[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fARxEjYzHymW9VJNj5GkdVeHmWe8N7NgkWLHkEJHJsFc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2451,"Tarzan ja kultaleijona","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2451-burroughs-edgar-rice-tarzan-ja-kultaleijona","2451__Burroughs_Edgar_Rice__Tarzan_ja_kultaleijona",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1923,1925,57428,377121,false,64558,[24,25,26],"Adventure stories","Fantasy fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Tarzan ja kultaleijona: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\" by Edgar Rice Burroughs is an adventure novel written in the early 20th century. The story continues the saga of Tarzan, the legendary hero raised by apes in the African jungles, as he faces new challenges and develops relationships with various animals and characters, including a young lion cub. The narrative explores themes of nature, survival, and the bond between humans and animals.  The opening of the story introduces Sabor, a lioness struggling to care for her only surviving cub after a harsh environment leads to the loss of her other offspring. As danger approaches, Sabor instinctively protects her young one. Just as a warrior enters the scene, a violent confrontation ensues between the two, ending in tragedy for both the lioness and the human combatant. The cub, now orphaned, encounters Tarzan and his family who, recognizing the plight of the cub, decide to take it in and raise it alongside their own son, Korak. This sets the stage for Tarzan’s complicated relationship with the animal kingdom, as he faces the challenges of nurturing a wild creature in a domestic setting. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hedman, Valfrid",147,"Tarzan pelastaa ja kasvattaa orvon leijonanpennun, Jad-bal-jan, uskolliseksi kumppanikseen Afrikan viidakossa. Seikkailu vie hänet takaisin salaperäiseen Opariin, missä hän joutuu selvittämään petollisia juonia ja suojelemaan perhettään timanttivarkailta.","Edgar Rice Burroughsin 'Tarzan ja kultaleijona' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2451. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARZAN JA KULTALEIJONA\n\nSeikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\n\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä (\"Tarzan and the Golden Lion\") suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 69\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Kultaleijona\n    II. Jad-bal-jan kasvatus\n   III. Salaperäinen kohtaus\n    IV. Jalanjälkien tarina\n     V. Kohtalokkaat tipat\n    VI. Kuolema väijyy\n   VII. \"Sinun täytyy hänet uhrata\"\n  VIII. Muinaisuuden salaisuus\n    IX. Kuoleman vasama\n     X. Mieletön petos\n    XI. Oudon suitsutuksen tuoksu\n   XII. Kultaharkot\n  XIII. Kummallinen latteakattoinen torni\n   XIV. Kauhujen kammio\n    XV. Verikartta\n   XVI. Timanttivarasto\n  XVII. Liekkien uhri\n XVIII. Koston polulla\n   XIX. Väkäkärkinen surmankeihäs\n    XX. Kuolleen paluu\n   XXI. Pako ja takavarikko\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKultaleijona\n\n\nSabor, naarasleijona, imetti pentuaan -- yhtä ainoaa villamaista \npalloa, täplikästä kuin Shita, pantteri. Hän loikoi lämpimässä \npäivänpaisteessa pesänään olevan kallioluolan suulla kyljelleen \nkellistyneenä, silmät puoliummessa. Mutta Sabor oli silti valppaana. \nNoita pieniä karvapalloja oli ollut aluksi kolme -- kaksi tytärtä ja \npoika, -- ja Sabor ja niiden isä Numa olivat tunteneet itsensä ylpeiksi \nja onnellisiksi. Mutta saalista oli ollut niukalti, ja puutteellisesta \nravinnosta laihtunut Sabor ei ollut kyennyt tuottamaan riittävästi \nmaitoa, kunnollisesti ruokkiakseen kolmea ahnetta pentua, ja kylmän \nsateen tultua olivat pienokaiset sitten sairastuneet. Vain voimakkain \noli jäänyt eloon -- molemmat tyttäret olivat kuolleet. Sabor oli \nsurrut, tassutellut edestakaisin noiden surkeannäköisten, \ntahraantuneiden turkismyttyjen ääressä, ulissut ja valittanut. Silloin \ntällöin hän nuuski niitä kuonollaan ikäänkuin herättääkseen ne siitä \npitkästä unesta, josta ei enää herätä. Vihdoin hän kuitenkin luopui \nponnistuksistaan, ja nyt hänen koko villin sydämensä täytti vaisto \nhuolehtia pienestä urospennusta, joka hänellä oli jäljellä. Senvuoksi \noli Sabor tavallista valppaampi.\n\nNuma, urosleijona, oli poissa. Kaksi yötä sitten hän oli kaatanut \notuksen ja laahannut sen heidän pesäänsä. Viime yönä hän taas oli \nlähtenyt matkalle, mutta ei ollut palannut. Sabor ajatteli siinä \npuoliksi torkkuessaan Wappia, lihavaa antilooppia, jota hänen uljas \npuolisonsa ehkä juuri sillä hetkellä raahasi sotkuisen viidakon läpi \npesää kohti. Tai kenties hän toisi Paccon, seebran, jonka liha oli \nheikäläisten parasta herkkua -- mehevän, maukkaan Paccon. Saborille \ntuli vesi suuhun.\n\nAh, mitä se oli? Heikko äänenvärähdys oli osunut noihin herkkiin \nkorviin. Emo kohotti päätänsä keikauttaen sen ensin toiselle puolelle \nja sitten toiselle, kun hän korvat hörössä koetti erottaa sen äänen \npienintäkin toistumista, joka oli häntä häirinnyt. Hänen kuononsa \nhaisteli ilmaa. Oli vain pienoinen aavistus tuulenhenkäyksestä, mutta \nse huokui häntä kohti hänen kuulemansa rasahduksen suunnalta, ja \nrahinaa hän kuuli vieläkin ja hiukan vahvistuneena, ja hänelle selvisi, \nettä olipa se mitä tahansa, lähestyi se häntä. Kun se tuli lähemmäksi, \nlisääntyi eläimen hermostunut levottomuus, ja hän kierähti vatsalleen, \nsulkien maidonsaannin pennulta, joka ilmaisi paheksumistaan pienoisilla \nmurahduksilla, kunnes emon matala ärtynyt ulahdus sen vaiensi. Sitten \nse seisoi äitinsä vieressä, katsellen ensin häntä ja sitten samaan \nsuuntaan, johon emo katsoi, ja keikauttaen pääkköstään ensin toiselle \nja sitten toiselle puolen.\n\nEpäilemättä oli Saborin kuulemassa äänessä jotakin häiritsevää, \njotakin, mikä herätti levottomuutta, elleipä varsinaista pelkoakaan. \nMutta vielä hän ei ollut varma, että se oli mikään paha enne. \nSaattoihan hänen suuri herransa olla palaamassa; mutta ääni ei toki \nmuistuttanut leijonan liikunnasta, varsinkaan ei raskasta saalista \nlaahaavan leijonan. Emo vilkaisi pentuunsa, samalla ulahtaen \nvalittavasti. Häntä vaivasi aina pelko, että joku vaara uhkaisi \npoikasta -- hänen pienen perheensä viimeistä vesaa. Mutta olihan hän, \nSabor, lastaan puolustamassa.\n\nNyt toi tuulenviima hänen vainuaviin sieraimiinsa hajun siitä, mikä \nhäntä kohti oli viidakon läpi liikkumassa. Heti muuttuvat huolestuneet \näidinkasvot kiiluvasilmäiseksi hurjan raivon naamioksi, ja torahampaat \npaljastuivat, sillä haju, joka viidakon läpi oli häntä kohden \nlöyhähdellyt, oli vihattu ihmisenhaju. Hän nousi pystyyn, pää \nkallistui, kaareva häntä vavahti hermostuneesti. Sillä omituisella \nkeinolla, jolla eläimet ilmoittavat toisilleen ajatuksiaan, varoitti \nhän penikkaansa laskeutumaan maahan ja pysymään alallaan, kunnes hän \nitse palaisi. Sitten hän riensi nopeasti, mutta äänettömästi \ntungettelijaa vastaan.\n\nPentu oli kuullut, mitä sen emo oli kuullut; ja nyt sekin tunsi \nihmisenhajua -- oudon hajun, joka ei koskaan ennen ollut sen sieraimiin \nosunut, mutta jonka se kuitenkin heti tunsi vihollisen hajuksi -- \nhajuksi, joka synnytti siinä yhtä luonteenomaisen vastavaikutuksen kuin \nemäleijonassakin. Se nosti hennot selkäkarvansa pystyyn ja paljasti \npienoiset torahampaansa. Täysikasvuisen eläimen mennessä nopeasti ja \nhiipimällä korkeiden puiden alla kasvavaan pensaikkoon seurasi pieni \npentu hänen kiellostaan välittämättä perässä, takaraajain hoippuessa \nsivulta sivulle, niinkuin lajin nuorimmilla on tapana, mikä naurettava \nkäynti sopii huonosti yhteen eturaajain ylvään ryhdin kanssa. Mutta \nkiintyneenä siihen, mitä oli hänen edessään, ei naarasleijona tiennyt, \nettä pentu pomppi hänen jäljessään.\n\nNäiden kahden edessä oli sadan metrin taival tuuheaa viidakkoa, mutta \nsen lävitse olivat leijonat puhkaisseet tunnelimaisen polun pesälleen. \nSitten tuli pieni aukio, jonka poikki vei syvään poljettu viidakkolatu \naukeaman toisesta laidasta sen vastakkaiselle syrjälle alkavaan \ntiheikköön. Kun Sabor ehti aukealle, näki hän pelkonsa ja vihansa \nesineen olevan jo hyvän matkaa sen sisäpuolella. Entä jos tuo \nihmisolento ei pyydystänytkään häntä tai heikäläisiä? Entä jos se ei \naavistanut heidän olemassaoloaankaan? Nämä seikat eivät leijonattaresta \ntänään merkinneet mitään. Tavallisesti hän olisi sallinut olennon mennä \nhäiritsemättä ohi, kunhan se vain ei olisi tullut kyllin lähelle \nuhatakseen hänen tai pennun turvallisuutta; ja pennuttomana hän olisi \nluikkinut tiehensä heti kun olisi saanut vihiä ihmisen lähestymisestä. \nMutta tänään oli leijonaemo hermostunut ja pelokas ainoan \njäljelläolevan pentunsa puolesta. Hänen äidinvaistonsa keskittyivät \nkolminkertaisesti tähän ainoaan elossa olevaan ja kolmin verroin \nrakastettuun lapseen; eikä hän siis odottanut, että mies uhkasi häntä \ntai hänen pienokaisensa turvallisuutta, vaan samosi häntä vastaan \npysähdyttääkseen hänet. Lempeästä äidistä hän oli muuttunut \npeloittavaksi tuhoeläimeksi, hänen aivoissaan vallitsi vain yksi ajatus \n-- tappaminen.\n\nHän ei epäröinyt hetkistäkään aukean laidassa eikä antanut pienintäkään \nvaroitusta. Ensimmäisenä tiedoituksena mustalle soturille siitä, että \noli leijona penikulmainkaan päässä hänestä, oli tuon hiidenmoisen, \njulmanaamaisen kissan ilmestyminen hyökkäämään ahon yli häntä kohti \nnopeana kuin nuoli. Musta soturi ei etsinyt leijonia. Jos hän olisi \ntiennyt, että sellainen oli lähettyvillä, olisi hän tehnyt suuren \nkaarroksen. Hän olisi vielä nytkin paennut, jos olisi ollut mihin \npaeta. Ensimmäinen puu oli kauempana hänestä kuin leijona. Tämä olisi \nhänet tavoittanut ennenkuin hän olisi ehtinyt juosta neljännestäkään \nvälimatkasta. Ei ollut mitään toivoa, ja vain yksi tehtävä oli \nmahdollinen. Peto oli melkein hänen kimpussaan, ja sen takana hän näki \npienen pennun. Miehellä oli raskas keihäs. Hän työnsi sen kauas \ntaaksepäin oikealla kädellään ja paiskasi sen juuri samalla hetkellä, \nkun Sabor kohottausi karkaamaan hänen kimppuunsa. Keihäs lävisti villin \nsydämen, ja melkein samassa tarttuivat jättiläisleuat soturin kasvoihin \nja pääkalloon. Leijonan ponnahdus kaatoi molemmat raskaasti tantereelle \n-- kuolleina; vain lihasten väreelliset nytkähtelyt vielä todistivat \nheidän vastikään eläneen.\n\nOrvoksi jäänyt pentu seisoi kahdenkymmenen askeleen päässä, katsellen \nkysyvin silmin elämänsä ensimmäistä suurta onnettomuutta. Se tahtoi \nlähestyä emoaan, mutta ihmisenhajun aiheuttama luontainen pelko pidätti \nsen. Sitten se alkoi uikuttaa äänellä, joka aina sai äidin rientämään \nluokse; mutta tällä kertaa hän ei tullut -- ei edes noussut pentuaan \nvilkaisemaan. Poikanen oli hämillään, ei voinut tätä ymmärtää. Hän \njatkoi kirkumistaan, tuntien itsensä yhä surullisemmaksi ja \nyksinäisemmäksi. Vähitellen hän hiipi lähemmäksi emoaan. Hän näki, että \nouto olento, jonka emo oli tappanut, ei liikahtanut, ja hetkisen \nkuluttua hän kaihtoi sitä vähemmän, rohkenipa viimein tulla aivan \nemonsa viereenkin ja nuuskia häntä. Uikutti hänelle yhä, mutta emo ei \nvastannut. Vihdoin hänelle alkoi selvitä, että jotakin oli vinossa -- \nettä tuo iso, kaunis äiti ei ollut entisellään, vaan että hänessä oli \ntapahtunut muutos. Siitä huolimatta pentu yhä riippui hänessä, \nuikuttaen kovin, kunnes vihdoin nukahti lyyhistyneenä hänen ruumistaan \nvasten.\n\nSiinä asennossa Tarzan sen löysi -- Tarzan ja Jane, hänen vaimonsa, ja \nheidän poikansa Korak, Tappaja, palatessaan Pal-ul-donin salaperäisestä \nmaasta, josta nuo kaksi miestä olivat Jane Claytonin pelastaneet. \nKuullessaan heidän lähestyvän pentu avasi silmänsä ja nousi, luimisti \nkorviaan ja murisi heille, painuen kuollutta äitiään vasten. Sen \nnähdessään apinamies hymyili.\n\n\"Näppärä pikku veitikka\", hän virkkoi, käsittäen yhdellä silmäyksellä \nkoko murhenäytelmän. Hän lähestyi sähisevää ja sylkevää pentua, \nodottaen, että se kääntyisi pakenemaan. Mutta sitä se ei suinkaan \ntehnyt. Päinvastoin se murisi yhä raivokkaammin ja iski Tarzanin \nojennettuun käteen, kun hän kumartui sitä tavoittamaan.\n\n\"Mikä urhea pikku elukka!\" huudahti Jane. \"Orpo-parka!\"\n\n\"Siitä tulee komea iso leijona tai olisi tullut, jos sen emo olisi \nelänyt\", sanoi Korak. \"Katsokaahan tuota selkää -- suoraa ja vahvaa \nkuin keihäs. Kovin surullista, että pikku lurjuksen täytyy kuolla.\"\n\n\"Sen ei tarvitse kuolla\", vastasi Tarzan.\n\n\"Ei sillä ole suuria mahdollisuuksia -- se kaipaa maitoa vielä parin \nkuukauden ajan; kuka sitä sille hankkii?\"\n\n\"Minä\", vastasi Tarzan.\n\n\"Aiotko ottaa sen kasvatiksesi?\"\n\nTarzan nyökkäsi.\n\nKorak ja Jane nauroivat. \"Se on mainiota\", huomautti edellinen.\n\n\"Loordi Greystoke Numan pojan kasvatusäitinä\", nauroi Jane.\n\nTarzan nauroi heidän kanssaan, mutta ei lopettanut huomaavaisuuttaan \npentua kohtaan. Kurottaen äkkiä kätensä hän tarttui pienen leijonan \nniskavilloihin ja silittäen lempeästi puhutteli sitä matalalla \ntuudittelevalla äänellä. En tiedä, mitä hän sanoi; mutta ehkä pentu \ntiesi, sillä samassa se lopetti ponnistelunsa eikä enää yrittänyt \nraapia ja purra hyväilevää kättä. Sitten apinamies nosti sen ylös ja \npainoi rintaansa vasten. Se ei näyttänyt enää pelkäävän eikä edes \npaljastanut hampaitaan, vaikka äskeinen vihattu ihmisenhaju oli näin \nlähellä.\n\n\"Kuinka sinä siinä menettelit?\" huudahti Jane Clayton.\n\nTarzan kohautti leveitä olkapäitään. \"Samansukuiset eivät pelkää \ntoisiaan -- nämä ovat tosiaan minun sukulaisiani, yritettäköön minua \nsivistää kuinka paljon tahansa. Ehkä se on syy, miksi ne eivät pelkää \nminua, kun annan niille merkkejä ystävyydestä. Näkyyhän tämäkin pikku \nveitikka sen tietävän.\"\n\n\"Minä en voi sitä koskaan tajuta\", huomautti Korak. \"Olen mielestäni \njokseenkin tottunut Afrikan eläimiin, mutta minulla ei ole niihin samaa \nvaltaa enkä tajua niitä yhtä hyvin kuin sinä. Mistä se johtuu?\"\n\n\"On ainoastaan yksi Tarzan\", sanoi lady Greystoke, hymyillen ilkkuvasti \npojalleen, mutta värähtipä hänen äänessään ylpeyttäkin.\n\n\"Muista, että minä synnyin eläinten parissa ja olen eläinten \nkasvattama\", huomautti Tarzan hänelle. \"Ehkäpä isäni sittenkin oli \napina -- väittihän Kaala aina, että hän oli.\"\n\n\"John! Kuinka sinä tuollaista?\" huudahti Jane. \"Tiedäthän varsin hyvin, \nketkä isäsi ja äitisi olivat.\"\n\nTarzan vilkaisi juhlallisesti poikaansa ja sulki toisen silmänsä. \n\"Äitisi ei koskaan opi kunnioittamaan ihmisapinain oivallisia \nominaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin hän närkästyisi vihjauksesta, \nettä on mennyt naimisiin erään sellaisen kanssa.\"\n\n\"John Clayton, minä en enää koskaan puhu sinulle, jollet lakkaa \nhaastelemasta moisia kauhistuksia. Minä häpeän sinun tähtesi. On kyllä \npaha, että olet uudestisyntymätön villi, sinun yrittämättäsi vielä \nvihjailla, että saatat olla apinakin.\"\n\nPitkä matka Pal-ul-donista oli melkein lopussa -- viikon kuluttua he \nehtisivät takaisin entisille asuinsijoilleen. Epätietoista oli, oliko \nsaksalaisten jättämistä raunioista enää mitään jäljellä. Ladot ja \nulkorakennukset olivat kaikki poltetut ja asuinrakennuksen sisusta \nosittain tuhottu. Ne Greystoken uskollisista alkuasukasseuralaisista, \nwazireista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa taistelussa hauptmann \nFritz Schneiderin sotamiehiä vastaan, olivat kerääntyneet sotarummun \nkutsusta ja asettuneet englantilaisten käytettäviksi toimissa, missä \nheistä vain olisi hyötyä. Näin paljon oli Tarzan tiennyt ennenkuin hän \nlähti lady Janea etsimään; mutta kuinka moni hänen sotaisista \nwazireistaan oli jäänyt sodan jälkeen eloon ja mitä muuta oli \ntapahtunut hänen laajoilla tiluksillaan, sitä hän ei tiennyt. \nKuljeskelevat alkuasukasheimot tai rosvoilevat arabialaiset \norjakauppiaat olivat saattaneet tehdä hävitystyön täydelliseksi, ja \nluultavaa oli myös, että viidakkokin oli versonut ja vaatinut omansa \ntakaisin, peittäen hänen raivauksensa ja haudaten villinä rehoittavaan \nvihannuuteensa jokaisen merkin ihmisen lyhytaikaisesta tepastelusta sen \nikivanhalla alueella.\n\nPienen Numan kasvatiksi ottamisen seurauksena täytyi Tarzanin heti \nmiettiä holhokkinsa tarpeita päivämatkoja suunnitellessaan ja \npysähdyspaikoissa, sillä pennun täytyi saada ravintoa, eikä se ravinto \nvoinut olla muuta kuin maitoa. Leijonanmaitoa ei voinut ajatellakaan, \nmutta onneksi olivat he verraten taajaan asutussa seudussa, jossa kyliä \noli tiheänlaisesti ja jossa suuri viidakon herra oli tunnettu, pelätty \nja kunnioitettu. Niinpä Tarzan sen päivän iltapuolella, jona oli nuoren \nleijonan löytänyt, lähestyi kylää saadakseen pennulle maitoa.\n\nEnsiksi näyttivät alkuasukkaat nyrpeiltä ja välinpitämättömiltä, \nkatsellen halveksivasti valkoisia, jotka matkustivat ilman suurta \nsafaria. Halveksivasti ja pelotta. Safaritta nämä muukalaiset eivät \nvoineet tuoda heille lahjoja eivätkä mitään maksaakseen ruuan, jota \nkaiketikin halusivat. Sotamiehittä he eivät voineet vaatia \nruokatarpeita eli oikeammin pakottaa tottelemaan määräyksiään eivätkä \npuolustautua, jos näyttäisi maksavan vaivan hätyyttää heitä. Nyrpeitä \nja välinpitämättömiä alkuasukkaat näyttivät olevan, mutta mielenkiintoa \nheiltä tuskin puuttui, koska näiden valkoihoisten omituinen asu ja \nkoristukset herättivät heissä uteliaisuutta. Olivathan muukalaiset \nmelkein yhtä alasti kuin he itsekin ja samalla tapaa aseistettuja, \nlukuunottamatta nuorempaa miestä, jolla oli pyssy. Kaikilla kolmella \noli pal-ul-donilaiset helyt, alkuperäiset ja barbaariset ja aivan oudot \nyksinkertaisten neekerien silmissä.\n\n\"Missä on päällikkönne?\" kysyi Tarzan, astuen kylään naisten, lasten ja \nluskuttavien rakkien keskelle.\n\nMuutamia sotureita nousi hökkelien siimeksestä, jossa olivat loikoneet \nja torkkuneet. He lähestyivät tulokkaita.\n\n\"Päällikkö nukkuu\", vastasi eräs. \"Kuka sinä olet, että hänet \nherättäisit? Mitä haluat?\"\n\n\"Tahdon puhua päälliköllenne. Menkää noutamaan hänet!\"\n\nSoturi vilkaisi häneen silmät suurina kummastuksesta ja purskahti \nsitten äänekkääseen nauruun.\n\n\"Päällikkö on tuotava hänen luokseen\", hän huusi kääntyen toveriensa \npuoleen, ja sitten hän äänekkäästi nauraen löi reiteensä ja nyhji \nkyynärpäillään lähimpänä seisovia.\n\n\"Sanokaa hänelle\", jatkoi apinamies, \"että Tarzan haluaa häntä \npuhutella.\"\n\nHeti tapahtui hänen kuulijainsa asennoissa merkillinen muutos. He \nkaikkosivat hänestä ja lakkasivat nauramasta, ja heidän silmänsä \npyöristyivät hyvin laajoiksi. Se, joka oli äänekkäimmin nauranut, kävi \näkkiä vakavaksi. \"Tuokaa mattoja\", hän huusi, \"Tarzanin ja hänen \nväkensä istuttavaksi, sillä välin kuin minä noudan päällikkö Umangan\"; \nja hän juoksi tiehensä, minkä kerkisi, ikäänkuin olisi ollut iloinen \ntäten saadessaan tilaisuuden poistua mahtavan miehen lähettyviltä, jota \npelkäsi loukanneensa.\n\nEnää ei ollut väliä, oliko heillä safaria, sotilaita tai lahjoja. \nKyläläiset kilpailivat toistensa kanssa heidän kunnioittamisessaan. Jo \nennen päällikön tuloa olivat monet tuoneet lahjoiksi ruokaa ja \nkoristeita. Nyt saapui Umangakin. Hän oli vanha mies, joka oli ollut \npäällikkönä jo ennen Apinain Tarzanin syntymistä. Hänen sävynsä oli \npatriarkallinen ja arvokas, ja hän tervehti vierastansa niinkuin suuri \nmies tervehtii vertaistaan. Hän oli kuitenkin kieltämättä mielissään, \nettä viidakon herra oli kunnioittanut hänen kyläänsä käynnillään.\n\nKun Tarzan selitti toivomuksensa ja näytti leijonanpentua, vakuutti \nUmanga, että maitoa olisi runsaasti niin kauan kuin Tarzan mieli \nkunnioittaa heitä läsnäolollaan -- lämmintä, tuoretta maitoa, päällikön \nomista vuohista lypsettyä. Heidän haastellessaan havaitsi apinamies \nterävillä silmillään kaikki kylän ja sen asujamiston yksityiskohdat, ja \npian ne osuivat isoon narttuun monilukuisten kujilla ja hökkelien \nvierustoilla juoksentelevien koirien joukosta. Sen utaret olivat \nmaidosta pullollaan, ja tästä juolahti Tarzanin mieleen ajatus. Hän \nviittasi eläimeen peukalollaan. \"Haluaisin ostaa tuon\", hän sanoi \nUmangalle.\n\n\"Se on sinun, _bwana_, ilman maksua\", vastasi päällikkö. \"Se poiki \nkaksi päivää sitten, ja viime yönä varastettiin kaikki penikat sen \npesästä, -- iso käärme ne epäilemättä vei. Mutta jos otat vastaan, niin \nannan sinulle paremminkin niin monta nuorempaa ja lihavampaa koiraa \nkuin haluat; sillä minä olen varma, että tämän liha on huonoa.\"\n\n\"Minä en halua sitä syödäkseni\", vastasi Tarzan. \"Otan sen mukaani \nhankkiakseni maitoa pennulle. Käske tuoda se minulle.\"\n\nJotkut pojat tavoittivat sitten eläimen ja sidottuaan hihnan sen \nkaulaan laahasivat sen apinamiehen luo. Kuten leijonakin ensin, oli \nkoirakin alussa peloissaan, sillä tarmanganin haju ei ollut sama kuin \nneekerien, ja se murisi ja yritti purra uutta isäntäänsä; mutta \nvähitellen hän voitti eläimen luottamuksen, niin että se aivan \nrauhallisesti loikoi hänen vieressään, kun hän silitti sen päätä. Mutta \nleijonan tuominen sen luo oli vaikeampi tehtävä, sillä molemmat \nsäikähtyivät toisensa vihollishajua; leijona mörisi ja sylki, ja koira \nmurisi hampaat irvissä. Siihen vaadittiin kärsivällisyyttä, ääretöntä \nkärsivällisyyttä, mutta vihdoin se onnistui, ja narttu imetti Numan \npoikaa. Nälkä oli vienyt voiton leijonan luontaisesta epäluulosta, \nsamalla kuin apinamiehen varma, mutta ystävällinen sävy oli voittanut \nkoiran luottamuksen, se kun elämässään oli tottunut pikemmin iskuihin \nja potkuihin kuin hyväilyihin.\n\nSinä yönä oli koira Tarzanilla kytkettynä hänen asuntohökkeliinsä, ja \nkahdesti ennen aamua pani hän sen makaamaan ja imettämään pentua. \nSeuraavana päivänä he jättivät hyvästi Umangalle ja hänen kansalleen, \nja koiran tepsuttaessa talutusnuorassa heidän vierellään lähtivät he \njälleen matkalle kotia kohti, nuori leijona milloin Tarzanin toisessa \nkainalossa, milloin hänen hartioilleen heitetyssä säkissä.\n\nHe nimittivät leijonaa värinsä vuoksi Jad-bal-jaksi, mikä Pal-ul-donin \napinaihmisten kielellä merkitsee kultaleijonaa. Päivä päivältä se yhä \nenemmän tottui heihin ja kasvatusemoonsa, joka lopulta alkoi sitä \nhelliä kuin omaa lastaan. Nartulle he panivat nimeksi Za, mikä \nmerkitsee \"tyttöä\". Toisena päivänä he päästivät sen irti köydestä, ja \nse seurasi heitä kernaasti viidakon läpi samoiltaessa, koskaan \nyrittämättä heitä jättää ja tuntien itsensä onnelliseksi vain ollessaan \nnäiden kolmen lähettyvillä.\n\nKun hetki lähestyi, jolloin polku pujahtaisi viidakosta, johtaen \naaltoilevan tasangon syrjään -- heidän kotiansa ympäröivälle kentälle, \n-- tunsivat kaikki kolme hillittyä liikutusta sydämessään, vaikkei \nkukaan heistä sanallakaan ilmaissut omaa toivoaan ja pelkoaan. Mitä he \nlöytäisivät? Mitäpä muuta he _voisivat_ löytää kuin saman rennosti \nrehoittavan, sotkuisen kasvullisuuden, jonka apinamies oli raivannut \npois rakentaakseen kotinsa, kun hän ensiksi saapui sinne nuorikkoineen?\n\nVihdoin he astuivat esille metsän verhoavasta vihannuudesta ja \nsaattoivat nähdä tasangon yli, missä talon ääriviivat kerran olivat \nolleet selvästi erotettavissa jo pitkän matkan päästä niiden puiden ja \npensaiden keskeltä, jotka joko oli säilytetty tai muualta tuotu paikan \nkaunistukseksi.\n\n\"Katso!\" huudahti lady Jane. \"Se on vielä siellä -- se on vielä \nsiellä!\"\n\n\"Mutta mitä ovat nuo tuolla vasemmalla sen takana?\" kysyi Korak.\n\n\"Ne ovat alkuasukasten majoja\", vastasi Tarzan.\n\n\"Pellot ovat viljelyksessä!\" virkkoi rouva.\n\n\"Ja muutamat ulkorakennuksista on pantu jälleen pystyyn\", sanoi Tarzan. \n\"Se voi merkitä vain sitä, että wazirini -- uskolliset wazirini -- ovat \npalanneet sodasta. He ovat rakentaneet uudestaan sen, minkä sota \nhävitti, ja vartioivat taloamme meidän palaamistamme odotellessaan.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nJad-bal-jan kasvatus\n\n\nNäin saapuivat Apinain Tarzan, Jane Clayton ja Korak kotiin pitkän \npoissaolon jälkeen, ja heidän kanssaan Jad-bal-ja, kultaleijona, ja Za, \nnarttukoira. Ensimmäisten joukossa heitä vastaanottamassa ja \ntervehtimässä oli vanha Muviro, jonka poika Wasimbu oli vihollisten \nhyökätessä uhrannut henkensä puolustaessaan apinamiehen kotia ja \nvaimoa.\n\n\"Ah, bwana\", huudahti uskollinen neekeri, \"teidät nähdessäni \nnuorentuvat vanhat silmäni jälleen! Olette ollut kauan poissa, mutta \nvaikka monet epäilivät palaamistanne, tiesi vanha Muviro, ettei \navarassa maailmassa ollut sellaista, mikä voisi hänen isäntänsä \nmusertaa. Ja hän tiesi myöskin, että hänen isäntänsä palaisi \nrakastamaansa kotiin ja maahan, jossa hänen uskolliset wazirinsa häntä \nodottivat; mutta että rouvakin, jota me olemme kuolleena surreet, on \npalannut, tuntuu uskomattomalta, ja suuri on tänä iltana riemu wazirien \nmajoissa. Pian vapisee maa tanssivain soturien askeleista ja ilmapiiri \nkaikuu heidän naistensa ilohuudoista, koska ne kolme, joita he maan \npäällä enimmin rakastavat, ovat palanneet heidän luokseen.\"\n\nJa suuri oli todellakin riemu wazirien mökeissä. Eikä ainoastaan sinä \nyhtenä iltana, sillä monet puhteet jatkui tanssi ja ilonpito, kunnes \nTarzanin täytyi lopettaa juhliminen, jotta hän perheineen saisi nukkua \nhäiritsemättä. Apinamies huomasi, etteivät hänen uskolliset wazirinsa \nyhtä uskollisen englantilaisen pehtoorin, Jervisin, johdolla olleet \nainoastaan täydellisesti rakentaneet uudestaan hänen tallejaan, \nnavettojaan ja ulkosuojia, samoin kuin alkuasukasmajojakin, vaan että \nhe olivat myöskin panneet kuntoon hänen asuinhuoneistonsa, joten paikka \nnäytti aivan samanlaiselta kuin se oli ollut ennen saksalaisten \nhävitysretkeä.\n\nJervis oli Nairobissa kartanon asioilla ja palasi maatilalle vasta \nmuutamia päiviä heidän saapumisensa jälkeen. Hänen kummastuksensa ja \nriemunsa eivät olleet vähemmän vilpittömät kuin wazirien. Päällikön ja \nsoturien kanssa hän istuskeli tuntikausia suuren Bwanan jalkojen \njuuressa, kuunnellen kertomusta Pal-ul-donin ihmeellisestä maasta ja \nniistä seikkailuista, joita nuo kolme olivat kokeneet silläaikaa kun \nlady Greystoke oli ollut siellä vankina, ja wazirien kera hän ihmetteli \nniitä eriskummaisia lemmikkejä, jotka apinamies oli tuonut mukanaan. \nEttä Tarzan oli mielistynyt afrikkalaiseen sekarotuiseen rakkiin, oli \njo kylläkin omituista, mutta että hän oli ottanut kasvatikseen \nperivihollisensa Numan ja Saborin pennun, oli ihan uskomatonta. Ja yhtä \npaljon he kaikin ihmettelivät tapaa, jolla Tarzan pentua kasvatti. \nKultaleijonalla ja sen kasvatusemolla oli hallussaan nurkka apinamiehen \nmakuuhuoneessa, ja monet tunnit päivittäin hän käytti pienen \ntäplikkään, keltaisen pallon opettamiseen, joka nyt oli perin leikkisä \nja herttainen, mutta josta kerran tulisi iso, hurja peto.\n\nKun päivät kuluivat ja kultaleijona varttui, opetti Tarzan sille \nmonenlaisia temppuja -- opetti sen noutamaan ja kantamaan esineitä, \nmakaamaan liikkumattomana piilossa hänen melkein kuulumattomasta \nkäskystään, liikkumaan paikasta paikkaan hänen määräyksensä mukaan, \netsimään vainunsa avulla kaikenlaisia kätkettyjä kapineita. Ja kun \nlihaa liitettiin sen ruokajärjestelmään, ahmi pentu sen tavalla, joka \nsai juron hymyilyn waziri-soturien villeille huulille; sillä Tarzan oli \ntehnyt sille ison miehennäköisen puunuken, ja leijonan muonaksi aiottu \nliha sidottiin aina nuken leuan alle kurkun kohdalle. Ruokintatapa ei \nmilloinkaan vaihdellut. Apinamiehen lausuessa sanan kyyristyi \nkultaleijona ja laskeusi mahalleen maahan, ja sitten Tarzan osoitti \nnukkea ja kuiskasi lyhyesti: \"tapa!\" Olipa leijona kuinka nälissään \ntahansa, oppi se kärsivällisesti odottamaan eikä koskaan liikahtanut \nannostaan kohti ennenkuin sen isäntä oli tuon sanasen virkkanut. Sitten \nse raivokkaasti muristen ryntäsi suoraan lihan kimppuun. Pienenä \npentuna ollessaan oli sen vaikea kiivetä ison nuken kaulaan ripustettua \nmakupalaa ottamaan, mutta vanhemmaksi ja isommaksi tultuaan se pääsi \nsiihen helpommin kiinni, kunnes se vihdoin yhdellä harppauksella \nhyppäsi maaliinsa ja nukke mätkähti selälleen nuoren leijonan \nreuhtoessa sen kurkussa.\n\nOli eräs opittava, joka oli kaikista muista vaikein, ja on \nepätietoista, olisiko kukaan muun kuin eläinten kasvattama ja eläinten \nkeskuudessa kasvanut Apinain Tarzan kyennyt taltuttamaan lihansyöjän \nhurjaa verenhimoa ja alistamaan sen luontaisen vaiston isännän tahtoon. \nVaadittiin viikkoja ja kuukausia kärsivällistä ponnistelua tähän \nainoaan seikkaan leijonan kasvatuksessa ennenkuin se oppi tajuamaan, \nettä isännän virkahtaessa \"tuo!\" sen oli noudettava jokin määrätty \nesine ja tuotava se isännälleen, vaikkapa se olisi nukke kaulaan \nsidottuine kimpaleineen raakaa lihaa, ja ettei saanut kajota lihaan tai \nvahingoittaa nukkea tai muuta noudettavaa esinettä, vaan piti ne laskea \nhuolellisesti apinamiehen jalkojen juureen. Myöhemmin se oppi \ntietämään, että se sitten aina sai palkkion, jona tavallisesti oli \nkahdenkertainen annos sellaista lihaa, josta se enimmin piti.\n\nLady Greystoke ja Korak katselivat usein uteliaina pikku kultaleijonan \nkasvatusta, vaikka jälkimmäinen kummasteli tätä nuoren pennun perin \nhuoliteltua ohjailua, jopa hiukan epäili apinamiehen ohjelman \njärkevyyttäkin.\n\n\"Mitä ihmettä teet moisella pedolla, kun se on kasvanut isoksi?\" hän \nkysyi. \"Siitä on kehittymässä mahtava Numa -- alku on lupaava. \nTottuneena ihmisiin se ei niitä vähääkään pelkää, ja kun se aina on \nsaanut riistää ravintonsa nuken kaulasta, etsii se sitä vastedes \neläväin ihmisten kurkkuun karkaamalla.\"\n\n\"Se syö ainoastaan, mitä minä sen käsken syödä\", vastasi apinamies.\n\n\"Mutta ethän odottane, että se aina käyttää ruuakseen ihmisiä\", kysyi \nrouva nauraen.\n\n\"Se ei koskaan syö ihmisiä.\"\n\n\"Mutta kuinka voit sen siitä ehkäistä, kun olet sen penikkavuosista \nalkaen totuttanut niitä syömään?\"\n\n\"Pelkään, Jane, että arvostelet leijonan järjen liian vähäiseksi, tai \nmuutoin minä arvostelen sen aivan liian suureksi. Jos sinun teoriasi on \noikea, on raskain osa työstäni vielä jäljellä, mutta jos minä olen \noikeassa, on se nyt jokseenkin lopussa. Mutta kokeilkaamme hiukan, \nnähdäksemme, kumpi on oikeassa. Otamme Jad-bal-jan mukaamme kedolle \ntänä iltapäivänä. Riistaa on runsaasti, eikä meidän ole vaikea havaita, \nkuinka suuri vaikutusvalta minulla Numaan todella on.\"\n\n\"Panenpa sata puntaa vetoa\", sanoi Korak, \"että se tekee ihan niinkuin \nsitä itseään huvittaa, kun se kerran pääsee elävän veren makuun.\"\n\n\"Hyvä on, poikani\", vastasi apinamies. \"Luulen voivani näyttää sinulle \nja äidillesi tänä iltana, mitä te tai kukaan muukaan ette vielä ole \nuneksineet mahdolliseksi.\"\n\n\"Loordi Greystoke, maailman parhain eläintenkesyttäjä!\" huudahti lady \nGreystoke, ja Tarzan yhtyi heidän nauruunsa.\n\n\"Tämä ei ole eläinten kesyttämistä\", selitti apinamies. \n\"Työsuunnitelmani ei olisi mahdollinen kellekään muulle kuin Apinain \nTarzanille. Olettakaamme sanojeni valaistukseksi, että luoksesi tulee \njoku olento, jota vihaat, jota perinnäisvaistosi pakottaa pitämään \nverivihollisenasi. Sinä pelkäät häntä. Et käsitä sanaakaan hänen \npuheestaan. Vihdoin onnistuu hänen joillakin, ehkä raaoilla keinoilla, \nsaada sinut tajuamaan toivomuksensa. Teet ehkä mitä hän haluaa, mutta \nteetkö sen epäitsekkään alttiuden hengessä? Et, -- sinä teet sen \npakosta, vihaten olentoa, joka panee sinut tottelemaan tahtoansa. Jos \nvain tuntisit voivasi kieltäytyä, niin sinä et tottelisi häntä. \nMenisitpä pitemmällekin -- sinä kääntyisit häntä vastaan ja tuhoisit \nhänet. Mutta otaksukaamme toiselta puolen, että luoksesi saapuu tuttu. \nHän on ystävä ja suojelija. Hän ymmärtää ja haastaa sitä kieltä, jota \nsinä ymmärrät ja haastat. Hän on ruokkinut ja hoitanut sinua ja siten \nvoittanut luottamuksesi ystävyydellään ja suojelullaan. Jos hän pyytää \nsinua tekemään jotakin puolestaan, niin kieltäydytkö? Et, sinä tottelet \nmielelläsi. Juuri sillä tavoin tottelee kultaleijona minua.\"\n\n\"Niin kauan kuin se soveltuu sen tarkoituksiin\", huomautti Korak.\n\n\"Astukaamme siis askel eteenpäin\", sanoi apinamies. \"Otaksukaamme, että \ntuolla olennolla, jota sinä rakastat ja tottelet, on valta rangaista \nsinua, jopa sinut tappaakin, jos se on välttämätöntä hänen käskyjensä \ntehostamiseksi. Kuinka silloin on tottelemisesi laita?\"\n\n\"Saammepa nähdä\", lausui Korak, \"kuinka helposti kultaleijona ansaitsee \nminulle sata puntaa.\"\n\nSinä iltapäivänä he lähtivät tasangolle, ja Jad-bal-ja seurasi Tarzanin \nhevosen kintereillä. He astuivat ratsuiltaan pienen metsikön luona \nvähän matkan päässä kartanosta, ja sieltä he liikkuivat varovaisesti \neteenpäin kapeaa laaksonuomaa kohti, missä oli melkein aina \ntavattavissa antilooppeja, ja nousten varovaisesti noroa ylöspäin he \ntulivat tiheään pensastoon, joka reunusti sitä molemmilta puolin. \nSiellä olivat Tarzan, Jane ja Korak, ja aivan Tarzanin vieressä \nkultaleijona -- neljä viidakkometsästäjää -- ja näistä neljästä oli \nJad-bal-ja, leijona, vähimmin pätevä. Ääneti he hiipivät tiheikön läpi, \ntuskin lehtikään liikahti heidän kulkiessaan, ja vihdoin osui heidän \nsilmiinsä antilooppikarja, joka söi rauhallisesti ruohoa alhaalla \nnotkossa. Heitä lähinnä seisoi vanha pukki, ja sen osoitti Tarzan \njollakin salaperäisellä tavalla Jad-bal-jalle.\n\nSe pujottelihe salavihkaa pensaiden lävitse. Antiloopit söivät \nedelleen, mitään pahaa aavistamatta. Välimatka, joka erotti leijonan \nsaaliistaan, oli liian pitkä, jotta se olisi voinut tehdä tehokkaan \nharppauksen, minkävuoksi Jad-bal-ja odotti pensaikossa piillen, kunnes \nantilooppi joko syödessään tulisi lähemmäksi tai kääntäisi selkänsä \nväijyjään. Nuo neljä, jotka katselivat ruohonsyöjäin aterioimista, \neivät äännähtäneetkään, eivätkä antiloopitkaan näyttäneet aavistavan \nvaaran läheisyyttä. Vanha pukki siirtyi verkalleen lähemmäksi\nJad-bal-jaa. Melkein huomaamattomasti leijona valmistausi hyökkäykseen. \nAinoa havaittava liike oli hännänpään vavahtelu, ja sitten se singahti \nkuin salama taivaalta, kuin vasama jousesta, liikkumattomasta \nasennostaan silmänräpäyksessä huikeaan vauhtiin. Se oli pukin kimpussa \nmelkein ennen kuin viimemainittu aavistikaan vaaran läheisyyttä, ja \nsitten oli liian myöhäistä, sillä tuskin oli antilooppi kääntynyt, kun \nmuu lauma syöksyi suin päin pakoon.\n\n\"Nyt saamme nähdä\", sanoi Korak.\n\n\"Se tuo antiloopin minulle\", vastasi Tarzan luottavaisesti.\n\nKultainen leijona epäröi hetkisen, muristen kaatamalleen eläimelle. \nSitten se tarttui siihen selästä ja pää käännettynä sivulle laahasi \nsitä vieressään tannerta pitkin, verkalleen palatessaan Tarzania kohti. \nTiheikön läpi se raahasi tapettua antilooppia, pudotti sen vihdoin \nisäntänsä jalkojen juureen ja jäi seisomaan, katsellen apinamiestä \nkasvoihin ilmeellä, jota ei olisi voinut tulkita muuksi kuin ylpeydeksi \nsuoritetusta tehtävästä ja kiitoksen odotukseksi.\n\nTarzan silitti sen päätä ja puhutteli sitä hiljaisella äänellä, kehuen, \nja tarttui sitten metsästyspuukkoonsa ja katkaisi antiloopin \nkaulasuonen, laskien veren ruumiista. Jane ja Korak seisoivat vieressä, \nkatsellen Jad-bal-jaa... Mitä tekisi leijona tuoreen, kuuman veren \nhajun hivellessä sen sieraimia? Se haisteli sitä ja murahti ja katseli \nnoita kolmea hampaat irvissä ja vihaisin silmin. Apinamies työnsi sen \npois kämmenellään, ja leijona murahti taas kiukkuisesti ja yritti \npuraista häntä.\n\nNopea on Numa, nopea on Bara, kauris, mutta Apinain Tarzan on kuin \nsalama. Niin nopeasti hän iski ja niin voimakkaasti, että Jad-bal-ja \nkaatui selälleen melkein samassa hetkessä kuin se murahti isännälleen. \nKetterästi se nousi jälleen pystyyn, ja nuo kaksi seisoivat tuijottaen \ntoisiinsa.\n\n\"Alas!\" komensi apinamies. \"Kyyristy, Jad-bal-ja!\" Hänen äänensä oli \nmatala ja luja. Leijona epäröi vain hetkisen ja sitten se laskeutui \nmaahan niinkuin Apinain Tarzan oli opettanut sitä hänen käskystään \ntekemään. Tarzan kääntyi ja nosti kuolleen antiloopin hartioilleen.\n\n\"Noh\", sanoi hän Jad-bal-jalle, \"tule perässä!\" Ja enempää \nvilkaisematta petoon hän lähti hevosia kohti.\n\n\"Minun olisi pitänyt se arvata\", sanoi Korak nauraen, \"ja säästää sata \npuntaani\".\n\n\"Tietysti sinun olisi\", myönsi hänen äitinsä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSalaperäinen kohtaus\n\n\nVerrattain miellyttävän näköinen, vaikka liian korskeapukuinen nuori \nnainen oli syömässä päivällistä eräässä toisen luokan ruokalassa \nLontoossa. Hän ei kiinnittänyt huomiota niin paljon komealla \nvartalollaan ja karkeankauniilla kasvoillaan kuin toverinsa koon ja \nulkonäön vuoksi. Tämä oli isokasvuinen, sopusuhtainen mies, iältään \npuolivälissä kolmatta vuosikymmentään, ja hänellä oli niin mahtava \nparta, että näytti siltä kuin hän olisi sen takana piileskellyt. Hän \noli mitaltaan hyvinkin kolme tuumaa kuuden jalan yli. Hartiat olivat \nleveät, rinta syvä ja lanteet kapeat. Hänen ruumiinrakenteensa, \nryhtinsä ja koko olemuksensa osoitti silminnähtävästi harjaantunutta \natleettia.\n\nNämä kaksi olivat hartaassa keskustelussa, joka silloin tällöin näkyi \nkaikesta päättäen lähenevän kiihtyneen väittelyn rajaa.\n\n\"Sanon sinulle\", selitti mies, \"etten käsitä, mitä me niillä muilla \ntekisimme. Miksi he pääsisivät osallisiksi meidän kanssamme -- miksi \njakaa kuuteen osaan se, minkä sinä ja minä voisimme yksinämme saada?\"\n\n\"Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan rahaa\", vastasi nainen, \"eikä \nmeillä kummallakaan sitä ole. Heillä on rahoja ja he tukevat meitä \nniillä -- minua tietojeni ja sinua ulkonäkösi ja voimiesi vuoksi. He \nolivat etsineet sinua kaksi vuotta, Esteban, ja nyt kun ovat sinut \nlöytäneet, en tahtoisi olla kengissäsi, jos heidät pettäisit. He eivät \nhäikäile katkaista kurkkuasi, Esteban, jos edes epäilisivät, etteivät \nvoisi sinua käyttää, nyt kun tunnet heidän suunnitelmansa kaikki \nyksityiskohdat. Mutta jos sinä yrittäisit riistää heiltä kaiken \nvoiton...\" Hän vaikeni kohauttaen olkapäitään. \"Ei, ystäväni, minä \nrakastan elämää liian paljon yhtyäksesi kanssasi mihinkään sellaiseen \nsalavehkeeseen.\"\n\n\"Mutta minä sanon sinulle, Flora, että meidän tulisi saada enemmän kuin \nmitä he mielivät antaa. Sinä hankit kaikki tiedot, ja minä yksin \nantaudun vaaraan, -- eikö meidän pitäisi saada enemmän kuin kuudesosa \nkummankin?\"\n\n\"Puhu heille sitten itse, Esteban\", virkkoi tyttö taaskin nytkäyttäen \nolkapäitään; \"mutta jos noudatat minun neuvoani, niin tyydyt siihen, \nmitä sinulle tarjotaan. Minulla ei ole ainoastaan tietoja, joita ilman \nhe eivät voi tehdä mitään, mutta minä etsin päälle päätteeksi sinutkin \nenkä kuitenkaan pyydä kaikkea, -- minä tyydyn täydellisesti \nkuudennekseen, ja vakuutanpa sinulle, että kuudennes saavutuksestasi, \njollet sotke asiaa, riittää jokaiselle meistä maallisen elinikämme \nloppuun asti.\"\n\nMies ei näyttänyt varmistuneelta, ja nuori nainen vaistosi, että häntä \nsieti pitää silmällä. Hän tiesi tuosta miehestä tosiaan varsin vähän ja \noli nähnyt hänet henkilökohtaisesti vain muutaman kerran sen jälkeen \nkun kaksi kuukautta sitten oli keksinyt hänet lontoolaisen \nelokuvateatterin valkoisella kankaalla esittämässä keisarilliseen \nhenkivartiostoon kuuluvaa roomalaista soturia.\n\nTäällä hän oli tullut otetuksi huomioon vain sankarikokonsa ja \nmoitteettoman ruumiinrakennuksensa vuoksi, sillä hänen osansa\noli vähäpätöinen, ja niistä tuhansista, jotka näkivät hänet \nhopeanhohtavalla kankaalla, oli Flora Hawkes kaiketikin ainoa, jossa \nhän herätti enemmän kuin ohimenevää mielenkiintoa, eikä hänenkään \nmielenkiintoaan herättänyt miehen näyttämötaiteellinen kyky, vaan \npikemminkin se, että Esteban Miranda niin ihmeellisesti vastasi \nsellaista tyyppiä, jota hän liittolaisineen oli pari vuotta \netsiskellyt. Miehen itsensä löytäminen osoittautui perin vaikeaksi \ntehtäväksi, mutta kuukautisen, näennäisesti tuloksettoman etsinnän \njälkeen hän vihdoin tapasi hänet parinkymmenen statistin seurassa erään \npienenlaisen filmiyhtiön työpajassa Lontoossa. Flora ei kaivannut muita \nsuosituksia kuin hyvän ulkonäkönsä päästäkseen hänen tuttavakseen, eikä \nhän ystävyyssuhteen sydämellisemmäksi kehittyessä ollut maininnut \nmitään seurustelunsa oikeasta tarkoituksesta.\n\nEttä mies oli espanjalainen ja arvatenkin hyvästä perheestä, näytti \nFlorasta selviöltä, ja hänen tunnottoman häikäilemättömyytensä arvasi \nhän siitä nopeudesta, jolla hän suostui osalliseksi siihen hämärään \nhommaan, jonka Flora Hawkes oli mielessään suunnitellut ja jonka \nyksityiskohdat hän oli neljän liittolaisensa kanssa viimeistellyt. Ja \njuuri sen vuoksi, että hän vaistosi miehen tunnottomuuden, tiesi hän \nkaiken varovaisuuden olevan tarpeen estääkseen tätä käyttämästä \nhyväkseen tietoaan heidän suunnitelmastaan, joka hänelle kerran \ntäytyisi selittää yksityiskohtaisesti, vaikkakin Flora tähän asti oli \npidättänyt asian avaimen yksinomaan itselleen, edes uskomatta sitä \nkellekään neljästä liittolaisestaan.\n\nHe istuivat hetkisen ääneti, hypistellen tyhjiä laseja, joista olivat \njuoneet. Sitten nainen vilkaisi miehen kasvoihin ja näki hänen \nsilmissään ilmeen, jonka vähemmänkin ovela nainen kuin Flora Hawkes \nolisi helposti kyennyt tulkitsemaan.\n\n\"Sinä voit pakottaa minut tekemään mitä tahdot, Flora\", sanoi mies, \n\"sillä sinun parissasi minä unohdan kullan ja ajattelen ainoastaan sitä \ntoista palkintoa, jonka sinä minulta alati kiellät, mutta jonka minä \nkyllä kerran voitan.\"\n\n\"Lempi ja liikeasiat eivät kuulu yhteen\", vastasi tyttö. \"Odota, kunnes \nolet onnistunut tässä tehtävässäsi, Esteban, niin sitten voimme puhua \nrakkaudesta.\"\n\n\"Sinä et rakasta minua\", kuiskasi toveri käheästi. \"Minä tiedän... olen \nnähnyt... että jokainen niistä muista rakastaa sinua. Siksi minä \nsaattaisin vihata heitä. Ja jos luulisin sinun rakastavan jotakuta \nheistä, niin voisin puhkaista hänen rintansa. Joskus olen ajatellut, \nettä sinä rakastat... ensin aavistelin sinun rakastavan yhtä ja sitten \ntoista. Sinä olet heidän kanssaan liian tuttavallinen, Flora. Olen \nhuomannut John Peeblesin puristavan hartaasti kättäsi, kun ei luullut \nkenenkään olevan näkemässä, ja tanssiessasi Dick Throckin kanssa pitää \nhän sinua liian lähellä ja te tanssitte poski poskea vasten. Sanon \nsinulle, Flora, että se ei minua miellytä, ja jonakuna päivänä minä \nvielä unohdan koko kullan, ajattelen vain sinua, ja silloin tapahtuu \njotakin, eikä sen jälkeen ole niin monta jakamassa kultaharkkoja, jotka \nAfrikasta noudan. Eivätkä Bluber ja Kraski ole paljoa parempia; Kraski \non ehkä pahin kaikista, sillä hän on hyvännäköinen lurjus, enkä minä \npidä niistä vasikansilmäyksistä, joita sinä häneen luot.\"\n\nSyttyvä kiukku alkoi leimahdella tytön silmistä. Vihaisella eleellä hän \nvaiensi toverinsa.\n\n\"Mitä se teihin kuuluu, señor Miranda, keitä minä valitsen ystävikseni \ntai kuinka minä heitä kohtelen ja he minua? Sinun ei sovi unohtaa, että \nolen tuntenut nuo miehet vuosikausia, kun sitävastoin olen tuntenut \nsinut vain muutaman viikon; ja jos jollakulla olisi oikeutta sanella \nminulle käytöstapoja -- mitä jumalan kiitos ei kellään ole, -- niin \nsitten pikemmin jollakulla heistä kuin sinulla.\"\n\nMiehen silmät välähtivät äkäisesti.\n\n\"Arveluni oli oikea!\" hän huudahti. \"Sinä rakastat jotakuta heistä.\" \nHän nousi puolittain tuolilta ja nojausi sen yli uhkaavasti toveriaan \nkohti. \"Kunhan vain saan selville, kuka se heistä on, niin minä \nleikkaan hänet palasiksi!\"\n\nHän työnsi sormensa pitkään, mustaan tukkaansa, kunnes se kohosi \npystyyn kuin vihaisen leijonan harja. Hänen silmistään säihkyi tuli, \njoka sai tytön tuntemaan vihlovaa pelkoa sydämessään. Tuo mies näkyi \nhetkiseksi menettäneen järkensä. Jollei hän ollut hullu, oli hänellä \nainakin hullun ilme, ja tyttö pelkäsi ja käsitti, että hänen oli häntä \nlepyteltävä.\n\n\"Nos, noh, Esteban\", hän kuiskasi vienosti, \"sinun ei tarvitse tyhjästä \nkiihoittua noin tuliseen vimmaan. Minä en ole sanonut rakastavani \nketään heistä enkä ole myöskään sanonut, etten rakasta sinua, mutta \nminä en ole tottunut moiseen kosintaan. Kenties teidän espanjalaiset \nseñoritänne siitä pitävät, mutta minä olen englantilainen tyttö, ja jos \nsinä minua rakastat, niin kohtele minua niinkuin englantilainen kosija \nkohtelisi.\"\n\n\"Et ole sanonut rakastavasi ketään niistä toisista -- et kyllä, mutta \net ole myöskään sitä kieltänyt. Sano minulle, Flora, ketä sinä heistä \nrakastat?\"\n\nHänen silmänsä hehkuivat yhä ja hänen kookas ruumiinsa vapisi \nhillitystä intohimosta.\n\n\"Minä en rakasta ketään heistä, Esteban\", vastasi tyttö, \"enkä minä \nvielä rakasta sinuakaan. Mutta minä voisin, Esteban, -- niin paljon \nsaatan sinulle sanoa. Minä voisin rakastaa sinua, Esteban, niinkuin en \nkoskaan voisi rakastaa ketään muuta; mutta minä en anna itselleni \nsiihen lupaa ennenkuin olet palannut ja olemme vapaat elämään missä ja \nmiten haluamme. Sitten ehkä -- mutten minä sitäkään lupaa.\"\n\n\"Parasta, että lupaisit\", sanoi Esteban jurosti, vaikka ilmeisesti \nleppyneempänä. \"Parasta, että lupaisit, Flora, sillä minä en piittaa \nsiitä kullasta, jollen saa sinuakin.\"\n\n\"Hst\", varoitti nainen, \"tuolla he tulevat, ja aika jo onkin; ovat \nhyvinkin puoli tuntia myöhästyneet.\"\n\nToveri käänsi silmänsä sinne päin, mihin hän katsoi, ja molemmin he \nistuivat odottaen neljän miehen lähestymistä, jotka juuri olivat \nastuneet ruokalaan. Kaksi heistä oli ilmeisesti englantilaisia -- \nisoja, lihavia miehiä keskiluokasta, ja he näyttivät siltä, mitä \ntodella olivatkin, entisiltä nyrkkeilijöiltä; kolmas, Adolph Bluber, \noli lyhyt, lihava, pyöreä, punakkakasvoinen ja kyhmyniskainen \nsaksalainen. Neljäs, nuorin heistä, oli melkoisesti kauniimpi toisia. \nHänen sileät kasvonsa, heleä hipiänsä ja isot tummat silmänsä olisivat \njo kyllin riittäneet tekemään Mirandan mustasukkaiseksi, mutta niiden \nlisäksi oli hänellä vielä tuuhea, aaltoileva, ruskea tukka, \nkreikkalaisen jumalan vartalo ja venäläisen tanssijan joustava sirous; \nja tanssija todella olikin Karl Kraski, milloin hän suvaitsi olla \njotakin muuta kuin lurjus.\n\nTyttö tervehti näitä neljää hauskasti, mutta espanjalainen soi heille \nvain yhden ainoan juron nyökkäyksen, heidän ottaessaan tuolit ja \nistuutuessa pöydän ääreen.\n\n\"Oltta!\" huusi Peebles ja iski pöytään herättääkseen viinurin huomiota. \n\"Tuokaa meitille oltta!\"\n\nEhdotusta tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä, ja juomaa \nodottaessa he rupattelivat kaikenlaista joutavaa: helteestä, \nviipymisensä syystä ja niistä pikkutapauksista, joita oli sattunut \nheidän viime kohtaamisensa jälkeen. Sen ajan istui Esteban jurosti \nääneti, mutta kun viinuri palasi ja he joivat Floran maljan, jolla \njuhlamenolla heillä jo aikoja oli ollut tapana merkitä jokainen kokous, \nkävivät he asiaan.\n\n\"No\", huudahti Peebles iskien pöytään lihakkaalla nyrkillään, \"tässä me \nnyt siis ollaan! Meitillä on kaikki, Flora, -- suunnitelmat, kolikot, \nseñor Miranda -- ja olemme vallan valmiit, armahaisemme, kunhan vain \nsinä puolestasi viserrät oman virtesi.\"\n\n\"Kuinka paljon rahaa teillä on?\" kysyi Flora. \"Sitä tarvitaan melkoinen \nsumma, eikä hyödytä yrittää, jollei teillä ole riittävästi ropoja asian \nperilleajamiseksi.\"\n\nPeebles kääntyi Bluberiin. \"Tuossa\", hän sai näyttäen häntä paksulla \nsormellaan, \"on hyvin ruokittu rahastonhoitajamme. Hän voi sanoa sulle, \nkuinka paljon meitillä on, toi lihava saksalainen lurjus.\"\n\nBluber myhäili öljymäistä hymyä ja hieroi lihavia kämmeniään yhteen. \n\"No\", sanoi hän \"kuinka paljon te luulette, neiti Flora, että me \ntarvitaan?\"\n\n\"Vähintäänkin kaksituhatta puntaa, voidaksemme toimia varmasti\", \nvastasi tyttö nopeasti.\n\n\"Oi, oi!\" huudahti Bluber. \"Mutta se on paljon rahaa -- kaksituhatta \npuntaa! Oi, oi!\"\n\nNeitonen teki närkästyneen liikkeen. \"Sanoinhan teille heti alussa, \netten tahtoisi olla missään tekemisissä kituuttelijain kanssa, ja että \nvasta sitten, kun teillä on riittävästi rahoja tehtävän kunnolliseen \nsuoritukseen, antaisin teille kartat ja ohjeet -- välttämättömät \nopastukset holveihin, joihin on kasattuna kyllin kultaa koko tämän \ntiukan pikkusaaren ostamiseksi, jos vain puoletkin siitä, mitä olen \nkuullut kerrottavan, on totta. Saatte tuhlailla omat rahanne mielenne \nmukaan, mutta teidän tulee näyttää minulle, että teillä on vähintäänkin \nkaksituhatta puntaa käytettäväksi, ennenkuin luovutan teille ne tiedot, \njotka tekevät teidät maailman rikkaimmiksi miehiksi.\"\n\n\"Sillä hyväkkäällä on kyllä\", murahti Throck. \"Lempo ties mitä varten \nhän kieräilee.\"\n\n\"Bluber ei sille mitään voi\", ärähti venäläinen, -- \"rotupiirre. Se \njuutalainen yrittäisi tinkiä naimalupatoimiston sihteerinkin palkkiota, \njos sattuisi menemään avioliittoon.\"\n\n\"No mutta\", huokasi Bluber, \"miksi me tuhlaisi enempi rahaa kuin on \nvälttämätön? Jos me tulla toimeen yksituhannella punnalla, niin sitä \nparempi.\"\n\n\"Epäilemättä\", tokaisi tyttö, \"ja jos siihen riittää tuhat puntaa, ei \nteidän tarvitse enempää uhrata; mutta teillä tulee olla kaksituhatta \nkaiken varalta, ja näkemistäni siinä maassa päättelen, että joudutte \nkyllä kokemaan enemmän vaikeuksia kuin aavistattekaan.\"\n\n\"Oi, oi!\" huoahti Bluber.\n\n\"Kyllä sillä rahat on\", sanoi Peebles, \"ryhdytään nyt vain toimeen.\"\n\n\"Ehkä hänellä on, mutta minä tahdon ne ensin nähdä\", vastasi tyttö.\n\n\"Luuleeko, että minä kanta kaikki se rahasumma minun plakkarissani?\" \nhuudahti Bluber.\n\n\"Etkö voi luottaa meidän sanaamme?\" mörähti Throck.\n\n\"Mokoma varaskopia sitä minulta vielä kysyykin!\" vastasi tyttö, nauraen \nroteville roistoille päin naamaa. \"Minä luotan kuitenkin Karlin sanaan; \njos hän vakuuttaa minulle, että teillä on varat ja että ne käytetään ja \nvoidaan käyttää kaikkien retkemme välttämättömäin kulujen maksamiseksi, \nniin minä uskon häntä.\"\n\nPeebles ja Throck rypistivät vihaisesti otsaansa, ja Mirandan silmät \nsiristyivät kahdeksi kapeaksi, luihuksi rakoseksi, kun hän tähtäsi \nkatseensa venäläiseen. Bluber vain ei piitannut mistään. Mitä enemmän \nhäntä herjattiin, sitä enemmän näkyi hän siitä pitävän. Sellaisia \nkohtaan, jotka kohtelivat häntä kunnioituksella ja arvonannolla, tuli \nhän piankin röyhkeäksi, mutta suuteli sensijaan ruoskijan kättä. Kraski \nyksin hymyili itsetyytyväisyyden hymyä, mikä sai Mirandan espanjalaisen \nveren kiehumaan.\n\n\"Bluberilla on rahat, Flora\", hän sanoi; \"jokainen meistä on antanut \nosansa. Me teemme Bluberista rahastonhoitajan, koska tiedämme, että hän \npitää joka roposesta kiinni niin että sormia kirvelee, ennenkuin \npäästää sen hyppysistään. Suunnitelmanamme on nyt lähteä parittain \nLontoosta.\"\n\nHän veti kartan taskustaan, avasi sen ja levitti pöydälle heidän \neteensä. Hän osoitti sormellaan X:llä merkittyä paikkaa. \"Tuolla me \nkohtaamme ja varustaudumme retkelle. Bluber ja Miranda lähtevät \nensinnä, sitten Peebles ja Throck. Neidin ja minun saapuessa on kaikki \nvalmista siirtyäksemme heti sisämaahan, jonne pystytämme vakinaisen \nleirin etäälle kulkureiteistä ja niin lähelle päämääräämme kuin \nmahdollista. Miranda karkeloi viiksiensä takana, kunnes on valmis \nmatkansa lopulliselle näyttämölle. Oletan, että hän on hyvin koulutettu \nesitettäväänsä osaan ja kykenee mainiosti naamioitumaan ja \nnäyttelemään. Kun hänen tarvitsee pettää vain tietämättömiä \nalkuasukkaita ja metsänpetoja, ei se käyne ylivoimaiseksi hänen \nnäyttelijäkyvylleen.\" Pehmeässä venytetyssä äänessä värähti purevaa \nivaa, mikä sai espanjalaisen mustat silmät häijysti kiilumaan.\n\n\"Ymmärränkö minä asian niin\", kysyi Miranda, jonka vieno äänensävy \nkielsi kasvojen vihaisen ilmeen, \"että sinä ja neiti Hawkes matkustatte \nkahden X:ään?\"\n\n\"Kyllä vain, jollei ymmärryksesi ole puutteellinen\", vastasi \nvenäläinen.\n\nEspanjalainen nousi puolittain tuoliltaan ja kurottausi sen yli \nuhkaavasti Kraskia kohti. Neitonen, joka istui häntä lähinnä, tarttui \nhänen takinliepeisiinsä.\n\n\"Ei sellaista!\" hän sanoi vetäen miehen takaisin tuolilleen. \n\"Välillänne on ollut jo liiankin paljon kahnausta, ja jos sitä vielä \nsattuu, teen eron teistä kaikista ja etsin sopuisampia ja hauskempia \nmatkatovereita retkelleni.\"\n\n\"Niin, jättäkää se sikseen, tässä me nyt ollaan, ja suut poikki!\" \nhuudahti Peebles sotaisesti.\n\n\"John on oikeassa\", mörähti Throck syvällä bassollaan, \"ja minä olen \nvalmis häntä tukemaan. Flora on oikeassa, ja minä olen valmis häntäkin \nkannattamaan. Ja jos vielä rähisette, niin, jumalavita, enkö minä anna \npari mojausta teille kaunokuonoille!\" Ja hän vilkaisi ensin Mirandaan \nja sitten Kraskiin.\n\n\"Noh\", lepytti Bluber, \"puristetaan kaikki toisten kättä ja olla hyviä \nystäviä.\"\n\n\"Juuri niin\", huudahti Peebles, \"se on oikeata puhetta. Anna hänelle \nkäpäläsi, Esteban. No, Karl, hautaa sotakirveesi. Ei me voida tällä \ntavoin kiukutellen asiaan ryhtyä; ja tässä me nyt ollaan, niinpä niin.\"\n\nVenäläinen, joka tunsi asemansa varmaksi Floraan nähden ja siis oli \njalomielisellä päällä, ojensi kätensä pöydän yli espanjalaista kohti. \nEsteban epäröi hetkisen.\n\n\"No, mies, purista nyt hänen kättään\", mörähti Throck. \"Muutoin saat \npalata hommaasi näyttämön lisämiehenä, ja, lempo soikoon, me etsimme \njonkun muun sinun tilallesi jakamaan kultakasan kanssamme.\"\n\nÄkkiä valaisi hauska hymy espanjalaisen kasvot. Hän ojensi kätensä \nnopeasti ja tarttui Kraskin käteen. \"Suo anteeksi\", hän sanoi, \"minä \nolen äkkipikainen, mutta en minä pahaa tarkoita. Neiti Hawkes on \noikeassa, meidän kaikkien tulee olla ystäviä, ja tässä on käteni, sen \nvakuudeksi, Kraski, minun puolestani.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Kraski; \"olen pahoillani, että sinua loukkasin.\" \nMutta hän unohti, että toinen oli näyttelijä, ja jos hän olisi voinut \nnähdä tuon synkän sielun pohjaan, olisi häntä puistattanut.\n\n\"Ja nyt kun me olla hyvät ystävät\", sanoi Bluber hieroen mairean \nintoilevasti käsiään, \"miksi ei me järjestä asiaa laskuun, jotta me saa \nkaikki päätökseen? Neiti Flora antaa minulle kartta ja ohjeet ja me \nryhty heti toimeen.\"\n\n\"Lainaa minulle lyijykynä, Karl\", pyysi tyttö, ja kun tämä oli hänelle \nsellaisen antanut, etsi hän kartalta kohdan, jonkun matkaa sisämaahan \npäin X:stä, jolle piirsi pienen pyörylän. \"Tämä on O\", hän sanoi. \"Kun \nkaikki olemme ehtineet tänne, niin saatte lopulliset ohjeet, -- ette \nennen.\"\n\nBluber kohotti kätensä ylös. \"Oi, neiti Flora, mitä te ajattelee! Mekö \ntuhlais kaksituhatta puntaa ostaa sika säkissä? Oi, oi, eihän te voi \nmeiltä sellaista asia pyytää? Me täytyy nähdä kaikki, tietää kaikki, \nennenkuin me tuhlaa yks äyri.\"\n\n\"Niin, ja tässä me nyt ollaan, jukoliste!\" karjaisi John Peebles, \niskien nyrkillään pöytään.\n\nTyttö nousi verkalleen tuoliltaan. \"Hyvä sitten\", hän sanoi kohauttaen \nolkapäitään, \"jos te asiasta sillä tavoin ajattelette, voimme yhtä \nhyvin peruuttaa kaikki.\"\n\n\"Oh, odottaa, odottaa, neiti\", huudahti Bluber, nousten kiireellisesti. \n\"Ei saa kiihtyä. Mutta eikö käsitä meidän asemaa? Kaksituhatta puntaa \non paljo rahaa, ja me on hyviä liikemiehiä. Ei meidän sopi se kaikki \ntuhlata, jos me ei siitä mitä saa.\"\n\n\"En minä pyydä teitä sitä turhaan tuhlaamaan\", vastasi tyttö hanakasti; \n\"mutta jos tässä hommassa jonkun on toiseensa luotettava, on teidän \nluotettava minuun. Jos minä luovuttaisin teille kaikki tietoni, ei \nmikään maailmassa estäisi teitä menemästä edellä ja jättämästä minua \nimeskelemään kynsiäni; mutta sellainen ei kuulu minun ohjelmaani.\"\n\n\"Mutta eihän me olla halunkkeja, neiti Flora\", tivasi juutalainen. \"Me \nei ajattelis yksi minuutti pettää neiti.\"\n\n\"Mutta ettepä ole enkeleitäkään, Bluber enempää kuin toisetkaan\", \nvastasi tyttö. \"Jos tahdotte päästä eteenpäin, on teidän noudatettava \nminun määräyksiäni; ja minä olen siellä loppusuorituksessa mukana \npitämässä huolta, että saan oman osani. Tähän asti olette uskoneet \nsanaani, että minulla oli selvä tieto, ja nyt teidän on uskottava sitä \nloppuun asti, tai muutoin saa koko homma jäädä sikseen. Mitä minua \nhyödyttäisi lähteä hirveään viidakkoon kärsimään kaikkia vaivoja ja \nvaikeuksia, joita meidän siellä täytyy kokea, ja laahata teidät \nmukanani, jollen kykenisi avaamaan aarreholveja, kun sinne pääsen? Enkä \nminä ole sellainen hupsu, että luulottelisin voivani kaapata saaliin ja \nlivistää teidänlaisenne rosvokoplan kynsistä, jos yrittäisin teitä \njutkauttaa. Ja niin kauan kuin pelaan rehellisesti, tunnen olevani \ntäydessä turvassa, sillä minä tiedän, että joko Esteban tai Karl \nsuojelee minua -- ja mitäpä te toisetkaan muuta tekisitte? Kelpaako vai \nei?\"\n\n\"No, John, mitä sinä ja Dick ajatella?\" kysyi Bluber, kääntyen entisten \nammattinyrkkeilijäin puoleen. \"Karl kylläkin ajatella mitä ikänä Flora, \nsen minä tietää. Noh, mitä te sanoo?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", virkkoi Throck, \"ei minun ole juuri koskaan ollut \ntapana kehenkään luottaa, jollei ole ollut pakko, mutta nyt näyttää \nsiltä kuin meidän täytyisi luottaa Floraan.\"\n\n\"Samat sanat\", säesti John Peebles. \"Jos yrität jotakin koirankujetta, \nFlora...\" Hän teki merkitsevän liikkeen sormellaan kaulansa ympäri.\n\n\"Minä ymmärrän, John\", virkkoi tyttö hymyillen, \"ja tiedän, että \ntekisit sen yhtä nopeasti kahden punnan kuin kahdentuhannen vuoksi. \nMutta oletteko nyt sitten kaikki valmiit toimimaan minun suunnitelmieni \nmukaan? Myöskin Karl?\"\n\nVenäläinen nyökkäsi. \"Minä tyydyn kaikkeen, mitä muut päättävät\", hän \nsanoi. \"\n\nJa sitten tuo herttainen pikku ryhmä pohti suunnitelmiaan niin pitkälle \nkuin voi -- jokaista pienintäkin yksityiskohtaa, joka oli välttämätön \nheidän kaikkien päästäkseen tytön kartalleen piirtämään O:hon.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nJalanjälkien tarina\n\n\nKun Jad-bal-ja, kultaleijona, oli kaksivuotias, oli se komein näyte \nlajistaan, mitä Greystoket olivat koskaan tavanneet. Kooltaan\nse oli paljon yli varttuneiden urosten saavuttaman keskiko'on. \nRuumiinrakenteeltaan se oli muhkea, ja jalomuotoinen pää ja musta harja \nantoivat sille täysikasvuisen uroksen ulkonäön, samalla kun se älyltään \nmelkoisesti voitti villit metsäläisveljensä.\n\nJad-bal-ja oli loppumattoman ylpeyden ja riemun lähde apinamiehelle, \njoka kasvatti sitä erinomaisen huolellisesti ja ravitsi ovelasti, \nkehittääkseen täyteen määrään kaikki siinä uinuvat avut. Leijona ei \nenää nukkunut isäntänsä vuoteen jalkopäässä, vaan sillä oli vahva \nhäkki, jonka Tarzan oli sille teettänyt rakennuksen perään, sillä \nkukapa paremmin tiesi kuin apinamies, että olkoonpa leijona missä \ntahansa ja olkoon se saanut millaisen kasvatuksen hyvänsä, on se \nsittenkin leijona -- hurja lihansyöjä. Ensimmäisen vuoden se oli \nliikuskellut vapaana pihamaalla ja talon liepeillä; sen jälkeen se \nläksi ulos ainoastaan apinamiehen seurassa. Monesti nämä kaksi \nsamoilivat tasangolla ja viidakossa metsästellen yhdessä. Tavallaan oli \nleijona melkein yhtä tuttavallisissa väleissä Janen ja Korakin kanssa, \neikä kumpikaan heistä sitä pelännyt tai epäillyt, mutta Apinain \nTarzania kohtaan se osoitti suurinta kiintymystä. Tarzanin talouteen \nkuuluvia neekereitä se suvaitsi, eikä se koskaan hätyytellyt \nkotieläimiä tai -lintuja, sitten kun Tarzan oli sille pienestä pennusta \nopettanut, että asianmukainen rangaistus heti seurasi jokaista \nryöstöretkeä karjapihoihin tai kanaloihin. Että sen ei koskaan sallittu \ntulla naukuvan nälkäiseksi, oli epäilemättä ratkaisevana tekijänä \npidättämässä sitä kartanon eläimistöä ahdistelemasta.\n\nMies ja leijona näyttivät ymmärtävän toisensa täydellisesti. Saattaa \nepäillä, tajusiko eläin kaikki, mitä Tarzan sille sanoi, mutta olkoon \nsen asian laita kuinka tahansa, niin milteipä taikamaisen helposti hän \nilmaisi toivomuksensa leijonalle. Tottelevaisuus, jonka hän ankaruuteen \nliittyvällä hellyydellä oli pennussa herättänyt, oli suuressa määrin \ntullut täysikasvuisen leijonan ominaisuudeksi. Tarzanin käskystä sen \noli tapana pitkän matkan päästä tuoda saaliinaan antilooppi tai seebra \nja laskea se isännän jalkojen juureen, itse yrittämättäkään\nkoskea lihaan; ja olipa se kaapannut otuksia elävältäkin, niitä \nvahingoittamatta. Sellainen siis oli aarniometsässä isäntänsä kanssa \nsamoileva kultaleijona.\n\nJuuri näihin aikoihin alkoi apinamiehen korviin kuulua huhuja hänen \nmaatilansa länsi- ja eteläpuolella liikuskelevasta rosvojoukosta. \nKamalia kertomuksia norsunluunryöstöistä, orjain pyydystyksestä ja \nkidutuksesta, jollaiset eivät olleet häirinneet apinamiehen villin \nviidakon rauhaa sheikki Amor ben Khadurin ajoista asti; ja sitten \nsaapui toisia huhuja, jotka saivat apinamiehen rypistämään \nkulmakarvojaan hämmästyneenä ja mietteissään. Senjälkeen kului kuukausi \napinamiehen kuulematta mitään enempää noista lännestä saapuneista \nhuhuista.\n\nSota oli vähentänyt Greystoken varat varsin pieniksi tuloiksi. He \nolivat tositeossa uhranneet melkein kaikki liittolaisten asialle, ja se \nvähä, mitä heille oli jäänyt, oli melkein kaikki kulunut Tarzanin \nafrikkalaisen maatilan kuntoonpanoon.\n\n\"Näyttää hyvinkin siltä, Jane\", sanoi hän eräänä iltana vaimolleen, \n\"kuin olisi edessä uusi Oparin-retki.\"\n\n\"Se ajatus peloittaa minua. Minä en halua, että sinne lähdet\", vastasi \nJane. \"Sinä olet palannut siitä kauheasta kaupungista kahdesti, mutta \ntöintuskin sieltä elävänä pääsit. Kolmannella kerralla ei sinua ehkä \nsuosi sama onni. Meillä on kylliksi, John, elääksemme täällä mukavasti \nja onnellisina. Miksi panisit alttiiksi nämä kaksi etua, jotka ovat \nkaikkea rikkautta arvokkaammat, jälleen yrittääksesi tunkeutua \naarreholveihin?\"\n\n\"Ei ole mitään vaaraa, Jane\", vakuutti apinamies hänelle. \"Viime \nkerralla vainusi Werper askeleeni, ja hän ja maanjäristys olivat minut \nvähällä tuhota. Mutta sellainen yhteensattuma ei voi olla minua jälleen \nuhkaamassa.\"\n\n\"Ethän mene yksinäsi, John?\" kysyi rouva. \"Ottanet Korakin mukaasi?\"\n\n\"Ei\", sanoi apinamies, \"minä en ota häntä mukaani. Hänen täytyy jäädä \ntänne sinun luoksesi, sillä pitkät poissaoloni ovat tosiaan \nvaarallisempia sinulle kuin minulle itselleni. Otan mukaani \nviisikymmentä waziria kultaharkkojen kantajiksi, jotta voimme tuoda \nkylliksi riittämään meille pitkäksi aikaa.\"\n\n\"Entä Jad-bal-ja\", kysyi rouva, \"otatko sinä sen mukaasi?\"\n\n\"En; on parempi, että se jää tänne; Korak voi pitää siitä huolta ja \nviedä sen toisinaan metsästämään. Minä aion matkustaa keveästi ja \nnopeasti, joten vaellus kävisi sille rasittavaksi. Leijonat eivät \nmielellään liiku kuumassa auringonpaahteessa, ja kun me enimmäkseen \nmatkustamme päivisin, pelkään, että Jad-bal-ja ei kauan jaksaisi.\"\n\nNäin lähti Apinain Tarzan jälleen pitkälle matkalle Oparia kohti. Hänen \ntakanaan marssi viisikymmentä jättimäistä waziria, sen sotaisen heimon \nvaliomiehiä, joka oli ottanut Tarzanin päällikökseen. Asuinrakennuksen \nkuistilla seisoivat Jane ja Korak liehutellen hyvästiksi, samalla kun \ntalon perältä kuului apinamiehen korviin Jad-bal-jan, kultaleijonan, \nrömeä karjunta. Heidän vaeltaessaan saatteli Numan ääni heitä \naaltoilevalla tasangolla, kunnes se vihdoin häipyi etäälle \nkuulumattomiin.\n\nKun vauhti oli sovitettu hitaimpien neekerien astunnan mukaan, ei \nTarzanin matka edistynyt varsin nopeasti. Opar oli maatilalta hyvinkin \nviisikolmattapäiväisen taipaleen takana keveästi liikkuville miehille, \nkuten nämä, mutta paluumatkalla he kultakuormituksineen samoaisivat \nhitaammin. Senvuoksi oli apinamies määrännyt yritykseen kaksi \nkuukautta. Hänen _safarilleen_, johon kuului vain karaistuja sotureita, \noli nopea liikkuminen todellakin mahdollista. Heillä ei ollut mitään \nmuonaa tai muita varastoja kannettavina, kaikki kun olivat metsästäjiä \nja matkasivat seutua, jossa riistaa oli runsaasti. Heidän ei siis \ntarvinnut sälyttää taakakseen valkoisten erämiesten hankalia kapineita.\n\nOkaisista pensaista ja lehvistä kyhätty _boma_ riitti heille suojaksi \nöisin, keihäät ja nuolet taasen ja heidän suuren valkoisen päällikkönsä \nvoimat takasivat, ettei heidän koskaan tarvinnut olla tyhjin vatsoin. \nMukaansa ottamine valiomiehineen Tarzan toivoi suorittavansa matkan \nOpariin yhdessä kolmatta päivässä, vaikka hän yksinään olisi liikkunut \nkaksin- tai kolminkertaisella nopeudella; sillä jos Tarzan mieli \nrientää vauhdikkaasti, suhahteli hän melkein lentämällä viidakon läpi, \nedeten siellä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin ja miltei \nuupumattomana.\n\nOltiin iltapäivän puolivälissä matkan kolmannella viikolla, kun Tarzan \nsamoillessaan kaukana neekeriensä edellä äkkiä tapasi Bara-kauriin \nraadon, jonka kyljestä pisti esiin sulitettu nuoli. Oli ilmeistä, että \nBara oli haavoittunut jonkun matkan päässä paikasta, johon se oli \nlaskeutunut kuolemaan, sillä vasama oli osunut kohtaan, jossa se ei \nollut voinut viedä henkeä heti. Mutta erikoisesti kiinnitti apinamiehen \nhuomiota -- jo ennenkuin hän oli ehtinyt kyllin lähelle sitä edes \noikein tarkastaakseen -- tuon nuolen malli; ja heti kun hän veti sen \nkauriin ruumiista, tiesi hän, mitä se merkitsi, ja kummastui niinkuin \nte tai minä kai kummastuisimme nähdessämme swazilaisen päähineen \nBroadwaylla tai Strandilla, sillä nuoli oli täsmälleen sellainen,\njoita saa ostaa jokaisesta urheilutavarain kaupasta kaikissa\nmaailman suurkaupungeissa -- jollaisia myydään käytettäviksi \njousenammuntaharjoituksissa puistoissa ja esikaupungeissa. Mikään ei \nolisi voinut olla epäluonnollisempaa kuin tämä typerä lelu villin \nAfrikan sydämessä; ja kuitenkin se oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti, \nmistä oli todistuksena Baran hengetön ruumis, vaikka apinamies \narvasikin, ettei nuolta ollut singahduttanut minkään villin \nharjaantunut käsi.\n\nTarzanin uteliaisuus heräsi ja samalla hänelle synnynnäinen \nviidakkoasukkaan vaisto. On tunnettava viidakkonsa hyvin voidakseen sen \nvaaroja kauan välttää, ja sen hyvä tunteminen merkitsee, että mitään \ntavallisuudesta poikkeavaa seikkaa ei saa sivuuttaa selittämättä. \nNiinpä Tarzankin läksi samoamaan Baran latua taaksepäin, saadakseen \nkenties selvän kauriin surmaajasta. Veristä jälkeä oli helppo seurata \nja apinamies ihmetteli, että metsästäjä ei ollut ajanut takaa ja \ntavoittanut saalistaan, joka ilmeisesti oli surmattu ja edellisenä \npäivänä. Hän huomasi Baran vaeltaneen pitkälti, ja aurinko oli jo \nalhaalla länteen vaipumassa, ennenkuin Tarzan sai ensimmäiset todisteet \nelukan tappajasta. Ne olivat jalanjälkiä ja herättivät hänessä aivan \nyhtä suurta kummastusta kuin nuolikin. Hän tarkasti niitä huolellisesti \nja kumartuen alas ryhtyi niitä herkillä sieraimillaan haistelemaankin. \nNiin vähän luultavalta, jopa mahdottomalta kuin se tuntuikin, olivat \nnuo paljaiden jalkojen jäljet _valkoisen miehen_ polkemat -- rotevan, \nehkä Tarzanin itsensä kokoisen miehen. Tuijottaessaan näihin \nsalaperäisen muukalaisen jälkiin työnsi Kaalan kasvattipoika toisen \nkätensä sormet tuuheaan mustaan tukkaansa suurta hämmästystä ilmaisevin \nelein.\n\nKuka valkoinen mies saattoi olla täällä Tarzanin viidakossa kaatamassa \nTarzanin riistaa urheilukerhojen käyttämillä siroilla vasamilla? Oli \nuskomatonta, että sellainen henkilö olisi tänne saapunut: mutta \napinamiehen mieleen juolahtivat hänen viikkoja sitten kuulemansa \nhämärät huhut. Päättäen ratkaista ongelman hän lähti nyt seuraamaan \nmuukalaisen jälkiä -- harhailevia jälkiä, jotka kiertelivät viidakossa \nnäköjään tarkoituksettomasti, mistä Tarzan otaksui metsästäjän olleen \ntottumattoman täällä liikkumaan. Mutta yö yllätti ennenkuin hän sai \narvoituksen selvitetyksi, ja oli pilkkosen pimeä, kun hän käänsi \naskeleensa leiriä kohti.\n\nApinamies tiesi waziriensa odottavan riistaa, eikä hän suinkaan \ntahtonut tuottaa heille pettymystä, vaikka hän samassa huomasikin, \nettei hän ollut ainoa lihansyöjä, joka seudulla sinä iltana metsästeli. \nLähellä olevan leijonan yskähtävä murina sen hänelle aluksi ilmaisi ja \nsitten toisen etäämpää kuuluva syvä karjahdus. Mutta mitäpä apinamies \nvälitti siitä, että muitakin oli riistanajossa? Eihän olisi ensi kerta, \nkun hän kilpailisi oveluudessa, voimassa ja ketteryydessä muiden hänen \nvillissä maailmassaan metsästelevien -- ihmisten tai eläinten -- \nkanssa.\n\nVihdoin hän kaatoikin otuksen, siepaten sen melkein nenän edestä \npettyneeltä ja hurjistuneelta leijonalta -- lihavan antiloopin, jonka \nviimemainittu oli merkinnyt omakseen. Heittäen otuksen olalleen melkein \ntuon hyökkäävän Numan reitillä, heilahti apinamies keveästi puiden \nalaoksille ja hävisi, vimmastuneelle kissaeläimelle ilkkuvasti nauraen, \näänettömästi yön pimentoon.\n\nVaivatta hän löysi tiensä leiriin ja nälkäisten waziriensa luo. Ja niin \njärkkymättä luottivat nämä häneen, etteivät olleet hetkeksikään \nepäilleet hänen palaavan ruokaa tuoden.\n\nVarhain seuraavana aamuna Tarzanin safari läksi jälleen matkalle Oparia \nkohti, ja käskien waziriensa marssia suorinta tietä jätti apinamies \nheidät voidakseen jatkaa tutkimustaan tuon viidakkoonsa saapuneen \nsalaperäisen olennon selvillesaamiseksi, josta nuoli ja jäljet olivat \nhänelle tarinoineet.\n\nPäätyen jälleen paikalle, jolla pimeys oli pakottanut hänet luopumaan \ntutkimuksestaan, hän lähti seuraamaan muukalaisen jälkiä. Eikä kauan \nkestänytkään, ennenkuin hän tapasi uusia todistuksia tämän oudon ja \nhäijyn henkilön liikuskelusta. Se kuului siihen isojen ihmisapinani \nheimoon, jonka parissa Tarzan oli kasvatettu. Manganin karvaisesta \nvatsasta pisti esiin toinen tehdasmaisesti valmistettu, sivistysmaista \ntuotu nuoli. Apinamiehen silmät kapenivat, ja otsa meni synkkiin \nryppyihin. Ken oli se, joka tohti tunkeutua Tarzanin pyhille alueille \nja näin armottomasti surmata hänen kansaansa?\n\nApinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren \nmukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä \noli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi \nkatselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin, \njonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa \nkohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille. \nPetoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin \ntietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja \nsukulaisuudestaan surmaajaan.\n\nTodeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan \njälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli \ntapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien \nluonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä \nkarkaisi kimppuun.\n\nTarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän \noli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten \nsamanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit \nasukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne \neivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin \nnäkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että \njoukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän \nvälityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden \njäsenten kanssa.\n\nAlametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen \nkeskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään \noksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa \nparikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja \nkuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien \nruokajärjestelmässä.\n\nHeikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle \noksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi \npientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen \nliike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin \nhän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut \nviidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän \nnäkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja \ntäysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli \npelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat \nsaattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja \nainiaan.\n\nHän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne \ntulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin \nsuuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana. \nEnsiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät \nluottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä \ntodisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset, \nniskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti \nympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle, \njotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen, \ntunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi \nepäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku \nlennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot \nja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat \naskarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta \nheimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen \nyksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut \nhänen ihoaan.\n\nNyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa \nylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. \"Minä olen Apinain \nTarzan\", hän sanoi, \"mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan \nsaapuu ystävänä kansansa luo.\"\n\nNäin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.\n\nÄkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet \nvaltoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen \naukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat \npystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.\n\n\"No\", virkahti Tarzan, \"ettekö tunne minua? Minä olen Apinain Tarzan, \nmanganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas.\"\n\n\"Me tunnemme sinut\", murahti joku uroksista; \"eilen me näimme sinun \ntappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut.\"\n\n\"Minä en tappanut Gobua\", vastasi apinamies. \"Minä löysin eilen hänen \nruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät.\"\n\n\"Me näimme sinut\", toisti vanha uros; \"mene tiehesi taikka me tapamme \nsinut. Sinä et ole enää manganien ystävä.\"\n\nApinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä \napinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli \nselitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen \nseuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis \nenemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti \nsilmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.\n\n\"En minä Gobua tappanut\", hän väitti. \"Monet teistä ovat tunteneet \nminut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä \ntaistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen \nsaattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon \nasukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on \nmanganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta \nkansastani?\"\n\n\"Me tiedämme vain\", vastasi vanha uros, \"että näimme sinun tappavan \nGobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti \ntiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan, \nmutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth, \nPagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut.\"\n\nTarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella, \nsillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän \ntoverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa \njonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin \nsurumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun \nsurmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua \nhänen elinkautiselle alueelleen.\n\nTarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten, \nenimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa \nkuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän \nhavaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista \nkumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka \nsuojelivat Oparin karua laaksoa.\n\nUnohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta \nvaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa \nja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin \ntuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa \npitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen \npäivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo \nOparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä \nTarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.\n\nHän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen \ntietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän \npojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta \nkaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut \nviekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka \ntaholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?\n\nTällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti \nseuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin \nverekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä \nhajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja \nvihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKohtalokkaat tipat\n\n\nKotona maatalossa elämä kulki tavallista rataansa niinkuin ennen \nTarzanin lähtöä. Milloin jalkaisin, milloin ratsain tarkasteli Korak \nmaanviljelystyöväen ja paimenten toimintaa, joskus yksinään, mutta \nuseimmiten valkoisen pehtoorin, Jervisin, kanssa. Monesti lähti Janekin \nmukaan, varsinkin milloin ratsastettiin.\n\nKultaleijonaa harjoitti Korak kahlehihnassa, koska hän ei laisinkaan \nluottanut kykyynsä hallita eläintä ja pelkäsi, että Jad-bal-ja \nisäntänsä poissa ollessa saattaisi karata metsään ja palata \nluonnolliseen villiin tilaansa. Sellainen leijona vapaana viidakossa \nolisi erikoisen vaarallinen ihmisille, koska Jad-bal-jalta, joka oli \nihmisten parissa kasvanut, puuttui se luontainen arkuus luomakunnan \nherraa kohtaan, joka on niin silmään pistävänä piirteenä kaikilla \nvillieläimillä. Kun se oli opetettu sieppaamaan saaliinsa ihmiskuvan \nkurkusta, oli Korakin varsin helppo kuvitella, mitä voisi tapahtua, jos \nkultaleijona kaikesta pakosta vapautuneena jäisi oman onnensa varaan \nlähiviidakkoja kiertelemään.\n\nTarzanin poissaolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, että saapui \nviestintuoja Nairobista lennättäen lady Greystokelle sähkösanoman, \njossa ilmoitettiin hänen isänsä vakavasti sairastuneen Lontoossa. Äiti \nja poika pohtivat tilannetta. Kuluisi viisi tai kuusi viikkoa ennenkuin \nTarzan ehtisi palata,, vaikka he lähettäisivät sanansaattajankin hänen \njälkeensä: ja jos Jane häntä odottaisi, oli vähän luultavaa, että hän \najoissa ehtisi isänsä luo. Sittenkin, vaikka hän heti lähtisi, näytti \nolevan vain vähän toiveita, että hän saapuisi kyllin nopeasti \nnähdäkseen vanhuksen elossa. Päätettiin siis, että hän lähtisi heti \nmatkalle ja Korak seuraisi häntä Nairobiin saakka, palatakseen sitten \nmaatilalle ylivalvojaksi siihen asti, kun isä saapuisi kotiin.\n\nGreystokein tilalta oli pitkä taival Nairobiin, eikä Korak ollut vielä \npalannut, kun noin kolme viikkoa Tarzanin lähdöstä neekeri, jonka \ntoimena oli ruokkia ja hoitaa Jad-bal-jaa, huolimattomuudessaan jätti \nhäkkiä puhdistaessaan sen oven sulkematta. Kultaleijona tassutteli \nedestakaisin, neekerin lakaistessa häkin lattiaa. He olivat vanhoja \nystäviä, eikä waziri eläintä laisinkaan pelännyt, vaan käänsi tuon \ntuostakin selkänsä. Neekeri puuhasi häkin etäisessä nurkassa, kun\nJad-bal-ja hetkiseksi pysähtyi ovelle sen toiseen päähän. Eläin näki, \nettä ovi riippui hiukan raollaan saranoillaan. Hiljaa se kohotti ison \npehmeän käpälänsä ja pisti sen rakoon. Pieni nykäys, ja ovi heilahti. \nSamassa silmänräpäyksessä työnsi kultaleijona kuononsa laajentuneeseen \naukkoon, ja sen tuupatessa esteen tieltään vilkaisi kauhistunut neekeri \novelle ja näki holhokkinsa hypähtävän häkin ulkopuolelle.\n\n\"Seis, Jad-bal-ja! Seis!\" kirkui säikähtynyt neekeri, juosten eläimen \nperässä. Mutta kultaleijona vain lisäsi vauhtiaan, loikkasi aidan yli \nja riensi metsää kohti.\n\nNeekeri seurasi sitä, heiluttaen luutaansa ja päästäen äänekkäitä \nkiljahduksia, siten hälyttäen wazirit ulos majoistaan ja yhtymään hänen \nkanssaan ajamaan leijonaa takaa. Yli aaltoilevan kentän he seurasivat \nsitä, mutta yhtä hyvin olisi voinut tavoittaa ilkkuvaa virvatulta kuin \ntätä nopeaa ja varovaista pakolaista, joka ei välittänyt heidän \nmairittelustaan enempää kuin uhkauksistaankaan. Ja niin he näkivät \nkultaleijonan häviävän aarniometsään, ja vaikka he uutterasti etsivät \nmelkein pimeään asti, täytyi heidän vihdoin luopua yrityksestään ja \npalata noloina maatilalle.\n\n\"Ah\", huudahti onneton neekeri, joka oli syyllinen Jad-bal-jan \nkarkaamiseen, \"mitä suuri Bwana minulle sanookaan, mitä minulle \ntekeekään, kun saa tietää, että olen sallinut kultaleijonan mennä \ntiehensä!\"\n\n\"Sinut karkoitetaan maatilalta pitkäksi aikaa, Kiwazi\", vakuutti \nhänelle vanha Muviro. \"Ja epäilemättä sinut lähetetään laitumille \nkauaksi itään karjaa paimentamaan, missä saat runsaasti leijonia \ntovereiksesi, vaikka ne eivät ole yhtä ystävällisiä kuin Jad-bal-ja \noli. Eikä se ole puoltakaan siitä, minkä ansaitsisit. Ja jollei suuren \nBwanan sydän sykkisi rakkaudesta mustia lapsiaan kohtaan -- jos hän \nolisi muiden valkoisten bwanain kaltainen, joita vanha Muviro on \nnähnyt, --- niin sinua piestäisiin, kunnes et pysyisi pystyssä, ehkäpä \nhengettömäksi.\"\n\n\"Minä olen mies\", vastasi Kiwazi. \"Minä olen soturi ja waziri. Minkä \nrangaistuksen suuri Bwana minulle määränneekin, alistun siihen miehen \ntavoin.\"\n\n\u003Ctb>\n\nJuuri samana iltana oli Tarzan lähestymässä vainuamansa oudon \nretkikunnan leirinuotioita. Kenenkään näkemättä hän pysähtyi puun \nlehvistöön aivan keskelle heidän leiriään, jota ympäröi valtava \nokapensaista laitettu boma ja jota kirkkaasti valaisivat lukuisat \ntulet. Näitä hoitelivat uutterasti neekerit, heitellen ahjoon oksia \nmahtavasta pinosta, jonka nähtävästi olivat aikaisemmin päivällä sitä \nvarten keränneet. Melkein leirin keskellä oli useita telttoja, joista \nyhden edessä istui nuotion valossa neljä valkoista miestä. Kaksi näistä \noli rotevaa, kyrmyniskaista, punakkakasvoista retkaletta, kaiketikin \nalempiin kansanluokkiin kuuluvia englantilaisia; kolmas, lyhyt, lihava \nmies, näytti Saksan juutalaiselta; mutta neljäs oli pitkä, solakka, \nkaunis nuori mies, jolla oli tummanruskea aaltoileva tukka ja \nsäännölliset kasvonpiirteet.\n\nHän ja saksalainen olivat mitä huolitelluimmin pukeutuneet \nkeskiafrikkalaista matkustelua varten elokuvain suuresti ihannoiman \nmallin mukaan, joten näytti siltä kuin kumpikin olisi vastikään\nastunut esille uusimman viidakkoseikkailuja esittävän teatterin \nnäytelmäteltasta. Tuo nuori mies ei varmaankaan ollut englantilaista \nsyntyperää, ja mielessään arvioi Tarzan hänet melkein heti \nslaavilaiseksi. Apinamiehen saapumisen jälkeen viimemainittu pian nousi \nja meni erääseen läheiseen telttaan, josta Tarzan sitten kuuli \nhiljaisen keskustelun supatusta. Hän ei erottanut sanoja, mutta jonkun \näänen sävel kuulosti selvästi naiselliselta. Nuo kolme nuotion ääreen \njäänyttä miestä rupattelivat niitä näitä, kunnes aivan läheltä boman \ntakaa kuuluva leijonan karjahdus keskeytti viidakon äänettömyyden.\n\nHätääntyneesti huudahtaen hypähti juutalainen pystyyn niin äkkiä, että \nluisui askeleen verran eteenpäin ja sitten, astahtaen taaksepäin, \nmenetti tasapainonsa, kompastui kenttätuoliinsa ja kaatua retkahti \nselälleen.\n\n\"Jukoliste, Adolph!\" ärjäisi toinen hänen tovereistaan. \"Jos sen vielä \nteet, niin hiisi vieköön, taitan niskasi! Tässä sitä ollaan, niinpä \nniin.\"\n\n\"Hän on, lempo soikoon, pahempi kuin kiljuva jalopeura\", murisi toinen.\n\nJuutalainen kömpi jaloilleen. \"_Mein Gott_!\" hän huudahti vapisevalla \näänellä. \"Minä luuli, että se tulis ihan aita yli. Auta armias, \npääseekö minä enää koskaan tästä paha paikka?... Kaikki Afrikan gulda \ntähden minä ei tahtois kärsiä, mitä minä jo kärsiny nämä kolme kuukausi \naika. Oi, oi, kun minä sitä vaan ajatteleekin, oi, oi, leijonia ja \nleopardeja ynnä sarvikuonosia ja virtaheposia! Oijoi!\"\n\nHänen toverinsa nauroivat. \"Sanoimmehan me, Dick ja minä, heti alussa, \nettei sinun olisi pitänyt tulla tänne sisämaahan\", huomautti toinen \nheistä.\n\n\"Mutta miksi minä sitten olisi ostanu kaikki nämä vaatteet?\" valitti \nsaksalainen. \"_Mein Gott_, tämä puku, jossa minä olen sisällä, maksaa \nminulle kaksikymmentä puntaa. Ah, jos minä olis jotakin tiennyt, niin \nyks punta olis riittäny ostaa minulle koko vaatevarasto! Kaksikymmentä \npuntaa tästä, eikä kukaan muu sitä näkemässä kuin niggerit ja \nleijonat!\"\n\n\"Ja sinä näytätkin siinä niin hiton hassunkuriselta\", virkkoi eräs \nhänen tovereistaan.\n\n\"Ja katsho, nyt se on kaikki likainen ja rikki. Mistä minä tietä, että \nminä tärvelis tämä puku? Omin silmin minä nähnyt Prinsessan \nteatterissa, kuinka filmin sankari viettänyt kolme kuukautta Afrikassa \npyytämässä leijonia ja tappamassa ihmissyöjiä, ja kun hän tulla \ntakaisin, ei hänellä olla tahranplänttiäkään housunlahkeessa. Mistä \nminä tiesi, että Afrikka niin likainen ja täynnä piikkejä?\"\n\nTällä hetkellä katsoi Apinain Tarzan sopivaksi hiljaa pudottautua \nvalokehään heidän eteensä. Molemmat englantilaiset hypähtivät pystyyn, \nihan ilmeisesti säikähtyneinä, ja juutalainen kääntyi astahtamaan \ntaaksepäin ikäänkuin paetakseen, mutta samassa osuivat hänen silmänsä \napinamieheen. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen tuli helpotuksen sävy \nsen kauhunilmeen sijalle, joka oli niille levinnyt, kun Tarzan putosi \nheidän eteensä ikäänkuin taivaasta.\n\n\"_Mein Gott_\", huusi saksalainen kimakasti, \"miksi sinä tulla takaisin \nnäin pikaa ja miksi sinä tulla tuolla tavalla, noin äkkiä -- eikö sinä \nluulla, että meillä on hermot?\"\n\nTarzan oli vihainen -- vihainen näille raaoille tungettelijoille, kun \nhe hänen luvattaan uskalsivat astua sille laajalle alueelle, jolla hän \npiti yhä rauhaa ja järjestystä. Ja kun Tarzan oli vihainen, hohti hänen \notsallaan arpi, joka oli muistona ammoin, hänen poikana ollessaan, \ntapahtuneesta kuolettavasta kamppailusta Bolganin, ison villin \ngorillan, kanssa, missä tilaisuudessa hän ensiksi oli oppinut \nymmärtämään isänsä metsästyspuukon oikean arvon, sillä verrattain \nheikko, pieni tarmangani oli sen avulla päässyt tasaväkiseksi viidakon \nsuurten petojen kanssa.\n\nHänen harmaat silmänsä kapenivat, ja ääni oli kylmän levollinen, kun \nhän puhutteli heitä. \"Keitä te olette\", hän kysyi, \"jotka täten \ntunkeudutte wazirien maahan, Tarzanin maahan, ilman viidakon herran \nlupaa?\"\n\n\"Mitä sinä nyt lörpöttelet, Esteban\", kysyi toinen englantilaisista, \n\"ja miksi hiidessä olet palannut tänne yksinäsi ja näin pian? Missä \novat kantajasi ja missä se kirottu kulta?\"\n\nApinamies silmäili puhujaa hetkisen äänetönnä. \"Minä olen Apinain \nTarzan\", hän sanoi sitten. \"En tiedä, mitä te haastelette. Tiedän vain, \nettä etsin häntä, joka tappoi Gobun, ison apinan, ja häntä, joka minun \nluvattani surmasi Baran, kauriin.\"\n\n\"Lempo soikoon\", ärjäisi toinenkin englantilainen, \"jätä tuo \nhassuttelu, Esteban! Jos yrität olla sukkela, emme me tuossa mitään \nvitsiä näe, emme totisesti näekään.\"\n\nTeltassa, johon neljäs valkoinen mies oli astunut sillä välin kun \nTarzan tarkasteli leiriä lymypaikastaan ylhäältä puun oksilta, kosketti \nnainen, ilmeisesti äkkiä säikähtyneenä, hurjasti toverinsa käsivarteen \nja osoitti kookasta melkein alastonta apinamiestä tämän seisoessa \npetoja karkoittavain nuotioiden kirkkaassa hohteessa. \"Hyvä Jumala, \nKarl\", hän kuiskasi vapisevalla äänellä, \"katso!\"\n\n\"Mikä hätänä, Flora?\" kysyi toveri. \"Minä näen vain Estebanin.\"\n\n\"Ei se ole Esteban\", sihisi tyttö. \"Se on loordi Greystoke itse -- se \non Apinain Tarzan!\"\n\n\"Sinähän olet hupsu, Flora\", vastasi mies, \"ei se voi hän olla.\"\n\n\"On kuin onkin\", väitti neitonen. \"Etkö luule minun häntä tuntevan? \nEnkö minä vuosikausia palvellut hänen kaupungintalossaan? Enkö minä \nnähnyt häntä melkein joka päivä? Luuletko, etten minä tuntisi Apinain \nTarzania? Katso tuota hänen otsallaan leimuavaa punaista arpea. Minä \nolen kuullut tarinan siitä arvesta ja olen sen nähnyt hehkuvan \ntulipunaisena, kun hän kiukustuu. Se on punainen nyt, ja Apinain Tarzan \non vihoissaan.\"\n\n\"No, entä jos hän _cm_ Apinain Tarzan, niin mitä hän voi tehdä?\"\n\n\"Sinä et tunne häntä\", vastasi tyttö. \"Et aavista, mikä ääretön valta \nhänellä täällä on -- valta päättää ihmisten ja eläinten elämästä ja \nkuolemasta. Jos hän tietäisi, mitä täällä hommailemme, ei ainoakaan \nmeistä pääsisi hengissä meren rannikolle. Jo siitäkin, että hän nyt on \ntäällä, otaksun hänen saaneen aikeestamme vihiä; ja jos niin on, niin \nJumala meitä armahtakoon -- jollei... jollei...\"\n\n\"Jollei mitä?\" tiedusti mies.\n\nTyttö mietti hetkisen ääneti. \"On vain yksi keino\", sanoi hän vihdoin. \n\"Me emme tohdi häntä tappaa. Hänen villit neekerinsä saisivat sen \ntietää, eikä mikään mahti maailmassa voisi meitä silloin pelastaa. On \nkuitenkin yksi keino, jos toimimme nopeasti.\" Hän kääntyi ja etsi \nhetkisen eräästä laukustaan ja ojensi sitten miehelle pienen, nestettä \nsisältävän pullon. \"Mene ulos ja puhuttele häntä\", hän kehoitti. \n\"Tekeydy hänen ystäväkseen. Valehtele hänelle. Kerro hänelle mitä \ntahansa, lupaa mitä tahansa, mutta koeta päästä kyllin ystävällisiin \nväleihin, jotta voit tarjota hänelle kahvia. Hän ei juo viiniä eikä \nmuuta alkoholipitoista, mutta minä tiedän hänen pitävän kahvista. Olen \nusein itse tuonut sitä hänelle myöhään illalla, hänen palattuaan \nteatterista tai tanssiaisista. Houkuttele hänet juomaan kahvia, ja \nsitten tiedät, mihin tätä käytät.\" Tyttö osoitti pulloa, jota mies yhä \npiti kädessään.\n\nKraski nyökkäsi. \"Minä ymmärrän\", hän sanoi, kääntyi ja lähti teltasta.\n\nHän oli astunut vain askeleen, kun tyttö kutsui hänet takaisin. \"Älä \nanna hänen nähdä minua, älä anna hänen arvata, että olen täällä tai \nettä tunnet minut.\"\n\nMies nyökkäsi ja lähti. Lähestyessään valkean edessä olevia \njännittyneitä henkilöitä hän tervehti Tarzania herttaisesti hymyillen \nja hilpein sanoin:\n\n\"Tervetuloa!\" hän virkkoi. \"Meille on aina mieluista nähdä vieraita \nleirissämme. Istukaahan. Tarjoa tälle herrasmiehelle tuoli, John\", hän \nlisäsi Peeblesille.\n\nApinamies tarkkasi Kraskia, kuten oli tarkannut toisiakin. Hänen \nsilmissään ei ollut mitään ystävällistä välähdystä vastaukseksi \nvenäläisen tervehdykseen.\n\n\"Olen yrittänyt saada selville, mitä teidän joukkueenne täällä \npuuhailee\", hän sanoi terävästi venäläiselle, \"mutta he väittävät yhä, \nettä olen joku muu kuin mitä olen. He ovat joko houkkioita tai \nlurjuksia, ja minä aion ottaa selvän, kumpiako, ja menetellä heidän \nkanssaan sen mukaan.\"\n\n\"No, no\", huudahti Kraski lepytellen. \"Tässä on varmaankin joku \nerehdys. Mutta sanokaahan minulle, kuka olette?\"\n\n\"Minä olen Apinain Tarzan\", vastasi apinamies. \"Keitään metsästäjiä ei \ntule tähän Afrikan osaan minun luvattani. Se seikka on niin yleisesti \ntunnettu, että teidän ei ole ollut mitenkään mahdollista lähteä \nrannikolta sitä kuulematta. Vaadin selitystä ja nopeasti.\"\n\n\"Ah, te olette Apinain Tarzan!\" huudahti Kraski. \"Sepä oli meille \nonnellinen sattuma, sillä nyt meidät ohjattaneen oikealle tolallemme ja \npääsemme varmaan kauheasta pulastamme. Me olemme eksyneet, hyvä herra, \ntolkuttomasti eksyneet oppaamme tietämättömyyden tai roistomaisuuden \nvuoksi, hän kun jätti meidät useita viikkoja sitten. Kyllähän me olimme \nteistä kuulleet; ken ei tietäisi Apinain Tarzanista? Mutta aikomuksemme \nei ollut tunkeutua teidän alueenne rajojen sisäpuolelle. Me \netsiskelimme kauempaa etelästä näytteitä seudun eläimistöstä, joita \nhyvä ystävämme ja työnantajamme, herra Adolph Bluber tuossa, suurilla \nkustannuksilla keräilee amerikkalaisen kotikaupunkinsa museoon \nlahjoitettaviksi. Varmaankin voitte sanoa, missä olemme, ja neuvoa \nmeidät oikealle suunnallemme.\"\n\nPeebles, Throck ja Bluber seisoivat kuin puusta pudonneina Kraskin \nliukkaita valeita kuunnellessaan, mutta Saksan juutalainen tajusi \nensimmäisenä tilanteen. Hänen englantilaisten kaveriensa kallot olivat \nliian paksut, jotta he olisivat heti voineet käsittää venäläisen ovelan \nviekkauden.\n\n\"Ka niin\", virkkoi sulava Bluber, hieroen kämmeniään yhteen, \"juuri \nniin, ihan mitä minä aikoi teille sanoa.\"\n\nTarzan kääntyi rutosti häntä kohti. \"Mitä sitten kaikki tuo lörpötys \nEstebanista tarkoittaa?\" hän kysyi. \"Eivätkö nuo toiset puhutelleet \nminua sillä nimellä?\"\n\n\"Ah\", huudahti Bluber, \"John laskee mielellään pikkuista leikkiä. Hän \nei tunne Afrikkaa, ei ole täällä koskaan ennen ollut. Hän taisi luulla \nteitä alkuasukas. John sanoo kaikki alkuasukas Estebaneiksi ja hänellä \non paljo hauskaa itselle niiden kanssa, koska hän tietää, ettei ne osaa \nymmärtää, mitä hän puhuu. Hei John, eikö se ole niinkuin minä sanoo?\" \nMutta ovela Bluber ei odottanut Johnin vastausta. \"Te näkee\", hän \njatkoi, \"että me on eksynyt, ja jos te ottaa me pois tästä viidakosta, \nmaksaa me mitä hyvänsä -- sanokaa vaan hinta.\"\n\nApinamies uskoi häntä vain puolittain, mutta leppyi kuitenkin jonkun \nverran, kun huomasi heidän ilmeisen ystävälliset aikeensa. Ehkäpä he \nsittenkin puhuivat puoliväliin totta ja olivat todellakin tietämättään \nsamoilleet hänen alueelleen. Se oli hänen kuitenkin saatava varmasti \nselville heidän alkuasukaskantajiltaan, joilta hänen omat wazirinsa \nlypsäisivät totuuden. Mutta se, että häntä oli luultu Estebaniksi, \närsytti yhä hänen uteliaisuuttaan, ja hän oli edelleen halukas \ntietämään, kuka oli tappanut Gobun, ison apinan.\n\n\"Istukaahan\", kehoitti Kraski. \"Olimme juuri ryhtymässä juomaan kahvia, \nja meistä olisi hauskaa, jos tekisitte meille seuraa. Tänne tulollamme \nemme tarkoittaneet mitään pahaa, ja minä vakuutan teille, että \nkernaasti ja mielihyvällä suoritamme täyden korvauksen teille tai \njokaiselle, jolle olemme tahtomattamme tehneet vääryyttä.\"\n\nKahvinjuonnista näiden miesten kanssa ei olisi mitään haittaa. Kenties \nhän oli tehnyt väärin heitä kohtaan, ja olipa asianlaita kuinka \ntahansa, ei kupillinen heidän kahviaan häntä paljoakaan velvoittaisi. \nFlora oli ollut oikeassa, että jos Apinain Tarzanilla oli jokunenkin \nheikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla. Hän ei ottanut \nvastaan tarjottua kenttätuolia, vaan kyykistyi apinan tapaan heidän \neteensä, nuotioiden lepattelevan valon leikitellessä hänen \npronssinkarvaisella ihollaan, korostaen hänen jumalaisen vartalonsa \nsiromuotoisia lihaksia. Apinain Tarzanin lihakset eivät olleet sepän \ntai ammattimaisen voimamiehen, vaan pikemmin Merkuriuksen tai Apollon, \nsillä niin sopusuhtaiset ne olivat keskenään, vain vihjaisten niissä \nolevasta voimasta. Kun ne olivat harjaantuneet nopeuteen ja \nketteryyteen yhtä hyvin kuin voimanponnistukseen, antoivat ne, hänen \njättiläisruhoaan päällystäen, hänelle puolijumalan ulkonäön.\n\nThrock, Peebles ja Bluber istuivat katsellen häntä ääneti kuin \nlumottuina, sillä välin kun Kraski meni keittonuotiolle kahvitarjoilua \nhommaamaan. Molemmat englantilaiset oivalsivat vielä vain puoliksi sen \ntosiasian, että olivat erehdyksestä luulleet tulokasta toiseksi, ja \nniinpä Peebles raapi korvallistaan ja jupisi itsekseen puoliääneen \nepäilyn Kraskin uudesta otaksumasta Tarzanin henkilöllisyyteen nähden. \nBluber oli sisäisesti kauhuissaan. Terävämmällä älyllään hän oli \nnopeasti tajunnut pikemminkin Kraskin olevan oikeassa tunnustaessaan \nmiehen siksi, mikä hän oli, eikä siis enää uskonut Peeblesin ja \nThrockin otaksumaa. Ja kun Bluber ei tiennyt mitään Floran \nsalajuonesta, oli hän aivan hädissään yrittäessään kuvitella, mitä \nseurauksia olisi siitä, että Tarzan oli keksinyt heidät aivan Oparin \nkynnyksellä.\n\nHän ei käsittänyt, kuten Flora, että heidän henkensäkin oli vaarassa -- \nettä heidän oli jouduttava tekemisiin Apinain Tarzanin, viidakkopedon, \neikä John Claytonin, loordi Greystoken, englantilaisen ylimyksen \nkanssa. Pikemminkin suri Bluber niitä kahtatuhatta puntaa, jotka he \nmenettäisivät retken näin viheliäisesti päättyessä, sillä hän tunsi \nkylliksi hyvin apinamiehen maineen tietääkseen, etteivät he mitenkään \nsaisi viedyksi mukaansa kultaa, jota Esteban hyvinkin luultavasti juuri \ntällä hetkellä näpisteli Oparin holveista. Bluber olikin melkein \nhyrähtää itkuun, kun Kraski samassa palasi valmistamaansa kahvia \ntuoden.\n\nTeltan tummista pimennoista katseli Flora Hawkes hermostuneesti, mitä \nhänen edessään kentällä puuhailtiin. Hän kauhistui mahdollisuutta, että \nhänen entinen isäntänsä hänet huomaisi, sillä hän oli palvellut \nsisäkkönä Greystoken lontoolaisessa talossa samoinkuin heidän \nafrikkalaisella maatilallaankin ja tiesi, että loordi Greystoke\nheti tuntisi hänet, jos sattuisi hänet näkemään. Täällä hänen \nviidakkokodissaan Flora tunsi tuota miestä kohtaan ehkä suurempaa \npelkoa kuin mihin Tarzanin todellinen luonne antoi aihetta, mutta se \nesiintyi kauheana tytölle, jonka syyllinen omantunto loihti hänen \nmieleensä kaikkia mahdollisia rangaistuksia tästä uskottomuudesta \nentistä, häntä alituisella ystävällisyydellä ja huomaavaisuudella \nkohdellutta isäntäväkeänsä kohtaan.\n\nAlituinen uneksiminen Oparin aarreholvien satumaisista rikkauksista, \njoista hän oli kuullut niin paljon yksityiskohtia Greystokein \nkeskusteluissa, oli herättänyt hänen luonnostaan viekkaassa ja \nhäikäilemättömässä mielessään omistushalun. Ja niin hän oli vähitellen \nhahmoitellut suunnitelman, kuinka voisi anastaa aarreholveista \nriittävän määrän kultaharkkoja, voidakseen elää riippumattomana ja \nvarakkaana lopun ikäänsä. Koko suunnitelma oli hänen laatimansa. Hän \noli ensin innostuttanut asiaan Kraskin, joka vuorostaan oli hankkinut \navustajiksi molemmat englantilaiset ja Bluberin, ja nämä neljä olivat \nhommanneet retken kustannuksiin tarvittavat rahat. Flora itse oli \netsinyt sopivaa miestä, joka voisi menestyvästi esittää Tarzania\ntämän kotiviidakossa, ja keksinyt Esteban Mirandan, väkevän ja \nhäikäilemättömän espanjalaisen, jonka näyttämötaiteellinen kyky ja \nvarsinkin hänen mestarillinen naamioimistaitonsa teki hänelle \nmahdolliseksi virheettömästi näytellä tarvittavaa osaa, ainakin mikäli \noli ulkonaisesta matkinnasta kysymys.\n\nEspanjalainen ei ollut ainoastaan väkevä ja toimelias, vaan rohkea \ntappelijakin, ja sitten kun hän oli ajanut partansa ja pukeutunut \nTarzanin viidakkovaatteisiin, ei hän ollut laiminlyönyt mitään \ntilaisuutta jäljitellä apinamiestä joka tavalla parhaan kykynsä mukaan. \nViidakkovaistoa ei hänellä tietenkään ollut, ja varovaisuus neuvoi \nhäntä välttämään mieskohtaisia otteluita villeimpien metsänpetojen \nkanssa, mutta hän pyydysteli pienempää riistaa keihäällä ja nuolilla ja \nharjoitteli alituisesti ruohoköydellä, joka oli osana hänen asustaan.\n\nJa nyt näki Flora kaikkien hyvin harkittujen suunnitelmiensa olevan \nraukeamaisillaan. Hän vapisi katsellessaan tulen ääressä olevia miehiä, \nsillä hän pelkäsi Tarzania perin todellisesti, ja sitten hän jännittyi \nhermostuneesta odotuksesta, nähdessään Kraskin lähenevän ryhmää \nkahvipannu toisessa kädessä ja kupit toisessa. Kraski laski pannun ja \nkupit tantereelle vähän matkaa Tarzanista tämän selkäpuolelle, ja kun \nhän kaatoi kahvia, näki Flora hänen herauttavan saamansa pullon \nsisällöstä yhteen kuppiin. Kylmä hiki kihisi Floran otsalle, kun Kraski \nkohotti sitä kuppia ja tarjosi apinamiehelle. Ottaisiko tämä sen? \nEpäilisikö hän? Jos hän epäilisi, niin minkä kauhean rangaistuksen he \nkaikki tästä kamalasta uhkarohkeudestaan saisivatkaan?\n\nFlora näki Kraskin ojentavan toiset kupit Peeblesille, Throckille ja \nBluberille ja sitten palaavan kehään itselleen, varaamansa kuppi \nkädessään. Venäläisen kohottaessa kuppiaan ja kumartaessa kohteliaasti \napinamiehelle hän näki kaikkien viiden juovan. Jännitys laukesi, \njättäen Floran heikoksi ja uupuneeksi. Kääntyessään hän lysähti \nvuoteelleen ja virui siinä vavisten ja kasvot käsiin peitettyinä. Ja \ntuolla ulkona tyhjensi Apinain Tarzan kuppinsa viimeiseen pisaraan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKuolema väijyy\n\n\nSen päivän iltapuolella, jona Tarzan löysi salaliittolaisten leirin, \näkkäsi vartija Oparin raunioituneen kaupungin murentuneelta \nulkomuurilta joukon miehiä liikkumassa ympäröivän kalliovyön harjalta \nalas laaksoon päin. Tarzan, Jane Clayton ja heidän mustat wazirinsa \nolivat ainoat muukalaiset, jotka Oparin asukkaat olivat miesmuistiin \nlaaksossaan nähneet, ja vain puoliksi unohtuneet tarut muinaisilta \najoilta viittailivat hämärästi siihen, että muitakin muukalaisia olisi \nOparissa joskus käynyt. Mutta ikimuistoisista ajoista oli ulkomuurin \nharjalla aina seisonut vartija. Vain yksi ainoa, koukistunut, ryhmyinen \nja rujo ihmisenmuotoinen olio kyykötti nyt muistuttamassa kadonneen \nAtlantiksen lukuisista, notkeista sotureista. Sillä pitkien aikakausien \nkuluessa oli rotu pilaantunut ja vihdoin satunnaisin yhtymin isojen \napinain kanssa rappeutunut nykyiseksi Oparin eläimelliseksi kansaksi. \nKummallinen ja selittämätön oli ollut luonnon huolehtiva vaisto, joka \noli rajoittanut tämän rodullisen huononemisen melkein yksinomaan \nmiespuolisiin, naisten jäädessä suoriksi, siromuotoisiksi ja \npiirteiltään usein sieviksi, jopa kauniiksikin, mikä ehkä suureksi \nosaksi johtui siitä, että apinamaisia piirteitä saaneet tyttölapset \nheti surmattiin, jotavastoin poikalapset, joilla oli yksinomaan \ninhimillisiä ominaisuuksia, samaten heti raivattiin pois.\n\nKaupungin ulkomuurilla kykkivä yksinäinen vartija oli tosiaan \ntyypillinen oparilainen, lyhyt, pölkkymäinen, takkupartainen ja -\ntukkainen mies, jonka vanukkeiset suortuvat kasvoivat alas matalalle, \nkaltevalle otsalle. Pienet likekkäiset silmät ja torahampaita \nmuistuttavat pureksimet osoittivat hänellä virtaavan suonissaan \napinanverta, ja samaa alkuperää todistivat lyhyet, käyrät sääret ja \npitkät, vahvalihaksiset, apinamaiset käsivarret, kaikki niukalti \nkarvapeitteiset, niinkuin ruhokin.\n\nKun hänen häijyt verestävät silmänsä katselivat joukkueen kulkua \nlaaksoa pitkin Oparia kohti, ilmaisivat hänen lisääntyvää kiihtymystään \nnopeammaksi käyvä hengitys ja kurkusta kohoavat matalat, melkein \nkuulumattomat murahdukset. Muukalaiset olivat siksi etäällä, että \nheidät vaivoin tunsi ihmisolennoiksikaan, ja heidän lukumääränsä \nsaattoi vain osapuilleen arvioida viideksi- tai kuudeksikymmeneksi. \nSaatuaan selville nämä kaksi tosiasiaa astui vartija alas ulkomuurilta, \nkäveli sen ja sisämuurin välisen alan poikki, mennen aukosta sisälle ja \nnopeaa vauhtia takana olevan leveän puistikkokadun yli, minkä jälkeen \nhän hävisi ränsistyvään, mutta vieläkin upeaan temppeliin.\n\nOparin ylipappi Kadsh istua kyykötti jättiläispuiden siimeksessä, jotka \nnyt olivat vallanneet muinaisen temppelin entisen puutarhan. Hänen \nkanssaan oli tusinan verta alempaan papistoon kuuluvia, ylipapin \nhartaimpia tovereita, jotka hätkähtivät tämän oparilaisen paarian \ntuloa. Viimemainittu riensi hengähdyksissään Kadshin luo.\n\n\"Kadsh!\" hän huudahti, \"outoja miehiä on matkalla Opariin! He saapuvat \nlaaksoon luoteesta käsin rajakallioiden takaa -- ainakin viisikymmentä \nhenkeä, ehkä kaksi sen vertaa. Minä näin heidät ulkomuurin harjalla \ntähystellessäni, mutta heidän takanaan on miehiä, joista en saanut \nselkoa, koska ovat vielä pitkän taipaleen päässä. Siitä asti kun suuri \ntarmangani tuli tänne, ei Oparissa ole käynyt muukalaisia.\"\n\n\"Siitä ovat monet kuunvaiheet kuluneet, kun suuri tarmangani, joka \nnimitti itseään Apinain Tarzaniksi, oli keskuudessamme\", sanoi Kadsh. \n\"Hän lupasi palata luoksemme ennen sadekautta, nähdäkseen, ettei La'lle \nole mitään pahaa tapahtunut, mutta häntä ei ole kuulunut takaisin, ja \nLa on aina väittänyt, että hän on kuollut. Oletko kertonut kellekään \nmuulle, mitä olet nähnyt?\" hän kysyi kääntyen äkkiä sanansaattajaan \npäin.\n\n\"En\", vastasi mies.\n\n\"Hyvä on!\" huudahti Kadsh. \"Ka, menkäämme kaikki ulkovallille \nkatsomaan, kuka uskaltaa saapua kiellettyyn Opariin, älköönkä kukaan \nhiiskuko sanaakaan Blaghin kertomasta ennenkuin minä annan luvan.\"\n\n\"Kadshin sana on lakina, kunnes La puhuu\", jupisi muuan papeista.\n\nKadsh katsoa muljautti puhujaan. \"Minä olen Oparin ylipappi\", hän \närähti. \"Kuka uskaltaa minua uhmata?\"\n\n\"Mutta La on ylipapitar\", sanoi joku, \"ja ylipapitar on Oparin \nkuningatar.\"\n\n\"Ylipappi voi uhrata kenet tahtoo Leimuavalle Jumalalle kuolleiden \nkammiossa\", muistutti Kadsh merkitsevästi toisille.\n\n\"Me tukimme kyllä suumme, Kadsh\", vastasi pappi matelevasti.\n\n\"Hyvä!\" murahti ylipappi opastaen heidät puutarhasta temppelin \ntakakäytävän läpi Oparin ulkomuuria kohti. Sieltä he tarkkasivat \nlähestyvää joukkuetta, jonka nyt selvästi näkivät etäällä laakson \nkeskellä. Katselijat juttelivat matalin kurkkuäänin isojen apinain \nkielellä, johon sekaantui tilapäisiä sanoja ja lauseparsia oudosta \nmurteesta, ja ne olivat epäilemättä joitakin tärveltyneitä jätteitä \nAtlantiksen muinaisesta kielestä ja periytyneet lukemattomien \nsukupolvien välityksellä heidän inhimillisiltä esivanhemmiltaan -- \ntuolta nyttemmin sukupuuttoon kuolleelta rodulta, jonka kaupungit ja \nsivistys uinuvat syvälle hautaantuneina Atlantin valtameren tyrskyvien \naaltojen alla ja jonka seikkaileva luonne oli sen ammoisina aikoina \nviekoitellut tunkeutumaan Afrikan sydämeen kultaa etsimään ja omain \netäisten kotikaupunkiensa maihin rakentamaan Oparin uhkean kaupungin.\n\nKadshin seuralaisineen katsellessa pensasmaisten kulmakarvojensa alta \njoukkuetta, joka laskevan troopillisen auringon paahteessa \nvaivaloisesti ponnisteli louhikkoista ja karua laaksoa myöten \neteenpäin, tirkisteli pieni harmaa apina heitä erään heidän takanaan \nolevan vanhan kadun kivityksen välistä esille tunkeutuneen \njättiläispuun lehvistöstä. Vakava, ilmeeltään surullinen pikku apina se \noli, mutta perin utelias, kuten kaikki heimolaisensa, mikä lopulta sai \nsen unohtamaan pelkonsa Oparin hurjia miehiä kohtaan, jopa siihen \nmäärin, että se vihdoin kepeästi kiepahti puusta kiveykselle, riensi \nsisämuurin raosta esiin ja juosten ulkomuurille kiipesi sen sisäsivua \npitkin pappien taakse paikalle, missä saattoi jokseenkin turvallisesti \nkätkeytyä sortuvan muurin isojen graniittimöhkäleiden suojaan ja sieltä \nkuunnella oparilaisten keskustelua, se kun miltei kokonaan kävi isojen \napinain kielellä, jota niiden pieni serkku täydellisesti ymmärsi.\n\nIltapäivä oli lähestymässä loppuaan, ennenkuin Oparia verkalleen \nlähestyvä joukkue oli ehtinyt kyllin lyhyen matkan päähän, jotta eri \nhenkilöt saattoi millään tavoin tuntea, ja silloin eräs nuoremmista \npapeista huudahti kiihtyneenä:\n\n\"Se on hän, Kadsh. Se on suuri tarmangani, joka nimittää itseään \nApinain Tarzaniksi. Minä erotan hänet selvästi; toiset ovat kaikki \nmustia miehiä. Hän kannustaa heitä eteenpäin tyrkkien heitä \nkeihäällään. Näyttää siltä kuin he olisivat peloissaan ja kovin \nväsyneitä, mutta hän pakottaa heitä ponnistamaan.\"\n\n\"Oletko varma\", kysyi Kadsh, \"oletko varma, että hän on Apinain \nTarzan?\"\n\n\"Ihan varma\", vastasi puhuja, ja sitten eräs toinen papeista yhtyi \ntoverinsa vakuutuksiin. Vihdoin he olivat kyllin lähellä, jotta Kadsh \nitse, jonka näkö ei ollut yhtä hyvä kuin seurueen nuorempien jäsenten, \nhuomasi, että Apinain Tarzan siellä: todellakin oli palaamassa Opariin. \nYlipappi rypisti mietteissään vihaisesti kulmiaan. Äkkiä hän kääntyi \ntoisia kohti.\n\n\"Hän ei saa tulla\", hän huudahti; \"hän ei saa astua Opariin. Rientäkää \nnoutamaan sata soturia. Me menemme heitä vastaan, kun he tulevat \nulomman muurin aukosta, ja surmaamme heidät yksitellen.\"\n\n\"Mutta La\", huusi se, joka puutarhassa oli suututtanut Kadshia, \"minä \nmuistan selvästi, että La tarjosi Apinain Tarzanille Oparin ystävyyden \nmonta kuukautta sitten ja että Tarzan pelasti La'n raivostuneen \nTantorin torahampailta.\"\n\n\"Hiljaa\", ärähti Kadsh, \"hän ei saa tulla tänne, me tapamme heidät \nkaikki, vaikkei meidän tarvitse tietää, keitä he ovat, ennenkuin on \nliian myöhäistä. Ymmärrätkö? Ja tiedä myöskin, että jokainen, joka \nyrittää vastustaa tarkoitustani, on kuoleman oma -- ja jollei hän kuole \nuhrina, saa hän surmansa minun kädestäni ja kuolee joka tapauksessa. \nKuuletko?\" Ja hän osoitti vapisevaa pappia likaisella sormellaan.\n\nKun Manu, apina, kuuli kaiken tuon, oli hän haljeta kiihtymyksestä. Hän \ntunsi Apinain Tarzanin -- kuten kaikki vaeltavat apinat kautta Afrikan \nhänet tunsivat -- ja tiesi hänet ystäväksi ja suojelijaksi. Manusta \neivät Oparin urospuolet olleet eläimiä, ihmisiä eivätkä ystäviä. Hän \ntiesi niiden olevan julmia ja ynseitä olioita, jotka söivät apinanlihaa \nja joita hän siis vihasi. Hän joutui senvuoksi kovin kiihdyksiin \nsuunnitelmasta, jota oli kuullut pohdittavan ja joka tähtäsi suuren \ntarmanganin surmaan. Hän raapi pientä harmaata päätään, häntänsä juurta \nja vatsaansa, yrittäessään mielessään eritellä kuulemaansa ja pienten \naivojensa lokeroissa keksiä suunnitelmaa, jolla voisi tehdä tyhjiksi \npappien elkeet ja pelastaa Apinain Tarzanin. Hän irvisteli \nhullunkurisesti, mikä oli tarkoitettu mitään aavistamattomalle \nKadshille ja tämän tovereille, mutta ei näitä häirinnyt, ehkä \nsenvuoksi, että iso graniittimöhkäle kätki pienen apinan heidän \nnäkyvistään. Tämä oli merkillisintä, mitä Manun elämässä oli \ntapahtunut. Hän olisi tahtonut hypähdellä ylös ja alas, tanssia, raapia \nja parpattaa -- soimatakseen ja uhmatakseen vihattuja oparilaisia, \nmutta joku vaisto sanoi, että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, \nolisipa hän ehkä vain saanut niskaansa ropsauksen graniitin sirpaleita, \njoita papit osasivat liiankin tarkasti heitellä. Eihän Manu ole mikään \nsyvällinen ajattelija, mutta tässä tilaisuudessa hän aivan ylitti \nitsensä ja sai keskitetyksi ajatuksensa käsilläolevaan asiaan, \nsallimatta jokaisen putoavan lehden tai surisevan hyönteisen itseään \nsiinä häiritä. Saipa mehukas toukkakin rankaisematta ryömiä aivan sen \nulottuville ja jälleen takaisin.\n\nJuuri pimeän tullessa näki Kadsh pienen harmaan apinan lähtevän \nulkomuurin harjalta viidenkymmenen askeleen päässä paikalta, jolla hän \nitse kyykötti tovereineen soturien saapumista odottamassa. Mutta niin \nlukuisia olivat apinat Oparin raunioilla, että tapaus haihtui Kadshin \nmielestä melkein yhtä nopeasti kuin apina hävisi näkyvistään, eikä hän \npäivän yhä enemmän hämärtyessä erottanut pientä harmaata olentoa \nvilistämässä laakson poikki tungettelijajoukkoa kohti, joka nyt näkyi \npysähtyneen levähtämään alangossa noin puolentoista kilometrin päässä \nkaupungista sijaitsevan, ison _kopjen_ eli tasalakisen kukkulan \njuurelle.\n\nPientä Manua peloitti kovin olla yksinään ulkona kedolla yhä \nlisääntyvässä hämärässä, ja hän kiiti perin nopeasti, häntä ylöspäin \nkaareutuneena takanaan. Kaiken aikaa hän loi säikähtyneitä katseita \noikealleen ja vasemmalleen. Heti kun hän saavutti kopjen, kiipesi hän \nsen seinämää ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni. Se oli oikeastaan iso, \njyrkkä graniittikallio melkein kohtisuorin sivuin, mutta kylliksi \nrapautunut, niin että pienen Manun oli helppo kivetä sen rosoista \npintaa. Apina pysähtyi hetkiseksi huipulle hengähtämään ja \ntyynnyttämään säikähtyneen pikkusydämensä pamppailua, ja sitten hän \nkiersi kohdalle, jolta saattoi helposti katsella joukkuetta alhaalla. \nSiellä tosiaan oli iso tarmangani Tarzan ja hänen kanssaan \npuolisensataa gomangania. Viimemainitut liittivät yhteen pitkiä, suoria \nsalkoja, joita he olivat asettaneet maahan kahteen yhdensuuntaiseen \nriviin. Molempain yli he sitoivat parin jalan välimatkoin pienempiä, \nsuoria, noin kahdeksantoista tuuman pituisia oksia, joten saatiin \nkarkeatekoiset, mutta tukevat tikapuut. Kaiken tämän tarkoitusta ei \nManu tietenkään tajunnut eikä tietänyt, että se oli Flora Hawkesin \nhedelmällisissä aivoissa kehittynyt tuuma äkkijyrkälle kopjelle \nkiipeämiseksi, jonka huipulla oli Oparin aarreholvien uloskäytävän \naukko. Eikä Manu tiennyt, että seurueella ei ollut mitään aikomusta \nastua Oparin muurien sisälle ja ettei se siis myöskään ollut vaarassa \njoutua Kadshin kätkettyjen salamurhaajain uhriksi. Pikku apinasta oli \nTarzanin vaara peräti todellinen, ja hengähdettyään hän siis viipymättä \nkirkaisi varoituksensa oman kansansa ystävälle.\n\n\"Tarzan\", hän huusi kielellä, jota he molemmat ymmärsivät. Valkoinen \nmies ja neekerit vilkaisivat ylöspäin tuon parpattavan äänen \nkuullessaan.\n\n\"Kuulehan, Tarzan, minä olen Manu\", jatkoi pieni apina, \"joka olen \ntullut varoittamaan sinua lähtemästä Opariin. Kadsh odottaa väkensä \nkanssa ulkomuurin takana, tappaakseen sinut.\"\n\nHavaittuaan, että häiritsijä oli vain pieni harmaa apina, palasivat \nneekerit heti työhönsä, eikä valkoinenkaan mies piitannut sen \nvaroittavista sanoista. Neekerien osoittama välinpitämättömyys ei Manua \nkummastuttanut, sillä hän tiesi, että he eivät ymmärtäneet hänen \nkieltään, mutta hän ei käsittänyt, miksei Tarzankaan kiinnittänyt \nhäneen minkäänlaista huomiota. Yhä uudelleen hän kutsui Tarzania \nnimeltä, yhä uudelleen hän kirkui varoituksensa apinamiehelle, mutta \nsaamatta mitään vastausta tai pääsemättä selville, oliko suuri \ntarmangani kuullut tai ymmärtänyt. Manu oli ymmällä. Mikä oli tehnyt \nApinain Tarzanin niin välinpitämättömäksi vanhan ystävänsä \nvaroituksille?\n\nVihdoin pikku apina luopui yrityksistään ja silmäili kaihomielin \ntakaisin Oparin kaupunginmuurin sisäpuolella kasvaviin puihin. Nyt oli \nhyvin pimeä, ja poloista vapisutti ajatus mennä toistamiseen laakson \npoikki, jossa hän aavisteli vihollisia yöllä liikuskelevan saalista \nväijyillen. Hän raapi päätänsä ja syleili polviaan ja istua kyykötti \nsitten perin avuttomana ja onnettomana pienenä apinanmykkyränä. Mutta \nniin epämukavaa kuin korkealla kukkulalla olikin, oli siellä verrattain \nturvallista, joten hän päätti mieluummin jäädä yöksi sinne kuin pimeän \nläpi uskaltautua kammottavalle paluumatkalle.\n\nNiinpä hän näki, kuinka tikkaat valmistuivat ja nostettiin kopjen \nkylkeä vasten; ja kun kuu vihdoin kohosi näyttämöä valaisemaan, näki \nhän Apinain Tarzanin pakottavan miehiään nousemaan tikkaita ylöspäin. \nHän ei ollut koskaan nähnyt Tarzanin kohtelevan mustia seuralaisiaan \nnoin raa'asti ja julmasti. Manu tiesi, kuinka hurja suuri tarmangani \nsaattoi olla viholliselleen, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä, \nmutta hän ei ollut koskaan nähnyt hänen tuolla tavoin kohtelevan \nneekereitä, jotka olivat hänen ystäviään. Yksitellen ja ilmeisesti \nvastahakoisina nousivat neekerit tikapuita ylös valkoisen miehen alati \nhoputtaessa heitä terävällä keihäällään. Kun he olivat kaikki päässeet \nhuipulle, seurasi Tarzan perässä, ja Manu näki heidän katoavan \nikäänkuin ison kallion sydämeen.\n\nJa lyhyen ajan kuluttua alkoivat he jo ilmestyä jälleen, ja nyt \njokainen kantoi kahta raskasta esinettä, jotka Manusta näyttivät hyvin \nsamanlaisilta kuin jotkut Oparin rakennuksiin käytetyistä pienemmistä \nkivimöhkäleistä. Hän näki heidän vievän möhkäleet kopjen reunalle ja \nsieltä heittävän ne alas maahan, ja kun viimeinen neekereistä oli \ntullut kuormineen esille ja paiskannut sen alas laaksoon, laskeutui \njoukkue yksi eräältään tikkaita pitkin kallion juurelle. Mutta tällä \nkertaa oli Apinain Tarzan ensimmäisenä. Sitten he ottivat tikapuut \nalas, hajoittivat ne ja laskivat kappaleet lähelle kopjen juurta, minkä \njälkeen he ottivat kukkulan sisustasta tuomansa möhkäleet ja seuraten \nTarzania, joka asettui etunenään, lähtivät paluumatkalle laakson äärtä \nkohti.\n\nManu olisi kovin ällistynyt, jos hän olisi ollut ihminen, mutta \npelkkänä apinana hän vain näki mitä näki, yrittämättä sitä paljoakaan \nmietiskellä. Hän tiesi, että ihmisten tavat olivat omituiset ja usein \nkäsittämättömät. Niinpä gomanganit, vaikka eivät kyenneet liikkumaan \nviidakon ja metsän läpi yhtä helposti kuin kaikki muut siellä \nasustelevat olennot, lisäsivät vaikeuksiaan sälyttelemällä \nkannettavikseen lisäpainoiksi metallisia nilkka- ja rannerenkaita, \nkaulaketjuja ja vöitä, vieläpä eläinten taljojakin, jotka vain \nehkäisivät heidän nopeuttaan ja tekivät heille elämän paljon \ntukalammaksi kuin sellaisista laitteista vapaiden luontokappaleiden. \nMilloin Manu asiaa ajatteli, onnitteli hän itseään sen johdosta, ettei \nollut ihminen -- sääli noita typeriä, lyhytjärkisiä olentoja.\n\nManu oli varmaankin nukkunut. Hän luuli sulkeneensa silmänsä vain \nhetkiseksi, mutta ne avatessaan hän näki aamunkoin rusoisen valon jo \nlevinneen autioon laaksoon. Juuri häipyvinä jyrkänteiden yli koilliseen \nsaattoi hän erottaa viimeiset Tarzanin joukkueesta alkamassa \nrajaharjulta laskeutumista. Sitten Manu käänsi kasvonsa Opariin päin ja \nvalmistausi laskeutumaan kopjelta, vilistääkseen takaisin puittensa \nturvaan Oparin muurien taakse. Mutta ensin hän tahtoi tunnustella: \nShita, pantteri, saattoi vielä liikuskella, ja sen vuoksi hän kiertää \ntepsutti kukkulan syrjää pitkin paikalle, mistä voi nähdä koko laakson \nlakeuden Opariin asti. Ja sieltä Manu näki taaskin jotakin, mikä sai \nhänet kovin levottomaksi, sillä Oparin raunioituneilta ulkomuureilta \nsukelsi esiin iso joukko kaupungin kauheita miehiä. Täyden sataluvun \nolisi niitä voinut laskea, jos Manu olisi kyennyt laskemaan.\n\nNe näkyivät tulevan kopjea kohti, ja Manu istahti katselemaan niiden \nlähestymistä, päättäen siirtää palaamisensa siksi, kun reitti \nkaupunkiin oli puhdas vihatuista oparilaisista. Hänen mieleensä \njuolahti, että ne tulivat häntä tavoittamaan. Alempain olioiden \nsuuriluuloisuus on nimittäin tavaton. Vaikka hän olikin vain marakatti, \nei se ajatus tuntunut hänestä ollenkaan naurettavalta, minkävuoksi hän \npistäysi ulkonevan kallionkielekkeen taakse, vain yksi, pieni, kirkas \nsilmä tähdättynä vihollista kohti. Hän näki heidän saapuvan lähemmäksi \nja tuli hyvin levottomaksi, vaikkei tosin ollenkaan pelännyt, sillä hän \ntiesi, että niiden mahdollisesti kavutessa kukkulan toista sivua ehtisi \nhän laskeutua sen toista sivua alas ja olisi puolitiessä Opariin \nennenkuin he hänet jälleen äkkäisivät.\n\nSoturit saapuivat yhä lähemmäksi, mutta eivät pysähtyneet kopjen \njuurelle -- eivät edes tulleet sitä varsin lähelle, vaan sivuuttivat \nsen matkallaan. Sitten välähti totuus apinan pieniin aivoihin: Kadsh ja \nhänen väkensä ajoivat takaa Apinain Tarzania tappaakseen hänet. Vaikka \nManu olikin hieman närkästynyt Tarzanin välinpitämättömyydestä \nedellisenä iltana, oli hän sen varmaan jo unohtanut, sillä hän kävi nyt \nyhtä levottomaksi apinamiestä uhkaavasta vaarasta kuin oli ollut \nedellisenä iltapäivänä. Ensiksi hän aikoi juosta edelle varoittaakseen \nTarzania, mutta hän epäröi uskaltautua niin kauaksi Oparin puista, \nvaikkei ajatus vihattujen oparilaisten sivuuttamisesta tiellä olisikaan \nriittänyt peloittamaan häntä siitä tuumasta. Muutaman minuutin hän \nistui katsellen, kunnes kaikki olivat ehtineet kopjen ohi, ja sitten \nselvisi hänelle täydellisesti, että ne suuntasivat suoraan sinnepäin, \njonne Tarzanin joukon viimeiset miehet olivat laaksosta kaikonneet. \nEipä siis epäilystäkään, että he ajoivat apinamiestä takaa.\n\nManu tähysti vielä kerran laakson yli Oparia kohti. Ei näkynyt mitään \nhäntä peloittamassa paluumatkaa yrittämästä, joten hän lajinsa \nketteryydellä kapusi kopjen kohtisuoraa seinämää alas ja lähti \nvilistämään aika vauhtia kaupunginmuurille päin. Miten hän loi \nsuunnitelman, jota lopuksi noudatti, on vaikea sanoa. Kenties hän \najatteli sen valmiiksi istuessaan kopjella katselemassa, kuinka Kadsh \njoukkoineen seurasi apinamiehen jälkiä, tai ehkä se pälkähti hänen \npäähänsä hänen juostessaan aution alueen poikki Opariin päin. Saattoi \nse pilkahtaa hänelle siniseltä taivaaltakin, sitten kun hän oli ehtinyt \ntakaisin puittensa lehtevään pyhäkköön. Olipa sen asian laita kuinka \nhyvänsä, niin totta on, että juuri kun La, Oparin ylipapitar ja \nprinsessa, muutamien papittariensa kanssa kylpi erään temppelipuutarhan \nlammikossa, säikähdytti hänet kirkuva apina, joka rajusti heiluen \nriippui hännästään lammikon yli kurottuvan suuren puun oksalta. Se oli \npieni harmaa apina, niin viisaan ja vakavan näköinen, että olisi \nhelposti voinut kuvitella kansojen kohtalon alati painavan sen \nhartioita.\n\n\"La, La\", parkui Manu, \"ne ovat menneet Tarzania tappamaan, ovat \nmenneet Tarzania tappamaan!\"\n\nTuon nimen kuullessaan muuttui La heti perin tarkkaavaiseksi. Seisoen \nvyötäisiinsä asti lammikossa hän vilkaisi kysyvästi apinaan.\n\n\"Mitä tarkoitat, Manu?\" hän kysyi. \"On kulunut monta kuukautta siitä, \nkun Tarzan oli Oparissa. Hän ei ole täällä nyt. Mitä sinä haastelet?\"\n\n\"Minä näin hänet\", kirkaisi Manu, \"näin hänet viime yönä monien \ngomanganien seurassa. Hän saapui isolle kalliolle, joka on laaksossa \nOparin edustalla, kaikkine miehineen. Hän kiipesi sen laelle, tunkeusi \nsen sydämeen; ja sitten he tulivat ulos kantaen kiviä, jotka \npaiskasivat alas laaksoon. Sitten he laskeusivat kalliolta, poimivat \nkivet jälleen ja lähtivät laaksosta -- tuonne\", ja Manu osoitti yhdellä \npienistä karvaisista sormistaan koillista kohti.\n\n\"Mistä tiedät, että se oli Apinain Tarzan?\" kysyi La.\n\n\"Eikö Manu tuntisi serkkuaan ja ystäväänsä?\" sanoi apina. \"Omin silmin \nminä hänet näin -- näin tosiaan Apinain Tarzanin.\"\n\nOparin La rypisti miettiväisenä kulmiaan. Syvällä hänen sydämessään \nkyti hänen suuren rakkautensa tuli Tarzania kohtaan -- tuli, joka oli \ntäytynyt sammuttaa, kun hänet pakotettiin Kadshin puolisoksi, \nsenjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt apinamiehen. Sillä Oparin \nlaeissa on säädös, että Leimuavan Jumalan papittaren täytyy\nvalita itselleen aviokumppani, kun määräluku vuosia on hänen \nvirkaanvihkimisestään kulunut. Monet kuukaudet oli La toivonut, että \nsaisi puolison Tarzanista. Mutta apinamies ei ollut häntä rakastanut, \nja vihdoin oli La'n täytynyt todeta, ettei Tarzan milloinkaan voisi \nhäneen rakastua. Sittemmin hän oli alistunut kauheaan kohtaloon, joka \noli pakottanut hänet Kadshin syliin.\n\nKun kuukausi toisensa perään oli vierähtänyt eikä Tarzan ollut palannut \nOpariin, kuten oli luvannut tehdä, nähdäkseen, ettei La'lle tapahtuisi \nmitään pahaa, oli viimemainittu alkanut uskoa Kadshin otaksumaa \napinamiehen kuolemasta, ja vaikka hän vihasi inhoittavaa Kadshia yhtä \npaljon kuin ennenkin, oli hänen rakkautensa Tarzaniin vähitellen \nhaipunut melkein joksikin surulliseksi muistoksi vain. Mutta kun hän \nnyt kuuli apinamiehen elävän ja käyneen niin lähelläkin, vaikutti se \nkuin vanhan haavan avautuminen. Alussa hän ei juuri muuta käsittänyt \nkuin että Tarzan oli käynyt Oparin lähettyvillä, mutta vähitellen \nherättivät Manun huudot hänessä tietoisuuden apinamiehen vaarasta, \nvaikkei hän oikein tajunnutkaan vaaran laatua.\n\n\"Kuka on mennyt Apinain Tarzania tappamaan?\" hän kysyi äkkiä.\n\n\"Kadsh, Kadsh\", virkkoi Manu, \"hän lähti monenmonituisen miehen kanssa \nja seuraa Tarzanin jälkiä!\"\n\nLa hyppäsi nopeasti lammikosta, sieppasi seuralaiseltaan vyönsä ja \nkoristuksensa, sitoi ne kiireellisesti paikoilleen ja riensi sitten \npuutarhan ja temppelin läpi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\"Sinun täytyy hänet uhrata.\"\n\n\nVarovaisesti liikkui Kadsh sadan peloittavan seuralaisensa kanssa, \njotka olivat metallipäisillä sauvoilla ja kirveillä aseistettuja, \nhiipien salavihkaa rajaharjulta alas laaksoon, valkoisen miehen ja \ntämän mustien toverien jälkiä seuraten. He eivät pitäneet kiirettä, \nsillä Oparin ulkomuurien harjalta he olivat havainneet, että\ntakaa-ajettavat etääntyivät varsin hitaasti, vaikka ahdistajat eivät \ntienneet miksi, he kun olivat olleet liian pitkän matkan päässä, \nnähdäkseen taakkaa, joka jokaisella neekerillä oli kannettavana. Eikä \nKadsh halunnutkaan yllättää saalistaan päiväiseen aikaan, vaan oli \nsuunnitellut salaista yöllistä hyökkäystä, jonka äkillisyys yhdessä \nhänen seuralaistensa suuren lukumäärän kanssa helposti voisi \nhämmennyttää nukkuvan leirin sekasortoon.\n\nHeidän seuraamansa jäljet olivat hyvin selvät. Niistä ei voinut \nerehtyä, ja he liikkuivat verkalleen nyttemmin loivasti kaltevaa pintaa \nlaakson pohjaa kohti. Keskipäivä oli lähellä, kun he äkkiä pysähtyivät \nkeksiessään vastikään rakennetun okapensas-boman pienellä aukealla \njuuri edessään. Boman keskeltä kohosi hiipuvan nuotion ohut savu. \nSiellä siis oli apinamiehen leiri.\n\nKadsh käski seuralaistensa piilottautua latua reunustaviin tuuheihin \npensaisiin ja lähetti sieltä yhden miehen edeltäpäin tiedustelemaan. Jo \nlyhyen hetken päästä tämä palasi ilmoittamaan, että leiri oli autio; ja \nvielä kerran lähti Kadsh miehineen liikkeelle. Astuen bomaan he \ntarkastivat sitä voidakseen arvioida Tarzanin seuralaisten lukumäärän. \nHeidän ollessaan siinä puuhassa näki Kadsh jotakin kätkettynä \npensaisiin boman äärimmäisessä laidassa. Hyvin varovaisesti hän \nlähestyi sitä, sillä siinä oli jotakin, mikä ei ainoastaan herättänyt \nhänen uteliaisuuttaan, vaan teki hänet varovaiseksikin, sillä se \nmuistutti selvästi maahan lyyhistynyttä miestä.\n\nSauvat iskuvalmiina lähestyi tusinan verta heistä mykkyrää, joka oli \nherättänyt Kadshissa uteliaisuutta, ja kun he olivat ehtineet kyllin \nlähelle, näkivät he edessään virumassa Apinain Tarzanin hengettömän \nruumiin. \"Leimuava Jumala on kumartunut kostamaan alttarinsa häpäisyn\", \nhuudahti ylipappi silmät kiiluen yltiöpäisyyden vimmaisesta tulesta. \nMutta toinen, ehkä käytännöllisempi tai ainakin varovaisempi pappi \npolvistui apinamiehen ruumiin ääreen ja painoi korvansa sydämen \nkohdalle.\n\n\"Hän ei ole kuollut\", kuiskasi kuuntelija; \"kenties hän vain nukkuu.\"\n\n\"Tarttukaa häneen siis nopeasti\", huusi Kadsh, ja hetkistä myöhemmin \npeitti Tarzanin ruumiin niin monta karvaista, hirveää miehenkuvatusta \nkuin hänen päälleen mahtui. Hän ei tehnyt vastarintaa -- ei edes \navannut silmiään, ja pian köytettiin hänen käsivartensa tiukasti selän \ntaakse.\n\n\"Laahatkaa hänet sinne, missä Leimuavan Jumalan silmä voi levätä hänen \npäällään\", huudahti Kadsh. He laahasivat Tarzanin boman keskelle \ntäyteen auringonvaloon, ja vetäen puukon lannetaljastaan kohotti Kadsh \nsen päänsä yli ja seisoi kumartuneena maahan lyyhistyneen uhrattavansa \nyli. Kadshin seuralaiset asettuivat kehämäisesti apinamiehen ympärille, \nja jotkut heistä tunkeutuivat lähelle johtajansa taakse. He näyttivät \nlevottomilta, katselivat vuoroin Tarzania, vuoroin ylimmäistä pappiaan \nja tähyilivät sitten salavihkaa aurinkoon, joka ratsasti korkealla \npilvenhattaraisella taivaalla. Mutta mitkä ajatukset lienevätkin \nkiusanneet heidän puolivillejä aivojaan, oli heidän joukossaan vain \nyksi, joka tohti pukea ne sanoiksi, ja se oli sama pappi, joka \nedellisenä päivänä oli yrittänyt vastustaa Kadshin ehdotusta \napinamiehen tappamisesta.\n\n\"Kadsh\", sanoi hän nyt, \"kuka sinä olet, että uhraisit Leimuavalle \nJumalalle? Se on yksinomaan La'n -- ylipapittaremme ja kuningattaremme \n-- etuoikeus, ja hän suuttuu kuullessaan, mitä olet tehnyt.\"\n\n\"Hiljaa, Duth!\" huusi Kadsh. \"Minä, Kadsh, olen Oparin ylipappi. Minä, \nKadsh, olen kuningatar La'n puoliso. Minunkin sanani on lakina \nOparissa. Jos tahdot pysyä pappina ja jäädä eloon, niin pidä suusi \nkiinni.\"\n\n\"Sinun sanasi ei ole lakina\", vastasi Duth vihaisesti. \"Jos suututat \nylipapittaren tai Leimuavan Jumalan, voidaan sinut rangaista niinkuin \njoku toinenkin. Jos sinä tuon miehen uhraat, niin vihoitat heidät \nmolemmat.\"\n\n\"Riittää!\" ärjäisi Kadsh. \"Leimuava Jumala on puhunut minulle ja \nvaatinut minua uhraamaan temppelinsä häpäisijän.\"\n\nHän polvistui apinamiehen viereen ja kosketti terävän väkipuukkonsa \nkärjellä hänen rintaansa sydämen yläpuolelta, nostaen sitten aseensa \nkorkealle ilmaan valmiina sivaltamaan kuolettavan iskun elävään \nsydämeen. Sillä hetkellä häilähti pilvi auringon yli ja varjo lankesi \nheihin. Ympäröivien pappien joukosta kuului nurinaa.\n\n\"Katso\", huudahti Duth, \"Leimuava Jumala on vihainen. Hän on peittänyt \nkasvonsa Oparin asukkailta.\"\n\nKadsh pysähtyi. Hän loi puolittain uhmaavan, puolittain pelokkaan \nkatseen auringon kehrää peittävään pilveen. Sitten hän nousi verkalleen \npystyyn ja ojensi käsivartensa kätkettyä päivänjumalaa kohti, jääden \nmuutamaksi silmänräpäykseksi tähän ilmeisesti tarkkaavaiseen ja \nkuuntelevaan asentoon. Sitten hän kääntyi äkkiä seuralaistensa puoleen. \n\"Katsokaa, Oparin papit\", hän huusi, \"Leimuava Jumala on puhunut \nylipapilleen Kadshille. Hän ei ole suuttunut. Hän haluaa vain puhutella \nyksinään minua ja käskee teidän mennä pois viidakkoon odottamaan, \nkunnes hän on saapunut ja haastanut Kadshille, minkä jälkeen minä \nkutsun teidät takaisin. Menkää!\"\n\nUseimmat näkyivät pitävän Kadshin sanoja lakina, mutta Duth ja jotkut \nmuut epäröivät, varmaankin jonkun epäilyksen vaikutuksesta.\n\n\"Menkää nyt!\" käski Kadsh. Ja niin voimakas on tottelemisen tottumus, \nettä epäilijät vihdoin kääntyivät pois, häipyen toisten kanssa \nviidakkoon. Viekas hymy valaisi ylipapin julmat kasvot, kun viimeinen \nheistä hävisi näkyvistä: ja sitten hän jälleen kiinnitti huomionsa \napinamieheen. Että syvällä hänen sydämessään kuitenkin asui \nsynnynnäinen pelko hänen jumalaansa kohtaan, ilmeni niistä kysyvistä \nkatseista, joita hän tähtäsi taivaalle. Hän oli päättänyt Duthin ja \nmuiden poissaollessa tappaa apinamiehen, mutta pelko pidätti hänen \nkätensä, kunnes hänen jumalansa valo jälleen lankeaisi säteilevänä \nhänen päälleen ja vakuuttaisi hänelle, että hänen aikomansa teko oli \ntaivaalle otollinen.\n\nAuringon peittänyt pilvi oli iso, ja odotellessaan Kadsh hermostui yhä \nenemmän. Kuudesti hän kohotti veitsen kohtalokkaaseen iskuun, mutta \njoka kerralla hänen taikauskonsa esti hänet teon toimeenpanosta. Kului \nviisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, ja aurinko oli yhä \nvarjostuneena. Mutta vihdoinkin saattoi Kadsh nähdä sen lähenevän \npilven reunaa, ja vielä kerran hän asettui paikalleen, polvistuen \napinamiehen viereen puukko valmiina sen hetken varalta, jona aurinko \nvielä viimeisen kerran loisi säteensä elävään Tarzaniin. Hän näki \nvalokohdan hiipivän verkalleen boman yli häntä kohti, ja sen \nlähestyessä kiilui pirullisen vihan ilme hänen kapeavälisistä\nhäijyistä silmistään. Vielä hetkinen, ja Leimuava Jumala painaisi \nuhritoimitukseen hyväksymisensä sinetin. Kadsh vapisi odotuksesta. Hän \nkohotti puukkonsa hitusta korkeammalle, hänen lihaksensa jännittyivät \ntyöntämään sen alaspäin, mutta silloin katkaisi äänettömyyden melkein \nkiljahdukseksi korotettu naisen ääni.\n\n\"Kadsh!\" kajahti tuo ainoa ääni, mutta niin äkkiä ja yllättävänä kuin \nsalama siniseltä taivaalta.\n\nVeitsi vielä korkealle kohotettuna kääntyi ylipappi sille suunnalle, \njosta häiriö oli tullut, ja näki ahon syrjässä La'n, ylipapittaren, \nhahmon, ja hänen takanaan Duthin ja parikymmentä alempaa pappia.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, Kadsh?\" kysyi La vihaisesti, lähestyen häntä \nnopeasti aukean yli. Ylipappi nousi jurona.\n\n\"Leimuava Jumala vaatii tämän uskottoman henkeä\", hän huusi.\n\n\"Valehtelija\", vastasi La. \"Leimuava Jumala puhuu ihmisille ainoastaan \nylipapittarensa suun kautta. Liiankin usein olet yrittänyt tehdä \ntyhjäksi kuningattaresi tahdon. Tiedä siis, Kadsh, että valta elämän ja \nkuoleman yli, joka on kuningattaresi käsissä, tehoaa yhtä hyvin sinuun \nkuin muihinkin. Pyhät tarumme kertovat, että niinä pitkinä aikakausina, \njotka Opar on kokenut, useampi kuin yksi ylipappi on uhrattu Leimuavan \nJumalan alttarille, eikä ole mahdotonta. että joku vieläkin saa käydä \nniiden röyhkeiden tietä. Hillitse siis turhamaisuutesi ja vallanhimosi, \njotteivät ne vie sinua perikatoon.\"\n\nKadsh pisti puukon tuppeensa ja kääntyi äkäisenä pois, luoden \nmyrkyllisen katseen Duthiin, jota hän kaiketikin syytti tappiostaan. \nOli ilmeistä, että hänen kuningattarensa läsnäolo nolasi hänet \ntilapäisesti, mutta ne, jotka tunsivat Kadshin, eivät paljoakaan \nepäilleet, että hän yhä riippui aikomuksessaan toimittaa apinamies \nhengiltä pois, jos siihen milloin sattuisi tilaisuutta, sillä Kadshilla \noli voimakas puoluelaisjoukko Oparin väestön ja pappien keskuudessa. \nOli monta, jotka epäilivät La'n koskaan uskaltavan ärsyttää ja \nvihoittaa niin tärkeää osaa kansastaan surmauttamalla tai alentamalla \nylipapin, joka oli virassaan niin vanhain lakien ja tapojen \nvaltuudella, että niiden alkuperä jo kauan sitten oli hukkunut \nmuinaisuuden hämärään.\n\nUsean vuoden kuluessa hän oli keksinyt milloin minkin verukkeen \nviivyttääkseen juhlamenoja, jotka yhdistäisivät hänet avioliittoon \nylipapin kanssa. Hän oli sitäpaitsi herättänyt kansassaan \nvastenmielisyyttä kouraantuntuvilla todisteilla hullaantumisestaan \napinamieheen; ja vaikka hänen vihdoin oli täytynyt yhtyä Kadshiin, ei \nhän ollut millään tavoin yrittänyt salata vihaansa ja inhoaan häntä \nkohtaan. Kuinka kauan La saattoi tätä rankaisematta jatkaa, oli \nkysymys, joka usein vaivasi niitä, joiden asema Oparissa riippui hänen \nsuosiostaan. Ja kun Kadsh tiesi kaikki nämä seikat, ei ollut \nihmeellistä, että hän hautoi kavalluksen ajatuksia kuningatartaan \nvastaan. Liitossa hänen kanssaan näissä petollisissa vehkeissä oli Oah, \nmuuan naispappi, joka tavoitteli La'n valtaa ja virkaa. Jos La \nvoitaisiin raivata tieltä, olisi Kadsh kyllin vaikutusvaltainen \ntoimittaakseen Oahin ylipapittareksi. Oah oli myös luvannut tulla hänen \npuolisokseen ja sallia hänen hallita kuninkaana, mutta vielä sitoi \nkumpaakin heidän leimuavan jumalansa pelko, ja sen vuoksi oli La'n \nhenki toistaiseksi turvattuna. Riitti kuitenkin pieninkin kipuna \nsytyttämään hänen ympärillään kytevät kavalluksen vireet ilmiliekkiin.\n\nToistaiseksi hänellä oli kyllä täysi oikeus kieltää ylipappia \nuhraamasta Tarzania. Mutta hänen kohtalonsa ehkäpä henkensäkin riippui \nvangin tulevasta kohtelusta. Jos La säästäisi hänet, jos hän millään \ntavalla ilmaisisi sen suuren rakkauden palanneen, jota hän kerran oli \nmelkein julkisesti tunnustanut tuntevansa apinamiestä kohtaan, olisi \nluultavaa, että hänen kohtalonsa oli sinetöity. Olipa epätietoista, \nsaattoiko hän rankaisematta edes säästää muukalaisen henkeä ja päästää \nhänet vapauteen.\n\nKadsh ja toiset tarkkasivat häntä kiinteästi nyt, kun hän astui \nTarzanin luo. Seisottuaan siinä hetkisen äänettömänä hän vilkaisi \nmieheen.\n\n\"Onko hän jo kuollut?\" hän kysyi.\n\n\"Hän ei ollut kuollut silloin, kun Kadsh lähetti meidät pois\", rohkeni \nDuth huomauttaa. \"Jos hän nyt on kuollut, niin on Kadsh hänet \npoissaollessamme tappanut.\"\n\n\"En minä häntä tappanut\", vastasi Kadsh. \"Niinkuin La, kuningattaremme, \non teille sanonut, jää se hänen tehtäväkseen. Leimuavan Jumalan silmä \nkatselee sinua, Oparin ylipapitar. Veitsi on kupeellasi, uhri viruu \nedessäsi.\"\n\nVälittämättä miehen sanoista kääntyi La Duthin puoleen. \"Jos hän vielä \nelää\", hän sanoi, \"niin laittakaa paarit ja kantakaa hänet Opariin.\"\n\nTäten joutui Apinain Tarzan vielä kerran atlantilaisten vanhaan \nsiirtolakaupunkiin. Kraskin hänelle juottaman narkoottisen nesteen \nvaikutus kesti monta tuntia. Oli yö, kun hän avasi silmänsä, ja \nhetkisen hän oli hämmennyksissä itseään ympäröivästä pimeydestä ja \näänettömyydestä. Aluksi hän ei tajunnut muuta kuin että virui \nturkiskasalla ja oli loukkaantumattomana, sillä hän ei tuntenut mitään \nkipua. Verkalleen valkeni hänen huumaantuneiden aivojensa sumun lävitse \nmuisto viime hetkestä, ennenkuin tajuttomuus oli hänet yllättänyt, ja \npian hän käsitti kepposen, joka hänelle oli tehty.\n\nKuinka kauan hän oli ollut tiedottomana ja missä hän nyt oli, oli \nhänelle arvoituksellista. Verkalleen hän nousi pystyyn ja havaitsi, \npientä huimausta lukuunottamatta, olevansa aivan ennallaan. Hän hapuili \nvarovaisesti ympärilleen pimeässä, liikkuen arastellen, käsi \nojennettuna ja aina tunnustellen huolellisesti, löytääkseen jotakin \nvarmaa jalansijaa. Melkein samassa pysähdytti kiviseinä hänen \netenemisensä, ja sitä seuratessaan hän pian huomasi olevansa \nnelinurkkaisessa pienessä huoneessa, jossa oli vain kaksi aukkoa -- ovi \nkummallakin vastakkaisella sivulla. Täällä hänellä oli apua ainoastaan \ntunto- ja hajuaististaan. Alussa ne ilmaisivat hänelle vain sen, että \nhän oli teljettynä maanalaiseen kammioon, mutta narkoottisen aineen \nvaikutuksen haihtuessa herkistyivät vaistot, ja kun hän oli täysin \ntointunut, palasi hänen mieleensä voimakkaana vaikutelma eräistä \ntutuista tuoksuista, jotka hivelivät hänen hajuelimiään -- hämärä \nvihjaus, että hän oli joskus ennen tuntenut niitä samanlaisten \nolosuhteiden vallitessa. Samassa kuului ylhäältä, maan ja muurauksen \nlävitse, heikon heikko, kaamea parahdus. Vain kuiskaavana kaikuna \nsaapui se apinamiehen herkkiin korviin, mutta se riitti palauttamaan \nhänen mieleensä eläviä muistoja ja herätti hänet pian myöskin \ntoteamaan, mitä nuo häntä ympäröivät tutut tuoksut olivat. Hän tiesi \nvihdoinkin, että hän oli Oparin pimeässä, maanalaisessa luolassa.\n\nHänen yläpuolellaan kammiossaan temppelissä heittelehti ylipapitar La \nunettomalla vuoteellaan. Hän tunsi liiankin hyvin kansansa mielenlaadun \nja ylipappi Kadshin vilpillisyyden. Hän tunsi sen uskonnollisen \nkiihkon, joka kannusti hänen eläimellisten ja tietämättömäin \nalamaistensa useinkin mielipuolisia tekoja, ja arvasi aivan oikein, \nettä Kadsh kiihoittaisi heitä häntä vastaan, jollei hän tälläkään \nkertaa taipuisi uhraamaan apinamiestä Leimuavalle Jumalalle. Ja hänen \nponnistellessaan keksiäkseen keinon, miten pääsisi tästä pulmasta, \npakeni uni hänen silmistään, sillä La ei suinkaan aikonut Apinain \nTarzania uhrata. Vaikka hän olikin kamalan uskonnon ylipapitar ja \npuolieläimellisen rodun kuningatar, oli hän samalla nainenkin -- \nnainen, joka oli rakastanut vain kerran ja lahjoittanut rakkautensa \ntälle taaskin hänen valtaansa joutuneelle jumalaiselle apinamiehelle. \nKahdesti ennen oli Tarzan välttänyt hänen uhriveitsensä; viime hetkessä \noli rakkaus vihdoin voittanut mustasukkaisuuden ja kiihkon, ja _nainen_ \nLa oli todennut, ettei hän koskaan saattaisi panna alttiiksi \nrakastamansa miehen elämää, niin toivottomaksi kuin hän rakkautensa \ntiesikin.\n\nTänä iltana oli hänellä edessään arvoitus, jonka ratkaisemiseen hän \ntunsi itseltään melkein kokonaan puuttuvan kykyä. Se seikka, että hän \noli naimisissa Kadshin kanssa, poisti häneltä viimeisenkin \ntoivonhäivän, mitä hänellä koskaan lienee ollut, apinamiehen vaimoksi \npääsemisestä. Mutta hänen päätöksensä pelastaa Tarzan, jos suinkin \nmahdollista, oli yhtä luja. Kahdesti oli apinamies pelastanut hänet: \nkerran hullulta papilta ja kerran raivopäiseltä Tantorilta. Silloinpa \nhän myöskin oli luvannut, että Tarzan Opariin palatessaan saapuisi \nystävänä ja otettaisiin ystävyydellä vastaan.\n\nMutta Kadshin vaikutusvalta oli suuri, ja La tiesi, että sitä \nvaikutusvaltaa oli herkeämättä käytetty apinamiestä vastaan -- hän oli \nnähnyt sen alamaistensa ilmeistä siitä hetkestä asti, kun Tarzan oli \nnostettu paareille Opariin tuotavaksi. Hän oli lukenut sen niistä \nhäijyistä katseista, joita oli häneen tähdätty. Ennemmin tai myöhemmin \nhe tohtisivat antaa hänet ilmi -- siihen tarvittiin vain vähäpätöinen \nuusi veruke, jota hän tiesi heidän innokkaasti vainuavan hänen \nvastaisessa suhtautumisessaan Tarzaniin. Oli jo melkoisesti yli \npuolenyön, kun hänen luokseen saapui muuan papittarista, jotka aina \nvartioitsivat hänen kammionsa oven ulkopuolella.\n\n\"Duth haluaisi puhutella sinua\", kuiskasi palvelushenki.\n\n\"On myöhäinen\", vastasi La, \"eikä miesten sallita astua tähän temppelin \nosaan. Kuinka hän tänne tuli ja miksi?\"\n\n\"Hän sanoo tulevansa La'n vuoksi, jonka henki on suuressa vaarassa\", \nvastasi tyttö.\n\n\"Tuo hänet sitten tänne\", sanoi La, \"ja niin totta kuin elämäsi on \nsinulle kallis, varo hiiskumasta asiasta kellekään.\"\n\n\"Minä pysyn yhtä äänettömänä kuin alttarin kivet\", vastasi tyttö \nkääntyessään lähtemään huoneesta.\n\nHetkisen perästä hän palasi, mukanaan Duth, joka pysähtyi parin \naskeleen päähän ylipapittaresta ja tervehti. La viittasi saattajaa \npoistumaan ja kääntyi sitten mieheen, kysyvä ilme kasvoilla.\n\n\"Puhu, Duth!\" hän käski.\n\n\"Kaikki tiedämme La'n rakastavan outoa apinamiestä\", sanoi Duth, \"eikä \nmeidän, alempain pappien, asiana ole arvostella ylipapittaremme \najatuksia ja tekoja. Minun on vain palveltava, kuten olisi parasta \ntehdä niidenkin, jotka nyt vehkeilevät sinua vastaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Duth? Kuka vehkeilee minua vastaan?\"\n\n\"Juuri tällä hetkellä ovat Kadsh, Oah ja useat papit ja papittaret \npanemassa toimeen suunnitelmaa sinun tuhoamiseksesi. He lähettävät \nvakoojia sinua vaanimaan, tietäen sinun vapauttavan apinamiehen, koska \nluoksesi saapuu eräs kertomaan sinulle, että hänen pakonsa salliminen \non helpoin keino suoriutua pulmasta. Hänet lähettää Kadsh, ja sitten \nne, jotka pitävät sinua silmällä, tiedoittavat kansalle ja papeille, \nettä ovat nähneet sinun päästävän uhrin vapauteen. Mutta siitäkään ei \nolisi sinulla mitään hyötyä, sillä Kadsh, Oah ja ne muut ovat \nlähettäneet Oparista vievän reitin varrelle monta miestä lymyilemään, \njotka karkaavat hänen kimppuunsa ja tappavat hänet ennenkuin Leimuava \nJumala on kahdesti laskenut lännen metsään. Ainoastaan yhdellä keinolla \nvoit pelastaa itsesi, Oparin La.\"\n\n\"Ja mikä se keino on?\" kysyi ylipapitar.\n\n\"Sinun täytyy temppelimme alttarilla omakätisesti uhrata apinamies \nLeimuavalle Jumalalle.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nMuinaisuuden salaisuus\n\n\nLa oli syönyt aamiaisen seuraavana aamuna ja lähettänyt Duthin viemään \nruokaa Tarzanille, minkä jälkeen hänen luokseen saapui nuori papitar, \njoka oli Oahin sisar. Jo ennenkuin tyttö oli puhunut, tiesi La, että \nhän oli Kadshin lähettiläs ja että petos, josta Duth oli häntä \nvaroittanut, oli jo tekeillä. Tyttö näytti hermostuneelta ja oli aivan \nilmeisesti säikähtynyt, sillä hän oli nuori ja piti suuressa kunniassa \nkuningatarta, jota hän hyvillä perusteilla arveli kaikkivoivaksi ja \njoka saattoi hänet surmauttaakin, jos niin haluaisi. Ollen jo laatinut \nsuunnitelmansa ja päättänyt ryhtyä tekoon, jonka tiesi saattavan \nKadshin salaliittolaisineen perin hämilleen, odotti La äänettömänä, \nettä tyttö puhuisi. Mutta kului kotvan aikaa ennenkuin tämä sai \nkerätyksi kylliksi rohkeutta tai keksi sopivat alkusanat. Sensijaan hän \nhaasteli yhtä ja toista aivan asiaan kuulumatonta, ja ylipapitarta \nhuvitti hänen neuvottomuutensa.\n\n\"Usein ei Oahin sisar kutsumatta saavu kuningattarensa huoneisiin\", \nvirkkoi La. \"Minua ilahduttaa, että hän vihdoinkin käsittää \npalvelusvelvollisuutensa Leimuavan Jumalan ylipapitarta kohtaan.\"\n\n\"Minä tulen\", sanoi tyttö vihdoin, puhuen aivan kuin ulkoläksyä lukien, \n\"ilmoittamaan sinulle jotakin, minkä satuin salavihkaa kuulemaan ja \nmikä saattaa olla sinulle mielenkiintoista. Olen varma, että asian \ntietäminen sinua ilahduttaa.\"\n\n\"Niinkö?\" keskeytti La, kohottaen kaarevia kulmakarvojaan.\n\n\"Minä kuulin Kadshin puhuvan alempain pappien kanssa\", jatkoi tyttö, \n\"ja erotin selvästi hänen sanovan, että hän olisi mielissään, jos \napinamies pääsisi karkuun, koska se säästäisi sekä sinut että Kadshin \nmonilta ikävyyksiltä. Ajattelin, että kuningatar La kernaasti tietäisi \ntämän, sillä onhan meille kaikille tunnettua, että La on luvannut \nystävyyttä apinamiehelle eikä siis tahdo uhrata häntä Leimuavan Jumalan \nalttarille.\"\n\n\"Velvollisuuteni on minulle selvä\", vastasi La ylväästi, \"enkä kaipaa \nKadshia tai mitään apuria sitä minulle tulkitsemaan. Minä tunnen \nmyöskin ylipapittaren etuoikeudet ja tiedän, että uhraaminen on yksi \nniistä. Siksipä estin Kadshia uhraamasta muukalaista. Kenenkään muun \nkäsi kuin minun ei saa tarjota hänen sydänvertaan Leimuavalle \nJumalalle, ja kolmantena päivänä hän kuolee veitseni iskusta \ntemppelimme alttarilla.\"\n\nNäiden sanojen vaikutus tyttöön oli juuri sellainen kuin La oli \nedellyttänytkin. Hän luki pettymystä ja huolestumista Kadshin lähetin \nkasvoilta, eikä tällä ollut nyt mitään vastattavaa, sillä hänen \nohjeissaan ei ollut otettu huomioon tällaista esiintymistä La'n \npuolelta. Sitten tyttö keksi jonkun laihan verukkeen vetäytyäkseen \npois, ja hänen lähdettyään ylipapittaren luota kykeni La tuskin \npidättämään hymyä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta uhrata Tarzania, \nmutta sitähän ei Oahin sisar tiennyt. Tämä palasi siis Kadshin luo ja \ntoisti hänelle La'n sanat niin tarkoin kuin ne kykeni muistamaan. \nYlipappi harmistui suuresti, sillä hänen suunnitelmansa ei nyt ollut \ntarkoittanut niin paljon Tarzanin tuhoa kuin La'n viekoittelemista \ntekoon, joka tuottaisi hänelle pappien ja Oparin kansan vihan. \nTaitavalla tavalla yllytettynä olisi rahvas vaatinut sovitukseksi hänen \nhenkeään.\n\nOah, joka sisarensa palatessa oli saapuvilla, puri huultaan, sillä \nhänen pettymyksensä oli suuri. Koskaan ennen ei hänelle ollut niin \nläheltä viittonut kauan kaivattu tilaisuus päästä ylipapittareksi. \nUseita minuutteja hän asteli edestakaisin syviin mietteihin vaipuneena, \nja pysähtyi sitten äkkiä Kadshin eteen.\n\n\"La rakastaa apinamiestä\", hän sanoi, \"ja vaikka hän hänet uhraisikin, \ntekee hän sen vain kansansa pelosta. La rakastaa häntä yhä -- rakastaa \nhäntä enemmän, Kadsh, kuin on konsanaan sinua rakastanut. Apinamies \ntietää sen ja luottaa häneen, ja juuri siksi, että hän luottaa, on eräs \nkeino. Kuuntele Oahia, Kadsh. Lähetämme apinamiehen luo jonkun \nkertomaan tulevansa La'n puolesta, joka on neuvonut hänet opastamaan \nTarzanin pois Oparista ja päästämään vapauteen. Hän johdattaa \napinamiehen meidän väijytykseemme, ja kun muukalainen on surmattu, \nmenemme monilukuisina La'n eteen ja syytämme häntä petoksesta. Se, joka \njohdatti apinamiehen Oparista, selittää tehneensä sen käskystä, papit \nja kansa suuttuvat silmittömästi, ja sinä vaadit La'n henkeä. Se käy \nhyvin helposti, ja niin pääsemme heistä molemmista.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Kadsh. \"Me teemme sen huomenna päivänkoitteessa, ja \nennenkuin Leimuava Jumala laskeutuu illalla lepoon, on hän säteillään \nvalaissut Oparin uutta ylipapitarta.\"\n\nSinä yönä Tarzan heräsi unestaan kolinaan vankityrmänsä oven edestä. \nHän kuuli salvan lipsahtavan ja yhden ovista hitaasti aukenevan \nvanhoilla narisevilla saranoillaan. Sysipimeässä hän ei voinut erottaa \nketään, mutta kuuli sandaalien hiivintää sementtilattialla, ja sitten \nhän kuuli naisen äänen pimeässä kuiskaavan hänen nimeään.\n\n\"Täällä olen\", hän vastasi. \"Kuka olet ja mitä sinä Apinain Tarzanista \ntahdot?\"\n\n\"Henkesi on vaarassa\", vastasi ääni. \"Tule ja seuraa minua.\"\n\n\"Kuka sinut lähetti?\" kysyi apinamies, koettaen herkillä sieraimillaan \nsaada selville öisen kävijän henkilöllisyyden, mutta niin kyllästetty \noli ilma tuikealla tuoksulla jostakin voimakkaasta hajunesteestä, jolla \nnaisen ruumis tuntui olevan voideltu, että hänelle ei jäänyt mitään \njohtolankaa, jonka avulla olisi voinut päätellä, oliko tulija joku \nhänen aikaisemmilla käynneillään kohtaamistaan Oparin papittarista \nvaiko hänelle ventovieras.\n\n\"La lähetti minut\", sanoi nainen, \"opastaakseni sinut pois Oparin \nvankiluolista vapaaseen ulkomaailmaan kaupungin muurien tuolle puolen.\" \nPimeässä hapuillen hän viimein löysi Tarzanin. \"Tässä ovat aseesi\", hän \nsanoi, ojentaen ne Tarzanille, tarttui sitten häntä kädestä ja johdatti \nhänet tyrmästä pitkän mutkittelevan ja yhtä pimeän käytävän läpi ja iän \nikuisia sementtiportaita pitkin yhä uusiin käytäviin ja sokkeloihin, \navaten ja sulkien oven toisensa perään, jotka narisivat ja vonkuivat \nruostuneilla saranoillaan.\n\nKuinka kauan he siten vaelsivat ja mihin suuntaan, siitä ei Tarzanilla \nollut aavistustakaan. Hän oli kylliksi kysellyt Duthilta, kun \nviimemainittu toi hänelle ruoka-annoksen, uskoakseen, että hänellä \nLa'ssa oli auttavainen ystävä, sillä Duth oli kertonut hänelle, että \nylipapitar oli pelastanu hänet Kadshin käsistä, kun tämä oli löytänyt \nhänet tajuttomaksi huumaannutettuna autiosta bomasta, johon \neurooppalaiset olivat hänet jättäneet. Ja kun nainen nyt sanoi \ntulevansa La'n lähettämänä, seurasi Tarzan häntä kernaasti. Hän ei \nvoinut olla muistelematta Janen ennustusta onnettomuuksista, joita \nhänellä oli odotettavina, jos itsepintaisesti yrittäisi kolmatta retkeä \nOpariin, ja hän kummeksui, oliko hänen vaimonsa sittenkin ollut \noikeassa väittäessään, ettei hän enää koskaan pääsisi Leimuavan Jumalan \nkiihkoisten pappien kynsistä. Hän ei tosin ollut aikonutkaan mennä \nOpariin, mutta kirotun kaupungin yllä näkyi leijailevan joku \nsuojelupaholainen uhkaamassa jokaisen henkeä, joka vain rohkeni \nlähestyä kiellettyä paikkaa tai anastaa salatuista aarreholveista osan \nniiden suurista rikkauksista.\n\nEnemmän kuin tunnin ajan johdatteli opas häntä maanalaisten käytäväin \nkaameassa pimeydessä, kunnes he nousten portaita ylös sukelsivat esille \npensasryhmän keskelle, jonka läpi juuri ja juuri saattoi erottaa kuun \nvaljun valon. Raikas ilma kuitenkin tiedoitti hänelle, että oli päästy \nmaanpinnalle, ja nyt nainen, joka ei ollut virkkanut sanaakaan siitä \nasti, kun oli johtanut hänet kopista, eteni yhä äänettömänä, seuraten \nmutkittelevaa, sinne tänne polveilevaa, ikäänkuin harhailevaa polkua, \njoka tiheän, pensaskasvullisuuden tukkiman metsän läpi kiemurrellen \nalati kohosi ylöspäin. Tähtien ja kuun suunnasta sekä polun \nkohoamisesta tiesi Tarzan, että häntä vietiin Oparin takana \nsijaitseville vuorille, -- paikkaan, missä hän ei ollut koskaan aikonut \nkäydä, seutu kun näytti louhikkoiselta ja puoleensavetämättömältä, \njossa tuskin oleskeli sellaista riistaa kuin Tarzan mieluimmin \npyydysteli.\n\nNyt jo kummastutti häntä kasvullisuus, sillä hän oli otaksunut \nkukkulain olevan karuja, joitakuita kituliaita puita ja näivettyneitä \npensaita lukuunottamatta. Heidän jatkaessaan matkaansa, kavuten yhä \nylöspäin, kohosi kuu korkeammalle, kunnes sen pehmeä valo paljasti \napinamiehen teräville silmille entistä selvemmin heidän samoilemansa \ntienoon laadun; sitten hän havaitsi, että he olivat nousemassa \nahtaaseen, tiheämetsäiseen rotkoon, ja myös, miksi tätä rehevää \nkasvullisuutta ei voinut nähdä Oparin tasangolta. Kun Tarzan ei \nluonnostaan itse ollut puhelias, ei naisen äänettömyys häntä \nerikoisemmin kummastuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin \nsanottavaa, olisi hän sen sanonut, ja samaten hän oletti, ettei \nnainenkaan viitsinyt puhua, jollei siihen ollut mitään pätevää syytä; \nsillä niillä, jotka vaeltavat laajalti ja nopeaan, ei ole varaa tuhlata \nkeuhkojensa ilmaa haastelemiseen.\n\nIdän tähdet alkoivat kalveta aamun sarastuksen ensimmäisistä oireista \nnäiden kahden kiivetessä äkkijyrkkää törmää, joka oli rotkon yläpäänä, \nja saapuessa sitten verrattain tasaiselle tantereelle. Heidän \nedetessään kirkastui taivas, ja pian nainen pysähtyi vierun syrjään, ja \nkun päivä koitti, näki Tarzan edessään vuoren sydämessä metsän \nreunustaman syvänteen, ja kolmen, neljän kilometrin päässä vilkkui \npuiden lomitse jonkinlaisen rakennuksen ääriviivat, jotka hohtivat, \nkimaltelivat ja säteilivät aamuauringon valossa. Sitten hän kääntyi \nvilkaisemaan toveriinsa, ja nyt kuvastui hänen kasvoissaan ihmettely ja \nällistys, sillä hänen edessään seisoi La, Oparin ylipapitar.\n\n\"Sinäkö?\" hän huudahti. \"Nyt saa Kadsh todellakin aiheen, jota Duth \nsanoi hänen etsivän, raivatakseen sinut tieltä.\"\n\n\"Hän ei milloinkaan saa siihen tilaisuutta\", vastasi La, \"sillä minä en \nkoskaan palaa Opariin.\"\n\n\"Et koskaan palaa Opariin!\" huudahti Tarzan. \"Mihin sitten menet? Mihin \nsinä voisit mennä?\"\n\n\"Minä lähden sinun mukaasi\", vastasi ylipapitar. \"En pyydä sinun \nrakkauttasi. Pyydän ainoastaan, että viet minut pois Oparista ja \nturvaan vihollisiltani, jotka tappaisivat minut. Ei ollut mitään muuta \nkeinoa. Manu, apina. kuuli heidän suunnittelevan ja tuli minulle \nkertomaan kaikki heidän elkeensä. Jos olisin sinut pelastanut tai \nuhrannut, olisi se minulle ollut aivan samaa. He olivat päättäneet \ntuhota minut, jotta Oah pääsisi ylipapittareksi ja Kadsh Oparin \nkuninkaaksi. Mutta sinua, Tarzan, minä en olisi uhrannut missään \ntapauksessa. Näin ollen oli tämä ainoa keino, jolla saatoimme molemmat \npelastua. Emme voineet samota pohjoiseen tai länttä kohti Oparin \ntasangon yli, sillä sinne oli Kadsh sijoittanut sotureita sinua \nväijymään, ja vaikka oletkin Tarzan ja mahtava taistelija, olisivat he \nylivoimallaan sinut yllättäneet ja tappaneet.\"\n\n\"Mutta mihin sinä minut viet?\" kysyi apinamies.\n\n\"Olen valinnut kahdesta pahasta vähäisemmän. Tällä suunnalla on \ntuntematon seutu, jonka meidän oparilaisten mielikuvitus on täyttynyt \ntaruilla julmista hirviöistä ja oudosta kansasta. Koskaan ei ole \noparilainen tänne uskaltaneena enää kotikaupunkiinsa palannut. Mutta \njos maailmassa on ketään, joka voi tunkeutua tämän tuntemattoman \nlaakson läpi, olet se sinä, Apinain Tarzan.\"\n\n\"Mutta jollet sinä laisinkaan tunne tätä maata tai sen asukkaita\", \nkysyi Tarzan, \"niin kuinka sitten niin hyvin tiesit seudulle johtavan \npolun?\"\n\n\"Polun kukkulalle asti tunnemme hyvin, mutta sen kauempana en olekaan \nmilloinkaan ollut. Isot apinat ja leijonat käyttävät tätä polkua \ntullessaan alas Opariin. Leijonat eivät tietenkään voi kertoa meille, \nmihin se johtaa, ja isot apinat eivät tahdo, koska tavallisesti olemme \nsotajalalla heidän kanssaan. Tätä polkua pitkin he tulevat alas Opariin \nvarastelemaan meidän kansaamme, ja tällä polulla me heitä väijymme, \nsillä usein tarjoamme ison apinan uhriksi Leimuavalle Jumalalle, tai \npikemminkin oli ennen niin laita, mutta jo monet vuodet ovat he olleet \nliian varovaisia meidän kaapataksemme, joten meitä varotetaan \nyksipuolisesti. Emme vain käsitä, miksi he varastavat meikäläisiä, \njolleivät heitä syöne. He ovat hyvin voimakasta rotua, Bolgania, \ngorillaa kookkaampia, ja monin verroin ovelampia, sillä samoin kuin \nmeidän suonissamme virtaa apinan verta, on Oparin yläpuolella \nsijaitsevassa laaksossa asustavilla suonissaan ihmisenverta.\"\n\n\"Minkätähden, La, täytyy meidän matkata tämän villin laakson läpi, \njotta pääsisimme Oparista? Tottahan on joku muukin tie?\"\n\n\"Ei ole mitään muuta tietä, Apinain Tarzan\", vastasi saattaja. \"Kadshin \nväki vartioi kotilaakson läpi vieviä reittejä. Ainoa pakotie on meillä \ntämän kautta, ja minä olen tuonut sinut ainoata polkua pitkin, joka \npuhkaisee Oparia etelänpuolelta suojaavat kalliot. Tämän laakson läpi \ntai ympäri on meidän kuljettava löytääksemme solatie vuoren yli ja alas \ntoiselle puolelle.\"\n\nApinamies pysähtyi katselemaan heidän alapuolellaan olevaan metsäiseen \nalankoon, harkiten mielessään hetken kysymyksiä. Jos hän olisi ollut \nyksin, ei hän olisi tullut tätä tietä, sillä hän luotti kylliksi omaan \nuljuuteensa uskoakseen voivansa helposti ja jokseenkin turvallisesti \nkäydä Oparin laakson läpi Kadshin ehkäisevistä suunnitelmista \nhuolimatta. Mutta hän ei ollut yksin. Hänen täytyi ajatella La'ta, ja \nhän käsitti, että naisen ponnistukset hänen pelastuksekseen olivat \ntuottaneet hänelle siveellisen velvollisuuden, jota hän ei saanut \nlaiminlyödä.\n\nKiertää alanko, pysytellen mahdollisimman kaukana rakennuksesta, jonka \nhän etäältä erotti, näytti viisaimmalta menettelyltä, koska hänen \nainoana pyrkimyksenään tietenkin oli löytää tie vuoren yli ja pois \ntästä kolkosta maasta. Mutta vilahdukset, jotka hän näki isojen puiden \nlehviin puoleksi peittyneestä rakennuksesta, ärsyttivät hänen \nuteliaisuuttaan siinä määrin, että hän tunsi melkein voittamatonta \nhalua tutkia asiaa. Hän ei uskonut alangossa asuvan muita kuin \nmetsäneläimiä, ja hän otaksui näkemänsä rakennuksen jonkun, \nsukupuuttoon kuolleen tai pois siirtyneen väestön työksi, olipa se \nväestö sitten ollut joko Oparin rakentaneitten muinaisten \natlantilaisten aikalaisia tai kenties itse alkuperäisiä oparilaisia, \njoiden jälkeläiset olivat työnsä unohtaneet. Rakennus näytti olevan \npalatsimaisen kookas ja upea.\n\nApinamies ei tuntenut pelkoa, vaikka hänellä oli kohtuullinen määrä \nkaikille villieläimille ominaista varovaisuutta. Hän ei olisi epäröinyt \noveluudellaan ja urhoollisuudellaan uhmata alempia olentoja, olivatpa \nne kuinka hurjia tahansa, sillä ne eivät voineet ihmisten tavoin \nliittyä yhteen häntä tuhoamaan. Mutta jos ihmiset ryhtyivät \nmieslukuisina häntä pyydystämään, tiesi hän, että todellinen vaara oli \ntarjolla ja että heidän yhdistyneen voimansa ja älynsä edessä hänen \nomansa saattaisi osoittautua tehottomaksi. Hän arveli kuitenkin olevan \nhyvin vähän luultavaa, että alanteessa asui ihmisolentoja. Rakennuksen \nlähemmästä tarkastuksesta kaiketikin selviäisi, että se oli vain autio \nraunio ja että pelottavimmat viholliset, joita hän tiellään tapaisi, \nolisivat isoja apinoita ja leijonia. Kumpiakaan näistä hän ei pelännyt; \nolipa varsin otaksuttavaa, että hän edellisten kanssa pääsisi \nystävällisiinkin suhteisiin. Koska hän uskoi, että hänen oli etsittävä \npääsytie alanteesta sen vastakkaiselta puolelta, oli aivan \nluonnollista, että hän halusi pyrkiä mahdollisimman suoraan syvänteen \npoikki. Hänen haluansa tutkia laaksoa kannustivat siis myöskin nopeus- \nja mukavuussyyt.\n\nTule\", hän sanoi La'lle ja alkoi laskeutua vierua pitkin alanteeseen ja \nheidän edessään häämöittävää rakennusta kohti.\n\n\"Ethän mene sitä tietä?\" huudahti La kummastuneena.\n\n\"Miksikä en?\" kysyi Tarzan. \"Tästä on suorin tie laakson poikki, ja \nmikäli voin päätellä, käy reittimme vuorten yli pikemmin siltä \nsuunnalta kuin muualta.\"\n\n\"Mutta minä pelkään\", virkkoi nainen. \"Leimuava Jumala yksin tietää, \nmitä kamalia vaaroja väijyy metsän syvyyksissä tuolla alhaalla.\"\n\n\"Vain Numa ja manganit\", selitti Tarzan. \"Niitä meidän ei tarvitse \npelätä.\"\n\n\"Sinä et pelkää mitään\", sanoi ylipapitar, \"mutta minä olen ainoastaan \nnainen.\"\n\n\"Kuolema kohtaa meidät vain kerran\", vastasi Tarzan, \"ja sillä kertaa \nmeidän on kuoltava. Alituisella pelolla emme sitä välttäisi, \ntekisimmehän vain elämämme kurjaksi. Me lähdemme siis suorinta tietä, \nja kenties saamme nähdä kyllin paljon, jotta maksaa vaivan uskaltaa.\"\n\nHe seurasivat hyvin tallattua polkua alaspäin pensastoon, ja puut sekä \ntaajenivat että tulivat kookkaammiksi heidän lähestyessään syvänteen \npohjaa, kunnes he vihdoin kävelivät suuren metsän lehvistön \nsiimeksessä. Se tuulen hiven, mikä ilmassa tuntui, tuli heidän \ntakaansa, ja vaikka apinamies liikkuikin keinuvin askelin, oli hän \nalati varuillaan. Polun kovaksi sotketulla pinnalla oli vähän merkkejä \nosoittamassa, minkälaiset eläimet siitä olivat liikkuneet edestakaisin, \nmutta siellä täällä oli toki selvä leijonan jälki. Useita kertoja \nTarzan pysähtyi kuuntelemaan, kohotti monesti päänsä, ja hänen herkät \nsieraimensa avartuivat hänen haistellessaan ympäröivää ilmaa, \ntodetakseen, mitä sen tuoksu saattaisi hänelle tietää.\n\n\"Luulen, että laaksossa on ihmisiä\", hän sanoi sitten. \"Jonkun aikaa \nolen ollut melkein varma siitä, että meitä vakoillaan. Mutta kuka meitä \nväijyneekin, hän on sanomattoman taitava, sillä minä tunnen \nsieraimissani vain heikon vihjaisun muiden läsnäolosta.\"\n\nLa katsahti pelokkaasti ympärilleen ja vetäysi lähemmäksi \nseuralaistaan. \"Minä en näe ketään\", hän sanoi matalalla äänellä.\n\n\"En minäkään\", vastasi Tarzan, \"enkä voi saada nenääni mitään määrättyä \nhajunlöyhkähdystäkään, ja kuitenkin olen varma siitä, että joku meitä \nvaanii, joku tai jokin, mikä liikkuu vainunsa opastamana ja on kyllin \ntaitava pidättämään hajunsa meiltä. On perin luultavaa, että olio, onpa \nse mikä tahansa, liikkuu puiden oksitse kyllin korkealta säilyttääkseen \nhajuvirtansa aina meidän yläpuolellamme. Ilma on siihen sopiva, ja \nvaikka hän olisi tuulen puolellakin meistä, emme kenties ollenkaan \ntuntisi hänen hajuaan. Odotahan tässä, niin otan asiasta selvän\", hän \nlisäsi kiepauttaen itsensä lähellä olevan puun oksille ja kiiveten \nylöspäin ketterästi kuin Manu-marakatti. Hetkistä myöhemmin hän \nlaskeutui alas tytön viereen.\n\n\"Olin oikeassa\", hän sanoi, \"joku tai jotakin on vähän matkan päässä \nmeistä. Mutta onko se ihminen vai mangani, en voi erottaa, sillä haju \non minulle outo; muistuttamatta kummastakaan erikoisesti, vihjaisee se \nmolemmista. Pelissä täytyy olla kaksi eri olentoa. Tule!\" Ja hän heitti \ntytön olalleen ja vei hänet tuokiossa korkealle puihin. \"Jollei vaanija \nole kyllin lähellä pitääkseen meitä silmällä, mitä en luule\", hän \nsanoi, \"niin hajuvirtamme ajautuu hänen päänsä yli, eikä hän vähiin \naikoihin voi saada sitä jälleen sieraimiinsa, ellei ole kyllin viisas \nnoustakseen korkeammalle tasanteelle.\"\n\nLa ihmetteli apinamiehen voimaa, kun tämä kantoi häntä keveästi puusta \npuuhun ja hyvällä vauhdilla samosi notkuvaa lehvätietä. Puoli tuntia \nhän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten yhtäkkiä korkealla huojuvalle \noksalle.\n\n\"Katso!\" hän sanoi, viitaten eteenpäin heidän alapuolelleen. \nVilkaistessaan hänen osoittamaansa suuntaan nainen näki tuuhean \nlehvistön läpi pienen, vankasti paalutetun aitauksen ja sen sisällä \ntoistakymmentä hökkeliä, jotka heti kiinnittivät hänen huomionsa ja \nhämmästyttivät häntä; ja samassa määrin ärsyttivät apinamiehen \nuteliaisuutta vilahdukset, joita hän lehvistön lävitse näki. Hökkelejä \nne ilmeisesti olivat, mutta ne näkyivät liikkuvan, mitkä heiluen \nedestakaisin ilmassa, mitkä taasen hyppien ylöspäin ja alaspäin enemmän \ntai vähemmän voimakkaassa tahdissa. Tarzan kiepautti itsensä lähempään \npuuhun ja laskeutui sieltä vahvalle oksalle, jolle laski La'n \nolaitansa. Sitten hän hiipi varovasti eteenpäin, ja tyttö seurasi \nhäntä, sillä La oli, kuten muutkin oparilaiset, jonkun verran kykenevä \npuissa liikkumaan. Ja pian he tulivat paikalle, josta voivat selvästi \nnähdä kylän alapuolellaan; ja silloin tanssivien hökkelien näennäinen \nsalaisuus heille heti selvisi.\n\nNämä olivat mehiläispesän muotoisia, kuten monilla Afrikan heimoilla, \nnoin seitsemän jalkaa läpimitaltaan ja kuusi tai seitsemän korkeita; \nmutta sen sijaan, että olisivat olleet maassa, oli jokainen ripustettu \ntouvimaisella ruohoköydellä jonkun aitauksessa kasvavan jättiläispuun \noksaan. Jokaisen hökkelin pohjan keskikohdalla riippui toinen, ohuempi \nköysi. Asemastaan niiden yläpuolella ei Tarzan voinut erottaa mitään \nkyllin isoa aukkoa, jotta ihmisruho olisi siitä mahtunut sisälle, \nvaikka oli useita muita, neljän tai viiden tuuman levyisiä reikiä \njokaisen sivuilla noin kolmen jalan korkeudella lattiasta.\n\nTantereella aitauksen sisäpuolella kyyhötti useita kylän asukkaita, \nmikäli tämä pieni keinuva hökkeliryhmä kylän nimen ansaitsi. Eivätkä \nitse ihmiset olleet Tarzanille vähemmän outoja kuin heidän kummalliset \nasuntonsa. Että he olivat neekereitä, oli ilmeistä. Kaikki olivat \nalasti ja ilman minkäänlaisia koristuksia paitsi muutamia \nväritöhräyksiä, jotka näkyivät olevan umpimähkään sipaistut heidän \nruumiisiinsa. He olivat kookkaita ja näyttivät jänteviltä, vaikka \nsääret olivat ilmeisesti liian pitkät ollakseen täydellisesti \nsopusuhtaiset. Kasvonpiirteet taas olivat melkein eläimelliset, sillä \nleukapielet olivat liian esiinpistävät, eikä tuuheiden kulmakarvain \nyläpuolella ollut mitään otsaa, koska kallo pakeni melkein \nvaakasuorasti kiirettä kohti.\n\nKatsellessaan heitä näki Tarzan jonkun laskeutuvan erästä noita \nhökkelin pohjasta riippuvia köysiä pitkin ja käsitti heti köysien \ntarkoituksen, tajuten missä asuntojen oviaukot sijaitsivat. Eri \ntahoilla kyyköttävät olennot olivat ruokailupuuhissa. Muutamilla oli \nluita, joista repivät raakaa lihaa isoilla hampaillaan, toisten \nsyödessä hedelmiä ja juurimukuloita. Siinä oli henkilöitä molempaa \nsukupuolta ja eri-ikäisiä, lapsuusiästä kypsyneeseen ikään asti, mutta \nkukaan ei näyttänyt varsin vanhalta. He olivat tositeossa karvattomia, \npaitsi karheita punervanruskeita suortuvia päälaella. He haastoivat \nharvoin ja silloin äänellä, joka muistutti eläinten murinaa, eikä \nTarzan heitä katsellessaan nähnyt ainoankaan nauravan tai edes \nhymyilevän, mikä kaikista heidän piirteistään enimmin erotti heidät \nAfrikan tavallisista alkuasukkaista. Vaikka Tarzan tarkkaan tähysteli \ntarhaa, ei hän nähnyt mitään keittovehkeitä tai tulta. Maassa heidän \nympärillään olivat heidän aseensa, eräänlaiset lyhyet heittokeihäät ja \nhiotut metalliteräiset sotakirveet. Apinain Tarzan oli iloinen, että \noli tullut tätä tietä, sillä nyt hän oli saanut tilaisuuden nähdä \nsellaista alkuasukastyyppiä, jonka olemassaoloa ei ollut \naavistanutkaan, ja niin alhaista, että se suuresti läheni \nluotokappaleita. Pal-ul-donin waz-donit ja ho-donitkin olivat näihin \nverraten paljon korkeammalla kehitysasteella.\n\nHeitä katsellessaan hänen täytyi ihmetellä, että he olivat kyllin \nälykkäitä valmistamaan aseitaan, jotka hän etäältäkin havaitsi \noivallisiksi ja sirotekoisiksi. Heidän majansakin näyttivät hyvin ja \nälykkäästi kokoonpannuilta, ja pientä tarhaa ympäröivä paaluaita oli \nkorkea, vahva ja hyvin rakennettu, kaiketikin yhdyskunnan \nsuojelemiseksi notkossa oleksivia leijonia vastaan.\n\nSilmäillessään näitä ihmisiä huomasivat Tarzan ja La pian vasemmaltaan \nlähestyvän jonkun olennon, ja hetkistä myöhemmin he näkivät aitauksessa \nistuvien kaltaisen miehen kapsahtavan paalutuksen yli riippuvasta \npuusta tarhan sisäpuolelle. Toiset tervehtivät hänen tuloaan tuskin \nmuuten kuin välinpitämättömillä silmäyksillä. Hän astui esille ja \nkyykistyen heidän joukkoonsa näkyi kertovan heille jotakin, ja vaikka \nTarzan ei erottanut miehen sanoja, päätti hän hänen eleistään ja \nmerkkikielestään, jolla hän tuon tuostakin täydensi hataraa puhettaan, \nettä hän kertoi tovereilleen kummallisista olennoista, joita oli nähnyt \nmetsässä vähän aikaa sitten. Ja heti arvasi apinamies, että tämä\noli sama, jonka oli havainnut heitä seuraavan ja jonka hän \nmenestyksellisesti oli eksyttänyt jäljiltään. Kertomus kaiketikin \nkiihoitti heitä, sillä jotkut nousivat ja hypiskellen ilmaan polvet \nkoukussa läimäyttelivät hullunkurisesti käsivarsillaan kylkiinsä. Mutta \nheidän kasvojensa ilme tuskin muuttui, ja hetken perästä jokainen \nkyyristyi jälleen maahan entiseen asentoonsa.\n\nHeidän täten istuessaan kajahti metsästä äänekäs karjahdus, joka \nherätti apinamiehen mielessä monta villiä muistoa.\n\n\"Bolgani\", hän kuiskasi La'lle.\n\n\"Se on isoja apinoita\", sanoi nainen hätkähtäen.\n\nPian he hänet näkivätkin keinumassa viidakkopolkua pitkin aitausta \nkohti. Se oli iso gorilla, mutta sellainen gorilla, jollaista Apinain \nTarzan ei ollut ikinä ennen nähnyt. Melkein jättiläisen kokoisena \nkäveli olento pystyssä ihmisen tavoin, kertaakaan koskettamatta \nrystysillään maahan. Pää ja kasvot olivat melkein kuin gorillalla, \nmutta jotakin eroa sentään oli, niinkuin Tarzan saattoi huomata olennon \ntullessa lähemmäksi. Se oli Bolgani, jolla oli ihmisen sielu ja aivot, \nja olipa vielä muutakin, mikä teki otuksen hämmästyttäväksi ja \nerikoislaatuiseksi. Kummallisinta kaikesta oli ehkä, että sillä oli \nkoristuksia -- ja millaisia koristuksia! Kultaa ja timantteja säteili \nsen pörröisellä turkilla, kyynärpäiden yläpuolella oli lukuisia \nrenkaita samoin kuin nilkoissa ja säärissäkin, kun taas vyötäisillä \nriippui eteen ja taakse pitkä, melkein maahan ulottuva rihma, joka \nnäkyi olevan kudottu yksinomaan kultaheltoista ja pienillä timanteilla \nkirjailtu. Koskaan ennen ei John Clayton, loordi Greystoke, ollut \nnähnyt sellaista villiä upeutta eikä edes Oparin kalleuksien joukossa \nsellaista suunnattomien arvokkaiden jalokivien rikkautta.\n\nMelkein heti, kun kamala kiljahdus oli keskeyttänyt verrattain \näänettömän metsän rauhan, huomasi Tarzan sen vaikutuksen tarhan \nasukkaihin. Nämä olivat silmänräpäyksessä kavahtaneet pystyyn. Naiset \nja lapset livistivät puunrunkojen taakse tai kiipesivät köysiä pitkin \nheiluviin häkkeihin, sillä välin kun jotkut miehistä lähestyivät \nTarzanin nyt huomaamaa aitauksen porttia. Sen ulkopuolelle pysähtyi \ngorilla ja korotti taas äänensä, mutta tällä kertaa pikemmin puheeksi \nkuin kamalaksi kiljahdukseksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKuoleman vasama\n\n\nKun iso, ihmisenmuotoinen gorilla astui tarhaan, sulkivat soturit \nportin ja peräytyivät kunnioittavasti hänen lähestyessään kylän \nkeskustaa, jonne hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.\n\n\"Missä ovat naaraat ja _balut_?\" hän kysyi lyhyeen. \"Kutsukaa ne!\"\n\nNaisten ja lasten oli täytynyt kuulla käsky, mutta he eivät tulleet \nesille piilopaikoistaan. Soturit liikkuivat levottomasti ympäriinsä \nkaiketi ristiriitaisten tunteiden vallassa, koska pelkäsivät \nkäskynantajaa, mutta olivat vastahakoiset hänen määräyksiään \ntäyttämään.\n\n\"Kutsukaa ne\", toisti hän, \"tai menkää ne noutamaan!\"\n\nMutta vihdoin eräs sotureista rohkaisi itsensä kylliksi ja puhutteli \nhäntä. \"Tämä kylä on jo hankkinut yhden naisen kuun tehdessä \nkierrostaan\", hän sanoi. \"Nyt on jonkun toisen kylän vuoro.\"\n\n\"Suusi kiinni!\" karjaisi gorillamies, astuen uhkaavasti häntä kohti. \n\"Sinä olet uhkarohkea gomangani, kun uhmaat bolganin tahtoa. Minä puhun \nNuman, keisarin, nimessä; tottele tai kuole!\"\n\nVavisten kääntyi neekeri ja kutsui naisia ja lapsia, mutta kukaan \nniistä ei totellut. Bolgani elehti kärsimättömästi. \"Menkää niitä \nnoutamaan\", vaati hän. Ja matelevaisina astelivat neekerit nyrpeillään \ntarhan poikki naistensa ja lastensa lymypaikoille. Pian he palasivat \nraahaten heitä mukanaan, joskus käsivarsista, mutta useimmiten tukasta. \nVaikka he näkyivät olleen vastahakoisia niitä luovuttamaan, eivät he \nosoittaneet niille lempeyttä tai hellyyttä. Heidän suhtautumisensa \nselvisi kuitenkin pian Tarzanille aikaisemmin puhuneen soturin \nseuraavista sanoista.\n\n\"Suuri Bolgani\", hän virkkoi, haastellen gorillamiehelle, \"jos Numa \naina riistää tästä kylästä, niin pian täällä ei ole kylliksi naisia \nsotureille, joten syntyy liian vähän lapsia eikä meistä vähän ajan \nkuluttua ole ketään jäljellä.\"\n\n\"Mitäpä siitä?\" mörähti gorillamies. \"On jo liiankin paljon gomanganeja \nmaailmassa. Mitäpä muuta varten teidät luotiin kuin Numan, keisarin, ja \nhänen valitun kansansa, bolganien, käytettäviksi?\" Ja puhuessaan hän \ntarkasti naisia ja lapsia, nipistellen heidän lihaansa ja lyödä \nnaputellen heitä rintaan ja selkään. Sitten hän palasi verrattain \nnuoren naisen luo, jonka lanteilla oli pieni lapsi hajareisin.\n\n\"Tämä kelpaa\", hän sanoi, siepaten lapsen äidiltä ja paiskaten sen \ntylysti tarhan poikki, jolloin se iski kasvonsa paalutusta vasten, \nuikuttaen surkeasti, ehkä runneltuna jo kuolemaisillaan. Typerä \näitiparka, nähtävästi pikemmin eläin kuin ihminen, seisoi hetkisen \nmykästä pelosta vavisten ja ryntäsi sitten eteenpäin lastaan kohti. \nMutta gorillamies tarttui häneen isolla kädellään ja paiskasi hänet \nmaahan. Samalla kajahti äänettömästä lehvistöstä heidän yläpuoleltaan \ntaisteluun haastavan urosapinan kauhea karjaisu. Säikähtyneinä \nvilkaisivat yksinkertaiset neekerit ylöspäin, gorillamiehen kohottaessa \nkamalat kasvonsa pahasti äristen eläimellisen huudon aiheuttajaa kohti.\n\nLehtevällä oksalla keinumassa näkivät he sellaisen olennon, jollaista \nkukaan heistä ei ennen ollut tavannut -- valkoisen miehen, tarmanganin, \niholtaan yhtä karvattoman kuin sileäruumiinen Histah, käärme. Samassa \nsilmänräpäyksessä he näkivät muukalaisen oikean käden työntyvän \neteenpäin ja ajatuksen nopeudella viuhahtavan keihään uppoavan Bolganin \nrintaan. Päästäen yhden ainoan raivon- ja tuskankiljahduksen tuupertui \ngorillamies maahan, missä hän hetkisen sätkytteli kouristuksissa ja \nvirui sitten hiljaa kuolleena. Apinamies ei gomanganeja rotuna \nsuurestikaan rakastanut, mutta hänen englantilaisissa aivoissaan ja \nsydämessään oli synnynnäinen rehellisen pelin tunto, joka pakotti hänet \nvaistomaisesti asettumaan heikompain puoltajaksi. Sitäpaitsi oli \nBolgani hänen perivihollisensa. Ensimmäisen taistelunsa hän oli käynyt \nBolganin kanssa ja silloin tehnyt ensimmäisen kaatonsa.\n\nOnnettomat neekerit seisoivat yhä hämmästyneinä ja ihmeissään, kun hän \npudottausi puusta maahan heidän joukkoonsa. He astahtivat pelokkaasti \ntaaksepäin ja samalla kohottivat keihäitään uhkaavasti häntä kohti.\n\n\"Minä olen ystävä\", sanoi apinamies. \"Minä olen Apinain Tarzan. \nLaskekaa keihäänne.\" Ja sitten hän kääntyi vetämään oman aseensa \nBolganin ruhosta. \"Kuka on tämä olio, joka saattaa tulla kyläänne \ntappamaan balujanne ja ryöstämään naaraitanne? Kuka on hän, jonka \nruumiiseen ette tohdi syöstä keihäitänne?\"\n\n\"Hän on suuria bolganeja\", sanoi soturi, joka näkyi olevan puhemies ja \nkylän johtaja. \"Hän on Numan, keisarin, valittua kansaa, ja kun Numa \nsaa tietää, että hänet on meidän kylässämme tapettu, saamme kaikki \nsurmamme sinun tekosi tähden.\"\n\n\"Kuka on Numa?\" kysyi apinamies, jolle _numa_ isojen apinain kielellä \nmerkitsi ainoastaan leijonaa.\n\n\"Numa on keisari\", vastasi neekeri, \"joka asuu bolganien kanssa \nTimanttipalatsissa.\"\n\nHän ei lausunut ajatuksiaan juuri näillä sanoilla, sillä isojen apinain \nkieli on, oparilaisten korkeamman älyn ja suuremman kehityksen \nrikastuttamanakin, vielä kovin alkuperäistä. Tositeossa hän\nsanoi pikemminkin näin: \"Numa, kuningasten kuningas, joka asuu \nkiiltäväkivisessä kuningasmajassa\", mutta siitä selvisi apinamiehelle \ntäsmällisesti asian oikea laita. Numa näkyi olevan bolganien \nkuninkaalleen valitsema nimi, ja \"keisarilla\" tarkoitettiin vain hänen \netevämmyyttään päällikköjen joukossa.\n\nHeti kun Bolgani oli kaatunut, riensi huolestunut äiti sieppaamaan \nloukkaantuneen lapsensa käsivarsilleen. Hän kyykistyi nyt aitauksen \nviereen, puristi pienokaista rintaansa vasten ja hyväili hiljaa, \ntyynnyttääkseen sen voivotusta minkä Tarzan kohta huomasi pikemmin \njohtuvankin säikähdyksestä kuin vammoista. Ensiksi oli äiti pelästynyt, \nkun apinamies yritti tarkastaa lasta, ja vetäytynyt poispäin isot \nhampaat irvissä melkein villipedon tapaan. Mutta nyt näkyi hänen \nhidastajuisille aivoilleen selviävän, että tämä olento oli pelastanut \nhänet Bolganin käsistä, sallinut hänen ottaa takaisin lapsensa eikä \nyrittänyt tehdä heille kummallekaan pahaa. Vihdoin varmistuneena siitä, \nettä lapsi oli saanut vain ruhjevammoja, Tarzan kääntyi jälleen \nsotureita kohti, jotka juttelivat keskenään kiihtyneesti pienessä \nryhmässä muutaman askeleen päässä. Nähdessään hänen lähestyvän he \nhajaantuivat ja katselivat häntä.\n\n\"Bolganit surmaavat meidät kaikki\", he sanoivat, \"kun kuulevat, mitä \nkylässämme on tapahtunut, jollemme voi viedä heille olentoa, joka tuon \nkeihään heitti. Siis on sinun, tarmangani, lähdettävä kanssamme \nTimanttipalatsiin, jossa jätämme sinut bolganien käsiin. Silloin Numa \nehkä antaa meille anteeksi.\"\n\nApinamies hymyili. Minkälaisena olentona nuo yksinkertaiset neekerit \nhäntä pitivätkään, kun luulivat, että hän niin helposti sallisi viedä \nitsensä Numan, bolganien keisarin, kostaviin käsiin? Vaikka hän oli \ntäysin selvillä vaarasta, johon oli kylään astuessaan antautunut, tiesi \nhän myöskin, että hänellä, mahtavalla Apinain Tarzanilla, oli suurempi \nmahdollisuus sieltä päästä kuin heillä hänen pidättämiseensä. Hän oli \nennenkin uhmannut hurjia keihäsmiehiä ja tiesi tarkoin, mitä hänellä \nvihollisuuksien sattuessa oli odotettavissa. Hän oli kuitenkin \nhalukkaampi rakentamaan rauhaa, sillä heti kun hän oli löytänyt tämän \nvilliin metsään kätketyn kylän, oli hän päättänyt keksiä jonkun keinon \nudella tietoja sen asukkailta.\n\n\"Malttakaa\", sanoi hän siis. \"Tahtoisitteko te kavaltaa ystävän, joka \nsaapuu kyläänne suojellakseen teitä viholliselta?\"\n\n\"Me emme tapa sinua, tarmangani. Me viemme sinut bolganeille, \nluovutettavaksi Numalle, heidän keisarilleen.\"\n\n\"Mutta sehän olisi samaa\", vastasi Tarzan, \"sillä tiedättehän, että \nNuma-keisari vaatii henkeäni.\"\n\n\"Sitä emme voi auttaa\", vastasi puhemies. \"Jos voisimme sinut pelastaa, \nniin tahtoisimme sen tehdä, mutta kun bolganit saavat tietää, mitä on \ntapahtunut kylässämme, niin me joudumme kärsimään, jolleivät he kenties \ntyydy sensijaan rankaisemaan sinua.\"\n\n\"Mutta miksi tarvitsee heidän tietää, että Bolgani on surmattu teidän \nkylässänne?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Eivätkö he näe hänen ruumistaan, kun he ensi kerralla tulevat tänne?\" \nsanoi puhemies.\n\n\"Eivät, jos poistatte hänen ruumiinsa\", vastasi Tarzan. Neekerit \nraapaisivat päätänsä. Heidän typerissä, tietämättömissä aivoissaan ei \nollut välähtänyt sellaista ajatusta pulan ratkaisemiseksi. Muukalainen \npuhui totta. Ainoastaan he ja hän tiesivät, että Bolgani oli surmattu \nheidän aitauksessaan. Korjaamalla hänen ruumiinsa voitiin siis poistaa \nkaikki epäluulo kylästä. Mutta mihin he sen veisivät? He kysyivät \nTarzanilta.\n\n\"Minä otan toimittaakseni sen pois\", selitti tarmangani. \"Vastatkaa \nvilpittömästi kysymyksiini, niin lupaan korjata hänet täältä ja \njärjestää niin, että kukaan ei tiedä, miten tai missä hän kuoli.\"\n\n\"Mitä sinä haluat kysyä?\" tiedusti puhemies.\n\n\"Minä olen muukalainen teidän maassanne. Olen eksynyt tänne\",, vastasi \napinamies. \"Ja minä tahtoisin löytää tien laaksosta tuolle suunnalle.\" \nHän viittasi kaakkoon.\n\nNeekeri pudisti päätänsä. \"Sille suunnalle saattaa olla tie laaksosta\", \nsanoi hän, \"mutta mitä taempana on, ei kukaan tiedä, enkä minä tiedä, \nkäykö sieltä tietä tai onko mitään siellä taempana. Sanotaan vuoren \ntakana alati roihuavan tulen, eikä kukaan tohdi lähteä katsomaan. Minä \npuolestani en ole koskaan ollut etäällä kylästäni -- enintään vain \npäivän matkan päässä pyytämässä riistaa bolganeille ja keräämässä \nheille hedelmiä, pisangeja ja pähkinöitä. Onko täältä tietä ulos, en \ntiedä, eikä kukaan tohtisi sille lähteä, jos sellainen olisikin.\"\n\n\"Poistuuko kukaan koskaan laaksosta?\" kysyi Tarzan.\n\n\"En tiedä, mitä muut tekevät\", vastasi puhemies, \"mutta tämän kylän \nasukkaat eivät koskaan lähde laaksostamme.\"\n\n\"Mitä on tuolla suunnalla?\" kysyi Tarzan, viitaten Opariin päin.\n\n\"En tiedä\", vastasi neekeri, \"en muuta kuin että bolganit toisinaan \ntulevat sieltä tuoden mukanaan omituisia olentoja, pieniä valkoihoisia \nja hyvin karvaisia miehiä, joilla on lyhyet, käyrät sääret ja pitkät \nkäsivarret, ja joskus valkoisia naaraita, jotka eivät lainkaan ole \nniiden kummallisten, pienten tarmanganien kaltaisia. Mutta mistä he \nniitä saavat, sitä en tiedä, eivätkä he meille koskaan kerro. Onko \ntässä kaikki kysymykset, jotka haluat tehdä?\"\n\n\"Kyllä, siinä on kaikki\", vastasi Tarzan nähdessään, ettei voinut saada \nminkäänlaisia tietoja näiltä typeriltä kyläläisiltä. Käsittäen, että \nhänen oli etsittävä tie laaksosta, ja tietäen, että voisi sen tehdä \npaljon nopeammin ja varmemmin, jos olisi yksinään, päätti hän \ntunnustella neekerien suhtautumista suunnitelmaan, joka oli juolahtanut \nhänen mieleensä.\n\n\"Jos korjaan Bolganin pois, jotta ne toiset eivät saa tietää hänen \ntulleen surmatuksi teidän kylässänne, niin kohteletteko minua sitten \nystävänä?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä\", vastasi puhemies.\n\n\"Tahdotteko siis\", tiedusti Tarzan, \"pitää täällä valkoista naarastani, \nkunnes palaan kyläänne? Voitte kätkeä hänet johonkin majaanne, jos joku \nbolgani tulee, eikä kenenkään tarvitse tietää, että hän on \nkeskuudessanne. Mitä sanotte?\"\n\nNeekerit katsahtivat ympäriinsä. \"Me emme näe häntä\", virkkoi puhemies. \n\"Missä hän on?\"\n\n\"Jos lupaatte suojella häntä ja piilottaa hänet, niin tuon hänet \ntänne\", vastasi Tarzan.\n\n\"Minä en tee hänelle pahaa\", sanoi päämies, \"mutta en tiedä toisista.\"\n\nTarzan kääntyi toisten puoleen, jotka olivat kerääntyneinä ympärille ja \nkuuntelivat. \"Minä tuon naiseni teidän kyläänne\", hän sanoi, \"ja teidän \non kätkettävä hänet, ruokittava ja suojeltava häntä siihen asti, kun \ntulen takaisin. Minä vien Bolganin ruumiin pois, jotta teihin ei osu \nmitään epäluuloa, ja palatessani odotan tapaavani naiseni turvallisena \nja loukkaamattomana.\"\n\nHän oli arvellut parhaaksi kuvailla La'ta puolisokseen, jotta he \nkäsittäisivät tämän olevan hänen suojeluksessaan ja La siis, tunsivatpa \nhe häntä kohtaan kiitollisuutta tai pelkoa, olisi paremmassa turvassa. \nKohottaen kasvonsa puuta kohti, jossa La piili, hän kutsui häntä alas, \nja hetkistä myöhemmin La kapusi erään tarhassa kasvavan puun alimmille \noksille ja pudottausi Tarzanin syliin.\n\n\"Tässä hän on\", hän sanoi kerääntyneille mustille; \"varjelkaa häntä \nhyvin ja kätkekää hänet bolganeilta. Jos palatessani näen, että hänelle \non jotakin pahaa tapahtunut, niin käyn ilmoittamassa bolganeille, että \nte teitte tuon tekosen\", ja hän viittasi gorillamiehen raatoon.\n\nLa kääntyi vetoovasti häneen, pelokas välke silmissä.\n\n\"Ettehän jättäne minua tänne?\" hän kysyi.\n\n\"Vain vähäksi aikaa\", vastasi Tarzan. \"Nämä ihmisparat pelkäävät, että \nkaikki saavat kokea hänen toveriensa vihaa, jos tulee ilmi, että tuo \nkuvatus on surmattu heidän kylässään. Sen vuoksi olen luvannut poistaa \ntodistuskappaleen, kääntääkseni epäluulot toisaalle. Jos heidän \nkehitystasonsa on kyllin korkea, jotta voivat tuntea kiitollisuutta, \nmitä epäilen, niin he käsittävät olevansa kiitollisuudenvelassa minulle \ntämän elukan surmaamisesta samoin kuin siitäkin, että ehkäisen \nepäluulon osumasta heihin. Näistä syistä he suojelisivat sinua, mutta \nollakseni asiasta kaksin verroin varma, olen vedonnut myöskin heidän \nbolganeja kohtaan tuntemaansa pelkoon, ja minä tiedän, että he niitä \npelkäävät. Olen varma, että olet tällä välin täällä yhtä hyvin turvassa \nkuin olisit minun kanssani; muutoin en sinua tänne jättäisikään. Mutta \nyksinäni voin samota paljon nopeammin, ja samalla retkellä aion etsiä \ntien tästä laaksosta, minkä jälkeen palaan luoksesi, ja yhdessä \nvoinemme helposti paeta tai ainakin suuremmalla menestyksen \nmahdollisuudella kuin jos molemmin hitaasti ja umpimähkään \nharhailisimme.\"\n\n\"Tuletko sinä takaisin?\" kysyi nainen, pelon, kaipauksen ja vetoomuksen \nvärähdys äänessä.\n\n\"Minä tulen takaisin\", vakuutti apinamies ja kääntyi sitten neekerien \npuoleen: \"Tyhjentäkää ja puhdistakaa joku noista majoista naistani \nvarten ja pitäkää huolta, ettei häntä häiritä ja että hän saa ruokaa ja \nvettä. Muistakaahan myös sanani, että hänen turvallisuudestaan riippuu \nteidän elämänne.\" Kumartaen nosti Tarzan kuolleen gorillamiehen \nhartioilleen, ja yksinkertaiset neekerit ihmettelivät hänen \nrotevuuttaan. Vaikka he itse olivat ruumiillisesti hyvin väkeviä, ei \nheidän joukossaan ollut ketään, joka ei olisi horjunut bolganin suuren \npainon alla; mutta tämä ihmeellinen tarmangani käveli keveästi \ntaakkoineen, ja kun he olivat avanneet aitauksen portin, astui hän \nviidakkopolkua pitkin kuin hänellä ei olisi ollut muuta kannettavana \nkuin oma ruhonsa. Hetkistä myöhemmin hän hävisi ladun mutkaan, jossa \nmetsä hänet nieli.\n\nLa kääntyi neekerejä kohti. \"Valmistakaa majani\", hän sanoi, sillä hän \noli kovin väsynyt ja kaipasi lepoa. He katselivat häntä kieroon ja \nkuiskailivat keskenään. Oli ilmeistä, että heidän välillään vallitsi \nerimielisyyttä, ja kuulemistaan keskustelun pätkistä La jo havaitsi, \nettä toisten ollessa taipuvaisia ehdottomasti tottelemaan Tarzanin \nmääräyksiä toiset niitä tarmokkaasti vastustivat, haluten vapauttaa \nkylänsä vieraasta naisesta, jotteivät bolganit häntä sieltä keksisi ja \nkyläläisiä senvuoksi rangaistaisi.\n\n\"Olisi parempi\", hän kuuli erään neekerin sanovan, \"heti työntää hänet \nbolganeille ja sanoa heille, että näimme hänen uroksensa tappavan Numan \nlähetin. Me kerromme, että yritimme tavoittaa tarmangania, mutta että \nhän pääsi karkuun ja me saimme käsiimme ainoastaan hänen naisensa. \nTäten hankimme itsellemme Numan suosion, ja ehkei hän sitten ota meiltä \nniin monta vaimoistamme ja lapsistamme.\"\n\n\"Mutta tarmangani on suuri\", vastasi muuan toisista. \"Hän on \nbolganejakin voimakkaampi. Hänestä tulisi peloittava vihollinen, ja \nkoska on mahdollista, että bolganit eivät meitä uskoisi, täytyisi \nmeidän vavista, ei ainoastaan heidän, vaan tarmanganinkin vuoksi.\"\n\n\"Olet oikeassa\", huudahti La, \"tarmangani on suuri. Paljon parempi \nteille, että hän on ystävänne kuin vihollisenne. Yksinään hän ottelee \nNuman, leijonan, kanssa ja tappaa sen. Näittehän, kuinka helposti hän \nnosti mahtavan bolganin ruumiin hartioilleen. Näitte hänen kepeästi \nastelevan viidakkopolkua taakkoineen. Yhtä helposti hän kantaa raadon \nmetsän puiden välitse korkealla maanpinnasta. Koko maailmassa ei ole \nketään hänen kaltaistaan, ei ketään Apinain Tarzanin vertaista. Jos \nolette viisaita, gomanganit, niin varaatte Tarzanin ystäväksenne.\"\n\nNeekerit kuuntelivat häntä, heidän typeräin kasvojensa ilmaisematta, \nmitä heidän lyhytjärkisissä aivoissaan liikkui. Muutaman minuutin he \nseisoivat täten rujomuotoiset, tietämättömät mustat toisella, ja \nsolakka, kaunis valkoinen nainen toisella puolella. Sitten La puhui.\n\n\"Menkää valmistamaan majani!\" hän huusi käskevästi. Tässä oli Leimuavan \nJumalan ylipapitar, Oparin kuningatar La orjia puhuttelemassa. Hänen \nruhtinaallinen sävynsä ja käskevä äänensä sai heti aikaan muutoksen \nkyläläisissä, ja nyt tiesi La Tarzanin olleen oikeassa otaksuessaan, \nettä heihin tehosi vain pelko, sillä he kääntyivät nopeasti, \nmatelevaisina kuin piestyt rakit, ja riensivät läheiseen hökkeliin, \njonka pian valmistivat hänelle, tuoden tuoreita lehtiä ja ruohoja \nlattialle ja hedelmiä, pähkinöitä ja pisangeja vieraansa ateriaksi.\n\nKun kaikki oli valmista,, kiipesi La köyttä pitkin ylös ja lattian \npyöreästä aukosta tähän riippuvaan hökkeliin, jonka havaitsi tilavaksi \nja ilmavaksi ja nyt kohtuullisen siistiksikin. Hän veti köyden \nperässään ja heittäysi häntä varten laitetulle, pehmeälle vuoteelle. Ja \npian oli heiluvan majan vieno keinuminen, lehvien hiljainen suhina \nhänen yläpuolellaan, lintujen viserrys ja hyönteisten surina hänen oman \nruumiillisen uupumuksensa ohella tuuditellut hänet syvään uneen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nMieletön petos\n\n\nOparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä, \njossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan. \nNeekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa \nkeskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti \nkulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs \nheistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi \ntovereilleen:\n\n\"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä \ntilasta, jossa olemme\", hän sanoi.\n\nLihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti \nnenäänsä.\n\n\"Miksi minussa on moittiminen?\" kysyi Adolph.\n\n\"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan \nsinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä \njoukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt \non seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä \nnaulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka \nleiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä \nkunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä, \npäästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa \nmaahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja \nvihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa \nmeidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme \ntäyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina \nja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi \nalkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia \neivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban \nolisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet \nmukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta \nvaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä \nvähempään kuin puoliin annoksiin.\"\n\n\"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole\", murahti espanjalainen.\n\n\"Riistaa on yltäkyllin\", huomautti Kraski. \"Otusten jälkiä näemme joka \npäivä.\"\n\nEspanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. \"Jos riistaa on niin \nrunsaasti\", hän sanoi, \"niin mene itse sitä pyydystämään.\"\n\n\"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä\", vastasi Kraski, \n\"vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään \nyhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut.\"\n\nEspanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti \nojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.\n\n\"Lakatkaa tuosta leikistä\", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän \nväliinsä.\n\n\"Anna niiden lurjusten tapella\", jyrisi John Peebles. \"Jos toinen \nheistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen \nminä sanon ja sillä hyvä.\"\n\n\"Miksi me riideltäis?\" kysyi Bluber. \"Sitä on riittävästi meille \njokainen -- enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun \nte suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että \nminä olla kitsas; mutta, _mein Gott_, te kristityt olla pahemmat! Te \ntahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi, \nminä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!\"\n\n\"Tuki leipäläpesi\", ärähti Throck, \"muutoin saamme \nneljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme.\"\n\nBluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. \"No, no, Dick\", hän \nuikutti maireampaan sävyynsä, \"ethän sinä suutu pikku leikistä, minä \nkun olla sinun paras ystävä?\"\n\n\"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu\", manasi Throck. \"Minulla ei ole \nkorkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi \ntajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka \naivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski \nja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman \ntoteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen\" -- ja hän \nosoitti Estebania -- \"pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi. \nTässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole \nenempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot \npelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä \nparempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen \nGreystoken loordin kanssa -- sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona, \nFlora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja \neläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään.\"\n\n\"Throck on oikeassa\", sanoi Kraski nopeasti, \"olemme patustelleet jo \nkyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on \ntehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä, \nniin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat \ntoimivat\" -- hän nyökkäsi neekereihin päin -- \"saamme kiittää onneamme, \njos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme \nkullan mukanamme.\"\n\n\"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?\" virkkoi Bluber \nmelkein kiljahtaen.\n\n\"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee\", vastasi \nKraski. \"Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen.\"\n\n\"Niin teemme\", säesti Throck.\n\n\"Siinä olen minä mukana\", sanoi Peebles. \"Mitä tahansa Flora käskee, se \ntehdään.\"\n\nEspanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. \"Kaikki muut ovat asiaan \nmyöntyväiset, Bluber. Entä sinä?\" kysyi Kraski.\n\n\"No niin, tietysti kai... koska te niin tahtoo\", vastasi Bluber, \"ja \nniinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'.\"\n\n\"Ja nyt, Flora\", virkkoi Peebles, \"sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi \nme totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?\"\n\n\"Noh\", virkkoi tyttö, \"me leiriydymme tänne, kunnes nämä miehet ovat \nlevähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja \njärjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me \nvoimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme \njälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme \nheitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani, \nmutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa, \nniin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti \nrannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia -- kaksin verroin \nniin monta kuin meillä on nyt -- ja ostamme kylliksi muonaa riittämään \nmeille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme \nvarastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen \nitseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin. \nTällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon \nkantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin \nmatkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun \nkaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en \nteidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja \ntästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen.\"\n\n\"Hiton reipas vaimoihminen\", huusi Peebles, \"sellaisesta puheesta tää \npoika pitää!\"\n\n\"Sano päämiehelle, Karl\", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen, \n\"että haluan puhutella häntä\", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi \nrotevan neekerin kanssa.\n\n\"Owaza\", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, \"meiltä \novat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat \nkuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä, \nkunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle \nriistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla \nmeille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin \nsaamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut, \nliikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä \nmetsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me \npääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille \nkaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet.\"\n\n\"Oi, oi\", rähähti Bluber, \"kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh, \nFlora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko \nheidän rahan päälle.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, hölmö!\" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään, \nvaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti \npäätänsä.\n\nNeekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä, \nvilkastui nyt huomattavasti. \"Minä sanon heille\", vastasi hän ripeästi, \n\"ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Flora, \"mene siis ilmoittamaan heille\", ja neekeri \nkääntyi ja lähti.\n\n\"Kas\", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, \"vihdoinkin pilkistänee \nmeille toivon säde.\"\n\n\"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!\" mölisi Bluber. \"Voi, \nvoi!\"\n\nAikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon. \nNeekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon \ntoivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli \njakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä \nselvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle \nasettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas \npieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki \nvalkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut. \nHän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan \nkyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja \nnuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.\n\nSe tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä \nkoskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan \nhänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että \nhän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti \nhän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti \nnaamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan \nmelkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla \napinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti \nitseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita; \nsillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet \nsuuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä \ntapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin \ntavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.\n\nFlora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei \nollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä \nvuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan, \nvaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.\n\n\"Mitäpä sillä on väliä?\" kysyi neitonen heiltä, sitten kun \nespanjalainen oli heidät jättänyt. \"Hyvinkin mahdollista on, ettei hän \nkykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja \nnuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä \nmetsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin \nitserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa \nkaikkensa kaataakseen otuksen tänään, -- toivokaamme, että onni häntä \nsuosii.\"\n\n\"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa\", sanoi Kraski. \"Hän on \ntehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä.\"\n\nTyttö pudisti kieltävästi päätänsä. \"Ei\", hän sanoi, \"emme saa mitään \nsellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä, \npysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme \nkuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?\"\n\n\"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa\", vastasi \nKraski. \"En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu \nporopeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua. \nEivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi \nkuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan \nliian hempeä alusta pitäen.\"\n\n\"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu\", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät \neräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia \nEstebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban \npuolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin \njokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut \nmiehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi \nheitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja \nkunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan \npoistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman \njaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli, \nlaisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen \nainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti \näkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään \npuolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen \nseisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen \nesittämänsä osan -- pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä, \njoka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia \nalkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja \ntoimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän \nedessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa \nolennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.\n\n\"Oi, bwana, bwana\", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin, \n\"siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me \nluulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet, \nja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun \nuskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi.\"\n\nNeekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania \nLontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli \ntavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä \nylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä \nseurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet \npuhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu \noli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista, \nolisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei \nlaisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti \nkouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt \nkäsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.\n\nKoskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä, \nsiromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja \nhyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon \nkorkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä \napinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli \nnopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi \nvoinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että \ntämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa \nmaata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään, \nja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä, \nkuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo \nhäikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.\n\n\"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin\", hän sanoi, \"huomasin, että \njoukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin \nholvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja \nsitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon \nkultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin \nryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!\" Ja hän \nkääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.\n\nHeidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka \noli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli \nespanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei \nsanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että\nhänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin \nwazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen \nkuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja \nsitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille \nsattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut -- kertomus \nvammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa, jolloin \ntämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt muistinsa. \nEsteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian pitkälle, \nsyyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista \npuutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista \npahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta. \nHän kääntyi äkkiä Usulaan päin.\n\n\"Muistatko\", hän kysyi, \"minua Oparin aarreholveissa kohdannutta \ntapaturmaa, joka riisti minulta muistini?\"\n\n\"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin\", vastasi neekeri.\n\n\"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut\", sanoi Esteban. \"Iso \npuu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei \ntuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on \nvaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan \nunohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut \nwazirit ympärilläni haastelevat.\"\n\nUsula katsoi häneen säälivästi. \"Ah, bwana, murheellinen on todellakin \nUsulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta. \nEpäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä, \nUsula, olen sinun muistinasi\n\n\"Hyvä on\", sanoi Esteban, \"kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja \nsano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt \nilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin \nturtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun \njälleen entiselleni.\"\n\n\"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat\", virkkoi \nUsula.\n\nHeidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään \nseuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman \nulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen \ntusinan soturin vartioimina.\n\n\"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään \nvastusta\", virkkoi Esteban. \"Saartakaamme siis leiri, ja minun \nantamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on \npuhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa \netsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät, \njos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa.\"\n\nJos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi \nespanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten \nkimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli \nherännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet \nwaziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä \ntoistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli \nmielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit \nkeräilisivät kultaharkot leiristä.\n\nMäärätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban \nhänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt \naukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä \nviisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi \nEstebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.\n\n\"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja \nettä teidän on lähestyttävä\", neuvoi Esteban häntä ja asteli \nverkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet \nEstebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja \npysähtyi sitten.\n\n\"Minä olen Apinain Tarzan\", hän sanoi; \"leirinne on kokonaan \nsotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee \nteille pahaa.\"\n\nHän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin \nympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä \nhuonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.\n\n\"Älkää ampuko\", varoitti Esteban, \"tai me tapamme teidät kaikki.\" Hän \nmeni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen, \npiirittäen boman kokonaan.\n\n\"Puhu heille, Usula\", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.\n\n\"Me olemme wazireja\", hän huusi, \"ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon \nherra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin \nkultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa \nsäästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa. \nKertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja \nhänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan.\"\n\nMielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit \nUsulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet \nbomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän \ntyöskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan \nmurteellista englanninkieltä.\n\n\"Käske isäntääsi\", hän haastoi, \"lausumaan kiitoksensa Tarzanin \narmollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä \nihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta. \nOlennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen \nruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että \nTarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin, \nkun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, \netteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin \naarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen \nwazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo \nennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se \nheille.\"\n\nWazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja \nennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta \nhämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.\n\nOli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista \nkumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain \nneekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon \ntulokset.\n\n\"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora\", puhui Kraski, \"hymyilee onni \nmeille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja \ntäyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi.\"\n\n\"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi\", virkkoi Bluber.\n\n\"Eikö, hiisi vie, näytäkin!\" sanoi Throck. \"Flora on minusta veikeä \nlintu.\"\n\n\"Mitä hittoa tuo on?\" kysyi Peebles. \"Mikä noita kutaleita vaivaa?\" Ja \nhän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit \ntulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.\n\n\"Apinain Tarzan on ollut täällä\", he huusivat hätääntyneinä. \"Hän oli \ntäällä kaikkine wazireineen -- tuhannen mahtavan soturin kanssa, -- ja \nvaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja \nmenivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he \nlähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut \nnimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi \nyksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian \nsenjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja \nuhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan.\"\n\n\"Mite, mite\", huudahti Bluber, \"onko gulda mennyt pois? Voi, voi!\" Ja \nsitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi \nheidät.\n\n\"No\", sanoi hän sotilaiden johtajalle, \"palatkaamme nyt bomaan, ja \nsitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä \nlähtömme jälkeen on tapahtunut.\"\n\nFlora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä \nsitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän \npäästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.\n\n\"Kaikki on minulle nyt selvää\", hän sanoi. \"Tarzan toipui sen \nhuumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän \nseurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi \nhänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää \nonneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta.\"\n\n\"Oo, oi!\" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. \"Senkin roisto! \nHän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa \npäälle. Oi, oi!\"\n\n\"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!\" murahti Throck. \"Ilman sinua \nja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui \nmetsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä \nkitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista \nhyppysistäsi -- siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin \nvietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on \ntehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan \nlöylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi.\"\n\n\"Jätä tuo rähinä, Dick\", karjaisi Peebles; \"ei se minun käsittääkseni \nkenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän \najaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä \npois.\"\n\nFlora Hawkes nauroi. \"Siihen meillä ei ole pienintäkään \nmahdollisuutta\", hän sanoi. \"Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän \nolisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on \njoukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin \nhe. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan \nvain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja \nhänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että \nmeillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme. \nTarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua \nlyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni, \nme olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja \nkiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää \nmeitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä \nvaanisi.\" Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen, \nluoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. \"Eikä hän koskaan \nsallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin \ntaivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään.\"\n\n\"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!\" vaikeroitsi Bluber. \"Ja \nkoko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei \nvoi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä \nminä ei koskaan teke.\"\n\nKraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia \nkuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. \"Me olemme menettäneet kultamme\", \nhän sanoi, \"ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä \nloputkin kahdestatuhannesta punnastamme -- toisin sanoen yrityksemme on \nmennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään \nmurtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin \nkulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme \nottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Peebles.\n\n\"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa\", vastasi Kraski, \"yrittäen oppia \nheidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta \nsaanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla \nsaattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä \nolla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas \nveitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen \napinanpärpätyksensä -- olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni \nvakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme \naimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin \nkullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on \nvielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi, \npalaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani.\"\n\n\"Mutta entä se muu?\" kysyi Flora. \"Millä tavoin voi Owaza meitä \nauttaa?\"\n\n\"Täällä on pieni joukkio arabialaisia\", selitti Kraski, \"jotka \nvarastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he \ntyöskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen, \nja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit \nkarkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on \nkyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän \nnorsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme \ntarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi, \njoten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle \nja hänen joukolleen osan norsunluusta.\"\n\n\"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?\" kysyi Flora.\n\n\"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän\", vastasi Kraski.\n\n\"Tuo kuulostaa hyvältä\", sanoi Peebles; \"en minäkään halua täältä \ntyhjin käsin lähteä.\" Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin \nhyväksyvänsä ehdotuksen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nOudon suitsutuksen tuoksu\n\n\nKantaessaan kuollutta Bolgania gomanganien kylästä suuntasi Tarzan \naskeleensa rakennusta kohti, jonka oli nähnyt laakson laidasta, sillä \nihmisen uteliaisuus voitti pedon varovaisuuden. Hän vaelsi \nvastatuuleen, ja hänen sieraimiinsa löyhähtelevät tuoksut ilmaisivat \nhänelle, että hän lähestyi bolganien tyyssijaa. Gorillamiesten \nhajuvirtaan liittyi gomanganien ja keitetyn ruuan haju sekä \naavistuttava tuntu tuikean suloisesta tuoksusta, jota apinamies ei \nvoinut verrata muuhun kuin palavaan suitsutukseen, vaikka hänestä oli \nmahdotonta, että sellainen lemu voisi levitä bolganien asunnoista. \nKenties se tuli tuosta hänen näkemästään suuresta rakennuksesta -- \nrakennuksesta, jonka täytyi olla ihmiskätten työtä ja jossa ihmisiä \nehkä vieläkin asui, vaikkei hän sieraimiaan hivelevien monenlaisten \nhajujen joukosta voinut erottaa heikompaakaan vivahdusta valkoisten \nihmisten hajusta.\n\nKun Tarzan heidän hajunsa lisääntyneestä voimakkuudesta huomasi \nlähestyvänsä bolganeja, nousi hän taakkoineen puihin, jotta hänellä \nolisi parempi mahdollisuus välttää ilmituloa; ja pian hän näki edessään \nolevain lehväin välitse korkean seinän ja taaempana kaamean, \nkummallisen ja salaperäisen rakennuksen ääriviivat, jotka \nomituisuudellaan muistuttivat jotakin ilmiötä toisesta maailmasta, ja \nseinän takaa löyhähteli bolganien haju ja suitsutuksen tuoksu Numan, \nleijonan, hajuvirtaan liittyneenä. Viidakko oli raivattu pois \nviidenkymmenen jalan leveydeltä rakennusta ympäröivän muurin vierestä, \njoten mitään puuta ei ollut tämän yli riippumassa, mutta Tarzan siirtyi \nniin lähelle kuin voi, silti yhä pysytellen jokseenkin hyvin \nlehvistönsä suojassa.\n\nHän oli valinnut paikan, joka oli riittävän korkealla maasta, ja \nsaattoi sieltä nähdä muurinharjan yli. Tarhassa sijaitseva rakennus oli \nvarsin iso, ja sen eri osat näkyivät olevan rakennetut eri aikoina, \nkaikki mistään yhdenmukaisuudesta välittämättä, minkä tuloksena oli \nryhmä toisiinsa liittyviä huoneistoja ja torneja, joista mitkään eivät \nolleet toistensa näköisiä, vaikka kokonaisuus tarjosikin miellyttävän, \njoskin hiukan eriskummaisen näyn. Rakennus sijaitsi noin kymmenen jalan \nkorkuisella keinotekoisella korokkeella, jota ympäröi graniittinen \ntukimuuri, ja leveät portaat johtivat alas maanpinnalle. Rakennuksen \nympärillä oli pensaikkoa ja puita, viimemainituista jotkut kaikesta \npäättäen hyvin vanhoja, ja muuan suunnattoman iso torni oli melkein \nkokonaan muratin verhoama. Rakennuksen kaikkein merkillisimpänä \nominaisuutena oli sen muhkea ja räikeä koristelu. Silattuun \ngraniittiin, josta se oli pantu kokoon, oli sovitettu monikuviollista \nkulta- ja timanttimosaiikkia. Lukemattomia kimaltelevia kiviä säteili \njulkisivuista, minareteista, kupukatoista ja torneista.\n\nTarha oli alaltaan noin kuusi tai kahdeksan hehtaaria, ja enimmän osan \nsiitä täytti itse rakennus. Pengermälle, jolta tämä kohosi, oli \nlaitettu polkuja ja istutettu kukkia, pensaita ja koristepuita, kun \ntaas se osa alemmasta alueesta, joka oli Tarzanin näköpiirissä, näkyi \nolevan varattu hedelmäviljelykselle. Puutarhassa ja pengermällä oli \nalastomia neekereitä, samanlaisia kuin hän oli nähnyt kylässä, johon \noli La'n jättänyt. Niitä oli sekä miehiä että naisia, ja he puuhailivat \ntarhassa kasvavien istutusten hoitelemisessa. Joukossa oli muutamia \ngorillamaisia olentoja, samanlaisia kuin Tarzanin kylässä tappama, \nmutta nämä eivät tehneet mitään työtä, vaan pikemminkin näkyivät \njohtavan neekereitä, joita kohtaan heidän sävynsä oli korskea ja \nkäskevä, joskus raakakin. Näillä gorillamiehillä oli koristuksena \nmuhkeita helyjä, niinkuin silläkin, jonka ruumis nyt lepäsi \npuunhaarukassa apinamiehen takana.\n\nTarzanin uteliaana katsellessa alapuolellaan olevaa näytelmää tuli \nkaksi bolgania ulos pääovesta eli isosta holvatusta portista, noin \nkolmenkymmenen jalan levyisestä ja ehkä viidentoista jalan korkuisesta. \nKummallakin oli päässä nauhat, joihin oli kiinnitetty pitkät, valkoiset \nsulat. Ulos tultuaan he asettuivat kummallekin puolen ovea ja kivertäen \nkämmenensä suun eteen päästivät sarjan kimeitä kirahduksia, jotka \nmerkillisesti muistuttivat torvien toitotusta. Heti lakkasivat neekerit \ntyöstään ja riensivät pengermältä puutarhaan laskeutuvien portaiden \njuurelle. Siellä he asettuivat riviin portaiden kummallekin puolelle, \nja samaten muodostivat bolganit kaksi riviä pengermälle pääovelta \nportaille asti ikäänkuin elävänä kujana toiselta toiselle. Melkein \nsamassa kuului rakennuksen sisältä toisia torventörähdyksiä \nmuistuttavia huutoja, ja hetkistä myöhemmin Tarzan näki kulkueen pään \ntulevan ulos.\n\nEnsin tuli neljä bolgania rinnakkain, jokaisella koreatöyhtöinen \npäähine, ja jokainen kantoi isoa lyijypäistä sauvaa pystyssä edessään. \nNäiden takana astui kaksi toitottajaa, ja kahdenkymmenen askeleen \npäässä heidän takanaan tassutteli tavattoman iso mustaharjainen \nleijona, jota sen kummallakin puolella parittain astelevat rotevat \nneekerit taluttivat, kaikesta päättäen pidellen sitä kultaisesta \nketjusta. Se päättyi eläimen kaulassa olevaan välkkyvään \ntimanttikaulahihnaan. Leijonan jäljessä marssi kaksikymmentä muuta \nbolgania, neljä rinnakkain. Näillä oli keihäät, mutta olivatko ne \nleijonan suojelemiseksi ihmisjoukolta vai ihmisten suojelemiseksi \nleijonalta, sitä ei Tarzan saanut selville.\n\nBolganien asento kummallakin puolella pääovesta portaille johtavaa \ntietä osoitti äärimmäistä kunnioitusta, sillä he taivuttivat ruumiinsa \nvyötäisiltä syvään kumarrukseen Numan astellessa heidän riviensä \nvälitse. Eläimen ehtiessä portaiden yläpäähän kulkue pysähtyi, ja heti \nkumartuivat alhaalla riviin asettuneet gomanganit, koskettaen otsallaan \nmaata. Numa, joka ilmeisesti oli iäkäs leijona, seisoi ylvään näköisenä \nkatsellen eteensä maahan langenneita ihmisiä. Sen häijyt silmät \nkiiluivat lasimaisesti, samalla kun se paljasti torahampaansa rumasti \nirvistäen, ja sen syvistä keuhkoista vyöryi esille pahaaennustava \nmörinä, jonka kuullessaan gomanganit vapisivat teeskentelemättömästä \nkauhusta. Apinamies rypisti miettiväisesti kulmiaan. Koskaan ei ollut \nhänellä ollut tilaisuutta katsella näin kummallista näytelmää, nähdä \nihmisen noin alentuvan eläimen edessä. Sitten kulkue jatkoi matkaansa, \nlaskeutuen portaita ja kääntyen oikealle polkua pitkin puutarhaan. Ja \nkun se oli mennyt ohi, nousivat gomanganit ja bolganit ja ryhtyivät \nkeskeytyneihin hommiinsa jälleen.\n\nTarzan pysyi kätkössään, tarkaten heitä ja yrittäen keksiä jonkun \nselityksen näihin näkemiinsä omituisiin ja nurinpäisiin olosuhteisiin. \nLeijona oli saattueineen kääntynyt palatsin etäisimmän nurkan taakse ja \nhävinnyt näkyvistä. Mitä se oli näille ihmisille, näille kummallisille \nolennoille? Mitä se esitti? Mistä johtui tämä nurinpäin käännetty \nlajien järjestely? Täällä oli ihminen puolieläintä alempana, ja \nkaikkien yläpuolella oli siitä kunnioituksesta päättäen, jota sille \nosoitettiin, todellinen peto -- hurja raatelueläin.\n\nApinamies oli mietiskellyt näitä asioita ja omia huomioitaan noin \nviisitoista minuuttia sen jälkeen kun Numa oli hävinnyt palatsin \nitäisen nurkan taakse; mutta nyt kiinnittivät toiset kimeät toitotukset \nhänen huomionsa rakennuksen vastakkaiseen päähän. Kääntäen katseensa \nsinne päin hän näki kulkueen jälleen tulevan esille ja liikkuvan \nportaita kohti, joita pitkin se oli puutarhaan saapunut. Heti kun \nkimakka kutsu kajahti heidän korviinsa, palasivat gomanganit ja \nbolganit omituisiin asentoihinsa portaiden alapäästä palatsin \nsisäänkäytävään asti, ja taaskin osoitettiin kunnioitusta Numalle, kun \nse mahtavana astui rakennukseen.\n\nApinain Tarzan tunki sormensa sotkuiseen tukkaansa, mutta lopuksi hänen \ntäytyi tolkuttomana ravistaa päätänsä, sillä hän ei voinut näkemälleen \nkeksiä minkäänlaista selitystä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin \nniin kovin kiihtynyt, että hän päätti tutkia palatsia ja sen ympäristöä \ntarkemmin, ennenkuin jatkaisi laaksosta vievän polun etsimistä.\n\nJättäen Bolganin ruumiin, mihin oli sen kätkenyt, hän ryhtyi verkalleen \nkiertämään rakennusta, voidakseen ympäröivän metsän verhoavasta \nlehvistöstä tutkia sitä joka puolelta. Hän havaitsi, että rakennustapa \noli yhtä ainutlaatuista joka sivulla ja että puutarha täydellisesti \nympäröi rakennusta, vaikka osa palatsin eteläisellä puolella oli \nluovutettu pihoiksi ja tarhoiksi, joissa pidettiin lukuisia vuohia ja \nmelkoista kananpoikaliutaa. Tällä sivulla oli myöskin useita satoja \nhuojuvia mehiläispesän muotoisia majoja, samanlaisia kuin hän oli \nnähnyt bolganien alkuasukaskylässä. Näiden hän arvasi olevan niiden \nmustain orjain asuntoja, jotka suorittivat kaikki palatsissa esiintyvät \nraskaat ja palvelusväelle kuuluvat työt.\n\nKoko tarhaa ympäröivässä korkeassa graniittimuurissa oli yksi ainoa \nportti, joka sijaitsi palatsin itäpään puolella. Se oli iso ja \njykevärakenteinen, nähtävästi aiottu kestämään lukuisain ja hyvin \naseistettujen vihollisvoimain hyökkäyksiä. Niin vahvalta se näytti, \nettä apinamies ei voinut muuta kuin otaksua, että se oli tarkoitettu \nsuojelemaan sisustaa raskailla muurinmurtimilla varustettuja joukkoja \nvastaan. Että sellainen sotavoima oli näillä tienoilla koskaan \nhistoriallisella aikakaudella liikkunut, näytti varsin vähän \nluultavalta, joten Tarzan arveli muurin ja portin olevan peräisin \nmelkein käsittämättömän etäisestä muinaisuudesta, kaiketikin \natlantilaisten unohtuneilta ajoilta asti; ja kenties ne olivat \nrakennetut suojelemaan Timanttipalatsin rakentajia niitä hyvin \naseistettuja joukkoja vastaan, jotka olivat saapuneet\nAtlantis-valtakunnasta käyttelemään Oparin kultakaivoksia ja \nsiirtolaisina kansoittamaan Keski-Afrikkaa.\n\nSamalla kun muuri, portti ja itse palatsikin monella tavalla \nviittasivat melkein uskomattoman etäiseen muinaisuuteen, olivat ne \nkuitenkin niin hyvässä kunnossa, että järkeväin ja älyllisten olentojen \nsiellä asuminen oli ilmeistä. Eteläsivulla taas oli Tarzan nähnyt uuden \ntornin olevan rakenteilla, missä urakassa joukko neekereitä ahersi \nbolganien johdolla graniittimöhkäleitten lohkomisessa, muovaamisessa ja \nsijoittamisessa.\n\nTarzan oli pysähtynyt puuhun lähelle itäistä porttia katsellakseen, \nkuinka elämä pulppusi palatsin alueella vanhan holvioven alapuolella, \nja siinä tähystellessään hän näki pitkän jonon voimakkaita\ngomanganeja tulevan metsästä ja astuvan tarhaan. Kahden riu'un väliin \nkiinnitetyille vuodille paiskattuina kantoi tämä joukkue karkeasti \nhakattuja graniittimöhkäleitä, neljä miestä kutakin. Pari, kolme \nbolgania seurasi kantajain pitkää jonoa, jonka edellä ja jäljessä astui \nosasto tapparoilla ja keihäillä varustettuja mustia sotureita. Mustien \nkantajain ryhti ja asento, samoinkuin bolganienkin sävy, muistutti \napinamiehelle vain jonkinlaista aasikaravaania, joka typerästi \nponnisteli eteenpäin ajajainsa käskystä. Jos joku jäi hiukan jälkeen, \nkutkutettiin häntä keihäänkärjellä tai iskettiin sen varrella. Ei siinä \nilmennyt suurempaa raakuutta kuin kuormajuhtain tavallisessa kohtelussa \nkautta maailman, eikä neekerien käyttäytyminen osoittanut suurempaa \nvastahakoisuutta tai kapinanhalua kuin näette kuvastuvan pitkässä \nrivissä astuvain kuormamuulien kasvoista. Kaiketikin he olivat vain \nälyttömiä luontokappaleita. Verkalleen he liikkuivat porttikäytävän \nlävitse ja katosivat näkyvistä.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin saapui toinen joukkue metsästä ja astui \npalatsin alueelle. Siinä oli hyvinkin viisikymmentä aseistettua \nbolgania ja kaksin verroin niin paljon mustia sotureita keihäin ja \ntapparoin.\n\nAivan näiden aseistettujen olentojen ympäröimänä astui neljä jäntevää \nkantajaa, raahaten pieniä paareja, joille oli kiinnitetty noin kahden \njalan levyinen, neljän jalan pituinen ja lähes kahden jalan syvyinen \nkirstu. Tämä oli tehty jostakin tummasta, ilman rapauttamasta puusta ja \nvahvistettu kiskoilla ja kulmalevyillä, jotka näkyivät olevan puhdasta \nkultaa, olivatpa vielä monilukuisilla timanteillakin koristetut. \nKirstun sisältöä ei Tarzan tietenkään voinut aavistaa, mutta että sitä \npidettiin kalliina, kävi ilmi niistä varokeinoista, joihin sen \nkuljettamisessa oli ryhdytty. Kirstua kannettiin suoraan isoon, muratin \npeittämään, palatsin koilliskulmassa sijaitsevaan torniin, jonka \nsisäänkäytävää, kuten Tarzan vasta nyt huomasi, sulki yhtä leveä ja \nraskas ovi kuin itse itäporttiakin.\n\nEnsimmäisessä tilaisuudessa, jossa saattoi sen kenenkään huomaamatta \ntehdä, Tarzan heilautti itsensä viidakkopolun yli ja jatkoi matkaansa \npuiden välitse siihen puuhun, johon oli Bolganin ruumiin jättänyt. \nHeittäen sen olalleen hän palasi aivan polun yläpuolella olevalle \nkohdalle lähelle itäistä porttia ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jona \nliikkeessä sattui seisahdus, paiskasi raadon niin lähelle holviporttia \nkuin mahdollista.\n\n-- No, -- ajatteli apinamies, -- arvatkootpa nyt, kuka heidän toverinsa \ntappoi, jos voivat.\n\nRientäen kaakkoiseen päin läheni Tarzan Timanttipalatsin laakson takana \nkohoavia vuoria. Hänen täytyi usein tehdä mutkia välttääkseen \nalkuasukaskyliä ja pysytelläkseen poissa lukuisain bolganijoukkojen \nnäkyvistä, joita huomasi liikuskelevan ristiin rastiin metsän läpi. \nMyöhään iltapäivällä hän sai mäkiseudulta ulospäästyään takana\nolevat vuoret täydellisesti näkyviinsä. Ne olivat rosoisia \ngraniittikukkuloita, joiden äkkijyrkät huiput kohosivat korkealle \nmetsärajan yläpuolelle. Aivan hänen edessään oli selvästi poljettu \npolku, vieden syvälle uurtuneeseen joenuomaan, jonka hän näki \nkiemurtelevan kauas ylöspäin huippua kohti. Tämä siis olikin yhtä hyvä \npaikka hänen tutkimustensa alkamiseen kuin joku toinenkin. Ja niin hän, \nnähdessään väylän olevan vapaan, laskeutui puista ja käyttäen hyväkseen \npolkua reunustavaa viidakkoa liikkui äänettömästi mutta nopeasti \nkukkuloita kohti. Enimmäkseen hänen täytyi pujotella tiheikköjen läpi, \nsillä gomanganit ja bolganit käyttivät alituisesti polkua, samoillen \njoukkioissa ylöspäin tyhjin käsin ja palaten suuret graniittimöhkäleet \nkantamuksinaan.\n\nHänen ehtiessään syvemmälle kukkulain keskelle väistyi viidakko \nharvemman pensaskasvullisuuden tieltä, jonka lävitse hän saattoi \nliikkua paljon helpommin, vaikka ilmitulon vaara oli melkoista \nsuurempi. Mutta viidakkoeläimen valpas ja varma vaisto teki hänelle \nmahdolliseksi löytää suojaa sieltäkin, missä jokainen muu olisi \njoutunut täydellisesti vihollisen näkyviin. Puolivälissä vuoren kuvetta \npolku kävi kapean rotkon läpi, joka oli vain kaksikymmentä jalkaa \nleveä, vankkoihin graniittikallioihin uurtunut uoma. Täällä ei ollut \nminkäänlaista katetta, ja apinamies käsitti, että hän siihen astumalla \nolisi melkein heti paljastanut itsensä. Vilkaisten ympärilleen hän \nhuomasi, että hän tekemällä pienen mutkan pääsisi rotkon yläpäähän, \nmissä tiesi kalliosta murtuneiden graniittimöhkäleiden ja \nkitukasvuisten puiden ja pensaiden välistä löytävänsä riittävästi \nsuojaa ja arveli selvemmin näkevänsä etäämpänä olevan polun.\n\nEikä hän pettynytkään, sillä päästyään edulliseen kohtaan melkoisesti \npolun yläpuolelle hän näki edessään avoimen taskun vuoressa, ja sitä \nympäröivät kalliot olivat seulanaan monilukuisia aukkoja, jotka hänen \nkäsittääkseen eivät voineet olla muuta kuin tunnelinsuita. Karkeita, \npuisia tikkaita ulottui muutamiin lähempänä kallionjuurta sijaitseviin, \nkun taas toisista riippui solmuisia köysiä alas maahan. Muutamista \nnäistä tunneleista tuli esiin miehiä, kantaen multapusseja, jotka he \nmäiskäyttivät yhteiseen pinoon rotkon läpi juoksevan puron äyräälle. \nTäällä oli toisia, bolganien vartioimia neekereitä huuhtelemassa \nliejua, mutta mitä he toivoivat siitä löytävänsä tai löysivät, ei \nTarzan kyennyt arvaamaan.\n\nLouhikkoisen noron toisella puolella oli paljon muita neekereitä \nlouhimassa graniittia kallioista, jotka sillä tavoin oli vähitellen \nhakattu syvänteen permannosta kallionhuipulle asti ulottuviksi \npengermiksi. Täällä ahersi alastomia neekereitä alkuperäisillä \ntyöaseilla hurjien bolganien silmälläpidon alla. Louhijain hommat \nolivat kyllä selvät, mutta mitä toiset raahasivat tunnelin suuaukoista, \nei Tarzan voinut varmasti tietää, joskin hän luonnollisesti otaksui sen \nolevan kultaa. Mistä he siis saivat timanttinsa. Eivät suinkaan noista \nvanhoista graniittikallioista.\n\nMuutamain minuuttien havainnoista selvisi Tarzanille, että polku, jota \nhän oli metsästä seurannut, päättyi tähän pieneen umpikujaan, ja niin \nhän etsi tietä ylöspäin ja sen ympäri, päästäkseen vuorijonon poikki.\n\nLopun päivää ja melkein koko seuraavan hän käytti näihin ponnistuksiin, \nmutta lopulta hänen täytyi myöntää, että laaksosta ei ollut tältä \npuolen mitään ulospääsyä. Useihinkin kohtiin metsänrajan yläpuolelle \nhän nousi, mutta kohtasi siellä aina edessään pelkkiä kohtisuoria \ngraniittikallioita, jotka kohosivat korkealle hänen yläpuolelleen ja \njoiden pinnasta ei edes apinamies voinut löytää jalansijaa. Hän jatkoi \ntutkimuksiaan syvänteen etelä- ja itäsivuilla, mutta yhtä \ntuloksettomasti, ja vihdoin hän käänsi askeleensa metsää kohti, aikoen \npimeän tultua pyrkiä La'n kanssa Oparin laakson halki.\n\nAurinko oli juuri laskenut, kun Tarzan ehti alkuasukaskylään, johon oli \nLa'n jättänyt, mutta tuskin hän oli saanut sen näkyviinsä, kun hän \nalkoi pelätä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut; ei ainoastaan portti \nollut selko selällään, mutta aitauksen sisältäkään ei näkynyt mitään \nelonmerkkiä, eivätkä edes riippumajat liikkuneet, mistä olisi voinut \npäättää niissä olevan asukkaita. Aina varoen väijytystä tutki Tarzan \nhuolellisesti ennenkuin laskeutui kylään. Harjaantuneella \nhavaintokyvyllään hän pian totesi, että se oli jätetty autioksi \nvähintään vuorokausi sitten. Juosten hökkelille, johon La oli ollut \nkätkettynä, nousi hän kiireesti köyttä pitkin ja tarkasti majan \nsisustaa. Se oli tyhjä, eikä näkynyt jälkeäkään ylipapittaresta. \nLaskeuduttuaan maahan, apinamies ryhtyi perinpohjin tutkimaan kylää, \nsaadakseen jotakin vihiä sen asukkaiden ja La'n kohtalosta. Hän oli \ntarkastanut useiden hökkelien sisustat, kunnes hänen tarkat silmänsä \nhuomasivat yhden noista heiluvista häkkimäisistä asumuksista hieman \nliikkuvan jonkun matkan päässä hänestä. Nopeasti hän harppoi välimatkan \nja majaa lähestyessään näki, ettei mitään köyttä ollut sen oviaukosta \nriippumassa. Pysähtyen sen alapuolelle Tarzan kurkki aukkoon, josta ei \nmitään muuta ollut nähtävissä kuin majan katto.\n\n\"Gomangani\", hän huusi, \"minä täällä olen, Apinain Tarzan. Tule aukolle \nkertomaan minulle, mitä on tapahtunut tovereillesi ja naiselleni, jonka \njätin tänne soturienne suojeltavaksi.\"\n\nEi kuulunut vastausta, ja Tarzan kutsui uudelleen, sillä hän oli varma, \nettä joku piili hökkelissä.\n\n\"Tule alas\", hän huusi jälleen, \"tai minä lähden sinua noutamaan.\"\n\nEi vieläkään vastausta. Julma hymy värähti apinamiehen huulilla hänen \ntemmatessaan metsästyspuukkonsa tupesta ja pannessaan sen hampaittensa \nväliin. Sitten hän hyppäsi kissamaisesti aukkoa kohti ja tarttuen sen \nsyrjiin veti ruumiinsa majaan.\n\nJos hän oli odottanut vastarintaa, ei hän mitään sellaista tavannut \neikä hämärästi valaistussa sisustassa ensin voinut erottaa ketään. \nMutta kun hänen silmänsä tottuivat tähän puolipimeään, näki hän lehti- \nja ruohoröykkiön hökkelin vastapäisellä seinustalla. Astuen sitä kohti \nhän riuhtasi sen syrjään, ja sen alta kaivautui esille säikähtyneen \nnaisen hahmo. Tarttuen hänen olkapäähänsä apinamies tempasi hänet \nistuvaan asentoon.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" hän kysyi. \"Missä ovat kyläläiset? Missä on \nnaiseni?\"\n\n\"Älä tapa minua! Älä tapa minua!\" parkui vaimo. \"En minä sitä tehnyt. \nEi se ollut minun syyni.\"\n\n\"En aio tappaa sinua\", vastasi Tarzan. \"Kerro minulle totuus, niin olet \nturvassa.\"\n\n\"Bolganit veivät heidät pois\", uikutti vaimo. \"Ne tulivat auringon \nollessa matalalla samana päivänä kun sinä saavuit ja olivat\nkovin vihoissaan, sillä he olivat löytäneet toverinsa ruumiin \nTimanttipalatsin portin ulkopuolelta. He tiesivät, että hän oli tullut \nkyläämme; eikä kukaan ollut nähnyt häntä elävänä sitten kun hän oli \npalatsista lähtenyt. He tulivat siis, uhkasivat ja kiduttivat \nkansaamme, kunnes soturit vihdoin kertoivat heille kaikki. Minä \nlymysin. En tiedä, kuinka he eivät minua löytäneet, mutta vihdoin he \nlähtivät pois, ottaen mukaansa kaikki muut, myöskin sinun naisesi. He \neivät koskaan palaa.\"\n\n\"Luuletko, että bolganit tappavat heidät?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Kyllä\", vastasi neekeritär, \"ne tappavat kaikki, jotka ovat niille \nvastenmielisiä.\"\n\nNyttemmin yksinään ja vapautettuna vastuunalaisuudesta La'n suojelijana \nolisi Tarzan helposti voinut yön aikaan livistää Oparin laakson poikki \nturvaan rajavuorten toiselle puolen. Mutta sellainen ajatus ehkä ei \nkoskaan pistänyt hänen päähänsäkään. Kiitollisuus ja uskollisuus olivat \napinamiehessä erikoisen huomattavia piirteitä. La oli pelastanut hänet \nkansansa yltiöpäisyydeltä ja juonilta. Hän oli pelastanut hänet kaiken \nhinnalla, joka hänelle oli kalleinta -- vallan ja aseman, rauhan ja \nturvallisuuden. La oli pannut hänen tähtensä henkensä vaaraan ja \nlähtenyt maanpakoon omasta maastansa. Pelkkä se seikka, että bolganit \nolivat hänet vieneet ja mahdollisesti aikoivat hänet tappaa, ei siis \nriittänyt apinamiehelle. Hänen täytyi tietää, oliko La elossa, ja jos \nhän oli, täytyi hänen kohdistaa kaikki tarmonsa vapauttaakseen hänet ja \nsaattaakseen hänet vihdoin pois tämän laakson vaaroista.\n\nTarzan käytti lopun päivää tutkiakseen palatsin alueen ulkopuolelta ja \netsi tilaisuutta päästäkseen kenenkään huomaamatta sisälle, mutta sen \nhän havaitsi mahdottomaksi, koska ei kulunut hetkeäkään gomanganien tai \nbolganien liikuskelematta ulommassa puutarhassa. Mutta pimeän tullen \nsuljettiin iso itäportti, ja vajojen ja palatsin asukkaat vetäytyivät \nmuuriensa taakse, jättämättä ainoatakaan vartijaa niiden ulkopuolelle, \nmikä selvästi todisti, ettei bolganeilla ollut mitään aihetta pelätä \nhyökkäystä. Gomanganien orjuus näytti siis täydelliseltä, joten heidän \npalatsiaan ympäröivä korkea muuri, joka oli tarpeettoman vahva suojaksi \nleijonia vastaan, oli vain jäännös muinaisilta ajoilta, jolloin ennen \nvoimakas, mutta nyttemmin kadonnut vihollinen uhkasi heidän rauhaansa \nja turvallisuuttaan.\n\nKun täysi pimeä oli tullut, lähestyi Tarzan porttia heittäen \nruohoköytensä silmukan erään portinpylvään huippuna olevan vuollun \nleijonankuvan kaulaan, ja nousi nopeasti muurin harjalle, jolta hän \nkeveästi pudottausi alhaalla olevaan puutarhaan. Varmentaakseen nopean \npakotien siltä varalta, että löytäisi La'n, hän päästi raskaan portin \nsalvat ja paiskasi puoliskot auki. Sitten hän hiipi salavihkaa muratin \nverhoamaa itätornia kohti, jonka hän päiväkauden tutkimusten jälkeen \noli valinnut tarkoitukseensa mielestään helpoimpana pääsytienä \npalatsiin. Hänen suunnitelmansa menestys riippui suuresti tuon melkein \ntornin huipulle asti kasvavan muratin iästä ja lujuudesta, ja \nmelkoiseksi helpotuksekseen hän huomasi, että se vallan hyvin kesti \nhänen painonsa.\n\nKorkealla maan yläpuolella lähellä tornin huippua oli hän palatsia \nympäröivistä puista huomannut avoimen ikkunan, joka ei muiden siinä \nosassa palatsia sijaitsevien tavoin ollut kiskotettu. Hämäriä valoja \nvilkkui useista torni-ikkunoista, samoin kuin palatsin muissakin osissa \nolevista. Välttäen näitä valaistuja aukkoja nousi Tarzan ketterästi, \nvaikka varovaisesti ylhäällä olevaa ristikotonta ikkunaa kohti ja \nkohotti sen kohdalle päästyään silmänsä salavihkaa ikkunalaudan \nyläpuolelle, jolloin hän riemukseen huomasi sen avautuvan \nvalaisemattomaan kammioon. Sen sisusta oli kuitenkin niin sankan \npimeyden verhossa, ettei hän voinut sieltä mitään erottaa. Laahaten \nitsensä ikkunan tasalle hän hiipi hiljaa sen takana olevaan huoneeseen. \nPimeässä hapuillen hän kiersi varovaisesti huoneen sisäseinustaa ja \nlöysi erikoismallisen veistetyn sängyn, pöydän ja pari penkkiä. \nVuoteella oli kudottuja kankaita heitettyinä pehmeiksi parkittujen \nantiloopin- ja pantterinvuotien päälle.\n\nVastapäätä ikkunaa, josta hän oli tullut sisälle, oli suljettu ovi. \nSitä hän raotti verkalleen ja ääneti, kunnes saattoi pienestä \naukeamasta nähdä hämärästi valaistuun käytävään eli kehämäiseen \neteiseen, jonka keskellä oli noin neljän jalan levyinen ympyriäinen \naukko, ja sen läpi kulkemassa ja häviten samanlaiseen aukkoon katossa \nihan yläpuolella oli suora salko noin jalan välimitan päähän toisistaan \nkiinnitetyin poikkipuin -- aivan ilmeisesti alkuperäiset portaat, jotka \nyhdistivät tornin eri kerroksia toisiinsa. Kolme yhtä pitkäin \nvälimatkain päähän ympyrämäisen lattia-aukon reunoille asetettua \nkohtisuoraa pylvästä oli kattoa kannattamassa. Tämän kehän ympärillä \noli toisia ovia, samanlaisia kuin siihen kammioon johtava, jossa \napinamies oli.\n\nKuulematta mitään melua ja näkemättä merkkiäkään mistään muusta \nolennosta avasi Tarzan oven ja astui pyöriöön. Hänen sieraimiinsa \ntunkeutui nyt voimakkaana sama tuikea suitsutuksen haju, joka ensin oli \ntervehtinyt häntä hänen lähestyessään palatsia muutama päivä sitten. \nMutta tornin sisällä se oli paljon voimakkaampi, tositeossa yllättäen \nkaikki muut tuoksut ja saattaen apinamiehen melkein pääsemättömään \npulaan La'ta etsiessään. Katsellessaan tämän ainoan tornikerroksen ovia \nhän joutuikin aivan ymmälle ajatellessaan miltei mahdotonta urakkaansa. \nTämän suuren tornin etsintä yksinään ja ilman minkäänlaista apua \ntarkalta hajuaistiltaan näytti hänestä mahdottomalta tehtävältä, jos \nhän edes vähänkin tahtoi varoa ilmituloa.\n\nApinamiehen itseluottamus ei suinkaan ollut yltiöpäistä röyhkeyttä. \nTuntien rajansa hän tiesi, että hänellä oli vähän tai ei mitään \nmahdollisuuksia edes muutamia bolganeja vastaan, jos hänet \nkeksittäisiin heidän palatsissaan, jossa kaikki oli tuttua heille ja \nvierasta hänelle. Hänen takanaan oli avoin ikkuna, hiljainen viidakkoyö \nja vapaus. Edessä vaara, edeltäpäin määrätty tappio ja varsin \nluultavasti kuolemakin. Kumman hän valitsisi? Hetkisen hän seisoi \nhiljaa miettien, ja sitten hän kohottaen päänsä ja suoristaen leveitä \nhartioitaan ravisti uhmaavasti mustia suortuviaan ja astui rohkeasti \neteenpäin lähimmälle ovelle. Hän tutki huoneen toisensa jälkeen, kunnes \noli täydellisesti kiertänyt tasanteen, mutta hänen etsintänsä oli \ntuloksetonta sikäli, että La'ta hän ei löytänyt eikä mitään merkkiäkään \nhänestä. Hän tapasi omituisia huonekaluja, mattoja ja verhoiluja, \nkulta- ja timanttikoristeita, jopa eräässä hämärästi valaistussa \nkammiossa nukkuvan bolganinkin; mutta niin äänettömät olivat \napinamiehen liikkeet, että nukkuja jatkoi häiritsemättä untaan, \nsittenkin vaikka Tarzan kiersi hänen vuoteensa, joka oli asetettu \nkammion keskelle, ja tutki sen takana olevan verhotun komeron.\n\nKierrettyään tämän kerroksen Tarzan päätti pyrkiä ylöspäin ja vasta \npalatessaan tutkia alemmat tasanteet. Tämän suunnitelmansa mukaisesti \nhän siis nousi kummallisia portaita. Vasta kolme tasannetta \nsivuutettuaan hän vihdoin saapui tornin ylimpään kerrokseen. Jokaista \npermantoa ympäröi kehä ovia. Kaikki ovet olivat suljetut, mutta \njokaista tasannetta hämärästi valaisemassa oli heikosti palavia \nlamppuja -- matalia kultamaljoja, sisältäen nähtävästi talia, jossa \nuiskenteli jonkinlainen rohdinsydän.\n\nYlimmältä tasanteelta lähti vain kolme ovea, jotka kaikki olivat \nsuljetut. Tämän kehän kattona oli itse tornin kupukatto ja sen keskellä \ntaaskin ympyriäinen aukko, josta portaat tunkeutuivat ylös yön \npimeyteen.\n\nTarzanin avatessa itseään lähinnä olevan oven se natisi saranoillaan \nensimmäisenä kuuluvana äänenä, jonka hänen tutkimuksensa tähän asti \nolivat aiheuttaneet. Huoneen sisusta hänen edessään oli valaisematon, \nja seisoessaan hiljaa kuin kuvapatsas muutaman silmänräpäyksen saranan \nnarahduksen jälkeen Tarzan huomasi äkkiä liikettä -- hyvin heikon \nrasahduksen -- takaansa. Kääntyen äkkiä hän näki mieshahmon seisomassa \navoimessa oviaukossa tasanteen toisella puolen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKultaharkot\n\n\nEsteban Miranda oli näytellyt Apinain Tarzanin osaa wazireille vajaan \nvuorokauden, kun hän alkoi käsittää, että hänelle kävisi uskotellun \naivovikansakin suojassa perin vaikeaksi rajattomasti jatkaa petostaan. \nEnsiksikään ei Usulaa ollenkaan näkynyt miellyttävän ajatus vain \nriistää kulta tungettelijoilta ja sitten pötkiä tiehensä. Eikä näkynyt \nse suunnitelma hänen soturitovereitaankaan sen enempää innostuttavan. \nHe eivät tosiaan voineet käsittää, että jokunen kolahdus kalloon voisi \ntehdä heidän Tarzanistaan pelkurin; mutta livistää tiehensä näiden \nlänsirannan neekerien ja muutaman kokemattoman valkoihoisen edeltä ei \nheistä ollut muuta kuin pelkuruutta. Kaiken tämän lisäksi oli \niltapäivällä tapahtunut jotakin, mikä vihdoin sai espanjalaisen \nvarmaksi siitä, että hän ei suinkaan valmistanut itsellensä \nruusuvuodetta ja että hänelle olisi sitä turvallisempaa, mitä pikemmin \nhän keksisi verukkeen jättääkseen wazirien seuran. Siihen aikaan he \nvaelsivat jokseenkin avoimen viidakon läpi. Pensasmetsä ei ollut varsin \ntiheää, ja puut kasvoivat melkoisten välimatkojen päässä toisistaan. \nSilloin hyökkäsi yhtäkkiä ja ilman varoittavaa mylvinää sarvikuono \nheitä kohti. Wazirien hämmästykseksi kääntyi Apinain Tarzan ja pakeni \nlähintä puuta kohti heti kun hänen silmänsä äkkäsivät ryntäävän Buton. \nKiireessään Esteban kompastui ja kaatui, ja kun hän vihdoin ehti puun \njuurelle, ei hän hypännyt ketterästi sen alimmille oksille, vaan yritti \nkäsiensä ja sääriensä varassa kiivetä valtavaa runkoa ylös niinkuin \nkoulupoika kapuaa sähkölennätinpylvääseen, vain luiskahtaakseen ja \npudotakseen takaisin maahan.\n\nSillä välin oli Buton, joka hyökkää pikemmin hajuaistinsa ja kuulonsa \nkuin näkönsä mukaan, sen silmät kun ovat tavattoman heikot, eräs \nwazireista harhauttanut alkuperäisestä suunnastaan, ja rynnättyään \nmiehen ohi oli se mennä puhkinut umpimähkään eteenpäin ja hävinnyt \nviidakkoon heidän taakseen.\n\nKun Esteban vihdoin nousi ja huomasi sarvikuonon lähteneen, näki hän \nedessään puoliympyrässä kookkaita neekereitä, joiden kasvoista kuvastui \nsääliä ja surua, jopa muutamilla sen ohella vivahdus halveksumistakin. \nEspanjalainen älysi säikähtyneensä tekemään ihan korjaamattoman \nvirheen, mutta hän turvautui epätoivossaan ainoaan puolustukseen, jonka \nsaattoi keksiä.\n\n\"Voi pääraukkani\", hän huudahti, puristaen ohimoitaan molemmilla \nkämmenillään.\n\n\"Iskunhan sinä sait päähäsi, bwana\", virkkoi Usula, \"ja uskolliset \nwazirisi luulivat, että heidän isäntänsä _sydän_ ei tuntenut pelkoa.\"\n\nEsteban ei vastannut, ja he läksivät äänettöminä jatkamaan vaellustaan. \nNäin he liikkuivat eteenpäin, kunnes leiriytyivät ennen pimeän tuloa \nerään virran partaalle aivan vesiputouksen yläpuolelle. Iltapäivän \nkuluessa oli Esteban suunnitellut, millä tavoin pääsisi pulastaan, ja \ntuskin oli leiri valmis, kun hän käski wazirien haudata kultaharkot \nmaahan. \"Me jätämme aarteen tänne\", hän sanoi, \"ja huomenna lähdemme \netsimään rosvoja, sillä minä olen päättänyt heitä kurittaa. Heille on \nopetettava, että heidän ei ole tulemista Tarzanin viidakkoon, jos \ntahtovat välttää rangaistusta. Päähäni saamani vamma vain esti minut \ntappamasta heitä heti kun heidän petoksensa huomasin.\"\n\nTämänsuuntainen puhe miellytti wazireja paremmin. He alkoivat nähdä \ntoivon välähdyksiä. Apinain Tarzanista oli jälleen tulemassa Tarzan. \nNiinpä he seuraavana aamuna lähtivätkin keventynein sydämin ja mieli \njälleen hilpeänä etsimään englantilaisten leiriä; ja Usulan älykkäiden \nlaskelmien mukaisesti he painuivat suoraan viidakon läpi katkaistakseen \neurooppalaisten otaksuttavan matkasuunnan ja tekivät sen niin hyvällä \nmenestyksellä, että tavoittivat heidät juuri parahiksi yöleiriin \nasettuneina. Jo kauan ennen kuin he saavuttivat heidät, haistoivat he \nnuotioitten käryn ja kuulivat länsirannikon kantajain laulut ja \npuheenmekastuksen.\n\nTällöin Esteban keräsi wazirit ympärilleen. \"Lapseni\", hän sanoi, \npuhutellen Usulaa englanninkielellä, \"nämä muukalaiset ovat tulleet \ntänne tekemään vääryyttä Tarzanille. Ja Tarzanille siis kuuluu kosto. \nJättäkääkin minut rankaisemaan vihollisiani yksin ja omalla tavallani. \nPalatkaa te ja jättäkää kulta paikoilleen, sillä kuluu pitkä aika \nennenkuin sitä tarvitsen.\"\n\nWazirit tunsivat pettymystä, sillä tämä uusi suunnitelma ei laisinkaan \nollut heidän toivomustensa mukainen, he kun olivat odotelleet \nlänsirannikon neekerien hilpeää teurastamista. Mutta vieläkin tuo mies \nheidän edessään oli Tarzan, heidän suuri bwanansa, jota he ehdottomasti \nja sokeasti tottelivat. Muutaman silmänräpäyksen sen jälkeen kun \nEsteban oli heille aikomuksensa julistanut he seisoivat ääneti, \nlevottomasti liikahdellen, kunnes vihdoin alkoivat jutella keskenään \nwazirien kielellä. Heidän puhettaan ei espanjalainen ymmärtänyt, mutta \nilmeisesti he esittivät jotakin Usulalle, joka nyt kääntyi Estebaniin \npäin.\n\n\"Oi, bwana\", huudahti neekeri, \"kuinka voimme palata kotiin lady Janen \nluo kertomaan hänelle, että jätimme sinut loukkaantuneena ja yksinäsi \nuhmaamaan valkoisten miesten ja heidän soturiensa kiväärejä? Älä meiltä \nsellaista vaadi, bwana. Jos olisit entiselläsi, emme pelkäisi \nturvallisuutesi puolesta, mutta saatuasi vamman päähäsi et ole ollut \nsama kuin ennen, emmekä me tohdi jättää sinua yksinäsi viidakkoon. \nSalli siis meidän, uskollisten waziriesi, rangaista noita ihmisiä, \nminkä jälkeen me saatamme sinut turvallisesti kotiin, jossa sinut \nvoitaneen parantaa tapaturmasi tuottamista vaurioista.\"\n\nEspanjalainen nauroi. \"Olen täydelleen toipunut\", hän sanoi, \"eikä \nminulla ole suurempaa vaaraa yksinäni kuin jos olisin teidän kanssanne\" \n-- väitös, jonka hän heitä paremmin tiesi olevan vain lievän esityksen \ntosiasioista. \"Te tottelette toivomuksiani\", hän jatkoi ankarasti. \n\"Lähtekää heti samaa tietä kuin olemme tulleet. Vaellettuanne vähintään \nkolme kilometriä voitte leiriytyä yöksi, aamulla jatkaaksenne \nkotimatkaanne. Älkää pitäkö melua, sillä minä en halua, että he \ntietävät minun olevan täällä. Minun suhteeni voitte olla huoleti. Minua \nei enää mikään vaivaa, ja luultavastikin saavutan teidät ennenkuin \nehditte kotiin. Menkää!\"\n\nSurumielin wazirit kääntyivät jälleen tolalle, jota juuri olivat \nsamoilleet, ja hetkistä myöhemmin hävisi viimeinen heistä espanjalaisen \nnäkyvistä.\n\nHelpotuksesta huoahtaen Esteban Miranda kääntyi oman kansansa leiriä \nkohti. Peläten, että hän äkkiä yllättämällä heidät ärsyttäisi soturit \ntervehtimään häntä luotisuihkulla, vihelsi hän ja huhusi sitten \näänekkäästi, heitä lähestyessään.\n\n\"Se on Tarzan!\" huusi ensimmäinen neekereistä, joka hänet näki. \"Nyt \nmeidät tosiaan kaikki surmataan.\"\n\nEsteban huomasi kantajain ja soturien lisääntyvän kiihtymyksen -- näki \njälkimmäisten tarttuvan kivääreihinsä ja hermostuneesti hypistelevän \nliipaisimia.\n\n\"Minä, Esteban Miranda, täällä olen\", huusi hän äänekkäästi. \"Flora, \nFlora, käske niiden hölmöjen laskea kiväärinsä alas!\"\n\nValkoihoisetkin olivat nousseet seisaalleen ja katselivat häntä, ja \nhänen äänensä kuullessaan kääntyi Flora neekereihin päin. \"Niin se on\", \nhän sanoi, \"tuo ei ole Tarzan. Laskekaa kiväärinne maahan.\"\n\nEsteban astui leiriin hymyillen. \"Tässä minä olen\", hän virkkoi.\n\n\"Me luulimme sinun kuolleen\", sanoi Kraski. \"Joku noista kertoi \nTarzanin ilmoittaneen, että hän oli sinut tappanut.\"\n\n\"Hän otti minut kiinni\", selitti Esteban, \"mutta hän ei tappanut minua. \nLuulin hänen sitä aikovan, mutta niin hän ei tehnyt, ja lopuksi hän \npäästi minut vapaaksi viidakkoon. Hän lienee luullut, etten siellä \nsäilyisi elävänä ja että hän pääsisi tarkoituksiensa perille \ntahraamatta käsiään vereeni.\"\n\n\"Hänen täytyi tuntea sinut\", huomautti Peebles. \"Kuolisithan kuin \ntorakka, jos pitkäksi aikaa jäisit yksinäsi viidakkoon -- nääntyisit \nnälkään.\"\n\nEsteban ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan kääntyi Floraan \npäin. \"Etkö ole iloinen nähdessäsi minut, Flora?\" hän kysyi.\n\nTyttö kohautti olkapäitään. \"Mitäpä sillä väliä?\" hän vastasi. \n\"Retkemme on mennyt päin mäntyä. Jotkut noista ajattelevat, että \nsinussa on paljon moittimisen syytä.\" Hän nyökkäsi valkoisia kohti \nylimalkaan.\n\nEspanjalainen rypisti kulmiaan. Kukaan heistä ei juuri välittänyt hänen \njälleennäkemisestään. Hän ei piitannut muista, mutta oli toivonut, että \nFlora osoittaisi jotakin innostusta hänen palaamisensa johdosta. No \nniin, jos tyttö olisi tiennyt, mitä hänellä oli mielessä, olisi ehkä \ntuntenut itsensä onnellisemmaksi hänet nähdessään ja hyvinkin \nmielellään osoittanut hänelle rahtusen ystävällisyyttä; mutta Flora ei \ntiennyt. Hän ei tiennyt, että Esteban Miranda oli kätkenyt kultaharkot \npaikkaan, josta ne joskus toiste voisi noutaa.\n\nHänen aikomuksensa oli ollut taivuttaa Flora karkaamaan muiden luota, \nja sitten he olisivat molemmin palanneet aarretta hakemaan, mutta nyt \nhän oli loukkaantunut ja närkästynyt... Kukaan heistä ei saisi \npenniäkään; hän odottaisi, kunnes he lähtisivät Afrikasta, ja palaisi \nsitten ottamaan kaikki itselleen. Ainoana kiusaamuksena oli ajatus, \nettä wazirit tiesivät aarteen paikan ja ennemmin tai myöhemmin \npalaisivat Tarzanin kanssa sitä noutamaan. Tämä heikko kohta hänen \nlaskelmissaan oli vahvistettava, ja sitä varten hän tarvitsi apua, mikä \ntaas merkitsi, että salaisuus oli ilmoitettava jollekulle toiselle -- \nmutta kelle?\n\nNäennäisesti välittämättä toveriensa murjottavista katseista hän \nasettui heidän keskelleen. Hän huomasi hyvin, että nämä eivät suinkaan \nolleet iloiset hänen näkemisestään, mutta oikeaa syytä siihen \nnurjuuteen hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut Kraskin ja Owazan \nhautomasta tuumasta ryöstää norsunluurosvojen saalis, joten pääsyy \nheidän vastahakoisuuteensa oli pelko, että heidän täytyisi jakaa apaja \nhänen kanssaan. Ensimmäiseksi puki Kraski sanoiksi ajatuksen, joka \nliikkui kaikkien muiden mielessä paitsi Estebanin.\n\n\"Miranda\", hän sanoi, \"yleisen mielipiteen mukaan olette sinä ja Bluber \nsuuresti vastuunalaiset yrityksemme myttyynmenosta. Emme me teitä ilman \naikojamme morkkaa. Minä vain mainitsen tosiasian. ^Mutta sinun \npoissaollessasi olemme laatineet suunnitelman viedä Afrikasta mukanamme \njotakin, mikä osittain korvaa kullanmenetyksen. Olemme huolellisesti \nvalmistelleet yritystä ja tehneet suunnitelmia. Niiden toimeenpanoon \nemme sinua tarvitse. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että lähdet \nmukaamme seuran vuoksi, jos haluat, mutta olkoon alusta pitäen \nselviönä, että sinulla ei ole mitään osaa yrityksemme tuloksiin.\"\n\nEspanjalainen hymyili ja heilautti huolettomasti kättään. \"Aivan \noikein\", hän vastasi, \"minä en pyydä mitään. En haluaisi ottaa mitään \nvastaan keltään teistä.\" Ja hän irvisti sisimmässään, kun ajatteli sitä \nrunsasta neljännesmiljoonaa kultapuntaa, jonka jonakuna kauniina \npäivänä yksinään korjaisi Afrikasta.\n\nTämä odottamattoman myöntymyksen sävy Estebanin puolelta vaikutti \ntoisiin helpottavasti, ja heti haihtui olemattomiin tähän asti \nvallinnut väkinäisyyden tuntu.\n\n\"Sinä olet kunnon poika, Esteban\", sanoi Peebles, \"minä olen hokenut \nkaiken aikaa, että sinä harrastat oikeaa peliä, ja vakuutan olevani \nhirveän iloinen nähdessäni sinun palanneen ehjin nahoin. Olin kovin \nsuruissani, kun kuulin, että muka olit oikaissut koipesi, olin \nniinkin.\"\n\n\"Niin\", säesti Bluber, \"Johnilla olla niin paha mieli, että hän itkenyt \nhänensä nukuksiin yöllä. Eikö totta, John?\"\n\n\"Älä sinä yritä leukailla, juutalainen\", murahti Peebles, katsoa \nmuljauttaen Bluberiin.\n\n\"Ei minä mitä liikaa aikonut puhua\", vastasi Adolph nähdessään, että \nroteva englantilainen oli vihainen; \"totta kai me kaikki olla \nsurulliset, kun me luuli, että Esteban oli tapettu, ja nyt me kaikki \nolla iloiset, kun hänet on tullu takaisin.\"\n\n\"Ja kun hän ei vaadi mitään osaa saaliistamme\", lisäsi Throck.\n\n\"Olkaa huoleti\", sanoi Esteban, \"olen kyllin onnellinen, kunhan pääsen \ntakaisin Lontooseen -- minä olen koko eliniäkseni saanut kyliäni \nAfrikasta.\"\n\nEnnenkuin espanjalainen sinä yönä vaipui uneen, vietti hän valveilla \npari tuntia, koettaen keksiä suunnitelmaa, miten voisi varata kullan \nyksinomaan itselleen tarvitsematta pelätä, että wazirit sen myöhemmin \nveisivät pois. Hän tiesi voivansa helposti löytää paikan, mihin oli sen \nkätkenyt, ja siirtää sen johonkin lähettyville, kunhan vain voisi heti \npaIata samaa reittiä, jota Usula oli heidät sinä päivänä opastanut: ja \nsiihen hän kykenisi yksinään ja pääsisi siten varmuuteen, että kukaan \nmuu ei kullan kätköpaikkaa tuntisi. Mutta hän oli yhtä varma, että hän \nei koskaan myöhemmin osaisi palata rannikolta tänne lähtöänsä etsimään. \nSe merkitsi, että hänen täytyi ilmoittaa salaisuutensa toiselle -- \nsellaiselle, joka oli perehtynyt seutuun ja löytäisi paikan jälleen \nmilloin hyvänsä, saapukoon miltä suunnalta tahansa.\n\nMutta kehenkäpä hän voisi luottaa! Mielessään hän tarkasti \nhuolellisesti heidän safarinsa koko henkilökunnan, ja alati palasivat \nhänen ajatuksensa yhteen ainoaan, nimittäin Owazaan. Hän ei luottanut \ntuon vanhan ovelan lurjuksen rehellisyyteen, mutta ei ollut ketään \nmuutakaan hänen tarkoitukseensa sopivaa ja vihdoin hänen täytyi päättää \nilmaista salaisuutensa neekerille ja turvallisuudekseen luottaa \npikemmin hänen ahneuteensa kuin kunniantuntoonsa. Hän saattoi maksaa \nmiehelle hyvin -- tehdä hänet rikkaammaksi kuin tämä konsaan oli voinut \nhaaveillakaan. Tämän uhrauksen saattoi espanjalainen hyvin tehdä, koska \noli kysymyksessä niin ääretön omaisuus. Ja niin hän nukahti uneksien, \nmitä runsaan neljännesmiljoonan punnan arvoisella kultamäärällä voi \nsaavuttaa maailman iloisissa pääkaupungeissa.\n\nHeidän einehtiessään seuraavana aamuna mainitsi Esteban ohimennen, että \nhän oli edellisenä päivänä sivuuttanut ison antilooppilauman lähellä \nheidän leiriään, ja pyysi saada mukaansa neljä, viisi miestä hiukan \nmetsästelläkseen, luvaten yhtyä muuhun joukkoon heidän leiriydyttyään \nsinä iltana. Kukaan ei tuumaa vastustanut, kenties siksi, että he \notaksuivat hänen tuhoutumisensa mahdollisuuden sitä suuremmaksi, mitä \nenemmän hän metsästelisi ja mitä kauemmaksi, loittonisi safarista. Eikä \nkukaan heistä olisi surrut hänen kuolemaansa, koska he sydämestään \neivät hänestä pitäneet eivätkä häneen luottaneetkaan.\n\n\"Minä otan Owazan\", sanoi hän. \"Se mies on taitavin metsästäjä heistä \nkaikista, ja valitkoon hän viisi tai kuusi neekeriä lisäksi.\" Mutta kun \nhän myöhemmin puhutteli Owazaa, vastusti tämä metsästyshanketta.\n\n\"Meillä on yltäkyllin lihaa kahdeksi päiväksi\", sanoi hän. \n\"Rientäkäämme niin nopeasti kuin suinkin wazirien ja Tarzanin maasta. \nKyllä minä löydän runsaasti riistaa kaikkialta matkan varrelta \nrannikolle asti. Marssikaamme kaksi päivää, ja sitten lähden \nmetsästämään kanssasi.\"\n\n\"Kuulehan\", kuiskasi Esteban. \"Minä aion pyydystää jotakin parempaa \nkuin antilooppeja. En voi sitä sinulle täällä leirissä kertoa, mutta \nkun olemme lähteneet muiden luota, selitän asian. Maksaa paremmin \nvaivasi lähteä nyt mukaani kuin saada kaikki norsunluu, mitä voitte \ntoivoa rosvoilta anastavanne.\"\n\nOwaza heristi tarkkaavaisesti korviaan ja raapaisi villatukkaista \npäätänsä. \"Tänään on hyvä metsästyspäivä, bwana\", hän sanoi. \"Minä \ntulen kanssasi ja otan viisi nuorta miestä mukaani.\"\n\nSitten kun Owaza oli suunnitellut pääjoukon matkan ja määrännyt heidän \nyöleirinsä, niin että hän ja espanjalainen voisivat heidät jälleen \nlöytää, lähti metsästysjoukkue samoilemaan reittiä, jota Usula \nedellisenä päivänä oli käyttänyt maahan kaivetun aarteen paikalta \npalatessaan. He eivät olleet ehtineet kauas ennenkuin Owaza huomasi \nwazirien verekset jäljet.\n\n\"Iso miesjoukko on kulkenut tästä myöhään eilen\", hän sanoi \nEstebanille, omituisesti silmäillen espanjalaista.\n\n\"Minä en heitä ollenkaan nähnyt\", vastasi jälkimmäinen. \"Niiden on \ntäytynyt kulkea tästä vasta minun jälkeeni.\"\n\n\"He saapuivat melkein meidän leiriimme asti ja sitten kääntyivät ja \nmenivät pois\", virkkoi Owaza. \"Kuule, bwana, minulla on kivääri, ja \nsinun on astuttava minun edelläni. Jos nämä jäljet ovat sinun väkesi \npolkemat ja sinä johdatat minut ansaan, niin sinä kuolet ensimmäisenä.\"\n\n\"Kuuntele, Owaza\", sanoi Esteban. \"Me olemme nyt kylliksi etäällä \nleiristä, voidakseni kertoa sinulle kaikki. Nämä jäljet ovat Apinain \nTarzanin wazirien, jotka hautasivat kullan minun varalleni päivänmatkan \npäähän täältä. Minä lähetin heidät kotiin ja tahdon, että lähdet \nmukaani siirtämään kultaa toiseen kätköpaikkaan. Sitten kun nuo toiset \novat saaneet norsunluunsa ja palanneet Englantiin, tulemme me kaksi \ntänne takaisin, ja silloin saamme todellakin runsaan palkan \nvaivoistamme.\"\n\n\"Kuka sinä sitten olet?\" kysyi Owaza. \"Usein olen epäillyt sinua \nApinain Tarzaniksi. Sinä päivänä, kun lähdimme leiristä Oparin \nulkopuolelta, kertoi minulle eräs miehistäni, että oma väkesi oli sinut \nmyrkyttänyt ja jättänyt leiriin. Sanoi nähneensä sen omin silmin -- \nruumiisi oli virunut muutamain pensaiden kätkössä, -- ja kuitenkin olit \nsinä kanssamme matkalla samana päivänä. Luulin miehen valehdelleen \nminulle, mutta minä huomasin hänen kasvoistaan, kuinka hän sinut \nnähdessään hämmästyi, ja niinpä olen usein kummeksunut, olisiko kaksi \nApinain Tarzania.\"\n\n\"Minä en ole Apinain Tarzan\", selitti Esteban. \"Apinain Tarzanin ne \ntoiset meidän leirissämme myrkyttivät, mutta he antoivat hänelle vain \njotakin, mikä vaivuttaisi hänet uneen pitkäksi aikaa, ja toivoivat \nkenties, että pedot hänet surmaisivat ennenkuin hän heräisi. Onko hän \nyhä elossa vai ei sitä emme tiedä. Minun takiani ei sinun, Owaza, siis \ntarvitse wazireja ja Tarzania pelätä, sillä minä tahdon välttää heitä \nvielä enemmän kuin sinä.\"\n\nNeekeri nyökkäsi. \"Ehkä puhut totta\", hän sanoi, mutta pysyi silti yhä \njäljessä, kivääri aina valmiina kädessään.\n\nHe liikkuivat varovaisesti, jotta eivät saavuttaisi wazireja, mutta \npian sen jälkeen kun olivat sivuuttaneet viimemainittujen leiripaikan \nhe näkivät, että nämä olivat kääntyneet toiselle suunnalle ja ettei \nenää ollut mitään kohtaamisen vaaraa. Kun he olivat ehtineet lähes \nkahden kilometrin päähän paikalta, johon kulta oli haudattu, käski \nEsteban Owazan jättää miehet sinne, sillä välin kun he menisivät \neteenpäin, toimittaakseen kultaharkkojen siirron.\n\n\"Mitä harvemmat tämän tietävät, sitä turvallisempaa meille\", hän sanoi \nneekerille.\n\n\"Bwana puhuu viisauden sanoja\", vastasi ovela alkuasukas. Esteban löysi \nhelposti paikan läheltä vesiputousta, ja kyseltyään Owazalta hän \nhuomasi, että viimemainittu tunsi tienoon täydellisesti ja osaisi \nvaikeudetta palata sinne suoraan rannikolta. He siirsivät kullan vain \nlyhyen matkan päähän, kätkien sen tuuheaan tiheikköön joen partaalle, \nkoska tiesivät, että se olisi siellä yhtä hyvässä turvassa löytämiseltä \nkuin jos olisivat kuljettaneet sen sadan kilometrin päähän, sillä oli \nolemassa perin pieni mahdollisuus, että wazirit tai kukaan muukaan, \njoka sattuisi tietämään alkuperäisen kätköpaikan, otaksuisi kenenkään \nvaivautuneen sitä siirtämään vain satasen metrin päähän. Heidän \nlopetettuaan työnsä Owaza katsahti aurinkoon. \"Emme mitenkään ehdi tänä \niltana leiriin\", hän sanoi, \"ja ripeästi meidän on astuttava \nsaavuttaaksemme heidät edes huomenna.\"\n\n\"En sitä odottanutkaan\", vastasi Esteban, \"mutta enhän voinut sitä \nheille sanoa. Olen mielissäni, jollemme heitä enää koskaan tapaa.\"\n\nOwaza irvisti. Hänen ovelassa mielessään oli herännyt uusi aatos.\n\n-- Miksi, -- tuumi hän, -- uhmailla kuolemaa taistelussa arabialaisten \nnorsunluunryöstäjäin kanssa jonkun torahampaan hankkimiseksi, kun \nkaikki tämä kulta odottaa vain rannikolle kuljettamista, joutuakseen \nmeidän omaisuudeksemme?\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKummallinen latteakattoinen torni\n\n\nKääntyessään Tarzan huomasi miehen seisovan takanaan ovella \nTimanttipalatsin muratinpeittämän itätornin huipputasanteella. Puukko \nhypähti tupesta hänen nopeain sormiensa kosketuksesta, mutta melkein \nsamassa vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän seisoi katsellen toista \nhämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka vain kuvastivat samanlaista \nliikutusta muukalaisen kasvoilla. Sillä Tarzan ei nähnyt bolgania eikä \ngomangania, vaan valkoisen miehen, vanhan, kaljupään ja kurtistuneen, \njolla oli pitkä, valkoinen parta. Ja tuo valkoinen mies oli ilkialasti, \nlukuunottamatta barbaarisia, kultasoljista ja timanteista laadittuja \nkoristuksia.\n\n\"_God_!\" huudahti omituinen ilmestys.\n\nTarzan silmäili miestä kummastuneesti. Tuo ainoa englanninkielinen sana \navasi niin äärettömiä olettamusmahdollisuuksia, että apinamies aivan \nhämmentyi ja joutui ymmälle.\n\n\"Mikä sinä olet? Kuka sinä olet?\" jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa \nisojen apinain kielellä.\n\n\"Lausuit englantilaisen sanan hetkinen sitten\", virkkoi Tarzan. \n\"Haastatko sinä sitä kieltä?\" Tarzan itse puhui englanninkieltä.\n\n\"Ah, hyvä Jumala!\" huudahti vanhus. \"Saanko eläessäni vielä kuulla \ntuota suloista kieltä?\" Ja hänkin puhui nyt englanninkieltä -- \nvaivaloisesta; niinkuin sellainen, joka ei ole pitkään aikaan joutunut \nkieltä käyttämään.\n\n\"Kuka sinä olet ja mitä täällä puuhailet?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Saman kysymyksenhän minä teen sinulle!\" sanoi vanhus. \"Älä pelkää \nvastata minulle. Sinä olet ilmeisesti englantilainen, eikä sinulla ole \nmitään minun puoleltani pelättävää.\"\n\n\"Olen täällä etsimässä naista, jonka bolganit vangitsivat\", vastasi \nTarzan.\n\nToinen nyökkäsi. \"Niin\", hän sanoi, \"minä tiedän; hän on täällä.\"\n\n\"Onko hän turvassa?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Hänelle ei ole tehty pahaa. Hän on turvassa huomiseen tai \nylihuomiseen. Mutta kuka sinä olet ja kuinka löysit tänne \nulkomaailmasta?\"\n\n\"Minä olen Apinain Tarzan\", vastasi apinamies. \"Tulin tähän laaksoon \netsiäkseni tietä Oparin laaksosta, koska toverini henki oli vaarassa \nsiinä kaupungissa. Entäs sinä?\"\n\n\"Minä olen vanha mies\", selitti toinen, \"ja olen ollut täällä siitä \nasti kun olin poika. Olin pujahtanut siihen laivaan, joka toi Stanleyn \nAfrikkaan Stanley Poolin aseman perustamisen jälkeen, ja minä läksin \nhänen kanssaan sisämaahan. Lähdin eräänä päivänä yksin metsästämään. \nEksyin reitiltäni, ja myöhemmin kaappasivat vihamieliset alkuasukkaat \nminut kiinni. He veivät minut kauemmaksi sisämaahan omaan kyläänsä, \njosta vihdoin pääsin karkaamaan, mutta olin niin peräti sekaisin ja \ntolkuton, etten tiennyt mihin suuntaan samoilla löytääkseni tien \nrannikolle. Täten harhailin kuukausimääriä, kunnes lopuksi eräänä \nkirottuna päivänä jouduin tähän laaksoon. En tiedä, miksi he eivät \nminua heti tappaneet, mutta eivätpä tappaneet, ja myöhemmin he \nhuomasivat, että he saattoivat käyttää tietojani hyväkseen. Siitä \npitäin olen auttanut heitä kivien louhimisessa, kaivostyössä ja \ntimanttien hiomisessa. Olen valmistanut heille karaistuilla terillä \nvarustettuja rautaporia ja timanttikärkisiä poria. Nyt olen tositeossa \nyksi heistä, mutta aina on sydämessäni elänyt toivo, että jonakuna \npäivänä pääsisin tästä laaksosta -- toivoton toive kylläkin, sen \nsinulle vakuutan.\"\n\n\"Eikö täältä käy mitään tietä?\" kysyi Tarzan.\n\n\"On yksi tie, mutta sitä vartioidaan alati.\"\n\n\"Missä se on?\" tiedusti Tarzan.\n\n\"Se on erään kaivostunnelin jatkona ja käy kokonaan vuoren läpi sen \ntoisella puolen olevaan laaksoon. Kaivoksissa ovat tämän rodun esi-isät \ntyöskennelleet ammoisista ajoista. Vuoret ovat seulanaan heidän \npurnujaan ja tunneleitaan. Kullanpitoisen kvartsin takana on suunnaton \nkerrostuma muuntunutta peridotiittia, joka sisältää timantteja, ja \nniiden etsinnässä kaiketikin kävi välttämättömäksi pidentää yksi \npurnuista vuoren toiselle sivulle asti, ehkä ilmanvaihdon vuoksi. Tämä \ntunneli ja Opariin vievä polku ovat ainoat pääsytiet laaksoon. \nIkimuistoisista ajoista he ovat pitäneet tunnelia vartioituna, pikemmin \nluullakseni ehkäistäkseen orjien karkaamista kuin sulkeakseen \nhyökkäystien viholliselta, koskapa ei heidän mielestään jälkimmäistä \nvaaraa ole. Opariin johtavaa polkua he eivät vartioi, kun eivät enää \npelkää oparilaisia ja varsin hyvin tietävät, etteivät heidän \ngomanganiorjansa rohkenisi astua tulenpalvelijain laaksoon. Samasta \nsyystä, joka estää orjat karkaamasta, täytyy siis meidänkin jäädä tänne \niäti vangeiksi.\"\n\n\"Kuinka tunnelia vartioidaan?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Kaksi bolgania ja tusina ja enemmänkin gomanganisotureita on siellä \naina palvelusvuorossa\", vastasi vanhus.\n\n\"Eivätkö gomanganit haluaisi paeta?\"\n\n\"Sanotaan heidän sitä menneinä aikoina usein yrittäneen\", selitti ukko, \n\"vaikka minun täällä ollessani ei sellaista ole tapahtunut, ja aina \nheidät oli kaapattu kiinni ja sitten heitä kidutettiin. Noiden \nmuutamien tekemien yritysten vuoksi rangaistiin koko heidän heimoaan, \nja heillä teetettiin sitä enemmän ja raskaampaa työtä.\"\n\n\"Gomanganejahan on paljon?\"\n\n\"Heitä on laaksossa luultavasti viisituhatta\", vastasi vanha mies.\n\n\"Entä bolganeja?\" tiedusti Tarzan.\n\n\"Kymmenen tai yksitoista sataa.\"\n\n\"Viisi yhtä vastaan\", jupisi Tarzan, \"eivätkä kuitenkaan tohdi yrittää \npakoa.\"\n\n\"Mutta on muistettava\", sanoi vanhus, \"että bolganit ovat hallitseva ja \nälykäs rotu -- gomanganit ovat hengenlahjoiltaan tuskin metsäeläinten \nyläpuolella.\"\n\n\"Ja he ovat sentään ihmisiä\", huomautti Tarzan.\n\n\"Vain näennäisesti\", vastasi vanhus. \"He eivät voi liittyä yhteen \nihmisten lailla. He eivät ole vielä saavuttaneet kehityksen \nyhteiskunnallista tasoa. Tosin samassa kylässä asuu useita perheitä, \nmutta sen aatteen samoin kuin aseensakin he ovat saaneet bolganeilta, \njotta leijonat ja pantterit eivät heitä kokonaan tuhoaisi. Olen kuullut \nkerrottavan, että varhaisemmin jokainen gomanganiyksilö tullessaan \nkyllin vanhaksi metsästelläkseen omin päinsä rakensi hökkelin erilleen \nmuista ja alkoi viettää yksinäistä elämää, eikä siihen aikaan ollut \npienintäkään perhe-elämän vivahdusta. Sitten bolganit opettivat heidät \nrakentamaan paalutettuja kyliä ja pakottivat miehet ja naiset pysymään \nniissä ja kasvattamaan lapsensa kypsyneeseen ikään, minkä jälkeen \nlapsienkin oli jäätävä kylään, joten muutamissa yhteiskunnissa on \nnykyisin neljä- jopa viisikymmentäkin henkilöä. Mutta tuonen saalis \nheidän keskuudessaan on melkoinen, eivätkä he voi lisääntyä yhtä \nnopeasti kuin säännöllisissä, rauhallisissa ja turvallisissa \nolosuhteissa elävät ihmiset. Raa'at bolganit tappavat monta, \npetoeläimet kantavat runsaan veron.\"\n\n\"Viisi yhtä vastaan, ja kuitenkin he pysyvät orjuudessa -- minkälaisia \nraukkoja he ovatkaan!\" ihmetteli apinamies.\n\n\"Pelkureita he eivät suinkaan ole\", vastasi vanhus. \"Leijonaa he \nuhmaavat mitä rohkeimmin. Mutta he ovat niin pitkät ajanjaksot olleet \nbolganien tahdon alaisina, että se on tullut heille totutuksi tavaksi. \nNiinkuin Jumalan pelko on meissä synnynnäinen, samoin elää bolganien \npelko gomanganien sydämessä heidän syntymästään asti.\"\n\n\"Tuo on mielenkiintoista\", virkkoi Tarzan. \"Mutta sanohan minulle nyt, \nmissä on nainen, jota etsimään olen tullut.\"\n\n\"Onko hän vaimosi?\" kysyi vanhus.\n\n\"Ei\", vastasi Tarzan. \"Gomangeille minä sanoin hänen sitä olevan, jotta \nhe häntä suojelisivat. Hän on La, Oparin kuningatar, Leimuavan Jumalan \nylipapitar.\"\n\nVanhuksen epäilys oli silminnähtävä. \"Mahdotonta!\" hän huudahti. \n\"Oparin kuningatar ei ole voinut panna henkeään alttiiksi saapumalla \nverivihollistensa tyyssijoille.\"\n\n\"Hänen oli pakko\", vastasi Tarzan. \"Osa hänen kansaansa uhkasi hänen \nhenkeään, koska hän oli kieltäytynyt uhraamasta minua heidän \njumalalleen.\"\n\n\"Jos bolganit tietäisivät sen, nousisi siitä suuri riemu\", vastasi \nvanhus.\n\n\"Sano minulle, missä hän on\", pyysi Tarzan. \"Hän pelasti minut \nkansaltaan, ja minun tulee pelastaa hänet siitä kohtalosta, jota \nbolganit hänelle aikonevat.\"\n\n\"Se on toivotonta\", selitti vanhus. \"Minä voin sanoa sinulle, missä hän \non, mutta sinä et voi häntä pelastaa.\"\n\n\"Voinhan toki yrittää\", vastasi apinamies.\n\n\"Mutta yrityksesi menee myttyyn, ja sinä saat surmasi.\"\n\n\"Jos kertomasi on totta, jos mitään mahdollisuutta päästä laaksosta ei \nole, voin yhtä hyvin kuoliakin\", vastasi apinamies. \"En kuitenkaan ole \nyhtä mieltä kanssasi.\"\n\nVanhus kohautti olkapäitään. \"Sinä et tunne bolganeja\", hän virkkoi.\n\n\"Sano minulle, missä nainen on\", pyysi Tarzan.\n\n\"Katso\", vastasi vanhus, viitaten Tarzania seuraamaan häntä \nhuoneeseensa ja lähestyen länteen aukeavaa ikkunaa, josta hän osoitti \nkummallista tasakattoista, palatsin läntisellä sivustalla sijaitsevan \npäärakennuksen katolta kohoavaa tornia. \"Hän on luultavasti jossakin \ntuon tornin sisällä\", puhui vanhus Tarzanille, \"mutta sinulta hän on \nyhtä saavuttamattomissa kuin jos olisi pohjoisnavalla.\"\n\nTarzan seisoi hetkisen ääneti ja tarkkasi terävillä silmillään jokaista \nnäköpiiriinsä sattuvaa yksityiskohtaa. Hän näki kummallisen, \ntasakattoisen tornin, johon hänen arvellakseen pääsisi päärakennuksen \nkatolta. Hän huomasi myöskin, että jotkut vanhojen puiden oksista \nkurottuivat kattoakin ylemmäksi, mutta paitsi joistakuista palatsin \nikkunoista vilahtelevaa himmeää valoa hän ei nähnyt mitään elonmerkkiä. \nHän kääntyi äkkiä vanhusta kohti.\n\n\"En tunne sinua\", sanoi hän, \"mutta luulen voivani sinuun luottaa, \nkoska verensiteet sittenkin ovat vahvat ja me olemme rotumme ainoat \nhenkilöt tässä laaksossa. Saattaisit voittaa jotakin suosiota \nkavaltamalla minut, mutta en voi uskoa sinun sitä tekevän.\"\n\n\"Älä pelkää\", vakuutti vanha mies, \"minä vihaan heitä. Tahtoisin auttaa \nsinua, jos voisin, mutta minä tiedän, ettei ole mitään menestyksen \ntoivoa, suunnitteletpa mielessäsi mitä tahansa. Naista ei millään voida \npelastaa; sinä et milloinkaan pääse Timanttipalatsin laaksosta -- et \npääse itse palatsistakaan, jolleivät bolganit sitä salli.\"\n\nApinamies irvisti. \"Olet ollut täällä niin kauan\", huomautti hän, \"että \nolet joutumassa samaan mielentilaan, joka pitää gomanganeja alituisessa \norjuudessa. Jos haluat paeta, niin tule mukaani; kenties emme onnistu, \nmutta ainakin sinulla on parempi mahdollisuus yrittäessäsi kuin jos \niäksi jäisit tähän torniin.\"\n\nVanhus pudisti päätään. \"Ei\", hän kieltäysi, \"se on toivotonta. Jos \npako olisi ollut mahdollinen, olisin poistunut täältä jo kauan sitten.\"\n\n\"Hyvästi siis\", sanoi Tarzan, ja heilauttaen itsensä ulos ikkunasta hän \nkapusi alas kattoa kohti iäkkään muratin tukevaa vartta pitkin.\n\nVanhus katseli häntä hetkisen, kunnes näki hänen varovaisesti hiipivän \nkaton yli tasalakista tornia kohti, josta apinamies toivoi löytävänsä \nja vapauttavansa La'n. Vanha mies kääntyi ja riensi nopeasti alas \nkarkeatekoisia portaita pitkin, jotka tikapuiden tavoin kohosivat \ntornin keskukseen.\n\nTarzan liikkui päärakennuksen katon yli, kavuten sen korokkeiden sivuja \nja laskeutuen jälleen sen alemmille pinnoille, vaeltaessaan melkoisen \nmatkan itäisen tornin ja tuon erikoismallisen tasakattoisen rakenteen \nvälillä, johon La'n otaksuttiin olevan teljettynä. Hänen kulkunsa oli \nhidasta, sillä hän liikkui varovaisesti kuin petoeläin ja pysähtyi \nusein tummaan pimentoon kuuntelemaan.\n\nTornille päästyään hän vihdoin huomasi päärakennuksen katolle johtavan \nsieltä monta aukkoa -- suljettuja ainoastaan raskaasta kirjokankaasta \ntehdyillä verhoilla, jollaisia hän oli nähnyt toisessakin tornissa. \nTempaisten yhden niistä hiukan syrjään hän kurkisti isoon \nsisustamattomaan kammioon, jonka keskeltä pistäytyi esille samanlaisten \nportaiden pää, jollaisia pitkin hän oli itäiseen torniin noussut. \nHuoneessa ei näkynyt ketään, ja Tarzan harppasi heti portaiden luo. \nTirkistäessään varovaisesti aukkoon hän totesi niiden laskeutuvan \npitkän matkan monien kerrosten läpi. Kuinka syvälle ne ulottuivat, hän \nei voinut arvata, mutta hänestä näytti siltä, että ne lävistivät \nmaanalaisia kammioita palatsin alla. Purnun läpi hän erotti elämän \nääniä, tunsipa tuoksujakin, mutta viimemainittujen hajutunnut \nhaihtuivat siihen määrin tuohon koko palatsin läpi tunkeutuvaan \nvoimakkaaseen suitsutuksen käryyn, että Tarzan ei niistä paljon tolkkua \nsaanut.\n\nTämä lemu koituikin apinamiehelle kohtalokkaaksi, sillä muutoin \nolisivat hänen herkät sieraimensa tunteneet häntä lähellä olevan \ngomanganin hajun. Mies kyykötti erään verhon takana torniseinän \naukolla. Hän oli ollut sellaisessa asennossa, että oli nähnyt Tarzanin \nastuvan huoneeseen, ja hän vaani nyt apinamiestä tämän kurkistellessa \nporraspurnuun. Neekerin silmät olivat ensin kauhusta avartuneet hänen \nnähdessään tämän kummallisen ilmestyksen, jollaista hän ei ollut \nkoskaan ennen tavannut. Jos olento olisi ollut kyllin älykäs \ntunteakseen taikauskoa, olisi hän luullut Tarzanin taivaasta astuneeksi \njumalaksi, mutta ollen liian alhaisella kehitysasteella, omatakseen \nmitään mielikuvitusta, tiesi hän vain näkevänsä muukalaisen ja oli \nvarma, että kaikki oudot olennot olivat vihollisia.\n\nHänen velvollisuutensa oli ilmoittaa isännilleen näkemästään, mutta hän \nei tohtinut liikahtaa ennenkuin tungettelija oli ehtinyt kyllin pitkän \nvälimatkan päähän hänestä, jotta tämä ei huomaisi hänen liikkeitään. \nHän ei tahtonut kääntää itseensä huomiota, sillä hän oli kokenut, että \nmitä vähäpätöisemmäksi itsensä bolganien edessä teki, sitä vähäisemmät \nkärsimykset olivat uhkaamassa. Pitkän aikaa tähysteli muukalainen \npurnuun portaita alaspäin ja pitkän aikaa gomangani vaani häntä \nhiljalleen. Mutta vihdoin edellinen laskeutui portaita ja häipyi \nvaanijan näkyvistä, joka heti hypähti jaloilleen ja riensi pois \npalatsin katon yli sen toisesta päästä kohoavaa isoa tornia kohti.\n\nTarzanin laskeutuessa porraslaitetta pitkin kävi suitsutuksen käry yhä \nkiusoittavammaksi. Sen sijaan, että hän muutoin olisi nopeasti tutkinut \nvainunsa avulla, täytyi hänen nyt kuunnella jokaista ääntä ja \nmonestikin tarkastaa keskikäytäviin avautuvia huoneita, astumalla \nniihin sisälle. Missä ovet olivat lukitut, kumartui hän kuuntelemaan \nniiden alla olevasta raosta. Usean kerran hän rohkeni kutsua La'ta \nnimeltä, mutta ei saanut milloinkaan vastausta.\n\nHän oli tutkinut neljä tasannetta ja oli juuri laskeutumassa \nviidenteen, kun näki eräässä sille avautuvassa oviaukossa ilmeisesti \nkovin säikähtyneen ja kiihtyneen neekerin. Mies oli jättiläiskokoinen \nja aivan aseeton. Hän seisoi katsellen apinamiestä silmät muljollaan, \nkun jälkimmäinen ketterästi hyppäsi portailta ja seisahtui vastapäätä \nhäntä samalle tasolle.\n\n\"Mitä sinä haluat?\" änkytti neekeri vihdoin. \"Haetko valkoista \nnaarasta, kumppaniasi, jonka bolganit veivät?\"\n\n\"Haen\", vastasi Tarzan. \"Mitä sinä hänestä tiedät?\"\n\n\"Minä tiedän, mihin hän on kätkettynä\", sanoi neekeri, \"ja jos seuraat \nminua, niin opastan sinut hänen luokseen.\"\n\n\"Miksi tarjoudut tämän minun puolestani tekemään?\" kysyi Tarzan, käyden \nheti epäluuloiseksi. \"Miksi et mene heti kertomaan isännillesi \ntäälläolostani, jotta he lähettäisivät vangitsemaan minut?\"\n\n\"En tiedä syytä, miksi minut lähetettiin tätä sinulle kertomaan\", \nvastasi neekeri. \"Bolganit minut lähettivät. Minä en halunnut tulla, \nsillä minä pelkäsin.\"\n\n\"Mihin he käskivät sinua minut opastamaan?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Minun on vietävä sinut erääseen kammioon, jonka ovi heti teljetään \nmeidän jälkeemme. Sitten sinä olet vankina.\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Minut teljetään yhteen sinun kanssasi. Bolganit eivät välitä, mitä \nminulle tapahtuu. Ehkä sinä tapat minut, mutta he eivät siitä piittaa.\"\n\n\"Jos sinä johdatat minut ansaan, niin minä tapan sinut\", vastasi \nTarzan. \"Mutta jos saatat minut sen naisen luo, niin ehkä kaikki \npääsemme pakoon. Tahtoisithan päästä täältä pois?\"\n\n\"Minä tahtoisin paeta, mutta en voi.\"\n\n\"Oletko koskaan yrittänyt?\"\n\n\"En, en ole. Miksi yrittäisin mahdottomia?\"\n\n\"Jos johdatat minut satimeen, tapan sinut varmasti. Mutta jos viet \nminut naisen luo, on sinulla ainakin sama mahdollisuus säilyttää \nhenkesi kuin minulla itselläni. Kumman valitset?\"\n\nNeekeri raapasi miettiväisesti päätänsä, ajatuksen hitaasti valjetessa \nhänen typerissä aivoissaan. Vihdoin hän puhui. \"Sinä olet hyvin \nviisas\", hän virkkoi; \"minä opastan sinut naisen luo.\"\n\n\"Astu sitten edellä\", sanoi Tarzan, \"niin minä seuraan sinua.\"\n\nNeekeri laskeutui seuraavalle tasolle, avasi oven ja astui pitkään, \nsuoraan käytävään. Apinamiehen seuratessa opastaan hänellä oli aikaa \nmiettiä, millä tavoin bolganit olivat saaneet tiedon hänen olostaan \ntornissa, ja ainoa johtopäätös, jonka hän saattoi tehdä, oli että \nvanhus oli hänet pettänyt, koska hänen tietääkseen tämä oli ainoa, joka \ntiesi hänen olevan palatsissa. Käytävä, jota pitkin neekeri häntä \nopasti, oli kovin pimeä, saaden himmeää ja riittämätöntä valaistusta \nvain heidän vastikään jättämältään puolihämärältä keskitasanteelta, \njohon ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä. Nyt neekeri pysähtyi \nsuljetun oven eteen.\n\n\"Nainen on tuolla\", hän sanoi osoittaen ovea.\n\n\"Onko hän yksinään?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Ei\", vastasi neekeri. \"Katso\", ja hän avasi oven, jonka takana oli \nraskaat verhot. Niitä hän raotti hiljaa, paljastaen Tarzanille kammion \nsisustan.\n\nTarttuen neekeriä ranteeseen, jottei hän pääsisi livistämään, astahti \nTarzan eteenpäin ja pani silmänsä rakoon. Hänen edessään oli iso\nhuone ja sen toisessa päässä koroke, jonka jalusta oli tummaa, \nveistokoristeista puuta. Pääkuviona tällä alustalla oli iso, \nmustaharjainen leijona -- sama, jota Tarzan oli nähnyt saatettavan \npalatsin puutarhan läpi. Sen kultakahleet olivat nyt kiinnitetyt \nlattiaan lyötyihin renkaisiin, ja neljä neekeriä seisoi sen vieressä \njäykkinä kuin kuvapatsaat, kaksi kummallakin puolen. Kultaisilla \nvaltaistuimilla leijonan takana istui kolme upeasti koristettua \nbolgania. Korokkeen portaille johtavain askelmain juurella seisoi La \nkahden gomanganivartijan välissä. Pääkäytävän kummallakin puolella \nvastapäätä koroketta oli veistoksilla koristettuja penkkejä, ja \netumaisilla niistä istui viitisenkymmentä bolgania, joiden joukosta \nTarzan melkein heti huomasi tornissa tapaamansa pienen vanhuksen. Ukon \nnäkeminen kiteytti apinamiehen epäluulon petoksen tekijästä \nsilmänräpäyksessä varmuudeksi.\n\nHuonetta valaisivat sadat soihtulamput, ja niissä palava aine antoi \nvaloa ja synnytti myös sitä voimakasta suitsutuksen käryä, joka oli \nkiusannut Tarzanin sieraimia siitä asti kun hän bolganien alueelle \nsaapui. Pitkät katedraalimaiset ikkunat huoneen yhdellä sivulla olivat \navatut selkoselälleen ja päästivät sisälle viidakon kesäyön leppoisaa \nilmaa. Niistä saattoi Tarzan nähdä palatsin alueen ja myöskin huomata, \nettä tämä suoja oli samalla tasolla kuin pengermä, jolta palatsi \nkohosi. Noiden ikkunain takana oli avoin porttikäytävä viidakkoon ja \nvapauteen, mutta hänen ja ikkunain välillä oli viisikymmentä \naseistettua gorillamiestä. Kenties viekkaus siis olisi voimaa parempi \nase hänen raivatessaan tien vapauteen itselleen ja La'lle. Mutta \nvallitsevana hänen mielessään oli ilmeisesti usko, että hänen lopulta \nluultavastikin oli luotettava pikemmin voimaan kuin sotajuoneen. Hän \nkääntyi vieressään seisovan neekerin puoleen.\n\n\"Haluaisivatko leijonaa vartioivat gomanganit päästä bolganien \nkäsistä?\" hän kysyi.\n\n\"Gomanganit tahtoisivat kaikki paeta, jos voisivat\", vastasi neekeri.\n\n\"Jos minun siis täytyy astua huoneeseen\", sanoi Tarzan neekerille, \n\"niin tahdotko sinä seurata minua ja selittää toisille gomanganeille, \nettä jos he taistelevat minun puolestani, vien minä heidät ulos \nlaaksosta?\"\n\n\"Kyllä minä sanon heille, mutta he eivät sitä usko\", vastasi neekeri.\n\n\"Sano heille siis, että he kuolevat, elleivät minua auta\", virkkoi \nTarzan.\n\n\"Kyllä sanon.\"\n\nKääntäessään jälleen huomionsa edessään olevaan huoneeseen Tarzan kuuli \nkeskimmäiselle kultaistuimelle sijoittuneen bolganin puhuvan.\n\n\"Numa, eläinten kuninkaan, kaikkien luotujen keisarin ylimykset!\" hän \nlausui syvällä, murisevalla äänellä. \"Numa on kuullut tämän naaraan \npuhumat sanat, ja Numan tahto on, että hän kuolee. Suuri keisari on \nnälissään. Hän itse ahmii vatsaansa tämän naaraan täällä ylimystönsä ja \nkeisarillisen kolmineuvoston läsnäollessa. Se on Numan tahto.\"\n\nHyväksyvä mylvintä kohosi eläimellisestä kuulijakunnasta, samalla kun \niso leijona paljasti kamalat torahampaansa ja karjunnallaan vapisutti \npalatsia. Sen häijyt, kellanvihreät silmät tuijottivat hirvittävästi \nsen edessä seisovaan naiseen, todistaen, että nämä juhlamenot olivat \nkyllin tavallisia, koska leijona oli tottunut tietämään, mitä se \nsaattoi niiden luonnollisena lopputuloksena odottaa.\n\n\"Ylihuomenna\", jatkoi puhuja, \"tuodaan tämän olennon puoliso, joka \ntällä haavaa on varmasti teljettynä keisarien torniin, Numan eteen \ntuomittavaksi. Orjat\", hän huusi äkkiä korkealla äänellä, nousten \nseisaalleen ja mulkoillen La'ta piteleviin vartijoihin, \"raahatkaa \nnainen keisarillemme.\"\n\nSilmänräpäyksessä leijona raivostui, piesten hännällään kylkiänsä ja \nriuhtoen lujia kahleitaan, samalla kun se karjuen ja muristen nousi \ntakajaloilleen ja yritti karata La'an kimppuun, jota nyt väkisin \nlaahattiin korokkeen askelmia pitkin ylöspäin häntä kärsimättömänä \nodottavaa, jalokivillä koristettua ihmissyöjää kohti.\n\nLa ei kirkaissut kauhusta, koettihan vain riuhtaista itsensä irti \nvoimakkaiden gomanganien pidättävistä käsistä, joskin turhaan.\n\nHe olivat ehtineet viimeiselle askelmalle ja olivat juuri \ntyöntämäisillään La'n leijonan kynsiin, kun heidät pidätti äänekäs \nhuuto kammion toiselta puolen -- huuto, joka pysähdytti gomanganit ja \nhypähdytti kerääntyneet bolganit seisaalleen kummastuneina ja \nkiukuissaan, sillä näky, joka heidän silmiään kohtasi, oli kylläkin \nomiaan heitä suututtamaan. Kohotetuin keihäin syöksyi huoneeseen \nmelkein alaston valkoinen mies, josta he olivat kuulleet, mutta jota \nkukaan heistä ei ollut vielä nähnyt. Ja niin nopeasti hän toimi, että \nsamassa silmänräpäyksessä, kun ryntäsi sisälle -- jo ennenkuin he \nehtivät nousta seisaalleenkaan -- hän oli sinkauttanut keihäänsä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nKauhujen kammio\n\n\nMustaharjainen leijona samoili viidakkoyössä. Majesteetillisen \nhuolettomasti, mistään muista luoduista olennoista välittämättä se \nkulki ylväästi tietään aarniometsän halki. Se ei pyydystellyt,\nkoskapa se ei yrittänyt liikkua hiipimällä, vaikka se tosin ei \näännähdellytkään. Se liikkui nopeasti, vaikka toisinaan seisahtuen \nkuono pystyssä, vainutakseen ja kuunnellakseen. Ja niin se vihdoin \nsaapui korkean muurin luo, jota pitkin se nuuski, kunnes tapasi \npuoliksi avatun portin katkaiseman kohdan. Ja siitä aukosta se livahti \naitaukseen.\n\nSen edessä häämöitti iso rakennus, ja kun se seisoi tarkaten sitä ja \nkuunnellen, kajahti sisältä vihaisen leijonan ukkosentapainen \nkarjahdus.\n\nMustaharjainen keikautti päänsä kallelleen ja hiipi eteenpäin\n\nJuuri sillä hetkellä, kun La'ta oltiin heittämässä Numan kynsiin, \nharppasi Apinain Tarzan huoneeseen kimakasti huutaen, mikä sai naista \ntuomioonsa raahaavat gomanganit hetkeksi pysähtymään; ja sillä lyhyellä \nväliajalla, jonka apinamies tiesi hänen keskeytystään seuraavan, hän \npaiskasi nopean keihäänsä. Raivostuen ja ällistyen näkivät bolganit sen \nuppoavan keisarinsa -- ison, mustaharjaisen leijonan sydämeen.\n\nTarzanin vieressä seisoi gomangani, jonka hän oli säikyttänyt \npalvelukseensa, ja kun apinamies ryntäsi eteenpäin La'ta kohti, seurasi \nneekeri häntä, huutaen tovereilleen, että jos he auttaisivat tätä \nmuukalaista, he voisivat tulla vapaiksi, ja päästä iäksi bolganien \nikeestä.\n\n\"Olette sallineet tappaa suuren keisarin\", hän huusi Numaa \nvartioineille gomangani-poloisille. \"Siitä syystä bolganit tappavat \nteidät. Auttakaa vieraan tarmanganin ja hänen puolisonsa \npelastamisessa, niin teillä on ainakin joku mahdollisuus säilyttää \nhenkenne ja päästä vapauteen. Ja teidät\", hän lisäsi, kääntyen niiden \nkahden puoleen, jotka olivat La'ta vartioineet, \"katsovat he myöskin \nsyyllisiksi, -- ainoa toivonne on meissä.\"\n\nTarzan oli ehtinyt La'n viereen ja raahasi häntä juuri askelmia pitkin \nkorokkeelle, toivoen siellä hetkiseksi voivansa vastustaa \nviittäkymmentä bolgania, jotka nyt istuimiltaan ryntäsivät häntä kohti.\n\n\"Tappakaa ne kolme, jotka istuvat korokkeella\", huusi Tarzan \ngomanganeille, jotka nyt ilmeisesti epäröivät, kummalle puolelle \narpansa heittäisivät. \"Tappakaa heidät, jos haluatte vapauteen! \nTappakaa heidät, jos tahdotte elää!\"\n\nHänen käskevä äänensävynsä, hänen henkilöllisyytensä magneettinen \nvetoaminen, hänen luontainen johtajavaistonsa voitti heidät hänen \npuolelleen siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli välttämätön heidän \nusuttamisekseen korokkeella istuvaan kolmen bolganin, noiden vihattua \narvovaltaa edustavain kuvatusten kimppuun, ja kun he syöksivät \nkeihäänsä isäntiensä mustiin, karvaisiin ruumiisiin, tuli heistä \nainiaaksi Apinain Tarzanin miehiä, sillä eihän heillä tästälähin enää \nvoinut olla mitään tulevaisuudentoiveita bolganien maassa. Toinen \nkäsivartensa La'n vyötäisillä kantoi apinamies hänet korokkeelle, missä \nhän tarttui keihääseensä ja veti sen ulos kuolleen leijonan ruhosta. \nSitten hän kääntyi läheneviä bolganeja päin, laski toisen jalan \nkaatamansa pedon ruumiille ja korotti äänensä Kertshakin apinain \nkamalaan voittohuutoon.\n\nHänen edessään pysähtyivät bolganit, hänen takanaan vaikeroivat \ngomanganit kauhuissaan.\n\n\"Seis\", huudahti Tarzan, kohottaen kämmenensä bolganeja kohti. \n\"Kuunnelkaa! Minä olen Apinain Tarzan. Minä en haastanut riitaa teidän \nkansanne kanssa. Etsin vain tietä maanne läpi omille alueilleni. \nSallikaa minun lähteä rauhassa tämän naisen kanssa ja ottaa nämä \ngomanganit mukaani.\"\n\nVastaukseksi nousi villi nurina bolganien parvesta heidän hyökätessään \nkoroketta kohti. Heidän riveistään hyppäsi äkkiä itäisen tornin vanhus, \njoka riensi Tarzania kohti.\n\n\"Ah, kavaltaja\", huusi apinamies, \"siksipä siis saatkin ensimmäisenä \nmaistaa Tarzanin vihaa!\" Hän puhui englanninkieltä, ja vanhus vastasi \nsamalla kielellä.\n\n\"Kavaltajako?\" hän huudahti kummastuneena.\n\n\"Niin, kavaltaja\", pauhasi Tarzan. \"Etkö sinä rientänyt tänne kertomaan \nbolganeille, että minä olin palatsissa, jotta he lähettäisivät \ngomanganin viekoittelemaan minut satimeen?\"\n\n\"En minä mitään sellaista tehnyt\", vastasi toinen. \"Minä tulin tänne \nasettuakseni valkoisen naisen lähelle, ajatellen voivani tarpeen tullen \nauttaa häntä ja sinua. Minä asetun nyt, englantilaisena, sinun \nsivullesi, taistelemaan ja kuolemaan kanssasi, sillä kuoleman oma sinä \nolet niin totta kuin Jumala on taivaassa. Mikään ei voi pelastaa sinua \nbolganien raivolta, joiden keisarin sinä surmasit.\"\n\n\"Tule sitten\", huusi Tarzan, \"ja todista uskollisuutesi! On parempi \nkuolla nyt kuin iäti elää orjuudessa.\"\n\nKuusi gomangania oli järjestynyt riviin, kolme Tarzanin ja La'n \nkummallekin puolelle, samalla kun seitsemäs, joka Tarzanin kanssa oli \naseettomana astunut huoneeseen, riisti aseita yhdeltä korokkeelle \nkaatuneista kolmesta bolganista.\n\nTämän heille niin oudon sotarintaman edessä bolganit pysähtyivät \nkorokkeelle johtavien askelmain juurelle. Mutta vain hetkeksi, sillä \nolihan vihollisia ainoastaan yhdeksän viittäkymmentä vastaan, ja \nbolganien rynnätessä portaille otti Tarzan gomanganeineen heidät \nvastaan sotakirveillä, keihäillä ja lyijypäisillä sauvoilla. Hetkiseksi \nhe työnsivät heidät takaisin, mutta ylivoima oli liian suuri, ja \ntaaskin tyrskähti heitä vastaan aalto, joka uhkasi heidät tuhota. Mutta \nsilloin kajahti taistelijain korviin peloittava karjahdus, joka melkein \nheidän vierestään kuuluvana äkkiä keskeytti ottelun.\n\nKääntäen silmänsä ääntä kohti he näkivät ison mustaharjaisen leijonan \nseisomassa huoneen lattialla, juuri eräästä ikkunasta sisälle \nharpanneena. Hetkisen se seisoi kuin kultapronssista valettu \nkuvapatsas, ja sitten järähti rakennus taas sen mahtavasta \nkarjahduksesta.\n\nKaikkia korkeammalla seisoi Tarzan katsellen korokkeelta isoa petoa \nalapuolellaan, ja sitten hän äkkiä riemastuen kohotti äänensä bolganien \nmylvintää kuuluvammaksi. \"Jad-bal-ja\", hän huusi osoittaen bolganeja, \n\"tapa, tapa!\" Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kamala hirviö, oikea \nruumistunut paholainen, hyökkäsi karvaisten gorillamiesten kimppuun. Ja \nsamassa juolahti apinamiehen mieleen rohkea tuuma itsensä ja muiden \nhänestä riippuvien pelastukseksi.\n\n\"Nopeasti\", hän huusi gomanganeille, \"karatkaa bolganien kimppuun! \nTässä on vihdoinkin oikea Numa, eläinten kuningas, kaiken luomakunnan \nhallitsija. Hän tappaa vihollisensa, mutta hän suojelee Apinain \nTarzania ja gomanganeja, jotka ovat hänen ystäviään.\"\n\nNähdessään vihattujen isäntiensä peräytyvän leijonan hirvittäväin \nhyökkäysten edeltä, ryntäsivät gomanganit esille sotakirvein ja nuijin. \nTarzanin heittäessä keihäänsä pois ja asettuessa heidän keskelleen \npaljastettu puukko kädessä, pysytellen Jad-bal-jan vieressä, jota hän \nohjaili uhrista toiseen, jottei leijona erehdyksessä kävisi \ngomanganien, pienen valkoihoisen ukon tai itse La'n kimppuun. \nKaksikymmentä bolgania virui kuolleina lattialla ennenkuin loput \npääsivät pakenemaan kammiosta, ja sitten Tarzan katsoi Jad-bal-jaan ja \nkutsui sen takaisin.\n\n\"Menkää ottamaan vale-Numan ruumis korokkeelta\", hän sanoi \ngomanganeille. \"Toimittakaa se pois huoneesta, sillä oikea keisari on \ntullut vaatimaan valtaistuimensa.\"\n\nVanha mies ja La silmäilivät kummastuneina Tarzania ja leijonaa.\n\n\"Kuka sinä olet\", kysyi ensinmainittu, \"joka voit tehdä sellaisia \nihmeitä viidakon villin pedon avulla? Kuka sinä olet ja mitä nyt aiot?\"\n\n\"Odota, niin näet\", sanoi Tarzan julmasti hymyillen. \"Luulen, että \nolemme nyt turvassa ja että gomanganit saavat kauan tämän jälkeen elää \nhuolettomina.\"\n\nKun neekerit olivat poistaneet leijonanraadon korokkeelta ja heittäneet \nsen ulos yhdestä huoneen ikkunasta, lähetti Tarzan Jad-bal-jan \nkorokkeelle istumaan surmatun Numan entiselle paikalle.\n\n\"Tuossa\", hän sanoi gomanganeille, \"näette oikean keisarin, jota ei \ntarvitse kytkeä valtaistuimeensa. Kolme teistä menköön kansanne \nhökkeleihin palatsin taa kutsumaan ihmiset sieltä valtaistuinsaliin, \njotta hekin näkisivät, mitä on tapahtunut. Rientäkää, jotta saamme \ntänne paljon sotureita ennenkuin bolganit palaavat joukolla.\"\n\nNiin innostuneina, että heidän typerissä aivoissaan melkein välähti \nälyä, riensi kolme gomangania täyttämään Tarzanin käskyä, toisten \nkatsoa töllistellessä Tarzania sellaisen pelonsekaisen kunnioituksen \nilmein, jonka vain jumaluusolennon näkeminen voi aiheuttaa. La tuli \nsitten seisomaan Tarzanin viereen ja katsoi häntä kasvoihin silmillä, \njotka kuvastivat aivan yhtä syvää kunnioitusta kuin neekerien tuntema.\n\n\"En ole kiittänyt sinua, Apinain Tarzan\", hän sanoi, \"siitä, mitä olet \nminun tähteni tehnyt ja pannut alttiiksi. Minä tiedän kyllä sinun \ntulleen tänne minua etsimään, pelastaaksesi minut noiden olentojen \nkäsistä, ja tiedän, että se ei ollut rakkautta, mikä pakotti sinut \ntähän sankarilliseen ja melkein toivottomaan tekoon. Että olet \nyrityksessäsi näin pitkälle onnistunut, on ihan ihmeellistä, mutta \nminä, joka olen kansani taruissa kuullut kerrottavan bolganien \nurotöistä, tiedän, että mitään lopullisen pelastuksen toivoa meille \nkaikille ei ole, ja pyydän siis sinua heti käyttämään tilaisuutta \npaetaksesi yksinäsi, jos mahdollista, sillä sinulla ainoalla meistä \nsaattaa olla joitakin pakenemismahdollisuuksia.\"\n\n\"En ole kanssasi samaa mieltä siitä, La, että meillä ei ole \nmahdollisuutta paeta\", vastasi apinamies. \"Minusta näyttää, ettei \nmeillä nyt ole ainoastaan täyttä syytä uskoa todelliseen ja varmaan \npelastukseen, vaan voinemmepa vapauttaa nämä gomangani-paratkin \nbolganien orjuudesta ja hirmuvallasta. Mutta ei siinä kaikki. Tähän \nminä en tyydykään. Ei ole rangaistava ainoastaan tätä kansaa, joka ei \nsuo mitään vieraanvaraisuutta muukalaiselle, vaan omia uskottomia \npappejasikin. Sitä varten minä aion marssia ulos Timanttipalatsin \nlaaksosta Oparin kaupunkia vastaan mukanani riittävän suuri \ngomanganijoukko, pakottaakseni Kadshin luopumaan anastamastaan vallasta \nja asettamaan sinut takaisin Oparin valtaistuimelle. Mikään vähempi ei \nminua tyydytä, enkä mitään vähempää tyydy suorittamaan ennenkuin täältä \nlähden.\"\n\n\"Sinä olet urhoollinen mies\", sanoi vanhus, \"ja olet onnistunut \nparemmin kuin luulin mahdolliseksi, mutta La on oikeassa: sinä et tunne \nbolganien hurjuutta ja apulähteitä tai sitä valtaa, joka heillä on \ngomanganien yli. Jos voisit neekerien typeristä mielistä karkoittaa \npelon painajaisen, joka heitä niin raskaana pöpönä kahlehtii, voisit \nehkä saada puolellesi riittävän suuren joukon paetaksesi laaksosta, \nmutta minä pelkään, että se on sinullekin ylivoimainen tehtävä. Ainoa \ntoivomme siis on paeta palatsista heidän ollessaan tilapäisesti \nepäjärjestyksessä ja luottaa nopeuteemme ja onneemme, ehtiäksemme \nlaakson ulkopuolelle ennenkuin meidät tavoitetaan.\"\n\n\"Kah\", huudahti La osoittaen sormellaan; \"nytkin on jo liian myöhäistä \n-- he palaavat.\"\n\nTarzan katsahti osoitettuun suuntaan ja näki avoimesta oviaukosta \nhuoneen eteläisestä päästä ison joukon gorillamiehiä lähestyvän. Hän \nkäänsi silmänsä nopeasti toisen seinän ikkunoihin. \"Mutta odottakaas\", \nhän sanoi, \"katsokaa, toisessakin vaakakupissa on jotakin!\"\n\nHänen seuralaisensa katsoivat pengermälle aukeaviin ikkunoihin päin ja \nhuomasivat niiden takana monisataiselta näyttävän neekerijoukon \njuoksemassa nopeasti ikkunoita kohti. Korokkeella olevat neekerit \nhuusivat innostuneina: \"Ne tulevat! Ne tulevat! Me pääsemme vapaiksi, \neivät bolganit enää voi teettää meillä työtä, kunnes kaadumme \nuupumuksesta, piestä meitä, kiduttaa meitä tai syöttää meitä Numalle.\"\n\nKun ensimmäiset bolganit ehtivät huoneen ovelle, alkoi gomanganeja \ntunkeutua sisälle useista vastapäisellä seinällä leveistä ikkunoista. \nHeitä johtamassa olivat ne kolme, jotka oli lähetetty heitä noutamaan, \nja niin vaikuttavasti he olivat suorittaneet lähetintoimensa, että \nneekerit jo näyttivät uudelta kansalta, sillä niin elähdytti heitä \nkoittava vapauden ajatus. Heidät nähdessään bolganien päällikkö huusi \nheille äänekkäästi, että he tarttuisivat korokkeella oleviin \ntungettelijoihin, mutta vastaukseksi lävisti lähin neekeri hänet \nheittämällään keihäällä, ja kun hän tuupertui kasvoilleen kuolleena, \nriehahti taistelu ilmiliekkiin.\n\nPalatsin bolganit olivat neekereitä melkoisesti lukuisammat, mutta \njälkimmäisillä oli se etu, että heitä oli valtaistuinsalin sisäpuolella \nriittävästi, estääkseen suurempaa bolganimäärää pääsemästä huoneeseen \nsamalla kertaa. Heti kun Tarzan huomasi neekerien mielentilan, kutsui \nhän Jad-bal-jan seuraamaan häntä ja astuen alas korokkeelta ryhtyi \njohtamaan gomanganeja. Jokaiseen aukkoon hän sijoitti kylliksi miehiä \nsitä suojelemaan ja piti loput varalla keskellä huonetta. Sitten hän \nkutsui vanhuksen neuvottelemaan.\n\n\"Itäisen muurin portti on auki\", hän sanoi. \"Minä jätin sen tullessani \nauki. Olisiko kahden- tai kolmenkymmenen neekerin mahdollista päästä \nsinne turvallisesti ja sieltä metsään, viedäkseen viestin kylien \nasukkaille siitä, mitä täällä palatsissa tapahtuu, ja taivuttaakseen \nheidät lähettämään heti kaikki soturinsa lopettamaan aloittamamme \nvapautustyön?\"\n\n\"Se on oivallinen suunnitelma\", vastasi vanhus. \"Bolganit eivät ole \nmeidän ja portin välisellä puolella palatsia, ja jos tuuma konsaan \nvoidaan panna täytäntöön, niin nyt on sopiva aika. Minä valitsen \npuolestani miehet; niiden tulee olla päälliköitä, joiden sanoilla on \nkantavuutta palatsin muurien ulkopuolella asuvien kyläläisten \nkeskuudessa.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti Tarzan. \"Valitse heidät heti; kerro heille, mitä \nhaluamme, ja varoita heitä kaikin mokomin rientämään.\"\n\nVanhus valitsi yksitellen kolmekymmentä soturia, joille jokaiselle hän \ntarkoin selitti heidän velvollisuutensa. He riemastuivat suunnitelmasta \nja vakuuttivat Tarzanille, että ensimmäinen apujoukko saapuisi \nennenkuin tuntiakaan oli kulunut.\n\n\"Kun lähdette aitauksesta\", sanoi apinamies, \"niin särkekää lukko, jos \nvoitte, jotta bolganit eivät voi lukita porttia jälleen ja sulkea \napujoukoiltamme tietä. Sanokaa myöskin, että ensiksi tulleiden on \njäätävä muurin ulkopuolelle, kunnes on saapunut kyllin suuri joukko, \njotta he voivat verraten turvallisesti astua palatsin alueelle -- \nainakin niin monta kuin nyt on tässä huoneessa.\"\n\nNeekerit ilmaisivat tajuavansa ja läksivät hetkistä myöhemmin huoneesta \nerään ikkunan kautta, häviten yön pimentoon.\n\nPian sen jälkeen, kun neekerit olivat lähteneet, tekivät bolganit \npäättäväisen rynnäkön valtaistuinsalia vartioivia gomanganeja vastaan, \nminkä tuloksena parin-, kolmenkymmenen gorillamiehen onnistui tunkeutua \nhuoneeseen. Tästä ensimmäisestä vastoinkäymisen merkistä säikähtyneinä \nosoittivat neekerit horjumisen oireita; heidän luontainen pelkonsa \nbolganeja kohtaan esiintyi heidän epäröivässä asennossaan ja \nhaluttomuudessaan vastahyökkäykseen. Hypätessään eteenpäin, auttaakseen \nbolganien valtaistuinsaliin tekemän rynnäkön torjumisessa, kutsui \nTarzan Jad-bal-jaa, ja kun suuri leijona loikkasi korokkeelta, osoitti \napinamies lähintä bolgania ja huusi: \"Tapa, tapa!\"\n\nJad-bal-ja hyppäsi suoraan lähimmän kurkkuun. Mahtavat leuat \nloksahtivat vain kerran säikähtyneen gorillamiehen murisevassa \nnaamassa, ja sitten heitti kultaleijona raadon sitä vain kerran \nravisteltuaan ja karkasi toisen kimppuun. Kolme oli täten saanut \nnopeasti surmansa, toinen toisensa jälkeen, kun loput bolganeista \nkääntyivät pakenemaan tästä kauhun kammiosta. Mutta gomanganit, joiden \nrohkeus palasi heidän nähdessään, kuinka helposti tämä hurja \nliittolainen tuotti tyranneille kuolemaa ja pelästystä, asettuivat \nbolganien ja oviaukon väliin, katkaisten heiltä pakotien.\n\n\"Pidättäkää heidät, pidättäkää heidät\", huusi Tarzan. \"Älkää tappako \nheitä!\" Ja sitten kääntyen bolganien puoleen: \"Antautukaa, niin \nsäästämme teidät!\"\n\nJad-bal-ja pysytteli isäntänsä vieressä, mulkoillen ja muristen \nbolganeille ja silloin tällöin luoden apinamieheen rukoilevan \nsilmäyksen, joka sanoja selvemmin haastoi: \"Lähetä minut heidän \njoukkoonsa!\"\n\nViisitoista saliin saapuneista bolganeista oli vielä elossa. Hetkisen \nhe epäröivät, mutta sitten yksi heistä heitti aseensa lattialle. Toiset \nnoudattivat heti esimerkkiä.\n\nTarzan kääntyi Jad-bal-jan puoleen. \"Takaisin!\" hän sanoi osoittaen \nkoroketta, ja kun leijona kääntyi ja tassutti pois korokkeelle, haastoi \napinamies jälleen bolganeille.\n\n\"Menköön yksi joukostanne\", hän käski, \"ilmoittamaani tovereillenne, \nettä vaadin heitä heti antautumaan.\"\n\nBolganit kuiskailivat muutaman silmänräpäyksen keskenään, ja lopuksi \nmuuan heistä ilmoitti lähtevänsä toisia tapaamaan. Hänen poistuttuaan \nhuoneesta vanhus lähestyi Tarzania.\n\n\"He eivät milloinkaan antaudu\", hän virkkoi. \"Varo petosta.\"\n\n\"Hyvä näinkin\", sanoi Tarzan. \"Minä aavistelen petosta, mutta voitan \naikaa, ja sitä me enimmin tarvitsemme. Jos lähettyvillä olisi paikka, \njohon voisin teljetä nämä toiset, tuntisin asemamme turvallisemmaksi, \nsillä se vähentäisi vastustajaimme lukua ainakin näin monella.\"\n\n\"On sellainen huone\", virkkoi vanhus, osoittaen yhtä valtaistuinsalin \noviaukosta, \"johon voit heidät sulkea -- sellaisia huoneita on \nkeisarien torneissa monta.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Tarzan, ja hetkistä myöhemmin olivat bolganit hänen \nohjeittensa mukaan tiukasti teljettyinä valtaistuinsalin viereiseen \nhuoneeseen. Käytävästä he kuulivat gorillamiesten väittelyä. Oli \nilmeistä, että he pohtivat Tarzanin heille lähettämää tiedonantoa. \nKului viisitoista, kului kolmekymmentäkin minuuttia, eikä mitään sanaa \nsaapunut bolganeilta, eikä vihollisuuksiakaan uudistettu, mutta sitten \nsaapui valtaistuinsalin pääovelle sama mies, jonka Tarzan oli \nlähettänyt viemään antautumishaasteen.\n\n\"No\", kysyi apinamies, \"mitä he vastasivat?\"\n\n\"He eivät antaudu\", sanoi bolgani, \"mutta he sallivat sinun lähteä \nlaaksosta, kunhan päästät vapaiksi ne, jotka olet vanginnut etkä tee \npahaa toisillekaan.\"\n\nApinamies pudisti päätänsä. \"Se ei kelpaa\", hän vastasi. \"Minulla\non valta musertaa Timanttilaakson bolganit. Katso\", ja hän\nosoitti Jad-bal-jaa, \"tässä on oikea Numa. Otus, joka teillä oli \nvaltaistuimellanne, oli vain villipeto, mutta tämä on Numa, eläinten \nkuningas, kaikkien luotujen keisari. Katso häntä. Täytyykö häntä pitää \nkultakahleilla kytkettynä kuin vankia tai orjaa? Ei! Hän on todella \nkeisari. Mutta yksi on häntä korkeampi, ja sen käskyjä hän tottelee. Se \nolen minä, Apinain Tarzan. Ken minut suututtaa, ei saa tuntea \nainoastaan Numan vihaa, vaan myöskin Tarzanin vihaa. Gomanganit ovat \nminun kansaani, bolganit joutuvat orjikseni. Mene sanomaan \ntovereillesi, että heidän, jos mielivät laisinkaan säilyttää henkensä, \non parasta saapua pian anomaan armoa. Mene!\"\n\nKun lähetti oli jälleen poistunut, vilkaisi Tarzan vanhukseen, joka \nsilmäili häntä ikäänkuin pelon tai kunnioituksen ilmein, mutta hänen \nsilmäkulmissaan välähtikin hiukan vekkulia. Apinamies huokaisi syvään \nhelpotuksesta. \"Tällä tavoin voitamme ainakin puoli tuntia lisää\", hän \nsanoi.\n\n\"Sen kyllä tarvitsemme ja enemmänkin\", vastasi vanhus, \"vaikka tosin \noletkin saanut aikaa enemmän kuin pidin mahdollisena, sillä olet toki \nherättänyt epäröimistä bolganeissa, joilla ei ennen koskaan ole ollut \naihetta epäillä voimaansa.\"\n\nSilloin ulkokäytävistä kuuluva väittely ja pohdinta vaihtui \nliikehtimiseksi. Noin viisikymmentä gorillamiestä käsittävä joukko \nasettui aivan valtaistuinsalin pääkäytävän eteen, missä seisoivat \nääneti, aseet valmiina, ikäänkuin ehkäistäkseen huoneissa olevilta \njokaisen pakomahdollisuuden. Heidän takanaan nähtiin muiden bolganien \nliikkuvan poispäin ja häviävän ovista ja käytävistä, jotka johtivat \npalatsin pääeteisestä. La'n ja vanhuksen kanssa odottivat gomanganit \nlevottomasti apujoukkojen saapumista, Tarzanin istuessa puolittain \nnojaillen korokkeen reunalla, toinen käsivarsi Jad-bal-jan kaulalla.\n\n\"Niillä on jotain tekeillä\", sanoi vanhus. \"Meidän tulee huolellisesti \nvaroa yllätystä. Kunhan neekerit vain saapuisivat nyt, kun ovea \nvartioimassa on vain viisikymmentä, nujertaisimme heidät helposti ja \nmeillä olisi, niin tosiaan luulen, joku pieni mahdollisuus raivata \nitsellemme tie palatsin alueelta.\"\n\n\"Pitkän täälläolosi aikana\", huomautti Tarzan, \"on sinussa herännyt \nsamaa mieletöntä pelkoa bolganeja kohtaan kuin gomanganeissakin. \nMielentilastasi heitä kohtaan voisi päätellä heidän olevan joitakin \nyli-ihmisiä; mutta hehän ovat vain elukoita, ystäväni; ja jos pysymme \nlujina ja itsellemme uskollisina, voitamme heidät.\"\n\n\"Olkoot vain elukoita\", vastasi vanhus, \"mutta niillä elukoilla on \nihmisen aivot -- ja niiden oveluus ja julmuus on pirullista.\"\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, jota vain gomanganien hermostuneet \nkuiskaukset keskeyttivät. Neekerien ryhti oli ilmeisesti verkalleen \nlamaantumassa pakollisen odotuksen herpaisevasta jännityksestä, kun \nheidän metsäläistoverinsa eivät nopeasti ehtineet apuun. Lisäksi tuli \nkuria höllentävä vaikutus aprikoimisesta, mitä bolganit ehkä \nsuunnittelivat tai ehkä jo olivat panemassa täytäntöönkin. \nGorillamiesten pelkkä äänettömyys oli kauheampi kuin todellisen \nhyökkäyksen melske. La oli ensimmäinen valkoisista, joka katkaisi \näänettömyyden.\n\n\"Jos kolmekymmentä gomangania saattoi niin helposti lähteä palatsista, \nmiksi emme mekin voisi?\" hän kysyi.\n\n\"On kaksi syytä\", vastasi Tarzan. \"Toinen, että jos olisimme lähteneet \nsamaan aikaan, niin bolganit meitä paljon lukuisampina olisivat voineet \nhäiritä meitä ja pidättää meitä kyllin kauan, jotta heidän lähettinsä \nolisivat ehtineet hyvissä ajoissa ennen meitä, minkä seurauksena meidät \nennen pitkää olisivat tuhannet vihamieliset soturit piirittäneet. \nToinen syy on, että haluan rangaista noita olentoja, jotta vieras \nvastaisuudessa olisi turvassa Timanttipalatsin laaksossa.\" Hän \npysähtyi. \"Ja nyt mainitsen kolmannen syyn, miksi meidän ei sovi \nyrittää pakoa tällä hetkellä.\" Hän osoitti pengermälle aukeavia \nikkunoita. \"Katsokaa\", hän sanoi, \"pengermä ja puutarha ovat täynnä \nbolganeja. Mitkä aikeet heillä lieneekin, arvelen heidän suunnitelmansa \nmenestyksen riippuvan yrityksestämme paeta tästä huoneesta ikkunain \nkautta, sillä jollen erehdy, koettavat pengermällä ja puutarhassa \nolevat bolganit kätkeytyä meiltä.\" Vanhus asteli huoneessa sellaisella \nkohdalla, mistä voi nähdä suurimman osan pengermää ja puutarhaa, jonne \npäin valtaistuinsalin ikkunat olivat.\n\n\"Olet oikeassa\", hän sanoi palatessaan apinamiehen viereen; \"bolganit \novat joukolla kerääntyneet ikkunain alle, paitsi valtaistuinsalin \ntoisten ovien edessä. Mutta siitä meidän on saatava selko.\" Hän käveli \nnopeasti huoneen vastakkaiselle puolelle, vetäen erään oviaukon edestä \nsyrjään uutimet, joiden takaa tuli näkyviin pieni joukko bolganeja. He \nseisoivat siellä liikkumattomina, millään tavoin yrittämättä häneen \ntarttua tai tehdä hänelle pahaa. Hän astui ovelta ovelle, ja jokaisen \ntakaa näyttäytyi huoneessa olijoille samanlainen äänetön \ngorillavartiosto. Hän kiersi huoneen seinustaa korokkeen ja kolmen \nvaltaistuimen taitse ja palasi sitten Tarzanin ja La'n luo.\n\n\"Asia on niinkuin pelkäsin\", hän virkkoi, \"me olemme täydellisesti \nsaarroksissa. Jollei apua pian tule, niin meidät perii hukka.\"\n\n\"Mutta heidän voimansa on jaettu\", huomautti Tarzan.\n\n\"Sittenkin se on riittävä meidät nujertamaan\", vastasi ukko.\n\n\"Saatat olla oikeassa\", myönsi Tarzan, \"mutta teemmepä edes sitkeää \nvastarintaa.\"\n\n\"Mitä tuo on!\" huudahti La, ja huomio kääntyneenä samaan meluun \nkohottivat heti muutkin valtaistuinsalissa olijat silmänsä kattoa \nkohti, havaiten, että kahdestatoista aukosta oli poistettu laskuluukut, \nja nähden usean kymmenen gorillamiehen synkät naamat.\n\n\"Mitä ne nyt hommailevat!\" huudahti Tarzan, ja ikäänkuin vastauksena \ntähän kysymykseen alkoivat ylhäällä olevat bolganit paiskella \nvaltaistuinsaliin palavia, öljyssä liotettuja ja vuohennahkoihin \nköytettyjä rättejä, jotka heti alkoivat täyttää sitä paksulla, \ntukehduttavalla, palavain vuotain ja karvain käryyn sekaantuneella \nsavulla.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nVerikartta\n\n\nSitten kun Esteban ja Owaza olivat kaivaneet kullan maahan, palasivat \nhe paikalle, johon olivat jättäneet viisi neekerinuorukaistaan, \nlähtivät heidän kanssaan joen rannalle ja leiriytyivät yöksi. Täällä he \npohtivat suunnitelmiaan, päättäen jättää loput joukkoa pyrkimään \nrannikolle miten parhaiten kykenivät, itse palatakseen toiselle kohtaa \nrannikkoa, mistä voisivat varmastikin pestata kylliksi kantajia kultaa \nkuljettamaan.\n\n\"Miksi emme sen sijaan, että palaamme rannikolle kantajia etsimään\", \nkysyi Esteban, \"yhtä hyvin hanki niitä lähimmästä kylästä?\"\n\n\"Sellaiset eivät lähtisi kanssamme rannikolle\", vastasi Owaza. \"He \neivät ole kantajia. Korkeintaan kuljettaisivat kultamme seuraavaan \nkylään.\"\n\n\"Miksei sitten niin?\" tiedusti espanjalainen. \"Ja seuraavasta kylästä \nvoisimme ottaa kantajia kuljettamaan sitä edelleen, kunnes saisimme \ntaas uusia miehiä käytettäväksemme.\"\n\nOwaza pudisti päätänsä. \"Se on hyvä suunnitelma, bwana, mutta me emme \nsiihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme.\"\n\nEsteban raapi päätänsä. \"Olet oikeassa\", hän sanoi, \"mutta se säästäisi \nmeiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin.\"\n\nHe istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. \"Nyt älyän!\" huudahti \nespanjalainen vihdoin. \"Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt \nvoisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin \njoukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin \nsiirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka \ntapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään \nrannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme \nyksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten \nvoimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä \nkylään.\"\n\n\"Bwana puhuu viisauden sanoja\", vastasi Owaza. \"Täältä ei ole varsin \npitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle, \nja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme \nmonet pitkät vaellukset.\"\n\n\"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää \nvaroa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää \nkullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten \nkun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta \nselvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole \nsuurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä.\"\n\nJa niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen \nkätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.\n\nEnnenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä \nkantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon \naarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa, \njota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta \nhän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille \nhuomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä \nmahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle \npaikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään \nhän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos \njotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan \nkätköpaikkaa.\n\n\u003Ctb>\n\nKun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen, \nodotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut \nmitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen \nluokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen \nkasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä, \nvaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin \npääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei \nvielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa \nnoutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta \nhaluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään. \nHän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi, \nettä Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.\n\nToisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet \nwazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän \npelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän \nkyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli \nkohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän \nheti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien \njuuri palanneiden wazirien häntä seurata.\n\nKorak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei \nsiinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.\n\n\"Emme kaikki saa lähteä kotoa\", sanoi rouva. \"Sinun tulee jäädä tänne, \npoikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut.\"\n\n\"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi\", vastasi Korak.\n\n\"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani\", nauroi äiti, \"ja \nsinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä \nhyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla.\"\n\n\"Niin, niin, sen uskon\", vastasi Korak, \"mutta minä soisin voivani \nlähteä tai että Mirjam olisi täällä.\"\n\n\"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä\", vastasi lady \nGreystoke. \"Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun \nviidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja \nKorakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja \nurhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa.\"\n\n\"Saatat olla oikeassa\", vastasi Korak, \"mutta en mielelläni näe sinua \nlähtevän ilman minua.\"\n\nJa niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta \nlähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.\n\n\u003Ctb>\n\nKun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat \nluvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä \nmyöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen \nturvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma \nja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä \nkaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään \nkurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat \notaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että \nhän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka \ntoimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.\n\n\"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja. \nOveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme \nväkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa \nnorsuhampaat.\"\n\n\"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?\" kysyi Flora \nepäilevästi.\n\n\"Te ette tunne Owazaa\", vastasi Luvini. \"Jos hän saa kuiskatuksi \nsanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun \narabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia \ntaistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat \nsäikähtyneinä.\"\n\n\"Luulen, että hän on oikeassa\", mutisi Kraski; \"se kuulostaa juuri \nespanjalaisen tapaiselta\", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen. \n\"Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä\", vastasi neekeri.\n\n\"Hyvä\", huudahti Kraski; \"ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä \nsuunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo \nvaroittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille, \nettä viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme \npyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse \nsaavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen \nmukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna \ntäytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme \nastuneet heidän leiriinsä.\"\n\n\"Tuo kuulostaa hyvältä\", vastasi Flora, \"ja se on tosiaankin aika \nkieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin.\"\n\nVenäläinen punehtui. \"Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa\", \nhän lausui.\n\nTyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin \nja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten \nkanssa?\" hän kysyi. \"Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra \nKarl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen \nvoi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni\", tokaisi Kraski; \"jos yrityksessä on jotakin \ntavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet -- mikäli ei ole mitään \nvaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi \ntappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin, \njotka me vapautamme.\"\n\n\"No niin\", sanoi Bluber, \"jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä \nkernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että _minä_ \nolla rehellinen mies.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", huudahti Throck, \"me olemme kaikki rehellisiä \nmiehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä \npastorijoukkoa.\"\n\n\"Tietysti me olemme rehellisiä\", ulvoi John Peebles, \"ja joka vain \nsanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se.\"\n\nTyttö hymyili väsyneesti. \"Kyllähän te aina voitte kerskua \nrehellisyydestänne\", hän sanoi. \"Mokomat kiertävät maailmaa \nrehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä, \nseuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki \nsovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme. \nTeemmekö niin vai emmekö?\"\n\n\"Tulevatko miehet mukaamme?\" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.\n\n\"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit\", vastasi \nneekeri.\n\n\"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?\" kysyi Flora.\n\nKaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he \nryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin \nviestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän \nmyöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.\n\nKun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän \nsanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä \nodotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä \nnaapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että \narabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska \npelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla \ntämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi \nturvallisesti heidän paalutukseensa.\n\nKun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora \nHawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet \nEstebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten \nselviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin \nsafari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän \nnorsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta, \njoka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa \ntai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan. \nSillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa \nkylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän \njoka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut \npienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet \norjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin \nvalkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini \nhalusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen \nmustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli \nensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten \nkimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat \nvarastaneet heiltä aseet\n\nEi ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa \nhelposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin \nyksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja \nkiintymys emäntäänsä.\n\nTämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin \npitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen \nja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle \ntietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon \nsuuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.\n\nLuvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa \nhänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja \narabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon \njälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto \njo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita \nsalaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän \nhaltuunsa melkoisen varallisuuden.\n\nJuuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin \ntelttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi tyttö.\n\n\"Hst!\" varoitti nuorukainen. \"Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle, \nvaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä \nLuvini suunnittelee.\"\n\nNeitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.\n\n\"Sinä olet ollut minulle ystävällinen\", kuiskasi poika; \"nyt kun Luvini \ntahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä \nilmoittamaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" huudahti Flora hiljaa.\n\n\"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen \njälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän \naikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta \nrahasummasta.\"\n\n\"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?\" kysyi neitonen.\n\n\"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät\", vastasi poika. \"Minun oli \nmäärä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen \npalveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet.\"\n\nNeitonen hypähti seisaalleen. \"Kyllä minä sille mustanaamalle näytän\", \nhän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta \nkohti.\n\nPoika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. \"Ei ei!\" hän \nhuusi. \"Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he \ntappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi \nkumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on \nluvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt \nvalmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin \nsaisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti \nkimppuusi.\"\n\n\"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?\" kysyi Flora.\n\n\"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava \nviidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata.\"\n\nTyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi: \n\"Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni. \nKenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin. \nMene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja.\"\n\nNeekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että \njoku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi, \nteltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli \nmennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin \ntelttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi \nmolemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli \nneekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska \noli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että \nheillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata \nneekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät \nluopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti \nalkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän \nnujertamisensa oli.\n\nBluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen \nkaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta, \nehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat \nkuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman \nlujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään \nodottamatta.\n\nTaaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. \"Se ei \nkelpaa\", hän sanoi, \"sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon \nmeidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa \nneekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät \näsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä \njälkeen ei henkenne olisi _tuon_ arvoinen\", ja hän näpsäytti sormiaan.\n\n\"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista\", mörisi Peebles, \"mutta \nmihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman \nneekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille, \nkantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä \ntahtoisin tietää -- ja tässä sitä nyt ollaan.\"\n\n\"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole\", sanoi Throck. \"Mutta ei maar minua \nhalutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä \npakoon pötki.\"\n\nSilloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli \nleijonan karjahdus.\n\n\"Oi, oi!\" huudahti Bluber. \"Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon? \n_Mein Gott!_ Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse \nniinkuin valkoinen mies.\"\n\n\"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla\", virkkoi Kraski. \"Ne \nkiduttavat sinua, jos jäät.\"\n\nBluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan \npitkin. \"Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?\" hän uikutti. \"Miksei minä \njäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?\"\n\n\"Tuki suusi\", tiuskasi Flora. \"Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin \nherätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei \nmeillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia \nvastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä \nmeiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä \ntäytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen -- vain Jumala tietää -- \nja Jumala meitä auttakoon!\"\n\n\"Niin, Jumala meitä auttakoon!\" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.\n\nHetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. \"Kaikki on valmista, \nbwanat\", hän sanoi. \"Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty. \nKuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Kraski; \"olemme juuri siitä haastelleet ja \npäättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta.\"\n\n\"Se sopii\", sanoi Luvini, \"mutta sinun täytyy jäädä tänne.\" Hän \npuhutteli Floraa. \"Sinun ei olisi turvallista olla taistelun \ntuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle \nsivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää \nmurtautua riviemme lävitse pakoon.\"\n\n\"Hyvä niin\", myönsi Flora, \"minä jään tänne, missä on turvallista.\"\n\nMielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa \nmukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa \nilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin \nhermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt \nhuomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli \nniin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten, \nkatse harhaillen hurjasti pitkin kenttää -- ensin mustain parveen, \nsitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan \noli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan \nlaukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen \nviidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen \npyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.\n\nPeebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi \nkiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain \nvähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan, \nvaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.\n\nOli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat \nvielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava \nkiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski \nnousi ja tarttui Floraa käsivarresta.\n\n\"Tule\", hän huudahti.\n\nPeeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti, \nja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.\n\nNyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja \nkiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa, \ntaistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia \npyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun \nKraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.\n\nOttelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin \nmonin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän \nonnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin \nvihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin, \nvain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti \nheti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja \ntoiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä \nlyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.\n\nKutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut; \nteroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän \nsallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin \nneekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli \nkolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä \nseuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he \nehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli \nainoastaan päivämatkan päässä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nTimanttivarasto\n\n\nAlkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin \ntukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille, \nrukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen \nsisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka \nodotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.\n\n\"Odottakaa hetkinen\", virkkoi Tarzan, \"kunnes savu on kyllin sakea \nehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme \npengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä \nitäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi \npakomahdollisuus.\"\n\n\"Minulla on parempi suunnitelma\", sanoi vanhus. \"Kun savu on meidät \npeittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti \nsiksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni \nkorokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että \nbolganeja ei ollut sitä vartioimassa.\"\n\n\"Mihin se johtaa?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Timanttitornin maakerrokseen -- sen tornin, josta sinut löysin. Se osa \npalatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he \naavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme \nainakin metsään.\"\n\n\"Oivallista!\" riemuitsi apinamies. \"Ei kestä kauan ennenkuin savu \nverhoo meidät bolganeilta.\"\n\nTositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa \nolijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat \ntukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun \nvaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä \nvartijoilta kätkettyinä.\n\n\"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää\", sanoi Tarzan; \n\"minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni.\"\n\n\"Savu sakenee hiukan\", virkkoi vanhus. \"Lyhyt tuokio vain, niin voimme \nluullakseni lähteä kenenkään näkemättä.\"\n\n\"Minä en voi tätä enää kestää\", parahti La. \"Minä tukehdun ja olen \npuolisokea.\"\n\n\"No\", sanoi vanhus, \"ehkeivät he enää voi meitä erottaa. Savu on varsin \nsakeaa. Seuratkaahan siis minua!\" Ja hän johdatti heidät korokkeen \naskelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien \nverhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin \nja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä \nja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt \nsitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä \nmurinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat \nheidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät \ngomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he \nlyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat \nluultavasti tehneet.\n\nAukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin \nalas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen \nvälimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta \nhuojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta, \nettä kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat \nkärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että \nensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat \ntunnelissa tavattavat esteet.\n\nKäytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän \nmelkoisella ponnistuksella sai avatuksi.\n\n\"Odottakaa tuokio\", hän sanoi, \"kunnes löydän soihtulampun, \nsytyttääkseni valoa.\"\n\nHe kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti \nhimmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä \nnäki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun \nvavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.\n\n\"Toimittakaa heidät kaikki sisälle\", sanoi vanhus, \"ja sulkekaa ovi\", \nja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: \"Tule! Ennenkuin lähdemme \ntästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään \nihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt.\"\n\nHän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä \nsoihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä \nnahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin, \navasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. \"Timantteja\", hän \nsanoi; \"jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen \nsisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista \najoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän \ntaruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja \nettä he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden \nkaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja \nkiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne\", hän lisäsi, \nojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.\n\n\"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta \nmahdollistahan se on\", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.\n\nTimanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin \nylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi \nraskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän \nvälillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli \navaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.\n\n\"Odota hetkinen\", hän virkkoi, \"kunnes loput gomanganit ovat tulleet. \nPortaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä \ntakanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai \nkahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme, \nryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja \npitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa \nvalmiit\", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; \"luullakseni ovat kaikki nyt \nylhäällä.\"\n\nHuolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten \nhän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: \"Nyt.\" Salpa lipsahti auki, \novet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa \nitäporttia kohti.\n\nValtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet, \nettä heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka \nseurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin \nbolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka \nkuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.\n\n\"Tuolla he tulevat\", huusi Tarzan toisille; \"juokse minkä jaksat \nsuoraan Oparin laaksoa kohti, La.\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi nuori nainen.\n\n\"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita \notuksia.\"\n\nLa pysähtyi tiellään. \"Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain \nTarzan\", hän sanoi. \"Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin \nvaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua.\"\n\n\"Kuten tahdot\", vastasi toinen. \"Tuolla he tulevat.\"\n\nSuurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin \nläpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin \netäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia \ntotteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä, \njota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.\n\nVanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.\n\n\"Sinun on parasta paeta\", hän sanoi. \"Gomanganien rivit murtuvat, ja he \npötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä.\"\n\n\"Paolla emme mitään voita\", selitti Tarzan, \"sillä me vain \nmenettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten \nolisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme.\"\n\nHän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi: \n\"Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!\" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.\n\n\"Juuri ajoissa tulevatkin\", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen \ngomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. \"Tulkaa\", hän huusi \nläheneville neekereille, \"bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa \nkostamaan vaivanne!\" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia \nmustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri \nkuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä \nTimanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja \ntyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka \npaiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.\n\nHuudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen \nraivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta \nyhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä \nkului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän \nehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli \nkallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen \ntappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.\n\nEikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat \ngomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton \nensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse\nJad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu \nloppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.\n\nOttelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera \nvaltaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut. \nSinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat \nkerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista, \niso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan \nneekereille:\n\n\"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet \nitsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu \nkauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin \naavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne \nei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja \noikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija \njostakin vieraasta heimosta.\"\n\n\"Sinut, sinut!\" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa \nApinain Tarzania heidän kuninkaakseen.\n\n\"Ei\", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; \"mutta \ntäällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee \ntapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin \nkukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin \nhänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan\", ja Tarzan osoitti vanhusta.\n\nTämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. \"Mutta minä haluan lähteä täältä \npois\", hän sanoi; \"haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen \ntänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet.\"\n\n\"Sinä et tiedä, mitä haastelet\", puheli apinamies. \"On kulunut paljon, \npaljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia \nkotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta, \nomanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä \nsinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen \nlähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa, \nmutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut \nviidakkoon -- jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja \nrehellisesti vihaavat, -- luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään \nvilpittömyyteen.\n\n\"-- Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi \ntilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä \nihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä \npimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin \nmuovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja \nystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan \nharjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina \nkadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla \nsen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi \npuolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee \nheidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita, \njoilla käyvät sotiaan.\"\n\n\"Puheesi on totta, Apinain Tarzan\", vastasi vanhus; \"siellä vanhassa \nmaailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos \ngomanganit minut päällikökseen haluavat.\"\n\nKun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät \nvoineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti \nottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta \ntiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään \njulmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka \nolivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin \nvaltaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä \norjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat \nkaranneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi \nkuninkaansa ei sitä sallinut.\n\n\"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?\" \nkysyi muuan bolganeista. \"Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla \npuolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia.\"\n\nTarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan \nhän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut \nbolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle. \nVihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.\n\n\"Teitä on satakunta miestä\", hän sanoi. \"Te olette väkeviä ja hurjia \ntaistelijoita. Minun vieressäni istuu La, Oparin ylipapitar ja \nkuningatar. Häijy pappi anasti hänen valtansa ja syöksi hänet \nvaltaistuimelta, mutta huomenna marssimme Oparia vastaan \nTimanttipalatsin laakson urhokkaimpien gomanganien kanssa, \nrangaistaksemme ylipappi Kadshia, joka on kuningattarensa kavaltanut; \nja La nousee jälleen Oparin valtaistuimelle. Mutta missä kavalluksen \nsiemeniä on kylvetty, siellä saattavat idut nousta oraalle, milloin \nsitä vähimmin aavistetaan. Kestänee näin ollen kauan ennenkuin Oparin \nLa voi täydellisesti luottaa alamaisten uskollisuuteen -- ja se seikka \ntarjoo teille tilaisuuden ja kotimaan. Seuratkaa siis meitä Opariin ja \ntaistelkaa meidän kanssamme asettaaksemme La'n uudestaan \nvaltaistuimelleen, ja jääkää taistelun tauottua sinne La'n \nhenkivartiostoksi suojellaksenne häntä ei ainoastaan ulkonaisilta, vaan \nsisäisiltäkin vihollisilta.\"\n\nBolganit pohtivat asiaa muutaman minuutin, ja sitten eräs heistä tuli \napinamiehen luo. \"Me suostumme sinun ehdotukseesi\", hän sanoi.\n\n\"Ja oletteko uskollisia La'lle?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Bolganeista ei koskaan tule kavaltajaa\", vastasi gorillamies.\n\n\"Hyvä!\" huudahti Tarzan. \"Entä sinä, La, oletko tyytyväinen tähän \njärjestelyyn?\"\n\n\"Minä otan heidät palvelukseeni\", vastasi ylipapitar.\n\nAikaisin seuraavana aamuna lähtivät Tarzan ja La kolmentuhannen \ngomanganin ja sadan bolganin kanssa kavalaa Kadshia rankaisemaan. \nMitään sotajuonta tai petosta ei juuri yritettykään. He marssivat vain \nTimanttipalatsin laakson läpi, astuivat louhikkoista rotkoa pitkin alas \nOparin laaksoon ja suuntautuivat sitten suoraan La'n palatsin \ntakarakennuksia kohti.\n\nPieni harmaa marakatti, joka istui köynnösten ja kiertokasvien verhossa \ntemppelimuurin harjalla, äkkäsi heidän tulonsa. Se keikautti päätään \nensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja tapaus herätti siinä niin \nkiihkeää mielenkiintoa, että se hetkiseksi unohti raapia vatsaansa -- \nmitä se jonkun aikaa oli uutterasti tehnyt. Mitä lähemmäksi marssivain \nrivistö ehti, sitä enemmän kiihtyi Manu, ja kun se hämärästi totesi \ngomanganien suuren joukon, joutui se aivan suunniltaan, mutta \nviimeisenä pontimena, joka pani sen hurjasti livistämään takaisin \nOparin palatsin turviin, oli bolganien -- hänen pienen maailmansa \npeikkojen -- näkeminen.\n\nKadsh oli sisemmän temppelin pihassa, jossa hän auringon noustessa oli \nuhrannut Leimuavalle Jumalalle. Kadshin kanssa oli joukko alempia \npappeja ja Oah papittarineen. Että heidän keskensä oli riitaa, ilmeni \nsekä heidän synkistä kasvoistaan että Oahin Kadshille lausumista \nsanoista.\n\n\"Taaskin olet mennyt liian pitkälle, Kadsh!\" hän huudahti katkerasti. \n\"Ainoastaan Leimuavan Jumalan ylipapitar saa uhrauksen toimittaa. Ja \nkuitenkin sinä itsepintaisuudessasi tuon tuostakin saastutat \nuhriveitsen kelvottomalla kädelläsi.\"\n\n\"Hiljaa, vaimo!\" ärähti ylipappi. \"Minä olen Kadsh, Oparin kuningas ja \nLeimuavan Jumalan ylipappi. Sinä olet se, mikä olet, ainoastaan Kadshin \nsuosiosta. Älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi tai saat itse \nmaistaa uhriveitsen terää.\" Ei ollut epäilystäkään hänen uhkaukseensa \nsisältyvästä kamalasta tositarkoituksesta. Monien hänen ympärillään \nolevien oli vaikea salata tyrmistymistään, nähdessään hänen \npyhyyttäloukkaavan sävynsä ylipapitarta kohtaan. Niin vähän kuin he \nOahista välittivätkin, oli toki totta, että hänet oli korotettu \nkorkeimmalle arvopaikalle, ja ne, jotka luulivat La'n kuolleen, \nniinkuin Kadsh oli kaikin keinoin koettanut heille uskotella, \nosoittivat Oahille täydelleen sitä kunnioitusta, johon hänen korkea \nvirkansa hänet oikeutti.\n\n\"Ole varuillasi, Kadsh\", varoitti eräs vanhemmista papeista. \"On raja, \njonka yli et sinäkään voi mennä.\"\n\n\"Rohkenetko sinä minua uhata?\" huudahti Kadsh, jonka silmissä oli \nyltiöpäisyyden hurja vimma. \"Rohkenetko sinä uhata _minua_, Kadshia, \nLeimuavan Jumalan ylipappia?\" Ja puhuessaan hän karkasi loukkaajaa \nkohti, uhriveitsi uhkaavasti kohotettuna päänsä yli, mutta juuri sillä \nhetkellä tuli pieni harmaa apina riekuen ja kirahdellen muurin aukosta, \njosta nähtiin temppelin pihan yli.\n\n\"Bolganit! Bolganit!\" se kirkui. \"Ne tulevat! Ne tulevat!\"\n\nKadsh pysähtyi ja kääntyi Manua kohti, veistä pitelevän käden \nvalahtaessa hänen sivulleen. \"Näitkö sinä ne, Manu?\" hän kysyi. \n\"Puhutko sinä totta? Jos tämä taaskin on sinun kepposiasi, niin et elä, \nkunnes sellaisen jälleen Kadshille tekisit.\"\n\n\"Minä puhun totta\", piipitti marakatti. \"Minä näin heidät omin silmin.\"\n\n\"Kuinka paljon heitä siellä on?\" kysyi Kadsh. \"Ja kuinka lähelle Oparia \nhe ovat ehtineet?\"\n\n\"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä puissa\", vastasi Manu. \"Ja he ovat jo \nlähellä temppelin muuria -- bolganit ja gomanganit. Heitä vilisee kuin \nviileissä ja kosteissa rotkoissa kasvavaa ruohoa.\"\n\nKadsh kääntyi, kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti, ja heittäen päänsä \ntaaksepäin hän luikkasi venytetyn kirkunan, joka päättyi vihlovaan \nkiljahdukseen. Kolmesti hän laukaisi kamalan huutonsa ja käskien sitten \nmuiden pihassa olijain seurata häntä alkoi vilistää rivakasti \nvarsinaista palatsia kohti. Kadshin suunnatessa askeleensa vanhaa \npuilla reunustettua tietä kohti, jonka äärellä Oparin palatsin \njulkisivu kohosi, tulvehti jokaisesta käytävästä ja oviaukosta \nryhmittäin Oparin kyhmyisiä ja karvaisia miehiä aseina raskaat \nlyijypäiset sauvansa ja puukkonsa. Puissa heidän yläpuolellaan kirkui \nja parpatti pari-, kolmekymmentä pientä harmaata marakattia.\n\n\"Ei tänne\", ne huusivat, \"ei tänne!\" ja osoittivat kaupungin \neteläsivulle päin.\n\nKurittoman rahvaslauman lailla astuivat papit ja soturit jälleen \npalatsiin Kadshin kintereillä, palaten rakennuksen toista sivua kohti. \nSieltä he kapusivat palatsia suojaavan korkean muurin harjalle, juuri \nkun Tarzanin joukot pysähtyivät sen ulkopuolelle.\n\n\"Kivimöhkäleitä, kivimöhkäleitä!\" kirkui Kadsh. Ja vastauksena hänen \nkäskyihinsä alkoivat naiset alhaalla kerätä irtonaisia, palatsin \nmuurista murtuneita sirpaleita ja heitellä niitä ylös sotureille.\n\n\"Menkää tiehenne!\" huusi Kadsh sotajoukolle portin ulkopuolella. \n\"Menkää tiehenne! Minä olen Kadsh, Leimuavan Jumalan ylipappi, ja tämä \non hänen temppelinsä. Älkää saastuttako Leimuavan Jumalan temppeliä, \nmuutoin saatte tuntea hänen vihaansa.\"\n\nTarzan astahti eteenpäin hiukan toisten edelle ja kohotti kätensä \nvaatien äänettömyyttä.\n\n\"La, teidän ylipapittarenne ja kuningattarenne, on täällä\", hän huusi \nmuurilla seisoville sotilaille. \"Kadsh on kavaltaja ja petturi. Avatkaa \nporttinne ja ottakaa vastaan kuningattarenne. Jättäkää kavaltajat \noikeuden käsiin, niin teille ei tapahdu mitään pahaa; mutta jos \nkiellätte La'lta pääsyn kaupunkiinsa, niin me anastamme väkivallalla ja \nverenvuodatuksella sen, mikä La'lle oikeudenmukaisesti kuuluu.\"\n\nTarzanin lakattua puhumasta astahti La hänen viereensä, jotta\nkoko hänen kansansa hänet näkisi, ja heti kuului hajanaisia \nhyväksymishuutoja La'lle, ja yksi ja toinen ääni kohotettiin Kadshia \nvastaan. Ilmeisesti älyten, ettei vaakakupin kallistumiseen paljon \ntarvittaisi, kirkaisi Kadsh miehilleen, että heidän on hyökättävä, ja \nsinkautti samalla kiven Tarzania kohti. Ainoastaan apinamiehen \nihmeellinen ketteryys pelasti hänet, ja heitto meni ohi, osuen erästä \ngomangania rintaan ja kaataen hänet. Heti satoi kiviä kuurona heidän \npäälleen, ja silloin Tarzan käski seuralaistensa rynnätä.\n\nUlvoen ja möristen syöksyivät bolganit ja gomanganit hyökkäykseen. Kuin \nkissat he kiipesivät rosoista muurinpintaa ylöspäin ylhäältä uhkaavien \nlyijysauvojen uhalla. Tarzan, joka oli valinnut Kadshin uhrikseen, \nsaapui ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Käyrä, karvainen soturi \niski häntä kohti lyijysauvallaan, mutta riippuen toisella kädellään \nmuurinharjasta tarttui Tarzan toisella kädellään aseeseen, temmaten sen \nhätyyttäjältään. Samassa hän näki Kadshin kääntyvän ja katoavan takana \nolevaan pihaan. Tarzanin hinattua itsensä harjalle kävi hänen \nkimppuunsa heti kaksi muuta Oparin soturia. Heidän tovereiltaan \nsieppaamallaan aseella hän kellisti heidät oikealle ja vasemmalle, niin \nsuuren etevämmyyden tuotti hänelle hänen iso kokonsa ja voimansa, ja \nsitten hän, muistaen vain, että Kadshin, joka oli La'ta vastaan tehdyn \nkapinan alkuunpanija ja johtaja, ei ollut sallittava paeta, hyppäsi \nalas kiveykselle, juuri kun ylipappi hävisi holvikäytävästä pihamaan \ntoiselle puolelle.\n\nJotkut papit ja papittaret yrittivät estää hänen kulkuaan. Tarttuen \nnilkoista erääseen pappiin heilautti apinamies hänen ruumistaan kehässä \nympärillään, siten raivaten itselleen tien juostessaan pihamaan \nvastapäistä sivua kohti, missä hän pysähtyi, kääntyen ja ponnistaen \nmahtavain lihastensa kaikella voimalla heilautti papin ruumista vielä \nkerran ja paiskasi sen vasten ahdistajainsa kasvoja.\n\nJäämättä tarkastamaan, mikä vaikutus hänen teollaan oli, hän kääntyi \njälleen Kadshin takaa-ajoa jatkamaan. Mies pysyi aina hiukan edellä, \nsillä hän tunsi palatsin ja temppelin ja pihojen kiemurtelevat sokkelot \nparemmin kuin Tarzan ja osasi niissä siis paremmin liikkua. Siitä, että \npolku johti temppelin sisäpihoihin, oli Tarzan varma. Sieltä pääsisi \nKadsh helposti pujahtamaan palatsin alla oleviin maaholveihin ja saisi \npiilopaikan, josta hänet olisi vaikea karkoittaa, sillä niin lukuisat \nja mutkittelevat nuo pimeät maanalaiset tunnelit olivat. Siispä Tarzan \nponnisti kaikkensa ehtiäkseen uhripihaan kyllin ajoissa, estääkseen \nKadshin pääsemästä verrattain hyvään turvaan maanalaisiin käytäviin, \nmutta kun hän vihdoin hyppäsi ovikäytävästä pihaan, kiertyi taitavasti \nheitetty silmukka hänen nilkkoihinsa, ja hän paiskautui raskaasti \ntantereeseen. Melkein heti karkasi joukko Oparin pieniä, käyriä\nmiehiä hänen kimppuunsa hänen viruessaan siinä kaatumisestaan \npuolipökertyneenä ja ennenkuin hän oli tullut täysin tajuihinsa, olivat \nhe hänet lujasti köyttäneet.\n\nMelkein puoliksi taintuneena hän tunsi, kuinka ne nostivat hänet maasta \nja kantoivat häntä, ja pian senjälkeen hänet laskettiin kylmälle \nkiviselle pinnalle. Vasta silloin hän tointui täydellisesti ja totesi \ntaaskin makaavansa selällään Leimuavan Jumalan temppelin sisäpihan \nuhrialttarilla, ja hänen yläpuolellaan seisoi pääpappi Kadsh, julmat \nkasvot vääntyneinä vihan irvistykseen ja kuvastaen viivästyneen koston \nriemua, joka häntä odotti.\n\n\"Vihdoin!\" mölähti ahnehtiva ilkimys. \"Tällä kertaa et sinä, Apinain \nTarzan, saa kokea Leimuavan Jumalan raivoa, vaan miehen, Kadshin, \nvimmaa; eikä nyt viivytellä eikä kukaan tule väliin.\"\n\nKadsh heilautti uhripuukkoaan korkealla hänen päänsä päällä. Veitsen \nterän yli näki Apinain Tarzan pihamuurin harjan ja sen takaa juuri \nsilloin esiin pistämässä mahtavan mustaharjaisen leijonan pään ja \nhartiat.\n\n\"Jad-bal-ja!\" hän huusi. \"Tapa, tapa!\"\n\nKadsh epäröi, puukko korkealla. Hän näki apinamiehen silmien suunnan ja \nseurasi sitä. Ja sillä hetkellä loikkasi kultaleijona kiveykselle ja \noli kahdella valtavalla harppauksella Oparin ylipapin niskassa. Veitsi \nkilahti kivipermannolle, ja pedon lujat leukapielet loksahtivat umpeen \nmiehen kamalissa kasvolihaksissa. Alemmat papit, jotka olivat \nkaapanneet Tarzanin ja jääneet katselemaan, kuinka hän saisi\nsurmansa Kadshin kädestä, olivat parkuen paenneet pihasta samassa \nsilmänräpäyksessä kun kultaleijona oli karannut heidän mestarinsa \nkimppuun, ja nyt ei temppelin uhripihassa enää ollut muita kuin Tarzan, \nJad-bal-ja ja Kadshin hengetön ruumis.\n\n\"Kah, Jad-bal-ja\", käski Tarzan, \"älä salli kenenkään tehdä pahaa \nApinain Tarzanille.\"\n\nTuntia myöhemmin täyttyi Oparin vanha palatsi ja temppelit La'n \nvoitollisista joukoista. Surmalta säästyneet papit ja soturit olivat \nnopeasti antautuneet, tunnustaen La'n kuningattarekseen ja \nylipapittarekseen, ja nyt etsittiin La'h käskystä kaikkialta \nkaupungista Tarzania ja Kadshia. Niinpä La itse erään etsijäosaston \njohtajana sattui astumaan uhripihaan. Näky, joka hänen silmiään täällä \nkohtasi/ sai hänet äkkiä pysähtymään, sillä siellä virui Apinain Tarzan \nsidottuna alttarilla, ja hänen päällään seisoi kiukkuisena ja kiiluvin \nsilmin kultaleijona Jad-bal-ja, tuijottaen suoraan La'han.\n\n\"Tarzan, Tarzan!\" parahti tämä, astahtaen alttaria kohti. \"Kadsh on \nviimeinkin ajanut tahtonsa perille. Armahtakoon, minua isieni Jumala! \nTarzan on kuollut!\"\n\n\"Ei\", huusi apinamies, \"kaukana siitä! Tulehan päästämään minua. Minä \nolen ainoastaan sidottuna, mutta ilman Jad-bal-jaa olisin kuollut \nuhriveitsestä.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", huudahti La ja aikoi lähestyä alttaria, mutta \npysähtyi nähdessään murisevan leijonan uhkaavan asennon.\n\n\"Alas!\" huusi Tarzan. \"Salli hänen tulla!\" Ja Jad-bal-ja laskeutui \nisäntänsä viereen ja ojensi viiksisen kuononsa apinamiehen rintaa \nvasten.\n\nSitten saapui La ja ottaen uhriveitsen katkoi viidakon vangittua herraa \npidättävät siteet, nähden samassa alttarin toisella puolen viruvan \nKadshin ruumiin.\n\n\"Pahin vihollisesi on kuollut\", sanoi Tarzan, \"ja hänen kuolemastaan \nsaat kiittää Jad-bal-jaa, niinkuin minä sitä kiitän elämästäni. Nyt \nsinun sopii hallita rauhassa ja onnellisesti ja pysyä ystävyydessä \nTimanttipalatsin laakson asukkaiden kanssa.\"\n\nSinä yönä istuivat Tarzan, bolganit, gomanganien päämiehet sekä Oparin \npapit ja papittaret Oparin palatsin isossa juhlasalissa kuningatar La'n \nvieraina, syöden muinaisten atlantilaisten kultaisista kulhoista -- \nsillä mantereella muovatuista kulhoista, jonka olemassaolosta enää vain \nvanhat tarut tietävät. Ja seuraavana päivänä Tarzan lähti Jad-bal-jan \nkanssa paluumatkalle wazirien maahan ja kotiin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nLiekkien uhri\n\n\nFlora Hawkes neljän liittolaisensa kanssa hapuili Luvinin ja tämän \nkahdensadan soturin takaa-ajamana viidakkoyön. pimeydessä. Heillä ei \nollut mitään päämäärää, sillä oltuaan kokonaan neekerien opastamina he \neivät tienneet, missä olivat, vaan olivat nyt ihan eksyksissä. Ainoa \najatus, joka vallitsi kaikkien mielissä, oli päästä mahdollisimman \netäälle norsunluurosvojen leiristä, sillä olipa taistelu siellä \njohtanut mihin tulokseen tahansa, olisi heidän kohtalonsa ollut sama \nheidän joutuessaan jompainkumpain voitollepäässeiden käsiin. He olivat \numpimähkään ponnistelleet eteenpäin noin puoli tuntia, kun he \nhetkellisen pysähdyksen aikana selvästi kuulivat takaa-ajajain ääniä ja \njälleen syöksyivät eteenpäin kauhunsa vallassa, jatkaakseen \npäämäärätöntä pakoaan.\n\nNyt he hämmästyksekseen erottivat valkean hohdetta edeltään. Mitä se \noli? Olivatko he tehneet täyden kierroksen ja oliko tämä taaskin sama \nleiri, jota he olivat paenneet? He tunkivat edelleen tutkiakseen asiaa, \nkunnes vihdoin näkivät okapensas-boman ympäröimän leirin ääriviivat, \njonka keskellä paloi kenttänuotio. Tulen ääreen oli kerääntyneinä \npuolikymmentä mustaa soturia, ja kun pakolaiset hiipivät lähemmäksi, \nnäkivät he neekerien joukossa seisomassa leirinuotion kyllin kirkkaassa \nvalossa ihmishahmon -- valkoisen naisen, -- ja heidän takanaan kohosi \nyhä äänekkäämpänä takaa-ajajain meteli.\n\nLeirinuotion ympärille kerääntyneiden neekerien liikkeistä ja eleistä \nkävi selville, että he keskustelivat taistelun ryskeestä, jota olivat \näskettäin rosvoretkeilijäin leiristä kuulleet, sillä he viittoilivat \nusein siihen suuntaan, ja nyt kohotti nainen kätensä vaatien \näänettömyyttä, ja he kaikki kuuntelivat. Oli ilmeistä, että hekin \nkuulivat Flora Hawkesia ja hänen liittolaisiaan takaa-ajavien soturien \ntulon.\n\n\"Siellä on heidän joukossaan valkoinen nainen\", sanoi Flora Hawkes \ntoisille. \"Emme tiedä, kuka hän on, mutta hänessä on ainoa toivomme, \nsillä ne, jotka meitä ajavat takaa, saavuttavat meidät nopeasti. \nKenties tuo nainen meitä suojelee. No, minä menen ottamaan asiasta \nselvän\", ja vastausta odottamatta hän käveli rohkeasti bomaa kohti.\n\nHe olivat ehtineet vain lyhyen matkan, kun wazirien terävät silmät \nheidät huomasivat, ja heti reunustivat uhkaavat keihäät boman syrjän.\n\n\"Seis!\" kirkaisi muuan sotureista. \"Me olemme Tarzanin wazireja. Kuka \nsinä olet?\"\n\n\"Minä olen englantilainen nainen\", huusi Flora vastaan. \"Olen \ntovereineni eksynyt viidakkoon. Safarimme on meidät kavaltanut -- sen \npäämies ajaa meitä nyt sotureineen takaa. Meitä on vain viisi, ja me \nanomme teiltä suojelusta.\"\n\n\"Sallikaa heidän tulla\", sanoi Jane wazireille.\n\nKun Flora Hawkes ja nuo neljä miestä astuivat bomaan Jane Claytonin ja \nwazirien tarkastellessa, vaani vieläkin yksi silmäpari heitä leirin yli \nsen toisella laidalla kohoavan ison puun lehvistä -- harmaat silmät, \njoihin välähti omituinen valo, kun ne tunsivat tytön ja hänen \ntoverinsa.\n\nTulokkaiden lähestyessä lady Greystokea parahti tämä hämmästyksestä. \n\"Flora!\" hän huudahti kummastuneena. \"Flora Hawkes, mitä ihmettä sinä \ntäällä puuhailet?\" Tyttökin säpsähti ja pysähtyi kuin naulittu. \"Lady \nGreystoke!\" äännähti hän.\n\n\"Minä en käsitä\", jatkoi lady Greystoke; \"en tiennyt, että sinä olit \nAfrikassa.\"\n\nHetkiseksi joutui liukaskielinen Flora ymmälle, mutta pian tuli hänen \nluontainen älynsä hänelle avuksi. \"Minä olen täällä herra Bluberin ja \nhänen kumppaniensa kanssa\", selitti neitonen, \"jotka saapuivat tänne \ntieteellisiä tutkimuksia varten ja ottivat minut mukaansa, koska olen \nennen ollut Afrikassa teidän ja loordi Greystoken kanssa ja tiesin \njotakin maasta ja täkäläisistä tavoista. Mutta nyt ovat neekerimme \nkääntyneet meitä vastaan, ja jollette voi auttaa meitä, olemme \nhukassa.\"\n\n\"Ovatko he länsirannikolta?\" kysyi Jane.\n\n\"Ovat\", vastasi Flora.\n\n\"Luulen, että wazirini kykenevät heitä käsittelemään. Kuinka paljon \nheitä on?\"\n\n\"Noin kaksisataa\", sanoi Kraski.\n\nLady Greystoke pudisti päätään. \"Se käy vaikeaksi\", hän huomautti ja \nkutsui sitten Usulan, joka oli päällikön toimessa. \"Kaksisataa \nlänsirannikkolaista ajaa takaa näitä ihmisiä\", hän sanoi; \"meidän on \ntaisteltava heitä puolustaaksemme.\"\n\n\"Olemme wazireja\", vastasi Usula koruttomasti, ja hetkistä myöhemmin \ntuli Luvinin etujoukko näkyviin leirinuotion valopiirin ulkosyrjässä.\n\nNähdessään nämä kiiltävät soturit valmiina heitä vastaanottamaan \npysähtyivät länsirannikon miehet. Luvini, joka yhdellä ainoalla \nsilmäyksellä totesi vihollisen lukumäärän vähemmyyden, astui muutaman \naskeleen miestensä edelle ja alkoi kirkuen pilkata ja herjata \nvastustajiaan, vaatien valkoisten luovuttamista hänelle. Hän säesti \nsanojaan kummallisilla ja hullunkurisilla askelilla, samalla heiluttaen \nkivääriään ja puiden nyrkkiään. Pian yhtyivät hänen seuralaisensa \nmeteliin, kunnes koko parvi kirkui, ulvoi ja uhkaili, hyppien ilmaan ja \närsyttäen itseään siihen kiihtymyksen vimmaan, joka antaisi heille \nhyökkäykseen tarvittavaa rohkeutta.\n\nBoman takana seisovat Apinain Tarzanin kouluttamat ja opettamat wazirit \nolivat jo kauan sitten luopuneet tuollaisista haaveellisista \nalkuvalmistuksista taisteluun, jotka ovat niin rakkaita muille \nsotaisille alkuasukasheimoille, ja pysyivät siis juroina ja synkkinä \nvihollisen hyökkäystä odotellessaan.\n\n\"Heillä on monta kivääriä\", virkkoi lady Greystoke, \"eikä se ennusta \nmeille hyvää.\"\n\n\"Heidän joukossaan on tuskin puolta tusinaa sellaista, jotka \nkivääreillään johonkin osaavat\", sanoi Kraski.\n\n\"Olette kaikki aseistettuja. Asettukaa wazirien joukkoon. Älkää ampuko \nennenkuin he hyökkäävät, mutta avatkaa tuli ensimmäisestä avoimesta \nvihollisuudesta ja pitäkää sitä yllä -- ei ole mitään, joka niin \nlamauttaisi länsirannikon neekereitä kuin valkoisten miesten \nkiväärituli. Flora ja minä jäämme leirin taustalle tuon ison puun \nviereen.\" Jane puhui jämeästi, niinkuin puhuu sellainen, joka on \ntottunut käskemään ja tietää mitä sanoo. Miehet tottelivat häntä -- \nmyös Bluber, vaikka vapisikin surkeasti astellessaan paikalleen \neturiveihin wazirien joukkoon.\n\nHeidän liikkeensä olivat leirinuotion valossa aivan selvästi nähtävissä \nLuvinille ja myöskin sille, joka väijyi Jane Claytonin ja Flora \nHawkesin turvakseen ottaman puun lehvistössä. Mutta Luvini ei ollut \ntullut taistelemaan. Hän oli saapunut vangitsemaan Flora Hawkesin. Hän \nkääntyi miestensä puoleen. \"Heitä on vain viisikymmentä\", hän sanoi. \n\"Voisimme heidät helposti tappaa, mutta emmehän ole tulleet sotimaan. \nTulimme sieppaamaan valkoisen tytön takaisin. Jääkää tähän ja \npöyhistelkää noille shakaalin pennuille. Koettakaa aina pitää heidän \nkatseensa itseenne tähdättyinä. Hyökätkää hiukan ja peräytykää jälleen; \nja teidän näin kiinnittäessänne heidän huomionsa tälle suunnalle, \nhiivin minä viidenkymmenen miehen kanssa leirin taakse, kaappaan \nvalkoisen tytön, ja kun olen saanut hänet haltuuni, lähetän sanan \nteille, jolloin voitte heti palata kylään, missä olemme paalutuksen \ntakana hyökkäykseltä turvassa.\"\n\nTämä tuuma olikin varsin mieluinen länsirannikon neekereille, joilta \npuuttui rohkeutta näin välittömästi uhkaavaan otteluun, ja niinpä he \ntanssivat ja ulvoivat ja uhittelivat entistä äänekkäämmin, tuntien \ntekevänsä sen aivan vaarattomasti, koska pian palaisivat verettömän \nvoittonsa jälkeen vaajavarustuksensa turviin.\n\nLuvinin hiipiessä kiertoteitse tuuhean viidakon kätkössä leirin\ntaakse, sillä välin kun länsirannikon neekerien melu nousi melkein \nkorviahuumaavaksi, pudottausi äkkiä puusta tanterelle molempien \nvalkoisten naisten eteen valkoinen jättiläishahmo, jolla ei ollut muuta \npukua kuin lannetalja ja pantterinnahka ja jonka jumalaista vartaloa \nkorosti petoja hätyyttämään sytytetyn nuotion lepattava valo.\n\n\"John!\" huudahti lady Greystoke. \"Siinähän sinä olet, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Hst!\" varoitti valkoinen jättiläinen, pannen etusormen huulilleen ja \nkääntyen sitten äkkiä Flora Hawkesiin päin. \"Sinua minä etsin\", huusi \nhän, ja tarttuen tyttöön heitti hänet keveästi hartioilleen, ja \nennenkuin lady Greystoke ehti väliin -- tai edes juuri huomasi, mitä \ntapahtuikaan -- oli mies ketterästi leirin taustalta hypännyt \nsuojelevan boman yli ja hävinnyt viidakkoon sen taakse. Hetkisen horjui \nJane Clayton kuin odottamattoman iskun huumaamana ja vaipui sitten \ntukehtuneesti voihkaisten ja nyyhkien tantereelle, kasvot käsiin \npeittyneinä.\n\nTässä asennossa löysivät hänet Luvini ja hänen soturinsa, kun he \nsalavihkaa hiipivät boman yli leiriin, nuotion toisella puolella \nolevain puolustajain selkäpuolelle. He olivat tulleet etsimään \nvalkoista naista ja sellaisen löydettyään raastoivat hänet raa'asti \njaloilleen, tukehduttaen hänen huutonsa karkeilla ja likaisilla \nkämmenillään, ja kantaa retuuttivat häntä viidakkoon norsunluurosvojen \npaalutettua kylää kohti.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin näkivät valkoihoiset ja wazirit \nlänsirannikon neekerien verkalleen peräytyvän viidakkoon, yhä ulvoen ja \nuhkaillen, ikäänkuin olisivat aikoneet kokonaan tuhota vihollisensa. -- \nTaistelu oli ohi. Laukauksetta ja keihäänheitotta olivat he \nsuoriutuneet.\n\n\"Lempo soikoon\", huudahti Throck, \"mitä kaikki tuo pahuksen meteli \noikeastaan merkitsi?\"\n\n\"Minä luulin, että ne kuumentaisivat meidän korvamme, eivätkä sitten \nmokomat tee muuta kuin kiljuvat! Niinpä niin!\"\n\nJuutalainen pöyhisti rintaansa. \"Eipä sentään kourallinen murjaaneja \nkykene peloittaa Adolph Bluber\", hän mahtaili.\n\nKraski vilkaisi poistuviin neekereihin, ja sitten hän korvallistaan \nraapaisten kääntyi leirinuotioon päin. \"En voi tätä ymmärtää\", hän \nvirkkoi, ja sitten äkkiä: \"Missä ovat Flora ja lady Greystoke?\"\n\nVasta nyt he huomasivat, että molemmat naiset olivat poissa.\n\nWazirit olivat raivoissaan. He huutelivat äänekkäästi valtiattarensa \nnimeä, mutta ei kuulunut mitään vastausta. \"Tulkaa!\" käski Usula. \"Me \nwazirit taistelemme sittenkin\", ja juosten bomalle hän loikkasi sen \nylitse ja lähti viidenkymmenen neekerinsä seuraamana ajamaan \nlänsirannikon miehiä takaa.\n\nJo lyhyen tuokion päästä he nämä tavoittivat, ja mitä nyt seurasi, se \noli pikemmin pakokauhua kuin taistelua. Rientäen hätääntyneinä \nvaajavarustusta kohti, wazirit kintereillään, heittivät länsirannikon \nneekerit pois kiväärinsä, jotta juoksu sujuisi nopeammin; mutta \nLuvinilla joukkueineen oli kyllin suuri etumatka ehtiäkseen kylään ja \nsen paaluaitauksen turviin ennen takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Portin \nsisäpuolelle päästyään he pysähtyivät puolustusasentoon, sillä he \nkäsittivät, että jos wazirien onnistuisi tunkeutua sisälle, heidät \nkaikki surmattaisiin, minkä vuoksi he taistelivat kuin loukkoon \nahdistettu rotta ja saivatkin pidätetyksi hyökkääjät loitommalla kunnes \nehtivät sulkea ja teljetä portin. Koska se oli rakennettu suojaksi \npaljon suurempia joukkoja vastaan, oli kylää helppo puolustaa, sillä \nwazireja ei enää ollut viittäkymmentäkään, ja kylässä oli lähes \nkaksisataa soturia sitä puolustamassa.\n\nKäsittäen sokean rynnäkön hyödyttömyyden Usula peräytti väkensä lyhyen \nmatkan päähän paaluvarustuksesta, mihin he kyyristyivät, hurjilla, \nsynkillä silmillään tuijottaen portille, Usulan miettiessä keinoa \nvihollisen pettämiseksi, koska hän käsitti, että voimat yksinään eivät \nriittäisi sen nujertamiseen.\n\n\"Me tahdomme ainoastaan lady Greystoken\", hän sanoi; \"koston voimme \njättää toiseenkin päivään.\"\n\n\"Mutta emmehän edes tiedä, onko hän kylässä\", huomautti muuan hänen \nmiehistään.\n\n\"Missäpä muualla hän sitten olisi?\" kysyi Usula. \"Tosin saatat olla \noikeassakin -- ehkei hän ole kylässä, mutta siitä aion ottaa selvän. \nMinulla on suunnitelma. Katso, tuuli puhaltaa kylän vastakkaiselta \npuolelta. Kymmenen teistä seuratkoon minua, toisten mennessä jälleen \nportille ja pitäessä aika melua, ikäänkuin olisimme hyökkäysaikeissa. \nHetkisen perästä portti avautuu, ja he ryntäävät ulos, sen teille \nlupaan. Minä koetan ehtiä sinne ennenkuin se tapahtuu, mutta jollen \nehdi, jakaantukaa kahtia, seisokaa portin kummallakin sivulla ja \nsallikaa länsirannikon neekerien livistää; emme me heistä välitä. \nPitäkää varalla ainoastaan lady Greystokea, ja kun hänet näette, niin \nriistäkää hänet vartijoiltaan. Ymmärrättekö?\" Hänen toverinsa \nnyökkäsivät. \"Tulkaa siis\", hän sanoi, ja valiten kymmenen miestä \nmukaansa hän hävisi viidakkoon.\n\nLuvini oli kantanut Jane Claytonin hökkeliin, joka ei ollut kaukana \nkylän portilta. Siellä hän oli sitonut hänet lujasti tolppaan, yhä \nluullen häntä Flora Hawkesiksi, ja sitten jättänyt hänet rientääkseen \ntakaisin portille, jotta voisi johtaa joukkojaan kylän puolustuksessa.\n\nNiin nopeasti olivat viime tunnin tapaukset seuranneet toisiaan, että \nJane Clayton oli vielä puoliksi huumaantuneena siitä järkytysten \nsarjasta, joka hänen oli täytynyt kestää. Hänen nykyisen asemansa uhka \nkutistui mitättömiin hänen muistaessaan, kuinka hänen Tarzaninsa oli \nhädän hetkenä hänet hylännyt ja kantanut pois metsään vieraan naisen. \nEi edes muisto siitä, mitä Usula oli hänelle kertonut Tarzania \nkohdanneesta tapaturmasta, joka otaksuttavasti taaskin sumensi tämän \nmuistia, voinut Janen mielessä sovittaa hänen karkaamisensa \nraakamaisuutta; ja nyt hän virui kasvoillaan arabialaishökkelin liassa, \nnyyhkyttäen niinkuin ei ollut nyyhkyttänyt moneen vuoteen.\n\nHänen siinä maatessaan hiiviskeli Usula kymmenen miehensä kanssa hiljaa \nja salavihkaa vaajavarustuksen ulkopuolitse kylän taakse. Täältä he \nlöysivät suuret määrät kuivia pensaita ja oksia, jotka olivat jääneet \narabialaisten kyläänsä rakentaessaan raivaamasta aukiosta. He kantoivat \nniitä aitauksen viereen, pinoten niitä sitä vasten, kunnes melkein \nkolme neljännestä kylän sillä sivulla sijaitsevasta paaluvarustuksesta \noli korkealla risuröykkiöllä vallitettu. Huomatessaan vaikeaksi hiljaa \njatkaa työtä lähetti Usula yhden miehistään pääjoukon luo kylän \ntoiselle puolelle käskemään, että he pitäisivät alituista meteliä, \nhuudoillaan tukahduttaakseen toveriensa touhun aiheuttaman rytinän. \nSuunnitelma tepsi erinomaisesti, mutta vaikka Usulalle tovereineen \nsiten kävikin mahdolliseksi työskennellä kaksinvertaisin ponnistuksin, \nkului enemmän kuin tunti ennenkuin risupino oli hänen mieleisessään \nkunnossa.\n\nPaalutuksen raosta tarkkaili Luvini wazirien pääjoukkoa, jonka nouseva \nkuu nyt paljasti, ja lopuksi hän teki sen johtopäätöksen, että nämä \neivät aikoneet hyökätä sinä yönä ja että hän siis voisi olla \nhuolettomampi ja käyttää aikansa toisella, mieluisammalla tavalla. \nKäskien soturiensa pääjoukon pysyä portin likellä ja aina olla \nvalppaana ja lisäten, että hänet oli heti kutsuttava paikalle niin pian \nkuin wazirien asennossa havaittiin jotakin muutosta, läksi Luvini \nmajaan, johon oli lady Greystoken jättänyt.\n\nNeekeri oli kookas, matala- ja kaltevaotsainen, ulkonevaleukainen mies \n-- tyypillinen Afrikan alhaisimpiin heimoihin kuuluva alkuasukas. \nAstuessaan hökkeliin, kädessään palava soihtu, jonka pisti permantoon, \ntuijotti hän veristävillä silmillään ahneesti tuohon lattialla suullaan \nviruvaan naiseen. Hän nuolaisi paksuja huuliaan ja tullen lähemmäksi \nkurotti kätensä koskettaakseen uhriinsa. Jane Clayton vilkaisi ylös ja \nsäpsähtäen inhosta liikahti poispäin. Silmätessään naisen kasvoihin \nnäytti neekeri peräti kummastuvan. \"Kuka sinä olet?\" hän kysyi, puhuen \nrannikon neekerien englantia.\n\n\"Minä olen lady Greystoke, Apinain Tarzanin puoliso\", vastasi Jane \nClayton. \"Jos olet viisas, niin päästät minut heti kohta.\"\n\nHämmästys ja kauhu kuvastuivat Luvinin silmistä ja vielä kolmaskin \nliikutus, mutta mikä niistä noissa sumeissa aivoissa pääsi voitolle, \noli silloin vaikea ratkaista. Pitkän aikaa hän istui katsellen naista, \nja vähitellen pääsi hänen kasvojensa ahne, himokas ilme vallalle ja \nkarkoitti niihin ensiksi piirtyneen pelon; ja tässä muutoksessa luki \nJane tuomionsa. Kopeloivin sormin Luvini päästi solmut Jane Claytonin \nranteista ja nilkoista olevista siteistä. Hän tunsi miehen kuuman \nhengityksen lähenevän ja näki hänen veristävät silmänsä ja punaisen \nkielen, joka silloin tällöin nuolaisi paksuja huulia. Heti kun Jane \ntunsi viimeisen häntä köyttäneen hihnan putoavan jäsenistään, hypähti \nhän jaloilleen ja syöksyi majan ovea kohti, mutta iso käsi kurottui \nhäntä tavoittamaan ja Luvinin riuhtoessa häntä takaisin itseään kohti \nriehui Jane kuin vimmastunut naarastiikeri ja sivalsi iskun toisensa \nperään miehen irvisteleviin, rumiin kasvoihin. Raa'alla, armottomalla \nja talttumattomalla voimalla tämä kuitenkin mursi hänen heikon \nvastarintansa ja veti häntä verkalleen ja varmasti lähemmäksi itseään. \nUnohtaen kaiken muun, kuuroina portin edessä reuhaavien wazirien \nhuudoille ja kylässä äkkiä syntyneelle hälinälle, kamppailivat nämä \nkaksi edelleen, vaikka nainen jo alusta pitäen olikin tuomittu \njoutumaan tappiolle.\n\nTakimmaisen paalutuksen kohdalla oli Usula jo palavilla soihduilla \npistänyt risupinonsa tuleen viidestä, kuudesta eri kohdasta. Lauhkean \nviidakkotuulen leyhyttelemät liekit olivat melkein heti leimahtaneet \nroihuavaksi tulipaloksi, jonka edeltä paalutuksen kuiva puuaines mureni \nmiljooniksi punerviksi kipunoiksi tuulen kuljetella takana olevien \nmajojen olkikattoihin, kunnes koko kylä uskomattoman pienessä ajassa \noli muuttunut ärjyväin liekkien hornaksi. Ja juuri niinkuin Usula oli \nennustanut, lensi portti auki ja länsirannikon neekerit syöksyivät \nkauhuissaan viidakkoa kohti. Porttikäytävän kummallakin puolella seisoi \nwazireja, etsien silmillään valtiatartaan, ja vaikka he odottivat ja \nvaanivat ääneti, kunnes ei enää ketään tullut kylän portista ja \npaalutuksen sisusta oli suitsevana tulipätsinä, eivät he nähneet \nhänestä vilahdustakaan.\n\nKauan sen jälkeen, kun he olivat varmat, ettei ketään elävää ihmistä \nenää voinut kylässä olla, odottivat ja toivoivat he yhä; mutta vihdoin \nUsula lopetti turhan valvonnan.\n\n\"Lady Greystoke ei ole siellä ollutkaan\", hän sanoi, \"ja nyt meidän \ntäytyy ajaa neekereitä takaa ja kaapata joitakuita heistä, saadaksemme \nheiltä tietää hänen olinpaikkansa.\"\n\nOli täysi päivä ennenkuin he saavuttivat pienen, pääjoukosta jälkeen \njättäytyneen ryhmän, joka oli leiriytynyt muutaman kilometrin päähän \nlänttä kohti. Nämä miehet he nopeasti saarsivat ja saivat\nheidät heti antautumaan lupaamalla heille loukkaamattomuuden, jos \ntotuudenmukaisesti vastaisivat Usulan tekemiin kysymyksiin.\n\n\"Missä on Luvini?\" tiedusti Usula, joka edellisenä iltana oli \neurooppalaisilta kuullut länsirannikkolaisten johtajan nimen.\n\n\"Emme tiedä; emme ole nähneet häntä sen jälkeen kun lähdimme kylästä\", \nvastasi muuan neekereistä. \"Olimme arabialaisten orjia, ja kun viime \nyönä pääsimme karkaamaan paaluaitauksesta, riensimme eroon muista, \nsillä olimme mielestämme paremmassa turvassa yksinämme kuin Luvinin \nkanssa, joka on arabialaisiakin julmempi.\"\n\n\"Näitkö valkoisia naisia, jotka hän viime yönä toi leiriin?\" tiedusti \nUsula.\n\n\"Hän toi ainoastaan yhden valkoisen naisen\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Mitä Luvini hänelle teki? Missä nainen nyt on?\" kysyi Usula.\n\n\"En tiedä. Tuotuaan hänet leiriin hän sitoi hänet käsistä ja jaloista \nja jätti siihen majaansa, joka on kylänportin vieressä. Sen koommin \nemme ole naista nähneet.\"\n\nUsula kääntyi tovereihinsa. Hänen silmänsä osoittivat suurta pelkoa, \njoka kuvastui toistenkin kasvoista.\n\n\"Tulkaa\", hän sanoi. \"Me palaamme nyt kylään. Ja te seuraatte mukana\", \nhän lisäsi, puhuen länsirannikon neekereille. \"Jos olette meille \nvalehdelleet...\" Hän teki merkitsevän liikkeen etusormellaan kaulansa \npoikki.\n\n\"Me emme ole sinulle valehdelleet\", vastasivat toiset.\n\nNopeasti palasivat he arabialaiskylän raunioille. Siinä oli jäljellä \nvain muutamia kyteviä hiilikasoja.\n\n\"Missä oli hökkeli, johon valkoinen nainen oli suljettuna?\" kysyi Usula \nheidän astuessaan savuavien raunioiden keskelle.\n\n\"Tässä\", sanoi muuan neekereistä ja käveli nopeasti muutaman askeleen \nentisen kyläportin toiselle puolelle. Hän pysähtyi äkkiä ja viittasi \njohonkin maassa.\n\n\"Tuossa\", hän selitti, \"on etsimäsi valkoinen nainen.\" Usula ja toiset \nriensivät paikalle. Raivo ja murhe taistelivat ylivallasta heidän \nsielussaan, kun he näkivät edessään ihmisruumiin hiiltyneet jäännökset.\n\n\"Siinä hän on\", virkkoi Usula kääntyen poispäin salatakseen suruaan, \nkyynelten vieriessä hänen mustia poskiaan pitkin. Toiset wazirit olivat \nyhtä liikutettuja, sillä kaikki he rakastivat suuren Bwanan puolisoa.\n\n\"Ehkä se ei olekaan hän\", huomautti muuan heistä; \"ehkä se on joku \nmuu.\"\n\n\"Siitä saamme pian selvän\", huomautti kolmas. \"Jos hänen sormuksensa \nlöytyvät tuhkasta, on hän todellakin valtiattaremme\", ja mies polvistui \netsimään sormuksia, joita lady Greystoke tavallisesti piti.\n\nUsula pudisti epätoivoisesti päätään. \"Kyllä se hän on\", sanoi hän, \n\"tuossa on tolppakin, johon hänet oli sidottu\" -- hän osoitti \nmustunutta paaluntynkää ruumiin vieressä -- \"ja vaikkapa sormuksia ei \ntuhassa olisikaan, ei se merkitse mitään, sillä Luvini kaiketikin oli \nriistänyt ne häneltä, heti kun hänet kaappasi. Jokaisella muulla oli \naikaa lähteä kylästä paitsi hänellä, joka oli sidottu eikä voinut \nliikkua... Ei, ruumis ei voi olla kenenkään muun.\"\n\nWazirit kaivoivat matalan haudan ja laskivat kunnioittavasti hiiltyneet \njäännökset siihen, merkiten paikan pienellä kiviröykkiöllä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKoston polulla\n\n\nKun Apinain Tarzan, sovittaen vauhtinsa Jad-bal-jan astuntaan, verraten \nhitaasti liikkui kotia kohti, mietiskeli hän erilaisin tuntein kuluneen \nviikon kokemuksia. Vaikka hänen ei ollutkaan onnistunut anastaa \naarteita Oparin holveista, korvasi hänellä oleva timanttipussi \nsuunnitelman tyhjiinraukeamisen moninkertaisesti. Hänen ainoana \nhuolenaan oli nyt hänen waziriensa turvallisuus, ja ehkä häntä myöskin \nkiusallisesti kutkutti halu etsiä käsiinsä valkoihoiset, jotka olivat \nhänet myrkkyjuomalla huumanneet, ja rangaista heitä ansionsa mukaan. \nMutta kun hänen halunsa palata kotiin oli vielä suurempi, päätti hän \nolla yrittämättä tavoittaa heitä, ainakaan tällä haavaa.\n\nPyydystellen yhdessä, aterioiden yhdessä ja nukkuen yhdessä, samoilivat \nmies ja iso leijona villejä viidakkopolkuja pitkin kotiin päin.\n\nEilen he jakoivat keskenään Baran, kauriin, lihat, tänään oli heidän \njuhla-aterianaan Hortan, metsäkarjun, ruho, eikä heillä näin ollen \njuuri ollut pelkoa, että kummankaan tarvitsisi nälkäisenä vaeltaa.\n\nHe olivat ehtineet päivänmatkan päähän maatilalta, kun Tarzan huomasi \nmelkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset \npörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden \ntäsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen \npienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä \ntositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja \nniiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut \nhänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki \nedessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä \nsittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne \napinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin \nselvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä \nhartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa \nhän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen -- rakkaan \njalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne \nkasvot.\n\n-- Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa, \n-- tuumi hän itsekseen, -- ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua \netsimään. -- Tarzan kääntyi leijonaan päin: \"Ka, Jad-bal-ja, nyt \nkäännymme taaskin kodista poispäin... tai eipä niinkään, missä Jane on, \nsiellä. on koti.\"\n\nReitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei \nkäynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena \npäivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja \npian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen\nJad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti \nliikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju \nvoimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he \nolivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen \nsielunsa onnella, oli poissa.\n\nOli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten\nwaziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa \nvastatusten.\n\n\"Apinain Tarzan!\" hän huudahti. \"Oletko se todellakin sinä?\"\n\n\"Ei kukaan muu\", vastasi apinamies; \"mutta missä on lady Greystoke?\"\n\n\"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!\" huokaisi Usula.\n\n\"Mitä tarkoitat...?\" huudahti Tarzan. \"Eihän suinkaan... eihän hänelle \nole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana...\"\n\nSoturien päät painuivat häpeästä ja surusta. \"Me tarjoamme henkemme \nhänen hengestään\", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja \nkilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa \nTarzanille. \"Iske, bwana\", hän sanoi.\n\nApinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti \nUsulaan. \"Kerro minulle, kuinka se tapahtui\", hän käski, \"ja unohda \näskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta \nse johtui.\"\n\nLyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen \nkuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme \nsanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: \"Missä on \nLuvini?\"\n\n\"Ah, sitä emme tiedä\", vastasi Usula.\n\n\"Mutta minä hankin siitä tiedon\", sanoi Apinain Tarzan. \"Jatkakaa \nmatkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja \nkun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on \nkuollut.\"\n\nHe pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.\n\n\"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta\", hän sanoi; \"olette jo \nolleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis \nja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että \nhänkin jää kotiin; -- jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan \nkeskeytynyttä työtäni, jos haluaa.\"\n\nLakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli \ntullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja \nhetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin \nviidakkopolkua pitkin.\n\n\"Kultaleijona!\" huudahti Usula. \"Karatessaan Kiwazilta se siis lähti \nrakasta bwanaansa etsimään.\"\n\nTarzan nyökkäsi. \"Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes \nminut löysi\", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja \nsuuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja \nkostaakseen.\n\n\u003Ctb>\n\nKiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles \nsarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck \nsamanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis \nneuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden \nyhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain \nmukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi \nnääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä \nasennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon \nhaarukka.\n\n\"Hiisi vieköön\", voihki Peebles, \"mieluummin syökööt minut ne kirotut \njalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön -- ja tässä sitä \nollaan, niinpä niin!\"\n\n\"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon\", säesti Throck. \"että tästä \npuoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei.\"\n\n\"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly\", huomautti Kraski, \n\"niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja \nmukavasti maassa.\"\n\n\"Hoi, Bluber, _herra_ Kraski haastelee sulle\", huusi Peebles hienon \nivallisesti ja korostaen sanaa \"herra.\"\n\n\"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo\", uikutti Bluber.\n\n\"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo\", jatkoi Peebles, \n\"seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka \nse on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta \nristiin.\"\n\n\"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla \nkarhulla ei ole mitään muuta tehtävää?\" kysyi Kraski. \"Te olisitte jo \nkaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja \nleijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen, \njollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!\"\n\nToiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime \nsisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin \nkauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet. \nPaitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään \nja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota. \nVerkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten \nKraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti, \ntarkaten repeytyneitä vaatteitaan.\n\n\"_Mein Gott_!\" hän huudahti sitten. \"Katsokaa minua! Teme puku: joka \nmaksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä \nei enää sais yhtä monta kupariraha.\"\n\n\"Me' hiiteen pukuinesi!\" huudahti Kraski. \"Täällä me olemme eksyksissä, \nnälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina, \nja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä \nkahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta \nastutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin.\"\n\n\"Minne päin?\" kysyi Throck.\n\n\"No, länttä kohti tietenkin\", vastasi Kraski. \"Rannikko on siellä päin, \neikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa.\"\n\n\"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin\", ärjäsi Peebles, \"ja \ntässä sitä nyt ollaan, niinpä niin.\"\n\n\"Kuka on sanonut, että voisimme\", kysyi Kraski.\n\n\"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän\", sanoi Peebles. \n\"Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt \npääsin siitä selville.\"\n\nThrock katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. \"Mitä tarkoitat?\" hän \nsanoi. \"Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?\"\n\n\"Se on perin helppoa tajuta\", vastasi Peebles, \"ja minä voin sen \nsinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin \nme muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun \nneekerit meidät jättivät.\" Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi \nkädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.\n\n\"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles\", \nvirkkoi Kraski, \"niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla \nurallamme, joka on oikea tie.\"\n\n\"Ei se ole oikea\", tiuskasi Peebles, \"ja minä selitän sinulle. \nKuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella\n-- nimittäin keskipäivän tunneilla -- eikö niin? Mutta siitä asti, kun \nolemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme. \nKyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta \nen päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun \nnaamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa.\"\n\n\"Lempo soikoon\", huudahti Throck, \"niinpä olemmekin, ihan suoraan \nitään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!\"\n\n\"Oi\", voihkasi Bluber, \"ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie \ntakaisin vielä kerran?\"\n\nKraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. \"Käykää te, \nveikkoset, omaa tietänne, jos haluatte\", hän sanoi, \"ja miettikäähän \nmatkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella, \njoten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen \nvanhanaikaista tapaa laskea länteen.\"\n\nBluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. \"Tulkaa, \npojat\", hän virkkoi. \"Karl olla oikeassa\", ja hän kääntyi seuraamaan \nvenäläistä.\n\nPeebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta \nongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu \nkääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.\n\n\"Tule pois\", hän huusi Peeblesille, \"en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä \nmaar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko \neilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi.\"\n\nPeeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei \nvieläkään ollut asiasta varma.\n\nNälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet \nviidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa \nliikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka \ntaholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta \nniin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että \nmeluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.\n\nNiinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan \nBluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään. \nKimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti \nkiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.\n\n\"Tuolla\", hän huusi, \"noiden pensaiden takana!\" Ja sitten toiselta \nsuunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja \nkömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin \nvenäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.\n\n\"Maahan\", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. \"Laskeutukaa \nvatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!\"\n\nTuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun \nparikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti \nmakaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi \nteräksenharmaata silmää katseli väijytystä.\n\nBluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri \nhyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat \nhenkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.\n\nSekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja \nsitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi \nlakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen \nkeskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.\n\n\"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken\", se sanoi englanninkielellä, \n\"niin pelastan teidät.\"\n\nBluber kohotti päätänsä. \"Tulla pikaa, tulla pikaa!\" hän huusi. \"Ei me \nampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi \npunda.\"\n\nPuusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty \nvihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.\n\nKääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä \nkuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun \nhe sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he \nesille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman \nruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen \njättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi \niso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.\n\n\"Oi!\" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.\n\nHetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä \nhuusi: \"Se on Tarzan!\" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.\n\n\"Niin, minä olen Tarzan -- Apinain Tarzan\", huusi loordi Greystoke. \n\"Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona.\" Mutta hän haastoi kääpiöiden \nkieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan. \nSitten hän kääntyi näitä kohti \"Gomanganit ovat menneet tiehensä\", hän \nsanoi, \"nouskaa!\"\n\nKaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. \"Keitä te olette ja mitä täällä \nhommaatte?\" kysyi Apinain Tarzan. \"Mutta minun ei tarvitsekaan \ntiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja \njätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin \nalkuasukkaan saaliiksi.\"\n\nBluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja \nhymyillen.\n\n\"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se, \njos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut! \nKymmenen punda -- kaksikymmenen punda -- mitä ikinä. Sanokaa, mitä se \nmaksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän.\"\n\nTarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. \"Minä \netsin erästä miehistänne\", hän sanoi, \"Luvini-nimistä neekeriä. Hän \ntappoi vaimoni. Missä hän on?\"\n\n\"Siitä emme tiedä mitään\", selitti Kraski. \"Luvini kavalsi ja jätti \nmeidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat \nsilloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet. \nHe olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia \nmiehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä. \nSitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi \nnaista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut. \nJuuri olemme heitä etsimässä.\"\n\n\"Samaa kertoivat minulle wazirini\", virkkoi Tarzan; \"mutta ettekö ole \nsenjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?\"\n\n\"Emme ole\", vastasi Kraski.\n\n\"Mitä te täällä hommailette?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle\", \nvastasi Kraski. \"Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme, \nsoturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me \nolemme aivan yksinämme ja avuttomina.\"\n\n\"Oi, oi!\" huudahti Bluber. \"Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta \npitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut.\"\n\n\"Se ei tee teille pahaa -- jos en minä sitä käske\", sanoi Tarzan.\n\n\"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä\", rukoili Bluber.\n\n\"Mihin teillä on matka?\" tiedusti Tarzan.\n\n\"Koetamme päästä takaisin rannikolle\", vastasi Kraski, \"ja sieltä \nLontooseen.\"\n\n\"Tulkaa minun kanssani\", sanoi Tarzan, \"ehkä minä voin auttaa teitä. \nEtte te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne \nviidakkoon kuolemaan.\"\n\nHe seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen \nviidakkopuron partaalle.\n\nNeljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja \nBluber oli silminnähtävän pelon vallassa.\n\nHeidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen \njälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista \nsuojaa petoeläimiä vastaan.\n\n\"Se ei ole tarpeellista\", sanoi Tarzan. \"Jad-bal-ja vartioi teitä. Se \nnukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen \nkuulee toinen.\"\n\nBluber huoahti.\n\n\"_Mein Gott_!\" hän huusi. \"Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta.\"\n\n\"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla\", sanoi Tarzan, \"sillä mitään \nei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla.\"\n\n\"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä\", virkkoi \njuutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän \nkietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles \nseurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.\n\nMaatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen \napinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja \nkääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen \nlannetaljansa alta -- pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan \njotakin tavaraa.\n\nKraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään, \napinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän, \njonne hän paneutui nukkumaan.\n\nIso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen \nvarmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä \npientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän \npysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne \nnukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa \npussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle. \nSitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen \nnuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella \nkäsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti \npussia vasemman kätensä sormilla.\n\n-- Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, -- hän mietti, -- ja epäilemättä ne \nniitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille \nbarbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että \ntuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.\n\nÄänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä \nmyöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.\n\n-- Hyvänen aika, timantteja! -- riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne \nkaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä, \npuhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka \nedustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi \nhänen sitä ajatellessaan.\n\n-- Hyvänen aika, -- toisti hän, -- kädessäni Kroisoksen aarteet!\n\nNopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella \nsilmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan \nnäistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit \npussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.\n\n-- Huomenna, -- hän mietti, -- huomenna... Kunpa minulla olisi ryhtiä \nyrittää sitä jo tänä yönä!\n\nSeuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen \nkanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä \nei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla \nkunnioituksella.\n\nValkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen \nsoturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.\n\nKun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja \nosoitti kädellään neljää eurooppalaista. \"Nämä ovat minun ystäviäni\", \nhän sanoi mustalle päällikölle, \"ja he haluavat turvallisesti päästä \nrannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita \npyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä, \nApinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota.\"\n\n\"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain \nkäskeä\", vastasi neekeri.\n\n\"Hyvä\", huudahti Tarzan. \"Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin! \nMinulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne.\"\n\n\"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina \nrannikolle.\"\n\nLausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä \nosoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain \nTarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan, \nkultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nVäkäkärkinen surmankeihäs\n\n\nKraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin \ntai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan \nsiitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä \nvenäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle \nnousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka \npäällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa \nkylän raitille.\n\n-- Hyvä Jumala! -- hän tuumi itsekseen. -- On vain yksi mahdollisuus \ntuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, -- hän \npuristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, -- tämä on \njokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla. \nTuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan \naikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!\n\nVarovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus \nKarl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa \nnäköpiiristä.\n\nBluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo \nkaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen \nPeeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.\n\n\"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?\" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki \nkolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen \ntuotu mauton keitos.\n\n\"En\", sanoi Peebles. \"Varmaankin hän nukkuu vielä.\"\n\n\"Hän ei olla majassa\", vastasi Bluber, \"hän ei olla siellä, kun minä \nherätä.\"\n\n\"Pitäköön hän huolta itsestään\", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan. \n\"Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota\", ja hän irvisti \nhyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.\n\nHe olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien \nsoturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa \nheidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli \nBluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta, \nvaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä \nyön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen \nkohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi \nse miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat \npäällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.\n\nMerkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä, \njota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa \npäällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää, \nminne hän oli joutunut.\n\nPäällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti \ntoimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että \nKraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän \nporttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.\n\n\"_Mein Gott_!\" huudahti Bluber. \"Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan \nyksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu.\"\n\n\"Niin\", säesti Throck, \"miksi hän sen oikeastaan teki?\"\n\n\"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?\" kysyi Peebles molemmilta \ntoisilta. \"Ehkä hän on vohkinut jotakin.\"\n\n\"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?\" huudahti Bluber. \"Meidän pyssyt \nja ammukset -- nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla \nmuuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku.\"\n\n\"Mutta miksi hän sen sitten teki?\" ihmetteli Peebles.\n\n\"Ehkä se tolvana käveli unissaan\", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme \nvoineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle \nkeksiäkään.\n\nTuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön \nsotilaita suojanaan.\n\nKivääri olalta riippumassa asteli Kraski itsepintaisesti viidakkopolkua \npitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän \nheristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai \nsaadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai \njommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli \nkauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän \ntaivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen \nverraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin \nsaattoi toivoa rannikolle pääsemistä.\n\nKerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli,\nsulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten \nkiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen \ntäytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi \nkapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle \nkäärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat, \nja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat \nraapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja \nläähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden \nhäijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.\n\nJälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli \nvimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.\n\nNiin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän \nenää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja \naseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti \nlisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen \nyrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.\n\nRavistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista \nsyöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin \nsyntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin \nkaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla, \nkäsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä \nrannikolle, -- käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa \nolosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa \nsivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän \nmenettää vaatteensa.\n\nNiin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä \nvaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään \navuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa, \nsillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin \nsäikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan, \nryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.\n\nNälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa, \npyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon \npimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin \nhavahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein \ntorkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen \nkarjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin \nkamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan \nsarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi \nkompastelevaa kulkuaan länttä kohti.\n\nPelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili \neteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän \noli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota \nenemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.\n\nKeskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein \nlevähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli \nturtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä. \nHän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää \ntajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran \nvoimistuneena nousi pystyyn.\n\nSiitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan \npäästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin \neurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi \nhiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron \nrannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.\n\nJoenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella \nympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista \nkyhätty ulompi boma.\n\nMökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen \npuhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.\n\nVerkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi \npelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban \nMirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin \njo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski \nei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät \nkaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten \nomistajat olivat yhtä eläviä -- yhtä aineellisia -- kuin hän itsekin.\n\nHän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja \nmustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän \ntunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen \nseuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon \nreunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla \näkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen \nympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä \nviidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen, \nkiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä. \nSitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti. \nPeläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat \nviholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen \npaalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli \nespanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut \nhänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain \nTarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat \nmolemmat edessään seisovaan ilmestykseen.\n\n\"Ettekö tunne minua?\" kysyi Kraski. \"Minä olen Karl, Karl Kraski. \nTunnethan sinä minut, Flora.\"\n\n\"Karl!\" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban \ntarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.\n\n\"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?\" kysyi espanjalainen ärtyisästi.\n\n\"Pyrin rannikolle\", vastasi venäläinen; \"olen puolikuollut nälästä ja \nuupumuksesta.\"\n\n\"Tuolta päin rannikolle mennään\", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä \nkohti vievää latua. \"Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole \nterveellistä.\"\n\n\"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?\"\n\n\"Vettä on tuolla\", selitti Esteban, viitaten jokeen, \"ja viidakko on \ntäynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä \nhankkia.\"\n\n\"Ethän voi lähettää häntä pois\", huudahti tyttö; \"en pitänyt \nmahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma\", ja sitten kääntyen \nvenäläisen puoleen: \"Oi, Karl\", rukoili hän, \"älä mene! Pelasta minut! \nPelasta minut tuolta pedolta!\"\n\n\"Astu sitten sivulle\", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä \nirti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan \nläheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi \nsyöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta \ntuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen \nhyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti \nyrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen, \nraskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti, \nja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi \nraateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl \nKraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin, \nsamalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai \nkarkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon \nvallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti \neteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta \nviholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä \ntehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski \noli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi \nvastikään punomallaan ruohoköydellä.\n\nEspanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se \nsisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita, \nmutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet \nhökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti \nnyyhkien nurkassa.\n\n\"Karl-parka, Karl-parka!\" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin \npuoleen. \"Mikä peto!\"\n\n\"Niin\", huudahti toinen nauraen. \"Minä olen peto. Minä olen Apinain \nTarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä \nolen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!\" hän toisti kirkumalla. \"Ken \ntohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille \nnäytän. Kyllä minä niille näytän\", hän jupisi.\n\nTyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä \npuistatti,\n\n-- Hullu, -- hän ajatteli. -- Hullu! Hyvä Jumala... Yksinäni erämaassa \nmielipuolen kanssa! -- Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda \ntodellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt \nnäyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa\nja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön \ntulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa \nesiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan \nystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin \nsielu.\n\n\"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison\", jupisi Esteban, \"Tarzanin, \nviidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä \nainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle \non tarjona suuren Tarzanin lempi!\"\n\n\"Minä inhoon sinua\", virkkoi tyttö, \"sinä olet eläimiä alhaisempi.\"\n\n\"Sinä olet kumminkin minun\", sanoi espanjalainen, \"eikä sinua kukaan \nmuu koskaan saa -- ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan, \nmitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi \nammuksia koko rykmentin surmaamiseksi\", ja hän päästi solmusta \npussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan \nlattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän \nhämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.\n\n\"Pyhä neitsyt!\" huudahti espanjalainen; \"ne ovat timantteja!\"\n\n\"Sadoittain timantteja\", mutisi tyttö. \"Mistähän hän ne oli saanut?\"\n\n\"En tiedä enkä välitä\", sanoi Esteban. \"Ne ovat minun. Ne ovat kaikki \nminun... Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä \ntyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani.\"\n\nFlora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen \nahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti \nnyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä \ntietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin \nkiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa \nespanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä \nyksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo \nhänen pelkonsa.\n\n\u003Ctb>\n\nViidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri \njoukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja \ntavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia, \nsäikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon \nvaltaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.\n\nEi kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki \nolivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen \nkanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa \nvallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli \nlaiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään, \nettä timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan \nunohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen \nmieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta \nmilloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut \nmuistaa.\n\n\"Ne eurooppalaiset lurjukset\", hän jupisi Jad-bal-jalle, \"varmaankin \novat ne vieneet\", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan \nkirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen \nrinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden \nvuoksi. \"Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin.\" Ja \nsitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain \nlyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen \naikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä \nkohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.\n\nTarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä, \nvaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä \nrinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme, \njoka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi \npaatuneiden englantilaisten jätkien naamat.\n\n\"Mikä nyt on?\" he kysyivät kuorossa. \"Onko mitään vinossa? Mitä on \ntapahtunut?\"\n\n\"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte\", sanoi \nTarzan koruttomasti.\n\nJokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. \"Minä ei ymmärrä, \nmitä te sanoo, herra Tarzan\", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään \nyhteen. \"Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei...\" Hän \nloi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.\n\n\"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista\", lausui Peebles, \"mutta \nminä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista.\"\n\n\"Minä en luota kehenkään teistä\", tiuskasi Tarzan; \"suon teille viisi \nsekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut \nsitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin.\"\n\n\"Niin\", huudahti Bluber, \"tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin \nmokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä \nyhtikäs mitään.\"\n\n\"Jossakin on nyt sekaannus\", mörähti Throck; \"minulla ei ole mitään \nteille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan.\"\n\n\"Missä se neljäs mies on?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen \nkylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet -- niin se on. Nyt minä \ntiedän, -- ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen \nselvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri. \nHänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt \non asia aivan selvä.\"\n\n\"Niin\", huudahti Peebles, \"ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä \nniin.\"\n\n\"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!\" myönsi \nBluber.\n\n\"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki\", sanoi Tarzan, ja kun \nneekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä \nhalusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin. \nHeidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei \nlöydetty.\n\nSanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät \nneekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan \napinamiehen ja kultaleijonan.\n\n\"Jumala varjelkoon Kraskia!\" huudahti Peebles.\n\n\"Mitähän hän kivipussilla tekee?\" ihmetteli Throck. \"Minusta hänen \ntäytyy olla vähän löyhypäinen.\"\n\n\"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen\", huudahti Bluber. \"On vain yksi laji \nkiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana \nyksinään viidakkoon. Timantteja!\"\n\nPeebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. \"Se kirottu ryssä\", \nhuudahti edellinen, \"jutkautti meitä kuin jutkauttikin.\"\n\n\"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme\", lausui Throck. \"Jos se \napinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme, \nolisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, -- ei häntä olisi voitu saada \nuskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt \nmitään, auttaakseen meitä pulasta.\"\n\n\"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!\" huudahti Peebles \nkiihkeästi.\n\nHe säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin \npalaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota \nvalkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli \nmuutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.\n\nToimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon \nläpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista \nheimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään \nluikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan \nseuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa, \nkoska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut \nmitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.\n\nKyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat \nmelkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville \nvaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli \nkaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä \npolulla.\n\nAurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan \näkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli \nvähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla \nympäröity hökkeli.\n\nApinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan, \nja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti. \nRuohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön \nruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli \nhänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä \ntimanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt \nolivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten \nlienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän \noli oikeassa.\n\nSekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä \näsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen \nhenkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan, \nja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä \nnainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä \njaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet \njaloissa.\n\nTarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä \nviidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein \njättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli \nliikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä \nodottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen \nedellä.\n\nJa Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle, \njonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä \nkannatella.\n\n\"Odota minua, Esteban\", oli hän rukoillut. \"Älä jätä minua. Älä jätä \nminua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon.\"\n\n\"Pysy sitten kintereilläni\", murisi espanjalainen. \"Luuletko, että minä \ntällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon \nsydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän \nrannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin \nhyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi.\"\n\n\"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla \nsellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut \npuolestasi tekemään!\"\n\nEspanjalainen nauroi. \"Sinä et ole minulle enempää kuin vanha \nhansikas\", hän sanoi. \"Tällä\", ja hän piteli timanttipussia edessään, \n\"voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita -- uusia \nhansikkaita.\" Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.\n\n\"Esteban, Esteban\", huusi Flora, \"tule takaisin, tule takaisin! Minä en \njaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta \nminut!\" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa \nhäipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena \ntantereelle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nKuolleen paluu\n\n\nSinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta \nuomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä \npieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.\n\nHänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi \nhänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle \ntantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni \noli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät \npetoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa, \njoissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa \nhänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt \nhänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut \nomaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes \nkyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.\n\nHän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä \nollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut \nhänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.\n\nSyötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä \npienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä \nveti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen \nkalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde \nlähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen, \nespanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana \ntoisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi \nespanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä -- valtaa, ylellisyyttä, ihania \nnaisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät \npuoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman -- \nunelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä \n-- sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban \nMiranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain \ntummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa \nvärähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen \nhahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi \nleijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla \nentisen joen korkealla äyräällä.\n\nNäky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti \nniitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin \nse oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne \nselkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen \nyläpuolellaan.\n\nEsteban Miranda kalpeni äkkiä. \"Jumalan äiti!\" siunasi hän. \"Se on \nFlora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan.\"\n\nTuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan \nilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.\n\n\"Kultaseni\", se huudahti, \"oletko se todellakin sinä!\"\n\nHeti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan -- \nmutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan \nvillissä erämaassa?\n\nHyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti. \nEsteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen \nlannetaljansa alle.\n\nAvosylin tuli nainen häntä kohti. \"Rakkaani, rakkaani\", hän huusi, \"älä \nsano minulle, ettet minua tunne!\"\n\nNainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen \nrajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät \nhuulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi \nkädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet \nrintaansa vasten.\n\n\u003Ctb>\n\nSeuraten miehen ja naisen jälkiä Tarzan liikkui verkalleen eteenpäin \nviidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut \ntarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan \nkummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä \nreittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen \nolalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti tyttö; \"nyt on loppu käsissä!\"\n\n\"Sinulla ei ole vaaraa\", sanoi apinamies; \"en tee sinulle pahaa.\"\n\nNainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi. \n\"Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?\" hän kysyi.\n\n\"Esteban!\" huudahti toinen. \"Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni.\" Ja \nsitten neitonen tunsi hänet.\n\n\"Loordi Greystoke!\" hän virkahti. \"Tekö todellakin?\"\n\n\"Niin\", sanoi apinamies, \"ja kuka te olette?\"\n\n\"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona.\"\n\n\"Nyt muistan teidät\", sanoi Tarzan. \"Mitä te täällä teette?\"\n\n\"Pelkään sitä teille sanoa\", virkkoi tyttö. \"Pelkään teidän \nsuuttumustanne.\"\n\n\"Kertokaa minulle\", käski loordi. \"Tiedättehän, Flora, että minä en tee \npahaa naisille.\"\n\n\"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista\", selitti neitonen, \n\"mutta senhän te tiedätte.\"\n\n\"Minä en tiedä siitä mitään\", sanoi apinamies. \"Tarkoitatteko, että \nolitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa \nnestettä ja jättivät minut leiriinsä?\"\n\n\"Niin\", myönsi tyttö, \"ja me saimme kultaa, mutta te tulitte \nwazireinenne ottamaan sen meiltä pois.\"\n\n\"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan\", sanoi Tarzan. \n\"Minä en nyt käsitä.\"\n\nFlora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että \nApinain Tarzan ei valehdellut.\n\n\"Me jouduimme erillemme\", hän virkkoi, \"sitten kun miehemme kääntyivät \nmeitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä \nmeidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan \npussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti \ntimantit.\"\n\nNyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.\n\n\"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?\" hän kysyi.\n\n\"Niin oli\", vastasi tyttö, \"mutta hän on hylännyt minut. En voinut \nkävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut \ntänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa.\"\n\n\"Kyllä me hänet löydämme\", sanoi apinamies. \"Tulkaa.\"\n\n\"Mutta minä en pääse kävelemään\", virkkoi tyttö.\n\n\"Siitä ei ole haittaa\", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet \nhartioilleen.\n\nKeveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. \"Ei ole \npitkä matka veden ääreen\", hän sanoi, \"ja vettä te kaipaatte. Se \nelvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille \nruokaakin.\"\n\n\"Miksi olette minulle näin ystävällinen?\" kysyi tyttö.\n\n\"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon \nkuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä.\"\n\nEikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen \nanteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.\n\nTuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin, \nkunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.\n\n\"Luulen, että pian tapaamme ystävänne\", hän kuiskasi. \"Älkää hiiskuko \nmitään.\"\n\nHetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän \npysähtyi ja laski tytön jaloilleen.\n\n\"Jollette voi seurata\", hän sanoi, \"niin odottakaa tässä. En halua, \nettä hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen \nseurata, tehkää niin.\" Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti \neteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan \naivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että \nhänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan \naikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta \npuoleltaan.\n\n\"Jad-bal-ja\", hän kuiskasi hiljaa, \"kintereille!\" Ja iso, \nmustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen \nparahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen \nkäsivarteensa. \"Hiljaa\", kuiskasi apinamies, \"Jad-bal-ja ei tee teille \npahaa.\"\n\nHetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja \nkurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan \nvähäiseen leiriin.\n\nÄllistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä, \nsamalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä \nliehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa \n-- suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn \nja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen \nsieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä -- onni, \nepätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.\n\nTarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen \nnaisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan \näyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla \nsanalla.\n\n\"Jane!\" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen \nkatsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa. \nHänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle \npuolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista \nkohti. \"Jane\", hän huusi, \"sinähän se olet, sinähän se olet!\" Nainen \nnäytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota \noli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin. \nVarjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin \npäin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen \napinamiestä kohti.\n\n\"Hyvä Jumala\", hän huudahti, \"mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja \njos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?\"\n\n\"Minä olen Tarzan, Jane\", virkkoi apinamies.\n\nNainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon \nFlora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa, \nettä sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin \nmenetellä.\"\n\n\"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?\" kysyi apinamies \nteeskentelemättömän kummastuneena.\n\n\"Minä näin teidät\", virkkoi Jane.\n\nApinamies kääntyi Floraan päin. \"Minä en tätä käsitä\", hän sanoi.\n\n\"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke\", selitti \ntyttö. \"Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on \ntodellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken \nhylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke \nolisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut.\"\n\nLady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. \"Ah, John\", hän \nhuudahti, \"tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen \nminulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti\", hän kehoitti, \n\"se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee \nkarkuun.\"\n\n\"Anna hänen mennä\", sanoi apinamies. \"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin \nsaada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän \nminulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes \nhäntä tavoittaakseni.\"\n\n\"Entä Jad-bal-ja?\" virkkoi Jane. \"Eikö se?\"\n\n\"Kah\", huudahti apinamies, \"minä olin unohtanut\", ja kääntyen leijonaan \nhän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. \"Nouda hänet, \nJad-bal-ja\", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto \nseuraamaan saaliinsa jälkiä.\n\n\"Tappaako se hänet?\" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän \nsydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.\n\n\"Ei, ei se häntä tapa\", selitti Apinain Tarzan. \"Kenties se häntä \nhiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista.\" \nJa sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon, \nkääntyi puolisoaan kohti.\n\n\"Jane\", hän lausui, \"Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän \nsanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja \nhautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja \nloukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse \nkostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt.\"\n\n\"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt\", vastasi Jane Clayton, \"mutta \nminä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja \nhaudanneensa ruumiini.\"\n\n\"Jotkut hänen ottamansa vangit\", vastasi Tarzan, \"kertoivat hänelle, \nettä Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin \nlähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin \npermantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän, \npalasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa \nmiesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin \nihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja \nkaikesta päättäen oli ollut kytkettynä.\"\n\n\"Ah\", huudahti rouva, \"nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä \nja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja \npoisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan \nkamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että \nkumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti \ntorjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin \nhänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä \nsieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä \nvasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin \nperäseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.\n\n\"-- Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein \nkaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi, \nkaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen \nja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki \nilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän \nläpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät \nvielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut \nsamaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin \nonnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä \nheittäytymään viidakon puolelle.\n\n\"-- Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia \nneekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin \nminun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin \npäässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani \nottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että \nolin löytänyt Tarzanini, kuten luulin.\"\n\n\"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi\", sanoi Tarzan.\n\n\"Niin\", vastasi Jane, \"ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä \nnäin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten \notaksuin.\"\n\nFlora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. \"Ja varmaankin se oli Esteban, \njoka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti \nmiehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin.\"\n\n\"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään \nminutkin\", virkkoi Jane Clayton. \"Epäilemättä olisin huomannut \nerehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä \nvalossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin \nauliisti, mitä halusin uskoa.\"\n\nApinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä \nliikkeellä. \"En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan \nkirkkaassa päivänvalossa\", hän sanoi päätänsä pudistaen.\n\n\"Minä voin\", virkkoi Jane. \"Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman \npäähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys -- ja se selitys \nkorvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi.\"\n\n\"Hän oli taitava paholainen\", huomautti apinamies.\n\n\"Hän oli tosiaankin paholainen\", vahvisti Flora.\n\nEnemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja \nJad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu \nverinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen \njuureen.\n\nApinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.\n\n\"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa\", hän sanoi.\n\n\"Hän teki luullakseni vastarintaa\", virkkoi Jane Clayton, \"jossa \ntapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta \nitsepuolustuksekseen.\"\n\n\"Luuletteko, että se söi hänet?\" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen \npelokkaasti pedosta loitommalle.\n\n\"En\", vatsasi Tarzan, \"sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla \nseuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada \ntimantit takaisin.\" Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan \nseikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen \ntimanttipussin edustaman suuren omaisuuden.\n\nSeuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet \njohtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain \nvälitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat; \nja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen \nkohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää \ntavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin \npolkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.\n\nVihdoin apinamies palasi naisten luo. \"Se oli sen miehen loppu, joka \ntahtoi tekeytyä Tarzaniksi\", sanoi hän.\n\n\"Luuletko, että hän on kuollut?\" kysyi Jane.\n\n\"Olen siitä varmakin\", selitti toinen; \"verestä päättelen, että\nJad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti \nja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän \nolisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy \nminun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet.\"\n\nTaaskin Flora Hawkesia puistatti. \"Hän oli häijy mies\", virkkoi tyttö, \n\"mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa.\"\n\nApinamies kohautti olkapäitään. \"Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja \nepäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä.\"\n\n\"Se oli minun syyni\", sanoi Flora. \"Minun kataluuteni hänet ja ne \ntoiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin \naarreholvin kullasta, -- minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa \nnoutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea. \nMinun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te, \nloordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa. \nEnkä rohkene anoa anteeksi.\"\n\nJane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. \"Ahneus on ollut syynä \nmoniin rikoksiin maailman alusta asti\", hän sanoi, \"ja rikokseen \nturvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein \nmukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa. \nOmasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut \nriittävän opetuksen.\"\n\n\"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne\", lausui apinamies. \n\"Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät \ntoverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon \nsaattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta, \njossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa \nmarssia pitkiä taipaleita päivässä.\"\n\nTyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. \"Kuinka voin kiittää \nteitä ystävällisyydestänne?\" hän virkkoi. \"Mutta mieluummin jäisin \ntänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja \nuskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden, \njonka olen teille tehnyt.\"\n\nTarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi \nsuostumuksensa tytön pyyntöön.\n\n\"Hyvä sitten\", sanoi apinamies, \"saatte jäädä meidän luoksemme, Flora.\"\n\n\"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua\", vakuutti tyttö; \"minä aherran \nkäteni rakoille teidän hyväksenne.\"\n\nNuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun \nTarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli \nilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. \"Wazirini ovat \ntottelemattomia\", hän sanoi. \"Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he \novat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin.\"\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri \noli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä \nelossa ja terveinä.\n\n\"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet\", sanoi Tarzan, sitten kun \ntervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin \nvastattu, \"sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte \neurooppalaisten leiristä.\"\n\n\"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä\", vastasi \nUsula.\n\n\"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula\", selitti apinamies. \"Hän oli \nmuuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin -- \npaha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole \nihmekään, että hän veti teitä nenästä.\"\n\n\"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut \nvamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?\"\n\n\"En minä se ollut\", sanoi Tarzan, \"sillä minä en ole loukannut päätäni \nja minä muistan hyvin lasteni kielen.\"\n\n\"Ahaa\", huudahti Usula, \"sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka \njuoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?\"\n\nTarzan nauroi. \"Juoksiko se toinen Butoa pakoon?\"\n\n\"Niin teki\", virkkoi Usula, \"juoksi kovin säikähtyneenä.\"\n\n\"Enpä voine häntä moittia\", sanoi Tarzan, \"sillä Buto ei ole mikään \nhauska leikkitoveri.\"\n\n\"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon\", kehaisi Usula \nylpeästi.\n\n\"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä \nkuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula.\"\n\nWazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle \nvalkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä \nmuka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä \nkuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei \nolisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät \nwazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi \nviidakkopolkua pitkin.\n\nSe oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti, \njohon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit \nolivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä \nja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu \nolivat sanoin kuvaamattomat.\n\nKun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli \nkätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta \npian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja \nhuolestumisen huudahduksiksi.\n\nTuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy \nhänen kasvoilleen. \"Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula\", hän \nsanoi.\n\nNeekeri raapaisi päätänsä. \"Ei, emme näin syvälle, bwana\", hän \nhuudahti. \"Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää \nkulta.\"\n\n\"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on \nsiirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme.\"\n\n\"Espanjalainen taaskin\", huomautti Tarzan. \"Hän oli liukas veijari.\"\n\n\"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa\", sanoi Usula, \"sitä \noli monta harkkoa.\"\n\n\"Ei\", myönsi Tarzan, \"sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei \nole.\"\n\nWazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin \nkulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli \nOwazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista \noli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat \npolkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.\n\n\"Se on poissa\", sanoi apinamies, \"mutta pidän huolen, ettei sitä viedä \npois Afrikasta\", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan \nhänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että \nnämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta \nkulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä \nseudun läpi.\n\n\"Kyllä heidät nyt pysäytetään\", hän virkkoi sitten kun airuet olivat \nlähteneet.\n\nKun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun \nviereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä,\nJad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu \ntarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut \nespanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.\n\n\"Olit oikeassa, Jane\", hän sanoi. \"Oparin aarreholvit eivät ole minua \nvarten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan \näärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan \nkalleimman kaikista aarteista -- sinut itsesi.\"\n\n\"Anna kullan ja timanttien mennä, John\", virkkoi puoliso; \"onhan meillä \ntoisemme ja Korak.\"\n\n\"Ja verinen pantterintalja\", lisäsi apinamies, \"johon on verellä \nmaalattu salaperäinen kartta.\"\n\nJad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai \nmuistellen -- mitä?\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nPako ja takavarikko\n\n\nOikean Tarzanin nähdessään Esteban Miranda kääntyi ja pakeni suinpäin \nviidakkoon. Hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän sokeassa pelossaan \nsyöksyi eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt, mille \nsuunnalle oli menossa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä \nmahdollisimman etäälle apinamiehestä, ja niin hän ponnisti umpimähkään \neteenpäin, raivaten tiensä tiheiden okapensastojen lävitse, jotka \nrepivät ja raatelivat hänen ihoaan, kunnes hän joka askeleella jätti \nverijuovan jälkeensä. Joen partaalla okaat kurottuivat tarttumaan, \nkuten olivat useita kertoja ennenkin, arvokkaaseen pantterintaljaan, \njosta hän riippui kiinni melkein yhtä sitkeästi kuin itse elämästä. \nMutta tällä kertaa eivät okaat hellittäneetkään otettaan, ja kun hän \nponnisteli riuhtaistakseen taljan niistä irti, sattui hän vilkaisemaan \ntakaisin sille suunnalle, josta oli tullut. Hän kuuli ison ruhon \nliikkuvan ripeästi tiheikön läpi häntä kohti, ja hetkistä myöhemmin hän \nnäki kahden säihkyvän, kellervänvihreän liekkitäplän tuhoaennustavan \nkiillon. Päästäen tukehtuneen kauhunparahduksen espanjalainen irroitti \nkätensä pantterintaljasta, kääntyi ja sukelsi virtaan.\n\nJuuri kun tumma vesi sulkeutui hänen päänsä yläpuolella, ehti\nJad-bal-ja rantatörmälle ja katseli vedenkalvossa laajenevia renkaita, \njotka osoittivat hänen saaliinsa katoamispaikkaa; sillä Esteban, joka \noli tarmokas uija, ponnisteli rohkeasti virran toista rantaa kohti, \npysytellen huolellisesti pinnan alla.\n\nHetkisen tuijotti kultaleijona joen väylään, kääntyi sitten ja nuuski \ntaljaa, joka espanjalaisen oli täytynyt jättää jälkeensä, ja siepaten \nsen suupieliinsä repi sen irti pidättävistä okaista ja kantoi takaisin \nlaskeakseen isäntänsä jalkain juureen.\n\nKun espanjalaisen vihdoin täytyi ilmaa saadakseen tulla veden pinnalle, \nnousi hän sotkuisen lehvä- ja oksarykelmän keskelle. Hetkiseksi hän \nluuli olevansa mennyttä miestä, niin tiukasti oli hän kiertyviin oksiin \njuuttunut, mutta sai sentään ponnistautuneeksi ylöspäin, ja kun hänen \npäänsä ilmestyi vedenpinnan yläpuolelle lehvien joukkoon, huomasi hän \nnousseensa ihan kaatuneen puun alle, joka lipui alaspäin keskellä \nvirtaa. Melkoisella vaivalla hänen onnistui kiskoa itsensä oksain \nyläpuolelle ja päästä hajareisin rungolle, ja niin hän ajelehti \njokseenkin turvallisesti virtaa alaspäin.\n\nHän huokasi syvään huojennuksesta, huomatessaan, kuinka verrattain \nhelposti oli välttänyt apinamiehen oikeutetun koston. Tosin hän \npahoitteli pantterinnahan menetystä, kun sen kartta opasti kullan \nkätköpaikkaan, mutta olihan hänellä yhä hallussaan paljon suurempi \naarre, ja kun hän sitä ajatteli, hyväilivät hänen kätensä ahneesti \nlannetaljaan kiinnitettyä timanttipussia. Mutta vaikka hänellä olikin \nhallussaan tämä ääretön varallisuus timanteissa, palasi hänen ahne \nsielunsa yhäti kultaharkkoihin vesiputouksen luo.\n\n-- Owaza ne saa, -- hän jupisi itsekseen. -- En siihen mustaan koiraan \nkoskaan luottanut, ja kun hän karkasi luotani, tiesin varsin hyvin, \nmitä hän suunnitteli.\n\nKaiken yötä Esteban Miranda ajelehti virtaa alaspäin kaatuneen puun \nrungolla, näkemättä mitään elonmerkkiä, kunnes hän vähän jälkeen \naamukoin joutui rannikolla sijaitsevan alkuasukaskylän kohdalle.\n\nSe oli Obeben ihmissyöjäin kylä, ja oudon, puunrungolla virtaa alaspäin \najelehtivan valkoisen jättiläisen nähdessään kohotti se nuori nainen, \njoka hänet huomasi, äänekkään huudon, kunnes koko kylän väki oli \nreunustamassa rannikkoa, katsellen hänen ohikulkuaan.\n\n\"Se on joku vieras jumala\", huusi muuan.\n\n\"Se on virran haltia\", selitti poppamies. \"Hän on minun ystäväni. Nyt \nsaamme tosiaan paljon kaloja, jos jokaisesta kymmenestä pyytämästänne \nluovutatte yhden minulle.\"\n\n\"Ei se ole virran haltia\", mörähti ihmissyöjä Obeben syvä ääni. \"Sinä \nolet tulemassa vanhaksi\", hän sanoi poppaäijälle, \"ja viimeiseltä on \ntaitosi ollut huonoa taikomista. Nyt sinä sanot minulle, että Obeben \nsuurin vihollinen on virran haltia. Apinain Tarzan se on. Obebe tuntee \nhänet hyvin.\" Ja tosiaan tunsi jokainen naapuriston kannibaalipäällikkö \nApinain Tarzanin hyvin, pelkäsi ja vihasi häntä, sillä niin \nleppymättömästi oli apinamies käynyt sotaa heitä vastaan.\n\n\"Hän on Apinain Tarzan\", toisti Obebe, \"ja on joutunut pahaan pulaan. \nEhkä meillä nyt on tilaisuus hänet vangita.\"\n\nHän kutsui soturinsa ympärilleen, ja pian hölkötti puolisensataa \njäntevää nuorta miestä joen kanssa yhdensuuntaisesti polkua alaspäin. \nKilometrimäärin he seurasivat verkalleen lipuvaa puuta, joka kuljetti \nEsteban Mirandaa, kunnes se vihdoin eräässä joenmutkassa joutui \nhitaasti liikkuvan pyörteen ulompaan kehään ja ajelehti lähellä rantaa \nkasvavien puiden veden yli ulottuvien oksien alle.\n\nJäykistynyt, kylmästä kohmettunut ja nälkäinen Esteban tervehti \nilomielin tilaisuutta lähteä aluksestaan ja päästä rantaan. Niinpä hän \ntyöläästi kiskoi itsensä puun oksille, joka tarjosi hänelle tilapäisen \nturvasataman, ja ryömien sen rungolle laskeutui maahan, tietämättä, \nettä ruohikossa hänen ympärillään lymysi puolisataa kannibaalisoturia.\n\nNojaten puunrunkoa vasten espanjalainen levähti hetkisen. Hän \ntunnusteli timantteja ja huomasi niiden olevan tallella.\n\n\"Olenpa minä sentään onnen poika!\" hän huudahti ääneensä, ja melkein \nsamassa nousi viisikymmentä neekeriä hänen lähettyviltään ja karkasi \nhänen kimppuunsa. Niin äkillinen oli hyökkäys, niin yllättävä oli \nylivoima, että espanjalainen ei kerinnyt puolustautumaan heitä vastaan, \njoten hänet oli nujerrettu ja tiukasti sidottu melkein ennenkuin hän \nehti todeta, mitä hänelle tapahtuikaan.\n\n\"Ähäh, Apinain Tarzan, olen vihdoinkin saanut sinut käsiini\", puhui \nihmissyöjä Obebe himokkaasti; mutta Esteban ei ymmärtänyt siitä \nsanaakaan eikä siis voinut mitään vastata. Hän puhutteli Obebea \nenglanninkielellä, mutta sitä kieltä ei viimemainittu tajunnut.\n\nAinoastaan siitä oli Esteban selvillä, että hän oli joutunut vangiksi \nja että häntä raahattiin takaisin sisämaahan päin. Kun he pääsivät \nObeben kylään, syntyi siellä suuri riemastus naisten, lasten ja \nkotiinjääneiden soturien keskuudessa. Mutta poppamies pudisti päätänsä, \nmurti suuta ja lausui kaameita ennustuksia.\n\n\"Olette vanginneet virran haltian\", hän vakuutti. \"Nyt emme enää saa \nkalaa, ja pian kohtaa Obeben kansaa tuhoisa tauti, tappaen kyläläisiä \nkuin kärpäsiä.\" Mutta Obebe vain nauroi poppaäijälle, sillä kun hän oli \nvanha mies ja mahtava kuningas, oli hän kerännyt paljon viisautta, ja \nviisauden karttuessa herää ihmisessä taipumusta epäilemään erinäisiä \nuskonnon asioita.\n\n\"Naurahan vain nyt, Obebe\", sanoi poppamies, \"mutta et sinä pitkälti \nnaura. Odota, niin näet.\"\n\n\"Jahka olen omin käsin tappanut Apinain Tarzanin, sitten minä vasta \nnaurankin\", vastasi päällikkö, \"ja kun minä sotureineni olen syönyt \nhänen sydämensä ja lihansa, niin sittenpä me emme enää pelkää mitään \nhaltioitasi.\"\n\n\"Odota\", huudahti poppaäijä kiukuissaan, \"niin kyllä vielä näet.\"\n\nSitten he ottivat lujasti sidotun espanjalaisen ja heittivät hänet \nlikaiseen hökkeliin, jonka oviaukosta hän näki, kuinka kylän naiset \nsytyttivät keittovalkeita ja panivat patoja kuntoon illan juhla-ateriaa \nvarten. Kylmä hiki kihosi Esteban Mirandan otsalle hänen katsellessaan \nnäitä kaameita valmistuksia, joiden merkitystä hän ei voinut väärin \ntulkita, niihin kun liittyi liikkeitä ja katseita kylän alkuasukkaiden \nviittoessa hökkeliä kohti, jossa hän virui.\n\nIltapäivä oli melkein kulunut, ja espanjalainen tunsi voivansa lukea \nvielä jälelläolevan elämänsä tunnit ehkä toisen kätensä kahdella \nsormella; mutta silloin kuului joen suunnalta sarja vihlovia huutoja \njotka keskeyttivät viidakon hiljaisuuden ja säikähdyttivät kylän \nasukkaat tarkkaavaisiksi, niin että he silmänräpäystä myöhemmin \nsyöksyivät kuin mielipuolet noita kauhunparahduksia kohti. Mutta he \ntulivat liian myöhään, ehtien joelle vain nähdäkseen, kuinka iso \nkrokotiili tempasi naisen vedenpinnan alle.\n\n\"Ähäh, Obebe, enkö minä sitä sinulle sanonut?\" kysyi poppamies, \nhäijysti riemuiten. \"Vetehinen on jo alkanut kostaa kansallesi.\"\n\nTaikauskoisuuteen vaipuneet tietämättömät kyläläiset vilkaisivat \npelokkaasti poppaäijästä päällikköönsä. Obebe rypisti kulmiaan. \"Se on \nApinain Tarzan\", väitti hän.\n\n\"Se on virran haltia, joka on omaksunut Apinain Tarzanin hahmon\", intti \npoppamies.\n\n\"Saamme nähdä\", vastasi Obebe. \"Jos hän on virran haltia, kykenee hän \nirroittautumaan kahleistamme. Jos hän on Apinain Tarzan, ei hän siihen \nkykene. Jos hän on virran haltia, ei hän kuole luonnollisella \nkuolemalla, kuten ihmiset kuolevat, vaan elää iäti. Jos hän on Tarzan, \nkuolee hän jonakuna päivänä. Me säilytämme hänet siis nähdäksemme ja \nsaadaksemme todistuksen, onko hän Apinain Tarzan vai virran haltia.\"\n\n\"Miten sen todistuksen saamme?\" kysyi poppamies.\n\n\"Se on hyvin yksinkertaista\", vastasi Obebe. \"Jos jonakuna aamuna \nhuomaamme, että hän on mennyt tiehensä, niin tiedämme hänet \nvetehiseksi, ja koska emme ole tehneet hänelle pahaa, vaan ruokkineet \nhäntä hyvin hänen täällä kylässämme ollessaan, suosii hän meitä; eikä \ntästä koidu meille mitään ikävyyksiä. Mutta jos hän ei kykene \npakenemaan, tiedämme hänet Apinain Tarzaniksi, mikäli hän kuolee \nluonnollisen kuoleman. Jollei hän siis mene tiehensä, pidämme häntä \nhänen kuolemaansa asti, ja silloin tiedämme, että hän todellakin on \nApinain Tarzan.\"\n\n\"Mutta entä jos hän ei kuolekaan?\" kysyi poppamies, raapien \nvillatukkaista päätänsä.\n\n\"Sitten\", huudahti Obebe voitonriemuisesti, \"tiedämme sinun olevan \noikeassa ja että hän tosiaan on virran haltia.\"\n\nObebe lähti ja käski naisten viedä ruokaa espanjalaiselle, mutta \npoppaäijä seisoi edelleen kujan keskellä, mihin Obebe oli hänet \njättänyt, ja raapi yhä miettiväisenä villatukkaansa.\n\nNäin tuomittiin Esteban Miranda, ennenkuulumattoman, satumaisen \ntimanttiaarteen omistaja, elinkautiseen vankeuteen Obeben \nkannibaalikylässä.\n\nHänen viruessaan hökkelissä oli hänen petollinen liittolaisensa Owaza \nnähnyt virran toiselta rannalta, vastapäätä sitä paikkaa, johon hän ja \nEsteban olivat kultaharkot kätkeneet, Tarzanin wazireineen saapuvan \nkultaa etsimään, mutta jälleen poistuvan. Ja seuraavana aamuna tuli \nOwaza viidenkymmenen lähikylästä pestaamansa miehen kanssa, kaivoi \nkullan esiin ja lähti kuljettamaan sitä rannikkoa kohti.\n\nSinä iltana Owaza leiriytyi erään vähäisemmän päällikön pienoisen kylän \nviereen. Päälliköllä oli vähän sotureita. Tuo vanha mies kutsui Owazan \naitauksensa sisäpuolelle, kestiten häntä ruualla ja alkuasukkaiden \noluella, samalla kun päällikön väki kierteli Owazan miesten parissa, \ntehden näille lukemattomia kysymyksiä, kunnes totuus juoruttiin julki \nja päällikkö sai kuulla, että Owazan kantajat kuljettivat suurta \nvarastoa keltaista kultaa.\n\nSaatuaan täyden varmuuden kävi päällikkö kovin levottomaksi, mutta \nvihdoin välähti hymy hänen kasvoillaan hänen haastellessaan \npuolipäihtyneelle Owazalle.\n\n\"Sinulla on paljon kultaa mukanasi\", sanoi vanha päällikkö, \"ja se on \nhyvin raskasta. Käy työlääksi saada miehesi kantamaan harkkoja \nrannikolle asti.\"\n\n\"Niin kyllä\", myönteli Owaza, \"mutta minä maksan heille runsaan \npalkan.\"\n\n\"Jollei heidän tarvitsisi kuljettaa sitä niin kauaksi kodistaan, ei \nsinun tarvitsisi maksaa heille yhtä paljoa?\" kysyi päällikkö.\n\n\"Ei\", sanoi Owaza, \"mutta minä ei voi päästä siitä eroon lähempänä.\"\n\n\"Minä tiedän paikan kahden päivämatkan päässä, minne sen voit \nsijoittaa\", vastasi vanha päällikkö.\n\n\"Minne sitten?\" kysyi Owaza. \"Ja kuka täällä sisämaassa kultaa ostaa?\"\n\n\"On muuan valkoinen mies, joka antaa sinulle siitä pienen paperilipun, \nja kun viet sen paperin rannikolle, niin saat täyden hinnan \nkullastasi.\"\n\n\"Kuka se valkoinen mies on\", kysyi Owaza, \"ja missä hän asuu?\"\n\n\"Hän on minun ystäväni\", sanoi päällikkö, \"ja jos haluat, saatan minä \nsinut huomenna hänen luokseen, jolloin voit ottaa kaiken kullan mukaasi \nja saat sen pienen paperilapun.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi Owaza, \"ja sitten minun tarvitsee maksaa kantajille \nvain pieni summa.\"\n\nKantajat tulivat hyvin iloisiksi, kun seuraavana päivänä kuulivat, että \nheidän ei tarvinnut taivaltaa tuota pitkää matkaa rannikolle, sillä \npalkankaan viettelys ei riittänyt voittamaan heidän vastahakoisuuttaan \nlähteä niin pitkälle retkelle ja pelkoa joutua niin etäälle kodeistaan. \nPerin tyytyväisinä he siis läksivät kahden päivän taipaleelle koillista \nkohti. Ja Owazakin oli onnellinen, samoin kuin vanha päällikkö, joka \nitse seurasi mukana, vaikkakaan Owaza ei aavistanut, minkätähden \nviimemainittu siitä riemuitsi.\n\nHe olivat matkustaneet lähes kaksi päivää, kun päällikkö lähetti yhden \nomista miehistään edeltäpäin sanaa viemään.\n\n\"Hän menee ilmoittamaan ystävälleni\", hän sanoi, \"jotta hän tulee meitä \nvastaan ja saattaa meitä kyläänsä.\" Ja kun pieni karavaani muutamaa \ntuntia myöhemmin sukelsi esiin viidakosta laajalle, ruohoiselle \ntasangolle, näkivät he vähän matkan päässä itsestään ison soturijoukon \nnopeasti lähenevän. Owaza pysähtyi.\n\n\"Keitä nuo ovat?\" hän kysyi.\n\n\"Ystäväni soturit\", vastasi päällikkö, \"ja hän on itse mukana. Näetkö?\" \nja hän osoitti henkilöä neekerien etunenässä, jotka lähenivät \nhölkkäjuoksua, keihäiden ja valkoisten töyhtöjen välkkyessä \npäivänpaisteessa.\n\n\"He saapuvat sotaisin aikein eivätkä rauhan miehinä\", virkkoi Owaza \npelokkaasti.\n\n\"Se riippuu sinusta, Owaza\", vastasi päällikkö.\n\n\"Minä en käsitä\", sanoi Owaza.\n\n\"Kyllä käsität muutaman minuutin päästä, sillä kohtahan on ystäväni \ntäällä.\"\n\nKun soturit ehtivät lähemmäksi, näki Owaza jättiläiskokoisen valkoisen \nheidän etunenässään -- valkoisen, jota hän luuli Estebaniksi, niin \nkavalasti hylkäämäkseen liittolaiseksi. Hän kääntyi päällikköä kohti. \n\"Sinä ole pettänyt minut\", hän huudahti.\n\n\"Odota\", sanoi vanha päällikkö; \"mitään sinulle kuuluvaa ei sinulta \nanasteta.\"\n\n\"Kulta ei ole hänen\", huudahti Owaza. \"Hän varasti sen\", ja hän osoitti \nTarzania, joka oli lähestynyt ja pysähtynyt hänen eteensä, mutta joka \nhänestä vähääkään välittämättä kääntyi päällikön puoleen.\n\n\"Airuesi saapui\", hän sanoi vanhukselle, \"tuoden sanomasi, ja Tarzan on \nwazireineen tullut katsomaan, mitä voimme tehdä vanhan ystävämme \nhyväksi.\"\n\nPäällikkö hymyili. \"Sinun viestintuojasi saapui minun luokseni, oi \nTarzan, ja kahta päivää myöhemmin tuli tämä mies kantajineen, \nkuljettaen kultaharkkoja rannikolle. Minä sanoin hänelle, että minulla \noli hyvä ystävä, joka ostaisi ne, antaen hänelle niistä pienen \npaperilapun, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että kulta kuului \nOwazalle.\"\n\nApinamies hymyili. \"Hyvin teit, ystäväni\", hän sanoi. \"Kulta ei kuulu \nOwazalle.\"\n\n\"Eipä se kuulu sinullekaan\", tiuskasi Owaza. \"Sinä et ole Apinain \nTarzan. Minä tunnen sinut. Sinä tulit neljän valkoisen miehen ja sen \nvalkoisen naisen kanssa varastamaan kultaa Tarzanin maasta, ja sitten \nvarastit sen omilta tovereiltasi.\"\n\nPäällikkö ja wazirit nauroivat. Apinamies hymyili hänelle ominaista \nhidasta hymyään.\n\n\"Se toinen oli petturi, Owaza\", hän sanoi, \"mutta _minä_ olen Apinain \nTarzan, ja kiitän sinua siitä, että tuot kullan minulle. Tule\", hän \njatkoi, \"tästä on vain parin tunnin matka kotiini\", ja apinamies \npakotti Owazan käskemään kantajainsa kuljettaa kultaharkot Greystoken \nmaatilalle. Siellä Tarzan ruokki kantajia ja maksoi heille, ja \nseuraavana aamuna hän lähetti heidät kotimaahansa ja Owazan heidän \nkanssaan, mutta ei ilman arvokasta lahjaa, samalla varoittaen neekeriä \nenää koskaan palaamasta apinamiehen alueelle.\n\nKun he kaikki olivat lähteneet, ja Tarzan, Jane ja Korak seisoivat \nhuvilan kuistilla, Jad-bal-jan loikoessa heidän jalkojensa juuressa, \nkietoi apinamies käsivartensa puolisonsa kaulaan.\n\n\"Minun täytyy peruuttaa sanani, että Oparin kulta ei muka ollut minua \nvarten, sillä näethän edessäsi uuden omaisuuden, joka on tuotu Oparin \naarreholvista asti ilman mitään ponnistusta minun puoleltani.\"\n\n\"Kunhan nyt vain joku toisi timanttisikin takaisin\", nauroi Jane.\n\n\"Siitä ei ole mitään toiveita\", lausui Tarzan. \"Ne ovat epäilemättä \nUgogo-virran pohjassa\", -- mutta kaukana Ugogon varrella ihmissyöjä \nObeben kylässä virui Esteban Miranda hänelle määrätyn hökkelin liassa, \nsilmillään ahmien omaisuutta, jota ei voisi milloinkaan käyttää \nhyväkseen, jouduttuaan Obeben itsepintaisuuden ja taikauskon hänen \nkärsittäväkseen tuomitsemaan elinkautiseen vankeuteen.\n\n\n\n"]