Ida Elisabet

IDA ELISABET

Kirj.

Sigrid Undset

Suomentanut

Anna-Maria Tallgren

Porvoo, Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.

I

1

Kun Ida Elisabet käveli muutamat askelet sairaalan ovelta autoon, tuntui hänestä, että yö, joka kaartui korkealla kaupungin yllä, oli läpipääsemättömän musta ja tiheä. Keltainen valo, joka lankesi kahden puolen katua luoduille korkeille lumivalleille, tuli kuin suihkuna raskaana kattavan pimeyden alta. Toisella puolen katua olivat ensikerroksen kaupanikkunat valaistuja, mutta sitten kohosivat seinät kohtisuorina, ainoastaan kalpea valonkajastus siellä täällä kierrekaihtimien takana. Keskellä katua kiilsivät raitiokiskot, ja niiden yläpuolella riippui rivi helmenvalkoisia sähkölamppuja, luoden pimeässä pienen sinervän valokehän ympärilleen. Kaupunki lepäsi kuin padan pohjassa; valkoiset tunturit ympärillä häämöttivät pimeästä, ja taloista tuikki valoja pitkin rinteitä. Mutta sitten otti yö ylivallan ja pimeni, pohjattoman mustana ja pakkaskovana. Hän aavisti, että oli tähtikirkasta, mutta tähtiä ei voinut nähdä täältä alhaalta, valaistulta kadulta.

Toinen häntä saattavista hoitajattarista työnsi peitekääröön kiedotun pojan hänelle autoon, samalla kun toinen sovitti hänen tavaransa eteen kuljettajan viereen. Ja niin hän ajoi pois, Kalle-poju sylissään, Tuon tuostakin pyyhkäisivät valot kahdelta puolen hänen kasvojaan pimeässä autossa, ja mielikuva, joka oli juuttunut häneen ulos astuessa, jäi pysyväiseksi – koko tämä tekovalo oli vain kuin kaivon pohjalla, ja kaiken yllä lepäsi yö, raskaana ja valtavana.

Ilma oli kirkas, tuuleton ja purevan kylmä. Laivasillan lankkukäytävä rämähti kauheasti jäätynyttä katukiveystä vastaan. Ketjut parkuivat äänekkäästi ja raa'asti; tulevien ja takaisin työntyvien ajopelien kolina oli niin kova. Rannallaolijoiden ja laivamiesten huudot olivat kylmästä käheitä. Sillan reunalla seisoi ihmisiä, jotka olivat tulleet saattamaan tuttaviaan; he puhuivat äänekkäästi ja huusivat laivaan. Häntä ei kukaan ollut saattamana ja hyvästelemässä – Aslaug olikin sanonut sen jo etukäteen, sillä hän toivoi tänä iltana pientä tilapäistyötä: eräs ystävätär, joka soitti kahvilassa, saisi vapaaillan. Eikä Ida Elisabetlllä enää ollut ketään muuta tuttua täällä kuin Aslaug – ei ainakaan ketään, josta hän olisi välittänyt.

Tuntui hyvältä päästä kannen alle – valo oli niin rauhallinen, Ja sitten täällä oli laivalle ominainen ilma, lienteä ja liikkumaton, niin kuin koskaan ei tuuletettaisi muuta kuin paikoitellen ja vaillinaisesti. Voi noita kaikkia tuttuja hajuja, jotka olivat juuttuneet tänne hytteihin – siellä haisi rasvainen öljy ja piintynyt tupakansavu ja olut ja samettisohvien tomu! Ja lisäksi tuntui siellä jokin epämääräinen haju, joka saattoi hänet ajattelemaan matkoja rajuilmoilla, merikipeitä matkustajia ja raskaana kuohuvaa vettä laivan ympärillä ja heliseviä lamppuja ja astioita, jotka kilisten putosivat lattialle. Tämä erikoinen haju elähdytti aina Ida Elisabetia – se oli kai jäänyt häneen pikkutytöstä; hän oli aina ollut kuin päätön ilosta, kuinkas muuten, kiivetessään näihin laivoihin ja matkustaessaan Vallervikeniin loma-ajaksi. Eikä hänellä kuitenkaan totta tosiaan ollut vuosikausiin ollut mitään ilon syytä tehdessään näitä matkoja. Mutta vaikka järki panikin vastaan, valtasi hänet joka tapauksessa sama vanha iloinen jännitys, kun hän vain jalallaankaan astui johonkin näistä rannikkolaivoista.

Laivan tarjoilijatar tervehti häntä kuin vanhaa tuttua ja kysyi, miten leikkaus oli onnistunut – se lämmitti ja ilahdutti Ida Elisabetiä. Ja nyt hulmahti häntä vastaan käytävässä ihana tuore, juuri kypsyvän pihvin käry; hän huomasi miten hirveä nälkä hänellä oli. Illallispöytä oli aina niin verraton tässä laivassa; hän päätti syödä oikein hyvin ja kyllikseen. Ollessaan kaupungissa hän oli koko ajan säästänyt missä ikinä voi, sillä eihän hän tietänyt, miten suuriksi lääkärin ja sairaalan laskut nousisivat. Mutta lääkäri oli ollut erinomaisen kohtuullinen – ja niin kiltti ja huolellinen Kalle-pojun suhteen, poikaa oli pidetty hyvänä kuin prinssiä.

Häikäisevän kirkas valo pienessä valkoisessa hytissä viilsi silmää, mutta sittenkin se tuntui hänestä niin hyvältä; se oli niin liikkumattoman tasainen ja rauhallinen. Uh, molemmat vuoteet toisella seinällä olivat käytössä; ne olivat kukkuroillaan matkatavaraa.

"– Ihan kuin prinssiä", mumisi hän ja suuteli poikaa poskelle; se oli niin pehmeä ja valkoinen ja ulkoilmasta raikas. "Mutta nyt saa typykkä matkustaa kotiin äidin kanssa, saa kuin saakin, ja typykkä ja äiti saavat aina olla yhdessä." Poika ei osoittanut oikeastaan mitään iloa, tai yleensäkään minkäänlaista mielenkiintoa. Raukka, hän kai oli yhä pöpperöissään väsymyksestä –.

Hän istahti vuoteensa laidalle ja irrotti vaipat ja saalit pojan ympäriltä. Viisainta oli panna hänet nukkumaan ennen kuin laiva lähtisi liikkeelle. Hoitajatar oli pukenut hänet yökuntoon ja vaihtanut kääreet ennen sairaalasta lähtöä.

"Tupukkani! Oma tupukkani – oletko ihan unohtanut äidin?" Hän puristi poikaa varovasti rintaansa vasten. "Eikö sentään ole pikkuriikkisen hauskaa olla ikioman mamin luona taas?" Poika hymyili hiukan. Voi miten hänen kasvonsa olivat käyneet pieniksi ja keltaisiksi valkoisten sideharsojen välissä! "Ja nyt saa tupukka maitoa – nami-nami maitoa, ihanaa!" Hän haki esiin pullon ja kupin ja banaanipussin.

"Anteeksi!" Ida Elisabet katsahti ylös. Kaksi hehkeän nuorta tyttölasta, nahkatakeissaan, oli tullut sisään; he täyttivät koko ahtaan alan vuoteitten välissä. "Mutta kas, sehän on rouva Braatø!"

Samassa tuokiossa Ida Elisabetille selvisi, että siinä oli vanhin insinööri Meislingin pikkutytöistä, ja toinen tämän serkku, kasvattisisko, Rostesundin joditehtaalta. "Voi miten mukava hän on", huusivat he kuorossa, ja "kas, kas", ripustaessaan nahkatakkejaan naulakkoon he saivat tietää, että pojan korva oli leikattu? niin, leikkaus oli ollut oikein vakava, ja ei, ei hän ollut vanhin, pojalla oli sisko kotona, ja he asuivat nyt Berfjordissa. Ida Elisabet puolestaan ei kysynyt mitään, ja Cecilia Meisling puuteroi kasvojaan pienen peilin edessä, sanoen jotain että pöydässä kai tavataan. Samassa tyttöset pyrähtivät ulos ovesta.

Ida Elisabet jäi istumaan. Hän istui hyvin epämukavasti, etukumarassa ylävuoteen alla. Nyt vesi kuohui potkurin ympärillä, pienet värähdykset nykivät laivanrunkoa, ja samassa alkoi vesi kohisten pyyhkiä sen kupeita. Hän kuuli miten matkustajat menivät ruokasaliin, lautaset ja kupit alkoivat kalista. – Mutta hänen piti jäädä istumaan tänne Kalle-pojun luo, kunnes lapsi vaipuisi uneen.

Sitä paitsi ei hänen mielensä tehnyt tavata tuttuja. Esimerkiksi noita Meislingejä – hehän olivat niin ylimielisiä; niin sanoivat kaikki ihmiset. Eiväthän he kyllä vaikuttuneet ylimielisiltä tavattaessa. Mutta he pysyttelivät niin yksikseen eivätkä juuri olleet missään tekemisissä muiden vuonolaisten kanssa. Muuten, rouva Meisling oli englantilainen, Oxleyn, joditehtaan perustajan sisar. Ja Oxleyt olivat katolilaisia. Hän muisti hyvin miten pilkallinen maisteri Myking oli ollut, sen vuoksi että Ciss Meisling ja Cecilia Oxley eivät voineet lukea uskontoa muitten lasten kanssa yhdessä, sinä vuonna, jona he asuivat tohtorin luona Vallervikenissä käydäkseen keskikoulua. "Molemmat Ceciliat", kuten hän sanoi.

Hän ei ollut tajunnut, että siihen sisältyi sukkeluus. Sitä paitsi eivät monet muutkaan koulussa olleet sitä huomanneet. Mykingin pilkkapuheet kohdistuivat yleensä häneen ja Fritiofiin. "Elisabet Andst ja Fritiof Braatø eivät ymmärrettävästi kyllä koskaan tajua mitään leikillistä viittausta historiallisiin ja maantieteellisiin seikkoihin."

Nyt hän ei enää jaksanut istua tuolla tavoin kumarassa kovalla vuoteenlaidalla. Seisten pienen peilin edessä hän suori tukkaansa ja veti matkalakin jälleen päähänsä. Hänen kasvonsa olivat jollain tavoin olemattomat – ne eivät olleet muuta kuin ihan tavalliset: kapeat, värittömän kalpeat, silmät sammuneet. Tukassa ei enää ollut loistoa, se oli tuhkamaisen harmahtava, ja kiharatkin olivat merkillisen elottomat ja joustavuutensa menettäneet, kun hän hiukan koetti työntää niitä esiin hatun alta. Ida Elisabet katseli vakavasti peilikuvaansa, huokaamatta – hän vain totesi, että niin oli laita. Eikä siitä vielä ollut montakaan vuotta, kun hän oli ollut kovin sievä – vähintään yhtä sievä kuin Ciss Meisling. Cissistä oli tullut sievä, paljon sievempi kuin olisi luullutkaan lapsena. Toinen oli ollut soma aina.

He saattoivat olla kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaita nykyään. Sillä itse hän oli kahdenkymmenenneljän. Hän ja Fritiof olivat olleet ylimmällä luokalla silloin, kun he tulivat kouluun.

Hän ja Fritiof. Jo koulussa oli aina sanottu Ida Elisabet ja Fritiof. Hänestä ei kyllä tuntunut, että hän silloinkaan piti Fritiofista. Päinvastoin, tuo sanontatapa tuntui hänestä kaksinverroin nöyryyttävältä; oli kuin hän olisi tullut yhä enemmän eristetyksi sen vuoksi, että hänet eristettiin Fritiofin kanssa. Näytti kuin ei Fritiof koskaan olisi kunnolla peseytynyt, eikä hän ymmärtänyt, että muut koululaiset pitivät häntä vain pilkkanaan hänen kerskailunsa takia. Niin, heitä molempia saattoi Myking kyllä pilkata – kummankaan koulumaksuista ei juuri tainnut olla tietoa. Braatøn perheen asema oli huono niihinkin aikoihin, mutta Fritiofin isä ei välittänyt tuon taivaallista sellaisesta, hänelle ei ollut olemassa muuta kuin viulunsa. Ja kaikki ihmiset tunsivat Ida Elisabetin isän asiat.

Lieneekin ollut edeltäpäin säädetty, että hänen ja Fritiof Braatøn oli lyöttäydyttävä yhteen.

Syötyään illallista Ida Elisabet kiipesi ylös kävelykannelle.

Oli ihanaa tuntea ilmavirtaa, joka viuhui ja soi köysistössä, samalla kun laiva vakaana ja rauhallisena lipui ulos hiljaiseen yöhön. Ei ollut niin hirveän kylmäkään. Jumalan kiitos, että saatiin niin kaunis ilma; hän oli kyllä pelännyt matkustaa pojan kanssa näin pian leikkauksen jälkeen. Tuskinpa hänelle olisi ollut hyväksikään, jos he olisivat joutuneet rajuilman käsiin.

He olivat jo kaukana väylällä. Sitä mukaa kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, alkoi hän nähdä ympärilleen. Meri oli peilityyni, laivan nostattamat laineet, jotka kohisivat hiljaa ja murtuivat laitoja vasten, kimmelsivät heikosti hytin ikkunain valossa; ylhäällä köysistössä riippui pieniä lyhtyjä, jotka loistivat levollisesti. Mastojen päät nousivat kohti mustaa, tähtistä taivasta; paksu savu, joka kiemurteli piipuista, ajautui suoraan miltei laivan taakse. Ja vanha, aiheeton riemuntunne, joka oli peräisin lapsuudenajoilta, pulpahti jälleen esiin kaiken uhallakin hänen kävellessään kannella tuijottaessaan yötä, jonka läpi laiva kuljetti valojaan ja katsellessaan yli mustan meren: se oli elävää ja aavistelevan kirkasta pimeyttä, mutta siellä missä maa oli, oli pimeys paksua ja upottavaa, ja taivas –

Luoteessa oli revontulia. Ne eivät olleet kovin voimakkaita, ainoastaan vaalea valonkaari, niin että tunturin harja selvästi erottui taivaan kalpeasta väristä. Ida Elisabet painoi leukansa nahkakaulukseen, upotti kätensä syvään päällystakin taskuihin ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.

Kuului puhetta salongin kattoikkunan toiselta puolen. Ja vastaus:

"Niin mutta minä en voi nukkua. Tuo paha hajukin, jodoformla, tai mitä ne oikein käyttävät niissä kääreissään – ihan kuin sairaalassa –"

Ida Elisabet valahti tulipunaiseksi pimeydessä. Vastustushaluisena hän keikautti niskaansa: totisesti, täytyi kai ihmisillä olla oikeus matkustaa sairaan lapsen kanssa laivassa, vaikkakin tuollaiset hemmotellut tyttölapset... Muttei hänen mieleensä olisi voinut juolahtaakaan, että se saattaisi vaivata ketään.

Hän painoi jalkansa kovemmin kanteen, kääntyi ja marssi ylähangan puolelle. Kattoikkunan tienoilta hän erotti kaksi punaista hehkuvaloa – neitoset istuivat ja polttivat savukkeita. Näin talvisaikaan ei yläkannella ollut tuoleja, niin että he kaikitenkin olivat saaneet sinne joitakin ylimääräisiä. Niinpä niin, he kyllä osasivat järjestää olonsa mukavaksi.

Joka tapauksessa täällä oli enemmän tuulensuojaa, vaikkakin yö oli niin tyyni Ida Elisabet jäi seisomaan reunaa vasten. He olivat nyt melkein vuonon suussa – saaret aivan matalla. Revontulet paloivat leveänä rauhallisena kaarena, kalpea peilikuva vedessä. Ja kaaren yläpuolella lännessä oli suuri tähti, loistavan kirkas.

"Rouva Braatø, tehkää hyvin, ettekö halua istahtaa tänne?" Cecilia Oxley oli tullut hänen luokseen. Ciss Meisling oli sanonut nuo sanat Kalle-pojusta.

"Kiitos, mutta menen kohta alas."

"Eikö täällä ole kaunista? Voi, oikeastaanhan on ihanaa päästä kotiin, sillä mitään niin kaunista kuin Norja ei sentään ole olemassa! Mikähän tähti tuo oikein lienee. Luuletko että se on Venus, Cecilia?"

"Ei se ole Venus – se ei kai vielä tähän aikaan ole noussut – tämä joka nyt näkyy ei voi olla Venus. – Tunnetteko Te tuon tähden, rouva Braatø?" kysyi Cecilia Oxley.

"En edes osaa arvata. Tähdistä minä en tiedä yhtään mitään."

"Oikeastaan saattaisi ajatella että se on se tähti", sanoi Cecilia Meisling uneksuen, "jota idän kolme tietäjää seurasi, tarkoitan. Se mahtoi olla hirveän jännittävää. Sillä hehän saivat olla kauhean kauan matkalla. Olen jostain lukenut, että matka saattoi kestää jopa kokonaisen vuoden, vaikkakin me vietämme näiden kolmen tietäjän muistoa, loppiaista, vain kaksi viikkoa jouluaaton jälkeen. Minusta loppiainen on aina ollut niin ihana juhla – on kuin silloin alkaisi kaivata, ajatellessa sitä kaikkea ja tähteä –."

Tietäjät itäisiltä mailta – Ida Elisabet ei ollenkaan ollut muistanut sitä tähän asti, mutta tosiaankin, tänään oli loppiaisaatto. – Kulkea, kulkea ja seurata tähteä, joka osoitti tietä jonnekin. Ah, jospa saisikin! Hänen väsyneen sydämensä täytti silmänräpäykseksi kaihoisa, särkyvä ikävä: hänkin alkoi kaivata, niinkuin tuon Ciss Meisling-lapsen sana kuului.

"Voi sinua", nauroi Cecilia Oxley lempeästi. "Mutta eiköhän meidän nyt pitäisi mennä maata, Ciss. On jo myöhä."

"Kuulehan, minusta se amerikkalainen runo, jonka Sunniva Aarstad on kääntänyt, oli niin kovin kaunis. Aivan viehättävä!" Ja tyttö alkoi lausua hiljaa ja koko lailla haaveellisena:

    Melkior kallista kultaa toi.
    En tuoda voi kultaa muuta
    kuin kultaiset renkaat pilvien,
    jotka saartavat taivaalla kuuta.

    Suitsutusta toi Baltasar.
    Minä, köyhä vaimo, voin antaa
    vain majani sauhun, mi tanhuten
    nousee päin ilman rantaa.

    Kultalippaassa mirhaa myös
    toi Kaspar. Oi Jeesus, multa
    sydämen vain sinä lahjaks saat –
    en kiellä mitään mä sulta.

[Tämän ja muut kirjassa esiintyvät runot suomentanut Yrjö Jylhä.]

Nuo kolme naista jäivät hetkeksi seisomaan, katsoen yöhön, päin kirkasta tähteä ja revontulen kaarta yli vuonon suun.

"Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan pojuani", sanoi Ida Elisabet.

Kalle-poju nukkui makeasti. Ida Elisabet otti esiin salapoliisikertomuksen, jonka Aslaug oli tuonut hänelle matkalukemiseksi. Hän istuutui ruokasaliin lukemaan sitä. Siellä ei ollut ketään. Hän veti jalat alleen sohvalle tahtoen oikein nauttia kaikesta – lämmöstä ja samettisohvan pehmeydestä, lamppujen hiljaisesta kilinästä, höyrylaivan komeudesta, joka herätti hänet muistelemaan menneitä, loma-aikoja ja vapautta ja lapsuusajan huolettomuutta.

Mutta hän oli tuskin ehtinyt aloittaa nautintoaan ja lukea "Murhasta uimalaitoksessa" muuta kuin viisi, kuusi lehteä, kun he jo olivat siinä taas, tyttölapset. Nahkatakeissaan ja monet vaipat käsivarrella – mikä heidän oli istua kannella ja haaveksia tähdistä!

"Tahdotteko mennä maata ensimmäisenä, rouva Braatø, vai menemmekö me? Sillä siellä ei mahdu riisuutumaan muuta kuin yksitellen."

Ida Elisabet tahtoi kernaimmin jäädä viimeiseksi. Sitten tyttöset menivät hyttiin ja jättivät sinne takit ja vaipat, mutta palasivat samassa. Ciss Meisling tarjosi hänelle konvehteja jättiläisrasiasta – ja he jäivät istumaan ja juttelemaan –.

Ida Elisabet oli yhä vähäpuheinen – epäluuloinen. He makeilevat, ajatteli hän. Hän ei ollut koskaan kerjännyt ihmisten ystävyyttä eikä sääliä.

Kysymättä kertoi Ciss Meisling, että he olivat olleet Englannissa, ensin vuoden luostarikoulussa ja sitten toisen isoäiti Oxleyn luona. Hän laverteli lavertelemistaan ja hänen intonsa hermostutti sanomattomasti Ida Elisabetia. Hänellä oli typerät taivaansiniset lapsensilmät – oli kaiken kaikkiaan nukkemaisen sievä; hieno maidonvalkoinen iho lievästi kesakkoinen, suu kuin kirsimarja ja kiharat kuin punertavaa kultaa. Joulukuusen enkeli!

Ida Elisabet keskeytti äkkiä hänen sanatulvansa ja kääntyi serkun puoleen: "Mitenkä äitinne voi, neiti Oxley?" Hänen teki mielensä antaa niin että tuntui, ja hän aavisti, missä oli Cecilia Oxleyn arka kohta. Ihmiset olivat puhuneet yhtä ja toista, mikäli hän oli kuullut, rouva Oxleystä ja tuosta insinööri Næserista, jonka kanssa rouva oli mennyt naimisiin melkein kohta Oxleyn kuoleman jälkeen, ja tytär oli saanut jäädä enon ja tädin luo Rostesundiin rouvan matkustaessa uuden miehensä kanssa Kristianiaan.

Ja Ciss Oxley punastuikin. Se puki häntä muuten erinomaisesti. Oli kadehdittavan somaa, kun silmät olivat niin vaaleanharmaat ja kasvot muuten aivan tummat. Hänen ripsensä olivat pitkät ja mustat, iho ruskea ja tukka pikimusta.

Mutta hän vastasi sievästi ja rauhallisesti: "Kiitos, hyvin." He tulivat juuri Oslosta, olivat viettäneet joulua äidin luona. Niin, hänellä oli kaksi lasta toisesta avioliitosta, kaksi suloista, reipasta pikkupoikaa.

Ciss Meisling jankutti yhä, miten suurenmoinen Lontoo oli, miten isoäiti Oxley oli kiltti ja miten ihanaa heillä oli ollut luostarinsisarten luona. Äiti se ja se ja Äiti se ja se ja Äiti se – toinen oli ollut toistaan suloisempi.

"Mutta taivasten tekijä!" sanoi Ida Elisabet halveksuen, "montako äitiä siellä laitoksessa oikein oli?"

Kas, ursuliinien luostarissa kutsuttiin kaikkia niitä sisaria äideiksi, jotka pitivät huolta koululaisista.

"Jumala varjelkoon sitä lörpöttelyä! Mutta niin käy, kun ihmiset rupeavat uhittelemaan luontoa vastaan! Heillä on tietysti aivan samat himot kuin meillä kaikilla muilla, ja niin antaa koko tuo vanhojen neitsyeitten sakki vieraitten ihmisten kutsua itseään äideiksi. Hyi!"

"Ei, ei niin", sanoi Cecilia Oxley ja punastui taas. "Sillä muutamat saavat kutsumuksen siihen. Eihän se sitä paitsi ole niin merkillistä, kun sitä oikein ajattelee. Näkeehän usein, miten itsekkäiksi monet ihmiset käyvät perhesyistä ja muustakin. Voihan ajatella, että Jumala jo tasapainonkin vuoksi valitsee jonkun, joka on kaikki kaikille. He tuntevat, etteivät voi sitoa itseään kehenkään erikoiseen, koska he ovat sidotut kaikkiin, jotka heitä tarvitsevat –." Hän oli hehkuvan punainen ja keskeytti.

"Hohoi! Sitä ei kukaan pysty minulle uskottelemaan. Me olemme kai kerta kaikkiaan luodut samanlaisiksi, joka ikinen meistä, ja meillä on kaikilla samat luonnolliset intohimomme – niitä on turha kenenkään vastustaa."

"Minä vain en ajattele sillä tavalla!" Ciss Meislingin sinisilmät iskivät tulta harmista. "En tiedä mitä silloin tekisin! Vähintään hyppäisin mereen!"

"No mutta, Ciss!" sanoi serkku ihan kauhistuneena.

"Pötyä. Kunhan nyt ensin rakastutte, lapsi kulta."

"Kiitos! Siis ensinnä minun on odotettava rakastumista. Jos voin odottaa niin kauan, saatan kai yhtä hyvin luopua hyvällä kaikesta tuosta, jos todella rakastun, jota te ehkä ette usko – sitähän en tiedä. Mutta kuvitelkaamme, ettei hänelläkään olisi kotia tai kontua! Mutta ellen koskaan sattuisi rakastumaan kehenkään – ja maailmassa on luultavasti monta, jotka milloinkaan eivät tapaa sellaista, johonka voisivat rakastua –, mutta vain siksi, että se on olevinaan alentavaa, he koettavat uskotella itselleen olevansa rakastuneita siihen tai siihen –"

Ida Elisabet nauroi ivallisesti:

"Sanokaa kernaammin, että luonto vetää ja virittää heille pikkuriikkisen ansan, pikku neiti Meisling. Ja pam, siinä me istumme ketunsaksissa!"

"Niin jos me uskomme noin!" Nuoren tytön ääni oli jääkylmä harmista. "Silloin on tietenkin alistuttava kaikkeen, luonnon pakosta. Tuokoon se sitten tiellemme millaisen vetelyksen hyvänsä tai oikean heittiön."

"Ciss!" kuiskasi Cecilia Oxley kauhistuneena.

Seurasi hiljaisuus, joka oli aivan hirveä. Molemmat tyttölapset istuivat punaisina kasvoiltaan kuin puolukat. Ida Elisabet oli aivan kuin halvaantunut. Ciss Meisling katsahti häneen syrjästä arkana ja häpeissään, hänen silmänsä alkoivat kiiltää kyyneleitä – pelontäyteisen hetken Ida Elisabet jo luuli, että toinen pyytäisi häneltä anteeksi, silloin ei hän voisi olla hyökkäämättä päin ja antamatta kunnon korvapuustia –.

Mutta Ciss jäi istumaan ja näytti vain surkealta. Sitten Cecilia Oxley mutisi jotain että oli jo kai myöhä –. Kello riippui kaapin päällä aivan heidän silmiensä edessä, niin että tyttö saattoi nähdä mitä se oli. "Hyvää yötä", kuiskasivat molemmat tytöt ja livahtivat ulos, aivan kuin heidän olisi ollut vatsa tai omatunto kipeä.

Ja raivo alkoi kuohua Ida Elisabetissa – oli kuin se olisi pakahduttanut hänet. Kunpa hän olisi tarttunut noiden molempien vastenmielisten tyttölasten niskaan ja ravistellut heitä kuin kissanpoikia – lyönyt heitä vastakkain, pikku tekopyhiä. Voi, he olivat kauheita, kauheita, niin kauheita kuin vain lapset –.

Ida Elisabet makasi ahtaassa alavuoteessa, ja poika nukkui hänen käsivarrellaan. Pimeä oli niin tukahduttavan lämmin täällä alhaalla hytissä, lapsi kuumoitti, ja ajan pitkään alkoi pojan siteiden haju etoa häntä. Hän makasi ja tuumi, uskaltaisiko hän ryömiä ylös ja paneutua makaamaan hetkeksi ylävuoteeseen – sitten; vielä hän ei uskaltanut jättää Kalle-pojua yksin, sillä juuri nyt laiva keinui ja heittelehti aika ankarasti pitkissä mainingeissa; he olivat jättäneet saariston.

Tuskaisen hellästi ja varovaisesti hän rutisti lasta lujemmin syliinsä. Voi Herra Jumala – kun hän äskettäin matkusti kaupunkiin pojan kanssa ja oli kysymys elämästä tai kuolemasta, tuntui hänestä, että jos hänen pitäisi kadottaa joku lapsistaan, hän tulisi hulluksi surusta. Mutta nyt kun hän makasi näin ja piteli lasta käsivarrellaan, ei hän voinut olla ajattelematta erästä näytelmää, jonka hän kerran pikkutyttönä oli nähnyt – siinä esiintyi kreikkalaisnainen, Medea, joka surmasi molemmat lapsensa päästyään oikein selville siitä, millainen heidän isänsä oli. Nyt Ida Elisabet ymmärsi sen hyvin.

Mutta Kalle-poju – voi hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei poikanen muistuttanut ollenkaan Fritiofia. Lapsi oli aina ollut niin herttainen, niin kiltti ja rauhallinen, ja aina niin kiintynyt äitiinsä – niin, ihan pari kuukautisesta saakka hän oli aivan kuin osoittanut tietävänsä, että hän oli äidin oma poju. Sølvi oli paljon itsekkäämpi – mutta hänhän oli niin pieni. Mutta hän muistutti isää. Hän oli samalla tavoin apinamaisen vilkaskin, kuin Fritiof oli ollut lapsena. Silloinhan ihmiset olivat uskoneet, että tämä oli merkkinä hänen lahjakkuudestaan.

Niin oli nähtävästi itsekin uskonut samaa, ainakin joskus, tai hän oli joka tapauksessa uskotellut sitä itselleen. Kun kerran Fritiof ja hän olivat säädetyt olemaan tuhkimuksia, tuntui jollain tavoin hyvältä uskoa, että ainakin Fritiof oli liian älykäs voidakseen tulla toimeen moisessa typerässä koulussa.

Näin hänestä tuntui nyt – jostain sellaisesta syystä hän kai oli sietänyt Fritiofia, kun tämä alkoi juosta hänen perässään, heidän rippikoulukeväänään. Fritiof tahtoi, että he olisivat kihlattu pari. Niihin aikoihin hän oli niin innostunut soittamaan viulua – aluksi hän tahtoi vain saada Ida Elisabetin kuulemaan soittoa, alinomaa kuljettaessaan tyttöä vajoissa ja vainioilla.

Merkillisen pian hän oli oppinut soittamaan muutamia kappaleita koko lailla kunnollisesti. Ja kun hän sitten seisoi noin, hintelänä ja nuorena, miltei täysikasvuisena, viulu poskessa kiinni ja valkoinen nenäliina pistettynä väliin niinkuin ainakin oikeilla viuluniekoilla, kun hän huojutteli ruumistaan ja heitteli edestakaisin pitkää vaaleaa hiustupsua otsallaan, samalla kun kädet ja sormet liikkuivat niin elävästi ja hienosti hänen soittaessaan – niin, silloin oli kai Ida Elisabet uskonut, sen vuoksi että hänen oli tehnyt mieli uskoa, kaiken mitä Fritiof kuvitteli, kuinka hänestä tulisi suuri taiteilija ja miten hän laskisi koko Euroopan jalkojensa juureen, kuten sanat kuuluivat.

Ida Elisabetista hän oli niin kaunis soittaessaan – ja hän oli huomannut itsekin tulleensa kauniiksi. Paljon, paljon kauniimmaksi kuin kukaan hänen tuntemansa nuori tyttö. Ehkäpä hänestä tulisi kaunotar. – Hän saattoi aivan rakastua omaan kuvaansa, kun hän seisoi peilin edessä ja kampasi vaaleata tukkaansa, ja hajoitteli sitä rinnoilleen ja hartioilleen tai asetteli helmikäätyä otsalleen tai koristautui silkkiliinoin ja nauhoin. Tietysti toiset olivat huomanneet sen jo ennen, aikoja ennen kuin hän itse oli siitä tietoinen, – hän tulisi kauniimmaksi kuin he. Sen vuoksi he olivat nolanneet häntä.

Hän alkoi runoillen punoa omaa tulevaisuuttaan Fritiofin elämän runoiluun. Eikä hän ainakaan vastustellut, kun Fritiof tuli hyväileväksi. Vaikkakin Fritiof hänen mielestään usein oli vastenmielinen – oli kuin hänessä olisi ollut jotain, joka muistutti koiraa, kun se mielii makupalaa ja samalla pelkää ruoskaa. Mutta toisin ajoin hän saattoi itse käydä ja kuohua, – hän keimaili Fritiofille ja yllytti häntä, hyväili rajusti ja sysäsi luotaan, aivan kuin leikitellessään koirien kanssa kotona. Juuri koska hän tiesi, miten hullua tämä oli, että se jo oli pahinta, mitä nuorelle tytölle saattoi tapahtua. Sehän juuri oli jännittävää, hauskinta koko leikissä – että kaikki oli niin kauhean sopimatonta, ja jos joku saisi siitä tiedon, niin Jumala heitä armahtakoon! Oli aivan kuin hän olisi tahtonut saada osansa hänkin, kaiken kotoisen surkeuden jälkeen: isä eli sumussa ja humussa ja istui toisin ajoin puolihöperönä ja itki sitä, että kaikki onnettomuudet olivat ryöpsähtäneet hänen ylleen ihan syyttömästi, ja toisin ajoin hän oli taas aivan hurja ja raivopäinen, haukkui hänet ja äidin pataluhaksi, ja äiti antoi takaisin niin että tuntui –! Ja kun isä ei ollut sisällä, nimitteli äiti häntä niin rumasti kuin suinkin, sanoi häntä juopoksi ja surkutteli itseään, kun he olivat tulleet niin köyhiksi, ja sitten hän valitteli kun tyttären kävi niin huonosti koulussa, ja kun hän alituisesti oli liesussa, myöhään ja varhain! Ida Elisabet oli jo aikoja huomannut, ettei ollut niinkään varmaa, ettei äiti salassa ottanut naukkua isän pullosta – liiankin usein.

Konfirmaatiopäiväksi Fritiof antoi hänelle sormuksen, jossa oli pieni punainen kivi. Silloin hänestä tuntui, että hän oli jotenkuten sitoutunut Fritiofille. Vaikkakaan hänellä ei ollut antaa mitään vastalahjaa. Mutta kohta sen jälkeen tapahtui sitten se, jonka hän tiesi olevan pahinta kaikesta. Vaikkakaan hän ei voinut muistaa, että se hänestä olisi tuntunut niin vaaralliselta. Uh, eikö se ollutkaan muuta, oli hän ajatellut, kyllästyneenä ja pettyneenä. Mutta tulihan se toisenlaiseksi myöhemmin. Ja kuitenkin, erikoisinta, ja ajoittain hänet aivan villiksi tekevää, yhä villimmäksi, kun hän huomasi, että hän saattoi peloittaa Fritiofiia – oli se tunne, että hän uhitteli, kosti puolestaan. Olisivatpa he vain tietäneet, kaikki he, jotka olivat olleet ilkeitä hänelle ja Fritiofille, mitä he uskalsivat. Hän kuvitteli mielessään, mitä kaikkea hän vastaisi heille, jos se tulisi ilmi. Ja kun hän ajatteli, mikä saattaisi olla seurauksena, oli jännitys melkein vieläkin suurempi kuin pelko. Sillä hän ei kai milloinkaan ollut osannut todella kuvitella, että se tulisi tiedoksi tai saisi seurauksia. Pohjimmaltaan tuntui kai hänestä vaan, että he leikkivät hirvittävän vaarallista ja kiellettyä leikkiä, eikä hän voinut juuri kuvitella muuta, kuin että näin sitä jatkuisi edelleen, epämääräisen pitkälle.

Sitten tuli se yö – loistavan valoisa ja lienteä, juhannuksen jälkeinen kesäyö. He olivat soutaneet Ervikiin, kalastamaan. Kauimmaisen Ervikin talon kohdalla he nousivat maihin ja menivät erääseen ulkolatoon, ja sitten he nukahtivat. He heräsivät siihen, että joku mies oli tullut sisään ja hänellä oli taskulamppu. Tulija oli tohtori – hän oli hakeutunut latoon pientä kesäsadekuuroa pakoon.

Frtiofin täytyi soutaa yksinään kotiin ja Ida Elisabetin seurata tohtoria tämän moottoriveneessä. Tohtori puhui hänelle vakavasti. Hän ei oikeastaan sanonut mitään, jota tyttö ei ennakolta olisi tietänyt – mutta oli kuin Ida Elisabet yhtäkkiä olisi havahtunut huomaamaan, ensi kertaa, että tämä kaikki todellakin koski häntä itseään. Se oli niin kauheata, että hän oli häpeästä kuolla.

Tohtori sanoi, etteivät Ida Elisabetin vanhemmat saisi mitään tietää. Mutta hän meni braatølaisten luo, sillä hän tahtoi, että he lähettäisivät Fritiofin pois kotoa. Ja rouva Braatø tuli niin epätoivoiseksi, ettei hän voinut olla uskomatta salaisuutta ystävättärelleen, ja niin kulki huhu edelleen.

Ida Elisabet olisi tahtonut unohtaa sen päivän, jolloin hänet vaadittiin tilille kotona. Maailmassa ei ollut mitään niin raakaa nimitystä, jolla isä ei olisi häntä kutsunut, ulvoessaan ja puristaessaan nyrkkejään hänen kasvojensa edessä ja uhatessaan lyödä hänet kuoliaaksi. Ja kaikkein haaskamaisinta oli muka se, että hän oli antautunut tekemisiin Fritiofin kanssa käydessään rippikoulua. Eihän isä ollut koskaan tehnyt muuta kuin pilkannut uskontoa ja kirkkoja ja pappeja – miten hän saattoi luulla, että Ida Elisabet olisi välittänyt siitä, mitä pastori Søndeled sanoi? Pastoriraukka oli niin kiltti, mutta Ida Elisabetin päähän ei ollut pälkähtänytkään, että hänet olisi otettava vakavasti.

Ja sitten – tuotiin Fritiof sinne. Voi! Mitenkä hän, Ida Elisabet, oli koskaan saattanut suostua minkäänlaisiin väleihin Fritiofin kanssa sen jälkeen – ei, sitä hän ei voinut ymmärtää! Surkea näky – pojanhulttio, joka oli pelosta suunniltaan ja joka pyöritti silmiään ja nosti käsivartensa ikään kuin torjuakseen iskut, aina kun isä liikahtikaan, ja kun isä sitten löi, huusi hän pakahtuakseen "mamma!" Ja sitten – niin – poika syytti häntä.

Ja äiti – ei, Ida Elisabetista tuntui melkein, että se oli pahinta kaikesta. Ensin äiti oli ollut aivan suunniltaan. Niin, matka kaupunkiin vanhempien kanssa – ettei hän silloin hypännyt mereen! Mutta kun sitten selvisi, ettei hänelle mitään kummempaa tapahtuisikaan, silloin äiti rauhoittui, kävi lempeäksi. Jumalan kiitos, eihän tapahtuma sentään ollut niin kauhean suuri onnettomuus –.

Sittenkin hän piti tuhat kertaa enemmän isästä, joka kiljui kuin eläin ja vannoi niin kauheasti kuin ikinä taisi – että kaikki oli yhdentekevää, saisiko tytär yhden lapsen tai kaksi tai ei yhtään, se merkitsi tässä niin kirotun vähän, mutta että hän oli häväisty, häväisty ja liattu "– ainoa kaunis ja hieno ja puhdas, josta minä enää tiesin tässä maailmassa", ja sitten hän itki, ja äkkiä sulki tytön syliinsä: "Voi Herra Jumala, jospa olisit ennemmin kuollut, Ida Elisabet! Koira, joka tulee vialliseksi, ammutaan, jos ihmisellä on sydäntä, mutta kukaan ei jaksa tehdä sitä omalle lapselleen –"

Ja kuitenkin –. Neljä vuotta myöhemmin, kun Fritiof silloin kerran tuli hänen luokseen Oslossa, sanoi saaneensa tietää hänen osoitteensa ja tahtoi tulla tervehtimään, niin ei Ida Elisabet ajanut häntä ovelle.

Ne vuodet eivät olleet hänelle niin hauskoja. Hänet oli lähetetty erään äidin ystävättären luo, ja oli kuin "täti" vain olisi odottanut, että Ida Elisabet taas joutuisi huonoille teille. Kauppaopistoon ei häntä hyväksytty, eikä tutkinto jonka hän sittemmin suoritti Treiderillä, ollut loistava. Mikään ei houkutellut häntä niin vähän kuin konttorityö. Mutta ompelu ja muotiala, jota hän olisi tahtonut oppia ja johon hän tiesi omaavansa taipumuksia – ei, hän ei saanut ajatellakaan mitään sentapaista elämäntyökseen; vanhempien mielestä se ei ollut kyllin hienoa. Isän kuoleman jälkeen hän yritti sittenkin – sai paikan eräässä tehdaslaitoksessa ja kävi ompelukoulua iltaisin. Ne molemmat vuodet, jolloin hän oli neiti Myhren palveluksessa, olivat parhaat Oslossa. Mutta sitten joutui tuo vanha rakennus purettavaksi, ja neiti Myhre, jonka kauppa oli ollut siinä neljäkymmentä vuotta, vetäytyi tykkänään syrjään liike-elämästä. Ja siinä Ida Elisabet sitten oli. Sattumalta hän tapasi erään isänsä ystävän, joka varasi hänelle paikan konttorissaan. Se oli liian huono, jotta sillä olisi elänyt, liian hyvä, jotta siitä olisi kuollut. Juuri kun Fritiof ilmestyi, tiesi hän, että hänet sanottaisiin irti ensi tilassa; – konttoriin oli perustettu liian monia aivan tarpeettomia toimia, johtajain ystävien tyttäriä varten, ja kaikki muut olivat näppärämpiä kuin hän.

Hän oli ollut niin varovainen nämä vuodet. Kun Fritiofin juttu päättyi sillä tavoin, oli hän niin peloissaan ja häpeissään, että vetäytyi kuoreensa kuin arka eläin, milloin joku miehenpuoli vain yritti lähentelyn tapaistakaan. Sitä paitsi, ne seikkailut, jotka olivat hänen kättensä ulottuvilla, eivät olleet erikoisen houkuttelevia. Hän oli kyllä joutunut tekemisiin joidenkuiden nuorukaisten kanssa, jotka olivat kärkkäitä maksamaan hänen puolestaan ja hankkimaan hänelle jotain hauskuutta. Mutta hän tiesi hinnan. Eikä hän tahtonut painua syvemmälle. Hänen oli pidettävä itsensä kurissa nyt. Kerta vielä – ja hän joutuisi suoraa tietä tuuliajolle.

Fritiof tuli – ja Ida Elisabetista hän oli tullut kauniiksi. Hän muistutti kyllä liiaksikin karsimarjaa, sellaista keltaista ja punaista. Mutta hän oli tullut täysikasvuiseksi, oli kunnollisissa vaatteissa ja kynnet olivat puhtaat – varsinkin se osoitti, ettei hän enää ollut mikään poikanulikka. Hänellä oli konttoripaikka erään äitinsä serkun luona – niin, musiikin hän oli työntänyt aivan syrjään, maailmassahan oli muutenkin muusikontaimia enemmän kuin tarpeeksi, sanoi hän ylimielisesti. Hän oli kai kuullut jonkun sanovan niin. Mutta hän ei puhunut siitä, että musiikinkin oli käynyt niinkuin kaiken, mihin hän ryhtyi: alku oli hänelle aina kylläkin helppo, mutta yhtäkkiä pysähtyi kaikki kuin naulittuna, eikä hän koskaan päässyt pitemmälle. Nyt hän puhui ummet ja lammet tulevaisuuden mahdollisuuksistaan setänsä konttorissa – siellä ei tultu toimeen ilman häntä. Tietysti hän saisi helposti jotain edullisempaakin, ihan milloin hyvänsä, mutta setä kielteli, odotellen vain, että hän tulisi kyllin vanhaksi päästäkseen kauppahuoneen osakkaaksi. Fritiofilla oli ystäviä, joiden autoa hän sai lainata, ja Fritiof kutsui häntä kanssaan ajelemaan – ja kun Fritiof sitten tahtoi saada hänet niinkuin ennenkin, eikä hän enää suostunut sellaiseen, ehdotti Fritiof, että hehän voisivat toki mennä naimisiin! Heti, ilman muuta. Olihan hän täysi-ikäinen. Ja äiti suostui – riemuiten.

Mutta Ida Elisabetista tuntui nytkin: saattoihan siltä näyttää, että hän teki viisaasti mennessään naimisiin Fritiofin kanssa, mutta se oli oikeastaan pelkkää itsepuolustusta, hän antoi vain myöten palavalle halulleen saada hyvitystä. Hän tahtoi saada hyvitystä itselleen, hän tahtoi saada hyvitystä Fritiofille – hän tahtoi todistaa itselleen ja koko maailmalle, että rakkaus teki heidät hulluiksi silloin. Kaikki surkeus ja nöyryytys johtui vain siitä, että he olivat olleet liian nuoria.

Oli kuin hyvitystä heille molemmille, kun Fritiof nyt sai näyttää, että mikä oli saattanut hänet tuohon hullaannuttavaan nuoruudensyntiin kaikkine surkeine seurauksineen, oli kuitenkin tunne, jonka hän yhä tunnusti mieheksi tultuaan. Hän tuli takaisin rakastettunsa luo nyt, kun hän saattoi huolehtia hänestä ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Sietämätön kohtaus Ida Elisabethin isän konttorissa – kaikki, oli käynyt niin, koska Fritiof silloin oli ollut vain poikanen, joka peloissaan tuli lapseksi jälleen, raukka. – Ida Elisabet oli tehnyt parhaansa unohtaakseen, hän oli aina tietänyt, että Fritiof oli pelkuri.

Itse asiassa hän oli niin ikään aina tietänyt, ettei Fritiofin sanaan koskaan ollut luottamista. Mutta hän tekeytyi aivan kuin ei olisi sitä tietänyt. Ensimmäiset avioliittokuukaudet he oikeastaan olivat olleet yksimielisiä siitä, että olivat onnellisia. Fritiof oli äärettömästi rakastunut – ja sitä paitsi niin haltioissaan, kun hänellä nyt oli oma koti. He asuivat somassa pienessä ullakkohuoneistossa Oppegaardin luona. Hän rehenteli sillä, että hän nyt oli nainut mies, ja hän oli miltei naurettavan ylpeä, kun Ida Elisabet kertoi, että hän ehkä saisi pienokaisen – liikuttavan ylpeä, sanoi Ida Elisabet silloin, vaikkakin häntä kiusasi se, että mies kuiski ja laverteli siitä joka ikiselle. Jo silloinkin oli jotain, joku herätti salaista vastenmielisyyttä Ida Elisabetissa – yksinpä siinä tavassa, millä Fritiof häntä rakasti: oli kuin hän olisi rehennellyt sillä, että oli niin aikamoinen mies, suorastaan intohimoinen pukki. Ja samalla oli kuin Fritiof aina olisi pelännyt, että jokin saattaisi panna hänet kiinni.

Ja sitten tuli se –. He olivat olleet naimisissa noin viisi kuukautta, kun Fritiof kerran tuli kotiin pelottavasti masennuksissa, samalla kun hän koetti uskotella sekä Ida Elisabetille että itselleen, että pyh, eihän se ollut asia eikä mikään. Setä oli luvannut avustaa heitä, kunnes hän saisi jotain muuta; hän ei sittenkään oikein sopinut sedän liikkeeseen.

Huonekalut oli ostettu vähittäismaksulla. Niin että kun he saivat vuokratuksi yhden huoneen Pilestrædetin varrelta, ei heidän auttanut muu kuin kalustaa se sillä vähällä, minkä Ida Elisabet oli tuonut kotoaan. Fritiofin setä antoi heille kuukausittain huoneenvuokraan ja vähän ruokaan. Neiti Myhren välityksellä Ida Elisabet sai hiukan neulomista, niin että hän saattoi ansaita muutamia kruunuja viikossa. Ja näinä aikoina hän alkoi toden teolla nähdä, mikä Fritiof oikein oli miehiään.

Ei niin, ettei hän olisi huomannut hänen hyviä puoliaan. Olihan Fritiof kiltti, vieläpä rakastunut, ja yhä edelleenkin ylpeä, että hänellä oli vaimo, joka saisi lapsen. Ja Fritiof kuvaili, miten viihtyisää heillä kolmella olisi – oma koti, valkoisiksi lakatut lapsenvanut – hänestä Ida Elisabetin ompelemat vauvanvaatteet olivat hurjan jännittäviä. Hän oli täydellisen tyytyväinen maailmaan ja itseensä. Eikä pannut kortta ristiin saadakseen jotain uutta työtä. Ehkei se olisi ollut niin helppoakaan – jälkeenpäin Ida Elisabet tuli ajatelleeksi, että ehkä oli hyvä, ettei hänen tarvinnut tietää, minkä vuoksi eno oikeastaan oli antanut Fritiofille matkapassit. Mutta luvatessaan Ida Elisabetille kultaa ja kunniaa joskus epämääräisessä tulevaisuudessa, Fritiof oli yhtä tyytyväinen itseensä kuin jos hän jo olisi antanut sen kaiken hänelle, ja hän edellytti että Ida Elisabet olisi yhtä riemastunut ja kiitollinen kuin jos hän jo olisi sen saanut.

Silloin vielä Ida Elisabet voi suuttua häneen. Ja häntä kuohutti, että Fritiofin piti alinomaa valehdella – olipa sitten kysymyksessä vähäisimmät yhdentekevät pikku seikat, jolloin oli mahdotonta keksiä mitään syytä, miksi hän ei yhtä hyvin puhunut totta – ja kumminkin hän valehteli. Hän ei aikaisemmin ollut huomannut, että Fritiof oli valheellinen ihan samalla tavalla, kuin joku toinen ihminen on nauravainen.

He asuivat huoneessaan kuusi kuukautta, kunnes Ida Elisabet joutui synnytyslaitokseen. Sieltä hän matkusti Sølvin kanssa Sandefjordiin Matilda-tädin ja äidin luo; he kaksi olivat asettuneet yhteen asumaan, kun äiti tuli leskeksi. Fritiof seurasi häntä sinne. Ja sieltä Ida Elisabet sitten kirjoitti ainoalle ihmiselle, jonka varmasti uskoi auttavan, kun vain sai tietää, miten hän oli tosi hädässä. Hän ei uskaltanut antaa tädin eikä äidin aavistaakaan, että hänellä olisi kaksi lasta jo ennen, kuin ensimmäinen oli täyttänyt vuotensa. Ja sitten hänestä tuntui, että jospa he vain voisivat tulla kotiin, takaisin omille mailleen, niin löytyisi kai jokin neuvo. Niin hän kirjoitti tohtorille Vallervikeniin ja kysyi, eikö tämä voisi hankkia Fritiofille jotain työtä niillä tienoin.

Ja tohtori onnistuikin. Hän sai todellakin Fritiofille palikan säilyketehtaasta, ja hän auttoi heitä saamaan asunnon Esbjørnsenin talosta, missä myös oli kauppa, ja hän auttoi Ida Elisabetia alkuun, kun tämä suunnitteli pientä käsityöliikettä, nyt kun Berfjordissa oli rakennettu niin paljon.

Kalle-poju syntyi, ja silloin tohtori Sommervold oikein puhui Ida Elisabetille. Hän tahtoi saada hänet eroamaan Fritiofista.

"Mutta etkö sitten näe, Ida Elisabet, että hän yksilönä on suorastaan kehittymätön? Iso ja vahva ruumiillisesti ja miestä kyllä hankkimaan sinulle täyden määrän lapsia –, ja sitten henkiseltä kehitykseltään kymmenen-, kaksitoistavuotias lapsi. Ja minun mielestäni vielä niin perhanan epämiellyttävä lapsi."

Silloin Fritiof jo oli valmis säilyketehtaasta. Ida Elisabet ansaitsi sen verran että he tulivat toimeen päivästä päivään. Ja Fritiof oli heidän oloonsa täysin tyytyväinen. Hän touhusi heidän pienellä puutarhatilkullaan, souti vesille ja oli ylpeä tuodessaan kotiin kalaa päivälliseksi, paimensi Sølviä – ja aina oli vaimon lähettyvillä tuollainen suuri laiska, laverteleva nuori miehenvetkale vetelehtimässä. Ja Ida Elisabet ymmärsi, että niin oli oleva siitä lähtien aina, ellei hän seuraisi tohtorin neuvoa.

"Mutta kun ajattelee niitä kahta lasta, joitten äiti sinä olet", sanoi tohtori. "Sinulle totisesti riittää, kun huolehdit heistä vuodesta vuoteen, joskaan sinun ei ole pakko huolehtia vielä toistenkin vanhempien isosta penikasta."

Ehkä siinä olikin syy, miksi hän ei jaksanut seurata neuvoa. Hänestä tuntui että hän ei voinut heittää Fritiofin tapaista ihmistä ulos kodista ja sanoi: pysy pinnalla tai vaivu. Eikä hän jaksanut työntää häntä vanhoille Braatøille. Hän ei voinut olla ajattelematta; entä jos joku tekisi samoin Sølville tai pikkupojulle. Eikä Ida Elisabet jaksanut kuvitella Fritiofin kasvoja, jos hän joskus tulisi kotiin ja sanoisi, että nyt hän tahtoi avioeroa ja nyt täytyi Fritiofin lähteä talosta. Hän muisti omasta lapsuudestaan – millaista oli sinä päivänä, kun hän sai tietää, että heidän täytyi lähteä kodistaan Holstensborgista.

Sehän juuri olikin toivotonta, että nyt hän huomasi, miten Fritiof oli todellakin kiintynyt häneen ja pienokaisiin – ainakaan se ei ollut valhetta eikä näyttelemistä. Fritiofin kiintymys oli lujaa, koska hän niin varmasti luotti häneen – Ida Elisabet huolehtisi kyllä siitä, ettei hän koskaan näkisi puutetta. Fritiof oli kiintynyt lapsiinsa, koska oli onnellinen ollessaan isä, ja sitä paitsi hänellä aina oli kenen kanssa leikkiä. Hän oli, niinkuin Sommervold oli sanonut, lapsi; hänen itsekkyytensä oli lapsen, hän oli tarrautunut kaikkeen, mikä muodosti turvaavan suojan hänen ympärilleen, ja lapsen lailla hän kertoili kaikesta, mitä tahtoi antaa heille ja tehdä heidän hyväkseen – joskus, tulevaisuudessa, joka ei koskaan ollut tullakseen – mutta Fritiof oli ylpeä kerskaillessaan kaikesta, mitä joskus toimittaisi. Silloin hän luuli olleensa kiltti poika ja odotti siitä suudelmaa ja kehumista. Itse puolestaan hän tunsi olevansa onnellisissa naimisissa, ja siksi hän oli varma, että Ida Elisabetkin oli, pohjimmaltaan.

Aina välistä Ida Elisabet nukahti hieman Pohjanmeren pitkien keinuvien maininkien tuudittamana, nukahti veden ääneen, joka solisi ja porisi laitaa vasten, ja kaikkeen laivan kolinaan, kilinään ja natinaan. Mutta aina kun hän oli kunnollisesti nukahtamaisillaan, hän havahtui valveille – jotain kohtaa ruumiissa särki, hän oli maannut epämukavassa asennossa. Ja joka kerran havahtuessaan täyteen tietoisuuteen hän tunsi sydämen rinnassaan kuin kipeän kappaleen; sitä särki, särki. Myrhaa – sydän kuin lipas täynnä karvasta myrhaa – niinpä niin. Jospa he vain tietäisivät mitä puhuivat, ne kaksi pientä kananpäätä.

Hän oli kai maannut valveilla hetken, samoin kuin Ciss Meisling, joka oli itkeä tihutellut, Ida Elisabet kuuli sen nenän tohinasta. Nyt kai hän jo nukkui. Mutta kun Kalle-poju rupesi ääntelemään, ensin hiljaa ja unenpöpperössä, sitten kovemmin ja painokkaasti: "Maitokuppi, maitokuppi. Kuppi, äiti", kunnes Ida Elisabetin täytyi nousta ja painaa valonappia. Silloin Ciss Meisling kohosi kyynärpäälleen makuutilallaan:

"Rouva Braatø, voinko jotenkin auttaa Teitä?"

Hänen punaiset kiharansa olivat harjaksina, ja tummia hiustupsuja oli liimautunut hänen hehkuviin pöhöttyneisiin kasvoihinsa. Hänen yllään oli vallan ihastuttava yöpuku valkoista pienikukkaista silkkiä. Se ärsytti Ida Elisabetia vielä enemmän.

"Ei kiitos", hän sanoi lyhyesti. Hän löysi kupin ja maitopullon.

Kalle-pojun juodessa Ciss jäi istuvaan asentoon vuoteelleen ja näytti murheelliselta.

"Oletteko vihainen minulle, rouva Braatø?" kuului nuoren tytön itkettynyt epäselvä ääni. "Tiedän että olin Teille epäkohtelias äsken ja vastasin nenäkkäästi –"

Ida Elisabet hymähti:

"Herra Jumala, Ciss – uskokaa että täysi-ikäiset eivät ota asiaa niin juhlalliselta kannalta, vaikka kasvava tyttö vastaakin hiukan nenäkkäästi. – Pankaa vain nukkumaan, hyvä lapsi."

Ciss huokasi "hyvänyönsä" ja painui peitteen alle. Ida Elisabet sammutti valon ja kömpi Kalle-pojun viereen. Nyt laiva taas suuntautui tukevasti eteenpäin, ja vesi virtaili pitkin kupeita hiljaa ja leppoisesti loristen – he olivat jo jälleen saariston turvissa, ja aikataulun mukaan perillä viiden tunnin perästä.

Voi, kuinka hän oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Tavallaan tuntui melkein, että hän ei enää jaksanut Fritiofin kanssa eikä hän kuitenkaan voinut antaa hänelle matkapassia. Fritiof eli mitään aavistamatta, siinä määrin, että hän vallan sai Ida Elisabetin aseettomaksi. Fritiofille voi nauraa, voi käskeä hänen olla vaiti, voi olla vastaamatta hänen juttuunsa – hän kulki kumarassa, näytti onnettomalta, – ja vähän ajan perästä hän oli aivan kuin ei olisi sattunut mitään heidän välillään.

Sellaista oli ollut kaksi vuotta Kalle-pojun tulon jälkeen. Fritiofilla oli ollut jotain pikku hommaa silloin tällöin – ja Ida Elisabetin liike oli alkanut mennä aika hyvin. Ikävintä vain oli, että Fritiofilla ei ollut käsitystäkään rahasta. Nyt hänestä tuntui, että Ida Elisabet ansaitsi "paljon rahaa" ja nyt hän tahtoi, että he sijoittaisivat sen johonkin, jonka hän sitten saisi tuottamaan suurenmoisesti. Hopeakettuja tietysti, tai kanala, tai rabarberiviljelystä ja hedelmäviiniä. Nyt viimeksi kummitteli peltirämä, vanha Ford, jonka juoksurata oli päättynyt tänne. Fritiof hautoi hurjia suunnitelmia sen ostamisesta ja autoliikenteen avaamisesta Langelandiin ja Vallervikeniin ja Ulko-Helleen – kaikki Berfjordiin saapuvat laivat poikkesivat samoihin paikkoihin. Taikka sitten Mokhusiin – jonka liikenteestä jo kauppayhtiön tavara-auto huolehti.

Ida Elisabetin olo tuntui juuri ja juuri siedettävältä. Kunpa hän vain olisi voinut olla ajattelematta, että tällaista olisi aina ja jatkuvasti. Ja kun hän olisi voinut olla ajattelematta ollutta ja mennyttä, ja harmittelematta omaa tyhmyyttään. Voi Herra Jumala, olihan tuhansia vaimoja, joiden täytyi elättää miesretvanaa, huolehtia itsestään ja lapsistaan, ja kuitenkin vaati elukka, jota he elättivät, että häntä kohdeltaisiin kodissa herrana ja miehenä. Fritiof ei kumminkaan ollut paha eikä vaatinut, että Ida Elisabetin piti olla hänelle kiitollinen päästessään selkäsaunasta.

Kunpa ei, kunpa ei – ei, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan. Ja hänen kaksi lastaan – voi, hänen mielestään ne olivat ihania. Heidän tähtensä hän matkustaisi kernaasti niin kauas, kuin tähti vain kulkisi hänen edellään, kun hän vain lopulta pääsisi perille ja saisi urhata, niinkuin laulussa sanottiin. Savu, joka tuulessa tuiversi heidän kotinsa katolla, ja sydän kaikkine katkerine muistoineen, oli mirhamia. –

Ida Elisabet tuli kannelle juuri auringon nousuun. Taivas kaartui valoisana ja kirkkaana, heikosti kellertäen tunturin harjan takana. Sarastus henki sinertäviä varjoja ikuisille lumikentille, mutta ylempänä tuli ilma vihertäväksi, ja sitten alkoi pohjaton syvyys, sininen päivä, joka peitti näkyvistä kaikki tähdet.

Jäälohkareet kihnuttivat lakkaamatta laivan kylkiä. He olivat jo niin pitkällä Berfjorden-vuonossa, että valkoista jäätä oli rannasta rantaan. Laiva pysähtyi, peräytyi ja työntyi taas railoon muodostunutta uutta jäätä vastaan. Tumma vesi poreili esiin, kuohu kohisi vihreän valkoisena ja levisi yli uusien jäälohkareitten, jotka hauraasti helähtivät vasten vanhan jään reunaa.

Muuten ei sattunut enää usein, että Ida Elisabet jaksoi tuntea, miten kaunista täällä Berfjordenissa oli. Mutta nyt se voimallisesti valtasi hänet, kun hän kulki näin ja tömisteli pysyäkseen lämpimänä – edes takaisin autiolla kannella. Talot näyttivät niin liikuttavan pieniltä ja kärsivällisiltä, noin pitkin rantaa, valtavan tunturin alla: tuossa olivat nyt Ruskenes-talot ja jäänvihreä mahtava putous, joka syöksyi tunturin seinämää, alas äärimmäiseltä reunalta kapealle rantakaistaleelle lumeen ja varjoon vuoren juurelle. Kaikki hänen yölliset ajatuksensa häipyivät yhteen ainoaan kaipuuseen – että hän kestävyydessä ja kärsivällisyydessä olisi näitten pienten talojen kaltainen, aamun sumun kieriessä niitten lumenpeittoisilla katoilla, saavuttaisi itsepintaisen rohkeuden, joka uskaltaisi kestää pitkänmatkan vaikeudet yli vuoren jos toisenkin, ja olisi niin tuttu tähtensä kanssa, että seuraisi sitä vieläpä silloinkin, kun se olisi päivällä piilossa.

Höyrylaiva kiersi Gaup-saaret, ja perimmäinen aukeama oli edessä pyöreänä valkoisena tasankona. Perillä, missä railo päättyi, seisoi pieni ryhmä kansaa kelkkoineen ja koreineen jäänreunalla, rekikin, pieni vaalea hevonen edessä – ja Herra auttakoon, Ida Elisabet keksi Fordin. Edessä kuljettajan paikalla istui pieni töllerö kiedottuna johonkin kirkkaan punaiseen – Sølvi äitinsä omassa vanhassa golfjakussa.

Tuskassaan hän tunsi, kuin hänessäkin olisi jotain revennyt, ja epätoivo pulppusi esiin kuin musta, kylmä vesi laivanruhon työntyessä eteenpäin. Fritiof oli mennyt tekemään sen sittenkin, hänen poissa ollessaan. Nyt tuli Fritiof juosten kohti laivaa, joka laski laituriin – nuorena ja kookkaana ja jo hieman vantterana; hänen vaalea hiustupsunsa karvalakin alla oli otsalta härmässä, lihavat kasvot punaiset ja raikkaat pakkasesta. Hän huitoi ylös laivaan ja huusi: tervetuloa! niin että kaikui.

Ida Elisabet huitoi laimeasti vastaan yhden kerran; sitten hän kääntyi ja meni. Hänenhän piti mennä alas hakemaan Kalle-pojua.

Syöksyessään alas portaita kokosi hänen tajunsa ja vaistonsa kaikki yhteen kuvaan – mustan veden, jossa jäälohkareet ajelehtivat ja helisivät, jäätyneen vuonon valkoisen tasangon ja miehensä loistavan terveet ja pahaa-aavistamattomat kasvot, ja talot rannalla raskaan tunturin alla. Ja korkealla tienoon yllä ensimmäinen kullanhohtoinen auringonvalo, joka loisti ikuisilla lumikentillä ilmaa vasten. Hän tunsi väkivaltaisesti, ei ajatuksena mutta viettinä, että hänen täytyi tavalla tai toisella pitää jotain sielussaan pulppuamassa, niinkuin suihkulähde lakkaamatta heittää ilmaan vettä, kohti valkoisia auringonkultaamia tunturin huippuja ja suurta taivaankupua – olkoon hän sitten kuinka pahasti rannalla ja varjossa niitten alla.

2.

Seuraavana talvena ja keväänä tuntui Ida Elisabetista joskus, ettei hän jaksanut enää. Sitten hän aivan kuin ravisti itseään niskasta. Tietysti hän jaksoi. Hänenhän täytyi.

Hän oli taas sinnepäin, se oli vallan varma. Tietoisuus siitä herätti hänessä jälleen saman väkevän elämäntunnon kuin aikaisempinakin kertoina: hän tahtoi taistella sen puolesta, joka oli hänen omaansa. Hänellä oli vain oma itsensä tukenaan. Jotain oli tehtävä.

Mutta hän saattoi tehdä ainoastaan niin vähän. Lähettää laskuja asiakkaille, jotka olivat hänelle velkaa – kysymys ei ollut suurista summista, mutta hän olisi tullut toimeen, kunhan vain olisi saanut puoletkin siitä, mitä hänen oli saatava.

Mutta ihmiset olivat niin vähissä rahoissa. Oli päiviä, jolloin yksikään sielu ei avannut kaupan ovia, joku tyttönen vain, joka tarvitsi lankarullan, tai vaimo joka osti pari nappia ja nauhaa. Ilmakin oli niin kauhea, ihan koko helmikuun, myrskyä ja sadetta, niin että koko seutu oli sileätä iljankoa, ja sitten taas pyrytti ja satoi ja myrskysi. Lapsia ei juuri voinut päästää ulos ovesta, ja varsinkin Kalle-poju kävi kärtyisäksi ja nuopeaksi. Kesti kauan, ennen kuin hän parantui ennalleen. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua, Ida Elisabet syötti hänelle munaa aamuin illoin – kanat olivatkin alkaneet munia hyvin – mutta sitäkin oli vaikeaa saada häntä ottamaan.

Tämä palava taistelunhalu aivan kuin jäyti Ida Elisabetia – olisipa hän vain saanut oikein antautua avoimeen kamppailuun kaikkea sitä vastaan, joka teki hänen päivänsä niin turvattomiksi! Hän ei voinut muuta kuin hoitaa kauppansa, kotinsa, lapsensa, kanansa. Hän koetti pitää ajasta vaarin, nyt kun kaupankäynti oli niin hiljaista, sai neulotuksi kevättäkin Sølville Aslaugin vanhasta kävelypuvusta ja uusia sinipaitoja Fritiofille. Ja koetti tyytyä kohtaloonsa – siinä kaikki, mitä hän saattoi tehdä. Lohduttautua sillä, että monen oli vieläkin vaikeampaa. Syvällä hänen sisimmässään jomotti pelko niinkuin mikäkin hammassärky: hänen elämänsä saattoi tulla vieläkin vaikeammaksi, hän ajatteli kaikkia eräytyviä velkoja, joita hänen täytyisi edes lyhentää, saadakseen uusia tavaroita kevääksi. Monella oli vieläkin vaikeampaa, ja he nähtävästi alistuivat, taikka sitten he tulivat katkeriksi ja uhmailivat ja vaativat, että jonkun oli heitä autettava taikka että maailmanmeno oli muutettava, sillä he uskoivat, että heille silloin tulisi helpompaa. Mutta hän aavisteli epämääräisesti, ettei noilla ollut hänen ylpeätä mieltään ja hänen lannistumatonta tahtoaan tulla yksin toimeen, neuvottelematta kenenkään kanssa mistään. Tai ehkäpä jotakin oli taittunut heissä. Mutta jos hän antaisi taittaa itsensä, olisi parempi että he kaikki tyynni kuolisivat.

Sen vuoksi oli hänestä jollain tavoin huojentavaa ja tyydyttävää, kaikesta huolimatta, kun hän sai Fritiofin autonoston järjestetyksi. Hän meni Eriksonin luo, joka omisti Fordin, ja sanoi ilman muuta, ettei hän voinut sitä maksaa – ei äyriäkään. Silloin mies peruutti kaupan.

Fritiof tuli kotiin. Hän koetti tekeytyä hyvin nenäkkääksi, aivan kuin rehenteli ja räpisteli siipiään. Hänen äänensä saattoi helposti pettää ja käydä kimeän korkeaksi ja ohueksi; se tuntui aina niin merkilliseltä, juuri siksi, että hän oli kookas ja harteva. Hän saattoi näyttää oikein miehiseltä mieheltä istuessaan vaiti, kun ei pannut merkille hänen ilmeitään.

"Mutta kuulehan nyt, Ida Elisabet! Voithan käsittää, etten koskaan tarkoittanut, että sinä maksaisit mitään – olisit vain kirjoittanut nimesi, niin minä olisin nostanut rahat pankista, senhän ymmärrät, ja hoitanut koko asian –"

Ida Elisabet antoi ompelukoneen lentää hyrrätä koko pitkän sauman loppuun, ennen kuin vastasi, tyynesti ja ystävällisesti.

"Sinun pitäisi käsittää, etten minä voi mennä kirjoittamaan nimeäni kenenkään papereihin."

"Voit kyllä, pankki on valmis hyväksymään. Ja tiedäthän, että silloin saan Sommervoldinkin kirjoittamaan, hän ei kieltäydy, jos sinä olet toisena."

"Älä höpsi", vastasi vaimo kärsivällisesti ja asetti kankaan jälleen ompelukoneeseen.

"Anteeksi, Ida Elisabet, nyt tuntuu minusta tosiaankin siltä, että sinä höpsit. En käsitä, että voit olla niin järjetön. Asiastahan olisi ollut sinullekin ilmeistä hyötyä, minusta sinun pitäisi se käsittää, kun minäkin löisin pystyyn jotain, joka tuottaisi minulle suuret tulot –"

"Viisi kuusi kruunua viikossa, jos sinun kävisi niin hyvin, että saisit ajoa." Ida Elisabet ponnahti seisomaan. Keittiössä kiehui jotain yli. Ohimennessään hän silitti Fritiofin tukkaa, harmittavan hyväntahtoisesti: "Tiedätkö kuinka paljon pelkästään korjaukset tulisivat maksamaan, ja verot ja kaikki –".

Fritiof tuli hänen perässään; Ida Elisabet seisoi ja kalisteli liedenrenkaita.

"Uh, Ida Elisabet, sinä olet aina niin tarpeettoman arka. Rakas lapsi – meidänhän on tähänkin asti käynyt hyvin – eihän meiltä vielä koskaan ole mitään puuttunut –"

Ida Elisabet ei vastannut. Fritiof jatkoi toisen vaitiolon innostamana:

"Muistatko viime joulua – silloinhan sinä olit ihan suunniltasi – et voinut käsittää, mistä saisit rahaa Kalle-pojun parantamiseksi ja kaikkeen muuhun? Eivätkö ne silloin tulleet kauppaseurasta ja pyytäneet, että väliaikaisesti hoitaisin Arnen tointa, niin että saatoin antaa sinulle rahat matkaan ja kaikkeen siihen – muistatko?"

Sehän oli kyllä totta. Fritiof oli tuonut hänelle kuusitoista kruunua, jotka oli itse ansainnut, ja saattoi itse maksaa ne kumisaappaansa, joista he jo kauan olivat puhuneet. Hän oli ollut niin ylpeä ja onnellinen – ja Ida Elisabetista oli tuntunut, että hänen täytyi rohkaista miestään ja olla iloisesti yllättynyt. Nähtävästi hän sai nyt kestää seuraukset.

"Eikö niin? Tiedätkö, Ida Elisabet, minusta tuntuu todellakin, että voisit osoittaa hieman luottamusta miehellesi. Voisit todellakin osoittaa minulle hieman luottamusta –"

"Kuulehan, Fritiof. Luottamusta olen mielestäni todellakin sinulle osoittanut. Mutta kohtuus kaikessa, eikö niin?" Ida Elisabet hymyili hiukan. Fritiof tuli hänen luokseen ja tahtoi hyväillä. Lempeästi hän sysäsi miehen luotaan:

"Fritiof, mene nyt sisään. Sinä olet tiellä täällä keittiössä."

"Olen ihan varma, että Sølvi tuntee itsensä hyvin pettyneeksi! Niin riemuissaan kun hän oli isän omasta autostaan, kuten hän sanoi! Minäkin olin niin iloinnut siitä, että saisin viedä teidät huvimatkoille kesällä! Kotiin vanhusten luo – ja ylös Breistøliin saakka. Tiedätkö, että autolla voi nykyisin ajaa miltei Breistøliin saakka? Ajatteles sitä, Ida Elisabet! Sinä et ole ollut siellä vuosikausiin. Eikö sinusta olisi vallan vietävän hauskaa päästä kerran taas Breistøliin?"

Ida Elisabet pudisti päätään. – Korkealla ja kaukana, laajalla ylängöllä, muutamia pieniä paimenmajoja vuolaan, kirkkaan, pienen puron kahden puolen. Sieltä oli puolen tunnin jalkamatka heidän majalleen Svartdals-tunturin harjalle. Sieltä kimmelsi silmään vuono, äärettömän syvällä alhaalla, ja selkeällä ilmalla avomerikin, mutta toisella puolen oli vain harmaata tunturimaisemaa ja takana sinisiintävät huiput ja kauimpana välkkyvä jäätikkö. Hän ei edes tietänyt, olisiko hänestä hauskaa päästä sinne vielä. Taikka jos hänestä oli parempi, että kaikki jäisi silleen – erinäiset muistot vuosien takaa, jotka olivat niin äärettömän kaukaiset, miltei epätodelliset, niin tuntui hänestä nyt, häipyneet menneisyyden ja huolettoman ilon siniusmaan.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Fritiof taipui. Ida Elisabet ei voinut sille mitään, että hänen kävi miestään hiukan sääli – jos vain olisi ollut jotenkuten mahdollista, olisi hän miltei suonut miehelleen tuon leikkikalun, johon hän niin sydämestään oli kiintynyt, ressu –

Fritiof koetti painostaa – eikö hän saattaisi lainata niitä rahoja, joita lapsilla oli pankkikirjoissaan? Sehän olisi vain rahansijoitusta, hän maksaisi kyllä kaiken takaisin, korot ja korkoa korolle. Sølvi oli saanut sadan kruunun pankkikirjan kummilahjana Mathilde-tädiltä; Ida Elisabet oli itse lisännyt jonkun kruunun silloin tällöin, ja pannut Kalle-pojunkin nimelle muutamia kruunuja. Sitä paitsi oli myös tohtori Sommervold pannut jotain pankkiin Carlille, pojan ensimmäisenä syntymäpäivänä, mutta Ida Elisabet ei tietänyt paljonko, sillä tohtori oli pitänyt hallussaan pankkikirjan –.

"Se ei tule kysymykseenkään. Lasten rahoihin ei saa koskea."

Mutta sittenkin hänen kävi sääli Fritiofia. Ja maaliskuussa, kun mies sai hiukan pikkuajoa laatikkotehtaalta, alkoi Fritiof puhua käytetystä polkupyörästä, joka maksaisi kolmekymmentä kruunua.

Sinä aamupäivänä oli Ida Elisabet myynyt neljä golfjakkua, yhdessä erässä – ne tulivat kauaksi Svartdaleniin asti; täällä laaksossa oli ollut suuret hautajaiset, ja paljon saattoväkeä oli tullut matkojen takaa. Ja opettajan naimisissa oleva tytär oli lähettänyt hänelle neljäkymmentä seitsemän kruunua, jotka hän oli ollut velkaa suvesta saakka, ollessaan kotona käymässä. Niin että Ida Elisabet myöntyi, ehkäpä saattoi olla hyödyllistä, että mies ostaisi polkupyörän.

"Sinusta siis minun pitäisi ostaa se?" kysyi Fritiof innokkaasti. Ida Elisabet naurahti. Aina kun mies huomasi, ettei hän vastustanut hänen ehdotuksiaan, hän rupesi pohtimaan asiaa ihan loputtomiin, oikein hekumoiden, saadakseen toisen kannatusta.

"Ja sitä paitsi", sanoi Fritiof, "se on tavattoman hyödyllinen, kun minä käyn perimässä sinulle tulevia tavaroita laivalta ja mistä vain – ne voidaan panna tavaratelineelle –"

Ida Elisabet ei voinut olla hymyilemättä. Sillalle oli viiden minuutin matka. "Niin, itsehän sen tiedät", sanoi hän vakavasti. Hänet valtasi jälleen sama hiljainen ihmettely aina huomatessaan, että hän todellakin piti Fritiofista, kaikesta huolimatta – taikka ainakin, tunsi eräänlaista syvälle juurtunutta hellyyttä häntä kohtaan. Fritiof raukka, hän yritti niin kauheasti ja ponnisteli voimainsa mukaan ollakseen hauska ihmisten parissa, mutta hän ei aavistanutkaan milloin sanoi jotain koomillista.

Sitten seurasi muutamia viikkoja säteilevää kevätsäätä. Fritiof ajaa huristi päivät pitkät vanhalla rukillaan, aina Sølvi mukana, istumassa hänen takanaan. He toivat kotiin kimpuittain kevätesikkoja ja pajunkissoja, joita oli kaikkialla huoneissa ja joista varisi keltaista pölyä ja joihin kasvoi hopeanharmaita pikkulehtiä, niin ettei Ida Elisabet hennonut heittää niitä pois.

Hänen parhaat hetkensä olivat varhaiset aamutunnit. Hän nousi silloin kuin Kalle-poju heräsi, puki pojan ylle ja otti tämän mukaansa ulos. Hän oli kyllä uupunut, mutta väsymys meni ohi siinä samassa, kun hän pääsi ulkoilmaan, joka oli vielä kylmää, kostean rantaliejun ja raa'an, käännetyn puutarhamullan kyllästämää. Kun siihen joutui, tuntui miltei, kuin olisi kahlannut kylmään veteen, ja Ida Elisabet tunsi sydämessään pistävää ikävää, muistaessaan kesäpäiviä aikoja sitten, auringonkultaa vuonon pinnalla ja lehtipensaitten tiheää viidakkoa lahden rantamilla, missä hän oli riisuutunut, tuntien ihollaan tuulenhenkäyksen ja auringonlämmön. Ah, ja sitten kahlata veteen, nähdä miten pikkulaineet liplattelivat hiekkapohjaa vasten ja miten niiden väreily heijastui pitkin vartaloa – kunnes vesi kävi niin syväksi, että hän saattoi uida ja tuntea sen virtailevan raikkaasti ja pehmeästi ympärillään. Hänen jäsenensä näyttivät vedessä niin hullunkurisilta, lyhentyneiltä ja vihreänkajasteisilta. – Uh, tänäkään kesänä hän ei saisi uida. Mutta täällä vuonopahasessa ei ollut mitään paikkaa, jossa hän varmasti voisi olla häiriintymättä. Hän muisti miten he kerran olivat tehneet huvimatkan Ervikeniin sinä kesänä, jolloin hän odotti Kalle-pojua. Anoppi viserteli tyttömäisen valoisasti: mutta armahin Lisken, ethän toki voi sanoa että ujostelet sitä, sehän on luonnollinen asia naimisissa olevalle –. Else ja Merete olivat mukana hekin; he olivat siinä pahimmassa iässä –.

Varovaisesti Ida Elisabet sekoitti lannan maahan monivuotisten kasvien ympärille; ne kasvoivat niin että teki hyvää nähdä. Hän poimi pois kaiken lakastuneen kultaesikkojen taimista. Sellaista työtä ei hän voinut uskoa Fritiofille, mutta tämä saisi kääntää keittiöpuutarhan maat jonakin lähipäivänä, niin että hän voisi ne viimeistellä ja kylvää. Hän pyyhki kätensä karkeaan esiliinaan ja siivosi Kalle-pojun nenän, jäi seisomaan hetkiseksi ja suoristi selkänsä, katsellen pojuaan, joka juoksi tavanmukaiselle paikalleen aidan viereen. Lähiahteessa kuljeskeli lampaita. Pojukin oli niin ihastunut hänen kanoihinsa. Kun poika hiukan kasvaisi, saattaisivat kaniinit olla hauskoja. Ne olivat olleet hyvät olemassa ja hyödyksi aikoinaan, mutta Ida Elisabetin itsensä täytyi alituisesti käydä katsomassa, ettei Fritiof vain unohtaisi pitää huolta niistä –. Ei, ainakaan tänä vuonna ei Ida Elisabet voisi ottaa kaniineja.

Kalle-poju ei ollut kaunis lapsi, Ida Elisabet huomasi sen itse. Pojan pää vaikutti luonnottoman suurelta, sen vuoksi, että kaula oli niin ohut ja valkoisen sinervä; hänhän oli kauttaaltaankin niin pieni ja heiveröinen ikäisekseen. Mutta otsa oli niin suuri ja ulkonevan kupera, "oikea papinkallo", kuten rouva Esbjønsen sanoi; hänenkin mielestään olivat Kalle-pojun silmät niin älykkäät. Ne olivat suuret ja tummat, pohjalta sinervät – kauniit, äidin mielestä. Mutta suu, se oli vallan suloinen, pieni ja hienokseltaan ruusunpunainen – muutenhan eivät kasvot olleet lainkaan sievät, pienet ja kokoonpuristuneet valtavan otsan alla, eikä nenästä ollut paljonkaan tietoa.

Voi, hänen pikkuista pojuaan! Pelonhäivähdys, jonka hän ei sallinut pukeutua ajatukseksi, täytti hänen mielensä, kun hän silmäili poikaa. Nyt paistoi aurinko ylemmille kukkuloille. Lumihuippuinen Yridalsnipan piirtyi terävänä ja kultaisena ilmaa vasten. Täällä laaksoissa lepäsi varjo sinisenä ja koleana pienten, sillan ympäri ryhmittyneiden talojen ja vuonon kalpean vedenpinnan yllä. Aamun hiljaisuudessa kuului virrankohina niin selvästi, ja moottoriveneen jyskytys ulkona ulapalla –.

Mutta koko taivas tunturien yläpuolella oli jo tulvillaan auringonvaloa, ja pienet ajelevat pilvet, jotka olivat ihan kultaiset vähän aikaa sitten, olivat muuttuneet päivänvalkeiksi, ja sini kirkastui joka hetki. Nyt hän kuuli, että Sølvi oli hereillä, tyttö nauroi kuollakseen, ja Fritiof laulaa hörisi jotain säveltä – hän kai makasi ja leikitteli lapsen kanssa. Parasta oli kai mennä sisään ja saada heidät nousemaan ja valmistaa jotain aamiaista.

Kalle-pojuhan oli oppinut niin myöhään kävelemäänkin. Ja mikäli hän muisti oli hän silloin ottanut selkoa lapsista, jotka eivät juuri puhuneet ennen kuin olivat täyttäneet kolme vuotta. – Toiselta puolen poika vaikutti oikein kehittyneeltä. Ida Elisabet leikkasi väliin väritettyjä pukukuvia vanhoista muotilehdistä, sen vuoksi että hän itse lapsena oli niin mielellään leikkinyt paperinukeilla. Mutta Sølvi ei välittänyt niistä ollenkaan – jos hän sattumalta otti jonkun käteensä, repi hän sen kohta palasiksi. Silloin tuli Kalle-poju sisaren luo nuket kädessä ja osoitti, mikä vahinko oli tapahtunut, au-au, hän sanoi ja oli murheissaan. Kalle-poju saattoi istua tuntikaupalla ja asetella paperinaisia ja paperilapsia seisomaan sohvanselkää vasten, ja sitten hän kumartui niiden puoleen ja jutteli. "Kat-kat, te on poika, te on tyttö, kattot mamma." – "Hyi tinua", sanoi hän kun ne kaatuivat ja putosivat. Hän ei ollut lainkaan vajavainen, Ida Elisabet oli ihan varma siitä. Kun hän esimerkiksi sanomalehdissä näki kuvia tutuista asioista, tunsi hän ne aina. Ja kun kauppaseuran seinään ilmestyi uusi mainoskuva, Singerin, osoitti hän naista, joka istui ompelukoneen ääressä, heti ensimmäisenä kertana kun hän oli Ida Elisabetin kanssa siellä. "Te on äiti!" huusi hän ihan säteillen.

Ja hän söi aamupuuronsa paljon paremmalla ruokahalulla, kun hän ensin oli ollut puutarhassa Ida Elisabetin kanssa.

Ida Elisabet päätti kävellä Vallervikeniin eräänä maanantaina. Sinä päivänä hän saattoi vähimmin pelätä tapaavansa tuttuja kirkkomaalla, he olivat kaikki olleet koristamassa omaistensa hautakumpuja pyhää varten. Sinne oli noin kolmen neljänneksen kävelymatka vanhaa tietä Standalin kautta, niin ettei hän voinut ottaa lapsia mukaan. Rouva Esbjørnsen lupasi pitää silmällä heitä ja kauppaa hänen poissa ollessaan.

Fritiof meni sillalle heti päivällisen jälkeen, ja Ida Elisabet pesi nopeasti astiat, päästäkseen pujahtamaan kotoa miehen huomaamatta. Muuten Fritiof tietysti tahtoisi tulla mukaan, ja silloin olisi edessä käynti Fritiofin vanhempien luona.

Tie oli valoisa ja kuiva; lakastuneen talviruohon seasta, ojan varsilta nousi tuoreita ruohonkorsia ja nuorten lehtien ruusukkeita. Hänen kenkiensä kärjet kävivät harmaiksi pölystä – miltei siinä samassa kun hän alkoi kävellä – ja näky riemastutti häntä sydämen pohjasta: se tuntui niin kesäiseltä. Tie kääntyi leppämetsään ja laskeutui siltaa päin, nyt eivät enää voineet nähdä häntä kotoa. Ida Elisabet veti syvään henkeä – nyt hän saisi olla yksinään kokonaisen pitkän iltapäivän, iltaan asti.

Hän näki ja aisti kaiken ympärillään, kävellessään – niinkuin ainakin ensimmäisenä päivänä, kun on palannut takaisin sinne, jossa usein ennen on viettänyt loma-aikoja. Kaikki on juuri niin kuin on muistanutkin, vain paljon kauniimpaa. Keskipäivän auringonpaisteessa kiilsivät leppien rungot kuin hopea, ja paljaiden latvojen takaa kimmelsi meri valkoisena. Leppä oli miltei kukkinut loppuun; terttujen ruskea harsokudos oli tummunut ja aivan kuin kutistunut; siitepöly oli karissut maahan, niin että kaikki pikkulammikot olivat kuin likaisen kellervän kalvon peittämät. Runkojen ympärillä loisteli leinikkö. Sen vihreät lehdet olivat mehevät, ja keltaiset kukkastähdet kiiltävät kuin voi. Lehmä tunkeutui esiin viidasta ja kurkotti päätään säleaidan yli. Ida Elisabetin täytyi mennä sen luokse ja taputtaa sitä. Raukka, se oli niin takkuinen ja likainen, selkä kuin veitsenterä ja lanteet törröttivät kuin lautaset. Pari lintua sinkosi poikki tien, kirkuen terävästi ja kutsuen toisiaan. Sitten ne häipyivät puitten taakse. – Niin, Jumalan kiitos että oli kevät.

Toisella puolen jokea kasvoi ylivuotista havumetsää kukkulan rinteillä. Täällä oli kanerva tummaa, elotonta, mutta mäen päällä pursui vesi mättäiden välissä, ja sammal paisui vihreänä ja raikkaana. Vaistomaisesti hän kiirehti vauhtiaan, sillä tie kulki täällä pitkät matkat varjossa. Mutta kun hän oli päässyt harjun yli ja ulos metsästä, viivytti hän askeleitaan. Silmät puoliummessa ja kasvot suoraan aurinkoon kääntyneinä hän kulki hyvin hitaasti ja antoi auringon hellittää koko voimallaan.

Pitkä kapea Standalin lahti oli hänen edessään, taivaansinisenä ja päilyvänä; siellä täällä kulki valoisia vihurinkareita. Mäki oli aivan vaaleanvihreä kivien ja kantojen ympärillä. Siellä täällä oli pihlajia, joiden latvat olivat aivan pyöreät – kaikista pensaista ja puista näki, että ihmiset olivat niitä lehtineet, he olivat kai tehneet sitä jo vuosisatoja. Lehtisilmut olivat jo suuret. Ida Elisabet taittoi erään, pihlajan oksan. Puhkeamassa olevat lehdet olivat kuin pieniä vaaleanvihreitä kynsiä, jotka törröttivät esiin. Vesi valui pitkin polkua hänen kulkiessaan.

Standalin talot olivat järven toisella puolen. Ylä-Standalin päärakennus oli aika suuri, okrankeltainen, kuistikot molemmissa kerroksissa. Hän ei ollut käynyt talossa sen jälkeen, kun tuo uusi rakennus oli valmistunut. Mutta Johanin ja Kristinen asumus, joka sijaitsi kapealla kaistaleella jyrkän vuorenkupeen ja järven välissä, oli aivan samanlainen kuin ennen, jolloin hän oli saanut seurata isää tänne. Rakennukset pieniä ja harmaita, turvekattoisia, kiviaitaukset näyttivät korkeammilta sen johdosta, että päälle oli heitetty irtihakattuja pensaita, ja ne olivat kuivuneita ja punervia, niin että kaikki näytti ränsistyneeltä. Fritiof kertoi, että Johan Standal oli käynyt aivan sokeaksi, hänen silmäänsä oli lentänyt jokin lastu viime talvena, hänen hakatessaan puita. Uh, siitä oli siis jo toista vuotta, ja hän oli aina ajatellut käydä tervehtimässä heitä, mutta sitten oli hänestä tuntunut, ettei hän voisi tulla tyhjin käsin. Johan ja Kristine olivat aina olleet niin hyviä hänelle.

Tultuaan järven rantaan hän istuutui ja katseli sinnepäin. Pörreä mehiläinen lentää surisi aivan hänen jaloissaan – koetti jäädä riippumaan pienen pieneen harmaanvalkoiseen äitipuolen kukkaan. Sitten se päästi otteensa, ja lensi suristen tiehensä. Ida Elisabet katseli sen menoa. Hänen takanaan oli louhikkoinen kallioseinämä, kivilohkareiden välissä kasvoi pari pähkinäpensasta. Pitkät keltaiset kukkatertut riippuivat oksilta.

Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että koulussa oli kerran tunnilla jaettu pajunoksia – silloin kun hän kävi keskikoulua. Neiti selitti että toiset kukat olivat suvullisia, toiset suvuttomia. Pienissä pyöreissä nupuissa oli ylimpänä kolme hienonhienoa purppuranpunaista haituvaa: heteet pudottavat siitepölyään emiin, ja niin on kaikkialla luonnossa, ihmisiä myöten. – Punainen veri valahti äkkiä Ida Elisabetin kasvoihin – millaista pötyä! Heteitä ja emiä, mehiläisiä ja hunajakätköjä; lintuja, jotka auttavat toisiaan rakentamaan pesää ja syöttämään poikasia; lehmiä ja vasikoita ja suloisia pikkuvarsoja. Mitä ihmettä oli kaikella tällä ja ihmisillä yhteistä! Hänestä se tuntui ihan pahalta. Kevätpäivän kirkkaus, mullan tuoksu ja kaikki, mikä iti ja kasvoi hänen ympärillään, vesi, joka tippui pitkin kallion kuvetta hänen takanaan – kokonainen maailma erotti hänet itsensä kaikesta tuosta, joka kasvoi ja eli, tunteettomana ja ihanana. Se muuttuisi kauniista vielä kauniimmaksi, vaaleat hiirenkorvat tulisivat mehevän tummaksi lehtiverkoksi, ruoho kasvaisi korkeaksi kukkasnurmeksi, joka vihdoin leikattaisiin tuoksuvaksi heinäksi. Pienet harmaat multasarat kivilouhikkojen välissä kasvaisivat naurista ja perunaa, niin että multa peittyisi reheviin lehtiin. Mitä kaikella sillä on yhteistä ihmisten kanssa, joita uhma pakottaa sylikkäin, sen vuoksi että he ovat onnettomia ja kaipaavat hyväilyjä ja luulevat että he voivat oikein pusertua toinen toiseensa kiinni – jäljestäpäin hävetäkseen omaa lapsellisuuttaan. Ihminen huomaa pettyneensä toisen suhteen, mutta minä itse olen tuo pettynyt ja siis –. Ei kai toinenkaan ole muuta kuin ihmisraukka, häntä ei voi kohdella julmasti, kun minä tiedän ettei hän saata ymmärtää, miltä tuntuu olla minä, ja sen vuoksi on minun mahdotonta nostaa kättä itsepuolustukseksi.

Eläimet – ne eivät tiedä, mitä tuska lapsien takia on. Ne pelkäävät silloin kun vaara on uhkaamassa suoraan edessä. Mutta ne eivät tiedä mitä sellainen tuska on, kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin ja kun täytyy ajatella lapsia.

Uh, millaista neitomaista haihattelua, että muka lasten täytyy saada avoimesti ja rehellisesti tietää kaikki, niin etteivät he luulottele rumia ja usko että se on jotenkin salaperäistä ja alentavaa. Heteitä ja emiä, siitepölyä, jota hyönteiset kuljettavat ja jota tuuli kuljettaa, lampaita ja pieniä valkoisia karitsoita, mamma ja pappa seisomassa käsikkäin ja katselemassa nukkuvaa pikkuveikkoa. – Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin pieni lapsi, sanoi Fritiofin äiti ja tarttui Fritiofin isän käteen. Ida Elisabetista oli aina tuntunut, että he aivan kuin leikkivät isää ja äitiä. Fritiofin äiti oli pahimpia puhumaan kaikesta, mikä oli luonnollista ja puhdasta ja ihanaa. Ja siinä ei ollut mitään mystillistä, muuta kuin siis tuollaista pyhää mystiikkaa. Huh sellaisia kuin rouva Søndeled tai Mathilde Baur – mutta he kuuluivatkin Jumalan kiitos aikakauteen, joka onneksi oli ohi, jolloin naisten mielestä luonnollinen yhdyselämä oli jollain tavoin likaista; he olivat niin hirvittävän täynnä luonnottomuutta ja teeskentelyä.

Tai ehkä oli niin, että Mathilde-täti ja rouva Søndeled teeskentelivät vähemmän kuin toiset. He tiesivät varmasti enemmän kuin Borghild Braatø eivätkä ainakaan olleet niin teeskenteleviä, etteivät olleet tietävinään mitä tiesivät.

Varjot olivat jo syvät kuin iltapäivällä ja auringonvalo kultaista, lämmintä ja aivan kuin väräjävää, hänen ehtiessään kirkkomaalle. Kevyt viri nostatti säteileviä pikkulaineita vuonon pinnalle. Heidän hautapaikkansa oli melkein siinä, missä kirkkomaan aita taittui rantaan päin; maaperä oli täällä kellervä ja hiekkainen ja pehmeä kulkea.

Kivet, jotka olivat reunustaneet hautakumpua, olivat irtautuneet toisistaan ja patsasta oli liikutettu, niin että se oli kallellaan uutta hautaa päin. Mutta hänelle oli sanottu, että sitä oli turha korjata, ennen kuin äidin hauta oli vähän painunut. Kun äidin nimi oli hakattu patsaaseen, siirrettäisiin se hautapaikan keskelle. Sitten Ida Elisabet istuttaisi ruusupensaan, samanlaisen kuin isän haudalla jo oli, toisellekin puolelle.

Hän pani poimimansa kevätkukat äitinsä haudalle ja peitti laakealla kivellä varret, niin etteivät ne lentäisi tuulen mukana.

Ent. laivan-kuljettaja Carl Ferdinand Andst. Isä oli itse määrännyt sanamuodon. Ei laivanvarustaja eikä mitään muutakaan.

Ida Elisabet oli rakastanut isäänsä – sehän juuri oli ollut kaikista pahinta, että itse asiassa hän rakasti isäänsä, vaikkakin hän kaikin tavoin oli taistellut tunnettaan vastaan. Sillä isä saattoi olla niin paha – niin, mitenkä vastenmielinen hän olikaan, kun hän oli päissään ja säälitteli itseään ja syytti kaikkia, jotka hänen mielestään olivat pettäneet hänet, ja kertoi mitä rumimpia juttuja ihmisistä, jotka olivat olleet hänen ystäviään. Ida Elisabet oli hävennyt kuin koira, että isä oli muuttunut sellaiseksi – tuntui miltei keventävältä, kun isä oli vallan sekaisin ja mylvi ja raivosi ja karkasi äidin ja hänen kimppuunsa. Ja mitä kaikkea isä saattoikaan sanoa hänelle, jos hän joskus tuli myöhään kotiin ja isä oli juovuksissa – ja isähän oli miltei aina juovuksissa. Oliko niin merkillistä että hän, Ida Elisabet, loppujen lopuksi oli tehnyt sen.

Ja kuitenkin hän tiesi, että kaikki oli totta, jokainen sana, jonka isä raivostuneena oli hänelle heittänyt – silloin – että hän oli ainoa, johon isä sentään oli luottanut tässä maailmassa, viimeinen kaikesta siitä puhtaasta ja kauniista, jota hän kuitenkin oli kunnioittanut ja rakastanut. Sillä hän oli todellakin osannut kunnioittaa ja rakastaa puhtautta ja kauneutta, vaikkakaan se ei voinut estää häntä tahraamasta itseään, kunnes hänestä ei juuri ollut jäljellä muuta kuin jotain inhottavan sienimäistä ja muodotonta. Isä ei ollut jaksanut tehdä mitään suojellakseen tytärtään, hän oli tehnyt kaikkensa ajaakseen tyttären turmioon – sellaista oli ollut isän tapa rakastaa. Mutta Ida Elisabet tiesi, että isä oli rakastanut häntä – hirveän paljon. Sisimmässään hän tiesi, ettei äiti ollut liioitellut – ei ainakaan paljon – sanoessaan, että se oli ollut isälle kuolemaksi. Siitä illasta, jolloin isä oli saattanut hänet Kristianian junalle, oli isä alkanut kuolla.

Ja ihmeellistä oli – juuri isän vuoksi ei hän saanut pettää, niin hänestä tuntui. Sen vuoksi että isä oli pettänyt hänet, vaikkakin isä oli häntä rakastanut, ei hän saisi ketään pettää – ei edes niitä, joita hän ei rakastanut, joista hän ei pitänyt. Oli aivan kuin hän olisi saanut perinnön – oli kuin isä ei olisi kyennyt pääsemään erään esteen yli, ja sen vuoksi oli hänen puolestaan yritettävä.

Kun Ida Elisabet ajatteli äitiään, johtui hänen mieleensä aina eräs säe, jonka he olivat oppineet laulutunnilla koulussa:

    Laine, jonka sini aina
    kuultava ja kirkas on,
    Säihkys on vain taivaan laina,
    itse olet loistoton,
    Taivas ei, vain kuva taivaan –

– enempää hän ei muistanut. Mutta 'taivas ei, vain kuva taivaan' – ne sanat hän sovelsi aina kotiinsa, sellaisena kuin se oli ollut ennen maailmassa, ennen sotaa, jolloin isä kuljetti "Frostdalseggeniä" – ja kun isä oli kotona, oli kuin hänestä olisi säteillyt. Isä oli aivan sen näköinen, jollaiseksi hän oli kuvitellut Olav Tryggvasonin – ja äiti aivan kuin heijasti isän elämäniloa, ja äidin ihastus isään oli kuin isän ihastuksen heijastusta, sen hän oli myöhemmin ymmärtänyt. Pohjimmaltaan isä oli kai tarkoittanut täyttä totta, vaikkakin se kuulosti leikiltä, valittaessaan että hän sattui olemaan niin silmittömän ja niin toivottoman rakastunut omaan vaimoonsa. "Niin, kyllähän sinä rakastat minua, tiedän sen – hiukan, niin kauan kuin minä olen sinulla. Mutta jos jäisin pois, olisin sinulle, niinkuin en koskaan olisi ollut olemassa, kunhan vain ensin olisit totuttautunut ajatukseen, etten koskaan palaa. Enintään muistaisit avioliittoamme kuin unta – ehkäpä kaunista unta." "Mutta Carl", vastusteli äiti, ja hänen valoisille kasvoilleen häivähti aivan kuin pelästyksen varjo. "Mitenkä voit sanoa niin! Minähän rakastan sinua niin –". "Oh, rakastat – sinä et ollenkaan tiedä mitä rakkaus on, pikkuinen –"

Sitten sotavuosina, jolloin isä joutui keskelle koko mylläkkää, laivoja ja koskia ja kaivoksia ja metsää sisämaassa, oli isä kyllä joutunut tekemisiin kaikenlaisten naisten kanssa, Ida Elisabet tiesi sen. Avioerosta oli puhuttu ainakin pariin otteeseen. Jollain tavoin oli Ida Elisabetista tuntunut, että isän rakkausjutut aina olivat onnettomia – juuri sellainen oli isän mieleen, kun hänen naisensa panivat toimeen suuria kohtauksia ja isä oikein sai rakastaa heitä tuskassa ja kärsimyksessä. Entisinä aikoina, jolloin kaikki kotona oli vain aurinkoa ja onnea, oli isä rakastanut sentimentaalisia lauluja ja sellaisia kirjoja, jotka panivat kyynelet valumaan hänen poskilleen. Hän oli silloin ollut onnellinen ihminen. Ida Elisabet tunsi sen, äärettömän väkevä ja terve, niin että hän kesti vaikka mitä, ja kuulemma myös harvinaisen taitava merimies – hänelle oli kai ollut pettymys, että äiti oli sellainen, väritön kuin vesi, jossa mikään vaikutus ei jäänyt pysyväiseksi. Sitten hän pettyi uudelleen, tuli kaihomieliseksi pettymyksestä ja nautti siitäkin. Niin kauan kuin ei kukaan saattanut riistää häneltä tunnetta, että hän kuitenkin oli onnenpoika. Kun maa sitten alkoi pettää hänen allaan ja jokainen hänen yrityksensä päästä uudelleen jaloilleen vain vei uusiin tappioihin, hän aivan kuin hajosi liitoksistaan, niin kuin oikein kypsä ja mehevä hedelmä mätänee, kun sitä kolhaistaan.

Hänen äitinsä oli syntyisin Siveking, ja Ida Elisabetista oli aina tuntunut, että tuon nimen kaiku oli ihmeellisen lumoava. Äidinisä oli kelloseppä, mutta tämän isä taas oli ollut taidemaalari, joka keksittiin v. 1914. Kuvat, joita hän oli lahjoitellut sukulaisille ja ystäville tai myynyt puolen taalarin hintaan, puhdistettiin pölystä ja asetettiin näytteille, ja hänestä kirjoitettiin kirja. Ne kaksi suurta sognefjordilaista näköalaa, joiden edessä Ida Elisabet niin kernaasti oli istunut ja haaveillut käydessään tervehtimässä isoäiti Sivekingiä tämän asuessa laitoksessa ja jotka sittemmin riippuivat hänen ja Connien ullakkokamarissa, puhdistettiin ja saivat uudet kehykset vanhojen vihreäkultaisten asemesta, joihin koristukseksi oli naulattu kuusenkäpyjä, Myrskypilviä esittävä taulu tuli Kansallismuseoon; toinen sai kunniasijan Holstenborgin musiikkihuoneessa, ja konkurssin jälkeen osti sen eräs ruotsalainen keräilijä. Mutta jo aikoja ennen, kuin isoisä Siveking oli keksitty, oli hänen isänsä usein sanonut, että jumaliste, hänen mielestään olivat vanhuksen tekeleet paljoa kauniimpia kuin monet niistä maalauksista, joita ihmiset ostivat kalliilla hinnalla taidenäyttelyistä. Ja nähdessään Ida Elisabetin piirustukset hän nauroi ja sanoi, että tyttö ehkä saattoi kehittyä siinä taidossa – ehkäpä hän oli perinyt vanhan Sivekingin lahjat. Kun Siveking nousi maineeseen, oli hän kyllä hyvin ylpeä siitä, että aina oli ymmärtänyt, mitenkä hienoja vanhuksen työt olivat, ja nyt ei voinut olla puhettakaan muusta, kuin että Ida Elisabet saisi kehittää lahjojaan. Mutta silloin oli jo tytöllä halua johonkin muuhun – hän ei oikein itsekään tietänyt mihinkä, kutomaan tai metallityöhön tai huonekaluarkkitehdiksi. Tai ehkäpä kultasepäksi – Kööpenhaminassa he olivat olleet erään kultasepän luona, joka itse oli nainen ja valmisti mitä ihanimpia koruja. Isä oli kohta tulta ja liekkiä – Norjan ensimmäinen naispuolinen kultaseppä, se ei olisi niinkään hullua!

Jo merenkulkija-aikanaan isä oli aina ollut niin valmis hankkimaan kotiin kauniita tavaroita. Ne tavarat, jotka Ida Elisabet silloin oli saanut, oli hänen täytynyt myydä asuessaan Oslossa – leikkauksin ja helmiäissilauksella koristettu arkku santelipuusta, pari suurta pohjoisafrikkalaista korua, ihanaa vihreää ja sinistä emaljia, johon oli upotettu suuria veripunaisia koralleja. Ainoa, mikä hänellä enää oli jäljellä, oli pieni, ebenholtsista leikattu norsu, jonka torahampaat olivat oikeata elfenluuta – se oli kai ostettu Ceylonista. Sølvi ja Kalle-poju olivat yhtä ihastuneita siihen kuin hän oli ollut; hän otti sen joskus hyllyltä ja antoi lasten taputtaa sitä.

Äiti ainakin oli mielissään saadessaan lahjoja. Hänestä oli niin hauska kulkea ja asetella kalujaan ja pyyhkiä tomua niistä ja kattaa pöytä oikein kauniisti, kun hän odotti ystävättäriään kahville. Muuten hän ei juuri välittänyt taloudesta. Oli kai väärin luulla niin, mutta Ida Elisabetista tuntui, että äiti helpommin toipui Hermannin kuoleman jälkeen kuin menetettyään kotinsa ja kaikki tavaransa, joita hän oli tottunut pitämään ympärillään. Hän aivan kuin liukui pois lastensa luota, tai he liukuivat pois hänen luotaan sitä mukaa kuin tulivat täysi-ikäisiksi – ei, äiti oli vetäytynyt heidän luotaan, aivan kuin hän olisi alkanut ujostella heitä tai niinkuin täysikasvuiset lapset olisivat tehneet hänet epävarmaksi. Hän oli suorastaan turvautunut kuolleisiin kaluihin, käsitellessään niitä.

Näinä vuosina, kun heillä oli kaikkea yllin kyllin, hän oli ollut hirveän tuhlaavainen, – mutta isä oli aivan kuin yllyttänyt häntä siihen. Hän oli ollut kuin maailmannainen ainakin, suoraan jostain elokuvasta tai englantilaisesta viikkolehdestä leikattu. Mutta Ida Elisabetista oli tuntunut, ettei äiti lähimainkaan viihtynyt yhtä hyvin sellaisena kuin aikaisemmin, heidän asuessaan pienessä huvilassa kirkkomaan luona. Hän oli kai pahoillaan siitäkin, että isä oli hänelle niin uskoton – taas oli kuin hän olisi pelästynyt jostain, jota hän ei ymmärtänyt. Sitä paitsi oli kai hänellä itselläänkin ollut jonkinlainen suhde – oli mahdotonta tietää, mitä perää kaikessa siinä oli, mitä isä heitti hänelle päin kasvoja ollessaan juovuksissa – mutta äiti ei kai ollut sellainen, että hän saattoi panna suuriakaan vastaan, jos toinen tahtoi kehittää suhteen sinnepäin –.

Viime vuosina, sen jälkeen kun he olivat kulkeutuneet tänne Vallervikeniin, muuttui äitikin hyvin vastenmieliseksi. Varsinkin kun hän oli alkanut maistella, ja kun hän koetti kostaa isälle samalla mitalla. Oli aivan luonnonvastaista, kun äiti käytti raakoja kirosanoja ja keksi kaikentapaisia siveettömiä juttuja, joihin muka isä ja tämän ystävät olivat tehneet itsensä syypäiksi.

Ja vihdoin, kun Ida Elisabet jälleen näki hänet Mathilde-tädin luona Sandefjordissa – oli aivan mahdotonta uskoa, että mikään oli ollut totta siitä, mitä Ida Elisabet muisti kodin viime ajoilta. Äiti ei ollut mitään muuta kuin rovastinna Baurin sisar – paljon nuorempi, paljon kauniimpi, sillä hän oli jälleen tullut niin kauniiksi, kasvot valoisat vaalean tukan kehyksissä ja silmät aivan posliininsiniset; hän oli aina pukeutunut kuin leski. Oli kuin he molemmat olisivat olleet ihan erikoisessa määrin leskiä. Yksimielisiä siinä, että avioliitto oli vaikea asia, suorastaan koettelemus, mutta kuitenkin he surivat puolisoitaan. Mathilde-täti viittasi muuten siihen, että Wenche helposti voisi mennä uusiin naimisiin, jos hän vain itse halusi. Ja äiti puhui surullisesti "Carlista, isästäsi" – kuinka isään oli koskenut Hermannin kuolema ja kuinka Connien lähtö oli ollut kova isku, mutta Ida Elisabetin harha-askel oli siis suorastaan saattanut isän hautaan –. Mutta Sølviin oli äiti ollut ihan liikuttavan ihastunut.

Ja nyt he makasivat tässä, sekä isä että äiti. Ida Elisabet ei ollut voinut matkustaa Sandefjordiin viime kesänä, jolloin äiti oli sairastunut. Kunpa he olisivat keksineet lähettää hänelle matkarahoja – mutta hän oli aina uskotellut kirjeissään äidille, että heidän taloudellinen tilansa oli oikein hyvä. Kun sitten arkku tuotiin tänne, ei hän sallinut avata kantta. Äiti oli ollut kuollut jo viikon ajan, ja oli elokuu. Ida Elisabet tahtoi muistaa äidin sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt, tuulisena harmaankajasteisena helmikuun aamuna, jolloin he sanoivat hyvästi toisilleen laivankannella Sandefjordissa. Äidillä oli ollut pieni musta hattu, ja hänen takkinsa musta nahkakaulus oli auki napista. Ei ollut niin valoisaa, että Ida Elisabet olisi selvästi nähnyt äidin kasvoja, mutta äidin poski oli ollut niin tyttömäisen pehmeä ja raikas, kun hän oli kumartunut suutelemaan tytärtään, ja ääni niin vieno ja arka: "Muistakin pitää hyvää huolta itsestäsi, lapsi kulta, ja pienokaisesta."

Palatessaan haudoilta hän törmäsi suoraan tohtoria vastaan.

"Kas vain – oletko täällä, Ida-muori!"

"Olen, mutta älä vain kerro kenellekään! En ole ehtinyt käydä Vettehaugenissa, ja minun on vähitellen oltava taas kotona."

"Aiotko kävellä koko matkan takaisin Berfjordiin?"

"Tässä ihanassa ilmassa –?" Ida Elisabet hymyili. "Sinäkin ylistät kesää, tohtori!" Tohtorilla oli yllään harmaa alpakkatakki, päässä vanha panamahattu.

"Hm. Kaikki hyvin, eikö niin?" Tohtori silmäili hymyillen häntä. Ja silloin – yhtäkkiä nuo suuret, lihakkaat kasvot aivan kuin käpertyivät kokoon. Ne olivat päivettyneet ja silmät olivat mustat suorien, suolan- ja pippurinväristen silmäkulmien alla, mutta varsinkin hänen suunsa oli soma, huulet hienot ja kapeat, ja koko ylähuuli oli hienonhienojen, kohtisuorien pikkuryppyjen vallassa. Hänen partansa oli aina niin huolellisesti ajettu, ja poskien ja leuan iho täynnä aivan pieniä huokosia, – pilkullinen melkein kuin sormustimen pohja. Mutta Ida Elisabetista se näytti kauniilta, olihan kysymyksessä tohtori Sommervold.

Ida Elisabetia harmitti oma punastumisensa.

"Herranen aika!" sanoi tohtori hiljaa.

"Ovatko sinun asiasi taas hullusti –?"

Ida Elisabet kohautti olkapäitään ja oli olevinaan huoleton:

"Merellä sattuu, kuten tiedät. Vakavasti puhuen – olisihan turhaa kulkea pää riipuksissa sen asian vuoksi."

"Tarvitsisit vitsaa! Ihmislapsi –." Tohtori piteli hänen kättään suuressa pehmeässä omassaan, ja löi sitä pari kertaa toisella kädellään. "Senkin –! Mutta nyt voit joka tapauksessa tulla minun luokseni, niin ajan sinut sitten autossa kotiin. Onko sinun nälkä –?"

"Olen juuri juonut kahvia –." Ida Elisabet nyökäytti päätään haudankaivajan tupaan päin.

"Mutta et kunnollisesti syönyt sen jälkeen kun lähdit kotoa? – Come along siis!"

Kaikesta huolimatta Ida Elisabetista tuntui ihanalta vaipua syvään chesterfield-tuoliin. Kierrekaihtimet, joita koristivat saksalaisten ritarilinnojen kuvat, oli vedetty puolittain alas, auringon takia; ne heiluivat hiukan vedossa, ja alla, ikkunalaudalla, seisoi tohtorin kaktus, täynnä ruusunpunaisia ja verenkarvaisia kukkia, joiden läpi aurinko hölötti. "Saat sitten mennä ja katsella niitä oikein kunnollisesti, Ida Elisabet", sanoi tohtori ylpeästi.

Ida Elisabet nielaisi kulauksen jääkylmää juomaa. Vermutti ja seltterivesi oli hyvää. Ja tuntui hyvältä istua kerran taas suuressa huoneessa – silmät lepäsivät, kun niiden edessä oli noin laaja pinta tummaa lattiamattoa. Huonekaluryhmien välillä oli runsaasti tilaa. Vanhoja barokkituoleja peittivät ristipistokirjailut, tulppaanit ja papukaijat, ja pöydän – laattana musta marmorilevy, johon oli upotettu eriväristen kivien muodostama kukka-aihe – olivat rouva Sommervoldin vanhemmat joskus tuoneet mukanaan Italiasta. Sitten täällä ali flyygeli ja seinillä kauniita tavaroita, ja ikkunan edessä, jossa he tavallisesti istuivat, syvät nahkatuolit. Täällä oli niin hyvää ja hiljaista – tohtori asui yksin. Kesäiseen aikaan taas oli talo täynnä vieraita.

"Else tulee teille siis tämän takia?" kysyi tohtori Sommervold.

"Else –? Kaukana siitä – ei ole ollut kysymystäkään siitä, että Else tulisi meille."

"Silloin voin ilmaista sinulle että anoppisi kertoo niin. Else on Fritiofin ja Liskenin luona kesällä, sanoi hän minulle, Lisken ei enää tule toimeen yksinään."

Ida Elisabet punastui, hän rypisti kulmiaan. Tohtori sanoi äkkiä ja painokkaasti:

"Nyt sinun pitää olla järkevä, Ida Elisabet, eikä suostua siihen. Else-parka, hän saattaa olla kylläkin kiltti pikku tyttö, mutta sinulle hän tuottaisi vain vaivaa eikä mitään hyötyä. Onhan ihan luonnollista, että Braatøläiset kernaasti tahtovat saada hänet kotoa – heillä on kai nykyisin vaikeampaa kuin milloinkaan ennen. Mutta Elsestä ei koskaan ole mihinkään – ellei hän sitten tule vallan vieraiden ihmisten luo –"

"Se ei ehkä ole niinkään helppoa. Elsen on vaikea saada paikkaa vieraiden luota. Perheenhän on aina täytynyt puuttua heidän asioihinsa. Eikähän heille voi loppumattomiin hankkia paikkoja."

"Ei. Tietenkin käy se aina vain vaikeammaksi. – Mutta sinä et saa taipua, Ida-muori, sinulla on kyllin Fritiofista ja omistasi –"

"En ole muuten kuullut sanaakaan koko juonesta", sanoi Ida Elisabet harmissaan.

"Ennen pitkää kuulet. Mutta et saa suostua siihen."

Ida Elisabet istui vaiti tuokion: "Niin, tiedäthän –. Minä en aivan yksinkertaisesti voi. Mutta on ilkeää kieltää – jos anoppi sitä ehdottaa – ja sanoa ei. Sillä minähän tarvitsen jotain apua, ainakin jonkin ajan, syksymmällä. Ja silloin ei anoppi saata käsittää, miksi en yhtä hyvin voinut ottaa Elseä. Hän loukkaantuu tietysti kovin."

"Anna loukkaantua. Et voi enää ottaa lisätaakkaa kannettavaksesi, Ida Elisabet, vain sen vuoksi että Braatøläiset eivät voi aavistaakaan, että muilla on ankaraa souvia heidän rakastettavista lapsistaan."

"Siinäpä se, että anoppi ei aavistakaan mitään." Ida Elisabet istui tuokion. "Hänhän on monessa suhteessa niin mainio ihminen. Ainakin kiltti. Ja hän todella tarkoittaa sitä mitä hän on – hellä ja huolestunut ja herttainen minua kohtaan – oma Lisken kultani, pikku Lisken. Mutta sanonpa sinulle, tiedän hyvin, että hän samalla saattaa kulkea ja sanoa, että Fritiof-rukka sai liian paljon niskoilleen noin nuorena. Ja kun hän yhtäkkiä sai niin suuren perheen elätettäväkseen, ei suinkaan ole ihme, että poikarukka suorastaan kadottaa rohkeutensa. Jos hänellä olisikin ollut vain oma itsensä ajateltavanaan, kunnes tuli oikein aikuiseksi – häntähän odotti niin loistava tulevaisuus serkkuni luona. Mutta pitikin käydä niin, että hän joutui naimisiin Elisabet Andstin kanssa –"

"Vai niin, tämän kaiken sinä tiedät. No –"

Ida Elisabet istui tuokion. Sitten hän kopeloi esiin nenäliinansa – koetti pakottaa kyynelet takaisin. "Anteeksi! – Itkeminen on minusta niin inhottavaa – minä vain en ole täysin ennallani näinä aikoina –. Sinä tiedät kyllä, muutenhan minua ei niinkään helposti saada ulvomaan –"

"Kies' avita, kyllä tiedän. Mutta tulehan nyt, niin saamme ruokaa."

Miten käsittämättömän paljon paremmalta maistuukaan kala, kun pöydässä on oikeat kalaveitset. Sitä paitsi se oli niin ihanasti paistettukin, ja kirpeä vihreä kastike oli väriltään yhtä kaunista kuin maultaan mainiota. Täällä oli aivan kuin eri vivahduksissa hyvän makuista ja kauniin näköistä – alkaen lasimaljoista, joissa oli retiisejä ja salaattia aina suureen lasipyörylään asti, joka oli täynnä taivaansinisiä scillakukkia ja pieniä karmiininpunaisia ja rikinkeltaisia kultaesikkoja, jotka puhkeavat ensimmäisinä. Ida Elisabetin puutarhassa ne eivät kukkineet vielä. Mutta kaikki oli varhaisempaa Teiessä kuin muualla.

Kun he kävivät koulua, oli heidän tapanaan juosta välitunnilla poimimaan lumikelloja ja scilloja, joita kasvoi pienessä viidakossa Teien aidan vieressä – tai oikeammin, he kiipesivät joskus aidan ylikin ja varastivat itselleen kukkia, joita ruohonurmet suurten lehmuspuiden alla olivat aivan sinisenään. Ulkohuonerivin edessä, kummulla, loistivat taimilavat valkoisina auringonpaisteessa ja lasinsirpaleet mäellä heijastivat kimpuittain valkoista ja sateenkaarenväristä valoa.

"Sitten me menemme katsomaan taimilavojani. Ja kotiin saat viedä mitä ikinä haluat. Borghild oli täällä viime viikoilla ja sai taimia. Sitä tietä jouduin kuulemaan Elsestä."

"Katsos, tavallaan kaikki on totta mitä hän sanoo Fritiofista", alkoi tohtori hetken perästä. "Että Fritiofin olisi pitänyt vain ajatella omaa itseään, kunnes tuli täysikasvuiseksi. Mutta hän ei koskaan tule täysikasvuiseksi. Eivätkä Jens tai Borghildkään, pohjimmiltaan. He olivat vain kaksi suloista lasta – kävivätpä miltei ihmelapsistakin aikoinaan. Borghild sai korkeimman arvosanan ylioppilastutkinnossa ja oli seitsemäntoistavuotias – hänen onnistui saada käyttää jonkinlaista lukupäätään juuri siinä iässä, jolloin lasten on helpoin ottaa vastaan kaikkia niitä tietoja, joita heidän päähänsä ahdetaan. Siihen hän pysähtyi – koulun mallityttö. Jensiin ihmiset suhtautuivat hiukan skeptillisemmin – sen vuoksi, että hän todellakin on aito taiteilija-ainesta. Ja sen vuoksi, että häntä elähdytti kaikki se, mikä silloin ajassa liikkui, oli tulta ja liekkiä aina kun tapasi jotain, jota sanottiin asiaksi tai aatteeksi. Niin että ne, jotka olivat hiukan järki-ihmisiä, huomasivat kohta, ettei hän kyennyt oikein syventymään mihinkään, koskapa hän lakkaamatta oli innossaan. Sitä paitsi hän soitti niin hyvin, ettei kukaan odottanutkaan, että hän kelpaisi mihinkään käytännölliseen. Siitä johtuu kai myös, että hän aina on löytänyt ystäviä silloin kun hänen on käydä hullusti – ainakin toistaiseksi. Me ihmiset muutumme aina hiukan kiltimmiksi, kun saamme sen tyydytyksen, että jokin kehittyy ennustustemme mukaan."

"Mutta tiedätkö, heissä on jotain joka – no niin, jotain liikuttavaa. Väliin minusta tuntuu, kuin en koskaan olisi tavannut ihmisiä, jotka heidän tavallaan olisivat saaneet niin paljon irti elämästä. Ajatteles, voida sanoa oltuaan lähes kolmekymmentä vuotta naimisissa, ettei maailmassa ole mitään pahaa, jota Jens tai minä emme saattaisi unohtaa toistemme sylissä. Ja sellainen ihastus ja sellainen optimismi, kun omat lapset ovat kysymyksessä. Ja niin huolettomia, heti kun heitä hiukankin onnistaa –."

Tohtori nyökkäsi.

"Niinpä niin. He ovat elämäntaiteilijoita, omalla tavallaan – jos nimittäin elämäntaide on siinä, että saa mahdollisimman paljon puristetuksi silmänräpäyksistä ja omista tunnelmistaan eikä jää mietiskelemään. Se on sovellettua vitalismia."

"Senpä vuoksi minusta joskus tuntuukin, että Fritiof –. Hänellä on ollut niin ihmeen onnellinen koti. Mutta sen ulkopuolella ei hänestä juuri ole ollut mihinkään, vaikkakaan en tiedä, onko hän koskaan itse ymmärtänyt, että ihmiset halveksivat häntä. Hänellähän on yleensä ollut kylläkin suuret luulot omasta etevyydestään, – siihen hän tottui kotonaan, jossa lapsia ihailtiin niin suunnattomasti. Eikä hän itse aavista, ettei hänestä ole työjuhdaksi, hän ei edes tiedä mitä se on. On aivan kuin hän ajattelisi, että kun kukaan ei tule häntä hakemaan ja pane häntä tekemään mitään, niin ei kai kukaan voi vaatia, että hän keksisi jotakin omasta aloitteestaan. Ja silloin kun hän on saanut jotakin työtä –. Niin, hän suhtautuu siihen aivan samoin kuin aikoinaan kotona, kun hänen piti hakata puita tai kitkeä naurismaata – kun hän kyllästyi siihen tai sai jotain muuta päähänsä, jota hänen muka piti tehdä, niin hän keskeytti ja unohti tulla takaisin. Appi-isä oli hirveän vihainen joskus, ja anoppi piti aika melua, taikka sitten hän toruskeli rakastettavan opettavaisesti kuten tavallisesti, ja Fritiof kulki nuopeana ympäri, kunnes kaikki oli ohi ja vanhemmat yhtä lempeät kuin ennen. Niin että oikeastaan ei ole niinkään ihmeellistä, ettei hän halua tulla täysikasvuiseksi – että hän suorastaan vastustaa sitä, tietämättään! Sillä hän ei olisi voinut –. Tiedätkö, tohtori! Monessa suhteessa hän ei ole niinkään tyhmä. Monilla on paljon vähemmän järkeä kuin Fritiofilla, ja sentään he selviävät työssään ja ovat isäntiä talossaan ja kunnollisia isiä, jotka pystyvät huoltamaan lapsiaan."

"Oletko koskaan ajatellut sitä, mistä minä puhuin kanssasi täällä pari vuotta sitten? Että pitäisit huolta siitä, että pääsisit vapaaksi tuosta kaikesta –"

"Ei käy. Minä tulen kyllä toimeen joka tapauksessa ja elätän lapseni. Ja ymmärräthän – asua täällä ja samalla erota ja saada Fritiof 'vierailulle' joka Jumalan päivä, tietysti lapsia katsomaan, ja Braatøläiset – tietää, että he kulkisivat ympäri ja pohtisivat tapausta joka ainoan kanssa – tiedätkö, siitä ei tule mitään – ei näissä pienissä oloissamme, kuten sanontatapa kuuluu."

"Mutta entä jos tulisit tänne? – Teieen."

"Tänne? Sinunko luoksesi?"

"Niin. Voisit tulla tänne emännöimään."

Ida Elisabet puhkesi nauramaan.

"On kuin näkisin Sinan kasvot! Ja minä – eronnut vaimo! Kolmen lapsen äiti! Oletko ihan villissä!"

"Ennemmin tai myöhemmin minun ainakin täytyy lähettää Sina matkaan ja eläkkeelle."

Ida Elisabet silmäili huoneen mainiota järjestystä:

"Minusta ei mikään tunnu osoittavan, että tämä toimenpide olisi pikapuoleen tarpeen."

"Voitaisiinhan ehkä myös – kun me hiukan olisimme perehtyneet asiaan ja olisimme yhtä mieltä, että se näin järjestyisi onnellisesti – voisithan sinä mennä naimisiin minun kanssani."

Ida Elisabet nauroi ääneen:

"Tosiaankin, mainio ratkaisu!"

"Niin, sinä kyllä naurat. Mutta vakavasti puhuen." Tohtori puristi hetkeksi huulensa yhteen, niin että etuhuulen kohtisuorat rypyt erottuivat hyvin selvinä. "On aivan paikallaan, että useinkin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti vanhojen miesten ja nuorten tyttöjen avioliittoon. Mutta tämä ennakkoluulo ei ollenkaan aina ole oikeutettu. Ei myöskään tässä tapauksessa, mikäli ymmärrän – tässä ei ole niitä tekijöitä, jotka tekisivät ennakkoluuloista muuta kuin ennakkoluuloja. Vaikkakin minä olen enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sinua vanhempi – kuusi ja kolmekymmentä, tarkoin laskien. Ihmisten käsitys vanhenemisesta on usein niin merkillinen – piru vie, onhan se sitä paitsi ihan luonnollista, sillä onhan vanheneminen juuri niitä seikkoja, joita on elettävä tietääkseen mitä se oikein on – ja prosessi voi tapahtua niin monella eri tavalla. Mutta sanonpa sinulle jotakin, tyttöseni – jos vain mies voi alistua siihen, että hän on sama ja jää samaksi mitä hän aina on ollut, ja kuitenkin lakkaamatta muuttuu – jää samaksi toisella tavoin – niin vakuutan sinulle, vanheneminen on jännittävää. Tietenkin edellyttäen, että elimistö edelleenkin on täysin kunnossa. Tietäisitpä miten jännittävää se on. Se on tavallaan kuin kulkisi ympyrää. Silloin saa nähdä kaikki uusilta ja yhä uusilta puolilta. Juuri se kausi on ihmiselämän kriitillinen kausi, Ida Elisabet – jolloin ihminen pelkää nähdessään kaiken niin toisenlaisena – pelkää, kun se, jota nuoruudessaan luuli tunturiksi, osoittaakin moninaisuutensa: se onkin kukkuloita ja huippuja ja laaksoja ja ylätasankoa ja vettä. Silloin ei enää näe puita, vaan metsän. Jos mies silloin koettaa pysähtyä ja olla oma itsensä entisen malliin –! Niin, tilanne on ihkasen sama, joka voi sattua vuoristokiipeilijälle – parina ensikertana kapuaa joka tapauksessa ylös – vaikkakin olisi houkuttelevaa jättää kesken. Joka niin tekee, on mennyttä kalua. Sinä päivänä, jolloin mies ei enää uskalla nähdä, että asialla on uusia puolia, joita hän vielä ei ole keksinyt – niin, sinä päivänä hän on myyty. Siitä alkaa seniilisyys. Sen vuoksi on sääntönä, ettei vanhan miehen pidä mennä naimisiin nuoren tytön kanssa – hänen ei pidä tehdä sitä, jos hän on pysähtynyt, mutta vieläkin vähemmin, jos hän vielä on liikkeessä. Mutta ensinnäkin, sinähän et ole mikään nuori tyttö – ja nuoreksi aviovaimoksikin olet hyvinkin perinpohjaisesti kokenut, että elämä on paljon moninaisempi kuin mitä ihminen uskoo niin kauan, kun hän vielä uskoo itsensä kaikkein tärkeimmäksi. Sinä tuskin hämmästyisit mitenkään erikoisesti, vai kuinka, jos saisit katsella mikroskoopilla ja näkisit, millaista se oikeastaan on rakenteeltaan, jota tähän asti olet luullut silkoiseksi pehmeäksi ihoksi. Sen vuoksi en ole niinkään varma, emmekö me, sinä ja minä, saisi yhtä ja toista puristetuksi elämästä, jos päättäsimme kulkea yhdessä –.

"Niin, mieleeni ei edes juolahtaisi kertoa, että olen kulkenut täällä jo kauan ja kärsinyt ruokkiessani rinnassani syvää ja salattua, romanttista rakkautta sinuun, Ida Elisabet. Totta puhuen, en todellakaan ole tullut sitä ennen ajatelleeksikaan –. Mutta se juolahti juuri vasta mieleeni – jumaliste, en ole ihan varma, eikö tämä ole vallan inspiraation sanelemaa. Pitänyt sinusta olen jo siitä asti, kun olit pikkutyttö, sen tiedät. Eikä tunteeni missään nimessä ole ollut isällistä." Hän naurahti hiukan. "Toverirakkautta, voithan käyttää sitä nimeä –."

Ida Elisabet pudisti hitaasti päätään.

"Ei, ei, tohtori. Se kuulostaa liian fantastiselta –. Voi, olisinpa melkein suonut, ettet olisi puhunut mitään."

"No hyvä. Emme siis enää puhu siitä. Mutta voithan kuitenkin ajatella sitä. Eli oikeammin, sinä et tietysti voi olla sitä ajattelematta. Mutta tarkoitan – harkitse mitä olen sinulle sanonut. Ja vielä eräs seikka. Jos voin olla sinulle hyödyksi jollain muulla tavalla – niin, tiedän kyllä, että olet jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään, joka tekisi suhteemme vähemmän toverilliseksi, mutta voihan sattua tilanteita, jolloin toveri voi ottaa vastaan apua toveriltaan, sen olematta häpeäksi –. Silloin et saa antaa tämän olla esteenä. Ymmärräthän, vaikka kypsän harkinnankin jälkeen tulisit siihen tulokseen, ettet tahdo antautua mihinkään sentapaiseen, jota minä ehdotin, et saa kulkea ja kuvitella, että olet haavoittanut sydämeni, kuten ennen vanhaan sanottiin. Minun iässäni ei enää sydän ole tunteen nimenomainen tyyssija – eikä sitä paitsi yleensäkään, se on vain sanontatapa. Aivot ja koko elimistö 'tuntevat'. Mutta ihminen ei tässä iässä ole enää mikään höyryveturi, joka mennä huristaa kiskoja, vaan ennemminkin jonkinlainen tarkkuuskoje.

"Niin, ja vielä eräs seikka. En luule, että sinun siinä tapauksessa täytyisi pelätä tuollaista – ukon erotiikkaa. Minusta ei nimittäin ollenkaan tunnu siltä, kuin minut olisi heitetty ulos pääportaista ja tulla hiipisin salaa keittiönportaitten kautta – saadakseni olla mukana jossakin, vaikkakaan minulla ei enää olisi lupa olla mukana."

Ida Elisabet istui ja katseli eteensä. Sitten hän ravisteli itseään aivan kuin heräävä:

"Ei – kaikki tämähän on vain – tiedäthän hyvin itse, että se on mahdotonta. Ajattele toki lapsiani –!"

"He nyt ainakin viihtyisivät täällä."

"Entä Ragna? Mitä luulisit hänen sanovan? Ja lapsenlapsesi?"

"Ne asiat minä kyllä hoidan. Joten sen puolen voit rauhassa jättää minun haltuuni.

"Mutta nyt me siis voimme jättää kaikki silleen, toistaiseksi. Mennään ulos katselemaan puutarhaa."

Ida Elisabet tunsi itsensä kyllä jollakin tavoin kuin sisäisesti vahvemmaksi, istuessaan auton etuistuimella tohtorin vieressä ja ajaessaan vuonon rantaa pitkin myöhäisenä kevätiltana. Ja kuta pitempi aika ehti hänet erottaa äskeisestä keskustelusta tohtorin huoneessa, sitä yksinomaisemmin hauskalta tuntui hänestä muisto. Oli kuin hän nyt olisi saanut jotakin, jota hän nuorena tyttönä oli turhaan himoinnut. Ei ollut siis mitään peruuttamatonta tuomiota, jonka mukaan hänen elämänsä oli ja piti olla sidottu vain Fritiofiin – hänen tähänastinen käsityksensä oli hullu, nimittäin se, ettei hän voinut olla minkään arvoinen sinänsä, koska hänet oli aivan kuin leimattu näkymättömällä poltinraudalla: kuulunut Fritiof Braatølle.

Ja kuitenkin, vaikkakaan hän ei suorastaan katsellut tohtoria, näki hän koko ajan tämän ahavoituneet kasvot: mustan ja hopeanharmaan tukan, tummanharmaat kulmakarvat, suurihuokoisen ihon, jonka parranjuuri kuulsi pieninä pyörylöinä poskilla ja leuassa. Hänestä oli aina jollain tavoin tuntunut, että juuri ikäerosta johtuvan etäisyyden takia he voivat alla niin lähellä toisiaan kuin he todellakin tavallaan olivat. Aivan kuin seisoisi juttelemassa jonkun säleaidan yli – se on niin ihanan helppoa, voi tuntea itsensä melkein läheiseksi. Kiivetä yli aidan ja lyöttääntyä yhteen seuraan – ei, jo pelkkä ajatuskin herätti hänessä vastenmielisyyttä, ja pelkoa – sen jälkeen he eivät enää voisi olla toistensa ystäviä vanhaan hyvään tapaan.

Olla naimisissa hänen kanssaan – niin, se olisi suorastaan luonnotonta. Ja hän tunsi voivansa kuohahtaa, koska luonto oli sellainen ja sellainen, voivansa kantaa katkeruutta ja epätoivoa, koska se oli sellainen, tunsi olevansa erotettu kaikesta, itseensä suljettuna, vaikkakin hän seisoi ihan sen keskellä kuin jalkaraudoissa – elämässä oli jotakin, jota hänessä ei ollut, ja hänessä jotakin, jota se oli vailla tai josta se pelastui. Joka tapauksessa hän kuului siihen, ja kun hän oli raivonnut sitä vastaan väsymykseen saakka, tunsi hän että se oli elävä ja lämmin, täynnä viettejä ja tuoksuja, ei hyvä eikä paha, mutta ihana oman itsensä vuoksi.

Luonnottomuutta, kaikki mikä oli luonnon vastaista – jotain hänen sisimmässään nousi vastarintaan, kun hän sellaista vain ajattelikin. Se oli tuskaa väkevämpi ja salatumpi, se oli jotenkin samaa kuin tunto, joka saa ihmiset sanomaan: siellä missä on elämää, on myös toivoa. Asia, josta tohtori Sommervold oli puhunut – niin, hänen suussaan se kyllä oli puhdasta, samoin kuin sterilisoidut lasit ja kojeet hänen käsissään. Mutta hän tunsi samaa voittamatonta vastahakoisuutta kuin silloin, kun ihmiset tahtoivat, että hän seuraisi yleistä tapaa ja antaisi aukaista äitinsä arkun.

3.

Asia päättyi niin, että hän otti vastaan Elsen, kaikesta huolimatta. Hänen omatuntonsa ei ollut tyytyväinen, sillä nyt hän kai hyppäsi ojasta allikkoon. Siunatkoon sentään, että pitikin olla niin vaikeata sanoa "ei" niille ihmisille.

Juuri kun hän oli saanut paljon työtä rippilapsilta, tuli verrattain suuri tilaus, yhtä ja toista, uutta parantolaa varten. Siitä hän tietysti sai kiittää tohtori Sommervoldia. Mutta nyt hänen täytyi saada apua. Hän sai Olise Langelandin tulemaan päivisin.

He istuivat salissa eräänä iltapäivänä ja neuloivat. Sadekuurot ajautuivat ikkunaa vasten, niin että vettä valui kuin saavista kaataen, ja koko talo natisi, kun tuuli tuli ulvoen päin. Olise reunusti parhaillaan tuoretta vahakangasta, – se oli eittämättä vastenmielisin haju, mitä Ida Elisabet tiesi.

Kun kaupan ovi kävi, painoi tuuli sisälle, niin että ovet ponnahtivat auki sekä tupaan että keittiöön. Ida Elisabet laski kädestään valkoisen hameen, jota hän istui ompelemassa, – nousi – ja samassa hänen appiukkonsa astui huoneeseen veden valuessa öljy vaatteista: "Jumala siunatkoon työnne!"

"Mutta rakas, oletko ulkona tässä ilmassa!" – Sølvi tuli kiiruusti makuuhuoneesta, hän oli kuullut isoisän äänen. Ida Elisabet otti vastaan hänen märät päällysvaatteensa, ja Jens Braatø sieppasi tyttölapsen, lennätti hänet korkealle kattoon: "Olethan minun tyttöni tänään – ja tuossahan on talon oma mies, poju pieni, joka ei ole unohtanut isoisää – miten terveeltä hän nyt näyttääkään, Lisken – ei ei, ei mitään vaivaa minun tähteni, minä otan aivan yhtä kernaasti lasin maitoa, jos sinulla on" – hän seurasi Ida Elisabetia keittiöön – "no no, olkoon, anna minun ainakin sytyttää –. Missähän Fritiof on –? Hei vaan, kas tuota – hän luulee varmaan, että Pepellä on jotakin häntä varten, senkin pikku takiainen –."

Lapset saivat molemmat tikkukaramellinsa, sillä aikaa kun Ida Elisabet koetti saada tulta lieteen ja kertoi, että Fritiof oli kutsuttu hotelliin – Clausen "Aarseth & Comp.":istä oli täällä tänään.

Liedestä nousi yhä savua, sitä pursui joka renkaan välistä.

"Menkää ennemmin sisälle saliin, ja sulkekaa ovi, niin olette kiltit. Sølvi, sano Oliselle että hän laittaa sohvalle tilaa isoisälle."

"Ei tarvita, minä istun yhtä mielelläni puulaatikolla. Mutta kas tässä, – tämä on mammalta, hän kirnusi eilen. Ja sitten minun piti antaa Sinulle tämä kirje –"

Ida Elisabet kiitti kiltisti voirasiasta ja pani kirjeen keittiön penkille. "Mutta rakas, mene nyt sisään – täällä niin savuaa –"

Kotelo oli kostea, niin että muste oli levinnyt. Anopin käsiala oli suurta ja pyöreätä, painopaikat paksuja ja kirjaimet monikiekuraisia – aina kun Ida Elisabet näki sen kirjekuorella, aavisti hän hämärästi, että nyt oli tulossa yhtä jos toistakin, josta hän mieluummin olisi päässyt.

Hän meni koetteeksi avaamaan ulko-oven raolleen. Tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, mutta siitä huolimatta tuli vesi sisälle pieneen eteiseen, kun hän seisoi ja piti ovea auki ja koetti pyyhkiä silmiään esiliinankulmaan. Kunnes myrskynpuuska tuli alas tunturin tännimmäistä rinnettä ja löi oven kiinni hänen edessään. Mutta samassa syttyi kaikeksi onneksi kirkas tuli kahvipannun alla.

Hän pyyhki pyyhkimistään savuttuneita silmiään, ja sitten hän otti esiin kostean kotelon:

    "Rakas pikku Lisken!"

Kolme arkkia. Kahdessa ensimmäisessä vain, miten mielellään anoppi olisi tahtonut itse tulla Jensin mukana ja miksei hän ollut voinut ja miten Vettehaugenissa voitiin. Sitten tuli asia:

    "Entäs sinä, rakas lapsi, mitä sinulle kuuluu? Minä ajattelen
    sinua niin tänä aikana! Rakas pienokainen, sinun mahtaa jo olla
    vaikeata selviytyä kaikesta, mitä sinulla on tehtävää. Mutta
    kuule nyt, mitä pappa ja minä olemme suunnitelleet; meidän
    mielestämme se olisi kaikille vallan loistavaa! Mehän tahtoisimme
    mielellämme että meidän Elsie-tyttömme pääsisi hieman pois hänkin
    ja tottuisi talouteen vähän muuallakin kuin omassa kodissaan –."

Sitten seurasi kokonainen sivu Elsen avuista.

Ei vaikka –! Ida Elisabet pisti kirjeen esiliinansa taskuun. Hän kulki ja tutkiskeli itseään, asetellessaan tarjottimelle ruokaa appi-isälle – ja löysi syyn toisensa jälkeen sanoa ei. Kunnes Jens Braatø taas tuli keittiöön:

"Rakas lapsi, ei sinun olisi pitänyt – kattaa tuolla lailla! Mutta minäpä istunkin yhtä hyvin tänne, niin olen vähemmän vaivaksi. Tahtoisin nimittäin kernaasti puhua kanssasi ihan kahdenkesken."

"Miten vain tahdot." Ida Elisabet järjesteli tarjottimen uudelleen, otti ruoasta ja astioista lapsille ja Oliselle ja vei saliin.

"Kuulehan, Lisken. Luuletko että Fritiofille on hyväksi oleskella niin paljon hotellissa? Nuo kauppamatkustajat – niin, monet heistä ovat tietysti mainioita ihmisiä, kunnon miehiä – mutta tiedäthän, millainen Fritiof on, hiukan arvostelukyvytön, hän ihastuu niin helposti, kun vanhemmat miehet, joilla hänen mielestään on maailmankokemusta ja jotka ovat sulavia suustaan, kohtelevat häntä kuin vertaistaan –."

Tämä merkitsi, että isä pelkäsi Fritiofin mieltyvän väkeviin. "Tiedäthän, ettei ainakaan Clausenin seura voi olla pahaksi", sanoi Ida Elisabet lyhyesti. Tietysti oli jotain tottakin siinä, mitä Jens Braatø sanoi – vaikkakin useimmat kauppamatkustajat, joiden kanssa Ida Elisabet oli tekemisissä, olivat kunnollista väkeä. Sitä paitsi hän oli salaisesti toivonut: ehkäpä Fritiof tuttavuuksiensa avulla lopultakin saisi jotain työtä. Ja lisäksi oli vallan kauheata nähdä miehen maleksivan aivan toimettomana kotona, kun Ida Elisabetilla oli kiire.

"Lapsille on tavaillaan sekä hyvä että paha", sanoi Jens Braatø, "kun he saavat kasvaa kodissa, missä he ovat suojatut elämän pahuudelta ja minne epäpuhtaat tuulet eivät pääse puhaltamaan. Tarkoitan, itse asiassahan se on vain hyvä – ja Jumalan kiitos, se on onnistunut Borghildille ja minulle, enköhän uskalla sanoa niin. Mutta siitä on myös se seuraus, että he tulevat jollakin tavoin liian herkkäuskoisiksi – suhtautuvat ihmisiin melkein liian luottavasti. – Niin, mutta minunhan piti jutella kanssasi samasta, mistä Borghild kirjoittaa, että Else saisi tulla kesällä tänne joksikin aikaa."

Ida Elisabet istui keittiönpöydän toisella puolen ja katseli appi-isäänsä tämän jutellessa. Hän oli harvinaisen kaunis mies. Istuessaan tuossa, rehevänä ja voimakkaana, kotikutoisissa harmaissa sarkavaatteissaan, aaltoileva kullanhohtoinen tukka kammattuna suoraan taaksepäin leveältä puhtaalta otsalta, iho ahavoituneena ja lämpimänä, suuret kellanruskeat silmät niin kauniina ja kirikkaina – hän oli aivan kuin mikäkin pohjolan satujen ilmestymä – niin kuin hän tahtoikin olla.

Hän oli ollut Braatøyn ainoa poika. Tietysti oli totta, että talo oli ollut maakunnan suurimpia kauppakeskuksia – vaikkakin kansa tietenkin piloillaan oli kutsunut hänen isäänsä Brøtyon kuninkaaksi, mikäli Jensin puheisiin oli uskomista. Ja äidistään hän aina puhui Vettelandin "sankarin" tyttärenä, ja Vettelandin väestä maankuuluna soittajasukuna. Jotakin oli varmasti tottakin siinä, mitä hän kertoi suvustaan, mutta kaikki tuli niin hirveän romanttiseksi Jens Braatøn suussa – isoiset häät Vettelandissa, kun hänen vanhempansa vihittiin, ja murhenäytelmä, kun vanha Braatø joutui puille paljaille ja hirttäytyi, ja hänen omat häänsä, kun Borghild von Post-Moe kiipesi ulos ikkunasta hänen luokseen kerran kesäyönä ja he matkustivat kaupunkiin ja heidät vihittiin kuninkaan lupakirjalla. Vaikkakin taivas tietäköön, kenellä olisi ollut halua estää heitä kahta saamasta toisiaan. Tyttö oli kotiopettajana kruununvouti Ramstadilla niihin aikoihin ja poika oli siellä konttorissa; kun Jens Braatøn täytyi lopettaa lukunsa isän kuoleman jälkeen, oli vouti hankkinut hänelle paikan ja ottanut hänet taloonsa, koska hän ja vanha Braatø olivat olleet hyvät ystävät, ja sitä paitsi oli koko voudin perhe niin musikaalista. Mutta kun Ramstad kuoli, ei uutta voutia nimitettykään, virat järjestettiin toisin, eikä Jens Braatø sopinut istumaan uudessa konttorissa. Hän oli sen jälkeen koettanut jos jotakin – hänellä oli ollut virvoitusjuomatehdas, sahalaitos, hän oli lähettänyt munia ja hedelmiä Englantiin – mutta mikään ei tahtonut oikein menestyä. Nyt heillä oli monet vuodet ollut, pieni maanviljelystila, hän oli ostanut palstan Vettelandista, ja lisäksi hän oli joidenkin vakuutusyhtiöiden asiamies ja muuta sen tapaista.

Nytkin hän oli vakuutusmatkalla Mokhusiin, "mutta enköhän odota huomiseen, jos ilma ottaisi selvitäkseen. Mutta älä nyt vain näe vaivaa minun takiani – minä makaan kyllä salin sohvalla, sinun ei yhtään tarvitse laittaa minulle tilaa. Kun vain saan tyynyn pääni alle ja huopapeiton, niin tulen toimeen – suurenmoisesti!"

Mutta sitten se Elsen asia. Tyttö oli saanut joitain ystävättäriä, joista vanhemmat eivät pitäneet. Ja sitä paitsi oli siinä osuuskaupan uusi johtaja – hän liehitteli kovasti pikku Elseä; he pelkäsivät, että tytön pää menisi ihan pyörälle. Poika oli oikein sellainen tyttöjen haukka, ja tyttölapsi-rukka oli kyllä hiukkasen pihkassa. Mutta poika oli siis naimisissa eikä vaimo muuttaisi Vallervikeniin ennen kuin kesäloman jälkeen; hän oli opettajattarena Aalesundin puolessa, josta he olivat –.

Seuraavana päivänä ilma oli kaunis, mutta Jens Braatø päätti lykätä matkansa Mokhusiin vieläkin päivää myöhemmäksi. Hän puhdisti puutarhaa, missä sateen jälkeen näytti siivottomalta; rouva Esbjørnsenille hän pani paikalleen kattokiven, jonka tuuli oli pudottanut, ja sahasi pois oksan, joka oli taittunut suurista piilipuista. Hän sahasi ja hakkasi vajassa kaikki puut Fritiofin puolesta ja korjasi Kalle-pojun vaunut, jotka oli ajettu rikki viime vuonna. Ida Elisabetille hän puhdisti keittokamiinan ja kokeili panemalla palikoita sen jalkojen alle – ehkäpä veto olisi parempi, jos se seisoisi hieman kallellaan.

Hän oli kiltti ja avulias, oli rehellisesti ja kunniallisesti. Mutta paholaisen peilinsiru oli nyt kerta kaikkiaan Ida Elisabetin silmissä. Hän ei voinut olla ajattelematta samanlaista kiltteyttä ja avuliaisuutta, joka pääsee valtaan lapsissa juuri ennen joulua ja "toukokuun seitsemättätoista". – Mutta se on rehellistä ja kunniallista sekin.

Jens Braatø ei todellakaan tahtonut olla vaivaksi. Lakanat ja tyynynpäälliset, joista miniä oli laittanut sohvalle vuoteen, hän otti pois ja laskosti sievästi – ei tarvita, rakkahin. Hänelle oli tuotu sisään pesuteline ja tuolille juomalasi – ei tarvita, "minä voin asettua keittiön hanan alle." Ida Elisabet ei sietänyt, että kukaan suoritti aamupesuaan keittiössä, hän ei yleensä sietänyt siellä ketään ollessaan työssä, paitsi tietysti lapsia – se oli ainoa paikka talossa, missä hän saattoi olla yksinään. Eikä hän pitänyt siitä, että joku nukkui salissa – hänen oli pakko käyttää sitä ompeluhuoneena, niin että oli toivotonta pitää sitä mitenkään sievänä, mutta kernaasti hän ainakin olisi päässyt käyttämästä sitä myöskin makuuhuoneena. Ja kaiken kaikkiaan, hoitaa vierasta nyt, kun oli näin kiireinen aika, ja koetella hametta rippikoulutytölle ja aina olla hädissään, että jompikumpi kahdesta miehenpuolesta tulla saapastelisi sisään koputtamatta –.

– Mutta anoppi oli aina yhtä iloinen ja lempeä, jos väkeä olikin nukkumassa kaikissa huoneissa – hänelle olivat vieraat aina tervetulleita, "kunhan vain tyytyvät siihen mitä talo tarjoaa, niin –."

Ja koko ajan Ida Elisabet tunsi, miten hänen päätöksensä Elsen suhteen alkoi horjua. Kun appi-isä istui ja jutteli, huomasi hän väläyksittäin, miten vaikeata heilläkin oli juuri nyt. Hän ei oikeastaan valittanut, jutteli kuin tavallisesti, omaan hiljaiseen ja alistuvaan tapaansa, ja kuitenkin yhtä ikuisesti ja epämääräisesti toivorikkaana: kai tästä vielä neuvo keksitään –. Mutta hän kertoi paljon, huomaamatta edes itse, miten hullusti kaikki oli.

Tuo nuori mies, johtaja, oli ottanut tavakseen viedä tytöt sisälle puodin peräkamariin sulkemisajan jälkeen ja tarjota heille väkeviä kaupasta. Hänellä oli moottorivene, ja hänen käytettävissään oli kuorma-auto –. Se oli vastenmielistä, ja vielä vaarallisempaa kuin Braatøt huomasivatkaan. Että Elseä veti kaikki, mikä vain hipoikin hauskuutta tai vaihtelua, ei toden totta ollut ihmeellistä. Ja tietysti hän tahtoi päästä naimisiin, niin totta kuin hän tahtoi elää – eikä hänen käsityksensä omasta sulostaan ollut niinkään vähäinen. Hän oli todellakin aika sievä, eivätkä vanhemmat, vallankaan isä, olleet koskaan yrittäneetkään peitellä, että hän heidän mielestään oli viehättävä – he kutsuivat häntä Kulta-Elseksi. Hän oli aivan varmaan valmis uskomaan joka ainoan sanan, mitä tuo kaupanjohtaja-hyväkäs vain suvaitsi sanoa – mies oli naimisissa, mutta Elsestä oli tietysti vain jännittävää ja suurenmoista, jos joku mies eroaisi hänen tähtensä – eikä hänen mieleensä edes juolahtanut, ettei mies ehkä tosissaan sitä tarkoittanut, viitatessaan sinnepäin.

Olihan kaikki Braatøn lapset kasvatettu avoimesti ja salaamatta, kuin elämä olisi pelkkää idylliä, ja kaikki, mikä koski sukupuoliasioita, oli kuin aurinkokylpyä. Juuri siksi kai heidän uteliaisuutensa ja halunsa ottaa hiukan ominpäinkin selkoa, oli kehittynyt niin vastenmieliseen suuntaan. Ida Elisabet oli muutenkin saanut käsityksen, että sellaisia olivat kaikki jonkin verran varattomat ihmiset – jotka kirjaimellisesti eivät itse voineet ravita itseään, vaan aina ottivat vastaan toisilta ruokaa, joko sitten uutisia tai vanhoja orsikuivia juttuja, joista he taittoivat paloja märehtiäkseen –. Senlaatuisilla ihmisillä oli erikoisharrastuksena pohtia kaikkea kauheaa ja "jännittävää", onnettomuuksia ja murhia ja tulipaloja ja muuta saman tapaista. Fritiof oikein ahmi kaiken senkaltaisen, mitä hän vain sanomalehdistä löysi, ja oli ihan uskomatonta, kuinka paljon hän voi muistaa, pienimpiä yksityiskohtia myöten, murhia ja haaksirikkoja ja suuria onnettomuuksia, vieläpä monen monia vuosia myöhemmin. Mutta erikoisen läheisesti häntä askarrutti kaikki, joka oli aivan kuin "aurinkokylvyn" toisella puolen. Raiskausyritys Bergenissä, muuan etelän puolessa tapahtunut juttu, joka koski poikaparvea ja kahta alaikäistä pikkutyttöä, hämärät huhut maallikkosaarnaajista, ja yleensä jutut, joiden sanottiin kiertelevän kristillismielisissä piireissä – kaikki oli hänestä yhtä kauhistuttavan mielenkiintoista. Pikkuasioita, joiden ei mitenkään tarvinnut merkitä pahaa, mutta joita eräänlaiset ihmiset huomaavat ja joista he tekevät kuviteltuja ja langettavia johtopäätöksiä, koska he uskovat olevansa viisaita ollessaan epäluuloisia – sellaisia Fritiof kantoi kotiin ja kertoi, yhtä viattomasti, ilman aavistustakaan hyvästä ja pahasta kuin selostaessaan salapoliisijuttuja, joita hän kaikkialta haali kotiin ja ahmi. Hän hymyili rumasti, kun Ida Elisabet nolasi: – "pötyä, siitä ei kukaan voi mennä sanomaan mitään varmaa" –, ja sitten hän selitti tarkoin, miten juorukellot olivat johtuneet inhottaviin päätelmiinsä. Ja samoin kuin Ida Elisabet yhä halveksui juoruamista, oli Fritiof puolestaan loukkaantunut kuin lapsi, jonka rakkaimmat kuvitelmat aikuiset repivät rikki.

Tietenkin voi kaikki olla valhetta, mitä ihmiset kertoivat Margit Hamren urotöistä kaupungissa. Eikä nuoren tytön, jonka piti olla pappilassa kesällä, välttämättä täytynyt joutua sinne siksi, että hän olisi ansainnut maanpakonsa. Mutta mikäli Ida Elisabet tunsi Elseä, tiesi hän, että tyttöä erikoisesti veti puoleensa sellainen seura, jonka hän kuvitteli kokeneen joitakin erikoisia elämyksiä.

Kaikesta huolimatta Ida Elisabet pelastautui antamasta appi-isälle mitään lupausta kotiin vietäväksi. Hän sanoi niinkuin tosi oli, että hän oli kutsunut Aslaug Meyerin tänne loma-ajaksi ja että oli käytännöllisempää pitää Olise Langelandia apuna kesällä; Olisella oli itsellään käsikone, jonka hän voi tuoda mukanaan, ja hän saattaisi nukkua kotona, ja hän osasi sekä ommella että muuten ottaa osaa mihin työhön hyvänsä. Ei, mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä vähemmän hänen mielestään Else oli sopiva.

Niin saapui kaikille heille juhlallinen kutsu tulla Vettehaugeniin ja viipyä siellä kokonainen sunnuntaipäivä. Anoppi oli järjestänyt niin, että muuan moottorivene noutaisi heidät.

Aamulla varhain oli ilma loistavan kaunis kuljettaissa vuonon yli; moottorin sätkytys kuului kauas yli silkinhohtoisen liikkuvan veden, harmaitten tunturien kallionkupeilla kiiltelivät nuoret lehvät ja purot ryöppysivät alas vaahdoten ja valkoisina. Vettehaugen pienen lahden pohjukassa oli kuin rauhoitettu alue, kaukana kaikesta muusta paitsi omasta suloisesta kesäolostaan. Alas vuorta, jonka juurella talot seisoivat, syöksyi putous sateesta komeana; ilmassa kuului sen kohina ja pauhu, mutta sitten juoksi Vähäjoki esiin, kaartoi puutarhan aitaa, leikkasi kahtia lyhyen maantien ja syöksyi vuonoon vanhan sillan toisella puolen. Oli totta, mitä appivanhempain oli tapa sanoa: Niin, täällä on rauhaa.

Kun he menivät ylöspäin rantatietä, tulivat pikkutytöt juosten heitä vastaan, vaaleissa kesähameissaan, vihreätä kesäisen kirjavaa ketoa. Jäljempänä tuli anoppi; hän syleili lapsenlapsia, miniää ja poikaa: "ihanaa kun te kaikki olette täällä!" Sisällä oli katettu kahvipöytä kukkineen ja suurine rinkilöineen, aivan kuin syntymäpäivänä. Borghild Braatø veti miniänsä vanhaan, pehmeään, kuoppaiseen sohvaan, pinoi pieluksia hänen ympärilleen: "Nyt sinun täytyy asettua niin että istut oikein hyvin. Ei lapset, teistä huolehtivat Else- ja Jeja-täti, tänään saa pieni äiti raukkanne olla oikein rauhassa yhden ainoan kerran. Kas niin, Lisken! Hyvää kahvia sinä ainakin saat, tiedän että pidät väkevästä, vaikkakaan sinun ehkä ei pitäisi juoda kovin väkevää kahvia tähän aikaan, mutta yksi kerta –"

Yksi kerta, se oli anopin mielilause, tuli Ida Elisabet ajatelleeksi. Hän ei voinut sietää moista äidillistä hellimistä ja kuulla, mikä oli hänelle sopivaa ja vähemmän sopivaa tänä aikana. Vaikkakin hän tiesi, että tarkoitus oli hyvä. Tehdä kaikille ihmisille niin hyvää kuin suinkin voi, vaikka se ei maailman silmissä miltään näyttäisikään, se oli anopin periaate, ja hän eli sen mukaan. Lisken parka, ei hänen suinkaan ole helppoa, ei, mutta nyt hän saa yhden oikein hyvän, rauhallisen lepopäivän – niin anoppi ajatteli.

Niin, he olivat kilttejä, niin kilttejä – eivätkä aavistaneetkaan, miten vähän hänen makuunsa sellainen hautova ja lämmin perhetunnelma oli.

Myöhemmin aamupäivällä hän sai tyytyä istumaan kahden kesken anopin kanssa. Jens Braatø otti pojat ja lapset katselemaan peltoja, ja Else ja Jarngerd hommaisivat päivällistä. "Saatpas nähdä, miten näppäriä he ovat! Kyllä he osaavat, vakuutan sen, kun heidät vain pannaan työhön." Borghild Braatø neuloi suurta valkoista villalankahuivia: "nämä ovat niin suloisen kevyitä ja lämpimiä kietoa lapsen ympärille, kun sitä nostetaan ja hoidetaan." Ja hän kysyi Ida Elisabetilta, voiko hän niin tai niin ja tuntuiko siltä ja siltä, ja antoi hyviä neuvoja. Sitten hän antoi käsityön vaipua syliinsä ja katsoi miniäänsä.

"Mutta kuule nyt, Lisa, puhuakseni siitä, mitä kirjoitit Elsestä, olen ottanut selkoa, eikö sitä kumminkin voitaisi järjestää. Niin, ymmärräthän, tietysti se olisi myöskin sinulle erinomaisen edullista – huomaa, mehän emme odota, että maksaisit Elselle mitään palkkaa. Vähän vaatetta, mitä näet lapsen enimmän tarvitsevan, mutta sitähän sinä saat ostohintaan – jokin markka taskurahoiksi silloin tällöin, nimittäin jos tahdot olla niin kiltti, mutta hyvin vähän vain, Else ei ole pilattu, senhän tiedät! Joka tapauksessa sen pitäisi tulla paljon halvemmaksi sinulle kuin pitää Olise ja maksaa hänelle päiväpalkkaa –"

Else saisi lainaksi vanhan käsikoneen pappilasta. Ja sitten Borghild Braatø oli soittanut opettajan rouvalle Berfjordiin: Else saisi kernaasti nukkua siellä öisin, niin kauan kuin neiti Meyer oli Liskenin luona. Ja jos olisi vaikeata saada käsiinsä hoitajaa, sitten kun aika tulisi, niin hän, anoppi, järjestäisi niin, että hän itse tulisi ja hoitaisi Liskeniä ja pienokaista ainakin ensimmäiset kaksi viikkoa.

Ida Elisabet oli aivan tekemäisillään kapinan; silloin Borghild Braatø katsoi häneen ja hänen silmänsä olivat äkkiä tulleet täyteen kyyneleitä:

"Kyllähän sinä tiedät, Lisken – meidänkin on niin kauhean vaikeaa juuri nyt – Else täytyy saada toiseen ympäristöön joksikin aikaa –"

Borghild Braatø oli yhä hyvinkin soma. Hänen kasvonsa olivat melkein sydämenmuotoiset, ja vaikka ne olivat täynnä ryppyjä, kun tarkkaan katsoi, vaikuttivat ne hyvin nuorilta; väri oli niin lempeän punakka ja iho täynnä hienoja pieniä kesakkoja ja pehmeää kuin silkki. Kun hänen silmänsä olivat kyynelissä kuten nyt, muistuttivat ne kiiltäviä linnunsilmiä – ne eivät olleet suuret, olivat aivan tavalliset tummanharmaat, mutta niiden muoto oli sievä ja avoin. Kasvonpiirteet olivat pienet ja säännölliset, mutta hänen hiuksensa olivat kauniit – ne olivat olleet samalla lailla kammatut, niin kauan kuin Ida Elisabet muisti – jakaus keskellä otsaa, ja siitä oli hiukan aaltomaiset kiharat kammattu kahden puolen kuin madonnankuvalla. Se sopi hänelle melkein vielä paremmin nyt, kun hiukset olivat yhtä paljon harmaat kuin ruskeat.

Hän oli pienikasvuinen ja täyteläinen, mutta se ei rumentanut häntä, sillä hän oli niin kevytliikkeinen kuin pyöreä pieni lintu, kuin västäräkki. Taikka ruskeassa kesähameessaan, jossa oli pieniä vaaleita läikkiä, hän oli ihan peltokanan näköinen.

"Olen niin huolissani – pelkään ettei hän ole mikään hyvä mies, minä en pidä hänestä ja olen kuullutkin yhtä ja toista, senhän arvaat. Ja Elsehän on niin lapsellinen, herkkäuskoinen ja luottavainen. Olen varma siitä, että ymmärrät minua, Lisa kulta – tulisin aivan epätoivoiseksi, jos Else, joka on nuori ja pehmeä kuin vaha, saisi kokea hirvittävän pettymyksen. Ja tiedäthän miten kauheita ihmiset ovat juoruilemaan ja miten helposti nuoresta tytöstä puhutaan pahaa –"

Herra Jumala, joskaan en voi sietää häntä, ajatteli Ida Elisabet, minä sentään todella pidänkin hänestä jollakin tavalla. Minä vain en kestä olla hänen kanssaan, mutta hän on suurenmoinen ihminen, ja hän todella tarkoittaa hyvää kaikille ihmisille. Hän ei aavista, että joku olisi niinkuin minä, joka en pidä hänen tavastaan olla hyvä. Ei, on mahdotonta edes ajatella, miten kauhistunut ja epätoivoinen tämä peltokanaemo olisi, jos yhdelle hänen poikueestaan taas kävisi hullusti, niin hullusti, että hänen itsensäkin täytyisi se myöntää. Jos Ida Elisabet voisi ehkäistä pahan tällä kertaa, sai hän luvan tehdä sen. Ja niin hän lupasi: "Voimmehan ainakin yrittää. Ellei se käy, niin se ei käy."

4.

Eikä se erikoisen hyvin käynytkään. Ei kummemmin kuin mihin Ida Elisabet oli valmistautunut. Mutta hän ei voinut pakottaa itseään lähettämään Elseä kotiin.

Eihän Elsessä ollut mitään pahaa. Eikä erikoisesti mitään hyvääkään, mikäli Ida Elisabet kykeni näkemään. Ida Elisabet ei ehtinyt ohjata häntä, jotta hän olisi ollut joksikin hyödyksi. Else oli aina valmis, kun käly koetti panna hänet johonkin työhön, mutta Ida Elisabetin täytyi aina selittää kaikki ja näyttää, miten se ja se oli tehtävä, yhä uudelleen ja uudelleen, samat asiat. Joten oli paljon vaivattomampaa tehdä ne itse. Ja kun Ida Elisabet ei ollut ihan hänen vieressään neuvomassa, jäi Else seisomaan paikalleen kuin untanäkeväinen.

Ida Elisabet oli pelännyt, että juttu osuuskaupan johtajan kanssa jatkuisi. Varsinkin näin kesäiseen aikaan oli Vallervikenin ja Berfjordin välillä vilkas liikenne. Ja johtajan ja Elsen suhde oli varmasti ollut hyvinkin kuuma. Ensimmäisenä viikkona Else oli ilmeisesti sangen puhelias. Hän kertoi aina salaperäisin viittein eräästä tuttavastaan, joka oli joutunut naimisiin 'väärän' kanssa: "ja silloinhan on parempi, että kumpikin menee omalle taholleen. Onhan parempi että kaksi tulee onnelliseksi, kuin että kolme ihmistä kulkee onnettomana koko elämänsä ajan. Etkö vain sinäkin ole samaa mieltä? Mutta hyvänen aika, miksikä et?"

"Muun muassa siksi, että minusta tuo kuulostaa varsin epätodenmukaiselta – että joko kaksi tulisi onnelliseksi ja siis yksi kai onnettomaksi, tai että kolme kulkisi onnettomana koko elämänsä ajan, vain koska mieshyväkäs ei saa lupaa jatkaa vaihtokauppaansa, kunnes hän sattuu saamaan jonkun, jonka kanssa osaa kulkea tahdissa. Jos hän nyt vaihtaisi vaimoa, saattaisi helposti sattua, että sama tilanne uudistuisi parin vuoden perästä, niin että taas kaksi kolmesta tahtoisi välttämättä yrittää uutta asetelmaa. Kuka hoitaisi lapset, ja kuka makaisi samassa huoneessa heidän kanssaan ja auttaisi heitä, kun he heräävät yöllä nähtyään unta tai tahtoessaan juoda tai nousta tarpeilleen, samalla kun vanhemmat ajelehtivat tuolla tavoin ja ovat kuin leskisillä –?"

"Niin, niin", sanoi Else innokkaasti, "lapsia ei tietysti saa tulla ennen kuin ihmiset ovat varmoja siitä, että he sopivat yhteen. Mutta noista asioistahan me kaikki nykyajan nuoret olemme selvillä, siitä saat olla varma."

"Rehellisesti sanoen, minun mielestäni teidän nuorien kannattaisi olla selvillä monista muista seikoista", sanoi Ida Elisabet haluttomasti.

"Todellako? Mikä sinun mielestäsi siis olisi niin äärettömän tärkeää? Sano jotakin, joka sinusta olisi tärkeämpää?"

"Voi voi." Mutta Fritiof oli joka tapauksessa hänen miehensä ja tuon tyttölapsen veli. Niin että hän sanoi vain: "Esimerkiksi – teidän pitäisi tietää, paljonko toinen ihminen huomaa toistaan sitten, kun he ensin ovat tulleet liian lähelle toisiaan."

Vähitellen kävivät Elsen kasvot tulipunaisiksi. Hän oli hyvin paljon Fritiofin näköinen, hiukset olivat samanlaiset, karkeat ja tuuheat, oljenkarvaiset, ja hänenkin kasvonsa olivat niin täyteläiset, että oli kuin silmät olisivat melkein kasvaneet umpeen. Suukin muistutti veljen suuta. Se oli täyteläinen, ja huulet olivat punaiset vain sisäpuolelta, niin että ne yhtyivät ihoon jotenkin epämääräisesti. Mutta kaikesta huolimatta hän oli sittenkin melko sievä.

Else sanoi epävarmasti. "Minusta sinä joskus puhut – suorastaan siveettömästi – monta kertaa. Miltei ihan raa'asti, sanon sen suoraan!"

Ida Elisabetin kävi äkkiä häntä kovasti sääliksi.

Mutta jo seuraavana viikkona Else ei enää jutellut ystävästään. Hänellä olikin täälläpäin niin monta tuttua, jotka veivät hänen aikansa. Ehkäpä tuo onneton hänen ja johtajan välinen juttu menisikin ohi. Ida Elisabet lahjoitti hänelle oikein herttaisen, vaaleansinisen voilepuvun, josta Else innostui – se sopi hänelle erinomaisesti.

Ja niin alkoi kesäloma, ja kesävieraita saapui tänne ja Vallervikeniin.

Ida Elisabetiä kiusasi, että kaikki nämä ihmiset näkisivät hänen taas olevan raskaana. Monet kesävieraat olivat vakinaisia ja palasivat tänne joka vuosi, ja varsinkin vanhemmat rouvat olivat niin ystävällisiä ja osaaottavia ja täynnä kysymyksiä tullessaan kauppaan ja ostaessaan ompelutarvikkeita ja uimalakkeja ja muuta sellaista. Monet kerrat kutsuttiin häntä käymäänkin, mutta hän kieltäytyi aina, johdonmukaisesti.

Hän antoi Elsen seisoa myymäläpöydän takana niin usein kuin suinkin, mutta hänenhän täytyi yhtämittaa mennä sisään hakemaan tavaroita, joita toinen ei löytänyt ja muuten auttamaan. Sitä paitsi hän oli luvannut Elselle yhden vapaatunnin aina aamupäivisin, niin että tyttö saisi uida, ellei ollut mitään välttämätöntä tehtävää. Ensimmäisinä päivinä tyttö kysyi aina: "Saanko nyt mennä?" Mutta sittemmin hän lensi ovelle siinä samassa, kun ystävättäret ilmestyivät ulkopuolelle, ja niin hän jäi pois koko aamupäiväksi, palasi hengästyneenä päivälliseksi: "Voi, en aavistanutkaan, että kello oli noin kauhean paljon! Olen niin pahoillani – ei kai ollut niin vaarallista, vaikka hiukan viivyinkin, Lisken?" – Illat hän oli aina ulkona. Fritiofkin oli alituiseen menossa. Ida Elisabetin mielestä oli niin siunatun hiljaista kun hän illoin sai olla yksinään koko talossa.

Makuuhuone ei ollut niin varsin pieni, siinä oli ikkuna sekä puutarhan puolella että kaksi suurta ikkunaa tielle, mutta suuret piilipuut seisoivat lähellä ja varjostivat, niin että valo tuli sisään vaimennettuna, vihertävän liikkuvana kuin meren kajo. Tuulen heiluttaessa notkeita oksia humisivat ne hiljaa ja suhisivat heikosti. Ida Elisabet tunsi niin suurta rauhaa askarrellessaan sisällä ja asetellessaan pienokaisia levolle – häntä aivan sykähytti pieni salattu hilpeys.

Sølvin vaatteet olivat kosteat, niistä uhosi hien ja mullan haju, ja lapsen posket olivat hehkuvan punaiset ja kuumat. Oli suorastaan vaikeata riisua vaatteita hänen yltään, lapsi ei pysynyt yhdessä kohdin. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Fritiofin ja Elsen, ne vilkuilivat levottomasti sinne tänne ahtaista aukoistaan, ja silmä itse oli tumma ja omituisen kiinteä, niinkuin jonkinlaista metallia, eikä silmäterän rajaa selvästi erottanut. Kirkkaat silmät, ajatteli Ida Elisabet äkkiä, ovat sellaiset, joiden värillinen iris selvästi erottuu valoisampana silmäterän mustuudesta. Hänen oman äitinsä silmät olivat olleet kirkkaat, kuin matala, sinivihreä vesi – kun äidin silmät olivat kääntyneet valoon, näkyi niissä vain pienen pieni musta täplä, mutta hänen herätessään ne olivat suuret ja nokimustat, kapea sininen kehä mustan aukon ympärillä. Äidillä oli oikeastaan ollut hyvin kauniit silmät. Myöskin Jens Braatøn silmät olivat kauniit, kirkkaan vaaleanruskeat, ja niiden silmäterä eli ja kutistui ja suureni. Lapset olivat perineet anopilta läpinäkymättömät silmänsä.

"Kuulo nyt, Sølvi, nyt sinun on seisottava hiljaa! En ollenkaan halua ammentaa lattialta korvoittain vettä tänäkin iltana." Pieni rahi, jonka päälle pesuvati oli asetettu, oli koko lailla epävakainen. Ida Elisabet saippuoi huolellisesti kuumat naarmuttuneet lapsenkädet, ja painoi ne pesuvatiin – huomasi, kuinka ne ihan nytkähtelivät ja halusivat läiskiä vettä. "Voi sinua, lapsi, on ihan niin kuin sinulla olisi elohopeaa ruumiissasi."

"Niin onkin", sanoi Sølvi innoissaan. "Tunnen kuinka se lentää edestakaisin minussa."

"Kas niin – istu nyt siihen, niin saan pestä jalkasi." Likaiset pikku jalat, maantienpölyn raidoittamat – äiti polvistui Sølvin eteen ja pesi tytön sääriä hitaasti ja hyväillen: ne olivat vielä niin hennot ja suloiset, ja oli niin hauska nähdä, kuinka valkoinen iho tuli esiin ja varpaat muuttuivat ruusuisiksi.

"Äiti, mitä ne pikku kalat oikein olivat, joita sinä sanot olevan minussa –?"

"Sølvi! Enhän minä puhunut kaloista", nauroi äiti.

"Mitä se sitten oli?"

"Se oli – se oli aivan kuin pienenpieniä hopeahelmiä."

"Miksi eivät ne sitten putoa ulos, kun sinä teet noin?" Ida Elisabet puristi ulos hiukan märkää, jota oli kokoontunut polvessa olevaan suureen haavaan – Sølvi loukkasi kyynärpäänsä ja polvensa miltei joka päivä – tyttö oli niin raisu. "Miksi ne helmet eivät vieri ulos minusta, kun minä satutan itseni?"

"Siksi että ne ovat niin syvällä sinussa."

"Kuolisinko minä, jos löisin itseni niin pahoin, että ne putoaisivat?"

"Ehkäpä hyvinkin." Ida Elisabet puristi hetkeksi tytön kasvot omiaan vastaan – lapsen posket olivat niin suloisen raikkaat pesun jälkeen. "Ja nyt meidän pitäisi selvittää tukkasi, Sølviseni –"

Se toimitus oli aina kaikkein vaikein. Paksu vaaleankeltainen harja, joka oli olevinaan tytön tukka, oli niin takkuinen, että hirvitti.

"Huh, kuinka sinä tukistat, äiti, Aslaug-täti on paljon parempi kampaamaan tukkaa, äiti. Aslaug-täti tekee sen niin hyvin, etten edes tunne mitään –"

"Pikku suupalttini – ethän sinä voi muistaa Aslaug-tätiä; sinähän olit ihan pikkuinen vauva, jota minä kannoin käsivarrellani, kun hän viimeksi näki sinut –"

"Muistan minä. Minähän näin Aslaug-tädin, kun hän tuli ja antoi Kalle-pojulle ja minulle uudet kengät –"

"Kylläpä sinä osaat keksiä! Hänhän tuo uudet kengät mukanaan teille, kun hän ensi kerran tulee tänne." – Sølviin oli tehnyt valtavan vaikutuksen se, että hän ja Kalle-poju olivat saaneet asettaa jalkansa valkoiselle kirjepaperille, samalla kun äiti piirusti lyijykynällä niiden muodon – sillä Aslaug-täti oli kirjoittanut, että hän tahtoi antaa heille uudet, hienot kengät.

"Eipäs! Aslaug-täti tuli kerran, hän oli sillalla, ja me saimme häneltä niin kauniit kengät. Minun ovat ruskeat, ja niissä on niin paksut valkoiset pohjat, että se on kuin silavaa ja niissä on nyörit ja rei'issä kultareuna –"

Ida Elisabet pudisti hymyillen päätään:

"Kylläpä sinulla on mielikuvitusta –! Kas niin, kiipeä ylös sänkyyn. Kalle-poju, nyt on sinun vuorosi –"

Poika oli tullut paljon kauniimmaksi, ja puhekin kävi paljon helpommin – hän saattoi olla oikein puhelias, ollessaan kahden kesken Ida Elisabetin kanssa. Se seikka oli Ida Elisabetin salaisesti pulppuileva riemunlähde, joka teki kaiken muun vähemmän painavaksi. Hän ei puhunut siitä, sen paremmin kuin oli puhunut pelostaan. Mutta kun hän oli päässyt päivän loppuun ja toiset olivat ulkona ja hän oli illalla yksin asettaen lapset yökuntoon, sai vapautuksen tunne, josta kukaan muu kuin hän itse ei tietänyt, kummuta esiin ja täyttää hänet riemulla.

Pikku Kalle-poju rukka – poika oli nyhjöttänyt hiirenhiljaa yksikseen ikkunan luona ja selaillut vanhoja näytekorttejaan, joita hän säilytti eräässä laatikossa. Hän hyppäsi alas ja tulla laahusti suoraa päätä Ida Elisabetin luo. Poika oli uninen ja äänetön – istui ja tuijotti vakavasti sisarta, joka seisoi vuoteessaan ja ohjasi moottorivenettä.

"Äiti – eikö Kalle-poju saisi maata pienen ajan täällä minun vuoteessani – hänen pitäisi nimittäin olla matkustaja kuten näet –"

"Ei, nyt teidän täytyy panna maata ja nukkua."

Sølvi naukui ja marisi hetken ennen kuin tyytyi.

"Äiti, älä mene pois!"

"En, jos nyt panet kiltisti maata, jään istumaan, kunnes olette nukahtaneet."

Ida Elisabet istuutui kauimmaisen ikkunan ääreen, josta näkyi tielle. Aika ajoin kävi hiljainen suhahdus piilipuissa, ja kapeat lehdet kahahtivat. Myrskyöinä kuului kuin sotajoukkojen piiskaniskut olisivat viuhuneet ikkunoihin, ja joskus kihnuttivat lehdet lasiin omituisesti, aivan kuin hiljaa vaikeroiden. Mutta sittenkin tuntui hänestä aina, että hän rakasti kahta suurta vanhaa piilipuuta, jotka seisoivat miltei rakennuksessa kiinni.

Ulkona oli harmaata – harmaanvaloisa kesäilta, joka kai tiesi sadetta yöksi, mikäli hän vaistosi. Poutaa olikin kestänyt jo kauan. Puiden ja pienien rakennusten välistä välkkyi meri, valonkajastus vedessä sillan luona. Ilma oli täynnä tuoksuja – niitä uhosi rannalta ja mäentöyräiltä, missä heiniä oli kuivumassa haasioissa. Moottoriveneen sätkytys kuului lahdelta, ja joku puheli ja nauroi tiellä – ja yhtäkkiä syttyi lamppu kierrekaihtimen takana ylhäällä pankkihuoneessa; lämpimän, vaimennetun valon punakellervä neliö näytti hiljaa kuuntelevan illan moninaisia vaimennettuja ääniä.

Hänen pitäisi kai nousta ja laittaa sohvalle sija Elseä varten. Jos tyttölapsi itse valmistaisi sen yöllä, kotiin – tullessaan, herättäisi hän koko talon. Mutta Ida Elisabet ei jaksanut nousta ja ruveta taas hommaan. Eikä hän vielä oikein jaksanut sietää viereistä salia – siellä oli niin voimakas haju, vuorikankaan ja jäykän pumpulivaatteen tuoksu, ja sitten siellä lemusi Elseltä – Elsen syreenisaippua ja Elsen puuteri ja Elsen hameet ja käytetyt sukat, jotka hän oli vaihtanut toisiin ennen lähtöään ja heittänyt sohvalle. Verhon takana, jonka Ida Elisabet oli ripustanut nurkkaan keittiönoven taa, olivat Elsen puvut ja kengät. Ompelukoneen vieressä ja pöydällä oli ompelutarvikkeita, ja toiselle seinälle oli pinottu laatikoita, joissa oli trikootavaraa ja kutomalankaa pakettipaperissa – kaikkea sellaista, jota hän ei saanut mahtumaan kaupan hyllyille.

Istuessaan näin kokoonvaipuneena Ida Elisabet tunsi, että eräänlainen tylsyys laskeutui hänen ympärilleen ja upotti hänet syvälle eläimelliseen lepoon. Mutta hänen ajatuksensa liikkuivat tässä pehmeässä, uupumuksen kyllästämässä pimeässä, niinkuin yötuuli metsässä tai niinkuin kaisla huojuu virrassa – ennen kaikkea ajatukset, jotka kohdistuivat lapsiin, mutta myös kaikkiin niihin ihmisiin, jotka kuuluivat hänen elämäänsä, niihin, joita hän rakasti, ja niihin, joita hän ei rakastanut. Nopeasti välähtelevinä kuvina tuli hänen mieleensä yhtä ja toista, joka sai hänet hymyilemään, ilon häivähdykset ja murheen varjot vuorottelivat hänen sielussaan. Mutta tämä oli elämää, paljon parempaa kuin se elämä, joka oli hänen osansa kovan vaativan täydenpäivän aikana – silloin hänen täytyi aina olla varuillaan, taisteluvalmiina, ja hän muuttui itse teräväksi, sen tähden että häneltä ennen kaikkea vaadittiin, että hän olisi alituisesti varuillaan. Hänen täytyi aina pitää huolta siitä, että asiat olivat oikealla tolalla, sillä kaikki, mikä oli hullusti, kohdistui heidän onneaan vastaan, jota hänen piti suojella. Mutta oli niin ihanaa istua näin ja tuntea suloisen raukeuden peittävän kaiken hämärävaipallaan, samalla kun ne ilot, joille hän ei antanut lupaa häiritä työtään päiväsaikaan, välähtivät esiin pilkkopimeästä.

Hän nousi tuoliltaan. Niin hiljaa kuin mahdollista hän hiipi pienien vuoteitten luo.

Sølvi nukkui sikeää unta. Mutta kumartuessaan pojan yli hän näki, että pienokaisen silmät olivat sepposen selällään.

"Mutta rakas Carl – etkö vielä ole nukkunut, pikku ystävä?"

"Äiti", kuiskasi poika innokkaasti, "saako tonttu tulla nukkumaan tänne minun sänkyyni?"

Ida Elisabet hymyili. Korttilaatikko oli ikkunan pielessä. Hän selaili kortteja iltataivaan kalpeassa kajossa ja löysi likaisen taittuneen kortin, jota Kalle-poju sydämestään rakasti – tontun ja jouluporsaan.

"Kas tässä! Mutta nyt sinun pitää olla kiltti poika, panna kauniisti maata ja nukkua."

Poika huokasi autuaana ja otti kortin käteensä peiton alle. Äiti jäi hetkeksi seisomaan, antaen kätensä hellävaroen tunnustella pyöreän lapsenotsan, posken ja kaulan pehmeää hentoutta: "Mutta nyt sinun täytyy nukkua, oma pikku pojuni – nuku nyt –"

Sitten hän meni taas entiselle paikalleen ikkunan eteen ja istuutui. Vadelmat eivät voisi jäädä huomiseen, hänen täytyi tänä iltana keittää ne ja panna valumaan, mutta hän tahtoi ensin olla rauhassa jonkin aikaa, tässä oli niin hyvä istua.

Eihän hän tietenkään voinut iloita siitä, että taas saisi pikkuisen. Vaikkakin joskus hänestä sentään tuntui hauskaltakin. Esimerkiksi, kerran anoppi oli istunut täällä ja lörpötellyt: "Niin, maailmassa ei kerta kaikkiaan ole mitään niin ihmeellistä kuin tuollaiset ihan pienet lapset! Kun ne tulevat noin puolivuotiaiksi – ja makaavat aivan hiljaa pitkät hetket ja katselevat sormiaan – eikö totta, ne ovat suloisia!" Silloin hän näki äkkiä ihan selvästi edessään sen pohjattoman vakavuuden, joka saattoi ilmetä pikkulapsen kasvoissa, kun se makaa noin itsekseen ja katselee käsiään, jotka liikkuvat. Riemun värähdys häivähti hänen mielessään hänen sitä ajatellessaan – ja lapsi hymyili nopeaa ja kirkasta hymyään, kun äiti tulee sitä ottamaan.

Mutta samalla hänet täytti viha ja katkeruus ajatellessaan kaikkea, mikä ei sallinut hänen oikein iloita. Niinkuin liekaan pannun eläinemon hänen täytyi seisoa myymäläpöydän takana, näyttää kiinnostuneelta ja kuunnella vieraita ihmisiä, jotka juttelivat ja lörpöttelivät eivätkä koskaan tulleet valmiiksi, samalla kun hänen täytyi antaa lasten itse hoitaa itsensä. Hän ei voinut antaa lapsilleen kunnollista keittoruokaa oikeaan aikaan, ei muuttaa vaatteita heille, kun he olivat märkiä, hän ei saanut olla kuuntelemassa, kun he puhelivat ja keksivät uutta, hän ei ollut paikalla eikä voinut läimäyttää heitä, kun he tekivät jotain hullua tai väärin, koska hänen ensimmäiseksi ja viimeiseksi piti hankkia – niin, kaikkea sitä, jota isän olisi pitänyt hankkia heille. Eikä asia muuttunut sen helpommaksi, vaikka hän sanoi itselleen, että itsehän hän oli asettanut elämänsä niin; hän oli tuntenut Fritiofin miltei koko ikänsä, niin että hänen olisi pitänyt tietää, mitä teki, suostuessaan häneen. Eikä siitäkään ollut lohdutusta, vaikka hän tiesi, että monella äidillä on vieläkin vaikeampaa. Hänen ei ainakaan tarvinnut lähteä kotoa, hankkiakseen elatusta miehelle ja lapsille – eikä Fritiof ollut paha; hän oli mahdoton, mutta Ida Elisabetin ei sentään tarvinnut pelätä häntä.

Ida Elisabetista tuntui, ettei hän asettanut mitään kohtuuttomia vaatimuksia elämälle. Hän olisi niin sydämestään tyytyväinen, vaikkeivät he koskaan saisi tämän lihavampaa oloa – kunhan vain mies olisi ansainnut rahat. Häpeäntunne oli pahinta – häpeä olla naimisissa vätyksen kanssa. Kunhan hänellä vain olisi omaa aikaa, niin että lapset saisivat niin hyvän hoidon, kuin hän halusi antaa, ja tämä talo olisi ollut oikea koti. Mutta nyt puoti aivan kuin nakertajana tuli kaikkialta esiin. Kauppa hukutti alleen salin, laskut ja laskelmat hukuttivat kaikki muut ajatukset hänen aivoissaan – mitkä erät minun nyt on maksettava, mistä voin saada rahoja, kuinka paljon saan ylijäämää kotia ja lapsia ja Fritiofia varten. Huh, miten rumia kaikki ne tavarat olivat, joita hän osti ja myi – mutta täkäläiset ihmiset tahtoivat sellaista, heillä oli niin vähän varaa eikä mitään kauneudentajua. He tahtoivat tukevia, likaisenharmaita tai nuuskanruskeita tai tummansinisiä kankaita, tai myrkynvärisiä olkihattuja ja rumia, valmiiksi piirustettuja käsitöitä. Nykyään kyseltiin kovasti eräänlaisia hirvittäviä kumisia esiliinoja – hän tunsi epämiellyttävän kihelmöinnin sormenpäissään tarttuessaan niihin.

Jospa hän olisi saanut työtä, jossa sai käsitellä elävää aineistoa ja ajatella sitä, mikä eli – hänestä oli niin hauskaa hommailla keittiöpuutarhassa ja kanojen parissa – pyykinpesukin oli hauskaa, kunhan siinä oli päässyt niin pitkälle, että sai kulkea ulkona ja ripustaa vaatteet kuivumaan. Kaikenlainen puhdistus on ikävää, mutta ihanaa, kun sen on saanut valmiiksi. Ja sitten hän olisi mielellään halunnut lisää ruukkukasveja – hän tuli kateudesta ihan vihreäksi kulkiessaan tupien ohi, joissa täyteläiset kuukausiruusut ja pelargonien loistavat, punaiset ja valkoiset kukinnat tunkeilivat ikkunalasia vastaan. Esimerkiksi Maritilla oli kokonainen suuri vihreäksi maalattu puusoikko täynnä Jakobinliljoja; suvisin se oli vallan kuin mikäkin kaislametsä, joka kasvoi tummanvihreitä, pitkänsoikeita lehtiä, kaartuen ja taipuen sikinsokin. Ja syksyllä nousivat kukanvarret, aina kaksikymmentäkin samalla kertaa. Kun kukat puhkesivat, oli Maritin tapana kutsua hänet kahville. Sehän on niin joka-aikainen kukka, sanoi Marit. Mutta Ida Elisabet istui ja tunsi ihan hurjaa ikävää, hän ei oikein tietänyt, mitä hän ikävöi katsellessaan noita solakoita, jäykkiä varsia, joissa oli kimpuittain suuria, räikeän punaisia liljapikareita – väri oli niin erikoinen, helakan kirkas, ja jokaisen yksityisen kukan muoto aivan kuin täydellisesti muovailtu ja voimakas. Hän oli saanut Maritilta muutamia sipuleja, ja viime vuonna oli suurimpaan tullut yksi kukka – tänä vuonna tulisi ehkä parikin. – Kyyhkysiäkin teki hänen niin kovin mieli. Hermannilla oli ollut kyyhkysiä, kun Ida Elisabet oli lapsi, ja hän muisti, miten hauskoja ne olivat – vihaisia kyllä kuin mitkäkin, ja sitä paitsi ne likasivat niin kauheasti. Mutta ne olivat niin somia, varpaat ruusunpunaisia ja punainen kehä silmien ympärillä. Varsinkin jotkut vaaleanruskeat olivat kauniita, ja siniharmaat, joiden kaulat olivat helmiäishohtavat. Niiden kuherrus oli niin hauskaa, samoin siipien läiske niiden noustessa ilmaan. Näytti niin kauniilta, kun parvi kaartui korkealla taivaalla aurinkoisena päivänä ja valo samassa taittui siipiä vasten. – Ehkäpä Carl kernaasti haluaisi kyyhkysiä, kun hän kasvaisi –. Kunpa hän saisikin toiveensa toteutetuksi ja vielä kerran näkisi ja kuulisi kyyhkysten kuhertelevan ikkunoittensa ulkopuolella.

Herranen aika, eihän hän havitellut minkäänlaista ylellisyyttä tai lupaa laiskotella! Vain sellaista kotia, jossa hän saisi nähdä elämää ja kasvua ja kukkimista ja jonka oven hän saisi sulkea, niin että ne ihmiset eivät pääsisi sisään, joita hän ei tahtonut lähelle, eivätkä juorut, jotka hänelle olivat niin vastenmielisiä. Mutta meidän aikanamme oli ehkä jo tämäkin ylellistä vaativaisuutta – kuinka moni on nykyisin niin onnellisessa asemassa, että saa kylvää maahan ja sulkea ovensa tungettelijoilta. Fritiofin vanhempien oli onnistunut hankkia sellainen koti – mutta he ahdistivatkin alituiseen sukulaisia ja kylänmiehiä, joiden piti ilomielin auttaa ja pönkittää idylliä; heidän oli helppoa kuin lasten turvautua toisiin –.

Aslaug Meyer oli kirjoittanut ja ehdottanut, että hän lykkäisi lomansa syyskuuhun, jolloin Ida Elisabetin aika täyttyisi. Silloin hän voisi olla täällä sen tapahtuessa, ja he saisivat torjutuksi anopin, joka oli uhannut tulla hoitamaan Ida Elisabetia, ja häädetyksi Elsen talosta siksi aikaa, kun Ida Elisabet makasi. Se oli suuri tarjous, sillä tällä tavoin ei vierailu muodostuisi miksikään virkistyslomaksi Aslaugille. Mutta samalla se oli liiankin houkuttelevaa – saada luokseen oikein täysi-ikäinen ihminen. Ja Aslaug, niin, Aslaug oli niitä harvoja ihmisiä, jotka hän tunsi ja joilta hän olisi voinut ottaa vastaan apua. Ja näin hän pääsisi olemasta sekä suurten että pienten lapsentyttö niinä vaivaisina kymmenenä, kahtenatoista päivänä, jolloin saattoi nauttia makuullaolosta.

Mutta eräänä päivänä elokuun lopulla hän sai paksun kirjeen Aslaugilta.

    "Rakas Ida!

    Kun olet lukenut tämän kirjeen, olet luultavasti hyvinkin
    järkyttynyt minun takiani ja pidät kai minua suorastaan
    halpamaisena – – –. Mutta mikä tulee neuvoksi, kun kaikki
    näyttää niin pimeältä, niinkuin – sinä tiedät sen – Gunnarin
    ja minun suhteeni aina on näyttänyt, ja sitä paitsi on olemassa
    jotain muutakin, jota minä siis en koskaan ole sinulle kertonut:
    tiedän että Gunnar on suorastaan väsynyt minuun – – –. On
    ollut jo kauan, vaikkakin hänen kunniantuntonsa on liian arka,
    jotta hän olisi puhunut siitä, mutta tiedäthän, että toinen
    kyllä sen huomaa. Ja hänen toiveensa saada jotain, niin että
    voisimme mennä naimisiin, ovat kai pienemmät kuin milloinkaan.
    Nota bene – mikäli hän vielä haluaisi mennä naimisiin kanssani,
    kun suhdetta jo on jatkunut viisi vuotta. Mennä naimisiin
    toisen kanssa, sitä hän luullakseni toivoo hyvinkin hartaasti.
    Se sopisi joka tavalla, ymmärräthän, ja tyttö on nuori, sievä
    ja – todennäköisesti – siveä. Ja tytöllä on suhteita –
    näin avautuisi poikaparalleni ainakin joitain mahdollisuuksia.
    Ymmärräthän? – – – Elämä on tosiaankin ihanaa. – – – Älä
    nyt vain luule, että Gunnar on kertonut tätä kaikkea minulle,
    ei toki, siihen hän on liian hienotunteinen, hän ei ole puhunut
    sanaakaan väsymyksestään tai siitä, että hän olisi 'anderswo
    engagiert', kuten puhetapa kuuluu. Mutta tiedäthän, että maailma
    on täynnä kilttejä ihmisiä, jotka eivät henno antaa poloisen
    jäädä noin vain tietämättömyyteen – – –."

Ida Elisabet laski kirjeen kädestään – sydän kipua täynnä hän jäi istumaan, hänestä tuntui kuin hän ei jaksaisi lukea edelleen. Kunnes hän sattumalta näki, että toinen arkki alkoi sanoilla:

    "Siis lukiessasi näitä rivejä on uskollinen Aslaugisi hiljaa ja
    sievästi lopettanut romaaninsa Gunnar Vathnen kanssa!"

Jeesus! Eihän hän vain ole tehnyt mitään itselleen –! Ida Elisabet luki eteenpäin sykkivin sydämin:

    "Sinä kai hämmästyt saadessasi kuulla, että tätä lukiessasi
    olen matkustanut Osloon viettääkseni häitä erään miehen kanssa,
    johon tutustuin viimekesäisessä opettajakokouksessa. Tiedäthän,
    että minua oli pyydetty säestämään joitakin musiikkipedagogisia
    esitelmiä –"

Miehen nimi oli Tømmeraas, hän oli johtaja-opettajana eräässä suuressa sisämaan kansakoulussa – Ida Elisabet ei tietänyt, missä Furubergetin postilaitos sijaitsi – ja leskimies. Hänen ainoa poikansa oli lähetyssaarnaajana Madagaskarilla – varjelkoon, saattaisiko tämä kaikki sopia Aslaugille!

Pahempaa kuin itsemurha, oikeastaan. Vaikkakin Aslaug kirjoitti Tømmeraasista, että tämä oli jalo, hienotunteinen ihminen ja että heidän mielipiteensä monessa asiassa kävivät yhteen.

    "En luule, että tulen onnettomaksi hänen kanssaan. Ja Gunnar
    tulee luultavasti onnelliseksi nyt, kun en enää ole hänen
    tiellään. – – – Mehän olemme kerran eläneet Suuren Onnen
    toistemme kanssa, ja moniko ihminen voi sitä sanoa? Ich grolle
    nicht!!!"

Tietysti Ida Elisabet oli pannut merkille, ollessaan viime jouluna kaupungissa, että näiden kahden suhde oli käynyt koko lailla kuluneeksi. Mutta mitään tämäntapaista hän ei koskaan olisi voinut aavistaakaan. Gunnar oli kyllä parisen vuotta Aslaugia nuorempi – tarkemmin sanoen, kuusi vuotta. Ja viime vuodet olivat kovasti jäytäneet Aslaugia taikka oikeastaan ehkä vieläkin enemmän Gunnaria, Aslaugilla oli edes ollut hiukan työtä kaiken aikaa – mies oli enimmäkseen kulkenut aivan työtönnä. Mutta tämä oli kuitenkin niin surullista, ettei sillä ollut määrääkään! Voi sentään, Aslaug, joka oli ollut niin kaunis ja joka oli toivonut niin paljon! – Tietysti Ida Elisabetille itselleenkin oli hyvin suuri pettymys, ettei Aslaug tulisikaan tänne. Hän ei ollut koskaan omistanut ketään toista ystävätärtä.

Silloin kun he tutustuivat toisiinsa Kristianiassa ja joutuivat huonekumppaneiksi pieneen huoneeseen Thor Olsenin kadun varrella, oli hän niin vuorenvarma siitä, että ainakin Aslaugia onnistaisi. He olivat molemmat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta oli kuin hänkin olisi saanut uutta uskallusta, uskoessaan yhdessä Aslaugin kanssa tämän tulevaisuuteen. Hän saisi siis nähdä ainakin yhden, joka pääsisi perille, pääsisi päivänpuolelle elämässä, kuten Aslaug itse sanoi. Aslaug oli tullut kaupunkiin käydäkseen musiikkiopistoa; hän oli pohjoisesta, mutta hänen kertomuksensa kodista olivat merkillisen epämääräiset ja vaihtelivat kerrasta toiseen – varma kiinnekohta oli vain perintö, jonka hän oli kuluttanut loppuun jo silloin, kun Ida Elisabet tutustui häneen. Hänen mielikuvituksensa oli niihin aikoihin ollut hyvinkin vilkas. Mutta hän uskoi niin lujasti itseensä: ensikonsertti Kansallisteatterin orkesteriavustajana, stipendi, ulkomaat, maine, – "saatpas nähdä, muoriseni!" Sitä paitsi – kaikki tuo oli muistuttanut Ida Elisabetille Fritiofin tulevaisuudenhaaveista poikuusvuosilta. Ehkäpä seurustelu Aslaugin kanssa olikin ollut pääasiallisena syynä siihen, että hän otti Fritiofin vastaan niin sangviinisesti silloin kun tämä jälleen sukeltautui esiin – sen hän näki äkkiä nyt.

Mutta rajattoman murheellista oli, että myös Aslaugin elämä haaskautuisi noin. Hän oli saanut soittaa julkisesti muutamia kertoja – omasta ensikonsertista ei koskaan tullut mitään – mutta hän oli siis esiintynyt, ja siitä oli kirjoitettu pari riviä sanomalehtiin. Sitten hän tapasi Gunnar Vathnen, ja siitä syntyi rakkaus, jollaista ei maapallolla ollut nähty kaikkina niinä vuosina, mitä se oli kierinyt ja kieppunut auringon ympäri. Brunhilde ja Isolde – oh, väljähtänyttä seltterivettä, joka eilisestä oli jäänyt ilman korkkia, tämän rinnalla! Vathne oli sitä paitsi miellyttävä poika, hieno ja hiljainen. Hän oli tullut kaupunkiin opiskellakseen lakia, mutta alalla oli ääretön liikatuotanto. Kun Vathne oli saanut toimen kirjeenvaihtajana Cyclopilla, matkusti Aslaug päätä pahkaa Oslosta ollakseen hänen lähellään; hän oli niin varma siitä, että saisi niin paljon oppilaita kuin vain ottaisi vastaan; kaikki kävisi kuin voideltu. Mutta hän tuli töin tuskin toimeen. Vielä pahemmaksi muuttui tila, kun hänen käskettiin muuttaa pois ensimmäisestä asunnostaan, sen vuoksi että hän antoi Gunnarin asua luonaan, kun Cyclopin toimi lakkautettiin. Ja gramofonit ja radiot tekivät sen, että pianistin oli vaikeata saada oppilaita tai muuta työtä.

Ei, Aslaug oli kyllä oikeassa kirjoittaessaan, että todellisuudessa kaikki oli näyttänyt heille toivottomalta jo kauan. Mutta sittenkin oli niin surkeata ajatella, että hänen nimensä nyt oli rouva Tømmervold, tai oliko se Tømmeraas – ja että hänen aviomiehensä oli opettaja ja leskimies ja niin vanha, että poika oli täysi-ikäinen, ja sitä paitsi lähetyssaarnaaja Madagaskarilla!

Vasta syyskuussa Ida Elisabet sai kuolleenasyntyneen poikalapsen.

Eräänä yönä hiukan ennen tapahtumaa hän oli nähnyt unta, että lapsi makasi hänen sylissään ja että hän juuri muutti sille vaatteita. Se oli pieni poika, ja hyvin kaunis – kumpikaan hänen aikaisemmista lapsistaan ei juuri ollut kaunis syntyessään, mutta tämä oli niin suloinen. Käännettyään pojan selälleen Ida Elisabet oli huomannut, että sen silmät olivat vaaleanruskeat – väri oli harvinainen, kaunis, hieman punaruskea – ja hyvin valoisat ja kirkkaat. Kun hän heräsi ja muisti unensa, täytti hänet lempeä, iloinen odotus. Vaikka hän muisti kuulleensa sanottavan, etteivät lasten silmät koskaan ole ruskeat syntymähetkellä.

Pieni kuollut lapsi ei ollenkaan ollut hänen unipoikansa näköinen. Siitä huolimatta teki hänen ihan epätoivoisesti mieli panna sormensa ummistuneelle silmäluomelle ja katsoa sen alle, oliko silmä ruskea. Mutta hän ei uskaltanut, oli kuin hän olisi häpäissyt pikku ruumista.

Lapsi syntyi aamulla, ja jo iltapäivällä tuli anoppi. Borghild Braatø puhkesi itkemään, samassa kun hän kumartui vuoteen yli ja suuteli Ida Elisabetia: "Voi sinua, Lisken raukka, raukka, raukka! Meidän kävi niin sääliksi, isän ja minun, kuullessamme kuinka surullisesti oli käynyt –"

Kyynelet valuivat helmenkirkkaina hänen pehmeille, kesakkoisille poskilleen. Mutta seuraavassa tuokiossa Borghild Braatø alkoi jutella. Istuen tuolilla vuoteen vieressä, Ida Elisabetin käsi omassaan, hän sanoi että kuka tiesi – Jumalalla on aina omat tarkoituksensa. Ehkäpä tämä sittenkin oli parhaaksi –.

Ida Elisabet tiesi itse – ja tietoisuus täytti hänet katkeruudella, jota oli vaikea kestää, ja nostatti hänet kuin katkeraan kapinaan kohtaloaan vastaan – oli kammottavan todenmukaista, että näin oli sittenkin parempi.

5.

Katkeruus jäi jäytämään Ida Elisabetin mieltä. Kaikenlaiset ihmiset, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään yhteistä, koettivat häntä lohduttaa: näin oli lopultakin parasta.

Sølvi oli kovin onneton, kun hän ei ollut saanut luvattua velimiestä. Aslaug-täti oli lähettänyt kengät postissa, mutta Sølvi tahtoi saada myös lapsen.

Fritiof oli kierrellyt maita mantereita koko kesäloman – monet vakinaiset kesävieraat olivat tunteneet hänet lapsesta saakka, ja he kutsuivat hänet mukaan retkilleen ja olivat itse asiassa kovin kilttejä hänelle. Kesäisin hän muutenkin oli aina liikkuvalla jalalla. Hänellä oli tuskin aikaa seurustella lasten kanssa.

Hän pysytteli jatkuvasti paljon poissa kotoa vielä sittenkin, kun Ida Elisabet taas oli jalkeilla. Ida Elisabet päätteli, että Fritiof huomasi, miten hän oli masentunut ja hakeutui sen vuoksi iloisempaan seuraan. Mutta sitten he alkoivat tulla, toinen toisensa jälkeen, ja antoivat hänen tietää, ensin peitetyssä muodossa ja sittemmin selvin sanoin, että kun Fritiof oli sanonut olevansa siellä ja siellä, hän itse asiassa olikin Vallervikenin hotellissa ja saattoi itsensä suorastaan naurunalaiseksi liehittelemällä sikäläistä uutta nuorta palvelijatarta.

Sanantuojat olivat Ida Elisabetin asiakkaita – heistä ei ollut oikein, että Ida Elisabet ei saisi tietää suhteesta. Ida Elisabet ei voinut pyytää heitä menemään niin pitkälle kuin tietä riitti; hänen täytyi teeskennellä, ikään kuin hän olisi tietänyt kaikki ja niinkuin hänestä asiaa ei kannattanut ottaa vakavasti.

Eikä tietysti itse asiassa kannattanutkaan. Fritiof oli ennenkin havitellut samaa ajanviettoa – jonninjoutavaa, eihän niin typerää naista voinut olla, joka olisi muuta kuin nauranut Fritiofin lähentelylle. Mutta Ida Elisabet oli raivoissaan sen vuoksi, että Fritiof nyt taas oli ollut narri. Eikä mies edes itse ymmärtänyt, että hän suorastaan antautui naurunesineeksi. Hän luuli vain nousevansa arvossa hännystellessään naisia ja koettaessaan olla hyväkin liehittelijä ja naissankari.

Eräänä iltana Fritiof jäi kotiin, kun ilmakin oli niin ruma, ja silloin Ida Elisabet päätti ottaa asian puheeksi.

Else oli ulkona, ja kun Ida Elisabet oli saanut astiat pestyiksi, istuutui hän saliin parsimakorinsa ääreen. Hänen lähellään pöydän vieressä istui Fritiof, kyynärpäät levällään ja rinta pöytään litistettynä, aivan kuin läksykirjaansa vaipunut koulupoika; hän oli kokonaan syventynyt johonkin "Allersin" tai "Hjemmetin" numeroon, ja aina kun piti kääntää lehteä, kasteli sormen suussaan. Hän näytti niin viattomalta istuessaan siinä, pää painuneena lampun alla ja runsas kellervä tukka harrittaen joka suuntaan – oli todellakin aika saada se taas leikatuksi.

Hän oli aivan kuin mikäkin rauhan ja viattomuuden kuva, ja Ida Elisabet tiesi pilkulleen, miltä hän näyttäisi säpsähtäessään hereille – jos Ida Elisabet kysyisi, oliko hänen mielestään hauskaa, että ihmiset juorusivat hänestä ja tuosta Jensenin hotellin Bertasta. – Oikeastaan, oliko syytä ottaa sitä puheeksi? Antaa ihmisten lörpötellä! Kohta on jo talvi, silloin on hotelli tyhjä ihmisistä, joitakin tilapäisiä kauppamatkustajia lukuun ottamatta – eikä Fritiof sentään voisi ilman muuta matkustaa Vallervikeniin ja pesiytyä sellaiseen napamaahan, jollainen Jensenin ruokasali talvisin oli, ja juoda sikurivettä tai olutpuolikkaan vain saadakseen jutella naikkosen kanssa.

Sadepisarat takoivat lakkaamatta ruutua. Ei tuullut enää, mutta sade valui virtanaan. Ida Elisabet antoi Kalle-pojun villapaidan vaipua syliinsä. Fritiof nosti hiukan päätään:

"Minkä vuoksi sinä katselet minua noin?"

Ellei hänen partansa olisi ollut niin ajamaton, että leuan viiva vallan hukkui vaaleaan parransänkeen, olisi hän näyttänyt poikaselta, nojatessaan tuolla tavoin koko rinnallaan ja käsivarsillaan pöytään ja imeskellessään rystysiään. Vaalennut kirsikanpunainen kudottu liivi sopi hyvin hänelle – oli aivan kuin hän olisi ollut vain jotain vähää vailla, ollakseen kaunis mies.

"Ulkona on niin sakeaa. Eikö sinun pitäisi mennä hakemaan Elseä – niin ettei hän joudu yksin kulkemaan rantatietä."

Fritiof heittäytyi takakenoon ja keinui tuolillaan. Hän poimi esiin savukerasian, otti savukkeen ja sytytti sen:

"Kyllä hän saa jonkun saattajan."

"Kuulehan – nyt kun Jarngerd joutuu Gitta-tädin luo, niin eiköhän äitisi tahdo Elsen takaisin kotiin?"

"Ei, äiti sanoo että Else kyllä saa jäädä tänne koko talveksi. Hän ottaa kernaammin jonkun tytön avukseen ja antaa Elsen jäädä sinun luoksesi."

"Mutta minä en tahdo." Vaistomaisesti hän loi katseensa sohvaan, jolle oli tehty sija, pesuvehje-telineeseen, verhoon nurkassa, jossa vaatteet riippuivat. Anopin mielestä olisi varmaankin vain tekosyytä, ettei hän tahtonut makuuhuoneen ilmaa kaikkialle asuntoonsa – mutta nyt saattoi jo riittää.

"Tahdon nimittäin kertoa sinulle" – Fritiof hymyili rumasti – "Else on kyllä viekkaampi kuin me uskoimmekaan, ja sen on äiti nyt huomannut. Kun me luulimme, että hän oli liesussa ystävättäriensä kanssa, tapasikin hän jonkun ihan toisen. Monet kerrat. Oli Hellessäkin hänen moottoriveneellään. Niin että turvallisinta on, että sinä pidät hänet toistaiseksi täällä."

"Miksi minun olisi pidettävä – kun hän joka tapauksessa salassa tapaa häntä."

"Oi voi. Muuten se tapahtuisi vielä paljon useammin, siitä voit olla varma."

Ida Elisabet kohautti hartioitaan ja alkoi uudelleen parsia.

"Ei kai koko juttu sitä paitsi ole niinkään vakava? Vain pientä hakkailua –? Hyvä Jumala, Fritiof, mitä siitä, vaikka Else kulkeekin ja kertoo, että mies on ihan kuolettavasti rakastunut häneen! Mutta mikä hän oikein on ihmisiään, tuo Berta Helle, joka on asunut Vallervikenissä kesällä – hänkin kehuskelee ummet ja lammet, että sinä olet hänen suuri valloituksensa."

"Herra siunatkoon, Lisken!" Fritiof räpäytteli kauhistuksesta silmiään, kasvot tulipunaisina. "En käsitä mihin sinä viittaat! Berta – en totta tosiaan tunne sennimistä ristinsielua – mikäli itse tiedän. Vai erehdynkö, ellen muista väärin taisi hänen nimensä olla Berta, sen uuden, joka on ollut kesällä Jensenillä tarjoilemassa – en ole siitä ihan varma, mutta luulen muistavani, että hänen etunimensä oli Berta –"

"Niin, hän on Jensenin hotellissa."

"No voi minun päiviäni! Olipa sekin juttu! Olen ollut jonkun kerran hotellissa tänä kesänä, Steffensenillä oli kutteri täällä kuten tiedät ja minä olin heidän kanssaan purjehdusmatkoilla, kerroinhan siitä sinulle. Ja sittemmin olen pari iltaa istunut siellä. Tiedäthän, hotelli on vastapäätä osuuskauppaa – minusta oli parasta pitää tuota poikanulkkia vähän silmällä, onhan Else sisareni –"

"Niin, oletko jo kauan tietänyt siitä – että Else kaikesta huolimatta kulki häntä tapaamassa?"

"Tietänyt ja tietänyt. Sinähän itse näet, mitenkä ihmiset juoruavat. Sen vuoksi minusta tuntui, ettei olisi haitaksi panna toimeen pieniä tutkimuksia."

Ida Elisabet istui tuokion hiljaa.

"Minusta olisi ollut parempi, että sinä olisit puhunut siitä minulle jo ennen. Miksi Herran nimessä et ole maininnut siitä sanaakaan –?"

"En uskaltanut." Fritiof katsahti häneen, nopeasti, suunnaten harhailevan katseensa kapeista silmäaukoistaan, ja hänen kasvonsa punastuivat uudelleen. "Tiedätkös mitä, Lisken, ei ole aina niinkään helppoa puhua sinulle. Ei koskaan tiedä mitä sinä oikein ajattelet."

Kun Ida Elisabet ei sanonut mitään, katseli vain kysyvästi Fritiofia, purkautui tämä puhumaan aika vauhtia:

"Se ei todellakaan ole niin helppoa – sen sanoo äitikin. Sinä et ole niinkään reilu – sinussa on jotain niin – salattua! Siitä me olemme kaikin yhtä mieltä. Else raukkakin valittaa sitä joskus. Juuri kun sinä olet lempeä kuin lammas ja me uskomme että on täysi rauha eikä mitään vaaraa, saatat sinä yhtäkkiä pistellä ja vihjata johonkin, jonka me olemme tehneet – niin kauan aikaa sitten, että luulimme sinun joko unohtaneen sen tai pitävän sitä niin vähäpätöisenä, ettei siitä kannattanut puhua. Else raukka, hän oli todellakin vallan onneton – kun viimeksi olimme kotona, kertoi hän äidille, että eräänä päivänä sinä lahjoitit hänelle hienoja alusvaatteita, mutta juuri kun hän oli ihan haltioissaan ja tahtoi syleillä sinua yltäkylläisessä ilossaan, niin sinä aloitkin päinvastoin syytää kaikenlaisia syytöksiä hänen silmilleen – likaisista alusvaatteista, jotka hän oli unohtanut sohvan pohjalle, ja sinun vaatteistasi, joihin hän oli polttanut reiän niitä silittäessään. – Niin, juuri sehän on niin lamaannuttavaa, kun me koskaan emme oikein tiedä mitä sinä haudot mielessäsi – sinä voit olla niin hauska ja kiltti, ja me luulemme että sinä olet vallan helmeilevän iloinen etkä oikein tiedä mitä kaikkea hyvää tahtoisit meille – ja siinä samassa sinä voit sanoa jotain, joka osoittaa, ettet sinä ollenkaan ole sellainen kuin on näyttänyt. Sinä et ole yhtään sovinnollinen, Lisken! Suoraan sanoen, sinun kaltaisesi ihmisen kanssa ei todellakaan ole helppoa elää yhdessä, niin se on, hyvä ystävä!"

Ida Elisabet katsahti miettiväisesti häneen: "Ehkä niin –"

He olivat kai oikeassa. Siltä se siis näytti, heidän kannaltaan. – Sitä paitsi hän oli torunut Elseä, silloin kesällä, tullessaan kotiin iltasella ja löytäessään keittiön täynnä tukahduttavaa savua. Else oli mennyt tiehensä ja unohtanut irrottaa sähköraudan, niin että se oli saanut polttaa silitysvaatteiden läpi keittiöpenkkiin asti. Siitä olisi voinut syttyä tulipalo, oli hän sanonut. Hän ei ollut torunut paljon, sillä mitä se olisi auttanut. Mutta kun hän sitten myöhemmin antoi Elselle alusvaatekerran, sinipunervaa silkkitrikoota, jota lapsi oli silmin nähtävästi himoinnut niin kauan, oli hän koettanut hiukan puhua tytölle tämän rajattomasta huolimattomuudesta. Else oli oikeastaan täydellinen porsas – mutta tätä sanaa hän ei kuitenkaan ollut käyttänyt. Braatøn lapset olivat jo kotona tottuneet epäjärjestykseen, tuon tuostakin vanhempien kärsivällisyys loppui; yhtäkkiä saattoi Jens raivota kuin rajuilma lastenkamarissa, saattoipa lyödäkin. – Taikka äiti lamaantui kokonaan, uikutti ja valitti, kunnes kyynelien vedenpaisumus tuotti lievityksen. Mutta kun he olivat aikansa raivonneet, muuttuivat he taas lempeiksi ja kaikki palautui vanhoihin hyviin uomiinsa. Kukaan ei koskaan torunut noita lapsia muutoin kuin keventääkseen omaa sydäntään – kukaan ei edes odottanut, että siitä voisi olla mitään tulosta. Ja lapset olivat kerta kaikkiaan tottuneet siihen, että kaikki, mitä sanottiin, oli vain tunteenpurkausta.

Oikeastaan se oli hyvinkin toivotonta. Ida Elisabet oli tottunut sanomaan paljon vähemmän, kuin mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän ei koskaan sanonut sellaista, mitä hänellä ei ollut sydämellään. Kun hän koetti parhaansa heidän hyväkseen, sen vuoksi että he kerta kaikkiaan kuuluivat hänelle – ja kun he sitten huomasivat, ettei hän kuitenkaan ollut heihin niin erikoisen ihastunut – täytyi heistä todellakin tuntua, että hän oli epärehellinen ja salaperäinen, kaiken sen vastakohta, mikä heidän mielestään oli avomielistä ja luonnollista. Sen vuoksi he valehtelivat hänelle suut silmät täyteen – se oli heille luontevinta. Ihmisraukat, he olivat tosissaan vastatessaan loukkaantuneina: miksi et sanonut että tekisin niin, miksi et pyytänyt minua tekemään? Miksi et käskenyt minua jäämään kotiin? sanoi Else palatessaan silloin aamuyöstä, kun Ida Elisabetin itsensä oli täytynyt soittaa kätilölle ja pyytää tätä tulemaan. Sitä ennen hänen oli täytynyt keittää marjahillonsa valmiiksi – mutta rakas Lisken, olisithan sinä voinut pyytää minua keittämään, sanoi Else. He tarkoittivat mitä sanoivat. Mutta heille ei olisi tullut mieleenkään tehdä pienintäkään asiaa ilman, että heitä aivan erikoisesti pyydettiin. Ja kun Ida Elisabetin ensin piti pyytää toista tekemään jotain hänen asemestaan, tahtoi hän mieluimmin tehdä sen itse, mikäli vain pystyi –.

Näin oli kerta kaikkiaan. Mutta sääli toisiakin, että niin oli.

"En ainakaan tarkoittanut mitään pahaa", sanoi Ida Elisabet ja huokasi hiukan.

"Rakkaani, ole varma että ymmärsin sen." Silmät iloisina ja yhteenpuristetuilla huulilla erikoinen hymy Fritiof istui ja keinuskeli tuolillaan ja nyökäytti päätään hänelle.

"Sinä siis osaat vielä olla ihan mustasukkainen miehellesi?" nauroi hän kiusoitellen.

Ida Elisabet käänsi kokoon valmiiksi parsitun sukan ja otti korista uuden vaatekappaleen. Tietysti Fritiof luuli että se oli sitä –.

"Missään tapauksessa en käsitä, miksi sinä annat kaiken maailman akoille aihetta juoruihin."

"Sinä osaat, Ida Elisabet!" nauroi mies vielä tyytyväisempänä.

Joka tapauksessa Fritiofin matkat Vallervikeniin loppuivat tähän. Myöskin Else pysytteli enemmän kotona. Hän ja Fritiof olivat kai yhdessä pohtineet asioita. Else saattoi omasta aloitteestaan tulla kysymään, voisiko hän auttaa jossain, ja Ida Elisabet alkoi ajatella, että kaikki oli ehkä hänen omaa syytään, kun hän ei ollut ollenkaan kasvattanut pikku Elseä. Ehkäpä hieman enemmän kärsivällisyyttä –. Mutta osoittautui, että hieman kärsivällisyyttä ei ollut kylliksi. Elsen täytyi saada kaikkea teelusikoittain. Ida Elisabet ei itse tullut täysin terveeksi viimeisen lapsivuoteensa jälkeen – häntä ei vaivannut mikään suoranainen tauti, hän tunsi vain itsensä voimattomaksi ja levottomaksi, ärtyneeksi jollain erikoisella, ilkeällä tavalla. Ja tämä sairaalloinen haluttomuuden tunne kasvoi sitä kiusallisemmaksi, mitä kiltimpiä ja taipuvampia Fritiof ja Else yrittivät olla – he osoittivat nykyään usein, että heidän oli hyvä olla ja että he sen ymmärsivät. Mutta juuri siksi Ida Elisabetin täytyi oikein olla varuillaan, jotta hän olisi rauhallinen eikä tuskittelisi.

Fritiof kierteli jälleen ylt'ympäri polkupyörällään ja otti Sølvin mukaansa – Kalle-poju pelkäsi istua isän takana. "Ole nyt varovainen", sanoi Ida Elisabet Fritiofin esittäessä, että hän nyt ottaisi Sølvin mukaansa ajomatkalle – tiet olivatkin aika huonot pitkien syyssateiden jälkeen. "Minäkö olisin varomaton", nauroi mies. Tuskin hän olikaan, ajatteli Ida Elisabet, hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut olla todella levoton.

Eikä pieninkään ennakolta-aavistus ollut valmistanut häntä siihen mitä tuli. Hän seisoi portaikolla kauppapuodissaan, asetteli paraikaa hyllylle uusia tuulitakkeja, jotka juuri olivat saapuneet, Else seisoi lattialla ja ojensi hänelle pinkan toisensa jälkeen. Korkealta paikaltaan Ida Elisabet saattoi nähdä ikkunanäyttelyn, huomasi, että tohtorin harmaa Essex tuli suhisten kovaa vauhtia Mokhusin tietä ja pyörähti alamäkeä tännepäin – joku lähetettiin kai sairaalaan, ajatteli hän, laiva oli juuri rannassa. Auto pysähtyi samassa heidän ovensa kohdalle. "No mutta Else", huusi hän tuskastuneena, "tule tänne ja anna minulle –" mutta Else oli jo ovella. "Mikä nyt on", sanoi Ida Elisabet tuskastuneena; silloin Else päästi kovan huudon: "Voi Fritiof – hänelle on kai tapahtunut jotain!"

Ida Elisabet hypähti portaikolta ja seurasi nuorta tyttöä. Auton ympärillä seisoi jo monta ihmistä. Ulkona vallitsi lempeä syksyinen auringonpaiste; vuonon vesi kimmelsi alastomien latvojen ja harmaankiiltävien vuolukivikattojen takaa, ja alhaalta kantautui kellonkilahdus, höyrylaivan paraikaa irtautuessa laiturista. Ida Elisabet aisti kaiken sen, aisti, mitenkä tunturit kohosivat sinervinä vuonon toisella puolen valonkyllästämästä autereesta; ylimpänä paistoi jo uusi lumi valkoisena. Hän muisti jälkeenpäin, että tummalla märällä maalla oli näkynyt jotain vaaleaa – salavien karisseita kapeita lehtiä tiellä rakennuksen edessä; puutarhan aidan sisäpuolella orapihlajan lehtiä, joitten hopeanvalkea alapuoli oli ylöspäin. Mutta auton vieressä seisoi Fritiof, ja veri valui pitkin hänen kasvojaan, jotka olivat loasta ruskeat; hänen vaatteensa näyttivät siltä kuin hän olisi kieriskellyt maantiellä, hänellä ei ollut hattua ja hiukset olivat verisenä ja lokaisena takkuna – ja kun hän viittasi kädellään, oli sekin verinen.

"Hyvä Jumala, miten sinun on käynyt. Missä Sølvi on?" kysyi Ida Elisabet, ja samassa kun hän kyseli lasta, oli kuin aika ja paikka olisi kadonnut hänen altaan ja hän jäi kuin riippumaan, keinumaan epämääräiseen odotukseen.

Mutta hän ei edes kuunnellut mitä Fritiof vastasi: pidättäen henkeään hän kumartui ja katseli sisään autoon, jossa punatukkainen nuori mies, sijaislääkäri, istui ja piteli sylissään huppuun kiedottua lasta.

"Varovaisesti – voitteko ottaa, kas noin!" Mies työnsi vaatemytyn autonovesta Ida Elisabetin syliin, ja kauhusta värähtäen Ida Elisabet tunsi samassa silmänräpäyksessä, että lapsen ruumis oli elottoman raskas; hän näki väläyksen lapsen kasvoista, jotka olivat tajuttomat. Ja kun vieras mies astui ulos, olivat hänen vaaleanharmaat vaatteensa veressä ja tahraantuneet. Mies otti lapsen käsivarsilleen, kulki edellä ja kantoi sen sisään. Ida Elisabet kuuli Elsen niiskuttavan vierellään ja tajusi, että nuori tyttö hyppeli kuin pikkulapset, jotka ovat polttaneet itsensä, ja pureskeli rystysiään.

He olivat makuuhuoneessa, ja siellä oli vielä eräs ihminen, nuori nainen, päässä nahkainen autoilulakki ja yllään vaalea pusero ja urheiluhousut. Hän sanoi jotain, jota Ida Elisabet ei ymmärtänyt, ja sitten hän alkoi riisua peittoja ja tyynyjä Ida Elisabetin vuoteesta ja siirtää niitä Fritiofin vuoteeseen. Hän pingotti aluslakanan kiinteästi – ja sille nuo kaksi laskivat Sølvin – Sølvin, jonka silmät olivat ummessa ja joka ylt'yleensä oli veren tahrima; hänen suustaan valui punaista ja vaatteet olivat rikki ja tahriutuneet. Raskas vaate, johon hän oli ollut kiedottuna, putosi maahan vuoteen viereen, ja vieras nainen sanoi Ida Elisabetille: "Voi, olkaa niin kiltti ja nostakaa se pois, että me pääsemme likelle." Ida Elisabet seisoi raskas nahkainen autoilutakki käsissään ja kuuli vieraiden pyytävän vettä, lämmintä vettä, pyyheliinoja tai lakanoita – näki naisen menevän ja laskevan alas kierrekaihtimet tienpuoleisista ikkunoista, joiden ulkopuolella näkyi sisääntirkisteleviä kasvoja –.

"Veri tulee hampaista, ne ovat lähteneet irti", sanoi tohtori ja aukaisi Sølvin veriset huulet sormellaan. "Hän putosi suoraan selälleen, mutta hän on kai saanut iskun päin suuta auton ohjauspyörästä. Ei, toivon ettei – mutta aivotärähdyksen hän on kyllä saanut. Vaimoni tarkastaa kohta Teidät", hän sanoi Fritiofille, joka seisoi kookkaana ja kurjana vuoteen jalkopäässä: "meidän täytyy vain ensin saada pikkutyttö riisutuksi." – Fritiof puheli kimeällä äänellään: "– minä ohjasin ihan tienreunaan heti, kun kuulin auton, mutta Ola oli ajamassa, ja hän ajaa aina niin hurjasti, vauhti oli vähintään kahdeksankymmentä kilometriä, ja sitten se liukui tienkäänteessä, ymmärrättehän, tohtori – siinä oli lautakuorma –."

"Voi rouva, olkaa niin kiltti ja viekää pois toiset, niin että saan tutkia lapsen oikein rauhassa –." Tohtori leikkasi parhaillaan Sølvin vaatteita auki. Ida Elisabet kääntyi, aivan kuin vasta heränneenä, nähtyään liikkumattoman lapsen vuoteella. Toiset – Kalle-poju oli tullut sisään tavalla tai toisella ja seisoi ja huusi hänen polvensa tasalla, Else oli huoneessa ja teki kiihkeitä kysymyksiä valittavalla äänellä, Fritiof kertasi, uudelleen ja uudelleen: "syy ei ollut minun, minä en totisesti mahtanut mitään, ajoin aivan tien laitaa –" ja rouva Esbjørnsen tuli sisään käsissään höyryävä vesivati, jonka tohtorinrouva otti vastaan. Sitten Ida Elisabet sai pojan ja Fritiofin ja Elsen keittiöön, pani lisää vettä kiehumaan, toi pinoittain puhtaita vaatteita liinakaapista, vei tohtorille makuuhuoneeseen mitä hän tarvitsi, hankki tohtorinrouvalle, joka oli saanut Fritiofin saliin, sen mitä tämä pyysi. Fritiof jutteli lakkaamatta: "toivonpa sydämestäni, että hän tämän takia menettää ajokorttinsa, senkin hurjastelija –"

"Toivokaamme parasta", tohtori sanoi Ida Elisabetille, "luunmurtumat paranevat hyvinkin nopeasti näin pienillä, heillä ei ole todellista luunmurtumaa – vain ikään kuin pajunoksaa olisi koetettu katkaista. Mutta selän laita on pahempi, ja ehkäpä jotain sisäisiä vammoja – mitään lopullista ei voi sanoa vielä. Aivotärähdys – ei, sen ei tarvitse olla niin hirvittävän vakavaa –"

Sølvi makasi suoraan selällään omassa pikku vuoteessaan. Hänen suunsa oli ajettunut muodottomaksi. Ja yöpöydällä lepäsi kaksi pientä valkoista hammasta, juuret verisinä – tohtorin oli täytynyt ottaa ne suusta.

Kaupan ovikello kilisi taas. Siellä oli Else – ja Fritiof; Fritiof kertoi jälleen jollekin vastatulleelle, miten kaikki oli tapahtunut ja mitä tohtori Grønvold oli sanonut hänestä itsestään ja Sølvista. "Eikö olisi parempi, että te sulkisitte kaupan täksi päivää, rouva Braatø? Niin että koko talossa olisi ihan hiljaista. Vaimoni tulee takaisin ja jää joka tapauksessa teidän luoksenne yöksi – hän on sairaanhoitajatar."

Ida Elisabetin saattaessa tohtoria ulos oli miltei pimeää, ja sumu oli laskeutunut; lampunvalossa oven yllä kimalsi kosteus aidalla ja putoili pisaroina alastomilta piilipuunoksilta. Poikamaisen solakka tohtorinrouva, jolla oli yllään nahkalakki ja nahkatakki, pani miehensä laukun takaistuimelle; Else seisoi auton vieressä, matkapukuisena ja käsilaukku kädessään ja seurasi ihastuneena toisen liikkeitä. Sitten rouva istuutui kuljettajan istuimelle, tohtori hänen viereensä, ja Else kiipesi sisälle autoon.

"Älä vain peloita äitiäsi hengiltä – kaikki kävi suhteellisen onnellisesti, muista sanoa niin. Hänen ei vain pidä tulla tänne ennen kuin aikaisintaan parin päivän kuluttua –." Ida Elisabet ei suorastaan jaksaisi nähdä ketään heikäläistä kulkevan täällä ja aikailevan ja livertelevän, kun hänen oli hoidettava kahta sairasta.

Sitten tohtorilaiset ja Else ajoivat pois.

Ida Elisabet sulki kaupan ja sammutti valot siellä, meni salin läpi – se näytti niin vieraalta, kun Fritiofin vuode oli siirretty sohvan tavalliselle paikalle ja Fritiof itse istui vuoteella käsivarsi siteessä. "Nyt minä kohta tulen auttamaan sinua –", Ida Elisabet meni hämärään makuuhuoneeseen; sekin näytti vieraalta, huonekaluja oli muuteltu. Ida Elisabet kumartui Sølvin vuoteen yli, kosketti lapsen kasvoja, pani kätensä päällyslakanan alle, jossa tuntui lämpimältä lämpöpullojen vaikutuksesta, tuli kädellään lähelle suurta sideharsopakkaa, joka oli Sølvin vasen sääri. Kaikki oli kuin äsken. Jälleen valtasi hänet sama epätodellisuudentunne – aivan kuin kaikki jokapäiväinen ja tavallinen olisi häipynyt kauas pois ja hän oli jo jäänyt riippumaan ilmaan aina siihen asti, kunnes hän saisi tietää, miten tässä oikein kävi – että Sølvillä ei ollut vaaraa. Sairaala-ilma, joka oli jäänyt tänne lääkärin käsittelyn jälkeen, aivan kuin huumasi ja teki hänen päänsä kevyeksi ja tyhjäksi samalla kertaa.

Fritiof istui vuoteellaan, yllään sininen paita, jonka toinen hiha roikkui aukileikattuna, alushoususillaan ja jalassa varsiniekat huopatohvelit. Ida Elisabet polvistui ja aukaisi tohveleiden soljet ja veti ne hänen jaloistaan: "minusta oli äsken kuin olisin kuullut äänesi kaupasta – ethän vain ole mennyt sisään – tuossa asussa?" kysyi hän paheksuen.

"Voithan käsittää, että heitin takin harteilleni", – Fritiof nousi seisomaan, niin että Ida Elisabet voi vetää pois alushousut hänen takapuoleltansa. "Nehän olivat vain vanhoja tuttavia –" hän istahti jälleen, ja Ida Elisabet kääri varovaisesti housuja alas, niin etteivät ne vahingoittaisi siteitä. Säärien iho oli paikka paikoin hankautunut. "Ymmärräthän että he niin välttämättä tahtoivat tietää, kuinka kaikki oikein kävi. Ja minun ei totisesti ole tarvis mitään salata, minun syyni ei ole ollenkaan, että hän ajoi päälle."

Toinen käsi häveliäästi pantuna syliin istui Fritiof tarkastellen uteliaana mustelmia leveillä valkoisilla reisillään. "Oletko nähnyt polkupyörääni – ei, mutta sitä sinun pitää mennä katsomaan – se on ihan luuskana."

Polvistuen Ida Elisabet veti siniraitaiset pyjamahousut ylös – Fritiof nousi seisomaan, niin että Ida Elisabet saattoi sitoa ne vyötäisiltä, samalla kun hän kertoi, mitenkä sahan kuorma-auto oli tullut vähintään kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella ja oli liukunut käänteessä, ja samalla kun Ola koetti saada sen taas keskelle tietä, se oli tyrkännyt polkupyörää, ja kun he ajoivat aivan tien reunaa, olivat jotkut lankun – päät töytäisseet heitä. "Niin, kyllä oli ihme, että kävi niin kuin kävi, sen minä sanon – mutta Ola Langhusin pitää menettää ajokorttinsa tämän takia, sen seikan minä kyllä hoidan. – Onni onnettomuudessa oli tosiaankin, että tuo tohtori sattui siihen ihan samassa silmänräpäyksessä – Anna Mokhus tekee paraikaa loppua, he olivat olleet siellä – tohtorinrouva on oikein reipas, eikö totta – miellyttävä nainen, oikein miellyttävä."

He olivat kerineet vinottain Fritiofin pään, ja siteen alta törröttivät vaaleat hiustupsut – hän näytti niin koomilliselta. Ida Elisabet sai pyjamatakin hänen ylleen, toi sidekäärön ja sitoi sen kannattamaan käsivartta. "Kas niin. Kai sinä voit pestä hampaasi itse? Mitä tahtoisit – teetä? Maitoako? Ja pari aspiriinitablettia sinun täytyy kai vielä ottaa. Raukka, huomenna kai tunnet itsesi oikein vaivaiseksi – luulen että sinun on pysyttävä vuoteessa vähintään kolme neljä päivää."

"Pari paistettua munaa – jos sinulla on – ottaisin kernaasti", huusi hän Ida Elisabetille tämän mennessä keittiöön.

Tavallaan Ida Elisabetista oli tuntunut pahalta käsitellä tuota suurta lihakasta ja valkoista miehenruhoa ihan kuin se olisi ollut vauva. Mutta samalla se oli jollakin tavoin rauhoittavaa – oli kuin asia ei voisi olla niin vakava kun kerran Fritiof oli niin koomillinen. Tuskaisa pelko Sølvin takia aivan kuin loittoni taka-alalle, kun hänen samalla kertaa täytyi olla harmissaan ja huvitettu Fritiofin vuoksi.

Teestä ja voileivistä Fritiof suoriutui itse, mutta paistetut munat Ida Elisabet sai auttaa hänen suuhunsa. Ja Fritiof selitti ja selitti, yhä uudelleen, ja Esbjørnseneillä kuuli Ida Elisabet Kalle-pojun juoksevan yli lattian. Sølvin tila ei voinut olla niin vaarallinen.

Hän painoi peiton tiiviisti Fritiofin ympärille ja sammutti valon hänen huoneestaan, ennen kuin meni istumaan Sølvin luo. Fritiof nukkui jo kuin kivi, kun ruutuun koputettiin ja Ida Elisabet meni ulos aukaistakseen tohtorinrouvalle.

Vasta viidennen päivän iltana Ida Elisabet käsitti, että vaaraa todella oli.

Hän oli tottunut nykyiseen tilaan kotona; oli kuin sitä jo olisi kestänyt kokonaisen ikuisuuden. Sølvi valitteli paljon, kuume hyppelehti edestakaisin, eikä ollut helppoa sanoa, oliko hän tajuissa ollessaan valveilla. Väliin hän sanoi jotakin, mutta siitä ei ollut helppoa saada selvää, kaksi etuhammasta oli poissa ja sitä paitsi oli suu yhä ajettunut. "On parempi, ettette yritä puhua hänelle", sanoi tohtorinrouva eräänä iltana, mutta koetti olla kuin kaikki olisi mennyt niinkuin pitikin. Ida Elisabet oli kieltänyt vieraskäynnit Fritiofin luona salissa, niin että Fritiofin oli tyydyttävä keskustelemaan hänen ja Olise Langelandin kanssa äänekkäästi kuiskailemalla, milloin heillä oli aikaa pysähtyä hänen vuoteensa ääreen.

Olise oli myyjättärenä kaupassa ja auttoi Ida Elisabetia taloudessa, ja sitä paitsi hän pyytämättä pesi kaikki ne vaatteet, jotka tapaturman jälkeen olivat tahraisia ja verisiä. Hän oli pieni vanhanpuoleinen ihminen, puolella palkalla; Ida Elisabetista oli Olisen läheisyys aina tuntunut niin hyvältä. Hän oli tuskin itsekään tietoinen siitä, että tämä ennemminkin johtui Olisen hiljaisuudesta kuin kunnollisuudesta. Jos joku tahtoi lyöttäytyä juttusille Olise Langelandin kanssa, täytyi hänen itsensä olla miltei lakkaamatta äänessä –. Tällainen ihminen oli suurenmoinen olemassa juuri nyt, jolloin joka ikinen, jolla oli asiaa kauppaan, alkoi kysellä –.

Ida Elisabet oppi ottamaan pois poikkilakanan ja hivuttamaan uudet kuivat Sølvin alle miltei liikuttamattakaan lasta, joka makasi suorana vuoteellaan; panemaan pyyhkeen Sølvin leuan alle, niin ettei tämä kastuisi siitä mitä valui suusta, kun äiti teelusikalla antoi hänelle kuumelääkettä ja mehulientä. Pestessään käytettyjä vaatteita ulkona vajassa ja ripustaessaan ne pihan vaatenuorille Ida Elisabet jutteli Kalle-pojun kanssa; asettaessaan kuntoon tarjottimen Fritiofille hän leikkasi pari viipaletta pojalle ja pani hilloa päälle, ja poika istui keittiön kynnyksellä ja söi ja kertoili – hän viihtyi kaikesta päättäen Esbjørnsenillä. Eräänä päivänä Ida Elisabet otti pojan syliinsä ja kantoi sisään, Kalle-poju saisi sanoa hyvää huomenta Sølville. Mutta poika tuntui pelästyvän sisaren punaisia, paksuiksi ajettuneita kasvoja, eikä Sølvi millään tavoin osoittanut huomaavansa veljeä. Jälkeenpäin Kalle-poju kyllä puhui paljon Sølvistä, joka oli kipeä.

Fritiof oli viety kuulusteluun ja tuotu takaisin tohtorin autossa, mutta palattuaan hän ryömi kohta jälleen vuoteeseen; hänen päätään kivisti ja hän oli muutenkin vielä siipirikko. Mutta retki elähdytti häntä kovin, hän selosti kaikkea, mitä oli sanottu ja mitä hän itse oli sanonut, ja uutiset, joita paikallislehti oli julkaissut yhteentörmäyksestä, hän leikkasi visusti ja säilytti lompakossaan. "Mutta ajatteles, vanha Essex – totisesti, minusta saisi Sommervold jo kustantaa itselleen uuden auton – onhan hänellä jumaliste varaa siihen –"

Ida Elisabetia hermostutti aina, kun tohtori Sommervoldista puhuttiin tuossa äänilajissa: pyh, hänellähän oli varaa vaikka mihin! Tohtorilla oli tytär ja tämän perhe; Ragna Sommervold oli mennyt naimisiin saksalaisen meriupseerin kanssa – silloin hyvinä aikoina ennen maailmansotaa, jolloin saksalaiset sotalaivat aina kesäisin ulottivat matkansa vuonoihin. Sodan aikana tuli Hans von Dettingenistä invalidi, ja koko heidän omaisuutensa oli mennyt, ja kaksi poikaa oli saatava koulutetuksi. Poikansa leskeä tohtorin piti niin ikään auttaa – ja muutenkin juuri tohtorin oli aina oltava käsillä, milloin jotakin ihmistä tai asiaa oli tuettava. Esimerkiksi Fritiofin vanhempia hän oli monet kerrat vuodessa saanut vetää suosta kuivalle maalle.

Senkin vuoksi Ida Elisabet oli harmissaan sinä päivänä, kun anoppi oli heillä. Rouva Braatø oli tullut höyrylaivassa; kotiin hän pääsisi tohtorin autossa, kertoi hän, kun tohtori tulisi illalla katsomaan sairaita. Samassa hän alkoi valitella, että tohtori Sommervold taas oli Saksassa, eipä silti ettei tohtori Grønvold ollut hyvinkin taitava, ja rouva oli varmasti mainio ihminen, vaikkakin jonkin verran uudenaikainen, mutta olihan harmillista että tohtori Sommervold aina sattui olemaan ulkomailla juuri kun olisi ollut niin rauhoittavaa saada hänet.

Ida Elisabetin oli täytynyt tarjota keittiössä kahvia anopille; ovi oli auki makuuhuoneeseen, jossa Sølvi makasi ja jossa ikkunaverhot olivat alhaalla; tyttö hengitti kuuluvasti ja valitteli hiukan kuumehoureissaan.

"Eikö sinustakin ole paras, että me lähetämme Elsen tänne huomenna?" kysyi Borghild Braatø, "nyt juuri sinä kai tarvitsisit häntä."

"Tarvitsisin!" Ida Elisabet vastasi kiivaasti. "Herranen aika, anoppi – et kai sinä sentään ihan tosissasi kuvittele, että minulle saattaisi olla jotakin hyötyä Elsestä? – Ja ainakin niin kauan kuin minulla on kaksi vauvaa sairaana, tahdon päästä paimentamasta ainakin sitä tyttöä."

Mutta nähdessään anopin ilmeen hän katui samassa. Anoppi oli aivan kuin lapsi, joka sulkee silmänsä saadessaan korvapuustin – vain että tämä äskeinen sattui syvemmin kuin lyönti. Herra Jumala – eikö hän tosiaankaan tietänyt, millä silmillä toiset ihmiset katsoivat hänen lapsiaan, joita hän rakasti ja palvoi ja kehui ja joiden tekosia hän aina peitteli?

Viidennen päivän aamupäivänä Ida Elisabet istui Sølvin luona. Auringonvalo helotti alaslasketulla kierrekaihtimella, jolla tuuli liikutti varjoja; vuonon kohina kuului niin voimakkaasti tänne asti tänään – ulkona oli säteilevän ihana ilma. Sølvi liikautti pikkuriikkisen päätään; tuijottavat silmät näyttivät samalla kertaa himmeiltä ja kiiluvilta, ja niissä oli erikoinen, tuskaisa ilme – ehkäpä levoton valo peloittaa häntä, ajatteli äiti.

"Äiti on tässä, Sølvi – äiti istuu luonasi." Ida Elisabet koetti hymyillä oikein rauhallisesti. "Et kai sinä pelkää, kun äiti on täällä?"

"Äiti –", sammalsi Sølvi.

Ilosta värähtäen Ida Elisabet otti pienen kostean käden omaansa: "Ei kai enää koske niin paljon, eihän, Sølvi?" Hän oli antanut tytölle lääkettä vähän aikaa sitten; se oli lievittävää.

"Koskee!" Sana tuli niin surkeana, heikkona tuskanparkaisuna, aivan kuin lapsen kärsivällisyyttä olisi koeteltu liian kauan.

"Mutta mihin sitten koskee eniten, oma kultani? – Etkö voi sanoa äidille mikä paikka on enimmän kipeä?" Sølvi ei vastannut mitään. "Jalkako? Vai ehkäpä pää? Paneeko äiti nyt taas sellaisen ihanan kylmän rievun otsallesi?" Hän ei saanut nytkään vastausta, mutta meni keittiöön ja pani kuntoon kylmän kääreen. Samassa johtui jotain hänen mieleensä; hän pistäytyi saliin.

Fritiof makasi rauhallisena ja luki, hänen vuoteensa vieressä lattialla oli kokonainen pino kuvalehtiä. Ida Elisabet meni hyllyn luo ja otti pienen norsunluisen elefantin, jonka isä kerran oli tuonut hänelle tuliaisiksi Ceylonilta.

Hän pani kääreen Sølvin otsalle, silittäen varovaisesti lapsen kuumaa poskea. Sitten hän näytti elefanttia:

"Katsos mikä tässä tulee tervehtimään sinua." Sølvi ei osoittanut rahtuakaan mielenkiintoa. "Elehvantti, Sølvi! Sinä saat sen, lapseni – kuuletko Sølvi, nyt äiti on antanut sen sinulle, nyt se on ihan oikein sinun. Kun sinä taas tulet terveeksi, on se sinun, ja sinä voit leikkiä sillä milloin ikinä vain tahdot –"

Mutta Sølvi ei nytkään osoittanut mitään mielenkiinnon merkkiä. Ida Elisabet asetti veistoksen yöpöydälle kaikkien pullojen ja muiden sairaanhoitovälineiden väliin – hänestä se vaikutti oikein elähdyttävältä siinä, ruho oli niin kiiltävän musta, torahampaat valkoiset, ja pienet helmiäissilmät kiilsivät.

"Onko hän tänään ollut ollenkaan kiinnostunut leikistä tai sentapaisesta?" kysyi lääkäri tullessaan illalla.

"Ei vielä. – Hän on ollut hyvin levoton iltapäivällä – ja sitten minä en ole saanut häntä ottamaan mitään, kaikki menee nenään, ja oli aivan kuin häntä olisi ylenannattanut. Raukka, se kai teki hirveän kipeää."

Tohtori tutki Sølviä hyvin kauan ja pyysi nähdä poikkilakanoita, joita Ida Elisabet oli ottanut hänen altaan tänään. Hän ja rouva vaihtoivat keskenään pari sanaa, joita Ida Elisabet ei ymmärtänyt – hän katseli heitä kasvoihin, ja yhtäkkiä aivan kuin jokin olisi pistänyt häntä terävästi kuin veitsellä – se oli siis mahdollista! Saattoi käydä niin, kuin hän hamaan tähän saakka ei hetkeäkään ollut luullut. – Hänen katseensa kohdistui pieneen norsuun, joka siinä samassa oli saanut peloittavan uhkaavan ilmeen; pienet helmiäissilmät mustassa päässä tuijottivat ilkeästi.

"On parasta, että jäät tänne toistaiseksi, Gerda", sanoi tohtori vaimolleen.

Ida Elisabet odotti kysymyksineen, kunnes tohtori oli mennyt – aivan kuin vastaus olisi antanut hänelle enemmän toivoa, kun se tuli nuoren rouvan suusta. Rouvan olemus oli rauhallinen, hiukan viileä, mutta tavassa, jolla hän suoritti työnsä, tuntui eräänlainen ponteva, inhimillinen myötätunto.

"Niin, meidän on toivottava parasta. Mutta vieläkään emme voi todeta, mitenkä perinpohjaisia ne – sisäiset vammat ovat, joita hän on kärsinyt." Hän puhui niinkuin olisi ollut paljon, jota hän ei halunnut sanoa.

Viimeksi hän sai Ida Elisabetin suostutelluksi käymään hiukan pitkälleen, ja niin lopen väsynyt äiti oli, että hän vaipui unenhorteeseen miltei siinä samassa.

Jokin ääni herätti hänet – samassa silmänräpäyksessä hän käsitti, että pieni rautasänky rusahteli. Sølvi uikutti omituisesti, päästäen kaameita ääniä. Ida Elisabet hypähti pystyyn – rouva Grønvold seisoi kumartuneena lapsen yli, mutta kun äiti oli ehtinyt kohdalle, Sølvi aivan kuin lysähti kokoon – oli hirvittävästi muuttunut, jollain erikoisella tavalla.

Rouva Grønvold seisoi tuokion – sitten hän kiskaisi valkean esiliinan yltään: "Minä riennän puhelinkeskukseen, en uskalla antaa hänelle mitään kysymättä mieheltäni –." Hän oli jo ulkona.

Ida Elisabet kuuli keittiönoven sulkeutuvan hiljaa. Sitten ei koko talosta kuulunut muuta ääntä kuin kärpäsen, joka lentää surisi yölampun varjostimen sisässä ja kosketti valopäärynää niin että helähti. Mutta ulkona vuono myllersi ja tuuli viuhui ja oksat raapivat kitisten ruutua. Kello oli hiukan yli kolmen hänen katsellessaan sitä.

Hän istui kumartuneena Sølvin yli, tuijottavin silmin ja kuulostellen lapsen hengitystä.

Jälleen värähteli pikku ruumis muutamia kertoja; silmäluomien alla, jotka olivat käyneet niin ohuiksi, pyörivät silmät – ja taas oli hiljaa. Mutta hetken kuluttua ruumis alkoi jälleen värähdellä, heikommin, ja lapsi käpertyi vieläkin enemmän kokoon. Ja hetken perästä – Ida Elisabet ei tietänyt, kuinka hän sen tiesi, hän näki sen, vaikka hän ei mitään voinut nähdä silmillään. Oli kuin hän olisi kokenut sen ennen, synnyttäessään – samassa kun lapsi tuli ulos hänen ruumiistaan ja näkymättömän ja rannattoman meren laine hulvahti hänen ylitseen, pyyhkäisi se pois jotain, mutta kun laine taas vyöryi takaisin, makasi värähtelevä, kitisevä pikku olento hänen vieressään, aivan kuin heidät kaksi olisi heitetty ylös rannalle. – Sama näkymättömän ikuisuuden laine hulvahti taas heidän ylitseen – ja oli kuin raju kipu, jonka hän silloin oli tuntenut repivän ruumistaan, olisi vain ollut karkea kuva siitä, joka nyt raateli häntä sydänjuuria myöten. Aalto valahti jälleen pois, mutta nyt se oli ottanut Sølvin mukanansa – tuo tuossa, joka oli jäänyt vuoteeseen, ei ollut enää Sølvi.

Puolittain kaatuneena vuoteen yli Ida Elisabet yhä puristi rintaansa sen laitaa vasten, aivan kuin tuska olisi siitä vaimentunut. Sitten ovessa käytiin – rouva Grønvold seisoi valossa, ja vesi valui öljytakista. Hän kiskaisi sen yltään astuessaan vuodetta päin. Siinä hän seisoi, Ida Elisabet katsahti häneen, he katselivat toisiaan. Kun tohtorinrouva kumartui lapsen yli, kohensihe Ida Elisabet ja jäi istumaan suorana, pyyhkäisten hiukset kasvoiltaan – ja kun toinen katsahti ylös ja heidän katseensa jälleen yhtyivät, vääntyivät Ida Elisabetin kasvot. Hän alkoi itkeä, ensin matalasti ja tuskaisesti valittaen, mutta sitten tulivat kyynelet, ja hän oikein itki – mutta hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt häiritsevänsä jotakin.

Kerran tuli toinen hänen viereensä: "Rouva Braatø –." Hän tarttui Ida Elisabetin käteen, seisoi ja piteli sitä: "Rouva Braatø –."

Samassa avattiin salin ovi ja siinä seisoi Fritiof raitaisessa yöpuvussaan, pää puolittain kerittynä, silmät unesta pieninä. Nähdessään nuo kaksi hän syöksähti esiin ja purskahti samassa äänekkääseen, katkeraan itkuun: "Sølvi, voi Sølvi, Sølvi –"

Hän kaatui vuoteen laidalle Ida Elisabetin viereen: "Voi – voi – voi –." Ida Elisabet ojensi toisen kätensä hänelle. "Hiljaa, Fritiof, älä huuda niin kovaa", pyysi hän, aivan kuin huoneessa olisi ollut jokin, jota ei saanut herättää.

6.

Fritiof oli aivan syytön onnettomuuteen – Ida Elisabet tiesi sen. Mutta Sølvin kuoleman jälkeisenä aikana hän ajatteli joskus: loppujen lopuksi minä rupean vihaamaan häntä.

Fritiof kertoi ja jutteli siitä kaikille, jotka vain tahtoivat kuunnella. Oli kyllä totta, että hän todellakin oli ollut kovin ihastunut Sølviin. Kun hän ei erikoisesti ollut kysellyt tyttöstä niinä päivinä, jolloin hän itse oli vuoteessa, johtui se kai siitä, ettei hänen mieleensä edes juolahtanut, että asia saattoi olla vakava. Mutta hän oli vallan epätoivoissaan Sølvin kuoltua. Ja samalla oli aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinlaisena korvauksena se, että hänellä nyt oli niin paljon kertomista – onnettomuudesta ja siitä, miten herttainen ja reipas tyttö oli ollut, oikea isän pikku toveri, ja hänen kuolinvuoteestaan ja siitä, mitä tohtori oli sanonut, ja kuulusteluista ja hautajaisista ja mitä sanomalehdissä oli ollut. Alituiseen hän tapasi jonkun, joka vielä ei ollut sitä kuullut – laivassa, sillalla, kauppaseurassa. Kotiin palatessaan hän kertasi Ida Elisabetille, mitä hän oli sanonut ja mitä se ja se oli sanonut. Tapahtumien kulku muuttui sitä mukaa kuin hän kertoi. Ensin hän oli sanonut, ettei hän muistanut yhtään mitään hamasta siitä silmänräpäyksestä, jolloin kuorma-auto törmäsi polkupyörää vastaan, siihen asti, kun hänet itsensä autettiin tohtorin autoon. Mutta vähitellen hän rupesi muistamaan enemmän ja enemmän. "Sølvi", hän oli ajatellut, hän oli pelännyt että koko lautakuorma kaatuisi heidän päälleen, ja hän oli heittäytynyt eteen varjellakseen lasta omalla ruumiillaan. Ida Elisabet tiesi että Fritiof itse uskoi kaiken, mitä kertoi. Tämä oli ollut Fritiofin ensimmäinen todellinen suru, ja se piristi häntä valtavasti.

Ida Elisabet vain ei ollut samanlainen. Kernaimmin hän olisi tahtonut, ettei hän koskaan kuulisi sanaakaan tapahtumasta. Ensimmäisten vuorokausien jälkeen hän ei juuri enää ollut itkenyt. Hän oli mielestään aivan kuin tulvillaan itkua, sisäisesti, ja aivan vaistomaisesti hän puristi huulensa yhteen ja hääti kyynelet takaisin, ikään kuin olisi pelännyt, että suru nousisi yli äyräittensä. Mutta hän ajatteli lakkaamatta kuollutta lasta, vaipui uneen sitä ajatellen, ja herätessään hänestä tuntui, että sama ajatus oli jäänyt kehräämään hänessä nukkuessa. Hän muisti mitä Sølvi oli aikaisemmin kesällä sanonut pienistä helmistä, jotka kumpusivat edestakaisin hänen sisässään. Kun pikku ruumis oli jähmettynyt kuolemaan, oli hän ajatellut, että aivan kuin jokin kuohuva, valuva aines siinä oli jähmettynyt raskaaksi metalliksi, niin että se tuntui jäätävän kylmänä ihon läpi. Ja sitten hän ei voinut olla ajattelematta niitä pieniä irtautuneita maitohampaita, jotka hän oli heittänyt pesään: "Lukki, lukki, luuhammas, anna mulle rautahammas"! – Lapsi oli silloin tajuissaan ja Ida Elisabet oli toivonut, että hän ehkä saisi Sølvin hymyilemään.

Mutta väliin valtasi hänet sama tunne kuin silloin kirkossa. Hän ei kuullut mitä pastori Søndeled sanoi, ja hän oli kai ainoa, joka ei itkenyt, mutta hän koetti voimainsa takaa hillitä kauheata haluaan huutaa niin, että se kuuluisi taivaaseen asti, repiä vaatteensa kappaleiksi, repiä hiukset päästään ja raastaa kasvonsa verille. Hänen isänsä oli nähnyt ihmisten tekevän noin maahanpaniaisissa, jossakin etelämaissa, ja Ida Elisabetin teki mieli kirota, kun täällä ei saanut menetellä samalla tavoin ja puuduttaa hirvittävää epätoivoa ruumiillisella kärsimyksellä.

Kalle-poju ei juuri puhunut sisarestaan tämän kuoltua. Ida Elisabetista tuntui ettei poika kuunnellutkaan, kun Fritiof puhui Sølvistä. Oli muuten kuin poika olisi pysytellyt loitolla Fritiofista – oli kuin hän ei olisi pitänyt Fritiofin puhetulvasta. Kalle-poju oli hiljainen, ja äitiä lukuun ottamatta hän tuntui etupäässä viihtyvän Olisen ja Esbjørnseniläisten kanssa – Esbjørnsenit oli niin rauhallista väkeä.

Mutta eräänä aamupäivänä poika ja hän olivat kahden kesken kaupassa. Ulkona putoili suuria märkiä lumihöytyviä ja Kalle-poju seisoi oven vieressä koettaen nähdä ulos näytetelineen ja mainoskuvien välistä, jotka riippuivat lasia vasten. Ida Elisabet istui ja laski parastaikaa pisteitä suureen ristipistekirjailuun, jonka hän oli luvannut lähettää aloitettuna seuraavana päivänä. Sitä paitsi se oli väreiltään niin kaunis – salatajunnassaan hän tunsi että tämä työskentely teki hyvää.

"Äiti", sanoi Kalle-poju oven suusta, "eikö ollut ikävää kun Sølvi kuoli? Nyt ei meillä enää ole ketään, joka leikkisi kanssamme."

"Meidän täytyy koettaa leikkiä yhdessä niin hyvin kuin osaamme, sinä ja minä."

"Mutta äiti, emmehän me osaa leikkiä. Vain Sølvi osasi leikkiä."

"Osaamme mekin", Ida Elisabet yritti hymyillä.

"Raukka, onko sinun ikävä! Kas tässä!" Ida Elisabet sai käteensä paperia, jolla jokin pahvirasia oli ollut sisustettu. "Ja sitten lyijykynä – nyt voit piirustaa. Saat istua täällä minun luonani, tuskin kukaan nyt tulee, tällaisella ilmalla."

Poika otti tavarat vastaan, näytti oikein tyytyväiseltä ja ryömi tuolille, jonka äiti asetti häntä varten. "Mutta emmehän me osaa leikkiä, me!"

"Miksikä emme? Piirustaminen on hauskaa, Carl."

"Se on hauskaa. Mutta se ei ole leikkimistä."

Joulun edellisellä viikolla pistäytyi tohtori Sommervold hänen luonaan eräänä aamupäivänä. Ida Elisabet ei ollut edes kuullut, että tohtori oli palannut; hän tiesi että tohtorin vävy oli uudelleen leikattu ja että tohtori viipyisi siellä, kunnes näkisi, onnistuiko se. Niin että Ida Elisabet kiiruhti kysymään mitä Ragnalle kuului, ennen kuin tohtori ehti kysyä hänen kuulumisiaan.

"Hm. No niin, näyttää siltä kuin Hans sentään pääsisi liikkumaan hiukan helpommin. Mutta sinä –?" sanoi hän hiljaa, Ida Elisabetin seuratessa häntä saliin.

"Kiitos. Hyvin. – Onko sinulla aikaa istua hiukan?"

"Olin aikonut viipyä hetken – ellen häiritse sinua. Ciss Oxley lupasi hakea minut täältä – hän on ajomieheni tänään, me olemme käyneet vanhainkodissa. Hänen pitäisi viedä Sjur Mokhusiin, tämä on saanut luvan vierailla tyttärensä luona muutamia päiviä."

"Vai niin, onko hän jälleen kotona." Ida Elisabet ei ollut erikoisen innostunut odotettavissa olevasta vieraastaan.

"Hän jää toistaiseksi luokseni – kunnes sisar Laurentse paranee. Hän on oikein toimekas. Tiedäthän, että hän on opetellut sairaanhoitoa."

"Ihmiset sairastelevat niin paljon tänä talvena." Tohtori istui tuokion. "En tiedä oletko kuullut", sanoi hän hiukan viivytellen; "että pikku-Merete –?"

"En – niin, oikeastaan, he sanoivat että hän on ollut usein pahasti vilustunut nyt syksyllä. Hän ei kai ollut hautausmaallakaan, mikäli muistan."

"Niin, se on tuberkuloosia. Tahdoin sanoa sen sinulle, kuullessani että te aiotte viettää joulua Vettehaugenissa. Niin että voit olla hiukan varovainen lasten suhteen – Kalle-pojun suhteen", oikaisi hän ja jatkoi aika vauhtia: "ymmärräthän, kun asiaan käydään käsiksi näin hyvissä ajoin on syytä toivoon – helmikuussa hän pääsee parantolaan."

"Vanhus-raukat – he ovat kai ihan suunniltaan tämän vuoksi?"

"Voi, tiedäthän että Jens ja Borghild ovat luonnostaan optimisteja. Niin, he tiesivät sen jo ennen hautajaisia. Grønvold tutki hänet. Niin että kun he eivät ole puhuneet siitä sinulle – minusta oli yhtä hyvä, että saisit sen tietää. Voithan olla niinkuin et tietäisi mitään."

Ida Elisabetin huulet vetäytyivät eräänlaiseen hymyyn.

"Niin, niin, tahdon vain sanoa sinulle, Ida, että pistäydyin siellä eilen illalla. Ensinnäkin he koettavat, ihan välittömän reaktion seurauksena, peittää että ovat saaneet tartuntaa kotiinsa. Mutta sitä paitsi he myös hiukan pelkäävät sinua. Se on peloittanut heitä, että otat tämän kaiken tällä tavoin. Heistä se on suorastaan kaameaa – että olet noin luoksepääsemätön."

"Vai niin." Ida Elisabet istui tuokion. "Sen vuoksi siis anoppi on antanut minun olla rauhassa koko ajan, sillä hän on todellakin antanut."

Tohtori Sommervold nyökäytti päätään: "Heistä on vallan käsittämätöntä – aivan luonnotonta – ettet osoita minkäänlaista halua etsiä osanottoa ja niin poispäin. Niin, kaiken sen tiedät yhtä hyvin kuin minä", jatkoi hän hiukan kärsimättömästi. "Ja joka tapauksessa, Ida, he pitävät sinusta niin paljon. Se on totta – he pitävät todella. Vaistomaisesti – vaiko tietoisesti, sitä en voi mennä sanomaan – he käsittävät että sinä olet heidän turvanaan." Hän hymyili hiukan pahankurisesti. "Sinä olet eräs heidän elämänsä varmoja kiinnekohtia. Sen vuoksi he rakastavat sinua – ja ovat niin huolissaan sinusta nyt!"

Ida Elisabet istui ja katseli eteensä vastaamatta.

"No niin. Niin, niin, ei kai ole vallan helppoa olla toisten ihmisten kohtalona. Elämä oli kai paljon vähemmän toivotonta entisaikoina, kun luultiin että kohtalo istui korkealla koko roskan yläpuolella – ja näki kuin päältäpäin kaikkien ihmisolentojen keskinäiset suhteet ja käsitti kaikki, mitä me ihmiset emme koskaan käsitä."

"Tarkoitat, että Herra tuntee omansa – anopin on tapana sanoa, että Herra tuntee ne todella, ja taivas tietää, ettei samaa voi väittää meistä!" Ida Elisabet naurahti. "Sen vuoksi uskovat Braatøläisetkin kohtaloon. Ja mikäli he ymmärtävät, että heillä on ollut minusta hyötyä, panevat he kai senkin kohtalon tilille – minä olen vain väline kohtalon kädessä."

"Mutta sinä et usko siihen."

"En, Herra nähköön!" Ida Elisabetin hymy oli karvas. "En tiedä minkä vuoksi minun pitäisi luulla kohtalosta niin pahaa. Sillä siinä tapauksessa se on ollut hävytön minulle."

"Ihan niin." Tohtori nyökäytti päätään. "Jos sinä olisit uskonut niin kuin esim. Ciss Oxley, olisit ehkä mukautunut hyvinkin kärsivällisesti siihen osaan, joka sinulle on määrätty – olemaan sijaiskohtalona ihmisille, jotka ovat melko avuttomia. Sillä sinä edellyttäisit, että kaikilla ihmisillä on oma mystillinen arvonsa paitsi sitä, jota he nauttivat tai ovat vailla yhteiskunnan jäseninä. Ja nyt me pääsemme tekemästä johtopäätöksiä siitä, ettemme enää usko näin, sanomalla, että jotakin hyvää on sentään kaikissa ihmisissä. Ja niin kai onkin – mutta kun tuo hyvyys on niin häipyvän pientä kaiken muun rinnalla – typeryyden ja itsekkyyden ja laiskuuden –. Kannattaako siis, laskeaksemme aivan asiallisesti, niinkin kyvykkään ihmisen kuin sinun ahertaa itsensä loppuun kelvottomien takia – aivan noin vain, huvin vuoksi? Eikö meidän pitäisi katsella hyvyyttä ihmisissä samalla tavoin kuin esimerkiksi vuoren malmipitoisuutta – kysyä onko se kyllin rikasta, jotta sitä kannattaa ruveta jalostamaan? Kunhan ensin on päästy vapaaksi kaikista noista uskonnollisista otaksumista, joiden mukaan ihmissielulla on ääretön arvonsa, vieläpä kaikkein pienimmällä ja laihimmalla ja kaikkeen tyytyvällä sielulla, joka asuu suuressa ja himokkaassa ruhossa."

"Huh." Ida Elisabet kohautti harteitaan väsyneesti. "Tiedäthän, ettei kysymystä saa asettaa niin."

"Et sinä enkä minä, se on totta. Meille ovat ihmiselämän arvoperusteet aina samat vanhat, vaikkakaan emme usko dogmeihin, joita ne edellyttävät. Mutta yhden tai kahden ikäpolven kuluttua – luuletko, että täysin työkelpoiset ihmiset silloinkin ovat valmiita pitämään elossa kaikkia niitä, jotka eivät kykene tuottamaan murto-osaakaan siitä, jota ihmisruumiin käynnissäpitäminen vaatii? Niin, sillä heille merkitsee 'hyvä' ja 'paha' ihan toista kuin meille."

"Se on heidän asiansa." Ida Elisabet keikautti niskaansa. "Me ainakaan emme voi seisoa katsomassa, miten ihmiset hukkuvat vain siksi, että eivät osaa uida, ja olla yhtä iloisia silti."

"Emme. Mutta niitä on aina ollut. – Kas niin, nyt on autoni täällä. – Autosta puheen ollen: kuulostaa kuin alkaisi olla paljonkin niitä, jotka osaavat ajaa ihmisen yli ja jatkaa matkaansa pysähtymättä katsomaan, miten on käynyt!"

Ciss Oxley tuli sisään, pyöreät posket punaisina talvi-ilmasta. Hiukan arkaillen hän tervehti rouva Braatøä ja sanoi: "Kiitos, kahvi maistuisi kyllä mainiolta." Mutta rouva Braatøn oli suotava anteeksi – hän ojensi esiin pitkävartisen rasvanahkasaappaansa, joka oli loassa ylhäältä alas asti. Mutta oli ollut aivan mahdotonta päästä autolla edemmäs kuin Ylä-Mokhusin taloon. Oli, hän oli vienyt perille Sjurin, mies oli vallan siipirikko. Mutta kaikki kävi hienosti – he olivat kompuroineet käsikoukkua ylös mäkeä – ja tytär oli ollut niin iloinen saadessaan isän kotiin.

"No, siinä näet sen, mistä juuri puhelimme, Ida – kun ihmisten on oltava toistensa kohtalona. En ole ollenkaan vanhainkodin ehdoton kannattaja – jos kerran on vanhuksia, jotka kernaammin haluavat kestää puutetta, kunhan vain saavat olla vapaita ihmisiä, on sydämetöntä sulkea heidät laitoksiin vastoin heidän tahtoaan – mutta aivan tunnotonta on myös mukautua heidän toivomukseensa ja jättää heidät tuuliajolle. Klara-sisar rukka tarkoittaa kyllä hyvää, mutta en voi kuunnella häntä viittä minuuttia kauemmin tuntematta halua antaa hänelle nukutusainetta – hänen lörpöttelynsä on sietämätöntä! Mutta tämä Sjur siis, jossa on ukon ihottumaa ja luuvaloa – ja tytär, joka tuskin raaski antaa hänelle ruokaa eikä koettanutkaan salata, miten sydämellisesti hän odotti, että toinen kellistyisi – vanhus kärsi ravinnonpuutetta ja oli täynnä täitä –"

"Tytär oli kovin iloinen saadessaan isän kotiin nyt", sanoi Ciss.

"Niin, pariksi päiväksi."

"Hän tahtoi välttämättä, että isä jäisi kotiin uudenvuoden pyhien yli, minun piti tuoda terveisiä ja pyytää, että järjestäisit niin."

"Hm, ihmiset ovat merkillisiä."

"Ei, onko se pohjaltaan niinkään merkillistä? Että Sjur ei viihtynyt muuratussa talossa, jonka seinät oli sivelty öljyvärillä ja jossa ei ollut ketään, joka olisi tuntenut hänet niiltä ajoilta, kun hän vielä oli oikein miehinen mies. Brite voi hätistää häntä miten paljon hyvänsä ja antaa isän ymmärtää, että tämä on vain kyvytön vanha kanttura – hän ainakin tietää mitä isä kerran on ollut, ja isä tietää, että tytär tietää sen, ja hän tuntee jokaisen kallion ja mättään ja kiven seinässä siltä ajalta, jolloin hän ahersi siellä. Ja vaikka tytär ei ole kiltti, on hän ainakin samaa verta – ja Sjur rakastaa Briteä ja Briten lapsia. Ei, minusta olisi kauheata – kun kerran on tullut liian vanhaksi tottuakseen uusille tavoille ja uusiin tuttaviin – tulla teljetyksi laitokseen, joka on täpötäynnä vain vanhoja ukonkäriläitä ja akanrahjuksia. Miksi ei kunta voi ennemmin auttaa heitä sillä tavoin, että he saisivat jäädä omiin koteihinsa?"

"Entä taloudellinen puoli, Ciss?"

"Pötyä! Tämäkin vanhainkoti on varmasti maksanut niin paljon, että he olisivat voineet antaa vanhusten jäädä koteihinsa ja varata heille paremmat päivät mitä heillä koskaan ennen on ollut, useilla – sillä rahalla, mitä vanhainkodin rakentaminen maksoi. Eikä sitä nytkään voitane pitää käynnissä vallan ilmaiseksi –."

"Se rakennettiin vanhaan hyvään aikaan, Ciss, ja ne, jotka silloin ajoivat asiaa, suhtautuivat siihen aatteellisesti. Ja ne ihmiset, jotka tässä maassa saavat ajaa jotakin asiaa, ovat hyvin harvoin sitä laatua, että ymmärtäisivät, kuinka sellaisiakin ihmisiä todella on olemassa, jotka ovat valmiit olemaan paljoa vailla – olemaan vaikkapa juoruamatta ja pistämättä nenäänsä toisten asioihin – vain saadakseen yhä edelleenkin lukita oman ovensa niiltä, joita eivät halua lähelleen. Ne, joita nykyisin kutsutaan johtajaluonteiksi, ovat tavallisesti sellaisia, jotka eivät viihdy, elleivät saa tuntea kansanjoukkoja ympärillään. Ja joiden joukkovaisto on siinä määrin vahvistunut, että he kerta kaikkiaan sopivat johtajiksi. Mutta aina on in mente, että kansanjoukkojen on mahdotonta uskoa vastenmielisiä totuuksia, ihan mahdotonta on sittenkin estää sitä uskomasta mairittelua ja miellyttäviä valheita."

"On jotenkin vaikeata saada ihmisistä pois sellaista, vaikka yrittäisi ihan yksitellen", sanoi Ciss Oxley. "Kukaan meistä ei pidä vastenmielisistä totuuksista, ja me kaikki pidämme liehittelystä – kysymys on vain siitä, kuka on valmis nielaisemaan liehittelyn niine hyvineen, kuka taas tahtoo nauttia sen hiukkasen totuudella sekoitettuna, aivan kuin kalanmaksaöljyn oluessa."

"Kuinka tahansa, jotakin hyvää täytyy sentään sanoa syntyperäisestä ylimyksestäkin. Sellainen mies voi nousta valtaan tekemättä myönnytyksiä niille, joiden kohtalosta hän on vastuussa."

"Mutta pahinta", sanoi Ciss kiihkeästi, "on että ylimyksellisessä yhteiskunnassa yksi saa vallan ratkaista ihmisten kohtaloita, vaikka hän ei tuntisi mitään vastuunalaisuutta."

Tohtori naurahti:

"Kaikki systeemit ovat siinä samanlaiset – ylimyksellinen ja kansanvaltainen ja kapitalistinen ja anarkistinen – ne ominaisuudet, jotka määräävät pääseekö ihminen valta-asemaan, ja ne kyvyt, joista riippuu hänen vastuuntunteensa, eivät ehdottomasti ole yhteydessä keskenään, vaikka ne toiselta puolen tietysti voivat olla. Yhdellä voi olla nämä molemmat ominaisuudet, tai osa niistä. Eihän pappisvaltakaan ole toisenlaista, vai kuinka, Ciss? Mutta kaiken kansanvallan pahin puoli on siinä, että sen johtajat eivät tee selviksi käsitteitä itselleen – he eivät selvitä edes itselleen, milloinka he tarkoittavat ihmisten parasta, milloin taas etsivät heidän suosiotaan. Satu-ajan Norjassa vallitsi velkaorjuus. Kun mies oli velkaantunut niin paljon, ettei hän kyennyt maksamaan takaisin, saattoi hän luovuttaa lapsensa velkojilleen, ja sitten nämä saivat raataa pakkotyössä, kunnes olivat maksaneet, mitä isä oli lainannut. En luule, että lapset nykykouluissa saavat lukea velkaorjuudesta. Mutta he saavat aikaa myöten kokea sen."

Ida Elisabet nyökäytti päätään: "Heillä ei ole hauskaa, heillä, jotka tulevat meidän jälkeemme."

"Ei. Ja silloin tulee esiin se kysymys, josta äsken puhuimme. Ovatko ne, jotka tulevat meidän jälkeemme, valmiita kantamaan kaikkia niitä taakkoja, jotka vielä meidän mielestämme kuuluvat meidän kannettaviksemme. Auttamaan kaikkia, jotka joko eivät osaa tai eivät tahdo itse auttaa itseään. Suostumaan siihen, että kaikki vanhat elävät, kunnes kuolevat luonnollisen kuoleman, vieläpä tekemään kaiken voitavansa pitkittääkseen tätä loppua. Varsinkin, kun nuoret silloin tietävät, että vanhat ovat itse päättäneet, että näiden jälkeläisten on synnyttävä maailmaan, ja milloin heidän on synnyttävä, ja kuinka monen on synnyttävä ottamaan kuormat hartioilleen, kun he itse eivät enää jaksa niitä kantaa."

Ida Elisabet punastui: "Oletko siis kokonaan muuttanut mielipidettäsi, tohtori Sommervold?"

"En. En vieläkään voi olla yhtä mieltä Cissin kanssa, joka tahtoo, että ihmisten joko on mentävä naimisiin ja otettava vastaan kaikki ne lapset, jotka Herramme suvaitsee heille lahjoittaa, tai mentävä luostariin. Mutta myönnän, että meidän, jotka olemme toista mieltä, olisi ehkä viljeltävä samaa ylhäistä moraalia, joka kuulemma entisajan mustalaisilla oli käytännössä – hävittävä vapaaehtoisesti, alkaessamme tuottaa vaivaa jälkeläisillemme. Muuten uhkaa meitä ehkä vaara, että asemamme tulee liian kiusalliseksi. Kun jälkeläinen oikein saa päähänsä, että vanhemmat ovat vapautuneet entisestä uskonnollisesta alistuvaisuudesta sukuelämässä – en tarkoita nyt yksinomaan kristinopin edellyttämää uskonnollisuutta, vaan hedelmällisyysuskontoja ja heimouskontoja ja kohtalonuskoa ja mitä ne kaikki lienevätkin. Tietenkin on aivan kokonaan uutta, että ihmiset kasvavat ja tietävät, että he ovat elämälle velkapäät täyttämään sopimuksen, jonka heidän vanhempansa ovat tehneet, ottamatta ollenkaan huomioon korkeampaa valtaa, jonka edessä heidän piti alistua. Niin, että meidän on kai valmistauduttava alistumaan arvokkaasti, jos vapaaehtoinen kuolonhyppäys, kuten entisaikaan, tulee uudelleen muotiin, tavalla tai toisella."

"Huh sinun puheitasi!" sanoi Ida Elisabet.

Ciss Oxley sanoi vakavasti:

"Mutta minä olen kuullut muidenkin puhuvan samalla tavalla – nuorien, jotka sanovat, miksi eivät vanhempamme hankkineet itselleen autoa tai koiraa tai valokuvauskonetta, kun he mielestään kaipasivat jotakin, joka antaisi heidän elämälleen sisältöä. Pitääkö meidän korventua kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta vain siksi, että heidän päähänsä juolahti: pieni lapsi olisi ihana olemassa, samalla kun ehkä kaiken huippuna oli kuvitelma, että he olivat kutsutut kasvattamaan sen ja itsensä arvokkaiksi ihmisiksi – ehkäpä olivatkin sellaisia, silloisten arvoperusteiden mukaan. He ovat tietysti rakastaneet meitä, meidät hankittiin maailmaan sen vuoksi, että he tahtoivat suoda itselleen ilon saada lapsen – ja kun he sitten tarpeeksi ovat siitä iloinneet, täytyy meidän pitää hyvänämme tämä maailma, sellaisena miksi he ovat sen varustaneet – katsoa mitä me voimme saada aikaan heidän luomiensa edellytysten perustalla, joihin meidän on alistuttava, miten mahdottomilta ja vastenmielisiltä ne meistä voivatkin tuntua. Vapaaehtoista isyyttä ja vapaaehtoista äitiyttä on siis harjoitettu – mutta mitä on tehtävä, jotta pakollista lapsuutta voitaisiin välttää? Niin, näin minä olen kuullut monen puhuvan, ja siinä on joka tapauksessa johdonmukaisuutta. Ja juuri sehän on syntiä – panna alkuun ihmisiä ja johtaa heidät kilparadalle, jonka välttämättä täytyy viedä vapaaehtoiseen kuolemanhyppyyn, mikäli he ajavat päähän asti."

"No niin, Ciss", sanoi tohtori, "mikäli siis olemme sitä mieltä, että vapaaehtoinen kuolemanhyppäys on niin kauhea asia."

"Minusta on, senhän ymmärrät. Mutta jos minä tunnustaisin samaa oppia kuin sinä", sanoi hän uhitellen, "tuntuisivat kai minustakin ennakkoluulot niitä vastaan hentomielisiltä. Uusi todistus siitä, että ihmiset hylkäävät uskonnon asettamat vaatimukset aikoja ennen kuin he luopuvat sen tarjoamasta lohdutuksesta."

"Minusta sinä olet koko lailla kyynillinen, tyttöseni – ainakin siihen katsoen että olet kasvatettu englantilaisessa luostarissa."

"Olenko? Äiti Anselma opetti meille joka tapauksessa, että kaikki uskonnot ovat maailmankatsomusta – mitä täydellisemmät ne ovat, sitä johdonmukaisemmin ne määräävät mielipiteemme kaikista mahdollisista ilmiöistä. Sinun uskosi ei ole minun uskoani – mutta siksipä minä ymmärränkin, kun sinun uskolaisesi tekevät johtopäätöksensä siitä, mitä ovat lapsuudessaan oppineet."

"Entä sinä, Ida Elisabet?" kysyi tohtori.

"Minäkö?" Hän hymähti: "Minä rajoitun tekemään, mitä minun täytyy, ja tuntemaan, mitä en voi olla tuntematta. Kai sen takia neiti Oxleyn jumala rankaisee minua. Lapset, sanoit sinä äsken, tohtori Sommervold. Niin, ajatteles, minunkin on niin vaikeata tottua siihen – etten enää saa puhua lapsistani monikossa. Tänä kesänä ajattelin monta kertaa: kolme lasta, Jumala tietäköön, kuinka voin vastata kolmesta lapsesta. Siihenhän tuli neuvo. Luuletteko, että se oli minun avukseni, Ciss, vai oliko se rangaistus?"

Ciss tuli hyvin punaiseksi:

"Jos me luulisimme että onnettomuudet ovat aina rangaistusta, emmehän voisi juhlia, kun joku apostoli on teilattu tai kun lapsilta on otettu nuoret äidit ja heitetty villieläinten eteen – taikka lähetyssaarnaajia naulittu ristiin tai kärvennetty kidutuspaaluissa ja kaikki, mitä he ovat elämässä toimittaneet, olisi hukkunut tuleen ja murhaan."

"Nyt Fritiof tulee." Ida Elisabet hypähti pystyyn. "No nyt saat kuulla koko onnettomuuden, tohtori Sommervold. Mutta minä menenkin sisään ja vapautan Olisen – hänen piti nimittäin mankeloida minulle vaatteita tänä aamupäivänä –"

Tohtori Sommervold tutki Fritiofin perinpohjin, ennen kuin ajoi kotiin. Minkäänlaista vammaa ei ollut löydettävissä, sen paremmin polvessa kuin käsivarressa. "On hullua, että tuollainen suuri, voimakas mies kulkee vapaana eikä saa mitään työtä", sanoi tohtori jättäessään hyvästi.

"Tällä paikkakunnalla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia saada työtä", sanoi Ida Elisabet alistuneesti.

"Ei olekaan. Mutta jos hänet voisi hommata jonnekin muualle – luuletteko että hän suostuisi?"

"Enpä todellakaan tiedä."

Jouluaattopäivänä oli myrsky ja lumipyry. Aikataulun mukaan piti höyrylaivan olla Berfjordissa kello yhdeksältä aamulla. Kun se ei ollut tullut perille vielä päivällisaikaan, vihjasi Ida Elisabet sinnepäin, että heidän ehkä olikin jäätävä kotiin.

"Mutta mitä sinä ajattelet! Kun he kerran odottavat meitä – ja niin juhlallinen kuin jouluaatto on kotona – äitihän tekee aina niin suuria valmisteluja. Täällähän meillä ei ole yhtään mitään."

"Olenhan minä hiukan leiponut." Ida Elisabet katsahti ympärilleen salissa. Hän oli hiukan raivannut ja peittänyt muutamia tavarapakkoja vanhalla verholla ja uudella samettiliinalla, jonka hän oli ottanut kaupasta. Mutta juhlalliselta ei täällä näyttänyt, ja heidän pienet matkalaukkunsa olivat valmiina pöydällä. "Ja onhan minulla joulukinkku ja muutamia siansorkkiakin – ovathan ne vielä hyvin tuoreita, mutta –"

"Kuulehan nyt – jouluaattona meillä täytyy olla oikein hauskaa, niinkuin tavallisesti, kylkipaistia ja makkaraa ja joulukuusi. Kalle-poju raukka, viime vuonna hän oli sairaalassa, ja nyt hän ei saisi kunnollista jouluaattoiltaa tänäkään vuonna!"

Kello kahdelta höyrylaiva tuli Berfjordiin. Matka Vallervikeniin kesti melkein neljä tuntia ja Kalle-poju oli kauhean merikipeä, valitteli ja antoi ylen ja välillä huusi ääneen kärsimättömyyttään, kun laiva oikein nousi pystyyn. Naistenhytissä oli kaksi muutakin ja hekin merikipeitä – puolikasvuinen pikkutyttö, joka oli maannut kaupungin silmäsairaalassa, ja sisar, joka oli ollut häntä hakemassa. He olivat tunturilta, kahden peninkulman päästä Vettelandista.

Lumihiutaleet pyörivät, niin että lamppujen valo rantalaiturilla oli täplikäs. Ida Elisabet tuli kannelle poika käsivarrellaan. Kaikkialta pimeästä loisti valkoisenaan hyökylaineita ja vaahtovuoria, ja ilma oli täynnä kohinaa ja pauhua, kaikkialla ulisi ja paukkui ja natisi – lankkukäytävä kohosi ja vaappui puolelta toiselle ja hieroi laivan laitaa – ja tuolla tuli appiukko; vesi valui hänen öljyvaatteistaan, kasvot loistivat punaisina ja märkinä:

"Oikea jouluilma! Paha kyllä en ole saanut hevosta – mutta eihän matka ole pitkä, kyllä se teiltä käy!"

Kauniilla ilmalla ei kävelymatka Vettehaugeniin kestänyt kuin kaksikymmentä minuuttia, mutta tässä ilmassa, ja pimeässä! Voi Herra Jumala, kunhan Kalle-poju vain ei sairastuisi tästä matkasta, ajatteli Ida Elisabet.

Molemmat nuoret tytöt seisoivat aivan kajuutan ovella ja puhelivat perämiehen kanssa – kukaan ei ollut tullut heitä vastaan, oli kai tapahtunut erehdys. He olivat kurjassa kunnossa pitkän matkan jälkeen, hän, joka oli leikattu, itki. Jens Braatø ponnistautui lähemmäksi, kuunnellakseen mistä oli kysymys. Tytöillä oli tuttuja täällä, mutta sinne oli pitkä kävelymatka, rantatietä.

"Minusta on parasta että tulette kanssani kotiin", päätteli Jens Braatø. "Oi voi, äiti aina suoriutuu, te olette niin, niin tervetulleita. – Matka-arkut saamme panna rantavajaan huomiseksi – teidänhän täytyy tyytyä tilapäiseen puvustoon vain yhdeksi yöksi."

Muuta keinoa ei tietenkään ollut. – Ida Elisabetilla oli käsilaukussaan Kalle-pojun joululahja; pari kukallista lautasta ja niihin kuuluvat juomapikarit ja Sølvin kastelahja, lusikka, veitsi ja haarukka. Hän oli laskenut, että hän sillä tavoin saisi tekosyyn itse pestä pojan syömäneuvot.

Taloista loisti ulos pimeään vilkkuvia tulia, ja asumusten valaistuja ikkunoita vastaan näkyi tuulen pieksemiä puita ja myrskyn ajamaa lumiräntää. Jens Braatø kompuroi edellä kantaen poikaa, ja vieraat tyttölapset pysyttelivät aivan hänen takanaan, ja sitten tuli Ida Elisabet; hänen täytyi tarttua Fritiofin käsikynkkään, jotta ei kaatuisi kumoon, sillä lumen alla oli iljankoa ja räntä ajautui päin, niin että hän tuskin saattoi pitää silmiään auki. Hän tuli yltä päältä lumeen, ja sitten lumi alkoi sulaa ja valua hänen kaulalleen – ja takki oli niin ohut. Fritiofin kookas jäykkä vartalo, johon hän painautui, sai hänet tuntemaan itsensä kuin varisraukaksi, jota tuulet ajoivat, ja hän oli huolissaan pojan vuoksi.

Heidän oli vieläkin vaikeampaa puskea eteenpäin tullessaan avomaalle, mutta vihdoinkin he pääsivät metsään, jossa tie nousi pientä niemekettä ja jossa oli hiukan tuulensuojaa. Ida Elisabet liukastui yhtä mittaa ja Fritiof tuki häntä, mutta kerran he kaatuivat molemmat, ja edessään pimeässä Ida Elisabet näki tyttölasten kömpivän maassa – metsän tohinan tähden oli mahdotonta kuulla mitään.

Vihdoinkin oli vain alamäki jäljellä, mutta siinä oli vieläkin vaikeampaa pysytellä pystyssä iljangolla. Täällä suojassa ei tuuli enää niin tuntunut; vuonon pauhina kuului toisenlaiselta, aalto seurasi toistaan ja paiskautui lahden pitkää hietarantaa vastaan, ja pimeyden ja tuulen ulinan halki kantautui kosken pauhu – ja nyt loistivat jo Vettehaugenin valot.

Kylläpä tuntui hyvältä päästä sisään ja saada vastaansa lämpöä ja valoa ja kuulla ulko-oven sulkevan taakseen myrsky-yön pauhinan, joka niin kauan aikaa oli kohissut hänen päässään! Rasvainen paistinhaju ja kärisevä ääni seurasi anoppia tämän törmätessä esiin keittiöstä, hehkuvan punaisena ja tulvillaan tervetuliaishuudahduksia ja huolenpitoa – Else ja Jarngerd lähetettiin hakemaan kuivia sukkia, tohveleita ja kenkiä: "Ethän sinä ole niin märkä, vai oletko?" – hän tunnusteli Ida Elisabetin käsivarsia ja selkää: "täällä kuivuu niin pian, kynttilät lämmittävät hyvin – ethän vain vilustu, oma Lisken" – ja sitten hän syöksyi vieraitten tyttölasten luo. He olivat niin tervetulleet, kaikki olivat tervetulleita tänne, aina.

Ja täällä oli niin ihanaa. Matalakattoisessa ruokasalissa oli vain elävien liekkien lempeätä kultavaloa ja pehmeitä varjoja, ohuet talikynttilät seisoivat messinkijaloissa ja puujalkaisissa rautapihdeissä pitkin pitopöytää: "Sillä se kuuluu meillä ehdottomasti joulutunnelmaan", sanoi Borghild-rouva. "Jens tahtoo saada talikynttilöitä joulupöydälle, sillä niin oli hänen isovanhempiensa luona Vettelandissa. Ja minä tahdon vihreää joka soppeen." Kanervaa ja kuusenoksia oli kaikkien taulunkehysten ympärillä ja peilin takana. Kalle-poju katseli herkeämättä ympärilleen kiiluvin silmin, joissa valot heijastuivat; hän oli niin järkyttynyt, että hänestä ei lähtenyt mitään ääntä.

Tavallaan oli myöskin juhlallista nähdä niin monet kasvot pöydän ympärillä; ne tulivat niin kauniiksi tässä valossa. Merete näytti suorastaan suloiselta, loistavan punervat palmikot riippuivat rinnalla. Hän oli oikeastaan kaunein sisaruksista, vähemmän lihakas, hänen silmänsä olivat avoimemmat ja hiuksensa tummemmat ja pehmeämmät. Hän oli kai nykyisin kahdeksantoista, pikku Merete.

Ja oli niin ihanaa saada ruokaa. He söivät kylkipaistia tosissaan ja iloisina ja puhuivat hyvin vähän. Ja jälkeenpäin oli hyvä tuntea itsensä kylläiseksi. Ida Elisabet kävi hiukan uneliaaksi; hänen poskiaan kuumotti niin ulkoilmasta. Kun Else toi sisälle kahvia, huomasi Ida Elisabet, että hän oli kai suorastaan torkahtanut hiukan.

Sitten pikkutytöt raivasivat pöydän, ja pikkupojat, Vikarr ja Geirmund, kävivät levottomiksi kärsimättömyydestä salin suljetun oven takana. Mutta vihdoinkin kuului sieltä merkinanto – pitkään laulava viulunääni. Pojat törmäsivät ovea vastaan, niin että molemmat puoliskot ponnahtivat auki, ja siinä seisoi joulukuusi ja loisti ja säteili, ja Jens Braatø valonkajossa, viulu posken alla: "Taivaassa, taivaassa" – hän soitti vanhaa kansansävelmää, ja hänen soittaessaan kaikki hiipivät pois ja istuutuivat hiljaa ympäri salia. Sitten Jens Braatø laski kädestään viulun ja käyrän, otti vanhan raskaan Raamatun ja aukaisi messinkihelat.

Ida Elisabet muisti, mitenkä vaikeata kaksi vuotta sitten oli pitää Sølviä kohdallaan, sillä aikaa kun Peppe luki jouluevankeliumia. Kalle-poju makasi pää hänen rinnallaan – kun Ida Elisabet silmäsi häntä, huomasi hän että poika nukkui.

Hän jäi istumaan poika sylissä, ja Jens Braatø tarttui jälleen viuluun, ja anoppi istuutui pianon ääreen. Toiset asettuivat piiriin joulukuusen ympärille. Borghild Braatø löi ensi äänen, viulu yhtyi, heleästi ja säteillen, ja kaikki lauloivat yhdessä: "Kaikukaa, kellot, kaikukaa tänään, yö on niin tumma" –

Mutta ensimmäisen säkeen jälkeen Borghild Braatø keskeytti, hypähti tuolilta ja tuli Ida Elisabetin luo: "Sinunkin täytyy olla mukana, oma Lisken – ja Kallepoju – tulkaa nyt" – hän suuteli Ida Elisabetia nopeasti ja hellästi poskelle. "Eikö niin – onhan nyt joulu!" Ida Elisabet mumisi yllättyneenä – tohvelit – ne olivat hänelle liian suuret – ja anoppi purskahti nauruun, riemullisesti keventyneenä: "Pötyä! Täällä me emme välitä sellaisesta, me!"

Hän katkaisi ketjun Fritiofin ja Helgan kohdalta – vanhempi vieraista tytöistä – painoi Kalle-pojun toisen käden isän käteen ja liitti äidin toiselle puolen: "Kas noin! Nyt Kalle-poju tanssii joulukuusen ympärillä äidin ja isän välissä." Onnellinen hymy yli koko kasvojen hän palasi takaisin pianon ääreen, ja musiikki jatkui jälleen.

Oli jo myöhä, ennen kuin koko ohjelma oli läpikäyty, sillä Vettehaugenissa vietettiin kaikki jouluaatot samaan tapaan eikä mitään saanut jättää pois. – Vanhemmat soittivat ja lapset lauloivat kaikki jouluvirret, ja sitten seurasivat "Leikatkaamme kauraa", "Katajapensas", ja monet muut kansantanssit ja laululeikit. Sitten seurasi lahjojen jakelu ja joulumakeiset, ja lopulta jouluillallinen, pöydällä siansylttyä ja muuta suolaista ja kotona valmistettua raittiusolutta – mutta sitten täytyi Borghild Braatøn panna kuntoon tavallisten vuoteitten lisäksi makuusijat kahta vierasta varten, jotka hän odottamatta oli saanut.

He joutuivat samaan vuoteeseen, pikkutyttöjen huoneeseen yläkerrassa. Ja Borghild Braatø kantoi vuodevaatteita ja lakanoita arkihuoneeseen ja alkoi valmistaa sijaa sohvalle – Merete sai nukkua siinä tämän yön.

Sali oli nyt puolihämärä, vain pianonkynttilät paloivat vielä, ja ilmassa oli kynttilänsydänten ja kuusenhavun pehmeä tuoksu. Ida Elisabet istui puolinukuksissa keinutuolissa lähellä ikkunaa. Tuuli ulvoi rakennuksen ympärillä, aika ajoin ajautui lunta päin ruutua, vaikka ilma jo oli paljon tyyntynyt. Jens Braatø sanoi, että jos huomenna olisi kaunis ilma eikä Helgaa ja Lovisea tultaisi hakemaan, hän lainaisi reen Teiestä ja kyyditsisi tytöt kotiin. Matkasta voisi tulla oikein hauska, rekeen mahtuisi ainakin kuusi, ja Kalle-poju.

– Ida Elisabetilla oli ollut aika homma saada Kallepoju vuoteeseen – poika oli lopen uupunut ja ulvoi, kun hänen piti mennä makuulle alusvaatteissaan, hän tahtoi päästä makuupussiin. Ja Ida Elisabet oli auttanut Jarngerdiä astioiden pesussa. – Nyt hän oli väsynyt. Mutta kyllä aattoilta oli ollut hauska, ja he olivat suloisia, niin huolettomia ja iloisia, ja oli ollut niin ihanaa, kun isoisä oli soittanut miltei taukoamatta koko illan. Ja sitten hän oli iloinen, etteivät he olleet puhuneet mitään siitä – Fritiof oli ollut niin kiinni kaikessa muussa, ettei hän edes ollut maininnut Sølvin nimeä.

Pikku-Merete tuli sisään, riisuutui sopessa ja hiipi vuoteeseen. Joulukuusi oli siirretty syrjään, niin että sen oksat riippuivat sohvan jalkopään yli.

"Onko siinä hyvä maata, oma kultani?" kysyi äiti, hän tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla pullo ja lasit kiilsivät. Fritiofin joululahja isälle oli ollut pullo portviiniä, jonka hän oli saanut eräältä kauppamatkustajalta pari päivää sitten.

"Voi äiti, tässä on niin ihanaa."

"Älä istu siellä, pikku Lisken, pelkään että ikkunasta vetää" – anoppi sytytti vanhan sinisen kuutamolampun ja asetti lasit pöydälle – "tule tänne ottamaan lasi viiniä, se tekee sinulle hyvää."

Talo oli hiljennyt – jalkojen kopina ja töminä yläkerran huoneista häipyi pois, vielä pari hiipivää askelta ja sitten mätkähdys. Metsän ja meren pauhina kuului nyt niin selvästi, tuulenpuuska painoi seiniä, niin että ne rasahtivat, ja kiiri sitten ulisten edemmäs. Vain vanhemmat, poika ja pojanvaimo olivat enää ylhäällä; he istuutuivat pöydän ääreen.

"Äiti, enkö minäkin voisi saada hiukan viiniä?" pyysi Merete sohvastaan.

"Se ei voi olla hänelle muuta kuin hyväksi", sanoi Fritiof. "Annahan hänelle lasi, äiti."

Braatøläiset olivat olleet täysraittiita monta vuotta, rouva Borghild kuului vieläkin raittiusyhdistykseen, mutta Jens Braatø oli ilmoittanut eroavansa tultuaan siihen vakaumukseen, ettei ihanteena ollut ehdoton raittius ja kiellot, vaan juomakulttuuri. "Niinkuin tällä kansalla ennenkin on ollut. Silloin paloviinaa oli kotona joka talossa, mutta pulloon ei koskettu – se sai seisoa kaapissa kuukausimääriä. Mutta jos vieras tuli taloon, oli pullo heti esillä, ja ryyppylasi ja sokeriastia! Ryyppy, sokeripala ja vielä ryyppy, toiselle jalalle – lausun kunnioittavan ja juhlallisen tervehdykseni, näin! Ja ryyppy miestä kohden, jos oli jotakin ylimääräistä tehtävää, raskasta työtä merellä tai maalla – se sulatti väsyneen ja viluisen ruumiin. Muuten täysin raittiita vuodet umpeen – mutta pidoissa ja hautajaisissa, paljon, paljon – niin, uskallanpa käyttää niin isoista kieltä: en tosiaankaan usko, että onnettomuus oli niin kauhean suuri, jos miehet joivatkin vähän liikaa, silloin kun talossa kerran oli juhlat – samat miehet eivät koskaan väärinkäyttäneet alkoholia kotioloissa. Mutta nyt – hyi hitto, luvatonta viinikauppaa ja salakuljetettua viinaa ja taskukanistereita, joista he seisovat juomassa käymälöiden seinänvierillä! Mutta tietenkin, kun kerran Borghild on eri mieltä, pidän hänen mielipidettään kunniassa, niinkuin tahdon, että kaikki kunnioittavat minun vakaumustani, – minä kunnioitan jokaisen rehellistä vakaumusta."

Hän nautti pienestä portviinitilkastaan, niin että oli ihan liikuttavaa. Miespoloinen, hän oli kai hyvin kohtuullinen – mutta mitenkä hän viihtyikään, saadessaan istua noin ja saarnailla, ja samalla autuaasti imaista viiniä pienin kulauksin!

Voi Herra Jumala, minä pidän sittenkin heistä, ajatteli Ida Elisabet – he ovat aivan kuin viattomia – puolivanhoja, köyhiä, elämän kolhimia; he eivät koskaan ole olleet täysikasvuisia. Ja minäkin olen avuton, elämän kolhima, sen vuoksi etten ole koskaan saanut olla oikein lapsi. Mutta ainakin tänä iltana meidän on ollut hyvä olla – ja jo se on paljon.

Jens Braatø jakoi viimeisen viinitilkan Ida Elisabetin ja Fritiofin ja itsensä kesken: "Äiti on kai jo väsynyt – ja kai tekin olette – niin että iloista joulua, pääsiäiseen saakka" – hän suuteli vaimoaan: "siitä saat, sinä – ryypyn asemesta!"

Kello kävi kahta – Ida Elisabet vallan hoiperteli väsymyksestä, noustessaan ja koettaessaan pysyä jaloillaan.

Kaulatusten olivat appivanhemmat menneet sohvan ääreen, jossa pikku-Merete nukkui joulukuusen alla. Borghild Braatø viittasi molemmat nuoret sinne:

"Eikö hän ole suloinen?" kuiskasi hän liikutettuna. Merete nukkui poski tyynyyn vajonneena, paksut palmikot valuivat hennoille olkapäille. "Meidän suloinen, ihana lapsukaisemme, isä!"

Ida Elisabet ja hänen miehensä seisoivat odottaen, hiukan hämillään, samalla kun nuo toiset vanhemmat olivat palvoen kumartuneet nuoren tytön yli, joka nukkui ja näytti ihan jouluenkeliltä. Sitten Borghild Braatø kääntyi ja syleili molempia, samalla kertaa.

"Voi sinua, oma pieni Lisken parkani!" Hän suuteli Ida Elisabetia äkisti poskelle. "Mutta koeta ajatella – niin, minä muistan aina Grundtvigin ihania sanoja:

    "Mut rakastavainen varmaan
    sydänhaavatkin umpeen saa,
    kun katsoo hän silmiin armaan
    tai hiuksia koskettaa.

"Eihän tuo ole Grundtvigia, äiti, se on aivan muuta – luulen että se on –"

"Olkoon, mutta voihan se silti olla totta", sanoi rouva Borghild nopeasti ja hiukan loukkaantuneena, "voi, se on niin totta, niin totta!" Hän suuteli ensin Ida Elisabetia ja sitten poikaansa. "Se on niin totta, Lisken! Ja nyt kai me sitten menemme maata. Iloista joulua vielä kerran, omat rakkaat lapseni –"

Toisena joulupäivänä oli aina pidot Teiessä.

Vieraita olivat vain vettehaugenilaiset, mutta he tulivat yhdeksän miehen voimalla, ja Meislingit – insinööri ja rouva ja Ciss ja Sunniva ja molemmat vanhemmat pojat, jotka siis nykyisin olivat jo smokki-iässä. Siitä tuli jo iso seura.

Ida Elisabet tunsi itsensä toivottomasti 'viidenneksi pyöräksi'. Hän oli neulonut vanhan sinisen georgettepukunsa uuteen uskoon, mutta ei ollut onnistunut työssään; hame oli jo liian vanha. Ja vanha Meisling ja tyttäret – itse asiassa he eivät olleet niin erikoisen hienosti pukeutuneet, mutta he vaikuttivat hienoilta. Rouva Meisling oli oikeastaan melkein ruma, kasvot pienet ja ryppyiset ja hampaat eteenpäin työntyvät, mutta hän oli olemukseltaan tyylikäs, aina mustissa. Tyttäret taas näyttivät siltä, kuin juuri olisivat tanssineet esiin jostakin englantilaisesta kuvalehdestä, vaaleat leikkohiukset kehystivät raikkaita kasvoja, ja vaaleanvihreät iltapuvut olivat hyvin avokaulaisia. Kerrankin Ida Elisabet oli samaa mieltä kuin anoppi, vaikkakaan hän ei vastannut mitään, kun toinen teki huomautuksiaan Meislingin pikkutyttöjen paljaista selistä.

Mutta ruoka ja viinit olivat tietenkin erinomaisia –. Jens Braatø piti pienen esitelmänsä juomakulttuurista ja tuntui viihtyvän kuin kala vedessä.

Ciss Oxley esiintyi emännän tapaisena; hänen yllään oli aivan ihastuttava puku, teräksenharmaata silkkisamettia. Ida Elisabetin mieleen johtui yhtäkkiä – tuo vanha jäärä, Lars Sommervold, eihän hänellä vain ollut mitään aikeita Ciss Oxleyn suhteen –? Jos Ida Elisabet olisi ottanut vaarin tohtorin sanoista silloin kesällä, olisi hänestä ehkä voinut tulla tämän kodin valtijatar. Ei niin, että hän olisi katunut; silmänräpäystäkään ei hän ollut suhtautunut vakavasti tohtorin ehdotukseen. Mutta hän oli kuitenkin ollut hienokseltaan pettynyt sen vuoksi, ettei tohtori koskaan sittemmin edes viitannutkaan tuohon kaikkeen. Ida Elisabetin isä oli kertonut, että Espanjassa oli tapana sanoa, kun joku vieras ylisti kotia tai jotakin, mitä siinä oli: "Kaikki, mikä on minun, on Teidän." Mutta sai olla varuillaan, ettei ottanut sitä todesta. Ehkäpä tohtori Sommervold oli samaa tyyliä.

He istuivat suuressa salissa, tahmeat liköörilasit edessään, kupeissa viimeinen kylmä kahvitilkka; flyygelin ääressä oli rouva Meisling kesken loputtoman pitkää sonaattia – ja yhtäkkiä tohtori Sommervold tuli Fritiofin luo.

"Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssasi – tahdotko olla kiltti ja tulla huoneeseeni." Fritiof katsahti tohtoriin pelästyneenä, mutta nousi ja meni hänen kanssaan. Aina kun joku sanoi, että hänellä oli jotakin sanottavaa, otti hän saman liioitellun rohkean ilmeen, ikään kuin olisi odottanut, että häntä moitittaisiin jostakin tekemästään tyhmyydestä, ja valmistautui näyttelemään yllättynyttä.

Mutta hetken kuluttua tohtori palasi.

"Onko sinulla hetkeksi aikaa, Ida – tahtoisimme kernaasti puhua kanssasi eräästä asiasta."

No niin, hänkään ei odottanut, että kysymys koskisi muuta kuin ikäviä asioita –.

Vastaanottohuoneessa istui Fritiof potilaantuolissa – hänen kasvonsa olivat vallan veltot ja tyhmät, mutta Ida Elisabetin tullessa sisään hän oikaisihe, imaisi kerran sikaria ja näytti viralliselta.

"Asia on niin, Lisken, että minulle on tarjottu paikkaa, tohtori Sommervold on tarjonnut – ja tahtoisimme kernaasti tietää sinun mielipiteesi." Paikka oli autonajajan toimi suuressa yksityissairaalassa Bergenin lähistöllä. Palkkaa oli satakuusikymmentä kruunua kuukaudessa, vapaa asunto, lämpö ja valo, "mutta kas, tohtorin mielestä minun toistaiseksi pitäisi olla siellä yksinäni, sinä et voi jättää liikettäsi, jonka niin suurella vaivalla olet saanut tuottavaksi – silloinhan sinä vaihtaisit varman epävarmaan."

"Voithan käsittää, että minusta sinun pitäisi olla iloinen!" Ida Elisabet huomasi että mies nähtävästi oli toivonut vastaväitteitä. "Tällaisena aikana ja niinkin hyvä tarjous! Ja vakinainen toimi!"

Fritiofin piti se ottaa – Ida Elisabet oli sen päättänyt sinä hetkenä, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Ja kuta enemmän hän huomasi että sekä Fritiof että tämän vanhemmat kernaimmin halusivat asian jäävän silleen, sitä varmemmin hän päätti, että miehen oli otettava paikka.

He pohtivat asiaa joka puolelta, palattuaan Vettehaugeniin samana iltana. Jens Braatø oli takertunut kirjeen kohtaan, missä puhuttiin univormusta: "Tiedättehän kuinka sydämestäni olen koko elämäni ajan vihannut univormuja! Loppujen lopuksi ei se ole muuta kuin merkkinä siitä, että mies on velvollinen noudattamaan toisen ihmisen käskyjä – merkki vapaan miehen alennustilasta. Jumalan kiitos – minä olen ollut köyhä koko elämäni, mutta vapaa mies – oma herrani, eikä minua totisesti miellytä ajatus, että minun poikani täytyy ottaa vastaan määräyksiä."

Onko sitten parempi, että on pakko ottaa vastaan apua? ajatteli Ida Elisabet uhmamielisenä. Liiaksi miestä ottaakseen vastaan käskyjä, mutta ei liiaksi ottaakseen vastaan vaatteita vaimoltaan tai ystäväinsä allekirjoituksia papereihin. Mutta hän ei sanonut mitään.

"Ja nyt piti tämän tulla! Eihän ole kysymys edes tavallisesta virkapuvusta, vaan suorastaan palvelijan vormusta. Voiko ajatella sen epävapaampaa asemaa!"

"Niin Herra Jumala, appi-isä, mutta sehän kuuluu sairaalaan – ihmiset, jotka tekevät mitä johtohenkilöt käskevät. Laivassa – ja juuri samasta syystä, taikka talossa – ja kaikkialla –"

"Tietenkin, tietenkin, johto on tarpeen, mutta kaiken täytyy rakentua vapaaehtoiselle, molemminpuolisen ymmärtämyksen tukemalle yhteistyölle –"

"Fritiof saa luvan olla niin ymmärtäväinen, että hän näkee, hänen on oltava yhteistyössä minun kanssani elättääkseen meitä kaikkia." Hän oli kauhuissaan että oli paljastanut itseään siinä määrin.

Mutta nyt anoppi yhtyi:

"Juuri siinähän, oma Liisa-lapseni, olet minun mielestäni niin väärässä. En luule että teille jää mitään ylijäämää, mikäli teillä on kaksi taloutta – vaikka Fritiof luovuttaisi toisen huoneen vahtimestarille ja olisi ruoassa heillä. Kas kaupungissa tarvitaan niin paljon muuta. Rahaa menee –. Voi oma rakas pikku Lisken, eihän kaikki riipu siitä, onko elämiseen vähän taikka paljon; vaan rakkaudesta – että lapset huomaavat lämpimän turvallisen hellän ilmakehän kodissa. Ajattele kuinka vaikeata Jensin ja minun on ollut monta kertaa, niin että ette voi aavistaakaan. Mutta kysyn sinulta suoraan: oletko koskaan nähnyt onnellisempaa, sopusointuisempaa kotia kuin meidän?"

"En", Ida Elisabetin täytyi myöntää. "Mutta minä olen erilainen. Ja te olette voineet olla onnellisia, koska olette sellaisia kuin olette ja joku toinen on toisenlainen."

"Siinähän itse näet!" sanoi Borghild Braatø säteillen. "Ei – vetäkää yhtä köyttä, omat rakkaat lapseni. Eihän teiltä tähän asti ole mitään puuttunut, mikäli tiedän. Ja voihan hyvinkin käydä, että Fritiof saa jotakin työtä täällä – sillinkalastuksessa esimerkiksi."

Seuraavana aamuna – heidän piti matkustaa kotiin saman päivän laivassa – anoppi tuli ja uskoi hänelle Mereten asian. Hän itki viljalti sitä kertoessaan. Hän ei ollut tahtonut puhua siitä ennen, jottei pilaisi joulutunnelmaa.

"Mutta kun ajattelen, kuinka monta meistä enää on jäljellä ensi jouluna, kun kellot soivat! Herjulf on jo kerta kaikkiaan poissa, ollut kolmatta vuotta, ja hän kirjoittaa niin vähän, kuten tiedät. Else lähtee Osloon, ja Jarngerd Gittan luo, ja nyt meidän täytyy lähettää pikku Merete luotamme tällä tavoin. Ja jos nyt Fritiofinkin täytyy matkustaa kotoa! Voi Jumala, Lisken, etkö voi käsittää miltä minusta tuntuu, joka olen tottunut seisomaan keskellä lapsilaumaani – ja nyt minulta ryöstetään yhdellä kertaa enemmän kuin puolet maallista aarrettani."

"Mutta anoppi, eihän kukaan voi vaatia, että saisi pitää täysikasvuiset lapset kotona loputtomiin, vain omaksi iloksi. Kerranhan täytyy heistäkin tulla vastuunalaisia ihmisiä. Tietäisitpä vain, miltä tuntuu, kun heidät kadottaa niin pieninä, että saa antaa heille kaikkea ja olla heille kaikkea –"

"Niin tietysti." Borghild Braatø kuivasi kyynelet silmistään. "Juuri vastuusta puhuen – minusta sinä otat suuren vastuun kantaaksesi laskiessasi Fritiofin menemään tällä tavoin. Ajattele mitenkä nuori hän on ja niin kaunis – ole varma että hän ei tarkoita mitään väärää, mutta tiedäthän itse että naiset aina ovat juosseet hänen perässään, jo siitä kun hän oli ihan lapsi. Ja tavallaan hän on vieläkin niin välitön ja poikamainen. Ja tottunut olemaan naimisissa. Ymmärräthän mitä tarkoitan?" Hän näki miniän tulevan tulipunaiseksi kasvoiltaan. "Ei, mutta rakas Lisken juuri sehän on luontoa, elämän kauneutta, kun olemme luodut olemaan juuri tuota toisillemme. Juuri senhän vuoksi meidän naisten täytyy suojella pyhää tulta, niin ettemme karkoita miehiämme epäkauniisiin ja siveettömiin suhteisiin – juuri sitähän minä tahdoin auttaa sinua ymmärtämään. Älä pane alttiiksi teidän molempien onneanne."

Fritiofin täytyy matkustaa. Jos hän vain suostuu kestämään siinä asemassa ja tekemään kunnollisesti työnsä, muutan kernaasti hänen luokseen – voin myydä liikkeeni, voin ottaa vastaan leninkiompelua tai mitä tahansa siellä. Vaikka meille tulisi vieläkin vaikeampaa kuin meillä nyt on, olisin sittenkin tyytyväinen. Kunhan vain näen Fritiofin tekevän työtä.

Oli tarpeetonta kiihtyä näin anopin sanoista. – Joskin hänestä itsestään tuntui, että hänen oli koetettava tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, joihin oli vapaaehtoisesti sitoutunut – niin ei noiden ihmisten päähän milloinkaan juolahtaisi, ettei hän ehkä viihtynyt niissä. Parhaansa tekeminen näissä oloissa vaati häneltä, että hän piti huolta niin hyvin kuin taisi ihmisistä, joiden piiriin oli joutunut, että hän hillitsi itseään ja karttoi kohtauksia, oli sanomatta heille ikäviä totuuksia paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin saattoi hiukankin toivoa, että sanoista tosiaankin voi olla jotakin hyötyä. Eräänlaista hellyyttä hän joka tapauksessa tunsi heitä kohtaan, vaikkakaan hän ei pitänyt heistä. Ja anopin mielestä – ainakin joskus – hän oli hyvä vaimo Fritiofille. Mutta siten ei anoppi tietenkään voinut ajatella muuta kuin uskoessaan, että Ida Elisabet rakasti Fritiofia. Anoppi lähti siitä, että he rakastivat toisiaan. Niin Fritiofkin uskoi.

Rakastaa. Häntä huumasi sisäisesti, kun hänen mieleensä juolahti, että kerran, kauan sitten, hän siis todellakin oli rakastanut Fritiofia. Niin uskomattomalta kuin se nyt tuntuikin hänestä, niin paljon kuin hän sitä häpesikin, ajatellessaan sitä nyt – kuinka hyvänsä, kerran hän oli todella ollut onnellinen, maatessaan Fritiofin sylissä. Oli ollut kuuma ja rakastunut, huomatessaan sen Fritiofin olemuksessa – että Fritiofin mielestä he uskalsivat kiellettyä leikkiä, ollessaan noin sylikkäin – Ida Elisabet tahtoi tehdä hänet turvalliseksi, yllyttää hänen itsetuntoaan. Oma poikani, olethan tullut mieheksi nyt.

Sitä oli sietämätöntä muistaa nyt – välissä oli aika, jolloin Ida Elisabetin täytyi vähitellen oppia, päivästä toiseen, että Fritiof vaati saada olla hänen vastuuton, puolikasvuinen, hyvinvoipa, lörpöttelevä poikasensa – aina täynnä itseluottamusta, aina vailla itsetuntoa.

Eikä Fritiof edes huomannut mitään muutosta. Silloin tällöin hän ehkä vaistosi epämääräisesti, ettei Ida Elisabet ottanut vastaan hänen hyväilyjään – niin, ei aivan samalla tavoin kuin heidän avioliittonsa ensi aikoina. Mutta sitten hän rauhoitti itseään sillä, etteivät he olleetkaan vastanaineita, saattoihan olla luonnollista, jos vaimo joskus oli hiukkasen väsynyt, hänellähän oli niin paljon hommaa. Mutta Fritiofin mieleen ei edes juolahtanutkaan, että oli olennainen ero heidän suhteessaan, joko hän sai Ida Elisabetin sen vuoksi, että tämä tahtoi sitoa itsensä häneen, tai sen vuoksi, että vaimo kerta kaikkiaan oli sitoutunut hänelle, ja että, kuten Ida Elisabetin isän oli ollut tapana sanoa, siitä mihin on sitoutunut juomispäissään, on selvittyäänkin vastattava.

7.

Ida Elisabet kuunteli korvat hörössä – teki turhiksi kaikki väitteet, joita Fritiof ja vanhukset esittivät, kuvaili Fritiofille kaupunkielämän kaikkia huvituksia ja etuja. Kun Fritiof vain ensin oikein tottuisi olosuhteisiin sairaalassa ja hän, Ida Elisabet, keksisi jonkun, jolle hän uskaltaisi jättää liikkeensä, muuttaisi hän poikien kanssa Fritiofin luo – hän huomasi ihmeekseen että hän tosiaankin kuvitteli hyvinkin toivorikkaasti sellaista muutosta. Kaupungissa ei varmaankaan olisi ketään, jota huvittaisi penkoa heidän asioitaan. Autonkuljettaja ja tämän vaimo, joka otti vastaan leninginompelua. He ehkä vajoaisivat yhteiskunnallisesti, appivanhemmat sanoivat niin, eikä heidän taloudellinen asemansa ainakaan alussa paranisi. Mutta näin loppuisi se, joka oli ollut heidän molempien häpeänä näin kauan – että Fritiof eli vaimonsa elättämänä ja että Ida Elisabet oli tuollaisen miehen vaimo.

Itse asiassa ei Fritiof kylläkään hamaan tähän päivään saakka koskaan ollut osoittanut, että se vaivasi häntä. Mutta vaikka hän oli sellainen, ettei hän koskaan itsestään koettaisi hakea mitään työtä, vaan päinvastoin aina yritti päästä kaikesta mikä vain sivusikin jotakin vaivalloista, niin saattaisihan hän hyvinkin viihtyä, kunhan hänet vain sai työnnetyksi niitten riviin, jotka olivat jotakin. Ehkäpä hän viihtyisi hyvinkin – ja autot ja autojutut olivat aina eniten kiinnostaneet häntä. Hänen piti myös auttaa puutarhassa, mikäli hänellä oli aikaa – siitä ei hän niinkään välittänyt, mutta kai se saataisiin järjestymään sillä tavoin, että hän, Ida Elisabet, auttaisi häntä. Voi –. kaikki sujuisi kyllä hyvin – sen täytyi sujua.

Ida Elisabet pani kuntoon hänen vaatteensa, ja oli kuin Fritiof olisi saanut hieman enemmän rohkeutta matkallaan ulos maailmaan, sitä mukaa kuin hän näki paita- ja alusvaate- ja sukkapinojen kasvavan salinpöydällä. Hän hypisteli niitä ja katseli pieniä merkkejä, joihin oli kudottu F. B. ja joilla Ida Elisabet oli varustanut jokaisen vaatekappaleen.

Ida Elisabet olisi oikeastaan kernaimmin tahtonut matkustaa hänen mukanaan nähdäkseen, millaiseen paikkaan hän joutui. Mutta hänen oli mahdotonta saada rahoja riittämään. Joka tapauksessa hän oli hyvillään hiljaisena talvi-iltapäivänä, seisoessaan sillalla ja huiskuttaessaan laivalle, jonka kokka suuntautui ruosteenpunaisia, pakkasusvasta häämöttäviä saaria päin. – Paksu raskas savunauha osoitti laivan kulkemaa tietä ja heijastui harmaana mustaan veteen.

Hänen mentyään tuli taloon hyvin hiljaista.

Kalle-poju ei ollut erikoisen halukas olemaan ulkona. Sitä paitsi sattui aina myrskyjä ja sadesäitä, jolloin hänen täytyi pysytellä sisällä. Mutta kunhan ulkona vain oli parikin pakkasastetta, ilmestyi hän takaisin ovelle melkein siinä samassa, kun Ida Elisabet oli saanut hänen ylleen ja päästänyt ulos: "Äiti, minun on niin kauhean vilu." Hän ei koskaan itkenyt, mutta näytti niin hirveän onnettomalta. Silloinkin kun Ida Elisabet vei hänet toisten lasten joukkoon, hän jäi kohta aivan kuin heidän leikkiensä ulkopuolelle, seisoi vain siinä –.

Ida Elisabet tuli väliin aivan kapinoivan kärsimättömäksi – eikö hän koskaan saisi aikaa mennä ulos pojan kanssa! Yhden ainokaisen kerran koko talvena he olivat tehneet retken sillan yli ja jokivartta pitkin – Fritiofin lähdön jälkeisenä sunnuntaina. Päivä oli ollut kylmä, mutta silloin Kalle-poju ei ollut valittanut viluaan; hän oli ollut niin innostunut kysymään ja juttelemaan – ja jälkeenpäin hänen poskensa olivat olleet niin suloisen punaiset.

Mutta Ida Elisabet sai olla iloinen, että liikkeessä oli siksi paljon tekemistä. Se olikin tarpeen. Merete tarvitsi koko joukon uusia alusvaatteita mennäkseen parantolaan. Ja Else ja Jarngerd tarvitsivat hekin yhtä ja toista lähtiessään kotoa. Kaikesta siitä Ida Elisabet ei kylläkään saisi mitään käteistä, mutta anoppi lupasi hänelle kinkun, voita ja kalaa. Ida Elisabet ei väliin suorastaan käsittänyt, millä keinoin hän oikein saisi rahaa menoihinsa.

Joululahjaksi oli Jens Braatø valmistanut Kalle-pojulle pienen pöydän ja tuolin, ja poika sai pitää ne sisällä kaupassa, puolittain myymäläpöydän suojassa, kun hänen piti pysytellä niin paljon sisällä. Hän istui aivan hiirenhiljaa, kun vain äiti antoi hänelle paperia ja lyijykynän.

Hänen piirustuksensa näyttivät pelkältä sekamelskalta, mutta itse hän kyllä tiesi mitä ne tarkoittivat. Hän saattoi esimerkiksi piirustaa pitkiä ohuita makkaroita, joilla oli aivan kuin mitäkin ripsuja toisessa päässä, ja ne olivat muka ihmisiä: siinä oli isiä ja äitejä ja lapsia, selitti hän, ja siinä miehiä, jotka seisoivat sillalla höyrylaivan tullessa, ja siinä ihmisiä, jotka olivat vihaisia toisilleen. Eräänä päivänä hän oli piirustanut pyörylän, ja sohinut sen täyteen mustaa. "Mitä se tarkoittaa?" kysyi Ida Elisabet. Carl katsahti häneen kuiskaten oudolla, pelästyneellä äänellä: "Se on kun ollaan haudassa –", ja työnsi äkkiä paperin luotaan.

Pääsiäiseksi Ida Elisabet osti pojalle laatikon värikyniä. Ensimmäisenä päivänä sataa tihutti, niin että he jäivät istumaan keittiöön Ida Elisabetin ensin raivattua aamiaispöydän. Tämä oli ainoa huone, jonka Ida Elisabet oli voinut asettaa hieman sieväksi. Hän piti seinien raikkaasta keltaväristä, ja nyt pyhiksi hän oli ommellut, uudet ikkunaverhot pumpulivoilen jätekappaleesta – pieniä vihreitä kukkia valkoisella pohjalla. Olise oli puhdistanut läkkiastiat, ja sitten hän oli järjestänyt lautaset ja kupit riviin, sen mukaan kuin värin puolesta parhaiten sopi, ja hän oli asettanut punaruutuisia liinoja pöydälle ja keittiöpenkille. Ida Elisabet tunsi itsensä miltei varakkaaksi istuessaan täällä näin – ikkunalaatikko, joka kasvoi ruoholaukkaa ja persiljaa, oli niin tuore ja vihreä. Hänen teki mielensä istua hetki ja vain nauttia – jättää kaikki hyödyllinen pieneksi aikaa. Olisipa hänellä vain ollut hauska kirja, ajatteli hän, ja suklaapala.

"Äiti – etkö sinä osaa piirustaa?" kysyi poika äkkiä.

"Olen kyllä osannut, hiukan – pikkutyttönä."

"Etkö sinä enää osaa?"

"En tiedä, Carl, on niin kauan siitä kun yritin."

Poika tuli ja pani piirustusvehkeet hänen syliinsä:

"Voi äiti, koettaisit nyt – ehkä sinä hyvinkin osaat!"

Ida Elisabet oli valmistanut pojalle eräänlaisen piirustusvihkon erivärisistä päällyspapereista. Ja äkkiä hänen teki mielensä piirustaa valkoisella kynällä ruskealle paperille – sen karkealle nurjalle puolelle. Lintuja hän oli piirustanut erikoisen näppärästi, lapsena.

"Mitä siitä pitäisi tulla?" kysyi poika jännittyneenä; hän puolittain makasi pitkin pöytää sen toisella puolella.

"Kyyhkynen – se on olevinaan kyyhkynen –". Ensimmäisestä ei tullut niinkään hyvää, mutta oli aivan kuin hänen sormensa olisivat alkaneet muistella, vähitellen – kuinka hän oli menetellyt piirtäessään niitä edestä ja sivulta ja alhaalta, kun ne lensivät ja kaartelivat – ja kyyhkyslakan, ja talon katon, ja päätykolmion, ja tytönkasvot ikkunassa, taustana vihreitä puunlatvoja –.

Päästessään oikein alkuun se oli hänestä niin hauskaa, että oli miltei mahdotonta keskeyttää. "Ja nyt tällä!" pyysi Carl ja ojensi sinipunervan kynän. Ida Elisabet selaili vihkoa ja piirusti vaaleansiniselle paperille tuntureita ja vettä tunturien juurelle ja pienen höyrylaivan tunturiseinän alle, otti taas valkoisen kynän ja veti muutamia valkeita viiruja tunturin laelle: "Se on lunta, Carl." Pojan henki tuntui lämpöiseltä hänen otsallaan, pojan silmät tunkivat miltei ulos päästä: hän oli niin jännittynyt, että hän sanoi vain pari katkonaista sanaa silloin tällöin. Sitten Ida Elisabet piirsi kukkakoreja ja pari kilipukkia puskusilla ja lapsia, jotka hyppäsivät nuoraa, ja kolme naista, jotka istuivat vierekkäin penkillä päät yhdessä, niin että Kalle-poju puhkesi pieneen riemunauruun.

Ida Elisabet ihmetteli jälkeenpäin, miksei hänen mieleensä ennen ollut juolahtanut piirustaa lapsille. Mutta ajatellessaan Fritiofia hän tunsi äkillistä vastenmielisyyttä: hän ei olisi voinut piirustaa nytkään, jos Fritiof olisi ollut kotona – hän ei tietänyt miksikä ei, mutta niin vain oli.

Tämän jälkeen hän useinkin piirusti Kalle-pojulle – kun poika vain näki äidin istumassa vapaana hetkenkin iltasella, tuli hän heti ja pyysi äitiä piirustamaan. Ja oli somaa nähdä, kuinka kaikki selvästi toistui pojan omissa töherryksissä – hän koetti jäljitellä äidin piirustuksia.

Fritiof ei ollut erikoisen näppärä kynämies, niin että kirjeitä tuli harvoin eivätkä ne suuria sisältäneet. Mutta hän kuulosti kylläkin tyytyväiseltä. Hän kertoi ostaneensa uusia vaatteita – sinisen vaatekerran, kevätpäällystakin, raakakumipohjaiset kengät. Niin, hän tarvitsikin ne, raukka. Mutta eräänä päivänä saapui pölynimuri ja kirje Fritiofilta – hän oli ostanut sen vähittäismaksulla. Ida Elisabet olisi kernaammin suonut, että mies olisi lähettänyt kotiin vähän rahaa – juuri käteisestä oli hänellä niin toivoton puute. Anopin lähettämät ruokatavarat olivat erinomaisesti tarpeen, mutta hän oli aina ja ikuisesti ilman rahaa – ja sitä tarvittiin ennen kaikkea tukkukauppiaille, ja valoon ja veroihin ja Olisen palkkaan niinä päivinä, kun tämä oli apuna. Maitoa ja leipää ja vähän sokeria hänen piti niin ikään ostaa – hiukan muitakin taloustarvikkeita, hän ja poika eivät sentään voineet elää pelkällä Vettehaugenin kinkulla ja voilla. Hän vei munat kauppayhdistykseen, mutta hinta oli niin alhainen, että kanat hädin tuskin kannattivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli päättänyt ostaa kengät itselleen, mutta niiden hankkiminen sai kai jäädä pitkälle eteenpäin; ostaakseen Kalle-pojulle jalkineet hänen oli pitänyt ottaa rahaa pojan pankkitililtä.

Pölynimuri olisi kyllä ollut hyvä olemassa, varsinkin kaupan siivoamisessa – mikäli vain Fritiof jatkuvasti suorittaisi vähittäismaksuerät. Mutta Ida Elisabetia epäilytti se seikka, eikä hän itse jaksaisi saada konetta maksuun.

Saada liike myydyksi – pelkkä ajatuskin oli toivoton. Pari naista oli tosin hyvinkin halukasta, mutta he kykenivät suorittamaan vain mitättömän summan käteisellä; Ida Elisabet ei uskaltanut suostua ainoaankaan heidän tekemäänsä ehdotukseen.

Mutta hän oli kerta kaikkiaan tottunut rahahuoliin – aivan niinkuin ihminen tottuu kroonilliseen sairauteen. Ja hänen mielensä oli joka tapauksessa valoisampi ja kevyempi nyt kuin vuosikausiin – tunsi olevansa nuori ja terve ihminen, kaiken uhallakin. Kun hän työskenteli puutarhassa iltaisin taikka söi yhdessä pojan kanssa ja kuunteli tämän juttelua, saattoi tapahtua, että kaikki hänen huolensa aivan kuin haipuivat taivaanrannan taa, pitkiksi ajoiksi. Hän oli alkanut kutsua poikaa miltei yksinomaan Carliksi – oikeastaan oli hänestä aina tuntunut, että Kalle-poju oli vastenmielisen imelä nimi pojalle, mutta se oli Fritiofin keksintöä. Taikka oikeammin, se oli lähtöisin appivanhemmista, Vettehaugenin väki viljeli lakkaamatta hyväilyriimiä. Hän ei ollut koskaan sietänyt sitäkään, että he nimittivät häntä Liskeniksi; kukaan ei ollut ennen kutsunut häntä niin.

Hän ei juuri tavannut vettehaugenilaisia tänä suvena. Kauniilla ilmalla hän teki miltei säännöllisesti kävelymatkan Kalle-pojun kanssa, sitten kun kauppa oli suljettu. Seurasi virtaa, kulki Vestnæsiin rantaa pitkin, kierteli lähiseutujen teitä. Hän oli nykyisin valmiimpi seisahtumaan ja puhelemaan vastaantulijoiden kanssa. "Hän on tullut oikein pulskaksi tänä keväänä", sanoivat he Carlista, ja "mitenkä terveeltä te näytätte, rouva Braatø." Hän antautui helpommin juttusille asiakkaittensa kanssa ja nauroi heidän kertomilleen – salatajunnassaan hän lähti siitä, että hänen oma elämänsä ei enää antanut muistuttamisen aihetta; hänen mieleensä ei edes juolahtanut että kesävieraat pohtivat Fritiofin poissaoloa ja mitä se merkitsi.

Väliin kutsuttiin hänet Esbjørnseneille sunnuntaisin, iltapäiväkahville, ja väliin hän pistäytyi Maritin luona katsomassa tämän kukkia. Hän sai Maritilta verenpisaroiden pistokkaita ja pienen punakelloisen Louis-Philippen, joka jo oli täydessä kasvussa.

Carl ei ollut läheskään niin valmis kuin ennen menemään levolle ilman vastalauseita tänä kesänä – Ida Elisabetin täytyi väliin suorastaan yllättää hänet. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut pojan yöpussiin, sattui että poika yritti livistää – pisteli karkuun hiukan kömpelöin hypyin ja päästeli pieniä, hurjia kiljahduksia kuin kokeillakseen. Äiti sai hänet kiinni, nosti syliinsä ja kantoi vuoteeseen:

"Kas niin – nyt saa riittää täksi päiväksi – pane nyt koreasti maata ja nuku! Poikani, poikani, pikku pikku poikaseni –" Hän rutisti poikaa syliinsä ja suuteli tätä, silmät lujasti ummessa, sillä kyynelet pyrkivät esiin. Hän ajatteli Sølviä lakkaamatta, ajatus seurasi häntä kuin pieni varjo, väliin se oli hiukan hänen takanaan, väliin aivan kohdalla, ja kun hän iltaisin koetti saada poikaa levolle, oli kuin Sølvin nauru olisi kummitellut joka sopesta, ja oli aivan käsittämätöntä, ettei pienokainen ollut jossakin täällä lähellä ja odottanut että äiti pyydystäisi hänetkin syliinsä.

Fritiof kirjoitti pari kertaa kuussa ja kertoi suurista suunnitelmistaan. – Hän oli saanut ostaa hienon viulun oikein halvalla, ja nyt hän oli jälleen alkanut harjoittaa musiikkia, talveksi hän kustantaisi itselleen muutamia viulutunteja, ehkäpä hän vast'edes pääsisi ansioille sitä tietä. Sitten hän ehdotti Ida Elisabetille, että he ostaisivat käytetyn auton, hän tahtoi aloittaa omaan laskuunsa: "kiiruhda myymään liikkeesi ja tule tänne, niin saatpas nähdä, miten hyvät päivät meille vielä tulee." Syksymmällä hän kirjoitti "verestävänsä tietojaan kirjanpidossa ja kauppalaskennossa" – eräs nainen, johon hän oli tutustunut sairaalassa, rupeaisi antamaan hänelle tunteja ja lukemaan englantiakin hänen kanssaan, mikäli hän vain haluaisi.

Ida Elisabet kirjoitti hänelle ja kehotti pitämään paikan, jonka hän oli onnistunut saamaan. Hän nauroi itsekseen kirjoittaessaan näin – kirje oli niin hirveän pikkutärkeä! Hän kehuskeli Fritiofin pontevia suunnitelmia mitä viulunsoittoon ja englantiin tuli – ja nauroi. Herra Jumala, eihän hän muuta voinut! Mutta nyt kun hän oli saanut Fritiofin välimatkan päähän, ei hänestä ollut niin vaarallista, vaikka mies oli kuin mikäkin lapsi, jota piti kehua ja kehottaa.

Kun toiminimi, jolta Fritiof oli ostanut pölynimurin, kirjoitti ja karhusi häneltä maksamatta jääneitä eriä, harmitti se häntä, mutta samalla hän nauroi. Tämän ainoan kerran hän soitti tohtori Sommervoldille: "Eikö sinusta oikeastaan teidän jo pitäisi saada pölynimuri Teieen –." Hän antoi tohtorin korjata haltuunsa koko koneen ja piti hyvänään ne viisikymmentä kruunua, jotka siitä jo oli maksettu; se oli tervetullut lisä hänen laihaan kassaansa. Sinä iltana hän osti neljä napoleonintorttua kotiin ja tarjosi Carlille ja itselleen. "Eikös maistunut – ihanaa, eikö niin?" Hän suuteli poikaa poskelle, niin että moksahti – poski tuntui pyöreältä ja kiinteältä, poika oli tortunmurenissa silmiä myöten. "Äitisi on ollut kevytmielinen –"

Herra Jumala, siihenhän se loppui, eikä hänen kevytmielisyytensä ollut vienyt mihinkään sen vaarallisempaan! Hän nauroi raisusti itsekseen – miltei unohtuneet lapsuusajan muistot välähtivät hänen mielessään: kööpenhaminalainen palmupuutarha, jossa hän oli ollut isän kanssa juomassa teetä, Langelinie, kiertomatka kauppaliikkeissä äidin seurassa – hän oli saanut tanssipuvun, pelkkää irlantilaista nypläystyötä, ja nutriaturkin ja pari kilpikonnanluista harjaa, joita koristivat kruunupäiset nimikirjaimet ja kultainen vaakunakilpi; ne olivat kai aikoinaan kuuluneet jollekulle sotapakolaiselle. Ja hotellissa, jossa he asuivat, oli hänen huoneeseensa kuuluva kylpyamme ollut aivan kuin marmoria –. Ajatella, että hän kerran oli saanut kaikkea, mihin hän vain viittasikaan, Herra ties' miten olisi käynyt, jos tuota ihanuutta olisi kestänyt. Hän oli melkein unohtanut, miltä se oli tuntunut – mutta tietysti hän silloin rakasti kaikkea ylellisyyttä. Ja pohjimmiltaan oli kai hänessä ollut taipumuksia sekä intohimoon että kevytmielisyyteen – hänhän oli ollut usein niin rajattoman kiihottunut kaiken kauhean takia, mitä oli tapahtunut kotona, ja täynnä hekumaa joutuessaan noihin väleihin Fritiofin kanssa. – No niin, elämä oli osannut ottaa hänet kiinni – ja totuttaa valjaisiin. Nyt hän ajatteli, tavallaan milteipä ylimielisesti – eihän se ollut niin vaarallista. Mikäli hän ennen oli ollut villivarsa, tunsi hän itsensä nyt vakaaksi kuin hevonen: hän jaksaisi kyllä vetää kuormansa, ponnistelu oli ihanaa –. Neljä napoleonintorttua, olihan todella vitsikästä, ettei hummaus tullut sen kalliimmaksi! "Tule, Kalle-poju, niin äiti opettaa sinulle voimistelua. Eikös vain meillä olekin ollut hauskaa tänään?"

Eräänä päivänä syksymmällä saapui anoppi. Hänellä oli mukanaan suuri kori päärynöitä: "Ne ovat niin ihania, Lisken, minusta tuntui että minun täytyi tuoda muutamia sinulle." Borghild Braatø säteili. He olivat tuskin ehtineet keittiöön ja Ida Elisabet oli saanut kahvivehkeet tulelle, kun anoppi oikein purkautui:

"Voi Lisa kulta, minä olen niin iloinen, niin – minun tekisi ihan mieli käydä polvilleni tässä paikassa ja kiittää Jumalaa – niin, tiedätkö, olenkin jo kiittänyt! Ajatteles että Merete on kihloissa! Ja saa niin suurenmoisen miehen!"

Hän oli ollut potilaana keuhkotautiparantolassa; Frede Norbø oli hänen nimensä ja hän oli suuren talon poika Nordmøhestä – maakauppa ja mylly ja vaikka mitä. Ja hän oli niin harvinaisen hieno luonne, ja kaunis ja jalo ihan kauttaaltaan, kirjoitti Merete.

Borghild Braatø alkoi hiljaa nyyhkyttää:

"Pikku-Merete oli nimittäin paljon vakavammin sairastunut kuin me tahdoimme kertoakaan teille. Voi, minä olen ollut niin suuressa hädässä hänen takiaan, Lisken – hänhän on aina ollut niin hento, ei läheskään niin roteva kuin muut meidän lapsemme, ja sitten hänen olemuksessaan oli jotakin selittämätöntä, aivan kuin hän ei oikein olisi kuulunut tähän maailmaan. Mutta nyt minä tunnen itseni niin rauhalliseksi, senhän voit ymmärtää, nyt, kun rakkaus on tullut hänen luokseen, ei Jumala voi muuta kuin tehdä hänet terveeksi, Jumalahan on rakkauden Jumala, Lisa!"

Ida Elisabet asetti esiin kahvikupit. Hän katsahti toiseen, joka hymyili kyyneltensä läpi – ja jätti kysymättä, oliko Mereten rakastettukin paranemaan päin. Eikä rouva Braatø maininnut mitään siitä. Innostuneena hän alkoi kertoa, miten paljon Merete nyt saattoi tehdä sisarustensa hyväksi: Vikarr saisi antautua liikealalle, sillä hänhän voisi sittemmin päästä lankonsa liikkeeseen, ja Jarngerdin tai Elsen Merete voisi pitää kotonaan, hänhän ei ollut vahva, niin että hän tarvitsi hyvää apua: "Voi, tiedäthän, niin suuressa paikassa on kyllä työtä monille ihmisille –".

"Ole hyvä, anoppi –." Ida Elisabet tarjosi hänelle kinkkuvoileipälautasta. Hänet valtasi jälleen tuo omituinen tunne, hellyys ja vastenmielisyys, samalla kertaa. Olihan tuollainen luottamuksellinen rakkaus kaikkeen omaan tavallaan suurenmoista – ja tuo sokeus kaiken muun paitsi oman pesän suhteen –.

"Miten ihanaa kinkkua – ei, onko se todellakin sitä, mitä sait minulta? En osaa sanoa, Lisken, mutta kaikki aivan kuin maistuu niin hyvältä täällä." Borghild Braatø jutteli ja söi: "Niin, joskus tuntuu tosiaan aivan kuin Jumala kokoaisi tulisia hiiliä pääni päälle. Kun vain ajattelenkaan, miten onneton olin viime jouluna! Ja sitten piti juuri siitä tulla Mereten onni! Ajatteles, ehkäpä saamme heidät molemmat jouluksi kotiin. Ja Fiffi-pojuseni, josta aikoinani olin niin levoton – siinäkin on kaikki kääntynyt parhain päin, sillä sinä olet hänelle niin erinomainen vaimo, Lisken – sanonkin sen aina kirjoittaessani hänelle. Raukka, hän kaipaa niin kovasti kotiin. Mutta Jumalan kiitos, jouluksi hän siis tulee –."

"Niin, hän toivoo saavansa viikoksi lomaa. Mutta siihenhän on vielä aikaa, anoppi, ja esteitä voi aina sattua." Mutta sitten hänestä tuntui, että hän oli inhottava, kun ei voinut olla heittämättä kylmää vettä toisen hehkuville kuvitelmille tulevasta ihanuudesta.

8.

Fritiof tuli kotiin jouluksi. Hän näytti säteilevän terveeltä – oli ehkä liiankin pyöristynyt, mutta siitähän voi päätellä hänen viihtyneen. Kokeilu oli nähtävästi onnistunut. Ja niin Ida Elisabet antoi toisen riemun tarttua itseensäkin – suostui jonkinlaisesta hyväntahtoisesta yhteisilosta siihen, että Fritiof aina ja lakkaamatta oli hänen perässään. Fritiof kertoi ummet ja lammet kuinka hirveästi hän oli kaupungissa saanut taistella yksinäisyydentunnettaan vastaan: "Mutta onhan sinunkin ollut pikkuisen ikävä miestäsi, Lisken, vai eikö? Älä koetakaan kieltää!" Hän sulki uudelleen Ida Elisabetin valtaisaan syleilyynsä. Ida Elisabet tunsi itsensä pieneksi ja laihaksi hänen käsivarsissaan, oli kuin hän olisi ollut terävä ja kova – piti varoa ettei hänestä vallan tullut riivinrauta – tuossa viihtyisyyttään säteilevässä pojassa, joka ei mitään aavistanut, oli jotakin, joka aina herätti hänen vastustushaluaan. Sitten hän naurahti ja irrottautui toisen sylistä: "No niin, hiukan – sehän on selvää", ja otti laimeasti vastaan suudelman.

Tänä jouluna oli ilma kaunis ja tyyni –. auringonkajoa sumussa ja vihertävä häivähdys paljaalla maalla, heidän saapuessaan Vettehaugeniin jouluaaton aamupäivänä. Merete ja hänen sulhasensa eivät voineet tulla, mutta heidän suuri yhteiskuvansa oli joulupöydällä kynttilöiden ja puolukan varpujen välissä. Sulhasen kasvot olivat ylen tavalliset, jos kohta melko sievät, valtava määrä kiharaa tukkaa kammattuna suoraan otsalta – hän oli niin hurjan musikaalinen, kertoi Borghild Braatø, Elsekin puuttui joulupöydästä tänä vuonna, hän oli saanut talousapulaisen paikan Oslon läheltä. Mutta hän aivan kuin jäi vähän syrjään, sen vuoksi että sisarta ympäröi sellainen kohu.

Koko tavallinen jouluohjelma läpikäytiin, mutta Ida Elisabet ei päässyt samanlaiseen tunnelmaan kuin viime vuonna. Hän muisti silloin tunteneensa sydämensä lämpenevän – häntä oli liikuttanut jokin, mikä oli lähtöisin näiden ihmisten keskinäisestä hellyydestä, heidän riemunsa ja laulunsa ja musiikkinsa, myrskyn vinkuessa nurkissa ja lumen piiskatessa ikkunoita – ja jokaisella heillä oli surunsa ja tuskansa, jonka he peittivät, joulun takia. Tänä vuonna olivat kaikki toiset niin innostuneita, ettei hän voinut seurata mukana: yksinpä pikkuinen Vikarr-poikanen pöyhisteli vallan juhlallisena tuntien arvonsa vastaisena kauppamiehenä. Oikeastaan kävi heitä ennemminkin sääli – jos tämä kääntyisi heille pettymykseksi, niin –. Jotakin pettymystä he joka tapauksessa saisivat maistaa, ja hän tiesi että silloin hän joutuisi kuuntelemaan heidän valituksiaan, näkisi anopin kyyneleitä, jotka aina liikuttivat häntä niin kauheasti, ja apen sydämellistä, surullista ihmettelyä, että hän nyt jälleen oli pettynyt. Ida Elisabetia vaivasi jo etukäteen myötätunto, jota – hän tiesi sen – häneltä ennen pitkää vaadittaisiin, samalla kun häneltä tietysti vaadittaisiin yhtä ja toista muutakin.

Toistaiseksi oli kysymys vain siitä, ottaisiko hän ommellakseen anopin ja Jarngerdin uudet puvut; Borghild Braatølla oli jo nyt kankaat, niin että tarvittiin vain lisätarvikkeet. Mutta hänen oli aina niin vaikeata saada aikaa riittämään, ja nyt antoi Fritiofin käynti hänelle paljon lisätyötä, ja tilinpäätös oli edessä. Mutta he tarvitsivat pukujaan, sillä Frede ja Merete voivat tulla vierailulle tammikuussa.

Fritiof rehenteli valtavasti ollessaan kotona vanhempiensa luona, kehui saaneensa paljon aikaan ja kertoi autokaskuja, niin että käry nousi, ja sitä paitsi hän soitti viulua isälleen. Siinä oli jotakin, jota Jens Braatø todella ymmärsi – mutta hän oli olevinaan kylläkin tyytyväinen pojan käyränkäyttöön; Fritiofhan ei ollut soittanut moniin aikoihin, ja kun otti sen huomioon, oli hän isän mielestä mennyt eteenpäin. Fritiof kertoi sitä paitsi yhtä ja toista naisesta, joka oli opettanut kirjanpitoa hänelle; hän teki tiettäväksi, että nainen oli hyvinkin ihastunut häneen, mutta itse puolestaan ei hän tietysti välittänyt naisesta sillä tavoin; tämä oli reilu ja hyvin kiltti hänelle, mutta jo vanhanpuoleinen eikä ollenkaan kaunis. Sekään ei tuntunut loukkaavan hänen vanhempiaan, vaikka olihan alhaista puhua tuossa äänilajissa ystävättärestä, Kamilla Arnesta. Ida Elisabetille hän ei ollut maininnut edes nimeä, eikä Ida Elisabet ollut tahtonut kysyä miehen opiskeluista, muun muassa siksi, ettei hän ollut niinkään varma, oliko edes hituistakaan totta kaikessa, mitä Fritiof oli kirjoittanut. Saattoi hyvinkin olla, että se, mitä Fritiof kertoi isälleen ja äidilleen, oli enimmäkseen pelkkää keksintöä.

Teien kartanon ovet olivat lukitut tänä jouluna; tohtori Sommervold oli matkustanut miniänsä luo, joka makasi sairaana – syöpätautia, oli Borghild Braatø kuullut. Siitä huolimatta oli aivan kuin vettehaugenilaiset olisivat olleet hieman loukkaantuneita, kun he tänä jouluna jäivät ilman Teien joulupitoja.

Ida Elisabet kulki joulun pyhät umpeensa ja kaipasi että jälleen tulisi arki. Hän oli sitonut suuren seppeleen havunoksista, ja olisi halunnut mennä haudankaivajan luo ostamaan muutamia valkoisia hyasintteja tai tulppaaneja; vaimon oli tapana kasvattaa hiukan sipulikasveja ja myydä niitä arkunkoristeiksi. Ida Elisabet oikein kaipasi kirkkomaalle, sillä siellä hän saisi olla hetkisen yksinään ja itkeä, ja pääsisi olemasta luonnoton, lempeä ja tasainen. Mutta Fritiof oli huomannut, kun hän lähti seppele käsivarrellaan, ja tuli juosten perässä. – Ida Elisabet ei mennytkään haudankaivajalle hakemaan kukkia, ja laskettuaan seppeleensä haudalle hän jäi vain seisomaan jo odottamaan, samalla kun Fritiof tuijotti jäykästi ja liikutettuna härmäisiin ruohoturpeisiin: "Oma ihana pikku aarteemme! On aivan kuin en vieläkään voisi käsittää, että hän makaa tuossa. Oi, tietäisitpä vain, miten usein olen ajatellut Sølvia, istuessani yksin iltaisin huoneessani, kaupungissa –."

Toisena uudenvuodenpäivänä Fritiof matkusti takaisin. Ida Elisabet jätti tavarain luetteloinnin ja tuli saattamaan sillalle. Näinä viime päivinä, heidän palattuaan Vettehaugenista, ei hänelle juuri ollut jäänyt aikaa puhua Fritiofin kanssa. Ja nyt piiritti uudenvuoden kiire hänet ihan umpisukkulaan.

Hän tuli oikein pahoilleen huomatessaan erinäisiä ruumiillisia oireita, jotka hän entuudestaan tunsi. Tietenkin saattoi olla niin, etteivät ne lopultakaan mitään merkinneet – mutta hän ei oikein uskaltanut luottaa siihen. No niin, siinä tapauksessa hänen täytyi levollisesti suhtautua asiaintilaan. Ainakin Carlille saattoi olla hyväksi, jos hänen ei tarvitsisi olla yksinään. Poika oli sitä laatua, että Ida Elisabetin oli aina tarkkailtava häntä, mutta äidin mieleen johtui usein, ettei luultavasti olisi terveellistä, jos poika huomaisi miten herkeämättä häntä pidettiin silmällä. Jumalan kiitos, Kalle-poju rakasti äitiään ihan kauheasti, eikä äiti kai yleensäkään voinut rakastaa lapsiaan liian paljon. Oli vain kysymys siitä, millä tavoin se ilmeni. Ida Elisabet itse oli sisimmässään pitänyt niin äärettömästi sekä isästään että äidistään, ja häntä aivan ihmetytti havaitessaan, kuinka vähän hänen rakkautensa heihin oli kärsinyt siitä hillittömästä raivosta, jonka he olivat herättäneet hänessä hänen huomattuaan heidän vahingoittavan itseään. Se pani hänet ajattelemaan ruostetta, joka voi ilmetä suurissa tukevissa rautakaluissa: ne voivat olla aivan punertavia päältäpäin ja niiden pintakerrostuman voi hakata pois, niin että paksut sirpaleet lentelevät – se merkitsee joka tapauksessa niin vähän itse vankan sisustan rinnalla, joka on kiinteä ja turmeltumaton. Mutta hän ei olisi tahtonut, että hänen lapsensa pitäisivät kenestäkään sillä tavalla. – Vaikka sekin ehkä saattoi olla parempaa kuin rakastaa vanhempiaan niin kuin Fritiof ja hänen sisaruksensa rakastivat Jensiä ja Borghildia; he eivät edes olleet laskelmallisia, niin paljon he eivät ajatelleet vanhempiaan, he vain turvautuvat pesiinsä, niin kauan kuin eivät tule omin voimin toimeen. Ja vanhemmat rakastivat lapsiaan niin paljon kuin yleensä oli mahdollista rakastaa – itse tapa vain oli niin äärimmäisen väärä. Olla koskaan tekemättä mitään pitämättä lasten parasta silmämääränä, mutta olla milloinkaan antamatta lasten huomata, että he alituisesti olivat hänen mielessään – hiukan siihen tapaan oli hänen toimittava – eikä hän saisi liian paljon hyväillä ja holhota Carlia.

Mutta kuitenkaan hän ei voinut sille mitään, että sydän aivan kuin käpertyi kokoon rinnassa joka kerta, kun tuo uusi mahdollisuus johtui hänen mieleensä. Hänen oli nyt niin välttämättä pysyttävä terveenä, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa huomioon omaa ruumistaan, niin, että hän suorastaan voisi antaa sen olla mahdollisimman vähällä ruoalla ja unella. Ja yhtä ja toista ylimääräistä menoa seuraisi aina tuontapaisesta, vaikkakin sen järjestäisi mahdollisimman halvaksi.

Tammikuun loppupäivinä hän sai kirjeen etäältä sognilaiselta asianajajalta. Tämä kirjoitti kuulleensa, että Ida Elisabet aikoi myydä liikkeensä ja tarjoutui välittämään mahdollisesti syntyvän kaupan Ida Elisabetin ja kahden hieman vanhemman rouvashenkilön välillä – Rostesundin entisen papin tyttärien. Mikäli Ida Elisabet kiinnitti huomiota heidän tarjoukseensa ja halusi heitä tavata, saapuisi asianajaja henkilökohtaisesti neuvottelemaan Berfjordiin.

Ida Elisabet vastasi suoralta kädeltä haluavansa joka tapauksessa lähemmin kuulla asiasta, joten tietenkin olisi paras tavata ja neuvotella. – Asioiden ollessa näin, olisi edullisinta, jos hän toteuttaisi suunnitelmansa ja matkustaisi Fritiofin luo. Hän sai luvan kiskoa kuormaansa ja ahertaa voimainsa mukaan, ja auttaa Fritiofia, jotta tämä voisi pitää paikkansa. Kun he vain molemmat tekisivät työtä kodin hyväksi, täytyi heidän onnistua, ja Ida Elisabet vapautuisi häpeän tunteestaan, siitä ettei hän voinut kunnioittaa sitä ihmistä joka kuitenkin oli hänen lastensa isä, eikä luottaa häneen.

Kirjeenvaihto sognilaisen asianajajan kanssa kehittyi edulliseen suuntaan; hän lupasi käydä tapaamassa Ida Elisabetia jonakin maaliskuun alkupäivänä. Ja niin Ida Elisabet kirjoitti Fritiofille ja kertoi, että hän ehkä saisi liikkeensä myydyksi, joten hän ja Carl voisivat muuttaa kaupunkiin. Tuosta uudesta mahdollisuudesta ei hän toistaiseksi halunnut puhua mitään. Eihän ollut mitään syytä vielä peloittaa miestä uusilla elatusvaikeuksilla. Viikko kirjeen lähettämisen jälkeen hän seisoi kaupassa ja mittasi paitakangasta eräälle helleläiselle vaimolle. Hän kuuli keittiön oven käyvän ja erään äänen. Sehän oli Fritiof! Samassa silmänräpäyksessä Carl juoksi sisään ja kuiskasi aivan pelästyneenä:

"Äiti – isä on palannut – hän istuu puulaatikolla –."

"Anteeksi", sanoi Ida Elisabet asiakkaalle, ja Carlille: "Olepas nyt oikein nopsa – ota yllesi ja juokse heti Olisen luo ja kysy, voisiko hän tulla tänne nyt ihan heti." Itse hän meni suoraa päätä keittiöön.

Siellä Fritiof istui kumarassa, kasvot käsissään ja molemmat matkalaukut edessään lattialla.

"Hyvä Jumala, Fritiof – mitä on tapahtunut – oletko sairas?"

Fritiof kohotti päätään ja katsahti häneen traagillisesti. Sitten hän nousi ja tuli Ida Elisabetin luo:

"Niin, tässä saat minut takaisin!" Hän otti Ida Elisabetin syliinsä. "Hermot, näetkös – en jaksanut enää, minun täytyi tulla kotiin! Voi Lisken, miten olenkaan sinua kaivannut!"

"Kas niin, riisu nyt päällysvaatteesi – mene saliin, siellä on lämmitetty. Suo anteeksi, kaupassa on nyt juuri eräs asiakas –."

Helleläinen vaimo halusi vielä kolme metriä villakangasta lapsenmekkoon, ja Ida Elisabet poimi pakan toisensa jälkeen hyllyltä. "Jotakin musliinista, eikö se sopisi? Taikka skotlantilaisruutuista? Sitäkö, jota Ola Markussen osti joululahjaksi kaksosiaan varten – niin, muistan sen hyvin – mutta sitä ei nähtävästi ole jäljellä muuta kuin metri ja kahdeksankymmentä – ei, se ei kyllä riitä –." Sydän hänen rinnassaan oli raskas kuin mikäkin möhkäle. Mitähän ikävää oikein oli tapahtunut. Vihdoinkin ostaja sai kaikki, mitä halusi, ja Ida Elisabet meni miehensä luo:

"Mutta oletko siis sairas, Fritiof – etkä ole sanaakaan maininnut siitä kirjeissäsi?"

"Ei, mitä se olisi kannattanut – kun et kuitenkaan voi auttaa minua siinä asiassa. Mutta nyt en jaksanut enää –."

Oliko Fritiof menettänyt paikkansa –? Mutta Ida Elisabet ei mielestään voinut kysyä sitä heti. Ensiksi piti miehen saada ruokaa. Tänään oli keskiviikko, ja silloin oli kaupan jauhettua lihaa ja makkaroita. Hänen tuli vesi suuhun ajatellessaan punaista jauhelihaa nelikulmaisissa, valkoisissa emaljoiduissa astioissa; vaistomaisesti hän tunsi mielensä kevenevän, kun hän näin sai aihetta ostaa sitä. Tänä talvena hän oli keittänyt päivällisruokaa vain niinä päivinä, kun Olise oli talossa; yksinpä kalaruoankin valmistus vei aikaa. Carlille hän antoi maitoa ja leipää ja munia – se sopi lapsille, ja poika piti siitä. Raukka, kuinkahan iloiseksi hän tulisikaan saadessaan sunnuntairuokaa keskellä viikkoa!

Oli aivan mahdotonta päästä selville Fritiofista. Hän väitti itse olevansa sairas – hermot pilalla. Ei, hänelle ei ollut tapahtunut mitään ajo-onnettomuutta, ei ainakaan mitään, joka oli hänen syytään – mutta hän tunsi itse, tämä ainainen rasitus kävi hänen hermoilleen. Ei, hän ei ollut käynyt lääkärillä eikä tahtonut käydä nytkään – ei ainakaan ennen kuin tohtori Sommervold palaisi. Nythän täällä oli jälleen viransijainen, joku uusi, joka ei ollenkaan tuntenut häntä tai hänen sukuvaiheitaan.

"Sanonpa sinulle, Ida Elisabet, en sovi asumaan kaupungissa. Olen aina tuntenut itseni juurettomaksi kaikkialla muualla paitsi täällä kotona vuonolla. En viihdy kaupungissa."

"Minulta ei koskaan ole kysytty, viidynkö Berfjordissa."

"Mutta tietysti sinä viihdyt? Eihän voisi kuvitella mitään luonnonkauniimpaa seutua, ja me tunnemme kaikki ihmiset täällä, ja isä ja äiti asuvat likellä, ja mehän olemme tulleet aika hyvin toimeen tähän asti."

Uutinen Fritiofin kotiinpaluusta oli tietenkin kulkeutunut laivan mukana Vallervikeniin; koska tahansa oli joku sikäläinen odotettavissa.

"Ei, moisiin viransijaisiin en minä ainakaan luota, en ollenkaan – ajatteles, miten Sølvin kävi! Itse asiassa, olihan hullua vaatia, että ottaisin autonkuljettajan paikan niin pian tuon jutun jälkeen. Sen minä kyllä sanon Sommervoldillekin, kunhan vain tapaan hänet."

"Ehkei hän tule kotiin ennen pääsiäistä."

Fritiof katsahti epävarmasti häneen, mutta ei sanonut mitään.

"Etkö voi kertoa minulle asiaa ihan sellaisena kuin se oli?" pyysi Ida Elisabet. "Oletko menettänyt paikkasi sairaalassa?"

Silloin hän ponnahti ylös ja vannoi pyhästi, ettei hän ollut sitä menettänyt, paikka odotti häntä, mikäli hän vain tahtoi palata; hän oli vain saanut virkavapautta. Kysymys oli vain siitä, etteivät he mitenkään voineet asua yhdessä sairaalassa, monesta syystä.

Olisi ehkä tunnotonta, ajatteli Ida Elisabet, pakottaa miestä palaamaan niinkin vastuunalaiseen toimeen, siksi järkyttyneeltä hän tuntui. Ellei Fritiof sitten vain näytellyt sekä itselleen että hänelle.

"Ethän sinä puhunut sanaakaan kaikesta tästä, kun olit jouluna kotona", sanoi Ida Elisabet masentuneena. "Silloin ei ollut määrääkään, kaikki oli niin erinomaista."

"Jouluna! Enhän minä silloin aavistanutkaan, että sinä haudoit mitään tällaista! Purkaa kotimme juuriaan myöten ja viskata meidät kaikki ulos epävarmuuteen –."

"Mutta siitähän me olemme koko ajan olleet yksimielisiä, Fritiof."

"Emme! Enhän voinut kuvitellakaan, että sinä todella tekisit sellaista!" – Hänen äänensä alkoi vallan piipittää. "En voi käsittää että hennoisit tehdä niin – hävittää tämän pienen kotimme, jossa meidän on ollut niin hyvä olla."

Ehkäpä syy on aivan yksinkertaisesti se, ajatteli Ida Elisabet. Tietoisesti tai vaistomaisesti on kai Fritiof luottanut siihen, että koska tahansa voisi palata tänne, ja niin hän oli aivan kadottanut tasapainonsa, kun alkoi näyttää siltä, että Ida Elisabetin lähtösuunnitelmista todellakin tulisi tosi.

Niin, totisesti ei ollut helppoa päättää, mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen tapanaan oli ollut ajatella, eräs suuri etu oli hänellä joka tapauksessa: kukaan ei ollut häntä niin lähellä, että olisi tietänyt, mitä hän tunsi ja ajatteli. Tohtori Sommervold oli ainoa, jolle hän joskus oli jotakin uskonut, mutta aina, kun niin oli tapahtunut, hän oli tuntenut itsensä ihan laihtuneeksi ja hikiseksi, aivan kuin kuumetaudin jälkeen. Silloinkin kun tuloksena oli ollut tohtorin antama apu, oli Ida Elisabetista tuntunut – sellainen apu maksoi joka tapauksessa paljon, kun hinnaksi täytyi puhua itsestään. – Mutta nyt hän joka tapauksessa toivoi, että tohtori olisi ollut kotona, niin että hän olisi saanut neuvotella tämän kanssa.

Kolmantena päivänä saapuikin Jens Braatø – äiti makasi sairaana korvatulehduksessa, vilustuttuaan, kertoi hän. Jumalan kiitos – niin, tietysti oli häijyä ajatella siten, olihan korvatulehdus kuulemma niin tuskallinen, mutta Ida Elisabetin mielestä oli joka tapauksessa helpompi puhua appi-isän kanssa. Ida Elisabet olikin jo vallan epätoivoinen: ainoa seikka, josta hän oli päässyt selville, oli että Fritiof oli saanut päähänsä olla koskaan enää palaamatta kaupunkiin. Vaimoa oli ihan alkanut pelottaa – entäpä jos tässä kaikessa oli jotakin salattua –. Ehkäpä Fritiof oli tehnyt jotakin sellaista, ettei hän uskaltanut –. No niin, siinä tapauksessa Ida Elisabet saisi kyllä aikoinaan tietää –.

Kun Fritiof kertoi ja jutteli, istui isä, kasvoillaan juuri se ilme, joka aina sai Ida Elisabetin tuntemaan itsensä aseettomaksi. Apen vaaleanruskeat silmät olivat niin kauniit, ja oli kuin hän aina olisi ollut yhtä ihmeissään ja kuin haavoittunut, milloin hänellä oli jotakin vastusta. Tällä kertaa Ida Elisabet sai miltei tukea appi-isältä – hyvin säyseästi kyllä tämä esitti mielipiteenään, että Fritiofin oli palattava kaupunkiin ja ainakin yritettävä vielä jonkin aikaa. "Tee niin, poikaseni – ellei se käy, tulee kai jokin neuvo siihenkin, saatpas nähdä –." Mutta hänenkään mielestään ei Ida Elisabetin vielä pitäisi heittää kaikkea – hän käytti tätä sanontatapaa. "Ymmärrän hyvin että sinusta on monta kertaa tuntunut vaikealta – mutta onhan se kuitenkin mennyt, tähän saakka; eihän tämä liike ole niinkään huono yritys." – "Totta puhuakseni", sanoi hän, heidän jäädessään hetkiseksi kahden kesken, "luulen ettet voi saada Fritiofia matkustamaan lupaamatta ylläpitää kotia täällä, häntä varten."

"Mutta ellen haluaisi luvata sitä?" Ida Elisabet ei uskaltaisi ryhtyä myymiseen, mikäli Fritiof todellakin oli menettänyt paikkansa tai tiesi, että oli vain ajan kysymys, milloin hänet sanottaisiin irti. Mutta, ajatteli Ida Elisabet, jos hänen piti jäädä istumaan tänne ja saada kotiin tuo suuri mies, joka ei viitsinyt liikahtaakaan –. Oi, kunpa vain tämä uusi ei olisi ollut tulossa! Ensimmäistä kertaa elämässään toivoi hän oikein rajusti – oi, jospa hän pääsisi siitä!

Seuraava päivä oli postipäivä, ja Fritiof meni hakemaan postia. Ottaessaan vastaan kirjeensä Ida Elisabet tunsi, että niihin oli juuttunut jokin inhoittava hajuvedentuoksu. Hän ei saanut muuta kuin pari laskua, uuden hinnaston liikkeestä, josta hän tavallisesti otti suojapuvut ja muuta sentapaista, sekä kirjeen sognilaiselta asianajajalta. Kun hän avasi kirjeitään, seisoi Fritiof katselemassa.

Ida Elisabet nyökäytti päätään.

"Ajatteletko sitä vieläkin?"

"Tietysti."

"Mutta isähän kielsi –" "Annan paljon arvoa isällesi, Fritiof, monessa suhteessa. Mutta en erikoisesti neuvonantajana liikeasioissa."

Fritiof siristi hiukan silmiään. Sitten hän kääntyi ja meni.

Vähän myöhemmin, kun Ida Elisabet meni keittiöön aloittaakseen päivällisen valmistuksen, loisti jokin kirje keskellä lattiaa; kuori oli pitkulainen ja sinipunerva. Ida Elisabet nosti sen lattialta. Se oli osoitettu Fritiofille, ja hajuvedentuoksu lähti siitä. Ida Elisabet asetti sen lautastelineelle, mutta kirjeen tuoksu oli niin väkevä, että hän otti sen ja siirsi eteiseen.

Vähän ajan perästä tuli Fritiof: "Oletko nähnyt mitään kirjettä?" – hänen ilmeessään näkyi levoton jännitys. "Olen kai pudottanut sen taskustani."

"Se on eteisessä – kaapin päällä."

Fritiof harppasi keittiönlattian yli ja kääntyi takaisin kirje kädessään: "Oletko lukenut sen –!"

Ida Elisabet nauroi: "Oletko hullu –"

"No Jumalan kiitos", kuiskasi hän äänekkäästi.

Kun Ida Elisabet palasi saliin, saatuaan iltatyöt tehdyksi, aikoi hän asettua ompelemaan. Kirje oli ikkunalaudalla ompelukoneen vieressä.

"Etkö voi ottaa huostaasi tuota kirjettäsi?" pyysi Ida Elisabet hermostuneesti. "Kätke se tai polta, mutta älä pidä sitä esillä täällä ja joka paikassa –!"

Fritiof nousi äkisti pöydän luota, pani pois sanomalehden – tuli sitten, otti kirjeen ja jäi seisomaan hänen eteensä kirje kädessään. Hän näytti niin naurettavalta – ja yhtäkkiä Ida Elisabet tuli ajatelleeksi, että mies oli kulkenut ja tiputellut kirjettään ihan hänen nenänsä eteen, tehdäkseen hänet uteliaaksi. Herra Jumala, hän oli kai tehnyt jonkin valloituksen kaupungissa, ja nyt piti vaimon välttämättä saada se tietää –.

"Fritiof, olisitko kiltti ja hoitaisit uunia – tämän pitäisi tulla valmiiksi tänä iltana."

Fritiof jäi seisomaan kuten äsken ja näytti siltä kuin hän olisi hautonut jotakin.

"Et siis vaadi saada nähdä sitä?" hän kuiskasi vaivautuneella äänellä.

"Enpä tosiaankaan halua."

Silloin vaipui kirje hänen eteensä ompelukoneelle: "Lue." Fritiof meni pois ja vaipui pöydän ääreen, kätki kasvot käsivarsiinsa. "Paras, on että saat tietää kaikki –!"

Ida Elisabet katsahti häneen halveksuen. Sitten hän poimi muutamia arkkeja kuoresta:

    "Rakas rakastettu poikaseni!

    Nyt on jälleen yö ja minä istun yksinäni tässä meidän
    sohvannurkassamme, niin että voit käsittää, kuinka ajatukseni ja
    kaipaukseni hakeutuu sinun luoksesi, ja ajattelen miten sinun
    laitasi nyt on, sinä oma rakas rakastettuni."

"Mitä peijakkaan höpötystä tämä oikein on olevinaan?" kysyi Ida Elisabet, ja Fritiof ähki: "Lue nyt vain –." Ja Ida Elisabet jatkoi:

    "Nyt odotan jännittyneenä kirjettä sinulta. Oletko saanut
    tilaisuutta puhua kaikesta vaimosi kanssa, ja millä mielellä hän
    otti vastaan tiedon päätöksestä, jonka olet tehnyt? Ymmärrän
    niin hyvin, että sinusta on vaikeata sanoa hänelle kaikki, mutta
    hänhän on järkevä, ihanteeton liikeihminen, siihen käsitykseen
    olen ainakin minä tullut kaikesta, mitä olet hänestä kertonut,
    ja hänen omista kirjeistään, eikä asian taloudellinen puoli siis
    onneksi merkitse hänelle mitään, koska hän on kokonaan itsenäinen
    siinä suhteessa, joten hänet pitäisi näin saada ymmärtämään
    kuinka äärettömän epähienoa olisi, jos hän kieltäytyisi
    päästämästä sinua vapaaksi."

Ida Elisabet tunsi lukiessaan, miten outo, kihelmöivä vilunhäive värähdytti hänen kasvojaan. Oli vastenmielistä, inhottavaa lukea tätä kaikkea – Ida Elisabet käänsi arkit kokoon, katsahti allekirjoitusta: "sinun oma Verasi, joka kaihoaa sinua." Mutta sitten osui hänen silmäänsä pari sanaa viimeisen sivun ylälaidasta:

    – – "pitäisi ymmärtää, kuinka mahdotonta ja epähienoa
    hänen olisi vaatia, että sinä koko elämäsi olisit sidottu
    avioliittoon, joka solmittiin varhaisnuoruutesi harha-askelen
    takia. Tietenkin ymmärrän kuinka piinallista sinun on aiheuttaa
    hänelle surua, varsinkin kun te onnettomuudeksenne kadotitte
    pikku tyttönne viime vuonna, mutta hänhän saa pitää pojan, ja kun
    siis eroottinen tunne väliltänne on kuollut, olisi suorastaan
    epäsiveellistä uhrata uusi ja syvä ja kiihkeä tunne sellaisen
    avioliiton alttarille, joka on kadottanut syvimmän sisältönsä."

"No niin." Ida Elisabet pujotti arkit takaisin kuoreen. Hänen sormensa olivat käyneet niin kylmiksi, että ne vapisivat. "Tahdot siis erota. Niin, mitään estettä ei ole, senhän voit käsittää."

"Mutta sitähän juuri minä en halua!" Fritiof ihan huusi. "Että sinä edes voit ajatella mitään sellaista! Ja nyt kai ymmärrät, minkä vuoksi sinä et voi muuttaa minun luokseni! Hänen sisarensahan on sairaalan konttorissa! En voi matkustaa takaisin sinne, nyt kai sen vihdoinkin käsität!" Mies vaikutti suorastaan hysteeriseltä.

"En totisesti käsitäkään. Päinvastoin, minusta sinun on täysi syy matkustaa niin pian kuin mahdollista takaisin – Verasi luo!" Ida Elisabet oli viskaamaisillaan kirjeen luotaan, mutta sitten hän muuttikin mieltään – pisti sen taskuunsa: "On kai viisainta, että säilytän tämän kirjelmän."

Fritiof katsahti nopeasti häneen: "Aiotko vastata hänelle?"

"Minäkö –?" Ida Elisabet nauroi. "Mutta sitä paitsi tahdoin tietää, mikä suuruus hän oikein on olevinaan?"

"Juuri hänenhän kanssaan minä olen lukenut – hänen nimensä on Kamilla Arne, mutta hän tahtoi, että kutsuisin häntä Veraksi. Mutta voithan käsittää, en koskaan edes ajatellutkaan, että asia kehittyisi näin pitkälle, siitä voit olla varma. Hänhän on paljon vanhempi kuin minä, ja aluksi hän oli vain äidillinen. Mieleeni ei edes juolahtanut, että hän tarkoittaisi mitään sensuuntaista! Mutta minähän kävin ihan yksinäni hänen luonaan, me istuimme yhdessä hänen huoneessaan joka ainoa ilta, niin että itse voit käsittää –. Mutta minä en siis tahdo enää, ei, Jumala tietää etten tahdo. Senhän vuoksi minä palasin kotiin, ja voit käsittää, että oltuani täällä kotona joulun aikana sinun kanssasi ja pojan ja kaikkien omieni kanssa – niin, hänkin huomasi miten olin muuttunut –. Ja niin minä karkasin, Lisken. Sillä ymmärsin, että minun piti päästä vapaaksi tuosta kaikesta, tahdon päästä siitä, ymmärräthän!"

"Niin, se saa jäädä omaksi asiaksesi. Mutta nyt tahdon siis minäkin päästä vapaaksi tästä."

"Hyvä Jumala! Ida Elisabet – mitä tarkoitat – en ymmärrä –?"

"Etkö? On kyllä totta, etten ole tahtonut –. Jos kerran on ottanut pirun selkäänsä, saa luvan kantaa hänet perille saakka, niin ajattelin. Mutta kun piru itse tekee palveluksen hyppäämällä maahan, et kai sentään voi kuvitella ketään ihmistä niin typeräksi, että hän suorastaan kumartuisi kyyrysilleen ja pyytäisi pirua tekemään niin hyvin ja kiipeämään takaisin paikalleen? Ehdotan, että matkustat huomisessa laivassa takaisin kaupunkiin ja ilmoitat Vera-ystävättärellesi, että voitte saada toisenne niin pian kuin vain haluatte, minä annan teille siunaukseni."

"Ida Elisabet – eihän se voi olla tarkoituksesi –"

"Voi sinua höperöä – luuletko koskaan tietäneesi, mitä olen tarkoittanut?"

Fritiof katsahti häneen avuttomasti tuoliltaan.

"Mutta Ida Elisabet – sinuahan minä rakastan, senhän voit käsittää. Tuo toinen – ihminenhän tulee sanoneeksi yhtä ja toista, joutuessaan eräänlaisiin tilanteisiin. Senhän sinä voit helposti käsittää, sinä, joka kerran olet niin järkevä. Mutta vain sinua minä rakastan –."

Ida Elisabet katsoi poispäin eikä vastannut.

"Ida Elisabet – mehän olemme aina rakastaneet toisiamme niin paljon – ihan lapsesta saakka! Eihän sinun ole tarvis ajatella muuta kuin viime käyntiäni täällä – ja nytkin –"

"Ole varuillasi!" sanoi Ida Elisabet hiljaa ja nopeasti.

Jälleen katsahtaessaan mieheensä Ida Elisabet huomasi, että tämä oli tosiaankin pelästynyt. Ja samassa nousi hänen mieleensä irtoimia lauseita äsken lukemastaan kirjeestä – yksityiskohtia, joiden merkitys eristyi sävyn kukkuraisesta inhottavuudesta.

"Hän on siis täysin perillä olosuhteistamme, tuo sinun uusi –. Hän tietää, että olet naimisissa ja että sinulla on lapsi ja että me äskettäin olemme kadottaneet pienen tytön ja että minulla on liike ja niin edespäin. Kaiken kaikkiaan tuntuu minusta, että Vera on rehellisesti ja reilusti ansainnut saada sinut – ja hänen pitää saada sinut, piru vieköön, niin totta kuin minä pystyn asiaa auttamaan! Rakastaa sinua!" sanoi hän miehen jäädessä istumaan kokoonlyyhistyneenä paikalleen. "Niin, niin, mikäli hän todella pysyy sanassaan ja menee naimisiin kanssasi, suon sen sinulle ihan täydestä sydämestä, olisin vain iloinen, jos sinun olisi hyvä ollaksesi hänen kanssaan. Mutta niinpä pitääkin sinussa olla miestä, niin että käyttäydyt sopivasti, ettei pelko valtaa häntä etukäteen, ja hän jätä sinua istumaan!"

Fritiof makasi pää pöydänlaitaan painuneena ja itki hiljaa.

"Oi – oi – oi – en voinut kuvitellakaan, että suhtautuisit asiaan näin! Olin niin varma, niin ikivarma siitä, että kunhan vain sanoisin sinulle kaikki, sinä kyllä auttaisit minua. Olin niin varma siitä, että rakastit minua ja tahdoit auttaa minua tästä surkeudesta –."

Viiltävä pelko valtasi Ida Elisabetin – että hän antaisi taivuttaa itsensä, tottumuksesta tai kaiken sen takia, mitä häneen oli patoutunut heidän yhteiselämänsä aikana, kerros kerrokselta – että hän taipuisi, jos Fritiof jatkaisi näin. Itkisi ja valittaisi ja toistaisi yhä uudelleen, että hän oli luottanut Ida Elisabetin rakkauteen ja apuun – ja mikäli mies sai pitkittää tätä tarpeeksi kauan, ei Ida Elisabet ollut varma omasta itsestään, ei tietänyt mitä lopulta tekisi. Sillä eihän Fritiof edes aavistanutkaan, mikä hänen menettelyssään oli ollut niin inhottavaa. Hän luuli varmasti olleensa vain pikkuisen uskoton vaimolleen, siinä kaikki, mutta kun hän nyt oli palannut takaisin ja pyytänyt anteeksi, tulisi kai kaikki hyväksi jälleen. Ja Ida Elisabet näki yhtäkkiä – hänen sydämeensä pisti väkivaltaisen kipeästi – niin, näin olisi voinutkin käydä, mikäli hänen miehensä todella olisi ollut oikea täysi-ikäinen mies, sellainen, että heidän välillään olisi ollut jotakin, jota kumpainenkaan ei voisi kokonaan hävittää ja josta he eivät voisi lörpötellä kenellekään kolmannelle. Ja silloin olisi vaimo voinut syvästi surra, nyt raivota tuskasta, mutta lopuksi antaa perään ja koettaa vaeltaa hänen kanssaan eteenpäin, koska he kuitenkin olivat kaksi, jotka kuuluivat yhteen.

"Ja entäs lapset, Lisken!" valitti Fritiof. "Ajatteles Sølviä – muistatko, kun kävimme yhdessä hänen haudallaan viime jouluna? Ja Kalle-poju – ethän toki aikone erottaa minua ja Kalle-pojua?"

Ida Elisabet huoahti. Ei, mikään ei totisesti yhdistänyt heitä. Ja nyt hän pääsisi vetämästä perässään tuota miestä, kun hänelle tulisi halu käydä lapsensa haudalla. Hän saisi vapaasti taistella lapsensa puolesta tarvitsematta enää kantaa raskasta möhkälettä sidottuna jalkaansa. Fritiof, ja koko tuo joukko – nyt hän pääsisi irti heistä kaikista, saisi vapaat kädet ja voisi pelastaa sen, mikä oli hänen omaa lihaansa ja vertaan –.

"Niin, mieltäni pahoittaa, Fritiof", sanoi hän pehmeästi. "Mutta mikään ei auta. Niinkuin ystävättäresi kirjoittaa, saan minä tietysti pitää pojan. Surullista, että näin käy, mutta sinähän et koskaan ole ollut oikea isä. Et kelpaa pitämään huolta siitä, jonka itse olet saattanut tähän maailmaan. Ja onhan parempi Carlillekin, ettei minun tarvitse pitää huolta muusta kuin hänestä."

"Kylläpä sinä osaat puhua!" Fritiof nyyhkytti masentuneena. "Enkö minä siis ottanut – saanko edes kysyä, kuka alituiseen piti huolta Sølvistä – mutta minun viakseni lasketaan kai sekin nyt, että hänen kävi niinkuin kävi. Mutta vannon sinulle, syy ei ollut minun –" hänen äänensä oli taas kirkuvan ohut ja korkea.

"Ei ollutkaan, ei ollutkaan, Fritiof, sen kyllä tiedän. – Mene nyt sisään ja pane maata", pyysi hän äkkiä, hiljaa ja uupuneena. "Mene nyt, niin olet kiltti –"

Ida Elisabetista tuntui yhtäkkiä, että hän nyt ymmärsi, mikä tässä oli kaikkein pahinta. Äiti voi aina olla sekä isänä että äitinä lapsilleen, ja mieskin saattaa olla niin äiti kuin isä, jos onnettomuus sattuu ja toinen joutuu yksin vastaamaan kaikesta. Mutta kun äidin on oltava isän asemassa ja isä sillä aikaa aivan kuin ottaa osalleen äidin tehtävät – ei, sellainen on pahasta, vastoin luonnon omaa järjestystä – siinä on aivan kuin aavistus kaiken maailman uhkaavista onnettomuuksista. Se pani Ida Elisabetin ajattelemaan mätäneviä ruumiita, joita madot söivät –.

"Voi, voi, voi", vaikeroi Fritiof. "Voi sitä tohtoria – hän teki totisesti minulle kauniit kepposet, toimittaessaan silloin minut sairaalaan! Mutta kyllä hän saa sen vielä kuullakin –. Sitä paitsi tiedän hyvin, että juuri hän on uskotellut sinulle, etten tee mitään lasteni hyväksi – hän on jo ennenkin ollut kimpussani ja lörpötellyt, etten muka tarpeeksi auta sinua perheemme elatuksessa –."

Ida Elisabet irrotti vaatekappaleen ompelukoneesta, kääri sen kokoon ja peitti koneen. "Mene nyt maata", pyysi hän hiljaa.

Fritiofin viimeiset sanat olivat joka tapauksessa sattuneet. Jotakin totta niissä sentään oli. Ida Elisabetia kuumotti, kun hän ajatteli kaikkea, mitä tohtori Sommervold hänen kauttaan oli saanut tietää heistä molemmista. Ihmiset eivät koskaan voi tuntea tarpeeksi toisiaan tuomitakseen oikeudenmukaisesti, kun he puhuvat ja ovat sitä mieltä että –. Tämä vakaumus oli lujittunut hänessä niinä vuosina, jolloin lapsenkengät alkoivat tuntua ahtailta ja hän näki vanhempiensa joutuvan rappiolle. Hän oli koettanut parhaansa mukaan salata, mitä hänen omassa mielessään liikkui keskellä kaikkea tätä – siihen eivät ihmiset ulottuneet. He puhuvat pötyä loppumattomiin viedessään kaiken maailman markkinoille kaikki väärinymmärryksensä ja kaikki puolinaiset tietonsa toisista ihmisistä ja laskevat yhteen ja päättelevät ja ovat varmoja, että tietävät kaiken, mitä kuvittelevat tietävänsä.

Mutta edes Sommervold ei voinut tietää tarpeeksi hänen ja Fritiofin välisestä suhteesta, tuomitakseen niin kuin tuomitsi. Lääkärinä hän käsitti, että Ida Elisabet oli terve ihminen, vastuussa teoistaan, sekä että Fritiof oli jollakin tavoin syyntakeeton: Ida Elisabet tunsi jonkinlaista kapinallisuutta, kun tohtori Sommervold pani kaiken syyn Fritiofin niskoille. Ja tohtori oli todellakin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan, että hän antaisi Fritiofille matkapassit.

Mutta nyt Ida Elisabet oli sentään päättänyt tehdä niin. Vastenmielisyys, joka nyt kiehui hänessä, oli huuhtonut pois kaiken muun – puolittaisen aavistuksen siitä, että kaikki, mitä hän oli tuntenut Fritiofia kohtaan tähän päivään saakka, oli pohjimmaltaan myötätuntoa, vaikkakaan hän ei voinut täysin selvittää edes itselleen, mitä hän miehessään oikein näki. Sellaisena, miksi Fritiof oli syntynyt ja millaiseksi hänet oli kotona kasvatettu ja millaisena hän oli saanut luvan maleksia järjestetyn elämän liepeillä, ottaa toisaalta vastaan hiukan umpimähkäistä myötätuntoa ja sulkea toisaalta silmänsä ilmeiseltä halveksunnalta – sellaisena hän oli kerta kaikkiaan tuomittu, hänkin, ja oli vain sitäkin sydäntä särkevämpää, ettei hän juuri ymmärtänyt, mikä häntä odotti. – Mutta nyt sai jo riittää, hänkään ei enää jaksanut, mies oli liian inhottava. Kirje rapisi ja lemusi esiliinan taskussa hänen kulkiessaan ja koettaessaan askarrella. Ilmeisesti ei ollut yhtään mitään heidän välillään, mistä mies ei olisi jutellut tuon kaupunkilaisdonnansa kanssa. Voi Herra Jumala, kuinka Ida Elisabet riemuitsisi sinä päivänä, jolloin saisi kuulla, että Vera oli naimisissa Fritiofinsa kanssa!

Ja voisihan hyvinkin käydä että Fritiof alkaisi miehistyä saadessaan uuden vaimon. Anopin tapana oli ollut sanoa, että onnettomuus oli siinä, että Fritiof ja Ida Elisabet saivat liian monta lasta. Juuri se lamaannutti Fritiofia, että hänellä oli niin monta elätettävää. No niin, tämän vaimon kanssa hän ei kyllä saisi lapsia – nainen oli ottanut hänet äidillisin keinoin. Ja niin paljon Ida Elisabet tiesi, että naiset, jotka suhtautuvat äidillisesti täysikasvuisiin miehiin, nuorempiin kuin he itse, eivät tahdo saada oikeita lapsia, kunhan vain voivat siitä päästä. Naiset, jotka tuntevat tarkoituksekseen, että heidän on synnytettävä lapsia ja kasvatettava ne aikuisiksi ihmisiksi niin hyvin kuin voivat – he tuntevat vihaa ja inhoa, kun täysikasvuiset miehet koettavat pakottaa heitä kohtelemaan heitäkin äidillisesti. Kun Fritiof oli koettanut pakottaa heidänkin suhteensa sellaiseksi, joka on luonnollinen äidin ja lapsen välillä, oli Ida Elisabetista tuntunut, että sitä kai tarkoitettiin, kun puhuttiin lasten leivän ottamisesta ja heittämisestä penikoille.

Hänen sydämensä alkoi kovasti takoa – hän tiesi, mikä ajatus oli salattuna uumoillut ja kalvanut häntä nämä viime päivät. Nyt hän yksinkertaisesti saattoi antaa sen laueta ja unohtaa, että oli sitä ajatellut. Jos hänen siis oli heitettävä jotakin menemään, niin oli parempi, että heitettäväksi tuli ihminen, joka kerta kaikkiaan oli mahdoton, eikä mitään, josta vielä oli toivoa.

Vihdoin hän ei jaksanut enää – oli liian väsynyt, ja paleli niin – kiihtymystä oli seurannut turtumus – ja sitä paitsi oli tuli uunissa sammunut jo aikoja sitten.

Ida Elisabet jäi seisomaan makuuhuoneen oven taakse. Ensimmäistä kertaa hän tunsi, että köyhyys voi saattaa ihmisen ihan punahehkuiseen raivoon. Köyhänä oleminen oli ollut tuskaa ja taistelua, mutta sekin, mikä hänen elämässään oli ollut alentavaa, kävi kuin merkityksettömäksi sen vuoksi, että hänellä oli jotakin puolustettavaa. Nyt ajoivat häpeä ja vastenmielisyys hänet suorastaan salamoimaan katkeruudesta.

Tällaista tapahtui kahden ihmisen välillä, he sanoivat toisilleen sellaista, mitä Fritiof ja hän olivat sanoneet toinen toiselleen tänä iltana – ja heidän täytyi jäädä asumaan saman katon alle ahtaaseen pieneen kotiin, ja hänen piti mennä makuulle samaan huoneeseen Fritiofin kanssa.

Varpaillaan hän hiipi sisään. Vuoteet oli asetettu peräkkäin toiselle seinälle – parittomat puusängyt, huutokaupasta ostetut heidän tultuaan tänne Berfjordiin. Fritiofin poissaollessa Ida Elisabet oli nukkunut hänen vuoteessaan sen vuoksi, että se oli paljon pitempi ja leveämpi kuin hänen omansa, ja Kalle-pojun vuode oli yhä vielä sen vieressä. Ja niin hän ei uskaltanut hiipiä katsomaan, oliko poika potkinut peitot yltään.

Niin äänettömästi kuin taisi hän riisuutui pimeässä – kuulosteli yhtä mittaa, kuuluiko Fritiofin puolelta mitään ääntä. Mutta oli kuin tämä olisi nukkunut sikeästi. – Noustessaan vuoteeseensa rusahti se pahasti. Ja siinä samassa hän kuuli Fritiofin liikahtavan.

Ida Elisabet makasi hiljaa ja pidätti hengitystään – nukahtaisiko mies uudelleen? Mutta hetken kuluttua hän kuuli Fritiofin nousevan istumaan vuoteessaan – ja sitten astuivat hänen paljaat jalkansa lattialle.

"Pysy alallasi! Älä tule tänne –." Ida Elisabetista tuntui, kuin ääni olisi pysähtynyt kurkkuun. Fritiof oli ihan kohdalla, hänen raskas ruumiinsa kumartui pimeässä aivan hänen vuoteenreunansa yllä.

"Ida Elisabet" kuiskasi Fritiof surkeana. "Tietäisitpä vain kuinka onneton minä olen tämän kaiken takia. Minähän rakastan sinua – en välitä hitustakaan tuosta toisesta" – miehen käsi kohotti peitettä hänen rintansa kohdalta.

"Jos sinä koetat koskea minuun", sanoi Ida Elisabet selvästi ja rauhallisesti, "kaadan parafiinia päällesi, niin pian kuin olet nukahtanut, ja sytytän palamaan."

"Onko moista kuultu – sinähän puhut hirveitä!" ähkäisi mies kauhistuneena. Mutta hän tassutteli takaisin ja paneutui uudelleen maata.

Ida Elisabet makasi eikä itse ymmärtänyt, kuinka hän oli keksinyt sanoa sellaista. Hän oli nähnyt eräänä juhannusiltana poltettavan vuoteen, joka oli täynnä luteita – siitä kai tuo äskeinen johtui – ja heillä oli ollut kotona niin monta kirjaa neekereistä ja muista villikansoista – ja niin muistui hänen mieleensä aivan yhtäkkiä Connie – ja Torvald, joka oli ollut naimisissa Connien kanssa. Hän ei ollut nähnyt lankoaan ainoatakaan kertaa Connien kuoleman jälkeen – mutta jospa hän menisikin tapaamaan –? Hänestä oli tuntunut, että Torvald oli ollut kiltti ja avulias – äiti oli ollut ihan innoissaan avioliitosta. Isä oli ollut kovasti vastaan – vaikka hän ja Torvald olivat seuratuttavat ja Torvald oli kai hyvin varakas, ainakin siihen aikaan. Ida Elisabet ei kyllä ollut erikoisen mieltynyt lankoonsa, hän muisti sen kyllä – mutta hänhän oli silloin vain pikku tyttö. – Torvald oli joka tapauksessa lakimies, jonka hän siis tunsi –. Ida Elisabet makasi ja yritteli suunnitella – mitä hänen nyt piti tehdä – aika ajoin nousi hänen mieleensä muistoja ihmisistä ja entisajan oloista – mutta yhtäkkiä hän vaipui uneen.

Hän heräsi tavalliseen aikaan seuraavana aamuna, pukeutui niin äänettömästi kuin osasi, jotta Fritiof ei heräisi, ja sitten hän kantoi pojan keittiöön, puki siellä hänen ylleen ja lähetti Esbjørnsenille yläkertaan.

Hän asetti kuntoon aamiaistarjottimen Fritiofille, meni sisään ja herätti miehen:

"– ja syötyäsi sinun täytyy nousta. On parasta, että lähdet laivassa Vallervikeniin ja jäät vanhempiesi luo muutamaksi päiväksi."

Fritiof makasi ja räpytteli silmiään, jotka olivat unesta pienet; hän oli hiukan hämääntynyt, mutta kaikesta päättäen myös kovasti rauhoittunut, kun Ida Elisabet ei enää ollut vihainen. Ida Elisabet tunsi itsensä miltei rikolliseksi, sillä hän huomasi että Fritiofin mielestä hänen rauhallisuutensa ja maukas aamiaistarjotin olivat merkkinä siitä, että tuo harmittava juttu oli joutumassa unhoon ja saisi anteeksiannon.

"Matkustaa kotiin – ei, tiedätkös, en luule että se oikein sopii." Fritiof joi kulauksen kahvia ja alkoi syödä. "Voinhan kertoa sinulle että soitin heille eilen ja puhuin isän kanssa – sen jälkeen kun tuo kirje oli tullut, ymmärräthän. Mutta isä sanoi, että he odottavat Mereteä ja tämän sulhasta tänään. Ja kun he kerran ovat siellä, en kuitenkaan saa rauhassa puhua vanhusten kanssa. Eikä heistä olisi hauskaa, jos Frede saisi tietää, että jotakin on ollut hullusti meidän välillämme."

"No niin, älä siis puhu siitä. Mutta sinun täytyy lähteä sinne."

"Mutta olen ihan varma, ettei heille oikein sopisi pitää minua siellä nyt. Isä lupasi, että he kutsuvat meidät jonakin lähipäivänä tapaamaan Fredeä."

Ida Elisabet kohautti olkapäitään: "Minun täytyy saada olla yksikseni täällä, pieni aika."

Fritiof tarttui hänen käteensä: "Vakuutan sinulle, Lisken, tällaista ei koskaan enää tapahdu. Kaikki on nyt ohi. Saatpa nähdä, että voit luottaa minuun, vastaisuudessa. Lupaan että tästä lähtien pidän varani –"

"Niin niin, hyvä on, mutta joudu nyt."

Ida Elisabet hoputti häntä kerran jos toisenkin ja sai tosiaankin Fritiofin matkaan.

Ja niin oli hänellä viisi tuntia aikaa, kunnes laiva kulkisi tästä ohi matkalla kaupunkiin.

Hän istuutui kirjoittamaan sognilaiselle asianajajalle jättäneensä tuomari Torvald Landerin haltuun liikkeen myynnin. Sitten hän tarttui uuteen kirjepaperiin ja aloitti: "Rakas Torvald –." Hänen piti kai kirjoittaa 'sinä' –. Se oli vaikeaa. Torvaldin nykyistä vaimoa hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta toinen, jonka kanssa Torvald oli mennyt naimisiin Connien kuoleman jälkeisenä vuotena ja joka pian matkusti tiehensä, oli ollut ihmeen kaunis ja äärimmäisen hieno. Ida Elisabet koetti muistutella mieleensä Torvald Landeria: kookas ja heiveröinen ja hailean punaverinen hän oli ollut, mutta tavallaan komeakin, hänellä oli näet sellainen vartalo, että sopivat vaatteet saivat hänet näyttämään kauniilta. Ida Elisabetin kärsimättömyys leimahti jälleen liekkiin – köyhyys, jonka tuttu hän niin kauan jo oli ollut, osoitti uusia ikäviä puolia. Hänellä ei ollut yhtäkään paria kenkiä, joita ei olisi nolo käyttää kaupungissa, hattu oli melkein mahdoton, takki sen sijaan näytti koko lailla kunnolliselta, mutta se oli sama, jonka hän oli ostanut itselleen vihkiäisiinsä – se oli oikeastaan kevättakki, johon hän oli neulonut villavuorin. Hänestä tuntui vaikealta mennä tapaamaan Torvaldia tämän konttoriin – käynti olisi helpompi, jos hän olisi hienosti pukeutunut. Paras käydä siellä heti, aikaisin aamulla. Sittenhän sekin olisi tehty. – Hän repi rikki entiselle langolleen aloittamansa kirjeen – näin ollen oli tarpeetonta kirjoittaa.

Pariin liikekirjeeseen hänen piti vastata, ja sitten hän tyhjensi puodin kassan ja vei erät kirjoihin. Kaksikymmentäkolme kruunua käteistä – hänen piti muistaa ottaa ruokareppu ja maitoa pojalle; hänellä ei olisi varaa muuta kuin kahviin laivassa.

Hän etsi esiin kauppakirjeensä, todistuksensa ja lasten pankkikirjat ja pani ne matkakäsilaukkuunsa. Tänään ei ollut pankkipäivää – hänen täytyisi pyytää Torvaldia nostamaan rahat Sølvin tililtä. – Vaikka hänellä oli monta kertaa ollut niin vaikeaa tänä vuonna, oli hän kuitenkin päättänyt, ettei Sølvin rahoja saisi liikuttaa, ne rahat kuuluisivat kerran Carlille. – No niin, onni onnettomuudessa oli, että ne olivat koskematta.

Samalla kun hän ajatuksissaan kävi läpi kaiken, mitä vielä oli tehtävä, ja suunnitteli missä järjestyksessä ne oli tehtävä, jomotti kärsityn tappion tunne kaiken pohjalla. Hänen oli siis pakko hellittää. Voi – ja nyt hänestä tuntui, tämä talo, josta hän hiipisi pois illan pimetessä – täällä hän oli tuntenut voimakkaammin kuin missään muualla, miten ihanaa elämä voi olla –. Saadessaan nähdä, suoraan silmiensä edessä, että lapset kehittyivät, kasvoivat ja söivät ja leikkivät ja söivät ja vaipuivat uneen. – Hän ajatteli keittiötään iltapäiväsiivouksen jäljeltä – lattia ei vielä ole ihan kuiva, hän on vasta hangannut sitä rievulla – oli kuin se aina olisi tuonut hänen mieleensä sunnuntai-illat, kun Sølvi ja Pikkupoju istuivat pöydän ääressä ja katselivat, miten hän leikkasi leipää kuutioiksi ja täytti molemmat lautaset, joiden laitoja reunustivat ruusukiehkurat ja joiden pohjiin oli maalattu "kiltti poju" ja "tottelevainen lapsi" – ja keitetyn maidon haju täytti huoneen. – Kun hän oli saanut heidät nukkumaan illalla ja istui yksinään salissa jotakin ommellen – siinä samassa hänen täytyi hiipiä kuuntelemaan raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse. Molemmat pienokaiset hengittivät hiljaa pimeässä – oli kuin olisi kumartunut syvän, mustavetisen lammikon yli, jossa kaksi pientä elämää saa veden pulppuamaan ja sykähtelemään pohjalla. Kerta kerran jälkeen hänen oli täytynyt jättää työnsä ja virkistyäkseen kuunnella.

Nyt se oli lopussa, täällä. Mutta pitäisihän hänen löytää jokin paikka maailmassa, jossa voisi olla turvassa –. Sillä samassa kun hän vaistosi, kuinka paljon onnea elämä sentään oli sisältänyt – kaikessa aherruksessaan, kaikessa arkipäiväisyydessään, joka toistui joka päivä, yhä uudelleen ja uudelleen – eräänlaista onnea, josta hän ei ollut mitään tietänyt ollessaan rikas pikkutyttö ja köyhä nuori tyttö ja luullessaan onnen olevan jotakin aivan toista. Hän näki kuin kuvan edessään: oli kuin hän olisi pujottanut helminauhaa; suuret helmet keskellä olivat lapset ja kaikki se, mikä heihin kuului, kun taas kaikki muu, mitä hän sai aikaan ja kuntoon ja järjestykseen, ja paha, jonka hän sai häädetyksi – se oli kuin pikkuhelmiä, joita hän pujotti kummallekin puolelle. Mutta aina kun hän oli saanut valmiiksi kappaleenkin helminauhaa, tulivat Fritiof ja nuo muut ihmiset ja riistivät sen hänen käsistään ja helmet putosivat lattialle ja kierivät nurkkiin ja kätköpaikkoihin, ja kerta kerralta hän löysi niitä yhä vähemmän ja vähemmän –.

Hänen täytyi pelastaa itsensä ja lapset, niin kauan kuin vielä oli aikaa. – Äkkiä välähti hänessä kuin salama, mutta hän kuvitteli aavistavansa salaperäisen merkityksen siinä: jos hän jaksaisi pelastaa tämän uuden lapsen elämälle ja se olisi poika, saisi se nimen Tryggve. Sølvi – ja tuo pienokainen, joka ei edes ollut ennättänyt saada nimeäkään – ei, niin ei saisi enää käydä, niin kauan kuin hän vain jaksaisi kamppailla elävän elämän puolesta.

Ida Elisabet pakkasi matkalaukkunsa. Hän toi puodista neljä hyvää lämmintä vaatekertaa, sukkia ja villapaidan pojalle, tummanvihreän villapuseron ja kolme paria sukkia itselleen. Sujuvalla, kauppakoulumaisen huolitellulla käsialallaan hän merkitsi kirjoihin ottamansa tavarat. Olise seurasi hänen liikkeitään ruskeilla, erikoisilla silmillään, jotka olivat kuin mykät.

"Jos sinä voisit nukkua yötkin täällä", Ida Elisabet sanoi, "olisi se kai parasta. Et kai sinä pelkää? Esbjørnsenin väki kuulee, jos koputat kattoon. Sinä voit jäädä tänne, eikö niin, kunnes saat minulta tietoja?"

"Sen sinä tiedät." Hän ymmärsi, että Olise ymmärsi ihan kaikki.

Tietysti – hän ei ollut ajatellut sitä ennen, mutta saattoihan hyvinkin olla, että koko paikkakunta tiesi jo aikoja sitten, mitä Fritiof oli tehnyt kaupungissa.

Oli turhaa olla harmissaan siitä. Ja turhaa olla harmissaan siitäkään, että Fritiof puheli hänestä ja pohti häntä äidillisen ystävättärensä kanssa, joka oli niin ymmärtäväinen, ja äitinsä ja isänsä ja sisarustensa ja parantolasta saapuneen sulhasen kanssa, mikäli mies oli samaa maata. He olivat sellaisia – olihan aivan luonnollista, että he pysyttelivät yhdessä, neuvottelivat, mitenkä häntä pitäisi käsitellä, tahtoessaan saada jotakin, ja auttoivat toisiaan, kun heillä oli jotakin, mitä he tahtoivat salata häneltä. Se oli luonnollista, heidän kannaltaan, ja hänen oli typerää ja tarpeetonta olla harmissaan siitä. – Mutta hän oli eri maata, ja nyt hän tahtoi pois tästä kaikesta – matkustaa jonnekin, jossa hän saisi sulkea kotinsa ja pesänsä ovet, ilman että hänen tarvitsi pitää luonaan ketään, joka aina oli menossa ja joka piti ovia sepposen selällään koko maailman kulkea.

Ida Elisabet veti kierrekaihtimet hiukan syrjään ja silmäsi ulos. Oli tullut jo aivan pimeä. Kaunis, tyyni ilma – laiva saapuisi kai kutakuinkin aikataulun mukaisesti.

Päänsä päällä hän kuuli Carlin juoksevan. Rouva Esbjørnsen oli esittänyt, että poika söisi päivällistä heidän kanssaan. Hyvä niin – Ida Elisabetin ei tarvinnut käydä hakemassa häntä, ennen kuin oli aika pukeutua lähtötamineihin, ja näin hän pääsisi vastaamasta kysymyksiin ennen kuin aivan viime tingassa.

Puodissa oli joku asiakas, Olise palveli häntä. Ida Elisabetista oli kuin se ei enää olisi häntä liikuttanut – ikään kuin hän jo olisi irti täältä.

Olise – häntä Ida Elisabet kaipaisi varmaan monta kertaa. Jotakin johtui hänen mieleensä. Hän etsi matka-arkustaan pienen lippaan, jossa oli harvinainen vanhanaikainen rintaneula – tohtori Sommervold oli tuonut sen tuliaisiksi viime vuonna, palatessaan Saksasta. Ida Elisabet kääri sen paperiin, kirjoitti päälle: "Muistoksi kiitolliselta I. E:lta" ja piilotti mytyn Olisen vanhaan kuluneeseen matkalaukkuun, joka makasi keittiön ikkunanpielessä. Rintaneula esitti jonkinlaista laivaa; se oli emaljia, purjeena suuri epäsäännöllinen helmi – ehkäpä se Olisen mielestä oli ennemmin erikoinen kuin kaunis. Mutta Ida Elisabetilla ei ollut mitään muuta, jonka olisi voinut antaa Oliselle.

Nyt oli tosiaankin aika laittaa kahvipannu tulelle – hän sai juoda kupin kahvia ja syödä hiukan voileipää, ja sitten olikin lähdettävä laivasillalle.

Hänen tullessaan uudestaan keittiöstä sattui hänen katseensa kiintymään sanomalehtipöydän yläpuolella olevaan pieneen hyllyyn – musta norsu seisoi siinä. Ida Elisabet otti sen – ja samassa hän muisti Carlin piirustusvihkot ja värikynät – niin, ja laatikot, joissa näytekortit ja paperinuket olivat, piti välttämättä saada nekin mukaan. Hän keräsi ne yhteen ja sovitteli ne sinne tänne pitkin laitoja molempiin matka-arkkuihin. Sitten Ida Elisabet lukitsi ne ja kiinnitti hihnat, toi omat matkavaatteensa ja pojan vaatteet ja siirsi kaikki uunin viereen. Ja nyt ei kai enää ollut mitään, mitä hän olisi unohtanut. Kaikki oli nyt valmista.

II

1.

Ida Elisabet siirsi kaikki kukkaruukut salin keskipöydälle; siinä ne tulisivat toimeen, vaikka eivät saisikaan hänen poissaollessaan vettä muuta kuin kerran päivässä.

Oli ihan sääli jättää ne juuri nyt. Hän kumartui valkoisen kaktuksen yli – tuoksu oli niin erikoinen, ihmeellisen suloinen, mutta kuitenkin oli kuin siinä olisi ollut myös aavistuksen verran jotakin vastenmielistä. Kun se viime vuonna kukki, oli hänen täytynyt pitää kaiken aikaa ikkunaa raollaan, vaikkakin tieltä nousi niin kauhea pöly.

Jumalan kiitos että maantie oli keväällä siirretty. Ida Elisabet meni vaistomaisesti itäpuolen ikkunaan ja katsahti ylös. Eikä se maakaistale ollut niinkään pieni, jonka hän oli saanut kääntää puutarhamaaksi, kun rakennuksen edessä oleva mutka oli oikaistu. Tänä vuonna hän ei juuri ollut voinut tehdä muuta kuin aidata ja täyttää alueen ruokamullalla. Mutta ensi keväänä hän istuttaisi pensasaidan uutta tietä vastaan – siperialaista hernepuuta tai ehkä rugosa-ruusuja – joka tapauksessa sellaista, joka kasvoi nopeasti.

Pöly oli ollut pahana vaivana alkuvuosina. Autoja suhahteli ohi vuorokaudet umpeen, heinäkuormia ja rattaita täynnä kolisevia maitoastioita ajaa rytyytti, ja pöly sojotti viivana niiden perässä ja ajautui tuulen mukana pilviksi. Sitä ryöppysi huoneisiin, vieläpä lukittujen ikkunoiden ja ovien kautta, sitä siivilöityi kai ihan seinähirsienkin lomitse – se makasi paksuna ja likaisenharmaana ikkunanpielissä, valkoisena huonekaluissa ja vaatteissa. Ida Elisabet pyyhki ja pesi ja harjasi, työ oli kuitenkin melkein toivotonta. Mutta olihan pölyä tunkeutunut vieläkin pahemmin sisään siinä talossa, jossa hän asui kaksi ensimmäistä vuotta – se oli ollut hatarampi. Sateella tuli huoneisiin merkillinen haju – pöly laskeutui: Ida Elisabet melkein pitikin siitä, tavallaan. Siinä oli jotakin, joka pani hänet ajattelemaan kaikkea surullista, mutta samalla myös jotakin toivorikasta. Aivan kuin se olisi johtanut mieleen, kuinka voimat uusiutuivat luonnossa ja ihmisessä itsessään.

Ikkunoiden alla, aivan talon seinämällä, kasvoi rivi vanhoja monivuotisia kukkia. Ennen, kun koko liikenne kulki ihan rakennuksen sivu, olivat ne kesäisin olleet vallan valkoiset pölystä. Tänä vuonna ne paisuivat raikkauttaan: liljojen kapeat vaaleanviheriät lehdet kasvoivat tuuheina, ja niistä nousivat kukkasvanat, päissä kimpuittain teräviä keltaisia nuppuja – ne olisivat kai täydessä kukassa hänen palatessaan kotiin. Akileijat kukkivat parhaimmillaan, niiden ilmavat vaaleanpunaiset ja siniset kellot leijuivat illakkojen valkoisien ja sinipunaisten latvojen tasalla, ja ukonhattujen tummat halkoiset lehdet loistivat miltei rautaisina, ja oli melkein kuin latvoihin jo olisi alkanut muodostua nuppuja.

Hylätyllä tieosuudella näiden monivuotisten kukkien edessä oli jo alkanut kasvaa kaikenlaisia pieniä vaatimattomia kukkia, sellaisia, jotka saattavat elää tuollaisessa kovassa maaperässä: hennot suolaheinät paloivat viininkarvaisina auringonpaisteessa, ruohonkorret kasvoivat mättäiksi ja ruohomaiset tähtikukat levisivät valkoisina kukkaspilvinä. Se näytti sievältä, ja sitä paitsi tulisi liian kalliiksi koko tuon tieosuuden käännättäminen, sen, joka nyt kulki hänen puutarhansa halki – oikeastaan oli tuollainen valtatien palanen vain komea olemassa – hän saattoi kävellä sitä edestakaisin illalla, jos hänellä oli aikaa. – Ida Elisabet hymyili itsekseen. Nyt kun hänellä oli puutarhakin hoidettavanaan. –

Uusi maa-alue vanhan tien ja aidan välissä oli toistaiseksi vain paljasta harmaanruskeata multaa, johon oli kynnetty vakoja. Siihen oli pantu perunaa, mutta vain siellä täällä oli jokunen tummanvihreä tupsu putkahtanut esiin – Ida Elisabet ei edes voinut erottaa niitä ikkunasta, mutta hän tiesi niistä, sillä hän kierteli joka aamu ulkona katsomassa. Ovelta veräjälle asti tien molemmin puolin hän oli istuttanut syreenipensaita, mutta ne olivat aika hentoja ja heiveröisiä; nehän olivatkin joutuneet maahan niin kovin myöhään – joka tapauksessa näytti siltä, että ne kuitenkin jäisivät eloon.

Tryggve seisoi erään syreenipensaan luona. Pikku vesa – parastaikaa hän kaiveli kenkänsä kärjellä kurakuoppaa, joka oli muodostunut äidin kastellessa pensasta.

Ida Elisabet meni ulos käytävään. Jo näin aikaisin aamulla tuntui täällä lienteä hyvä haju – auringonpaahtamien hirsien ja vanhan puutalon, jossa ihmiset kauan ovat asuneet. Juuri tämä valtaisan laaja käytävä, josta matalat, suuret ovet avautuivat kaikkiin suuntiin ja leveät, jäykät portaat veivät toiseen kerrokseen, oli vaikuttanut häneen niin syvästi hänen ollessaan katselemassa asuntoa, ettei hän ollenkaan ehtinyt huomata, kuinka ränsistynyt rakennus oli.

Pääoven vieressä seisoivat matka-arkut ja laatikko, jossa hänen käsiompelukoneensa oli; muotilehtiä oli kierretty torvelle ja kiinnitetty ripaan. Marte Bø'n oli kyllä tapana sanoa, ettei Ida Elisabetin tarvinnut kuljettaa konetta mukanaan – mutta Ida Elisabetia säälitti Marten vanha kone. Häntä hymyilytti; hän iloitsi jo etukäteen ajatellessaan päiviä, jotka saisi viettää Marten luona. Hamasta siitä, kun he saapuivat ja Marte saattoi heidät isoon huoneeseen, jossa he saisivat nukkua – se tuoksui kesältä ja auringolta ja puhtailta valkoisilta vuoteilta, ja vaaleanpunaiselta mantelisaippualta, poikien alkaessa peseytyä – täytti hänet riemukas loma-ajan tunne. Pojillehan nämä päivät Marte Bø'n luona olivat todellista lomaa, ja hänestä taas tuntui työkin hauskalta. Martella oli kahvi ja vohvelit valmiina heitä varten heidän tullessaan alakertaan, ja jo pöydässä Marte tahtoi ruveta selailemaan muotilehtiä ja he alkoivat leikata mallikaavoja. Sinisestä huoneesta, jossa Ida Elisabet istui ompelemassa, oli näköala jyrkänteille ja laaksoon, joka oli täynnä pehmeää sinistä usvaa – ja hän kuuli poikiensa juoksevan niin että askelet jymisivät kovassa mäessä, ja Tryggven ääni oli kimakka, he olivat juuri hänen ikkunansa alla ja samassa tuokiossa tipotiessään – heillä oli suurenmoista aamusta iltaan Marte Bø'n luona.

Ida Elisabet meni kynnykselle – he saisivat ihanan ilmankin. Kukkulalla tien toisella puolen oli kuusimetsä vaaleanvihreänä tämänvuoden vesoista, se oikein imi itseensä auringonvaloa, ja korkeimpien latvojen yllä ui valkoisia suvipilviä.

Talo oli Vikerin entinen päärakennus, mutta se oli jonkin matkan päässä kartanon muista rakennuksista, ja kun entinen ajotie, joka oli vienyt suoraan Vikerin ruohottuneen pihamaan kautta, tänä vuonna oli hylätty, täytyi hänen vetää aitansa suoraan tien poikki, joten tämä vanha päärakennus nyt oli täydelleen erillään muusta majatalosta. Kristian Viker, joka nyt omisti talon, oli rakentanut uuden päärakennuksen pihan pohjoislaidalle; siinä oli kuisteja ja lasikuisteja ja päätyjä joka Jumalan suuntaan, siitä piti tulla hotelli ja kesätäysihoitola. Mutta se ei koskaan ottanut oikein menestyäkseen, niin että kun Kristian meni naimisiin, hän muutti itse uuteen rakennukseen ja vuokrasi tämän vanhan toisille. Kristian oli suunnitellut että siinä voisi asua neljä perhekuntaa, mutta näinä kahtena vuotena, jolloin Ida Elisabet oli asunut eteläpuolen ensi kerroksessa ja opettaja Hansen toisessa, oli pohjoispuoli ollut vuokraamatta – talo oli hieman etäällä asemayhteiskunnasta, eikä Kristian juuri halunnut uhrata summia vanhan talon kunnostamiseen.

Kuitenkin se oli yhä komean näköinen, sillä se oli rakennettu suurista hirsistä, jotka aurinko ja ilma oli paahtanut ruskeiksi ja harmaiksi. Valkoinen maali oli alkanut pahasti karista pikkuruutuisten ikkunoiden pielistä ja pitkänsivun suuresta pääovesta. Ja niistä monista nimikilvistä, joita oli kiinnitetty päätyyn, huomasi myös että kaunis, erinomaisen hyvin rakennettu talo aikoinaan oli nähnyt parempiakin päiviä. Opettaja Hansen oli erinäisten vakuutuslaitosten asiamies ja sen vuoksi hän oli naulannut kilpiä, jotka komeilivat punaista ja keltaista ja vihreää emaljia, ja Ida Elisabet taas oli kiinnittänyt pääoven toiselle puolelle suuren, valkoiseksi maalatun metallilevyn, jossa oli mustat kirjaimet: Ida Braatø. Ompeluliike. Naisten ja poikain pukuja. Mutta hän viihtyi nykyisessä asunnossaan – hän tunsi myönteistä iloa aina kulkiessaan ulos tai sisään ja katsellessaan tätä vanhaa kaunista rakennusta ja ajatellessaan: nyt asumme täällä.

Hänen puutarha-aidastaan pohjoiseen käänsi Vikerin latorakennus pitkän punaisen takasivunsa tännepäin, ja hän näki vilaukselta nurmettunutta pihamaata, jota monet ulkohuonerakennukset, suuremmat ja pienemmät, ympäröivät. Sieltä huokui kesäinen rauha ja lämpö häntä vastaan – navetanhaju ja tallinhaju ja olkien ja heinien ja tuoreitten lautojen tuoksu; oli lähdetty eläinten kanssa karjatuville jokunen päivä sitten; ulkohuoneitten ovet ammottivat nyt sepposen selällään, siellä pantaisiin toimeen suursiivous talven jälkeen. Ja hänen tietoisuudessaan yhtyi myöskin tämä hiljaisuus ja tämä haju Vikerin suven tuntuun.

"Mitä sinä oikein hommaat, Tryggve? – Enkö sanonut sinulle, ettet saa liata itseäsi –?" Mutta hän huusi iloisella äänellä; hän ei ollut sillä tuulella nyt, että olisi voinut torua lasta. "Tulehan tänne, niin että äiti saa katsella sinua!"

Poika tuli juoksujalkaa – voi, miten viaton hänen naamansa oli: hän hymyili aivan enkelimäisesti, mutta silmäripset räpyttelivät lakkaamatta. Kun hän huomasi ettei äiti ollut todenperään suutuksissa, hän heittäytyi äitiä vastaan ja syleili tämän lanteita.

"Lakkisi – tiedätkö ollenkaan minne se on joutunut?" Ida Elisabet haroi sormillaan pojan liinankarvaista kiharapäätä, taivutti sen takakenoon ja katseli pieniä kuumia kasvoja. Uh, eipä ollut helppoa pysyä ankarana, kun piti torua tuota pientä possua – hänen poskensa olivat niin armaan punaiset ja iho auringon kultaama, suu puolittain läpikuultava ikään kuin punainen kirsimarja tai vadelma.

"Miltä sinä oikein näytät!" Poika oli varmasti ollut kosteikossa, joka kasvoi koiranputkea ja voikukkaa, sillä hän oli ylt'yleensä valkoisissa haituvissa, tukasta uuteen vaaleansiniseen takkiin asti. "Missä sinä oikein olet ollut?"

"Carl sanoi, että minun piti etsiä hänen kissaansa – äiti, emmekö jo pian lähde?"

"Kunhan nyt Kindli palaa meijeristä –. Missä Carl nyt sitten viipyy – hänenhän piti tulla kotiin jo aikoja sitten."

"Carl tuli kotiin, äiti, mutta sitten hänenkin piti mennä hakemaan mirriä, kun minä en sitä löytänyt, etkö nyt ymmärrä, äiti –."

Carlin eläinrakkaus oli suorastaan vaivalloinen. Ida Elisabet oli vakuuttanut, ettei kissanpojalla ollut mitään hätää, rouva Hansen oli luvannut antaa sille maitoa joka päivä, heidän poissaollessaan – mutta Carl ei lakannut inttämästä, että tuollaiset valkoiset, sinisilmäiset kissat olivat aina huonokuuloisia; mirri kyllä kuuli, kun sitä huudettiin, mutta se ei kuullut autoja tai koiria, ja sen vuoksi pojan piti välttämättä saada se käsiinsä ja itse viedä se Hansenille, ennen lähtöä. – Carl rukka, hän oli niin kiltti – hän itse oli välttämättä tahtonut juosta viemään neiti Hagenin puserot – mutta Ida Elisabet olisi kernaasti halunnut tietää, saiko poika rahaa niistä – voi, kunpa hän vain ei juostessaan pudottaisi rahoja. – Poika oli aina niin valmis palvelemaan, ja samalla niin unohtavainen – ja niin toivottoman kömpelö – ja lisäksi, hän eli aina niin ajatonta aikaa –.

Ida Elisabet toi vaateharjan ja laatikon, jossa kenkäharjat olivat. Istuen kynnyksellä hän puhdisti Tryggven jalkineet. Poika seisoi niin rauhattomasti – hänen oli onnistunut juosta itsensä ihan likomäräksi jo, ja lapsen lämmin hapahko haju lemahti häntä vastaan aina kun poika käännähti. Oli kuin Ida Elisabet aina olisi nähnyt tämän levottoman lapsukaisen rinnalla häivähdyksenä toisenkin rakkauden ja toisen elämän – ja huolenpidot ja ilot ja murheet siltä ajalta, joka oli jo kaukana – maailman, joka oli haipunut maan alle ja pimeään. Hän ei tietoisesti ajatellut Sølvia, askaroidessaan Tryggven parissa, mutta menetetyn lapsen muisto aivan kuin piirtyi jonkinlaisena kultakajona pienen sätkivän vartalon ympärille ja kuin kehysti hänen rakkauttaan nuorimpaan –.

"Hän tulee – ja Mirri mukana!" Kissa oli tietysti ollut Vikerissä.

"Voi äiti, tule nyt ottamaan!" Ida Elisabet meni ja otti vastaan kissan aidan yli. Se oli oikein sievä kissanpoika, se makasi pehmeänä ja valkoisena ja lämpimänä hänen käsivarrellaan ja kehräsi; äiti seisoi ja katseli Carlia, joka kiipesi aidan yli niin sanomattoman kömpelösti. – Toisessa kädessään hän piteli lujaan rutistettuna keltaista kukkakimppua:

"Kas mitä minä olen tuonut sinulle, äiti!" Poika hymyili niin haltioituneena, ja hänen silmälasinsa välähtivät – eikä Ida Elisabet hennonut huomauttaa hänelle, että hehän lähtisivät kohta matkalle, joten oli vallan tarpeetonta nyt taittaa kukkia –. Ne olivat rantamaiteita – ensimmäiset mitä hän tänä vuonna oli nähnyt: "Kas vain, joko niitä on – kiitos, kiitos! – Saitko rahaa neiti Hagenilta?"

"Sain, äiti, ja sitä paitsi kymmenäyrisen itselleni, ja niin ostin kermakaramellejä –", hän alkoi kaivaa taskujaan ja jakoi muille, yhden äidille ja toisen veljelle ja kolmannen saisi rouva Hansen, niin että hänelle itselleen jäi vain yksi. Rahat olivat myös tallella, täsmälleen.

"Ja nyt saatte pysyä täällä, pojat, Kindli voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Älä nyt vain enää likaa itseäsi, Tryggve – Carl, juokse sisään pesemään kätesi – ei, minne sinä nyt menet –?"

Tietysti oli taas kysymys kissasta. Ida Elisabet oli laskenut sen maahan, ottaessaan vastaan rahat, ja sitten se oli kävellyt tiehensä. Valkoisena ja juhlallisena, häntä pystyssä se käveli hänen harmaalla perunamaallaan – Carl perässä, ja joka kerta kun poika yritti ottaa sen kiinni, hypähti se leikkisästi syrjään, teki pari pitkää pehmeätä hyppyä ja käveli sitten eteenpäin, yhtä juhlallisesti. Ida Elisabet seisoi tuokion ja hymyili, katsellessaan noita kahta. Sitten hän meni sisään.

Hän siirsi viimeisetkin kukkaruukut, katseli uudelleen valkoista kaktusta. Päällimmäiset kullanruskeat lehdet törröttivät säteittäin kellanvalkoisen kukkasterän ympärillä; se oli sepposen selällään ja heikosti vihertävä pohjalta, josta paksu hedekimppu työntyi, hopeanvalkoisena, päissä valkoiset nuput. Sääli jättää sitä tänne, kun se oli niin kaunis eikä tuottaisi kenellekään iloa. Ida Elisabet tarttui saksiin. Hänhän voisi sitoa kukkasvihon ja viedä mukanaan Marte Bø'lle –. Martekin oli niin ihastunut kukkiin.

Hän seisoi tuokion ja piteli kädessään poikkileikattua kaktuskukkaa. Sitten hän tarttui jälleen saksiin. Hieno, happamenimelä ruusunlehden lemu ja pelargonioitten kuuma ryytituoksu lehahti ilmaan hänen sormiensa kosketuksesta, samalla kun sakset liikkuivat hitaasti ja hellävaroen. Hän otti esiin lankaa ja rupesi sovittelemaan kokoon vihkoa, valikoiden yksitellen irtileikattuja latvoja – hän liitti keltaisen ruusun molemmat puoleksiauenneet nuput veripunaisten pelargonian oksien viereen, ylimmäs, ja sinipunervan englantilaisen geraniumin oksan ja polttavan punaisen vierekkäin, ja pisti vaaleanpunaisen ruusun kaikkeen tähän sinipunervaan. Hän muisti että isoäiti Siveking tavallisesti toi sentapaisia ruukkukasvivihkoja äidin syntymäpäiväksi. Mutta isoäidin kukkakimpuissa oli aina ollut jokin Louis-Philippen oksa. Hänen teki oikeastaan mieli saada taas Louis-Philippe – Berfjordissa oli hänellä ollut eräs punakelloinen. Ajatus häivähti hänen sielussaan kuin pilven varjo. Hän kiinnitti tiukemmin lankaa ja kiersi. – Kukkavihosta tuli totisesti oikein sievä –.

Tieltä kuuluva ääni herätti hänet – huudahdus, ja auto pysähtyi yhtäkkiä. Sitten kuului joitakin epämääräisiä ääniä – Ida Elisabet pani kukkavihon syrjään ja meni ikkunaan. Kookas nainen viskasi hänen veräjänsä selkoselälleen, harmaapukuinen mies, joka piteli sylissään jotakin suurta sinistä, tuli kulkien vastaistutettujen, heiveröisten syreenipensaitten reunustamaa tietä – sitten hän huomasi, että kantamus vieraan sylissä olikin Carl. Hän huudahti matalalla äänellä, vihlovasti, ja syöksähti ulos –.

Poika makasi vieraan sylissä, veriset elottomat kasvot painuneina miehen verentahrimaa sinistä paidanrintaa vasten; pojan puolisukkiin ja keltaisiin sandaaleihin puetut sääret keinuivat pitkinä ja ohuina miehen harmaitten housunlahkeitten edessä. Valkoisena kasvoiltaan, suu ammollaan ja vääntyneenä tuli äiti vastaan –.

"– ehk'ei sentään ole niin pahasti kuin miltä näyttää." Vieras katsahti häneen. Silmät olivat kirkkaan harmaat, hatuton pää, joka oli painuneena lapsen yli, oli ruskean, kiharan tukan peitossa. Siinä tavassa, millä hän piteli elotonta lasta, oli jotakin merkillisen naisellista – Ida Elisabet ei voinut olla ajattelematta madonnankuvia.

"Lääkäri tulee heti – serkkuni lähti häntä hakemaan, Poika on saanut kokolailla pahoja naarmuja –."

Oli kuin Ida Elisabet olisi odottanut, että jotakin tämäntapaista sattuisi. Hän oli tahtonut paeta onnettomuutta – se oli leikkinyt hänen kanssaan, antanut hänen hieman hengähtää ja uskotella hänelle, että hän oli turvassa – sitten se ponnahti ja hyökkäsi taas hänen kimppuunsa. Oi Jumala, oi Jumala, oi Jumala – hiljaa vaikeroiden hän katseli nuorta vierasta, kulkiessaan puolittain selkä edellä tämän ja pojan edessä ovea päin. Hänen täytyi ajatella kuolemanenkeliä – miehen otsa oli leveä ja kirkas, ylimmäinen osa lumivalkoinen, alempi ruskettunut, ja silmät, jotka katselivat suoraan eteensä, olivat täynnä vakavaa hellyyttä.

"Se ei varmaankaan ole niin vaarallista, miltä näyttää – poika joutui auton alle, mutta pyörät eivät kulkeneet yli. Minun on kyllä tunnustettava, etten oikein nähnyt, miten kaikki kävi – hän ponnahti yhtäkkiä tielle ihan auton eteen, ja kun serkkuni koetti kääntää vasemmalle, poikakin kääntyi ja koetti juosta takaisin, ja sitten me ajoimme hänen päälleen, mutta vauhti oli hyvin hiljainen –."

Valkoisena ja jähmettyneenä kulki Ida Elisabet edellä ja näytti tietä. Tyhjät ikkunalaudat ompelutuvassa, eteenvedetyt uutimet, jotka oli nuppineuloilla kiinnitetty kokoon, – oli kuin ruumishuone jo olisi valmiina. Hän kuljetti miehen oman pienen lämpimän huoneensa kautta, jossa hän nukkui yönsä leposohvalla, poikien kamariin, tarttui Carlin vuoteeseen ja veti sen ulos seinästä, niin että sitä voitiin lähestyä joka puolelta – niin, kaiken tämänhän hän oli elänyt jo kerran ennen.

Äärettömän hellävaroin vieras laski taakkansa vuoteelle ja veti pois käsivartensa. –

Kun Ida Elisabet toi pesuvesi vadin ja pyyhkeitä, otti mies kaiken vastaan ja laski ne tuolille, jonka hän oli nostanut vuoteen viereen – Ida Elisabet ei tietänyt, oliko vieras pyytänyt vettä vai muistiko hän itsestään, että hänen oli tehtävä niin. Hän huomasi että vieras oli riisunut Carlin sukat ja sandaalit; vieras kohotti varovaisesti pojan sääriä ja taivutti ja tunnusteli niitä – polvet hirvittävän näköiset – sitten hän tarttui pojan ranteeseen ja tunnusteli käsivarsia. Kädet olivat täynnä hiekkaa ja verta, Carlin kasvot olivat veriset ja hiekkaiset, ja veriläiskät levisivät päänalukselle ja vuodevaatteille.

Kun Ida Elisabet vei märän pyyhkeen pojan kasvoille, käänsi tämä hiukan päätään ja mumisi jotakin. Miehellä oli toinen pyyheliina; hän pesi Carlin käsiä: "niissä on lasinsiruja?"

"Ehkä ne ovat hänen silmälaseistaan", kuuli Ida Elisabet sanovansa.

Mies piteli varovaisesti pojan riikkiraadeltuja käsiä: "Olipa oikein Jumalan onni, ettei hän saanut lasinsiruja kasvoihinsa; nähtävästi hänen silmälasinsa putosivat samassa –."

Poika valitteli ääneensä ja kärsimättömästi – loi kerran silmänsäkin auki ja koetti nousta pystyyn, mutta huudahti koettaessaan tukea itseään kädellään. "Ei ei, makaa vain ihan rauhassa", vieras sanoi. "Mitään vaarallista ei ole tapahtunut – makaa nyt hiljaa, kunnes tohtori tulee." Ida Elisabet oli avannut napeista pojan vaatteet ja molemmat tunnustelivat lapsen vartaloa pitkin paljasta ihoa. "Luulenpa tosiaankin, että on käynyt paremmin kuin miltä alussa näytti", sanoi mies. "Mutta poika-raukka on saanut niin kovin pahoja naarmuja –"

Kun Ida Elisabet suoristi selkäänsä, pimeni hänen silmissään. Hän tunsi sydämensä jyskyttävän rajusti – kaikki hänen sisimmässään oli mullinmallin, ja oli aivan kuin hänet olisi viskattu päistikkaa kaaokseen, jossa vallitsi vain pimeys ja tukahduttava paine. – Nyt hän jälleen aivan kuin putkahti takaisin pinnalle ja tapasi taas jalansijan omasta arkipäivästään. Carl oli joutunut auton alle, mutta näytti kuin hän sentään olisi päässyt koko lailla ehjin nahoin; se musta, helvetillisten tuskien ja kauhumuistojen virta, jonka halki hän kerran oli kahlannut, vetäytyi jälleen uomiinsa –.

"Teidän täytyy istua, rouva", sanoi vieras ja otti pesuvadin tuolilta: "ei tässä ole mitään hätää", sanoi hän pojalle, "sinusta on vuotanut hiukan verta, mutta näyttää vain kuin sitä olisi ihan kauheasti, kun se sekaantuu veteen vadissa." Hän vei vadin pois, Ida Elisabet kuuli hänen liikkuvan keittiössä, kuuli että hän tyhjensi vadin likaviemäriin, aukaisi hanan ja kalisteli jotakin.

"Kas noin – kas noin", sanoi Ida Elisabet ja hyväili poskea, joka oli vähimmän haavoittunut, "älä pelkää" – sillä pojan kasvot käpertyivät itkuun, mutta ehkäpä haavojakin kirveli. "Älä nyt itke – ei tämä ole vaarallista – kas noin", hän kumartui ja suuteli poikaa kevyesti.

Vieras tuli sisään: "– olen pannut vettä tulelle, kunnes tohtori saapuu. – Nimeni on Toksvold, asianajaja Toksvold", sanoi hän, aivan kuin äkkiä olisi muistanut sen.

Mies meni ikkunaan, seisoi selkä päin sitä ja katsahti vuoteeseen: "Huh – se oli hirveää! Koskaan elämässäni en ole tuntenut itseäni niin kurjaksi kuin sinä hetkenä, jolloin näin pojan makaavan auton alla –."

Ida Elisabet painoi äkkiä päänsä vuoteen päätyä vastaan ja purskahti itkuun. Hän koetti hillitä itseään. "Se tulee – näin perästäpäin – en voi sitä auttaa", nyyhki hän anteeksipyytäen.

"Niin, sen kyllä ymmärrän", sanoi mies vakavana. "Kari rukka, hän kai on vallan suunniltaan – hän nimittäin oli ohjauspyörässä, serkkuni. Eihän hän vielä tiedä mitenkä on käynyt –"

"Äiti" – Ida Elisabet kuuli nopeitten pikkujalkojen juoksevan ompelutuvassa. Ida Elisabet nousi pidättämään Tryggveä, ennen kuin tämä ryntäisi sisään.

"Äiti – Kindli on tullut –."

Ida Elisabetin täytyi mennä ulos ja selittää Kindlille mitä oli tapahtunut, miehen piti viedä terveisiä Marte Bø'lle ja sanoa, ettei heidän tulostaan toistaiseksi ollut tietoa. Kun hän näin puhui Kindlin kanssa, rauhoittui hän aivan, arkipäivä valtasi hänet jälleen. Mennessään takaisin ompeluhuoneen kautta hän huomasi kukkasvihkon, joka makasi pöydällä. Hän otti sen ja pani maljakkoon, vei sisään ja asetti pojan pienelle lipastolle. Carl ilostuisi nähdessään sen.

Asianajaja Toksvold oli yhä ikkunassa. Ulkona oli niin paljon valoa, lehvät kimaltelivat ja auringon kajastus väreili virrassa. Makuuhuoneet olivat vanhaa puutarhaa päin, puutarhan alapuoli oli kokonaan veden vallassa, tänä vuonna oli tulva tullut aikaisin.

Ida Elisabet istahti jälleen pojan vuoteen ääreen, vieras jäi seisomaan. He eivät puhuneet mitään – eikä Ida Elisabetin päähän edes juolahtanut, että oli millään tavoin merkillistä, vaikka tuo ventovieras mies seisoi täällä ja odotti yhdessä hänen kanssaan. Vihdoin mies kuitenkin sanoi:

"Niin – ehkäpä haluaisitte että lähden? Sillä voinhan odottaa ulkopuolellakin – mutta tahtoisin niin mielelläni kuulla mitä lääkäri sanoo. – Kunpa serkkuni vain olisi tavannut Eriksenin kotona – heidän pitäisi jo olla täällä, minun mielestäni –."

Ida Elisabet liikutti päätään – se saattoi yhtä hyvin merkitä myönnytystä kuin kieltoa. Vieras tuli pojan vuoteen viereen:

"Raukka – minkä näköiseksi hän onkaan tullut –."

Ida Elisabet oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun. Carlista ei enää vuotanut verta, mutta kasvojen koko toinen puoli oli kauheasti naarmuttunut; silmäluomet olivat melkein turvonneet umpeen. Äiti näki niin surullisen selkeästi itsekin, ettei poika suinkaan ollut kaunis lapsi, hänen pieni poikaraukkansa, jonka kasvot olivat kalpeat ja kuin kokoonkutistuneet suuren, eteenpäintyöntyvän otsan alla. Hänen tukassaan ei ollut mitään tiettyä väriä – se oli rotanväristä, kuten koulussa oli sanottu; poika oli katkerasti itkenyt kertoessaan sitä. Ja he pilkkasivat häntä, silmälasien vuoksi. Nyt kun hän makasi tuossa, niin naarmuttuneena ja kurjana, hän näytti suorastaan rumalta – äiti liikahti vaistomaisesti ja kumartui hänen ylitseen aivan kuin suojellakseen häntä.

"Teillähän on puhelin? Enköhän koeta soittaa ja kysyä – onko hän tavannut Eriksenin –", vieras oli jo ulkona ovesta. Tahtomattaan äiti suoristihe kuunnellakseen, kun vieras puhui ompeluhuoneessa: – "rouva Eriksenkö? – Niin, täällä Toksvold – huh, ei toki, me satuimme ajamaan pienen pojan yli Vikerin luona – ei, sitä en uskoisi – niin, siinä tapauksessa minun on soitettava Ejeldbergiin –." Loppusoitto, ja vieras soitti parantolaan: "– neiti Presttangen – kymmenen minuuttia sitten, no Jumalan kiitos, silloinhan heidän pitäisi kohta olla täällä –."

Tohtori Eriksen oli siis ollut ulkona, mikäli Ida Elisabet ymmärsi, ja niin oli neiti Presttangen, se oli siis serkun nimi, ajanut parantolaan ja saanut mukaansa sikäläisen lääkärin. Siis Kari Presttangen, hammaslääkäri, joka asui aseman lähellä, oli ajanut Carlin yli. Ida Elisabetista tuntui yhtäkkiä, että hänestä tuo ihminen aina oli tuntunut niin epämiellyttävältä – vaikka he eivät koskaan olleet edes puhelleet – ja vaikka neiti oikeastaan oli kaunis, omalla tavallaan.

Toksvold oli joutunut puheisiin Tryggven kanssa – äiti kuuli pojan lörpöttelyn ja vieraan rauhallisen äänen. Yhtäkkiä mies juoksi ulos – auto oli kai tulossa, ja lääkäri. Uusi jännitys, niin että äidin jalat eivät olleet kantaa, kun hän nousi, kuullessaan monet askelet käytävässä ja tohtori Lundin äänen –.

"Hän on kai herkkähermoinen lapsi, eikö niin?" kysyi tohtori Lund lopetettuaan tutkimuksen.

"On."

"Kuten sanottu – pitäkää hänet vuoteessa, kunnes hän on päässyt pelästyksestään – ja jos hän olisi saanut joitakin sisäisiä vammoja. Mutta sitä en siis luulisi. Mutta pistäydyn täällä uudelleen huomenna – ja jos ilmaantuisi jotakin uutta jo ennen, niin soittakaa. Sitä paitsi kirjoitan jotakin rauhoittavaa lääkettä, jota voitte antaa –." Tohtori Lund pyyhkäisi jälleen Carlin paljasta rintaa ja käsivarsia, joiden iho oli nypyllistä, ikään kuin hiekallista: "– koko lailla herkkähermoinen, niin, ihan kuin otaksuinkin –. Kuulkaahan, rouva Braatø – ettehän te vain kiihota hänen kehitystään – älkää antako hänen väsyttää itseään liiaksi. Hänhän oli luokkansa ensimmäinen tänä vuonna, kuten pikkutytöltäni kuulin –."

Ida Elisabet pudisti päätään.

"Hänen on helppo oppia, niin tuntuu." Ida Elisabet ei edes koettanut salata, mitenkä ylpeä hän oli, mutta lämmin riemu tulvahti hänen mieleensä, kun tohtori sanoi noin –. Tohtori Lund oli muutenkin hyvin rakastettava, itse asiassa – oli ollut aina siitä asti, kun Ida Elisabet viisi vuotta sitten kulki parantolassa tervehtimässä Aslaugia, ja pari kertaa tohtori oli kutsunut hänet luoksensakin vastaanottohuoneeseen, puhuakseen hänen kanssaan rouva Tømmeraasista. Ettei hän sen jälkeen ollut kohdannut tohtori Lundia, ei todellakaan merkinnyt, että tohtori olisi ollut alituisesti työssä, Ida Elisabet oli vain uskotellut sitä itselleen. Hän oli vain saanut kuulla jotakin, mitä tohtori muka oli sanonut. Niin että hän ymmärsi, missä valossa tohtorikin katseli asioita – kun Ida Elisabet siis kulki täällä ja odotti lasta ja oli lähtenyt pois kotoaan ja erojuttu hänen ja hänen miehensä välillä parhaillaan oli käynnissä, oli selvää että hänellä oli ollut joku muu –. Auslaug Tømmeraasin ystävätär – niin, tämäkin seikka painoi kai vaa'assa. Olihan Aslaug uskonut tohtorille ummet ja lammet ja vielä vähän muutakin itsestään sinä kauheana kesänä ennen kuolemaansa.

Ida Elisabet oli tietenkin ymmärtänyt, että ihmiset uskoivat näin. Sen hän oli käsittänyt jo silloin, kun hänen täytyi kertoa langolleen, miksi hän halusi pois rannikolta eikä tahtonut ottaa vastaan paikkaa, jonka toinen oli hankkinut hänelle. Mutta siihen aikaan hän oli sanonut itselleen, että oli aivan samantekevää, mitä ihmiset uskoivat – kunhan hän vain pääsi eroon Fritiofista. Ja huomatessaan, että täkäläisetkin nähtävästi luulivat hänen olleen uskottoman, oli hän ajatellut: yhdentekevää, kunhan vain saan työtä, niin että voin elättää lapseni – eiväthän ihmiset kysy ompelijattaren siveyttä, kun tämä vain on taitava ja muuten pysyy omissa oloissaan! Hänellä oli ollut niin paljon työtä kuin vain sai tehdyksi, miltei kaiken aikaa – oli säännöllisesti ommellut myöskin Fjeldbergin potilaille näinä vuosina. Oli oikeastaan jo aikoja siitä, kun hän oli ajatellutkaan kaikkea tuota entistä, ja häntä epäilytti oliko täällä enää ainoatakaan ihmistä lähimailla, jota rouva Braatøn entisyys hivenenkään vertaa askarrutti; ainoa, mikä jotakin merkitsi ihmisille, oli se, että hän neuloi oikein hyvin ja tuskin koskaan petkutti –.

Minkä vuoksi hänessä nyt yhtäkkiä häivähti kuin vastenmielisyyden tunne, kuullessaan että asianajaja Toksvold puhui parantolaan ja ymmärtäessään, että he saisivatkin parantolanlääkärin tänne – sitä hän ei voinut selvittää itselleen. Ehkäpä sen vuoksi, että koko entisyys, josta hän tahtonsa voimalla oli irrottanut ajatuksensa niin täysin, että tuskin milloinkaan muisti sitä enää – oli noussut aivan kuin rajuilma ja tuli häntä vastaan murskaten kaikki, kun hän näki Carlin Toksvoldin sylissä. – Mutta nyt siis rajusää oli ohi – tällä kertaa onnettomuus oli vain hipaissut häntä eikä iskenyt. Ja sen vuoksi oli hiukan ikävää, että tohtori Lund joutuisi kulkemaan talossa. Mutta pötyä – ja olihan Lund sekä ystävällinen että lääkärinä taitava, ja sehän oli pääasia.

Kun hän saattoi lääkäriä, istuivat molemmat vieraat ompeluhuoneessa odottamassa – Toksvold ison pöydän ääressä, jolla kaikki hänen kukkaruukkunsa seisoivat, serkku ikkunan vieressä –. Hän selaili joitakin muotilehtiä, jotka olivat pienellä koripöydällä. He hypähtivät molemmat pystyyn nähdessään lääkärin.

"No, Jumalan kiitos", sanoi Toksvold, kun tohtori oli selittänyt että poika nähtävästi oli päässyt hyvin vähällä kaikesta. Mutta neiti Presttangen alkoi heti selittää, kuinka onnettomuus oli voinut tapahtua – loivassa mutkassa, jossa tie oli kauttaaltaan näkyvissä eikä mitään muita autoja sillä hetkellä edessä. Poika oli juossut tien yli kissanpojan perässä. – Niin, sehän hänen olisi pitänyt melkein arvatakin, ajatteli Ida Elisabet, kissa siinä oli kysymyksessä –.

Ida Elisabet silmäili miettiväisenä neiti Presttangenia tämän puhuessa. Päällysvaatteissaan – pitkässä vaaleassa pölytakissa, päässä jokin ruohonvihreä baskilaislakki, joka omituisesti kupertui hänen vanhanaikaisesti kiinnitetyn, korkean tukkalaitteensa mukaan, ei hän mitenkään ollut kaunis. Juuri se kai oikeastaan vaikutti – niin, ehkei suorastaan vastenmielisesti, mutta niinkuin neiti olisi aina tahtonut pitää ihmiset jonkin askelen päässä – että hän oli niin mielenosoituksellisen toisenlainen kuin nykyajan modernit naiset yleensä. Ei vain niin, ettei hän ollut leikkauttanut tukkaansa – Ida Elisabet oli itsekin antanut omansa kasvaa uudelleen, hänellä ei ollut varaa alituisesti käydä kähertäjällä ja leikauttaa sitä, joten hän kampasi sen nykyisin aivan yksinkertaisesti keskijakaukselle ja kiinnitti sen matalaksi solmuksi niskaan. Mutta neiti Presttangen oli koonnut vaaleankeltaiset palmikkonsa korkeaksi kruunuksi keskelle päälakea, se ylettyi miltei otsatukkaan asti – Ida Elisabet oli nähnyt samantapaisen tukkalaitteen vanhoissa valokuva-albumeissa, mutta ei koskaan aikaisemmin elävällä ihmisellä. Ehkäpä hänestä sen takia tuntui, että hammaslääkärissä sinänsä jokin muistutti jerseyröijyn aikaa – oli aivan kuin kangas olisi mukautunut kiinteämmin kuin nykyajan muoti salli hänen leveitten pyöreitten olkapäittensä ja korkean povensa mukaan. Olivatpa neiti Presttangenin kasvotkin oikeastaan vanhojen valokuvien tyyppiä – nahka peitti luuston jollakin tavoin kireänä ja alastomana. Se oli kaunistakin, tavallaan, ne olivat kai sellaiset kasvot, joita tavallisesti sanottiin rotukasvoiksi: otsa leveä, poskiluut korkeat, hiukan käyrä nenä ja pitkulaiset, laihahkot posket. Ihonväri oli häikäisevän valkoinen ja vaaleanpunainen, mutta itse iho hieman kuiva ja kiiltävän siloinen; siinä oli jotakin, joka saattoi katsojan ajattelemaan tuberkuloottista taipumusta – aivan sieraimien kohdalla näkyi hiukan nenän vaaleanpunaista väliseinää, ja huulet olivat hyvin vaaleat ja kuivat.

Nythän neiti kyllä oli kuullut tohtori Lundilta, ettei Carlin laita siis ollut mitenkään vaarallinen – mutta olisihan hän kuitenkin voinut sanoa pari sanaa sille, joka oli hänen yliajamansa pojan äiti – pitihän hänen sentään käsittää, mitenkä tämä oli säikähtänyt. Sen sijaan hän vain jatkoi selosteluaan tohtorille, kuinka täysin viaton hän oli yliajoon. Niitä paria kysymystä ja vastausta lukuun ottamatta, joita he olivat vaihtaneet, kun Ida Elisabet ja lääkäri palasivat, ei hammaslääkäri tosiaankaan sanonut yhtä ainoata sanaa hänelle, ennen kuin he juuri olivat lähdössä. Tohtori huomasi matkatavarat, jotka olivat käytävässä, ja hänen kysymykseensä Ida Elisabet vastasi, että he olivat aikoneet käydä Marte Bø'n luona. Silloin neiti Presttangen sanoi:

"En tietänytkään, että kävitte ompelemassa kodeissakin?"

Ida Elisabet naurahti.

"En käykään, tavallisesti, vain rouva Bø'n luona –. Hän oli niin ystävällinen silloin, kun ensin tulin näille seuduin. Ja hänenhän on niin kovin vaikeata tulla oikein tänne asti. Niin että sen sijaan minä matkustan sinne ylös, hänen luokseen."

Mutta hänhän oli oikein naurettava, tuo ihminen.

Ida Elisabet seurasi heitä autoon. Yliasianajaja ja neiti Presttangen seisoivat, valmiina nousemaan siihen.

"Tahdotko ohjata, Kari –?"

"Uh, en!" Hänen ruumiinsa ihan värähti, pitkään. "En tosiaankaan usko että milloinkaan enää voin ohjata!" Hän hypähti äkkiä sisälle autoon ja istuutui takaistuimelle tohtorin viereen – ja nyt näytti aivan kuin häneltä pääsisi itku. – "Niin, hyvästi nyt siis, rouva Braatø –."

Mutta hänhän oli merkillinen ihminen, tuo hammaslääkärineiti.

Illalla myöhään Ida Elisabet käveli kotiin asemalta; hän ei ollut ehtinyt saada lääkkeitä apteekista ennen kuin yhdentoista-junalla.

Laakson länsipuolelta piirtyivät metsänreunaman kuusenlatvat terävinä ja miltei mustina taivaan kellertävää valkeutta vastaan; tässä valoisassa kesäyössä se oli kuin ainoa muisto pimeydestä, ja siinä, missä lumitunturien huiput kohosivat korkealla metsän yläpuolella, päilyi lakeuksilla taivaanvalon kajastus. Virta vyöryi laakson halki, mahtavana ja tulvavedestä runsaana, kuvastellen illankajoa, joka kuulsi ja taittui hiljaisissa, kuin laakeissa pyörteissä. Tuoreet keltaiset tukkipuut ajelivat ohi lakkaamattomana kulkueena; oli kuin ne olisivat purjehtineet alaspäin aivan hitaasti, mutta jos pysähtyi ja kiinnitti katseensa yhteen ainoaan yksityiseen tukkiin, huomasi ohivirtaavien vesimassojen vauhdin, ja myös, mitenkä niiden kiiltävä pinta poreili ja kävi miltei huomaamatta, missä pohja otti vastaan ja pidätti virran voimaa.

Tässä erikoisessa, väkevässä valaistuksessa, auringon laskun jälkeen, saivat vieläpä asemayhteiskunnan rumat talot ympärilleen jonkinlaisen kauneuden kajon; niiden värit aivan kuin heijastuivat ilmaan. Ida Elisabet kulki Bjørkheimin hotellin ohi; mahtava hirsirakennus, jonka jokaisella sivulla oli päätyjä ja ulkonemia ja kuisteja, oli maalattu punaruskeaksi, suojuslaudat ja ikkunanpielet ja koristeleikkaukset olivat likaisenharmaat, mutta tänä iltana oli aivan kuin auringonpaahtamat seinät olisivat huokuneet lämpöä. Oli suorastaan kuin kuistikkojen puulaatikoissa kasvavat kukat, niiden lakanpunaiset ja valkoiset ja vaaleanpunertavat tertut olisivat säteilleet, ja laaja, hiekoitettu alue talon edessä, bensiinisäiliö keskellä, oli niin valoisa, että se aivan kuin heijasti taivaan hohtavuutta. Magda Bjørkheim, miltei itseloistavana ruusunpunaisessa villapuvussaan, tuli juosten alas portaita – hänen piti antaa bensiiniä pölyiselle vanhalle Buickille, joka seisoi ja puhkui pumpun äärellä. Kun hän huomasi Ida Elisabetin, viittasi hän: "Odotahan!" Ida Elisabet jäi seisomaan, tajuten illan ympärillään syvänä, epämääräisenä hyvänolon tunteena. Vaikka ilma olikin niin tyyni, suhahtelivat hennot koivunoksat hiljakseen korkealla hänen päänsä päällä.

Auto ajoi tiehensä, ja Magda juoksi Ida Elisabetin luo; hän tahtoi tietää, kuinka Carl voi. Ensin oli asemalla kerrottu, että poika oli saanut niin kauheita vammoja, ettei ollut puhettakaan hänen paranemisestaan. "Mutta ihmisethän ovat aina niin valmiita liioittelemaan – uh niin, tuo neiti Presttangen, hän on sitten merkillinen, luultavasti hirveän hermostunut – hänen pitäisi kai menettää ajokorttinsa tästä hyvästä, eikö niin, ainakin joksikin aikaa, niin että oppisi –"

"Mutta kuulehan, Magda. Nythän minä oikeastaan voisin kohta aloittaa pukuasi, kun emme kuitenkaan voi lähteä Bø'lle. Tiedäthän, että olen antanut ompelijoilleni lomaa – mutta kyllä siitä tulee yhtä kaunis, vaikka itse neulonkin kaikki tyynni –"

"Voi, niin erinomaista!" Magda juoksi pois. Ida Elisabet lähti kulkemaan, mieli lämpimänä. Asemallakin olivat kaikki kysyneet Carlia. "Sen pojan pää on kuulemma niin harvinaisen hyvin istutettu", oli asemapäällikkö lasketellut. Ehkäpä koulutoveritkin muuttuisivat kiltimmiksi poikaa kohtaan tämän jälkeen.

– Ida Elisabet olisi oikeastaan kernaasti suonut itselleen muutamia lomapäiviä – mutta nyt hän siis oli luvannut kohta aloittaa Magdan kävelypukua. Ja tehty työ on aina poissa tieltä. Osan hän saattaisi tehdä sisällä Carlin luona. Missään tapauksessa ei poika saisi lukea ainakaan ensimmäisenä viikkona, mutta oli hyvä asia, ettei Carlille koskaan tullut ikävä yksinään. Jumala tiesi mitä hänen pikku päässään oikein mahtoi liikkua. Varhaisvanha poloinen, niin. On niin helppoa kirjoittaa naistenlehtiin ja sentapaisiin, että lasten ei saa antaa kehittyä varhaisvanhoiksi, heidät on lähetettävä ulos urheilemaan ja leikkimään muiden lasten kanssa. Saattaisi ihan luulla, etteivät he koskaan ole nähneet oikeita lapsia taikka tietäneet, millaisia lapset luonnostaan ovat sellaista lasta kohtaan, joka on hiukan erilainen kuin muu lauma. Pieni poika, ruumiillisesti heikko ja likinäköinen eikä suinkaan kaunis – ja arka, kun on saanut kuulla siitä – mikä silloin neuvoksi, jotta lapsesta ei tulisi varhaisvanhaa, kun hän muuten on kehittynyt ja hänessä palaa halu saada tietää kaikki?

Raukka – ja itse oli poika päättänyt ruveta talonpojaksi! Hän oleskeli hyvin paljon Vikerissä, rakasti eläimiä – mutta oli niin kömpelö, niin heiveröinen! Ja mistä hän saisi rahoja talon ostoon –. Mutta siinähän se juuri olikin – Ida Elisabetin täytyi, tavalla tai toisella, koettaa hankkia itselleen hieman taloudellista selkänojaa, niin että hän saattaisi auttaa poikiaan eteenpäin. Hän oli tarpeeksi nähnyt Fritiofia ja tämän sisaruksia tietääkseen kuinka silloin käy, kun vanhemmat ovat varattomia ja harkintakyvyttömiä ja lapset vaillinaisesti varustettuja jossakin merkityksessä. Ja hän oli itse ollut liian läheisissä suhteissa tuohon sukuun välttääkseen kiusausta ja ollakseen ymmärtämättä, mitä hänen lapsistaan puuttui. Carl oli pohjimmaltaan urhea pieni poju – hän oli hermostunut ja helposti loukkaantuva ja arka, ja saattoi vaipua aivan lamaan ja valittaa äidille. Mutta toiselta puolen hän saattoi itsepintaisesti ponnistaa antamatta vieraitten nähdä, miten helposti hän loukkaantui, ja pitkät ajat yhteen menoon hän oli äidin oma urhea pikku poika. – Tryggvehän oli niin pieni vielä – mutta äiti oli kuitenkin jo nyt huomannut, että poika oli paljon suuremmassa määrässä jänishousu, eikä hän edes koettanutkaan veljen lailla purra hampaitaan yhteen ja olla muina miehinä; Tryggve turvautui helposti kerskailuun. Ja hän valehteli niin että sylki lensi. Hän oli kai kyllä toistaiseksi liian pieni voidakseen oikein erottaa, mikä todella oli tapahtunut ja minkä hän kuvitteli tapahtuvan ja mitä hän toivoi tapahtuvaksi. Eikä äidin tosiaankaan olisi vallan helppoa opettaa poikaa pitämään kuvitelmia ja toiveita ja tosiasioita erillään toisistaan. Oli houkuttelevaa suhtautua lapsiinsa samalla tavoin kuin esimerkiksi Fritiofin vanhemmat olivat suhtautuneet omiinsa – tieten tahtoen tekeytyä vielä epäkriitillisemmäksi kuin luonnostaan oli ja tasapainon vuoksi arvostella muita ihmisiä hiukan enemmän, rauhoittaakseen itseään, sillä eihän ihminen sentään ole typeryyteen saakka herkkäuskoinen. Ida Elisabet huomasi itse, miten vähän hän halusi panna merkille Tryggven pikkuvikoja – tuo armas rasavilli oli niin kaunis – ja sitten hän muistutti niin paljon Sølviä.

Ida Elisabet kääntyi valtatielle. Suuressa vastavalmistuneessa liiketalossa tientaipeessa – kolmikerroksinen herneenvihreä rapattu talo, eräänlaista funktionalistista tyyliä – oli neiti Presttangenilla vastaanottohuoneensa. Eräässä toisen kerroksen ikkunassa, jossa oli nimi lasiruutuun kiinnitettynä, Ida Elisabet näki vilauksen suuresta heijastuslampusta ja porauskoneen yläosan. Yliasianajaja Toksvoldillakin oli liikehuoneita tässä talossa – Ida Elisabet oli tietysti nähnyt hänen nimikilpensä monet kerrat, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Tryggve Toksvold oli hänen nimensä. Missähän he mahtavat asua, ajatteli Ida Elisabet. Joku oli joskus maininnut että uusi hammaslääkäri asui Solhaugenin täysihoitolassa. Ehkäpä Toksvoldkin asui samassa paikassa.

Hän kai oli samalla "Herneenpalon" isännöitsijä – se oli ihmisten talolle antama nimi. Kulmapuotia he eivät siis vielä olleet saaneet vuokratuksi. Ida Elisabet pysähtyi hetkiseksi ja katseli sisään suuresta tyhjästä ikkunasta. Kaupan sisustus oli tavallaan vaateliasta, myymäpöydät ja hyllyt olivat helmenharmaat ja tiilenväriset. Papereita ja lautoja oli vielä ylt'ympäri lattiaa maalarien jäljeltä. – Hän oli vain nauranut Marte Bø'n ehdotukselle, että hän vuokraisi tämän puotihuoneen. Marte oli puhunut siitä kaikkina näinä vuosina: sinun pitäisi taas panna liike pystyyn. Ja nyt keväällä, Ida Elisabetin kerrottua pankkikirjoista, jotka hän oli saanut tohtori Sommervoldin kuoleman jälkeen, oli Marte alkanut saarnata: ymmärräthän, jos jätät rahat makaamaan pankkiin, saattaa se tehdä vararikon ennen kuin aavistatkaan – kiinnitä ne vain liikkeeseen, Ida, ennen kuin jonkun toisen päähän pistää aloittaa täällä ja ihmiset saavat ostaa valmiita tavaroita ja sinun neulomosikin jää ilman työtä –.

Tietysti puheessa oli paljon perää. Ja kangas- ja lyhyttavaraliikkeen pitäisi kyllä menestyä täällä – olihan Ida Elisabet hyvässä maineessa työnsuorituksensa ja hienon makunsa vuoksi. Kunpa vain aika ei olisi ollut niin epävarma – ja mikäli kilpailevia liikkeitä ei heti kohta alkaisi ilmestyä, kun ihmiset näkivät että hänen kauppansa kävi.

Eihän Ida Elisabet koskaan ollut uneksinutkaan, että hän saisi niin paljon rahoja tohtori Sommervoldin kuoltua. Hän luuli että kysymyksessä olisi pari kolmesataa kruunua Carlille – tohtori oli antanut pojalle pankkikirjan kummilahjana. Ja sitten kävikin ilmi, että Carlin pankkikirjassa oli neljättä tuhatta kruunua ja lisäksi oli pankkikirja, joka aikaisemmin oli ollut Sølvin, mutta joka sittemmin oli siirretty hänen nimiinsä. Siinä oli kaksituhatta viisisataa ja muutamia kruunuja ylikin. Ainakin niitä rahoja hän saisi käyttää aivan mielensä mukaan. Olihan sekin kysymyksenalaista, olivatko Carlin rahat varmemmat pankissa kuin kiinnitettynä johonkin liikeyritykseen.

Mutta siinä tapauksessa hänen pitäisi olla poissa kotoa miltei kaiket päivät, ja hänen olisi saatava joku ihminen taloon pitämään huolta pojista. Ida Elisabet huokasi. Hänestä kaikki oli ollut niin hyvin siitä asti, kun he olivat muuttaneet Vikeriin. Hän oli voinut hankkia pojille mitä he tarvitsivat – ja itsellään hänellä oli rauhaa, kun päivän työ oli päättynyt ja ompelutyöt oli lopetettu. Silloin he söivät yhdessä keittiössä, lapset ja hän, ja hän auttoi Carlia läksyjen lukemisessa, taikka hän istui ja työskenteli ja oli vaiti ja kuunteli puolella korvalla mitä nuo kaksi hommailivat. Oli vaikeata saada sen parempaa, kun samalla kertaa oli pidettävä huoli lapsista ja oltava heille äitinä. Lapset ymmärsivätkin sen tavallaan, Carl oli niin kauhistunut sinä päivänä, kun oli kuullut Marte Bø'n puhuvan Ida Elisabetin kanssa kaupasta. Mutta rakas poikani, minähän olen nytkin kaiket päivät sidottu neulomooni, oli Ida Elisabet sanonut. Niin, mutta me tiedämme että sinä olet siellä, niin että voimme tulla ja kertoa sinulle heti, jos meillä on jotakin tärkeää sanomista. Juuri siinä oli kai tärkein kohta. Lapset tulivat hyvin toimeen monet pitkät päivät tarvitsematta häntä mitenkään erikoisesti, kunhan vain saivat jokapäiväiset tarpeensa. Ei ollut ensinkään välttämätöntä että hän hemmotteli heitä. Kunhan he vain tiesivät, etteivät he koskaan hakeneet häntä turhaan, tarvitessaan jotakin.

Tie oli hirveän pölyinen – raskas ja pehmeä ja äänetön kävellä. Kukkia kasvava ruohonurmi ojan reunalla oli aivan pölyn vallassa, ja missä metsä kasvoi tiehen asti, olivat kuuset ja lepät vallan harmaanvalkoiset. Ylempänä oli kanerva ja sammal ihan pölyn tukahduttama, ja maantien pöly aivan kuin vaimensi metsän raikkaan tuoksun. Ida Elisabet sivuutti kulkiessaan talon, jossa he olivat asuneet ensimmäiset vuotensa täällä. Se oli tietä alempana, kuin puristuksissa eteenpäintyöntyvän, jyrkän vuorenseinämän ja kiviröykkiön välissä, jolla hänen tapanaan oli istua aina, kun hän minuutinkaan verran oli vapaana työstä.

Ne kaksi ikkunaa, jotka kerran olivat olleet hänen, olivat pimeät – vanha norjalais-amerikkalainen asui nyt siellä, ja hän ripusti aina jotakin tummaa tienpuoleisiin ikkunoihin. Ränsistynyt ja vetoinen oli talo ollut jo Ida Elisabetin aikana, ja tuskin sitä oli mitenkään korjattu sen jälkeen. Se oli niin ruma kuin talo suinkin voi olla, ensimmäinen kerros maalaamatonta, likaisenharmaata, kiilanurkkaista hirttä, ja päällä ullakkokerros, jonka vuorilaudat oli sivelty jollakin ohuella okrankeltaisella pohjamaalilla. Hänen aikanaan olivat vuorilautojen reunat usein irtautuneet, ja ne kolisivat ja rämisivät aina, kun oli vähänkin kova tuuli.

Tien toisella puolella oli laakea, honkia kasvava kangas, puut laihoja ja surkastuneita. Rungot olivat keltaiset, ja hänen mieleensä oli kerran juolahtanut, että väri muistutti eltaantunutta suolaista kalaa; likaiset latvat olivat kauhtuneet, jo aikaisin suvella niiden neulaset muuttuivat vaalean oliivinvihreiksi. Hän oli tavallisesti käynyt kävelemässä täällä lasten kanssa kesäiltoina, aina kun oli saattanut ottaa hiukankin lomaa. Marte Bø oli lainannut hänelle vanhat lapsenvaunut, Tryggveä varten – pojasta oli niin hauskaa, kun vaunut oikein töyssyivät ja hyppelehtivät kulkiessaan yli kivien ja kuoppien vanhalla tiellä, joka vei hiekanottopaikalle. Maata peitti kauttaaltaan vain harmaja sammal, ja surkastuneen kanervan tummat tupsut suurilla kallionlohkareilla, jotka näyttivät kuin virta olisi joskus tuonut ne muassaan. Ehkäpä pieni Aasdalenin joki, joka juoksi kankaan halki – Vikerin luona se yhtyi suureen jokeen – oli aikoinaan ollut valtavakin. Ida Elisabet ulotti kävelymatkansa tavallisesti joelle saakka; sen kohina oli niin erikoinen ja valoisa, sen virratessa pyöreitten vaaleitten kivien muodostamassa uomassa, ja Carl juoksenteli edestakaisin ja viskasi soraa ja pikkukiviä veteen ja etsi marjoja kanervapensaista. Virtaavan veden kohina ja kuuma kuiva honkametsän tuoksu tuntui Ida Elisabetista hyvältä ihan sydän juuria myöten. Mutta rumaa hänen mielestään täällä sisämaassa oli, ihan ensi näkemältä. Nuo matalat pörröiset harjut, jotka aivan kuin loivasti peräytyivät, eivät totisesti olleet tuntureita. Täällä oli kuivaa ja aurinkoista, ilmassa tai taivaalla ei ollut mitään värejä – taivas oli joko vain sininen tai vain harmaa, metsä vihreänmusta ja mäentöyrämät, taloineen jo alkukesästä kellertäviksi paahtuneet. Laakson pohjalla oli ikuinen pöly, niin että kaikki oli kauttaaltaan harmaata. Hänestä oli samantekevää, vaikka hän ei tuntenut ketään ihmistä, mutta se, että kaikki oli kauttaaltaan niin harmaata ja yksitoikkoista; saattoi hänet tuntemaan itsensä hirvittävän yksinäiseksi, ikään kuin hänet olisi karkotettu erämaahan lastensa kanssa.

Mutta Vikerin ympäristö oli kaunista. Sen vuoksi hänestä tuntuikin, kuin hänen elämässään olisi alkanut uusi ajanjakso siitä aamusta lähtien, kun hän heräsi nykyisessä asumuksessaan ja katseli vanhaan talonpoikaispuutarhaan, joka oli täynnä paljaita, ryhmyisiä omenapuita – puutarhan takana avartuivat kellervät pellot, talvisia lumiläikkiä siellä täällä. Joki teki laajan polven juuri Vikarin kohdalla, heijastaen kevättaivaan pilviä pintaveden teräksenharmaassa sinessä, mutta monessa kohdin kuulsi alta vihreä jää, ja joen toisella rannalla metsä vainion takana loisti aamuauringon paisteessa. Ida Elisabet ei koskaan voinut unohtaa näkyä – sen vuoksi että oli kokonainen ikuisuus siitä, kun hän viimeksi oli herännyt huoneessa, joka ei ollut maantielle päin. Juuri sen vuoksi ei kai tämä kaikki milloinkaan voinut muuttua arkipäiväiseksi hänelle – joki ja mäentöyrämä aamuauringon valossa. Kun aamulla oli kaunis ilma ja hän istui yksinään keittiössä ja joi kahviaan, ennen päivän töiden alkua, oli hän aivan kuin imenyt itseensä hiljaisen riemuntunteen, joka jäi hänen sielunsa pohjalle ja kuin kuulsi kaiken alta, hänen alkaessaan päivän askareitaan ja ottaessaan vastaan sen tapahtumia.

Ida Elisabet käveli nopeasti kotiinpäin. Metsä oli täynnä linnunlaulua, vaikka autot yhtä mittaa suhahtivat tiellä ja töräyttivät ja nostattivat uuden, pahanhajuisen pölypilven. Siellä täällä metsä hiukan vetäytyi pois tiestä ja kuin kehysti uutta pikkukotia, jonka ympärillä oli vastaperustettu puutarha; Ida Elisabet katseli uteliaasti jokaisen aidan yli ja vertaili niitä mielessään omaan vastaiseen puutarhaansa.

Lämmin asutun talon haju tulvahti tervehtien häntä vastaan hänen sivuuttaessaan Vikerin pohjoispuoliset rakennukset. Olikohan Carl nukkunut kaiken aikaa hänen poissa ollessaan –?

Kesäyön valo oli haipunut, niin että ilmassa oli valoisa hämärä; Ida Elisabet huomasi erään miehen seisovan veräjänsä pielessä. Astuessaan Ida Elisabetia vastaan mies heitti pois savukkeensa, joka jäi lojumaan tielle ja hehkui tuokion punaisena.

"Tahdoin vain saada kuulla mitenkä poika jaksaa?"

"Kiitos, olosuhteitten mukaan."

Asianajaja Toksvold pudisti päätään:

"Niin, Herra varjelkoon! Kun vain ajattelenkin miten siinä olisi saattanut käydä –! Hän, joka aukaisi oven minulle, kertoi, että olitte mennyt asemalle perimään apteekkitavaroita. Ja niin päätin jäädä odottamaan saadakseni sentään kysyä teiltä itseltänne. Oli sitä paitsi paha, etten muistanut sitä aamupäivällä – olisinhan minä voinut tarjoutua perimään lähetyksenne. Mutta totta puhuakseni olin itsekin – niin, tehän ymmärrätte, rouva Braatø. Ja sitä paitsi suoraan sanoen pelkäsin Karin puolesta – hän olisi voinut saada hermokohtauksen tai jotakin sentapaista –."

Ida Elisabet hymyili hiukan epäilevänä. Hänestä ei neiti Presttangen oikein vaikuttanut siltä, kuin olisi ollut saamaisillaan hermokohtauksen.

"Hän pyysi minua sanomaan niin paljon terveisiä – hän ei itse tohtinut tulla, mutta hän pyysi minua antamaan tämän teille, poikaa varten." Toksvold ojensi hänelle pussin, siinä oli nähtävästi banaaneja ja muita hedelmiä. "Ja tämän – en oikein tietänyt, mitä keksisin, mutta lapset pitävät kai yleensä makeasta –."

Ida Elisabet otti vastaan toisen paketin ja tunsi, että se sisälsi suuren konvehtirasian. Kiitettyään he jäivät seisomaan, aivan kuin molemmat olisivat odottaneet, että toinen sanoisi jotakin.

Toksvold kumartui aidan yli:

"Kristian Viker kertoi minulle että Te olette kustantanut tämän" – hän nyökkäsi päällään harmaita perunamaita päin. "Ajatella että olette tahtonut uhrata niin paljon puutarhaan, vaikka talo ei ole omanne –?"

Ida Elisabet kohautti harteitaan:

"Minun teki niin kovin mieleni saada jälleen oma puutarha. Ja jos minun pitäisi odottaa, kunnes saisin oman talon, jäisi se ehkä ikiajoiksi –. Ja palsta oli tässä ja se oli ruma eikä ollut kenenkään hyödyksi. Ajatelkaas, Kristian ajoi tänne ruokamullan ilmaiseksi ja hankki minulle aidantarvikkeet hyvin halvalla –"

"Eikö rautalanka-aitaus olisi tullut halvemmaksi, vai mitä luulette?"

"Tietysti. Mutta se aitaa jollakin tavoin niin niukasti. Olen kyllä ajatellut istuttaa pensasaidan tien reunaan. Mutta menee vuosia, ennen kuin se on täysin kasvanut."

"Mutta entä jos joutuisitte muuttamaan täältä, juuri kun puutarhanne alkaisi olla parhaimmillaan?"

"Hm." Ida Elisabet naurahti. "Silloin olen ainakin saanut aikaan puutarhan. – Mutta voitte olla varma että minua surettaisi, jos saisin kuulla, että seuraajani eivät pitäisi sitä kunnossa. Vanhempieni talossa Länsirannalla oli niin ihana vanha puutarha. Tulin oikein surulliseksi, kun ne, jotka ostivat talon isän kuoltua, hakkasivat maahan vanhat puut ja antoivat penkereiden ja ruusutarhojen ja kaiken ränsistyä –."

"Ei, anteeksi että pidätän teitä. Saanhan tulla huomenna kuulemaan miten täällä jaksetaan –. Niin, hyvää yötä sitten, kunhan poika vain pian paranisi –."

Ida Elisabet avasi veräjän ja nousi hitaasti polkua, joka vei taloon. Vasta istutettujen syreenipensaitten lehdet riippuivat lerpallaan hautovan hellepäivän jälkeen. Mutta perunantaimet olivat edistyneet suurenmoisesti – tummanvihreitä lehtitupsuja kohosi kaikkialla esiin, monta riviä.

Kynnyksellä oli onnettomuudentuoja, valkoinen kissa, se istui toinen takajalka pystyssä ja nuoli huolellisesti takapuoltaan. Ida Elisabet kumartui ja otti sen syliinsä. Hän painoi kasvonsa sen pehmeään lämpöiseen turkkiin – oli kuin ikuisuus tämänpäivän aamusta, kun hän oli seisonut ja ottanut vastaan kissanpojan, Carlin koettaessa kiivetä aidan yli. – Jos poika makaisi hereillä, saisi Mirri käydä pikimmältään tervehtimässä häntä – poika tulisi varmasti iloiseksi.

2.

Kuukausi oli kulunut; Carl oli jälleen jalkeilla ja ulkona, terveenä kuin varsa, mutta kasvot ja ruumis olivat vielä jonkin verran mustelmissa kolhaisujen jäljeltä. Eräänä aamuna tuli muuan Ida Elisabetin ompelijattarista ja sanoi, että neiti Presttangen oli ulkona ja tahtoi tavata häntä. Ida Elisabetilla oli juuri kesken eräs koetus: "Saat pyytää häntä odottamaan – voit viedä hänet sisälle saliin."

Kari Presttangen istui sohvalla; kun Ida Elisabet ilmestyi ovelle, nousi hän äkkiä. Hänen yllään oli vaaleansininen liinapuku ja hän oli avopäin – piteli kädessä valkoista hattua – ja Ida Elisabet huomasi, että tuossa asussa neiti näytti suorastaan komealta, mutta hänen liikkeensä olivat merkillisen jyrkät ja kulmikkaat. Neiti Presttangen seisoi auringonpaisteessa, joka tulvaili sisään, ikkunaverhojen häilyessä kesätuulessa ja kukkien loistaessa ikkunalaudalla. Valopilkut läikkyivät sinisessä kankaassa vieraan korkealla povella, ne saivat raskaan hiuskruunun kimmeltämään kultisena – hän oli kaunis erikoisella tavallaan ja niin suurikokoinen, kuin hän ei oikein mahtuisi minnekään.

"Niin, tahdoin vain tulla kysymään, kuinka poikanne jaksaa", hän sanoi nopeasti, kun tervehdykset oli vaihdettu, ja Ida Elisabet oli jäänyt seisomaan sanomatta mitään, aivan kuin odottaen. "Niin, Tryggvehän on tietysti kertonut, miten kävi, hänhän on ollut täällä. Mutta sitten minusta tuntui, että minun piti itsekin käydä kysymässä, miten poika jaksaa –"

"Kiitos. Hän on ihan terve jo. Ja tuhannet kiitokset kaikesta mitä lähetitte, kun hänen täytyi maata."

"Voi, eihän siitä kannata puhuakaan! Onko hän kotona nyt?"

"Ei, molemmat pojat ovat Vikerin paimenmajalla. Heidät on kutsuttu sinne joksikin aikaa."

Sitten he seisoivat eivätkä löytäneet mitään sanottavaa. Pelloilta kantautui niittokoneen metallinen raksutus, ja avoimesta ikkunasta tulvaili lämmin kesäinen henki, täynnä heinäntuoksua ja auringonkajoa, joka heijastui virrankalvosta ja puutarhan lehtikruunuista.

"Täällä Vikerissä on kaunista", sanoi neiti Presttangen. "Luulen että viihtyisin täällä." Hän katseli ympärilleen kuin etsien.

"Niin, täällä on kaunista." Ida Elisabet odotteli.

"Niin, ja sitten minulla oli eräs asia." Kari Presttangen katseli puolittain poispäin; hän seisoi ja taivutteli valkoista kangashattua käsissään. "Tietysti tahdon maksaa lääkärinlaskun ja kaiken, mitä siihen kuuluu. Kaikki menot mitä teillä on ollut pojan loukkaantumisen takia."

"Mutta miksikä?" Ida Elisabet teki äänensä ystävällisen ihmetteleväksi. "Eihän syy ollut teissä. Senhän selititte itse samana päivänä, kun vahinko tapahtui. – Ja senhän saatoin melkein itsekin ymmärtää", lisäsi hän, huomatessaan neiti Presttangenin ilmeen; hän muistutti koulutyttöä, jota syytetään jostakin oikein hullusta. "Carl on paha kyllä sellainen, että hän helposti menettää malttinsa –"

Neiti Presttangen piteli ja venytteli hattuaan.

"Niin mutta minusta tuntuu että –. Ettekö nyt sallisi minun, rouva Braatø –? Minun on ollut niin paha olla siitä asti –. Minusta te niin hyvin voisitte ottaa vastaan –"

Ida Elisabet pudisti päätään:

"Te ette ottaisi, neiti Presttangen."

Toinen katsahti ylös – hän oli seisonut pää hiukan kallellaan. Auringonvalo sattui suoraan hänen silmäteriinsä; hänen silmänsä olivat suuret, hiukan vihertävän harmaat. Yhtäkkiä Ida Elisabet huomasi, mitä tuo ihminen oikein muistutti – heillä oli ollut Vallervikenissä suuri vaalea tamma, hänen lapsuudessaan. Se oli ollut niin kauhean vauhko – sen vuoksi että sen entiset omistajat olivat pidelleet sitä niin hävyttömän pahasti, sanoi isä.

Siitä huolimatta hän kertasi:

"Te ette minuna ottaisi vastaan – ettehän?"

Kari Presttangen jäi seisomaan ja katsahti häneen syrjäkarein. Sitten hän sanoi hiljaa: "– en tiedä. On aina niin vaikeata tietää mitä tekisi toisen asemassa."

"Mutta tietysti olen teille kiitollinen, kun ajattelitte sitä." Ida Elisabet liikahti hiukan – eikö neiti ymmärtänyt, ettei siitä enää kannattanut puhua, ja että ainakin hänellä oli työnsä, joka odotti. "Kuten sanottu, olen teille hyvin kiitollinen tarjouksestanne."

Kari Presttangen ymmärsi.

"Pelkäänpä että pidätän teitä."

Ida Elisabet katsahti rannekelloaan: "Niin, minulle tulee vain eräs rouva koettelemaan pukuaan, hetken kuluttua –"

"Siinä tapauksessa en tahdo pidättää teitä kauemmin –"

Neiti näytti niin surkean hämääntyneeltä, että Ida Elisabet saattoi mielestään olla hiukkasen ystävällisempi: "Voitte mennä ulos tätä tietä, niin ettei tarvitse mennä ompeluhuoneen kautta." Hän avasi käytävän oven ja saattoi vieraansa ulos laakean hirsisuojan kautta, jossa aurinkoisen päivän helle ja vanhan, asutun rakennuksen haju väreili lämpimänä maalaamattomien seinien sisällä. Ida Elisabet saattoi vieraansa ulos ja seurasi häntä veräjälle:

"Toivoakseni ette ole vihainen minulle", sanoi neiti Presttangen onnettomana heidän erotessaan.

"No mutta rakas neiti – tehän olette ollut niin kiltti."

Ida Elisabet jäi hetkeksi seisomaan veräjän kupeelle ja katseli kookkaan sinipukuisen vieraan etenemistä. Neiti koetti sujuttaa päähänsä hattu-rukkaansa, mutta hän oli leiponut sitä niin että se oli kuin mikäkin säkki. – Sitten hän meni menojaan ja läimäytteli hattua kädessään, kulkien nopeasti ja pitkin askelin pohjoiseen.

Raukka, olin ehkä hiukan liian lyhytsanainen häntä kohtaan, ajatteli Ida Elisabet. Mutta samalla, mitenkä naurettavasti hän käyttäytyikään – ensin ei anna kuukausiin mitään elonmerkkiä itsestään, ja sitten tulla tuiskahtaa yhtäkkiä ja sanoo tietysti tahtovansa maksaa –.

Tuntui hiukan oudolta iltaisin olla aivan yksinään koko suuressa rakennuksessa. Yläkerrassa asuva Hansenin perhe oli matkustanut jonkinlaiseen kokoukseen tai seuroihin. Vanhan Hansenin oli tapana istua ja soitella harmoniaan tähän aikaan iltaisin, ja Ida Elisabet huomasi höristelevänsä korviaan – oli niin kovin hiljaista ilman noita sitkeitä hiljaisia säveliä – "Kjæringa med staven" ja "Jeg ved mig en søvn i Jesu navn" –, jotka hitaasti puhkuivat esiin yläkerrassa asuvan opettajan paljekoneesta.

Kun molemmat ompelutytöt olivat menneet, kulki hän hiljakseen huoneissa ja järjesteli. Hän seisoi hetkisen seinäpeilin edessä, pienessä koetteluhuoneessa, ja katseli tutkiskellen omaa kuvaansa. – Hän hymyili vaistomaisesti muistaessaan yhtäkkiä isoäiti Sivekingin kertomuksia – kuinka ihmiset, jotka olivat tulleet itseään vastaan jossakin ovessa tai portaissa, olivat pelästyneet siinä määrin, että olivat pelosta kuolleet. Jos hän sattuisi tapaamaan kaksoisolentonsa, ei se kai häntä järkyttäisi. Luultavasti hän ohikulkiessaan kumartaisi päätään tervehdykseksi ja sitten ajattelisi: kukahan tuo nainen nyt oikein oli, tunsin hänet aivan varmaan, mutta nyt en jaksa muistaa kuka hän on –.

Kauniit, mutta aivan tavalliset kasvot, keskikokoa, tavallisen solakka – ja koko vartalo jollakin tavoin kuin olematon, minkä sai aikaan suuri kokoesiliina, jossa oli isot taskut ja vyö höllällä. Esiliina oli muuten oikein näppärä – harmaa, ruusunpunaisia juovia ja vinolistoja kankaasta – hänen ammattiinsa kuului muuten että hän aina oli sievä ja näppärä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että se herätti huomiota. Hän oli kulkenut työpukuun hautautuneena jo niin kauan, miltei siitä asti, kun oli tullut täysi-ikäiseksi, että hän melkein oli unohtanut ajatella, millainen hän itsessään oli. Niin, Herra Jumala, sehän oli monien naisten osana nykypäivinä. Mutta joka tapauksessa, muutamat heistä, ehkäpä useimmatkin, heittivät illan tullessa esiliinan yltään ja koristivat itseään ja tekivät itsensä kauniiksi, uskotellakseen sille, jonka kanssa he olisivat, että he olivat sentapaisia kuin itse kuvittelivat olevansa. Juuri sitä hän puolestaan ei milloinkaan ollut saanut tehdä. Hänen oli aina pitänyt kestää vuorokaudet umpeensa ja olla sellainen, jollaiseksi muut ihmiset häntä luulivat – ihminen, joka itsestään ja mielellään auttoi heitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa. Jumalan kiitos, nykyään tämä kävi jo rehellisesti ja luonnollisesti – nyt kun hänen omat poikansa olivat varmoja siitä, että äiti kyllä pitää huolen heistä, ja pitää kaiken pahan kaukana, ja ellei hän voi suojella heitä ihan kaikelta pahalta, on se varmasti sen vuoksi, että sitä pahaa vastaan ei ole olemassa minkäänlaista turvaa. Lapsilla on oikeus saada vaatia, että vanhemmat välittävät heille turvan tunteen – että maailmassa on jotakin, johon voi luottaa. On hyvä kun vanhemmat rakastavat lapsiaan, on hyvä kun lapset rakastavat vanhempiaan, mutta hän oli kokenut että se ei ole kyllin. Tarvitaan vieläkin enemmän – ja Jumala suokoon etteivät hänen lapsensa koskaan kaipaisi sitä, mikäli se riippui hänestä.

Ida Elisabet riisui esiliinan ja ripusti sen naulaan – ja meni uudelleen peilin eteen. Puku oli oikein sievä – varsinkin niin halvaksi: tummansininen hame oli kauttaaltaan laskostettu, ja silkki jumpperi oli samaa väriä, koristeena hopeanharmaita funktionalistismallisia juovia ja kulmia rinnalla, sukat ja kengät tummansinisiä. Hiukan veitikkamaisesti hymyillen hän katseli peilikuvaansa silmiin: ihan, sinä olet vallan säätysi mukaisesti pukeutunut –.

Oli oikein suloista saada olla näin ihanan ypöyksinään kerran taas –.

Hän meni takaisin ompeluhuoneeseen. Oikeastaan hänen olisi kai pitänyt ryhtyä ompelemaan jakkuja tohtori Eriksenin pikkutyttöjen voile-pukuihin. Hän sai käsiinsä rasian, jossa silkkivyyhdit olivat, ja koetteli kuinka värit sointuivat kankaisiin. Vihreä, jonka rouva Eriksen tahtoi valkoiseen pukuun, olisi kai paha pestä, ja teräksensininen ruusunpunaiseen olisi kai hiukan laimeata – mutta kun kerran rouva Eriksen halusi, niin –. Sieviksi hän ne kyllä saisi – mutta hän ei kuitenkaan välittänyt aloittaa niitä nyt. Hänellähän oli kokonainen sunnuntai huomenna niitä varten.

Ida Elisabet harhaili poikainkamariin. Sen harvinainen järjestys tuntui melkein kaamealta – molemmat lapsenvuoteet vaaleine suojuspeitteineen seisoivat illanvalossa – kuinka autioilta ne näyttivät. Lapset olivat nyt ensimmäistä kertaa omin päin poissa hänen luotaan. Heillä oli kai hauskaa karjatuvalla. Hänen piti kirjoittaa heille tänä iltana – oli luvannut molemmille oman kirjeen.

Seisoen keittiönpöydän ääressä hän joi lasin maitoa ja söi kuivat vehnäpyörylät, jotka olivat jääneet siitä, kun Mari Kleivmillom oli pistäytynyt täällä viikon alussa. Oikeastaan hän saattaisi viedä huomenna aamupäivällä Marin kutoman langan – siitä tulisi samalla kävelymatka. Nyplassenin tie kulki mäen yli ja oli niin kaunis – ja oli hyvä saada poikien talvisukat ajoissa kuntoon. Ja Anne tahtoisi kai saada työn käyntiin niin pian kuin suinkin. Syksymmällä hän voisi sitä paitsi saada muiltakin kutomatilauksia.

Hyvä Jumala, kuinka ilta oli kaunis. Metsän kuvastus virran toisella rannalla oli jälleen niin omituisen tumma ja sininen. Se tiesi ehkä sadetta. Kristian Viker oli ennustanut, että kaunista ilmaa kestäisi – heiniä ei tänä vuonna ollenkaan tarvitsisi panna haasioihin, sanoi hän. Ida Elisabet kumartui ulos ikkunasta – katseli pääskysiä, muutamat niistä eivät vielä olleet yöpuulla. Taivaalla oli pilviä, mutta korkealla – rivittäin pieniä pyöreitä pilvipalloja, jotka olivat kuin ladotut vieri viereen, punertavan harmaita ja toiset kultareunaisia – ja nyt oli virran peilikuva pitkät matkat vaalea ja helmenharmaa. – Juuri tuontapaisten pilvien nimi oli kai stratocumulus –. Isä oli opettanut hänelle hänen lapsuudessaan erilaisten pilvien nimitykset.

Ruokasäiliöstä vei pieni ovi talon takana olevaan vanhaan talonpoikaispuutarhaan. Talvisin hänen täytyi ripustaa tyhjiä säkkejä ja riepumattoja oven eteen, niin ettei lumi pääsisi oikein kinostumaan lattialle; sittenkin oli siellä aivan paleltumaisillaan, jos oli käytävä jollakin asialla, eikä siellä voinut pitää muuta ruokaa kuin sellaista, joka pilaantumatta saattoi jäätyä pohjia myöten.

Ovenripa oli taas ihan ruostunut, ja saranat parkuivat surkeasti hänen avatessaan ovea. Ulkona oli avara pilvinen taivas juovainen, ja pilvikerroksen halkeamista kimmelsi kesäyön väkevä valkoinen valo. Hylätty puutarha sai kasvaa vallan umpeen, karviaismarjapensaat olivat miltei hautautuneet korkeaan, karkeaan ruohoon. Ruoho kasvoi suorastaan tummuneitten porrasaskelmien läpi tässä oven edessä – mutta askelmat olivatkin niin mädät, että niille oli ehkä vaarallista astua. Yhtäkkiä hänestä tuntui, että tämä toivottoman aiheeton pieni takaovi olikin salaovi, joka vei päivän arkiaherruksesta suviyön maailmaan, täynnä kaikkea salaperäistä ja hiljaisuutta, ulos vapauteen.

Ennen kuin Ida Elisabet oli ehtinyt harkita, hän oli hypännyt ja seisoi nyt polviaan myöten ruohossa – tunsi että se oli likomärkää kasteesta – ja alkoi hiljaa nauraa itsekseen. Hän kahlasi puutarhan halki, ja korret ja kukanvarret katkesivat hiljaisesti napsahtaen hänen ympärillään, hänen pyrkiessään eteenpäin. Hän pelastui pienelle polulle, joka vei rouva Vikerin vihannesmaahan, seisoi ja pudisteli hamettaan: lotisevan likomärkä, ja minä olen märkä sääriä myöten – on ihan hupsua saada moisia päähänpistoja! Hän nauroi hiljaa riemusta.

Lepakko välähti salamannopeasti omenapuiden välistä vaaleata taivasta vasten. Hänestä oli aina ollut niin hauskaa katsella lepakoita, sillä ne lentävät niin kauniisti ja nopeasti kaartaen, ja sitä paitsi, niitähän saa nähdä vain kesäöin. Siinä se taas tuli. Vanhat puunlatvat piirtyivät niin tummina ilman kalpeutta vastaan, ja oksilta riippuivat raakaleet olivat kuin mitäkin pieniä vaaleita käpyjä – kun hän vain katseli niitä, hän tunsi hampaissaan niiden happamuuden.

Keittiöpuutarha tuoksui niin ihanasti – kostea multa ja purjo ja tilli ja selleri. Hän meni aidan luo, kiipesi yli ja alkoi kulkea pitkin vainiota, jossa heinä oli koottu pieniin kasoihin.

Täällä oli niin valoisaa omenapuiden alla vallinneen pimeyden jälkeen, ja avaraa ylt'ympärillä. Tässä yön pimeydessä oli niin pitkä matka joelle, että häntä epäilytti kulkea siksi kauas. Taivaan ylimmäinen kupu oli nyt paljas, ja muutamat pienet tähdet tuikkivat; taivaankajastus virran kalvossa oli vieläkin säteilevämpi kuin äsken, mutta toisella puolen, metsän suojassa, oli vesi niin tummaa, että se yhtyi maahan.

Ida Elisabet painoi palellen käsivartensa ristiin rinnalle – häntä vilutti märissä vaatteissa. Seisoen keskellä vainiota hän antautui sen hekumallisen aistimuksen valtaan, että kesäyö hukutti hänet – kaikki oli niin äärettömän avaraa hänen ympärillään, joka puolella; kirkas puolipimeys hänen päänsä yllä ihan pohjaton. Mustissa metsissä laakson laidassa, viidakon suojassa ja pensaitten alla oli pimeys pesiytyneenä, mutta vastaniitettyjen vainioiden yli valui kesäöinen pimeys kuin kolean tunturi-ilman ohentama ja kyllästämä. Kun hän seisoi noin ja aisti kaikkea ympärillään, oli kuin hänen minuutensa olisi häipynyt.

Yhtäkkiä hänen mieleensä välähti jotakin; oli kuin hän kerran olisi nähnyt näyn, ja nyt sen muisto pulpahti esiin: hän näki pienen kuopan nurmikolla, ja se oli täynnä sadevettä ja kuopasta valui pienoinen puro, mutta itse kuopassa oli vesi mustaa ja lasinkirkasta ja ihan liikkumatonta, ainoastaan sillä kohtaa väreili kalvo aivan hiukan, mistä pieni vesisuoni pulppusi –.

Hän jäi seisomaan omaan ikkunaansa eikä tietänyt, pitikö hänen sulkea se vai eikö. Jos hän antoi sen jäädä auki, sai hän sisään ihan loputtomiin hyttysiä ja yöperhosia, sytyttäessään valon. Mutta täällä tulisi kai liian kuuma, jos hän sulkisi – vanhat hirsiseinät hohkuivat ainaista lämpöä.

Tänä iltana hän huomasi hajun, joka aina häntä seurasi: kankaan ja kovikkeen hajun, johon sekaantui hivenen verran koneöljyn ja uuden villavaatteen tuoksua. Hän oli siihen niin tottunut, ettei hän useinkaan edes tuntenut sitä. Sitä paitsi se ei kuulunut kaikkein pahimpiin työnhajuihin. Herkkutavarakaupassa on paljon inhempi haju – kylmän ruoan ja maidon ja jäässä säilytetyn kerman tuoksu. Kotileipomon haju on ajan mittaan kaikista pahin. Aslaug ja hän olivat aikoinaan asuneet vuoden verran rouvasihmisen luona, jolla oli kotileipomo. Jumala varjelkoon, miten heidän valui vesi suuhun ensimmäisenä iltapäivänä muutettuaan huoneeseensa – hehän eivät koskaan olleet oikein kylläisiä niihin aikoihin, niin että tuo haju ärsytti, mutta se alkoi kaivella rinnan alaa ihan sietämättömästi, kun he tulivat rouvan omaan huoneeseen (mikä hänen nimensä mahtoikaan olla?) ja heitä vastaan lehahti kultaisiksi paistuneiden serinakaakkujen rasvainen, lämmin, vaniljasokerinen haju. Ja kuinka inhottavaa se olikaan heidän mielestään sittemmin, kun he olivat asuneet hiukan kauemmin! Rasvaisena ja kylmänä ja äitelänmakeana se juuttui heidän huonekaluihinsa ja vaatteisiinsa ja hiuksiinsa; he aivan menettivät ruokahalunsa – ja sehän saattoi kyllä olla hyvinkin hyödyllistä heille, silloin. Mutta totisesti se ei myöskään ravinnut. He olivat yhtä nälkäisiä, mutta ruokaa he eivät saaneet niellyksi.

Voi niin, Aslaug raukka. Aina kun hän ajatteli Aslaugia, ei hän voinut olla kysymättä ja ihmettelemättä: mikä oli oikein kaiken tarkoituksena? Onko kaikella yleensäkään mitään tarkoitusta? Ja elääkö Aslaug edelleen jossakin muualla, ja onko hän siellä saanut tietää, minkä vuoksi hänen elämänsä täällä tuli niin surkean sekavaksi?

Ida Elisabet oli jäänyt istumaan avoimen ikkunan ääreen sytyttämättä valoa. Aslaug – olihan oikeastaan ihmeellistä että Aslaugin kuolema oli saattanut hänet ajattelemaan noita kysymyksiä: oliko jotakin kuolemanjälkeistä elämää, ja minkälaista? – Hän ei edes tietänyt, uskoiko hän että isä ja äiti yhä elivät, jossakin muodossa. Väliin hänestä kai oli tuntunut ikään kuin hän uskoisi, väliin ei. Sølvi – lapsi ei koskaan ollut hänen mielestään kaukana, hänen elämässään oli Sølvi aina elävä – mutta hän ei tietänyt, uskoiko hän, että Sølvi sitä paitsi eli jollakin tavoin itsenäistä elämää, hänen oman olopiirinsä ulkopuolella. Missään tapauksessa hän ei koskaan ollut koettanutkaan selvittää itselleen, mitä hän oikein uskoi omista kuolleistaan, ennen kuin Aslaugin elämä oli loppunut, viimeinen fiasko, jota ei ainakaan tässä elämässä käynyt korjaaminen. Jos Aslaug olisi jäänyt elämään, olisi se vain ollut uuden fiaskon alkua. Ja niin Ida Elisabet joutui kysymään: onko olemassa jotakin, jota meidän olisi pitänyt tietää, mutta jota emme koskaan ole saaneet tietää, ja senkö vuoksi me asetamme kaikki niin typerän hullusti itsellemme?

Aslaugin lapsuudenkoti oli muuten ollut uskonnollinen – hän kertoi niin itse. Raamattu oli aina esillä, erikoisella pienellä pöydällä, jota peitti kapea neulottu liina. Aslaug ja hänen ystävättärensä lukivat raamatun rumia kertomuksia, aina kun vanhemmat olivat ulkona. Hän oli muuten aina tahtonut lukea niitä Ida Elisabetillekin – sitä tietä Ida Elisabet olikin parhaasta päästä saanut raamatuntuntemuksensa. Hän ei muuten koskaan ollut voinut ymmärtää, että ne olisivat niin rumia – ne oli kerrottu niin erikoiseen, vanhanaikaiseen tapaan. Aslaug oli oikein vastenmielinen ja ihan hupsu, Ida Elisabetin mielestä, kun hän nauroi tarkoituksellisesti lukiessaan esimerkiksi Davidista, kuinka tämä, ruvettuaan tuollaisiin suhteisiin Batseban kanssa, keksi aina vain uusia tekosyitä välttääkseen joutumasta kiinni. Ida Elisabetista tuntui vain, että se oli niin kauheata, aivan kuin käsi olisi lujasti puristanut hänen sydäntään, ja sittemmin, kun profeetta kertoi kertomuksensa köyhän ainoasta karitsasta – niin, sehän pikemminkin itketti. Eikä Aslaug koskaan voinut olla virnistelemättä lausetavalle, että vanhat juutalaiset "tunsivat" vaimonsa. Ida Elisabet valvoi visusti ettei Aslaug saisi sitä tietää, mutta sisimmässään hän ajatteli, että se mahtoi tarkoittaa jotakin ihmeen kaunista. Kai se johtui siitä, että hänellä itsellään oli ollut tuo surkea juttu Fritiofin kanssa – mutta hän ei koskaan antanutkaan Aslaugin tietää, ettei hän ollutkaan niin viaton kuin toinen kuvitteli. Fritiofin juttu oli päättynyt niin kurjasti, että hän tuskin jaksoi ajatella sitä – ja muutenkin hän oli kuullut isän ja äidin käyttävän niin raakoja ja rumia nimityksiä sellaisesta, että ihan tuli kipeäksi. Kuten "tuntea" –. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä oli lukenut kuvitetuista teoksista, joita isällä oli, villikansoista ja italialaisista ja marokkolasista ja arabialaisista kuullessaan sentapaisista naisista, jotka pysyttelivät telttojen läheisyydessä. He kai asuivat suurissa ruskeissa teltoissa, jotka oli kudottu kamelin- ja vuohenkarvoista, ja niiden ympärillä haisi samalla tavoin kuin karjatuvissa – siellä he asuivat ja sytyttivät rovioita teltan eteen, leipoivat pieniä kovia kakkujaan ja paistoivat nuoria kilejä vartaissa ja korjasivat rypäleet suuriin koreihin, joita he kantoivat päänsä päällä, ja tyhjensivät laajoihin kivisammioihin. Puolialastomat, paljassääriset palvelijat ja palvelustytöt seisoivat ja survoivat jaloillaan rypälekasoja, niin että mehu pursui makeana ja tahmeana ja sääret tulivat verenpunaisiksi ylhäältä alas asti, ja vaatteet olivat ylt'yleensä mehussa. Ja auringon laskiessa palasi hänen miehensä kotiin ajaen laumojaan – harmaanvalkoisia villaselkiä vieri vieressä ja harmaita lehmiä, väkevät villit mustat sarvet törröttäen kahden puolen, vilisi kaikkialla ja painautui kylki kylkeen vuoriston rinteillä. Lauman ajajaa hän kuvitteli samannäköiseksi kuin se arabialainen oli, jonka hän oli nähnyt Kööpenhaminassa – mies oli kulkenut talosta taloon kauppaamassa mattoja ja oli ollut niin kaunis, monet valkoiset kankaat laihojen tummien kasvojensa kehyksenä. Hän istuutui teltan eteen, ja nainen toi maitoa ja ruokaa ja seisoi katselemassa, kun mies aterioi. Sitten he menivät yhdessä telttaan, ja sisimpään soppeen, paljaalle maalle, oli rakennettu vuode nahkavällyistä ja värillisistä peitteistä, ja laiha tumma mies, jonka silmät olivat suuret ja tummat, tarttui hyväillen naiseen kapealla tummalla kädellään, joka tuoksui vuorelta ja navetalta ja timjamilta, hyväili ja kuiskasi syvällä, omituisella kurkkuäänellä. – Vastenmielisintä Fritiofissa olivat olleet hänen lihakkaat kätensä, jotka aivan kuin olivat vailla hyvyyttä – ja ääni, rasvainen, miehen tuntiessa olonsa varmaksi, mutta korkean kimeä, kun hän alkoi puolustella. Ja Ida Elisabet ajatteli – uh, olisipa hän ymmärtänyt silloin, kun hän saattoi mennä naimisiin tuon poikanulikan kanssa ja saada lapsia hänen kanssaan, mutta – Fritiof ei koskaan maailmassa sillä tavalla voinut tuntea häntä eikä ketään muuta ihmistä, se oli jotakin aivan muuta –.

Mutta jos pastori Søndeled – puhumattakaan rouva Søndeledistä – olisi tietänyt, minkätapaista Aslaugin ja hänen raamatuntutkiskelunsa oli, olisivat he pastorin mielestä olleet ihan yhtä vastenmielisiä molemmat.

Ehkäpä siis se oli kaiken keskipiste ja tarkoitus – siis elämän. Rakkaus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Ja sitten tulivat lapset, ja vanhemmat olivat olemassa heitä varten, aivan kuin puun lehdet hengittävät ja imevät itseensä aurinkoa, jotta umpu, joka alkaa muodostua varren päässä, voisi puhjeta esiin ensi keväänä. Mutta silloinhan oli aivan sietämätöntä, että juuri tuon asian useimmat ihmiset hoitavat niin, että elämästä tulee fiasko ja onnettomuus. Niin, Jens ja Borghild Braatø olivat siis onnistuneet rakkaudessaan, ja anoppihan vakuuttikin sitä paitsi, että "rakkaus naisen ja miehen välillä" oli koko elämän päämäärä ja tarkoitus ja taivaan autuuden esimaku – mutta herranen aika, pitikö kaikkien muiden tehdä kunniaa heille, niinkuin Borghild Braatø tuntui edellyttävän, sen takia että he olivat onnistuneet rakkaudessa. Eivätkä heidän lapsensa ainakaan onnistuneet – eivät tulleet itse onnellisiksi eivätkä tehneet ketään onnelliseksi, joka uskoi itsensä heille.

Aslaug – hänen suhteensa sentään oli kaikkein hulluinta. Ida Elisabet oli ollut sinä suvena, jolloin Aslaug kuoli, ihan kipeä aina kun hän lähti Aslaugin luota, ja tunsi itsensä sairaaksi jo ihan etukäteen, tietäessään että hänen piti mennä Aslaugin luo parantolaan. Tietenkin oli pelissä ollut mukana myös hiukan henkilökohtaista pettymystä tai katkeruutta: eihän Ida Elisabetin omakaan asema ollut niin erikoisen hauska, ja kun Aslaug kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen ja vaatimalla vaati häntä tulemaan, oli Ida Elisabet kai kuvitellut, että toinen ainakin tahtoisi auttaa häntä hyvillä neuvoilla, kunnes hän pääsisi alkuun. Mutta hänhän huomasi pian, että Aslaug oli tahtonut saada hänet luokseen vain siksi, että hänellä täytyi olla joku, jolle saisi kertoa – kertoa – kertoa – ihan loputtomiin. Mutta ihmisraukka, maata noin kuin Aslaug –. Kaikessa siinä ei ollut sanaakaan totta, mitä hän oli kertonut Gunnar Vathnesta – että tämä oli ollut väsynyt häneen ja rakastunut toiseen – niin hän ainakin nyt väitti. Aslaug itse oli tullut epätoivoiseksi tai hysteeriseksi tai miksi sitä oli sanottava, kun suhde Gunnarin ja hänen välillään ei näyttänyt vievän mihinkään, ja kun sitten Tømmeraas oli rakastunut häneen, päätti hän aivan päistikkaa, että nyt hänen oli mentävä naimisiin ja päästävä järjestyneisiin oloihin ja hyville päiville hänenkin kerran. Ei niin, ettei Ida Elisabet olisi ymmärtänyt, että kuka tahansa saattoi tulla ihan hulluksi, kun asiat olivat kuten Aslaugin ja Gunnarin – mutta mennä ja ottaa Tømmeraas! Ei vain sillä hyvä, etteivät he sopineet toisilleen, eikä silläkään, että Aslaug oli valehdellut suut silmät täyteen entisyydestään ja tulevaisuudestaan pianotaiteilijana sekä ettei sulhanen ennen häitä ollut saanut tietää juuri mitään Aslaugin ja Gunnarin väleistä. Mutta kaiken, mitä Aslaug oli ja sanoi ja teki, selitti mies ihan hullusti – niinkuin helposti saattoi ymmärtää – ja kaikkeen hän suhtautui niin, ettei Aslaugilla enää ollut hetkenkään rauhaa. Ainakin Aslaugin omien puheitten mukaan, ja jotakin totta siinä varmasti oli. Ja sitten Aslaug makasi ja pelkäsi kuolemaa, ja pelkäsi myös terveeksi tulemista, sillä hän ei jaksanut matkustaa takaisin miehen luo eikä hän jaksanut ajatella avioeroakaan eikä sitä, että hänen taas oli koetettava tulla yksin toimeen. Täytyihän jokaisen käsittää, että oli onni, jos Aslaug saisi kuolla. Mutta Ida Elisabet ei voinut mitään sille, että hän toisinaan kysyi itseltään: entäs jos on jotakin muuta tämän jälkeen? Tavallaan oli Aslaugin omaa syytä, että kaikki oli mennyt niin vinoon hänen kohdaltaan. Kun hänellä ei ollut edes halua ymmärtää asioiden todellista laatua, keksi hän kaikentapaisia runollisia kuvitelmia ja uskoi niihin. Mutta jos ihmisen kuolemansa jälkeen olisikin pakko myöntää, että hän todellisuudessa on tietänyt ja ymmärtänyt paljon, mutta ei ole tahtonut myöntää ymmärtäneensä, eläessään maan päällä – niin, se olisi kai eräänlaista kiirastulta. Ehkäpä helvettikin – jos ihminen ehdoin tahdoin oli valinnut kuvitelmissaan elämisen, sen vuoksi ettei mistään hinnasta tahtonut sallia totuuden olla olemassa.

Ihmisethän elivät niin umpimähkään – he koettivat olla näkemättä tosiasioita, joita oli tuskallista tunnustaa, ja uskoivat mielellään että kaikki sellainen, jota voi kuvitella, saattoi hyvinkin olla todellisuudessa olemassa. Eihän esimerkiksi uskontokaan ollut mitään sen enempää, ei ainakaan sentapaisille kuin hänen appivanhempansa olivat, eikä hän ollut tuntenut toisia, jotka oikeastaan olivat uskonnollisia. Varsinkin anoppi oli koettanut paljon vaikuttaa häneen tässä suhteessa. Mutta Ida Elisabetin ei ollut onnistunut päästä sen pitemmälle kuin että Borghild Braatøn jumala asui Borghild Braatøn sydämessä ja itse asiassa oli samaa mieltä kaikessa Borghild Braatøn kanssa, puhui hänelle omantunnon välityksellä ja kannatti häntä aina, kun hänen oli tehtävä päätöksensä. – Mutta tietysti saattoi olla hyvinkin mahdollista, että Jumala silti oli olemassa. – Ehkäpä saattoi olla niinkin, että Jumala koetti saada sananvuoroa ihmisten sydämessä tai omassatunnossa, mutta ihminen tunkeutui aina väliin ja keskeytti ja sanoi jotakin sentapaista kuin niin aivan, siis juuri niinkuin minäkin tarkoitin – aivan kuin ne, jotka väitellessään ovat eri mieltä.

Herranen aika, olihan hän itsekin ollut samanlainen – koettanut uskoa johonkin, jonka hän lopultakin tiesi vain olevan pelkän kuvitelman – muutenhan ei hän loppujen lopuksi olisi koskaan voinut mennä naimisiin Fritiofin kanssa. Vasta kun hän oikein oli oivaltanut, ettei hänen lapsillaan ollut ketään muuta, joka todella olisi ponnistellut heidän puolestaan, oli hän alkanut huomata, että oli totuttava pois epämääräisestä häilymisestä ikävissä tunnelmissa. Hänestä oli tuntunut, että hänen oli otettava sarvista kiinni mitä elikkoa tahansa, jos se uhkasi puskea hänen lapsiaan.

Nythän hän oli päässyt jo niin pitkälle, ettei enää ollut kysymys siitä jaksoiko jotenkuten kestää päivästä päivään, millaisena uusi sitten tulikin, ja taistella sen loppuun, kunnes saattoi heittäytyä suin päin vuoteeseen ja hukuttaa kaikki jonkin tunnin uneen. Nyt hänellä oli uskallusta ja varaa katsoa eteenpäin, seuraavaan viikkoon, seuraavaan kuukauteen, kunnes pojat kasvaisivat, Hän uskalsi määrätä, mitä heillä olisi sunnuntaipäivälliseksi ensi viikolla, hän uskalsi päättää, että Carl saisi tulla toimeen vanhalla tuulikangasjakullaan kesällä, sillä hän oli koko lailla varma, että voisi hankkia pojalle uuden, kunnollisen talvitakin syksyllä, hän uskalsi ajatella sitäkin, että pojat vastedes tarvitsisivat yhä enemmän, kuta suuremmiksi he kasvaisivat. Ja hän oli uskaltanut perustaa pienen puutarhan ja kulki nyt ja suunnitteli, mitä siinä ensi vuonna oli tehtävä. – Ja nyt hän huomasi aika ajoin kysyvänsä – hänen teki sentään mieli tietää, mikä kaiken tarkoitus oikein oli. Sen, että elämme.

Tietysti hän oli tavannut niitä, jotka sanoivat, että kun ihmisellä on työtä, joka täyttää hänen aikansa, on siinä elämäntarkoitusta kyllin ja että vain silloin, kun ihminen on liian hyvillä päivillä ja kun hänellä on varaa vetelehtiä, hän välttämättä tahtoo löytää jonkin korkeamman tarkoitusperän. Tohtori Sommervold taas oli ollut sitä mieltä, että kun ihmiset elivät liian vaikeissa oloissa tai kun elämä oli ainaista ponnistelua puutteen ja kärsimyksen kynsissä ja taistelu itse niin ankaraa, että heidän lakkaamatta oli uskallettava oma vaivainen elämänsä voittaakseen sen – niin, silloin ihmiset pakenivat uskonnon turviin löytääkseen kaikesta tästä jonkin tarkoituksen. Ja todellakin, paha periköön, hänestä oli kuin molempien mielipiteitten kannattajat olisivat osittain oikeassa. Ehkäpä toiset ovat luodut niin, että he enimmäkseen kysyvät taistelun kestäessä, saadakseen lohdutusta, ja toiset taas, jotka ovat kiihkeimmät luonteeltaan, unohtavat kysyä ollessaan keskellä taistelua, mutta kun he vähänkin saavat aikaa puuskuttaa, he alkavat heti tiedustella minkä tähden –.

Oikeastaan oli työ täyttänyt hänen elämänsä yllin kyllin kaikkina näinä vuosina, niin että hänen oli mahdotonta ajatella muuta kuin päivästä päivään, millä keinoin vene jaksaisi kantaa hänet ja kaikki ne, jotka joko hänen suostumuksellaan tai ilman olivat kiivenneet samaan purteen – ja tekivät parhaansa saattaakseen hänet elämään ainaisessa tuskassa ja ahdistuksessa: koska tahansa voi kuka tahansa heistä tehdä jotakin, josta kuperkeikka milloin hyvänsä seuraisi.

Joskus hän todellakin oli ollut melkein tuntemaisillaan eräänlaisia omantunnon vaivoja, sen vuoksi että hän silloin pakeni ja pelasti itsensä ja lapsensa – esimerkiksi aina silloin kun tohtori Sommervold oli kirjoittanut ja kertonut mitä Vettehaugeniin kuului. Että Pikku-Merete oli kuollut ja että Else oli joutunut naimisiin ja eronnut ja ollut kotona jättääkseen lapsensa vanhusten elätettäväksi ja että Fritiof enimmäkseen ajelehti ilman mitään vakinaista työtä. Pohjimmalti hänestä kyllä tuntui, ettei hän olisi saattanut menetellä toisin kuin oli menetellyt – mutta hän ei ollut varma, olisiko hän jaksanut ponnistella itsensä vapaaksi, ellei Fritiofin viimeinen tekonen olisi tullut ilmi juuri samoihin aikoihin, jolloin hän oli huomannut olevansa taas raskaana Fritiofille, ja että Fritiof oli vieläkin kehnompi miehekseen kuin hän aina oli tietänyt.

Mutta Fritiof ja koko Vettehaugenin väki – hehän olivat juuri sellaisia kuin he olivat säädetyt olemaan – oman laatunsa mukaan, eikä kukaan heistä huomannut että jonkinlainen kasvatus oli tarpeen luonteen suistamiseksi. Ida Elisabet oli itse asiassa tavannut montakin heidän laistaan – joita tohtori Sommervold sanoi infantiileiksi. Mutta kun elämä tulee niin tukalaksi kuin nyt, tällaisina aikoina, on liiankin houkuttelevaa jakaa ihmiset niihin, joita kannattaa auttaa, koska he ovat itse valmiita tekemään parhaansa ja yrittävät ponnistella kykynsä mukaan – ja muihin. Tohtori Sommervold jutteli usein kyllä siihen suuntaan kuin hän olisi tarkoittanut, että ei kannattanut koettaa auttaa ja pitää pinnalla niitä, jotka eivät ole elinkelpoisia – mutta eipä hän itse menetellyt omien mielipiteittensä mukaisesti, jos hän nimittäin tarkoitti mitä puhui. Hän auttoi minkä voi kaikkia, joiden kanssa hän vain joutui kosketuksiin ja joiden hyväksi hän saattoi tehdä jotakin.

Ida Elisabetin mielestä oli hyvä olla nyt työssä päivästä päivään. Erittäinkin, kun oli alettava aina alusta, niin pian kuin oli saanut jotakin käsistään. Ja Aslaug oli juuri valitellut, niin, melkeinpä huutanut – että taloustyö on yksitoikkoista: tuskin oli kaikki valmista ateriaa varten, kun se jo oli syöty loppuun, ja niin oli ennen pitkää ajateltava uutta ateriaa, ja juuri kun astiat oli pesty ja vastapestyinä pantu paikalleen, oli selvää että ne otettaisiin uudelleen esiin parin tunnin kuluttua jälleen liattaviksi, ja huoneet ja vuoteet oli siistittävä joka ikinen aamu vain jotta ihmiset voisivat panna maata joka ikinen ilta. Tietysti puheessa oli perääkin, kieltämättä. Ihmiset tarvitsevat vaatteita, ja sitten ne kuluvat loppuun, ja ihmiset tarvitsevat uusia vaatteita – no niin, onneksi hänelle! Mutta Ida Elisabetista tuntui, että ihmiset voisivat myös ajatella siten, että juuri hyvät, iloiset silmänräpäykset, kun kaikki oli valmista – aina palautuivat. Kun hän oli saanut aamusiivouksen suoritetuksi ja huoneet olivat kauniit ja hyvässä kunnossa, kun esimerkiksi tuli uunissa paloi oikein hyvin, mutta ikkuna oli siitä huolimatta vielä auki, niin että hän oikein tunsi raikkaan ilmavirran puhaltavan läpi huoneen – tai kun pöytä seisoi keittiössä lauantai-illoin valmiiksi katettuna ja siinä oli jotakin pientä erikoisherkkua ja hän saattoi mennä kutsumaan poikia. Hänestä oli aina ollut niin hauskaa, kun jokin työ oli tullut valmiiksi – joko sitten oli käärittävä silkkipaperiin jokin puku, kotiinlähetettäväksi, taikka kiillotettu kenkäpari pantava paikalleen, ja sai pestä kätensä.

Mutta juuri nyt, kun ankara jokapäiväinen jännitys oli hiukan hellittänyt, niin ettei aina ollut pakko kysyä, mistä minä voin saada rahaa jokapäiväiseen ruokaan ja uunin lämmitykseen ja kenkävoiteeseen – nyt hän ei voinut olla ajattelematta, eikö elämä, joka vaati lakkaamatta niin tavattoman paljon työtä vain jatkuakseen, ollut mitään omassa itsessään. Sillä tämä loputon jokapäiväinen työ, jota ei missään kohdin voida laiminlyödä jonkin menemättä hullusti – sehän oli kuin aina ja ikuisesti olisi punonut koria. Mutta mitä oli koriin pantava? Taikka se muistutti keramiikkatyötä, jota hän oli alkanut opetella silloin, kun oli ollut kysymys hänen antautumisestaan taideteollisuusalalle – millä oli savikupit ja ruukut täytettävä?

Juuri Aslaugin kuolema oli tavallaan tehonnut häneen syvemmälti kuin mikään aikaisempi kuolemantapaus. Sillä hän oli ihaillut Aslaugia niin suunnattomasti heidän molempien ollessa nuoria, hän oli totisesti odottanut kerrankin saavansa nähdä onnellisen ihmisen, sillä Aslaugin mielestä elämä sinänsä oli kyllin, itsessään, elämä oli rikasta, eläminen oli ihanaa sinänsä! Taivas tiesi millä keinoin hän oikein oli haaskannut elämänsä niin perin pohjin. Oli melkein kuin Aslaugin epäonnistuminen olisi saanut Ida Elisabetin katsomaan uusin, enemmän osaaottavin silmin kaikkea, joka maailmassa epäonnistui – mutta ehkäpä se johtui yhtä paljon siitä, että hän itse oli päässyt erilleen niistä onnettomista, joiden parveen hän oli sattunut eksymään, ja oli saanut pelastetuksi omat lapsensa kutakuinkin varmaan turvapaikkaan.

Ikkuna saisi jäädä auki. Ida Elisabet kiinnitti verhot yhteen nuppineulalla, nousi ja sytytti lampun.

Olipa hänen hameensa siivossa – ja se oli miltei ihka uusi! Mutta samalla hän aivan kuin värähti riemusta muistaessaan kulkuaan suviyössä. Hän riisui yltään märät vaatteet. Kimono yllään, paljaat jalat tohveleissa hän kulki ja askarteli huoneessa – venytteli ja veti hametta parhaansa mukaan, ennen kuin asetti sen kannatinpuulle, huuhteli silkkisukat ja tunki kengät täyteen paperia. Mutta hänessä aivan kuin aaltoili äskeinen elämänriemu ja kaipuu johonkin, jonka se ikään kuin oli synnyttänyt – samalla kun hän kulki ja hoiteli huolellisesti ja tottuneesti vaatteitaan, niinkuin taloudellinen ja järkevä perheenemäntä ainakin.

Ja sitten nuo kirjeet pojille. Olan piti saada ne mukaansa huomenna. Ida Elisabetin kirjoitusneuvot olivat koetteluhuoneessa – mutta sinne tullessaan hän jäi seisomaan ikkunan eteen. Yö oli käynyt jo valkeammaksi – auto, joka suhahti ohitse tiellä, vaikutti niin merkillisesti yöllisen paheelliselta harmahtavassa aamusarastuksessa.

Yhtäkkiä hän sai päähänpiston, meni takaisin poikien huoneeseen ja löysi Carlin piirustusvehkeet lipaston ylimmästä laatikosta. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi oli piirustanut lapsilleen – hänellä oli nykyään niin vähän aikaa sentapaiseen, eikä Carl enää vaatinutkaan sitä, hän oli niin innostunut piirtämään itse. Mutta tänä iltana hän tahtoi piirtää kirjeen molemmille pojille.

Hän sai käteensä piirustusvihon, jossa oli kaksi käyttämätöntä lehteä, veti pari viivaa ruskealla kynällä ja sitten vihreitä ja harmaanvihreitä kaariviivoja. Tuossa oli lammikko, ja sitten siinä piti olla puro, joka lähti siitä, ja ruohoa ympärillä ja pari suurta kiveä. Hän huomasi että värilaatikko oli otettava esiin, ja toi vettä teevadissa. Nyt kuva alkoi näyttää elävältä – hän vaihtoi taas siveltimen värikyniin. Kas noin – lammikko, josta puro juoksi, oli mäen alla, sen Carl kyllä näkisi. Parasta ettei piirtänyt sitä sen tarkemmin, kuva voisi tulla raskaaksi ja kuolleeksi. Mutta hivenen verran sinistä hän voisi panna mäentöyrämän ylle – se teki hyvää; siinä oli valoisa suvitaivas ja hienot valkeat haituvat, joita tuuli oli sirotellut yli koko laen –.

Ida Elisabet jäi istumaan ja katseli pientä kuvaansa. Mutta sehän oli – siinä oli jotakin samaa, mitä hän oli tullut ajatelleeksi äsken alhaalla vainiolla. Vain että tämä oli kuin aamua – hän oli ajatellut sitä näkynä myöhäisessä iltavalaistuksessa. Mutta hän ei ollut kyllin taitava uskaltaakseen koettaa maalata sitä niin.

Kuvan taakse hän kirjoitti pari sanaa Carlille. Mutta Tryggvenkin piti saada omansa. Hän tahtoi aina, että Ida Elisabet piirustaisi sellaisia kuvia, joille sai nauraa – muuten hän ei niistä välittänyt.

Ida Elisabet otti uuden lehden ja pani pienen sinivihreän läiskän ihan keskelle. Se tarkoitti baskilaislakkia, jonka eräs matkustajatar oli jättänyt Vikeriin, ja niin oli Ola, renkipoika, omistanut sen itselleen – hän näytti siinä niin hirveän hullunkuriselta, siitä olivat Tryggve ja äiti yhtä mieltä. Hän voisi panna Olan kulkemaan heinäkuorman vieressä; ruskeanvihreää heinää ja vihreää maata vasten erottui sinivihreä lakki yhtä kirpeästi kuin todellisuudessakin. Kuormaa vetävä hevonen ei saisi olla liian tumma, jotta Ida Elisabet osaisi piirtää sen liikkuvana, kun se oli kuvattava suoraan edestäpäin. Kas noin – sehän saattoi olla vaikka Borka, josta Tryggvellä aina riitti puhetta. Itse asiassahan se oli nyt tunturilla, mutta vähätpä siitä. Kuvasta tuli oikein veikeä – kunhan se vain Tryggvestäkin olisi hauska.

Ja sitten hän jäi istumaan kädet helmassa. Tämä huone oli niin viihtyisä – joka kerta kun hänellä oli hetkinenkään aikaa istua rauhassa siinä, tunsi hän kuin uutta iloa sen johdosta, että oli vihdoinkin saanut itselleen kauniin huoneen. Hän oli ommellut riepumattoja yhteen, suuremmaksi matoksi, joka peitti koko lattian, Ja verhonnut seinän leposohvan kohdalta riepumatolla, ja itse sohvaa peitti päivisin hauska tilkkupeite, jonka Marte Bø oli antanut hänelle. Suuri, hiukoin pyöristyvä kulmakaappi ja lipasto olivat niin kauniin väriset, punaisen ruskeat, kulmat hiukan kellerviksi kuluneet – hän oli saanut ostaa ne melkoisen halvalla eräästä huutokaupasta, josta hän niin ikään oli hankkinut pari tummunutta öljypainosta tummissa kullatuissa puitteissa. Kuvat olivat ihan samaa maata kuin ne, joita hän oli nähnyt lapsuudessaan, vanhojen ihmisten luona vanhoissa kodeissa – silloin oli hänen tapanaan ollut istua ja ajatella kaikkia tuollaisia paikkoja ulkona maailmassa, missä oli vesimyllyjä ja olkikattoisia majoja ja vuorenhuipuilla sijaitsevia linnoja ja sulkahattuisia metsästäjiä, suurten tammipuiden siimeksessä – sinne hän kerran matkustaisi, kun olisi kasvanut suureksi. Ida Elisabet naurahti katsellessaan kuviaan ja muistellessaan noita aikoja: toinen kuva esitti vihreäpukuista metsästäjää seisomassa koirineen kaatuneen uroshirven luona, toinen korkeiden alppien ympäröimää järveä, jonka rannalla oli valkoinen kirkko, tornin huippu sipulinmuotoinen. Mutta ne eivät sentään näyttäneet niin erikoisen hirveiltä seinällä –.

Ei, nyt hänen piti lopultakin laittaa vuode valmiiksi. Kissamirri nukkui toisessa nurkassa, osa ruumista sohvatyynyllä. Pieni kuono oli hieno, valkoinen ja vaaleanpunainen. Nukkuva lapsi – pienokainen ei osaa näyttää puoleksikaan niin viattomalta ja rauhalliselta kuin nukkuva kotikissa. "Suo anteeksi, Mirri-kulta" – hän hyväili hiukan unenpöpperöistä eläintä, siirtäessään sen keinutuoliin. Sitten hän alkoi valmistaa sijaa.

Sekin saattoi täyttää hänet ylenpalttisella, miltei hurjalla riemulla – aina kun hän täydellä todella tunsi mitä se oikein merkitsi. Hän saattoi paneutua pitkälleen, aivan yksinään ja turvallisena, viileiden valkoisten lakanain väliin, ja painaa poskensa syvälle valkoiseen, kylmään päänalukseen – eikä hänen tarvinnut pelätä että kukaan tulisi.

Ulkona oli jo valoisa päivä hänen sammuttaessaan lampun ja hiipiessään peiton alle. – Hän oli kyllä huomannut neiti Presttangenista – hammaslääkäri oli nähtävästi ihmeissään siitä, että hänellä oli niin sievää "yksityispuolella". Ida Elisabetia hymyilytti hiukan, kun hän sen muisti.

3.

Eräänä syyskuun päivänä Carl tulla törmäsi hänen luokseen ompelusaliin:

"Äiti – katsos mitä olen saanut!"

Pojan kasvot paistoivat kilpaa kuperien silmälasien kanssa. Hän kohotti käsivartensa ja näytti rannekelloa.

"Olen saanut sen neiti Presttangenilta, äiti, sen vuoksi että hän ajoi ylitseni – eikö hän olekin kiltti! Hän tuli minua vastaan palatessani koulusta ja tiedätkö mitä hän sanoi! Jos sinä vain annat luvan, lahjoittaa hän minulle koiran – voi, tietäisitpä, mitenkä suloisia ne ovat! Me olimme Evensenillä niitä katsomassa – saan ottaa niistä ihan minkä vain tahdon. Se, jonka otan, on aivan musta ja rinta on valkoinen ja sitten se valkoinen jatkuu kehänä ympäri koko kaulan ja hännänpääkin on valkoinen!"

"Olipa hän toden totta kiltti. Toivoakseni sinä kiitit kauniisti." Ida Elisabet katsahti poikaan – raukka, hänhän ihan säteili. Ja neiti Presttangen oli ollut kovin kiltti.

Carl tuskin malttoi syödä, kun he istuivat keittiössä ja illastivat hiukan myöhemmin. Hän jutteli lakkaamatta. Neiti oli sanonut ettei hänen kannattanut ajatellakaan pitää kyyhkysiä täällä, olisi aina niin suuri suru, kun haukka veisi jonkun niistä, neiti muisti sen omasta lapsuudestaan – niin, hän Carl oli siis sanonut haluavansa kyyhkysiä, mutta silloin oli neiti sanonut että koira olisi hänelle paljon hauskempi. Niin, eikä ollutkaan totta että siniset Libellulat lammen rannalla, Brun kohdalla, lennähtivät ihmisten kasvoille ja koettivat pistää silmät päästä – eivät ne ole ollenkaan vaarallisia, sanoi Kari, hän sanoi –.

"Jos minunkin ylitseni olisi ajettu, olisin minäkin saanut jotakin", lohdutti Tryggve itseään. Ilmeisesti hän tunsi olevansa alakynnessä veljen rinnalla.

Neiti Presttangen oli todellakin ollut kovin kiltti – mutta Ida Elisabet oli hieman yllättynyt: kuulosti ihan kuin neiti osaisi käsitellä lapsia. Carl ei yleensä hevillä suostunut vieraisiin. Mutta kaikesta päättäen hammaslääkäri kiinnosti poikaa muutenkin eikä vain yksinomaan lahjojen takia. He olivat ilmeisesti puhuneet paljonkin, kulkiessaan yhdessä.

Ida Elisabet ei tavallaan yhtään olisi halunnut vastaanottaa neiti Presttangenin koiraa. Täkäläisissä oloissa ei penikan kasvattaminen ollut helppoa – ja ainakin alussa tekisi se paljonkin pahaa.

Mutta hän ei hennonut kieltää. Hän muisteli kaikkia koiria, joita oli hellinyt ja rakastanut: ensimmäinen oli suuri leonbergiläinen, jonka kanssa hän oli leikkinyt niin pienenä, että hän aivan kuin muisti koiran ylettyneen häntä korkeammalle. Eräs villakoira oli ollut mukana jossakin isän laivassa. Sitten kuninkaallisena saattueena koko pointerien ja setterien sarja, joita heillä oli ollut kotona, ja jäniskoirat, joita pidettiin maalla, ja äidin spanieli – kukaan kotona ei muuten pitänyt siitä, ei edes äiti. Ja sitten hänen omat koiransa – ihana irlantilainen terrieri, joka kuoli penikkatautiin, ja viimeinen Sonny-setteri – se oli osoittautunut aivan kelvottomaksi ajokoirana, pelkäsi laukauksia ja kaikkea, mutta sen sukutaulu oli niin äärettömän hieno, ja niin oli hän saanut sen. Voi, Sonny oli suloisin koira, mitä hän koskaan oli nähnyt, niin kaunis ja niin kiltti ja niin kauhean kiintynyt häneen. Se ei koskaan ollut voinut sietää Fritiofin kosketusta, niin että hän lukitsi sen huoneeseensa aina kun pistäytyi ulkona, silloin viimeisenä kesänä kotona –.

Ei, olisi oikein hauskaa saada koira taloon taas. Carl tulisi niin iloiseksi. Ja ne pienet mustat paimenkoirat, joita Evensen kasvatti, olivat kauniita.

Ida Elisabetilla oli kovin paljon työtä sinä syksynä ja pitkin talvea; hänellä oli koko ajan kaksi ompelijatarta. Lapsia hän ei juuri nähnyt muuta kuin aterioilla. Tryggve oli ulkona ja piehtaroi lumessa päivät päästään, eikä edes Carlia ollut niin vaikeata saada ulos kuin yleensä talvisaikaan: hänellähän oli tuo penikka. Sen nimi oli Burman – neiti Presttangenin entisen koiran mukaan – mutta hirveän suloinen se joka tapauksessa oli. Ja hullunkurista oli katsella sitä ja kissaa: pentuparka lylleröi aina yhtä iloisesti ja luottavaisena Mirrin luo ja tahtoi leikkiä, kun kissa tuli sisään – ja pieni valkoinen eläin oli aina yhtä luoksepääsemättömän arvokas ja poistyöntävä ja kouraisi tassullaan, milloin Burman kävi liian lähenteleväksi. Ja Carl oli niin ollakseen ja hoiti huolellisesti noita kahta kotieläintä, jotka olivat hänen. Tryggve-rukan täytyi välttämättä saada jotakin kesäksi – ehkäpä kaniineja – hänhän oli suorastaan niinkuin minäkin Teppo Tyhjänen. Heille tulisi pian kokonainen eläintarha.

Ida Elisabetin mieleen oli jäänyt jonkinlainen tunne, jota hän ei koettanutkaan eritellä: se kesäpäivä, jolloin Carl oli pelastunut vahingoittumattomana yliajosta, oli muodostunut aivan kuin raja-aidaksi hänen elämässään. Hän rohkeni iloita uudella, rauhallisella, valoisalla ja kevyellä tavalla. Hänen entinen tunteensa, jonka mukaan elämä oikeastaan oli jotakin hyvää, jota paha lakkaamatta vainosi ja ahdisti ja jonka kimppuun se hyökkäsi, oli äkkiä muuttunut. Onni ei ollut vain takaa-ajettu henkipatto, joka hiipien pujahtaa ihmisten luo ja jota on pidettävä visusti piilossa se hetkinen, minkä se uskaltaa majailla jonkun luona ja hengähtää, ennen kuin takaa-ajajat uudelleen ovat sen jäljillä.

Ennen oli ollut niin, kuin hän oikein olisi koettanut nauttia joka ainoan pienen onnellisen hetken sulkien silmänsä ja korvansa eiliseltä ja nykyhetkeltä ja huomiselta. Kuumeisen polttavana ja suloisena, miltei niin että teki kipeää, hän oli tuntenut riemun sydämessään, kun hän varhaisina aamuhetkinä saattoi hiipiä ulos ja olla yksin, tai yksinään lapsensa kanssa, tai niinä lyhyinä silmänräpäyksinä, jolloin poikien nauru ja hommailu tai heidän toimekas äänetön askartelunsa aivan kuin riuhtaisi hänet irti tavallisista arkiajatuksistaan. Silloin hän aivan kuin kirkastui ihmeestä: noin iloisia ovat lapset ja sen ilon täytyy olla heissä itsessään.

Nyt hän suhtautui poikiin paljon tyynemmin. Hehän olivat terveitä, heillä oli hyvin hauskaa, he keksivät kaikenlaista hauskaa kaikkialla, he saivat kokemuksia Ja pääsivät omin päin paljosta selville. Eikä hän enää pelännyt, katsellessaan tuota kaikkea, että jossakin edessäpäin olisi jokin paha vaanimassa ja uhkaisi pienokaisten viatonta iloa.

"Herneenpalon" kulmapuotiin oli perustettu kangaskauppa, mutta se ei juuri ottanut menestyäkseen. Omistaja oli muuan vanhahko neiti, naapuripitäjän suurtalollisen tytär, ja hän oli kyllä joskus nuoruudessaan ollut puotipalvelijana, mutta viimeiset viisitoista vuotta hän oli ollut vain kotona ja hoitanut veljensä taloutta, kunnes veli meni naimisiin. Mutta hänellä oli kai liian vähän pääomaa ja kokemusta perustaessaan tämän liikkeen – ihmiset sanoivat, että hän katui jo ja olisi mielellään tahtonut päästä siitä.

Ida Elisabet kulki ja kuin leikitteli ajatuksella – keksi että hän aivan yksinkertaisesti halusi taas aloittaa liikkeen. Kulkiessaan kaupan ohi hän ei saattanut olla ajattelematta, miten hän esimerkiksi järjestäisi ikkunanäyttelyn. Neiti Torstadin ikkunat eivät totisesti voineet houkutella ketään sisälle ostamaan, elleivät he suorastaan lähteneet matkaan ihan sitä varten. Eikä hänellä juuri koskaan ollut sitä tavaraa, jota kysyttiin, ja jos hän suositteli jotakin muuta pyydetyn sijasta, oli se useimmiten ihan päin seiniä. Aseman lähellä olisi ehdottomasti tilaa taitavasti hoidetulle kangaskaupalle. Sen omistajalla pitäisi vain olla hiukan älyä ja makua tavaroiden hankinnassa. Täkäläiset ihmiset olivat suurellisempia; he saattoivat esimerkiksi tulla hänen luokseen neulottamaan leninkiä kankaasta, jonka olivat ostaneet kaupunginmatkallaan vain siksi, että olivat nähneet sen ikkunassa ja mieltyneet siihen, vaikkakaan he suorastaan eivät sitä tarvinneet. Ja jos hän yhdistäisi kaupan ja neulomon –.

Pääsiäiseksi hänet ja pojat oli kutsuttu Marte Bø'n luo, ja siellä hän ja Marte pohtivat yhdessä tätä suunnitelmaa. Ei ihan siinä mielessä, että hän olisi uskonut sen johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen. Mutta oli hauskaa istua ja kertoilla, millä tavoin hän järjestäisi kaiken, niin, oli aina hauskaa istua ja esittää suunnitelmia Martelle, olivatpa ne sitten mitä laatua hyvänsä. Marte suostui kaikkeen ja oli aina niin varma siitä, että kaikki kävisi ihan mainiosti niin –.

Ettei hän aivan kadottanut rohkeuttaan ensimmäisenä syksynään täällä laaksossa, se oli pääasiallisesti Marte Bø'n ansiota. Ida Elisabet oli lähtenyt matkaan ihan suin päin, kun olot Bergenissä kävivät liian mahdottomiksi. Torvald oli kylläkin ollut äärettömän rakastettava – vieläpä kutsunut hänet asumaan luokseen, ja hän sai tietää että Torvaldin toinenkin vaimo, eli siis kolmas, Connie mukaan luettuna, oli matkustanut tiehensä, tosin täydessä sovussa. Torvald koetti hankkia hänelle tointa, ja hän tahtoi saattaa Ida Elisabetin kosketuksiin toisten ihmisten kanssa. Mutta Ida Elisabet ei voinut sietää hänen tuttaviaan. Ehkäpä hän itse oli jäykkä ja ollakseen, tai hän suhtautui kaikkeen liian juhlallisesti – tai oli syynä yksinomaan se, ettei hän koskaan ollut voinut sietää ihmisiä, jotka tunkivat liian lähelle. Näin oli ollut jo silloin, kun hän oli ollut koulutyttö ja eräs opettajattarista aivan kuin oli koettanut pistää sormensa hänen sisimpäänsä ja koskettaa hänen paljasta olemustaan – sellaista sanottiin kai lapsen luottamuksen voittamiseksi – tai kun anoppi alkoi sydämelliseen tapaansa penkoa hänen yksityiselämäänsä. Torvaldin ja hänen ystäviensä keskinäinen sävy oli niin vastenmielisen tuttavallista – ihmiset elivät kai viihtyäkseen ja pitääkseen hauskaa, mutta heidän hauskuutensa oli enimmäkseen sitä, että he kuin liisteröityivät kiinni toisiinsa, ihan mullin mallin. Olihan mahdotonta että hän voisi olla "ollakseen", siitä taudista hän kai oli parantunut jo kasvavana tyttönä. Hän ei tosiaankaan koskaan tullut ajatelleeksikaan, että vaatteita käytettiin siksi, että ihmiset häpesivät, kun heidät oli luotu niin ja niin; hän oli ajatellut, että ihmisellä on vaatteet samoin kuin hänellä on koti – ennen kaikkea, jotta voisi kieltäytyä vastaanottamasta sellaisia, joita ei tahdo lähelleen.

Mutta väliin hänestä oli suorastaan tuntunut, että siinä piirissä, johon Torvald kuului, ihmiset aivan kuin avasivat kaikki nappinsa, sekä vaatteittensa että mielensä, olivat lähenteleviä ja lörpöttelivät lakkaamatta, peläten jäädä yksikseen – aivan samoin kuin lapsen tulee ikävä tai niin kuin hän kuvittelee kaikkea hirveää, kun täytyy jäädä hetkeksi yksin huoneeseen.

Ensin hän ei ollut kertonut Torvaldille, että hän taas saisi lapsen. Mutta siitähän johtui, että hän vieläkin selvemmin tunsi joutuneensa väärään lokeroon heidän joukossaan. Kerran lanko oli leikillään kysynyt, oliko Ida Elisabet pahastunut hänen oloonsa ja menoonsa uskonnollisista syistä, sillä Ida Elisabet oli pahastunut, hän huomasi sen kyllä. Siihen Ida Elisabet oli vain vastannut, että hän kai päinvastoin oli juuri niin pakanallinen kuin yleensä oli mahdollista. Kaukana siitä, nauroi Torvald, sinä olet niin moraalinen kuin suinkin on mahdollista olla. Silloin Ida Elisabet oli muistanut kaikkea, mitä hän aikoinaan oli lukenut neekereistä ja villeistä ja sentapaisista – kelpo Torvaldille olisi voinut tehdä hyvää, jos hänet olisi asetettu keskelle todellisten villien heimokuntaa ja hänen olisi ollut joko pakollisesti noudatettava heidän moraaliansa tai kärsittävä niitä pakanallisia rangaistuksia, joihin villit turvautuivat, milloin joku yrittääkin rikkoa heidän moraalikäsityksiään vastaan.

Mutta hänenhän täytyi kuitenkin lopulta sanoa Torvaldille, miksi hän ei tahtonut jäädä länsirannalle, Muun ohessa hän pelkäsi, että avioerojuttu saattaisi mutkistua, mikäli Fritiof tai Fritiofin vanhemmat saisivat tietää uudesta tulokkaasta. Ja silloin Torvald tietysti tahtoi pakottaa hänet tunnustamaan: siis Ida Elisabetilla itsellään oli tiedossa joku toinen, eikä Torvald tietenkään soimaisi siitä, mutta kun kerran hän oli Ida Elisabetin asianajaja, oli kälyn kerrottava asiat sellaisenaan. Torvald tarkoitti kyllä hyvää, mutta vastenmielistä se oli.

Ja niin hän siis lähti matkalle, Aslaugin vaatimuksesta. Hänen täytyi loppumattomiin istua kuolemansairaan ihmisen vieressä, joka ei koskaan saanut kylläksensä, kääntäessään sisintään nurin. Rahat, jotka hän oli saanut liikkeestään ja joiden varassa hän oli aikonut aloittaa jotakin muuta, hupenivat hirvittävää vauhtia. Eikä hän jaksanut kieltääkään, kun Aslaug makasi noin ja oli suunniltaan pelosta, että mies saisi jotakin vihiä kaikista laskuista, jotka olivat ihan hukuttaa hänet. Mies kustansi hänen kalliin parantolassa oleskelunsa, eikä yleensäkään voitu väittää, että hän olisi ollut niukkakätinen vaimoaan kohtaan, mutta hän vaati ehdotonta järjestystä raha-asioissa.

Ja keskellä kaikkea tätä Ida Elisabet sitten ymmärsi, että hänen täytyi puhua lääkärin tai kätilön kanssa. Hän valitsi jälkimmäisen, se oli halvempaa – ja tavallaan vähemmän vakavaa. Sillä jos hänen laitansa olisi ollut oikein todenperään huolestuttava – ei, hän ei uskaltanut edes ajatella sitä, mitenkä Kalle-pojun silloin kävisi –. Mutta hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan elämässään ollut niin surkea ja toivoton, kuin paahtavan helteisenä elokuun päivänä, laahautuessaan mäkiä ylös Bøtuniin. Vihdoinkin hän sitten pääsi kukkulalle ja näki koko laakson allaan, pohjoisessa ja etelässä, näki kimmeltävän virran laakson pohjalla ja päivänsavun, joka väreili sinertävien metsien ja vuorenrinteiden vihreitten asutusläikkäin yllä. Ylempänä kohosivat autiomaat ja uudet tunturit ja vielä etäämpänä lumitunturit. Ensimmäistä kertaa hän nyt näki, että täällä oli kaunista – ei vain sillä tavoin pikkusievää kuin alhaalla parantolan luona, koivulehdossa, tai Bergissä, jossa hän silloin asui. Täällä ylhäällä oli kaunista, sillä tavoin että ihminen sisäisesti hiljenee, kun omat huolet haipuvat pois ja käyvät hetkeksi epätodellisiksi.

Viimeinen osa tietä kulki peltojen välissä, joita säleaidat ympäröivät, ja laidunmaitten poikki, ja Ida Elisabetin saapuessa talonveräjälle tuli rouva Bø häntä vastaan porraskivelle. Ida Elisabet muisti vieläkin, että Martella oli ollut yllään suuriruutuinen vaaleansininen pumpulihame, valtaisan laaja hän oli jo niihin aikoihin, mutta Marten viivojen pyöreydessä oli jotakin sanomattoman pehmeää ja hyväätekevää. Oli kuin Ida Elisabet olisi saanut uutta elämänuskallusta samassa hetkessä, kun hän tervehti vanhaa kätilöä. Marten kasvot olivat niin raikkaat ja hyvät jakaukselle kammatun, kauniin, mustan, mutta jo harmahtavan tukan alla, ja viisaat kellervänruskeat silmät olivat valoa täynnä, suu aivan nuori ja vaaleanpunerva lihavissa vanhanihmisen kasvoissa. Viileys ja viihtyisyys ympäröi tyynnyttäen Ida Elisabetia pienessä tuvassa, jonka seinät olivat helmenharmaat – seinien vanhanaikainen paneeli oli leveätä tasaista lautaa, mistä huomasi, että se oli sahattu aikoja sitten jossakin vanhassa vesisahassa. Ikkunoissa oli suuria verenpisaroita, täpötäynnä kukkia, ja ne tekivät huoneen hämäräksi. Valokuvasuurennukset seinillä esittivät vanhoja ihmisiä, jotka näyttivät niin arvokkailta ja umpimielisiltä – vanhoja miehiä, parta puolikaaressa leuan alla ja miehiä, joiden kasvot olivat terävät ja sileäksiajetut, vaimoja, silkkihuivit sileillä, jakaukselle kammatuilla hiuksilla, ja naisia, joiden tukka oli kerätty raskaaksi hiuskruunuksi keskelle päälakea ja joilla oli pitsiröyhelö ja suuri kultainen rintaneula kaulassa. Vahakankaalla päällystetty sohvakaan ei näyttänyt ollenkaan pelottavalta, kun se seisoi niin luotettavien huonekalujen välissä, jotka olivat kiiltävää koivua ja vihreäruutuisella kotikutoisella päällystetyt.

Ida Elisabetista oli oikeastaan aina tuntunut kaikkein pahimmalta tässä tilassa se, että täytyi jättäytyä niin avuttomasti ja nöyryyttävästi toisten haltuun, jotka saavat koskea ja puristaa ja komentaa. Oslon naissairaalassa oli ollut vastenmielistä, eikä hän ollut voinut sietää Berfjordin kätilöä. Nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, hän tunsi että vieraiden ihmisten kädet voivat tuntua hyviltä – oli kuin häntä olisi lohduttanut ja rauhoittanut jo se, että Marte tarttui häneen. Ja kun rouva Bø lopuksi julisti, että kaikki oli ihan niin kuin pitikin, kaikki menisi kyllä oikein hyvin, uskoi Ida Elisabet häneen ilman muuta. Kaikki selviäisi lopulta.

Kuitenkaan hän ei oikein ymmärtänyt, mitenkä hän oli voinut kertoa Marte Bø'lle niin paljon itsestään jo ensimmäisellä kerralla. Mutta hän oli kertonut vaikka mitä – että hän oli jättänyt miehensä ja että hänen piti aivan yksin elättää itsensä ja lapsensa ja että hänen täytyi mitä pikimmin etsiä jotakin työtä itselleen ja ettei hän oikeastaan pystynyt juuri muuhun kuin leninki- ja räätälintyöhön.

Marte sanoi sittemmin, että hänkin oli mieltynyt Ida Elisabetiin ihan heti – "reipas ihminen, joka ei turhia haihatellut". Marte ehdotti että hän asettuisi aseman lähelle, hän löysi Ida Elisabetille kaksi huonetta ja keittiön: ne kuuluivat siihen rumaan epäviihtyisään rakennukseen, joka sijaitsi alempana kuin maantie, mutta kun Marte kerran tuli katsomaan häntä ja vakuutti: saatpa nähdä että viihdyt täällä – niin, silloin Ida Elisabet melkein itsekin uskoi, että hän todellakin saattaisi siellä viihtyä. Marte auttoi, että hän sai ostaa käytettyjä huonekaluja hyvin halvalla ja että hän sai maalatun nimikilven. Marte toimitti hänelle ensimmäisen asiakkaan. Niin, Herra Jumala – eihän hän koskaan ennen ollut neulonut kävelypukua, niin, paitsi ompelukoulussa, mutta ei koskaan sittemmin. Mutta hän sai sen onnistumaan – oikeastaan ei hän koskaan saanut aivan yhtä virheetöntä leikkausta tai yhtä hienoa kuosia mihinkään pukuun sittemmin. Hän sai itsekin uutta luottamusta, ihmeellisesti, kun oli onnistunut niin loistavasti. Ja Marte Bø mainosti häntä edelleenkin.

Vain kolme viikkoa sen jälkeen kun Tryggve oli tullut maailmaan, ajoi Marte Bø itsensä piloille, matkalla erääseen avustukseen Aasgrendeniin. Hän joutui makaamaan sairaalassa viidettä kuukautta, ja Ida Elisabet lähetti hänelle sinne kukkia jouluksi, ja kukkia kun Marte tuli kotiin – hänhän tahtoi mielellään hiukan ilmaista kiitollisuuttaan. Mutta hän hämmästyi suuresti huomatessaan, kuinka tavattoman paljon arvoa vanha kätilö tälle kaikelle antoi.

Siitä asti oli siis heidän välillään vallinnut eräänlainen ystävyys, todellinen ja luottavainen, vaikka he olivatkin niin erilaiset. Sitä paitsi Marte Bø tunsi erikoista rakkautta Tryggveä kohtaan, tämähän oli viimeinen pienokainen, jonka hän oli auttanut maailmaan, ja poikahan oli niin kaunis ja suuri ja komea. Ida Elisabet vietti aivan kuin loma-aikoja tullessaan tänne Bø'n ylämaille ompelemaan Martelle. Marten kanssa hän saattoi istua ja runoilla ja haaveilla, millaiseksi hän toivoi elämänsä ja poikien elämän kerran tulevaisuudessa. Ei suorastaan senkään vuoksi, että hän olisi uskonut toivomuksiensa toteutuvan, mutta se oli niin hauskaa. Jo sekin oli suurta, että hän nyt uskalsi puhua niin paljon tulevaisuudesta – eikä hän koskaan uskaltanut puhua siitä niin rauhallisesti ja iloisesti kuin Marte Bø'n kirkkaiden ja hyvien ruskeitten silmien edessä.

"Sinähän voit mennä tuon Toksvoldin luo puhumaan, ihan hyvin", sanoi Marte usein. "Ei kai hän siitä mitään ota." Ja eräänä päivänä, suoraa päätä palattuaan kotiin Bø'sta, Ida Elisabet todellakin meni. Hän oli ollut asemalla perimässä jotakin ompelutarve-lähetystä – yhtä ja toista, jota neiti Torstadilla ei ollut ja jota täytyi puhelimitse tilata kaupungista. Paluumatkallaan hän pistäytyi asianajajan luona. Mutta häntä alkoi melkein kaduttaa, kun konttorineiti sanoi, että asianajaja ei juuri nyt voinut tulla, olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. – Ida Elisabet joutui odottamaan kylläkin kauan, kuuli viereisestä huoneesta vaimennettuja ääniä ja kerran Toksvoldinkin äänen – hän puhui puhelimessa, hyvin selvästi ja rauhallisesti. Niin kai kaikki puhuvat, puhelimessa, Ida Elisabet ei vain ollut pannut sitä ennen merkille. Ei – olisi kai paras lähteä tiehensä – mitä hänellä oikeastaan oli sanottavaa Toksvoldille.

Samassa asianajaja ilmestyi, saattaen meijerinjohtajaa ja jotakuta toista ulos huoneestaan. Oli kuin olisi hyvinkin hämmästynyt huomatessaan Ida Elisabetin, ja Elisabetia taas alkoi yhä enemmän harmittaa, että hän ollenkaan oli tullut tänne. Mutta nyt hänen siis oli seurattava Toksvoldia sisempään konttorihuoneeseen.

"Ei, siitä en ole kuullut yhtään mitään", vastasi Toksvold ihmeissään, kun Ida Elisabet kysyi, oliko totta että neiti Torstadin teki mieli myydä liikkeensä. Mistä Ida Elisabet sen tiesi? Ja sitten hän naurahti: "Rouva Bø, vai niin, no hän tiesi aina niin paljon –."

No niin, siitä ei siis ollut sen enemmän puhumista. – Ida Elisabet nousi, pyydellen anteeksi.

"Mutta, hyvä rouva. – Niin, kuten sanottu, en ole ollenkaan kuullut, että neiti Torstad ajattelisi myymistä. Mutta mikäli hän alkaa puhua siihen suuntaan, tahdotteko että ilmoitan teille? Taikka tehän voisitte itse ottaa asian puheeksi neiti Torstadin kanssa?"

Ida Elisabet napitti hansikkaitaan:

"Ei – ei, ajathan ovat nykyään niin epävarmat – olisi ehkä uhkarohkeata aloittaa jotakin nyt. Mutta mikäli neiti Torstad itsestään antaisi tietää, että hän mielellään tahtoisi päästä liikkeestä, niin, tai jotakin sinnepäin, olisin kyllä hyvin kiitollinen, jos ilmoittaisitte minulle."

"Mutta sanokaahan, rouva Braatø – luuletteko että te onnistuisitte paremmin kuin neiti Torstad ja saisitte liikkeen pysymään jaloillaan?"

"Minulla on ennenkin ollut oma liike, ollessani naimisissa. Viisi vuotta. Ja se menestyi. Vaikka siellä ei ollut läheskään niitä mahdollisuuksia kuin täällä. Ja minulla oli mies, joka suurimman ajan oli työtön. Ja sitä paitsi voisin liittää sen yhteyteen neulomon – neiti Torstadhan ei juuri ompele muuta kuin hiukan lastenpukuja ja esiliinoja ja muuta pientä. – Kuten tiedätte, minun on ajateltava poikiani, heidänhän täytyy saada koulutusta, kun se aika tulee –."

Toksvold suuntasi häneen kirkkaat vakavat silmänsä:

"Ja siihen teidän täytyy pystyä yksinänne –?"

"Niin täytyy."

Toksvold pudisti päätään:

"Minusta se on paha juttu, että nykyisin on niin paljon lapsia, joilla on vain toinen vanhemmista. Ja yhä enemmän ja enemmän alkaa käydä niin, että äitien on vastattava yksinään kaikesta."

"Niin, sanokaapas muuta. Mutta mitä on tehtävä? Kun täytyy niin täytyy."

Toksvold pani kätensä housuntaskuihin, seisoi tuokion ja keinui kantapäittensä varassa. Aivan kuin hiukan ujostellen hän kysyi:

"Niin, suokaa anteeksi, eihän asia kuulu minulle – mutta eikö ole niin, että miehenne elää vielä?"

"Kyllä hän elää. Hän on kotona vanhempiensa luona."

"Niinkö? Niin, silloin hän tuskin voi erikoisesti auttaa lapsia."

Ida Elisabet ei voinut olla nauramatta:

"Ei! Se olisi kyllä eräs maailman ihmeitä."

"En todellakaan ymmärrä, mihin me oikein olemme joutumassa", sanoi Toksvold. "Siitä ei ole kauan, kun minulla oli erään asia ajettavana – erään, joka koetti saada pientä avustusta lapsilleen niiden, isältä. Niin, mies ei ole koskaan kyennyt elättämään edes itseään, mutta nyt hän oli joutunut uusiin hyviin naimisiin naisen kanssa, jolla on sekä rahoja että hyvä toimi. Yksityisomaisuutta tietysti. No niin, eihän saata edellyttää, että uusi vaimo olisi erikoisen valmis auttamaan ja huoltamaan lapsia, jotka mies on saanut toisen kanssa, onhan se selvää. Mutta siinä on kuitenkin jotakin niin kipeästi kuohuttavaa. 'Kätilön mies' – siinä oli muka olevinaan jotakin naurettavaa, vieläpä itse Harald Bø'ssäkin, vaikka hän oli oikea miesten mies sekä kotona isäntänä että herastuomarina ja kaikissa luottamustehtävissä, mitä hänellä oli. Mutta nyt ei enää ole miehelle häpeäksi, vaikka hän ei kykene elättämään perhettään, vaan vaimonkin on oltava ansiotyössä – eivätkä monet miehet edes häpeä sitäkään, vaikka vaimo kokonaan elättää heidätkin. Hyi hitto! On huudettu niin paljon, kuinka häpeällistä on, että nainen menee naimisiin päästäkseen elatushuolista – mutta jos hän pitää kunnossa kotinsa ja kasvattaa muutamia lapsia kelpo ihmisiksi, on hän kerta kaikkiaan tehnyt kyllin elatuksensa puolesta. Mutta tuollainen mies-elätti – taivas tiesi mitä hyötyä hänestä on. Ei muuta kuin että kaikenlaiset katuperhoset voivat lohduttautua sillä, että on olemassa leipää, joka on vieläkin kunniattomammin hankittua kuin heidän."

"No no." Ida Elisabet punastui. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että hän oli pettynyt kuullessaan, kuinka Fritiofin ja hänen naikkosensa välit olivatkin menneet rikki. Mutta pettymys oli johtunut tietenkin vain siitä, että Ida Elisabet olisi tuntenut olonsa turvallisemmaksi, mikäli toinen olisi ottanut Fritiofin huollettavakseen – ja hän olisi todellakin suonut sen tuolle naiselle! Mutta eihän Ida Elisabet koskaan ollut kunnioittanut Fritiofia senkään vertaa, että kunnioitus olisi voinut enää vähentyä. – Hän oli kai vain koettanut kuvitella itselleen sitä.

"Kun me kerran olemme niin typeriä, niin."

Oli kuin Toksvold olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta sitten hän ei sanonutkaan, ja Ida Elisabet pyysi vaivaamistaan anteeksi ja sanoi hyvästi.

4.

Ida Elisabet kulki ja kasteli puutarhaansa eräänä iltana, helluntain edellisellä viikolla, kun asianajaja Toksvold pysähtyi aidan taakse: "Saanko tulla sisäpuolelle, rouva Braatø?"

Ida Elisabet luuli, että Toksvold tuli puhumaan tuosta liikkeestä; hän hämmästyi kovasti Toksvoldin kysyessä, olisiko hänellä halua tulla heidän, hänen ja neiti Presttangenin, seurassa Valdresiin helluntaiksi. He olisivat yötä erään Toksvoldin tädin luona, jolla oli matkailijakoti.

"Kiitos, mutta minä en voi jättää lapsia."

"Ei tietysti, ymmärrättehän että he tulisivat mukaan."

Aurinko oli vaipunut tunturin taakse vasemmalla, ja valo oli illanviileätä ja vaimentunutta täällä laakson pohjassa. Mutta korkealla harjulla tien toisella puolen helottivat kuuset yhä kellervänpunaisessa auringonpaisteessa, ja metsä oli niin täynnä linnunlaulua tänä iltana. Ehdotus oli hurjan houkutteleva – päästä oikein pitkälle huvimatkalle.

"Kiitos, mutta –. En kai minä sentään voi –. Tätinnehän ei edes tunne meitä –."

"Täti varmasti ilostuu. Hän on aina niin iloinen saadessaan vieraita." Toksvold oli jo puhelimessa sopinut tädin kanssa.

Ida Elisabet pyyhki käsiään karkeaan märkään esiliinaansa, jäi seisomaan ja katseli miettien Toksvoldia. Asia oli niin omituinen – hänhän tuskin tunsi noita ihmisiä.

Toksvold hymyili, melkein kuin ujostellen. Ja se sopi hänelle kovin, huomasi Ida Elisabet.

"Tunnustan teille, rouva Braatø – rehellisesti sanoen tekisitte meille oikein palveluksen. Karin pitäisi tavata eräs henkilö sielläpäin, eikä näin ollen olisi täysin soveliasta, jos me matkustaisimme ihan kahden kesken, hän ja minä."

"Mutta eikö silloin olisi parempi, että saisitte kolmanneksi jonkun, jonka lähemmin tunnette?"

"Karilla ei ole ketään tuttuja täällä. Hänen on hiukan vaikeaa tulla tutuksi ihmisten kanssa. Ja teitä kohetaan hän tuntee niin rajatonta kunnioitusta."

"Minuako kohtaan? Mutta minähän olen tuskin puhunut neiti Presttangenin kanssa."

"Niinkö? Minä oikeastaan luulin – no niin, mutta samahan se." Oli jälleen, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei oikein tietänyt sanoisiko. "Niin, hän kunnioittaa teitä niin suunnattomasti. Sen vuoksi että te itse olette uurtanut uranne – ette lannistuneet, kun teidän täytyi luopua taiteestanne ja kaikesta, vaan urheasti ryhdyitte johonkin muuhun. – Hän on suorastaan kivenkovaan päättänyt, tahdon kertoa sen teille, tulla itsenäiseksi, maksoi mitä maksoi. Olen oikein pelännyt, että hänen itsenäisyyshoureensa ihan pilaisivat hänet. Sen vuoksi olin ajatellut, jos siis te ja hän joutuisitte olemaan hiukan enemmän yhdessä – ehkäpä te voisitte saada hänet hiukan järkiinsä. Sen jälkeen kun me viime kerralla keskustelimme, teidän ollessanne minun luonani, olen sitä ajatellut –. Katsokaas, hän ja minä, me olemme kasvaneet yhdessä, ja minä pidän paljonkin Karista. Niin että en voi sanoa muuta kuin että iloitsisin kovin, niin, oikein sydämestäni, jos te saisitte hiukan vaikutusvaltaa häneen."

"Pelkäänpä että se ei ole toteutettavissa." Ida Elisabet ei voinut olla hymyilemättä. Hyvänen aika, hänhän oli tosiaankin luullut että hänen tunteensa hammaslääkäriä kohtaan – niin, eipä juuri sympatian tunne – olisi ollut molemminpuolinen.

"Voi, on kyllä. Hänhän kunnioittaa niin rajattomasti kaikkia naisia, jotka ovat jotakin. Ja se että te olette ollut taiteilijatar –."

"Minäkö?" Ida Eilsabet nauroi täyttä kurkkua. "Mutta taivasten tekijä, mistä neiti Presttangen niin päättelee?"

Toksvold näytti hiukan hämääntyneeltä:

"Poikanne kertoi niin – Carl. Hän oli näyttänyt Karille teidän piirustuksianne – ja sitten hän kertoi, että olitte tunnettu taidemaalari, ennen kuin menitte naimisiin. Teillä on suuri taulu kokoelmissa –"

"Kas sitä poikaa!" Ida Elisabet nauroi sydämestään. "Kaikki on vain kerskumista ja kuvittelua – isoisäni maalaus on jossakin kokoelmassa. Siitä kai poika on tehnyt päätelmänsä. Jacob Siveking, tiedättehän, merimaalari –."

Toksvold nyökäytti päätään, niin että Ida Elisabet huomasi, ettei mies koskaan ollut kuullut Jacob Sivekingin nimeä.

"Eikö siis ole totta että te myös maalaatte –?"

"Minä istun joskus ja töherrän jotakin pientä pojille. Kaikki meidän suvussamme osaavat jonkin verran piirustaa. Veljeni olisi tahtonut tulla maalariksi. Niin, sitä paitsi minä itsekin – mutta sitten isäni menetti koko omaisuutensa, ja minun täytyi lopettaa piirustuskouluni."

Toksvold nyökäytti päätään ja näytti kovin osaaottavalta. "Mutta entäs tämä huvimatka –"

Ida Elisabet pyysi ajatusaikaa huomiseen. Hehän voisivat sitten sopia puhelimessa.

– Voi sitä Carlia, hän ajatteli, kun Toksvold oli mennyt ja hän jatkoi vedenkantoaan. Ajatella, jos hänkin siis sepittelee vaikka mitä ja kehuu –? Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oikeastaan hän itsekin oli tehnyt samaa tänä iltana – ainakin jonkin verran, kertoessaan miten hänen oli keskeytettävä piirustuskoulu, kun isä oli menettänyt rahansa –. Oikeastaanhan hän oli lopettanut jo aikoja ennen, sen vuoksi että oli kyllästynyt –. Ja esi-isä Sivekingin hän oli siirtänyt isoisäksi ja olettanut aivan kuin kaikki ihmiset tuntisivat hänet –. Hän naurahti itsekseen. Ehkäpä jokaisessa ihmisessä on siekale kerskailijan nahkaa –.

Mikäli Toksvold soittaisi ja tiedustelisi matkasta, vastaisi kai Ida Elisabet kiitos kyllä. Mutta hän itse ei missään tapauksessa soittaisi Toksvoldille, ja silloin asia saisi jäädä.

Merkillistä että he ehdottomasti halusivat hänet "esiliinakseen". Eikä ollut helppo käsittää mitä mies oikein tarkoitti sillä, että hänen oli vaikutettava neiti Presttangeniin. – Ihmiset väittivät, että neidin panemat hampaantäytteet tippuivat suusta siinä samassa.

Tuhannet epäilyt vaivasivat hänet jälkeenpäin hänen vastattuaan 'kiitos kyllä' kutsuun. Mutta ne häipyivät savuna helluntaiaamuna heidän odotellessaan autoa: hän näki miten Carl iloitsi!

Poika seisoi koetushuoneen peilin edessä:

"Kuules äiti! Nyt kai he kaikki luulevat, että minulla on vain sellaiset silmälasit, joita autoilijat käyttävät!"

Ida Elisabet tarttui poikaseen ja rutisti tämän niin lujasti syliinsä, että poika ihan hämääntyneenä katsahti äitiin.

"Sinulla on nyt toinen auto kuin silloin, kun ajoit Carlin yli", huomautti Tryggve asiantuntevasti heidän seisoessaan tiellä, valmiina nousemaan autoon. "Silloin sinulla oli vain vanha Dodge."

"Olet ihan oikeassa." Asianajaja Toksvold naurahti, mutta kuulosti kuin hän olisi ollut hiukan harmissaankin. "Mutta kiipeä nyt sisään."

"Anna rouva Braatøn istua edessä vieressäsi", sanoi Kari Presttangen. Ida Elisabet seisoi juuri ajattelemassa: merkillistä, kuinka vähän tuo kaunis tyttö ymmärtää pukeutua. Ei kai ollut vallan helppoa saada mitään sopivaa lakkia tuohon hiuslaitteeseen, mutta mitään epäedullisempaa kuin tuo baskeri olisi hänen ollut kerrassaan mahdotonta löytää – tukka täytti koko myssyn, niin että se oli kuin pullottava tyyny. Ja ruskean ja keltaisen kirjava ulsteritakki ainoastaan rumensi häntä kauheasti. Neiti näytti mahdollisimman epäsievältä ja koko olemus vaikutti tavallistakin kulmikkaammalta. Ja sitä paitsi lemusi takki naftaliinilta –.

"– niin, näette paremmin, tarkoitan", sanoa töksäytti neiti jälkeenpäin, aivan kuin hänen komentava sävynsä olisi nolostuttanut häntä itseään.

"Kiitos, mutta minun pitää kyllä istua poikieni vieressä."

"Edessä on sitä paitsi vähemmän vetoa", sanoi toinen innokkaasti. "Ettekä tunne niin paljon pölyäkään. Minä pidän kyllä hyvää huolta pojista –"

Solmuko langassa? tuumi Ida Elisabet, istuutuessaan Toksvoldin viereen. Kaikki näytti aika merkilliseltä. Mutta samapa se. Nyt tahdon vain iloita, kun pääsen niin ihanalle matkalle. Ja millainen ilma!

Auto pörisi ja lähti lentonaan sinnepäin, missä tunturit sinersivät kalpeina aamuvalossa – oli kuin ne olisivat pusertuneet yhteen ja asettuneet sulkuna laakson ja virran mutkan eteen. Sitten tie kaartui ja katsoja arvasi, että noitten mahtavien vuorimassojen juurella kyllä oli jokin rako, josta pääsisi pujahtamaan. Oli niin kaunista ja hauskaa huomata, kuinka ne lakkaamatta muuttivat muotoa, sitä mukaa kuin he lähestyivät niitä. Ida Elisabet istui vaiti ja katseli ja lepäsi ja nautti vauhdista ja nykyhetkestä.

Silloin tällöin nimesi Toksvold jonkin niistä suurista taloista, joiden ohi he ajoivat, ja Ida Elisabet vastasi "niin" ja "niinkö". Kaikki talot sijaitsivat hiukan ylempänä rinteellä ja olivat aivan toistensa näköisiä, suuria ruskeita hirsirakennuksia, katto himmeästi loistavaa vuolukiveä ja ladot tilavia ja punaisia; muutamat päärakennukset olivat vaaleiksi maalattuja. "Eikö teistä täällä ole kaunista?" kysyi Toksvold kerran, ja Ida Elisabet nyökäytti päätään. Hänestä tuntui niinkuin toinen olisi tarkoittanut taloja, ne olivat hänen silmissään olennaisinta täällä laaksossa. Ja vaistomaisesti, sitä mukaa kuin ne vilahtivat ohi, ne alkoivat Ida Elisabetinkin mielessä järjestyä kuvasarjoiksi, joissa ruskeat ja kirjavat talorykelmät olivat keskipisteinä, ja niiden ympärille ryhmittyi kaikki muu. Laajat keväisen vihertävät niityt ja ruskeat kynnetyt pellot lähtivät ja levisivät niistä, valkoiset, kuohuvat pikkupurot mäen rinteillä aivan kuin muodostivat rajan metsäpalstan ja talon välille. Tuomilehtoja, jotka jo olivat aivan vaaleanvihreät ja umpuilevia koivuja ja haapapensaita, pikkuriikkiset lehdet kirkkaita ja punervia, kasvoi kivirykelmien ympärillä, joita joskus maailmassa oli raivattu pelloista.

Ida Elisabet oli aina toivonut pääsevänsä virran toiselle puolen, sillä hän oli kuvitellut, että sikäläinen mäenrinne mahtoi olla niin paljon kauniimpaa. Tumma kuusimetsä kasvoi alas aivan vedenrajaan asti ja ylös miltei hamaan tunturin lakeen, jossa laaja luminen valkeus kumotti. Pienet vihreät pälvet metsässä olivat niin etäällä toisistaan – yksi ja toinen pieni koti ja talo, ja rakennukset olivat pieniä ja harvoja. Oikeastaan hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt kuinka kaunista täällä päivänpuolella oli.

He ajoivat metsään, ja tie oli tumma ja kostea. Ihan sen reunoilla oli lumikinosten jäännöksiä, jäisiä ja päältäpäin mustia, kuusten alla. "Kolme viikkoa sitten ajoin täällä lumikinoksiin", kertoi Toksvold. Korkeat hintelät kuuset olivat niin liikuttavan keväisiä, kuori märkä ja musta ja neulaset loistavan vihreät, aivan kuin ne juuri olisivat puhjenneet lumen sulattua. Korkealla ylhäällä, puitten latvojen päällä, oli taivas kirkkaansininen. Märät kivet ja havumetsäinen maaperä uhosivat kylmää kosteutta ja tuoksuivat ihanasti.

"– Miten paljon täällä on sinivuokkoja! Meillä päin ei niitä ollut. Ehkäpä juuri sen vuoksi en oikein totu niihin – ne ovat niin kauniita, etten oikein usko todeksi."

"Tahdotteko että otamme muutamia juurineen huomenna kotiin palatessamme? Niitä voi hyvin istuttaa puutarhaan. Kotona meillä oli niitä kiehkurassa lipputangon ympärillä."

Takaansa autosta Ida Elisabet kuuli Tryggven äänen, joka huusi jotakin; poika tahtoi kai kysyä ja tehdä huomautuksia kaikesta, mitä he sivuuttivat. "Voi sitä poikaa – pelkään että hän kiusaa neiti Presttangenia ihan kauheasti; hän ei anna kenellekään rauhaa."

"Oi, ei hätää. Kari pitää lapsista."

Toksvold ohjasi hyvin ja varmasti, Ida Elisabet huomasi sen. He tulivat ulos metsästä. Virta laajeni tällä kohden järveksi, ja aamutyven vesi kuvasti metsän reunaa ja taloja epämääräisesti, värit loistivat, sininen ja vihreä. Järven toisessa päässä kohosi pyöreä vuoren huippu; se ei ollut varsin korkea, mutta ihmeellisen kaunis muodoltaan. "Tiedättekö tuon tunturin nimeä?"

"Torstadin kukkula, luulisin. Talot, jotka näkyvät sen juurella, ovat Torstadin taloja. Te ette kai oikein tunne täkäläisiä paikkoja?"

Ida Elisabet pudisti päätään:

"Olen vain kerran matkustanut täällä, junassa. Tullessani. Ja muistan, että silloin oli sadeilma."

"Mutta olipa teidän jo aika tehdä tämä matka! Onneksi saimme näin mainion ilman. Saammepa nähdä, kun pääsemme Tonsaasenin harjulle, miten kaunista täällä on. Ja kun tie alkaa laskea Ausdaliin –."

He puhelivat hiljalleen milloin mistäkin, mutta pitkät ajat he vain istuivat ja olivat vaiti ja ainoastaan moottori surisi – juuri sen vuoksi oli Ida Elisabetin ilo sitä turvallisempaa. Toksvoldin ääni oli niin rauhallinen ja lämmin – aina kun hän mainitsi, minkä talon tai meijerin tai kirkon ohi he ajoivat, oli kuin siinä olisi ilmennyt huolenpitoa, että Ida Elisabetin vain olisi hyvä olla tällä matkallaan. – Silloin tällöin Ida Elisabet tunsi omantunnonvaivoja kuullessaan, miten pojat kirkuivat hänen takanaan, kun he ajoivat vihreätä mäkeä ylös, ja kokonainen vuohilauma kulki tien vieressä, ja muutamissa taloissa oli lehmät laskettu laitumelle, ja hän kuuli kuinka pojat oikein pommittivat neiti Presttangenia kysymyksillä, aina kun he sivuuttivat jotakin sentapaista. Varmaankin he väsyttivät neitiä. Mutta oli ihanaa kerrankin olla rauhassa heiltä.

He olivat ajaneet jo monta tuntia ja seuranneet Mjøsan rantoja pitkän matkaa – niin valoisaa maisemaa ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt, koko taivaankupu kaartui vapaana ja kirkkaana järven laajan kiiltävän pinnan ja harjujen matalan kehyksen yllä. Veden partaalla oli jo aivan kesäistä, erilaisia kukkia kukki joukoittain tien reunoilla, ja pölyttikin. Tuomien ensimmäiset valkotertut olivat jo puhjenneet siellä, missä ne seisoivat täydessä auringonpaisteessa, ja nurmi oli jo niin pitkää, että ruoho aaltoili tuulen henkäyksestä. Oikeastaan hän ei koskaan ollut kuvitellut, että tällainen aava laakea maisema saattaisi olla niin kaunis. – "Ah, mitä kummaa nähnenkään, tunturin tuolla puolen" – nuo säkeet nousivat hänen mieleensä, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi Vettehaugenia, laulu oli ollut aivan kuin kansallislaulu siinä talossa – tuo sävelmä oli niitä, joita Fritiofkin osasi soittaa – samassa oli Toksvold kääntynyt häneen päin sanoakseen jotakin: "Eihän teidän vain tule vilu?" hän kysyi. "Ettekö tahtoisi vaippaa säärienne peitoksi?" "Voi en, kiitos –" Ida Elisabet hymyili ja kiirehti häätämään pois kasvoiltaan ilmeen, joka niille oli noussut hänen muistellessaan sitä. "Eihän teitä vain heikota? Muutamat tulevat sairaiksi istuessaan autossa –"

Toksvold oli kiihdyttänyt vauhtia – heidän edessään näkyi pitkälti valoisaa tietä, joka vei suoraan metsän halki. Sitten nousi aika hälinä auton takaistuimella, ja Kari Presttangen nousi, tönäsi Toksvoldia olkaan: "Pysäytä – nyt sinun pitää pysäyttää –"

Ida Elisabet kuuli, miten Tryggve rääkyi kohti kurkkuaan, kun auto pysähtyi – ja samassa tuokiossa olivat kaikki maassa ja pojan ympärillä, joka ulvoi kahta hullummin.

"Et kai ole nielaissut mitään –" Kari Presttangen otti sormensa pois pojan suusta. Hän avasi matkalaukun, kaivoi esiin kupin ja juoksi purolle, joka virtasi aivan lähellä. Carl selitti innokkaasti: Tryggve oli pistänyt kätensä Karin ulsterin taskuun ja löytänyt joitakin valkoisia pyörylöitä, joita hän luuli sokeriksi, ja kun neiti tahtoi ottaa ne pois häneltä, kiiruhti poika tukkimaan ne suuhunsa, mutta se olikin jotakin, mitä käytetään koita vastaan –.

"Voi sentään etten muistanut ottaa niitä taskustani, ennen lähtöä", sanoi Kari Presttangen säälitellen pojalle. "Voi pikku ressukkaa – kas noin, huuhdo nyt kiireesti suusi!"

"Sait ansaitun rangaistuksen", sanoi Ida Elisabet kovasydämisesti, "kun kerran et jätä vieraitten taskuja rauhaan. Ole nyt huutamatta noin rumasti!"

"Mehän voisimme oikeastaan levähtää täällä", tuumi Toksvold. "Ja keittää kahvia." Hän ajoi auton pienelle vihreällä nurmikolle metsään; Kari Presttangen ja lapset laukkasivat ylös mäkeä. "Tänne, tänne", huusivat he; he olivat löytäneet mainion paikan.

He keräsivät parhaillaan puita rovioksi, kun Toksvold ja Ida Elisabet tulivat kantaen vaippoja ja laukkua.

"Ei, mutta tiedätkö Kari, siihen kuluu liian pitkä aika – saamme luvan keittää väkiviina-keittiöllä –"

"Mitä hauskaa se olisi! Ei, rakennetaan oikein kunnon roihu!"

He jäivät seisomaan. Noiden kahden välille sukeutui miltei riita – kuinka pitkälti oli vielä matkaa jäljellä ja milloin heidän viimeistään täytyi olla tädin luona, joka odotti heitä päivälliselle, ja kuinka pitkäksi aikaa he voisivat jäädä levähtämään tänne. Varsinkin neiti Presttangen ihan kiihtyi – hänen ulkonevat poskipäänsä alkoivat kovasti punoittaa. Pojatkin tahtoivat sekaantua väittelyyn, he äänestivät kunnon roihua –

"Tulkaahan tänne, Carl ja Tryggve", sanoi äiti. "Saatte olla hyvät ja pitää suunne kiinni; teidän ei ollenkaan tarvitse sekaantua aikuisten asioihin." Hänen äänensä kaikui oikein iloiselta ja varmalta. – Eihän häntä liikuttanut mitä noiden kahden välillä oli. – Pojat loukkaantuivat, niin että vaikenivat siinä samassa.

Ida Elisabetin päässä oikein soi ja suhisi pitkän automatkan jälkeen. Oli ihanaa istua ja kuunnella puunlatvojen hiljaista valittavaa huminaa, johon sekaantui myös kaukaisen kirkonkellon kumu – joskus se aivan häipyi, mutta sitten hän kuuli jälleen sävelet. Ja aivan hänen vieressään solisi pienoinen puro kivien ja puunjuurien yli.

"Voinko jotenkuten olla avuksi –?"

Toksvold oli suoriutunut voittajana; laakealla kivellä seisoi väkiviinakeittiö, jolla kahvipannu kiehui. Kari Presttangen näytti kovin loukkaantuneelta, polvistuessaan ruohikolle levitetyn liinan viereen ja asetellessaan sille kahvikuppeja ja kaakkuvateja. – Olihan hieman harmillista joutua huvimatkalle rakastavien kanssa, jotka olivat epäsovussa – mutta hän sai olla siitä välittämättä.

"Ettekö tahdo istuutua tänne vaipalle, rouva Braatø?" kysyi neiti Presttangen merkillisen kohteliaana – "vai tuonko kuppinne sinne? – Muuten, siellä on kai parempi, luulenpa että siirryn sinne minäkin –"

Ja neiti siirtyi, istuutuen Ida Elisabetin viereen ja näyttäen siltä kuin olisi myynyt voin ja hukannut rahan. Aika ajoin hän nousi, toi ja tarjosi Ida Elisabetille. Toksvold istui liinan vieressä ja leikkasi kaakkua pojille.

Ei ollut puhettakaan, että neiti Presttangen halusi vaihtaa paikkaa Ida Elisabetin kanssa, heidän jälleen lähtiessään ajamaan.

Kello kolmelta he tulivat suuren talon kohdalle, joka sijaitsi virran ja maantien välissä. "Hotelli" oli lähimmän suuren valkoisen päärakennuksen seinässä – koko pääty oli kuistikkoa. Se näytti hyvin viihtyisältä – pihamaa oli laaja ja ruohoinen, ylt'ympärillä monta valkoista asuinrakennusta ja mahtavia punaisia ja harmailta ulkohuonerivejä. Nainen, joka tuli heitä vastaan, muistutti jossakin määrin Marte Bø'tä, hänkin oli paksu ja ruskeasilmäinen ja lempeä. Se oli täti; hänen nimensä oli rouva Bjørnstad.

He istuivat päivällispöydässä, kun palvelijatar tuli ilmoittamaan, että neiti Presttangenia pyydettiin puhelimeen; "Galbystä soitettiin". Neiti hypähti pystyyn ja juoksi ulos, liikkuen vieläkin kulmikkaammin ja äkkinäisemmin kuin yleensä. Toksvold katseli hänen jälkeensä ja unohti hetkeksi syömisen. Kestikin melko kauan, ennen kuin neiti palasi.

"Tiedätkö, Sigurd on vuoteessa. Hän on loukannut säärensä – he olivat käyneet karjakartanolla ja paluumatkalla aikaisin tänä aamuna hän oli pudonnut. Niin ettei hän siis saata tulla tänne." Neiti meni ikkunan ääreen, seisoi ja katseli ruukkukasvien yli. "Hän tahtoo minua sinne –."

"Sehän on luonnollista. Ehkä vien sinut autolla?"

"Voinhan itsekin ajaa – jos saan lainata auton."

"Ali right, kuten tahdot. – Onko vamma vakavakin?" kysyi Toksvold, kun neiti jälleen siirtyi hitaasti pöytään.

"En tiedä. Eivät he luulleet. Minä puhuin Maritin kanssa. Lääkäri on käynyt siellä. Ainakaan hän ei joudu sairaalaan." Neiti huokasi hyvin raskaasti, istuutuessaan uudelleen pöytään.

Ida Elisabet istui suurella lasikuistikolla puutarhan puolella ja näki neiti Presttangenin ajavan etelään menevää tietä. Samassa tuli Toksvold sisään, seisoi ja katseli tieltä nousevaa pölypilveä – ja sitten tuli rouva Bjørnstad ja alkoi kaataa kahvia.

"Sehän oli sitten vallan merkillistä – ja että sen piti sattua juuri tänään!" sanoi täti miettiväisenä.

"Ehkäpä siinä piilee jokin tarkoitus." Toksvoldin ääni kuulosti niin toivorikkaalta.

Toksvold ja rouva Bjørnstad puhuivat täkäläisistä ihmisistä; Ida Elisabet kuunteli puolella korvalla ja kuulosteli myös poikia, jotka olivat jääneet puutarhan lammikon äärelle. Sitten Toksvold alkoi kertoa, saadakseen hänetkin yhtymään keskusteluun, Ida Elisabet huomasi sen, eräästä murhasta, joka oli tapahtunut jokin vuosi sitten hänen ollessaan täällä sijaisnimismiehenä. Mutta Ida Elisabet aavisti, että molempien ajatuksia kaiken aikaa askarrutti neiti Presttangenin sairaskäynti, ja että tämä syystä tai toisesta saattoi heidät hyvälle mielelle.

Sitten käytiin pyytämässä rouva Bjørnstadia ulos – oli tullut autokuormallinen vieraita. "Menisimmekö katsomaan puutarhaa?" esitti Toksvold. "Se on oikein kaunis. Siinä ei tosin nyt juuri taida olla paljon katsottavaa, mutta –. Ja puutarhathan kiinnostavat teitä."

Raukka, hänhän oli hätäännyksissään koettaessaan keksiä jotakin Ida Elisabetin ajankuluksi –. Lauantain sanomalehti oli esillä, Ida Elisabet ei vielä ollut ennättänyt lukea sitä. Mutta hän lähti joka tapauksessa Toksvoldin mukana – pitkin puutarhankäytävää, jota vanhat omenapuut reunustivat molemmin puolin. Silmut olivat juuri puhkeamaisillaan, niin että näkyi kuin kimpuittain kultaisia pikkuhelmiä hentojen yhteenliittyneiden lehtien suojassa. Käytävän kummallakin sivulla oli kukkamaita, joiden harmaasta, auringonlämmittämästä mullasta monivuotisten kasvien vihreät taimet putkahtivat esiin.

"Älkää liatko itseänne vallan perinpohjin", sanoi Ida Elisabet kulkiessaan ankkalammikon ohi, jonka savenharmaassa vedessä pojat uittivat kaarnalaivojaan.

Käytävä päättyi kivireunamaan jokea päin. Siitä jokeen viettävällä rinteellä kasvoi puolittain villiintyneitä kirsikkapuita tiheänä viidakkona; niiden kiiltävät, ruskeat oksat olivat täpösentäynnä puhkeamaisillaan olevia umpuja. Virran toisella puolen kohosi vuorenseinä kappaleen matkaa äkkijyrkästi vedestä, harmaana ja rosoisena, uurteisiin oli juurtunut saniaisia ja pieniä puita, ja ylempänä oli harju jyrkkä, tumman havumetsän peitossa.

"Onhan täällä kaunista –?" Toksvold osoitti ympärillään leviäviä maisemia. "Tämä penger oli enon ylpeys. – Olen oikein iloinen että voitte tulla mukaan. Tahdotteko polttaa –?" Hän ojensi savukekotelon Ida Elisabetille.

Ida Elisabet oli jälleen alkanut tupakoida. Aina kun hän osti savukelaatikon, se aivan kuin hienokseltaan vakuutti hänelle, että hänellä nykyisin oli aikaa ja varaa suoda jotakin pientä itselleenkin. Berfjordissa hänen oli täytynyt totuttautua luopumaan kaikesta, mikä ei ollut aivan välttämätöntä. Ottaessaan vastaan Toksvoldin tarjoaman tulitikun hän tunsi puseron paksun norsunluunvärisen silkin viileänä hyväilynä ihollaan. Se oli wieniläinen mallipusero, jonka hän oli ostanut kopioidakseen. Hän oli muuttanut sen ylleen perille tultua – tuntui hyvältä, kun tiesi olevansa raikas ja hyvinpukeutunut.

"Ymmärrättehän", sanoi Toksvold, "kysymyksessä on Karin sulhanen, Sigurd Mælum. Hän otti haltuunsa Galbyn neljä vuotta sitten, erään enonsa jälkeen. Oikein kunnollinen, miellyttävä mies. Niin, kihlausta ei tosin ole julkaistu, vaikka se jumaliste ei ole mikään salaisuuskaan. Enkä voi käsittää muuta kuin että hänen on paljon parempi joutua naimisiin Sigurdin kanssa kuin harjoittaa tuota hammaslääkärintointaan. Hänhän ei kuulemma ole edes etevä ammatissaan – häntä pidetään kovakätisenä. – Varjelkoon, eihän talonpojallakaan ole niin erikoisen hyviä päiviä tätä nykyä. Mutta seisoa ja kaivella jos minkämoisia kitoja – ei, se olisi totisesti ihan vihoviimeistä hommaa minun mielestäni –"

"Monien mielestä juuri se on oikein mielenkiintoista työtä –."

Toksvold hymähti:

"Asia on vain niin, että Kari ehdottomasti tahtoo olla tuollainen – lukenut nainen. Se johtuu siitä, että hänellä oli äitipuoli, joka aikaisemmin oli ollut opettajatar. Meitä oli muutamia perheitä, jotka olivat lyöttäytyneet yhteen ja joilla oli yhteinen opettajatar, jonka johdolla meidän piti lukea keskikoulukurssi. Kun sitten Karin äiti, minun äitini sisar, kuoli, meni Tor Presttangen naimisiin tämän Ellan kanssa. Mutta hän ja Kari eivät tulleet keskenään toimeen. Sen vuoksi Kari joutui asumaan meillä. En kylläkään luule, että Ella todellisuudessa tarkoitti mitään pahaa. Mutta hän neuvoi Karia ihan loputtomiin ja koetti opettaa tätä kaikessa aivan uusille tavoille. Kari oli siihen aikaan oikein talonpoikaismainen ja tukeva ja reilu – ja hyvin arka arvostaan. Niin, hän siis pani vastaan ja teki aina suoraan päinvastoin kuin äitipuoli neuvoi – mutta joka tapauksessa hän otti oppia, tai ainakin koetti ottaa oppia, kunhan vain Ella ei ollut läheisyydessä. Tavallaan Kari kai ihailikin Ellaa – Ella oli hyvin kaunis, mutta koko lailla pingottunut. Missään tapauksessa hän ei sopinut suuren talon emännäksi.

"Mutta sitten oli vielä sekin, että Kari kyllä huomasi, kuinka äitipuoli sai aina tahtonsa perille isän suhteen – Tor oli aivan tuon ihmisen lumoissa. Nimittäin alussa. Sillä hän sai kai perin pohjin kylläkseen muutaman vuoden kuluttua; vaimon kauneuskin lakastui nopeasti. Mutta silloinhan ei Kari enää ollut kotona. Isä pani ehdottomasti vastaan, kun tyttö tahtoi opiskella suoritettuaan ylioppilastutkinnon – isä oli kai saanut niin tarpeekseen sentapaisesta tyypistä, että hän vaati tyttöä jäämään kotiin. Juuri niihin aikoihin Kari ja Sigurd alkoivat seurustella, ja silloin he olivat niin kovin rakastuneet. Mutta sitten Kari sai rahoja, peri jotakin –.

"Arvaattehan, ettei Karin omalla äidillä ollut ollut sellaisia päiviä kuin Ellalla, ja sen Kari kyllä muisti. Gunhild nimittäin, tätini, oli oikea vanhan ajan talonpoikaisvaimo. Hän ei koskaan säästänyt itseään, eikä hän kai olettanutkaan kenenkään ajattelevan säästää häntä. Ei, hänellä ei ollut mitään vaatimuksia. Nimittäin, hän ei koskaan vaatinut mitään itselleen, muuten hän oli kaukana siitä, mitä tarkoitetaan vaatimattomalla. Voitte uskoa ettei hänelle merkinnyt niinkään vähän hieno käyttäytyminen ja ihmisiksi oleminen – sitä hän vaati sekä itseltään että muilta. Ella ei koskaan vaatinut muuta kuin että ihmiset huomasivat ennen kaikkea hänet. Ja kun kaikki käy ympäri, on se oikeastaan hyvin paljon vähemmän kuin mitä Gunhild vaati ihmisiltä. Niin että ei ole mikään ihme, vaikka kaikki luontui enemmän Ellan tahdon mukaan kuin aikoinaan Gunhildin. Mutta juuri sitä on Kari hautonut koko kehitysikänsä. Niin, meilläkin oli kotona samanlaista – vaikkakin isä ja me lapset tavallaan otimme huomioon äidin. Mutta ei niinkuin meidän olisi pitänyt, tietenkään, eikä olisi ollut pahaksi, vaikka olisimme osoittaneet sitä hiukan enemmän.

"Kas, juuri sen vuoksi on Karista tullut sellainen kuin hän on. Pohjimmiltaan hän on maailman kilteimpiä ihmisiä – mutta hän loukkaantuu niin äärettömän helposti, etenkin silloin kun hän pitää jostakin – niin että hän suorastaan pelkää kaikkea sitä. Olen aivan varma, että ellette te olisi ollut mukana tänään, hän olisi aivan yksinkertaisesti vaatinut minua kääntämään puolitiessä."

Ida Elisabet istui muurilla jonkin matkan päässä, katseli umpuilevaa kirsikkaviidakkoa ja jokea, joka virtasi äkkijyrkän harmaan vuorenseinämän varjossa.

"Niin, mutta kun siis serkkunne on noin –" Ida Elisabet etsi hiukan sanaa. "Hänenhän täytyy silloin itse saada päättää, millä tavoin hän tahtoo järjestää elämänsä. Ehkäpä hän pelkää avioliittoa tuon kihlattunsa kanssa? Kihlausta on kai kestänyt hyvin monta vuotta – ehkäpä he molemmat ovat muuttuneet –. Ettekö te siis ota liian suurta vastuuta kannettavaksenne – niin, mikäli siis olen teitä oikein ymmärtänyt. Ettekö molemmat, rouva Bjørnstad ja te – niin, te ette ole ainakaan tahtonut häntä tänne, jotta hän purkaisi?"

"Minusta Karin täytyy edes kunnollisesti keskustella sulhasensa kanssa." Toksvold oli punastunut. "Sigurdin täytyy ainakin saada tietää, mitä hän oikein voi toivoa. Ja eikö totta, eihän ihminen saa työntää luotaan koko elämää vain sen vuoksi, että hän pelkää elämän tuottamaa kärsimystä?"

Ida Elisabet istui ja hypisteli kuivaa, auringon kuumentamaa sammalta kiviaidalla – sammal rapisi niin hauskasti sormissa. Tuo Toksvoldin viimeinen kysymys oli merkillinen. Ida Elisabet ei koskaan ollut sitä ajatellut – mikäli hän yleensäkään koskaan oli ollut siinä asemassa, tai ollut sellainen, että olisi seisonut ja punninnut täytyykö – eikö täydy, ennen kuin ryhtyi johonkin, joka oli ollut hänen kohtalonsa – ei ollut helppoa sanoa, miten hän silloin olisi menetellyt. Mutta hänhän oli kuitenkin jotenkuten läpäissyt – ja vieläpä melko hyvin, oli hän viime aikoina alkanut ajatella. Hänellähän oli pojat, ja he olivat terveitä ja pulppusivat elämänhalua ja rohkeutta päästäkseen kokemaan maailmaa, johon he hänen kauttaan olivat joutuneet. Kun hän otti heidät syliinsä ja tunsi heidän nuorten ruumiittensa lämmön, ajatteli hän – monet ihmiset viihtyvät näinkin, niin että he iloitsevat elämästä –.

Aivan kuin Toksvold olisi kuullut mitä Ida Elisabet ajatteli, hän sanoi:

"Teistähän siis on parempi näin kuin on – että teillä on lapset, kuin jos teistä esimerkiksi olisi tullut kuuluisa taidemaalari ja ikäneito?

"Vaikka minusta olisi tullut taidemaalari, ei kai minusta silti olisi tarvinnut tulla ikäneitoa." Ajatus saattoi Ida Elisabetin hymyilemään.

Toksvold rypisti kulmiaan:

"Eipä tietysti. Enkä oikeastaan tarkoittanutkaan sitä. Mutta kai se olisi ollut aivan toista?"

"Kuin ompeluliike? Niin, varmasti."

"Te nauratte minulle! Mutta ettekö ymmärrä mitä tarkoitan? Että elämä, joka ei ole mitenkään – suurenmoinen tai erikoinen, ihmisten silmissä, on enemmän arvoinen, kuin jos nainen olisi saavuttanut nimen taiteessa tai saanut ammatissaan asiakaspiirin tai työtä, joka aina olisi hänelle ensi sijalla, niin että hän olisi äiti vain noin toisessa kädessä, vapaa-aikoinaan –."

Ida Elisabet nyökäytti päätään:

"Mutta myönnättehän itse, ettei neiti Presttangenin äiti tai oma äitinne – niin, kun he siis ajattelivat kaikkea muuta ennen kuin ajattelivat itseään, eivät he saavuttaneet kuitenkaan muuta kuin että kaikki, joiden hyväksi he elivät, tekivät samoin. Hekin ajattelivat ensi kädessä itseään ja viimeksi sitä, joka vain ajatteli heitä."

"Totta. Opin sen ymmärtämään vasta, kun olin hiukan nähnyt maailmaa. Voihan kyllä tavallaan käsittää, että monet nuoret tytöt ovat saaneet päähänsä: heidän on oltava vapaita ja ennen kaikkea kehitettävä itseään. Mutta onhan niin, että maailma tulee yhä pahemmaksi, kun ne, jotka ennen tahtoivat olla hyviä, eivät enää tahdo. Sillä älkää kuvitelko, että miehet muuttuvat paremmiksi, jos naiset tulevat itsekkäämmiksi. Päinvastoin. Niin, sillä miehistä ja naisista voivat vain muutamat luoda itselleen sellaisen toimialan, että heille merkitsisi uhrausta sen vaihtaminen johonkin toiseen. Mutta sen vuoksi, että muutamat harvat naiset ovat voineet luoda itselleen aseman, josta luopuminen on uhri heille heidän mennessään naimisiin, täytyy ehkä yhdeksän kertaa suuremman joukon pakosta tehdä työtä päivät päästään perheensä elatukseksi ja samalla suorittaa äidin ja emännän tehtävät vuorokauden muina tunteina, eli niin kauan kuin voivat pysyä jaloillaan nääntymättä levon puutteesta. Sen vuoksi, että muutamat porvarisrouvat ovat keksineet, että on häpeällistä olla miehen elätettävänä! Itse asiassa on kai aina ollut niin hitonmoisen harvassa sellaisia naisia, jotka eivät tee mitään elatuksensa korvaukseksi. Useimmista on kuitenkin aina riippunut, paljon enemmän kuin kaikista maan miespuolisista yhteensä, millaisia ihmisiä lapsista kasvaa. Mutta kaikki tuo lörpöttely, ettei naisten pidä sallia miesten elättää itseään – siihen suhtautuvat tavalliset arkiset miehenpuolet, jotka eivät ole Pekkoja ja Paavoja pahemmat tai paremmat, siten ettei heidän tarvitse pitää huolta vaimoistaan – vaimo pitäköön huolta itsestään, ja jos hän tahtoo lapsia, saa hän luvan tehdä hänkin työtä heidän elatuksekseen, koskapa niiden tulo kerran on tärkeämpää hänelle kuin miehelle. Ja mitä taas tulee suoranaisiin miesvintiöihin, niin kuuluu heidän laskelmiinsa että heidän on saatava vapaa elanto elämänsä loppuun saakka, mikäli heidän on onnistunut tehdä lapsia kunnolliselle ja jotenkuten hyväsydämiselle tyttölapselle. Muistakaa, että olen joutunut näkemään enemmän kuin yhden sellaisen esimerkin asianajaja-aikanani."

Ida Elisabet naurahti kipeästi:

"Ettepä te totisesti anna kaunista todistusta omalle sukupuolellenne!"?

"Niin, mutta katsokaas, suurin osa ihmisiä on pohjimmaltaan aika lurjuksia. Ja ovat kai aina olleet. Ja taivas tietää, onko olemassa muuta keinoa taltuttaa heitä elämään ihmismäisesti, kuin juuri se, että naiset, eli siis parhaat heistä, ottavat kantaakseen minkä äitini ja Gunilla-tätini ja samantapaiset ottivat kantaakseen, Vaikkakaan he eivät koskaan saaneet lähimmiltään sitä kiitosta, jonka olimme heille velkaa. He ovat joka tapauksessa kantaneet koko taakan, vaikka ovat voineet peittyä kantamuksensa alle aivan samoin kuin pellon multa peittyy viljan suojaan. Ja se ei kai ole mitään vähäpätöistä –"

Ida Elisabet katsahti häneen vakavasti, mutta ei sanonut mitään.

"Mutta tietysti, kun nyt sen ymmärtää, tietää että sellaisia ihmisiä olisi kannettava käsillä. Kuvittelen ainakin että nyt kantaisin, jos tapaisin jonkun sitä laatua –."

Ida Elisabet naurahti, hieman katkerasti:

"Niin minuakin luvattiin, kerran – kantaa käsillä –"

Toksvold katsahti häneen miltei murheissaan:

"Eikä teitä ole kannettu – ei, näen sen kyllä."

"Katsokaas, asianajaja Toksvold – onhan luonnollista että lapset ovat itsekkäitä. Kaikki, mitä he tarvitsevat, heidän täytyy saada toisilta. Ja heidän apunsa on niin pientä, mikäli se koskee heitä itseään tai toisia. Ajatelkaas, jos kaikki täysikasvuiset sairastuisivat samanaikaisesti eivätkä voisi tehdä työtä, niin että lasten pitäisi pitää maailma käynnissä vain yksi ainokainen viikko – kyllä siitä syntyisi kaunis soppa! Ja sellaiset ihmiset, jotka jäävät lapsiksi – tiedättehän että sanomalehdistä saamme lukea: syytetyn henkinen kehitystaso vastaa kaksitoistavuotiaan kehitystä. Te olette kyllä joutunut tekemisiin monen sentapaisen kanssa. Mutta vielä useammat niistä, jotka ovat kaksitoistavuotiaan tai kahdeksanvuotiaan tai viisitoistavuotiaan tasolla – he suoriutuvat joutumatta oikeuteen; he menevät naimisiin ja saavat lapsia ja äänestävät vaaleissa ja ovat mukana kannattamassa yleistä mielipidettä. Niin, minulla oli eräs lääkäri-ystävä, hän sanoi aina että nämä kansanvaltaiset mielipiteet ovat kotoisin ajoilta, jolloin ei vielä ollut uneksittukaan psykiatriasta. Mutta sellaiset ihmisethän ovat syyntakeettomia, jos heidän itsekkyytensä vastaa heidän ikäänsä. Mutta sen sijaan minusta tuntuu, että todella täysikasvuisten ihmisten pitäisi olla kiltimpiä toisilleen kuin mitä he usein ovat."

Toksvold nyökäytti päätään:

"Sinä päivänä, kun me viime vuonna jouduimme ajamaan poikanne yli – niin, oli oikein omituista, kuinka te muistutitte Karin äitiä, tullessanne meitä vastaan ja hoivatessanne poikaa. Karikin huomasi sen. Niin, hänhän oli niin epätoivoissaan tapahtumasta, senhän voitte ymmärtää. Mutta juuri tämä yhtäläisyys järkytti häntä niin, etten esimerkiksi koskaan saanut häntä mukaani kysymään pojan vointia – hän tuli aivan hysteeriseksi kun ehdotinkaan sitä. Heitä oli nimittäin myös eräs poika, Elling – Karia nuorempi. Hän jäi rammaksi lapsihalvauksen jälkeen, ja äiti hoiti häntä viisi vuotta – kaiken sen lisäksi, mitä hänellä muuten oli hommaa – ja aina yhtä lempeänä ja neuvokkaana ja rauhallisena. Mutta pojan kuoltua äiti aivan kuin ei jaksanut enää – hän sammuikin seuraavana vuotena. Niin, en tarkoita niinkään paljon ulkonäköä – vaikka myös Gunhild oli vaalea ja solakka, mutta hän oli talonpoikaisnainen, ja teistähän näkee kohta, että te ette ole maalainen. Mutta siinä on kuitenkin jotakin samaa –" hän katsahti Ida Elisabetiin ja sitten syrjään, aivan kuin olisi ujostellut.

Ida Elisabet hymyili heikosti:

"Ehkäpä te suorastaan sen vuoksi tahdoitte minut mukaan tälle – retkelle?"

Yhä enemmän hämmästyneenä Toksvold vastasi:

"Tiedättehän että minustakin oli kovin hauskaa, kun tulitte mukaan – annan sille suuresti arvoa."

Ida Elisabet jäi istumaan vaiti. Mutta hän ajatteli päivää, jolloin Toksvold oli tullut kantaen Carlia sylissään – hänen äskeisessä ilmeessään oli häivähdys, joka muistutti silloisesta. Ja hän ymmärsi yhtäkkiä jotakin, jonka merkitystä hän ei vielä voinut aavistaa – miehen kauniit, vakavat kasvot ja kirkkaat, harmaat silmät, jotka katsoivat suoraan häneen pojan pään yli, ne kuuluivat siihen päivään, joka hänelle aloitti uuden, valoisamman ja urheamman ajan.

Aurinko ei enää paistanut sinne, missä he istuivat, ja Carl ja Tryggve juoksivat täyttä laukkaa puutarhankäytävää:

"Rouva Bjørnstad käski sanoa, että tulisitte syömään illallista –."

Kääntyessään ruohoiselle pihamaalle he huomasivat, että paitsi Toksvoldin tummanvihreäksi maalattua Chevrolettia seisoi siinä kolme neljä muutakin autoa. Rouva Bjørnstad tuli heitä vastaan sisäänkäytävässä:

"Kari kävi täällä hakemassa matkalaukkuaan. Hän sanoi jäävänsä muutamiksi päiviksi sinne. Niin että sinun kai täytyy ajaa kotiin ilman häntä. Hän lupasi muuten soittaa sinulle huomenna –."

Matkalla ruokasaliin rouva selosti laveasti Mælumin tapaturmaa. "Kari-rukka, hän oli vallan itkettynyt", kuuli Ida Elisabet hänen kuiskaavan Toksvoldille.

Neiti Presttangen ei tietysti saata purkaa kihlaustaan, niin kauan kuin sulhanen makaa jalka kipsissä, ajatteli Ida Elisabet, ja häntä säälitti hiukan. Mutta hän karisti pois tämän tunteen – toisethan uskoivat niin vuorenvahvasti että hammaslääkärille olisi onnellisinta tulla rouva Mælumiksi Galbyn taloon. Ja hehän tunsivat molemmat asianomaiset.

Ei ollut niinkään helppoa saada poikia vuoteeseen; he olivat aivan villejä päivän elämyksistä eivätkä antaneet toisilleen suunvuoroa. Ida Elisabet tunsi ruumiinsa omituisen keveäksi, melkein kuin hän olisi liidellyt, askarrellessaan siinä vieraassa huoneessa, hämärissä, ja poimiessaan matkalaukuista poikien yöpuvut ja puhtaita sukkia huomiseksi. Huone oli hyvin suuri ja epäsäännöllinen, katto matala, ja kaikkialla oli nurkkauksia ja soppia, joissa hämärä aivan kuin piileskeli.

Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, pihalle päin. Hän kuuli Toksvoldin puhuvan ulkona jonkun kanssa, joka vasta oli tullut autolla. Toinen kysyi millainen Tonsaasenin tie oli. Ja Ida Elisabet muisteli järveä, jonka ohitse he matkalla olivat ajaneet – se oli vielä jään peitossa, mutta jää oli tummaa ja hauristunutta, täynnä lyijynkarvaisia railoja. Metsässä oli sielläpäin vielä paljon lunta, suuret siniharmaat pilvet nousivat taivaalle joka kulmalta, kunnes auringonvalo kokonaan sammui. He joutuivat keskelle lumikuuroa, joka purkautui metsän yli. Mutta Toksvold sanoi, ettei hän luullut sen kestävän – ja siinä samassa he olivat taas auringonpaisteessa.

Ida Elisabet tarkasteli poikain kauloja ja korvia – kylläpä he olivat lianneet itsensä. Kädessä vaateharja ja Tryggven housut hän meni ikkunaan.

Toksvold, paitahihasillaan ja suojapuvussa pesi parhaillaan autoa. Huomattuaan Ida Elisabetin ikkunassa hän tuli lähemmäs:

"Haluttaisiko teitä lähteä pienelle ilta-ajelulle? Täällä on joitakin koskia, peninkulma tästä pohjoiseen, ja ne ovat tavallisesti niin komeita keväisin. Taikka mehän voisimme ajaa länteen päin, Galbyn ohi, niin näkisitte talon –?"

"Ei, tuhannet kiitokset. Minä olen tänään ajanut jo yllin kyllin." Hän nauroi.

"Oletteko kovin väsynyt? Tulettehan sitten saliin –? Täti toivoi että tulisimme juomaan kahvia."

Oikeastaan hän oli jo saanut kylliksi kahviakin tänään, ajatteli Ida Elisabet, ja jatkoi hymyillen askartelujaan. Mutta pitihän hänen mennä. Täällä oli kovin viihtyisää.

Missään ei ollut sytytetty valoa, kun Ida Elisabet kulki huoneitten halki. Ruokasalin ovet olivat avoinna kuistikolle, ja kevätillan väkevä, kalpea kajo heijastui sinervänä pitkältä, valkealiinaiselta pöydältä. Kun Ida Elisabet avasi oven saliin, tuntui se aivan pimeältä. Valoisat ikkunaneliöt olivat aivan täynnä suurien ruukkukasvien lehväkuvioita, Virginia-savukkeen lemua oli ilmassa, ja nyt hän huomasi pienen punaisen hehkun.

"Tulkaa tänne, rouva Braatø, tässä on mukava tuoli, – Tahdotteko että sytytän valon?"

"Ei toki. Minusta se särkisi koko tunnelman." Ida Elisabet oikein painautui syvälle nelikulmaiseen nojatuoliin; sametinnukka oli karkeaa ja tuntui sammaleelta poskeen. Hän veti salaa kengät jalastaan ja nosti toisen jalan alleen. Hän hiukan ylpeili korkeasta jalkarinnastaan, mutta oli se hankalaakin, kun hänen oli oltava hiukan sievä jaloistaan – avokengät ja hihnakengät kiristivät aina jalkarintaa.

"On ollut mainio ilma. Ja näyttää kuin se pysyisi kauniina huomennakin."

Huomenna minun siis täytyy istua auton takaistuimella, johtui Ida Elisabetin mieleen. Pojat eivät voi istua takana yksin –.

"Olitte niin kauhean kiltti kun tahdoitte meidät mukaan. Tämä on ollut pojille todellinen elämys. Rouva Bjørnstad on ollut suurenmoinen heille. Hän toi heille maitoa ja makeisia, kun he jo makasivat vuoteissaan. Ja hehän ovat saaneet lentää ja huhkia ja pistää nenänsä joka paikkaan –"

"Hohoi!" Toksvold naurahti. "Tätirukka – hän ei oikeastaan rakasta tätä nykyajan autoilua. Seurueita tulee ja tahtovat saada ruokaa pitkin päivää – eikä koskaan kaksi samanaikaisesti. Ja ne jäävät harvoin pitemmäksi aikaa. Täksikin yöksi jäi vain kaksi seuruetta, ja he lähtevät matkaan aikaisin huomisaamuna."

"Niin, täällä on ihmeellisen hiljaista tänä iltana. – Mutta eiväthän ihmiset voi yöpyä teltoissa näin varhain keväällä – ovathan yöt vielä niin koleat ja maa jäässä?"

"Voi, sehän juuri on puolet hauskuutta. Ja matkustaminen käy suhteellisen halvaksi niin."

Näin he istuivat – aivan kuin toinen olisi kuulostellut ja odottanut, eikö toinen jälleen alkaisi jutella.

Toksvold meni erääseen nurkkaan ja sytytti pienen lampun. Kupu helotti oranssinvärisenä ja tumman ruusunpunervana. Se oli ruusunkukan muotoinen. Vaskinen tanssijatar piteli sitä kohotetuissa käsissään. Hänen hiuksensa olivat pöyhötetyt korville ja yllään hänellä oli eräänlainen empiirihame, joka muodosti lampunjalan. Ida Elisabet muisti lapsena nähneensä samantapaisia lamppuja.

Toksvold askarteli radiolaitteen parissa – lampun punervassa valossa hän tutki ohjelmaa sanomalehdestä. Radiosta tuli ääniä ja melua, ja sitten se alkoi puhua, ja Toksvold asetteli sitä taas, kunnes löysi tanssimusiikkia.

"Lontoosta", hän ilmoitti. "Emmekö tanssi? Pidättekö tanssista?"

Ida Elisabet onki esiin kenkänsä ja nousi. Salin yläpäässä oli palanen vapaata tilaa, ilman huonekaluja ja mattoja. Ikkunat molemmin puolin ja tumma varjokuvaverkosto ruuduilla. Korkea lattiapeili nurkassa heijasti ikkunoiden tummaa valovirinää – kuin metsälammen kalvo suviyötä.

Heikko hekumanväre vavahdutti Ida Elisabetia hänen tuntiessaan Toksvoldin käsivarren ympärillään, hänen kätensä omaansa vasten ja Toksvoldin ihon ja vaatteiden tuoksun lähellään. Hän ei ollut tanssinut pitkään aikaan, mutta jo ensimmäisestä askelesta oli kuin muisto olisi havahtunut koko hänen ruumiissaan – hyväilevä tangonrytmi ihan valui hänen olemukseensa, ja aivan höyhenkevyeksi hän tunsi itsensä Toksvoldin käsissä. Hän puolittain sulki silmäluomensa ja tunsi kalpenevansa riemusta. Salissa oli nyt niin hämärää, ettei hän nähnyt mitään muuta kuin vuoroittain pimeää ja kalpeata valoa, joka keinui heidän liikkuessaan, ja kaksi kaukaista punaista valopistettä, jotka kieppuivat kuin majakantulet – toinen radiokoneen luona ja toinen syvällä peilissä, aina kun he tulivat tiettyyn kohtaan salissa.

"Teidän kanssanne on ihana tanssia –", kuiskasi Toksvold, ja Ida Elisabet kuuli ihastuneen hämmästyksen hänen äänessään. "Tehän pidätte paljon tanssimisesta, pidättehän?" Ida Elisabet hymyili vain ja antautui yhä herkemmin liikkeiden riemuun.

Kun radio vaikeni, he jäivät seisomaan. Toksvold ei vetänyt käsivarttaan pois, ja Ida Elisabet tunsi hänen takkinsa karkean kankaan sormenpäittensä alla.

"Tahdommehan tanssia vielä, eikö niin?" Ida Elisabet vain nyökäytti päätään, ja sitten he seisoivat aivan hiljaa ja odottivat että soitto jälleen alkaisi. Nyt – ja Toksvoldin käsi puristi iloisesti Ida Elisabetin kättä, samassa kun he pyörivät ympäri pienellä tyhjällä lattia-alalla, ja he tanssivat tanssimistaan, kunnes ovessa käytiin, ja he pysähtyivät äkkiä.

"No, tehän olette oikein järkeviä ihmisiä", kuului rouva Bjørnstadin ääni sanovan. Hän asetti kilisevän tarjottimen pöydälle ja väänsi sähkönappulaa. Valo hulmahti palamaan niin häikäisevän valkoisena ja kovana salin kattokruunuun, että Ida Elisabet räpytteli silmiään – oli aivan kuin hänet olisi herätetty unesta, tai niin kuin teatterissa, kun näytöksen loputtua ihmiset viskataan takaisin räikeästi valaistuun katsomoon –.

"Tuollaisesta minä pidän! Askimilainen ylimonttööri ja hänen vaimonsa paneutuivat levolle siinä samassa kun olivat syöneet."

"Hän sanoi ajavansa koko paluumatkan huomenna", ilmoitti Toksvold. "Ja oli ajanut kylläkin pitkän matkan tänään. Minä puolestani haluaisin muuten tehdä saman matkan minäkin –" hänen äänensä häipyi muminaan, hän oli vetänyt kartan povitaskustaan ja levitteli sitä käsissään: "Næsby – niin, tässä näette –"

Rouva Bjørnstad pudisti päätään – Ida Elisabetin ei tarvinnut auttaa ja asetella kuppeja pöydälle. Ja niin ryömi nuori nainen jälleen nojatuoliinsa.

"Sinä kai haluat konjakkia, Tryggve?" Rouva Bjørnstad ojensi Ida Elisabetille liköörilasin. Siinä oli paksua mustaa nestettä, jossa välkähteli tummia ametistinvärisiä salamoita.

Toksvold otti konjakkipullon ja tarkasteli sitä visusti:

"Kiitos – mutta luulen että minäkin haluan mieluummin sinun keitostasi, täti. Kuinka oli – sanoitko maljanne?"

Paksu makea juoma, joka niellessä poltti tulena ja tuoksui ja maistui karvasmantelilta, oli tuomenmarjalikööriä, Ida Elisabet muisti sen lapsuudestaan, hän oli saanut sitä isoäiti Andstin luona, mutta ei koskaan sittemmin. Se oli hirveän hyvää.

Rouva Bjørnstad valitti että viinimonopolin viina oli liian heikkoa; hänen oli täytynyt muuttaa kaikkien likööriensä valmistusohjeet. Sen jälkeen nuo kaksi siirtyivät puhumaan kaikista niistä palkinnoista, joita hän oli näyttelyissä saanut mehuistaan ja hilloistaan ja umpipurnukoistaan ja likööreistään, ja sitten he puhuivat palkinnoista, joita heidän yhteiset tuttavansa olivat saaneet kotitalousnäyttelyissä ja juhlissa, ja niin edespäin, ja viimeksi hevosista.

Ida Elisabet istui ja syövytti mieleensä koko salin kuvan, äärimmäisen väkevästi, aivan kuin olisi ollut ratkaisevan tärkeää, minkä näköinen se oli. Seinät olivat helmenharmaat, laudoituksessa käytetyt laudat leveitä ja laakeita, kun taas kapeat kattolaudat muodostivat eräänlaisia tähtikuvioita, joita ruskeaksimaalatut listat ja pyörylät erottivat toisistaan. Ikkunoissa oli joukottain kukkia ja vihreitä kasveja, samoin kuin vanhanaikaisilla koivunrunko-jalustoilla, ja valtavien nelikulmaisten huonekalujen päällys oli sinivihreää samettia. Pitkin seiniä seisoi raskaita, runsaasti veistoksilla koristettuja talonpoikaiskaappeja, mutta ne oli maalattu sinivihreiksi, leikkauksissa paljon kultausta ja hopeaa. Seinillä riippui suurennettuja valokuvia ja vanhoja kudonnaisia ja kirjailtuja pesukarttuja ja koruommeltuja seinäverhoja, joissa kansallispukuiset tytöt ja pojat tanssivat herneenvihreällä villakanavapohjalla – ja sitten siellä oli musta piano, kannella valkoinen "Amor ja Psykhe". Mutta kaikki yhteensä oli kuitenkin jollakin tavoin merkillisen sievää.

Kello oli paljon yli puolenyön, kun Ida Elisabet tuli huoneeseensa. Ikkuna oli auki ja narisi hiukan saranoillaan – huone oli täynnä viileää yöilmaa, ja valkoinen valmiiksi avattu vuode viileä ja houkutteleva. Hän oli juonut hiukan liian paljon tuota tuomenmarjalikööriä – mutta oli ollut niin hauskaa katsella, kuinka raskaat, heikosti punasinervät pisarat valuivat pitkin lasin reunaa aivan kuin painava lasti, aina kun hän sen tyhjensi – hän muisti sen taas –.

Ida Elisabet seisoi ja katseli poikia, jotka nukkuivat leveässä kahden maattavassa vuoteessa. Kun hän kumartui suutelemaan ensin toisen, sitten toisen lämpimiä kasvoja, huomasi hän, että hänen huulensa olivat tahmeat ja makeat –.

Oli ihanaa panna maata – mutta ihanaa tuntea itsensä väsyneeksikin – kokonaisen pitkän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä pelkkää ihanuutta.

5.

Carl ja Tryggve eivät koskaan saaneet kylläkseen kertoessaan helluntaisesta huviretkestään. Miltei joka ainoa päivä, kun syötiin päivällistä tai illallista keittiössä, he muistivat taas jonkin elämyksen, josta äidin piti saada kuulla.

Ida Elisabet oli toimessa aamusta iltaan, leikkasi, sovitti, ohjasi ompelijoitaan ja valmisti itse arimmat työt. Kaikki sujui jollakin tavoin niin helposti hänen käsissään – rouva Braatøn valoisuus tarttui molempiin nuoriin neulojattariin, he työskentelivät ahkerasti ja ilomielin, ja kun he iltaisin olivat lopettaneet työnsä, aikailivat he järjestellessään tavaroita ja kertoilivat Ida Elisabetille yhtä ja toista, yksityisiä surujaan ja ilojaan. Kunnes Ida Elisabet saattoi heidät veräjälle ja he jäivät seisomaan kaikki kolme ja juttelivat vieläkin jos kuinka pitkään.

Ja samoin lapset. Carl ja Tryggve huomasivat joskus, ettei äiti ehkä niin tarkoin kuunnellut mitä he sanoivat, mutta he olivat keksineet, miten helppoa oli saada äiti nauramaan. Häntä ei ollenkaan huvittanut olla määrääväinen ja tarkka, ja pojat käyttivät sitä hyväkseen. Iltaisin jatkui iloista suunsoittoa tuntikaupalla, kunnes Ida Elisabet ajoi heidät poikainkamariin: nyt heidän täytyi mennä maata, nyt hän suuttuisi pian ihan toden teolla, väitti hän, kello oli jo niin paljon, ettei ollut määrääkään! Ja Carl katseli rannekelloaan ja totesi, kuinka paljon aikaa hän ja veli olivat voittaneet – oli todellakin niin myöhä, että kaikkien pikkupoikien, joilla oli järkevä äiti, olisi pitänyt olla vuoteessa jo aikoja sitten.

Vihdoin Ida Elisabet sai valmiiksi kaikki, mitä hänen sinä päivänä piti tehdä sisällä ja puutarhassa; hänkin voisi mennä nukkumaan. Mutta hänellä ei ollut halua –.

Eräs tämän talon monia hyviä puolia oli sekin, ettei hänen tarvinnut pitää kierrekaihtimia makuuhuoneessaan. Hänestä oli aina ollut niin hauskaa voida nähdä ulos, kun heräsi yöllä, ja todeta mikä vuorokauden aika kulloinkin oli. Joko oli pimeä ruutu ja ainoastaan muutamia tähtiä, joitten heikko valo taittui huonossa lasissa, tai hän näki ulkona valkenevan ja taivaalla pilviä, jotka alkoivat punertua auringon nousua päin, tai taas nuo valoisat ikkunaneliöt olivat kauttaaltaan jääkukkasten peitossa, tai sade valui pitkin ruutuja – hänestä oli aina tuntunut niin ihanalta voida vilaukselta nähdä ilmaa ja aikaa unen ja valvetilan välimailla. Mutta hän ei ollut omistanut sellaista huonetta sitten lapsuuspäivien. Koko ajan Kristianiassa ja sen ajan, kun he asuivat Berfjordissa, ja ensimmäiset vuodet täällä, aseman lähellä, hän oli nukkunut huoneessa, jonka ikkunat olivat kadulle tai tielle, niin että hänen oli täytynyt ripustaa jotakin eteen. Yöt olivat valoisat nykyään, niin ettei hän sytyttänyt lamppua, mennessään sisälle ja paneutuessaan levolle. Hän aikaili järjestäessään sohvaa yökuntoon, aikaili riisuutuessaan – seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos. Virta ja metsänreuna laakson toisella puolen ja vanha puutarha ulkona piirtyivät yhä selvempinä ja selvempinä, kuta enemmän sarastus edistyi, mutta vielä lepäsi koko maailma auringottomassa, kylmähkössä valossa. Kasvit ikkunalaudalla eivät enää olleet pelkkää varjoverkostoa – ne paisuivat uhkeuttaan, täynnä harmaanvihreitä lehtiä ja punaisia ja valkoisia kukkia. Oli ihan synti kuluttaa nukkumiseen niin monta tuntia, tänä lyhyenä aikana, kun yöt olivat valoisat.

Oli niin ihanaa sekin, että tiesi olevansa yksin valveilla koko tässä suuressa rakennuksessa.

Olihan hänestä hiukan naurettavaa, että tuo helluntairetki jatkuvasti kummitteli hänen mielessään. No niin, eihän hän juuri ollut tottunut mihinkään vaihteluun. Hän ei saattanut unohtaa sitä, että oli tanssinut. Mutta hän oli todellakin ollut hurjan innostunut tanssiin, nuorena – eikä hän ollut edes muistanut sitä, vuosikausiin; kaikki se oli ollut aivan kuin kokonaan pois pyyhkäistyä hänen elämästään niinä vuosina, jotka hän oli ollut Fritiofin kanssa naimisissa. Olihan hän oikeastaan nuori ihminen vielä – mutta monta vuotta hän oli ollut kuin aivan ilman ikää, oli vain ollut joku, jonka piti saada vuorokauden mittaan tehdyksi niin ja niin paljon.

Mutta merkillistä, kuinka monenlaiset, aivan kuin tykkänään ruumiilliset muistot olivat heränneet hänessä vain siitä, että hän kerran taas oli tanssinut! Lakkaamatta nousi esiin kuvia – ne olivat voimakkaasti valaistut ja niitä aivan kuin säestivät muistot musiikista ja äänten sorina, mutta ne olivat kaukaisia, aivan kuin unet, jotka johtuvat mieleen. Jokin paikka Kööpenhaminassa, Connie ja hän olivat ajaneet sinne autossa äidin ja isän kanssa. Ja hän kadehti Connieta, joka saattoi keimailla tanssittajansa kanssa – tämä oli ollut pitkä, kaunis, tumma nuori mies, kun taas hänen omalla tanssittajallaan oli ollut sarvisankaiset silmälasit ja päässä muutamia vaaleita hiushaivenia, joiden lävitse paljas punainen kallo kuulsi. Se oli kai niihin aikoihin, jolloin isä kävi eräässä tanskalaisessa telakassa allekirjoittamassa jonkin sopimuksen ja oli ottanut koko perheen mukaansa. – Se aika oli muuten niin merkillisen irrallaan kaikesta muusta, mitä hän muisti, kaikesta aikaisemmasta ja myöhemmästä, niin että se oli aivan kuin epätodellista; hän ei edes voinut saada itseään tuntemaan todellista kaipuuta, ajatellessaan kaikkea silloista ihanuutta, vaikka hän muisti paljonkin merkillisen eloisasti, esimerkiksi nahkatakin, jonka rintapielessä oli ollut suuri kimppu tekovuokkoja.

Mutta kaiken sen tuolla puolen oli aika, jota hän usein ajatteli nykyään, sydän täynnä hurjaa, kipeätä kaipausta. Hän muisteli silloisia lastentanssiaisia – varsinkin eräitä: äiti oli kähertänyt koko hänen tukkansa, ja toiselle korvalliselle hän oli sitonut suuren nauhasolmukkeen, leveätä viheriää silkkinauhaa, jossa oli raitoja hopealangasta. Hänellä oli ollut yllään puku jonkinlaista monivivahteista silkkiä, se oli hyvin vaalea ja vivahti siniseen ja vihreään: isä oli tuonut sen tuliaisiksi Englannista. Ja hänellä oli ollut niin rajattoman, hurjan hauskaa, että hän oli aivan kuin kuumeessa – aina kun hän kohtasi oman kuvansa suuressa peilissä, joka oli samassa huoneessa, missä he tanssivat, tuntui kuin hän olisi nähnyt vieraan pikkutytön. Mutta sitten tapahtui jotakin kauheata – joku pudotti lautasensa, jolla oli keltaista vanukasta ja punaista kastiketta, suoraan hänen päälleen. Joku nainen seurasi häntä makuuhuoneeseen ja koetti pestä tahrat hänen hameestaan, mutta se oli ja pysyi pilalla, ja hän oli ulvonut epätoivosta, ja äiti oli ollut niin vihainen hänen palattuaan kotiin – vaikka Ida Elisabet olikin syytön. – Ja sitten hän muisti Teiessä pidetyt joulutanssiaiset; siellä oli ollut pari trondhjemiläistä nuorukaista, kai tohtori Sommervoldin veljenpoikia. Hän oli toivonut niin kauheasti, että toinen olisi jäänyt seudulle, sillä hän tunsi että hän silloin rakastuisi poikaan. Se oli sinä talvena, jona hän kävi rippikoulua papin luona. Vanhemmatkin olivat olleet Teiessä – hän muisti pelkonsa, että he joisivat liian paljon ja että trondhjemiläiset pojat huomaisivat sen. Myöskin Fritiof oli siellä. – Niin, ajatella kuinka vähän olisi tarvittu, jotta kaikki olisi käynyt toisin.

Viimeisen kerran hän tanssi – hän muisti vieläpä missä. Oslossa, Puistokahvilan toisessa kerroksessa, sinä iltana, kun Fritiof ja hän olivat käyneet kaupunginvoudin luona. He söivät illallista 'todistajiensa' kanssa, Aslaugin ja erään Fritiofin ystävän: Fritiofilla oli niin paljon ystäviä siihen aikaan. Ja he tanssivat. Niin – he olivat iloisia. Hän oli nähtävästi ollut rakastunut Fritiofiin silloin – tai kuvitelmaan, että hän oli rakastunut johonkuhun ja joutunut naimisiin sen kanssa, jota hän rakasti, ja sai oman pienen kodin oman rakkaan poikansa kanssa, ja he eläisivät onnellisina yhdessä ikiaikoihin. Hän oli siis asettanut Fritiofin Miehen paikalle onnen haaveiluissaan. Hän ei ollut ollut muuta kuin lapsi, suuri tyttö – vaikkakaan häntä siis ei voitu sanoa viattomaksi, mutta sehän oli ollut vain jonkinlainen onnettomuudentapaus. Hän oli ollut lapsi siitä huolimatta, voisi kai sanoa pieni hanhi. Ja myöskin Fritiof oli ollut lapsi silloin. Siinä koko juttu – oikeastaanhan ei Fritiof parka voinut mitään millekään, ei edes sille, että hän oli niin epämiellyttävä poikanen.

Ida Elisabet huomasi yhtäkkiä, että kaikissa näissä tanssiaismuistoissa oli hiven katkeruutta. Ja kuitenkin hänestä oli niin ihanaa istua näin ja muistella niitä. Vieläpä omaa hääiltaansa – se oli tosin äärettömän surullinen – mutta sittenkin – hän oli kestänyt kaiken, jonka alkua se oli, ja se ei ollut niinkään hiukan. Tryggve Toksvold oli ollut oikeassa siinä, ihminen ei voi olla elämättä vain siksi, että hän pelkää kipua. Tietysti on kipua, elämä kai haavoittaa useimmin, mutta useimmin ei ole samaa kuin enimmän. Enin osa on hyvää.

Hetki sitten olivat jo kaikki värit laaksossa alkaneet elää, niinkuin syvältä kaiken pohjalta olisi alkanut heijastaa valoa. Mutta nyt oli taas harmaata; oli alkanut pilveillä. Yhtäkkiä alkoivat lehdet ulkona kahista – ensimmäiset raskaat sadepisarat saivat lehdet kiiltämään koko puutarhassa. Sepä hyvä – sadetta kyllä tarvittiin.

Vihdoinkin hän oli tullut niin pitkälle, että seisoi yöpuvussaan – tunsi nautinnokseen aamunviileyden ihollaan ohuen vaatteen läpi. Hän kurkisti ensin poikien huoneeseen.

He olivat potkineet peiton päältään. Äiti kosketti varovasti heidän jäseniään, samalla kun hän peitti heidät ja pani heidän kätensä päällyslakanalle. Herra Jumala kuinka minä rakastan heitä! Tryggveä sen vuoksi, että hän on sellainen pieni vekkuli ja niin lumoavan kaunis, Carlia koska hän on oma hyvä pieni poikaseni, joka ei ole ollenkaan kaunis, vaan erikoinen ja hankala. Vieläpä siihen aikaan, jolloin tuntui tuskalliselta rakastaa heitä niin rajattomasti, sen vuoksi että turvattomuus aivan kuin piiritti häntä ja hän tiesi ettei kukaan muu tekisi mitään heidän hyväkseen – silloinkin oli rakkaus heihin ollut onnea, jota mikään ei voinut täysin tukahduttaa. Ja voida rakastaa heitä nyt, ilman kovin suurta tulevaisuuden tuskaa ja pelkoa – voi Herra Jumala miten ihanaa se oli.

Puoli kolme – ja kello seitsemältä hänen täytyi taas nousta. Mutta hän ei todellakaan tuntenut tarvitsevansa enempää unta näin kesäiseen aikaan. Aamulintujen ensimmäiset huilunäänet tunkeutuivat suloisina ja viileinä hänen harhaileviin ajatuksiinsa; ne sekaantuivat hänen unikuvitelmiinsa samalla kun hän laskeutui pitkälleen lakanain väliin.

Paikallislehti toi tiedon että hammaslääkäri neiti Kari Presttangen ja maanviljelijä Sigurd Mælum Pohjois-Galbystä olivat julkaisseet kihlauksensa. Raukka, ajatteli Ida Elisabet. Mutta ehkäpä hän itse oli tullut siihen päätökseen, että tätä hän sentään tahtoi kernaimmin.

Viikkoa myöhemmin Ida Elisabet tapasi neiti Presttangenin aseman lähellä; hän meni tervehtimään neitiä. Kari Presttangen otti vastaan onnittelut merkillinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän olisi puolustautunut jotakin vastaan, jota hän pelkäsi. Hän alkoi nopeasti kysellä Burmanista, Carlin koirasta. Neidillä oli mukanaan pikkuinen musta mäyräkoira; se oli Burmanin sisar, hän ilmoitti, ja alkoi laajalti kertoa näistä paimenkoirista. Ida Elisabet osasi kertoa enemmän kuin tarpeeksi heidän koirastaan, sen lahjakkuudesta ja pahoista teoista, niin että he juttelivat oikein vilkkaasti ja kulkivat yhdessä, niin kauan kuin heillä oli sama tie.

Raukka, ajatteli hän toisen mentyä – hän oli kai lähtenyt matkaan purkaakseen kihlauksensa ja olikin joutunut ansaan siksi, että sulhanen oli sairasvuoteella. Mutta ehkäpä se oli onnellisinta hänelle – hänellä oli kai melkoiset taipumukset omituisuuteen, jos olisi jäänyt ikäneidoksi –. Eikä kannata pelätä elämää, vaikka se tekee kipeää –.

Toksvoldin hän oli sattumalta tavannut muutamia kertoja ja oli ajanut hänen kanssaan eräänä päivänä mennessään pankkiin, toisen tullessa juuri etelästä käsin. Seuraavana päivänä Toksvold tuli hänen luokseen illalla: hän kuului toimikuntaan, jonka oli rakennettava sauna meijerin ja säästöpankin väliselle tontille. Ida Elisabet nauroi ja lupasi merkitä kymmenen kruunua listaan, ja Toksvold jäi istumaan melkein koko tunniksi ja jutteli, ja kun hänen piti mennä, jäi hän seisomaan oven ulkopuolelle ja jutteli puutarhasta. Hän kertoi että se vanha tieosuus, joka oli Ida Elisabetin oven edessä, mainiosti sopisi krokettikentäksi. Ida Elisabet sanoi, että se oli liian kapea. Toksvold myönteli että se tietenkin oli kapea, mutta kuitenkin –. Hänellä oli vanha krokettipeli kotona ullakolla: "Tuon sen tänne jonakin iltana, jos sallitte, niin sittenhän näemme." Miehestä oli ilmeisesti hauskaa tulla juttelemaan hänen kanssaan.

Pojat olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta ja pujahtaneet tiehensä – kello oli yli yhdentoista, ennen kuin he suvaitsivat tulla kotiin, ja yli kahdentoista, ennen kuin äiti oli saanut heidät vuoteeseen. Hän huokaili ja pudisti päätään ja nauroi, kun kaikki oli onnellisesti ohi. Olihan nyt kesäaika – sai olla vähemmän tarkka –.

Hän sytytti lampun ompeluhuoneessa; hän tahtoi kernaasti maissinvärisen raakasilkkinsä valmiiksi sunnuntaihin – kun Carlin pieni vaalea pyjamapukuinen vartalo yhtäkkiä ilmestyi ovelle:

"Äiti – mitä hän oikein tahtoi – tuo Toksvold?"

"Hän tahtoi vuokrata minulta maata krokettikentäksi", sanoi Ida Elisabet vakavasti.

"Eipäs – sano nyt kunnollisesti!"

"Saatpas nähdä. Hän ja pari muuta tahtovat perustaa krokettiseuran, ja he tulevat pelaamaan tänne puutarhaan."

Poika oli tullut ihan hänen viereensä, seisoi ja katseli häntä kasvoissaan ilme, jota äiti ei oikein voinut selittää. – Mutta äiti heitti pois ompelunsa ja syleili Carlia, rutisti poikaa hymyillen vastaansa: "Kilipukkini mun! Mene siitä sänkyyn –"

Hän vei pojan sisään, pöyhi päänalaisen ja suori päällyslakanaa. Carl kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja veti hänet lujasti luokseen: "Äiti – minä pidän sinusta niin!"

"Pidätkö, kultaseni" – Ida Elisabet suuteli poikaa: "sehän on ihanaa – mutta pane nyt maata ja nuku."

Seuraavana iltana, kun Ida Elisabet askarteli puutarhassaan, ilmestyi Toksvold veräjän ulkopuolelle mukanaan eräs nuori nainen ja herra, jonka hän esitti insinööri Bergenä vuolukivikaivokselta. Naisen hän tunsi ennestään, opettajatar neiti Sørlin. He tahtoivat saada hänet mukaansa Bjørkheimiin tanssimaan.

"Tuhannet kiitokset, mutta minä en voi. En voi lähteä ja jättää lapsia yksikseen."

"Nuoko isot pojat – eihän se voi olla vaarallista –"

"Ei, minä en kyllä voi."

"Asuvathan Hansenit yläkerrassa – jos jotakin tapahtuisi. Ja sitä paitsi on teillä puhelin."

He koettivat taivuttaa häntä tulemaan. Oli insinööri Bergen syntymäpäivä ja he saisivat samppanjaa: "Älkää olko ikävä!"

Mutta Ida Elisabet piti päänsä ja vakuutti, ettei se käynyt. Hän antoi syntymäpäivälapselle ruusun napinläpeen ja löysi ruusun opettajattarellekin ja toisen asianajajalle; liehutti heille veräjältä ja huusi hauskaa iltaa –. Hänen ei edes tehnyt mieli mennä mukaan, totesi hän hiukan ihmeissään.

Seuraavana päivänä hän seisoi koetteluhuoneen ikkunassa ja järjesteli muotilehtiä, kuullessaan puutarhanveräjän helähdyksen. Nyt hän jo tunsi Toksvoldin tavan läimäyttää sen kiinni.

Toksvold huomasi hänet ikkunassa ja tuli ulkopuolelle. Vanhat perennakasvit, jotka seisoivat aivan seinässä kiinni, olivat uhkeana aitauksena heidän välillään, ylimpinä akileijojen valkoiset ja vaaleanpunaiset leijuvat kukat, intensiivisen valoisina iltahämärässä.

Toksvold ojensi hänelle jättiläismäisen harmaapaperisen käärön kukka-aitauksen ylitse:

"Tässä tuon lupaamani sinivuokot. Kihlakunnan puutarhuri sanoi, ettei niitä ollut hyvä istuttaa kukkima-aikaan, sen vuoksi en tuonut niitä ennen –"

"Mutta minusta te todellakin olette liian kiltti –"

Ida Elisabet aukaisi käärön. Sisässä oli monta kerrospa vanhoja sanomalehtiä, ja kun hän aukaisi sisimmän, oli ryppyinen kostea sanomalehti täynnä juurista varissutta multaa – oikeata möyheää ruskeaa multaa, jossa oli havunneulasia ja sammalta – Ida Elisabet näki yhtäkkiä edessään havumetsän, jonka läpi he olivat ajaneet. Lakastuneet lehdet olivat kuin ruskeaa nahkaa, mutta jokaisessa juurikossa oli kimppu tämänvuotisia lehtiä, silkinpehmeitä ja kiiltävän vihreitä, hienot hopeahaivenet reunoissa, mutta velttoina paperikäärössään. Ida Elisabet tunsi pienen surun häivähdyksen ajatellessaan: pelkäänpä että ne eivät menesty, hänen ei olisi pitänyt ottaa niitä, ennen kuin uudet lehdet olivat kehittyneemmät.

"Minähän voisin muuten istuttaa ne teille, kun kerran olen täällä –."

"Kiitos, mutta älkää toki –. Ei teidän pidä –."

"Niin mutta miksi en saisi? Jos teillä vain on joitakin työkaluja –."

Kun Ida Elisabet tuli ulos, oli Toksvold ripustanut takkinsa oven ripaan:

"Minne tahdotte saada ne? Meillä kotona ne olivat lipputangon ympärillä, mutta kun teillä ei ole lipputankoa niin –."

Sen te olette kertonut minulle jo kerran ennen –. Ida Elisabetin teki mieli sanoa se ja nauraa – ja hän punastui, tuntien ihanan värähdyksen. Se olisi aivan kuin ollut merkkinä heidän ystävyydestään, ja hän olisi suonut uskaltavansa – hän oli ajatellut tuota lipputankoa, jonka ympärillä sinivuokot kasvoivat kehässä, niin elävästi kuin hän olisi sen nähnyt – osan Toksvoldin kotia – mutta sen sijaan hän esitti, että heidän ehkä olisi pantava sinivuokot ruusupensaiden alle, jotka hän oli istuttanut vanhaa tieosuutta vastaan: siellä ne saisivat aurinkoa kukinta-aikanaan ja varjoa sitten, kun pensaat olisivat lehdessä. – Ja hän voisi nähdä ne ompeluhuoneen ikkunoista –.

Hän toi lapion, istutuspuikon ja ruiskukannun, ja Toksvold ryhtyi istuttamaan sinivuokontaimia hänen ohjeittensa mukaan. Ida Elisabet kantoi vettä ja ruiskutti, sitä mukaa kuin Toksvold sai taimet maahan.

"Oliko teillä hauskaa eilisiltana hotellissa?"

"Oi – ei mitenkään erikoisesti. Te ette paljon menettänyt –."

"Sehän oli ikävää. Insinööri Berge-raukka – jonka syntymäpäivänvietto ei tullut sen juhlallisemmaksi –"

"Sitä paitsi te olisitte mielestäni hyvin voinut tulla mukaan. Tehän tanssitte niin hyvin. Ette ollut oikein kiltti, rouva Braatø –."

Hän vain nauroi: "Se ei ole niinkään helppoa. Minä en ole vapaa ja valmis tulemaan ja menemään –."

"Ei, sen kyllä ymmärrän, mutta –"

Kuinka hirvittävän paljon sinivuokkoja Toksvold olikaan ottanut maasta! Aurinko oli vaipunut pohjoisen harjun taakse. Taivaalla ei ollut hattaraakaan, ilma oli kalpea ja kirkas, ja pohjoisessa piirtyi vuorenrinne vaaleankeltaisin reunoin. Pari pääskystä kierteli vielä terävissä kehissä korkealla rakennuksen yllä, linkoutuen räystään alla sijaitseviin viserteleviin pesiinsä, mutta yhä useammat alkoivat käydä yöpuulle. Toksvold painoi maata ja istutti, mutta sittenkin oli käärössä vielä kokonainen mätäs juuria.

"Oletteko jo ajatellut juhannusaaton viettoa?" hän kysyi.

Ida Elisabet pudisti päätään. "Sitä paitsi en oikein tiedä, mitä ihmiset tekevät juhannusaattona – muuta kuin että pystyttävät nuoria lehtipuita. Niin tekee Hansen täällä. Onko teillä tapana polttaa juhannustulia täälläpäin?" Hänen mieleensä juolahti Vettehaugenin vuorella poltettu suuri juhannuskokko ja koski ja apen viulunkäyrä, joka säesti nuoren väen tanssia.

"Ne, jotka ovat käyneet nuorisonopistoja ja sentapaisia, ovat kyllä yrittäneet – mutta muuten ei se kyllä kuulu täkäläisiin tapoihin. Mutta voimmehan keksiä jotakin muuta. Esimerkiksi tehdä retken jonnekin majalle tanssimaan. Nyt kai voi jo ajaa Kallbakslian huipulle.

"Svensrudsætrassa on suuri uusi rakennus, jossa kymmenen, kaksitoista henkeä voi yöpyä. Voisimme ottaa mukaan gramofonin ja hapanta kermaa – Karin täyty tulla mukaan keittämään kermapuuroa – tai ehkä te osaatte? Osaatteko keittää sitä? Olisiko se teistä hauskaa – koetanko saada aikaan sentapaisen retken juhannusaattona?"

Jotakin tummaa ahtautui Vikerin veräjän alta – Burman, koiranpentu. Äänettömästi se ryntäsi Ida Elisabetia vastaan, hyppeli ja vinkui ja vikisi ja pureskeli hiukan hänen käsiään – sitten se rupesi haukkumaan Toksvoldia. Pojat, Tryggve ja Carl perässä, kiipesivät aidan yli ja hypätä tupsahtivat puutarhaan äidin eteen.

"No voi minun päiviäni – mitä te oikein ajattelette – tulla kotiin näin myöhään! Carl, sinä löydät kyllä mitä tarvitsette – maito ja voi ovat kellarissa, kuten tiedät. Eiliset lihapallerot voitte niin ikään syödä. Mutta pitäkääkin kiirettä ja menkää maata! Näettehän, minun täytyy saada tämä valmiiksi nyt illalla –."

Carl tarkasteli äidin ja Toksvoldin istutuksia.

"No, kas niin! Nyt teidän pitää mennä syömään ja sitten sänkyyn –"

"Tuletko sitten sanomaan meille hyvää yötä?" kysyi Carl hidastellen.

"Sen kai sinä tiedät – ei, mutta Burman! Carl – vie tuo pahuksen elikko kanssasi sisään! – Voi sentään, koiranpennut ja puutarha", nauroi hän ihan voipuneena. "Pidänkö koirista? Voittehan käsittää, kuinka ihastuneita me olemme tuohon villaressuun – mutta uh, miten paljon pahaa se saa aikaan", ja hän alkoi kertoa.

Vihdoinkin oli istutustyö valmis ja Toksvoldin piti mennä keittiöön pesemään kätensä. Ida Elisabet otti esiin puhtaan pyyhkeen häntä varten.

"Tulkaa kävelemään pari askelta kanssani pohjoiseen päin, rouva Braatø! Nyt on niin kaunis ilta. – Liikkuminen tekee teille niin hyvää –."

"Olkoon menneeksi. – Mutta ensin minun pitää mennä sanomaan hyvää yötä pojille."

Alussa he kulkivat vaiti. Oli kai jo myöhä – ehkä liki keskiyötä, sillä kylästä ei kuulunut mitään ääntä eikä mistään näkynyt valoa. Tie kiemurteli vaaleana ja pölyisenä heidän edellään pilkkopimeässä, joka ei ollut sen tiheämpää kuin että voi erottaa kaiken, minkä ohi kuljettiin, mutta hämärä oli vain kuin imenyt itseensä kaikki värit.

"Olisipa hyvä, jos nyt saataisiin sadetta –"

"Niin, nyt on ollut kauhean kuivaa – vaikka ollaan näin lähellä juhannusta –"

He kuulivat takanaan auton pörinää – valonkajo pyyhkäisi tietä heidän edessään ja valaisi pölyn peittämää leppämetsää, jota oli molemmin puolin. Toksvold tarttui hänen käteensä ja veti hänet tien laitaan – pienen kuivan mäennyppylän päälle, minne he jäivät seisomaan silmät kiinni auton nostamaa pölypilveä päin.

Sitten Toksvold pujotti sormensa hänen sormiensa väliin, pusersi eikä enää päästänyt hänen kättään. Pienellä mäellä, missä he seisoivat, oli muutamia vanhoja hirsirakennuksia – ne kuuluivat tien toisella puolen olevaan pieneen taloon; niistä uhosi navetan pehmeä haju kesäyöhön. Virta kimmelsi valoisana ja kiiltävänä laaksossa talojen takana, mutta harjun alla laakson tällä puolen yhtyivät vesi ja metsä pilkkopimeään.

Ida Elisabet seisoi ja pidätti hengitystään miltei kauhistuneena, sillä oli kuin hänessä itsessään jotakin uutta olisi tahtonut purkautua – sitten Toksvold veti hänet jälleen tielle ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hänen sormistaan ei mies vieläkään hellittänyt. Ja yhtä mittaa kulkiessaan hän painoi Ida Elisabetin kättä lyhyin kiintein puserruksin. Kosketus täytti Ida Elisabetin autuaallisella onnella, johon hän ei oikein uskaltanut luottaa – tuo mies siis tahtoi häntä, ja hän tunsi miehen tahtovan hänelle pelkkää hyvää.

Äkkiä Toksvold sanoi, ääni oli matala tässä hiljaisuudessa:

"Mutta kuinka ette ole hankkinut letkua kastellaksenne puutarhaa? Teillähän voisi olla letku, joka ruuvattaisiin keittiön vesijohtoon ja johdettaisiin ulos käytävään –"

Mutta ääni oli aivan toinen kuin ennen, ja Ida Elisabet ymmärsi hänen puhuvan vain kuvitellakseen, ettei Ida Elisabet silloin huomaisi, miten syvästi hän oli järkyttynyt:

"Sen pitäisi silloin olla oikein pitkä –" Ida Elisabet kuuli oman äänensä, se oli vallan soinnuton – hänen mieleensä juolahti lasimalja, joka on aivan täynnä; se helähtää kuolleesti ja heikosti kun siihen kopauttaa.

He luopuivat aikeestaan kävellä ja jutella, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, ja alistuivat äänettömyyteen.

Aseman valot välkkyivät edessäpäin – mutta mitä nyt tapahtuu? ajatteli Ida Elisabet. Minun pitää kai palata –. He olivat aivan talon kohdalla, jossa hän oli ennen asunut; pohjoisamerikkalaisten ikkunasta loisti heikosti valoa tummanvihreitten kierrekaihtimien lävitse.

He kulkivat tien toista reunaa, petäjäkangasta pitkin. Havunneulasten tuoksu kantautui pimeästä runkojen välistä, ja Ida Elisabet kuuli kaukaista veden kohinaa; pieni puro virtasi ja hyppeli maaperän vaaleilla kivillä kauempana metsässä. – Sinnekö me oikein aiomme, ajatteli hän hämäännyksissään –.

Asemalta kuului naurua – heitä vastaan tuli joukko ihmisiä, jotka puhuivat ja nauroivat äänekkäästi: "Nyt minun täytyy palata." – Ida Elisabet veti kätensä pois.

"Voi, älkää" –. Toksvold kietoi käsivartensa hänen ympärilleen – samassa hetkessä Ida Elisabet tunsi miehen ruumiin omaansa vastaan, hänen käsivartensa, hänen kasvonsa omien kasvojensa kohdalla, ja sitten Toksvold suuteli – ensin posken laitaan, mutta sitten hän löysi pimeässä suun ja suuteli oikein.

Oli aivan kuin Ida Elisabet ei olisi tietänyt, oliko hän ja missä – tuokion tai kauan, hän ei tietänyt. "Päästä –", sanoi hän hiljaa, ja tuntiessaan olevansa vapaa hän kääntyi ja alkoi kulkea, hurjaa vauhtia, takaisin kotiinpäin.

Seuraako hän perässäni –? Ida Elisabet ei tietänyt, toivoiko hän sitä vaiko pelkäsi – ehkäpä kumpaakin. Mutta kun hän pysähtyi vetääkseen henkeä, pienen rakennuksen eteen, jonka kohdalla he ensiksi olivat pysähtyneet, ei hän voinut kuulla mitään. Sitten hän alkoi taas kulkea – hitaammin. Itse asiassa oli vain viiden, kuuden minuutin kävelymatka tästä Vikeriin –.

Niinkuin nukkuva, joka makaa ja koettaa päästä hereille, nyt minun täytyy nousta – hän koetti herättää itseään tästä epätodellisesta, epämääräisestä tunteesta, joka kantoi häntä. Herra Jumala, hän suuteli minua – se ei kai ole niin vaarallista. Onhan sinua ennenkin suudeltu, Ida Elisabet –

– mutta sisimmässään hän tunsi, ettei se ollut totta. Häntä ei ollut suudeltu ennen. Vaikka hän epäselvästi tiesi sallineensa jonkun ennen tehdä yhtä ja toista – jota hän tuskin enää muisti – ja hän aivan kuin oli myöntynyt siihen – häntä ei kukaan ollut suudellut –.

Taivas tiesi, mitä hän nyt minusta ajattelee –? Mutta oikeastaan ei se liikuttanut Ida Elisabetia vähintäkään. Toksvold ei ajatellut hänestä sitä eikä tätä – nyt oli kysymyksessä jotakin aivan muuta, hän tiesi sen hyvin –.

Onni ja kaikki se, mitä en ole koskaan ennen elänyt –.

Totutun tavan mukaan hän meni katsomaan poikia, ensin valmistettuaan yösijansa sohvalle. Hän suori lasten peittoja, kumartui ja suuteli heitä kevyesti poskelle –. Mutta oli aivan kuin hän jotenkin olisi ollut oman itsensä ulkopuolella, tehdessään noin, ja kun hän silmäsi keittiöön nähdäkseen, olivatko pojat panneet kaikki paikalleen ja muistaneet viedä maidon ja voin takaisin kellariin, tapahtui se koneellisesti, hän itse oli aivan kuin muualla.

Todellisuudessa – niin, todellisuudessa hän itse oli huumauksissa riemusta ja hekumasta – ja kaikki tuo muu, jota hän aisti oman itsensä ulkopuolella, ja jonka hän tiesi jälleen joutuvan hänen kohdalleen – se ei liikuttanut häntä nyt –.

Luodessaan auki silmänsä seuraavana aamuna ja muistaessaan eilisen hän päätti suhtautua koko juttuun kevyesti: eihän ollut ollenkaan varmaa että Toksvold oli tarkoittanut mitään sen enempää. Ida Elisabet suoritti aamuaskareensa hilpeästi ja rauhallisesti – toimitti Carlin kouluun, Tryggven ulos leikkimään –. Hän tiesi niin erinomaisen hyvin – voi hyvä Jumala, ajatteli Toksvold!

Tasan kello yhdeksän soi puhelin:

"Huomenta! Toksvold puhuu. Onko rouva Braatø – saanko luvan tulla katsomaan illempana – minulla olisi hiukan asiaa –."

Hän oli karttanut sanomasta "sinä" tai "te", ja Ida Elisabet huomasi sen. Se pani hänet hymyilemään, ja hän tartutti nuoriin ompelijattariin sisäistä iloaan. Nuori tyttö parantolasta, jolle hän sovitteli kahta tekosilkkistä kesäpukua, käveli kotiinpäin erinomaisella tuulella ja aivan vuorenvarmana siitä, että hän uusissa vaatteissaan olisi ihan vastustamaton.

Ida Elisabet kävi katsomassa sinivuokkoja viedessään aamiaista Tryggve-lapselle. Lehdet näyttivät kyllä veltoilta, mutta nehän voisivat silti vielä elpyä.

Hänen mieleensä juolahti: minne saisin pojat Toksvoldin tullessa illalla? Toksvold oli sanonut kello puoli yhdeksältä – eihän hän saattanut ajaa heitä vuoteeseen niin pakanallisen varhain keskellä valoisaa suvea. Ida Elisabet mietiskeli valtavasti – sellaista tilannetta ei ennen ollut sattunut, että lapset olivat tiellä.

He oleskelivat paljon Vikerissä iltaisin, ja heillä oli leikkitovereita eräässä kodissa hiukan etelämpänä tien varrella. Mutta he saattoivat tulla tupsahtaa kotiin ihan koska hyvänsä – he olivat aivan Ida Elisabetin kantapäillä minä päivän hetkenä tahansa –.

Sitten hän muisti, että nuorisoseurantalon salissa esitettiin tänä iltana elokuva. Mutta pojat eivät olleet koskaan ennen olleet kinossa ilman häntä; he olivat niin pieniä menemään yksin. Entäs Hansenin kasvattityttö, ajatteli hän; Snefrid juoksi hänelle asioita ja hänen oli tapana joskus kutsua tyttö mukaan, mennessään poikien kanssa kinoon. Mutta tyttölapsi oli kolmentoista vuotias; jos Ida Elisabet antoi heille rahaa, saattoivat Carl ja Tryggve mainiosti mennä Snefridin kanssa. Esitys kesti neljännestä yli kahdeksasta neljänneksen yli kymmeneen, ja lapsilta kuluisi varmasti noin puoli tuntia paluumatkaan –.

Ida Elisabet kampasi tukkansa uudestaan ja muutti ylleen maissinvärisen raakasilkkipukunsa. Sitten hän kulki ja järjesteli hiukan omassa huoneessaan – siirsi paria maljakkoa, joissa oli kedonkukkia ja ruohonkorsia.

Burman oli kahleissa käytävässä – ressu, eihän se voinut päästä mukaan elokuviin. Ja vihdoinkin se alkoi haukkua jotakin tulijaa.

Ida Elisabet seisoi keskellä lattiaa ja nauroi, kun Tryggve Toksvold ilmestyi oveen.

Silloin mies heitti olkihattunsa, jota hän piteli kädessään – se kieppui ilmassa kuin ratas ja päätyi sohvalle, ja nuo molemmat ihmiset seisoivat ja syleilivät toisiaan, nauraen täyttä kurkkua.

"Niin, tiedätkö, jumaliste, minä olin valmistunut pitämään oikein puhetta: en tiedä, rouva Braatø, mitenkä te oikein käsititte eilisen käyttäytymiseni – tai ehkä olin ajatellut sanoa, en aikonut loukata teitä, se ei ollut tarkoitukseni –"

He nauroivat niin, että heidän täytyi istua sohvaan, ja Toksvold tarttui Ida Elisabetin käteen ja laski sen polvelleen:

"Mutta Ida, mitä sinä oikein ajattelit minusta kun olin niin rohkea –?"

"Sinustako? Luuletko minua niin typeräksi, että olisin kulkenut ja ajatellut jotakin sinusta –!"

Toksvold katseli häntä, sekä hiukan epävarmana että hiukan loukkaantuneena:

"Niin, totta tosiaan minä luulin, että olit ajatellut minua hiukan –"

"Niin, ajatellut sinua! Enhän ole muuta tehnytkään."

"Sinä siis tarkoitat", sanoi Toksvold miettiväisenä, "ajatella jotakin ihmistä – se on aivan toista kuin ajatella jotain jostakin ihmisestä? Niin, tietysti." Hän painoi Ida Elisabetin syliinsä ja suuteli häntä. "Tie-tys-ti se on aivan toista!"

"Mutta sinä olet sitten erikoinen ihminen, Ida!"

"En vähääkään. Minä olen niin tavallinen kuin suinkin."

"Sinäkö? Ei, niin hyvin ei kyllä ole. Että sinun tapaisesi ihmiset olisivat tavallisia. Maailmassa olisi kaikki aivan toisin ja paremmin jos niin olisi laita."

Ida Elisabet nauroi hiljaa: "Jos tuo oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, niin minun täytyy sanoa, että se oli tavattoman hieno –"

"Se ei ole mikään kohteliaisuus. Tietäisitpä kuinka ihailen sinua. – Ja mitenkä ihana sinun tukkasi on – se on jollakin tavoin niin lempeä –"

"Ethän ole vihainen vaikka pyydän sinua menemään nyt." Ida Elisabet oli pelännyt sanoa sitä vähintään kahdenkymmenen viimeisen minuutin aikana. Mutta nyt hänen täytyi se sanoa. "Lapset ovat hetikohta täällä – ja ymmärräthän, jos heidän päähänsä pälkähtäisi kysyä jotakin –. Siihen ei minulla tosiaan ole halua – ei tänään ainakaan."

Toksvoldin kasvot kävivät vakaviksi:

"Eipä tietenkään. – Mutta tulethan sentään saattamaan pari askelta –."

Ida Elisabet toi rasian, jossa oli pukuun kuuluva pieni kullankeltainen olkihattu, ja asetti sen huolellisesti päähänsä peilin edessä.

"Sinä olet niin kaunis keltaisessa, Ida – aivan kuin nuori tyttö."

Ida Elisabet hymyili hiukan peilikuvalleen. Itse asiassa hän oli kai tietänyt koko ajan, minkä vuoksi häntä niin halutti hankkia itselleen jotakin oikein sievää ja pukevaa täksi kesäksi – jotakin aivan erilaista kuin se järkevä ja arkinen, jota hän yleensä käytti.

"Me kai menemme eteläistä tietä?" sanoi Toksvold heidän ehtiessään veräjälle.

Ida Elisabet nyökäytti päätään. Ja kun he kääntyivät ensimmäiselle sivutielle, joka erosi valtatiestä ja vei johonkin metsätaloon, Ida Elisabet kulki sydän odotusta täynnä. Ahteen päällä rämisivät rattaat ja heilahtelivat kivien yli, mutta kun ne olivat ajaneet heidän ohitseen, tarttui Toksvold hänen käteensä, ja he kulkivat kiinteästi toisiinsa nojautuen, onnellisina saadessaan kulkea noin.

6.

"Mutta Ida, nyt sinun pitää saattaa avioerojuttusi lopulliseen ratkaisuun."

Ida Elisabet oli Toksvoldin konttorissa; oli heinäkuinen iltapäivä, hän istui miehen kirjoitustuolissa ja oli laskenut kaikki kääröt käsistään hänen kirjoituspöydälleen. Hän tunsi suorastaan lapsellista iloa nähdessään niiden makaavan siinä – todistuksena heidän yhteenkuuluvaisuudestaan ja keskinäisestä läheisyydestään.

Tryggve Toksvold istui ikkunalaudalla ja loi silmänsä häneen:

"Kuuletko, Ida. En vain ymmärrä, ettet jo ennen ole tehnyt mitään siinä asiassa. Etkö tiedä, että sinut esimerkiksi voidaan määrätä maksamaan hänen ylläpidostaan – erinäisissä tapauksissa – niin kauan kun avioero ei ole lopullinen?"

"Hänen perheensä ei sentään ole sellainen. Ja mitä häneen itseensä tulee – poissa silmistä, poissa mielestä, vieläpä niin suuressa määrin, että epäilenpä onko hän edes varma siitä että olemme olemassakaan, minä ja lapset. Eihän hän ole nähnyt meitä pitkiin aikoihin."

"Joutavia. Eihän mies sentään ole aivan hullu. Jos hän vain jonakin kauniina päivänä keksii, että hän vastedes voi saada jonkinlaista hyötyä sinusta, voit jumaliste olla varma, että saat kuulla hänestä."

Ida Elisabet pudisti päätään:

"Sinä olet minun mielestäni kovin kärkäs uskomaan pahinta ihmisistä, Tryggve. Minusta sinun olisi pitänyt nähdä niin moniaita kertoja toiminnassasi, että ihmiset valehdellessaan enimmäkseen itse uskovat, että heidän puheensa sentään puolittain on totta. Paljon harvinaisempaa on, että ihmiset valehtelevat täysin tietoisesti. Mutta hyvin usein sattuu niin ikään, että kun ihmiset tahtovat hyötyä toistensa kustannuksella – he uskottelevatkin itselleen ehdottavansa jotain, josta molemmat puolet hyötyvät. Mutta tässähän tapauksessa se olisi mahdotonta, kuten tiedät, ja sen vuoksi olen varma siitä etteivät he koskaan tekisi sitä, mitä sinä oletit heidän keksivän."

Toksvold hymyili uhitellen:

"Sinä aliarvioit ihmisten raukkamaisuutta, ystävä hyvä. Kuinka tahansa – minä puolestani taidan olla liiaksi maatiainen osatakseni noin hienosti eritellä petoksen plus itsepetoksen kaikkia eri vivahduksia, ja petoksen miinus itsepetoksen. Meidän tapanamme on sanoa, että ihmiset ja lurjukset ovat eri maata, piste!"

Juuri niin Toksvold menettelikin. Ja oli hiukan tarpeetonta, että Ida Elisabet aina tuli pahalle mielelle huomatessaan sen. Mutta oli kuin hänen olisi käynyt sääli – ei ketään erikoista, vain yleensäkin kaikkia ihmisiä, jotka oikeastaan eivät olleet sitä eivätkä tätä.

"En vain käsitä että sinä itse et ole tahtonut ryhtyä mihinkään saadaksesi asiasi järjestykseen."

"Olenhan sanonut sinulle, että lankoni järjesti eroasiani. Ja kun hän sitten kuoli, ei minua haluttanut hankkia toista asianajajaa ja tutustuttaa häntä koko siihen vanhaan juttuun."

Toksvold rypisti hiukan otsaansa. – Ida Elisabetia oli hiukan hämmästyttänyt, kun hän oli huomannut, että Toksvold tuntui tietävän yhtä ja toista Torvald Landerista. Tietysti hän oli itsekin vaistonnut, etteivät Torvaldin edesottamukset olleet aivan puhtaita ja että hän luultavasti oli itse päättänyt päivänsä. Mahtavatko koko maan lakimiehet tuntea toistensa asiat –? Toksvold ei ollenkaan ollut hyvillään siitä, että tuo mies oli ollut hänen lankonsa – vaikkakin niin äärettömän kauan sitten; Ida Elisabet oli kertonut, että Constance oli kuollut, ennen kuin hän itse oli vielä edes täysi-ikäinen.

"Enhän edes ajatellut, että asia sen koommin tulisi minulle nykytärkeäksi, senhän voit ymmärtää. Minusta se saattoi jäädä Fritiofin hoidettavaksi, koska siis hän oli solminut uuden suhteen. Omasta puolestani en ajatellut mitään muuta kuin saada olla rauhassa jossakin, missä voisin elättää poikani ja itseni. – Erääseen aikaan ajattelin ottaa toisen nimenkin. En Andstia, sillä ainoastaan meidän suvullamme on se nimi, enkä halunnut että kukaan, joka ennen maailmassa oli minut tuntenut, saisi tietää, mitä minusta on tullut. Mutta ajattelin ruveta käyttämään nimeä rouva Carlsen. Tai rouva Aanstad, isäni sukutalon mukaan."

"Voi raukkaa. Sinulla on ollut kovat ajat. Ja olet ollut äärettömän urhea. Mutta juuri siksi minusta on merkillistä, että olet antanut ajan näin mennä."

"Minulla on koko ajan ollut niin tiukat päivät, senhän käsität. Ensin saadakseni kaikki riittämään – hankkiakseni kaikkein tarpeellisimman, päivästä päivään. Ja kun sitten aloin ansaita paremmin, oli taas vaikeata saada aikaa riittämään."

"Tiedän sen." Toksvold hypähti alas ikkunalaudalta, riisui Ida Elisabetin hatun ja suuteli häntä keskelle päänlakea. "Mutta nyt tulee siitä kaikesta loppu, Jumalan kiitos. – Mutta ylpeilen sinusta, sen käsität. – Tiedäthän, ettei näyttäisi oikein hyvältä, jos minä järjestäisin erojuttusi. Mutta koetan keksiä jonkun toisen sopivan siihen. – Asia voidaan saada nopeasti lukkoon. Myönnän etten ole oikein hyvilläni, ennen kuin olet ihan vapaa – nimittäin laillisesti."

Toksvold meni eteiseen ja puki päällystakin ylleen:

"Etkö sentään tahtoisi, nyt kun olet ajatellut asiaa? Ei muuta kuin esimerkiksi Foslin hotelliin – söisimme Illallista yhdessä ja hankkisin sitten auton, joka veisi sinut kotiin? Voisit olla kotona jo ennen kahtatoista, viimeistään kello yksi? Se voisi olla niin hauskaa."

"Voithan käsittää että tahtoisin, Tryggve. Mutta en voi."

Aurinko pilkisti esiin hänen kävellessään kotiinpäin, kimmelsi kastepisaroissa, ylhäällä ja alhaalla, kuusenoksilta riippui kuin sinipunaisia tulisäteitä. Tien syrjässä oli ruoho härmäistä ja laossa sateen painosta, mutta se kimmelsi kauttaaltaan missä auringonvalo ulottui siihen. – Olisi kyllä ollut ihanaa ajaa hänen kanssaan laakson kautta; hän sanoi itse uskovansa tämän yhteismaan asian kestävän vähintään viisi kuusi päivää, tällä kertaa; he eivät saisi nähdä toisiaan pitkään aikaan. – Oli niin raikasta sateen jälkeen, tie musta ja pölytön ja kauempana siniset sadevesilammikot heijastivat taivasta, ja illan varjot lankesivat niin pitkinä lämpimässä keltaisessa auringonvalossa.

Tietysti ihmiset innolla pohtivat heidän asioitaan jo nyt, siitä hän oli ihan varma. Eikä hän voinut muuta odottaa kuin että he arvostelisivat häntä ankarasti; täällä ei ollut niin viljalti naimattomia herroja, ja naimiskauppa Tryggven kanssa oli joka tapauksessa edullinen, paljon edullisempi kuin hän kihloihin mennessään oli aavistanutkaan. Tryggven toverit, joita hän oli tavannut, olivat muuten olleet ystävällisiä hänelle – juhannusretki Svensrudsäterissä oli siltä kannalta ollut oikein onnistunut. Muuten oli ilma ollut epäsuopea, kolea ja sateinen, niin että heidän täytyi istua sisällä koko ilta, ja seuraavana aamuna oli koko tunturimajan alue ollut lumen peitossa, niin että he huvittelivat heittämällä lumipalloja vähän ennen lähtöään. Mutta he olivat istuneet takan edessä ja tanssineetkin, ja pankinjohtajan rouva ja neiti Svensrud olivat keittäneet kermapuuroa ja paistaneet vohveleita. – Kari Presttangen ei ollut tullut mukaan.

Tryggve ja hän eivät olleet saaneet olla suuriakaan kahden kesken. Mutta muuten he olivat olleet yhdessä joka ainoa päivä –.

Se oli kai pantu merkille jo ennen, sillä kun hän soitti Marte Bø'lle kysyäkseen, saisiko hän lähettää pojat sinne juhannusaaton illaksi, koska hänet itsensä oli kutsuttu huvimatkalle, oli Marte ruvennut nauramaan: "Sinä kai menet tuon Toksvoldin kanssa, eikö niin?" – "Voi, kuinka sinä sen arvasit?"

– Vikerin pihalla pelattiin krokettia, hän kuuli sen tullessaan kotiin.

– Toksvold oli tosiaankin juhlallisesti tuonut kiiltävän uuden krokettipelin eräänä iltapäivänä. "Sinullahan piti olla vanha krokettipeli ullakolla?" – "Sanoinko niin?" Toksvold oli nauranut. – "Ei, minun täytyi kyllä ostaa uusi. Minullahan piti olla sopiva tekosyy tullakseni pian uudelleen. Enhän silloin osannut ymmärtää, että asiat kehittyisivät näin nopeasti."

Vanha tiepalanen osoittautui muuten liian kaidaksi krokettikentäksi, ja pojat olivat liian pieniä osatakseen pelata kunnolla. Tryggve oli koettanut opettaa heitä eräänä iltapäivänä, tullessaan niin varhain, että työ ompeluhuoneessa vielä oli kesken. Ida Elisabet kuuli avoimen ikkunan kautta, ettei siitä tullut mitään. Hänen Tryggvensä, siis Tryggve-lapsi, tahtoi vain leikkiä, lennätti pallot menemään ja juoksi niiden perässä, niin että krokettiportit kiskoutuivat irti maasta. Ja Carl oli tietysti kömpelö, ja koira sekaantui leikkiin – ja iso täysikasvuinen Tryggve kadotti kärsivällisyytensä ja tulistui, kun lapset eivät tahtoneet kunnolleen oppia, hyppivät vain ja olivat typeriä. – Nyt Carl oli vienyt koko pelin Vikeriin, jossa enimmäkseen pikkutytöt ja Kristian sitä pelasivat.

– Kun Ida Elisabet tuli koetteluhuoneeseen, istui Carl siellä piirtämässä.

"Mutta kuinka et ole ulkona näin kauniilla ilmalla!" Ida Elisabet laski kätensä pojan olalle ja katseli hänen piirroksiaan. Miehiä, kuten aina: eräs seisoi kateederilla ja nojasi nyrkkeihinsä. Toinen oli piirustettu takaapäin, hänellä oli kapeat olkapäät ja valtaisan leveä takapuoli; pitkällä osoituspuikolla hän piirteli seinäkarttaa. Sitten siinä oli mies, joka juoksi, ja neljä juoksi jäljessä uhittelevin elein. Carlin piirustukset eivät muistuttaneet mitään Ida Elisabetin ennen näkemiä lastenpiirustuksia: poika nähtävästi tieten tahtoen koetti aina saada kasvot irkuvamaisen hirveiksi, mutta niissä oli ilmettä, ja hän osasi ottaa varteen yhtä ja toista lyhentäessään juoksevia sääriä ja liikkuvia käsivarsia. Monissa piirustuksissa ilmeni merkillistä elokkuutta, mutta samalla häijyyttä – ihmeellistä, sillä olihan Carl kiltein pikku poika, mitä voi ajatella, ja niin pehmeä pohjalta.

Ida Elisabet oli näinä viime aikoina yhtäkkiä ajatellut: entä jos Carlilla oli todellakin taiteilijanlahjoja? Hän oli tehnyt Toksvoldin mieliksi eräänä iltana ja näyttänyt tälle kaikki piirustuksensa, jotka Carl oli koonnut ja säilyttänyt omien piirustusvihkojensa joukossa. Ida Elisabet tunsi muuten ihan omantunnonvaivoja, näin tehdessään – nuo piirustuksethan kuuluivat vain pojalle ja hänelle. Tryggve Toksvold oli vallan innoissaan hänen piirustuksistaan, mutta Ida Elisabet huomasi kyllä ettei mies ymmärtänyt suuriakaan niistä: kunhan ne vain esittivät jotakin, mistä hän piti, auringonlaskuja ja kukkia ja tanssivia lapsia ja karjataloja ja lumituntureita, olivat ne hänestä aivan suurenmoisia. Mutta juuri silloin Ida Elisabet yhtäkkiä huomasi, kuinka hyviä Carlin piirustukset oikeastaan olivat, kaikessa merkillisessä epärakastettavuudessaan – ja hän tuli ajatelleeksi että pojalla ehkä oli kykyä, johon oli vakavasti suhtauduttava.

Hän oli pyytämällä pyytänyt Tryggveä, ettei tämä ilmaisisi Carlille saaneensa nähdä pojan piirustusarkun sisällystä. Uh, hän melkein toivoi, ettei olisi näyttänyt sitä. Vaikka toiselta puolen, muistaessaan Tryggven ihastusta, ei hän sentään sitäkään toivonut –.

Ida Elisabet huokasi hiukan kärsimättömästi, ottaessaan esiin kääröstä pojan uudet valkoiset urheilukengät.

"Kas tässä! Pane ne jalkaasi, niin saan nähdä, sopivatko ne. Mutta saatkin muistaa lupaustasi ja itse liiduta ne – tässä on pullo, tällä voiteella sinun pitää voidella niitä."

"Kiitos." Poika tuli äidin luo saatuaan kengät jalkaansa. "Sinä olet niin kiltti, äiti!" Hiukan arasti hän tarttui äidin käteen ja hyväili sitä.

"No niin, poikaseni – nythän olet saanut mitä halusit. Tiedätkö muuten, missä Kili-Pukki on? Hänen pitäisi tulla sisään nyt –"

"Hän on kai Leifin luona – menisinkö hakemaan hänet sisään?"

"Minäkin voin muuten tulla mukaan." Käsikädessä Carlin kanssa hän meni ulos, eteläiselle tielle. Kotimatkalla hän talutti Tryggveä; Carl kulki hänen toisella puolellaan.

"Tahdotteko, niin keitän teille kavereita illaksi? –"

Leipäviipaleita, joille oli kaadettu keitettyä maitoa ja siihen sokeria ja voita, oli hänen äitinsä tavallisesti kutsunut "tovereiksi", heidän ollessaan pieniä. Mutta kerran kun Tryggve oli pieni, oli hän sanonut, ettei se ollut 'toveri', vaan 'kaveri'. Sen jälkeen oli ruokalajin nimenä ollut kaveri, perhemurteessa.

Pikkupojat saivat riisuutua, sillä aikaa kun hän keitti maidon. Heistä oli aina ihan kuin juhla saada tulla keittiöön ja istua syömään puvuissaan: he pyysivät saada olla menemättä vuoteisiin, niin kauan kuin hän joi "lisäkuppinsa" teetä ja poltti savukkeen.

Tänäkin iltana Tryggve kiipesi hänen syliinsä ja mankui – tahtoi välttämättä saada imaista hänen savukkeestaan – vain yhden ainoan kerran. "Ei, älä koske –"

Illan hiljaisuudessa kuului pohjoiseen menevän pikajunan ääni puhkuvan vuorensolassa laakson toisella puolen.

"Tukkaa-takkaa, tukkaa-takkaa sanoo juna", selitti Tryggve ja painautui riemuissaan syvälle äidin syliin. "Ja kun se menee sillan yli, sanoo se rakkelelakkele rakkelelakkelera. Ja kun se on tullut kankaalle vähän ennen asemaa, sanoo se kissankäpälä-kissankäpälä-kissankäpälä. Mutta suuri tavarajuna sanoo korrom karrom korrom karrom korrom karrom", matki hän hitaasti ja karhealla äänellä. "Eikö totta, äiti?"

"Oma pikku kilipukkini!" Äiti suuteli häntä. "Etkö olekin äidin oma Kili-Pukki?"

"Niin, mutta pitääkö sinun aina kutsua Tryggveä noin?" sanoi Carl hiukan pahoillaan. "Sehän oli silloin kun hän oli pieni –"

"Ei, pojat, nyt saatte luvan mennä maata! Alkakaa laputtaa – minä tulen sitten ja luen teille hiukan."

He tahtoivat aina vain kuulla Elisabeth Welhavenin vanhoja Bergenin-juttuja. Ida Elisabet oli kerran saanut kirjan käteensä etsiessään tavaroittensa joukosta, ja sitten hän oli koettanut lukea sitä lapsilleen, sen vuoksi että isän oli ollut tapana lukea sitä ääneen kun hän oli pieni. Mitenkä paljon pojat ymmärsivät, ei hän tietänyt, mutta heistä oli hirveän hauskaa, kun hän jäljitteli murretta, joka heille oli kuin outoa kieltä. Ja niin hän luki Lydia Rademacherista ja Täti van der Ohesta ja komendööristä, joka oli suljettu telkien taakse. Carl oli tikahtua nauruun ja tartutti pikkupojunkin, niin että tämä nousi seisomaan ja pyöri vuoteessaan niinkuin häntäänsä tavoitteleva pentu.

"Mutta nyt täytyy tänne tulla yö!"

Ida Elisabet pesi nuo vähäiset illallisastiat, mutta kesken työtään hän jäi ikkunaan ja katseli suviyöhön. Virta loisti vaaleana laaksossa.

– Ei kai ollut mitenkään luonnotonta, vaikka lapset hiukan hämääntyivät, hänen alettuaan noin yhtäkkiä olla usein poissa iltaisin. He eivät olleet tottuneet siihen.

Hänen tapanaan ei koskaan ollut vartioida heitä myöhään ja varhain, hänellä ei aivan yksinkertaisesti ollut aikaa olla aina heidän jaloissaan ja paijata ja hyväillä heitä ja huomioida kaikkea, mitä he sanoivat ja tekivät, ja eritellä heidän luonnettaan ihan perin pohjin. Kunnollinen, mutta uh, miten kuiva ja arkipäiväinen hän oli ollut anopin silmissä, ja esimerkiksi Borghild Braatøn rinnalla hän kai olikin hyvin vähän hellätunteinen äiti. Mutta pojat olivat alusta alkaen tottuneet siihen, että he aina tiesivät, mistä he löytäisivät hänet. Ompeluhuoneessa kaiket päivät – jos heillä oli jotakin asiaa, saivat he esittää sen lyhyesti, mutta hän oli siellä. Ja hänen iltansa olivat aina heidän käytettävinään, he leikkivät, Carl valmisti leikkikalujaan, he söivät illallista ja menivät levolle, mutta kaiken aikaa he juoksivat edestakaisin, ja yhtäkkiä he tulivat hänen luokseen hakemaan jotakin apua tai kysymään jotakin tai tuomaan jonkin napin, joka oli pudonnut vaatteista, tai näyttämään jotakin hierottumaa tai haavaa, jonka he yhtäkkiä muistivat saaneensa.

Mutta nyt tuli eräs vieras mies miltei joka ainoa päivä heidän iltatunteinaan – hakemaan äitiä ulos kanssaan tai jäädäkseen istumaan hänen luokseen. Eihän ollut ihmeellistä, että se teki heidät hiukan aroiksi ja hämääntyneiksi, eivätkä he olleet niin ehdottoman reippaita ja huomaavaisia, kun Tryggve oli täällä.

Ei ei, hän ei ollut mikään syntyperäinen Braatø, eikä hän koskaan ollut kuvitellut, että hänen lapsensa olisivat muiden mielestä mitenkään ihastuttavia. Pääasia oli, että Tryggve ajatteli ja tunsi tässä suhteessa samoin kuin hän: jos kerta ihminen on saattanut maailmaan lapsia, saa hän tehdä työtä lastensa hyväksi, kunnes he ovat valmiita ja siksi onnistuneita ihmisiä, millaisiksi minä voin heitä kehittää. Toksvold tiesi mitä teki tahtoessaan mennä naimisiin eronneen vaimon kanssa, jonka yksinään oli huolehdittava kahdesta poikasesta ja kasvatettava heidät. Toksvold oli puhunut siitä melkein liian viralliseen sävyyn, Ida Elisabetin mielestä – vaikkakin äidin samalla täytyi hyväksyä hänen tapansa ottaa asiat kaikkea muuta kuin tunteellisesti. Kun Ida Elisabet luopui itsenäisestä ansiotyöstään tullakseen Toksvoldin vaimoksi, oli ihan luonnollista, että Toksvold pitäisi huolta hänen pojistaan, jotteivät he ainakaan aineellisessa suhteessa menettäisi kaupassa, Tryggve ei ollut rikas, mutta verrattuna siihen, mihin Ida Elisabet oli tottunut, merkitsi hänen tarjoamansa tulevaisuus varakkuutta. Ida Elisabetista ei kyllä ollenkaan tuntunut, että hän muuttaisi aherruksesta joutilaisuuteen – Toksvoldin sanojen mukaan hän siirtyi vastuunalaisempaan asemaan – mutta hän tiesi pystyvänsä vastaamaan siitä, mikä työssä ja vastuunalaisuudessa oli hänen osuuttaan. Tulipa millaiset ajat hyvänsä – niin kauan kuin kunnollisia, työteliäitä ihmisiä tarvittiin, niin he kaksi –. Ja jos esimerkiksi Toksvoldin omistama metsä jälleen alkaisi tuottaa, voisi hän joka tapauksessa taata poikapuolilleen hyvän koulutuksen. Carl, jonka oli vaikeata tulla toimeen vieraiden kanssa ja jonka oli hankalaa oppia muuta kuin mitä hänen oli erikoisen helppoa oppia – oli mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon pojalle oikein merkitsikään, että Tryggve Toksvoldin tapainen hyvä ja rehellinen ja kunnon mies oli valmis rupeamaan siksi isäksi, jota näillä lapsilla ei ollut koskaan ollut.

Oli kyllä totta, että Ida Elisabetista oli tuntunut hiukan oudolta, kun Toksvold keskusteli niin asialliseen sävyyn kysymyksen taloudellisesta puolesta. Mutta se kai johtui siitä, että Idan itsensä aina oli täytynyt ajatella rahoja voimatta puhua niistä: kukaan heistä, jotka tähän asti olivat olleet häntä lähinnä, eivät olleet sellaisia, että heidän kanssaan olisi voinut pohtia taloudellisia asioita. Hänen oli aina täytynyt kuunnella niin paljon haihattelevaa viisautta ja lapsellisen hyviä neuvoja, että hän oli alituiseen vaarassa kadottaa kärsivällisyytensä ja suorastaan kimmastua. Niin että hänelle oli uutta istua ja kuulla miehen puhuvan tuossa äänilajissa – nyt oli aloitteenottajana mies, ja hänen, Ida Elisabetin, oli kuunneltava ja annettava suostumuksensa. Olihan hiukan koomillista, että se alussa oli tuntunut hänestä oudolta.

Eikä hän tosiaankaan ollut niin typerä eikä niin kokematon, että hänestä olisi ollut sopimatonta pohtia raha-asioita, vaikka he kaksi olivat niin hurjan rakastuneita toisiinsa. Toksvold ei yliarvioinut rahoja tahtoessaan mennä naimisiin hänen kanssaan, jolla ei ollut muuta pesään tuotavaa kuin kaksi toisen miehen lasta. Vain älyttömät ihmiset luulevat, että rahoilla voi saada sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi, sanoi Toksvold. Sehän olisi samaa kuin uskotella, että matkustamisen koko hauskuus olisi istua jököttää paikalla, johon matkalippu oikeuttaa. Mutta aivan ilman rahoja on siis mahdotonta matkustaa – vaikka matka usein on kaikkein hauskin, kun pakosta on matkustettava halvalla. Ja vaikkakin kaksi ihmistä olisi miten rakastuneita hyvänsä, olisi hullua uskotella: kaikki käy hyvin kun mennään naimisiin ja molemmat elävät poikamiesten tavoin, ansaiten oman elatuksensa, ja vain asuvat ja makaavat yhdessä, vaikka heillä ei ole varaa luoda kotia ja saada lapsia – tai hankkivat lapsen tai pari, jotka saavat tyytyä ansioäitiin.

Pohjaltaan Ida Elisabet oli aivan yhtä mieltä Toksvoldin kanssa. Hän oli tosiaankin joskus ajatellut, esimerkiksi silloin kun tohtori Sommervold kuoli, että hän ehkä olisi menetellyt oikeimmin lapsiaan kohtaan jos olisi ottanut tilaisuudesta vaarin, silloin kun Sommervold esitti avioliittoa. Vaikkakin hän yhä vielä oli yhtä epätietoinen kuin ennen, oliko tarjous Sommervoldin puolelta muuta kuin äkillinen päähänpisto. Mutta jos hän, Ida Elisabet, olisi ottanut sanoista kiinni, tunsi hän Lars Sommervoldin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että vaikkapa tämä ehkä oli saattanut silmänräpäykseksi hieman ällistyä, olisi hän omalta osuudeltaan tehnyt kaiken voitavansa. Sittenkään Ida Elisabet ei ollut koskaan katunut. Teie jäisi kai ikiajoiksi hänen mieleensä maailman ihanimpana paikkana ja Lars Sommervold ainoaksi ystäväksi, joka oli auttanut häntä siitäkin huolimatta, että tiesi hänestä vaikka mitä. Mutta hän ei koskaan olisi jaksanut olla naimisissa Sommervoldin kanssa. Kun kerran nainen on käyttäytynyt niin, että hänen täytyy elää yhteiselämää miehen kanssa, joka aviomiehenä on vastenmielinen, on hänen sittenkin helpompi niin kuin oli ollut Fritiofin kanssa – että hänellä oli oikeus olla vihainen miehelle, että hänellä oli yllin kyllin ulkonaisia vastuksia, joita vastaan taistella, ja että hänen aina täytyi pitää silmällä kulkuväylän kareja. Kun jokin kipu raivoaa kaikkein arimmissa hermoissa – esim. korva- tai hammassäryssä – tuntuu se kaikkein pahimmin ihmisen maatessa lämpimässä ja pehmeässä vuoteessa; kivun sietää kohta hieman helpommin, kun täytyy olla liikkeessä ja raataa. Mennä naimisiin päästäkseen hyville päiville, miehen kanssa, jota ei sillä tavoin rakasta, on kai typerintä, mitä nainen saattaa tehdä – ainakin hänelle se olisi merkinnyt typeryyden huippua. Ida Elisabet oli ymmärtänyt jo aikoja sitten, että kun hän ylimalkaan oli jaksanut Fritiofin kanssa niinkin kauan, se johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että Fritiof vain oli eräs lisä kaikessa, mitä hänen oli jaksettava kantaa.

Mutta sellainenkin suuri intohimoinen rakkaus kuin Aslaugin ja Gunnar Vathnen – sekin saattoi muuttua onnettomuudeksi, vieläpä ajan mittaan miltei yhtä tukahduttavaksi kuin rakkaudeton yhdyselämä. Ja yksinomaan sen vuoksi, etteivät he voineet saada mitään taloudellista perustaa suhteelleen. He kuluttivat toinen toistaan, sen vuoksi etteivät he koskaan voineet omistaa toinen toistaan noin aivan luonnollisesti, niin että he olisivat tunteneet itsensä ravituiksi ja olisivat tyyntyneet kulkemaan rauhassa vieri vieressä, kunnes lämmin tuuli ihan itsestään olisi jälleen alkanut puhaltaa heidän välillään. Sen vuoksi he elivät aina ja lakkaamatta puolittaisessa jännityksessä, niin ettei toinen koskaan saanut olla rauhassa toiselta, eikä kumpikaan uskaltanut tunnustaa, että tämä ainainen ärtyisyys vain oli rippeitä viime kerrasta, jolloin he eivät tulleet tyydytetyiksi. Ja tämä ärtyisyys tuli vain sitäkin pahemmaksi, mitä enemmän he kuluivat ja tunsivat itsensä kuin vanhoiksi jousiksi, joiden sisäinen kimmoisuus oli lauennut. He eivät olleet tietenkään olleet naimisissa, – mutta eihän vihkimäseremonia voi muuttaa asioita, jos kerran kaksi ihmistä ei saata ottaa sitä vastaan ikään kuin jonkinlaisena vihkimyksenä parempaan, mikä vapauttaa heidät hedelmättömästä kahdenkeskisestä suhteesta, jossa ei ole tulevaisuuden näköaloja –.

Ida Elisabet oli kyllä luullut ymmärtäneensä sen jo aikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannutkaan Tryggve Toksvoldia: hän ei suinkaan saattanut kehua omaa osaansa. Hänen elämänsä oli ollut kuin rajuilmassa kulkemista. Niin kauan kuin vaeltaja on ulkona avoimella kentällä, jossa myrsky oikein rusikoi ja jolloin on melkein ryömien puskettava lumipyörrettä vastaan, silloin tuo tuntemus vain odottaa syvällä sielun piilopimennoissa, mutta kun on päässyt hiukankin suojaan, ponnahtaa se kohta tietoisena esiin: se on aivan yksinkertaisesti elämäniloa, joka samoin kuin elämänlämpökin painetaan alas ja on olemassa vain salaisena käyttövoimana jossakin ruumiin pohjakerroksissa, niin kauan kuin ihminen ponnistelee eteenpäin vaikeinta taivalta, mutta se loimahtaa hehkuun kasvoissa ja jäsenissä kohta, kun on päässyt tuulensuojaan. – Niin, jonkun perii kyllä hukkakin kesken kaikkea. Hän oli pelastunut – hänellä ei ollut mitään valittamista.

Mutta nyt hän oli saanut tutustua aivan toisenlaiseen elämäniloon. Niin, suorastaan tutustua, sillä hän oli tavannut jotakin ihan uutta, ihanasti toisenlaista kuin hänen ennen tuntemansa ilo, joka oli aivan kuin pulpunnut esiin hänen oman olemuksensa uumenista ja jota hänen omat voimansa olivat ruokkineet, se ravinto, joka hänen itsensä oli pitänyt sille valloittaa. – Oi oma rakkaani!

Tämä oli niin toisenlaista kuin kaikki entinen – niin, aivan kuin auringonkyllästämä tyyni kesäilma, joku paahtaa ja hehkuu alhaalla laaksossa ja lämmittää multaa ja kiviä ja tunkeutuu jokaiseen lehteen ja korteen, on erilainen kuin yksinäinen pieni lämpötuikku ihmisruumiissa, jota ihmisen itsensä täytyy ravita ja joka kuolee hänen itsensä mukana. Ida Elisabet ei kai ollut oikein todenperään edes uskonut, että on olemassa onnea, joka oikein tulvailee toisesta ihmisestä toiseen – heidän ei tarvitse tehdä mitään, on kyllin vain olla yhdessä! – Tietysti hän oli nähnyt että ihmiset voivat auttaa toisiaan ja tehdä toisilleen paljon hyvää – mutta silloin heidän tuli olla toimessa lakkaamatta, tehdä hyvää lakkaamatta. Onnellinen rakkaus – Ida Elisabet naurahti hiukan ajatellessaan – hän oli kuvitellut sitä jonkinlaisena huvimatkana maaseudulle, jolloin molemmat osanottajat tuovat mukanaan oman eväskorinsa ja vaihtavat ne keskenään –. Tietysti siinäkin oli jotakin totta – heidän tuli itsensäkin tehdä jotakin tullakseen onnellisiksi yhdessä. Mutta se alkoi joka tapauksessa niin, että he olivat tehneet toisensa onnellisiksi tekemättä mitään. Niin Tryggvekin sanoi.

"Ei, en luule ajatelleeni että olin rakastunut sinuun, silloin alussa, kun tutustuin sinuun, viime vuonna", sanoi Toksvold oikein vakavasti. "Se oli tavallaan muuta ja enemmän, aivan alusta saakka. Minä aloin pitää maailmasta enemmän. Minua ei enää niin harmittanut ja järkyttänyt vaikka huomasin, mitenkä typeriä ja pahoja ihmiset olivat. Kun kerran tiesin, että oli olemassa myöskin monta hyvää ja rohkeata ja viisasta ihmistä. Monta ehdottoman kunniallista, kaiken uhallakin. Tiedätkö, olin kyllä aina tietänyt että niitäkin oli. Mutta tutustuessani sinuun, niin, älä uskokaan että vain ajattelin: tuossa on jälleen yksi, joka tekee elämän siedettäväksi. Sinun kauttasi pääsivät hyvät ehdottomaan ylivaltaan. Kun tervehdin sinua siellä aseman luona, oli kuin olisin paljastanut pääni inhimillisyyden edessä. – Niin, juuri se kai on rakkautta. Sitä sanaahan on oikeastaan nolo käyttää, yleensä, mutta kun siinä nyt edes kerran ei ole mitään liioittelua –. Siispä minä kai rakastin sinua koko viime talven – ja sen vuoksi minä oikein ahkeroin tutustuakseni lähemmin sinuun. Sain sinut mukaani silloin helluntaina ja niin poispäin. Katsos, minunhan täytyi hankkia itselleni tilaisuutta rakastuakseni sinuun –"

Mutta silloin Ida Elisabetista tuntui, että ihan juuri niinhän oli hänenkin käynyt. Hänkin oli saanut uutta luottamusta elämään hamasta siitä päivästä, kun he tapasivat toisensa, ja hän oli rakastunut Toksvoldiin silloin, kun hän jo oikeastaan rakasti tätä.

Mutta koska heidän rakkautensa oli sitä, luottamusta, niin täytyi sen siis olla voittamatonta. Hän ajatteli: tuollaiset pienet arkihuolet, ne saattaisivat kyllä häiritä ja vaivata heitä, kun he olivat yhdessä – mutta todellisuudessa ne eivät voisi syödä heidän rakkauttaan, sillä juuri siitähän ennen kaikkea johtui, että he olivat luoneet uuden ja paremman ilmaston toisilleen vain tapaamalla toinen toisensa. Tietysti heidän täytyi raivata tieltään voimainsa mukaan kaikki tuontapaiset häiritsevät tekijät, – mutta sellaisiahan ilmestyisi aina uusia niin kauan kuin he elivät – mutta se kaikkihan oli sittenkin vain ohimenevää –.

Tietenkin hän ymmärsi, että pojat usein saattaisivat käydä Tryggven hermoille. Hän ei koskaan voinut unhottaa Tryggven ilmettä silloin, kun tämä kerran kantoi Carlin sisälle. Niin täynnä hellyyttä ja myötätuntoa ja auttamisen tahtoa, niin että hänen täytyi ajatella suojelusenkelien ja madonnain kuvia. Juuri sellainen täytyi Tryggve Toksvoldin tapaisen miehen olla, kun hän kantoi sylissään loukkaantunutta pikku lasta. Aivan toista oli olla kärsivällinen terveitä eikä aina niinkään tottelevaisia pojanvintiöitä kohtaan, jotka erinomaisen usein olivat juuri siellä, missä ei sillä hetkellä olisi suonut heidän olevan. He eivät olleet erikoisen hyvinkasvatettuja, ikävä kyllä, Ida Elisabet huomasi sen parhaiten itse, nähdessään heidät yhdessä jonkun vieraan kanssa. Olihan luonnollista että poikien piti saada peuhata hiukan vapaasti, kun he olivat sellaisten ihmisten kanssa, joita he joka päivä tapasivat – mutta eiväthän he olleet nähneetkään muita ihmisiä. Aivan uutta oli heille, että heidän täytyi olla hyviä ja hiukan hillitä itseään, kun vieras oli läsnä. Eivätkä he pitäneet siitä. Carl osoitti sen suoraan – hän istui esimerkiksi erikoisen rumasti pöydässä, kun Tryggve Toksvold söi heillä, esitti nenäkkäitä huomautuksia ja tyhjensi uhmaten puolet sokeriastiaa, nuoli sormiaan sen sijaan että olisi käyttänyt lautasliinaa. "Mehän saamme lautasliinan vain silloin, kun tuo on täällä", hän mutisi kerran, kun Ida Elisabet nuhteli siitä. Äiti tulistui hänkin: "Jos vain tahdot mieluummin leukalapun kuten tavallisesti, niin ole hyvä." Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, hän huomasi että poika haavoittui kauheasti. Carl oli mustasukkainen tuolle miehelle, joka aina vei äidin heiltä – sitä se oli.

Ja entäs Tryggve-poika, pikkuinen Kili-Pukki, jota nimeä hän jälleen oli alkanut käyttää – kaksi Tryggveä oli niin vaivalloista. Vaikkakin juuri Toksvoldin nimi Tryggve ensimmäisestä hetkestä saakka osaltaan vahvisti hänen saamaansa vaikutusta, että mies aivan kuin avasi oven uuteen, onnellisempaan elämänvaiheeseen. Hän oli liittänyt siihen nimeen taikauskoisia kuvitelmia silloin, päättäessään että hänen viimeisen poikansa nimi olisi Tryggve, jos hänen onnistuisi pelastaa itsensä ja poikansa. Ehkäpä hän suorastaan oli nähnyt hyvän enteen siinä, että miehen nimi oli juuri Tryggve, hänen, joka tuli kotiin Carl käsivarsillaan aivan samantapaisen onnettomuuden jälkeen kuin mikä oli surmannut pojan pikku sisaren. Hänen Tryggve-pojunsa, hänelle oli totisesti aivan samantekevää nimittipä äiti häntä Tryggveksi tai Kili-Pukiksi tai miksi muuksi tahansa. Mutta äiti huomasi, että Carl ei pitänyt Kili-Pukista.

Ja pikkuinen Kili-Pukki, raukka, oli hirmuinen kehuskelija ja kerskuri. Ida Elisabet teki pilaa hänestä, kun poika alkoi näyttää sellaisia tapoja, mutta sen juhlallisemmin ei hän koskaan ollut suhtautunut asiaan. Kaikki pikku lapset valehtelevat. Poikaa oli vain nolattava, kunnes hän itse ymmärsi, että hänen oli totuttava luopumaan siitä, samaten kuin hän oli tottunut olemaan lirimättä housuihinsa. Kun hän kerrankin oli kertonut luotettavia, antoi Ida Elisabet hänen ymmärtää, että kas, nyt hän alkoi kasvaa isoksi.

Mutta Tryggven mielestä se oli pojassa vakava moraalinen vika. Asia ei ollut tullut paremmaksi, vaikka Ida Elisabet kerran oli antanut sulhasen selailla vanhaa, rippikoulumuistoksi saamaansa valokuva-albumia. Siinä oli muun ohessa kuva Fritiofista kymmenvuotiaana; hän seisoi yhdessä Herjulfin ja Elsen kanssa. Ida Elisabetilla oli oma tarkoituksensa: hänen lähtökohtanaan oli, että nyt, kun hän alituiseen oli yhdessä Toksvoldin kanssa ja ihmiset tietysti puhuivat heidän naimisiin menostaan – nyt kai he oikein puhuivat uudestaan kaikesta, mitä hänestä alussa oli sanottu, hänen tultuaan tänne. Tietysti Tryggve tiesi hyvin vihjailuista, että nuorin lapsi ei olisi aviolapsi. – Nähdessään Fritiofin kuvan Toksvold tekikin huomautuksen, jota Ida Elisabet oli odottanut.

"Kylläpä sinun nuorin poikasi on kovasti isänsä näköinen!"

"Niinkö sinusta? Hän on kyllä tavallaan perhetyyppiä. Mutta oikeastaan pikku poju on enemmän nuorempien Braatøläisten näköinen – erään Merete-nimisen tädin – niin hän on jo kuollut –" ja Ida Elisabet alkoi kertoa hiukan pikku-Meretestä.

Mutta jälkeenpäin hän huomasi, että nyt Tryggve nähtävästi epäili pikku Kili-Pukin olevan hiukan epäluotettavan luonnostaan. – Oli kyllä totta, että pojalla oli taipumuksia siihen suuntaan. Mutta jotakin kai riippui siitäkin, kasvoiko tuontapainen poika kahden mielikuvitusihmisen keskellä ja kodissa, jossa kaikki on sumua ja humua, vaiko tavallisten järki-ihmisten joukossa, jotka ylläpitävät järjestystä eivätkä itse lakkaamatta sano että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Mutta ei ollut hyvä että Tryggve alituisesti antoi pojille rahaa ja sanoi, että he menisivät kauppapuotiin ostamaan jotain hyvää. – Päästäkseen heistä hetkeksi – ja pojat ymmärsivät yskän. Ja he menivät vastahakoisesti – mutta menivät kuitenkin; he eivät olleet tottuneet rahaan eivätkä juuri milloinkaan saaneet makeisia. Ida Elisabetin tapana oli paistaa jotakin hyvää sunnuntaina päivälliseksi – äidin englantilaista omenahentusta tai Matilda-tädin hunajakaakkua – ja hän sanoi pojille että silloin he saivat olla ilman rahaa, sillä ajatelkaas, kuinka he kaipaisivat hyvää kaakunhajua sunnuntaiaamupäivisin – eihän sunnuntai olisi sunnuntai ilman sitä. – Mutta nyt kai he ahmivat suklaata tai imeskelivät tikkukaramellia – inhottavinta mitä hän tiesi – loukkaantuneen näköisinä, ja ainakin Carlin silmissä oli usein epävarma tai ties mikä ilme, mutta äitiin koski, kun hän sen näki.

Hänen täytyi puhua siitä Tryggvelle joskus – ettei hän tekisi noin.

Tryggvehän tarkoitti vain hyvää. Ja heidänhän täytyi saada olla yhdessä. Ja Ida Elisabetin ainoata vapaa-aikaa olivat lyhyet iltahetket. Mutta hänen sydämessään kaihersi hiukan, kun he istuivat iltaisin yhdessä hänen huoneessaan ja hän oli aivan varma siitä, että nyt Carl makasi hereillä poikainkamarissa ja oli ikävissään. Poika ei nukkunut, Ida Elisabet huomasi että hän vain oli nukkuvinaan, kun äiti kurkisti sisään, ennen kuin otti päällysvaatteet ylleen saattaakseen Tryggveä kappaleen matkaa.

"Luuletko itse että noin suurelle pojalle on hyväksi", kysyi Toksvold heidän kulkiessaan, "kun sinä noin lakkaamatta kurkistat sisään pojan pantua maata – lellittelet häntä aivan kuin hän olisi pikku vauva? –"

"En", sanoi Ida Elisabet laimeasti, "ehkä teen sitä vähän liiaksi –". Mutta koskaan ennen ei hänestä ollut tuntunut, että hän olisi lellitellyt lapsiaan, vaikka hän tuon tuostakin kurkisteli heidän huoneeseensa, kulkiessaan ilta-askareissaan. Eikä hän edes ollut tehnyt sitä – hänenhän täytyi kulkea poikain huoneen lävitse käydessään keittiön ja muiden huoneiden väliä.

Tavallaan heidän oli vapaampaa Tryggven luona. Hänellä oli pari huonetta Bjørkheimin matkailijakodissa, – hän oli asunut koko ajan siellä. Mutta vain tavallaan – he olivat ihan silmätikkuna siellä. Esimerkiksi Magda Bjørkenheim, joka oli oikein herttainen tyttö, oli aina valmis juoruamaan. Ja tietysti hän itse oli haaveillut Tryggvestä – vaikka siihen ei juuri kannattanut kiinnittää huomiota, Magda oli aina rakastunut joka ikiseen miehenpuoleen, ja juuri tällä hetkellä hän oli kihloissa erään lennätinvirkailijan kanssa.

– Mutta kun he menisivät naimisiin, muuttuisi tietysti kaikki tämä. Kaikki riippui vain ajasta ja paikasta. Tryggven omistamassa huvilassa aseman likellä olisi heillä hyvää liikkumatilaa – Tryggve oli sanonut irti alakerran ja ullakkokerroksen vuokralaiset. Ja kun Ida Elisabet saisi koko päivän käytettäväkseen, pitäisi hänellä kai olla aikaa sekä Tryggveä että poikia varten. – Hyvä oli että lapset olivat niin pieniä kuin olivat – muuten olisi kai heidän ja isäpuolen vaikeata tottua toisiinsa.

7.

Ihan ensimmäisinä päivinä heidän kihlautumisensa jälkeen Tryggve oli puhunut, että he matkustaisivat jonakin sunnuntaina tervehtimään hänen sisartaan Ingvild Brekkeä.

Tämä sisar oli Tryggvelle hyvin rakas, Ida Elisabet huomasi sen, ja juuri sisaren kohtalo oli osaltaan syynä Tryggven jyrkkyyteen vastuuttomia aviomiehiä kohtaan. Sisar ja sisaren mies olivat ottaneet haltuunsa Toksvoldin talon, vanhimman veljen kuoltua naimattomana muutamia vuosia isän kuoleman jälkeen. Mutta Torstein Brekke aloitti liian suurellisesti – se oli silloin hyvään aikaan – ja sitten hän rupesi mässäilemään, niin ettei ollut määrääkään; viiden, kuuden vuoden aikana hän oli kuluttanut loppuun koko omaisuutensa ja heidän täytyi jättää talo. Seuraavina vuosina hän yritti yhtä ja toista lähipaikkakunnilla, mutta hän oli alkanut juoda aina vain enemmän, ja vihdoin hän karkasi erään eläinlääkärin vaimon kanssa.

Ingvild jäi istumaan neljän lapsen kanssa ja ilman pennin pyörylää. Perhe sai avioeron järjestetyksi ja auttoi häntä aloittamaan täysihoitolan pitoa. Ja se menestyikin – Ingvild oli taitava ja uljas ja ahersi voimainsa mukaan, ja lapsista oli hänellä iloa, he olivat kilttejä ja lahjakkaita. Vanhin poika kävi lukiota, ja suurempi pikkutytöistä tahtoi käydä hotelliammattikoulua päästyään keskikoulusta. – Mutta sitten Brekke sukelsi jälleen näkyviin, ihkasen ilman kaikkia toimeentulomahdollisuuksia. Ja loppujen lopuksi Ingvild otti hänet jälleen armoihin. Mies lorvaili hänen luonaan vuoden ajan, hoiti uunivalkeat ja askarteli hiukan renkipojan töissä – ja onnistui saattamaan koko vaimonsa täysihoitolan miltei rempalleen. Ingvild sai kyllä vuokralaisia ja päivällisvieraita, mutta ei sentapaisia kuin ennen; kunnolliset ihmiset, jotka vuosikausia olivat asuneet hänen luonaan, sanoutuivat irti, sillä he eivät jaksaneet nähdä sitä elämää; koululaisia ei hän enää saanut, ja keittiöoppilaiden suhteen oli ainaisia vaikeuksia. Ingvildillä oli ollut tapana pitää luonaan viisi kuusi nuorta tyttöä, jotka tahtoivat opiskella taloutta. "Jos hän jää vetelehtimään tänne, täytyy äidin kyllä lopettaa, ellei hän suorastaan tahdo ylläpitää tyttölää", oli Elling, vanhin poika sanonut, Toksvoldin käydessä heillä viime vuonna. Eikä Marit, sisar, jaksanut kestää kauemmin – hän tahtoi lopettaa keskikoulun ja matkustaa Osloon, ottaakseen paikan, minkä hyvänsä.

Sitten oli seurannut jonkinlainen suurpyykki; mieshyväkäs ei enää asunut Ingvildin luona, mutta kulki siellä syömässä ja sai rahoja ja kiusasi häntä ja lapsia. Toksvold ei juuri uskonut, että sisar koskaan pääsisi vapaaksi tuosta otuksestaan; Ingvild ei jaksanut antaa hänen painua pohjaan. Hän oli aikoinaan ollut rajattoman rakastunut mieheen ja uhmaillut vanhempiaan saadakseen hänet, vaikka he olivatkin kovasti olleet avioliittoa vastaan.

Ida Elisabet ei ennakolta suuriakaan iloinnut matkastaan. Muun ohessa hän ei odottanut, että rouva Brekke olisi erikoisen riemastunut veljen tahtoessa mennä naimisiin, päälle päätteeksi eronneen kanssa – ja sehän olisikin ollut luonnotonta, vallankin kun Tryggvellä oli ollut tapana suorittaa molempien vanhempien lasten koulumaksut ja muutenkin auttaa sisartaan, paljonkin näinä vuosina.

Toksvold ehdotti, että pojat saisivat tulla mukaan – täten he pääsisivät pitkälle autoretkelle, ja Ingvild Brekken nuorin poika oli suunnilleen Carlin ikäinen.

Taivas oli loistavan levoton, täynnä valoa ja varjoja, elokuisena aamuna, kun heidän piti lähteä. Yöllä oli ollut pari sadekuuroa, mutta Toksvold arveli, että he saisivat hyvän sään. Ja kun hän oli sanonut Carlille että he ottaisivat Burmanin mukaan, olisihan sääli jättää penturaukkaa yksikseen taloon koko päiväksi, ja sitä paitsi se kai pitäisi kauheata melua ja likaisikin paikat – olivat pojat loistavalla tuulella auton lähtiessä.

Ida Elisabet istui etuistuimella Toksvoldin vieressä, mutta hän oli hieman peloissaan poikien vuoksi, jotka istuivat yksin takana –. Koira oli levoton toveri, yhtäkkiä se ponnahti pystyyn ja seisoi etukäpälät vaununoven laidalla – sehän voisi vaikka saada oven auki ja joku saattaisi pudota. Mutta Toksvold nauroi hieman kärsimättömästi hänen levottomuudelleen: "He saavat luvan oppia katsomaan eteensä – hieman käyttämään ajatuksiaan."

Tietysti se oli totta. Ida Elisabetin mieleen juolahti eräs muisto tästä suvesta: he olivat olleet yhdessä autoilemassa, ja yhtäkkiä oli Toksvold kysynyt: "Tahdotko ohjata? Minusta sinun pitäisi oppia." Ida Elisabet oli vastannut kieltävästi, aivan lyhyesti – se oli kai kuulostanut epäkohteliaalta, niin että Tryggve katsahti vallan ihmeissään häneen. Silloin Ida Elisabet oli sanonut: Menetin pienen tytön – vanhimpamme – hän joutui yliajetuksi ja kuoli. Sitten Tryggve oli sanonut, hetkinen perästä, ja ääni oli äärettömän herkkä ja hellä: "Ida raukka. Sittenhän sinulla mahtoi olla vielä vaikeampaa kuin aavistinkaan, silloin kun me toimme Carlin." Ensin Ida Elisabet ei jaksanut muuta kuin nyökäyttää päätään. Mutta sitten hän sai sen sanotuksi: "Luulin että kuolisin siihen paikkaan. Ja kun sitten kävikin selväksi, ettei pojalla kuitenkaan ollut mitään vaaraa, tuntui minusta aivan kuin sinä olisit tuonut minulle armahdusviestin ollessani jo kuolemaan tuomittu."

Myöhemmin Tryggve oli kysynyt häneltä, eikö hän ehkä yleensäkään tahtonut ajaa autossa? "Kun sinä ajat, en muista entisiä. Mutta itse en koskaan uskaltaisi ohjata – minä vain istuisin ja pelkäisin että voisin vahingoittaa jotakuta –"

Mutta seuraavana päivänä Tryggve oli taas palannut asiaan. "Ajatteles ettet koskaan ennen ole puhunut siitä minulle. Että sinulla on ollut pieni tyttökin." Mutta oli niin paljon, mistä Ida Elisabet ei koskaan ollut kertonut.

Tryggve oli kertonut itsestään yhtä ja toista. Idioottimaisen kihlausjuttunsa, kuten hän itse sanoi. Se oli sattunut hänen oleskellessaan ylioppilasaikanaan Oslossa – hän oli tavannut samassa täysihoitolassa erään nuoren tytön. Kesäloma oli juuri päättynyt, hän oli ainoa miehenpuoli, joka ei ollut ikivanha – ja niin hän oli tyhmeliini ja luuli tytön välittävän juuri hänestä, sen vuoksi että tyttö oli olevinaan ihastunut häneen, katseli häntä niin hirveän lähentelevästi heidän jutellessaan yhdessä ja yleensäkin mielisteli häntä. Ja niin he menivät kihloihin – tyttö ei mitenkään vastustellut. Mutta myöhemmin kun tyttö sai enemmän tuttavia kaupungissa ja kun täysihoitolaan joutui asumaan useampia herroja – niin, silloin oli Tryggve niin kirotun hidas ymmärtämään, ettei tyttö välittänytkään hänestä enempää tai vähempää kuin kenestä tahansa mukiinmenevästä herrasmiehestä. Tyttö keimaili kaikille, Tryggvenkin kanssa hän oli vain hieman keimaillut – Tryggve oli vain ymmärtänyt väärin eikä halunnut myöntää erehdystään, vaan ylläpiti tätä kihlausta kuin elämän ja kuoleman hinnalla. – Niin, tyttö oli kyllä erinomainen ihminen; hän meni naimisiin pari vuotta myöhemmin, ja hän kuului olleen aivan suurenmoinen miestään kohtaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Hänen laatuunsa kuului kai tuontapainen keimailukausi, jonka aikana Tryggve oli häneen tutustunut, ja typeryys oli yksinomaan Tryggven puolella. Mutta se oli kirvellyt oikein kunnollisesti – hän oli ollut rakastunut tyttöön, ja tietysti itseensäkin, siinä iässä –.

Tietysti saattoi olla paljon muutakin, jota Tryggve ei ollut hänelle kertonut, mutta Ida Elisabet tiesi että se siis oli sellaista joka ei merkinnyt mitään Tryggven suhteessa häneen – sellaista, joka ei oikein ollut koskenut hamaan lihaan ja luihin. Mutta kaikki se taas, jota Ida Elisabet ei voinut kertoa Tryggvelle, oli sellaista, joka omalta osaltaan oli ollut määräämässä, minkälaiseksi ihmiseksi hän oli kehittynyt ja minkälaiseksi elämä muodostui hänelle.

Rouva Brekken täysihoitola oli pitkä, matala kaksikerroksinen punainen tiilirakennus. Ulkoapäin paikka näytti koko lailla vaatimattomalta – katu, jonka varrella se sijaitsi, oli niin ruma kuin vain pikkukaupungin katu voi olla, hoitamattomia puutaloja ja pieniä rapattuja rakennuksia ja maalaamattomia lauta-aitoja ja vinoja veräjiä sikin sokin pitkin mäkeä, joka oli täynnä sadevesikuoppia ja kiveys epätasaista ja kuhmuraista. Mutta sitten he tulivat suurelle pihamaalle, jossa kasvoi loistavia kesäkukkia kaikilla seinävierillä, ja pari ränsistynyttä ulkohuonerakennusta oli vallan krassin ja hajuherneen peitossa.

Tryggven sisar tuli ulos portaille heitä vastaan; hän tervehti Ida Elisabetia hyvin ystävällisesti, mutta pidättyvästi. Hän oli veljen näköinen – otsa oli samanlainen, matala ja leveä ja silkoinen, kaunis herkkä piirre silmäkulmien päällä, ja hänen silmänsä tukevien teräskehysteisten lasien takana olivat kirkkaat ja sinisenharmaat kuin Tryggvenkin. Lyhyeksi leikattu tukka kihartui, se oli hyvin harmahtava, aivan valkoinen ohimoiden kohdalla, mutta saattoi huomata että se oli ollut vaaleanruskea. Hänen kasvonsa olivat laihat, niin että poskiluut olivat ulkonevat ja posket kuopalla; leuka kapea, niin kuin hän olisi menettänyt montakin hammasta; se tehosti hienon, kapeahuulisen suun ominaista, surumielistä ja samalla päättävää ilmettä. Mutta vartalo oli raskas, siihen tapaan kuin ainakin naisten, joiden aina täytyy olla kumarassa lieden ääressä, ja hän oli kookas – koko lailla veljeään kookkaampi, eikä tämä ollut mikään pitkä mieheksi. Ida Elisabetista sisar oli erikoisen miellyttävän näköinen – mutta eihän hän voinut odottaa, että toinen tuntisi mitään välitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.

Rouva Brekke oli kattanut kahvipöydän valmiiksi heitä varten yksityishuoneeseensa – se oli koko lailla viihtyisä pieni huone, jonka kalusto oli tilapäistä, haalistunutta ja kulunutta, vanhoja virkattuja "antimakasseja" tuolien selkämyksillä ja uusia kirjailtuja sohvatyynyjä, mallina tulppaaneja ja räikeitä jatsikuvioita: näki että ne olivat lahjoja, ja ne tekivät huoneen kodikkaaksi, vaikkakin olivat niin hirvittävän rumia. Ikkuna oli avoin, mutta sittenkin Ida Elisabet huomasi huoneen ilmasta, että täällä nukuttiin öisin. Ehkäpä rouva Brekke oli itsekin siitä tietoinen, sillä oli pölyttänyt niin, että ikkunaa tuskin voitiin pitää auki –.

Ida Elisabetille osoitettiin paikka vanhassa koivusohvassa, jonka päällinen oli kauhtunutta keltakukallista samettia – hän ei voinut olla ajattelematta, miten kaunis tuo sohva olisi, jos se jälleen saisi oikean päällisen, jouhikangasta tai kotikutoista, – hän ja Tryggve olivat jo keskustelleet huonekaluista joita he ostaisivat. Mutta hän oli tuskin istuutunut, kun hänen jo piti nousta tervehtimään – neljä lasta astui sisään.

He olivat harvinaisen sieviä pikkutytöt, Marit ja Signe, aivan silmäänpistävän kauniita. Ja nuorin poika, Borger, joka oli Carlia muutamia kuukausia nuorempi – Ida Elisabet tunsi pistoksen sydämessään huomatessaan, että poika hyvinkin oli päätä pitempi, solakka ja kaunisvartaloinen, ja iho niin ruskea ja ruusunpunainen kuin Åkeröm-omenat. Samassa silmänräpäyksessä häivähti hänen sielussaan kuin jonkin ihanan tuskan varjo – ehkäpä hänenkin ympärillään olisi joskus samanlaisia kauniita ja voimakkaita lapsia, hänen ja Tryggen – ja ne kaksi, joita hän oli rakastanut ja joiden hyväksi hän niin kauan oli ahertanut, joutuisivat kokonaan varjoon –?

Hänen mieleensä jäi kaihertamaan kuin syvä salainen apeus – nyt kun hän näki Tryggven yhdessä omaistensa kanssa, hän ymmärsi niin selvään, että he olivat toista ihmisrotua. Ei ollut helppoa sanoa, missä se ilmeni: Ingvild ja Tryggvekin oli molemmat riistetty juurineen siitä maaperästä, jossa he olivat kasvaneet, aivan samoin kuin hän itsekin. Myöskin Tryggven oli ollut pakko seisoa omilla jaloillaan aivan varhaisnuoruudesta saakka: hänen perintöosuutensa oli kiinnitetty taloon, ja kun Brekke sitten meni nurin, meni sekin hukkaan. Ingvildin elämä oli ollut monessa suhteessa samanlaista kuin hänen omansa; hänkin oli puolustanut kotiaan lapsia varten niinkuin puolustetaan rintavarustusta, häädettynä pieneen huoneeseen niiden huoneiden taakse, joissa hän liikkui vieraitten parissa ja suoritti työnsä; Ingvildinkin oli ollut pakko elää yhteiselämää ja yksityiselämää lastensa kanssa aivan kuin sen elämän laidoilla, jota hänen täytyi kestää elättääkseen lapsensa; myöskin Ingvild Brekken oli täytynyt astua miehen tilalle, sen vuoksi että hän oli valinnut väärin ja sitoutunut mieheen, joka oli hulttio. Mutta voi hyvä Jumala, kuinka erilaiseksi hän tunsi itsensä –.

Hän tunsi erilaisuuden aivan ruumiillisesti, suorastaan luustoaan myöten – kaikki hänen omat nikamansa olivat putkimaisen ohuet ja pitkät, pääkallo kapea, ohimot kuopilla ja ohuet ja alaleuka hento, niin että se muodosti pitkän suorakulmion. Hän ei ollut voimakas muuta kuin niin, että oli sitkeä kestämään ja voittamaan vastukset. Toksvoldeilla taas oli otsaa puskemaan, hartioita, joille voi paljon sälyttää, mutta nuo kauniit päät olivat jotenkuten kulmikkaita, tukankasvu tuuhea ja pikkukiharaiset hiukset kimmelsivät ruskean kullankarvaisina. Heidän harmaansiniset silmänsä eivät olleet kovat, kaukana siitä, mutta silloinkin, kun ne lempeimmin katsoivat, ne voivat olla näkemättä sitä, mitä ne eivät tahtoneet nähdä, ja heidän hienopiirteisten kapeitten huuliensa vaiheilla viipyi itsepäisyyden piirre. Heidän luonteissaan oli jotakin uhittelevaa – hänessäkin, Ida Elisabetissa, oli ollut paljon uhittelevaa, mutta häntä se ei voinut vapauttaa näkemästä sitä, mitä hän ei tahtonut nähdä, näkemästä siinä, missä hän mieluimmin olisi tahtonut umpimähkään tuomita, mitään ymmärtämättä.

Mutta samassa hän tunsi miltei tuskaista kaipuuta saada kuulua Tryggvelle kokonaan ja kaikkineen. Että Tryggve ottaisi hänet ja olisi yhtä hänen kanssaan – ennemmin ei hän saisi turvaa kaikilta niiltä varjoilta, joiden hän vaistosi liikkuvan heidän välillään. Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä eräs isän käyttämä hirvittävän karkea sanonta, mutta sen kauheus oli aivan kuin kulunut pois; nyt ei se tarkoittanut muuta kuin niin ehdotonta ja kiinteää läheisyyttä, ettei henkäyskään saattaisi tunkeutua kahden ihmisen väliin, jotka eivät saaneet enää joutua erilleen toisistaan.

"Niin, tiedät kai että Kari on täällä?" kysyi rouva Brekke. Tavassa, jolla hän sen sanoi, oli jotain merkillisen varovaa.

"Ei mutta –?"

"Niin, hän tuli eilen päivällä. Vähän sen jälkeen kun olit soittanut. Hän matkustaa kyllä edelleen tänään, kuuden junassa. Osloon. Hän on ottanut paikan sieltä. Apulaisena."

"Mutta mitä sinä kerrot!" Tryggve laski piipun kädestään ja istui ja katseli sisartaan. "Se on kai väliaikainen toimi?" kysyi hän varovaisesti.

"Kuulosti kuin hän aikoisi olla siellä talven yli", sanoi Ingvild Brekke pidättyvästi.

"Sehän on merkillisintä, mitä olen kuullut –."

Kari Presttangenin piti viettää häänsä lokakuussa; hän oli matkustanut kotiin heti juhannuksen jälkeen järjestämään myötäjäisiään ja muita asioita, ja eräs toinen – tällä kertaa miehinen hammaslääkäri – oli ottanut haltuunsa hänen asiakaspiirinsä asemakylässä –.

Toksvold istui ja näytti kuin hän olisi harkinnut syvällisesti ja kauan.

"Ei kai tämä sentään merkitse että Sigurdin ja hänen välinsä ovat poikki?" kysyi hän matalalla äänellä.

Ingvild Brekke lennätti vieraaseen nopean katseen silmälasiensa yli. "Kai se sitä tietää", sanoi hän lyhyesti ja matalasti.

"Enpä ole hullumpaa kuullut –!"

"Hän ei kai mielestään ollut kyllin rakastunut mieheen", sanoi Ingvild kuin äsken. "Ja silloin oli tämä kai paras ratkaisu –"

"Se on pahinta, mitä olen kuullut", kertasi veli.

"Niin, saathan tavata hänet päivällispöydässä."

Oli kuin ajatus ei erikoisesti olisi häntä ihastuttanut.

– Lapset tulla kolistelivat portaita ylös ja törmäsivät sisään – he olivat livahtaneet ulos kahvinjuonnin aikana eikä kukaan ollut sitä juuri huomannut. Hengästyneinä he huusivat suunvuoroa odottamatta että Burman oli karannut! He olivat olleet puuvajassa ja katselleet, kuinka Borger rakensi itselleen kanoottia, ja he olivat Nitoneet koiran ulkopuolelle vajan seinään, ja silloin oli Jokin toinen koira tullut sisään ja Burman oli riuhtonut Itsensä irti ja juossut tiehensä toisen koiran mukana, eikä Carl saanut sitä enää kiinni –.

Puhuttuaan sinne ja tänne ja toruttuaan Carlia ja Borgeria ja Signeä oikein perin pohjin Tryggve Toksvold selitti, että heidän oli mentävä ulos ja koetettava saada koira kiinni – sehän saattaisi muuten tarttua johonkin ja kuristua, juostessaan tuolla tavoin nuora perässään: "Sinäkin saat tulla, Ida – se kai tulee helpommin, jos sinä sitä kutsut."

Portin ulkopuolella lapset juoksivat eri suuntiin – Carl itki, kulkea kompuroidessaan Borgerin perässä, mutta molemmat Brekket olivat silmin nähtävästi hyvin innoissaan ja valtavan touhukkaita.

Toksvold ja Ida Elisabet harhailivat katua ylös ja toista alas. Ida ei koskaan ollut nähnyt kaupunkia, joka hänen mielestään olisi ollut niin epäviihtyisä. He kulkivat suuren erämaantuntuisen torin poikki, jota rumat matalat rakennukset reunustivat – koko asutus oli jollakin tavoin merkillisen kutistettua –, leveitä, huonosti hoidettuja katuja, joiden varsilla oli matalia ja taas korkeita taloja ja lankkuaitoja ja palomuureja, kaikki niin sikinsokin, että talorivit muistuttivat pilaantuneita hammasrivejä. Kunnes katu sitten äkkiä avartui näköalaksi Mjøsalle, jonka aallot velloivat harmaina ja vihreinä auringonvalossa ja pilvien varjossa avoimen, levottoman syystaivaan alla.

Eikä tietenkään ollut hauskaa maleksia näin ja etsiä karannutta koiranpenikkaa. Tryggve ei saattanut hillitä itseään, vaan teki huomautuksia – ja olihan totta, että Burman oli surkean huonosti kasvatettu, ja se oli vahinko, sillä pentu oli harvinaisen hieno rotunsa edustaja, ja Ida Elisabet oli monta kertaa itse pahoitellut asiantilaa. Hänhän kyllä tiesi, kuinka koiraa olisi pitänyt kasvattaa, mutta kun kerran hänellä ei ollut aikaa ottaa sitä huolekseen, ja se alituisesti oli kahden pikkupojan hallussa, niin –. He eivät muuten nähneet sitä vilaukseltakaan –.

Mutta Ida Elisabet tiesi hyvin ettei se ollut syynä. He olivat pahalla tuulella eikä heillä ollut mitään puhumista toisilleen – ei muuta kuin valituksia koiran vuoksi ja arveluita, mihin se oli voinut joutua –.

Ja Carl tulisi kai ihan epätoivoiseksi, ja Tryggve olisi harmissaan, jos heidän pitäisi lähteä matkaan illalla löytämättä Burmania –

– ja siinä se tuli heitä vastaan erään kulman takaa, nuora ojossa ja nuoran toisessa päässä Signe Brekke. Tytön kasvot hehkuivat ja kiharat hulmusivat silmillä – innosta säteillen hän alkoi kertoa, lyöttäytyessään toisten seuraan. Kunnes hän antoi nuoran Ida Elisabetille, pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja hengähti syvään: hänen piti juosta hakemaan poikia –.

Ida Elisabet katsahti hänen jälkeensä – tyttö oli kahdentoista, pitkäsäärinen ja komea; oli suorastaan viehättävää nähdä tuo nuori väkevä lapsenruumis täydessä juoksussa. Eihän ollut tapahtunut mitään, josta kannatti olla niin pahoillaan –.

"Niin, saat antaa sille aika rökityksen, kun tulemme kotiin", sanoi Toksvold koirasta.

"Niin." Koiraressukka, eihän se saa juosta vapaana koko suvena. Mutta Burman ajoi lampaita –.

Samalla kadulla, jonka varrella täysihoitola sijaitsi, punaisessa tiilirakennuksessa, tuli Kari Presttangen pitkin askelin heitä vastaan. Ida Elisabet tunsi hänet heti käynnistä, mutta näki myös, että neiti oli jollain tavoin muuttunut: oli tullut paljon kauniimmaksi –.

Hän oli solakampi eikä niin holtiton, räätälinmallisessa mustassa kävelypuvussa; kookas nuori tyttö vaikutti nyt jollain tavoin elegantilta, ja se eleganssi oli hänen omaa tyyliään eikä kenenkään toisen. Hänellä oli päässä pieni musta olkihattu, lieri taivutettuna korkealle otsalta; se myötäytyi kerrankin kiinteästi hänen päähänsä, kohoten kuin mikäkin sysimusta tiaara hänen hehkeän vaaleilta, jykeväpiirteisiltä kasvoiltaan. Hän tervehti heitä – hyvin hiljaa ja tyynesti – ja olihan heillä koira puheenaiheena.

Ingvild Brekke vei Ida Elisabetin tyhjään vierashuoneeseen – ehkäpä Ida tahtoi hiukan siistiä asuaan päivälliseksi.

Hän irrotti tukkalaitteensa, kampasi hiuksensa ja katseli sillä välin peilikuvaansa. Hän oli paljon kaunistunut tämän viime vuoden aikana, oli aivan kuin hänen kasvonsa olisivat heränneet. Ja samoin hiukset – hänen tukkansa oli tullut täyteläisemmäksi ja oli aivan kuin saanut uutta elinvoimaa; sillä oli jälleen hopeanvaalea kiiltonsa, ja pitkät kiehkurat eivät enää olleet kimmottomat – Ida Elisabet ravisti hiuksiaan niin että ne kähertyivät kasvojen molemmin puolin.

Samassa ilmestyi Kari Presttangen ovelle, pysähtyi ja mumisi jonkin anteeksipyynnön – hän ei ollut koputtanut oveen. Kohta sen jälkeen hän tuli lähemmäksi ja seisoi niin, että Ida Elisabet näki hänen silmänsä suoraan omien kasvojensa takana peilissä.

"Tiedättekö, rouva Braatø – teille kai sopisi tavattoman hyvin, jos leikkauttaisitte hiuksenne puolipitkiksi, kuten nyt on muodissa –. Teillähän on niin pitkä, kaunis kaulakin – ja antaisitte sen vapaasti valua olkapäille –."

Ida Elisabet oli juuri ajatellut samaa. Alkaessaan kietoa kokoon hiuksiaan kiinnittääkseen ne nutturalle niskaan hän hymyili takanaan seisovalle hammaslääkärineidille:

"Tiedättekö, ei sellainen kampaus ole minua varten – hiukset olisivat aina tiellä seisoessani kumarassa päivät pitkät ja leikatessani ja sovitellessani –."

"Se on totta. Mutta –. Nythän te lopetatte neulomisen! Ja voitte paremmin ottaa huomioon oman makunne ja kaiken –"

Silmissä hänen takanaan peilissä oli merkillinen ilme – eräänlainen kristallinkirkas tuijottava ihmettely. Jälleen Ida Elisabet muisti vauhkoa valakkaa, joka heillä oli ollut Vallervikenissä.

"Enhän minä silti aio laiskotella, siitä voitte olla varma. Polkkatukka ei sovi naisille, joilla on paljon hommaa –."

"Ei tietysti. Niinhän se on." Toinen väistyi ja katosi peilistä. Ida Elisabet kuuli, että hän kaatoi vettä pesuvatiin.

Ida Elisabet sai hiuksensa kuntoon, mutta aina silloin tällöin hän ummisti vaistomaisesti silmänsä. – Hänhän oli oikeastaan tietänyt sen kaiken aikaa. Tryggvenhän Kari olisi tahtonut – oli kai jo aikoja tahtonut. Ja Kari oli ehkä ymmärtänyt melkein ennen kuin he itse, minnepäin asiat kallistuivat. – Sen vuoksi hän oli myöntynyt toisen kosintaan, oli koettanut – mutta sitten se ei kuitenkaan käynyt. Hän oli kokenut tänä kesänä jotakin, joka oli hänet muuttanut. Ja mikä sitten tulos mahtoikaan olla, Ida Elisabet tajusi jotakin, joka häntä liikutti: Kari ei tahtonut kenellekään pahaa, vaikka hän huomasi itse menettäneensä pelin. Hän oli varmasti niitä, jotka ehkä eivät juuri kelpaa taistelemaan, siihen he ovat liian herkkähermoisia tai intohimoisia, mutta vastoinkäymisensä he kantavat, sen vuoksi etteivät he koskaan anna itselleen lupaa valittaa.

"Minä olen itse puolestani ajatellut samaa", sanoi Kari Presttangen pesutelineen luota. "Luulenpa että leikkautan hiukseni, kun tulen Osloon. Näin on niin raskasta –"

Ja Ida Elisabetista tuntui että tämä erikoinen neitonen oli salaisesti tarkoittanut jotakin kantaessaan kultaista palmikkokruunuaan, jota hän enää ei tahtonut kantaa.

"Voi ei, älkää tehkö sitä, neiti Presttangen. Sehän olisi sääli –." Mutta sanottuaan niin Ida Elisabetista tuntui pahalta – aivan kuin sanoissa olisi piillyt jokin ennustus, hän ei tietänyt mikä –.

Tunnelma päivällispöydässä oli lähinnä painostava, eikä se juuri muuttunut vilkkaammaksi heidän jälkeenpäin vetäydyttyään omalle puolelleen. He joivat kahvin – ja Ida Elisabet tunsi yhtäkkiä aivan kuin sielullista närkästystä – aina kun hän oli ollut pahoillaan jostakin, oli hänen täytynyt juoda kahvia jonkun seurassa, Tryggve hävisi saliin – siellä istui joku, jonka hän tunsi. Ja hän jäi sinne, kunnes oli aika saattaa Kari Presttangen asemalle. Myöskin Ingvild tahtoi saattaa serkkuansa. Ida Elisabet jäi istumaan yksikseen parin kuluneen ja ryppyisen kuvalehden pariin. Hän selaili niitä ikävystyneenä; ne toivat mieleen lääkärin odotushuoneen ilman.

Apu tuli, kun Carl ja Borger syöksyivät sisään; Tryggve-poikanen taapersi perässä. Merkillistä, mutta oli aivan kuin nuo kaksi samanikäistä poikaa olisivat tulleet mainiosti toimeen yhdessä. Kuulosti kuin Borger kernaasti olisi halunnut tulla heidän kanssaan – hän ei koskaan ollut tehnyt niin pitkää automatkaa.

"Jos äiti antaa sinulle luvan", ehdotti Ida Elisabet, "saat kernaasti maata meillä. Sedästä se varmasti olisi hauskaa. Voithan hyvin palata yksin junassa huomenna – olethan jo niin iso –."

Borgerin riemu vaikutti elähdyttävästi koko seuraan, toisten palattua asemalta. Heidänkin oli kohta ajettava kotiinpäin, ja odotusaika kului miltei tykkänään Borgerin matkavarusteluihin – sillä Ida Elisabet ehdotti että poika samalla voisi jäädä heille koko siksi viikoksi, mikä kesälomasta oli jäljellä. Sekä Tryggve että sisar olivat nähtävästi hyvillään siitä, että hän kutsui Borgerin luokseen.

Ilma oli hiukan niin ja näin, kun heidän piti lähteä – pohjoisessa vallan sakeaa – niin että Toksvold heti alussa nosti kuomun, vaikka pojat panivat vastaan. Burman tuotiin ulos puuvajasta, Ingvild Brekke antoi pojalleen joitakin viimeisiä neuvoja, ja Ida Elisabet kiitti vielä kerran puolestaan. Sitten he ajoivat. Ja niin oli siitäkin päästy!

Tryggve ja Ida Elisabet istuivat vierekkäin, melkein äänettöminä – he eivät muuten ehtineet ajaa kuin peninkulman, ennen kuin he joutuivat keskelle sadekuuroja, niin että vesi valui pitkin tuulilasia ja roiskui siitä heidän silmilleen. "Oikea sudenilma! Ettet vain vilustu, Ida –." "En toki, mutta mitenkähän tuolla takana oleville oikein käy. Käärikää nyt hyvin ympärillenne, pojat!"

"Oli niin hauskaa että keksit sen – pyytää Borgeria mukaan. Ingvild oli siitä hyvin mielissään."

"No mutta, rakas – ymmärräthän että se oli hauskaa minulle itsellenikin."

Sade taukosi heidän päästyään laaksoon. Taivas oli komea auringonlaskun puolella; se loisti ja paloi kullan kaikissa vivahduksissa tummansinisten ja kuonan ruskeiden pilviriekaleiden alla. Kun aurinko oli painunut tunturiseinän taakse, muuttui puna kuparinkarvaiseksi ja purppuraksi, ja pienet irtautuneet pilvenhattarat ajautuivat selkenevälle taivaanlaelle, vaalean ruusunpunaisina, kunnes ne sulautuivat ja haipuivat sinivihreään autereeseen, jossa tähdet alkoivat syttyä. Ida Elisabet istui ja katseli jokea, joka virtasi ja kuvasteli taivaan punaloistoa – mutta ilma oli viilentynyt hirveästi.

Nuo kolme poikaa olivat puolittain liukuneet alas istuimelta ja nukkuivat yhdessä rykelmässä kuin koiranpentupesue, heidän saavuttuaan perille Vikeriin. Oli jo miltei umpipimeä – hänen pienestä puutarhastaan loistivat floksien raskaat kukkatertut ja tuoksuivat kylmässä, sateenkyllästämässä ilmassa. Taivas oli nyt selkeä, vain jotkut viimeiset mustat pilvenriekaleet uivat sitruunanvihertävässä ilmassa matalalla tunturinharjun yllä, Ida Elisabetin luotsatessa unenpöpperöiset ja palelevat pojat katon alle.

Hänelle tuli yhtä ja toista hommaa, lasten piti saada ruokaa, puhtaat lakanat oli otettava esiin vierasta varten ja Tryggven vuode laitettava kuntoon pojalle. Tryggve-poju sai maata nämä yöt hänen vieressään sohvalla – onneksi se oli syvä ja leveä.

Ida Elisabet oli saanut 'miehistönsä' levolle ja oli juuri riisuutumaisillaan, kun koira kohentautui ja alkoi räyskyttää. Hänen ruudulleen koputettiin – Tryggve Toksvold oli puutarhassa. "Tule hiukan ulos", pyysi mies, kun Ida Elisabet raotti ikkunaa. "Mutta pue hyvin yllesi – täällä on hyytävän kylmää."

Ida Elisabet kietoi ympärilleen suuren valkoisen neulotun hartiahuivinsa ja hiipi poikainhuoneen ja keittiön läpi ruokakomeroon ja sieltä pienen takaoven kautta puutarhaan. Nyt oli ystävä ottamassa vastaan hänen hypätessään, niin ettei hänen tarvinnut astua lahonneille porrasaskelmille. Ja ystävä puristi häntä vastaansa – lujasti, ihanasti ja kauan.

Oli aivan pimeää nyt ja säteilevän tähtikirkasta vain pohjoisessa viipyi vaalea valoraita taivaanrannalla. Vanhojen omenapuiden alla oli koleaa ja kosteaa.

"Väsynytkö?" Tryggve suuteli häntä suulle monen monta kertaa. Mutta kun hän sitten päästi irti, oli kuin hän olisi tahtonut unohtaa jotakin, mutta huomasi ettei se auttanut –.

"Kieltämättä ei se ollut oikein onnistunut", sanoi hän matalalla äänellä. "Nimittäin matkamme."

"Nii-in." Ida Elisabet pysähtyi irrottaakseen hartialiinan ripsuja pensaasta, jonka oksiin ne olivat takertuneet. "Siellähän tapahtui yhtä ja toista – joka ei kuulunut ohjelmaan, niin että –."

"Voi Ida!" Tryggve tarttui häneen taas ja rutisti rintaansa vasten. "Herra Jumala mitenkä toivoisinkaan saada nukkua luonasi tänä yönä", kuiskasi hän Ida Elisabetin korvaan. "Etkö sinäkin toivoisi sitä –. Että voisin olla luonasi yöllä?"

Nojaten kämmenpohjiaan miehen hartioihin, joiden muodot hän tunsi kankaan alta, Ida Elisabet puristui Tryggven syliin ja nyökäytti päätään tämän rintaa vasten, niin että miehen täytyi se tuntea pimeässä. – Jos olisin nuori tyttö, voisin sanoa "toivoisin". Ja sanoa, kuinka kaipaan – kuinka olen usein kaivannut sinua –

Tryggven toinen käsi harhaili hartiahuivin alla, liukui leningin kaula-aukkoon, kunnes se pysähtyi hänen toiselle rinnalleen – joka oli kylmä ja kiinteä.

"Voi Ida, omani!"

Ida Elisabet puristui lujemmin häntä vastaan, niin että miehen käsi oikein painautui pehmeään lihaan. Uh, sinä et saa huomata, ettei poveni enää ole kiinteä ja nuori. – Voi, kunpa olisin saanut olla nuori tavatessani sinut –

"Minä rakastan sinua", kuiskasi hän miehen rintaa päin, "tietäisitpä miten sinua rakastan, Tryggve –."

On mahdotonta saada neljää lasta niin, ettei se jätä merkkejä. – Etkö ehkä usko että olen sitä murehtinut, ollut onneton sen johdosta –. Olisin niin mielelläni ollut kaunis sinua varten – nuori ja joustava ja kulumaton. On mahdotonta päästä kaikesta, minkä minä olen läpikäynyt, sen jättämättä merkkejään. Voi mitenkä tahtoisinkaan unohtaa paljon siitä, mitä tiedän. Tahtoisin niin mielelläni uskoa niin paljoon – elämään ja kaikkeen siihen – mutta en voi; täytyy vain olla uskovinaan. Niin paljon olisi onnellisemmin, ellei tietäisi –.

"Sano jos on vilu", kuiskasi Tryggve. "Tahdotko mennä sisään jo –?"

"En–en! Haluan kernaasti että viivyt vielä hetken –.

"Voi etten saanut tavata sinua ennen –. Viisitoista vuotta sitten. Vaikka se silloinkin jo olisi ollut liian myöhään. Sekä liian myöhään että liian varhain. Sillä olinhan jo antanut Fritiofin tärvellä itseni, enkä vielä ollut suorittanut mitään, jotta olisin tuntenut: olen hyvittänyt virheeni. Sillä sellaista asiaa ei ihminen voi voittaa, ennen kuin tuntee, että on itse hyvittänyt tekonsa. Sillä katsos, nyt sinä jo voit käyttää minua, tiedän sen. Mutta sellainen kuluttaa – ensin alas tuhkaan, ja sitten ylös siitä. Kulunut minä olen, nyt kun sinä vihdoinkin minut saat – ja sinä olet ainokainen, jonka oma minun aina olisi pitänyt olla –.

"Eihän se kaikki mitään merkitse, eikö niin, Ida? eihän kukaan voi sanoa mitään siihen, että rakastamme toisiamme?"

"Ei. Ei. Ei."

Mutta Ida Elisabet tunsi kuin raivoa – minkä vuoksi se sattui juuri minulle? Kun niin monet toiset saavat rauhassa jäädä nuoriksi tytöiksi –. Kai hekin tuntevat ruumiinsa levottomuuden, ovat kuohuksissaan ja kärsimättömiä saadakseen repiä palasiksi kaiken sen, joka uumoilee ja hehkuu jossakin heidän sisässään, kai he kaikki kaihoavat saadakseen kokea, mitä se oikein on, joka heidän edessään kangastaa. Mutta heitä vartioidaan ja heitä estetään tekemästä tyhmyyksiä, ja joku pitää huolta, etteivät he saa noudattaa kiusausta viskata pois itseään. Kunnes he tulevat täysi-ikäisiksi ja rajuilma asettuu – he ovat kuin uusia, niin kuin vastaluotu ranta, joka kimmeltää ensi auringonpaisteessa myrskyn laannuttua. – Minua ei kukaan vartioinut, kukaan ei voinut estää Fritiofia tulemasta minun luokseni –.

"Alaston neito" oli erään kukan nimi, se johtui yhtäkkiä hänen mieleensä. Torvald Lander oli näyttänyt sen hänelle ja sanonut sen nimen – eikä Ida Elisabet koskaan voinut sitä unohtaa, vaikka hän silloin oli vain pikkutyttö, mutta Torvald oli hymyillyt niin inhottavasti. Se muistutti krokus-kukkaa ja oli hyvin vaaleansininen ja kantoi kukkaspikariaan paljaan valkoisen varren päässä, joka nousi suoraan ylös mustasta maasta – juuri sen vuoksi sillä kai oli tuo nimi, ettei sillä ollut mitään lehtiä suojanaan. Nimi oli kaunis – oli rumaa virnuilla sille.

Hitaasti he kuljeskelivat omenapuiden alla, kiinteästi toisiinsa nojautuen.

"Älä vain ajattele etten ymmärrä sitä", sanoi Tryggve hiljaa. Hänen kätensä oli yhä Ida Elisabetin rinnalla, mutta nyt se oli liikkumaton, vain sormenpäät hyväilivät aivan hiljaa. "Ettet voi –. Minä en esimerkiksi tahtoisi että he rupeaisivat vihjailemaan sinusta tuolla hotellissa. Enhän ole koskaan pyytänyt sinua jäämään myöhään luokseni, enhän olekaan, Ida?"

– "Eipä silti, monella seuduin seurataan vanhaa hyvää maan tapaa" – hän naurahti – "ja kihlattu pari elää yhdessä. Mutta se oli siihen aikaan, jolloin kihlauksen purkaminen oli suurempi häpeä kuin nykyisin se, että kotia ja lapsia pidellään niinkuin poikaviikarit pitelevät harakanmunia. Niin että siihen aikaan kihlausaika oli kuherruskautta. 'Hyväilykuukautta', kuten ruotsalainen sanoo. Eiväthän talonpojat tietäneet häämatkasta ja sen semmoisesta. Kun häät oli pidetty, kesti yhteistä kuormanvetoa koko loppuelämän. Mutta nykyään ei edes maaseudullakaan ole niin, että ne, jotka tahtovat käydä ihmisistä, kestävät loppuun –. Muistan muuten, kun kotipaikkakunnallani ensimmäistä kertaa tapahtui eräs avioero. Niin, mies oli niitä, joista edellisen vuosisadan tonttu-ukot käyttivät nimitystä vapaamielinen. Mutta piru vieköön, minä en vielä ole niin vanha, että olisin sellainen –."

He olivat tulleet aidalle, puutarhan alalaitaan. Heidän edessään yhtyi vainio hiljaa loistaen pilkkopimeään yöhön, joka täytti koko maailman. Laakson toisella puolen loisti yksinäinen valopilkku, joka teki pimeyden sitäkin syvemmäksi, mutta heidän päittensä päällä kimmelsivät taivaalla suuret tähdet yhtenä ainoana säihkyvänä tähtisumuna –.

"Tuo Karin juttu", sanoi Tryggve kiihkeästi, "ei ole minun makuuni."

Vaistomaisesti Ida Elisabet otti miehen käden rinnaltaan. Hänen sydämensä alkoi takoa – vaikka hän ei ajatellut mitään erikoista.

"Hän ei ainakaan olisi saanut pitää miestä narrinaan. Sanoa ensin 'kiitos kyllä', ja sitten 'ei', parin kuukauden kuluttua. – Enkä minä ymmärrä, että hän ennemmin haluaa maleksia juurettomana kuin mennä naimisiin ja auttaa Sigurdia, jotta tämä voisi säilyttää Galbyn suvussa –."

Ida Elisabet ei tiennyt mitä hän uskaltaisi sanoa. Hän ei tiennyt sitäkään, oliko Tryggve huomannut, miten Karin laita oikein oli. Ja hänestä tuntui oudosti että Kari oli uskonut hänelle jotakin, joten olisi ollut petos pohtia Karin asioita tämän miehen kanssa.

"Silloin kun päätettiin että minä antautuisin lakialalle", sanoi Tryggve, "elivät molemmat veljeni – eikä kukaan aavistanutkaan että Ellingin kävisi niin ja että Lauris saisi päähänsä lähteä Australiaan. Mutta tiedätkö, jos olisin osannut aavistaa, että Torstein Brekke olisi sellainen kuin oli, olisin minä ainakin yrittänyt keksiä jonkin keinon estääkseni taloa joutumasta vieraisiin käsiin. Sillä eihän ole hauskaa, että toinen toisensa jälkeen talot, jotka ikimuistoisista ajoista ovat pysyneet saman suvun hallussa, alkavat kulkea kädestä käteen."

Ida Elisabet sanoi hieman viivytellen:

"Mutta jos kerran Kari ei ole niin rakastunut tuohon mieheen –. Täytyisihän heidän välillään ainakin vallita jonkinlaisen yhteistunnon, Tryggve, jotta Karin mielestä kannattaisi –. Eihän Galby siis ole hänen sukunsa talo."

"Enhän minä saata pyytää että sinä ymmärtäisit asian." Tryggven ääni helähti ammattimaisen varmana, niin että Ida Elisabet hymyili pimeässä. "Teilläpäin ei ehkä ollut niin." Mitäpä sinä voisit siitä tietää, ajatteli Ida Elisabet, ja muisti sitä kertaa, jolloin hän oli ollut isänsä kanssa Aanstadissa. Se oli kuin menneitten maja, ja vanhukset joiden hallussa se oli, isoisän sisarenlapset, olivat kuin merkillisen masentuneita, ja jokaisessa sukupolvessa oli jonkun pitänyt lähteä kotikonnultaan. Mutta niin kauas ajassa taaksepäin kuin he muistivat, oli aina ollut heidän suvussaan joku, joka raatoi voidakseen pysyä siellä mäellä, jyrkän tunturinkupeen ja harmaan järven välissä.

"Ei niin, että kuvittelisin talonpoikia kaikkia toisia paremmiksi. Mutta heidän luulisi helpommin muistavan, että kaikki se, josta elämä on riippuvainen, tarvitsee aikaa itääkseen ja kasvaakseen ja kypsyäkseen. Lapset ja metsä ja vilja ja elukat. Siinä ei vauhdin lisääminen suuria auta. Toisin on tehdastuotteiden. Ja ilman niitä voidaan tulla toimeen, miltei kokonaan. En tarkoita sitä, että ihmiset eivät tahdo olla vailla yhtä ja toista, minäkään en mielelläni tahtoisi. Mutta jos meidän olisi pakko. Kaikki, mikä tarvitsee aikansa kehittyäkseen, on välttämätöntä. Vauhti ja ennätykset ja kaikki se – niin, tietysti se on hauskaa –. Mutta jos kaikki se, joka surisee ja kiitää aika vauhtia ympäri maata yhtäkkiä tekisi tenän ja pysähtyisi – tietysti se olisi hiukan harmittavaa. Mutta jos vuodenajat keskeyttäisivät tavallisen kulkunsa, silloin olisi kaikki lopussa!"

He olivat kääntyneet ja kulkivat hiljalleen takaisin taloa päin. Hänen molemmista keittiönikkunoistaan lankesi kultainen valo lähimmille omenapuille ja vaipui ja upposi lehvistön pimeyteen.

"Ja ihmiset, jotka ovat asuneet sellaisessa talossa syntymästä hamaan kuolemaansa saakka ja joita ne ovat opastaneet talontöihin, jotka vuorostaan ovat eläneet siellä koko pitkän elämänsä –. Ei sillä hyvä, että kun jokin talo ensin on joutunut markkinatavaraksi ja vaihtaa lakkaamatta omistajaa, se miltei aina lyödään laimin ja kadottaa arvonsa. Mutta tuontapaisen, kotitaloonsa juurtuneen suvun ihmiset tietävät kerta kaikkiaan, joko he ajattelevat sitä tai ei, että aikoja on eletty ennen heitä, ja monet kerrat koviakin aikoja, ja aina on seurannut kukoistuksen kausia, mutta hyvät ajat kestävät aina kauemmin, ja huonotkin ajat loppuvat kerran –."

"Tarkoitatko että sinun olisi pitänyt ottaa Toksvoldin talo veljesi kuoltua?"

"Ei hyödytä enää toivoa että niin olisi käynyt. Tiedäthän, kun kerran kotolaiset olivat kustantaneet koulunkäyntini, täytyi heidän saada jotakin rahastaan – tiesin, että isäkin ajatteli niin. Ja minä olin päässyt vanhan Bjørnstadin palvelukseen; hän oli tätini miehen veli. Ja Ingvildillä oli siis poika, Elling. Sittemmin, niin, sitten oli jo liian myöhä. – Mutta tarkoitan vain, että onhan Kari nainen, ja minusta hän tekee typerästi, jos hän yksinomaan lukujensa takia – ei tahdo, vaikka voisikin päästä Galbyn emännäksi – olisitpa sinä vain nähnyt talon, niin käsittäisit kyllä, mikä elämäntehtävä se olisi, kunniakas ja vastuullinen. Naiselle, joka tahtoo saada aikaan jotakin tässä maailmassa, en minä ainakaan voisi ajatella mitään parempaa –."

"Hän kai vain tarkoittaa, ettei hän ole sopiva siihen tehtävään", sanoi Ida Elisabet hiljaa. "Kun hän kerran ei ole tarpeeksi rakastunut mieheen –."

"Rakastunut, rakastunut –." Tryggve painoi häntä lujemmin itseään vasten käsivarrella, jolla hän piteli Ida Elisabetia vyötäisiltä. "Eihän se yksinomaan ole määrääjänä – eipä edes sinun ja minun välilläni, Ida. Ellemme tietäisi että tahdomme samaa, kaikessa pääasiallisessa. Että me rakastamme toisiamme, on onnellista meille, se on meidän onnemme – mutta sellainen onni on harvinainen, jonka saa ilmaiseksi. Sitä paitsi, rajaton rakastuminen voi merkitä jotakin aivan päinvastaistakin. Ingvildhän rakasti omaansa niin, ettei siinä ollut mitään määrää. Mieskin oli rakastunut häneen, ainakin aluksi. Ei, ellei ihminen voi saada kaikkea, on useimmille parempi mennä naimisiin sen kanssa, johon he voivat luottaa ja joka pyrkii samaan päämäärään, niin minä ainakin luulen."

"Tuo on melkein liiaksi vaadittua, ainakin kun ihminen on niin nuori kuin Kari. Ja kaunis. Että hänen pitäisi alistua nyt – sen sijaan että odottaisi mitä tulevaisuus kerran voi tuoda – niin, mitä tahansa." Näin sanottuaan Ida Elisabet hämärästi tunsi pelästyvänsä – minkä vuoksi sanoin niin, mitä minä oikein tarkoitin –? "Ei, tiedätkö, nyt minun alkaa tulla vilu – nyt kai minun pitää mennä sisään, Tryggve –."

"Niin, onhan jo myöhäkin." Tryggve seisoi tuokion. "Mutta kuinka maailman oikein on käyvä?" kysyi hän, ja Ida Elisabetin mielestä hänen äänensä helähti niin merkillisen viattomana. "Kun kukaan ei välitä siitä onnesta, joka on tavallaan louhittava esiin, aivan kuin vuorikaivoksesta? – Niin, sinun ja minun ei kai pitäisi puhua sellaista nyt. Mutta sinähän olet itse sanonut, Ida – sinä tunsit itsesi onnelliseksi monet kerrat, vaikka toisella tavalla, kaikkina niinä vuosina, joina sinun vain piti selvitä siitä, mistä selvittävä oli –."

Ida Elisabet veti miehen pään omien kasvojensa tasalle, niin että heidän otsansa painuivat vastakkain:

"Se on totta. Totta. Mutta tietäisitpä miten vaikeata se usein oli! Ja ilmainen onni – voi Tryggve, nyt minä en koskaan hennoisi sanoa kenellekään, ole hyvä ja luovu odottamasta sitä, ja pidä kernaammin hyvänäsi onni, jonka voit voittaa tuollaisessa kaivoslouhinnassa!"

"Herra Jumala kuinka sinä vapiset! – Olin oikein itsekäs pyytäessäni sinua ulos, yö on niin kylmä –."

"Ei ei. Tulin niin iloiseksi, mutta –."

"Niin, nyt minä menen –." Tryggve suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.

Ida Elisabet pani kätensä hänen hartioilleen:

"Älä sinäkään vaadi sitä, Tryggve. Että toiset tyytykööt ahertamaan saavuttaakseen onnensa. Kun kerran sinä ja minä –?"

Tryggve naurahti epävarmasti kesken suudelmiaan:

"En. Ei kai minun pitäisi, oma Idani!"

Tryggve auttoi Ida Elisabetia pienen takaoven kautta – Idan täytyi kiivetä kiville, jotka olivat puolittain irtautuneet kivijalasta. – Tämä päivä ei ollut mikään hyvä päivä, hän ajatteli masentuneena, seisoessaan yksinään keittiössä, vilusta jäykkänä kosteine hartialiinoineen.

Carl ja pikku vieras nukkuivat, hänen kulkiessaan poikainhuoneen läpi. Nukkuvan Borgerin näkeminen rauhoitti häntä hyvin paljon, aivan kuin poika olisi ollut panttina siitä, että Tryggven ja hänen oma maailmansa kuitenkin olivat yhdistettävissä. Mitenkä kaunis hän olikaan, Borger. – Tryggven näköinen muuten –.

Sisähuoneessa makasi hänen Pikkupojunsa – Tryggve makasi miltei poikittain makuusohvalla ja hengitti tasaisesti ja hiljaa. Pojan posket olivat kuumat ja punaiset ajomatkasta, kultainen tukka oli takkuinen ja pörröinen yölampun valossa. Kauniimpaa lasta saisi kaukaa hakea. Mutta poika oli toista rotua – rehevämpää, mutta jollakin tavoin kuin luontaista kiinteyttä vailla. Vieras tuolla toisessa huoneessa oli nukkuessaankin sen näköinen, kuin hän aina kulkisi pystypäin elämän halki, se oli hänelle luontaista. Tryggveä saisi Ida Elisabet opettaa – hän ei oikein itsekään tietänyt mihin – pysymään selkä suorana, hiipimättä ja kulkematta takateitä, vaikkakin hänen sitten olisi pakko luovia eteenpäin –.

Samassa kun Ida Elisabet paneutui makaamaan pojan viereen, tämä painui unessa häntä vastaan, ja kääriytyi sitten kokoon lämpimänä ja pehmeänä ja huokuen niinkuin pentu, joka ryömii emonsa luo.

8.

Tryggve Toksvold tahtoi Ida Elisabetin mukaansa huvimatkalle Osloon. Ida ei ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun hän aikoinaan matkusti, tullessaan Länsirannalta.

"Tarkoitatko tosiaan ettet ole käynyt esimerkiksi teatterissa kuuteen vuoteen?"

"En." Ida Elisabet nauroi. "Monet saavat tottua siihen, Tryggve."

"Mutta kuitenkin – eihän nykyaikana välimatka merkitse suuria –."

"Minä olen tarvinnut rahani muuhun, mies – enkä minä toisekseen ole voinut jättää lapsianikaan noin vain ilman muuta."

"Tuo on jo melkein liikaa hyveellisyyttä. Täytyyhän ihmisen hiukan ajatella itseäänkin." Ja sitten hän päätti: he matkustaisivat sinne syksymmällä ja juhlisivat yhdessä. Ja tekisivät joitakin ostoksia. "Täytyyhän sinun totisesti saada pieni huviretki sinunkin."

Tryggve suunnitteli kaupunginmatkaa, niin että Ida Elisabet tunsi kurkkuaan kurovan, kun hän myöhemmin kulki itsekseen ja muisteli Tryggven ilmettä tämän puhuessa. Oli kuin Ida Elisabet ei oikein olisi voinut uskoa – että oli olemassa eräs, joka iloitsi kuin lapsi, puhtaasti ja kirkkaasti ja ilman taka-ajatuksia, että saisi juhlia ja huvittaa ja hauskuuttaa häntä.

Tämä oli vaikeaa, tämä suhde, johon hän oli joutunut: olla rakastettunsa ja lastensa välissä. Tryggve piti lapsista, hän sanoi sen, ja se oli totta, Ida Elisabet oli nähnyt sen sinä viikkona, kun Borger oli täällä. Tryggve vei lapset elokuviin, hän oli vienyt heidät kaikki autollaan tunturille – he olivat lähteneet lauantaina konttoriajan jälkeen, ja viipyivät sunnuntai-iltaan, ja he olivat sytyttäneet nuotion ja poimineet muuraimia ja kalastaneet. Borgerilla oli ollut mukana kalastusvehkeet, ja Tryggve oli lahjoittanut Carlille oikein hienon ongenvavan ja tahtoi opettaa poikaa – oli ottanut mukaansa molemmat pikkumiehet iltaisin Vaadøla-joelle. Uh, mutta tuo tuollainen ei ollenkaan sopinut Carlille. Kaikki kävi jotenkuten niin kauan kuin Borger oli täällä; Carl oli niin innostunut tähän uuteen, siihen että samanikäinen ystävä oli vierailulla hänen luonaan, ja hän miltei jumaloi Borgeria. Mutta hän ei ollenkaan suostunut siihen, että häntä koetti opettaa täysikasvuinen, joka oli äidin ystävä, yli lasten päitten. Ida Elisabet pelkäsi jo etukäteen talvea, jolloin Tryggve Toksvold ryhtyisi toteuttamaan aikomustaan tehdä hänen pojistaan ulkoilmaihmisiä.

Sillä niin kuin asiat olivat, he olivat täynnä vastustushalua miestä kohtaan, josta piti tulla heidän isäpuolensa – sillä sen kai he kyllä olivat ymmärtäneet, mikäli eivät olleet kuulleet ihmisten siitä puhuvan. Ja huomatessaan, kuinka oli yhtä ja toista, jota Tryggve ei ollenkaan ymmärtänyt, tajusi Ida Elisabet, kuinka paljon hän itse oli ymmärtänyt ja toiminut vaistonsa mukaan, mikäli asia koski poikia. Carl oli oikea kamariherra luonteeltaan. Hän tahtoi kyllä mielellään ollut äidin apuna puutarhassa tai juosta hänen asioitaan tai juosta koiran mukana tai aikailla Vikerillä. Mutta olla ulkona noin vain huvin vuoksi tai liikuttaa ruumistaan pelkästään urheilutarkoituksessa – ei, siihen ei mikään maailman mahti koskaan saisi Carlia, ja kaikkein vähimmin pystyisi siihen Tryggve Toksvold. Kun Carlilla ei ollut mitään erikoista tekemistä ulkona, tahtoi hän vain istua ja piirustaa ja lukea, ja kävi happameksi kuin etikka, ellei saanut olla rauhassa.

Ja pikkuista Kili-Pukkia oli mahdotonta saada mihinkään, jos häneen suhtautui liian juhlallisesti. Oli niin äärettömän tarpeetonta tulla ankaraksi ja juhlalliseksi, kun poika alkoi sepitellä – hän vain pelästyi ja alkoi keksiä yhä hurjempia juttuja ja valheita ensimmäisten sepitelmiensä tueksi. Mutta kun Ida Elisabet nauroi ja oli aivan niin kuin ei edes olisi ymmärtänyt, että poika olisi tarkoittanutkaan juttujaan oikein toden kannalta, päinvastoin – ja he olivat oikein yksimielisiä että nyt Tryggve vain leikitteli ja hullutteli, noin vain huvin vuoksi – niin, silloin alkoi poika puhua totta ja selitteli asiat kunnollisesti, niin hyvin kuin kykeni, koska hänen siis oli saatava äiti todella uskomaan puheitaan. Ja niin oli kaikessa muussakin – olipa sitten kysymys saada olla mukana korttipelissä tai poimia marjoja ja herneitä äidille tai potkia jalkapalloa Vikerin poikien kanssa – jos Tryggve vain tahtoi leukailla ja temppuilla, auttoi kohta, kun hänet työnsi pois ja sanoi että nyt me isot ihmiset tahdomme tehdä sitä tai tätä, ja sen vuoksi emme tahdo mukaan tuollaista pikkuista sylivauvaa, joka vain haluaa leikitellä. Mutta Tryggve Toksvold puhui vakavasti pojan kanssa: poika, joka tahtoo käydä miehestä, ei lasketteli pikkuvalheita, ei kehuskele eikä saa olla niin häilyväinen.

"Sinä tiedät hyvin, Ida", sanoi hän vakavasti, "minä en koeta saada pojista toista kuin sinä itse koetat. Haluaisin vain että heistä tulisi kunnon ihmisiä. Olemmehan yksimielisiä, sinä ja minä, siitä, mitä heidän on pidettävä kunniassa tässä maailmassa. Ja lähtökohtani on, että sinä luotat minuun, kun kerran olen antanut sinulle sanani, että olen kaikessa sellainen poikiasi kohtaan kuin olisin omille pojilleni."

Se oli kyllä totta. Mutta on äärettömän suuri ero, jos lapset oppivat jotakin äidiltään, josta he tietävät, vaistomaisesti tai tietoisesti, että kaikki, mitä hän on ja toimii ja tekee, loppujen lopuksi tarkoittaa yksinomaisena päämaalinaan vain lasten hyvää ja heidän onneaan, tai jos he oppivat samaa vieraan välityksellä, jolla on tietyt mielipiteensä siitä, kuinka heitä on kasvatettava – vaikka lapset tavallaan ymmärtäisivät, että tuo vieras tahtoo heille hyvää ja vieläpä tarkoittaa heidän parastaankin, kaiken sen muun ohessa, mitä hän myös tarkoittaa.

Eikä sekään auttanut, että hän tahtoi olla heille niin, kuin he olisivat hänen omia poikiaan. Hänen tapansa Borgeria kohtaan oli hänen luonnollinen tapansa poikaa kohtaan, josta hän piti, ja Borgerin koko olemus ikään kuin vastasi miehen omaa olemusta. Tryggve oli lapsirakas, mutta samalla tavalla kuin hän yleensäkin rakasti ihmisiä: sellaisille, joista hän piti tai joita hän ymmärsi tai kunnioitti, hän oli mitä parhain ystävä, uskollinen ja hienotunteinen, herkkävaistoinen ja hieno milloin auttaminen tuli kysymykseen, iloinen voidessaan uhrata jotakin. Uhri oli muuten niitä sanoja, joita hän inhosi, eikä hän varmastikaan itse tuntenut uhrautuvansa silloinkaan, kun hän enimmän uhrasi, niin kuin ihmisten on tapa sanoa, sellaisten hyväksi, joita kohtaan hän tunsi ystävyyttä. Eikä hän uhrautunut muitten puolesta.

Eihän maailmassa muuten olekaan niin varsin monta, jotka pitävät lapsista, ovatpa ne sitten millaisia hyvänsä. Ida Elisabetista oli aina kuulostanut hiukan opettajatarmaiselta, noin Borghild Braatømäiseltä, milloin joku sitä väitti. Lapset ovat aivan yhtä erilaiset omassa laadussaan kuin aikaihmiset, ja ihmiset, jotka näkevät lapset senlaatuisina, jollaisia he todella ovat, eivät mitenkään voi pitää heistä kaikista, niin kuin he eivät voi pitää kaikista aikuisistakaan. – Kunnon ihmiset suhtautuvat tietyllä hienotunteisuudella kaikkiin lapsiin juuri siksi, että ne ovat lapsia: eivät tule toimeen omin päin, eivät voi puolustautua eivätkä useinkaan ymmärrä mitään. Mutta ellei ihminen usko, että kaikkia on rakastettava jostakin mystillisestä tai uskonnollisesta syystä, on hänen totisesti aiheetonta rakastaa kaikkia lapsia, ainakin, mikäli hän todella hiukan tuntee lapsia.

Tryggve Toksvoldille tuli esteitä kerta kerran jälkeen, niin että oli jo lokakuu, ennen kuin hän ja Ida Elisabet pääsivät lähtemään Oslon matkalleen. Mutta heidän lähtöpäivänään oli säteilevä syyssää – sininen, valkohaituvainen taivas oli korkea ja kuulas, puut loistivat ja komeilivat keltaisessa ja punaisessa lehtipuvussaan, mutta latvat piirtyivät jo niin kevyinä ilmaa vasten, ja niiden alla oli mäki vaaleanaan pudonneita lehtiä; pieniä kullankeltaisia koivunlehtiä oli aivan kuin siroteltu kaikkialle vihreälle niitylle, jossa lehmät kulkivat laitumella.

Tryggven nuorin sisar oli naimisissa erään sanomalehdentoimittaja Mosgaardin kanssa Oslossa. Mosgaard oli kuulunut erään paikallislehden toimitukseen heidän kotiseudullaan, silloin kun Anne Toksvold tutustui häneen. Nyt hän oli erään ammatillisen aikakauslehden pää ja päivälehden avustaja, ja vaimo kirjoitteli lauantainumeron lastenosastoon – heillä ei ollut lapsia.

"Minä olen aina pitänyt paljon enemmän Ingvildistä kuin Annesta. Anne on aina niin hyvin osannut pitää puoliaan ja saanut juuri niin kuin hän on tahtonutkin saada. Niin, isä hemmottelikin häntä niin paljon kuin jaksoi. Me saimme selkäämme ilman muuta. Lauris ja minä, jos vain osoitimmekin Annea."

Heidät kutsuttiin Mosgaardille heti ensi päivinä saavuttuaan kaupunkiin. Mosgaardit asuivat hyvin kaukana Drammensveieniin päin, Stabekkin takana. Heidän huvilansa oli erään sivutien varrella – pieni lakanpunainen uusasiallinen asumus pienen puutarhan huipulla, joka vietti vahvasti tietä päin ja joka kauttaaltaan oli rakennettu kiviportaiden ja suurien kivien varaan; harmaiksi paleltuneita kalliokasveja oli joka lomassa. Siellä ei ollut yhtäkään niin korkeata pensasta, että kunnon kissa olisi voinut kätkeytyä sen taakse.

Anne ja Frits Mosgaard olivat muuten oikein herttaisia heitä kohtaan. Anne muistutti paljonkin toisia sisaruksiaan, mutta hänen laatunsa oli jotenkuten toinen – loistavan hyvin hoidettu tukka oli rohkeasti vinoon leikattu ja silmäkulmat ja huulet tehostetut. Hänen vartalonsa oli viehättävän solakka, ja hän oli "chic" ylhäältä alas asti. Ida Elisabetista oli tavallaan rauhoittavaa tavata joku tästä suvusta, joka oli voinut muuttaa laatuaan – siltä ainakin näytti. Mutta hän piti enemmän Ingvild Brekkestä, jonka harmahtava tukka törrötti pään ympäri ja jolla oli terässankaiset silmälasit ja vartalo kuin keittiöihmisen – ja jonka olemus oli kohteliaasti pidättyvä tuntematonta suuruutta kohtaan, jonka kanssa veli nähtävästi aikoi naimisiin –, kuin tuosta sievästä vilkkaasta rouvasta, joka tuli häntä vastaan niin sydämellisesti ja esitti lähempää tuttavuutta heti, kun mies oli kaatanut punaviiniä laseihin ja lausunut vieraat tervetulleiksi.

Heidän kotinsa oli tavallaan viihtyisäkin. Arkihuoneen eräs kulmaus oli pelkkää ikkunaa, ja toiset seinät olivat vallan ilman ikkunoita. Siellä oli niin matalia tuoleja, että niissä melkein täytyi maata, pikkupöytiä, Jotka olivat pirstotut ja taivutetut niin että ne muodostivat suoranaisen hyllyrakennelman, valtavia pallonmuotoisia kukkamaljakolta, joissa oli yksi ainokainen kukka, ja kaksi ihastuttavaa skotlantilaista rottakoiraa nimeltä Penu ja Piki.

Mosgaardit oli kutsuttu pois illaksi, niin ettei vierailusta tullut pitkää. Ja koko sen viikon oli heidän aikansa varattu, niin ettei voitu sopia milloin he voisivat illastaa Toksvoldin ja Ida Elisabetin kanssa jossakin ravintolassa. Mutta heidän piti välttämättä tulla tänne Annen syntymäpäiväksi viikon perästä, jolloin Mosgaardille tulisi muutamia vieraita. Silloin tanssittaisiin.

"Oli hauskaa tavata sinua, Ida, ja tutustua sinuun." Anne Mosgaard puristi lujasti hänen kättään.

"Sinä kai tapaat Karin?" sanoi hän veljelle. "Silloinhan sinä voit tervehtiä häntä – niin, ja sinä voit myös kutsua Mathiesenin, Frits – ja pyytää hänet tänne syntymäpäivänäni. Minä en ole ehtinyt vielä kutsua häntä tänne. Sitä paitsi, hän on oikeastaan minua niin paljon vanhempi, että minun tuskin tarvitseekaan –. Mutta oikeastaan on ehkä sittenkin paras että soitan hänelle itse ja pyydän häntä – hänhän voisi vaikka keksiä pahastua, ellen minä –. Tiedätkö missä hän asuu, niin, tietenkin sinä tiedät –."

"Kyllä Ingvildin kelpaa, kun saat oman kodin, jonne voit kutsua lapset loma-ajoiksi", matki Toksvold; hän oli saattanut Ida Elisabetin hotelliin heidän palattuaan Mosgaardilta. "Piru vieköön, hän ei koskaan kutsunut Ingvildin lapsia. Anne ei sitten koskaan ole ajatellut ketään muuta kuin itseään. Miellyttäväkö? Niin, miellyttävä hän on. Luulen että hän itse vetäisi lyhyimmän korren, ellei olisi miellyttävä."

Toksvold tuli Ida Elisabetin luo ja suuteli häntä.

"Nyt minun kai pitää lähteä? Sinun täytyy muuttaa pukua –, Otatko punaisen pukusi illaksi – se sopii sinulle niin hyvin."

Se oli sievä ja pukeva, ajatteli Ida Elisabet, ottaessaan esille kaapista leningin, jota Tryggve nimitti punaiseksi – se oli luumunvärinen, mutta vivahti kylläkin vahvasti punaiseen, ja oli jonkinlaista tekosilkkiä. Mutta jos Mosgaardin illasta tulisi tosi, Annen syntymäpäiväksi, tahtoi hän kustantaa itselleen oikein todella hienon puvun. Hän ei totta tosiaan halunnut näyttää maalaisserkulta siinä talossa –.

Jälkeenpäin Ida Elisabet kuvitteli, että hän ensi kertaa aavisti entisyyden sittenkin vaanivan, valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa, samassa silmänräpäyksessä kun hän näki nuo tuolit –.

Toksvoldin ja hänen piti tavata Teatterikahvilan ulkopuolella, mennäkseen syömään myöhäistä päivällisin – he olivat molemmat olleet aamupäivän omissa askareissaan. Tryggve oli jo sovitulla paikalla hänen tullessaan:

"Ellei sinulla ole ihan kiljuva nälkä – niin olen nähnyt eräässä läheisessä antiikkikaupassa muutamia huonekaluja, joista sinä varmasti pitäisit. Kuusi barokkityylistä tuolia ja kaksi nojatuolia, harvinaisen kauniita, Menisimmekö pikimmiten katsomaan niitä, ennen kuin menemme syömään?"

Kauppaan ei ollut montakaan askelta. Kaksi tuolia oli näytteillä ikkunassa. Ida Elisabet oli varma siitä, että ne olivat ne, samassa kun hän näki päällisen – kanavakangas-kirjailua, vihreä ja punainen olivat päävärit, ja sitten keltainen ja punasinervä – papukaijoja ja tulppaaneja.

Aivan niin, myyjä tiesi ilmoittaa että ne olivat peräisin jostakin herraskartanosta länsirannalla. Kuolinpesästä. Hän vaati niistä huiman hinnan, mutta se oli tuskin liikaa.

Jälkeenpäin, syödessään, Ida Elisabet kertoi Tryggvelle yhtä ja toista Teiestä ja tohtori Sommervoldista.

"Mutta etkö siis oikein välittäisi noista tuoleista?" kysyi Tryggve. "Jos haluat saada ne, niin ostan ne kyllä."

"Enpä oikein tiedä –", sanoi hän viivytellen.

"Hitonmoinen hinta, mutta eiköhän siitä voisi hieman tinkiä. Ja ihminenhän nai vai kerran –"

Ida Elisabetista tuntui ettei hän oikein haluaisi niitä. Hänestä tuntui kuin se olisi paha enne.

Sinä päivänä, jolloin heidän illalla piti mennä Anne Mosgaardille, Ida Elisabet oli viettänyt nautintorikkaan aamupäivän.

Jo varhain hän meni erääseen suureen liikkeeseen ja esitti itsensä – hän oli tilannut sieltä tarpeensa kaikkina näinä vuosina. Eräs osastonjohtaja ja johtajatar ottivat sydämellisesti hänet huostaansa ja saattoivat hänet tilaus- ja mallipukuosastoon. Kolme erityyppistä mannekiiniä pantiin liikkeelle, ja he kävelyttivät erilaisia pukuja hänen edessään, joista toinen oli toistaan ihastuttavampi, ja hän tarkasteli niitä saumoja myöten, tutki kankaita ja leikkauksia ja hienouksia ja kekseliäitä yksityiskohtia ja jutteli muotiasioista – ihan tuntikaupalla.

Sitten hän meni erääseen koetushuoneeseen johtajattaren, rouva Wilden kanssa, ja avuliaat sielut liehuivat edes takaisin, toivat ja hankkivat, ja hän koetteli. Liivikorsetti – joka hänelle maksoi neljäkymmentä kruunua – aivan kuin loi uudelleen hänen vartalonsa: neitseellisen hienona ja viivoiltaan puhtaana ja kiinteänä hän seisoi siinä, antaen rouva Wilden sovitella ylleen aina vain ihastuttavampia iltapukuja. Kunnes he puhkesivat suoranaiseen hurmioon – puku oli sitruunanvihreää crépe Ranéeta –: Ida Elisabet oli luullut, että se olisi liian tiukka hänelle, mutta se ei ollutkaan, se sopi niin täydellisesti, ettei siinä ollut vähintäkään muuttamista. Ida Elisabet ei luullut että se sopisi hänelle niin hyvin: solakan tumman mannekiinin yllä se oli ollut vallan ihmeellinen – mutta se ei tehnyt häntä kalvakaksi, vaan sopi hänelle tosiaankin – aivan suurenmoisesti. Se oli hihaton, vyötäröllä yksinkertainen kultasuomuinen vyö, hame oli aivan täynnä kapeita kaistoja, niin että se kevyesti painaen mukautui hänen vartalolleen – ja sitten siihen kuului hurmaava pieni bridge-takki – se oli aivan yksinkertaisesti ilmiömäinen, ja hän käänteli ja väänteli itseään kaikkien noiden peilien edessä koetushuoneessa. Oli kuin se aika olisi yhä jatkumassa, jolloin äiti ja hän ja Connie olivat 'verottaneet' kaikkien hienoimpia liikkeitä ja juoksuttaneet henkilökuntaa ja antaneet sen täyttää koetushuoneet, ja jolloin he olivat valinneet ja hylänneet ihan tuntikaupalla ja käsitelleet vain kaikkein kauneinta ja omaperäisintä. Kysymättä mitä mikin maksoi –.

Mutta rouva Wilde tuli ja ilmoitti hänelle sitruunanvihreän lopullisen hinnan – sehän oli aivan yksinkertaisesti lahjaksi saatu. Hän löysi sopivat sukat – kengät, niin, niiden piti olla vaaleata kultaa, kankaan värisiä oli mahdotonta saada –.

Ida Elisabet katseli katselemistaan omaa peilikuvaansa – oli kuin hän ei olisi voinut uskoa että se oli hän itse. Tai hän se oli, kaunis Ida Elisabet Andst, niin, niinhän se olikin – mutta näin oli kuin hän olisi ajatellut jotakin vuoren vankia muistaessaan Berfjordin rouva Braatøa, yllä golftakki ja tumma koko-esiliina, kasvoiltaan keltaisena ja laihana, vartaloltaan ohuena ja kulmikkaana kuin luudanvarsi, lukuun ottamatta juuri niitä aikoja, jolloin hän kulki muodottomana ja odotti aikansa täyttymistä – tai kun hän muisti rouva Ida Braatøä, ompeluliikkeen omistajaa, näppärää mutta vaatimatonta. – Ida Elisabet oli karistanut heidät yltään – hän oli jälleen nuori ja kaunis, voi miten kaunis – senkö näköinen minä siis oikeastaan olenkin!

Tryggve Toksvoldin piti syödä päivällistä joidenkin liikeystäviensä parissa, niin että Ida Elisabet meni erääseen pienempään ravintolaan kaupungin keskustassa, saadakseen hiukan ruokaa; hänen ajatuksensa askartelivat hurmioituneina kaikessa siinä, mitä juuri oli ostanut. Kaulakoru, jonka Tryggve oli hänelle lahjoittanut, hiottuja meripihkahelmiä vanhanaikaisessa kultafiligraanikehyksessä, pääsisi mainiosti oikeuksiinsa tuota pukua vasten. Ida Elisabet tunsi itsensä toistaiseksi täydellisen onnelliseksi.

Ruokapaikasta hän meni kähertäjälle. Hän oli nähnyt erään käherrysliikkeen aivan sen kaupan vieressä, jossa Teien tuolit olivat esillä.

Hän oli saanut hiuksensa pestyiksi ja istui huolellisesti valkoiseen kaapuun käärittynä suuren peilin edessä, samalla kun joku neitonen kuivaili hänen tukkaansa sähkölämpökoneella. Juuri silloin hän huomasi, että nuori valkoesiliinainen tyttö, joka parhaillaan kähersi erästä naista hiukan etäämpänä, näytti jollakin tavoin tutulta. Se oli – niin tosiaankin, se oli Jarngerd Braatø, hänen entinen kälynsä. Ida Elisabet ei ollut nähnyt häntä täysikäisenä. Hän oli kovasti muuttunut, valtaisa kullankeltainen kestolaineilla tuuhennettu tukka suurien, verrattain karkeatekoisten kasvojen kehyksenä, ja piirteitä oli paranneltu kapeiden tummien kulmakarvakaarien ja lakanpunaisten huulien ynnä muun avulla. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän ollut Jeja. Ja siinä samassa toinenkin tunsi hänet; he nyökäyttivät päätä toisilleen.

Kävikin niin että juuri Jejan oli kiinnitettävä hänen tukkansa.

"No mutta olipas tämä aika yllätys!" Jeja naksutteli käherryspihtejä ja työnsi ne kalisten pieniin kuumennuslaitteisiin. "Ajatella että sinä olet täällä! Mutta ehkäpä olet useinkin Oslossa? Sinun käy kuulemma ihan loistavasti siellä missä nyt olet, kuulin kerrottavan –"

"Ja sinä olet tullut Osloon? Mitä sinulle kuuluu – Ja miten teillä kotona voidaan?"

"Oh, ei juuri loistavasti, senhän voit arvata. Niin, tiedäthän että Herjulf on palannut kotiin –?"

"Niinkö –? Ei, tiedätkö, tohtori Sommervoldin kuoleman jälkeen en enää koskaan kuule mitään sieltäpäin, Vain Olise Langeland ja rouva Esbjørnsen kirjoittavat joskus – enimmäkseen jouluksi. Mutta he kertovat vain hiukan Berfjordin kuulumisia. Vallervikenistä en kuule koskaan mitään."

"Niin ajatteles, Lisken, kauppapuotisi on jo kolmeen kertaan vaihtanut omistajaa – kukaan ei ole saanut sitä käymään sinun jälkeesi –"

"Mutta ajatkin ovat tulleet vaikeammiksi sen jälkeen", huomautti Ida Elisabet.

"No se on sitten totta! Ajatteles, nyt on isällä ja äidillä sekä Herjulf että Fritiof aikailemassa kotona – Amerikassa ovat olot yhtä hullusti kuin meillä, ja Herjulf tuli siis kotiin viime vuonna. Niin, Vikarr on myös kotona, mutta hänellä on toki työtä, laivarannassa – Vikarr on käynyt niin kovin näppäräksi ettet uskoisi!"

Vikarr, Geirmund ja Jarngerd – kolme nuorinta: Ida Elisabetistä oli todellakin aina tuntunut, että he olivat hiukan toisenlaisia kuin vanhemmat, heissä oli jotakin vauhtia. "Entäs Geirmund?" kysyi hän.

Jarngerd Braatø vilkaisi ensin ympärilleen. Ida Elisabet oli ainoa asiakas tällä hetkellä, ja toiset nuoret kampaajat valkoisissa esiliinoissaan olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen – se oli kai jalkojenhoito-osasto – seisoen yhdessä rykelmässä innokkaasti jutellen.

"Niin, tiedätkös, Geirmund –. Hän oli siis saanut paikan Aalesundissa, ja sitten hän sekaantui johonkin. Eikö se ole kauheata. Voit aavistaa, miten se koski äitiin ja isään. Nyt kai he saavat hänet kotiin jouluksi, ja mihin he sitten saavat hänet sijoitetuksi, en totisesti tiedä. Eihän häntä voi minnekään lähettää, kaikkialla on yhtä kurjaa, eikä sukulaisiakaan ole enää monta; ainakaan sellaisia, jotka voisivat meitä auttaa. Ei ollut hauskaa pitää häntäkin maleksimassa kotona – ja varsinkin tuollaisen jutun jälkeen!"

Mutta Jargerdin äänenkäyttö oli sama harjoitellun valoisa ja vilkas, joka paremmin kuin mikään muu vakuutti Ida Elisabetille, että Jarngerd nähtävästi oli ikiajoiksi jättänyt Vettehaugenin.

"Minä olen yhtä mieltä siinä, että olet antanut tukkasi kasvaa jälleen. Tiedätkös Lisken, minusta ei lyhyt tukka koskaan oikein sopinut sinulle – jokainen yksityinen hius on niin pehmeä, ettet koskaan saanut tukkaasi oikein laskeutumaan, se näytti niin voimattomalta Ja nuutuneelta", – Jarngerd pudisteli hieman omaa valtaisaa hiusmassaansa. – "Näinkö?" koetteli hän ja kokosi hiukset Ida Elisabetin kasvojen molemmin puolin. "Taikka kenties hieman korkeammalle?" Hän tarttui jälleen käherryspihteihin. "Tässä täytyy kai hiukan syventää lainetta, eikö totta –"

"– ja sinä olet siis nyt erossa Fritiofista – äiti kirjoitti siitä. Niin, tiedätkö, minä olen tietysti samaa mieltä sinun kanssasi, Fiffen-rukka on aina ollut oikea vetelys, hän, ja kun hänessä nyt on keuhkotautikin, niin –."

"Onko Fritiof – ovatko hänen keuhkonsa jotenkuten vialla?"

"Niin, tiedäthän etteivät ne käytä sitä sanaa – katarria ja limaa keuhkoissa ja sen sellaista vain, mutta onhan helppoa käsittää, mitä se tarkoittaa. Hän on tietysti saanut Meretestä tartunnan, Meretehän sairasti kotona miltei kuolemaansa saakka. Niin että sain aikaan edes sen, että Else ja lapsi tulivat tänne, ja me asumme siis kolmisin yhdessä, mutta Elsenhän on niin vaikeata saada mitään työtä – mieheltään hän ei saa niin pennin pyörylää ja sitä paitsi hän on niin sidottukin, Bojanin tähden. Mutta tietäisitpä miten suloinen lapsi se on – voi niin, toivoisin että saisit nähdä hänet! Hänen nimensä on Borghild, isä tahtoi välttämättä niin, mutta me kutsumme häntä Bojan-nimellä. Vanhukset eivät mitenkään olisi päästäneet häntä luotaan – ainoa lapsenlapsi, ymmärrätkö, mutta minusta se ei käynyt – eihän Fritiof ole juuri varovainen, senhän voit arvata, minusta oli oikein ilkeää nähdä hänen maleksivan siellä ja hyväilevän lasta –"

Mutta tässä oli siis kuitenkin yksi heistä, joka oli valmis tekemään jotain toisten puolesta. Muuten olivat Braatøn lapset aina pysytelleet yhdessä aivan yhtä paljon ja yhtä vähän kuin kissanpentu-poikue: he riippuivat kiinni vanhemmissaan ja kodissaan niinkuin kissanpojat äitinsä korissa, ja jos yhdellä oli jotakin antamista, oli kohta koko lauma saaliinjaolla. Mutta pysytellä yhdessä auttaakseen ja tukeakseen toinen toistaan, niin kuin täysikasvuisten perheenjäsenten on tapana – niin, Ida Elisabet ei koskaan ollut nähnyt merkkiäkään siitä. Ennen kuin nyt siis Jarngerd –.

Jarngerd saattoi hänet ulos, pitkään, huonosti valaistuun käytävään:

"Niin, oli tavattoman hauska nähdä sinut taas, Lisken, ja saada puhua kanssasi. Viivytkö kauankin kaupungissa? – Ajatteles jos voisit pistäytyä meillä – vaikka eihän meillä juuri ole sellaista, että sitä voisi – mutta mitäpä siitä, kyllä siellä on oikein somaa, me asumme pienessä huvilassa Bryn luona, ullakkohuone ja makuukomero, mutta on vaikeata saada pidetyksi minkäänlaista järjestystä, kun meitä on kaksi täysikasvuista ja pieni lapsi, ja tiedäthän, ettei Else juuri ole erikoisen tekevää laatua. Mutta tahtoisinpa että näkisit Bojanin. Ja hauskaa olisi kuulla vähän enemmän sinunkin oloistasi –"

"Voisimmeko ehkä tavata jossakin huomenna?" sanoi Ida Elisabet hiukan epävarmasti. "Niin söisimme yhdessä. Milloin sinulla on päivällisaika?"

"Voi, sehän olisi äärettömän hauskaa. Tahdotko että sanon Elsellekin, niin hänkin voisi tulla ja ottaa Bojanin mukaansa – tietäisitpä miten söpö hän on –"

Ida Elisabet kulki hieman mietteissään takaisin hotelliin. Mutta pyh, mitäpäs vaarallista siinä voisi olla, jos hän oli kutsunut Jejan ja Elsen syömään aamiaista kanssaan huomenna. Ja jos hän tavalla tai toisella voisi hiukan auttaa Jejaa, tekisi hän sen kernaasti – eihän hänen silti ollut pakko taas joutua lähempään kosketukseen Braatøläisten kanssa. Ja kun hän kerran oli joutunut kuulemaan heistä niinkin paljon, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tahtoi hän mielellään kuulla hiukan enemmänkin – kuinka esimerkiksi appi-isä oikein jaksoi. Raukka – niin, ja anoppi-raukka myös, ja tietysti –.

Jeja oli joka tapauksessa todella kiintynyt Elsen lapseen. – Hän ei muuten ollut edes kysynyt veljensä lapsista, huomasi Ida Elisabet yhtäkkiä. No niin, olkoon, mutta Jeja kykeni joka tapauksessa harrastamaan jotakin ulkopuolella oman itsensä –.

Masennus häipyi, hänen pukeutuessaan juhla-asuunsa. Nyt vasta tuli puku todella oikeuksiinsa, kun hänellä oli siihen kuuluvat sukat ja kengät – ja kun hiukset olivat niin kuin piti.

Pieni pettymys oli ettei Tryggve innostunut enempää, tullessaan Ida Elisabetia hakemaan:

"Niin, sinähän olet aivan ihastuttava, tietysti" – hän suuteli Ida Elisabetia paljaille olkapäille ja hiveli niitä. "Sinä olet kaunis. – Ei, väri vain – minusta se on niin merkillinen? Ei ei – kai se on kaunis. Mutta minä olen nähnyt sinut monessa puvussa, jotka minun mielestäni sopivat sinulle vielä paremmin. Esimerkiksi se punainen, mikä sinulla on ollut ylläsi täällä –"

Tryggve näki, ettei hän ollut oikein tyytyväinen, ja nauroi:

"Mutta tämähän on varmasti tip top ja kuosikas ja hieno? Ja silloin voit olla ihan varma, että ainakin Anne sen käsittää – ja se kai oikeastaan onkin tarkoitus?"

Mosgaardilla viivyttiin myöhään – kello lähenteli kuutta, ennen kuin hän oli vuoteessa. Niin että Ida Elisabet oli koko lailla nuopea ja tunsi tupakoineensa ja juoneensa melkoista enemmän kuin mihin oli tottunut, kun hänen piti mennä ulos tapaamaan Jejaa ja Elseä. Hän katui oikein sydämestään että oli kutsunut heidät.

Hänen tullessaan ravintolaan Jeja istui jo eräässä sohvakarsinassa. Hän oli yksin.

"Niin tiedätkö, en sentään sanonut mitään Elselle. En muuta kuin että olin tavannut sinut ja että pyysit sanomaan terveisiä. Tiedäthän Elsen – hieman hidas käsittämään, eikä hän vuosien mittaan ole tullut paremmaksi, raukka. Me voimme jutella paljon vapaammin, kun hän ei ole mukana. Ja Bojan on niin vilkas, etteivät aikuiset juuri pääse puheisiin hänen takiaan –."

He tekivät tilauksensa, ja Jarngerd söi ja jutteli:

"Tämä oli sitten oikein hauskaa, Lisken!

"– Teiekö? Niin, tiedätkö, se on tyhjänä. He koettavat saada sen myydyksi. Ymmärräthän, ettei kenelläkään, ei heillä, jotka ovat Saksassa tai Tuomaan lapsilla, ole varaa ottaa sitä haltuunsa. Sommervold ei sittenkään jättänyt niin kauhean paljon. Mehän luulimme kaikin, että hän oli niin tuhottoman rikas. Mutta hänhän ei koskaan pitänyt tiukasti rahoistaan kiinni. Kun ihmiset vain menivät Sommervoldin luo ja oikein valittivat, saivat he aina – korkoihin ja lyhennyksiin ja laivoihin ja lehmiin ja ties mihin kaikkeen. Ammensi joka taholle – sen sanoivat isä ja äitikin aina."

Varmasti ei heidänkään osuutensa ollut ollut pikkueriä, vuosien mittaan. Mutta oli niin heidän tapaistaan arvostella toisia. Ida Elisabet rypisti hiukan kulmiaan – hän muisti jälleen pohjimmaisen vastenmielisyytensä koko vettehaugenilaista sukua kohtaan.

"Saithan sinäkin suuria summia Sommervoldin kuoltua, etkö saanutkin?" kysyi Jarngerd uteliaasti. "Niin ne ainakin kotona puhuivat."

"Carlin pankkikirjassa oli muutamia tuhansia", sanoi Ida Elisabet lyhyesti. "Tiedäthän että tohtori oli hänen kummisetänsä."

"Niin Carl – tosiaankin, mitä Kalle-pojulle kuuluu? Hän on kai jo iso poika? Ja sinullahan on toinenkin – joka tuli sen jälkeen, kun olit jättänyt Berfjordin?"

Ida Elisabet antoi poikia koskevat tiedot niin lyhyesti kuin suinkin. Olihan hän paennut ja ottanut pojat mukaansa, niinhän se oli. Mutta isä tai hänen lähiomaisensa eivät koskaan olleet tehneet vähäisintäkään yritystä saada hänen yksinomistusoikeuttansa poikiin nähden kiistanalaiseksi, ja Ida Elisabet tajusi yhtäkkiä, kuinka julmaa se oikeastaan oli.

"Niin, tiedäthän ettei Fritiofin ja hänen donnansa väleistä sitten tullut sen kummempaa? Jumalan kiitos! Tietäisitpä miten hirveä hän oli – oikea vanha haaska! Niin, Fritiof oli totisesti hullu, kun saattoi lyöttäytyä tekemisiin sellaisen kanssa –."

"Minun lähtökohtani oli selvä", sanoi Ida Elisabet torjuen. "Koska hän kerran ei tehnyt mitään saadakseen avioeroa eroajan päätyttyä."

"Ja niin kiittämätön – kaiken sen jälkeen, mitä olimme tehneet hänen hyväkseen. Kas, hänhän tuli Vettehaugeniin lepäämään, koska hänen piti oleskella maalla, ja niin äiti kutsui hänet, ja sitten hän oli meillä melkein kolme kuukautta ja meidän piti ruokkia ja palvella häntä. Sitten hän matkustaa takaisin virkaansa ja kirjoittaa ja purkaa kihlauksen. Mitäs ajattelet?"

Erittäin viisasta. Ja hyvin ymmärrettävää. Mutta Ida Elisabet ei sanonut mitään.

"Ja juuri samoihin aikoihin olimme saaneet Mereten kotiin. Äitirukka – hän on aina ja yhä yhtä viaton, hän. Ja Merete – niin, sekin oli sitten juttu. Päätettiin että hänen piti matkustaa Freden vanhempien luo ja olla siellä, palatessaan parantolasta – äiti ja isä päättelivät että sellaisessa suuressa paikassa, senhän piti olla oikein äveriäs talo, Merete saisi mielin määrin hoitaa ja hoivata itseään, sillä hänenhän piti olla jonkin aikaa varovainen ja elää oikein mukavasti. No voi, kyllä sekin oli! Sen sijaan hänen täytyi seisoa kaupassa, ja siellä oli hirveätä talvisaikaan, hän kertoi palelleensa niin, että oli miltei nääntyä, ilmasto oli raakaa ja anoppi ahne ja häijy. Frede, hänet he lähettivät sisämaahan, jonnekin Lillehammerin lähistölle, jossa hän sitten kuolikin. Mutta Merete-rukan he vain kyyditsivät kotiin, sitten kun hän ei enää jaksanut raataa heidän hyväkseen – ja silloin oli jo varma kuolema edessä. – Merete-raukka, hän oli niin epätoivoinen, hän olisi tahtonut niin mielellään elää –."

Ida Elisabet puri huultaan. Tämähän oli ihan kuin Jobin kirjaa. Ja hän tunsi entistä osaaottavaa sääliä noita ihmisiä kohtaan; pohjimmaltaan hän tunsi heitä kohtaan yhtä suurta sääliä kuin vastenmielisyyttäkin – ja se kohosi jälleen kuin nousuvesi.

"Tämä kaikki on kai kovasti koskenut vanhuksiin?" hän kysyi hiljaa.

"Senhän voit käsittää. Vaikkakin he tavallaan ovat aivan ennallaan. On aivan kuin he nytkään eivät täysin ymmärtäisi, miten vaikeata kaikki on. Saada jotakin työtä meille nuorille ja niin poispäin. Siellä he kulkevat ja odottavat että joku tulisi ja tarjoaisi meille jotakin. Uh sentään, Lisken – sellainenhan on Elsekin, ymmärrätkö! Usein en tiedä mitä minun oikein pitäisi tehdä – voithan käsittää, miten kaikki on, kun meidän tosiaankin täytyy kaikkien kolmen elää siitä mitä minä ansaitsen. Mutta minusta tuntuu etten saa lähettää häntä kotiinkaan, kun siellä jo on niin monta ja Vikarr-raukka on heidän ainoa tukensa, – hänellä on totisesti yllin kyllin näin jo, niin nuorikin kun hän vielä on. Ja Bojan sellaisessa keuhkotautipesässä, joksi koti on muuttunut! Minä en uskaltaisi olla siellä hetkeäkään, en vaikka –.

"– Eikä Else sitten osaa yhtään mitään, tiedätkö. Me olemme ilmoittaneet ja lähettäneet summakaupalla vastauksia palvelijatarilmoituksiin – sehän on ainoata, mihin hän voi pystyä. Jos hän vain voisi saada paikan yksinäisen luona tai jonkun herran taloudenhoitajana, niin että hän voisi pitää lapsen luonaan –. Mutta tiedäthän ettei niitä paikkoja kasva puissa.

"Sinä et kai tiedä mitään hänelle sopivaa, Lisken, teillä päin?"

Ida Elisabet pudisti päätään:

"Minä tunnen oikeastaan niin harvoja sielläpäin. Työni sitoo minut aamusta iltaan, ja sitten on vielä talous ja lapset –."

"Kuulehan nyt, Lisken. Ensi lauantaista olen vapaa; minulla ei vielä ole ollut kesälomaani. Etkö voisi pyytää Elseä ja Bojania silloin, niin että he saisivat olla luonasi viikon verran, ja Else voisi kysellä jotakin työtä sieltäpäin –."

"Paha kyllä, Jarngerd, mutta en voi. Minulla ei ole aikaa eikä tilaa pitkäaikaisia vieraita varten –"

Jarngerd punastui hitaasti puuterin alla, silmät täyttyivät kyynelistä:

"Suoraan puhuen, Lisken – olen joskus ihan epätoivoinen hänen vuokseen. En ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä – minunhan täytyy käydä kunnollisesti pukeutuneena, näin kaupunkipaikassa. Eikä ainakaan Bojan saisi nähdä nälkää. Voi, tietäisitpä miten kurjaa meillä usein on ollut! Kahden kuukauden vuokrankin olen velkaa. Voi!

"Kas, Elsehän voisi hyvin maata sohvalla Bojanin kanssa, tai vuoteen voisi tehdä lattialle – se kävisi hyvin. Voi, Lisken – ajattelin todella, että kun sinä noin yhtäkkiä törmäsit vastaani, olit aivan kuin taivaan lähettämä –."

"Minusta olisi sitten selvempää että sinä tulisit", sanoi Ida Elisabet viivytellen. "Loma-ajaksesi. Saisit tietysti pitää hyvänäsi niin kuin voisin asettaa."

"Mutta minä en voi tulla, senhän ymmärrät – matkustaa ja antaa hänen jäädä tänne istumaan lapsen kanssa, ilman rahaa tai mitään, nyt kun isäntäkin on niin vihainen ja tahtoisi päästä meistä. Oi ei, minun täytyy kyllä jäädä. – Ja suoraan sanoen, Lisken – ymmärräthän, minulla on ystäviä ja tuttavia. Mutta aina kun menen ulos pitämään hiukankin hauskaa, käy Else niin happameksi – eikä häntä voi ottaa mukaan, hän ei ole kenenkään mielestä mukava. – Et voi arvata miten suuren palveluksen tekisit minulle, jos ottaisit luoksesi hänet edes pariksi viikoksi, niin että saisin olla vapaa ja pitää hiukan lystiä kerran minäkin."

Ida Elisabet katsahti vakavasti toiseen:

"Niin, Jarngerd. Kyllä minä sinua ymmärrän. Mutta –."

Jarngerd keikautti niskaansa, samalla kertaa uhmaavasti ja onnettomana:

"Kuule siis, Lisken. Voithan hyvin ymmärtää että jos meidän kolmen olisi elettävä vain siitä, mitä minä voin ansaita tuolla 'Irenessä', olisi se nälkäkuolema, ilman muuta. Ellei minulla siis olisi – no niin, tuttavaa, joka hiukan avustaa minua. Mutta käsitäthän että hänen täytyy ajan pitkään kyllästyä, kun minä aina olen näin sidottu. Tietysti hän mielellään haluaisi, että joskus saisimme olla hiukan vapaasti yhdessä ja pitää hiukankin hauskaa. Jos hän väsyy minuun ja jättää minut, en tosiaankaan tiedä mikä minulle sitten tulee neuvoksi. Sillä minä olen oikein rakastunutkin häneen, sen voit uskoa!"

Ida Elisabet ei oikein tietänyt mitä hänen olisi pitänyt vastata tähän paljastukseen.

Jarngerd katsahti häneen ja keikautti uhmaten niskaansa:

"Niin, sinä olet kai siveellisesti kauhistunut, eikö totta? – Mutta asia on kerta kaikkiaan niin, Lisken. Toista on sellaisten kuin sinun – sinähän olet niin hurjan taitava ja luja ihminen. Tai nuorten tyttöjen, jotka ovat käyneet sen seitsemät koulut tai joilla on turvaajansa tai perhe, joka jotakin on, tai erikoisia lahjoja ja taipumuksia johonkin. Mutta he ovat vähemmistönä, muista se. Me toiset, me saamme iloita, jos miesväki on vähänkin kunnollista ja kilttiä. Hän siis on, hän joka – no niin, on minun ystäväni. Tietäisitpä vain, mihin kaikkeen monet saavat alistua elääkseen. Voi noita kaikkia lurjuksia, jotka eivät jätä naista rauhaan vain sen vuoksi, että heillä täytyy olla ihminen, joka halvalla tekee työtä aamusta iltaan ja jota sitä paitsi voidaan käyttää ilmaiseksi – siihen, aina kun miesvintiön tekee sitä mieli, ja jos nainen äännähtääkään, saa hän kohta tietää, että kymmenen olisi valmista tulemaan hänen sijaansa. –

"– Niin, minulle ei siis ole käynyt niin", jatkoi hän uhitellen. "Mutta monelle muulle. – Mutta nyt kai sinä ajattelet, että minä olen hirveän turmeltunut?"

Ida Elisabet pudisti päätään: "Minusta se vain on niin surullista, Jeja. Kaikki mitä kerrot. Ja toivoisinpa" – hän punastui sanoessaan noin – "että voisin kyetä auttamaan sinua jollakin tavalla. Niin että sinä et vain joutuisi sekaantumaan – vieläkin vaikeampiin suhteisiin. Mutta kyetä – kyetä –. Niin, ainakin niin, ettei sinun tarvitsisi – elääksesi. – Sillä tämä tällainen, sehän vie hirveän usein pahasta vieläkin pahempaan, Jeja –."

"Sitä sinun ei ole tarvis pelätä. En ole niin tyhmä kuin sinä kai luulet. Näes, minä puolestani en ole niin ilman ihmistuntemusta kuin esimerkiksi Else ja Merete. Minä otan selkoa niistä, joiden pariin joudun. Ja sellaista typeryyttä, minkä Else teki – tämä pikku tyttö ei totisesti matki häntä siinä, ei. Me kyllä tullaan aikoihin Bojanin kanssa. – Voi ei, minun takiani ei sinun olo tarvis pelätä, kiitos vain!"

Jäätävä masennus valtasi Ida Elisabetin, niin että hänen oli miltei vaikeata avata suunsa. Hän muisti Vettehaugenia, juhannusiltaa ja joulukynttilöitä –. Sitten hän sanoi hiljaa: "Tahdon ainakin koettaa – jos voisin keksiä jotakin – Elselle –.

"Taivas mitä isä sanoisi, Jeja – ja äiti – jos he tietäisivät tästä –."

"Hekö! Hehän elävät aivan kuin eri aikaa, raukat! Ymmärräthän että minä pidän huolen siitä, etteivät he saa mitään tietää. Vain Else oli niin tyhmä. Vieläpä pikku Meretekin oli sentään siksi viisas, että osasi olla vaiti siitä, jota heidän ei ollut hyvä tietää. He eivät ollenkaan ymmärrä, minkälaisia nykyajan ihmiset ovat –."

Hän purskahti nauruun, nauroi kuin suuri lapsi:

"Voitko kuvitella, Lisken – he marssivat molemmat yhä toukokuun seitsemännentoista päivän kulkueessa, joka Jumalan vuosi, vanhat ylioppilaslakit päässä!"

Juuri kun he olivat menossa ulos ravintolasta, törmäsivät he ovessa pariin herrasmieheen, jotka tulivat sisään. He ja Jarngerd tervehtivät säteilevän tuttavallisesti. Tahtomattaankin Ida Elisabet kuulosti – häntä rauhoitti kuitenkin hieman se, että Jeja teititteli molempia; kumpikaan heistä ei siis ollut se –, he näyttivät tavattoman vastenmielisiltä, hiomattomat kasvot, julkeat porsaansilmät. Jarngerd esitteli, kovin tarpeettomasti. Ida Elisabet ei tajunnut heidän nimiään.

"Kälyni rouva Braatø." Niin hiljattain kuin viime yönä oli Anne, ihastuttavana kravunpunaisessa tyylipuvussaan, taftisilkkiä ja tylliä, esittänyt hänet: "Kälyni rouva Braatø", monille kunnollisille ja hauskoille ja iloisille nuorille ihmisille. Niin oli Ida Elisabetista ainakin silloin tuntunut – että he kaikki tyyni olivat niin terveitä ja rehtejä ja puhtaita. Tryggve oli näyttänyt niin kauniilta frakkipuvussa. Ida Elisabetilla oli ollut verrattoman hauskaa. – Nyt oli kuin siitä olisi jo aikoja.

Seuraavana päivänä he ajoivat pohjoista kohti.

Edellisenä iltana, heidän ollessaan teatterissa, Tryggve oli kysynyt ensimmäisellä väliajalla: "Onko tänään tapahtunut jotakin ikävää?" Ja Ida Elisabet oli vastannut: "Tapasin pari tuttua, joita en ole vuosikausiin nähnyt. Niin, heillä on vaikeaa nyt." Ja Tryggve oli sanonut: "Niin, monella on hyvin vaikeaa nykyään."

Tryggve tahtoi ajaa toista tietä kotiin Harestuvandetia pitkin, Hadelandetin ja Høikorsetin kautta Cjøvikiin. – He olivat saapuneet Cjeller-harjulle: "Paleletko, Ida?" kysyi Tryggve huolissaan. "En."

Ilma oli selkeän kylmä ja säteilevä – oikea autoilma. Seudut lepäsivät kevyessä, valkoisessa usvassa ja näyttivät niin valoisilta, kaikki värit olivat niin lempeitä ja vaimennettuja aavan sinivalkoisen taivaan alla. Järvet, joiden ohitse he ajoivat, lepäsivät himmeän hopeaisessa kimmelteessä, ja niiden toinen ranta haipui usvavyöhön, ja kuusimetsät vivahtivat harmaansiniseen. He ajoivat vyöhykkeiden halki, joissa sumu oli tiivistä ja hajusi kirpeältä savulta, niin että se katkerana ja raakana pureutui silmiin ja kurkkuun. Nyt oli jäljellä vain yksi ja toinen puu, joka oli säilyttänyt punaisen ja keltaisen lehdistönsä, ja pakkanen oli purrut ja kalventanut värit. Mutta lehdot ja viidakot kohottivat ilmaan paljaat, kiiltävät runkonsa ja latvojen aukeat ristikot, ja metsissä, joiden kautta he ajoivat, oli maa paleltuneesta kanervasta ja kuuraisesta sammaleesta poronharmaa. He ajoivat peltojen ohi, joilla ylösotetut turnipsit makasivat röykkiöinä ja riveissä, ja Tryggve veti syvälti keuhkoihinsa raikasta, kirpeätä ilmaa: "Pidätkö tästä? Minä annan palttua kevätilmalle, se ei sitten ole mitään syysilman rinnalla." – Keskenkasvuinen poika, joka seisoi työrattailla ja ajoi, ei saanut hevostaan auton ohi. – Lopuksi Tryggven täytyi astua autosta ja auttaa poikaa taluttamaan hevosta. "Kaunis eläin. Merkillistä, muutamat hevoset eivät koskaan oikein totu autoihin."

"Jotakin on hullusti, Ida?" Tryggve katsoi häntä kysyvänä.

"Ensinnäkin, tiedäthän etten ole tottunut olemaan ulkona ja huvittelemaan noin, ilta illalta. Ja tiedätkös, minua väsyttää kauheasti kulkea ja vaeltaa kivikadulla, kun olen tottunut vain maantiehen."

Tryggve hymähti. "Sitäkö se vain on? Sinun ei kai vain ole vilu? Otanko esiin sadetakkini? Jos panet sen päällimmäiseksi, auttaa se ainakin hiukan –"

Ida Elisabet seisoi ja tömisteli jalkojaan kovaksi jäätyneellä tiellä, samalla kun Tryggve etsiskeli matkatavaroiden joukosta auton takaa. Juuri tässä, mihin he olivat pysähtyneet, oli kovin kaunista; tien toisella puolen nousi metsäinen rinne äkkijyrkkänä, toisella puolen taas laskeutui mäki poimutellen, vaaleanaan viljansänkeä ja vihreänään jälkisatoa, alas laaksoon, jonka pohjassa juoksi pieni joki. Usva oli keventynyt siksi paljon, että pieni lampare, josta joki virtasi, siinsi, ja viimeiset keltaiset puunlatvat helottivat harjulla.

Tryggve auttoi sadetakin Ida Elisabetin ylle ja kaatoi juomaa termospullosta. Se oli kuumaa väkevää lihalientä, jossa oli madeiranmaku: "Olin aivan unohtamaisillani sen. Se on hyvää, eikö olekin?"

"Tryggve – minulla on ihan paha omatunto – kun ajattelen miten hyvä minun nyt on olla. Kun taas ne, joista eilen mainitsin ja jotka kerran tunsin niin kovin hyvin – elävät niin hirveän vaikeissa olosuhteissa."

"Ei, kuule, lopeta jo! Sinähän aherrat ja raadat niinkuin ani harvat tätä nykyä – sepä vielä puuttuisi, ettet saisi mitään siitä hyvästä."

"Mutta Tryggve, sinähän itse arvostelet Annea, sen vuoksi ettei hän koskaan keksi mitään Ingvildin ja tämän lasten hyväksi."

"Sehän on ihan toista. Oma sisar. Ja niin toimelias ihminen kuin Ingvild on, ja lapset niin näppäriä ja lupaavia. Niin, enhän minä silti tiedä minkälaisia nuo ystäväsi ovat. Mutta ajattelin – että ehkäpä he ovat samantapaisia kuin esimerkiksi rouva Tømmeraas. Heitä ei kannata surra. Heidäntapaisiaan ei kukaan ihminen voi auttaa, Ida – sillä ellei heitä koko ajan pidä silmällä, niin on kaikki apu, jota on koettanut antaa, ollut aivan olematonta – sillä ainoa, mitä he itse haluavat, on vaipua suohon. Jos joku tahtoo koettaa kiskoa heitä kuivalle, tekee se heille hyvää, sillä silloin he tuntevat itsensä mielenkiintoisiksi. Mutta kernaammin kuin itse tehdä jotakin, päästäkseen ylös, he siis haluavat painua pohjaan."

"Haluavat – he eivät kai kykene –"

"Pötyä!" Tryggve syleili häntä. "Enkö saisi suukkoa? Etkö sinä lämmennytkään, juotuasi, Ida, omani – kasvosi olivat ihan kylmät! Kaikki voivat tehdä jotakin, mutta on monta jotka eivät halua."

Tryggven suudelmat lämmittivät ja sulattivat ihanalla onnentunteellaan koko hänen olemuksensa. – Ja Fritiof kulkee kotona vanhusten luona ja on keuhkotautinen, ajatteli hän. Ja minä ajan tässä autolla sulhaseni kanssa, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan –.

Oli jo melko pimeää heidän lähestyessään Gjøvikeniä. Lyhtyjen valo lensi heidän edellään pitkin tietä ja valaisi aidat ja metsät tien molemmin puolin. Katsahtaessa ylös kesti tuokion, ennen kuin valon sokaisemat silmät voivat erottaa mustat kuusenlatvat, jotka pyyhkivät pitkin tummanharmaata taivasta. Toksvold tahtoi että he pysähtyisivät ja söisivät illallista Gjøvikenissä. "Voithan soittaa kotiin hotellista ja sanoa tulevasi hiukan myöhemmin kuin oli puhe."

Syötyään ja istuessaan kahvia juomassa Ida Elisabet sanoi:

"Minä olen tehnyt jotakin, joka sinusta on typerää, tiedän sen: Kutsunut erään naisen luokseni viikon ajaksi – erään jonka olen tuntenut hyvinkin läheisesti ennen muinoin. – Niin, hän on entisen mieheni sisar."

Toksvold katsahti ylös; hän täytti juuri piippuaan eikä sanonut mitään.

Sitten Ida Elisabet alkoi kertoa – mitä oli Jarngerdiltä kuullut, lukuun ottamatta Jarngerdin yksityisintä järjestelyä.

Tryggve istui ja katseli häntä, hänen puhuessaan. Ja kun Ida Elisabet oli lopettanut, kesti tuokion, ennen kuin hän sanoi mitään.

"Niin, meidän puolessa on eräs vanha sananparsi", sanoi hän hitaasti, joka kuuluu: "Kun onnettomuus on liikkeellä, on viisasta pysytellä sisällä."

Ida Elisabet tunsi pienen kipeän piston – juuri näin oli hänen mahdotonta ajatella.

He istuivat vierekkäin, puhumatta mitään, ajaessaan eteenpäin pimeässä syysillassa. Kunnes Tryggve sanoi:

"Etkö voisi kirjoittaa tuolle rouvalle ja sanoa, ettei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan häntä nyt? Ja ennemmin lähettää rahaa, niin että hän voisi matkustaa muuanne?"

Ida Elisabet tunsi niin outoa masennusta huomatessaan, että Tryggvekin oli ajatellut samaa. – Rahoja. – Hän oli antanut Jejalle huoneen vuokraan, mutta se ei kai auttanut pitkälle. Jos hän vain voisi hankkia Elselle jonkin paikan, niin ettei Jarngerdin ainakaan pitäisi harjoittaa sitä rahasta. Mutta se ei kai suuria auttaisi – kun Jeja kerran oli tottunut elämään noin, ei ollut helppoa tietää, mitä täytyisi tapahtua, ennen kuin hän siirtyisi toisille raiteille. Jos hän kerran oli liittynyt piiriin, jossa tuollainen moraali oli tavallista, oli hän kai yhtä valmis kuin toisetkin Braatøn lapset omaksumaan siveysopin, jota hänen ympärillään seurattiin.

"Muun muassa poikienkin takia sinun pitäisi minun mielestäni harkita asiaa", sanoi Tryggve Toksvold. "Tahtoisitko itse, että he jälleen joutuisivat kosketukseen isänsä suvun kanssa?"

Ei, siinä Tryggve oli oikeassa. Ja hän itse oli ollut typerä kutsuessaan Elsen. Mutta toiselta puolen – olla liikuttamatta sormeakaan, kun oli saanut kuulla kaikesta tästä – eihän hän sitäkään voinut.

Kun he saapuivat Vikerin pimeään käytävään, avattiin keittiönovi ja Carlin pikku hahmo erottui valonkajossa.

"Mutta – vieläkö sinä olet jalkeilla, poikani!"

"Minä en saanut sitä millään sänkyyn", sanoi Ragnhild, ompelutyttö, joka oli asunut täällä hänen poissaollessaan. "Hän tahtoi olla ylhäällä nähdäkseen, tulisitko sinä."

Mutta äiti oli huomannut – odotuksen, epävarmuuden pojan olemuksessa. Hän oli valmis joko syöksähtämään äidin kaulaan tervetuliaisiksi tai sitten jonkinlaiseen kohteliaisuussuudelmaan ja "hyvää iltaa, äiti" –, riippuen siitä, seuraisiko Toksvold häntä sisään vai eikö. – Toksvold sanoi hyvää yötä ja meni, melkein samassa kun oli kantanut sisään hänen matkatavaransa. Ja Ida Elisabet ja Carl joivat teen, jonka Ragnhild oli pitänyt valmiina hänen varaltaan.

Kun Carl oli pannut maata ja äiti meni sisään sanoakseen hyvää yötä, kietoi poika äkkiä kädet hänen kaulaansa ja tarrautui kiinni häneen kuin onnettomuudessa. Lopulta äidin täytyi varovaisesti irrottaa hänen otteensa:

"Kas niin, Carl. Nythän minä taas olen kotona teidän luonanne. Nyt sinun täytyy nukkua."

Mutta Ida Elisabet itse ei voinut vaipua uneen. Jos hän vain sulkikin silmänsä ja yritti nukkua, hän aina vain ajoi ja ajoi, ja hän näki tien, jota auto ahmi, ja maisemien vaihtuvat kuvat, jotka kiitivät ohi.

Näin hän makasi ja heitteli vuoteellaan, epämääräisen pelon painostamana – aivan kuin pahojen ennakkoaavistusten. Tryggve oli oikeassa, niin hänestä nyt tuntui, hänen ei olisi pitänyt sallia noiden ihmisten jälleen lyöttäytyä seuraansa. Hän, joka kuitenkin tiesi paljon paremmin kuin Tryggve, mitenkä valmiita he olivat kaapaisemaan koko käden, jos heille ojensi pikkusormenkaan. Mutta kun hän nyt oli saanut kuulla, miten heidän oli – vaikeaa –, ja hän tiesi minkälaisia he olivat – kykenemättömiä sekä elättämään itseään että aivan yksinkertaisesti ymmärtämäänkään. Henki oli juuttua kurkkuun, kun hän vain ajattelikin sitä, – millainen sekasotku; koko miehistö olisi tarpeen jotenkuten heitä pelastamaan. Niin että hän olisi yhtä hyvin voinut säästää itsensä. Mutta hän ei vain osannut.

Ja sitten hänet valtasi, ajatellessaan Tryggveä, eräänlainen kärsimättömyys tai viha tai miltei epätoivo. Vaikka hän tiesi miten rumaa se oli – sillä Tryggvehän rakasti häntä, toivoi saavansa omistaa hänet. Ida Elisabet ei ollut mikään pieni turhamainen hanhi, joka olisi keksinyt epäillä häntä tai kuvitellut, että miehen rakkaus ei siis voinut olla niin erikoisen väkevää, koskapa hän ei milloinkaan ollut kadottanut harkintaansa heidän yhdessä ollessaan tai koettanut saada häntä unohtamaan harkintakykynsä. Kyllin monta kananpäätä ajatteli siihen suuntaan, ja sehän oli kylläkin liikuttavaa, jos he olivat tarpeeksi nuoret ja lapselliset. Ida Elisabet saattoi nähdä ja ymmärtää, millä tavoin Tryggve suhtautui tähän asiaan – Ida Elisabetilla oli kaksi poikaa. Tryggve tunsi varmaankin että pojat olivat mustasukkaisia kaikkea sitä uutta kohtaan, joka oli tullut heidän äitinsä elämään, mutta he saivat tottua siihen; kellään lapsella ei ole oikeutta vaatia, että äiti, joka on jäänyt yksin, eläisi loppuelämänsä kuin luostariin suljettuna. Mutta heillä on oikeus vaatia, että tuo uusi, joka tunkee heidän kotiinsa, kohtelee heitä kunniallisesti. Valvoo heidän todellisia etujaan, parhaalla tavalla. Eikä käyttäydy niin, että heillä on oikeus vihata häntä. Mutta pojilla on oikeus vihata miestä, joka tekee heidän äitinsä rakastajattarekseen. Elleivät he vihaisi, olisivat he jollakin tavoin vajavaisia. Jos pojat havaitsevat lieventäviä tai vapauttavia asianhaaroja äitinsä epäsäännöllisissä rakkaussuhteissa, ovat he mieleltään kuohilaita. Lapsilla täytyy olla vaistot ja heidän on annettava niiden puhua.

– Tryggve oli laahannut häntä ylt'ympäri Osloa niin väsymättömästi, että Ida Elisabetista melkein tuntui – hyvää oli tullut liiaksikin. Koko ajan, minkä liikeasiat jättivät miehelle vapaaksi, oli ohjelmaa riittänyt: teattereja, konsertteja, huvimatkoja, ravintoloja, joissa he olivat tanssineet. Ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä useimmat miehet olisivat vaatineet palkinnoksi. Ja niin ei hänkään saanut ilmaista, kuinka tuskallisen kiihkeästi hän oli halannut, joka ainoa ilta, että he olisivat voineet päättää päivän menemällä kotiin yhdessä jonnekin, minne tahansa, ja jäädä toistensa luo. Hän ymmärsi tarkoituksen, kun Tryggven mielestä oli ollut parempi että he molemmat asuivat eri hotellissa: tietysti kaikki täkäläiset tiesivät, että he olivat matkustaneet Osloon yhdessä. Mutta tuhat tulimmaista, onhan ihkasen yhdentekevää, mitä ihmiset luulevat ja sanovat, kunhan vain ei ole antanut heille aihetta siihen.

Mutta salatuin salaisuus oli kai se, että Ida Elisabet pelkäsi. Ei Tryggveä. Ei omaa itseäänkään siinä mielessä, että hän olisi pelännyt tämän rakkauden haihtumista, rakkauden, joka nyt hänet täytti. Mutta että jotakin saattaisi tapahtua – jotakin tulla tielle, joka pakottaisi tämän ryöppyävän intohimon uuteen uomaan, niin ettei se saisi virrata siihen mihinkä se kaipasi, Tryggven syleilyyn. Että jokin mahti, jonka hän yhtäkkiä oli tuntevinaan oman itsensä ulkopuolella, pakostakin valtaisi hänen mielensä ja sen uuden, joka nyt sen täytti, ja tähtäisi päämaaliin jota hän ei tuntenut, joka ei ollut hänen päämaalinsa. Sitä hän pelkäsi. Ja sen vuoksi hän oli epätoivoinen – sillä nyt hänestä yhtäkkiä tuntuikin että hän oli epätoivoinen, maatessaan tässä pimeässä – sen vuoksi ettei Tryggve ollut heittänyt pois kaikkea harkintaansa. Sillä Ida Elisabetista tuntui, että varmaksi onnestaan ei hän mitenkään tulisi ennen sitä yötä, jolloin hän ja Tryggve makaisivat kiinteästi toinen toisensa syleilyssä. Sen jälkeen ei mitään voisi tulla heidän välilleen erottamaan heitä. Vaikka hän itse hyvin tiesi, että tämä oli vain kuvittelua – hän oli totisesti selvillä siitä, että kahden ihmisen väliin voi senkin jälkeen tulla paljon.

Mutta hän ikävöi, ikävöi, ikävöi. Hän, joka tiesi, mitä miehen omistaminen merkitsi, mutta jolla ei ollut koskaan ollut miestä, jota hän rakasti. Hän, joka tiesi, ettei rakkaus todellakaan koskaan ollut haavoittumatonta tai katoomatonta, ulkonaiset tekijät voivat sen hävittää tai minä itse voin sen hävittää – mutta juuri senhän vuoksi hän tahtoi taistella puolustaakseen ja säilyttääkseen heidän rakkautensa, ja juuri senhän vuoksi hän ikävöi saada kokonaan heittäytyä sen valtaan, ikävöi niin palavasti, kuin ei nainen ilman hänen katkeria kokemuksiaan koskaan olisi voinut.

Ida Elisabet avasi sylinsä pimeässä: "Tryggve –", kuiskasi hän. "Tryggve –", kuiskasi hän hieman kuuluvammin, "Tryggve –."

Poikien kamarista kuului liikahtelua.

"Kutsuitko sinä minua, äiti?" kysyttiin varovaisesti, aivan kuin hento ääni olisi pelännyt yötä.

Ida Elisabet makasi tuokion, ennen kuin vastasi:

"Tahdoin vain kuulla olitko valveilla. Minusta oli kuin sinä olisit heittelehtinyt vuoteessa."

"Varpaita syyhyttää niin kauheasti, äiti", niiskutti poika.

"Lorua!" vastasi äiti tuokion kuluttua. "Sinä kai vain koetat keksiä jotakin, Tryggve –."

"En, äiti! Niitä särkee niin –", nyt pojan ääni oli ihan kyyneleinen, ja äiti kuuli että hän raapi ja kihnutti itseään niin että vuode rusahteli. "Etkö sinä voisi voidella niitä, äiti –?"

Ida Elisabet hiipi ylös vuoteeltaan ja sisään poikienkamariin: "Ole hiljaa, niin ettet herätä Carlia –." Hän painoi sähkönappia. Poikanen ponnahti pystyyn äkkiä kuin vieteri, kasvot paistoivat jännityksestä, kun hän pani toisen pikku jalkansa vuoteen laidalle tarkasteltavaksi.

Poika oli tosiaan oikeassa – varpaat olivat ajettuneet, ja siellä täällä näkyi kiiltäviä punaisia laikkoja. – Hän oli palelluttanut jalkansa oikein pahasti viime talvena – uh, tulisiko tänäkin vuonna sama juttu –.

"Hys, hys", kuiskasi Ida Elisabet ja hapuili lääkelipastossa. Hän sai käteensä lampaanrasva-möhkäleen, sideharsoa ja sirotejauhetta. "Tule sisään minun huoneeseeni, pojuseni –", ja hän sammutti valon.

Ida Elisabetin lämmittäessä talia hopealusikassa, jota hän piteli lipastolle asetetun kynttilän liekin päällä, Tryggve istui keinutuolissa ja sätkytteli ja oli olevinaan: hän oli autuas että niin suuret valmistelut tarkoittivat häntä, ja hiukan viluissaankin. Hänen silmänsä ilakoivat kynttilänvalossa.

"Mutta mitä sinulla oikein on ollut jalassa nämä päivät?"

"Sannikkaat, tietysti. Ja ne ovat niin risaiset, äiti. Ja silloin Ragnhild sanoi, että ottaisin rasvanahkasaappaani, mutta ne olivat käyneet liian ahtaiksi, niin etteivät ne mahtuneet jalkaan –"

Ida Elisabet tunsi piston omassatunnossa ajatellessaan lastaan, joka oli juossut ja palelluttanut jalkansa risaisissa sannikkaissa, samalla kun äiti itse osti neljänkymmenen kruunun liivikorsetin ja iltapuvun ja kullatut tanssikengät –. Eihän sille enää mitään voinut – mutta hänen olisi vain pitänyt tarkastaa ennen lähtöään, voisiko poika käyttää viimevuotisia rasvanahkasaappaitaan –.

– Varpaat voideltiin perin pohjin, käärittiin sideharsoon ja puhtaat sukat vedettiin päällimmäisiksi: "Kas niin! Nyt saat painua vuoteeseen taas." Ida Elisabet suuteli poikaa juhlamenojen päättäjäisiksi.

"Äiti – enkö saisi maata sinun kanssasi nyt, kun olen kipeä?"

"No niin. Olkoon siis –"

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, otti pojan syliinsä ja kantoi vuoteeseensa. Samassa kun hän paneutui maata pojan viereen, tämä kääriytyi kokoon, pää sysättynä hänen kainalokuoppaansa ja polvet hänen vatsaansa vasten, huoahti tyytyväisyydestä ja nukahti siinä samassa.

Ida Elisabet huokasi hiukan. Nyt kai hänenkin pitäisi nukkua. Hänen mielessään häivähti, että rakastunut äiti on oikeastaan luopunut lapsistaan, vaikka hän makaa ja pitää niitä sylissään.

9.

Elsen vierailu muodostui pelkästään koettelemukseksi, Ja Bojan oli sietämättömin lapsi mitä Ida Elisabet milloinkaan oli kokenut. Pikku raukka, eihän hän kai itse mahtanut sille mitään – mutta uh, kuinka hirveitä lapset ovat, jotka eivät aavistakaan, että heidän on kuunneltava mitä heille sanotaan, ja kuitenkin mutruilevat aamusta iltaan.

Ida Elisabet oli saanut sisustaa asumattoman huoneen käytävän toisella puolen, ja rouva Viker lainasi hänelle vuoteen matkailijakodista. Huoneesta tuli oikein viihtyisä, kun hän oli saanut sen kunnollisesti tuuletetuksi, ripustanut uutimet ikkunoihin ja polttanut pesässä tulta.

Hän ei olisi tuntenut Elseä, jos tämä sattumalta olisi tullut vastaan kadulla. Vaikkakaan Else itse asiassa ei ollut niinkään paljon muuttunut, kun häntä tarkasteli piirre piirteeltä. Kasvot olivat karkeammin lihakkaat – mutta ennen kaikkea oli nuori kukkeus, joka entisaikaan oli ollut Elselle ominainen, kulunut pois niinkuin maali halvasta kuppiparista pesusoikossa. Tukka oli kiilloton ja ohut, iho harmaanpunertava – suu oli ennenkin ollut kalpea, mutta nyt eivät huulet olleet edes sileät ja nuoret enää. Hän painui kokoon istuessaan eikä pitänyt ryhtiä kulkiessaan – hänen vartensa muistutti nauhaa, jonka kumi oli perstunut.

Oli todellinen souvi keksiä jotakin puheenaihetta hänen kanssaan. Ida Elisabetilla oli kiirettä neulomossa tähän aikaan, ja hänen hermojaan kihelmöi ajatellessaan, että toinen istui vain hänen sohvallaan ja näytti typerältä. Ida Elisabet oli hankkinut hänelle lankaa Ja vartaat, hän kutoi sukkaa Bojanille, mutta se kasvoi hirvittävän hitaasti; harmaansininen lanka kävi aina vain harmaammaksi. Hän ei saanut Elseä tekemään kävelymatkoja, eikä tämä lukenut mitään muuta kuin sanomalehteä – hän istui ja selaili joitakin vanhoja muotilehtiä tai vain katseli ulos ikkunasta.

Kun he olivat saaneet lapset levolle, istui Ida Elisabet tekemään käsityötä ja koetti keskustella Elsen kanssa, kunnes hän mielestään vihdoin sopivaisuuden säännöt täytettyään saattoi sanoa jotakin, että me panemme aikaisin levolle näin maalla. – Hänen asiakkaisiinsa Else suhtautui eräänlaisella uteliaisuudella – hän tahtoi tietää kuka se ja se naishenkilö oli ja jotakin heistä. Niin ikään hän sanoi toivovansa nähdä sikäläisen tunnetun keuhkotautiparantolan – ja niin he kävelivät sinne ensimmäisenä sunnuntaina Elsen tulon jälkeen. Muuten ei ollut kuin yksi aihe, joka saattoi panna Elsen hiukan käyntiin: Jeja. Ida Elisabet harmistui tavasta, jota Else käytti sisarestaan puhuessaan. Else oli katkera ja kade sen vuoksi, että Jeja ansaitsi rahaa, että hänellä oli ystäviä ja ystävättäriä ja että hän oli "usein" ulkona pitämässä hauskaa eikä tehnyt mitään, jotta Else olisi saanut olla joskus mukana. "Istua kotona roikkumassa, se on hänen mielestään tarpeeksi hyvää minulle."

"Mutta Else, mitä sinä oikein tekisit, ellei teillä olisi Jejaa?"

"Pyh! Voisinhan ottaa jonkin paikan. Ellei minun olisi pakko aina pitää Bojania luonani. Äiti ja isä ottaisivat kyllä mielellään Bojanin takaisin. Mutta Jeja tahtoo ihan välttämättä, että Bojanin täytyy olla meillä. Hän pitää kyllä varansa, ettei itse saa lasta. Mutta hän yksin tahtoo määrätä kaiken, mikä Bojania koskee, aivan kuin ei kukaan muu pystyisi ymmärtämään mikä lapselle on edullisinta –."

Mutta tämä pani Ida Elisabetin toivomaan että pulma ehkä olisi ratkaistavissa, koska siis Else itse ei aivan ehdottomasti vaatinut saada pitää lasta luonaan, mikäli hän saisi jonkin paikan. Ida Elisabet soitti Marte Bø'lle – ja sopi kohtauksesta Bjørkheimin matkustajakodissa.

Vanha kätilö lupasi heti tehdä mitä suinkin voi saadakseen rouva Nielsenin sijoitetuksi – Marte oli aina tulta ja liekkiä saadessaan toimeksi järjestää toisten ihmisten vaikeuksia. Hänellä oli pari kolme paikkaa tähtäimessä. Hän puhuisi heti huomenna opettaja Tveiton kanssa – opettajan taloudenhoitaja menisi naimisiin seuraavassa kuussa. Tveito oli leskimies ja kuuden lapsen isä, koti hyvä ja kristillinen. Heillä oli kaksi lehmää, porsas ja kanoja, mutta Elsestähän voisi toki sanoa, että hän oli tottunut maatalouteen Vettehaugenissa, ja Tveiton vanhimmat lapset olivat niin valmiit auttamaan.

Ei ollut niinkään varmaa, että Else ihastuneena suostuisi noin vain istutettavaksi opettajanperheeseen kauas Aasgrendeniin. Mutta tuskinpa hän panisi vastaankaan. Hän ei kyllä ollut kertonut sen laajemmin olostaan ja elostaan, eikä Ida Elisabet tahtonut kysyä. Kuka ja mitä Hartvig Nielsen oikein oli, tiesi hän vain aivan hämärästi, mutta Elsen puheista noin ohimennen hän luuli ymmärtäneensä niin paljon, että Gitta-täti, vanha rouva von Post, oli ottanut aloitteen ja pakottanut heidät naimisiin – edellyttäen että he jälleen eroaisivat heti lapsen syntymän jälkeen. Else ei milloinkaan ollut asunut miehensä kanssa yhdessä – silloin oli mies ollut kotona vanhempiensa luona, ja nyt hän oli "matkustanut pois", Else ei tietänyt mitä hänestä oli tullut. Gitta-täti oli lähettänyt hänet ja lapsen Vettehaugeniin heti, kun hän oli päässyt synnytyslaitoksesta, "jotta hän ei tekisi uusia tyhmyyksiä", ja hän oli jäänyt istumaan Vettehaugeniin, kunnes Jeja korjasi hänet sieltä. Ehkäpä hänet saataisiin ymmärtämään, että hänen olisi pidettävä itsensä kurissa, jos hän nyt pääsisi toimeen – ja Marte Bø lupasi silloin tällöin käydä häntä katsomassa – ja Ida Elisabet varustaisi hiukan häntä ja lasta. Sillä tavoin pääsisi ainakin Jeja hetkeksi huoltamasta toisia. Ja Else vaikutti jo nyt hiukan vähemmän veltolta ja tylsältä – hän oli kai ollut vailla säännöllisiä ruoka-aikoja – eikä Bojan ollut enää täysin yhtä valkoinen ja ohut ja luonnottoman rauhaton.

Tryggve Toksvold tuli juomaan kahvia heidän luokseen, juuri kun he istuivat keskustelemassa. He olivat sopineet, ettei Toksvold kävisi Ida Elisabetin luona niin kauan kuin vieras viipyi. Niin että kymmeneen päivään Ida Elisabet oli ollut hänen kanssaan vain silmänräpäyksen ajan silloin tällöin, käydessään asioilla ja pistäytyessään hänen konttorissaan ja piipahtaessaan pikkuhetkeksi hänen luokseen hotelliin.

Tryggve istui hänen nojatuolinsa käsipuulla, sormet hyväilivät salaa Ida Elisabetin niskaa, samalla kun hän laski leikkiä naisten hommista ja Ida Elisabetin huolista: "Onpa sinulla totta tosiaan kädet täynnä!"

"Onhan Ida kiltti kun tekee sen", sanoi Marte Bø. "Hän on vain liiankin kiltti –"

"Aivan! Ida on liian kiltti. Mutta siitä huolimatta – minusta te molemmat olette oikein tunnottomia naisihmisiä. Ette ollenkaan ajattele Tveito-rukkaa. Sillä tuo rouva Nielsen on totisesti kuin mikäkin ensiluokan lohikäärme. Ajatelkaas jos kävisi niin hullusti että mies takertuisi sellaiseen!"

"Oi ei, hän ei ole sellainen!" Marte oli loukkaantunut. "Hän on niin luotettava ja hyvä – vakava kristitty –"

Toksvold vain nauroi, pahankurisesti.

Siinä oli jotakin totta, ajatteli Ida Elisabet kulkiessaan kotiinpäin. Kerrankin oli hän kiusauksessa allekirjoittamaan vanhan lauseen, että jokainen on omaa itseään lähinnä. – Uh, kun vain Else ei huomaisi että hän oli juonut likööriä – Else ihmetteli ja oli hapan, kun Ida Elisabetilla ei ollut "seurapiiriä". Heidät oli kutsuttu kahville Vikeriin ja opettaja Hansenille, ja Ida Elisabet oli kutsunut rouva Vikerin ja herra ja neiti Hansenin eräänä iltana luokseen; siinä kaikki.

Oli lauantai aamupäivä; Ida Elisabet seisoi keittiössä ja puhdisti teertä, jonka Tryggve oli lähettänyt. Kaikki kolme lasta kieppuivat hänen ympärillään nähdäkseen toimitusta. Sitten rouva Viker tuli sisään, silmin nähtävästi kiihdyksissä. Hän vihjaili, että hänellä oli jotakin kerrottavaa, jota lapset eivät saisi kuulla.

Ida Elisabet sattui silmäämään Carlia – poika oli käynyt kasvoiltaan tulipunaiseksi, ja hänen ilmeensä oli erikoinen – oli samalla kertaa häpeissään ja katkeroitunut, vetäytyessään syrjään.

Rouva Viker raukka oli hämillään ja onneton. Hänellä oli jotakin niin vastenmielistä kerrottavaa, Ida saisi antaa anteeksi, mutta hänestä oli niin ilkeää että hänen lapsensa saivat kuulla sentapaista, ja sen vuoksi hän tahtoi puhua siitä Idalle: tuo Oslosta tullut pikkutyttö oli nimittäin kertonut jotakin Andersille ja Jødalle, ja Jøda oli niin pieni, ettei hän ymmärtänyt sen paremmin kuin että kertoi vuorostaan äidille kuulemansa. Niin, asia oli siis niin että Bojan oli kertonut jotakin eräästä miehestä, joka oli antanut hänelle viisikymmentä äyriä, jotta tyttö tulisi miehen mukana puuvajaan, ja sitten mies oli ollut paha hänelle – niin, tyttö oli tarkasti kertonut mitä mies oli tehnyt, niin että rouva Vikerin hiukset nousivat pystyyn päässä Jødan kertoessa.

Jääkylmäksi jähmettyneenä Ida Elisabet kuunteli toisen puhetta. Sokeassa raivossa tuntematonta kohtaan, joka oli pahoinpidellyt lasta, hän puristi kädet nyrkkiin niin lujaan, että kynnet tunkeutuivat lihaan. Mutta sydämen takoessa niin epätoivoisesti, että veri kohisi korvissa, Ida Elisabet käsitti rouva Vikerin tarkoituksen: hän ei tahtonut että Bojan enää tämän jälkeen tulisi sisään leikkimään lasten kanssa.

Jäätyään yksin Ida Elisabet istuutui keittiön tuolille ja puhkesi itkuun. Ja yhtäläisyys Bojanin ja Sølvin välillä, jota hän ei voinut olla huomaamatta – se oli muuten yhä lisännyt hänen vastenmielisyyttään Bojania kohtaan, sillä se oli niin irvikuvamaista. Bojan oli suloton, apinamainen vilkkaus hänessä oli kehittynyt liiallisuuteen, suorastaan luonnottomuuteen saakka, hän oli aina ärtyisä ja ulvoi ihan sairaalloisesti, ellei kohta saanut tahtoaan perille. Mutta nyt järkytti yhtäläisyys Ida Elisabetia, aivan kuin pahoinpidelty tyttönen olisi ollut Sølvi. Tuo sairaalloinen, epämiellyttävä pikku lapsi oli hänen oma pikku tyttönsä, joka oli tullut tuollaiseksi sen vuoksi, että ilkeys oli turmellut ja tuhonnut hänet. Voi sinua pikku, pikku raukka, mitä me oikein tekisimme sinulle!

Hän kuuli lasten äänet ulkoa – katsahti ikkunasta, samalla kun hän kerta toisensa jälkeen pyyhki silmiään keittiöpyyhkeeseen, muistamatta että se oli verinen, Lapset laskivat mäkeä; maa oli paljas ja iljankoinen, mutta kelkka luisti. Hän arvasi että Carl oli saanut toiset pukemaan ylleen, sen vuoksi, ettei hän tahtonut näyttäytyä äidin edessä nyt – Bojan oli nähtävästi kertonut sen pojillekin, hän huomasi että he ujostelivat pientä serkkuaan. Ida Elisabet muisti omasta lapsuudestaan – kirjoittamaton laki sääsi, ettei täysi-ikäisille koskaan kerrota, jos pahat miehet ovat säikäyttäneet koulutiellä ja koettaneet houkutella mukaansa, ja että toverit kuiskutellen kertovat toisilleen, kuinka niiden on käynyt, jotka eivät ole ajoissa päässeet miestä pakoon. Bojan rukka oli kai liian pieni tajutakseen, ettei sellaisesta saanut kertoa – tai hän oli liian turmeltunut.

Mutta samalla kun hän tunsi katkeraa vastenmielisyyttä ajatellessaan, että hänen poikansa olivat saaneet kuulla tuollaista, ymmärsi hän yhtäkkiä: Elsen meno Tveitolle oli miltei päätetty asia – mutta nyt hän ei voisi puolustaa menettelyään ja lähettää Bojania Tveiton lapsilaumaan. Joku heistä oli ollut täällä, parikin, kun hän oli ommellut ripillepääsypuvun vanhimmalle – tietenkin he tiesivät kaiken, mitä maalaislapset yleensä tietävät, mutta he näyttivät niin viattomilta kuin itse terveys.

Hän istui yhä itkemässä, kun Else tuli keittiöön:

"Mutta hyvänen aika, Lisken – mikä nyt –?"

Ida Elisabet koetti hillitä vavistustaan ja itkuaan. Mutta hänenhän täytyi puhua Elselle siitä. Ehkä, jos Bojan voisi tulla jonnekin, jossa hän ei saisi syytä puhua siitä, hän voisi unohtaa. Mutta minne –

"Rouva Viker oli täällä. Hän kertoi jotakin, mitä Bojan oli kertonut siellä. Voi Else, Else, mitenkä hirveätä –"

"Mutta hyvänen aika", sanoi Else pelästyneenä. "Onko Bojanin käynyt hullusti!"

"Ei ei. Sinähän tiedät mitä hän on kertonut."

Mutta Else ei tietänyt. Ida Elisabetin täytyi selittää perinpohjaisemmin. Else katsahti häneen hämmästyneenä – ja purskahti sitten pieneen typerään nauruunsa:

"Sitäkö se olikin! Eihän se ole totta. Kaikki johtuu siitä, että jotakin sellaista tapahtui meidän kulmillamme kerran viime syksynä. Niin, eikö se ole hirveää? Mutta ymmärräthän, se kiinnosti valtavasti kaikkia sikäläisiä lapsia, niin että yksi jos toinenkin heistä on kertonut siihen tapaan, tehdäkseen itsensä mielenkiintoiseksi. Ja pikku Bojan rukallahan on niin vilkas mielikuvitus – hänhän ei käsitä, että on sopimatonta kertoa sellaista –"

Jo tuo oli hullua, joskaan ei niin pahaa kuin pahin. Mutta nyt hän itse näki, että Tryggve oli ollut oikeassa: oli aivan yksinkertaisesti edesvastuutonta että hän, Ida Elisabet, oli koettanut viekastella Elsen ja lapsen Tveiton kotiin.

Hän soitti Toksvoldille: "Onko sinulla aikaa iltapäivällä? Tahdotko antaa minulle kaksi tuntia? Minun täytyy käydä asialla Marte Bø'n luona ja puhua hänen kanssaan. – Mitenkä kiltisti! Niin, tahdotko siis odottaa minua autossa tienhaarassa –?"

Toksvold oli niin iloinen siitä, että he saisivat olla pari tuntia yhdessä; Ida Elisabet oli rajattoman onnellinen nähdessään sen. Tryggve nauroi kohti kurkkuaan Ida Elisabetin uskoessa asian hänelle, mutta kun Ida selitti hieman lähemmin, kävi mies vakavaksi:

"Siinä näet. Sinun on mahdotonta auttaa tässä. Anna hänelle hiukan rahaa ja lähetä hänet takaisin kaupunkiin. Ja anna heidän ymmärtää, ettet yhä edelleen voi lukea eronneen miehesi sisaruksia lähiomaisiksesi."

Lopuksi Ida Elisabet tunnusti, minkä vuoksi hänestä oli niin väärin lähettää Else ja Bojan takaisin Jarngerdin luo. Silloin mies suuttui:

"Onpa se porsastelua! Kuulehan nyt – johonkin on rajaviiva sentään vedettävä. Saat luvan ajatella omia poikiasi. Minä en salli että he ovat minkäänlaisessa kanssakäymisessä sentapaisten tätiensä kanssa – tai enojensa, olkoon, jos he kerran kasvavat minun kodissani ja minä vastaan omalta osaltani heistä."

Kotimatkalla he istuivat melkein puhumatta. Tiekin oli hyvin huono, kapea ja jyrkkä ja iljankoinen, niin että se kimmelsi autonlyhtyjen valossa, ja mutkikas pitkin matkaa. "Sinä olet kai hermostunut?" kysyi Toksvold kerran; hän nauroi hiukan uhkamielisesti.

Ida Elisabet hymyili anteeksipyytäen.

"Sinua raukkaa, eihän se ole ihmeellistä. Mitä hän tarkoitti sillä –"

"Tule hetkeksi minun luokseni – tahdotko?" kysyi Toksvold kun he ajoivat valtatielle.

"Mielelläni."

Toksvold otti esiin pullot ja lasin, ja Ida Elisabet seisoi ikkunan ääressä. Siitä oli näköala valaistulle, katumaisen leveälle ajotielle, joka vei asemalle: jotkut suuret lyhdyt korkeiden jalustojen nenissä muodostivat tuhruisia valokehiä pakkasusvassa – se nousi virrasta, niin että pimeys oli aivan kuin sienimäistä ja likaista. Ida Elisabet paleli ajomatkan jälkeen ja oli haluton – pahimmalla tavalla, niin kuin ihminen, joka ei oikein voi tai uskalla selvittää itselleen, mistä kenkä oikein puristaa.

Palvelustyttö toi pari seltteripulloa, jotka kilisivät tarjottimella, ja meni taas. Toksvold sanoi:

"Tule nyt ottamaan pieni kulaus, Ida – sinä kai olet lämmityksen tarpeessa. Maljasi!"

Kaksi syvää nahkanojatuolia ja kuparilevyllä varustettu tupakkapöytä osoittivat, että hän oli koettanut tehdä hotellihuoneen edes hiukkasen viihtyisämmäksi. "Kas näin, istu lepäämään hiukan, ennen kuin lähdet kotiin –.

"Tavallaan sinä olet saavuttanut tuloksen tällä retkelläsi. Siinä suhteessa voit siis olla tyytyväinen. Marte ei peräänny, hän saa kyllä asiat lukkoon –"

"Tiedäthän että olen tyytyväinen." Ida Elisabet huoahti.

"Niin, näytät säteilevältä." Toksvold päästi lyhyen naurahduksen. "Tarkoitan, toistaiseksi. Niin, minähän en tiedä muuta kuin hyvää noista Smedstuelaisista – siitä ei ole kysymys. Hans, hän, joka oikeastaan omistaa verstaan, hänet olen silloin tällöin tavannut liikeasioissa – ja hän on vaikuttanut hyvin miellyttävältä. Mutta nuori taloudenhoitajatar ja pari puolivanhaa vanhaapoikaa – siis, kaikkihan riippuu suureksi osaksi siitä, minkälainen ihminen tuo nainen lopultakin on." Pieni ylimielinen hymyn häive vilahti taas hänen kasvoillaan. "En tiedä oletko ottanut sitä huomioon. Ida – voit vielä saada paljonkin ikävyyksiä entisen kälysi vuoksi!"

"Tiedän sen!" sanoi Ida Elisabet nopeasti ja kiusaantuneena. "Mutta se on kuitenkin ratkaisu – toistaiseksi. En saata tehdä muuta –."

"Et, jos siis tahdot pitää pääsi. – Mutta minähän näen, miten se vaivaa sinua!" Hän hypähti ylös tuolista ja tuli Ida Elisabetin eteen. "Juuri senhän vuoksi minä – Ida, omani! Hyvä ystävä, tiedäthän – minähän en koskaan emmi, minäkään, vaan autan missä voin – jos siis on kysymys ihmisestä, jota kannattaa auttaa. Mutta näinä aikoina jotka nyt ovat elettävinämme – silloin täytyy koettaa auttaa niin pitkälle kuin voi niitä ihmisiä, joista on syytä uskoa, että jos he vain saavat auttavan käden pahimmassa pinteessä, he kykenevät pysymään jaloillaan ja voivat ehkä vuorostaan aikoinaan auttaa toisiakin. – Ymmärräthän, Ida, tässä piiritanssissa käy ajan pitkään hullummin niiden monien, jotka eivät koskaan kykene pitämään huolta omasta itsestään, jos kohta monet niistäkin menehtyvät, jotka ovat pystyneet auttamaan hiukan muitakin kuin itseään."

Toksvold oli tietysti oikeassa, tavallaan. Sellaiset ihmiset olivat ihan omaa laatuaan, jotka jatkuvasti tarvitsevat toisten apua. Infantiilit yksilöt, kuten Sommervold sanoi.

Tryggve Toksvold nauroi hermostuneesti ja harmissaan:

"Ida, Ida, sinähän istut ja katsot minuun aivan kuin –. Täytyykö minun luulla, että sinustakin lakimiehet ja asianajajat ovat kaikki tyyni suuria lurjuksia, joilla ei ole sydäntä rinnassa viiden pennin edestä?"

Ida Elisabet hymyili laimeasti ja pudisti päätään.

"Herra Jumala, rakas ystävä – muutamat ovat syntyneet sellaisiksi, perävaunuiksi ilman moottoria, ja toiset moottorivaunuiksi. Mutta jos kaikki moottorivaunut särkyisivät, saattaisivat nuo kaikki muut jäädä seisomaan paikalleen, kunnes irtautuisivat toisistaan."

Ida Elisabetia puistatti hiukan:

"Kun kaikki ympäri käy, Tryggve, niin minusta sinä jonkin verran liioittelet. Rakas oma poikani – eihän nyt sentään ole niin hirveätä, vaikka olen kutsunut Else Nielsenin luokseni kahdeksi viikoksi –"

"– jotka jo ovat venyneet kolmeksi –"

"Olkoon menneeksi. Siihen olin valmistunutkin, kun päätin koettaa hankkia hänelle jotakin työtä. Mutta nythän asia on sitä mukaa selvä. Jättäkäämme se."

Tryggve seisoi tuokion. "Allright!" Sitten hän sulki Idan syliinsä ja suuteli tulisesti.

"Tarkoitanhan vain sinun parastasi, Ida. Etkö käsitä että ulkopuolisesta tuntuu koko tämä hommasi aivan mielettömältä? He ovat jättäneet sinut purjehtimaan omin neuvoin – molemmat lapset mukanasi, vuosikausiksi. Tuskinpa he vain ovat kysyneet, kuinka olet selvinnyt? Eivät, siinähän näet. Sitten sinä sattumalta tapaat yhden heistä – he keksivät että nähtävästi tulet melko hyvin toimeen – ja niin saat heidät niskoillesi –. Muista että sinun täytyy olla poikiesi moottorivaununa – et vielä tiedä mitenkä kauan. Vaikkakin minä nyt olen sinun vierelläsi – tietysti sinulla on suurin vaikutusvalta heihin – mikäli kenelläkään on vaikutusvaltaa –"

"Mitä tarkoitat –?"

Tryggve katseli poispäin eikä vastannut.

"Tryggve, mitä tarkoitit?"

"Ainakin näyttää kuin sinun nuorempasi tulisi koko lailla isänsä sukuun", sanoi Tryggve matalalla äänellä, kuin vastahakoisesti.

Kun hän tarttui Ida Elisabetin käteen, kumartui ja tahtoi suudella, vastusteli Ida Elisabet ensin, aivan pienen tuokion, mutta sitten hän antoi sen tapahtua.

"Enhän tahdo lapsillesi muuta kuin hyvää, Ida. Senhän olen sanonut sinulle lukemattomia kertoja."

Ida Elisabet nyökäytti päätään. – Mutta minkä vuoksi Tryggven pitikin sanoa se niin lukemattomia kertoja?

"Tryggve!" – Ida Elisabet puhui hyvin matalalla äänellä ja hitaasti. "Tarkoitatko – tuntuuko sinusta että he ovat erikoisen vaikeita lapsia, Carl ja pikkupoju?"

"En tiedä", vastasi mies nopeasti. "Minullahan ei juuri ole kokemusta lapsista. Ajattelin että sinä ehkä –.

"Niin, Ida, me elämme vaikeata aikaa. Älä usko etten ymmärrä – että ihmiset, jotka synnynnäisesti ovat jollakin tavoin vajaat, eivät tule toimeen. Taikka että monet koettavat päästä ponnistamasta, tai että he eivät kestä epävarmuutta – teeskentelevät viallisuutta päästäkseen vastuusta. Ei ole aina niinkään helppoa päättää, mikä kulloinkin on mitä –"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Ida Elisabet jälleen.

"Voi ei, älä näytä noin traagilliselta – oma rakkaani! Minähän vain tarkoitin" – Tryggve haki sanoja. "Lapsesi ovat lapsia, heillä täytyy olla omat menestyksen mahdollisuudet. Sinä olet heidän äitinsä, heillä on oikeus vaatia, että teet kaikkesi auttaaksesi heitä, niin että he selviytyvät elämästä. – Mutta jo siinä voi olla tarpeeksi: sinulle, oma rakas ystäväni – ilman että otat kantaaksesi vielä sellaisenkin, jonka tiedät hylyksi."

"Voi, et saa näyttää niin toivottomalta, kultaseni!"! Nopeasti ja tulisesti hän veti Ida Elisabetin ylös tuolista ja syleili häntä. "Niin, mutta etkö ollenkaan voi käsittää, että usein joudun suoranaiseen raivoon? Etkö sinä sitten? Minä rakastan sinua, ja sinä myös – rakastat minua, tarkoitan – emmekä koskaan saa olla rauhassa! Emme koskaan saa olla vain sinä ja minä – mutta pitäisihän meidänkin toki joskus saada olla niin – eikö totta, Ida – saada tuntea yksi ainokainen kerta – lyhyt aika vain – kuten kaikki muut, ollessaan nuoria ja rakastuneita, että nyt olemme me kaksi yhtä ja koko muu maailma jää meidän ulkopuolellemme."

Ida Elisabet seisoi hiljaa otsa miehen olkaa vasten ja antoi toisen hyväillä.

"Tiedän ettei se ehkä käy päinsä – sinulle", kuiskaili hän. "Ja koetan tehdä parhaani alistuakseni kristillisen kärsivällisesti siihen. Mutta kai me ainakin matkustamme jonnekin – mentyämme naimisiin? Tahdothan sinäkin –?"

Ida Elisabet nyökäytti päätään hänen olkaansa vasten.

"– Niin, kai sinun täytyy", sanoi Toksvold alistuneesti, kun Ida Elisabet mainitsi että hänen täytyi lähteä. Toksvold veti päällystakin ylleen. "Vien sinut autolla kotiin. – Eipä sinun pahus vieköön ole syytä rämpiä jalkaisin pitkää tietä mustassa yössä vain siksi, ettei tuo rouva Nielsen loukkaantuisi siitä, että sinä olet ollut autoilemassa ilman häntä –."

Ida Elisabet puristi hänen kättään. Tryggve tahtoi keksiä jotakin saadakseen hänet iloiseksi. Mutta, mutta –

Tavallaan Tryggve oli oikeassa, ajatteli Ida Elisabet, hän ei ollut itsekäs, niinkuin Ida Elisabetista joskus oli tuntunut. Tryggve oli omiensa puolella, eikä hän "omilla" tarkoittanut vain sukulaisiaan, vaan koko heidän edustamaansa ihmislaatua: järkeviä ihmisiä, jotka eivät sietäneet suuria sanoja ja rasvaista lihaa, ainakaan arkioloissa, vaikkakin he Ida Elisabetin mielestä saattoivat nielaista paljonkin sellaista ruokaa juhlissa ja kokouksissa ja niin edespäin. He olivat myös työteliäitä, ja, kuten Tryggve sanoi, he tiesivät kuinka pitkän ajan kaikki se tarvitsee kasvaakseen, jota ilman elämässä ei voida olla, ja ne, jotka tahtovat päästä siitä osallisiksi, saavat pitää hyvänään pitkän oppiajan. He tiesivät yhtä hyvin kuin muutkin, kuinka kevytmielisesti ihmiset lörpöttelevät uskollisuudesta ja perimätavoista ja kunniantunnosta ja itsekunnioituksesta ja ahkeruudesta ja tyytyväisyydestä – mutta Jumala varjelkoon kaikkia meitä, ellei ketään olisi joka pistäisi kätensä alle ja tuntisi kovaa todellisuutta noiden korulauseiden alla, sillä me ajautuisimme perikatoon kaikki tyynni, ellei joku sitä tekisi. Tryggve oli kasvatettu kaikkeen tähän, ja kun hän kerran piti kiinni siitä niin kuin piti, ei se tapahtunut vain siksi että hän uskoi siihen, mutta sen vuoksi että joku, jota hän sanomattoman paljon rakasti, oli opettanut hänet uskomaan ja ajattelemaan näin. Hänellä oli jotakin puolustettavaa, ja silloin ei ihminen ole suvaitsevainen vastustajiaan kohtaan. Ihmiset, joita hän nimitti hylkytavaraksi – hän oli vain nähnyt mitä vahinkoa he aiheuttivat, hän ei koskaan ollut katsellut heidän sisäänsä. Eivätkä muutkaan valosilmäiset ihmiset, joiden otsat olivat leveät ja kauniit – sekä hänen että Ingvildin otsa oli niin kaunis ja puhdas, mutta kuitenkin siinä oli jotakin, joka muistutti härän otsaa, sitä enemmän kun vaaleanruskea tukka kähertyi niin tuuheana sen yllä. Ingvild, hän oli rakastanut tuota mieshylkyä intohimoisesti ja itsepäisesti – mutta ihminen, joka ymmärtää miltä tuontapainen hylky näyttää sisältä, ei voi häntä rakastaa; terve ihminen ei voi rakastua siihen, mikä on saanut tartunnan ja on kutistunutta.

Mutta niitä ei myöskään voi heittää oman onnensa nojaan, jos ne on nähnyt sisältäpäin – ainakaan yrittämättä auttaa. – Taikka joku voi. Toiset eivät. – Ja hän itse, Ida Elisabet – no niin, hän oli ehkä kuin kasvanut sairaalassa; isästä ja äidistä täytyi kai ainakin sanoa että he olivat olleet hylkytavaraa hekin – vaikkakaan valuvikaa ei voinut huomata, ennen kuin he joutuivat koetukselle, jolloin tapahtui sortuminen. Vaikkakin tuo oli vain kuvaannollinen puheenparsi – eiväthän ihmiset ole valutavaraa. Ida Elisabet oli sattumalta saanut kokea, kuinka vaikea heidän on tulla toimeen, heidän, jotka eivät voi panna kovaa kovaa vastaan, eivät hyödy mitään vastoinkäymisistä, eivät koskaan opi ymmärtämään, miksi heidän on niin vaikeaa, vaan odottavat kuin lapset että joku tulisi heitä auttamaan – tai sitten he eivät suuriakaan kärsi, koska he koko ajan ovat varmoja siitä, että joku tulee ja poimii heidät maasta, tai he ovat onnettomia ja suunniltaan kuin lapset, jotka makaavat yksinään ja odottavat tyhjässä talossa.

Hän oli vähitellen myöntänyt, että Cecilie Oxleyn katsantokannassa oli sentään paljon varteen otettavaakin – ehkäpä oli tarpeen että jotkut saivat jonkinlaisen kutsumuksen olla äitinä ja sisarena ja hoivata kaikenmaailman ihmisiä. Olla nuoria ja rakastaa toinen toistaan ja toivoa saavansa tuntea ja toimia niinkuin me kaksi olisimme jotakin ja koko muu maailma jotain muuta – se oli onnea, sen kai useimmat myönsivät, sisimmässään. Mutta mikäli tämä onnenvietti tosiaankin oli sellainen, ettei kukaan voinut sitä vastustaa – mikäli kukaan ei voinut vastustaa janoaan oman olemuksensa uumenissa – niin, silloin oli kai laupeus maailmasta loppunut. Silloin ei enää voitu puhua niitten armahtamisesta, jotka olivat taistelukelvottomia ja jotka eivät koskaan omin voimin tulisi toimeen –.

Mutta eihän hänen tarvinnut soveltaa sitä itseensä – sen havainnon ei olisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa tai murhetta. Olihan hyvää että jotkut olivat halukkaita rupeamaan nunniksi – sen myönnytyksen hän oli valmis antamaan Ciss & Ciss'ille nyt. Mutta eihän tämä pulma ollut nykytärkeä hänelle. Oli mieletöntä kuvitella että Tryggve ja pojat olivat epäsuuria suureita, joita ei voisi yhdistää.

Mutta ajateltuaan tämän ajatuksen selkeästi loppuun, oli aivan kuin käsi olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sitä kokoon. Voi, mutta sehän oli typerää. Pojat olivat häijyjä osoittaessaan mustasukkaista epäluuloa Tryggveä kohtaan. Ja Tryggve oli häijy epäillessään hänen lapsiaan.

10.

Sinä päivänä, jolloin Ida Elisabet vihdoinkin saattoi sijoittaa Elsen ja Bojanin autoon samoin kuin heidän matkatavaransa, jotka hän oli pannut kuntoon ja täydentänyt, ja nähnyt auton ajavan tiehensä Smedstuenia päin, tunsi hän sellaista kevennystä ja onnea ettei hän voinut pysyä nahoissaan; hän soitti Tryggvelle heti, kun ompelijattaret illalla olivat lähteneet.

"Onnittelen!" Tryggven ääni oli iloinen. "Mutta kuulehan – minun täytyy huomenna olla kaupungissa, siellä on eräs neuvottelukokous. Ja sitten antavat unkarilaiset konsertin pankintalossa. Minun tekisi mieli saada kuulla heitä – eikö sinunkin? Etkö voisi ottaa vapaapäivää ja tulla mukaan? Rehellisesti sanoen – emmekö me sinusta molemmat ansaitsisi vapaa-iltaa nyt?"

Hän teki tehottomiksi Ida Elisabetin heikot vastaväitteet: eikö Idallakin ollut asiaa kaupunkiin? Hehän voisivat syödä myöhäisen päivällisen, juuri ennen konserttia, ja jos he lähtisivät matkaan kohta kun konsertti oli loppunut, olisivat he kotona hyvissä ajoin – ja seuraava päivä oli sunnuntai – ja illallisesta hän saattoi luopua – "ellet siis sinä suvaitse tarjota minulle teekuppia luonasi –"

Ida Elisabetin teki itse kovasti mieli ja hän myöntyi.

Carl makasi hänen huoneensa sohvalla, kirjaan hautautuneena. Hän katsahti ylös, kun Ida Elisabet kulki huoneen halki: "Lähdetkö matkalle huomenna –?"

"Lähden, minulla on asiaa kaupunkiin. Ja nyt tarjoo Tryggve minulle sijaa autossaan. Niin että minä voin yhtä hyvin lähteä huomenna."

Hän oli suunnitellut oikean juhlaillan pojille. Hekään eivät olleet erikoisen ihastuneita tuohon tätiin, joka yhä jäi ja jäi, loppumattomiin – kuta enemmän aikaa kului, sitä vaikeampaa oli pitää aisoissa varsinkin Carlia, niin ettei hän näyttänyt kärsimättömyyttään liian selvästi. – Kerran hän oli sanonut, aivan aiheetta: "Muistan että olit meillä, Else-täti, silloin kun asuimme Berfjordissa – kerran kun sinun piti kylvettää minua, oli vesi aivan kiehuvan kuumaa." "Ajatteles, minä en muista sitä ollenkaan", oli Else sanonut ja hymyillyt typerää hymyään. "Et, sillä ethän sinä polttanut itseäsi." – "Mutta Carl", nuhteli äiti, ja poika aivan raivostui: "Etkö sinäkään muista, äiti – sinunhan piti hangata minua ylt'yleensä perunajauhoilla."

Ja muistaessaan sitä: "Saatte kylpeä tänä iltana, pojat, koska minä olen poissa huomenna. Saatte männynhavunneulasia kylpyveteen –"

Carl happamesti: "Pitääkö meidän ottaa ylle likaiset vaatteemme kylvyn jälkeen?" – "Ei, saatte puhtaat vaatteet nyt illalla." "Enkö minä siis saa puhdasta paitaa sunnuntaiksi?" – "Saat. Panen kuntoon jonkin ruudullisista paidoistasi, niin voit käyttää sitä huomenna, ja sitten saat uuden vihreän sunnuntaiksi."

Ida Elisabet otti esiin arkusta pojan vanhat ruudukkaat paidat ja haki löytääkseen vähemmän kauhtuneen: oli parasta panna se kuntoon nyt samassa, tietysti siitä puuttui joitakin nappeja.

"Täytyykö minun käyttää sitä koulussa?" Poika puhui kuin olisi vajonnut oikein loukkaantumisen kuiluun.

"Täytyy – onhan se puhdas ja ehyt. Eivät kai toverisikaan ole niin hienoja, etteivät he koskaan ennen olisi nähneet kauhtunutta paitaa."

Pojan kasvot nykivät lakkaamatta – silmälasien taakse kokoontui kyyneleitä, ne alkoivat valua pitkin poskia. Kun äiti riisui hänen lasinsa, pyyhki ne "kas niin, Carl", ja suuteli häntä kevyesti hiuksille, "sinä olet liian vanha itkemään tuollaisesta syystä" – niin poika alkoi täristä pidätetystä, kiihkeästä itkusta.

Ida Elisabet veti pojan luokseen: "Hyss, hiljaa nyt, poikaseni. Sinun täytyy lakata nyt, pikku ystävä – minä menen keittiöön panemaan kuntoon illaksi ja olin luullut että saisin sinusta hiukan apua –"

Pojan surkeus meni hiukan ohi, kun Ida Elisabet sai hänet liikkeelle; hän leikkasi vehnäleipää ja lämmitti lautaset tulikuumassa vedessä. Äiti pani kuntoon: paistettuja munia ranskanleipäviipaleille, jotka oli paistettu voissa, kaksi viipaletta miestä kohti; se oli tavallinen kestitys, kun talossa oli suuret juhlat. Ja Marte Bø'n lammasmakkara, joka muuten tuli pöytään vain sunnuntaiaamuina.

Heidän syötyään Ida Elisabet otti esille vanhan albuminsa, jossa oli lontoolaisia kortteja ja kertoi kai tuhannennen kerran käynnistään siellä isän ja äidin kanssa. Oikeastaan hän ei muistanut paljon – hän oli silloin ollut vain neli-, viisivuotias – talollinen papukaijoja, jotka pitivät sellaista ääntä, ettei hän koskaan jälkeenpäin ollut moista kuullut, ja niin monen värisiä lintuja kuin maalilaatikossa on värejä – ja kameli, joka oli syödä suuhunsa Hermannin olkihatun. – Pienoinen Kili-Pukki riemuitsi kohti kurkkua, tapansa mukaan, mutta Carl hymyili epävarmana. – Ja sitten siellä oli ollut mies, joka seisoi kadunkulmassa kaupitellen tarantelloja – siis eräänlaisia hämähäkkejä; nämä olivat maalattua peltiä ja jalat nyörillä verhottua teräslankaa. Mies veti ne käyntiin ja silloin ne hyppelivät katukäytävällä, ja vaikka kadulla olikin niin paljon ihmisiä, tietysti englantilaisia muut paitsi isoisä ja isoäiti ja me lapset, väistivät he ja koettivat välttää miehen hämähäkkejä, mutta kukaan ei näyttänyt suuttuvan, vaikka heidän pitikin väistää. Hän oli pelännyt omaa hämähäkkiään – sillä isoisä osti yhden molemmille lapsille, mutta ne näyttivät niin inhottavilta, ja sitä paitsi isoisä kertoi oikeista elävistä hämähäkeistä, mitenkä vaarallisia ne olivat – eikä hän koskaan ollut ihan varma, eikö tämä hänenkin ollut elävä tai muuttuisi eläväksi. Isoäitikään ei niistä pitänyt: "Minusta niitä ei tosiaankaan olisi kannattanut ostaa, Carl –."

– Ja sitten pojat saivat havukylpynsä ja he pujahtivat vuoteisiin puhtaissa yöpuvuissaan. Ja kun äiti sanoi heille hyvää yötä, olivat Carlin kasvot jälleen itkusta kosteat ja hänen huulensa kuumat ja vapisevat.

Kun he seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle, olivat pojat koulussa, ja Ida Elisabetin koko aamupäivä kului hammaslääkärillä käyntiin ja ostoksiin. Tryggve oli kutsunut erään ystävänsä ja tämän rouvan päivälliselle heidän kanssaan Victoria-hotelliin, mutta kun vieraat tahtoivat heitä kotiinsa huvilaan konsertin jälkeen, nuori rouva halusi välttämättä panna toimeen iltaistujaiset ja saada käsiinsä pari Tryggven ystävää, sanoi Toksvold suoraan: "Me pidämme sen mielessämme toiseen kertaan, Agga – rouva Braatøllä on nimittäin kotona kaksi poikaa, joiden luokse hänen täytyy joutua." Rouva Agga alkoi kysellä Ida Elisabetin lapsista, kuinka vanhoja he olivat ja muuta sellaista – ja jutteli loppumattomiin omista pienokaisistaan; heillä oli tyttö ja poika. – Ja konsertti oli ihana. – Tryggve oli kovin ihastunut musiikkiin: "Kuulehan, kun me olemme naimisissa, niin me matkustamme kaupunkiin oikein usein, aina kun siellä käy joku, joka on jotakin." Kieltämättä se olisi hauskaa – kaikkien näiden vuosien jälkeen, jolloin Ida Elisabet tosiaankaan ei ollut kuullut muuta musiikkia kuin Hansenin urkuharmoonia.

Yö oli lauha heidän ajaessaan kaupungista, ja muutamia lumihiutaleita lenteli lyhtyjen valossa. Vähän matkan päässä oli tie valkoisenaan – ensimmäinen ohut lumikerros peitti sen. Pehmeää lunta oli tuiskunut havunneulasille metsässä – yhä tiheämmin putoili hiutaleita lyhtyjen valossa. Yöilma oli niin puhdasta että se vallan maistui hyvältä. – "Tämä on kai viimeinen automatkamme tänä vuonna –"

Heidän tullessaan Vikerin käytävään olivat heidän vaatteensa jo miltei kauttaaltaan valkoiset, ja he olivat hiukan kovaäänisiä ja nauravia niinkuin ainakin ihmiset, jotka pudistavat ensi lumen vaatteistaan. Ragnhild oli kattanut teepöydän kahdelle Ida Elisabetin huoneeseen.

Kun Ida Elisabet kulki poikien huoneen läpi pannakseen teen vetäytymään keittiössä, huomasi hän Carlin hengityksestä, että poika oli valveilla. Hän meni vuoteen viereen sanomaan hyvää yötä pojalle.

Toksvoldin ääni kuului salista:

"Sinähän voit tulla sisään juomaan teetä meidän kanssamme, Carl, jos äitisi antaa luvan – kun kerran olet valveilla. Saako hän tulla, Ida –?"

Kun Ida Elisabet tuli sisään teetarjotin käsissään, seisoivat nuo kaksi käärepaperien keskessä, joita oli pitkin lattiaa suuren ruukkukasvin ympärillä – jättiläiskokoinen chrysanthemum, joka vielä puolittain oli papereissa. Carlilla oli sormi suussa, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, ja Tryggve Toksvold seisoi ja katseli poikaa; hän näytti vihaiselta:

"Niin, se on sinulle – ja minä pyysin Carlia auttamaan ja ottamaan pois papereita sen ympäriltä – sinähän sanot että hän on niin ihastunut kukkiin. Ja niin hän raapaisi itseään nuppineulalla –"

Ida Elisabet silitti pojan tukkaa: "Et saa itkeä niin vähästä, Carl. – Mene tuonne istumaan, niin minä –." Hän irrotti viimeisetkin silkkipaperit, jotka oli kiedottu jokaisen viiden, jättiläiskokoisen, vihreänvalkoisen kukkapään ympärille. "Mitenkä ne ovat ihania!"

Olisi ollut luonnollisinta syöksyä miehen syliin ja suudella rajusti häntä monet kerrat kiitokseksi – ellei poika olisi ollut siinä seisomassa. Ja olisi ollut luonnollisinta syleillä omaa pikku poikaa, joka rakasti kukkia ja joka äidin käsi omassaan seisoi ja ihaili sen kauneutta – ellei hän olisi saanut kukkaa Tryggveltä. Nyt hän katseli sitä, täynnä epämääräistä surumieltä – noita valkoisia jättiläischrysanthemumeja hän oli aina seisonut katselemassa peililasi-ikkunan lävitse, aina siitä asti kun hän pikkutyttönä haisteli niitä ja kosketteli kielellään, aikaisina aamuina kotona Holstenborgissa, ennen kuin vanhemmat olivat nousseet vuoteesta. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista kotonaan. Hän sanoisi sen vielä Tryggvelle, mutta hän ei voinut sanoa sitä nyt –.

Hän tarjoili teetä. Carl seisoi ja näytti yhä vielä valmiilta itkuun – ja äiti huomasi taas, miten ohueksi ja huonoksi poika oli käynyt syksyllä, ja miten hän myös näytti vieläkin rumemmalta kuin tavallista. Hän toi napoleonintorttu-laatikon – niiden piti oikeastaan olla aamiaiseksi huomenna, mutta Carl saisi yhden nyt.

"Minä en huoli", sanoi Carl hiljaa.

"Tietysti sinä huolit – nehän ovat parasta mitä tiedät, sanoo äitisi. Ota nyt, kun hän kerran on ostanut ne teille."

Carl katsahti salassa leivoksiin. Äiti näki että pojan teki mieli – ja hänen epäröintinsä oli vain eräänlaista voimatonta lapsellista yritystä osoittaa mieltä – ylpeyttä tai itserakkautta. Mutta napoleonin-leivokset olivat liian houkuttelevia – ja pieni hapan ilme kasvoillaan hän otti yhden. Paha juttu – poika siis lankesi houkutukseen, olkoon että se oli naurettava houkutus.

Pikkuasioita, yritti Ida Elisabet ajatella, pikkuasioita. Mutta hän ei voinut sille mitään, nämä pikkuasiat johtivat hänen mieleensä kojeet, joita hän ennen aikaan oli nähnyt höyrylaivoissa, – kapeat pienet osoittimet, jotka elävät ja värisevät. Pienet ohuet mustansiniset osoittimet, mutta niiden väräjöinti osoittaa koko suuren höyrylaivan kulkua ja koneitten työskentelyä.

"Et kai sinä ole äkäpäinen, iso poika, sen vuoksi että äitisi on ollut illan poissa." Ei ei, älä huoli sanoa mitään, ajatteli Ida Elisabet onnettomana – mutta jos hän pyytäisi Tryggveä olemaan vaiti, pahentaisi se vain asiaa. Carl katsahti kiusaantuneena ja vihamielisesti mieheen.

"Tahdotko lisää teetä – Tryggve? Carl?"

"Kiitos." – Toksvold ojensi hänelle kuppinsa. "Nyt hän on istunut kotona joka ainoa ilta kuukauden ajan pitääkseen seuraa tädillesi – naiselle, jolla ei ole mitään muuta yhteistä äitisi kanssa kuin että hän on teidän tätinne."

Uh ei. – "Ei kuulehan Tryggve, minä todella pidän Elsestä, tavallaan – et saa unohtaa sitä. Hän oli oikein söpö nuorena tyttönä", – uh, asia ei kai tullut sen paremmaksi.

"Tahdotko lisää teetä – Tryggve? Carl?" ilmeessä Carlin katsahtaessa ylös:

"Ei kai äiti tule olemaan paljon kotona nytkään –? vaikka täti on lähtenyt –", sanoi hän matalalla äänellä.

"Ja entä sitten?" Toksvold vastasi terävästi. "Hän on istunut kotona teidän kanssanne joka ainoa ilta, monta vuotta. Luuletko ehkä että monet nykyajan äidit ovat samanlaisia, Carl? Sinä saat tottua siihen, että hän nyt liikkuu joitakin askeleita kotoapäin kun te olette jo niin isoja."

Ida Elisabet meni ja kietoi käsivartensa pojan hartioiden ympäri:

"Minusta ei koskaan ollut ikävää istua kotona teidän luonanne, rakkaat lapset – sen vuoksi että pidän teistä. En ole koskaan välittänyt yhdessäolosta muitten kanssa kuin niitten, joista pidän. Juuri siksi, että pidän Tryggvestä, menen joskus ulos hänen kanssaan. Oma ystäväni!" Hän suuteli Carlia otsalle. – Kernaimmin olisin yhdessä sekä hänen kanssaan että teidän kanssanne – sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen.

"Eikö sinun ehkä pitäisi antaa pojalle kalanmaksaöljyä?" kysyi Toksvold Ida Elisabetin saattaessa häntä portaille. "Niin, minähän en kyllä ole perillä sellaisesta, mutta olen lukenut että kalanmaksaöljy on terveellistä hermostuneille lapsille –"

Ida Elisabet kulki ja pani paikoilleen ja otti esiin kaupunkiostoksiaan, kun puhelin helisi ompeluhuoneessa. Värähtäen pelästyksestä hän meni vastaamaan – ennen ei ollut sattunut että hänelle soitettiin keskellä yötä, oli suuri asia herättää puhelinkeskus, hän tiesi sen.

"Ida!" Puhuja oli Toksvold. "Brekke – siis Ingvildin mies – on kuollut tänään päivällä. Löysin huoneestani lapun. Niin että matkustan sinne nyt kohta, yöjunassa. Pääkallo murskaantunut, mikäli ymmärrän – hän oli kaatunut kadulla viime yönä. Niin, Torstein-raukka – murheellista että loppu tuli näin. Tahdoin vain ilmoittaa sinulle. Koetan soittaa sinulle maanantaina. – Voi hyvin, kunnes taas tapaamme. – Hyvää yötä, Ida rakas, nuku hyvin –"

Raukka, ajatteli Ida Elisabet, eikä tarkoittanut ketään erityisesti – kuollutta, Ingvildiä ja lapsia – ja monta muuta. Kuului kuin Tryggve olisi ollut oikein murheissaan –. Ja kai hän olikin, tavallaan – ja luultavasti äärettömän keventynyt, toiselta puolen, mutta ei tahtonut myöntää sitä, ennen kuin oli kulunut niin pitkä aika, että kävi laatuun sanoa: "näin oli joka tapauksessa parasta, molemmin puolin".

Oli viikkoja, jolloin Toksvold oli aina liikkeellä – tuli kotiin hoitamaan toimistoaan ja matkusti taas hoitamaan sisaren asioita. Ingvild Brekke oli kokonaan murtunut. "Se on vallan uskomatonta", sanoi Tryggve ja tuijotti eteensä. "Hän mahtoi olla rakastunut tuohon sikaan hamaan viime loppuun saakka. Niin, raukka – de mortuis ja niin edespäin, hän oli komea mies kerran maailmassa, komea katsella, eikä hänellä totisesti ollut vähäisiä ajatuksia omasta itsestään, sen tiedän! Mutta ettei Ingvild vähitellen päässyt irti –". Oli vaikeata nähdä, mutta lapset eivät osanneet peittää sitä, että isän kuolema oli poistanut kauhean paineen heidän hartioiltaan, eikä äiti voinut olla sitä huomaamatta, ja se vaivasi tietysti häntä. Ulospäin Ingvild kylläkin pysyi hillittynä, mutta hän oli saanut päähänsä että nyt hän myisi täysihoitolan, hän tahtoi pois kaupungista, hän ei jaksanut jäädä sinne, missä ihmiset olivat tunteneet Torsteinin vain tämän loppukaudelta.

Ruumis oli viety kotiin, Landiin – Brekke oli siellä syntynyt – ja molempien sukulaisia oli kokoontunut hautajaisiin. Tryggve olisi tahtonut Ida Elisabetin kanssaan, mutta tämä esteli. Siellä oli pohdittu että Ingvild Brekke ottaisi haltuunsa rouva Bjørnstadin matkailijakodin – täti tahtoi jo vetäytyä yksityiselämään.

"Eihän paikka ole niinkuin ennen. Ja ajatkin ovat vaikeat hotellinpitäjälle. Muuten Ingvild saisi sen kyllä kohennetuksi – kesähoitolan nimittäin." Ja niin oli päätetty että Tryggve ottaisi selvän, millä tavoin sisaren asiat parhaiten voitaisiin järjestää.

Tällä tavoin Tryggve joutui olemaan poissa koko joulunajan. Hänestä se oli ikävää, mutta Ida Elisabetista tuntui että pohjaltaan oli ehkä hyväkin näin: tämä oli viimeinen jouluaatto, jonka hän ja pojat viettäisivät yksinään –? mikäli kaikki kävi suunnitelmain mukaisesti.

Toisen joulupäivän aattona tuli posti. Carl toi sen sisään ja pani sen sohvan viereiselle pikkupöydälle, jota Ida Elisabet käytti yöpöytänään. Ida Elisabet oli parhaillaan riisumassa aamiaispöytää; hän siirsi kahvikuppinsa ja kahvikannun sohvapöydälle – tahtoi juoda pikkupisaransa ja lukea joulupostinsa ja sanomalehden kaikessa rauhassa.

"Olkaakin hiukan varovaisia –." Pojat menisivät koettamaan uusia potkukelkkojaan. Huolimatta siitä, oliko heidän vastenmielisyytensä Tryggve Toksvoldin kohtaan suurempi tai pienempi, ei se ulottunut hänen joululahjaansa. Tämä oli niitä seikkoja, jotka saattoivat Ida Elisabetin vakavaksi. Pojat olivat edelleenkin pidättyviä, ehkäpä suorastaan vihamielisiäkin, niin hänestä tuntui, äidin sulhasta kohtaan, mutta he olivat tottuneet odottamaan lahjoja häneltä. Ja rahoja –.

Anne Mosgaardilta oli kortti – kortti hänen ompelijattariltaan – muuan paksu kirje, hän tiesi että käsiala oli tuttua ja se herätti epämääräisiä kuvitelmia ikävyyksistä jo ennen, kuin hän tiesi keneltä se oli. Sitten hän tutki postileimaa – se oli hänen entiseltä anopiltaan.

Hän istui hetken kirje kädessään avaamatta sitä – pani sen syrjään ja selaili muuta postiaan. Pieni kirje Olise Langelandilta, kortti rouva Holterilta Myhre & Cie:sta, pari painettua korttia liiketuttavilta.

– Mutta eihän anoppi enää voisi hänelle mitään. – Paras lukea kirje, niin siitä oli päästy. – Ida Elisabet ratkoi kuoren auki ja onki esiin kokoonkäärityn kirjearkki-pinkan.

    "Rakas, hyvä, uskollinen Lisken-lapseni!

    Kaikkein ensiksi tahdon oikein rakkaasti syleillä sinua
    kiitokseksi kaikesta siitä, mitä olet tehnyt pikkutyttöjeni
    hyväksi"

– Voi, eikö se ollutkaan muuta. – Ida Elisabet luki lentämällä pari ensimmäistä sivua:

    "– Niin Lisken, kunhan oikein osaisin sanoa sinulle, mitenkä
    isää ja minua on ilahduttanut ja elvyttänyt tapa, millä olet
    osoittanut meille uskollista, sydämellisen lämmintä mieltäsi.
    Voithan uskoa, näinä vuosina, kun onnettomuudet suorastaan ovat
    syöksyneet päällemme, olemme oppineet antamaan niin suuren arvon
    sentapaiselle uskolliselle ystävyydelle. Useasti olemmekin
    näinä vuosina ajatuksissa vaeltaneet sinun luoksesi, joka niin
    pitkän aikaa olit meille rakas kuin yksi omistamme. Et saa
    ajatella etten ymmärtäisi menettelyäsi, päästessäni Fritiofin
    harha-askeleen perille; ymmärrän että sinun pyhimpiä tunteitasi
    loukattiin ja haavoitettiin – hyi hitto sentään, olihan ihan
    kirottua, että silloin satuin törmäämään Jarngerdiin.

    Oletan Elsen kertoneen miten surullisesti Geirmundin on käynyt.
    Niin, rakas Liisa, nyt me olemme valmistaneet joulun kuten
    ennenkin, ja pyhäillaksi saan poikaraukkani kotiin. Tarvinneeko
    minun edes sanoa sinulle, että hän täällä tapaa avoimet sylit
    eikä ainoatakaan moitteen sanaa. – Niin, sen minä kyllä uskon –

    Mutta niinkuin myös tietänet, nythän on siis Fritiofkin
    sairastunut samaan jäytävään tautiin, joka riisti suloisen
    Pikku-Mereten luotamme. Enkä jaksa sietää ajatusta että
    myöskin Geirmund ja Vikarr olisivat alttiina tartunnalle
    (Herjulf, joka siis, kuten kai tiedät, on palannut Amerikasta,
    on toistaiseksi Rostesundissa työssä, kiitos olkoon johtaja
    Meislingin ystävällisyyden). Niin että nyt minä olen lasteni
    takia tehnyt viimeisen ja raskaimman kerjuumatkan, kirjoittanut
    kaikille sukulaisille ja ystäville hankkiakseni varoja ja
    voidakseni lähettää Fritiofin parantolaan. Isä ja minä olemme
    ajatelleet, että ehkäpä sisämaan puhdas, kuiva ilma voisi
    varata hänelle viimeisen pelastuksen mahdollisuuden. (Mereten
    kuolinvuoteen ääressä lausuttiin, että ehkäpä oleskelu jossakin
    sisämaan parantolassa olisi voinut hänet parantaa.) Ajatuksemme
    suuntautuivat aivan itsestään niihin moniin maankuuluihin
    keuhkotautiparantoloihin, jotka sijaitsevat nykyisen
    oleskelupaikkasi läheisyydessä."

Ei mutta istu ja pala! Ida Elisabet antoi kirjeen vaipua syliinsä. Siitä ei nyt sentään tule mitään, ei!

    "Fritiof matkustaa siis täältä joulupäivän iltapäivällä – voi
    Isä Jumala, hän on siis jo matkalla! – Ida Elisabet silmäili
    hätimmiten loppusivuja. Fjeldbergiin, kaikkein kalleimpaan
    parantolaan, niin –. Nyt kun hänen sisarensa on siellä likellä,
    tiedäthän mitenkä läheisiä Else ja Fritiof aina ovat olleet – ei
    totisesti, jos sen tiedän – – – ja hän saa tavata lapsensa,
    joista hän niin usein näinä vuosina on puhunut viiltävällä
    kaipuulla –"

Siis – sekin! Sitä ei voisi välttää. Katkeruus pakotti äkkiä kyynelet Ida Elisabetin silmiin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jolloin Fritiof milloinkaan ei ollut kysynyt lapsiaan, hän suvaitsi ilmestyä juuri nyt, jolloin hän, Ida Elisabet, itse oli huomannut mitenkä kestämättömäksi suhde hänen ja poikien välillä oli käynyt. Tai ainakin hänen ja Carlin välit – Pikkupoika oli niin pieni, että hän oli vallan vauva vielä, mutta hän oli Carlin kaiku, monessa suhteessa. Ja juuri nyt siis heidän isänsä törmää esiin. – Kaivannut, hänkö! Ja tavata jälleen – eihän hän ollut edes nähnyt Pikkupojua.

Ida Elisabet viskasi kirjeen sohvalle ja jäi istumaan.

Hänen ensi ajatuksensa oli sähköttää Tryggvelle. Pyytää tätä heti tulemaan kotiin. Hän kai sentään keksisi keinon. Pysäyttäisi Fritiofin Oslossa, saisi Fritiofin johonkin sikäläiseen laitokseen – siellähän oli kai useitakin parantoloja. – Mutta eihän se käynyt, poikien vuoksi.

– Eikö sitä paitsi ollut niin, että potilaat saivat säännöllisesti odottaa kauankin vuoroaan, saadakseen paikan keuhkotautiparantolassa?

Ida Elisabet meni sisään ja soitti tohtori Lundille Fjeldbergiin. Aivan niin, he odottivat erästä potilasta, konttoristi Braatøä, hänelle oli tiedusteltu paikkaa kuukausi sitten. "Onko hän sukulaisenne, rouva?" Ida Elisabet ilmoitti että tulija oli hänen eronnut miehensä. "Nii-iinkö? Niin, jos teillä on jotakin asiaa minulle sen johdosta, niin tiedättehän että olen valmis palvelukseenne." Kiitos, kiitos –.

    Tiedän etten turhaan vetoa jalomielisyyteesi pyytäessäni sinua
    menemään asemalle Fritiofia vastaan ja auttamaan häntä, kirjoitti
    anoppi. Ja vielä – ajathan ovat niin aivan toiset nyt kuin isän
    ja minun nuoruudessani, – nythän näkee joka päivä miten eronneet
    tapaavat toisensa ja seurustelevat kaikessa ystävyydessä, ja
    sehän on kyllä suuri edistysaskel vapaamieliseen suuntaan. – Ei,
    siitä harhaluulosta kyllä pääsee, äiti.

Sitten hänestä alkoi tuntua että hän liioitteli. Miksei hän sentään voisi olla vastassa asemalla ja ajaa Fritiofin kanssa Fjeldbergiin – mutta siihen se saikin pysähtyä, sen koommin hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Fritiofin kanssa, eihän hänellä aivan yksinkertaisesti ollut aikaakaan juosta tuota pitkää matkaa tavatakseen. Ja juuri parantola, jossa oli potilaita miltei maan joka kulmalta – eihän ollut sen kummempaa, vastenmielistä kylläkin, mutta eihän kuitenkaan ollut niin huomiota herättävää kuin miltä hänestä oli tuntunut, vaikkakin mies, jonka kanssa hän aikoinaan oli ollut naimisissa, päätyi sinne hänkin.

Hyvä Jumala, miten Tryggve vihastuu kun saa tämän kuulla! Ja hän sanoisi että Ida Elisabetin olisi pitänyt ymmärtää että jotakin tämäntapaista oli odotettavissa. Mutta totisesti, sitä hän ei sentään osannut odottaa!

Ida Elisabet poimi kaikki Borghild Braatøn täyteenkirjoittamat arkit, pani ne kokoon ja harmistui, kun hänen oli vaikeaa saada koko pinkkaa takaisin kuoreen. – Hän oli kai kuvitellut itselleen tietävänsä, minkälaisia nuo ihmiset olivat sisältäpäin – mutta eipäs, hän ei tietänytkään, hän ei ymmärtänyt, että olisi olemassa tuollaista harkitsevaa, julkean laskelmallista vanhaa tammaa: sinä silmänräpäyksenä, kun tämä saa kuulla, että hänen tyttärensä ovat löytäneet olinpaikkani ja minä olen ollut kyllin typerä ojentaakseni heille pikkusormen, hän ryntää esiin –.

Pötyä. – Pahinta oli että Ida Elisabet aivan hyvin tiesi että toinen toimi aivan naiivisti, tavallaan. Kaikki nuo kukitetut lauseparret olivat hänelle totta, ja hän uskoi kaiken, mitä hän tahtoi uskoa. Hän lauloi kaikki nuo epäpuhtaat sävelet yhtä paljon omaksi "ylösrakennuksekseen" kuin koettaakseen niillä voittaa jotakin itselleen ja omilleen.

Ida Elisabet jäi istumaan ja tuijotti silmin, jotka eivät nähneet, nurkassa olevaa pientä joulupuuta; sen lasipallot ja hopealangat kimaltelivat talviauringon kalpeassa valossa. Tämä oli masentavaa – ja kunpa se vain ei olisi vielä pahempaa.

Jospa Tryggve vain olisi ollut kotona.

Parina seuraavana päivänä hän koetti tehdä parhaansa etteivät pojat huomaisi hänen apeuttaan. Sitten saapui sähkösanoma. Huomenna puoli kolmen junassa. Käsittämätöntä että tämä oli totta. Hän oli koko ajan aivan kuin odottanut, että kaikki loppujen lopuksi olisi sittenkin pelkkää peloitusta, joka jäisi silleen –.

Lähettäessään Pikkupojun vuoteeseen hän antoi Carlille luvan olla jalkeilla hiukan kauemmin. Poika vetäytyi keräksi kiikkutuoliin kädessä kirja, jonka hän oli saanut lainata Hansenilta yläkerrasta. Ida Elisabet kutoi. – Mahtaisiko hän koskaan, nähdessään tuon sinisen villapaidan pojan yllä, voida unohtaa kaikkia niitä pahoja ajatuksia, joita hän oli siihen kutonut?

"– Mitä sinä luet niin innokkaasti, Carl?"

"Østerdalin Kuningasta", sanoi poika nenä kirjassa.

"Voitko panna sen hetkeksi syrjään; kerron sinulle jotakin."

Carl totteli – haluttomasti; hän katsahti äitiinsä, epävarmana, aivan kuin ei juuri olisi odottanut mitään hyvää.

"Olen saanut kirjeen, Carl. Isäsi tulee tänne joksikin aikaa."

"Isäkö –?" Pojan kasvot jännittyivät: "Tarkoitatko – oikea isäni?"

Ida Elisabet nyökäytti päätään.

"Isä – pappa?" Poika säteili.

"Niin. – Sanopas minulle, Carl, voitko muistaa isääsi?"

Nyt oli pojan vuoro nyökäyttää päätään – hiukan epävarmasti:

"Voi, muistan minä. Muistan hyvinkin. – Muistan silloin kun Sølvi kuoli", hän sanoi matalalla äänellä. "Isästä vuoti niin paljon verta – hänkin oli kai loukannut itsensä? – Ja sitten minä muistan että hän oli viimeisen kerran kotona – hiukan ennen kuin matkustimme tänne, sen muistan –"

Äiti ja poika jäivät istumaan ja katsomaan toisiinsa.

– Äiti oli tuskin maininnut isää kaikkina näinä vuosina. Hän ei tietänyt mitä pojat ajattelivat tai heidän mieltään – mikäli heillä oli jotakin mieltä asiasta. Tiesivätkö he että hän oli eronnut. Oliko Else puhunut heille heidän isästään. Oliko hänen ystävyytensä tuon toisen kanssa viimeisen puolen vuoden aikana saattanut heidät ajattelemaan oikeaa isäänsä. – Hän ei tietänyt mitään.

– Mutta hän luuli aavistavansa, tuo äkillinen ilo, joka oli leimahtanut pojassa tämän kuullessa, että hänen isänsä tulisi tänne – se aiheutui pojan vaistomaisesta laskelmasta, että tulija olisi heidän kanssaan yhteisrintamassa vierasta vastaan.

"Koska hän tulee, äiti?"

"Huomenna puolipäivän aikaan."

"Silloin minäkin tulen mukaan häntä vastaan."

"Niin, tietysti saat tulla." Ida Elisabetin ääni soinnahti terävämpänä kuin hän oli tarkoittanut – hän hätkähti itse, kun ei vain poika olisi loukkaantunut siitä –.

"Syö nyt appelsiinisi, poikaseni, ja mene maata."

Carl söi viimeiset viipaleet ajatuksissaan ja äänettömänä, nousi: "Hyvää yötä, äiti –"

"Oletko kertonut Tryggvelle isän tulosta?" kysyi poika ovelta.

Kumpaista Tryggveä sinä tarkoitat –? Mutta Ida Elisabet vastasi vain:

"En ole puhunut siitä kenellekään paitsi sinulle. Toistaiseksi."

Ida Elisabet jäi istumaan kutomus käsissään eikä liikahtanut, kunnes kuuli Carlin nousevan vuoteeseensa. Silloin hän meni sisään, sammutti, ja suuteli poikaa sanoen hyvää yötä. – Oletko iloinen kun isäsi tulee? Hän ei voinut kysyä – ja tunsi syvällä omassa itsessään, että poika oli iloinen.

"Äiti", kysyi Carl kun Ida Elisabet jo oli ovella: "Tietääkö isä että käytän silmälaseja?"

"Ei, sitä hän ei kyllä tiedä."

Niin ovat asiat – minä ilostun huomatessani, että pieni varjo pimittää pojan riemun isän kotiintulossa.

11.

Hän ei tietänyt mitä pojat olivat puhuneet keskenään aamulla.

"Makaako isä Else-tädin huoneessa?" kysyi Carl kerran aamupäivällä.

"Ei, hän matkustaa Fjeldbergiin."

"Fjeldbergiinkö? – mutta sehän on – onko isä siis sairas?"

"Niin, hän ei ole aivan terve. Hän tulee tänne sen vuoksi. Isoäiti arvelee että ilma täällä voi tehdä hänelle hyvää."

Pikku raukka – nyt hän sai vieläkin enemmän pohtimista.

Ida Elisabet antoi auton tulla Vikeriin hakemaan heitä. Vaistomaisesti oli uusi tilanne alkanut jo nyt häntä peloittaa. Tryggven konttori oli kulmassa, ja hotellissa hän oli käynyt koska hyvänsä. Ihmiset olivat puhuneet heistä; hän oli kiinnittänyt siihen varsin vähän huomiota, – mutta kun nyt koko paikkakunta pian saisi tietää, että hänen entinenkin miehensä oli täällä. – Kuinka oikeassa Tryggve olikaan ollut; ihmisten puheet merkitsivät niin pahuksen vähän, kun vain ei missään suhteessa ole antanut heille syytä avata suutaan.

Carl istui alaslaskettavalla istuimella. Hänen pienistä vakavista kasvoistaan huomasi, että kokonainen uusi ajatusten maanosa oli parhaillaan nousemassa esiin hänen sielussaan. Siitä äiti ei tietänyt mitään – sen hän saattoi vain aavistaa. Ehkeipä hän koskaan saisi mitään tietää. Hänhän muisti omasta lapsuudestaan että on olemassa niin paljon, josta lapsi ei voi puhua aikuisten kanssa. Ja jos aikuiset yrittävät kysellä – mitään sen pahempaa he eivät voi tehdä. Taikka muutamat lapset pitävät siitä, mukautuvat siihen – Ida Elisabetista oli aina tuntunut, että sellaiset lapset ovat kuin hedelmiä, joiden kuorta linnut ovat nokkineet; ne eivät voi pysyä tuoreina. Mutta tämä ei ollut tullut ajankohtaiseksi hänelle, ennen. Nyt hän huomasi yhtäkkiä, miten hyvä ja onnellinen hänen ja lasten väli oli ollut: tähän kesään saakka ei heidän elämässään ollut sattunut mitään, mistä olisi käynyt ilmi, että luotettavaisuus ja tuttavallisuus ovat kaksi eri asiaa.

Hän istui synkän katkeruuden vallassa ja ajatteli: ei ole mitään ulospääsyä. Ei mitään tietä, jota uskaltaisi kulkea. Ei ainakaan enää. Nyt kun pojasta oli tullut tuntematon tekijä. – Ja Ida Elisabet tunsi: hänen omaa syytään se ei ollut. – Ainoa surkea lohdutus oli: taipua ja ajatella vihamielisesti, silloin kun hän omisti ajatuksen Fritiofin äidille. – Niin, hyvä Jumala, miten hän vihasi entistä anoppiaan! Ja kaikkia heitä.

Pikkupoju istui hänen vieressään ja säteili saadessaan istua koko paikkakunnan hienoimmassa autossa. Se oli sisustettu vaaleanharmaalla kankaalla ja oli täynnä hienoja töyhtöjä ja tupsuja, ja siinä oli hiottuja kukkaslaseja ja laseissa kauhean kauhtuneita kangaskukkia. Se oli ollut morsiusautona Oslossa, kertoivat lapset.

Mutta koko hänen mielenkuohunsa katosi samassa, kun hän näki Fritiofin häämöttävän vaununsillalla. Viime päivien kiihtymys oli kuin pahaa unta, josta hän juuri heräsi. Hän, tuo raukka, kuului niin etäiseen aikaan, että se kerta kaikkiaan oli ohi. – Fritiof ei ollut paljonkaan muuttunut – tai hän oli paljon laihtunut, ja liha kasvoissa oli vähemmän kiinteää. Partakin oli ajamatta. Vaaleaverinen, nuori, kauhtunut. Hän oli hyvin ja kunnollisesti pukeutunut – ulsteritakki ja kiiltävät uudet ruskeat kengät.

"Ida Elisabet!" Hän tuli käsivarret ojolla, aivan kuin ne olisivat olleet eviä, ja Ida Elisabet vastasi hänen liehuntaansa sydämellisesti tervehtien ja puristaen lujasti miehen kättä, mikä pysäytti Fritiofin enemmät aikeet. Äiti tunsi poikien seuraavan heitä silmät suurina – he olivat huomanneet senkin, että isä kutsui häntä hänen molemmilla nimillään, joita he koskaan eivät olleet kuulleet muiden käyttävän; täällä sanoivat kaikki pelkästään Ida.

"Niin, tässä minä siis taas olen luonasi, Lisken! – Ja tuossahan ovat lapset – ei kuinka isoiksi he ovat kasvaneet, sitten kun isä viimeksi teidät näki! Kalle-poju!" Fritiof otti pojan syliinsä ja suuteli häntä perin pohjin, "Ja tämä siis on Tryggve –" hän näytti hetkeksi hiukan hämmästyvän, mutta sitten hän levitti reippaasti käsivartensa: "Saako isä Tryggveltäkin suukon –?"

Minun on siis sanottava hänelle, niin pian kuin olemme kahden kesken – ettei hän saa suudella lapsia.

"Voi miten hän on Sølvin näköinen, Ida Elisabet!"

"Onko sinulla matkatavaraa? Kas noin, Moe käy sen perimässä. Carl, voitko kantaa isäsi käsilaukkua?" Ida Elisabet oli kulkueen etunenässä ja kiiruhti autoon, – Tietysti ne kuusi, kahdeksan ihmistä, jotka olivat asemalla, tarkastelivat heitä uteliaasti.

Tryggve Toksvoldin piti viipyä poissa loppiaisen sivu. Eikä Ida Elisabet ollut voinut pakottaa itseään kirjoittamaan hänelle mitään tästä uudesta tapahtumasta – hän yritti pariin otteeseen, mutta repi kirjeet palasiksi jälleen. Sitä paitsi Tryggve oli lakkaamatta liikkeellä – Ida Elisabet sai kortin häneltä Oslosta ja kirjeen, joka oli kirjoitettu Røykenvikin hotellissa.

Vihdoin Tryggve soitti hänelle eräänä aamuna. Hän oli tullut yöjunassa. "Etkö voi tulla syömään päivällistä tänne hotelliin? Tahtoisin niin kovin puhella kanssasi taas, senhän arvaat."

"Ellei sinulla ole kovin kiirettä nyt aamupäivällä – niin tahtoisin oikeastaan hirveän kernaasti tulla ihan paikalla – voinko tulla luoksesi konttoriin?"

– Välillä oli tuskin ollut muuta kuin viikko, mutta oli kuin se olisi ollut kokonainen vuosi. – Burman hypähti pystyyn nähdessään Ida Elisabetin tuovan eteisestä hatun ja päällystakin. Koira paneutui litteäksi hänen jalkojensa juureen, liehi ja heilutti häntäänsä, sillä aikaa kun Ida Elisabet lämmitti päällystakkiaan uunia vastaan; se hypähti taas pystyyn ja kulki inisten ja häntää liehuttaen ovelle ja taas takaisin – aivan samoin kuin se teki joka iltapäivä, kun Carl otti ylleen käydäkseen parantolassa. – Ida Elisabet ei muuten pitänyt näistä käynneistä siitäkään syystä että hän hyvin tiesi, millä tavoin Fritiof käsitteli koiria – ja Burmanin paksu turkki oli aivan kuin luotu tartuntapesäkkeiden kuljetuspaikaksi. Koira oli kyllä puistossa koko sen ajan kun Fritiof ja lapset olivat yhdessä – tohtori Lund oli asettanut niin – mutta kuitenkin –.

Jokiuomasta nouseva sumu oli purevan kylmää, kun Ida Elisabet tuli ulos. Kukkula tien toisella puolen kohosi ja haipui sumuun; lumenpeittämä, härmäinen metsä teki sen kauttaaltaan kivenharmaaksi. Hänen pienessä puutarhassaan pistivät vain muutamat syreenipensaitten latvat esiin, valkoisina kuin korallit, jäätyneestä, härmäisestä lumesta. Koira mennä viiletti hänen edellään, mustana ja pyöreänä, pulska hännänkiemura selän yllä, kääntyi takaisin, kahlasi hekumoiden lumikinoksissa, joita oli luotu molemmin puolin tietä. "Kas niin, pentuseni", Ida Elisabet hyväili sitä sen hypellessä häntä vastaan. "Ei ole helppoa olla ihminen, Burman, parempi on olla suuren talon koirana." Niin oli Kari Presttangenin tapana sanoa.

Hänen sydämessään kirveli huoli ja osanotto Carlin vuoksi.

Jo kolmantena kertana, kun Carl komensi veljeä: "Puu vaatteet yllesi, me menemme isän luo", vastasi pienokainen: "Ei minun tee mieli."

"Tule nyt, pidä kiirettä. – Minä kyllä potkin kelkkaa – saat vaikka istua kaikissa ahteissakin jos tahdot –"

"Ei, minä en tule. Isän kanssa on niin ikävä jutella."

"Hiljaa Tryggve, et saa sanoa noin", sekaantui Ida Elisabet keskusteluun. "Ethän sinä edes oikein tunne isääsi vielä."

"Minusta hän on ihan niin kuin Else täti. Minä en pidä hänestä", sanoi poika ujosti. "Kuules, äiti, miksi hän kutsuu sinua Liskeniksi? Mutta Ida Elisabet, se on kaunis nimi, äiti."

"Hauska että pidät siitä. Mutta nyt sinun pitää pukea yllesi ja mennä Carlin mukana, kun ilma on niin kaunis. Muista että sinä, joka olet niin pieni, et saa kulkea noin kauas milloin ilma ei ole hyvä."

Mutta pikku Carl-parka – Ida Elisabet aavisti että isä oli ollut kauhea kolaus hänelle – tai vielä enemmän, oikea pettymys. Poika pysytteli jäykkänä. Parasta kai olikin, jos hän jaksoi yksin taistella itsensä tämän kaiken halki, puhumatta siitä toisille. Mutta oli katkeran väärin, ettei poika saanut säästyä tältä.

Asia oli niin, että Fritiof kohteli poikia aivan kuin he vieläkin olisivat vauvoja; Ida Elisabet oli huomannut sen viime sunnuntaina ollessaan poikien kanssa häntä tervehtimässä. Aivan kuin Fritiofin isänrakkaus olisi maannut laatikossa siitä asti, kun he jättivät Berfjordin, ja nyt hän otti sen jälleen esiin. – Ja sitä paitsi olivat molemmat pojat hyvinkin ujoja – heitä oli totutettu olemaan rauhassa oman pikku minänsä kanssa niin paljon kuin suinkin. Vaistomaisesti he suojelivat itseään tungettelulta.

Sitä paitsi Ida Elisabet tietenkin kovasti pelkäsi tartuntaa. Ellei Fritiof ollut tykkänään muuttunut entisestään, niin hän varmastikin piteli ja kosketteli lapsin milloin hyvänsä – tuollainen summittainen hyväileminenhän kuului hänen tapoihinsa. Eihän Fritiof itse myöntänyt että hän oli mitenkään erikoisesti sairas: hän puhui salaperäisin viittein ettei tartuntapesäkkeitä koskaan ollut todettu, mutta hän oli jotenkin revähtänyt sisäisesti, ja siitä johtuivat verensyöksyt, mutta joku sikäläinen luonnonlääkäri oli sanonut että revähtämä voisi jälleen kasvaa umpeen kun hän saisi lepoa ja hyvää hoitoa. Sen vuoksi hän ei pannut vastaan, kun äiti tahtoi että hän joutuisi potilaaksi tänne parantolaan.

Toksvold hypähti pystyyn ja tuli Ida Elisabetia vastaan samassa kun tämä avasi konttorin oven. Toksvold tarttui hänen käteensä:

"Siunaa ja varjele – sinähän olet vallan – tämä kaikki on kyllä kovasti koskenut sinuun –" hän työnsi esiin tuolin, jossa Ida Elisabet tavallisesti istui.

"Sinä olet siis kuullut?" Ida Elisabet oli melkein valmistunut siihen. Hotellissa tiedettiin kaikki.

"Varmasti. Da haben wir die Bescherung!"

Ida Elisabet riisui hansikkaansa, avasi päällystakkinsa, ja otti savukkeen laatikosta, jonka mies työnsi hänen eteensä.

"No niin – mitäs minä sanoin, Ida?"

"Ymmärräthän, että anoppi" – hän toivoi samassa että olisi käyttänyt toista sanaa –"on saanut tämän aikaan."

"Aivan niin. Tyttäret kirjoittavat kotiin äidille, että Ida yhä on sama vanha – he tarkoittavat löperö. Ja silloin on matami valmis –!"

Asia ei ole aivan niinkään, Tryggve. – Hänen mieleensä juolahti ettei hän koskaan ollut kertonut Tryggvelle mitä Fritiofin ja hänen välillään oli ollut silloin, keskenkasvuisina – hänestä oli vain tuntunut, ettei kaikella sillä ollut mitään tekemistä hänen nykyminänsä kanssa. Olisihan hän hyvin saattanut kertoa, silloin – ja Tryggve olisi ymmärtänyt että hän vain oli ollut pikkutyttö, jota kaikki kieputtivat ympäri, niin että hänen päätään huimasi. Nyt hänen oli mahdotonta kertoa siitä – nyt se vaikuttaisi Tryggveen aivan toisin.

"Niin, suo anteeksi kysymykseni. Mutta sinäkö joudut maksamaan hänen oleskelunsa parantolassa?"

Ida Elisabet punastui.

"En – oikeastaan. Hänen äitinsä on siis saanut kokoon niin paljon, että he voivat maksaa hänen puolestaan parin kuukauden oleskelun. Jos hän suostuu muuttamaan Bakkeen, riittää se siis hiukan pitemmälle. Mutta tiedäthän –.

"Meillä oli pitkä keskustelu, tohtori Lundilla ja minulla, kun tohtori oli tutkinut Fritiofin. Sairaus on siis pitkälle kehittynyttä; on vaikeata sanoa, kuinka siinä käy. Mutta hänessä ei ole ollut kuumetta muuta kuin ensi päivinä matkan jälkeen, ja ruokahalu on hyvä. – Niin että olen ajatellut – jääköön hän ainakin kevääseen. – Pankkikirjassani on vielä noin tuhat neljäsataa kruunua jäljellä, tiedäthän, ja rahat oli alkuaan tarkoitettu pienelle tyttöselle joka sitten kuoli. Joten minusta on tavallaan luonnollista, että ne joutuvat hänen isälleen, nyt kun tämä on sairas –."

"Niin, siinä asiassa ei minulla tietenkään ole puhevaltaa." Ida Elisabetin puhuessa oli Toksvold istunut ja taitellut paperilehtiön päällimmäistä arkkia ja viiltänyt paperiveitsellä taitekohdat – nyt hän kokosi kaikki liuskat käteensä ja puristi ne palloksi: "Koko tämä juttu ei erikoisesti innosta minua, senhän voinet ymmärtää –.

"Kun kerran olosuhteet siis ovat niin kuin ovat, en voi sanoa muuta kuin: on hyvinkin onnellista että nähtävästi joudun muuttamaan täältä. Tiedäthän että olen ollut enoni Bjørnstadin liikkeessä pari vuotta, aloitin siellä urani ensimmäisenä kirjanpitäjänä. Ola, serkkuni, joka nykyisin on toiminimen päämies, halusi minut osakkaaksi. Niin, toistaiseksi ei ole mitään päätetty. Mutta monet seikat puhuvat asian puolesta –.

"Jos siis siitä tulee tosi, ehdottaisin että menisimme naimisiin lähitulevaisuudessa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään syytä odottaa – Ja rehellisesti puhuen, oma tyttöni, minusta nykyinen tilanne alkaa olla vaikeanlalnen sinulle itsellesikin? Myönnän rehellisesti ettei se minulle ole hauska, ei ollenkaan – me kaksi kuljemme täällä ja olemme salakihloissa, jonka Jumala ja joka ainoa tietää – ja samanaikaisesti olet sinä saanut entisen herra miehesi ja tämän perheen tänne, joille sinun on esiinnyttävä laupiaana samarialaisena."

Ida Elisabet katsahti häneen, mutta ei puhunut mitään.

"Kuten sanottu – sinä teet omilla rahoillasi mitä tahdot, siihen en minä aio sekaantua. Mutta varsinkin siinä tapauksessa, että aiot maksaa miehen oleskelun täkäläisessä parantolassa, puhuvat monet syyt mielestäni muuttosi puolesta."

"Eihän Fritiof todellisuudessa ole minulle mitään muuta kuin menneen haamu – ja minä olen etääntynyt siitä ajasta jo niin kauas, etten aivan kuin saata tuntea sitä omaksi entisyydekseni. – Niin, tietenkin minun käy häntä sääli –."

"Niin, enhän minä jumaliste ole mustasukkainen hänelle – tässä vaiheessa. Mutta hän on siis, kuten itse sanot, menneen haamu. Ja kun sinä nyt olet vapautunut entisyydestäsi, et suorastaan saa antaa haamujen kulkea perässäsi ja häiritä sinua. Se on typerintä, mitä ihminen voi tehdä, Ida. Anna sinä kuolleiden haudata kuolleensa, kuten raamattukin sanoo."

"Mutta asiahan on juuri niin, että ne eivät ole kuolleita. Minä vain en jaksa enää tuntea, että he jotenkin kuuluvat minuun. Mutta tiedänhän että he ovat ihan kylliksi eläviä: heissä on aivan yhtä paljon elämää kuin ennenkin tuntemaan kaiken tukaluutta ja olemaan huolissaan toinen toisensa takia ja olemaan kykenemättömiä ymmärtämään, minkä vuoksi juuri heidän aina täytyy niin paljon kärsiä –."

"No niin, hyvä on. Sinä siis tahdot auttaa heitä. Auta siis Jumalan nimessä, mutta pankkiosoituksen avulla – tai oikeastaan, vieläkin mieluummin postiosoituksen avulla; se tekee kaiken kirjeenvaihdon tarpeettomaksi. Mutta sinun itsesi on kadottava näyttämöltä."

"Minun täytyy ottaa huomioon myöskin pojat", vastasi Ida Elisabet matalalla äänellä. "Voithan käsittää miten oudolta heidän silmissään näyttäisi – jos minä karkaisin, sen vuoksi että heidän isänsä tulee tänne –"

"Kai he tietävät ettet enää ole hänen kanssaan naimisissa."

"Luultavasti. En ole koskaan puhunut siitä heidän kanssaan. On kuin meidän mieleemme ei koskaan olisi juolahtanut puhua – kaikesta siitä, mikä oli ollut ennen, kuin muutimme tänne. Enkä luule että he koskaan sitä edes ajattelivat. Me vain elimme päivän kerrallaan. Kunnes sinä ja minä tutustuimme toisiimme."

Tryggve sanoi hiljaa:

"Tietysti voin hyvin kuvitella että on paljonkin, jota pojat eivät vielä ymmärrä. Mutta heidänhän täytyy kerran ymmärtää. Ellei ennen, niin täysi-ikäisinä."

"Luultavasti he ymmärtävätkin. Mutta tiedätkö, Tryggve – mitä me ehkä kerran ymmärrämme, täysikasvuisina, – eihän se tee olemattomaksi sitä pahan mitä me lapsina koemme. Me kärsimme yhtä paljon sinä aikana, jonka kärsimme. Ja sellaiseksi kuin ihminen tulee siitä, että hänen on paha olla ja että hänen kehitysiässään täytyy pohtia raskaita kysymyksiä – hän ei kai juuri muutu suuriakaan sen koommin, vaikkakin hän voi ymmärtää yhtä ja toista uudella tavalla."

"Lapsia täytyy kai kasvattaa oikeamielisyyteen", sanoi Toksvold kiivaasti.

"Mutta he eivät ole oikeamielisiä. Muuta kuin siinä mielessä, että he saattavat puoltaa omia oikeuksiaan tai luokkatoveriensa oikeuksia. Useimmat ihmiset eivät myöhemminkään opi sen enempää. Mutta me emme voi vaatia, että lapset ottaisivat huomioon ja tuomitsisivat oikein kaikessa, mikä on aivan päinvastaista kuin heidän tunteensa. Ja minusta se olisikin säälittävää. Se olisi aivan samaa kuin pakottaa kertomatauluikäiset pikkulapset opiskelemaan esimerkiksi merikoulukurssin matematiikkaa."

"Ida, Ida – älä huoli ajatella kaikkea tuota niin paljon. Sinä et tee sillä ketään meistä onnellisemmaksi."

Ida Elisabet tunsi kalpenevansa, niin että hänen poskiaan kylmäsi:

"En", vastasi hän hiljaa. "Ellen ehkä – omia lapsiani – kerran."

"Sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt ajattelit", sanoi Toksvold äkkiä.

Ida Elisabet painui hiukan kokoon tuolissaan ja katseli käsiään.

"Kuulehan, Ida –." Tryggve lopetti lauseen kesken, nousi ja meni ikkunan ääreen. Pari kertaa oli kuin hän aikoisi sanoa jotakin, mutta sitten hän hillitsi itseään, Ida Elisabet istui vain ja vapisi kauhistuksesta – näin oli siis käynyt – hän ei ollut sitä tahtonut, mutta nyi tuntui ettei se ollut vältettävissä –.

"Sano minulle", kysyi Toksvold kääntyen jälleen Ida Elisabetiin, "etkö sinä rakasta minua enää niin paljon kuin ennen?"

Ida Elisabet katsahti häneen, ja oli kuin hänen olisi ollut vaikeata irrottaa silmiään Toksvoldista. Ei rakasta kuin ennen – voi Herra Jumala, oliko hän milloinkaan rakastanut Tryggveä niinkuin nyt! Hänen kaipauksensa kohdistui noihin kasvoihin ja tuohon vartaloon, jota vaatteet peittivät, ja hyväili sitä – ja koko tuo mies, hänen elämänsä ja mielensä ja halunsa häneen, Ida Elisabetiin – sielu, kuten ihmiset sanoivat, joka pani nuo kauniit terveet jäsenet liikkumaan ja ohjasi hänen silmiään ja määräsi kaiken, mitä hän sanoi ja teki – Ida Elisabet rakasti kaikkea sitä niin, että hänen oli vaikeata kestää. – Voi, olihan aivan kuin hän ei olisi rakastanut lapsiaan, kun hän vain ajattelikin saada olla Tryggven oma – ne olivat vain kuin raskas harmaa taakka, joka oli sidottu hänen jalkoihinsa! Mutta he olivat olemassa, hän ei voinut tulla Tryggven luo ilman heitä, ei seurata häntä vetämättä heitä perässään –.

"Niin – siltä siis minusta on tuntunut – useinkin – viime aikoina –"

"Ei se sitä ole, Tryggve –"

"Mutta mitä siis?"

Ida Elisabetista oli kuin hän ehkä voisi häätää luotaan äskeisen pahan vastatessaan niin kuin vastasi:

"Etkö voi käsittää – sehän tuntuisi ihmeelliseltä lapsista, jos minä matkustaisin pois ja menisin naimisiin kanssasi juuri silloin, kun heidän isänsä makaa kuolemaisillaan parantolassa. – Niin, paha oli että hänen piti tulla tänne juuri nyt. – Carl-rukka ajattelee kai vaikka mitä jo näinkin –"

"Niin, sen minä kyllä uskon. Hän on sitten merkillinen. – Ja hermostunut kuin mikäkin, sitä paitsi."

"Sinä et pidä hänestä", kuiskasi Ida Elisabet.

"Koetan tehdä parhaani, Ida, niin minusta itsestäni tuntuu. Ja sitä paitsi tahdon sanoa – alussa, esimerkiksi silloin kun hän makasi sairaana – silloin minusta suorastaan tuntui, että hän oli oikein miellyttävä poika. Mutta hän ei pidä minusta, sinun on turha väittää vastaan. Hän on mustasukkainen."

Ida Elisabet nyökäytti päätään: "Siinä se juuri onkin, Tryggve – minä pitäisin aina sinun puoltasi. En usko – en voi ajatellakaan että koskaan voisi olla muuten. Kuin että aina pitäisin sinun puoltasi – poikia vastaan. Aina."

"Niin niin", sanoi Tryggve hitaasti. "Etkö sitten usko että minä olisin oikeassa, yleensä? Carl on aivan mahdoton, ja sinun pienokaisesi on hänkin paljon mustalaissukua, hänkin, poika-raukka. Ja sinä ja minä, mehän olemme itse asiassa aivan yksimieliset siitä mitä tahdomme, eikö totta? Tarkoitan, kun kysymyksessä on, mikä on oikein ja mikä on järkevää ja mihin suuntaan heitä on ohjattava ja niin poispäin –"

Ida Elisabet liikautti hartioitaan aivan kuin olisi palellut.

"Niin – etkö ole samaa mieltä siinä?" alkoi Toksvold taas.

"Olen. Siinä ja kaikessa olisin varmasti samaa mieltä kuin sinä, aina."

"Ja sinäkin olet kai jo kauan nähnyt, että lapsissa on paljon sellaista, mikä – niin, minä ainakaan en tunne paljon sinua heissä."

"Siinähän se juuri onkin. Tiedän että ollessani yksin voin voittaa ne ominaisuudet heissä – tarkoitan, saada heidät omalle puolelleni, aina kun he asettuvat vastahankaan. – Niin, enhän kuitenkaan voi olla varma siitä. Mutta jos ylimalkaan kukaan voi, niin juuri minä kai voin. Joka voi opettaa heille että ei saa seurata kaikkia huonoja haluja tai kaivautua oikkujen ja kuvitelmain ja viisastelujen valtaan, aina kun joutuu vaikeuksiin, vaan sen sijaan koettaa voittaa ne. – Mutta jos heitä vastassa olisimme sinä ja minä yhdessä –." hän kohotti hiukan käsiään ja antoi sitten niiden avuttomina vaipua syliinsä.

Ida Elisabet tunsi että Tryggve seisoi ja katseli häntä, Yhden ainoan silmänräpäyksen hän uskalsi kohottaa silmänsä Tryggveä päin.

"Jumala varjelkoon sinua, Ida", sanoi Tryggve hillitysti. "Sinä tulet itse niin onnettomaksi."

Ida Elisabet nyökkäsi katsomatta häneen. Ja kesti tuokion, ennen kuin hän uskalsi vastata:

"Etkö muista – mehän olemme niin usein puhuneet tästä. Sinähän sanoit niin – jos ihminen kerran on tehnyt lapsen, ei hän saa jättää työtä puolinaiseksi. Synnyttäminen on vain raaka-aineen hankintaa, sanoit sinä, lapset eivät ole valmiita äidin puolesta, ennen kuin ovat täysikasvuisia, niin sinä sanoit. Ja tällaisina aikoina, jotka meidän nyt on elettävä, sanoit sinä kerran, kun monella ei edes ole mitään muuta paitsi oma itsensä, ei mitään jota kohtaan he edes voisivat olla uskottomia – hyi silloin ihmistä, joka puhuu uhrista, niin sinä sanoit, jos hänen sitten pitäisikin antaa kaikkensa ollakseen uskollinen, kun kerran monella ei ole mitään jolle hän edes saattaisi olla uskollinen." Ida Elisabet puri yhteen hampaansa estääkseen itkuaan. "Niin, nyt en ymmärrä etten pelästynyt, aina kun me puhuimme kaikesta tästä. Ettei minusta tuntunut niin kuin on tapana sanoa: nyt kulki joku hautani yli."

"Niin niin. Mutta kun asia oikein tulee eteen – silloin on toisin. Uskollinen, sanoit sinä. Mutta enhän minä tarkoita että sinä pettäisit lapsesi. Ja entäs minä sitten, Ida?"

"Niin. Mutta katsos, minä en uskonut" – kyynelet alkoivat rajusti vuotaa, "en uskonut silloin että tämä olisi tällaista. Etten voi tulla sinun luoksesi laahaamatta perässäni jotakin, joka on lihaa minun lihastani ja verta minun verestäni ja joka ainiaaksi jää vieraaksi sinulle."

Hän katsahti nopeasti Tryggveen, näki neuvottomuuden tämän silmissä, ja hänestä tuntui että epätoivo täytti hänet pohjiaan myöten.

"Voi, kuinka sinä kerran kadut tätä, Ida!"

"Niin, Tryggve, tiedän sen. Monen monta kertaa."

"Että sinä kuitenkin sen teet."

Niin, että minä sen tein! Sillä nyt ei sitä enää voi tehdä tekemättömäksi. Ja nyt hänkin tulee huomaamaan, paremmin ja paremmin, että vaikeudet ovat liian suuret –.

"Voi Ida, Ida, minusta sinun pitäisi ajatella ennen kuin –."

Niin, voit olla varma, että vielä sen teen! Mutta sinähän ymmärrät sen paremmin nyt. – Voi, kuinka minä saatoin menetellä näin!

"Kaikki voi käydä myös aivan toisin kuin nyt kuvittelet. Jos me joudumme asumaan siellä kaukana. Tiedätkö, silloin me muun muassa saisimme naapureiksi useita minun sukulaisiani. Olethan tullut hyvin aikoihin kaikkien niiden parissa, joita toistaiseksi olet tavannut. Sekä Anne että Ingvild antavat sinulle niin suuren arvon. Me joutuisimme asumaan parin peninkulman päähän Ingvildistä – voisimme lähettää pojat hänen luokseen loma-ajoiksi ja niin –"

"Asia on niin, Tryggve, että heillä raukoilla ei ole ketään muuta paitsi minä. Ja se on oma syyni. Sillä minähän olen tuntenut Braatøn perheen miltei koko elämäni ajan, niin että minun olisi pitänyt tietää kuinka kävisi."

"Siihen olit kai liian nuori. Sinähän menit naimisiin noin kahdenkymmenen ikäisenä. Totta puhuen – etkö sinä ole hieman sairaalloisen omantunnonarka?"

"En tiedä, Tryggve. Mutta sehän on ainoa mitä voin seurata – omatuntoni – kun minun on koetettava päästä perille siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, Jumala tietää kuinka toivoisin että minulla olisi joku ihminen, johon voisin luottaa ja jolta voisin kysyä neuvoa ja tienviittaa, mutta eihän minulla ole. Ei ollenkaan niin, että minusta kenenkään omatunto on niin suurenmoisen varma", sanoi hän katkerasti. "Sillä melkein kaikki ne ihmiset, jotka olen tuntenut, ovat sanoneet, että meidän on vain seurattava omantunnon ääntä. Enkä minä ole nähnyt että se olisi erikoisesti estänyt heitä kulkemasta niinkuin he itse tahtoivat. Isäni vain ei luullakseni oikein saanut omantuntonsa kannatusta – ja siitä syystä hän kai upotti sen paloviinaan! Niin että en ollenkaan usko, että minun omatuntoni olisi niin paljon valppaampi puhumaan suoraan, senhän ymmärrät. Mutta kun se siis on ainoa jota voin seurata –."

"Entä siis rakkautesi, Ida?" kysyi mies hiljaa.

"Se sanoo minulle ettei maailmassa ole mitään muuta, josta kannattaa välittää. Vain sinä ja minä. Ja mehän tiedämme, ettei se ole totta."

Koira ikävystyi makaamaan radiaattorin luona, nousi ja tuli Ida Elisabetin viereen. Se pani päänsä hänen syliinsä ja liehutti häntäänsä, pyytävästi, mutta kun Ida Elisabet ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tassutteli se pois ja tunki kuononsa Toksvoldin kouraan. Mies käänsi kasvonsa hiukan sivullepäin ja katsahti alas, silittäen kädellään kaunista mustaa koiranpäätä – hänen ilmeessään oli jotakin, mikä johti Ida Elisabetin mieleen hänen kasvonsa silloin, kun he yhdessä pesivät Carlia verestä. Ja Ida Elisabetista tuntui, että suru aivan kuin tulvi yli äyräittensä hänen sisässään.

"Mutta mitä sinä siis haluat?" kysyi Tryggve taas. "Sillä et kai sinä tarkoita", sanoi hän kiivaasti, "että jälleen lyöttäytyisit yhteen noitten ihmisten kanssa?"

Ida Elisabet värähti:

"Oh, en. Heidän kanssaan tahdon olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin, senhän ymmärrät."

"Ei, minun täytyy sanoa etten ymmärrä. Mitä siis aiot tehdä?"

"Taistella yksin lasteni puolesta, niinkuin ennenkin."

Mutta nyt tulivat kyynelet taas – hän nousi äkkiä ja aikoi paeta. Ja siinä samassa oli mies hänen luonaan ja otti hänet syliinsä.

"Voi, ei niin, Ida! Kuulehan Ida! Mutta oma ystävä kulta – tämähän on kaikki tyyni sulaa hulluutta!"

Ida Elisabet seisoi nyyhkyttäen ja antoi Tryggven suudella ja suuteli itse, kädet miehen kaulalla, ja koira pyöri levottomana heidän ympärillään –.

"Kas niin – nyt emme puhu enempää tästä! Huomenna on uusi päivä, kuten tiedät. – Voi raukkaa, kuinka sinä itket, Ida, mehän rakastamme toisiamme –? Emme ajattele tätä kaikkea nyt, emme ajattele sitä ainakaan toistaiseksi.

"Ja nyt kai sinä tulet syömään minun kanssani? Ja sitten me istumme yhdessä luonani – ja sitten – sitten me emme ole enää näin –. Sinä olet niin liikarasittunut, raukka –. Lähetänkö sanan rouva Bjørkheimille, hänellä on kai jotakin rauhoittavaa lääkettä. Ja sitten emme enää puhu kaikesta tästä, toistaiseksi –."

Ida Elisabet nojasi laimeasti häneen, ja hetken kuluttua hän sai itkunsa hillityksi: "Ja näin kesken konttoriaikaasi – ja sinä, joka tuskin olet päässyt kotiin. Tiedätkös, nyt minun on mentävä. – Huh, millaisen kohtauksen minä paninkaan toimeen – ja se on kai kuulunut konttoriin asti –"

"Niin, sinä olet jo syyllinen niin monella tavalla, Ida, että vähitellen on jo aika ryhtyä johonkin", koetti Tryggve laskea leikkiä.

Ida Elisabet hymyili niin hyvin kuin kykeni:

"Mutta nyt minun pitää mennä. Ei, Tryggve, minun täytyy – sinullakin on tietysti tehtävää miten paljon hyvänsä."

"Minä voin tehdä ylityötä –. Yöhän on omani, sen pahempi –?"

Ida Elisabet nauroi hiukan surkeana:

"Sen pahempi, minullakin on yhtä ja toista tehtävää."

"Niin, hyi hitto, niinhän sinulla aina on", koetti Tryggve veistellä.

Ja sitten hän hyväili ja suuteli Ida Elisabetia taas. – Oi ei, heidän välinsä eivät vielä olleet lopussa. – Mutta Ida Elisabet tiesi, että vaikka he seisoivatkin näin toisiinsa painautuneina, hän oli leikannut poikki elävän siteen heidän väliltään. Nyt tuntui että se vielä voisi kasvaa eheäksi, siltä tuntuisi niin kauan kun se vielä vuosi verta, mutta vähitellen lakkaisi veri vuotamasta, ja sitten se alkaisi näivettyä, ja he voisivat molemmat kulkea omia teitään: Tryggve ymmärtäisi sen pian –.

12.

Loppu ei tullut yhdellä kertaa. – Ida Elisabetista tuntui joskus että hän ihan toivoi loppua. Sitten kului aikoja, jolloin hän ei kuullut mitään Tryggvestä, eikä Ida Elisabet voinut olla laskematta päiviä: niin pitkää aikaa ei ollut vielä koskaan ollut hänen kirjeittensä välillä. Ja kärsimättömyys ja levottomuus saattoi hänet aivan suunniltaan: eihän kaikki ollut lopussa, voisihan tapahtua mitä tahansa, niin että kaikki tuli hyväksi jälleen. Sitten saapui pieni korttikirje; Tryggven piti käydä ensi viikolla: "Iloitsen että saan tavata sinut jälleen."

He söivät yhdessä päivällistä Bjørkheimissä hänen tulopäivänsä jälkeisenä päivänä. Ida Elisabetia peloitti kävellessään sinne. Hän aavisti nyt saavansa nähdä, että he olivat jo liukuneet pienen matkan toisistaan.

Oli sädehtivän raikas talvipäivä – silmiin teki aivan kipeää, hanki oikein säteili auringonpaisteessa. Taivaan syvää sineä vastaan piirtyivät kuuset, joiden latvat olivat melkein paljaat, lumesta tuonnoisen myrskyn jälkeen; ne olivat jollakin tavoin kuin tulenkieliä, vihreät havunneulaset kimmelsivät kuin kulta. Ja syvällä Ida Elisabetissa itsessään tuntui jokin salainen jomotus – oli kuin hän olisi tietänyt, että hän nyt tulisi sillä tavoin yksinäiseksi, mistä hän ei koskaan elämässään ollut tietänyt – hän tunsi sen sitäkin selvemmin, kun päivä oli niin loistavan kaunis ja hän itse niin alakuloinen.

Tiellä tuli lapsilauma häntä vastaan; he palasivat koulusta. Kokonainen liuta potkukelkoilla keskellä tietä, ja korkeilla lumivalleilla tien molemmin puolin hiihteli toisia. Korkeat lapsenäänet ja lumi, joka kitisi jalkojen alla ja suksien ja sauvojen pehmeät tupsahdukset muodostivat yhteissävelen, joka pani hänet ajattelemaan muuttolintuja. Ida Elisabet haki silmillään Carlia. Lasten posket olivat punaiset pakkasesta, nenän alusta sieroittunut ja veripunainen, kun sitä oli pyyhitty jäätyneellä lapasella. Niin niin, ajatteli Ida Elisabet, minun täytyy muistaa käydä "Manonissa" ja ostaa vaseliinia ja kylmänvoidetta.

Carl oli viimeisten joukossa. Äiti seisoi kotvan ja jutteli hänen kanssaan, ilmoittaen hänelle että Tryggve oli Engersin mäen hyppyrissä, Carlin täytyi käydä häntä hakemassa, sillä Ragnhild oli luvannut panna heidän päivällisruokansa pöytään, mutta hänellä oli kiire. Carl lupasi eikä kysynyt, minne äiti oli matkalla.

Aivan heidän vieressään kasvoi haapapuita, pellon pientareella. Hän muisti jälkeenpäin, ajatellessaan tätä päivää, kuinka lempeiltä ja kauniilta nuo harmaanvihreät puunrungot olivat näyttäneet talvipäivän auringonpaisteessa. Kullankeltaista naavaa kasvoi joukoittain pyöreinä laikkoina pitkin kuorta, ja puitten takana sinersivät varjot lumessa.

Tryggve Toksvold seisoi odottamassa häntä hotellin eteisaukiossa, ja saatuaan Ida Elisabetin kanssaan vaatenaulakoiden väliin hän suuteli Idaa, samassa kun hän riisui tämän takin ja ripusti sen naulaan: "Etkö riisu hattuasi?" Ida Elisabetia harmitti – hän ei oikein tietänyt mikä päähänpisto oli sanellut että hänen oli pidettävä hattu päässä syödessään, aivan kuin alleviivaamaan että heidän tuttavallisuutensa oli taantumassa. Hän otti hatun päästään, mutta katui taas sitäkin: puuteroidessaan itseään peilin edessä hänestä tuntui, että hän oli rumentunut näinä viikkoina, ja tuo pieni musta hattu oli niin pukeva.

Hän huomasi että Toksvoldilla oli uusi puku, harmaansininen, liian sininen hänen makunsa mukaan.

Ruokasalissa oli harvinaisen paljon ihmisiä – vuodenaikaan katsoen. Jokin kokous, selitti Toksvold; hän ei ollut saanut parempaa huonetta tullessaan yöllä kuin pienen komeron pihan puolelta: "se ei ole enää laitaa, eikö totta, kun olen asunut täällä vakituisesti kolme vuotta. Mutta kahvin me ainakin juomme yksityispuolella, Magda lupasi."

Ida Elisabet ei ollut koskaan ennen huomannut, kuinka epäviihtyisä Bjørkheimin ruokasali oli – se oli laudoitettu pitkin ja poikin, jotakin kiiltävää kuusipuuta, ja kaikkialla oli pilareita ja kattoparruja ja parrunpätkiä ja reunoja ja ammottavia lohikäärmeenkitoja, niin että tuntui aivan ruumiillisesti, ikään kuin olisi puskenut silmänsä terävään kulmaan, minne ikinä katsoikin.

Toksvold tuli suoraan Oslosta: "Minulla on terveisiä Annelta ja Karilta. Niin – minä jouduinkin olemaan heidän seurassaan kaksi iltaa peräkkäin. Heillä oli vieraita, siis Mosgaardilla, ja sitten meidät kutsuttiin seuraavana päivänä erään luo, joka silloin oli heillä. Jonkinlaisiin pukutanssiaisiin" – hän naurahti.

"Sepä hauskaa. Olitko sinäkin pukeutunut joksikin".

"Minäkö? Oletko hullu. Ei, minähän olin siis matkustavainen, joten pääsin koko hökötyksestä."

"Sisaresi oli kai eri tyylikäs?"

"No en tiedä. Jonkinlainen pyjamapuku, pelikortteja koristuksena. Sen piti kai olla jotakin bridgepeliä, luulisin."

"Entä Kari, mitä hänellä oli?"

"Niin, taivas tiesi. Mutta jotakin, joka sopi hänelle erinomaisesti. Pitkä laahus, sen muistan, sillä astuin sille vahingossa. Ja kovasti avokaulainen, näin –."

"Ehkäpä empiiripuku?"

"Saattoi hyvinkin olla. Joka tapauksessa hän oli kaunis."

Ida Elisabet jäi istumaan äänettömänä. Ei – se oli jo alkanut – molempien tiet veivät eri taholle. Hän alkoi jo ajatuksissaan vetäytyä ompeluhuoneensa rauhaan – sinne minä jään –.

Hetken kuluttua Toksvold kysyi:

"– Entä herra Braatø? Vielä täällä?"

"Me olemme saaneet hänet siirtymään Bakkeen. Hän on muuten taas vuoteessa – kuumetta."

Kun ei Toksvold sanonut mitään, jatkoi hän:

"Synti sanoa, mutta en voi muuta kuin olla iloinen että tohtori Lund on kieltänyt poikia käymästä siellä, nyt kun hän makaa. En ole koskaan oikein rauhallinen, kun tiedän heidän olevan yhdessä sairaan ihmisen kanssa."

"Ei, sehän on aivan luonnollista."

Ja sitten siihen ei ollut mitään lisättävää.

He istuivat sohvassa, pienessä huoneessa, joka kuului isännän yksityishuoneistoon, kun Tryggve laski pienen paketin hänen syliinsä. "Oikeastaan minä olin ajatellut ostaa sinulle sormuksen. Mutta sitten minusta tuntui, ettei se ehkä oikein sopisi nyt?"

Ida Elisabet yritti hymyillä. Hän aukaisi laatikon. Siinä oli hopeapikari – kaiverrettu. – "Voi mutta Tryggve – mitä sinä oikein keksit –!"

"Sen pitäisi olla vanhaa trondheimiläistä työtä. Tiedän että pidät kauniista tavaroista. Pidätkö tästä?" Hän suuteli Ida Elisabetia.

"– Sillä sinun pitää luvata minulle jotakin – olla lähettämättä takaisin lahjoja ja niin edespäin – kuinka kaikki sitten käyneekin. Ystäviä, täytyyhän meidän sentään jäädä ystäviksi aina, eikö totta?"

Ystäviksi – en oikein usko, Tryggve – sille pelkään että minä tulen kaipaamaan sinua hirveän usein. Enkä oikein luule voivani tuntea ystävyyttä silloin, kun minulla omasta mielestäni on liian vaikeaa, ja kun ajattelen ettei sinun olisi pitänyt antaa minun –

Mutta Tryggve oli kapinoinut, monen monta kertaa, oli kerjännyt ja pyytänyt – joka ainoa kerta, kun he olivat yhdessä, hamaan siihen asti, kun hän matkusti, kuusi viikkoa sitten. Hän oli tahtonut taivuttaa Ida Elisabetia rakastajattarekseen. Ja nyt Ida Elisabet katui katkerasti että oli vastustanut – todenperään, Mutta se olisi ollut liian myöhäistä, silloin jo. Salaisesti hän oli ajatellut, täynnä katkeruutta: mikset ottanut minua ennen? – Vaikka hän hyvin tiesi, että se ei ollut mikään ehdoton keino eroa vastaan – vaikka Tryggve siinä tapauksessa jo kunnian nimessä olisi esittänyt vieläkin enemmän vastasyitä, ennen kuin olisi laskenut Ida Elisabetia menemään. Mutta ehkäpä juuri enemmän kunnian nimessä kuin sen vuoksi, että oli onneton menettäessään rakastettunsa, ja että kaikki, mitä he olivat odottaneet ja toivoneet yhteiselämältään, valuisi hiekkaan –.

Tryggve oli ollut onneton – aivan suunniltaan eräänä iltana, oli raivonnut ja lopuksi itkenytkin – oli kutsunut häntä pingottuneeksi naisihmiseksi, jolle itsekidutus oli perversiä nautintoa, sanonut että elämää kohtaan tapahtui vääryys, kun Ida Elisabet erotti itsensä hänestä, koska he kerran rakastivat niin paljon toisiaan –.

Siitä oli kuusi viikkoa nyt. He olivat eläneet kuusi viikkoa ilman jokapäiväistä yhdessäoloa, Tryggve oli ollut monien muiden ihmisten seurassa ja olosuhteissa, jotka olivat erilaiset kuin ne, joissa he olivat eläneet keskinäisen rakkautensa. Oli alaston totuus, ei enempää eikä vähempää, että Tryggve piti hirveän paljon hänestä, kylliksi tietääkseen, että hän kernaammin eläisi elämän yhdessä Ida Elisabetin kanssa kuin kenenkään toisen tapaamansa naisen kanssa. Tryggve oli valmis ottamaan hänen lapsensakin kaupanpäällisiksi, pitämään huolta heistä ja parhaansa mukaan auttamaan heidät oman elämän alkuun.

Mutta kun sekin oli alaston totuus, että vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä noiden lasten vuoksi, ei seurauksena kuitenkaan olisi muu kuin että hän saisi ainaisen epäsovun kotiinsa, vaikka hän koittaisikin parhaansa mukaan olla heille uskollisena ystävänä, niin hän luopui yrityksistä. Lapset olisivat kuitenkin maksaneet tuomalla rauhattomuutta heidän keskinäiseen yhdyselämäänsä, he olisivat nakertaneet heidän onneaan ja häirinneet heidän keskinäistä rakkauttaan. Eikä Tryggve ollut niitä, jotka rakentavat kuvitelmiensa varaan – hän ei uskonut rehellisten tarkoitustensa voittavan epäluuloa ja hyvän tahdon pääsevän perille, niin että lapset ajan mittaan oppisivat ymmärtämään –. Ida Elisabet ei uskonut että niin kävisi, ja Tryggve tiesi että hän oli oikeassa. – Yhtä hyvin he saattoivat luopua yrittämästä, vaikka luopuminen teki verisen kipeää, kun he kerran tiesivät, molemmat, ettei heillä ollut sen parempia mahdollisuuksia kuin koiralla ja että loppu olisi kaikkea muuta kuin hyvä.

Kuu, miltei täysipyöreänä, riippui matalalla harjun yläpuolella, kellanvihreässä ilmassa, kun Tryggve saattoi Ida Elisabetia eteläistä tietä. Varjot lumella olivat epämääräiset ja vaaleat ja pitkät, kuun kelmeässä valossa. Yöllä olisi varmasti reima pakkanen – lumi parkui heidän askeltensa alla.

Toksvoldin piti huomenna lähteä liikeasioissa pohjoiseen – hän palaisi tuskin ennen kuin yöjunassa. "Mutta ylihuomenna? – Niin, kai me sentään olemme yhdessä niin paljon kuin suinkin, vai kuinka?"

"Voi, Ida – mitenkä minä rakastan sinua", kuiskasi hän yhä uudelleen ja uudelleen, suudellessaan Ida Elisabetia jäähyväisiksi tämän ulko-oven varjossa. Ja se oli totta, Ida Elisabet oli siitä varma. Mutta Tryggve oli ymmärtänyt, että Ida Elisabet ei ollut vapaa alkamaan elämää kahden hänen kanssaan, ja hän oli kyllin selväpäinen myöntääkseen, etteivät he tyytyisi vähempään, kumpikaan heistä.

Aika ajoin johtui Ida Elisabetin mieleen jotakin, mitä hän ennen oli kuullut – esimerkiksi kasvuiässä. Eräs hänen äitinsä ystävätär aikoi uusiin naimisiin, ja tämän lapset ensimmäisestä avioliitosta nostivat aika metelin. Ja hän puheli uudesta onnestaan "– meidän ihana, tuskainen onnemme. Mutta voi Jumala sitä riemullista autuutta, kun me edes joskus saamme olla rauhassa, vain me kaksi". Tämä tapahtui niin, että lapset lähetettiin pois kotoa ja palvelijatar sai vapaata ja he sulkivat puhelimen. – Ja sehän oli uljasta – ei luopua onnesta vaan maksaa sen hinta.

Niin niin, sehän kuulosti houkuttelevalta – Ida Elisabet ymmärsi sen nyt. Mutta kun lähemmin tarkastelee, mitä kaikkien tuontapaisten, imelän hentomielisten lauseparsien takana oikein on, sisältyy kuiva totuus aivan yksinkertaisesti kysymykseen: otanko sen, mitä mieleni tekee ja annanko lapsieni maksaa hinnan? Niin, Herra tiesi, asia ei ole niinkään yksinkertainen, kun siihen on vastattava. Silloin ihminen huomaa, että kun kaikki sisin järkkyy juuriaan myöten, on omantunnon ääni vain kuin opettajattaren heikko huuto koulunpihassa, joka on täynnä meluavia lapsia. Mutta tosiasiaksi jää, että kun lapset kasvavat ja ovat kyllin voimakkaat siihen, voivat he kieltäytyä suorittamasta velkaa – he voivat pakottaa vararikkoon moraalin tai yhteiskunnan tai mikä lieneekin se velkoja, jolla on heidän vanhemmiltaan perimättömiä saatavia. Mutta niin kauan kuin lapset ovat lapsia, eivät he voi estää, vaikka vanhemmat tahtoisivat elää elämänsä heidän kustannuksellaan.

Ehkäpä on niin, että nykyajan ihmiset ovat julkeampia ja valmiita käyttämään hyväkseen ja pettämään toinen toistaan. Tai ehkäpä ihmiset aikojen loppuun jäävät entiselleen, ja jos joskus näyttää siltä, kuin maailmassa toisin ajoin olisi enemmän uskollisuutta ja kunniallisuutta kuin toisin ajoin, johtuu se ulkonaisista tekijöistä. Mutta vaikka kaikki menisi sekaisin ja kaikki pettäisivät kaikkia, niin viimeiseksi tapahtuu, että äiti pettäisi lapsensa.

Ida Elisabet ei uskaltanut edes koettaa selittää itselleen, mitä Carlin mielessä tänä talvena tapahtui. Lapuin on helppoa ymmärtää väärin, varsinkin kun omat edut eivät käy yhteen heidän etujensa kanssa.

Tryggve-poju oli helppo käsiteltävä. Hän ei voinut sietää parantolassa käyntejä, ja hänestä tuo isi oli niin merkillinen, ja oli niin ikävä mennä sisään tervehtimään, kun tämä makasi vuoteessa keskellä päivää. Mutta äiti oli nykyisin aina kotona, ja vain silloin, kun hän sovitteli pukuja asiakkaille, eivät lapset heti päässeet hänen luokseen, jos heillä oli jotakin asiaa. Tryggve-poju oli oikein onnellinen, kun kotona oli kaikki taas niin hyvin – ja koulunkäyminenkin oli hänestä niin hauskaa; siellä oli paljon uutta ja neiti oli kiltti ja kehui niin hänen kirjaimiaan. Ida Elisabetin piti joka päivä katsella hänen kirjoitusvihkoaan ja kuulustella aakkosia. Ja hän oli oikein taitava hyppyrissä; se oli totta eikä kerskailua, äitihän oli itse nähnyt sen, kun he sunnuntaisin kävelivät Bakkeen. Poika oli niin innoissaan ansaitakseen kehumista ja saadakseen äidin hyvälle päälle, joten ei ollut määrääkään, kuinka kiltti ja reipas hän oli tämän talven ja kevään. – Ida Elisabet ei rakennellut liian kauniita kuvitelmia; varmasti poika vielä antaisi yllin kyllin työtä hänelle, vuosien mittaan. Mutta juuri nyt oli pojalla onnellinen kausi – hän säteili terveyttä ja oli niin kiltti ja söpö, että oli miltei luonnotonta; hän kasvoi ja kukki päivästä päivään, niin että oli oikein ilo nähdä.

Mutta Carlin suhteen oli vaikeampaa. Äiti luuli ymmärtävänsä, että pojassa taistelivat ristiriidat – toisella puolen oli isä, jota kohtaan hän tahtoi olla lojaali ja jota hän ei tahtonut pettää, ja toisella puolen tunteet, joita tuo isä pojassa herätti. Sairaus ja luultavasti myös ne vuodet, jolloin Fritiof oli kulkenut vapaana kodissaan Vettehaugenissa, olivat aivan kuin riisuneet häneltä sen täysi-ikäisyyden verhonkin, joka hänellä joskus oli ollut. Oli kaameaa ajatella täten miehestä, joka jo oli yli kolmenkymmenen, mutta oli aivan kuin hän vielä olisi ollut lapsi. Eikä hän ollut milloinkaan ollut herttainen lapsi. Vaikka Ida Elisabetista tuntui, että hän nyt oli tavallaan vähemmän epämiellyttävä kuin varsinaisessa lapsuudessaan – eihän kukaan voinut vaatia että sairas ihminen olisi ajatellut juuri muita kuin itseään. Mutta Carl näki kai selvimmin että tuo lapsellisuus oli jollakin tavoin luonnotonta – poikahan oli todellisuudessa paljonkin täysi-ikäisempi kuin isä, kaikessa. Tohtori Lund piti huolta siitä, ettei hän saanut olla liian paljon yhdessä sairaan kanssa. Mutta niinä kertoina, jolloin poika oli ollut parantolassa, oli Fritiof kaikesta päättäen kertonut paljon Berfjordista ja Vallervikenistä ja Vettehaugenista, ja se pani Carlin ottamaan selkoa kaikesta mitä hän, selvemmin tai epämääräisemmin, saattoi muistaa varhaislapsuudestaan. Pari kertaa poika oli tullut äidin luo kysymään, kuinka se ja se oikein oli ollut – ja kun Ida Elisabet oli sanonut sen hänelle, oli poika jälkeenpäin näyttänyt kovin mietiskeleväiseltä.

Oli sunnuntainen iltapäivä, maaliskuun viimeinen. Ida Elisabet istui salissa eikä ollut vielä sytyttänyt valoa, sillä kuu paistoi niin kauniisti sisään; härmä kimmelsi ikkunaruuduissa, ja valkoinen valo, joka virtasi lattialla ja huonekaluille, oli epämääräistä, lienteää kuin maito. Ida Elisabet kiersi auki uuninpeltien vetoreiät, ryömi keräksi sohvankulmaan ja veti jalat alleen – oli niin hyvä istua ja lepuuttaa silmiään hetkinen eikä hänen vielä tarvinnut aloittaa illallisvalmisteluja kokonaiseen tuntiin.

Pojat makasivat uunin edessä ja juttelivat. Valonkajo hyppeli punaisena heidän yllään ja näytti riepumattojen raidoituksen. Hän oli kai pikkuisen torkahtanut, hän huomasi sen Carlin sanoessa hänelle jotakin.

Poika seisoi ikkunan ääressä ja sulatti sormenpäillään tirkistysreikiä härmäiseen ruutuun. "Kuulehan, äiti – joudummeko muuttamaan pois Vikeristä?"

Ida Elisabetin silmiin näkyivät Tryggve ja koira kuin mitkäkin tummat heinäruot uunin vieressä – poika hengitti nukkuvan syvää hengitystä. Uuninpellin vetoreiästä kuumotti enää vain aivan vaimea punainen kajo.

"Voi, Carl, ole kiltti ja lisää vähän puita –. Yöksi meidän täytyy taas ottaa kukat alas ikkunalaudalta." Vanhan hirsirakennuksen nurkissa paukahteli pakkanen. Poika tuli äidin luo tehtyään niinkuin tämä oli pyytänyt. "Istuhan tähän", sanoi Ida Elisabet, ja Carl istahti vähän matkan päähän hänestä sohvalle.

"Kysyit, jäämmekö asumaan tänne. Sitäpä minä juuri en varmaan tiedä. Neiti Rønningsen, muistathan, hän, joka oli muutamia päiviä täällä viime kesänä, on Myhre & Stovnerin liikkeen johtajattarena ja menee naimisiin helluntaiksi, ja olen saanut tietää että voisin kai saada paikan hänen jälkeensä. – En oikein tiedä mitä tehdä, Carl. Ymmärräthän, vakinainen paikka – ja vakinainen kuukausipalkka, enemmän kuin täällä voin ansaita. Mutta vuokra olisi kalliimpi siellä ja paljon muuta sitä mukaa – ja minun pitäisi olla poissa kotoa kaiket päivät. Mutta teillehän olisi monella tavoin edullisempaa, jos muuttaisimme asumaan kaupunkiin – esimerkiksi koulunkäynnissä ja niin poispäin –."

Poika pyörähti ympäri ja pani päänsä hänen syliinsä:

"Voi, äiti – mutta täällähän on niin hauskaa! Minusta meillä on niin hauskaa täällä", sanoi hän kerta toisensa jälkeen.

Lapsi rukka – Ida Elisabet tunsi, kuinka iloiseksi poika oli tullut. Itse tavasta, millä poika suoristihe, pää äidin sylissä, Ida Elisabet huomasi että poika jälleen oli löytänyt jonkin kiinnekohdan kaikessa siinä epävarmuudessa, joka niin kauan aikaa oli häntä kiusannut.

Ida Elisabet jäi istumaan, hivellen hiljaa sormenpäillään pojan tukkaa ja poskia. "Ymmärräthän, etten vielä voi sanoa mitään aivan varmaa. Saattaahan esimerkiksi neiti Rønningsenin naimisiinmeno vielä joutua karille –."

Carl jäi makaamaan. Sitten hän alkoi kertoa, kuinka meijerin johtaja ja insinööri Berg olivat suorittaneet ennätyshiihdon viikko sitten Musli-säteristä Østerdaleniin, Hanestadin asemalle. Ida Elisabet kierteli yhä pojan hiuksia sormiensa ympäri, ja Carl jatkoi kertomustaan ennätyshiihdosta. Äiti ei ollut monen moniin aikoihin kuullut hänen ääntään noin iloisena ja vilkkaana.

Børghild Braatøn paksut kirjeet tulla tupsahtivat jatkuvasti, lyhyemmin tai pitemmin väliajoin. Ida Elisabet luki ne hätäisesti läpi ja ihmetteli hiukan – mitenkä hän sai niihinkin aikaa? No niin, pitkien kirjeiden kirjoittaminenhan oli kai aina ollut hänen parasta virkistystään ja huviaan. Ida Elisabet sysäsi ne uuniin eikä koskaan vastannut mihinkään, lähetti vain lyhyen selonteon aina parin viikon kuluttua ja kertoi, kuinka Fritiof jaksoi.

Tryggve Toksvold kirjoitti melko säännöllisesti hänkin, ja hänen kirjeitään Ida Elisabet pelkäsi avata – vaikka hän kaipasikin niitä, milloin pari viikkoa kului hänen kuulematta Toksvoldista mitään. Pääsiäisviikolla Toksvold oli ollut jossakin Bergenin radan varrella, erään ystävän kanssa, jolla oli hiihtomaja siellä. Paluumatkalla hän oli pysähtynyt päiväksi Osloon.

    Muistatko että kysyit, mitä Kari silloin talvisissa naamiaisissa
    oli esittänyt? Sain sen tietää ollessani nyi kaupungissa – Rouva
    Suorasuuta! Anne ja Fritz kiusoittelevat häntä sillä niin että on
    vallan synti ja häpeä; ja eihän hän raukka juuri olisikaan voinut
    keksiä mitään, joka vähemmin luontui hänelle. Minä lohdutin häntä
    sillä, että hän joka tapauksessa oli ollut ihan loistava. He
    lähettivät niin paljon terveisiä sinulle.

Lähiviikkoina pääsiäisen jälkeen tuli ihmeellisen kauniit ilmat. – Ida Elisabet tunsi pientä kärsimättömyyttä, istuessaan ompelukoneen ääressä; auringonvalo, joku täytti huoneen, oli jo vallan keväinen. Voi, sinä totuit niin pian makeaan, äitimuori – nyt istut täällä ja käyt happameksi, kun et koskaan pääse ulos –. Hänenhän olisi ennemminkin pitänyt iloita siitä, että kiireinen aika jälleen oli alkanut. Mutta hänellä oli vain Ragnhild Moen ompelemassa luonaan; talvisin hän ei pitänyt muuta kuin yhden ompelijattaren, ja nyt oli toinen, johon hän tarpeen tullessa aina oli turvautunut, matkustanut pois paikkakunnalta. Niin että hän sai olla ahkera –.

Mutta ikkunoiden ulkopuolella väreili aurinkoinen ilma lumihankien yllä, jotka sulivat ja kiilsivät; joen valkoiselle jäälle alkoi sinne tänne ilmestyä harmaanvihreää vettä, ja heijastelevat siniset railot avautuivat päivä päivältä suuremmiksi. Carl retuutti joka päivä kotiin satakaunokkeja ja kävi etsimässä sinivuokon nuppuja – mäet paljastuivat kosteina ja tummina lumivaipastaan auringon hellittäessä.

Täytyihän Ida Elisabetin sentään silloin tällöin ottaa vapaa-aikaa käydäkseen Bakkenissa, ja joka sunnuntaiaamupäivä hän istui Fritiofin luona. Tämän laita oli nykyisin hyvin huono – hän oli hirvittävästi muuttunut maatessaan siinä, kaula oli käynyt niin pitkäksi ja ohueksi ja syvä kuoppa oli ilmestynyt leuan alle ja toinen solisluun kohdalle. Kasvojakin oli miltei vaikea tuntea, ne olivat niin kapeat ja laihat – hän oli nyi enemmän kuin milloinkaan aivan lapsen näköinen.

Hän oli ollut varomaton, ja niin oli sairaus siirtynyt uuteen ja pahempaan vaiheeseen – entisaikoina oli sitä sanottu lentäväksi keuhkotaudiksi, sanoi tohtori Lund. Fritiofin ääni oli pelkkää kuiskausta – mutta hän oli yhä edelleenkin varma paranemisestaan eikä ollenkaan uskonut, että hänessä oli keuhkotauti. Nyt hän oli muistanut jotakin, mitä oli tapahtunut Vallervikenissä kolmisenkymmentä vuotta sitten; erästä sikäläistä talonpoikaa oli luultu keuhkotautiseksi ja lääkärit olivat jo jättäneet hänet, mutta eräänä päivänä, hirvittävän yskänkohtauksen jälkeen, hän oksensi rohdinkangasta ja keuhkonriekaleita ja suuren ruuvin, ja tuli sen jälkeen terveeksi. Ja nyt, kun yskä pahimmin ahdisti Fritiofia ja limantulo oli vaikeimmillaan, hän odotti jännittyneenä ja toivorikkaana että ysköksien joukossa ilmaantuisi jokin ruuvi tai muuta samantapaista.

Oli niin kovin sääli että hänen piti maata siellä niin yksinään. Bakken ei ollut suuri parantola, talonpoikaistalo vain. Ylihoitajatar Tonetta, joka omisti sen, oli ollut keuhkotautiparantoloissa ylihoitajattarena, ja perittyään isän talon hän luovutti maanviljelyksen vuokralle eräälle velipuolelleen ja sisusti suuremman kahdesta päärakennuksesta sairaita varten. Paikka oli hyvä, ja tohtori Lund oli lääkärinä myös täällä, mutta se oli kovin hiljainen, ja juuri sitä Fritiof alituiseen valitteli: vaikka hän olikin niin heikko, oli hänen vaikeata jaksaa ilman seuraa.

Ida Elisabet alkoi mietiskellä, pitäisikö hänen kirjoittaa Fritiofin äidille: Borghild Braatøllekin olisi hyvin kovaa, ellei hän saisi tavata poikaansa ennen tämän kuolemaa. Ja entäs Else ja Bojan – Ida Elisabet oli kutsunut heidät luokseen vain yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun Else oli joutunut Smedstueniin; hän ei tosiaankaan ollut jaksanut enempää. He näyttivät muuten terveiltä. Else valitteli kovin paikan työläyttä, mutta hänen olemuksensa ei enää vaikuttanut niin kokoonpainuneelta kuin ennen, ja Bojan oli tanakampi eikä niin rauhaton.

Eräänä päivänä, kun Ida Elisabet oli Fritiofin luona, tämä pyysi itse: "Etkö voisi kirjoittaa ja kysyä, eikö äiti pistäytyisi täällä? Tiedän varmaan että hän panisi niin kovin suurta arvoa siihen jos kutsuisit hänet. Ja minulla olisi niin kovin paljon puhumista hänen kanssaan."

Samana iltana Ida Elisabet kirjoitti Borghild Braatølle ja lähetti tälle varmuuden vuoksi matkarahat.

Ja niin oli taas pantava kuntoon sama huone, jonka hän oli saanut lainata Elsen oleskelua varten. Hän sai intomielisen kiitoskirjeen Borghild Braatøltä, ja Fritiof odotti äidin saapumista kai kiihkeämmin kuin hänelle oli hyväksi. Sitä paitsi, sehän saattoi olla yhdentekevää nyt jo, loppu oli joka tapauksessa pian edessä, ja niin oli vain hyvä että hän sai ainakin sen ilon.

Sitten tuli Borghildiltä kirje ja ilmoitus, milloin hän lähtisi Vallervikenistä ja minä päivänä Ida Elisabet saattoi häntä odottaa. Ja vihdoin, iltaa ennen kuin häntä odotettiin, sähkösanoma Oslosta: "Isikin mukana. Matkustamme täältä huomenna ensi junassa. Iloista tavata teidät kaikki. Mami."

– No niin, sehän oli luonnollisinta. Mutta Ida Elisabet ei voinut olla hiukan naurahtamatta – kas ettei hän ilmoittanut sitä kohta. – Niin, ei siis muuta kuin juosta Vikeriin ja tiedustella, voisiko hän saada lainaksi vielä toisenkin vuoteen.

Carl tuli kotiin, juuri kun hän ja Vikerin palvelustyttö parhaillaan pystyttivät sänkyä. Äiti kertoi että isoisäkin oli mukana. Carl pisti kädet housuntaskuihinsa, seisoi tuokion ja näytti mietiskelevän ankarasti.

"Mutta äiti", sanoi hän hitaasti. "Isoisä – emmekö oikeastaan pitäneet hänestä paljon?"

Seuraavana päivänä olivat molemmat pojat koulussa, niin että hän ajoi yksin vanhuksia vastaan.

Eipä ollut vallan ilman, ettei hänestä tuntunut hiukan tukalalta, kun hän kulki siinä edestakaisin asemasillalla ja odotti junaa. Kävisi pitkäksi pitää heitä luonaan epämääräistä aikaa –.

Mutta tukaluus oli kuin poispyyhkäisty, samassa kun hän näki nuo kaksi vanhusta, jotka kiiruhtivat häntä vastaan asemasillan erämaankaltaista, soralla peitettyä aavikkoa. Jälleen syöpyi hänen mieleensä, hänen siitä tietämättä, kuva tai näkemys, jota hän ei voisi milloinkaan unohtaa: auringonvalo valui rumalle asematalolle ja autiolle rata-alueelle, se paljasti terävästi ja armottomasti lähiesineiden kauhtuneen ja köyhän rumuuden – mutta juuri samassa keväisessä auringonvalossa väreili ilma laaksossa ja lumi suli, ja metsä laaksojen molemmin puolin kohosi siintävänä kirkkaansinistä taivasta päin, jolle pari kevyttä pilvenhaituvaa oli jäänyt, aivan kuin ne olisi puhallettu äärettömän korkealle. Työntövaunujen luota kuului pahaa kolinaa, joku mies heitti niistä paraikaa ulos laatikoita ja sovitti toisia sijaan; nippu yhteensidottuja suksipareja putosi naristen maahan, mutta laaja aurinkoinen avaruus oli täynnä virran pauhinaa; vesi virtasi voimakkaasti ja valoisasti kuohuen soraisia rantauomia vastaan ja hävisi jäälaattojen alle kumisten täyteläisesti aivan kuin kirkonkellot. Kaikkialta kuului virtaavan veden ääntä; rinteitä pitkin hyppelivät valkokuohuiset purot, sulavien lumihankien alta lirisi pieniä vesisuonia, ja likaisista lumikasoista, jotka sulivat asemarakennusten liepeillä, valui savenkeltainen lokavesi juovina pitkin asemasillan sorakenttää.

Nuo molemmat vanhukset tulivat häntä vastaan, ja Ida Elisabetista näytti, kuin he olisivat saaneet kestää koko maailman vastoinkäymiset. Mutta samalla oli aivan kuin kaikki se, joka tekee inhimillisen aherruksen niin turhaksi, olisi tullut ilmielävänä häntä vastaan heidän hahmossaan – ja sitten, he hymyilivät hänelle, liikuttuneina ja mitään aavistamatta. Mutta sitten Borghild Braatøn kasvot kävivät punaisiksi ja kurtistuivat kuin pikkulapsen kasvot, suuret kirkkaat kyynelet alkoivat valua, oikea helmisade, ja samassa silmänräpäyksessä Fritiofin äiti makasi hänen sylissään:

"Voi Lisken! Voi Lisken! Voi Jumalan kiitos, oma lapseni – mitenkä ihanaa nähdä sinut taas!"

Ja niin ei Ida Elisabet vastustanut toisen suudelmia – eipä edes tuntenut suurta vastenmielisyyttäkään – vain hellyyttä noita märkiä kasvoraukkoja kohtaan, jotka olivat ryppyiset ja silkkiset kuin vanhojen naisten iho joskus. Ja kun Borghild Braatø lopuksi hellitti ja päästi hänet irti, tarttuakseen nenäliinaan, ja Ida Elisabet huomasi, että Jens Braatø seisoi vanha viulukotelo kädessään, kohottautui hän varpailleen ja antautui pyytämättä entisen appensa suudeltavaksi.

Jens Braatø ei ollut ajanut partaansa sinä aamuna, ja parransänki ryppyisillä poskilla loisti kuin hopea. Kauniit kullanruskeat silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja iho niiden ympärillä oli käynyt ohueksi kuin kalvo ja ruskeaksi ja ylt'yleensä ryppyiseksi – tummanvaaleiden, kiiltävien suortuvien viikinkiläisharja oli ohimoilta valkoinen ja laossa kuin menneenvuotinen ruoho.

"Hauska että saatoit tulla mukaan, appi-isä! Tiedän että Fritiof tulee siitä niin kovin iloiseksi!"

Ida Elisabet piti heistä, aivan yksinkertaisesti, saatuaan heidät ja heidän kimsunsa ja kamsunsa katon alle ja heidän kulkiessaan ja hommaillessaan ja liehuessaan käytävän toisella puolen olevan vierashuoneen ja keittiön ja poikainhuoneen ja hänen oman huoneensa väliä ja anopin piti saada kurkistaa hänen neulomoonsa ja koetushuoneeseensa ja tervehtiä Ragnhildiä: "Ei, mutta kylläpä sinulla on viihtyisää, Lisken kulta –. en voi olin sanomatta että tosiaankin olet osannut luoda itsellesi ihastuttavan kodin! Ja paljon työtäkin sinulla on, kuten näen" – hän oli jo siinä samassa katselemassa sinne, missä aloitetut puvut riippuivat ripustimissaan, rivikkäin, pitkin pitkää tankoa. "Ja kukkia kaikkialla – ei, mutta kuinka sinun ruusuissasi on suuret nuput, ajatteles kuinka pitkälle ne jo ovat ehtineet!"

He hyväilivät Carlia ja Tryggveä sanoin ja teoin aina siinä määrin, että pojat vilkaisivat äitiinsä, kysyvinä ja ihmeissään. He lehahtivat takaisin omaan huoneeseensa jatkaakseen tavaroittensa purkamista ja palasivat sanoakseen jotakin ja jättivät ovet auki jälkeensä, niin että Ida Elisabetin piti antaa merkkejä Carlille ja lähettää tämä tuon tuostakin sulkemaan.

Ja sitten päivällinen –. "Vasikanpaistia! No, mutta Liisa kulta, tällaisia pitoja meille! Tiedäthän että isi ja minä oikeastaan suosimme kaikkea yksinkertaista. – Mutta ihanaa se on, se nyt ainakin on varmaa!"

Anopilla oli yllään tummansininen velvetiinipuku, jonka Ida Elisabet itse oli kerran ommellut. Se oli selästä väljä ja vyö oli hyvin alhaalla, kulkien hänen litteän takapuolensa yli, niin että se selästä päin oli tyynynpäällisen näköinen, ja sitä paitsi se vaikutti hullunkurisen lyhyeltäkin nyt, kun oli totuttu pitkiin hameisiin –. Huh, miten kauhean ruma tuo muoti oikeastaan oli, lyhyet hameet ja vyötäisten paikka lanteitten alapuolella!

Ida Elisabet oli aivan yksinkertaisesti liikuttunut tavatessaan heidät, liikuttunut, ei mitään muuta – häntä itseään ihmetytti oma liikutuksensa. Niin kauan kuin se nyt kestää, ajatteli hän – kunnes anoppi taas alkaa käydä hermoilleni, niin ettei ole määrääkään –.

Päivällisen jälkeen molemmat vanhukset menivät huoneeseensa levätäkseen tunnin verran; matka ja mielenliikutus olivat uuvuttaneet heitä. Jälleen uusi hämmästys pojille – he eivät koskaan ennen olleet kuulleet että ihmiset rupesivat levolle päivällisen jälkeen. Sitten he saivat kahvia, ja sitten saapui auto.

Appi-isä tuli ulos viululaatikko kädessään. Borghild Braatø oli hiukan tyytymätön, kun lapset eivät päässeet mukaan, mutta äiti kielsi päättävästi: "Minäkään en tule Fritiofin huoneeseen tänään. Kun te ensimmäisen kerran tapaatte hänet nyt, on teillä varmasti niin paljon sellaista puhuttavaa, jota ette tahdo vieraiden kuulevan." "Vieraiden – mutta rakas oma lapseni –?" Borghild Braatø katsahti häneen neuvottomasti, Uh, ressukkaa – olikohan hän toivonut suurta perhekokousta sairasvuoteen ääressä? Sitä paitsi Ida Elisabet aristeli hermojaan – kohtaus saattaisi muodostua hyvinkin järkyttäväksi vanhempien huomatessa, miten muuttunut Fritiof oli.

Ida Elisabet saattoi vanhukset pitkään käytävään ja näytti heille Fritiofin huoneen oven. Sitten hän meni puutarhaan. Käytävät olivat jo paljaina lumesta, multa oli mustaa ja raakaa ja tuoksui keväiseltä auringonpaisteessa vanhan kuistin luona, josta oli tehty makuuhalli, mutta nurmikoilla oli vielä lunta, ja omenapuista lankesivat pitkät syvät varjot myöhäisen auringon keltaisessa valossa. Jumalan kiitos, että päivät olivat pitkät ja valoisat – mutta ilma oli vielä kylmää iltaisin, ja varjossa muodostui jääriite likavesilammikkoihin, niin että kulkiessa narskui jalan alla.

Sisar Tonetta tuli ulos – oli terve ja ryhdikäs sinisessä ja valkoisessa puvussaan; myssy reunusti kuin kiiltäväksi silotettu otsaripa hänen pitkulaisia nelikulmaisia kasvojaan, jotka olivat vaalean tiilikiven karvaiset, posket vanhat ja kuopille vajonneet, niin että suusta leukaan kulki poimuja. Ääni, joka tervehti rouva Braatøä, oli hiukan narisevan kuiva, mutta kuitenkin niin lempeä – aina kun Ida Elisabet näki Sisar Tonettan, täytyi hänen ajatella ruotsalaista sanaa 'fryntlig', se kai tarkoitti juuri sellaista, jollainen sisar oli, hamasta vankoista mustista kengistä valkoiseen selluloidirintaneulaan saakka sairaanhoitajatar-merkkeineen. Ida Elisabet ja hoitajatar kulkivat hiljaa jutellen edestakaisin kuistin ulkopuolella.

Ylhäältä toisesta kerroksesta, jonka eräs ikkuna oli raollaan, tunkeutui muutamia hapuilevia viulunääniä –. "No mutta –?" sanoi sisar Tonetta ihmeissään. Sitten sävelet paisuivat ja kantautuivat ulos iltaan, kaipaavan unelman ja surumielisen riemun kirkastamina. "Siunattu Päivä", niin, sitä hän soitti. Sisar Tonetta risti vaistomaisesti kätensä. – Ja nyt he alkoivat laulaa sisällä huoneessa Jens Braatøn pehmeä baritoni yhtyi Borghildin pieneen vienoon ääneen, jossa yhä oli vanhojen kellonäänten suloa:

    Pyhä, siunattu päivä, mi meille näin
    on annettu lahjana taivaan,
    nyt tuokoon autuutta kimmeltäin,
    ilon tuokoon se ihmisten vaivaan.
    Valon lapsina kaikki nyt todistakaa:
    yön hälvensi kirkkaus taivaan!

"Ei, mutta kuulkaapa, miten ihanaa!" kuiskasi sisar Tonetta haltioissaan.

    Tuo hetki siunattu keskiyön,
    kun neitsyt synnytti Herran – –

Viulun sävelet paisuivat, yhä valtavampina ja sointuvampina, niin että laulajain äänet aivan upposivat niihin. Liikuttuneena, ja kuitenkin tuntien eräänlaista heikkoa vastenmielisyyttä tai hämmennystä Ida Elisabet seisoi ja kuunteli –. Herranen aika, kuinka hän sentään soittaa, kunhan hän vain on vireessä – ja kuinka he ovat herttaisia –!

Muutamat potilaat, jotka olivat olleet ulkona kävelemässä, vetäytyivät lähemmäs. – Uudestaan ja yhä uudestaan kirvoitti Jens Braatøn viulunkäyrä tuon ihanan virrensävelen liitämään kultaiseen, sammumaisillaan olevaan auringonpaisteeseen – ja potilaitten piskuinen parvi seisoi hievahtamatta kuunnellen. – Sitten alkoi yksi ja toinen hyräillä mukana, pari muuta yhtyi. Ja ylhäällä toisessa kerroksessa he lauloivat säe säkeeltä.

    Kuin kultaa on aikainen aamunkoi,
    ei päivää yön hämy peitä –

Sisar Tonetta yhtyi ja lauloi kirkkaalla, kauniilla äänellä, syvästi liikuttuneena:

    Mut ehtoo kasvomme purppuroi,
    kun suudellen saattaa se meitä,
    se kalvaita poskia valaisee
    ja silmiä himmenneitä.

    Niin kuljemme helmaan synnyinmaan,
    missä päivä on loppua vailla,
    missä linna kultainen loistossaan
    jo vartoo kirkkailla mailla.
    Ilo ainainen ystävät yhdistää
    valon kentillä autuailla.

Vanha heiveröinen nainen äärimmäisenä kehässä itki lyhyesti nikotellen ja koetti pidättää nyyhkytyksiään. Liikuttuneena ja epämääräisen tuskan tai pahanolontunteen vallassa Ida Elisabet ei uskaltanut katsella kaikkia noita sairaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen lähellään –. Mutta sisar Tonetta pyyhki silmiään ja hymyili onnellisena: "No, tämäpä vasta oli! Ajatella että saimme oikein hartaushetken tänä iltana!"

Jälleen virisi viulunääni, aivan kuin sävelet olisivat tahtoneet kantaa kaikkien sydämet mukanaan, aurinkoisiin ilotaivaisiin:

    Oi näätkö joukon valkoisen,
    kuin lumivuoren tuhannen,
    kun lauleloin
    ja palmuin noin
    luo käy se istuimen!
    Maan murheen alhoista se on,
    tuo parvi kirkas, suunnaton –.

Vaistomaisesti Ida Elisabet puristi kätensä nyrkkiin takkinsa hihoissa. Musiikki teki hänelle kipeää. Sillä se raastoi hänen sydäntään – kantoi sitä uskoa ja toivoa ja ikuisuuksia kohti, ja kuitenkin, jo musiikin kauneus sinänsä kielsi kaiken, minkä hän elämäksi tiesi. Eikö siis ole mitään pysyvää – onko kaikki siis vain runoa ja laulua ja tunnelmaa ja suloa aistimia varten, eikä ainoatakaan kuivaa leivänkannikkaa nälkäisille ajatuksille ja väsyneelle tahdolle?

13.

Jens ja Borghild Braatø kotiutuivat tuota pikaa hänen luokseen. Ida Elisabet sai kyllä kutakuinkin häiriintymättä jatkaa työtään – hän oli pelännyt että anoppi tulla tupsahtaisi pitkin päivää hänen luokseen ompeluhuoneeseen. Mutta mikäli vanhukset eivät olleet parantolassa, istui Borghild Braatø enimmäkseen keittiössä, luki sanomalehtiä ja kutoi taikka vain nuokkui – ihmisraukka, hän oli kai kovin väsynyt. Carl ja Tryggve käyttäytyivät oikein hyvinkasvatetusti isovanhempiaan kohtaan, mutta eivät nähtävästi voineet olin hämmästelemättä heidän merkillistä olemustaan. Isoäiti liverteli hellästi, aina kun puhui heidän kanssaan, ja koetti voittaa heidän luottamuksensa – pojista tuntui nähtävästi, että hän piti heitä ihan sylivauvoina. Mutta oikeastaan Borghild Braatø ei juuri kohdellut heitä toisin kuin omia lapsiaan, täysikasvuisinakin.

Pojista ei kaikesta päättäen ollut puoleksikaan niin ikävää olla yhdessä isoisän kanssa. Jens Braatø kuljeskeli puutarhassa ja katseli, oliko siellä mitään, missä hän voisi auttaa Ida Elisabetia. Nykyisillään ei kyllä ollut – kirsi ei ollut vielä lähtenyt maasta, se vähä, mitä päivällä suli, jäätyi jälleen yöksi. Mutta Carl seurasi häntä kaikkialle ja oli olevinaan asiantuntija, selitti mitä taimia missäkin oli ja mitä eri penkkeihin oli ollut kylvettynä viime kesänä. Sitten he menivät vajaan, Jens Braatø tahtoi tarkastaa Ida Elisabetin puutarhatyökalut ja panna ne kuntoon. Se oli pian tehty, sillä niitä ei ollut paljon.

Ja sitten tuli jälleen lunta. Päivät pääksytysten satoi pehmeätä kevätlunta suurina hyötyvinä, kunnes maailma kauttaaltaan oli syvälle hautautunut hankiin. Ne sulaisivat kyllä kädenkäänteessä, kunhan vain tuli ilmanmuutos, mutta niin kauan kuin lumi peitti maan, oli maisema aivan kuin keskitalvella.

Lumentulon jälkeiseksi sunnuntaiksi Ida Elisabet oli tilannut reen vanhuksille; he tekisivät huvimatkan Smedstueniin tapaamaan Elseä ja Bojania. Pojat lähtivät mukaan – vaikka he eivät erikoisesti kaivanneet saada tavata tätiä ja serkkua, eivät he kuitenkaan halunneet laiminlyödä tilaisuutta saada ajaa reessä, jossa oli olkia ja jalkapussit ja nahkavällyt, ja hevosella suuret kulkuset.

He lähtivät matkaan. Ida Elisabet pesi aamiaisastiat, samalla kun soppaliha oli tulella. Talossa vallitseva hiljaisuus tuntui niin hyvältä – hamasta rouva Hansenin askelista, jotka kuuluivat ylhäältäpäin ja panivat kattoparrut hiukan natisemaan. Vanhusraukat, he vaivasivat häntä muuten niin vähän ettei hän koskaan olisi luullut. Oli aivan kuin he näinä vuosina olisivat joutuneet niin kauaksi toisistaan, että ääni tuskin enää kantoi välimatkan yli. He eivät enää jankanneet yhtä ja samaa, nyt he vain luottivat Liskeniin, turvallisina kuin lapset että Lisken kyllä pitäisi huolta kaikesta käytännöllisestä, ja hän tekikin sen niin hyvin kuin taisi. Mutta mihinkä he sitten joutuisivat – Ida Elisabet ei voinut olla aprikoimatta sitä. Itse asiassa he eivät vielä olleet niin kauhean vanhoja – kumpikaan ei kai vielä ollut täyttänyt kuuttakymmentäkään; he saattaisivat vielä hyvinkin elää kaksikymmentä vuotta tai enemmänkin. Mutta he eivät koskaan kykenisi auttamaan itse itseään sen paremmin, eivät koskaan saisi enemmän todellisuudentajua – päinvastoin, Ida Elisabet oli näinä kahtena viikkona havainnut: kuta pahemmin elämän tapahtumat olivat riipineet niitä ilmavia kuvitelmia ja sitä vaaleansinistä optimismia, johon he nuorina olivat pukeutuneet kuin jonsokilaismorsiuspari, sitä passiivisempina he kyyristäytyivät toimettomuuteensa, kääriytyivät unimaailmansa viimeisiin jäteriekaleisiin ja antautuivat tapahtumien vietäviksi –. Ne aloitteet, joihin he yleensäkään elämässään olivat pystyneet – appi-isän monenmonet yritykset ja kokeilut, anopin naiivi ja itsepintainen oveluus hänen koettaessaan voittaa etuja omilleen kuitenkin samanaikaisesti kuvitellen, että hän itse oli maailman vähimmin laskelmallinen, avoimin ja totuuttarakastavin sielu; heidän herpautumaton ja epämääräinen uutteruutensa, heidän tyytyväisyytensä, josta he niin liikuttavasti ylpeilivät, sen vuoksi että he eivät vain saattaneet olla ilman tämän maailman hyvyyttä, he eivät myöskään vaatineet suuria ollakseen itse tyytyväisiä itseensä eivätkä mitään lapsiltaan ollakseen tyytyväisiä heihin – niin, jo näinkin suuren aktiivisuuden edellytyksenä oli ollut se, että heillä aina oli ollut ympärillään ihmisiä, jotka olivat rakastaneet heitä sellaisinaan, kaiken sen armaan, sydämiävoittajan ja ikinuoren takia, joka sekin kuului Jens ja Borghild Braatøn olemukseen. Heillä täytyi olla joku, jonka hyväksyminen ja hyväntahtoisuus elähdytti heitä heidän aherruksessaan, joku, joka auttoi heitä neuvoilla ja ojensi heille kätensä, aina kun pyörät kieltäytyivät pyörimästä.

Nyt olivat suvun rivit harventuneet, samoin kuin vanhat ystävätkin, joiden rakkaus ja anteeksiantava huolenpito oli heitä ympäröinyt. Ne sukulaiset, jotka olivat jääneet jäljelle, olivat väsyneet, taikka heillä oli yllin kyllin tekemistä saadakseen omat asiansa luistamaan, kun ajat olivat sellaiset. – Kun ajat ovat sellaiset – tiet ovat tukossa, nuorillekin, jotka kehittyvät terveesti ja tavallisesti; nekin, jotka ovat terveinä syntyneet ja joissa on hyvää kasvuvoimaa, joutuvat puserruksiin painon alle, epävarmuus riistää heiltä voiman, niin että kasvu pysähtyy ja nahka parkkiintuu, ja he päätyvät itsekkyyteen, samantapaiseen kuin lasten ja eläinten ja neurasteenikkojen. Mutta mitenkä Herran nimessä käy vanhojen, joiden voimat ehtyvät ehtymistään, ja niiden, jotka syntymästään saakka kerta kaikkiaan ovat sellaisia, että he lakkaamatta tarvitsevat toisten apua, ja kaikkien niiden, jotka terveiden mielestä ovat vain hylkiöitä?

Ida Elisabet toi päällysvaatteensa eteisestä ja laski ne tuolille lähelle uunia. Vai niin, Mirri, oletko kotona tänään? Kissa makasi – kuten aina ollessaan sisällä – parhaimmalla sohvatyynyllä, nukkuen aivan hievahtamatta pelkästä nautinnosta. Sen turkki loisti hehkeän valkoisena – vastasatanut lumi oli kai tehnyt sen niin puhtaaksi ja hienoksi, ja kuono oli suloinen ja ruusunpunerva. "Niin, sinä olet soma, sinä Mirri – pyydystät hiiriä ja lintuja ja laukkaat ulkona ja tappelet toisten uroskissojen kanssa ja koristat tienoot somilla valkoisilla penikoilla ja tulet kotiin hyväiltäväksi ja saat maitoa kuppiisi. Ja sittenkään en tahtoisi olla eläin. Mutta olisitpa sinä kiltti ja typerä, Mirri, jos tahtoisit olla ihminen."

Auringonsäde, kullanvaalea ja lempeä, lankesi ikkunalaudalla seisovien ruusujen lomitse, valaisten kissan lumivalkoista armautta sinivihreällä tyynyllä. Näytti kuin ilma olisi selkenemässä.

Kun Ida Elisabet avasi ikkunan, kuuli hän hiljaista kahinaa: kevätlumi putoili katoilta ja puista maahan pöyheään lumeen. Puutarhan valkoisten, notkuvien ja ilmavien puunlatvojen taikamaailma särkyi yhtäkkiä. Taivas kävi siniseksi sumun takana, joka oli niin kevyttä ja valoisaa kuin valkoinen höyry, ja liikehtivän, pyörivän sumumassan lomitse väikkyi valkoinen harju ja metsä alkoi siintää sinervänä, sitä mukaa kuin kuuset ehtivät karistaa lumivaipan yltään. Mutta ylhäällä kaartui tunturi ikuisine lumikenttineen auringonkullassa, ja pilvet laskeutuivat, tummansinisinä ja savunvalkoisina laakson ylle, taivaankupu paljastui, kirkkaana ja kesäisen sinisenä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään, niin että suorastaan saattoi nähdä, kuinka lumi hupeni valolaineen painamana – ja pisarat, jotka vasta olivat tippuneet katolta hitaassa ja juhlallisessa tahdissa, muuttuivat sinipunaiseksi, säkenöiväksi sateeksi auringonpaisteessa.

Kissa havahtui, nousi ja venytteli – kevyellä, äänettömällä hyppäyksellä se oli ikkunalaudalla, tunki päänsä Ida Elisabetin käden alle ja kihnutti selkäänsä sitä vasten, silmät sirrillään ja kehräten mielihyvästä. Ida Elisabet otti sen käsivarrelleen: "Vai niin, vai sinä uskoit saavasi olla täällä – ja vetää alas kukkaruukut, sillä aikaa kun minä olisin poissa. Ehei, Mirri –"

Hän kantoi sen mukanaan keittiöön ja täytti sen maitokupin, ennen kuin alkoi viimeisen kerran kuoria rasvaa lihaliemestään. Kas noin – nyt kai se oli valmista heinälaatikkoon, niin että hän vihdoinkin pääsi matkaan.

Pitkät, kiiltävät pisarat tippuivat säteillen maahan ja lumi irtautui ja putoili hiljaa suhahtaen puista ja oksilta, hänen kulkiessaan koivukäytävää pitkin Bakkeen.

"Millainen ilma!" sanoi sisar Tonetta tervehdykseksi ja hymyili päin aurinkoa; hän tuli pihalla vastaan, valko- ja siniruutuinen puku vastasilitettynä. "Ei, ikävä kyllä", hän sanoi ja pudisti päätään. "Ei ollenkaan hyvin." Ida Elisabetin piti hiukan odottaa, Sisar Eydis oli nyt hänen luonaan, mutta ei kai kestäisi kauan, ennen kuin huone olisi kunnossa.

Ida Elisabet tiesi, että Fritiof oli siirretty erääseen alakerroksen huoneeseen – potilaitten oleskeluhuoneen viereen. Vanha Braatøhän oli niin herttainen, sanoi Sisar Tonetta, hän oli itse niin iloinen voidessaan ilahduttaa talon muita asukkeja soitollaan. Niin, olihan se suuri lahja! Aivan kuin saisi soittaa poikansa suoraan taivaaseen!

Ida Elisabet nyökkäytti päätään. Sanonta oli anopin –? Borghild Braatø oli tuonnoin käyttänyt sitä, Ida Elisabetin kysyessä, tahtoisiko hän ehkä papin tänne. Eihän Ida Elisabet koskaan ollut huomannut, että uskonto olisi vähintäkään askarruttanut Fritiofin mieltä, kaikkina niinä vuosina, jolloin he olivat tunteneet toisensa. Mutta kun Fritiof nyt makasi sairaana ja vanhemmat olivat saapuneet, tuoden mukanaan vanhat virtensä, joihin kai liittyi mitä moninaisimpia lapsuudenmuistoja, lapsenrukouksia ja sentapaista – niin oli Ida Elisabet siis tullut ajatelleeksi, että Fritiof ehkä mielellään haluaisi tavata pappia. Mutta Borghild Braatø syrjäytti hänen ehdotuksensa ja hymyili hiukan: "Emmehän tunne täkäläistä pappia – emme aavistakaan, sopisiko hän Fritiofille. Ei, katsopas Lisken – meidän sydämemme täytyy kääntyä Jumalan luo, eikä ole mitään, joka sillä lailla puhuisi sydämelle kuin isin musiikki. Ja sitten minä luen hiukan pojulleni – evankeliumin kauneimpia ja lohdullisimpia kohtia – mutta isi, hän soittaa Fritiofin suoraan taivaaseen –."

Sisar Tonetta puhui yhä Jens Braatøsta. Eihän Bakkessa koskaan ollut sattunut mitään tämän tapaista. Fjeldbergissä pantiin silloin tällöin toimeen jotakin ajanvietettä potilaille, ja terveemmät täkäläiset potilaat menivät sinne kuulemaan. Mutta useat sairaammat eivät olleet kuulleet säveltäkään ties miten pitkiin aikoihin – heille oli Braatøn isän tulo vallan Jumalan lahja. Ja mitenkä kiltti hän oli soittamaan – eikä vain virsiä, myöskin kansanlauluja ja rallatuksia ja vaikka mitä. "Ja hänhän soittaa ihan niinkuin oikea taiteilija, melkein –"

"Niin, se on varmaa se. Että Braatø on taiteilija."

Sisar Eydis ilmestyi kuistin villiviiniportaikkoon, josta lumi suli ja valui pois säteilevänä virtana: "Nyt voi rouva hyvin tulla sisään –."

Ida Elisabet ei ollut nähnyt Fritiofia, sitten kun hänet oli muutettu uuteen huoneeseen. Hän ei tietänyt, aiheutuiko se tästä valosta – vai oliko Fritiof huonomman näköinen – mutta hän näytti muuttuneelta.

Huoneessa oli kaksi ikkunaa eri seinillä, se oli täynnä auringonvaloa, joka vipajavana heijastui takaisin seinistä – ne olivat karkeista hirsistä ja maalatut kiiltävällä siniharmaalla värillä. Monet pienet kiiltovalot taittuivat vastakkain, ja peilin heijastuskuva väreili ja välkkyi kiiltävällä ryhmyisellä peräseinällä. Häilyvä sinervä valo muistutti meren heijastusta.

Ida Elisabet huomasi, että vuoteeseen juuri oli muutettu puhdasta, laskosten jäljet näkyivät vielä niin terävinä lakanoiden ja tyynynpäällisten sileydessä. Ja vuodeliinojen kuollutta valkeutta vasten erottautuivat Fritiofin kuihtuneet kasvot niin erikoisen värisinä – hän ei ollut kalpea, päinvastoin melko punakka poskipäiltä, ja muuten hänen ihonsa oli koko lailla ruskehtava, mutta ruskeus ei ollut missään yhteydessä terveyden kanssa vaan kuihtumuksen, joka oli alkanut levitä silmänalusten tummuudesta. Rasvakerros, joka oli täyttänyt silmäkuopat, oli kokonaan poissa, ja kun hänen silmänsä nyt olivat niin suuret ja sepposen selällään, teki juuri se hänet enimmän vieraaksi.

"Sinähän näytät oikein reippaalta tänään", yritti Ida Elisabet sanoa ja hymyillä, istuutuessaan vuoteen ääreen. "Ja näin suuren ihanan huoneen he ovat sinulle antaneet –."

"En minä voikaan yhtään hullummin", kuiskasi Fritiof innokkaasti: "Yöllä en voinut oikein hyvin, mutta se on vain jotakin tilapäistä. Kunhan vain saan ruoansulatukseni taas kuntoon, niin –."

Ida Elisabet kertoi, missä toiset olivat tänään, ja sitten hän alkoi vaivata päätään löytääkseen jotakin lisää kerrottavaa. Parasta ettei Fritiof puhuisi paljon, ehkeipä hän juuri jaksanutkaan puhua. Mutta vaikeata oli löytää mitään sopivaa. Häntä ei erikoisesti huvittanut kuulla pojista – heidän koulustaan ja mitä he muuten hommasivat – hän oli nähtävästi kokonaan luopunut ajattelemasta lapsiaan. Eikä Ida Elisabet tosiaankaan osannut kertoa mitään, jota Fritiofin olisi ollut hauska kuulla – vuosikausiin ei heillä ollut edes ollut yhteistä seurapiiriä tai yhteisiä tuttavia. Ida Elisabet ei edes voinut sanoa sellaistakaan kuin että se tai se oli matkustanut tai palannut tai hankkinut sitä tai tätä, tai saanut kirjeen Amerikasta tai seurustellut sen tai sen kanssa. Ja Fritiof oli kai yleensäkin aina ennen kertonut tämäntapaisia uutisia – ja Ida Elisabet oli tavallisesti vain kuunnellut ja silloin tällöin sanonut puheeseen jonkin sanan, niin paljon kuin tarvittiin keskustelun ylläpitämiseksi.

Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala – teinkö hullusti, kun en koskaan yrittänytkään, naimisissa ollessamme, puhua hänen kanssaan niin kuin tavallisen täysi-ikäisen ihmisen kanssa? Mutta mitä Herran nimessä minä olisin voinut puhua hänen kanssaan? Ja nyt hän oli kuolemaisillaan –. Siitä he eivät voisi puhua – eikä Ida Elisabet voinut ajatella muuta kuin suurta pimeää, johon Fritiof oli joutumassa, ja niitä arvoituksia, joiden ratkaisun hän kenties saisi tietää. Ja sen rinnalla oli toivotonta koettaa ruveta puhumaan elämästä, jonka he olivat eläneet yhdessä – Ida Elisabet oli vain kuvitellut joskus rakastuneensa häntä, ja mitä Fritiof puolestaan oli kutsunut rakkaudeksi, se oli ollut jotakin aivan muuta, ja sitä paitsi hän oli kai jo unohtanut sen melkein tykkänään – oli niin pitkä aika jo siitä, jolloin hänen oli tapana tulla Ida Elisabetin luo kaikissa eri tarpeissa.

Ida Elisabet otti Fritiofin käden omaansa ja silitti sitä. Oli sydäntäsärkevää että hänen nyt piti kuolla, ajatteli Ida Elisabet – Fritiof oli saanut niin hiukkasen irti elämästään, mikäli Ida Elisabet osasi arvioida. Mutta hän tiesi myöskin, ettei Fritiof kai itse millonkaan ajatellut niin, mikäli hän ajatteli tällaisia asioita, maatessaan siinä – jo hänen luonteensa aivan kuin korvasi sen, mitä hän oli vajaa. Jokaisella päivällä on huoli itsestään, oli Fritiofin mielipide, hän ei ollut milloinkaan ollut huolissaan omasta tulevaisuudestaan, eikä välittänyt hiventäkään mitenkä toisen kävisi.

"Voinko tehdä jotakin hyväksesi? Etkö tahdo mitään –"

"Vetäisitkö kierrekaihdinta hiukan alemmas – ei vallan alas, noin –"

Niin jäi huone lepäämään ruskehtavaan hämärään, ja valo kävi rauhallisemmaksi. Peilin heijastus seinäpinnassa näkyi vain aivan heikosti, ja kierrekaihdin hankasi hiukan ikkunapuuta, keväisessä ilmavirrassa.

"Luulisin että piakkoin pääsen pois täältä", kuiskasi Fritiof. "Kyllä sitten on hauska tulla sinun luoksesi ja nähdä, kuinka sinä asut. Sinä olit aina niin näppärä saamaan kaikki viihtyisäksi. Mami sanoo että sinulla on niin kovin sievää –."

"Sepä hauskaa –"

"Niin, hän oikein kehuu uutta kotiasi. – Ymmärräthän, että olen monet kerrat katunut typeryyttäni – niin, tarkoitan sitä juttua, muistathan, josta sinä suutuit niin, että matkustit pois. Mutta tahdon vain sanoa sinulle, että kuta enemmän opin tuntemaan tuota toista, sitä enemmän aloin antaa sinulle arvoa –."

"Hys, Fritiof, eihän tuosta kaikesta kannata enää puhua."

"Niin, mutta Lisken – nythän me taas olemme tulleet hyviksi ystäviksi, eikö niin? Ja kunhan minä vain tulen terveeksi – niin, etkö sinäkin tahdo että me jälleen olemme kuin ennen maailmassa –?"

Ida Elisabet tunsi kasvojensa jähmettyvän kalpeudesta.

Hän ei pannut mitään alttiiksi, vaikka vastaisikin myöntävästi – tavallaan oli juuri se kauheinta. Jos lupauksen täyttäminen olisi voinut tulla kysymykseen – hän ei olisi jaksanut, ei missään nimessä, ei. Mutta nyt hän hiveli Fritiofin kättä ja koetti hymyillä, niinkuin kaikki olisi hyvin:

"Ensin täytyy sinun nyt tulla terveeksi. Älä ajattele mitään muuta toistaiseksi, tiedäthän että tohtori –"

"Mutta suukon sinä kuitenkin voit antaa, Lisken –"

Ida Elisabet totteli ja kumartui hänen ylitseen. Tuntiessaan sairaan huulet, jotka koettivat imeytyä hänen omiinsa, epäpuhtaan hajun hänen ympärillään, ja hiestä märän pyjamatakin selän, pudistutti häntä jääkylmä kauhunväristys. – Vihdoinkin Fritiof irrotti otteensa. Ida Elisabet otti salaa esiin nenäliinansa – ei voinut olla ottamatta – ja pyyhkäsi huuliaan.

Fritiof hymyili – entistä rumaa hymyään, joka oli ollut hänelle ominaista, kun hän oli luullut olleensa vitsikäs.

"Ei sinun tarvitse pelätä tartuntaa, Lisken kulta! En minä ole sillä tavoin sairas kuin lääkärit uskovat – kukaan ei vielä ole päässyt selville, mikä minua oikein vaivaa. – Kas, sisuksissani revähti jotakin kolme vuotta sitten, mutta kun se kasvaa umpeen ja sisäinen haava purkautuu puhtaaksi itsestään –." Entinen innostus kummitteli hänen matalassa kuiskauksessaan, hänen jälleen alkaessaan kertoa flyygelilaatikon kuljettamisesta uudelle papinrouvalle –.

"Hys, Fritiof – älä puhu niin paljon, tiedäthän ettei sinun pidä rasittaa kurkkuasi –."

Mutta oli vaikeata saada häntä vaikenemaan, juuri tämäntapaiset elämykset olivat aina tehneet hänet monisanaiseksi.

Seurusteluhuoneesta kuului pari pitkää ulvahduksentapaista – urkuharmooni, jota joku yritti soittaa. Ensin tuli siitä ainoastaan epäsointuja. Mutta sitten se alkoi luontua. Silloin tällöin tuli avuttomia sointuja ja epäpuhtaita säveliä, soittajan yrittäessä päästä "Se lauma suuri valkoinen"-virren melodian perille. Vaistomaisesti Ida Elisabet seurasi miltei jännittyneenä onnistuisiko hän –.

    Maan murheenalhoista se on,
    tuo parvi kirkas, suunnaton –

Se kuului niin surkean erilaiselta kuin viulun laulaessa sitä Jens Braatøn tahdosta, että oli kuin sydäntä pakostakin olisi kuljetettu ylhäisiä taivaita kohti, niin kauan kuin soittoa kesti – joko sitten kuulija uskoi tai ei uskonut viulunkäyrän julistamaa iloista sanomaa –.

– Mutta kun Ida Elisabet nyt istui tässä tuon kuolevan poikasen vuoteen vieressä ja kuunteli urkuharmoonin surkeata ääntä – virrensävel mateli esiin, viheliäisen ontuvana ja rikkinäisenä, mutta aina uudelleen ja uudelleen, säe säkeeltä – tuntui hänestä, voimakkaammin kuin milloinkaan ennen, juuri siksi että vastakohta laulavan viulun välillä oli niin surkean suuri – kaiken sen takana, mistä ihmiset puhuvat ja joka on vain tunteilua ja sydämen liikuntaa, voi olla todellisuus. Tunnelma-sumun takana saattaa olla jotakin pysyvää, totuus – ja jos sen tuntisin, jähmettäisi se ehkä minut ensin, mutta virkistäisi siinä samassa, aivan niinkuin juodessani tunturipuron elävää vettä. Lohduttavien sanojen takana on ehkä todellinen lohtu, eräänlainen hengellinen laki ja järjestys, ja kun sen tuntee, voi ehkä sitä rakastaa – aivan niinkuin mielestäni aloin rakastaa tähtiä viettäessäni öitä "Frostdalseggen"-laivan kannella ja isän koettaessa selittää minulle tähtien teitä ja hänen opettaessaan niiden nimiä ja niiden muodostamia kuvioita –.

Hänhän on vain poika, ja hän on kuolemaisillaan – ja minä olen ollut naimisissa hänen kanssaan ja meillä on lapsia yhdessä ja minä olen usein ollut tavallaan rakastunut häneen – enkä minä ole koskaan voinut pitää hänestä, enkä minä yhtäkään silmänräpäystä ole ollut epätietoinen siitä, miten vieras hän on minulle ja minä hänelle. Ja kuitenkin on aina tuntunut kuin olisi jotakin, jossakin ulkona avaruudessa, tai joku, joka näkymättömänä kulki vieressäni, tai jotakin minussa itsessäni – joka on varjellut minua tuomitsemasta muuta kuin mitä voin nähdä ja havaita kirkkaassa arkivalossa, aivan kuin ilmiöinä, mutta sama ääni on myöskin aina tahtonut opettaa minua havaitsemaan, kuinka paljon kaikissa ihmisissä on jotakin muutakin. Jumalako se on – jonka käsien varassa kaikki sovittamattomat vastakohdat ovat, jonkinlainen alkupohja, johon meidät liittää muukin kuin mikä saa meidät erimielisiksi, jonkunlainen sielujen magneettinen pohjoisnapa, joka saa minut sisäisesti värisemään surusta ja häpeästä, ollessani epärehellinen tätä poikaa kohtaan – joka vetää minua pois tieltä, mille onnenjanoni tahtoo minut ajaa, koska se on minulle myöhäistä jo – joka sanoo minulle, että selvänä on vastattava siitä, mihin päihtyneenä sitoutuu, kuten isäni oli tapana sanoa. Mutta jos hän on Jumala, pitää hänen myös voida auttaa minua, jonka on elettävä koettaessani kantaa itsesitomaani taakkaa, ja hän tietää Fritiofin elämän tarkoituksen, niin merkityksettömältä kuin se onkin näyttänyt, ja hän tietää, mitä minä puolestani olen kyennyt vain aavistamaan – minkä vuoksi Fritiof aina on jäänyt vain lapseksi. Ja kun musta laine, joka tuli ja riisti minulta Sølvin, vie myöskin Fritiofin, joutuu siis lapsi saman Jumalan käsiin. Ja ehkäpä hän on se, joksi Borghild häntä sanoo – kaikkia rakastava Isä. Ja vain oma ymmärtämättömyyteni on syynä siihen, että epäuskoni paatui aina, kun anoppi siitä puhui – sillä minä ajattelin aina silloin isiä, joilla jokaisella on inhimilliset heikkoutensa, ja muitahan minä en ole tuntenut.

"Kuules", sanoi Fritiof ja hymyili ylpeänä, "isiltä nuo ovat sen oppineet. Nyt tuolla aina joku yrittää soittaa. Ennemmin ei kukaan sitä tehnyt tässä talossa". Hänen naurunsa viilsi Ida Elisabetin sydäntä. "Tiedätkö, hän on todella tuonut tänne ihan toisen vauhdin!"

"Niin, se on sitten varma!"

"Niin, minä olen aikonut ruveta taas soittamaan minäkin, kunhan vain tulen hiukan terveemmäksi. Isi on luvannut hankkia minulle jousen. Myin entisen jouseni, mutta isi lupaa hankkia oikein hienon uuden ja lähettää minulle –"

"Niin, onhan ihan luonnollista että sinun taas tekee mieli soittaa."

"Nyt sinä voit jo nostaa kierrekaihtimen", ehdotti Fritiof. "Auringonvalo tulee jo enemmän vinottain –"

Ida Elisabet totteli. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli pari kirjaa – Borghild Braatøn oli kai tapana istuu siinä lukemassa pojalleen. Pari Runan kirjoittamaa romaania – hän muisti nimen, anoppi oli puhunut haltioituneena jostakin tämän kirjasta, ja Uusi Testamentti. Viivytellen Ida Elisabet otti sen käteensä:

"Tahtoisitko että luen sinulle jotakin?" kysyi hän hämillään; oikeastaan se oli hänestä omituista ja miltei noloa – mutta hänen sisässään lepatti kuin pieni liekki: hän oli kuullut joidenkuiden aukaisevan Raamatun ihan umpimähkään ja niin he löysivät sanan vastaukseksi. – Ja mehän olemme olleet naimisissa, ja meillä on lapsia yhdessä, niin mahdotonta kuin sitä nyt onkin kuvitella –.

"Niin, tahtoisitko", sanoi Fritiof innokkaasti. "Tidens Tegn on kai seurusteluhuoneessa, lauantainumero. Siinä on niin jännittävä jatkokertomus, mami tai Sisar Eydis lukevat sitä tavallisesti minulle –"

Keventyneenä, kaikesta huolimatta, meni Ida Elisabet hakemaan lehteä. – Ja hänestä tuntui yhtäkkiä että tämä oli kaikkein tarkoituksettominta, ja samalla niin surullista ja liikuttavaa – että Fritiof makasi tässä, ja ehkäpä monta muutakin kuolemansairasta, ja he seurasivat kaikki niin innokkaasti jännittävää jatkokertomusta, joka ei ehkä loppuisi ennen, kuin he jo aikoja olivat kuolleet.

Vanhukset olivat kovasti tyytyväiset matkaansa ja he vallan ihastuivat nähdessään, että Ida Elisabetilla oli päivällinen valmiina heille. Heitä oli hiukan palellut pitkällä rekiretkellä. Molemmat Smedstuen miehet olivat vaikuttaneet niin miellyttäviltä, ja he antoivat niin suuren arvon Elselle; hän oli tosiaan tullut suurenmoisen taitavaksikin, ja Bojan oli ollut niin hurmaavan suloinen.

Ida Elisabet valmisti sohvaa yökuntoon. Hän riisui päiväpäälliset tyynyistä ja oli juuri pistämäisillään ne yöpäällisiin kun Borghild Braatø raotti hänen huoneensa ovea.

"Saanko tulla hetkeksi sisään? Ethän ole liian väsynyt? Minun teki niin mieli hiukan jutella sinun kanssasi, ennen maatapanoa – mutta älä anna minun häiritä, rakas ystävä – valmista sinä vain vuoteesi, en viivy kauan –."

Hän istui keinutuoliin ja silmäsi Ida Elisabetia; hänen pienet kasvonsa olivat väsyneet ja huolestuneet, vaikka hän koetti olla niinkuin vain olisi tullut sisään pelkkää iltajuttelua varten. Mutta sitten se tuli:

"Kuulehan Lisken. – Else kertoi minulle jotakin, hän teki minut melkein hieman levottomaksi. Mitenkä viehättävä kimono sinulla on, Lisken – no mutta todellako, oletko saanut ostaa kankaan täältä?"

Ida Elisabet silmäili itseään. Kimono oli vain tekosilkkiä, luumunvärinen, miltei samaa väriä kuin leninki, josta Toksvold oli niin paljon pitänyt. Kun hänen oli täytynyt ommella itselleen uusi kimono joulun aikaan, oli hän päättänyt ostaa sellaista kangasta, jossa hän Toksvoldin mielestä olisi sievä –.

"Se koskee Jejaa", sanoi Borghild matalalla äänellä. "Niin, sinähän tapasit hänet Oslossa, sinäkin. Sanohan minulle – tuntuiko sinusta että Jeja – niin, siis että hän olisi sekaantunut joihinkin vähemmän soveliaihin – että esimerkiksi toiset nuoret naiset samassa käherrysliikkeessä ehkä eivät olisi aivan – siis, että hänellä olisi jotakin sellaista seuraa, joka ei ole aivan suositeltavaa –?"

"Ei – mitenkä niin?" Ida Elisabet koetti vastata niinkuin ei aavistaisi mitään. – Voi sitä tyhmän typerää Elseä! – Jeja oli ollut Oslon asemalla vanhempia vastassa, ollut illan heidän kanssaan ja seuraavana aamuna saattanut heidät junaan, ja he olivat olleet autuaita hänen huomaavaisuudestaan heitä kohtaan ja hänen komeasta ulkonäössään. – Ehkäpä he olivat ylpeillen kehuneet sisarta Elsen luona – ja niin oli Else ollut kyllin typerä sanomaan tai vihjaamaan jotakin, vain kateudesta.

"Niin, minä tarkoitan" – oli surkeata nähdä Borghild Braatøn silmien salattua tuskaa. "Yksinäistä nuorta tyttöä on niin monta vaaraa uhkaamassa suurkaupungissa –."

"Jejahan on niin kovin järkevä, anoppi. En voi muuta ajatella – hän kyllä ymmärtää, että hänen on otettava vaari itsestään."

"Sinusta siis ei tuntunut että Jeja olisi voinut sekaantua, johonkin – niin, että hänen mieleensä olisi voinut juolahtaa menetellä jotenkuten – harkitsematta –?"

Ida Elisabet viivytteli tuokion ennen kuin vastasi:

"Ei, anoppi", sanoi hän varmasti. "Minusta ei totisesti tuntunut, että Jeja aikoisi menetellä mitenkään harkitsematta."

"No Jumalan kiitos sitten", sanoi Borghild Braatø.

Ida Elisabet heräsi pilkkopimeässä ja painajaisunesta, joka jatkui äänenä ja värähtelynä hänen ulkopuolellaan, eikä hän kyennyt tajuamaan – missä hän oikein olikaan? – Sitten palasi hänen tietoisuutensa oikeaan uomaansa: tuossa oli ikkunan kalpea nelikulmio ja tähtien välkettä lumikukilla, ja hänen oikea kätensä tunsi hirsiseinän, jolle riepumatto oli pingotettu, ja kilinän aiheuttaja oli puhelin ompeluhuoneessa. – Hän hypähti pystyyn ja juoksi sisään.

Hän oli arvannut, mistä oli kysymys, jo ennen kuin tarttui kuulotorveen. Siellä oli Sisar Tonetta:

Nuoren Braatøn tila oli äkkiä huonontunut siinä määrin, että hän tahtoi kehottaa Braatøn lähimpiä tulemaan sinne nyt heti. Braatølla oli ollut hirvittäviä yskänkohtauksia eilen illalla, ysköksissä oli näkynyt vertakin, mutta ankaraa verentuloa ei ollut ollut, ja hän oli vaipunut horrokseen, sen jälkeen kun tohtori Lund oli käynyt ja antanut hänelle jotakin. Vielä yhdeltätoista oli sisaresta näyttänyt, että tila ei olosuhteisiin katsoen ollut kaikkein pahin. Mutta nyt vähän aikaa sitten oli siis tapahtunut muutos. Äskeiset väkivaltaiset vatsanpurkaukset olivat nekin heikentäneet häntä suuresti. Sisar Tonetta lähettäisi autonsa sinne, niin ettei rouva Braatøn tarvitsisi ajatella sellaista keskellä yötä.

Ida Elisabet huomasi palelevansa ohuessa yöpuvussaan, palattuaan jälleen omaan huoneeseensa – ja saatuaan hiukan lisävaatteita ylleen hänen täytyi mennä sisään ja herättää vanhemmat.

Oli hyydyttävän kylmää ja yöllistä kulkea pitkän mustan käytävän kautta, ja kun hän aukaisi heidän makuuhuoneensa oven, lehahti pimeä häntä vastaan samettisen syvänä ja lauhana uhoten ihmishajua. Hänestä oli aina ennen tuntunut vastenmieliseltä, että kaikki Braatøt aivan kuin levittivät väkevämpää makuuhuoneilmaa kuin muut ihmiset – nyt tänä yönä hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, ettei se ollut vastenmielistä, vaan pikemminkin liikuttavaa; se saattoi hänet ajattelemaan eläimen viattomuutta; sitä tuskaisempaa oli häiritä heidän pahaa-aavistamatonta untaan.

Tunnustellen hän löysi tien sankassa pimeässä ja kopeloi pöydällä löytääkseen tulitikut. Tyhjässä huoneistossa ei ollut sähköjohtoa, ja kun huoneen ikkuna oli tielle päin, oli hänen tapanaan iltaisin ripustaa saali ikkunan eteen; ulkoa ei tunkeutunut vähintäkään valoa. Jotakin, mitä hän sattui töytäisemään, putosi lattialle ja helähti äänekkään metallisesti, ja hänen sydämensä alkoi ankarasti takoa – toinen rautasänky narahti ja siinä liikahdeltiin. Mutta saatuaan tulitikut käsiinsä ja sytytettyään yhden hän näki että he nukkuivat aivan hiljaa kapeissa vuoteissaan, jotka olivat pitkin seinää.

Valo leimahti kynttilään, ja sen lempeässä kajossa huone vaikutti vieläkin suuremmalta ja autiommalta maalaamattomine hirsiseinineen ja vajanaisine kalustuksineen – ja matka-arkut nurkassa ja vaatteet, joita riippui ja ajelehti kaikkialla, saattoivat huoneen näyttämään aivan kuin joltakin keskiajan kuvalta. Mutta pöydällä keskellä lattiaa oli maljakossa leskenlehtiä, ne oli poimittu ennen lumen tuloa ja ne olivat seisoneet ja kehittäneet vedessä pitkää suomuista vanaa; kukat olivat kuihtuneet ruskeiksi –.

"Anoppi!" Hänen täytyi ruveta ravistelemaan nukkuvaa. Borghild Braatø makasi, ohuet harmaat palmikoi molemmin puolin pieniä sydämenmuotoisia kasvoja, vaaleanpunaisessa flanellisessa yöpaidassaan. "Anoppi – ole nyt kiltti ja herää –" hän huomasi itse, mitenkä naurettavalta se kuului, ja toinen vain murahti ja yritti kääntyä sängyssä, aivan samoin kuin pojatkin hänen herätellessään heitä kouluun pimeinä talviaamuina – ja saadessaan silmänsä auki Borghild Braatø tuijotti yhtä hämmästyksissään ja unenpöpperöisenä kuin he.

Sitten Borghild Braatø tunsi miniän, hätkähti niin, että kavahti puolittain istumaan, ja ulahti kuin lyönnin saatua.

"Parantolasta on soitettu. Ylihoitajatar tahtoi ilmoittaa, että Fritiof on ollut huonompi yöllä. Hänestä olisi parasta, jos me lähtisimme sinne – kaiken varalta –."

Borghild Braatø pisti säärensä ulos vuoteesta ja alkoi varpaillaan haroa tohveleitaan. Ida Elisabet kiiruhti etsimään niitä ja painamaan ne hänen hoitamattomiin jalkoihinsa. Vaaleanpunainen yöpaita ulottui tuskin polviin, ja säärien valkoinen pinta oli kirjavanaan paksuja sinisiä suonia.

Borghild Braatø istui hiukan etukumarassa, ja kynttilän valossa tippuivat kristallinkirkkaat kyynelet pitkin silkinpehmeitä, hempeänpunervia poskipäitä, jotka näyttivät niin nuorilta kaikkine kesakkoineen, vaikkakin kasvot olivat ryppyiset. Hän näytti aivan nuorelta ja samalla vanhalta; kiiltävine linnunsilmineen, joista kyynelet tippuivat, ja kahden puolen teräväleukaisia kasvoja riippuvine pikkupalmikkoineen hän oli viehättävä nuori tyttö, joka oli ryppyinen vanha äiti raukka.

Ida Elisabet kietoi käsivartensa köyristyneen punaisen flanelliselän ympäri ja suuteli anoppiaan: "Äiti, äiti raukka", ja sai huulilleen suolaisia kyyneleitä. "Sinun pitää olla kiltti ja herättää appi-isä, minä menen sillä aikaa panemaan kuntoon."

Mitä hänen piti panna kuntoon, sitä hän ei kylläkään tietänyt. Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että hän saattaisi edes toimittaa heille kupin teetä, ennen kuin he lähtisivät ulos pakkaseen. Ja oli lohduttavaa voida tehdä edes jotakin, niin vähän kuin se olikin.

– Tähdet vilkkuivat kylminä taivaalla, joka jo oli alkanut vaisusti punertaa auringonkoittoa päin, ja lumi kiilsi harmaansinisenä ja narisi jalkojen alla heidän astuessaan odottavaan autoon, joka seisoi mustana, lyhdyt sammuksissa, puutarhaveräjän ulkopuolella. Kun he olivat istahtaneet paikoilleen, ja Sisar Tonettan veljenpoika antoi lyhdynvalojen pyyhkäistä valkeaa tietä, vaipui Borghild Braatø itkien miniän rinnoille: "Voi Lisken! Lisken, Lisken –." Jens Braatø istui etuistuimella, kokoonlyyhistyneenä suuressa päällystakissaan – tuotuaan teen sisään ennen lähtöä Ida Elisabet ei ollut kuullut hänen sanovan sanaakaan –.

Bakken oli vieraan näköinen, vain yksi ainokainen lamppu paloi parantolarakennuksen sisäänkäytävän yläpuolella, muuten olivat pihan kaikkien rakennusten ikkunat pimeät, ja katonharjat ja suuret puunlatvat piirtyivät mustina tähtitaivasta vasten.

Sisar Tonetta oli heitä vastassa käytävässä, kuiskasi etteivät he riisuisi päällysvaatteitaan, sillä Fritiofin huoneen ikkuna oli avoin. Seurusteluhuoneessa paloi pieni punerva pöytälamppu nurkassaan, ja viereisestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan, Ida Elisabet kuuli kaamean korinaa, joka nousi ja laski –. Hän pelkäsi, mennessään sisään Fritiofin luo.

Fritiofin huoneessa lankesi räikeän keltainen valokolmio yöpöydän kaikille tavaroille, mutta vuode oli pimeässä – kääntölampun ruskehtava pergamenttisuojus oli käännetty vinoon. Ida Elisabet pysähtyi oven suuhun, toisten mennessä pojan viereen.

"Tämä on mami, Fiffi – mami on tässä. Tunnetko minua, oma poikaseni –?"

Nopeaan ja arasti silmäsi Ida Elisabet äkkiä sinne. Borghild Braatø istui kumartuneena pojan yli, toinen käsivarsi kannattaen päätyynyä. Oli aivan kuin aika ja vuodet ja kaikki tuo olisi ollut epäolennaista – tuossa makasi lapsi vuoteessa, ja lapsen äiti kumartui hänen puoleensa: minä olen tässä, kuinka sinun on –?

Tietysti, ajatteli Ida Elisabet, tämänhän minä olen aina tietänyt. Sehän on sitä, joka aina jää ja pysyy, todellisuudessa. He kasvavat ja tulevat täysi-ikäisiksi ja niin edespäin, ja silloin näyttää kuin kaikki aivan muuttuisi. Mutta aina on olemassa mahdollisuus, että kaikki tuo uusi kuoriutuu ja varisee pois, ja he tarvitsevat taas äidin lähelleen. Epäolennaisen kaukaa sukeltautui esiin muisto, ettei ollut niinkään etäinen aika, jolloin hän itse oli ajatellut enemmän muita seikkoja kuin lapsiaan, eräs mies oli ollut hänelle rakkaampi kuin molemmat pienokaiset. Olipa hyvä että heräsin siitä, ajatteli hän – entäpä, jos pojat olisivat tarvinneet minua, enkä minä ollutkaan siinä.

Jens Braatø tuli Ida Elisabetin luo: "Luulen että hän on tuntenut meidät", kuiskasi hän. "Ehkäpä hän mielellään näkisi sinutkin, Liisa –"

Ida Elisabet tarttui lujasti appi-isän käsi varteen ja puristi sitä. Tukahduksissaan ja särkevin sydämin hän antoi toisen viedä itsensä vuoteen ääreen.

Ruskeassa varjossa hän ei voinut selvästi nähdä sairasta. Borghild Braatøn toinen käsivarsi oli kaartunut päänalasen ympäri, toinen käsi piteli valkoisella villapeitolla lepäävää pojan kättä. Anoppi katsahti kerran ylös, kohdisti nuoret kyynelistä kiiltävät silmänsä Ida Elisabetiin ja koetti hymyillä.

"Ja täällä on Liskenkin, Fritiof – me olemme kaikki täällä."

Fritiofin suu oli hiukan raollaan ja oli hirvittävää kuulla hänen hengitystään, joka kuin kaikkialla kohtasi vastustusta, rinnassa, kaulassa, nenässä. Hänen kasvonsa näyttivät niin tummilta päänalaisella, ja otsa kiilsi kalpean hikisenä; äiti pyyhki sitä rievulla. Kapeus, jonka Ida Elisabet oli viikko viikolta huomannut pyrkivän esiin Fritiofin kasvoissa, oli muuttunut harmahtavan vieraaksi terävyydeksi.

"Kuulepas, Lisken on tässä", sanoi äiti taas, lempeästi ja hellästi kuin puhuessaan lapselle. "Tunnetko Liskenin, Fritiof?"

Fritiof raotti silmiään, niin että katse oli samanlainen, minkä Ida Elisabet entuudesta muisti – se kiilsi kapeissa silmänaukoissa metallisena ja läpikuultamattomana. Mutta oli mahdotonta päättää, tunsiko hän heidät.

Mutta Ida Elisabet näki mielestään nyt, että tuossa makasikin Fritiof, hänen lapsuutensa toveri. Viisitoistavuotias oli tullut takaisin, aivan samoin kuin joskus löytää alimpaa laatikosta vanhan kuvan, vanhojen piirustusten joukosta. Siinä hän makasi ja oli vain iso poikanen, jonka kanssa Ida Elisabet oli ollut yksissä silloin, kun he molemmat olivat olleet niin nuoria, etteivät ymmärtäneet muuta kuin oman levottomuutensa kumpainenkin, ja he olivat molemmat olleet tuskastuneita ja kärsimättömiä odottaessaan jotakin, jonka he luulivat avautuvan eteensä – elämän kai. Ja nyt oli kuolema tässä.

Kaikki se oli kyllä ollut katkeran todellista; joka ainoa päivä, minkä he olivat siitä asti eläneet, oli yhtä olennainen ja ehdoton kuin kaikki, mitä aurinko valaisee ajasta aikaan. Ja tehtyä tekoa ei voida muuttaa: mitään siitä, mikä maailmassa tapahtuu, ei voida tehdä tekemättömäksi. Mutta maailman ulkopuolella on ääretön avaruus, jonka päivä harsollaan peittää. Ja seisoessaan tässä Ida Elisabet tunsi itsensä järkyttävän varmaksi siitä, että oli olemassa jotakin, yhtä todellista ja yhtä näkymätöntä kuin tähdet keskellä päivää, ja se oli sama heille kaikille neljälle, äidille ja pojalle, jotka olivat molemmat toinen toisensa ainetta, ja noille molemmille vanhoille aviopuolisoille, jotka olivat niin äärettömästi yhtä, ja hänelle itselleen ja tuolle miehelle tuossa, jonka kanssa hän erehdyksestä oli joutunut naimisiin – Jumala oli ainoa, joku todella oli heille kaikille sama, siitä Ida Elisabet oli yhtä varma kuin hän oli varma siitä, ettei mitään, mitä he silmin näkivät, ollut samaa kenellekään heistä. Jotakin oli olemassa ajan ja päivän tuolla puolen, jossa nuoruus ja lapsuus ja vanhuus ovat yhtä, vaikka ne täällä seuraavat toisiaan kuin kuviot kudelmassa –.

Jens Braatø puristi hänen käsivarttaan vastaansa:

"Hän ei tunne mitään", kuiskasi hän ja johdatti Ida Elisabetin takaisin entiselle tuolilleen oven pieleen. "Tämä näyttää niin vaikealta, mutta he eivät itse kärsi – niin sanoi Sommervold Mereten kuollessa –."

Sisar Tonetta liukui silloin tällöin sisään kuulumattomin askelin, seisoi vuoteen vieressä, jonka ääressä äiti istui kumartuneena ja antoi kuolevalle jotakin pientä apua, tuijottaen häneen herkeämättä. Hän pyyhki Fritiofin otsaa ja kostutti tämän huulia vanutukolla. Vaikea hengitys kuului nyt erilaiselta, se pysähtyi joskus ja alkoi taas, toiseen tahtiin.

Kierrekaihtimien takana valkeni valkenemistaan. Jens Braatø istui ikkunan ääressä, liikahtamattomana ja kokoonpainuneena suuressa takissaan, kaulus pystyssä. Hän ei enää ollut vain pelkkä tumma möhkäle; kalpea aamuvalo valaisi hänen painuneita poskiaan ja nenän kiiltävää kaarta; takki häämötti harmaana.

Ida Elisabet nousi ja hiipi varpaillaan hänen luokseen: "Appi-isä, eiköhän sinun olisi paras siirtyä? Sinun mahtaa tulla hirveän vilu siinä –"

Jens Braatø hätkähti. Hän oli kai ollut vajonneena jonkinlaiseen horrokseen. Nyt hän värähti, pyyhkäisten painunutta harjaansa. Sitten hän nousi, kankeana.

Hän antoi miniän viedä itsensä seurusteluhuoneeseen. Ulkona oli jo ihan valoisaa, huomasivat he astuessaan huoneeseen, jossa ikkunat eivät olleet peitetyt. Taivaalla punersi muutamia keveitä pilvenhattaroita auringonnousun puolella.

Vuolukiviuuni oli vielä lämmin, huomasi Ida Elisabet tunnustellessaan kädellään sitä. Hän sai Jens Braatøn nojaamaan siihen selkänsä.

"Niin niin, Ida muori", hän sanoi hiljaa. "Olethan sen itsekin kokenut, lapsi rukka. Mutta kuitenkin, tiedätkö, kaksi täysikasvuista lasta, lupaavimmassa iässään, luulenpa ettet voi kuvitella, miltä se tuntuu –."

"En." Hän pani kätensä apen käteen, tämän ojentaessa sen hänelle, ja sitten Jens Braatø pani toisen kätensä sille ja taputti sitä.

"Sinä olet kiltti tyttö, Liisa, ja olet aina ollut. – Etkä saa uskoa että syytämme sinua mistään, rakas lapseni. Onneton Fritiof parka – ymmärrämme että tunsit haavoittuvasi sydänjuuria myöten. Mutta hän haavoitti syvimmin omaa itseään, Ida Elisabet, usko minun sanaani."

Ida Elisabet pudisti hiukan päätään – eikä oikein tietänyt miksi. Oli köyhää ja tyhjää olla täällä kuolevan Fritiofin luona, yhdessä tämän isän ja äidin kanssa, eikä heillä ollut muuta yhteistä kuin elämä sinänsä. He elivät, ja kuolisivat kerran kaikki – ensin oli Fritiofin vuoro, mutta kaikkien vuoro tulisi kerran. Kaikki se, jonka avulla ihmiset tekevät jotakin elämästään – rakkaus, työ, vastuu, oli kyllä suurta ja jäi suureksi, nyt ja aina – mutta juuri tänä yönä kaihti kaikkea tätä kuin valo, tai pimeä, niin että muodot ja värit, jotka tekevät yhden ihmiselämän erilaiseksi kuin toisen, katosivat, ja vain itse aines, josta jokainen sai muodostaa oman elämänsä, tuntui hänestä kuin savelta, johon pimeässä tartutaan. Elämä, jonka ihminen sai omistaakseen ja käyttääkseen sitä – eikä kestä kuinkaan kauan, ennen kuin se on luovutettava takaisin ja kuoltava. –

Uunin vieressä oli pieni sohva, johon Jens Braatø istuutui, vetäen Ida Elisabetin viereensä. Hänen silmänsä painuivat umpeen miltei siinä samassa, ja Ida Elisabet huomasi, miten hänen omat ajatuksensa turtuivat väsymyksestä, ja sitten hän havahtui taas ja näki että päivännousu oli vielä lähempänä, – ja sitten hän oli juuri vaipumaisillaan takaisin uneen ja hypähti äkkiä pystyyn nähdessään anopin ovensuussa, itkevänä. Ja hän ymmärsi, että Fritiof nyt oli kuollut.

– Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja katot olivat alkaneet tippua, ennen kuin he vihdoinkin olivat valmiit lähtemään parantolasta. Jens Braatø ryömi ensiksi autoon; hän näytti aivan menehtyneeltä.

"Luulenpa että mieluummin kävelen kotiin", sanoi Ida Elisabet, "saadakseni raitista ilmaa. Olen hiukan väsynyt – ja tiedättehän että tulee yhtä ja toista järjesteltävää."

"Mutta silloin minäkin kävelen." Borghild Braatø pujotti käsivartensa Ida Elisabetin kainaloon. "Lisken on varmasti oikeassa siinä – tekee hyvää hiukan kävellä, näin ihanana aamuna –."

Jens Braatø nousi, alistuneena – oli kuin hänen kasvonsa olisivat rukoilleet saada olla rauhassa.

"Ei ei, appi-isä – sinä ajat. Ja koeta kohta panna vähän levolle tultuasi kotiin."

Auto lähti ajamaan. Käsikynkkää alkoivat nuo kaksi naista kulkea koivukujaa, jossa vesi jo rupesi valumaan pitkin raiteita ja jääkuori rasahteli jalan alla täyteläisesti ja kosteasti äännähtäen.

"Jens rukka", sanoi Borghild. "Hän ei enää ole niin nuori kuin ennen – niin, kai sinäkin olet sen jo huomannut. Hänessä ei enää ole entistä joustavuutta ottamaan vastaan kohtalon iskuja, Jumalan kiitos että minä olen sitkeämpi – voin ottaa kantaakseni raskaimmin hänen puolestaan, tulevina vuosina."

Ida Elisabet puristi hiukan hänen käsivarttaan.

Taivas oli vielä viileän ja vaalean sininen, ja valkoiset rungot ja keväisen ruskeat oksat kimmelsivät aamuisen hopeaisina. Lumi oli varjossa haurasta ja yöllisen pakkasen jäljeltä raikasta, mutta auringonpaisteessa oli painuneiden kinosten liepeiltä alkanut hienokseltaan tippua, ja kuului kuinka vesi solisi ja virtasi syvällä jään ja lumen alla. – Virrankohina tuli kaukaa ja vaimentuneena. – Mutta parin tunnin kuluttua olisi päivä samanlainen keväisen paahtava ja huikaiseva kuin eilen, hänen viedessään Fritiofille kuusenoksia, jotka aivan säteilivät tummansinistä ilmaa vastaan, ja laakso täynnä maasta kohoavaa kosteutta ja kaikuvaa virranpauhua ja kaikkialta kuuluvaa juoksevan veden solinaa, ja metsästä ja maasta nousisi kuin pieniä hekumallisia huokauksia, lumikinosten painuessa.

Ida Elisabet kulki ja näki lakkaamatta edessään Fritiofin kasvot, tämän maatessa siinä selällään ja valmiiksi puettuna. Kauniit, niin että se oli vallan käsittämätöntä, ja nuoret, aivan nuoret. Ei niin, että hän olisi koettanut uskotella itselleen: tuossa oli hänen kerran tuntemansa Fritiof, tai että hän olisi Fritiofin olemuksen ja käytöksen alta aavistanut tämän kauneuden, joka oli kuin nuoruuden kaukainen, pidättyvä ja puhdas kauneus. Oli vain niin käsittämätöntä ja arvoituksellista, mitä hän näki Fritiofin kuolleissa kasvoissa. Mutta ehkäpä se oli heijastusta siitä, miksi Fritiof oli tarkoitettu, tai joksi hän oli kehittyvä – ehkäpä jälkeenjääneet saavat nähdä väläyksen siitä, miksi ihminen on aiottu, lyhyenä hetkenä kuoleman jälkeen, ennen kuin mätäneminen alkaa hävittää loppuunkulutettua kuorta. Sillä Ida Elisabet oli ennenkin nähnyt saman, tuon loistavan ja peloittavan kauneuden, jota ruumiit voivat säteillä häipyvän hetken verran. Mutta Fritiof, Fritiof, joka makasi noin, musta virsikirja leuan alla ja kädet ristissä rinnalla – käsittämättömintä kaikesta, mitä hän oli nähnyt oli se, että Fritiof oli niin kaunis.

"Hän makasi niin kauniina ja tyynenä", sanoi äiti. Hän itki koko ajan kävellessään, mutta hiljaa ja tasaisesti. "Meille jälkeenjääneille tämä on vaikeaa. Mutta hyvä hänelle, joka on taistellut päämäärään."

Ehkäpä. Tai ehkäpä niin, että hänen nyt vasta on alettava taistelu – nyt, kun hän on vapautunut kaikesta siitä, joka esti häntä taistelemasta tässä elämässä. Kaikki tuo, mistä ihmiset puhuvat, kiirastuli ja sentapainen – ehkäpä Fritiof on mennyt sinne nyt, jonnekin, jossa hän saa oppia ymmärtämään, ja rakastamaan ja taistelemaan, ja säteilee sen vuoksi, aivan kuin voitonriemuisena. Ehkäpä juuri se on osamme, kuoltuamme – ymmärtää, ja vaikka se kenties tekee kipeää, on se tienä sumusta kirkkauteen – niin, enhän tiedä. Mutta käsittäminen on kai sittenkin parasta kaikesta, sillä itse rakkauskin joutuu tappiolle vain siksi, että ymmärrämme niin vähän.

"Niin niin." Anoppi huokasi. "Voithan kuvitella, Lisken, että isi ja minä haluaisimme viedä hänet kanssamme kotiin. Niin että hänkin saisi levätä Pikku-Mereten ja Jensin isän ja äidin vieressä. Siellä minne meidät kaikki kerran kootaan. Eikä kauaksi Sølvistäkään – ajatteles, pikku Sølvista, jota hän niin rajattomasti rakasti."

"Mutta hänen poikansahan asuvat täällä –." Ida Elisabetia hävetti sanoessaan noin. Mutta hän ei voinut tarjoutua lähettämään Fritiofin arkkua heidän mukanaan Vallervikeniin. Nyt oli täysipäivä, hänen oli pakko ajatella, millä tavoin hän saisi kokoon kaiken tarvittavan. Kaikki hänen säästönsä olivat käytetyt loppuun; selviytyäkseen hautajaismenoista hänen täytyisi kyllä lainata Carlin pankkikirjasta.

"Niin, niin, tietysti", sanoi Borghild Braatø alistuneena. "Voihan olla paljonkin, joka puhuu sen puolesta. Olihan Fritiof täysi-ikäinen mies, joten on luonnollista että hän lepää siellä, missä hänen oma perheensä asuu. – Niin, sinä kai rupeat käyttämään surupukua nyt, Lisken – nyt, kun te sentään sovitte lopuksi?"

Ida Elisabet nyökäytti päätään. Miksipä ei. Hänen piti joka tapauksessa saada uusi arkipuku; yhtä hyvin se saattaisi olla esimerkiksi mustavalkoinen.

Borghild Braatø puheli yhä – ja koko ajan hän itki hiljaa – kaikesta siitä, mitä nyt oli järjestettävä, ja Ida Elisabet vastasi ja pohti, mitenkä olisi parasta menetellä ja koko ajan hän ajatteli, miten ihmeellisesti kuolema oli muuttanut Fritiofin.

Pojat istuivat salissa. Ida Elisabet oli soittanut parantolasta, etteivät he menisi kouluun. Sohvavuode oli vielä sillään, sellaisena kuin hän yöllä oli siitä hypähtänyt. Hän näki sen ja samalla lasten kasvot, kun isoäiti upotti heidät suureen syleilyynsä alkaen samalla itkeä:

"Voi raukkoja – niin pieniä, ja jouduttava isättömiksi niin varhain. Niin, se on kovaa –."

Tryggve-poju pillahti heti itkemään hänkin, mutta Carl jähmettyi: hän oli kalpea ja katsahti äitiinsä aivan kuin odottaen apua tältä. Ida Elisabet meni ja vapautti poikansa – pani käsivartensa heidän ympärilleen ja antoi molemmille nopean pienen suudelman poskelle.

"Missä isoisä on, Carl?"

"Hän meni sisään ja pani kohta maata."

Ida Elisabet kuiskasi pojalle, että tämä olisi niin kiltti ja menisi keittiöön panemaan vettä tulelle. Hän alkoi järjestää huonetta. Borghild Braatø istui kiikkutuolissa Tryggve sylissään. Poika alistui siihen ensin, mutta sitten hän pyysi päästä pois –.

"Äiti – enkö voi saada mennä ulos?"

"Odota nyt, kunnes olet syönyt aamiaista."

"Ragnhild antoi meille ruokaa", ilmoitti Carl.

"No niin, se on eri asia. Sittenhän sinä voit mennä. Mutta ole hiljaa käytävässä, ettet herätä isoisää."

Borghildin piti myös mennä huoneeseensa koettaakseen hiukan nukkua, aamiaisen jälkeen. Ida Elisabetille tuli kaukopuhelu – kaupungin muotiliike lupasi lähettää muutamia mustia hattuja nähtäväksi. Tullessaan jälleen huoneeseen Ida Elisabet ymmärsi, että anoppi oli kertonut Carlille, kuinka kaunis tämän isä oli kuolleena.

"Niin, iltapäivällä me kai menemme hänen luokseen taas, kaikin? Ja kai tekin tulette mukaan? – Älä luule että se on mitään hirveää, Kalle-poju, hän on niin kaunis siinä maatessaan." Ida Elisabet huomasi, miten lapsi jälleen jähmettyi.

Kohta sen jälkeen Borghild Braatø meni omaan huoneeseensa. Ida Elisabet ei kääntynyt poikaan sanoessaan rauhallisesti:

"Tuo mitä isoäiti sanoi – mennä parantolaan katsomaan isääsi – ymmärräthän ettei sinun tarvitse mennä ellet itse tahdo."

Hän kuuli pojan liikahtavan. Sitten Carl yhtäkkiä oli hänen luonaan ja heittäytyi ääneensä itkien hänen syliinsä.

Äiti seisoi ja painoi häntä vastaansa. Laiha pojanvartalo nytkähteli niin, että se tärisi.

"Kas niin, Carl. Ymmärräthän ettei sinun tarvitse mennä ellet tahdo."

"Mutta minähän tahdon", tuli kuin nikotuksena hänen helmastaan.

"Ei, ellei sinun tee mieli." Äiti puristi poikaa lujemmin syliinsä.

"Ei minun tee – mieli –" poika niiskutti pari kertaa. "Mutta sentään minä tahdon mennä."

Ida Elisabet tunsi, miten poika aivan kuin jännittyi, ja suuri riemu tai kevennys valtasi hänet. Hän ei tietänyt mitä lapsen mielessä liikkui – eikä mitenkään olisi uskaltanut kysyä sitä. Mutta hän tunsi, suorastaan ruumiillisena tuntemuksena, kuinka poika aivan kuin kasvoi hänen käsiensä alla, jotka olivat kiertyneet pojan ympäri. Mitä pojassa oikein oli tapahtunut koko tänä viime vuotena, ei äiti tietänyt, mutta ainakin se oli pakottanut pojan sielun kasvamaan uusia vesoja ja vapauttanut ja kehittänyt sitä. Ja vaikka Ida Elisabet ajatteli Fritiofin kuolleita kasvoja, jotka aivan kuin todistivat, ettei käsittämätön ehkä aina jäisi käsittämättömäksi, niin tulvi kuitenkin kuuma ja vapauttava riemu äidin sydämen läpi – poika on kasvussa, hänestä tulisi kerran täysi-ikäinen ihminen, hyvässä ja pahassa. Hän joutuisi taistelemaan oman kamppailunsa vaikeassa elämässä, mutta onhan jo sekin onnea, että pystyy tuohon kamppailuun –.

"Jos vain tahdot", sanoi Ida Elisabet yhtä rauhallisesti, "voimme mennä sinne yhdessä, sinä ja minä. Minun täytyy myöhemmin käydä parilla asialla aseman luona. Tahdotko, niin tulen ensin sinun kanssasi Bakkeen?"

Carl pudisti päättäväisenä päätään:

"Menen mieluimmin yksin. Voin tulla sinun kanssasi, kun sinun pitää lähteä, niin saamme kulkea yhdessä tienhaaraan saakka."

"Saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti." Ida Elisabet hiveli hivelemistään pojan tukkaa. "Ja totta on, mitä isoäiti sanoo" – hän hyväili aivan kevyesti pojan poskea. "Isäsi on niin kaunis. Kauniimpi kuin koskaan eläessään. Se on aivan ihmeellistä –."

Carl seisoi tuokion:

"Niin, mutta minä menen kernaimmin hänen luokseen yksin, äiti."

"Niin, tee niinkuin tahdot." Äiti suuteli häntä otsalle. "Siinä asiassa saat tehdä niinkuin tahdot, senhän tiedät. Sinähän olet jo iso poika, Carl."