[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftLiZcAV-moG_r6t28dmNVMUBCI2QLqE1dCYpK-I5ARk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2453,"Ida Elisabet","Undset, Sigrid",1882,1949,"2453-undset-sigrid-ida-elisabet","2453__Undset_Sigrid__Ida_Elisabet",null,"romaani",[],[],"fi",1932,1933,114309,681535,true,[],[],[],"Romaani kuvaa kahden lapsen äitiä, joka tekee kaikkensa perheensä toimeentulon ja kodin eteen. Puolisonsa uskottomuuden myötä Ida Elisabet päätyy avioeroon, mutta menneisyyden velvollisuudet ja äidillinen uhrautuvuus leimaavat hänen elämäänsä myös eron jälkeen.","Sigrid Undsetin 'Ida Elisabet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2453.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","IDA ELISABET\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nSuomentanut\n\nAnna-Maria Tallgren\n\n\n\n\n\nPorvoo, Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\n1\n\n\nKun Ida Elisabet käveli muutamat askelet sairaalan ovelta autoon,\ntuntui hänestä, että yö, joka kaartui korkealla kaupungin yllä,\noli läpipääsemättömän musta ja tiheä. Keltainen valo, joka lankesi\nkahden puolen katua luoduille korkeille lumivalleille, tuli kuin\nsuihkuna raskaana kattavan pimeyden alta. Toisella puolen katua\nolivat ensikerroksen kaupanikkunat valaistuja, mutta sitten kohosivat\nseinät kohtisuorina, ainoastaan kalpea valonkajastus siellä täällä\nkierrekaihtimien takana. Keskellä katua kiilsivät raitiokiskot, ja\nniiden yläpuolella riippui rivi helmenvalkoisia sähkölamppuja, luoden\npimeässä pienen sinervän valokehän ympärilleen. Kaupunki lepäsi kuin\npadan pohjassa; valkoiset tunturit ympärillä häämöttivät pimeästä, ja\ntaloista tuikki valoja pitkin rinteitä. Mutta sitten otti yö ylivallan\nja pimeni, pohjattoman mustana ja pakkaskovana. Hän aavisti, että\noli tähtikirkasta, mutta tähtiä ei voinut nähdä täältä alhaalta,\nvalaistulta kadulta.\n\nToinen häntä saattavista hoitajattarista työnsi peitekääröön kiedotun\npojan hänelle autoon, samalla kun toinen sovitti hänen tavaransa eteen\nkuljettajan viereen. Ja niin hän ajoi pois, Kalle-poju sylissään, Tuon\ntuostakin pyyhkäisivät valot kahdelta puolen hänen kasvojaan pimeässä\nautossa, ja mielikuva, joka oli juuttunut häneen ulos astuessa, jäi\npysyväiseksi -- koko tämä tekovalo oli vain kuin kaivon pohjalla, ja\nkaiken yllä lepäsi yö, raskaana ja valtavana.\n\nIlma oli kirkas, tuuleton ja purevan kylmä. Laivasillan lankkukäytävä\nrämähti kauheasti jäätynyttä katukiveystä vastaan. Ketjut parkuivat\näänekkäästi ja raa'asti; tulevien ja takaisin työntyvien ajopelien\nkolina oli niin kova. Rannallaolijoiden ja laivamiesten huudot olivat\nkylmästä käheitä. Sillan reunalla seisoi ihmisiä, jotka olivat\ntulleet saattamaan tuttaviaan; he puhuivat äänekkäästi ja huusivat\nlaivaan. Häntä ei kukaan ollut saattamana ja hyvästelemässä --\nAslaug olikin sanonut sen jo etukäteen, sillä hän toivoi tänä iltana\npientä tilapäistyötä: eräs ystävätär, joka soitti kahvilassa, saisi\nvapaaillan. Eikä Ida Elisabetlllä enää ollut ketään muuta tuttua täällä\nkuin Aslaug -- ei ainakaan ketään, josta hän olisi välittänyt.\n\nTuntui hyvältä päästä kannen alle -- valo oli niin rauhallinen, Ja\nsitten täällä oli laivalle ominainen ilma, lienteä ja liikkumaton,\nniin kuin koskaan ei tuuletettaisi muuta kuin paikoitellen ja\nvaillinaisesti. Voi noita kaikkia tuttuja hajuja, jotka olivat\njuuttuneet tänne hytteihin -- siellä haisi rasvainen öljy ja piintynyt\ntupakansavu ja olut ja samettisohvien tomu! Ja lisäksi tuntui siellä\njokin epämääräinen haju, joka saattoi hänet ajattelemaan matkoja\nrajuilmoilla, merikipeitä matkustajia ja raskaana kuohuvaa vettä laivan\nympärillä ja heliseviä lamppuja ja astioita, jotka kilisten putosivat\nlattialle. Tämä erikoinen haju elähdytti aina Ida Elisabetia -- se\noli kai jäänyt häneen pikkutytöstä; hän oli aina ollut kuin päätön\nilosta, kuinkas muuten, kiivetessään näihin laivoihin ja matkustaessaan\nVallervikeniin loma-ajaksi. Eikä hänellä kuitenkaan totta tosiaan ollut\nvuosikausiin ollut mitään ilon syytä tehdessään näitä matkoja. Mutta\nvaikka järki panikin vastaan, valtasi hänet joka tapauksessa sama vanha\niloinen jännitys, kun hän vain jalallaankaan astui johonkin näistä\nrannikkolaivoista.\n\nLaivan tarjoilijatar tervehti häntä kuin vanhaa tuttua ja kysyi, miten\nleikkaus oli onnistunut -- se lämmitti ja ilahdutti Ida Elisabetiä.\nJa nyt hulmahti häntä vastaan käytävässä ihana tuore, juuri kypsyvän\npihvin käry; hän huomasi miten hirveä nälkä hänellä oli. Illallispöytä\noli aina niin verraton tässä laivassa; hän päätti syödä oikein hyvin\nja kyllikseen. Ollessaan kaupungissa hän oli koko ajan säästänyt\nmissä ikinä voi, sillä eihän hän tietänyt, miten suuriksi lääkärin\nja sairaalan laskut nousisivat. Mutta lääkäri oli ollut erinomaisen\nkohtuullinen -- ja niin kiltti ja huolellinen Kalle-pojun suhteen,\npoikaa oli pidetty hyvänä kuin prinssiä.\n\nHäikäisevän kirkas valo pienessä valkoisessa hytissä viilsi silmää,\nmutta sittenkin se tuntui hänestä niin hyvältä; se oli niin\nliikkumattoman tasainen ja rauhallinen. Uh, molemmat vuoteet toisella\nseinällä olivat käytössä; ne olivat kukkuroillaan matkatavaraa.\n\n\"-- Ihan kuin prinssiä\", mumisi hän ja suuteli poikaa poskelle; se oli\nniin pehmeä ja valkoinen ja ulkoilmasta raikas. \"Mutta nyt saa typykkä\nmatkustaa kotiin äidin kanssa, saa kuin saakin, ja typykkä ja äiti\nsaavat aina olla yhdessä.\" Poika ei osoittanut oikeastaan mitään iloa,\ntai yleensäkään minkäänlaista mielenkiintoa. Raukka, hän kai oli yhä\npöpperöissään väsymyksestä --.\n\nHän istahti vuoteensa laidalle ja irrotti vaipat ja saalit pojan\nympäriltä. Viisainta oli panna hänet nukkumaan ennen kuin laiva lähtisi\nliikkeelle. Hoitajatar oli pukenut hänet yökuntoon ja vaihtanut kääreet\nennen sairaalasta lähtöä.\n\n\"Tupukkani! Oma tupukkani -- oletko ihan unohtanut äidin?\" Hän puristi\npoikaa varovasti rintaansa vasten. \"Eikö sentään ole _pikkuriikkisen_\nhauskaa olla ikioman mamin luona taas?\" Poika hymyili hiukan. Voi\nmiten hänen kasvonsa olivat käyneet pieniksi ja keltaisiksi valkoisten\nsideharsojen välissä! \"Ja nyt saa tupukka maitoa -- nami-nami maitoa,\nihanaa!\" Hän haki esiin pullon ja kupin ja banaanipussin.\n\n\"Anteeksi!\" Ida Elisabet katsahti ylös. Kaksi hehkeän nuorta\ntyttölasta, nahkatakeissaan, oli tullut sisään; he täyttivät koko\nahtaan alan vuoteitten välissä. \"Mutta kas, sehän on rouva Braatø!\"\n\nSamassa tuokiossa Ida Elisabetille selvisi, että siinä oli vanhin\ninsinööri Meislingin pikkutytöistä, ja toinen tämän serkku,\nkasvattisisko, Rostesundin joditehtaalta. \"Voi miten mukava hän on\",\nhuusivat he kuorossa, ja \"kas, kas\", ripustaessaan nahkatakkejaan\nnaulakkoon he saivat tietää, että pojan korva oli leikattu? niin,\nleikkaus oli ollut oikein vakava, ja ei, ei hän ollut vanhin, pojalla\noli sisko kotona, ja he asuivat nyt Berfjordissa. Ida Elisabet\npuolestaan ei kysynyt mitään, ja Cecilia Meisling puuteroi kasvojaan\npienen peilin edessä, sanoen jotain että pöydässä kai tavataan. Samassa\ntyttöset pyrähtivät ulos ovesta.\n\nIda Elisabet jäi istumaan. Hän istui hyvin epämukavasti, etukumarassa\nylävuoteen alla. Nyt vesi kuohui potkurin ympärillä, pienet värähdykset\nnykivät laivanrunkoa, ja samassa alkoi vesi kohisten pyyhkiä sen\nkupeita. Hän kuuli miten matkustajat menivät ruokasaliin, lautaset\nja kupit alkoivat kalista. -- Mutta hänen piti jäädä istumaan tänne\nKalle-pojun luo, kunnes lapsi vaipuisi uneen.\n\nSitä paitsi ei hänen mielensä tehnyt tavata tuttuja. Esimerkiksi noita\nMeislingejä -- hehän olivat niin ylimielisiä; niin sanoivat kaikki\nihmiset. Eiväthän he kyllä vaikuttuneet ylimielisiltä tavattaessa.\nMutta he pysyttelivät niin yksikseen eivätkä juuri olleet missään\ntekemisissä muiden vuonolaisten kanssa. Muuten, rouva Meisling oli\nenglantilainen, Oxleyn, joditehtaan perustajan sisar. Ja Oxleyt olivat\nkatolilaisia. Hän muisti hyvin miten pilkallinen maisteri Myking oli\nollut, sen vuoksi että Ciss Meisling ja Cecilia Oxley eivät voineet\nlukea uskontoa muitten lasten kanssa yhdessä, sinä vuonna, jona\nhe asuivat tohtorin luona Vallervikenissä käydäkseen keskikoulua.\n\"Molemmat Ceciliat\", kuten hän sanoi.\n\n_Hän_ ei ollut tajunnut, että siihen sisältyi sukkeluus. Sitä paitsi\neivät monet muutkaan koulussa olleet sitä huomanneet. Mykingin\npilkkapuheet kohdistuivat yleensä häneen ja Fritiofiin. \"Elisabet Andst\nja Fritiof Braatø eivät ymmärrettävästi kyllä koskaan tajua mitään\nleikillistä viittausta historiallisiin ja maantieteellisiin seikkoihin.\"\n\nNyt hän ei enää jaksanut istua tuolla tavoin kumarassa kovalla\nvuoteenlaidalla. Seisten pienen peilin edessä hän suori tukkaansa ja\nveti matkalakin jälleen päähänsä. Hänen kasvonsa olivat jollain tavoin\nolemattomat -- ne eivät olleet muuta kuin ihan tavalliset: kapeat,\nvärittömän kalpeat, silmät sammuneet. Tukassa ei enää ollut loistoa,\nse oli tuhkamaisen harmahtava, ja kiharatkin olivat merkillisen\nelottomat ja joustavuutensa menettäneet, kun hän hiukan koetti työntää\nniitä esiin hatun alta. Ida Elisabet katseli vakavasti peilikuvaansa,\nhuokaamatta -- hän vain totesi, että niin oli laita. Eikä siitä vielä\nollut montakaan vuotta, kun hän oli ollut kovin sievä -- vähintään yhtä\nsievä kuin Ciss Meisling. Cissistä _oli_ tullut sievä, paljon sievempi\nkuin olisi luullutkaan lapsena. Toinen oli ollut soma aina.\n\nHe saattoivat olla kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaita nykyään.\nSillä itse hän oli kahdenkymmenenneljän. Hän ja Fritiof olivat olleet\nylimmällä luokalla silloin, kun he tulivat kouluun.\n\nHän ja Fritiof. Jo koulussa oli aina sanottu Ida Elisabet ja\nFritiof. Hänestä ei kyllä tuntunut, että hän silloinkaan piti\nFritiofista. Päinvastoin, tuo sanontatapa tuntui hänestä kaksinverroin\nnöyryyttävältä; oli kuin hän olisi tullut yhä enemmän eristetyksi\nsen vuoksi, että hänet eristettiin Fritiofin kanssa. Näytti kuin ei\nFritiof koskaan olisi kunnolla peseytynyt, eikä hän ymmärtänyt, että\nmuut koululaiset pitivät häntä vain pilkkanaan hänen kerskailunsa\ntakia. Niin, heitä molempia saattoi Myking kyllä pilkata -- kummankaan\nkoulumaksuista ei juuri tainnut olla tietoa. Braatøn perheen asema\noli huono niihinkin aikoihin, mutta Fritiofin isä ei välittänyt\ntuon taivaallista sellaisesta, hänelle ei ollut olemassa muuta kuin\nviulunsa. Ja kaikki ihmiset tunsivat Ida Elisabetin isän asiat.\n\nLieneekin ollut edeltäpäin säädetty, että hänen ja Fritiof Braatøn oli\nlyöttäydyttävä yhteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyötyään illallista Ida Elisabet kiipesi ylös kävelykannelle.\n\nOli ihanaa tuntea ilmavirtaa, joka viuhui ja soi köysistössä, samalla\nkun laiva vakaana ja rauhallisena lipui ulos hiljaiseen yöhön. Ei ollut\nniin hirveän kylmäkään. Jumalan kiitos, että saatiin niin kaunis ilma;\nhän oli kyllä pelännyt matkustaa pojan kanssa näin pian leikkauksen\njälkeen. Tuskinpa hänelle olisi ollut hyväksikään, jos he olisivat\njoutuneet rajuilman käsiin.\n\nHe olivat jo kaukana väylällä. Sitä mukaa kun hänen silmänsä tottuivat\npimeyteen, alkoi hän nähdä ympärilleen. Meri oli peilityyni, laivan\nnostattamat laineet, jotka kohisivat hiljaa ja murtuivat laitoja\nvasten, kimmelsivät heikosti hytin ikkunain valossa; ylhäällä\nköysistössä riippui pieniä lyhtyjä, jotka loistivat levollisesti.\nMastojen päät nousivat kohti mustaa, tähtistä taivasta; paksu savu,\njoka kiemurteli piipuista, ajautui suoraan miltei laivan taakse. Ja\nvanha, aiheeton riemuntunne, joka oli peräisin lapsuudenajoilta,\npulpahti jälleen esiin kaiken uhallakin hänen kävellessään kannella\ntuijottaessaan yötä, jonka läpi laiva kuljetti valojaan ja\nkatsellessaan yli mustan meren: se oli elävää ja aavistelevan kirkasta\npimeyttä, mutta siellä missä maa oli, oli pimeys paksua ja upottavaa,\nja taivas --\n\nLuoteessa oli revontulia. Ne eivät olleet kovin voimakkaita, ainoastaan\nvaalea valonkaari, niin että tunturin harja selvästi erottui taivaan\nkalpeasta väristä. Ida Elisabet painoi leukansa nahkakaulukseen, upotti\nkätensä syvään päällystakin taskuihin ja alkoi kävellä edestakaisin\nkannella.\n\nKuului puhetta salongin kattoikkunan toiselta puolen. Ja vastaus:\n\n\"Niin mutta minä en voi nukkua. Tuo paha hajukin, jodoformla, tai mitä\nne oikein käyttävät niissä kääreissään -- ihan kuin sairaalassa --\"\n\nIda Elisabet valahti tulipunaiseksi pimeydessä. Vastustushaluisena\nhän keikautti niskaansa: totisesti, täytyi kai ihmisillä olla oikeus\nmatkustaa sairaan lapsen kanssa laivassa, vaikkakin tuollaiset\nhemmotellut tyttölapset... Muttei hänen mieleensä olisi voinut\njuolahtaakaan, että se saattaisi vaivata ketään.\n\nHän painoi jalkansa kovemmin kanteen, kääntyi ja marssi ylähangan\npuolelle. Kattoikkunan tienoilta hän erotti kaksi punaista hehkuvaloa\n-- neitoset istuivat ja polttivat savukkeita. Näin talvisaikaan ei\nyläkannella ollut tuoleja, niin että he kaikitenkin olivat saaneet\nsinne joitakin ylimääräisiä. Niinpä niin, he kyllä osasivat järjestää\nolonsa mukavaksi.\n\nJoka tapauksessa täällä oli enemmän tuulensuojaa, vaikkakin yö oli niin\ntyyni Ida Elisabet jäi seisomaan reunaa vasten. He olivat nyt melkein\nvuonon suussa -- saaret aivan matalla. Revontulet paloivat leveänä\nrauhallisena kaarena, kalpea peilikuva vedessä. Ja kaaren yläpuolella\nlännessä oli suuri tähti, loistavan kirkas.\n\n\"Rouva Braatø, tehkää hyvin, ettekö halua istahtaa tänne?\" Cecilia\nOxley oli tullut hänen luokseen. Ciss Meisling oli sanonut nuo sanat\nKalle-pojusta.\n\n\"Kiitos, mutta menen kohta alas.\"\n\n\"Eikö täällä ole kaunista? Voi, oikeastaanhan on ihanaa päästä kotiin,\nsillä mitään niin kaunista kuin Norja ei sentään ole olemassa! Mikähän\ntähti tuo oikein lienee. Luuletko että se on Venus, Cecilia?\"\n\n\"Ei se ole Venus -- se ei kai vielä tähän aikaan ole noussut -- tämä\njoka nyt näkyy ei voi olla Venus. -- Tunnetteko Te tuon tähden, rouva\nBraatø?\" kysyi Cecilia Oxley.\n\n\"En edes osaa arvata. Tähdistä minä en tiedä yhtään mitään.\"\n\n\"Oikeastaan saattaisi ajatella että se on se tähti\", sanoi Cecilia\nMeisling uneksuen, \"jota idän kolme tietäjää seurasi, tarkoitan. Se\nmahtoi olla hirveän jännittävää. Sillä hehän saivat olla kauhean\nkauan matkalla. Olen jostain lukenut, että matka saattoi kestää jopa\nkokonaisen vuoden, vaikkakin me vietämme näiden kolmen tietäjän\nmuistoa, loppiaista, vain kaksi viikkoa jouluaaton jälkeen. Minusta\nloppiainen on aina ollut niin ihana juhla -- on kuin silloin alkaisi\nkaivata, ajatellessa sitä kaikkea ja tähteä --.\"\n\nTietäjät itäisiltä mailta -- Ida Elisabet ei ollenkaan ollut muistanut\nsitä tähän asti, mutta tosiaankin, tänään oli loppiaisaatto. -- Kulkea,\nkulkea ja seurata tähteä, joka osoitti tietä jonnekin. Ah, jospa\nsaisikin! Hänen väsyneen sydämensä täytti silmänräpäykseksi kaihoisa,\nsärkyvä ikävä: hänkin alkoi kaivata, niinkuin tuon Ciss Meisling-lapsen\nsana kuului.\n\n\"Voi sinua\", nauroi Cecilia Oxley lempeästi. \"Mutta eiköhän meidän nyt\npitäisi mennä maata, Ciss. On jo myöhä.\"\n\n\"Kuulehan, minusta se amerikkalainen runo, jonka Sunniva Aarstad on\nkääntänyt, oli niin kovin kaunis. Aivan viehättävä!\" Ja tyttö alkoi\nlausua hiljaa ja koko lailla haaveellisena:\n\n    Melkior kallista kultaa toi.\n    En tuoda voi kultaa muuta\n    kuin kultaiset renkaat pilvien,\n    jotka saartavat taivaalla kuuta.\n\n    Suitsutusta toi Baltasar.\n    Minä, köyhä vaimo, voin antaa\n    vain majani sauhun, mi tanhuten\n    nousee päin ilman rantaa.\n\n    Kultalippaassa mirhaa myös\n    toi Kaspar. Oi Jeesus, multa\n    sydämen vain sinä lahjaks saat --\n    en kiellä mitään mä sulta.\n\n[Tämän ja muut kirjassa esiintyvät runot suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\nNuo kolme naista jäivät hetkeksi seisomaan, katsoen yöhön, päin\nkirkasta tähteä ja revontulen kaarta yli vuonon suun.\n\n\"Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan pojuani\", sanoi Ida Elisabet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKalle-poju nukkui makeasti. Ida Elisabet otti esiin\nsalapoliisikertomuksen, jonka Aslaug oli tuonut hänelle\nmatkalukemiseksi. Hän istuutui ruokasaliin lukemaan sitä. Siellä\nei ollut ketään. Hän veti jalat alleen sohvalle tahtoen oikein\nnauttia kaikesta -- lämmöstä ja samettisohvan pehmeydestä, lamppujen\nhiljaisesta kilinästä, höyrylaivan komeudesta, joka herätti hänet\nmuistelemaan menneitä, loma-aikoja ja vapautta ja lapsuusajan\nhuolettomuutta.\n\nMutta hän oli tuskin ehtinyt aloittaa nautintoaan ja lukea \"Murhasta\nuimalaitoksessa\" muuta kuin viisi, kuusi lehteä, kun he jo olivat siinä\ntaas, tyttölapset. Nahkatakeissaan ja monet vaipat käsivarrella -- mikä\nheidän oli istua kannella ja haaveksia tähdistä!\n\n\"Tahdotteko mennä maata ensimmäisenä, rouva Braatø, vai menemmekö me?\nSillä siellä ei mahdu riisuutumaan muuta kuin yksitellen.\"\n\nIda Elisabet tahtoi kernaimmin jäädä viimeiseksi. Sitten tyttöset\nmenivät hyttiin ja jättivät sinne takit ja vaipat, mutta palasivat\nsamassa. Ciss Meisling tarjosi hänelle konvehteja jättiläisrasiasta --\nja he jäivät istumaan ja juttelemaan --.\n\nIda Elisabet oli yhä vähäpuheinen -- epäluuloinen. He makeilevat,\najatteli hän. _Hän_ ei ollut koskaan kerjännyt ihmisten ystävyyttä eikä\nsääliä.\n\nKysymättä kertoi Ciss Meisling, että he olivat olleet Englannissa,\nensin vuoden luostarikoulussa ja sitten toisen isoäiti Oxleyn\nluona. Hän laverteli lavertelemistaan ja hänen intonsa hermostutti\nsanomattomasti Ida Elisabetia. Hänellä oli typerät taivaansiniset\nlapsensilmät -- oli kaiken kaikkiaan nukkemaisen sievä; hieno\nmaidonvalkoinen iho lievästi kesakkoinen, suu kuin kirsimarja ja\nkiharat kuin punertavaa kultaa. Joulukuusen enkeli!\n\nIda Elisabet keskeytti äkkiä hänen sanatulvansa ja kääntyi serkun\npuoleen: \"Mitenkä äitinne voi, neiti Oxley?\" Hänen teki mielensä antaa\nniin että tuntui, ja hän aavisti, missä oli Cecilia Oxleyn arka kohta.\nIhmiset olivat puhuneet yhtä ja toista, mikäli hän oli kuullut, rouva\nOxleystä ja tuosta insinööri Næserista, jonka kanssa rouva oli mennyt\nnaimisiin melkein kohta Oxleyn kuoleman jälkeen, ja tytär oli saanut\njäädä enon ja tädin luo Rostesundiin rouvan matkustaessa uuden miehensä\nkanssa Kristianiaan.\n\nJa Ciss Oxley punastuikin. Se puki häntä muuten erinomaisesti. Oli\nkadehdittavan somaa, kun silmät olivat niin vaaleanharmaat ja kasvot\nmuuten aivan tummat. Hänen ripsensä olivat pitkät ja mustat, iho ruskea\nja tukka pikimusta.\n\nMutta hän vastasi sievästi ja rauhallisesti: \"Kiitos, hyvin.\" He\ntulivat juuri Oslosta, olivat viettäneet joulua äidin luona. Niin,\nhänellä oli kaksi lasta toisesta avioliitosta, kaksi suloista, reipasta\npikkupoikaa.\n\nCiss Meisling jankutti yhä, miten suurenmoinen Lontoo oli,\nmiten isoäiti Oxley oli kiltti ja miten ihanaa heillä oli ollut\nluostarinsisarten luona. Äiti se ja se ja Äiti se ja se ja Äiti se --\ntoinen oli ollut toistaan suloisempi.\n\n\"Mutta taivasten tekijä!\" sanoi Ida Elisabet halveksuen, \"montako äitiä\nsiellä laitoksessa oikein oli?\"\n\nKas, ursuliinien luostarissa kutsuttiin kaikkia niitä sisaria äideiksi,\njotka pitivät huolta koululaisista.\n\n\"Jumala varjelkoon sitä lörpöttelyä! Mutta niin käy, kun ihmiset\nrupeavat uhittelemaan luontoa vastaan! Heillä on tietysti aivan samat\nhimot kuin meillä kaikilla muilla, ja niin antaa koko tuo vanhojen\nneitsyeitten sakki vieraitten ihmisten kutsua itseään äideiksi. Hyi!\"\n\n\"Ei, ei niin\", sanoi Cecilia Oxley ja punastui taas. \"Sillä muutamat\nsaavat kutsumuksen siihen. Eihän se sitä paitsi ole niin merkillistä,\nkun sitä oikein ajattelee. Näkeehän usein, miten itsekkäiksi monet\nihmiset käyvät perhesyistä ja muustakin. Voihan ajatella, että Jumala\njo tasapainonkin vuoksi valitsee jonkun, joka on kaikki kaikille. He\ntuntevat, etteivät voi sitoa itseään kehenkään erikoiseen, koska he\novat sidotut kaikkiin, jotka heitä tarvitsevat --.\" Hän oli hehkuvan\npunainen ja keskeytti.\n\n\"Hohoi! Sitä ei kukaan pysty minulle uskottelemaan. Me olemme kai\nkerta kaikkiaan luodut samanlaisiksi, joka ikinen meistä, ja meillä on\nkaikilla samat luonnolliset intohimomme -- niitä on turha kenenkään\nvastustaa.\"\n\n\"Minä vain en ajattele sillä tavalla!\" Ciss Meislingin sinisilmät\niskivät tulta harmista. \"En tiedä mitä silloin tekisin! Vähintään\nhyppäisin mereen!\"\n\n\"No mutta, Ciss!\" sanoi serkku ihan kauhistuneena.\n\n\"Pötyä. Kunhan nyt ensin rakastutte, lapsi kulta.\"\n\n\"Kiitos! Siis ensinnä minun on odotettava rakastumista. Jos voin\nodottaa _niin_ kauan, saatan kai yhtä hyvin luopua hyvällä kaikesta\ntuosta, jos todella rakastun, jota te ehkä ette usko -- sitähän en\ntiedä. Mutta kuvitelkaamme, ettei hänelläkään olisi kotia tai kontua!\nMutta ellen koskaan sattuisi rakastumaan kehenkään -- ja maailmassa on\nluultavasti monta, jotka milloinkaan eivät tapaa sellaista, johonka\n_voisivat_ rakastua --, mutta vain siksi, että se on olevinaan\nalentavaa, he koettavat uskotella itselleen olevansa rakastuneita\nsiihen tai siihen --\"\n\nIda Elisabet nauroi ivallisesti:\n\n\"Sanokaa kernaammin, että luonto vetää ja virittää heille\npikkuriikkisen ansan, pikku neiti Meisling. Ja pam, siinä me istumme\nketunsaksissa!\"\n\n\"Niin jos me uskomme _noin_!\" Nuoren tytön ääni oli jääkylmä harmista.\n\"Silloin on tietenkin alistuttava kaikkeen, luonnon pakosta. Tuokoon se\nsitten tiellemme millaisen vetelyksen hyvänsä tai oikean heittiön.\"\n\n\"Ciss!\" kuiskasi Cecilia Oxley kauhistuneena.\n\nSeurasi hiljaisuus, joka oli aivan hirveä. Molemmat tyttölapset\nistuivat punaisina kasvoiltaan kuin puolukat. Ida Elisabet oli\naivan kuin halvaantunut. Ciss Meisling katsahti häneen syrjästä\narkana ja häpeissään, hänen silmänsä alkoivat kiiltää kyyneleitä --\npelontäyteisen hetken Ida Elisabet jo luuli, että toinen pyytäisi\nhäneltä anteeksi, silloin ei hän voisi olla hyökkäämättä päin ja\nantamatta kunnon korvapuustia --.\n\nMutta Ciss jäi istumaan ja näytti vain surkealta. Sitten Cecilia Oxley\nmutisi jotain että oli jo kai myöhä --. Kello riippui kaapin päällä\naivan heidän silmiensä edessä, niin että tyttö saattoi nähdä mitä se\noli. \"Hyvää yötä\", kuiskasivat molemmat tytöt ja livahtivat ulos, aivan\nkuin heidän olisi ollut vatsa tai omatunto kipeä.\n\nJa raivo alkoi kuohua Ida Elisabetissa -- oli kuin se olisi\npakahduttanut hänet. Kunpa hän olisi tarttunut noiden molempien\nvastenmielisten tyttölasten niskaan ja ravistellut heitä kuin\nkissanpoikia -- lyönyt heitä vastakkain, pikku tekopyhiä. Voi, he\nolivat kauheita, kauheita, niin kauheita kuin vain lapset --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet makasi ahtaassa alavuoteessa, ja poika nukkui hänen\nkäsivarrellaan. Pimeä oli niin tukahduttavan lämmin täällä alhaalla\nhytissä, lapsi kuumoitti, ja ajan pitkään alkoi pojan siteiden haju\netoa häntä. Hän makasi ja tuumi, uskaltaisiko hän ryömiä ylös ja\npaneutua makaamaan hetkeksi ylävuoteeseen -- sitten; vielä hän ei\nuskaltanut jättää Kalle-pojua yksin, sillä juuri nyt laiva keinui ja\nheittelehti aika ankarasti pitkissä mainingeissa; he olivat jättäneet\nsaariston.\n\nTuskaisen hellästi ja varovaisesti hän rutisti lasta lujemmin syliinsä.\nVoi Herra Jumala -- kun hän äskettäin matkusti kaupunkiin pojan kanssa\nja oli kysymys elämästä tai kuolemasta, tuntui hänestä, että jos hänen\npitäisi kadottaa joku lapsistaan, hän tulisi hulluksi surusta. Mutta\nnyt kun hän makasi näin ja piteli lasta käsivarrellaan, ei hän voinut\nolla ajattelematta erästä näytelmää, jonka hän kerran pikkutyttönä\noli nähnyt -- siinä esiintyi kreikkalaisnainen, Medea, joka surmasi\nmolemmat lapsensa päästyään oikein selville siitä, millainen heidän\nisänsä oli. Nyt Ida Elisabet ymmärsi sen hyvin.\n\nMutta Kalle-poju -- voi hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei poikanen\nmuistuttanut ollenkaan Fritiofia. Lapsi oli aina ollut niin herttainen,\nniin kiltti ja rauhallinen, ja aina niin kiintynyt äitiinsä --\nniin, ihan pari kuukautisesta saakka hän oli aivan kuin osoittanut\ntietävänsä, että hän oli äidin oma poju. Sølvi oli paljon itsekkäämpi\n-- mutta hänhän oli niin pieni. Mutta hän _muistutti_ isää. Hän oli\nsamalla tavoin apinamaisen vilkaskin, kuin Fritiof oli ollut lapsena.\nSilloinhan ihmiset olivat uskoneet, että tämä oli merkkinä hänen\nlahjakkuudestaan.\n\nNiin oli nähtävästi itsekin uskonut samaa, ainakin joskus, tai hän oli\njoka tapauksessa uskotellut sitä itselleen. Kun kerran Fritiof ja hän\nolivat säädetyt olemaan tuhkimuksia, tuntui jollain tavoin hyvältä\nuskoa, että ainakin Fritiof oli liian älykäs voidakseen tulla toimeen\nmoisessa typerässä koulussa.\n\nNäin hänestä tuntui nyt -- jostain sellaisesta syystä hän kai oli\nsietänyt Fritiofia, kun tämä alkoi juosta hänen perässään, heidän\nrippikoulukeväänään. Fritiof tahtoi, että he olisivat kihlattu pari.\nNiihin aikoihin hän oli niin innostunut soittamaan viulua -- aluksi\nhän tahtoi vain saada Ida Elisabetin kuulemaan soittoa, alinomaa\nkuljettaessaan tyttöä vajoissa ja vainioilla.\n\nMerkillisen pian hän oli oppinut soittamaan muutamia kappaleita koko\nlailla kunnollisesti. Ja kun hän sitten seisoi noin, hintelänä ja\nnuorena, miltei täysikasvuisena, viulu poskessa kiinni ja valkoinen\nnenäliina pistettynä väliin niinkuin ainakin oikeilla viuluniekoilla,\nkun hän huojutteli ruumistaan ja heitteli edestakaisin pitkää vaaleaa\nhiustupsua otsallaan, samalla kun kädet ja sormet liikkuivat niin\nelävästi ja hienosti hänen soittaessaan -- niin, silloin oli kai Ida\nElisabet uskonut, sen vuoksi että hänen oli tehnyt mieli uskoa, kaiken\nmitä Fritiof kuvitteli, kuinka hänestä tulisi suuri taiteilija ja miten\nhän laskisi koko Euroopan jalkojensa juureen, kuten sanat kuuluivat.\n\nIda Elisabetista hän oli niin kaunis soittaessaan -- ja hän oli\nhuomannut itsekin tulleensa kauniiksi. Paljon, paljon kauniimmaksi kuin\nkukaan hänen tuntemansa nuori tyttö. Ehkäpä hänestä tulisi kaunotar.\n-- Hän saattoi aivan rakastua omaan kuvaansa, kun hän seisoi peilin\nedessä ja kampasi vaaleata tukkaansa, ja hajoitteli sitä rinnoilleen\nja hartioilleen tai asetteli helmikäätyä otsalleen tai koristautui\nsilkkiliinoin ja nauhoin. Tietysti toiset olivat huomanneet _sen_ jo\nennen, aikoja ennen kuin hän itse oli siitä tietoinen, -- hän tulisi\nkauniimmaksi kuin he. Sen vuoksi he olivat nolanneet häntä.\n\nHän alkoi runoillen punoa omaa tulevaisuuttaan Fritiofin elämän\nrunoiluun. Eikä hän ainakaan vastustellut, kun Fritiof tuli\nhyväileväksi. Vaikkakin Fritiof hänen mielestään usein oli\nvastenmielinen -- oli kuin hänessä olisi ollut jotain, joka muistutti\nkoiraa, kun se mielii makupalaa ja samalla pelkää ruoskaa. Mutta toisin\najoin hän saattoi itse käydä ja kuohua, -- hän keimaili Fritiofille\nja yllytti häntä, hyväili rajusti ja sysäsi luotaan, aivan kuin\nleikitellessään koirien kanssa kotona. Juuri koska hän tiesi, miten\nhullua tämä oli, että se jo oli pahinta, mitä nuorelle tytölle saattoi\ntapahtua. Sehän juuri oli jännittävää, hauskinta koko leikissä -- että\nkaikki oli niin kauhean sopimatonta, ja jos joku saisi siitä tiedon,\nniin Jumala heitä armahtakoon! Oli aivan kuin hän olisi tahtonut saada\nosansa hänkin, kaiken kotoisen surkeuden jälkeen: isä eli sumussa ja\nhumussa ja istui toisin ajoin puolihöperönä ja itki sitä, että kaikki\nonnettomuudet olivat ryöpsähtäneet hänen ylleen ihan syyttömästi, ja\ntoisin ajoin hän oli taas aivan hurja ja raivopäinen, haukkui hänet ja\näidin pataluhaksi, ja äiti antoi takaisin niin että tuntui --! Ja kun\nisä ei ollut sisällä, nimitteli äiti häntä niin rumasti kuin suinkin,\nsanoi häntä juopoksi ja surkutteli itseään, kun he olivat tulleet niin\nköyhiksi, ja sitten hän valitteli kun tyttären kävi niin huonosti\nkoulussa, ja kun hän alituisesti oli liesussa, myöhään ja varhain! Ida\nElisabet oli jo aikoja huomannut, ettei ollut niinkään varmaa, ettei\näiti salassa ottanut naukkua isän pullosta -- liiankin usein.\n\nKonfirmaatiopäiväksi Fritiof antoi hänelle sormuksen, jossa oli\npieni punainen kivi. Silloin hänestä tuntui, että hän oli jotenkuten\nsitoutunut Fritiofille. Vaikkakaan hänellä ei ollut antaa mitään\nvastalahjaa. Mutta kohta sen jälkeen tapahtui sitten se, jonka hän\ntiesi olevan pahinta kaikesta. Vaikkakaan hän ei voinut muistaa, että\nse hänestä olisi tuntunut niin vaaralliselta. Uh, eikö se ollutkaan\nmuuta, oli hän ajatellut, kyllästyneenä ja pettyneenä. Mutta tulihan\nse toisenlaiseksi myöhemmin. Ja kuitenkin, _erikoisinta_, ja ajoittain\nhänet aivan villiksi tekevää, yhä villimmäksi, kun hän huomasi, että\nhän saattoi peloittaa Fritiofiia -- oli se tunne, että hän uhitteli,\nkosti puolestaan. Olisivatpa he vain tietäneet, kaikki he, jotka\nolivat olleet ilkeitä hänelle ja Fritiofille, mitä he uskalsivat.\nHän kuvitteli mielessään, mitä kaikkea hän vastaisi heille, jos se\ntulisi ilmi. Ja kun hän ajatteli, mikä saattaisi olla seurauksena,\noli jännitys melkein vieläkin suurempi kuin pelko. Sillä hän ei kai\nmilloinkaan ollut osannut todella kuvitella, että se tulisi tiedoksi\ntai saisi seurauksia. Pohjimmaltaan tuntui kai hänestä vaan, että he\nleikkivät hirvittävän vaarallista ja kiellettyä leikkiä, eikä hän\nvoinut juuri kuvitella muuta, kuin että näin sitä jatkuisi edelleen,\nepämääräisen pitkälle.\n\nSitten tuli se yö -- loistavan valoisa ja lienteä, juhannuksen\njälkeinen kesäyö. He olivat soutaneet Ervikiin, kalastamaan.\nKauimmaisen Ervikin talon kohdalla he nousivat maihin ja menivät\nerääseen ulkolatoon, ja sitten he nukahtivat. He heräsivät siihen, että\njoku mies oli tullut sisään ja hänellä oli taskulamppu. Tulija oli\ntohtori -- hän oli hakeutunut latoon pientä kesäsadekuuroa pakoon.\n\nFrtiofin täytyi soutaa yksinään kotiin ja Ida Elisabetin seurata\ntohtoria tämän moottoriveneessä. Tohtori puhui hänelle vakavasti. Hän\nei oikeastaan sanonut mitään, jota tyttö ei ennakolta olisi tietänyt --\nmutta oli kuin Ida Elisabet yhtäkkiä olisi havahtunut huomaamaan, ensi\nkertaa, että tämä kaikki todellakin koski häntä itseään. Se oli niin\nkauheata, että hän oli häpeästä kuolla.\n\nTohtori sanoi, etteivät Ida Elisabetin vanhemmat saisi mitään\ntietää. Mutta hän meni braatølaisten luo, sillä hän tahtoi, että\nhe lähettäisivät Fritiofin pois kotoa. Ja rouva Braatø tuli niin\nepätoivoiseksi, ettei hän voinut olla uskomatta salaisuutta\nystävättärelleen, ja niin kulki huhu edelleen.\n\nIda Elisabet olisi tahtonut unohtaa sen päivän, jolloin hänet\nvaadittiin tilille kotona. Maailmassa ei ollut mitään niin raakaa\nnimitystä, jolla isä ei olisi häntä kutsunut, ulvoessaan ja\npuristaessaan nyrkkejään hänen kasvojensa edessä ja uhatessaan lyödä\nhänet kuoliaaksi. Ja kaikkein haaskamaisinta oli muka se, että hän oli\nantautunut tekemisiin Fritiofin kanssa käydessään rippikoulua. Eihän\nisä ollut koskaan tehnyt muuta kuin pilkannut uskontoa ja kirkkoja\nja pappeja -- miten _hän_ saattoi luulla, että Ida Elisabet olisi\nvälittänyt siitä, mitä pastori Søndeled sanoi? Pastoriraukka oli niin\nkiltti, mutta Ida Elisabetin päähän ei ollut pälkähtänytkään, että\nhänet olisi otettava vakavasti.\n\nJa sitten -- tuotiin Fritiof sinne. Voi! Mitenkä hän, Ida Elisabet,\noli koskaan saattanut suostua minkäänlaisiin väleihin Fritiofin kanssa\n_sen_ jälkeen -- ei, sitä hän ei voinut ymmärtää! Surkea näky --\npojanhulttio, joka oli pelosta suunniltaan ja joka pyöritti silmiään\nja nosti käsivartensa ikään kuin torjuakseen iskut, aina kun isä\nliikahtikaan, ja kun isä sitten löi, huusi hän pakahtuakseen \"mamma!\"\nJa sitten -- niin -- poika syytti häntä.\n\nJa äiti -- ei, Ida Elisabetista tuntui melkein, että se oli\npahinta kaikesta. Ensin äiti oli ollut aivan suunniltaan. Niin,\nmatka kaupunkiin vanhempien kanssa -- ettei hän silloin hypännyt\nmereen! Mutta kun sitten selvisi, ettei hänelle mitään kummempaa\ntapahtuisikaan, silloin äiti rauhoittui, kävi lempeäksi. Jumalan\nkiitos, eihän tapahtuma sentään ollut niin kauhean suuri onnettomuus --.\n\nSittenkin hän piti tuhat kertaa enemmän isästä, joka kiljui kuin\neläin ja vannoi niin kauheasti kuin ikinä taisi -- että kaikki oli\nyhdentekevää, saisiko tytär yhden lapsen tai kaksi tai ei yhtään,\nse merkitsi tässä niin kirotun vähän, mutta että hän oli häväisty,\nhäväisty ja liattu \"-- ainoa kaunis ja hieno ja puhdas, josta minä\nenää tiesin tässä maailmassa\", ja sitten hän itki, ja äkkiä sulki\ntytön syliinsä: \"Voi Herra Jumala, jospa olisit ennemmin kuollut, Ida\nElisabet! Koira, joka tulee vialliseksi, ammutaan, jos ihmisellä on\nsydäntä, mutta kukaan ei jaksa tehdä sitä omalle lapselleen --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin --. Neljä vuotta myöhemmin, kun Fritiof silloin kerran\ntuli hänen luokseen Oslossa, sanoi saaneensa tietää hänen osoitteensa\nja tahtoi tulla tervehtimään, niin ei Ida Elisabet ajanut häntä ovelle.\n\nNe vuodet eivät olleet hänelle niin hauskoja. Hänet oli lähetetty\nerään äidin ystävättären luo, ja oli kuin \"täti\" vain olisi odottanut,\nettä Ida Elisabet taas joutuisi huonoille teille. Kauppaopistoon\nei häntä hyväksytty, eikä tutkinto jonka hän sittemmin suoritti\nTreiderillä, ollut loistava. Mikään ei houkutellut häntä niin vähän\nkuin konttorityö. Mutta ompelu ja muotiala, jota hän olisi tahtonut\noppia ja johon hän tiesi omaavansa taipumuksia -- ei, hän ei saanut\najatellakaan mitään sentapaista elämäntyökseen; vanhempien mielestä se\nei ollut kyllin hienoa. Isän kuoleman jälkeen hän yritti sittenkin --\nsai paikan eräässä tehdaslaitoksessa ja kävi ompelukoulua iltaisin. Ne\nmolemmat vuodet, jolloin hän oli neiti Myhren palveluksessa, olivat\nparhaat Oslossa. Mutta sitten joutui tuo vanha rakennus purettavaksi,\nja neiti Myhre, jonka kauppa oli ollut siinä neljäkymmentä vuotta,\nvetäytyi tykkänään syrjään liike-elämästä. Ja siinä Ida Elisabet sitten\noli. Sattumalta hän tapasi erään isänsä ystävän, joka varasi hänelle\npaikan konttorissaan. Se oli liian huono, jotta sillä olisi elänyt,\nliian hyvä, jotta siitä olisi kuollut. Juuri kun Fritiof ilmestyi,\ntiesi hän, että hänet sanottaisiin irti ensi tilassa; -- konttoriin oli\nperustettu liian monia aivan tarpeettomia toimia, johtajain ystävien\ntyttäriä varten, ja kaikki muut olivat näppärämpiä kuin hän.\n\nHän oli ollut niin varovainen nämä vuodet. Kun Fritiofin juttu päättyi\nsillä tavoin, oli hän niin peloissaan ja häpeissään, että vetäytyi\nkuoreensa kuin arka eläin, milloin joku miehenpuoli vain yritti\nlähentelyn tapaistakaan. Sitä paitsi, ne seikkailut, jotka olivat\nhänen kättensä ulottuvilla, eivät olleet erikoisen houkuttelevia. Hän\noli kyllä joutunut tekemisiin joidenkuiden nuorukaisten kanssa, jotka\nolivat kärkkäitä maksamaan hänen puolestaan ja hankkimaan hänelle\njotain hauskuutta. Mutta hän tiesi hinnan. Eikä hän tahtonut painua\nsyvemmälle. Hänen oli pidettävä itsensä kurissa nyt. Kerta vielä -- ja\nhän joutuisi suoraa tietä tuuliajolle.\n\nFritiof tuli -- ja Ida Elisabetista hän oli tullut kauniiksi. Hän\nmuistutti kyllä liiaksikin karsimarjaa, sellaista keltaista ja\npunaista. Mutta hän oli tullut täysikasvuiseksi, oli kunnollisissa\nvaatteissa ja kynnet olivat puhtaat -- varsinkin se osoitti, ettei\nhän enää ollut mikään poikanulikka. Hänellä oli konttoripaikka erään\näitinsä serkun luona -- niin, musiikin hän oli työntänyt aivan syrjään,\nmaailmassahan oli muutenkin muusikontaimia enemmän kuin tarpeeksi,\nsanoi hän ylimielisesti. Hän oli kai kuullut jonkun sanovan niin. Mutta\nhän ei puhunut siitä, että musiikinkin oli käynyt niinkuin kaiken,\nmihin hän ryhtyi: alku oli hänelle aina kylläkin helppo, mutta yhtäkkiä\npysähtyi kaikki kuin naulittuna, eikä hän koskaan päässyt pitemmälle.\nNyt hän puhui ummet ja lammet tulevaisuuden mahdollisuuksistaan setänsä\nkonttorissa -- siellä ei tultu toimeen ilman häntä. Tietysti hän saisi\nhelposti jotain edullisempaakin, ihan milloin hyvänsä, mutta setä\nkielteli, odotellen vain, että hän tulisi kyllin vanhaksi päästäkseen\nkauppahuoneen osakkaaksi. Fritiofilla oli ystäviä, joiden autoa hän sai\nlainata, ja Fritiof kutsui häntä kanssaan ajelemaan -- ja kun Fritiof\nsitten tahtoi saada hänet niinkuin ennenkin, eikä hän enää suostunut\nsellaiseen, ehdotti Fritiof, että hehän voisivat toki mennä naimisiin!\nHeti, ilman muuta. Olihan hän täysi-ikäinen. Ja äiti suostui --\nriemuiten.\n\nMutta Ida Elisabetista tuntui nytkin: saattoihan siltä _näyttää_, että\nhän teki viisaasti mennessään naimisiin Fritiofin kanssa, mutta se oli\noikeastaan pelkkää itsepuolustusta, hän antoi vain myöten palavalle\nhalulleen saada hyvitystä. Hän tahtoi saada hyvitystä itselleen, hän\ntahtoi saada hyvitystä Fritiofille -- hän tahtoi todistaa itselleen ja\nkoko maailmalle, että rakkaus teki heidät hulluiksi silloin. Kaikki\nsurkeus ja nöyryytys johtui vain siitä, että he olivat olleet liian\nnuoria.\n\nOli kuin hyvitystä heille molemmille, kun Fritiof nyt sai näyttää,\nettä mikä oli saattanut hänet tuohon hullaannuttavaan nuoruudensyntiin\nkaikkine surkeine seurauksineen, oli kuitenkin tunne, jonka hän yhä\ntunnusti mieheksi tultuaan. Hän tuli takaisin rakastettunsa luo nyt,\nkun hän saattoi huolehtia hänestä ja mennä naimisiin hänen kanssaan.\nSietämätön kohtaus Ida Elisabethin isän konttorissa -- kaikki, oli\nkäynyt niin, koska Fritiof silloin oli ollut vain poikanen, joka\npeloissaan tuli lapseksi jälleen, raukka. -- Ida Elisabet oli tehnyt\nparhaansa unohtaakseen, hän oli aina tietänyt, että Fritiof oli pelkuri.\n\nItse asiassa hän oli niin ikään aina tietänyt, ettei Fritiofin sanaan\nkoskaan ollut luottamista. Mutta hän tekeytyi aivan kuin ei olisi sitä\ntietänyt. Ensimmäiset avioliittokuukaudet he oikeastaan olivat olleet\nyksimielisiä siitä, että olivat onnellisia. Fritiof oli äärettömästi\nrakastunut -- ja sitä paitsi niin haltioissaan, kun hänellä nyt oli\noma koti. He asuivat somassa pienessä ullakkohuoneistossa Oppegaardin\nluona. Hän rehenteli sillä, että hän nyt oli nainut mies, ja hän oli\nmiltei naurettavan ylpeä, kun Ida Elisabet kertoi, että hän ehkä saisi\npienokaisen -- liikuttavan ylpeä, sanoi Ida Elisabet silloin, vaikkakin\nhäntä kiusasi se, että mies kuiski ja laverteli siitä joka ikiselle.\nJo silloinkin oli jotain, joku herätti salaista vastenmielisyyttä Ida\nElisabetissa -- yksinpä siinä tavassa, millä Fritiof häntä rakasti:\noli kuin hän olisi rehennellyt sillä, että oli niin aikamoinen mies,\nsuorastaan intohimoinen pukki. Ja samalla oli kuin Fritiof aina olisi\npelännyt, että jokin saattaisi panna hänet kiinni.\n\nJa sitten tuli se --. He olivat olleet naimisissa noin viisi kuukautta,\nkun Fritiof kerran tuli kotiin pelottavasti masennuksissa, samalla\nkun hän koetti uskotella sekä Ida Elisabetille että itselleen, että\npyh, eihän se ollut asia eikä mikään. Setä oli luvannut avustaa heitä,\nkunnes hän saisi jotain muuta; hän ei sittenkään oikein sopinut sedän\nliikkeeseen.\n\nHuonekalut oli ostettu vähittäismaksulla. Niin että kun he saivat\nvuokratuksi yhden huoneen Pilestrædetin varrelta, ei heidän auttanut\nmuu kuin kalustaa se sillä vähällä, minkä Ida Elisabet oli tuonut\nkotoaan. Fritiofin setä antoi heille kuukausittain huoneenvuokraan\nja vähän ruokaan. Neiti Myhren välityksellä Ida Elisabet sai hiukan\nneulomista, niin että hän saattoi ansaita muutamia kruunuja viikossa.\nJa näinä aikoina hän alkoi toden teolla nähdä, mikä Fritiof oikein oli\nmiehiään.\n\nEi niin, ettei hän olisi huomannut hänen hyviä puoliaan. Olihan Fritiof\nkiltti, vieläpä rakastunut, ja yhä edelleenkin ylpeä, että hänellä oli\nvaimo, joka saisi lapsen. Ja Fritiof kuvaili, miten viihtyisää heillä\nkolmella olisi -- oma koti, valkoisiksi lakatut lapsenvanut -- hänestä\nIda Elisabetin ompelemat vauvanvaatteet olivat hurjan jännittäviä.\nHän oli täydellisen tyytyväinen maailmaan ja itseensä. Eikä pannut\nkortta ristiin saadakseen jotain uutta työtä. Ehkei se olisi ollut niin\nhelppoakaan -- jälkeenpäin Ida Elisabet tuli ajatelleeksi, että ehkä\noli hyvä, ettei hänen tarvinnut tietää, minkä vuoksi eno oikeastaan oli\nantanut Fritiofille matkapassit. Mutta luvatessaan Ida Elisabetille\nkultaa ja kunniaa joskus epämääräisessä tulevaisuudessa, Fritiof oli\nyhtä tyytyväinen itseensä kuin jos hän jo olisi antanut sen kaiken\nhänelle, ja hän edellytti että Ida Elisabet olisi yhtä riemastunut ja\nkiitollinen kuin jos hän jo olisi sen saanut.\n\nSilloin vielä Ida Elisabet voi suuttua häneen. Ja häntä kuohutti,\nettä Fritiofin piti alinomaa valehdella -- olipa sitten kysymyksessä\nvähäisimmät yhdentekevät pikku seikat, jolloin oli mahdotonta keksiä\nmitään syytä, miksi hän ei yhtä hyvin puhunut totta -- ja kumminkin\nhän valehteli. Hän ei aikaisemmin ollut huomannut, että Fritiof\noli valheellinen ihan samalla tavalla, kuin joku toinen ihminen on\nnauravainen.\n\nHe asuivat huoneessaan kuusi kuukautta, kunnes Ida Elisabet joutui\nsynnytyslaitokseen. Sieltä hän matkusti Sølvin kanssa Sandefjordiin\nMatilda-tädin ja äidin luo; he kaksi olivat asettuneet yhteen asumaan,\nkun äiti tuli leskeksi. Fritiof seurasi häntä sinne. Ja sieltä Ida\nElisabet sitten kirjoitti ainoalle ihmiselle, jonka varmasti uskoi\nauttavan, kun vain sai tietää, miten hän oli tosi hädässä. Hän ei\nuskaltanut antaa tädin eikä äidin aavistaakaan, että hänellä olisi\nkaksi lasta jo ennen, kuin ensimmäinen oli täyttänyt vuotensa. Ja\nsitten hänestä tuntui, että jospa he vain voisivat tulla kotiin,\ntakaisin omille mailleen, niin löytyisi kai jokin neuvo. Niin hän\nkirjoitti tohtorille Vallervikeniin ja kysyi, eikö tämä voisi hankkia\nFritiofille jotain työtä niillä tienoin.\n\nJa tohtori onnistuikin. Hän sai todellakin Fritiofille palikan\nsäilyketehtaasta, ja hän auttoi heitä saamaan asunnon Esbjørnsenin\ntalosta, missä myös oli kauppa, ja hän auttoi Ida Elisabetia alkuun,\nkun tämä suunnitteli pientä käsityöliikettä, nyt kun Berfjordissa oli\nrakennettu niin paljon.\n\nKalle-poju syntyi, ja silloin tohtori Sommervold oikein puhui Ida\nElisabetille. Hän tahtoi saada hänet eroamaan Fritiofista.\n\n\"Mutta etkö sitten näe, Ida Elisabet, että hän yksilönä on suorastaan\nkehittymätön? Iso ja vahva ruumiillisesti ja miestä kyllä hankkimaan\nsinulle täyden määrän lapsia --, ja sitten henkiseltä kehitykseltään\nkymmenen-, kaksitoistavuotias lapsi. Ja minun mielestäni vielä niin\nperhanan epämiellyttävä lapsi.\"\n\nSilloin Fritiof jo oli valmis säilyketehtaasta. Ida Elisabet\nansaitsi sen verran että he tulivat toimeen päivästä päivään. Ja\nFritiof oli heidän oloonsa täysin tyytyväinen. Hän touhusi heidän\npienellä puutarhatilkullaan, souti vesille ja oli ylpeä tuodessaan\nkotiin kalaa päivälliseksi, paimensi Sølviä -- ja aina oli vaimon\nlähettyvillä tuollainen suuri laiska, laverteleva nuori miehenvetkale\nvetelehtimässä. Ja Ida Elisabet ymmärsi, että niin oli oleva siitä\nlähtien aina, ellei hän seuraisi tohtorin neuvoa.\n\n\"Mutta kun ajattelee niitä kahta lasta, joitten äiti sinä olet\", sanoi\ntohtori. \"Sinulle totisesti riittää, kun huolehdit heistä vuodesta\nvuoteen, joskaan sinun ei ole pakko huolehtia vielä toistenkin\nvanhempien isosta penikasta.\"\n\nEhkä siinä olikin syy, miksi hän ei jaksanut seurata neuvoa. Hänestä\ntuntui että hän ei voinut heittää Fritiofin tapaista ihmistä ulos\nkodista ja sanoi: pysy pinnalla tai vaivu. Eikä hän jaksanut työntää\nhäntä vanhoille Braatøille. Hän ei voinut olla ajattelematta; entä\njos joku tekisi samoin Sølville tai pikkupojulle. Eikä Ida Elisabet\njaksanut kuvitella Fritiofin kasvoja, jos hän joskus tulisi kotiin\nja sanoisi, että nyt hän tahtoi avioeroa ja nyt täytyi Fritiofin\nlähteä talosta. Hän muisti omasta lapsuudestaan -- millaista oli sinä\npäivänä, kun hän sai tietää, että heidän täytyi lähteä kodistaan\nHolstensborgista.\n\nSehän juuri olikin toivotonta, että nyt hän huomasi, miten Fritiof\n_oli_ todellakin kiintynyt häneen ja pienokaisiin -- ainakaan se ei\nollut valhetta eikä näyttelemistä. Fritiofin kiintymys oli lujaa, koska\nhän niin varmasti luotti häneen -- Ida Elisabet huolehtisi kyllä siitä,\nettei hän koskaan näkisi puutetta. Fritiof oli kiintynyt lapsiinsa,\nkoska oli onnellinen ollessaan isä, ja sitä paitsi hänellä aina oli\nkenen kanssa leikkiä. Hän oli, niinkuin Sommervold oli sanonut, lapsi;\nhänen itsekkyytensä oli lapsen, hän oli tarrautunut kaikkeen, mikä\nmuodosti turvaavan suojan hänen ympärilleen, ja lapsen lailla hän\nkertoili kaikesta, mitä tahtoi antaa heille ja tehdä heidän hyväkseen\n-- joskus, tulevaisuudessa, joka ei koskaan ollut tullakseen -- mutta\nFritiof oli ylpeä kerskaillessaan kaikesta, mitä joskus toimittaisi.\nSilloin hän luuli olleensa kiltti poika ja odotti siitä suudelmaa ja\nkehumista. Itse puolestaan hän tunsi olevansa onnellisissa naimisissa,\nja siksi hän oli varma, että Ida Elisabetkin oli, pohjimmaltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina välistä Ida Elisabet nukahti hieman Pohjanmeren pitkien\nkeinuvien maininkien tuudittamana, nukahti veden ääneen, joka solisi\nja porisi laitaa vasten, ja kaikkeen laivan kolinaan, kilinään ja\nnatinaan. Mutta aina kun hän oli kunnollisesti nukahtamaisillaan,\nhän havahtui valveille -- jotain kohtaa ruumiissa särki, hän oli\nmaannut epämukavassa asennossa. Ja joka kerran havahtuessaan täyteen\ntietoisuuteen hän tunsi sydämen rinnassaan kuin kipeän kappaleen; sitä\nsärki, särki. Myrhaa -- sydän kuin lipas täynnä karvasta myrhaa --\nniinpä niin. Jospa he vain tietäisivät mitä puhuivat, ne kaksi pientä\nkananpäätä.\n\nHän oli kai maannut valveilla hetken, samoin kuin Ciss Meisling, joka\noli itkeä tihutellut, Ida Elisabet kuuli sen nenän tohinasta. Nyt kai\nhän jo nukkui. Mutta kun Kalle-poju rupesi ääntelemään, ensin hiljaa\nja unenpöpperössä, sitten kovemmin ja painokkaasti: \"Maitokuppi,\nmaitokuppi. Kuppi, äiti\", kunnes Ida Elisabetin täytyi nousta ja painaa\nvalonappia. Silloin Ciss Meisling kohosi kyynärpäälleen makuutilallaan:\n\n\"Rouva Braatø, voinko jotenkin auttaa Teitä?\"\n\nHänen punaiset kiharansa olivat harjaksina, ja tummia hiustupsuja oli\nliimautunut hänen hehkuviin pöhöttyneisiin kasvoihinsa. Hänen yllään\noli vallan ihastuttava yöpuku valkoista pienikukkaista silkkiä. Se\närsytti Ida Elisabetia vielä enemmän.\n\n\"Ei kiitos\", hän sanoi lyhyesti. Hän löysi kupin ja maitopullon.\n\nKalle-pojun juodessa Ciss jäi istuvaan asentoon vuoteelleen ja näytti\nmurheelliselta.\n\n\"Oletteko vihainen minulle, rouva Braatø?\" kuului nuoren tytön\nitkettynyt epäselvä ääni. \"Tiedän että olin Teille epäkohtelias äsken\nja vastasin nenäkkäästi --\"\n\nIda Elisabet hymähti:\n\n\"Herra Jumala, Ciss -- uskokaa että täysi-ikäiset eivät ota asiaa\nniin juhlalliselta kannalta, vaikka kasvava tyttö vastaakin hiukan\nnenäkkäästi. -- Pankaa vain nukkumaan, hyvä lapsi.\"\n\nCiss huokasi \"hyvänyönsä\" ja painui peitteen alle. Ida Elisabet\nsammutti valon ja kömpi Kalle-pojun viereen. Nyt laiva taas suuntautui\ntukevasti eteenpäin, ja vesi virtaili pitkin kupeita hiljaa ja\nleppoisesti loristen -- he olivat jo jälleen saariston turvissa, ja\naikataulun mukaan perillä viiden tunnin perästä.\n\nVoi, kuinka hän oli väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Tavallaan\ntuntui melkein, että hän ei enää jaksanut Fritiofin kanssa eikä hän\nkuitenkaan _voinut_ antaa hänelle matkapassia. Fritiof eli mitään\naavistamatta, siinä määrin, että hän vallan sai Ida Elisabetin\naseettomaksi. Fritiofille voi nauraa, voi käskeä hänen olla vaiti,\nvoi olla vastaamatta hänen juttuunsa -- hän kulki kumarassa, näytti\nonnettomalta, -- ja vähän ajan perästä hän oli aivan kuin ei olisi\nsattunut mitään heidän välillään.\n\nSellaista oli ollut kaksi vuotta Kalle-pojun tulon jälkeen. Fritiofilla\noli ollut jotain pikku hommaa silloin tällöin -- ja Ida Elisabetin\nliike oli alkanut mennä aika hyvin. Ikävintä vain oli, että Fritiofilla\nei ollut käsitystäkään rahasta. Nyt hänestä tuntui, että Ida Elisabet\nansaitsi \"paljon rahaa\" ja nyt hän tahtoi, että he sijoittaisivat\nsen johonkin, jonka _hän_ sitten saisi tuottamaan suurenmoisesti.\nHopeakettuja tietysti, tai kanala, tai rabarberiviljelystä ja\nhedelmäviiniä. Nyt viimeksi kummitteli peltirämä, vanha Ford, jonka\njuoksurata oli päättynyt tänne. Fritiof hautoi hurjia suunnitelmia\nsen ostamisesta ja autoliikenteen avaamisesta Langelandiin ja\nVallervikeniin ja Ulko-Helleen -- kaikki Berfjordiin saapuvat laivat\npoikkesivat samoihin paikkoihin. Taikka sitten Mokhusiin -- jonka\nliikenteestä jo kauppayhtiön tavara-auto huolehti.\n\nIda Elisabetin olo tuntui juuri ja juuri siedettävältä. Kunpa hän\nvain olisi voinut olla ajattelematta, että tällaista olisi aina ja\njatkuvasti. Ja kun hän olisi voinut olla ajattelematta ollutta ja\nmennyttä, ja harmittelematta omaa tyhmyyttään. Voi Herra Jumala,\nolihan tuhansia vaimoja, joiden täytyi elättää miesretvanaa, huolehtia\nitsestään ja lapsistaan, ja kuitenkin vaati elukka, jota he elättivät,\nettä häntä kohdeltaisiin kodissa herrana ja miehenä. Fritiof ei\nkumminkaan ollut paha eikä vaatinut, että Ida Elisabetin piti olla\nhänelle kiitollinen päästessään selkäsaunasta.\n\nKunpa ei, kunpa ei -- ei, sitä hän ei tahtonut ajatellakaan. Ja hänen\nkaksi lastaan -- voi, hänen mielestään ne olivat ihania. Heidän\ntähtensä hän matkustaisi kernaasti niin kauas, kuin tähti vain kulkisi\nhänen edellään, kun hän vain lopulta pääsisi perille ja saisi urhata,\nniinkuin laulussa sanottiin. Savu, joka tuulessa tuiversi heidän\nkotinsa katolla, ja sydän kaikkine katkerine muistoineen, oli mirhamia.\n--\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet tuli kannelle juuri auringon nousuun. Taivas kaartui\nvaloisana ja kirkkaana, heikosti kellertäen tunturin harjan takana.\nSarastus henki sinertäviä varjoja ikuisille lumikentille, mutta\nylempänä tuli ilma vihertäväksi, ja sitten alkoi pohjaton syvyys,\nsininen päivä, joka peitti näkyvistä kaikki tähdet.\n\nJäälohkareet kihnuttivat lakkaamatta laivan kylkiä. He olivat jo\nniin pitkällä Berfjorden-vuonossa, että valkoista jäätä oli rannasta\nrantaan. Laiva pysähtyi, peräytyi ja työntyi taas railoon muodostunutta\nuutta jäätä vastaan. Tumma vesi poreili esiin, kuohu kohisi vihreän\nvalkoisena ja levisi yli uusien jäälohkareitten, jotka hauraasti\nhelähtivät vasten vanhan jään reunaa.\n\nMuuten ei sattunut enää usein, että Ida Elisabet jaksoi tuntea,\nmiten kaunista täällä Berfjordenissa oli. Mutta nyt se voimallisesti\nvaltasi hänet, kun hän kulki näin ja tömisteli pysyäkseen lämpimänä\n-- edes takaisin autiolla kannella. Talot näyttivät niin liikuttavan\npieniltä ja kärsivällisiltä, noin pitkin rantaa, valtavan tunturin\nalla: tuossa olivat nyt Ruskenes-talot ja jäänvihreä mahtava putous,\njoka syöksyi tunturin seinämää, alas äärimmäiseltä reunalta kapealle\nrantakaistaleelle lumeen ja varjoon vuoren juurelle. Kaikki hänen\nyölliset ajatuksensa häipyivät yhteen ainoaan kaipuuseen -- että\nhän kestävyydessä ja kärsivällisyydessä olisi näitten pienten\ntalojen kaltainen, aamun sumun kieriessä niitten lumenpeittoisilla\nkatoilla, saavuttaisi itsepintaisen rohkeuden, joka uskaltaisi kestää\npitkänmatkan vaikeudet yli vuoren jos toisenkin, ja olisi niin tuttu\ntähtensä kanssa, että seuraisi sitä vieläpä silloinkin, kun se olisi\npäivällä piilossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHöyrylaiva kiersi Gaup-saaret, ja perimmäinen aukeama oli edessä\npyöreänä valkoisena tasankona. Perillä, missä railo päättyi, seisoi\npieni ryhmä kansaa kelkkoineen ja koreineen jäänreunalla, rekikin,\npieni vaalea hevonen edessä -- ja Herra auttakoon, Ida Elisabet keksi\nFordin. Edessä kuljettajan paikalla istui pieni töllerö kiedottuna\njohonkin kirkkaan punaiseen -- Sølvi äitinsä omassa vanhassa\ngolfjakussa.\n\nTuskassaan hän tunsi, kuin hänessäkin olisi jotain revennyt, ja\nepätoivo pulppusi esiin kuin musta, kylmä vesi laivanruhon työntyessä\neteenpäin. Fritiof oli mennyt tekemään sen sittenkin, hänen poissa\nollessaan. Nyt tuli Fritiof juosten kohti laivaa, joka laski laituriin\n-- nuorena ja kookkaana ja jo hieman vantterana; hänen vaalea\nhiustupsunsa karvalakin alla oli otsalta härmässä, lihavat kasvot\npunaiset ja raikkaat pakkasesta. Hän huitoi ylös laivaan ja huusi:\ntervetuloa! niin että kaikui.\n\nIda Elisabet huitoi laimeasti vastaan yhden kerran; sitten hän kääntyi\nja meni. Hänenhän piti mennä alas hakemaan Kalle-pojua.\n\nSyöksyessään alas portaita kokosi hänen tajunsa ja vaistonsa kaikki\nyhteen kuvaan -- mustan veden, jossa jäälohkareet ajelehtivat ja\nhelisivät, jäätyneen vuonon valkoisen tasangon ja miehensä loistavan\nterveet ja pahaa-aavistamattomat kasvot, ja talot rannalla raskaan\ntunturin alla. Ja korkealla tienoon yllä ensimmäinen kullanhohtoinen\nauringonvalo, joka loisti ikuisilla lumikentillä ilmaa vasten. Hän\ntunsi väkivaltaisesti, ei ajatuksena mutta viettinä, että hänen\ntäytyi tavalla tai toisella pitää jotain sielussaan pulppuamassa,\nniinkuin suihkulähde lakkaamatta heittää ilmaan vettä, kohti valkoisia\nauringonkultaamia tunturin huippuja ja suurta taivaankupua -- olkoon\nhän sitten kuinka pahasti rannalla ja varjossa niitten alla.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSeuraavana talvena ja keväänä tuntui Ida Elisabetista joskus, ettei hän\njaksanut enää. Sitten hän aivan kuin ravisti itseään niskasta. Tietysti\nhän jaksoi. Hänenhän _täytyi_.\n\nHän oli taas sinnepäin, se oli vallan varma. Tietoisuus siitä herätti\nhänessä jälleen saman väkevän elämäntunnon kuin aikaisempinakin\nkertoina: hän tahtoi taistella sen puolesta, joka oli hänen omaansa.\nHänellä oli vain oma itsensä tukenaan. Jotain oli tehtävä.\n\nMutta hän saattoi tehdä ainoastaan niin vähän. Lähettää laskuja\nasiakkaille, jotka olivat hänelle velkaa -- kysymys ei ollut suurista\nsummista, mutta hän olisi tullut toimeen, kunhan vain olisi saanut\npuoletkin siitä, mitä hänen oli saatava.\n\nMutta ihmiset olivat niin vähissä rahoissa. Oli päiviä, jolloin\nyksikään sielu ei avannut kaupan ovia, joku tyttönen vain, joka\ntarvitsi lankarullan, tai vaimo joka osti pari nappia ja nauhaa.\nIlmakin oli niin kauhea, ihan koko helmikuun, myrskyä ja sadetta, niin\nettä koko seutu oli sileätä iljankoa, ja sitten taas pyrytti ja satoi\nja myrskysi. Lapsia ei juuri voinut päästää ulos ovesta, ja varsinkin\nKalle-poju kävi kärtyisäksi ja nuopeaksi. Kesti kauan, ennen kuin hän\nparantui ennalleen. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua, Ida\nElisabet syötti hänelle munaa aamuin illoin -- kanat olivatkin alkaneet\nmunia hyvin -- mutta sitäkin oli vaikeaa saada häntä ottamaan.\n\nTämä palava taistelunhalu aivan kuin jäyti Ida Elisabetia -- olisipa\nhän vain saanut oikein antautua avoimeen kamppailuun kaikkea sitä\nvastaan, joka teki hänen päivänsä niin turvattomiksi! Hän ei voinut\nmuuta kuin hoitaa kauppansa, kotinsa, lapsensa, kanansa. Hän koetti\npitää ajasta vaarin, nyt kun kaupankäynti oli niin hiljaista, sai\nneulotuksi kevättäkin Sølville Aslaugin vanhasta kävelypuvusta ja uusia\nsinipaitoja Fritiofille. Ja koetti tyytyä kohtaloonsa -- siinä kaikki,\nmitä hän saattoi tehdä. Lohduttautua sillä, että monen oli vieläkin\nvaikeampaa. Syvällä hänen sisimmässään jomotti pelko niinkuin mikäkin\nhammassärky: hänen elämänsä saattoi tulla vieläkin vaikeammaksi, hän\najatteli kaikkia eräytyviä velkoja, joita hänen täytyisi edes lyhentää,\nsaadakseen uusia tavaroita kevääksi. Monella oli vieläkin vaikeampaa,\nja he nähtävästi alistuivat, taikka sitten he tulivat katkeriksi ja\nuhmailivat ja vaativat, että jonkun oli heitä autettava taikka että\nmaailmanmeno oli muutettava, sillä he uskoivat, että heille silloin\ntulisi helpompaa. Mutta hän aavisteli epämääräisesti, ettei noilla\nollut hänen ylpeätä mieltään ja hänen lannistumatonta tahtoaan tulla\nyksin toimeen, neuvottelematta kenenkään kanssa mistään. Tai ehkäpä\njotakin oli taittunut heissä. Mutta jos hän antaisi taittaa itsensä,\nolisi parempi että he kaikki tyynni kuolisivat.\n\nSen vuoksi oli hänestä jollain tavoin huojentavaa ja tyydyttävää,\nkaikesta huolimatta, kun hän sai Fritiofin autonoston järjestetyksi.\nHän meni Eriksonin luo, joka omisti Fordin, ja sanoi ilman muuta, ettei\nhän voinut sitä maksaa -- ei äyriäkään. Silloin mies peruutti kaupan.\n\nFritiof tuli kotiin. Hän koetti tekeytyä hyvin nenäkkääksi, aivan\nkuin rehenteli ja räpisteli siipiään. Hänen äänensä saattoi helposti\npettää ja käydä kimeän korkeaksi ja ohueksi; se tuntui aina niin\nmerkilliseltä, juuri siksi, että hän oli kookas ja harteva. Hän saattoi\nnäyttää oikein miehiseltä mieheltä istuessaan vaiti, kun ei pannut\nmerkille hänen ilmeitään.\n\n\"Mutta kuulehan nyt, Ida Elisabet! Voithan käsittää, etten koskaan\ntarkoittanut, että sinä _maksaisit_ mitään -- olisit vain kirjoittanut\nnimesi, niin minä olisin nostanut rahat pankista, senhän ymmärrät, ja\nhoitanut koko asian --\"\n\nIda Elisabet antoi ompelukoneen lentää hyrrätä koko pitkän sauman\nloppuun, ennen kuin vastasi, tyynesti ja ystävällisesti.\n\n\"Sinun pitäisi käsittää, etten _minä_ voi mennä kirjoittamaan nimeäni\nkenenkään papereihin.\"\n\n\"Voit kyllä, pankki on valmis hyväksymään. Ja tiedäthän, että silloin\nsaan Sommervoldinkin kirjoittamaan, hän ei kieltäydy, jos sinä olet\ntoisena.\"\n\n\"Älä höpsi\", vastasi vaimo kärsivällisesti ja asetti kankaan jälleen\nompelukoneeseen.\n\n\"Anteeksi, Ida Elisabet, nyt tuntuu minusta tosiaankin siltä, että sinä\nhöpsit. En käsitä, että voit olla niin järjetön. Asiastahan olisi ollut\nsinullekin ilmeistä hyötyä, minusta sinun pitäisi se käsittää, kun\nminäkin löisin pystyyn jotain, joka tuottaisi minulle suuret tulot --\"\n\n\"Viisi kuusi kruunua viikossa, jos sinun kävisi niin hyvin, että\nsaisit ajoa.\" Ida Elisabet ponnahti seisomaan. Keittiössä kiehui\njotain yli. Ohimennessään hän silitti Fritiofin tukkaa, harmittavan\nhyväntahtoisesti: \"Tiedätkö kuinka paljon pelkästään korjaukset\ntulisivat maksamaan, ja verot ja kaikki --\".\n\nFritiof tuli hänen perässään; Ida Elisabet seisoi ja kalisteli\nliedenrenkaita.\n\n\"Uh, Ida Elisabet, sinä olet aina niin tarpeettoman arka. Rakas lapsi\n-- meidänhän on tähänkin asti käynyt hyvin -- eihän meiltä vielä\nkoskaan ole mitään _puuttunut_ --\"\n\nIda Elisabet ei vastannut. Fritiof jatkoi toisen vaitiolon innostamana:\n\n\"Muistatko viime joulua -- silloinhan sinä olit ihan suunniltasi --\net voinut käsittää, mistä saisit rahaa Kalle-pojun parantamiseksi\nja kaikkeen muuhun? Eivätkö ne silloin tulleet kauppaseurasta ja\npyytäneet, että väliaikaisesti hoitaisin Arnen tointa, niin että\nsaatoin antaa sinulle rahat matkaan ja kaikkeen siihen -- muistatko?\"\n\nSehän oli kyllä totta. Fritiof oli tuonut hänelle kuusitoista kruunua,\njotka oli itse ansainnut, ja saattoi itse maksaa ne kumisaappaansa,\njoista he jo kauan olivat puhuneet. Hän oli ollut niin ylpeä ja\nonnellinen -- ja Ida Elisabetista oli tuntunut, että hänen täytyi\nrohkaista miestään ja olla iloisesti yllättynyt. Nähtävästi hän sai nyt\nkestää seuraukset.\n\n\"Eikö niin? Tiedätkö, Ida Elisabet, minusta tuntuu todellakin, että\nvoisit osoittaa hieman luottamusta miehellesi. Voisit todellakin\nosoittaa minulle hieman luottamusta --\"\n\n\"Kuulehan, Fritiof. Luottamusta olen mielestäni todellakin sinulle\nosoittanut. Mutta kohtuus kaikessa, eikö niin?\" Ida Elisabet hymyili\nhiukan. Fritiof tuli hänen luokseen ja tahtoi hyväillä. Lempeästi hän\nsysäsi miehen luotaan:\n\n\"Fritiof, mene nyt sisään. Sinä olet tiellä täällä keittiössä.\"\n\n\"Olen ihan varma, että Sølvi tuntee itsensä hyvin pettyneeksi! Niin\nriemuissaan kun hän oli isän omasta autostaan, kuten hän sanoi! Minäkin\nolin niin iloinnut siitä, että saisin viedä teidät huvimatkoille\nkesällä! Kotiin vanhusten luo -- ja ylös Breistøliin saakka. Tiedätkö,\nettä autolla voi nykyisin ajaa miltei Breistøliin saakka? Ajatteles\nsitä, Ida Elisabet! Sinä et ole ollut siellä vuosikausiin. Eikö sinusta\nolisi vallan vietävän hauskaa päästä kerran taas Breistøliin?\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään. -- Korkealla ja kaukana, laajalla\nylängöllä, muutamia pieniä paimenmajoja vuolaan, kirkkaan, pienen puron\nkahden puolen. Sieltä oli puolen tunnin jalkamatka heidän majalleen\nSvartdals-tunturin harjalle. Sieltä kimmelsi silmään vuono, äärettömän\nsyvällä alhaalla, ja selkeällä ilmalla avomerikin, mutta toisella\npuolen oli vain harmaata tunturimaisemaa ja takana sinisiintävät huiput\nja kauimpana välkkyvä jäätikkö. Hän ei edes tietänyt, olisiko hänestä\nhauskaa päästä sinne vielä. Taikka jos hänestä oli parempi, että kaikki\njäisi silleen -- erinäiset muistot vuosien takaa, jotka olivat niin\näärettömän kaukaiset, miltei epätodelliset, niin tuntui hänestä nyt,\nhäipyneet menneisyyden ja huolettoman ilon siniusmaan.\n\nKesti jonkin aikaa, ennen kuin Fritiof taipui. Ida Elisabet ei voinut\nsille mitään, että hänen kävi miestään hiukan sääli -- jos vain olisi\nollut jotenkuten mahdollista, olisi hän miltei suonut miehelleen tuon\nleikkikalun, johon hän niin sydämestään oli kiintynyt, ressu --\n\nFritiof koetti painostaa -- eikö hän saattaisi lainata niitä rahoja,\njoita lapsilla oli pankkikirjoissaan? Sehän olisi vain rahansijoitusta,\nhän maksaisi kyllä kaiken takaisin, korot ja korkoa korolle. Sølvi\noli saanut sadan kruunun pankkikirjan kummilahjana Mathilde-tädiltä;\nIda Elisabet oli itse lisännyt jonkun kruunun silloin tällöin, ja\npannut Kalle-pojunkin nimelle muutamia kruunuja. Sitä paitsi oli myös\ntohtori Sommervold pannut jotain pankkiin Carlille, pojan ensimmäisenä\nsyntymäpäivänä, mutta Ida Elisabet ei tietänyt paljonko, sillä tohtori\noli pitänyt hallussaan pankkikirjan --.\n\n\"Se ei tule kysymykseenkään. Lasten rahoihin ei saa koskea.\"\n\nMutta sittenkin hänen kävi sääli Fritiofia. Ja maaliskuussa, kun mies\nsai hiukan pikkuajoa laatikkotehtaalta, alkoi Fritiof puhua käytetystä\npolkupyörästä, joka maksaisi kolmekymmentä kruunua.\n\nSinä aamupäivänä oli Ida Elisabet myynyt neljä golfjakkua, yhdessä\nerässä -- ne tulivat kauaksi Svartdaleniin asti; täällä laaksossa oli\nollut suuret hautajaiset, ja paljon saattoväkeä oli tullut matkojen\ntakaa. Ja opettajan naimisissa oleva tytär oli lähettänyt hänelle\nneljäkymmentä seitsemän kruunua, jotka hän oli ollut velkaa suvesta\nsaakka, ollessaan kotona käymässä. Niin että Ida Elisabet myöntyi,\nehkäpä saattoi olla hyödyllistä, että mies ostaisi polkupyörän.\n\n\"Sinusta siis minun pitäisi ostaa se?\" kysyi Fritiof innokkaasti. Ida\nElisabet naurahti. Aina kun mies huomasi, ettei hän vastustanut hänen\nehdotuksiaan, hän rupesi pohtimaan asiaa ihan loputtomiin, oikein\nhekumoiden, saadakseen toisen kannatusta.\n\n\"Ja sitä paitsi\", sanoi Fritiof, \"se on tavattoman hyödyllinen, kun\nminä käyn perimässä sinulle tulevia tavaroita laivalta ja mistä vain --\nne voidaan panna tavaratelineelle --\"\n\nIda Elisabet ei voinut olla hymyilemättä. Sillalle oli viiden minuutin\nmatka. \"Niin, itsehän sen tiedät\", sanoi hän vakavasti. Hänet\nvaltasi jälleen sama hiljainen ihmettely aina huomatessaan, että hän\ntodellakin piti Fritiofista, kaikesta huolimatta -- taikka ainakin,\ntunsi eräänlaista syvälle juurtunutta hellyyttä häntä kohtaan. Fritiof\nraukka, hän yritti niin kauheasti ja ponnisteli voimainsa mukaan\nollakseen hauska ihmisten parissa, mutta hän ei aavistanutkaan milloin\nsanoi jotain koomillista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten seurasi muutamia viikkoja säteilevää kevätsäätä. Fritiof\najaa huristi päivät pitkät vanhalla rukillaan, aina Sølvi mukana,\nistumassa hänen takanaan. He toivat kotiin kimpuittain kevätesikkoja ja\npajunkissoja, joita oli kaikkialla huoneissa ja joista varisi keltaista\npölyä ja joihin kasvoi hopeanharmaita pikkulehtiä, niin ettei Ida\nElisabet hennonut heittää niitä pois.\n\nHänen parhaat hetkensä olivat varhaiset aamutunnit. Hän nousi silloin\nkuin Kalle-poju heräsi, puki pojan ylle ja otti tämän mukaansa ulos.\nHän oli kyllä uupunut, mutta väsymys meni ohi siinä samassa, kun hän\npääsi ulkoilmaan, joka oli vielä kylmää, kostean rantaliejun ja raa'an,\nkäännetyn puutarhamullan kyllästämää. Kun siihen joutui, tuntui miltei,\nkuin olisi kahlannut kylmään veteen, ja Ida Elisabet tunsi sydämessään\npistävää ikävää, muistaessaan kesäpäiviä aikoja sitten, auringonkultaa\nvuonon pinnalla ja lehtipensaitten tiheää viidakkoa lahden rantamilla,\nmissä hän oli riisuutunut, tuntien ihollaan tuulenhenkäyksen ja\nauringonlämmön. Ah, ja sitten kahlata veteen, nähdä miten pikkulaineet\nliplattelivat hiekkapohjaa vasten ja miten niiden väreily heijastui\npitkin vartaloa -- kunnes vesi kävi niin syväksi, että hän saattoi\nuida ja tuntea sen virtailevan raikkaasti ja pehmeästi ympärillään.\nHänen jäsenensä näyttivät vedessä niin hullunkurisilta, lyhentyneiltä\nja vihreänkajasteisilta. -- Uh, tänäkään kesänä hän ei saisi uida.\nMutta täällä vuonopahasessa ei ollut mitään paikkaa, jossa hän varmasti\nvoisi olla häiriintymättä. Hän muisti miten he kerran olivat tehneet\nhuvimatkan Ervikeniin sinä kesänä, jolloin hän odotti Kalle-pojua.\nAnoppi viserteli tyttömäisen valoisasti: mutta armahin Lisken, ethän\ntoki voi sanoa että ujostelet _sitä_, sehän on luonnollinen asia\nnaimisissa olevalle --. Else ja Merete olivat mukana hekin; he olivat\nsiinä pahimmassa iässä --.\n\nVarovaisesti Ida Elisabet sekoitti lannan maahan monivuotisten kasvien\nympärille; ne kasvoivat niin että teki hyvää nähdä. Hän poimi pois\nkaiken lakastuneen kultaesikkojen taimista. Sellaista työtä ei hän\nvoinut uskoa Fritiofille, mutta tämä saisi kääntää keittiöpuutarhan\nmaat jonakin lähipäivänä, niin että hän voisi ne viimeistellä ja\nkylvää. Hän pyyhki kätensä karkeaan esiliinaan ja siivosi Kalle-pojun\nnenän, jäi seisomaan hetkiseksi ja suoristi selkänsä, katsellen\npojuaan, joka juoksi tavanmukaiselle paikalleen aidan viereen.\nLähiahteessa kuljeskeli lampaita. Pojukin oli niin ihastunut hänen\nkanoihinsa. Kun poika hiukan kasvaisi, saattaisivat kaniinit olla\nhauskoja. Ne olivat olleet hyvät olemassa ja hyödyksi aikoinaan, mutta\nIda Elisabetin itsensä täytyi alituisesti käydä katsomassa, ettei\nFritiof vain unohtaisi pitää huolta niistä --. Ei, ainakaan tänä vuonna\nei Ida Elisabet voisi ottaa kaniineja.\n\nKalle-poju ei ollut kaunis lapsi, Ida Elisabet huomasi sen itse. Pojan\npää vaikutti luonnottoman suurelta, sen vuoksi, että kaula oli niin\nohut ja valkoisen sinervä; hänhän oli kauttaaltaankin niin pieni ja\nheiveröinen ikäisekseen. Mutta otsa oli niin suuri ja ulkonevan kupera,\n\"oikea papinkallo\", kuten rouva Esbjønsen sanoi; hänenkin mielestään\nolivat Kalle-pojun silmät niin älykkäät. Ne olivat suuret ja tummat,\npohjalta sinervät -- kauniit, äidin mielestä. Mutta suu, se oli vallan\nsuloinen, pieni ja hienokseltaan ruusunpunainen -- muutenhan eivät\nkasvot olleet lainkaan sievät, pienet ja kokoonpuristuneet valtavan\notsan alla, eikä nenästä ollut paljonkaan tietoa.\n\nVoi, hänen pikkuista pojuaan! Pelonhäivähdys, jonka hän ei sallinut\npukeutua ajatukseksi, täytti hänen mielensä, kun hän silmäili poikaa.\nNyt paistoi aurinko ylemmille kukkuloille. Lumihuippuinen Yridalsnipan\npiirtyi terävänä ja kultaisena ilmaa vasten. Täällä laaksoissa lepäsi\nvarjo sinisenä ja koleana pienten, sillan ympäri ryhmittyneiden talojen\nja vuonon kalpean vedenpinnan yllä. Aamun hiljaisuudessa kuului\nvirrankohina niin selvästi, ja moottoriveneen jyskytys ulkona\nulapalla --.\n\nMutta koko taivas tunturien yläpuolella oli jo tulvillaan\nauringonvaloa, ja pienet ajelevat pilvet, jotka olivat ihan kultaiset\nvähän aikaa sitten, olivat muuttuneet päivänvalkeiksi, ja sini\nkirkastui joka hetki. Nyt hän kuuli, että Sølvi oli hereillä, tyttö\nnauroi kuollakseen, ja Fritiof laulaa hörisi jotain säveltä -- hän kai\nmakasi ja leikitteli lapsen kanssa. Parasta oli kai mennä sisään ja\nsaada heidät nousemaan ja valmistaa jotain aamiaista.\n\nKalle-pojuhan oli oppinut niin myöhään kävelemäänkin. Ja mikäli hän\nmuisti oli hän silloin ottanut selkoa lapsista, jotka eivät juuri\npuhuneet ennen kuin olivat täyttäneet kolme vuotta. -- Toiselta puolen\npoika vaikutti oikein kehittyneeltä. Ida Elisabet leikkasi väliin\nväritettyjä pukukuvia vanhoista muotilehdistä, sen vuoksi että hän itse\nlapsena oli niin mielellään leikkinyt paperinukeilla. Mutta Sølvi ei\nvälittänyt niistä ollenkaan -- jos hän sattumalta otti jonkun käteensä,\nrepi hän sen kohta palasiksi. Silloin tuli Kalle-poju sisaren luo nuket\nkädessä ja osoitti, mikä vahinko oli tapahtunut, au-au, hän sanoi ja\noli murheissaan. Kalle-poju saattoi istua tuntikaupalla ja asetella\npaperinaisia ja paperilapsia seisomaan sohvanselkää vasten, ja sitten\nhän kumartui niiden puoleen ja jutteli. \"Kat-kat, te on poika, te on\ntyttö, kattot mamma.\" -- \"Hyi tinua\", sanoi hän kun ne kaatuivat ja\nputosivat. Hän ei ollut _lainkaan_ vajavainen, Ida Elisabet oli ihan\nvarma siitä. Kun hän esimerkiksi sanomalehdissä näki kuvia tutuista\nasioista, tunsi hän ne aina. Ja kun kauppaseuran seinään ilmestyi uusi\nmainoskuva, Singerin, osoitti hän naista, joka istui ompelukoneen\nääressä, heti ensimmäisenä kertana kun hän oli Ida Elisabetin kanssa\nsiellä. \"Te on äiti!\" huusi hän ihan säteillen.\n\nJa hän söi aamupuuronsa paljon paremmalla ruokahalulla, kun hän ensin\noli ollut puutarhassa Ida Elisabetin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet päätti kävellä Vallervikeniin eräänä maanantaina. Sinä\npäivänä hän saattoi vähimmin pelätä tapaavansa tuttuja kirkkomaalla, he\nolivat kaikki olleet koristamassa omaistensa hautakumpuja pyhää varten.\nSinne oli noin kolmen neljänneksen kävelymatka vanhaa tietä Standalin\nkautta, niin ettei hän voinut ottaa lapsia mukaan. Rouva Esbjørnsen\nlupasi pitää silmällä heitä ja kauppaa hänen poissa ollessaan.\n\nFritiof meni sillalle heti päivällisen jälkeen, ja Ida Elisabet pesi\nnopeasti astiat, päästäkseen pujahtamaan kotoa miehen huomaamatta.\nMuuten Fritiof tietysti tahtoisi tulla mukaan, ja silloin olisi edessä\nkäynti Fritiofin vanhempien luona.\n\nTie oli valoisa ja kuiva; lakastuneen talviruohon seasta, ojan varsilta\nnousi tuoreita ruohonkorsia ja nuorten lehtien ruusukkeita. Hänen\nkenkiensä kärjet kävivät harmaiksi pölystä -- miltei siinä samassa\nkun hän alkoi kävellä -- ja näky riemastutti häntä sydämen pohjasta:\nse tuntui niin kesäiseltä. Tie kääntyi leppämetsään ja laskeutui\nsiltaa päin, nyt eivät enää voineet nähdä häntä kotoa. Ida Elisabet\nveti syvään henkeä -- nyt hän saisi olla yksinään kokonaisen pitkän\niltapäivän, iltaan asti.\n\nHän näki ja aisti kaiken ympärillään, kävellessään -- niinkuin\nainakin ensimmäisenä päivänä, kun on palannut takaisin sinne, jossa\nusein ennen on viettänyt loma-aikoja. Kaikki on juuri niin kuin on\nmuistanutkin, vain paljon kauniimpaa. Keskipäivän auringonpaisteessa\nkiilsivät leppien rungot kuin hopea, ja paljaiden latvojen takaa\nkimmelsi meri valkoisena. Leppä oli miltei kukkinut loppuun; terttujen\nruskea harsokudos oli tummunut ja aivan kuin kutistunut; siitepöly oli\nkarissut maahan, niin että kaikki pikkulammikot olivat kuin likaisen\nkellervän kalvon peittämät. Runkojen ympärillä loisteli leinikkö. Sen\nvihreät lehdet olivat mehevät, ja keltaiset kukkastähdet kiiltävät\nkuin voi. Lehmä tunkeutui esiin viidasta ja kurkotti päätään säleaidan\nyli. Ida Elisabetin täytyi mennä sen luokse ja taputtaa sitä. Raukka,\nse oli niin takkuinen ja likainen, selkä kuin veitsenterä ja lanteet\ntörröttivät kuin lautaset. Pari lintua sinkosi poikki tien, kirkuen\nterävästi ja kutsuen toisiaan. Sitten ne häipyivät puitten taakse. --\nNiin, Jumalan kiitos että oli kevät.\n\nToisella puolen jokea kasvoi ylivuotista havumetsää kukkulan\nrinteillä. Täällä oli kanerva tummaa, elotonta, mutta mäen päällä\npursui vesi mättäiden välissä, ja sammal paisui vihreänä ja raikkaana.\nVaistomaisesti hän kiirehti vauhtiaan, sillä tie kulki täällä pitkät\nmatkat varjossa. Mutta kun hän oli päässyt harjun yli ja ulos metsästä,\nviivytti hän askeleitaan. Silmät puoliummessa ja kasvot suoraan\naurinkoon kääntyneinä hän kulki hyvin hitaasti ja antoi auringon\nhellittää koko voimallaan.\n\nPitkä kapea Standalin lahti oli hänen edessään, taivaansinisenä ja\npäilyvänä; siellä täällä kulki valoisia vihurinkareita. Mäki oli aivan\nvaaleanvihreä kivien ja kantojen ympärillä. Siellä täällä oli pihlajia,\njoiden latvat olivat aivan pyöreät -- kaikista pensaista ja puista\nnäki, että ihmiset olivat niitä lehtineet, he olivat kai tehneet sitä\njo vuosisatoja. Lehtisilmut olivat jo suuret. Ida Elisabet taittoi\nerään, pihlajan oksan. Puhkeamassa olevat lehdet olivat kuin pieniä\nvaaleanvihreitä kynsiä, jotka törröttivät esiin. Vesi valui pitkin\npolkua hänen kulkiessaan.\n\nStandalin talot olivat järven toisella puolen. Ylä-Standalin\npäärakennus oli aika suuri, okrankeltainen, kuistikot molemmissa\nkerroksissa. Hän ei ollut käynyt talossa sen jälkeen, kun tuo uusi\nrakennus oli valmistunut. Mutta Johanin ja Kristinen asumus, joka\nsijaitsi kapealla kaistaleella jyrkän vuorenkupeen ja järven välissä,\noli aivan samanlainen kuin ennen, jolloin hän oli saanut seurata isää\ntänne. Rakennukset pieniä ja harmaita, turvekattoisia, kiviaitaukset\nnäyttivät korkeammilta sen johdosta, että päälle oli heitetty\nirtihakattuja pensaita, ja ne olivat kuivuneita ja punervia, niin että\nkaikki näytti ränsistyneeltä. Fritiof kertoi, että Johan Standal oli\nkäynyt aivan sokeaksi, hänen silmäänsä oli lentänyt jokin lastu viime\ntalvena, hänen hakatessaan puita. Uh, siitä oli siis jo toista vuotta,\nja hän oli aina ajatellut käydä tervehtimässä heitä, mutta sitten oli\nhänestä tuntunut, ettei hän voisi tulla tyhjin käsin. Johan ja Kristine\nolivat aina olleet niin hyviä hänelle.\n\nTultuaan järven rantaan hän istuutui ja katseli sinnepäin. Pörreä\nmehiläinen lentää surisi aivan hänen jaloissaan -- koetti jäädä\nriippumaan pienen pieneen harmaanvalkoiseen äitipuolen kukkaan.\nSitten se päästi otteensa, ja lensi suristen tiehensä. Ida Elisabet\nkatseli sen menoa. Hänen takanaan oli louhikkoinen kallioseinämä,\nkivilohkareiden välissä kasvoi pari pähkinäpensasta. Pitkät keltaiset\nkukkatertut riippuivat oksilta.\n\nYhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että koulussa oli kerran tunnilla\njaettu pajunoksia -- silloin kun hän kävi keskikoulua. Neiti selitti\nettä toiset kukat olivat suvullisia, toiset suvuttomia. Pienissä\npyöreissä nupuissa oli ylimpänä kolme hienonhienoa purppuranpunaista\nhaituvaa: heteet pudottavat siitepölyään emiin, ja niin on kaikkialla\nluonnossa, ihmisiä myöten. -- Punainen veri valahti äkkiä Ida\nElisabetin kasvoihin -- millaista pötyä! Heteitä ja emiä, mehiläisiä ja\nhunajakätköjä; lintuja, jotka auttavat toisiaan rakentamaan pesää ja\nsyöttämään poikasia; lehmiä ja vasikoita ja suloisia pikkuvarsoja. Mitä\nihmettä oli kaikella tällä ja ihmisillä yhteistä! Hänestä se tuntui\nihan pahalta. Kevätpäivän kirkkaus, mullan tuoksu ja kaikki, mikä iti\nja kasvoi hänen ympärillään, vesi, joka tippui pitkin kallion kuvetta\nhänen takanaan -- kokonainen maailma erotti hänet itsensä kaikesta\ntuosta, joka kasvoi ja eli, tunteettomana ja ihanana. Se muuttuisi\nkauniista vielä kauniimmaksi, vaaleat hiirenkorvat tulisivat mehevän\ntummaksi lehtiverkoksi, ruoho kasvaisi korkeaksi kukkasnurmeksi, joka\nvihdoin leikattaisiin tuoksuvaksi heinäksi. Pienet harmaat multasarat\nkivilouhikkojen välissä kasvaisivat naurista ja perunaa, niin että\nmulta peittyisi reheviin lehtiin. Mitä kaikella sillä on yhteistä\nihmisten kanssa, joita uhma pakottaa sylikkäin, sen vuoksi että he ovat\nonnettomia ja kaipaavat hyväilyjä ja luulevat että he voivat oikein\npusertua toinen toiseensa kiinni -- jäljestäpäin hävetäkseen omaa\nlapsellisuuttaan. Ihminen huomaa pettyneensä toisen suhteen, mutta minä\nitse olen tuo pettynyt ja siis --. Ei kai toinenkaan ole muuta kuin\nihmisraukka, häntä ei voi kohdella julmasti, kun minä tiedän ettei\n_hän_ saata ymmärtää, miltä tuntuu olla minä, ja sen vuoksi on minun\nmahdotonta nostaa kättä itsepuolustukseksi.\n\nEläimet -- ne eivät tiedä, mitä tuska lapsien takia on. Ne pelkäävät\nsilloin kun vaara on uhkaamassa suoraan edessä. Mutta ne eivät tiedä\nmitä sellainen tuska on, kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin ja kun\ntäytyy ajatella lapsia.\n\nUh, millaista neitomaista haihattelua, että muka lasten täytyy saada\navoimesti ja rehellisesti tietää kaikki, niin etteivät he luulottele\nrumia ja usko että se on jotenkin salaperäistä ja alentavaa. Heteitä ja\nemiä, siitepölyä, jota hyönteiset kuljettavat ja jota tuuli kuljettaa,\nlampaita ja pieniä valkoisia karitsoita, mamma ja pappa seisomassa\nkäsikkäin ja katselemassa nukkuvaa pikkuveikkoa. -- Onko maailmassa\nmitään niin ihanaa kuin pieni lapsi, sanoi Fritiofin äiti ja tarttui\nFritiofin isän käteen. Ida Elisabetista oli aina tuntunut, että he\naivan kuin leikkivät isää ja äitiä. Fritiofin äiti oli pahimpia\npuhumaan kaikesta, mikä oli luonnollista ja puhdasta ja ihanaa. Ja\nsiinä ei ollut mitään mystillistä, muuta kuin siis tuollaista pyhää\nmystiikkaa. Huh sellaisia kuin rouva Søndeled tai Mathilde Baur --\nmutta he kuuluivatkin Jumalan kiitos aikakauteen, joka onneksi oli\nohi, jolloin naisten mielestä luonnollinen yhdyselämä oli jollain\ntavoin likaista; he olivat niin hirvittävän täynnä luonnottomuutta ja\nteeskentelyä.\n\nTai ehkä oli niin, että Mathilde-täti ja rouva Søndeled teeskentelivät\nvähemmän kuin toiset. He tiesivät varmasti enemmän kuin Borghild\nBraatø eivätkä ainakaan olleet niin teeskenteleviä, etteivät olleet\ntietävinään mitä tiesivät.\n\nVarjot olivat jo syvät kuin iltapäivällä ja auringonvalo kultaista,\nlämmintä ja aivan kuin väräjävää, hänen ehtiessään kirkkomaalle.\nKevyt viri nostatti säteileviä pikkulaineita vuonon pinnalle. Heidän\nhautapaikkansa oli melkein siinä, missä kirkkomaan aita taittui rantaan\npäin; maaperä oli täällä kellervä ja hiekkainen ja pehmeä kulkea.\n\nKivet, jotka olivat reunustaneet hautakumpua, olivat irtautuneet\ntoisistaan ja patsasta oli liikutettu, niin että se oli kallellaan\nuutta hautaa päin. Mutta hänelle oli sanottu, että sitä oli turha\nkorjata, ennen kuin äidin hauta oli vähän painunut. Kun äidin nimi oli\nhakattu patsaaseen, siirrettäisiin se hautapaikan keskelle. Sitten Ida\nElisabet istuttaisi ruusupensaan, samanlaisen kuin isän haudalla jo\noli, toisellekin puolelle.\n\nHän pani poimimansa kevätkukat äitinsä haudalle ja peitti laakealla\nkivellä varret, niin etteivät ne lentäisi tuulen mukana.\n\nEnt. laivan-kuljettaja Carl Ferdinand Andst. Isä oli itse määrännyt\nsanamuodon. Ei laivanvarustaja eikä mitään muutakaan.\n\nIda Elisabet oli rakastanut isäänsä -- sehän juuri oli ollut kaikista\npahinta, että itse asiassa hän rakasti isäänsä, vaikkakin hän kaikin\ntavoin oli taistellut tunnettaan vastaan. Sillä isä saattoi olla niin\npaha -- niin, mitenkä vastenmielinen hän olikaan, kun hän oli päissään\nja säälitteli itseään ja syytti kaikkia, jotka hänen mielestään olivat\npettäneet hänet, ja kertoi mitä rumimpia juttuja ihmisistä, jotka\nolivat olleet hänen ystäviään. Ida Elisabet oli hävennyt kuin koira,\nettä isä oli muuttunut sellaiseksi -- tuntui miltei keventävältä, kun\nisä oli vallan sekaisin ja mylvi ja raivosi ja karkasi äidin ja hänen\nkimppuunsa. Ja mitä kaikkea isä saattoikaan sanoa hänelle, jos hän\njoskus tuli myöhään kotiin ja isä oli juovuksissa -- ja isähän oli\nmiltei aina juovuksissa. Oliko niin merkillistä että hän, Ida Elisabet,\nloppujen lopuksi oli tehnyt sen.\n\nJa kuitenkin hän tiesi, että kaikki oli totta, jokainen sana, jonka isä\nraivostuneena oli hänelle heittänyt -- silloin -- että hän oli ainoa,\njohon isä sentään oli luottanut tässä maailmassa, viimeinen kaikesta\nsiitä puhtaasta ja kauniista, jota hän kuitenkin oli kunnioittanut ja\nrakastanut. Sillä hän oli todellakin osannut kunnioittaa ja rakastaa\npuhtautta ja kauneutta, vaikkakaan se ei voinut estää häntä tahraamasta\nitseään, kunnes hänestä ei juuri ollut jäljellä muuta kuin jotain\ninhottavan sienimäistä ja muodotonta. Isä ei ollut jaksanut tehdä\nmitään suojellakseen tytärtään, hän oli tehnyt kaikkensa ajaakseen\ntyttären turmioon -- sellaista oli ollut isän tapa rakastaa. Mutta\nIda Elisabet tiesi, että isä oli rakastanut häntä -- hirveän paljon.\nSisimmässään hän tiesi, ettei äiti ollut liioitellut -- ei ainakaan\npaljon -- sanoessaan, että _se_ oli ollut isälle kuolemaksi. Siitä\nillasta, jolloin isä oli saattanut hänet Kristianian junalle, oli isä\nalkanut kuolla.\n\nJa ihmeellistä oli -- juuri isän vuoksi ei hän saanut pettää, niin\nhänestä tuntui. Sen vuoksi että isä oli pettänyt hänet, vaikkakin isä\noli häntä rakastanut, ei hän saisi ketään pettää -- ei edes niitä,\njoita hän ei rakastanut, joista hän ei pitänyt. Oli aivan kuin hän\nolisi saanut perinnön -- oli kuin isä ei olisi kyennyt pääsemään erään\nesteen yli, ja sen vuoksi oli hänen puolestaan yritettävä.\n\nKun Ida Elisabet ajatteli äitiään, johtui hänen mieleensä aina eräs\nsäe, jonka he olivat oppineet laulutunnilla koulussa:\n\n    Laine, jonka sini aina\n    kuultava ja kirkas on,\n    Säihkys on vain taivaan laina,\n    itse olet loistoton,\n    Taivas ei, vain kuva taivaan --\n\n-- enempää hän ei muistanut. Mutta 'taivas ei, vain kuva taivaan' --\nne sanat hän sovelsi aina kotiinsa, sellaisena kuin se oli ollut ennen\nmaailmassa, ennen sotaa, jolloin isä kuljetti \"Frostdalseggeniä\" -- ja\nkun isä oli kotona, oli kuin hänestä olisi säteillyt. Isä oli aivan\nsen näköinen, jollaiseksi hän oli kuvitellut Olav Tryggvasonin -- ja\näiti aivan kuin heijasti isän elämäniloa, ja äidin ihastus isään oli\nkuin isän ihastuksen heijastusta, sen hän oli myöhemmin ymmärtänyt.\nPohjimmaltaan isä oli kai tarkoittanut täyttä totta, vaikkakin\nse kuulosti leikiltä, valittaessaan että hän sattui olemaan niin\nsilmittömän ja niin toivottoman rakastunut omaan vaimoonsa. \"Niin,\nkyllähän sinä rakastat minua, tiedän sen -- hiukan, niin kauan kuin\nminä olen sinulla. Mutta jos _jäisin_ pois, olisin sinulle, niinkuin en\nkoskaan olisi ollut olemassa, kunhan vain ensin olisit totuttautunut\najatukseen, etten koskaan palaa. Enintään muistaisit avioliittoamme\nkuin unta -- ehkäpä kaunista unta.\" \"Mutta Carl\", vastusteli äiti, ja\nhänen valoisille kasvoilleen häivähti aivan kuin pelästyksen varjo.\n\"Mitenkä voit sanoa niin! Minähän rakastan sinua niin --\". \"Oh,\nrakastat -- sinä et ollenkaan tiedä mitä rakkaus on, pikkuinen --\"\n\nSitten sotavuosina, jolloin isä joutui keskelle koko mylläkkää,\nlaivoja ja koskia ja kaivoksia ja metsää sisämaassa, oli isä kyllä\njoutunut tekemisiin kaikenlaisten naisten kanssa, Ida Elisabet tiesi\nsen. Avioerosta oli puhuttu ainakin pariin otteeseen. Jollain tavoin\noli Ida Elisabetista tuntunut, että isän rakkausjutut aina olivat\nonnettomia -- juuri sellainen oli isän mieleen, kun hänen naisensa\npanivat toimeen suuria kohtauksia ja isä oikein sai rakastaa heitä\ntuskassa ja kärsimyksessä. Entisinä aikoina, jolloin kaikki kotona\noli vain aurinkoa ja onnea, oli isä rakastanut sentimentaalisia\nlauluja ja sellaisia kirjoja, jotka panivat kyynelet valumaan hänen\nposkilleen. Hän oli silloin ollut onnellinen ihminen. Ida Elisabet\ntunsi sen, äärettömän väkevä ja terve, niin että hän kesti vaikka\nmitä, ja kuulemma myös harvinaisen taitava merimies -- hänelle oli\nkai ollut pettymys, että äiti oli sellainen, väritön kuin vesi, jossa\nmikään vaikutus ei jäänyt pysyväiseksi. Sitten hän pettyi uudelleen,\ntuli kaihomieliseksi pettymyksestä ja nautti siitäkin. Niin kauan kuin\nei kukaan saattanut riistää häneltä tunnetta, että hän kuitenkin oli\nonnenpoika. Kun maa sitten alkoi pettää hänen allaan ja jokainen hänen\nyrityksensä päästä uudelleen jaloilleen vain vei uusiin tappioihin,\nhän aivan kuin hajosi liitoksistaan, niin kuin oikein kypsä ja mehevä\nhedelmä mätänee, kun sitä kolhaistaan.\n\nHänen äitinsä oli syntyisin Siveking, ja Ida Elisabetista oli aina\ntuntunut, että tuon nimen kaiku oli ihmeellisen lumoava. Äidinisä\noli kelloseppä, mutta tämän isä taas oli ollut taidemaalari, joka\nkeksittiin v. 1914. Kuvat, joita hän oli lahjoitellut sukulaisille ja\nystäville tai myynyt puolen taalarin hintaan, puhdistettiin pölystä ja\nasetettiin näytteille, ja hänestä kirjoitettiin kirja. Ne kaksi suurta\nsognefjordilaista näköalaa, joiden edessä Ida Elisabet niin kernaasti\noli istunut ja haaveillut käydessään tervehtimässä isoäiti Sivekingiä\ntämän asuessa laitoksessa ja jotka sittemmin riippuivat hänen ja\nConnien ullakkokamarissa, puhdistettiin ja saivat uudet kehykset\nvanhojen vihreäkultaisten asemesta, joihin koristukseksi oli naulattu\nkuusenkäpyjä, Myrskypilviä esittävä taulu tuli Kansallismuseoon;\ntoinen sai kunniasijan Holstenborgin musiikkihuoneessa, ja konkurssin\njälkeen osti sen eräs ruotsalainen keräilijä. Mutta jo aikoja ennen,\nkuin isoisä Siveking oli keksitty, oli hänen isänsä usein sanonut,\nettä jumaliste, hänen mielestään olivat vanhuksen tekeleet paljoa\nkauniimpia kuin monet niistä maalauksista, joita ihmiset ostivat\nkalliilla hinnalla taidenäyttelyistä. Ja nähdessään Ida Elisabetin\npiirustukset hän nauroi ja sanoi, että tyttö ehkä saattoi kehittyä\nsiinä taidossa -- ehkäpä hän oli perinyt vanhan Sivekingin lahjat.\nKun Siveking nousi maineeseen, oli hän kyllä hyvin ylpeä siitä, että\naina oli ymmärtänyt, mitenkä hienoja vanhuksen työt olivat, ja nyt ei\nvoinut olla puhettakaan muusta, kuin että Ida Elisabet saisi kehittää\nlahjojaan. Mutta silloin oli jo tytöllä halua johonkin muuhun -- hän\nei oikein itsekään tietänyt mihinkä, kutomaan tai metallityöhön tai\nhuonekaluarkkitehdiksi. Tai ehkäpä kultasepäksi -- Kööpenhaminassa he\nolivat olleet erään kultasepän luona, joka itse oli nainen ja valmisti\nmitä ihanimpia koruja. Isä oli kohta tulta ja liekkiä -- Norjan\nensimmäinen naispuolinen kultaseppä, se ei olisi niinkään hullua!\n\nJo merenkulkija-aikanaan isä oli aina ollut niin valmis hankkimaan\nkotiin kauniita tavaroita. Ne tavarat, jotka Ida Elisabet silloin oli\nsaanut, oli hänen täytynyt myydä asuessaan Oslossa -- leikkauksin\nja helmiäissilauksella koristettu arkku santelipuusta, pari suurta\npohjoisafrikkalaista korua, ihanaa vihreää ja sinistä emaljia, johon\noli upotettu suuria veripunaisia koralleja. Ainoa, mikä hänellä\nenää oli jäljellä, oli pieni, ebenholtsista leikattu norsu, jonka\ntorahampaat olivat oikeata elfenluuta -- se oli kai ostettu Ceylonista.\nSølvi ja Kalle-poju olivat yhtä ihastuneita siihen kuin hän oli ollut;\nhän otti sen joskus hyllyltä ja antoi lasten taputtaa sitä.\n\nÄiti ainakin oli mielissään saadessaan lahjoja. Hänestä oli niin hauska\nkulkea ja asetella kalujaan ja pyyhkiä tomua niistä ja kattaa pöytä\noikein kauniisti, kun hän odotti ystävättäriään kahville. Muuten hän\nei juuri välittänyt taloudesta. Oli kai väärin luulla niin, mutta Ida\nElisabetista tuntui, että äiti helpommin toipui Hermannin kuoleman\njälkeen kuin menetettyään kotinsa ja kaikki tavaransa, joita hän oli\ntottunut pitämään ympärillään. Hän aivan kuin liukui pois lastensa\nluota, tai he liukuivat pois hänen luotaan sitä mukaa kuin tulivat\ntäysi-ikäisiksi -- ei, äiti _oli_ vetäytynyt heidän luotaan, aivan kuin\nhän olisi alkanut ujostella heitä tai niinkuin täysikasvuiset lapset\nolisivat tehneet hänet epävarmaksi. Hän oli suorastaan turvautunut\nkuolleisiin kaluihin, käsitellessään niitä.\n\nNäinä vuosina, kun heillä oli kaikkea yllin kyllin, hän oli ollut\nhirveän tuhlaavainen, -- mutta isä oli aivan kuin yllyttänyt häntä\nsiihen. Hän oli ollut kuin maailmannainen ainakin, suoraan jostain\nelokuvasta tai englantilaisesta viikkolehdestä leikattu. Mutta Ida\nElisabetista oli tuntunut, ettei äiti lähimainkaan viihtynyt yhtä\nhyvin sellaisena kuin aikaisemmin, heidän asuessaan pienessä huvilassa\nkirkkomaan luona. Hän oli kai pahoillaan siitäkin, että isä oli hänelle\nniin uskoton -- taas oli kuin hän olisi pelästynyt jostain, jota hän ei\nymmärtänyt. Sitä paitsi oli kai hänellä itselläänkin ollut jonkinlainen\nsuhde -- oli mahdotonta tietää, mitä perää kaikessa siinä oli, mitä isä\nheitti hänelle päin kasvoja ollessaan juovuksissa -- mutta äiti ei kai\nollut sellainen, että hän saattoi panna suuriakaan vastaan, jos toinen\ntahtoi kehittää suhteen sinnepäin --.\n\nViime vuosina, sen jälkeen kun he olivat kulkeutuneet tänne\nVallervikeniin, muuttui äitikin hyvin vastenmieliseksi. Varsinkin kun\nhän oli alkanut maistella, ja kun hän koetti kostaa isälle samalla\nmitalla. Oli aivan luonnonvastaista, kun äiti käytti raakoja kirosanoja\nja keksi kaikentapaisia siveettömiä juttuja, joihin muka isä ja tämän\nystävät olivat tehneet itsensä syypäiksi.\n\nJa vihdoin, kun Ida Elisabet jälleen näki hänet Mathilde-tädin luona\nSandefjordissa -- oli aivan mahdotonta uskoa, että mikään oli ollut\ntotta siitä, mitä Ida Elisabet muisti kodin viime ajoilta. Äiti ei\nollut mitään muuta kuin rovastinna Baurin sisar -- paljon nuorempi,\npaljon kauniimpi, sillä hän oli jälleen tullut niin kauniiksi, kasvot\nvaloisat vaalean tukan kehyksissä ja silmät aivan posliininsiniset;\nhän oli aina pukeutunut kuin leski. Oli kuin he molemmat olisivat\nolleet ihan erikoisessa määrin leskiä. Yksimielisiä siinä, että\navioliitto oli vaikea asia, suorastaan koettelemus, mutta kuitenkin\nhe surivat puolisoitaan. Mathilde-täti viittasi muuten siihen, että\nWenche helposti voisi mennä uusiin naimisiin, jos hän vain itse halusi.\nJa äiti puhui surullisesti \"Carlista, isästäsi\" -- kuinka isään oli\nkoskenut Hermannin kuolema ja kuinka Connien lähtö oli ollut kova isku,\nmutta Ida Elisabetin harha-askel oli siis suorastaan saattanut isän\nhautaan --. Mutta Sølviin oli äiti ollut ihan liikuttavan ihastunut.\n\nJa nyt he makasivat tässä, sekä isä että äiti. Ida Elisabet ei\nollut voinut matkustaa Sandefjordiin viime kesänä, jolloin äiti oli\nsairastunut. Kunpa he olisivat keksineet lähettää hänelle matkarahoja\n-- mutta hän oli aina uskotellut kirjeissään äidille, että heidän\ntaloudellinen tilansa oli oikein hyvä. Kun sitten arkku tuotiin tänne,\nei hän sallinut avata kantta. Äiti oli ollut kuollut jo viikon ajan,\nja oli elokuu. Ida Elisabet tahtoi muistaa äidin sellaisena kuin oli\nhänet viimeksi nähnyt, tuulisena harmaankajasteisena helmikuun aamuna,\njolloin he sanoivat hyvästi toisilleen laivankannella Sandefjordissa.\nÄidillä oli ollut pieni musta hattu, ja hänen takkinsa musta\nnahkakaulus oli auki napista. Ei ollut niin valoisaa, että Ida Elisabet\nolisi selvästi nähnyt äidin kasvoja, mutta äidin poski oli ollut niin\ntyttömäisen pehmeä ja raikas, kun hän oli kumartunut suutelemaan\ntytärtään, ja ääni niin vieno ja arka: \"Muistakin pitää hyvää huolta\nitsestäsi, lapsi kulta, ja pienokaisesta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessaan haudoilta hän törmäsi suoraan tohtoria vastaan.\n\n\"Kas vain -- oletko täällä, Ida-muori!\"\n\n\"Olen, mutta älä vain kerro kenellekään! En ole ehtinyt käydä\nVettehaugenissa, ja minun on vähitellen oltava taas kotona.\"\n\n\"Aiotko kävellä koko matkan takaisin Berfjordiin?\"\n\n\"Tässä ihanassa ilmassa --?\" Ida Elisabet hymyili. \"Sinäkin ylistät\nkesää, tohtori!\" Tohtorilla oli yllään harmaa alpakkatakki, päässä\nvanha panamahattu.\n\n\"Hm. Kaikki hyvin, eikö niin?\" Tohtori silmäili hymyillen häntä.\nJa silloin -- yhtäkkiä nuo suuret, lihakkaat kasvot aivan kuin\nkäpertyivät kokoon. Ne olivat päivettyneet ja silmät olivat mustat\nsuorien, suolan- ja pippurinväristen silmäkulmien alla, mutta varsinkin\nhänen suunsa oli soma, huulet hienot ja kapeat, ja koko ylähuuli oli\nhienonhienojen, kohtisuorien pikkuryppyjen vallassa. Hänen partansa\noli aina niin huolellisesti ajettu, ja poskien ja leuan iho täynnä\naivan pieniä huokosia, -- pilkullinen melkein kuin sormustimen pohja.\nMutta Ida Elisabetista se näytti kauniilta, olihan kysymyksessä tohtori\nSommervold.\n\nIda Elisabetia harmitti oma punastumisensa.\n\n\"Herranen aika!\" sanoi tohtori hiljaa.\n\n\"Ovatko sinun asiasi taas hullusti --?\"\n\nIda Elisabet kohautti olkapäitään ja oli olevinaan huoleton:\n\n\"Merellä sattuu, kuten tiedät. Vakavasti puhuen -- olisihan turhaa\nkulkea pää riipuksissa sen asian vuoksi.\"\n\n\"Tarvitsisit vitsaa! Ihmislapsi --.\" Tohtori piteli hänen kättään\nsuuressa pehmeässä omassaan, ja löi sitä pari kertaa toisella\nkädellään. \"Senkin --! Mutta nyt voit joka tapauksessa tulla minun\nluokseni, niin ajan sinut sitten autossa kotiin. Onko sinun nälkä --?\"\n\n\"Olen juuri juonut kahvia --.\" Ida Elisabet nyökäytti päätään\nhaudankaivajan tupaan päin.\n\n\"Mutta et kunnollisesti syönyt sen jälkeen kun lähdit kotoa? -- Come\nalong siis!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikesta huolimatta Ida Elisabetista tuntui ihanalta vaipua syvään\nchesterfield-tuoliin. Kierrekaihtimet, joita koristivat saksalaisten\nritarilinnojen kuvat, oli vedetty puolittain alas, auringon takia; ne\nheiluivat hiukan vedossa, ja alla, ikkunalaudalla, seisoi tohtorin\nkaktus, täynnä ruusunpunaisia ja verenkarvaisia kukkia, joiden\nläpi aurinko hölötti. \"Saat sitten mennä ja katsella niitä oikein\nkunnollisesti, Ida Elisabet\", sanoi tohtori ylpeästi.\n\nIda Elisabet nielaisi kulauksen jääkylmää juomaa. Vermutti ja\nseltterivesi oli hyvää. Ja tuntui hyvältä istua kerran taas suuressa\nhuoneessa -- silmät lepäsivät, kun niiden edessä oli noin laaja pinta\ntummaa lattiamattoa. Huonekaluryhmien välillä oli runsaasti tilaa.\nVanhoja barokkituoleja peittivät ristipistokirjailut, tulppaanit\nja papukaijat, ja pöydän -- laattana musta marmorilevy, johon oli\nupotettu eriväristen kivien muodostama kukka-aihe -- olivat rouva\nSommervoldin vanhemmat joskus tuoneet mukanaan Italiasta. Sitten täällä\nali flyygeli ja seinillä kauniita tavaroita, ja ikkunan edessä, jossa\nhe tavallisesti istuivat, syvät nahkatuolit. Täällä oli niin hyvää ja\nhiljaista -- tohtori asui yksin. Kesäiseen aikaan taas oli talo täynnä\nvieraita.\n\n\"Else tulee teille siis _tämän_ takia?\" kysyi tohtori Sommervold.\n\n\"Else --? Kaukana siitä -- ei ole ollut kysymystäkään siitä, että Else\ntulisi meille.\"\n\n\"Silloin voin ilmaista sinulle että anoppisi kertoo niin. Else on\nFritiofin ja Liskenin luona kesällä, sanoi hän minulle, Lisken ei enää\ntule toimeen yksinään.\"\n\nIda Elisabet punastui, hän rypisti kulmiaan. Tohtori sanoi äkkiä ja\npainokkaasti:\n\n\"Nyt sinun pitää olla järkevä, Ida Elisabet, eikä suostua siihen.\nElse-parka, hän saattaa olla kylläkin kiltti pikku tyttö, mutta sinulle\nhän tuottaisi vain vaivaa eikä mitään hyötyä. Onhan ihan luonnollista,\nettä Braatøläiset kernaasti tahtovat saada hänet kotoa -- heillä on kai\nnykyisin vaikeampaa kuin milloinkaan ennen. Mutta Elsestä ei koskaan\nole mihinkään -- ellei hän sitten tule vallan vieraiden ihmisten luo --\"\n\n\"Se ei ehkä ole niinkään helppoa. Elsen on vaikea saada paikkaa\nvieraiden luota. Perheenhän on aina täytynyt puuttua heidän asioihinsa.\nEikähän heille voi loppumattomiin hankkia paikkoja.\"\n\n\"Ei. Tietenkin käy se aina vain vaikeammaksi. -- Mutta sinä et saa\ntaipua, Ida-muori, sinulla on kyllin Fritiofista ja omistasi --\"\n\n\"En ole muuten kuullut sanaakaan koko juonesta\", sanoi Ida Elisabet\nharmissaan.\n\n\"Ennen pitkää kuulet. Mutta et saa suostua siihen.\"\n\nIda Elisabet istui vaiti tuokion: \"Niin, tiedäthän --. Minä en aivan\nyksinkertaisesti _voi_. Mutta on ilkeää kieltää -- jos anoppi sitä\nehdottaa -- ja sanoa ei. Sillä minähän _tarvitsen jotain_ apua, ainakin\njonkin ajan, syksymmällä. Ja silloin ei anoppi saata käsittää, miksi en\nyhtä hyvin voinut ottaa Elseä. Hän loukkaantuu tietysti kovin.\"\n\n\"Anna loukkaantua. Et voi enää ottaa lisätaakkaa kannettavaksesi, Ida\nElisabet, vain sen vuoksi että Braatøläiset eivät voi aavistaakaan,\nettä muilla on ankaraa souvia heidän rakastettavista lapsistaan.\"\n\n\"Siinäpä se, että anoppi ei aavistakaan mitään.\" Ida Elisabet istui\ntuokion. \"Hänhän on monessa suhteessa niin mainio ihminen. Ainakin\nkiltti. Ja hän todella tarkoittaa sitä mitä hän on -- hellä ja\nhuolestunut ja herttainen minua kohtaan -- oma Lisken kultani, pikku\nLisken. Mutta sanonpa sinulle, tiedän hyvin, että hän samalla saattaa\nkulkea ja sanoa, että Fritiof-rukka sai liian paljon niskoilleen noin\nnuorena. Ja kun hän yhtäkkiä sai niin suuren perheen elätettäväkseen,\nei suinkaan ole ihme, että poikarukka suorastaan kadottaa rohkeutensa.\nJos hänellä olisikin ollut vain oma itsensä ajateltavanaan, kunnes tuli\noikein aikuiseksi -- häntähän odotti niin loistava tulevaisuus serkkuni\nluona. Mutta pitikin käydä niin, että hän joutui naimisiin Elisabet\nAndstin kanssa --\"\n\n\"Vai niin, tämän kaiken sinä tiedät. No --\"\n\nIda Elisabet istui tuokion. Sitten hän kopeloi esiin nenäliinansa --\nkoetti pakottaa kyynelet takaisin. \"Anteeksi! -- Itkeminen on minusta\nniin inhottavaa -- minä vain en ole täysin ennallani näinä aikoina --.\nSinä tiedät kyllä, muutenhan minua ei niinkään helposti saada ulvomaan\n--\"\n\n\"Kies' avita, kyllä tiedän. Mutta tulehan nyt, niin saamme ruokaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten käsittämättömän paljon paremmalta maistuukaan kala, kun\npöydässä on oikeat kalaveitset. Sitä paitsi se oli niin ihanasti\npaistettukin, ja kirpeä vihreä kastike oli väriltään yhtä kaunista\nkuin maultaan mainiota. Täällä oli aivan kuin eri vivahduksissa\nhyvän makuista ja kauniin näköistä -- alkaen lasimaljoista, joissa\noli retiisejä ja salaattia aina suureen lasipyörylään asti, joka\noli täynnä taivaansinisiä scillakukkia ja pieniä karmiininpunaisia\nja rikinkeltaisia kultaesikkoja, jotka puhkeavat ensimmäisinä. Ida\nElisabetin puutarhassa ne eivät kukkineet vielä. Mutta kaikki oli\nvarhaisempaa Teiessä kuin muualla.\n\nKun he kävivät koulua, oli heidän tapanaan juosta välitunnilla\npoimimaan lumikelloja ja scilloja, joita kasvoi pienessä viidakossa\nTeien aidan vieressä -- tai oikeammin, he kiipesivät joskus aidan\nylikin ja varastivat itselleen kukkia, joita ruohonurmet suurten\nlehmuspuiden alla olivat aivan sinisenään. Ulkohuonerivin edessä,\nkummulla, loistivat taimilavat valkoisina auringonpaisteessa\nja lasinsirpaleet mäellä heijastivat kimpuittain valkoista ja\nsateenkaarenväristä valoa.\n\n\"Sitten me menemme katsomaan taimilavojani. Ja kotiin saat viedä mitä\nikinä haluat. Borghild oli täällä viime viikoilla ja sai taimia. Sitä\ntietä jouduin kuulemaan Elsestä.\"\n\n\"Katsos, tavallaan kaikki on totta mitä hän sanoo Fritiofista\", alkoi\ntohtori hetken perästä. \"Että Fritiofin olisi pitänyt vain ajatella omaa\nitseään, kunnes tuli täysikasvuiseksi. Mutta hän ei koskaan _tule_\ntäysikasvuiseksi. Eivätkä Jens tai Borghildkään, pohjimmiltaan. He\nolivat vain kaksi suloista lasta -- kävivätpä miltei ihmelapsistakin\naikoinaan. Borghild sai korkeimman arvosanan ylioppilastutkinnossa ja\noli seitsemäntoistavuotias -- hänen onnistui saada käyttää jonkinlaista\nlukupäätään juuri siinä iässä, jolloin lasten on helpoin ottaa vastaan\nkaikkia niitä tietoja, joita heidän päähänsä ahdetaan. _Siihen_\nhän pysähtyi -- koulun mallityttö. Jensiin ihmiset suhtautuivat\nhiukan skeptillisemmin -- sen vuoksi, että hän todellakin _on_ aito\ntaiteilija-ainesta. Ja sen vuoksi, että häntä elähdytti kaikki se,\nmikä silloin ajassa liikkui, oli tulta ja liekkiä aina kun tapasi\njotain, jota sanottiin asiaksi tai aatteeksi. Niin että ne, jotka\nolivat hiukan järki-ihmisiä, huomasivat kohta, ettei hän kyennyt oikein\nsyventymään mihinkään, koskapa hän lakkaamatta oli innossaan. Sitä\npaitsi hän soitti niin hyvin, ettei kukaan odottanutkaan, että hän\nkelpaisi mihinkään käytännölliseen. Siitä johtuu kai myös, että hän\naina on löytänyt ystäviä silloin kun hänen on käydä hullusti -- ainakin\ntoistaiseksi. Me ihmiset muutumme aina hiukan kiltimmiksi, kun saamme\nsen tyydytyksen, että jokin kehittyy ennustustemme mukaan.\"\n\n\"Mutta tiedätkö, heissä on jotain joka -- no niin, jotain liikuttavaa.\nVäliin minusta tuntuu, kuin en koskaan olisi tavannut ihmisiä, jotka\nheidän tavallaan olisivat saaneet niin paljon irti elämästä. Ajatteles,\nvoida sanoa oltuaan lähes kolmekymmentä vuotta naimisissa, ettei\nmaailmassa ole mitään pahaa, jota Jens tai minä emme saattaisi unohtaa\ntoistemme sylissä. Ja sellainen ihastus ja sellainen optimismi, kun\nomat lapset ovat kysymyksessä. Ja niin huolettomia, heti kun heitä\nhiukankin onnistaa --.\"\n\nTohtori nyökkäsi.\n\n\"Niinpä niin. He ovat elämäntaiteilijoita, omalla tavallaan -- jos\nnimittäin elämäntaide on siinä, että saa mahdollisimman paljon\npuristetuksi silmänräpäyksistä ja omista tunnelmistaan eikä jää\nmietiskelemään. Se on sovellettua vitalismia.\"\n\n\"Senpä vuoksi minusta joskus tuntuukin, että Fritiof --. Hänellä on\nollut niin ihmeen onnellinen koti. Mutta sen ulkopuolella ei hänestä\njuuri ole ollut mihinkään, vaikkakaan en tiedä, onko hän koskaan itse\nymmärtänyt, että ihmiset halveksivat häntä. Hänellähän on yleensä\nollut kylläkin suuret luulot omasta etevyydestään, -- siihen hän\ntottui kotonaan, jossa lapsia ihailtiin niin suunnattomasti. Eikä hän\nitse aavista, ettei hänestä ole työjuhdaksi, hän ei edes tiedä mitä\nse on. On aivan kuin hän ajattelisi, että kun kukaan ei tule häntä\nhakemaan ja pane häntä tekemään mitään, niin ei kai kukaan voi vaatia,\nettä hän keksisi jotakin omasta aloitteestaan. Ja silloin kun hän on\nsaanut jotakin työtä --. Niin, hän suhtautuu siihen aivan samoin kuin\naikoinaan kotona, kun hänen piti hakata puita tai kitkeä naurismaata\n-- kun hän kyllästyi siihen tai sai jotain muuta päähänsä, jota hänen\nmuka piti tehdä, niin hän keskeytti ja unohti tulla takaisin. Appi-isä\noli hirveän vihainen joskus, ja anoppi piti aika melua, taikka sitten\nhän toruskeli rakastettavan opettavaisesti kuten tavallisesti, ja\nFritiof kulki nuopeana ympäri, kunnes kaikki oli ohi ja vanhemmat yhtä\nlempeät kuin ennen. Niin että oikeastaan ei ole niinkään ihmeellistä,\nettei hän halua tulla täysikasvuiseksi -- että hän suorastaan vastustaa\nsitä, tietämättään! Sillä hän ei olisi voinut --. Tiedätkö, tohtori!\nMonessa suhteessa hän ei ole niinkään tyhmä. Monilla on paljon vähemmän\n_järkeä_ kuin Fritiofilla, ja sentään he selviävät työssään ja ovat\nisäntiä talossaan ja kunnollisia isiä, jotka pystyvät huoltamaan\nlapsiaan.\"\n\n\"Oletko koskaan ajatellut sitä, mistä minä puhuin kanssasi täällä pari\nvuotta sitten? Että pitäisit huolta siitä, että pääsisit vapaaksi\ntuosta kaikesta --\"\n\n\"Ei käy. Minä tulen kyllä toimeen joka tapauksessa ja elätän lapseni.\nJa ymmärräthän -- asua täällä ja samalla erota ja saada Fritiof\n'vierailulle' joka Jumalan päivä, tietysti lapsia katsomaan, ja\nBraatøläiset -- tietää, että he kulkisivat ympäri ja pohtisivat\ntapausta joka ainoan kanssa -- tiedätkö, siitä ei tule mitään -- ei\nnäissä pienissä oloissamme, kuten sanontatapa kuuluu.\"\n\n\"Mutta entä jos tulisit tänne? -- Teieen.\"\n\n\"Tänne? Sinunko luoksesi?\"\n\n\"Niin. Voisit tulla tänne emännöimään.\"\n\nIda Elisabet puhkesi nauramaan.\n\n\"On kuin näkisin Sinan kasvot! Ja minä -- eronnut vaimo! Kolmen lapsen\näiti! Oletko ihan villissä!\"\n\n\"Ennemmin tai myöhemmin minun ainakin täytyy lähettää Sina matkaan ja\neläkkeelle.\"\n\nIda Elisabet silmäili huoneen mainiota järjestystä:\n\n\"Minusta ei mikään tunnu osoittavan, että tämä toimenpide olisi\npikapuoleen tarpeen.\"\n\n\"Voitaisiinhan ehkä myös -- kun me hiukan olisimme perehtyneet asiaan\nja olisimme yhtä mieltä, että se näin järjestyisi onnellisesti --\nvoisithan sinä mennä naimisiin minun kanssani.\"\n\nIda Elisabet nauroi ääneen:\n\n\"Tosiaankin, mainio ratkaisu!\"\n\n\"Niin, sinä kyllä naurat. Mutta vakavasti puhuen.\" Tohtori puristi\nhetkeksi huulensa yhteen, niin että etuhuulen kohtisuorat rypyt\nerottuivat hyvin selvinä. \"On aivan paikallaan, että useinkin\nsuhtaudutaan ennakkoluuloisesti vanhojen miesten ja nuorten tyttöjen\navioliittoon. Mutta tämä ennakkoluulo ei ollenkaan aina ole\noikeutettu. Ei myöskään tässä tapauksessa, mikäli ymmärrän -- tässä\nei ole niitä tekijöitä, jotka tekisivät ennakkoluuloista muuta kuin\nennakkoluuloja. Vaikkakin minä olen enemmän kuin kolmekymmentä vuotta\nsinua vanhempi -- kuusi ja kolmekymmentä, tarkoin laskien. Ihmisten\nkäsitys vanhenemisesta on usein niin merkillinen -- piru vie, onhan\nse sitä paitsi ihan luonnollista, sillä onhan vanheneminen juuri\nniitä seikkoja, joita on elettävä tietääkseen mitä se oikein on -- ja\nprosessi voi tapahtua niin monella eri tavalla. Mutta sanonpa sinulle\njotakin, tyttöseni -- jos vain mies voi alistua siihen, että hän on\nsama ja jää samaksi mitä hän aina on ollut, ja kuitenkin lakkaamatta\nmuuttuu -- jää samaksi toisella tavoin -- niin vakuutan sinulle,\nvanheneminen on jännittävää. Tietenkin edellyttäen, että elimistö\nedelleenkin on täysin kunnossa. Tietäisitpä miten jännittävää se on.\nSe on tavallaan kuin kulkisi ympyrää. Silloin saa nähdä kaikki uusilta\nja yhä uusilta puolilta. Juuri se kausi on ihmiselämän kriitillinen\nkausi, Ida Elisabet -- jolloin ihminen pelkää nähdessään kaiken niin\ntoisenlaisena -- pelkää, kun se, jota nuoruudessaan luuli tunturiksi,\nosoittaakin moninaisuutensa: se onkin kukkuloita ja huippuja ja\nlaaksoja ja ylätasankoa ja vettä. Silloin ei enää näe puita, vaan\nmetsän. Jos mies silloin koettaa pysähtyä ja olla oma itsensä\nentisen malliin --! Niin, tilanne on ihkasen sama, joka voi sattua\nvuoristokiipeilijälle -- parina ensikertana kapuaa joka tapauksessa\nylös -- vaikkakin olisi houkuttelevaa jättää kesken. Joka niin tekee,\non mennyttä kalua. Sinä päivänä, jolloin mies ei enää uskalla nähdä,\nettä asialla on uusia puolia, joita hän vielä ei ole keksinyt -- niin,\nsinä päivänä hän on myyty. Siitä alkaa seniilisyys. Sen vuoksi on\nsääntönä, ettei vanhan miehen pidä mennä naimisiin nuoren tytön kanssa\n-- hänen ei pidä tehdä sitä, jos hän on pysähtynyt, mutta vieläkin\nvähemmin, jos hän vielä on liikkeessä. Mutta ensinnäkin, sinähän et\nole mikään nuori tyttö -- ja nuoreksi aviovaimoksikin olet hyvinkin\nperinpohjaisesti kokenut, että elämä on paljon moninaisempi kuin\nmitä ihminen uskoo niin kauan, kun hän vielä uskoo itsensä kaikkein\ntärkeimmäksi. Sinä tuskin hämmästyisit mitenkään erikoisesti, vai\nkuinka, jos saisit katsella mikroskoopilla ja näkisit, millaista se\noikeastaan on rakenteeltaan, jota tähän asti olet luullut silkoiseksi\npehmeäksi ihoksi. Sen vuoksi en ole niinkään varma, emmekö me, sinä\nja minä, saisi yhtä ja toista puristetuksi elämästä, jos päättäsimme\nkulkea yhdessä --.\n\n\"Niin, mieleeni ei edes juolahtaisi kertoa, että olen kulkenut täällä\njo kauan ja kärsinyt ruokkiessani rinnassani syvää ja salattua,\nromanttista rakkautta sinuun, Ida Elisabet. Totta puhuen, en\ntodellakaan ole tullut sitä ennen ajatelleeksikaan --. Mutta se\njuolahti juuri vasta mieleeni -- jumaliste, en ole ihan varma, eikö\ntämä ole vallan inspiraation sanelemaa. Pitänyt sinusta olen jo siitä\nasti, kun olit pikkutyttö, sen tiedät. Eikä tunteeni missään nimessä\nole ollut isällistä.\" Hän naurahti hiukan. \"Toverirakkautta, voithan\nkäyttää sitä nimeä --.\"\n\nIda Elisabet pudisti hitaasti päätään.\n\n\"Ei, ei, tohtori. Se kuulostaa liian fantastiselta --. Voi, olisinpa\nmelkein suonut, ettet olisi puhunut mitään.\"\n\n\"No hyvä. Emme siis enää puhu siitä. Mutta voithan kuitenkin ajatella\nsitä. Eli oikeammin, sinä et tietysti voi olla sitä ajattelematta.\nMutta tarkoitan -- harkitse mitä olen sinulle sanonut. Ja vielä eräs\nseikka. Jos voin olla sinulle hyödyksi jollain muulla tavalla --\nniin, tiedän kyllä, että olet jo ennen kieltäytynyt ottamasta vastaan\nmitään, joka tekisi suhteemme vähemmän toverilliseksi, mutta _voihan_\nsattua tilanteita, jolloin toveri voi ottaa vastaan apua toveriltaan,\nsen olematta häpeäksi --. Silloin et saa antaa tämän olla esteenä.\nYmmärräthän, vaikka kypsän harkinnankin jälkeen tulisit siihen\ntulokseen, ettet tahdo antautua mihinkään sentapaiseen, jota minä\nehdotin, et saa kulkea ja kuvitella, että olet haavoittanut sydämeni,\nkuten ennen vanhaan sanottiin. Minun iässäni ei enää _sydän_ ole\ntunteen nimenomainen tyyssija -- eikä sitä paitsi yleensäkään, se on\nvain sanontatapa. Aivot ja koko elimistö 'tuntevat'. Mutta ihminen ei\ntässä iässä ole enää mikään höyryveturi, joka mennä huristaa kiskoja,\nvaan ennemminkin jonkinlainen tarkkuuskoje.\n\n\"Niin, ja vielä eräs seikka. En luule, että sinun siinä tapauksessa\ntäytyisi pelätä tuollaista -- ukon erotiikkaa. Minusta ei nimittäin\nollenkaan tunnu siltä, kuin minut olisi heitetty ulos pääportaista\nja tulla hiipisin salaa keittiönportaitten kautta -- saadakseni olla\nmukana jossakin, vaikkakaan minulla ei enää olisi lupa olla mukana.\"\n\nIda Elisabet istui ja katseli eteensä. Sitten hän ravisteli itseään\naivan kuin heräävä:\n\n\"Ei -- kaikki tämähän on vain -- tiedäthän hyvin itse, että se on\nmahdotonta. Ajattele toki lapsiani --!\"\n\n\"He nyt ainakin viihtyisivät täällä.\"\n\n\"Entä Ragna? Mitä luulisit hänen sanovan? Ja lapsenlapsesi?\"\n\n\"Ne asiat minä kyllä hoidan. Joten sen puolen voit rauhassa jättää\nminun haltuuni.\n\n\"Mutta nyt me siis voimme jättää kaikki silleen, toistaiseksi. Mennään\nulos katselemaan puutarhaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet tunsi itsensä kyllä jollakin tavoin kuin sisäisesti\nvahvemmaksi, istuessaan auton etuistuimella tohtorin vieressä ja\najaessaan vuonon rantaa pitkin myöhäisenä kevätiltana. Ja kuta pitempi\naika ehti hänet erottaa äskeisestä keskustelusta tohtorin huoneessa,\nsitä yksinomaisemmin hauskalta tuntui hänestä muisto. Oli kuin hän nyt\nolisi saanut jotakin, jota hän nuorena tyttönä oli turhaan himoinnut.\nEi ollut siis mitään peruuttamatonta tuomiota, jonka mukaan hänen\nelämänsä oli ja piti olla sidottu vain Fritiofiin -- hänen tähänastinen\nkäsityksensä oli hullu, nimittäin se, ettei hän voinut olla minkään\narvoinen sinänsä, koska hänet oli aivan kuin leimattu näkymättömällä\npoltinraudalla: kuulunut Fritiof Braatølle.\n\nJa kuitenkin, vaikkakaan hän ei suorastaan katsellut tohtoria, näki hän\nkoko ajan tämän ahavoituneet kasvot: mustan ja hopeanharmaan tukan,\ntummanharmaat kulmakarvat, suurihuokoisen ihon, jonka parranjuuri\nkuulsi pieninä pyörylöinä poskilla ja leuassa. Hänestä oli aina jollain\ntavoin tuntunut, että juuri ikäerosta johtuvan etäisyyden takia he\nvoivat alla niin lähellä toisiaan kuin he todellakin tavallaan olivat.\nAivan kuin seisoisi juttelemassa jonkun säleaidan yli -- se on niin\nihanan helppoa, voi tuntea itsensä melkein läheiseksi. Kiivetä yli\naidan ja lyöttääntyä yhteen seuraan -- ei, jo pelkkä ajatuskin herätti\nhänessä vastenmielisyyttä, ja pelkoa -- sen jälkeen he eivät enää voisi\nolla toistensa ystäviä vanhaan hyvään tapaan.\n\nOlla naimisissa hänen kanssaan -- niin, se olisi suorastaan\nluonnotonta. Ja hän tunsi voivansa kuohahtaa, koska luonto oli\nsellainen ja sellainen, voivansa kantaa katkeruutta ja epätoivoa,\nkoska se oli sellainen, tunsi olevansa erotettu kaikesta, itseensä\nsuljettuna, vaikkakin hän seisoi ihan sen keskellä kuin jalkaraudoissa\n-- elämässä oli jotakin, jota hänessä ei ollut, ja hänessä jotakin,\njota se oli vailla tai josta se pelastui. Joka tapauksessa hän kuului\nsiihen, ja kun hän oli raivonnut sitä vastaan väsymykseen saakka, tunsi\nhän että se oli elävä ja lämmin, täynnä viettejä ja tuoksuja, ei hyvä\neikä paha, mutta ihana oman itsensä vuoksi.\n\nLuonnottomuutta, kaikki mikä oli luonnon vastaista -- jotain hänen\nsisimmässään nousi vastarintaan, kun hän sellaista vain ajattelikin. Se\noli tuskaa väkevämpi ja salatumpi, se oli jotenkin samaa kuin tunto,\njoka saa ihmiset sanomaan: siellä missä on elämää, on myös toivoa.\nAsia, josta tohtori Sommervold oli puhunut -- niin, hänen suussaan se\nkyllä oli puhdasta, samoin kuin sterilisoidut lasit ja kojeet hänen\nkäsissään. Mutta hän tunsi samaa voittamatonta vastahakoisuutta kuin\nsilloin, kun ihmiset tahtoivat, että hän seuraisi yleistä tapaa ja\nantaisi aukaista äitinsä arkun.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAsia päättyi niin, että hän otti vastaan Elsen, kaikesta huolimatta.\nHänen omatuntonsa ei ollut tyytyväinen, sillä nyt hän kai hyppäsi\nojasta allikkoon. Siunatkoon sentään, että pitikin olla niin vaikeata\nsanoa \"ei\" niille ihmisille.\n\nJuuri kun hän oli saanut paljon työtä rippilapsilta, tuli verrattain\nsuuri tilaus, yhtä ja toista, uutta parantolaa varten. Siitä hän\ntietysti sai kiittää tohtori Sommervoldia. Mutta nyt hänen täytyi saada\napua. Hän sai Olise Langelandin tulemaan päivisin.\n\nHe istuivat salissa eräänä iltapäivänä ja neuloivat. Sadekuurot\najautuivat ikkunaa vasten, niin että vettä valui kuin saavista kaataen,\nja koko talo natisi, kun tuuli tuli ulvoen päin. Olise reunusti\nparhaillaan tuoretta vahakangasta, -- se oli eittämättä vastenmielisin\nhaju, mitä Ida Elisabet tiesi.\n\nKun kaupan ovi kävi, painoi tuuli sisälle, niin että ovet ponnahtivat\nauki sekä tupaan että keittiöön. Ida Elisabet laski kädestään valkoisen\nhameen, jota hän istui ompelemassa, -- nousi -- ja samassa hänen\nappiukkonsa astui huoneeseen veden valuessa öljy vaatteista: \"Jumala\nsiunatkoon työnne!\"\n\n\"Mutta rakas, oletko ulkona tässä ilmassa!\" -- Sølvi tuli kiiruusti\nmakuuhuoneesta, hän oli kuullut isoisän äänen. Ida Elisabet otti\nvastaan hänen märät päällysvaatteensa, ja Jens Braatø sieppasi\ntyttölapsen, lennätti hänet korkealle kattoon: \"Olethan minun tyttöni\ntänään -- ja tuossahan on talon oma mies, poju pieni, joka ei ole\nunohtanut isoisää -- miten terveeltä hän nyt näyttääkään, Lisken --\nei ei, ei mitään vaivaa minun tähteni, minä otan aivan yhtä kernaasti\nlasin maitoa, jos sinulla on\" -- hän seurasi Ida Elisabetia keittiöön\n-- \"no no, olkoon, anna minun ainakin sytyttää --. Missähän Fritiof on\n--? Hei vaan, kas tuota -- hän luulee varmaan, että Pepellä on jotakin\nhäntä varten, senkin pikku takiainen --.\"\n\nLapset saivat molemmat tikkukaramellinsa, sillä aikaa kun Ida Elisabet\nkoetti saada tulta lieteen ja kertoi, että Fritiof oli kutsuttu\nhotelliin -- Clausen \"Aarseth & Comp.\":istä oli täällä tänään.\n\nLiedestä nousi yhä savua, sitä pursui joka renkaan välistä.\n\n\"Menkää ennemmin sisälle saliin, ja sulkekaa ovi, niin olette kiltit.\nSølvi, sano Oliselle että hän laittaa sohvalle tilaa isoisälle.\"\n\n\"Ei tarvita, minä istun yhtä mielelläni puulaatikolla. Mutta kas tässä,\n-- tämä on mammalta, hän kirnusi eilen. Ja sitten minun piti antaa\nSinulle tämä kirje --\"\n\nIda Elisabet kiitti kiltisti voirasiasta ja pani kirjeen keittiön\npenkille. \"Mutta rakas, mene nyt sisään -- täällä niin savuaa --\"\n\nKotelo oli kostea, niin että muste oli levinnyt. Anopin käsiala oli\nsuurta ja pyöreätä, painopaikat paksuja ja kirjaimet monikiekuraisia --\naina kun Ida Elisabet näki sen kirjekuorella, aavisti hän hämärästi,\nettä nyt oli tulossa yhtä jos toistakin, josta hän mieluummin olisi\npäässyt.\n\nHän meni koetteeksi avaamaan ulko-oven raolleen. Tuuli puhalsi\nvastakkaiselta suunnalta, mutta siitä huolimatta tuli vesi sisälle\npieneen eteiseen, kun hän seisoi ja piti ovea auki ja koetti pyyhkiä\nsilmiään esiliinankulmaan. Kunnes myrskynpuuska tuli alas tunturin\ntännimmäistä rinnettä ja löi oven kiinni hänen edessään. Mutta samassa\nsyttyi kaikeksi onneksi kirkas tuli kahvipannun alla.\n\nHän pyyhki pyyhkimistään savuttuneita silmiään, ja sitten hän otti\nesiin kostean kotelon:\n\n    \"Rakas pikku Lisken!\"\n\nKolme arkkia. Kahdessa ensimmäisessä vain, miten mielellään anoppi\nolisi tahtonut itse tulla Jensin mukana ja miksei hän ollut voinut ja\nmiten Vettehaugenissa voitiin. Sitten tuli asia:\n\n    \"Entäs sinä, rakas lapsi, mitä sinulle kuuluu? Minä ajattelen\n    sinua niin tänä aikana! Rakas pienokainen, sinun mahtaa jo olla\n    vaikeata selviytyä kaikesta, mitä sinulla on tehtävää. Mutta\n    kuule nyt, mitä pappa ja minä olemme suunnitelleet; meidän\n    mielestämme se olisi kaikille vallan loistavaa! Mehän tahtoisimme\n    mielellämme että meidän Elsie-tyttömme pääsisi hieman pois hänkin\n    ja tottuisi talouteen vähän muuallakin kuin omassa kodissaan --.\"\n\nSitten seurasi kokonainen sivu Elsen avuista.\n\nEi vaikka --! Ida Elisabet pisti kirjeen esiliinansa taskuun. Hän kulki\nja tutkiskeli itseään, asetellessaan tarjottimelle ruokaa appi-isälle\n-- ja löysi syyn toisensa jälkeen sanoa ei. Kunnes Jens Braatø taas\ntuli keittiöön:\n\n\"Rakas lapsi, ei sinun olisi pitänyt -- kattaa tuolla lailla! Mutta\nminäpä istunkin yhtä hyvin tänne, niin olen vähemmän vaivaksi.\nTahtoisin nimittäin kernaasti puhua kanssasi ihan kahdenkesken.\"\n\n\"Miten vain tahdot.\" Ida Elisabet järjesteli tarjottimen uudelleen,\notti ruoasta ja astioista lapsille ja Oliselle ja vei saliin.\n\n\"Kuulehan, Lisken. Luuletko että Fritiofille on _hyväksi_ oleskella\nniin paljon hotellissa? Nuo kauppamatkustajat -- niin, monet\nheistä ovat tietysti mainioita ihmisiä, kunnon miehiä -- mutta\ntiedäthän, millainen Fritiof on, hiukan arvostelukyvytön, hän ihastuu\nniin helposti, kun vanhemmat miehet, joilla hänen mielestään on\nmaailmankokemusta ja jotka ovat sulavia suustaan, kohtelevat häntä kuin\nvertaistaan --.\"\n\nTämä merkitsi, että isä pelkäsi Fritiofin mieltyvän väkeviin.\n\"Tiedäthän, ettei ainakaan Clausenin seura voi olla pahaksi\", sanoi\nIda Elisabet lyhyesti. Tietysti oli jotain tottakin siinä, mitä Jens\nBraatø sanoi -- vaikkakin useimmat kauppamatkustajat, joiden kanssa Ida\nElisabet oli tekemisissä, olivat kunnollista väkeä. Sitä paitsi hän oli\nsalaisesti toivonut: ehkäpä Fritiof tuttavuuksiensa avulla lopultakin\nsaisi jotain työtä. Ja lisäksi oli vallan kauheata nähdä miehen\nmaleksivan aivan toimettomana kotona, kun Ida Elisabetilla oli kiire.\n\n\"Lapsille on tavaillaan sekä hyvä että paha\", sanoi Jens Braatø, \"kun\nhe saavat kasvaa kodissa, missä he ovat suojatut elämän pahuudelta\nja minne epäpuhtaat tuulet eivät pääse puhaltamaan. Tarkoitan, itse\nasiassahan se on vain hyvä -- ja Jumalan kiitos, se on onnistunut\nBorghildille ja minulle, enköhän uskalla sanoa niin. Mutta siitä on\nmyös se seuraus, että he tulevat jollakin tavoin liian herkkäuskoisiksi\n-- suhtautuvat ihmisiin melkein liian luottavasti. -- Niin, mutta\nminunhan piti jutella kanssasi samasta, mistä Borghild kirjoittaa, että\nElse saisi tulla kesällä tänne joksikin aikaa.\"\n\nIda Elisabet istui keittiönpöydän toisella puolen ja katseli\nappi-isäänsä tämän jutellessa. Hän oli harvinaisen kaunis mies.\nIstuessaan tuossa, rehevänä ja voimakkaana, kotikutoisissa harmaissa\nsarkavaatteissaan, aaltoileva kullanhohtoinen tukka kammattuna\nsuoraan taaksepäin leveältä puhtaalta otsalta, iho ahavoituneena ja\nlämpimänä, suuret kellanruskeat silmät niin kauniina ja kirikkaina --\nhän oli aivan kuin mikäkin pohjolan satujen ilmestymä -- niin kuin hän\ntahtoikin olla.\n\nHän oli ollut Braatøyn ainoa poika. Tietysti oli totta, että talo oli\nollut maakunnan suurimpia kauppakeskuksia -- vaikkakin kansa tietenkin\npiloillaan oli kutsunut hänen isäänsä Brøtyon kuninkaaksi, mikäli\nJensin puheisiin oli uskomista. Ja äidistään hän aina puhui Vettelandin\n\"sankarin\" tyttärenä, ja Vettelandin väestä maankuuluna soittajasukuna.\nJotakin oli varmasti tottakin siinä, mitä hän kertoi suvustaan, mutta\nkaikki tuli niin hirveän romanttiseksi Jens Braatøn suussa -- isoiset\nhäät Vettelandissa, kun hänen vanhempansa vihittiin, ja murhenäytelmä,\nkun vanha Braatø joutui puille paljaille ja hirttäytyi, ja hänen\nomat häänsä, kun Borghild von Post-Moe kiipesi ulos ikkunasta hänen\nluokseen kerran kesäyönä ja he matkustivat kaupunkiin ja heidät\nvihittiin kuninkaan lupakirjalla. Vaikkakin taivas tietäköön, kenellä\nolisi ollut halua estää heitä kahta saamasta toisiaan. Tyttö oli\nkotiopettajana kruununvouti Ramstadilla niihin aikoihin ja poika oli\nsiellä konttorissa; kun Jens Braatøn täytyi lopettaa lukunsa isän\nkuoleman jälkeen, oli vouti hankkinut hänelle paikan ja ottanut hänet\ntaloonsa, koska hän ja vanha Braatø olivat olleet hyvät ystävät, ja\nsitä paitsi oli koko voudin perhe niin musikaalista. Mutta kun Ramstad\nkuoli, ei uutta voutia nimitettykään, virat järjestettiin toisin, eikä\nJens Braatø sopinut istumaan uudessa konttorissa. Hän oli sen jälkeen\nkoettanut jos jotakin -- hänellä oli ollut virvoitusjuomatehdas,\nsahalaitos, hän oli lähettänyt munia ja hedelmiä Englantiin -- mutta\nmikään ei tahtonut oikein menestyä. Nyt heillä oli monet vuodet ollut,\npieni maanviljelystila, hän oli ostanut palstan Vettelandista, ja\nlisäksi hän oli joidenkin vakuutusyhtiöiden asiamies ja muuta sen\ntapaista.\n\nNytkin hän oli vakuutusmatkalla Mokhusiin, \"mutta enköhän odota\nhuomiseen, jos ilma ottaisi selvitäkseen. Mutta älä nyt vain näe vaivaa\nminun takiani -- minä makaan kyllä salin sohvalla, sinun ei yhtään\ntarvitse laittaa minulle tilaa. Kun vain saan tyynyn pääni alle ja\nhuopapeiton, niin tulen toimeen -- suurenmoisesti!\"\n\nMutta sitten se Elsen asia. Tyttö oli saanut joitain ystävättäriä,\njoista vanhemmat eivät pitäneet. Ja sitä paitsi oli siinä osuuskaupan\nuusi johtaja -- hän liehitteli kovasti pikku Elseä; he pelkäsivät, että\ntytön pää menisi ihan pyörälle. Poika oli oikein sellainen tyttöjen\nhaukka, ja tyttölapsi-rukka oli kyllä hiukkasen pihkassa. Mutta poika\noli siis naimisissa eikä vaimo muuttaisi Vallervikeniin ennen kuin\nkesäloman jälkeen; hän oli opettajattarena Aalesundin puolessa, josta\nhe olivat --.\n\nSeuraavana päivänä ilma oli kaunis, mutta Jens Braatø päätti lykätä\nmatkansa Mokhusiin vieläkin päivää myöhemmäksi. Hän puhdisti puutarhaa,\nmissä sateen jälkeen näytti siivottomalta; rouva Esbjørnsenille hän\npani paikalleen kattokiven, jonka tuuli oli pudottanut, ja sahasi pois\noksan, joka oli taittunut suurista piilipuista. Hän sahasi ja hakkasi\nvajassa kaikki puut Fritiofin puolesta ja korjasi Kalle-pojun vaunut,\njotka oli ajettu rikki viime vuonna. Ida Elisabetille hän puhdisti\nkeittokamiinan ja kokeili panemalla palikoita sen jalkojen alle --\nehkäpä veto olisi parempi, jos se seisoisi hieman kallellaan.\n\nHän _oli_ kiltti ja avulias, oli rehellisesti ja kunniallisesti.\nMutta paholaisen peilinsiru oli nyt kerta kaikkiaan Ida Elisabetin\nsilmissä. Hän ei voinut olla ajattelematta samanlaista kiltteyttä\nja avuliaisuutta, joka pääsee valtaan lapsissa juuri ennen joulua\nja \"toukokuun seitsemättätoista\". -- Mutta se on rehellistä ja\nkunniallista sekin.\n\nJens Braatø ei todellakaan tahtonut olla vaivaksi. Lakanat ja\ntyynynpäälliset, joista miniä oli laittanut sohvalle vuoteen, hän\notti pois ja laskosti sievästi -- ei tarvita, rakkahin. Hänelle oli\ntuotu sisään pesuteline ja tuolille juomalasi -- ei tarvita, \"minä\nvoin asettua keittiön hanan alle.\" Ida Elisabet ei sietänyt, että\nkukaan suoritti aamupesuaan keittiössä, hän ei yleensä sietänyt siellä\nketään ollessaan työssä, paitsi tietysti lapsia -- se oli ainoa paikka\ntalossa, missä hän saattoi olla yksinään. Eikä hän pitänyt siitä, että\njoku nukkui salissa -- hänen oli pakko käyttää sitä ompeluhuoneena,\nniin että oli toivotonta pitää sitä mitenkään sievänä, mutta kernaasti\nhän ainakin olisi päässyt käyttämästä sitä myöskin makuuhuoneena.\nJa kaiken kaikkiaan, hoitaa vierasta nyt, kun oli näin kiireinen\naika, ja koetella hametta rippikoulutytölle ja aina olla hädissään,\nettä jompikumpi kahdesta miehenpuolesta tulla saapastelisi sisään\nkoputtamatta --.\n\n-- Mutta anoppi oli aina yhtä iloinen ja lempeä, jos väkeä olikin\nnukkumassa kaikissa huoneissa -- hänelle olivat vieraat aina\ntervetulleita, \"kunhan vain tyytyvät siihen mitä talo tarjoaa, niin --.\"\n\nJa koko ajan Ida Elisabet tunsi, miten hänen päätöksensä Elsen suhteen\nalkoi horjua. Kun appi-isä istui ja jutteli, huomasi hän väläyksittäin,\nmiten vaikeata heilläkin oli juuri nyt. Hän ei oikeastaan valittanut,\njutteli kuin tavallisesti, omaan hiljaiseen ja alistuvaan tapaansa, ja\nkuitenkin yhtä ikuisesti ja epämääräisesti toivorikkaana: kai tästä\nvielä neuvo keksitään --. Mutta hän kertoi paljon, huomaamatta edes\nitse, miten hullusti kaikki oli.\n\nTuo nuori mies, johtaja, oli ottanut tavakseen viedä tytöt sisälle\npuodin peräkamariin sulkemisajan jälkeen ja tarjota heille väkeviä\nkaupasta. Hänellä oli moottorivene, ja hänen käytettävissään oli\nkuorma-auto --. Se oli vastenmielistä, ja vielä vaarallisempaa kuin\nBraatøt huomasivatkaan. Että Elseä veti kaikki, mikä vain hipoikin\nhauskuutta tai vaihtelua, ei toden totta ollut ihmeellistä. Ja tietysti\nhän tahtoi päästä naimisiin, niin totta kuin hän tahtoi elää -- eikä\nhänen käsityksensä omasta sulostaan ollut niinkään vähäinen. Hän oli\ntodellakin aika sievä, eivätkä vanhemmat, vallankaan isä, olleet\nkoskaan yrittäneetkään peitellä, että hän heidän mielestään oli\nviehättävä -- he kutsuivat häntä Kulta-Elseksi. Hän oli aivan varmaan\nvalmis uskomaan joka ainoan sanan, mitä tuo kaupanjohtaja-hyväkäs vain\nsuvaitsi sanoa -- mies oli naimisissa, mutta Elsestä oli tietysti vain\njännittävää ja suurenmoista, jos joku mies eroaisi hänen tähtensä --\neikä hänen mieleensä edes juolahtanut, ettei mies ehkä tosissaan sitä\ntarkoittanut, viitatessaan sinnepäin.\n\nOlihan kaikki Braatøn lapset kasvatettu avoimesti ja salaamatta, kuin\nelämä olisi pelkkää idylliä, ja kaikki, mikä koski sukupuoliasioita,\noli kuin aurinkokylpyä. Juuri siksi kai heidän uteliaisuutensa\nja halunsa ottaa hiukan ominpäinkin selkoa, oli kehittynyt niin\nvastenmieliseen suuntaan. Ida Elisabet oli muutenkin saanut käsityksen,\nettä sellaisia olivat kaikki jonkin verran varattomat ihmiset --\njotka kirjaimellisesti eivät itse voineet ravita itseään, vaan aina\nottivat vastaan toisilta ruokaa, joko sitten uutisia tai vanhoja\norsikuivia juttuja, joista he taittoivat paloja märehtiäkseen --.\nSenlaatuisilla ihmisillä oli erikoisharrastuksena pohtia kaikkea\nkauheaa ja \"jännittävää\", onnettomuuksia ja murhia ja tulipaloja ja\nmuuta saman tapaista. Fritiof oikein ahmi kaiken senkaltaisen, mitä hän\nvain sanomalehdistä löysi, ja oli ihan uskomatonta, kuinka paljon hän\nvoi muistaa, pienimpiä yksityiskohtia myöten, murhia ja haaksirikkoja\nja suuria onnettomuuksia, vieläpä monen monia vuosia myöhemmin. Mutta\nerikoisen läheisesti häntä askarrutti kaikki, joka oli aivan kuin\n\"aurinkokylvyn\" toisella puolen. Raiskausyritys Bergenissä, muuan\netelän puolessa tapahtunut juttu, joka koski poikaparvea ja kahta\nalaikäistä pikkutyttöä, hämärät huhut maallikkosaarnaajista, ja yleensä\njutut, joiden sanottiin kiertelevän kristillismielisissä piireissä --\nkaikki oli hänestä yhtä kauhistuttavan mielenkiintoista. Pikkuasioita,\njoiden ei mitenkään tarvinnut merkitä pahaa, mutta joita eräänlaiset\nihmiset huomaavat ja joista he tekevät kuviteltuja ja langettavia\njohtopäätöksiä, koska he uskovat olevansa viisaita ollessaan\nepäluuloisia -- sellaisia Fritiof kantoi kotiin ja kertoi, yhtä\nviattomasti, ilman aavistustakaan hyvästä ja pahasta kuin selostaessaan\nsalapoliisijuttuja, joita hän kaikkialta haali kotiin ja ahmi. Hän\nhymyili rumasti, kun Ida Elisabet nolasi: -- \"pötyä, siitä ei kukaan\nvoi mennä sanomaan mitään varmaa\" --, ja sitten hän selitti tarkoin,\nmiten juorukellot olivat johtuneet inhottaviin päätelmiinsä. Ja samoin\nkuin Ida Elisabet yhä halveksui juoruamista, oli Fritiof puolestaan\nloukkaantunut kuin lapsi, jonka rakkaimmat kuvitelmat aikuiset repivät\nrikki.\n\nTietenkin voi kaikki olla valhetta, mitä ihmiset kertoivat Margit\nHamren urotöistä kaupungissa. Eikä nuoren tytön, jonka piti olla\npappilassa kesällä, välttämättä täytynyt joutua sinne siksi, että hän\nolisi ansainnut maanpakonsa. Mutta mikäli Ida Elisabet tunsi Elseä,\ntiesi hän, että tyttöä erikoisesti veti puoleensa sellainen seura,\njonka hän kuvitteli kokeneen joitakin erikoisia elämyksiä.\n\nKaikesta huolimatta Ida Elisabet pelastautui antamasta appi-isälle\nmitään lupausta kotiin vietäväksi. Hän sanoi niinkuin tosi oli,\nettä hän oli kutsunut Aslaug Meyerin tänne loma-ajaksi ja että oli\nkäytännöllisempää pitää Olise Langelandia apuna kesällä; Olisella oli\nitsellään käsikone, jonka hän voi tuoda mukanaan, ja hän saattaisi\nnukkua kotona, ja hän osasi sekä ommella että muuten ottaa osaa mihin\ntyöhön hyvänsä. Ei, mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä vähemmän\nhänen mielestään Else oli sopiva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin saapui kaikille heille juhlallinen kutsu tulla Vettehaugeniin ja\nviipyä siellä kokonainen sunnuntaipäivä. Anoppi oli järjestänyt niin,\nettä muuan moottorivene noutaisi heidät.\n\nAamulla varhain oli ilma loistavan kaunis kuljettaissa vuonon yli;\nmoottorin sätkytys kuului kauas yli silkinhohtoisen liikkuvan veden,\nharmaitten tunturien kallionkupeilla kiiltelivät nuoret lehvät ja\npurot ryöppysivät alas vaahdoten ja valkoisina. Vettehaugen pienen\nlahden pohjukassa oli kuin rauhoitettu alue, kaukana kaikesta muusta\npaitsi omasta suloisesta kesäolostaan. Alas vuorta, jonka juurella\ntalot seisoivat, syöksyi putous sateesta komeana; ilmassa kuului sen\nkohina ja pauhu, mutta sitten juoksi Vähäjoki esiin, kaartoi puutarhan\naitaa, leikkasi kahtia lyhyen maantien ja syöksyi vuonoon vanhan sillan\ntoisella puolen. Oli totta, mitä appivanhempain oli tapa sanoa: Niin,\ntäällä on rauhaa.\n\nKun he menivät ylöspäin rantatietä, tulivat pikkutytöt juosten heitä\nvastaan, vaaleissa kesähameissaan, vihreätä kesäisen kirjavaa ketoa.\nJäljempänä tuli anoppi; hän syleili lapsenlapsia, miniää ja poikaa:\n\"ihanaa kun te kaikki olette täällä!\" Sisällä oli katettu kahvipöytä\nkukkineen ja suurine rinkilöineen, aivan kuin syntymäpäivänä. Borghild\nBraatø veti miniänsä vanhaan, pehmeään, kuoppaiseen sohvaan, pinoi\npieluksia hänen ympärilleen: \"Nyt sinun täytyy asettua niin että istut\noikein hyvin. Ei lapset, teistä huolehtivat Else- ja Jeja-täti, tänään\nsaa pieni äiti raukkanne olla oikein rauhassa yhden ainoan kerran.\nKas niin, Lisken! Hyvää kahvia sinä ainakin saat, tiedän että pidät\nväkevästä, vaikkakaan sinun ehkä ei pitäisi juoda kovin väkevää kahvia\ntähän aikaan, mutta yksi kerta --\"\n\nYksi kerta, se oli anopin mielilause, tuli Ida Elisabet ajatelleeksi.\nHän ei voinut sietää moista äidillistä hellimistä ja kuulla, mikä oli\nhänelle sopivaa ja vähemmän sopivaa tänä aikana. Vaikkakin hän tiesi,\nettä tarkoitus oli hyvä. Tehdä kaikille ihmisille niin hyvää kuin\nsuinkin voi, vaikka se ei maailman silmissä miltään näyttäisikään, se\noli anopin periaate, ja hän eli sen mukaan. Lisken parka, ei hänen\nsuinkaan ole helppoa, ei, mutta nyt hän saa yhden oikein hyvän,\nrauhallisen lepopäivän -- niin anoppi ajatteli.\n\nNiin, he olivat kilttejä, niin kilttejä -- eivätkä aavistaneetkaan,\nmiten vähän hänen makuunsa sellainen hautova ja lämmin perhetunnelma\noli.\n\nMyöhemmin aamupäivällä hän sai tyytyä istumaan kahden kesken anopin\nkanssa. Jens Braatø otti pojat ja lapset katselemaan peltoja, ja Else\nja Jarngerd hommaisivat päivällistä. \"Saatpas nähdä, miten näppäriä he\novat! Kyllä he osaavat, vakuutan sen, kun heidät vain pannaan työhön.\"\nBorghild Braatø neuloi suurta valkoista villalankahuivia: \"nämä ovat\nniin suloisen kevyitä ja lämpimiä kietoa lapsen ympärille, kun sitä\nnostetaan ja hoidetaan.\" Ja hän kysyi Ida Elisabetilta, voiko hän niin\ntai niin ja tuntuiko siltä ja siltä, ja antoi hyviä neuvoja. Sitten hän\nantoi käsityön vaipua syliinsä ja katsoi miniäänsä.\n\n\"Mutta kuule nyt, Lisa, puhuakseni siitä, mitä kirjoitit Elsestä,\nolen ottanut selkoa, eikö sitä kumminkin voitaisi järjestää. Niin,\nymmärräthän, tietysti se olisi myöskin sinulle erinomaisen edullista --\nhuomaa, mehän emme odota, että maksaisit Elselle mitään palkkaa. Vähän\nvaatetta, mitä näet lapsen enimmän tarvitsevan, mutta sitähän sinä saat\nostohintaan -- jokin markka taskurahoiksi silloin tällöin, nimittäin\njos tahdot olla niin kiltti, mutta hyvin _vähän_ vain, Else ei ole\npilattu, senhän tiedät! Joka tapauksessa sen pitäisi tulla paljon\nhalvemmaksi sinulle kuin pitää Olise ja maksaa hänelle päiväpalkkaa --\"\n\nElse saisi lainaksi vanhan käsikoneen pappilasta. Ja sitten Borghild\nBraatø oli soittanut opettajan rouvalle Berfjordiin: Else saisi\nkernaasti nukkua siellä öisin, niin kauan kuin neiti Meyer oli Liskenin\nluona. Ja jos olisi vaikeata saada käsiinsä hoitajaa, sitten kun aika\ntulisi, niin hän, anoppi, järjestäisi niin, että hän itse tulisi ja\nhoitaisi Liskeniä ja pienokaista ainakin ensimmäiset kaksi viikkoa.\n\nIda Elisabet oli aivan tekemäisillään kapinan; silloin Borghild Braatø\nkatsoi häneen ja hänen silmänsä olivat äkkiä tulleet täyteen kyyneleitä:\n\n\"Kyllähän sinä tiedät, Lisken -- meidänkin on niin kauhean vaikeaa\njuuri nyt -- Else täytyy saada toiseen ympäristöön joksikin aikaa --\"\n\nBorghild Braatø oli yhä hyvinkin soma. Hänen kasvonsa olivat melkein\nsydämenmuotoiset, ja vaikka ne olivat täynnä ryppyjä, kun tarkkaan\nkatsoi, vaikuttivat ne hyvin nuorilta; väri oli niin lempeän punakka\nja iho täynnä hienoja pieniä kesakkoja ja pehmeää kuin silkki. Kun\nhänen silmänsä olivat kyynelissä kuten nyt, muistuttivat ne kiiltäviä\nlinnunsilmiä -- ne eivät olleet suuret, olivat aivan tavalliset\ntummanharmaat, mutta niiden muoto oli sievä ja avoin. Kasvonpiirteet\nolivat pienet ja säännölliset, mutta hänen hiuksensa olivat kauniit --\nne olivat olleet samalla lailla kammatut, niin kauan kuin Ida Elisabet\nmuisti -- jakaus keskellä otsaa, ja siitä oli hiukan aaltomaiset\nkiharat kammattu kahden puolen kuin madonnankuvalla. Se sopi hänelle\nmelkein vielä paremmin nyt, kun hiukset olivat yhtä paljon harmaat kuin\nruskeat.\n\nHän oli pienikasvuinen ja täyteläinen, mutta se ei rumentanut häntä,\nsillä hän oli niin kevytliikkeinen kuin pyöreä pieni lintu, kuin\nvästäräkki. Taikka ruskeassa kesähameessaan, jossa oli pieniä vaaleita\nläikkiä, hän oli ihan peltokanan näköinen.\n\n\"Olen niin huolissani -- pelkään ettei hän ole mikään hyvä mies, minä\n_en pidä_ hänestä ja olen kuullutkin yhtä ja toista, senhän arvaat. Ja\nElsehän on niin lapsellinen, herkkäuskoinen ja luottavainen. Olen varma\nsiitä, että ymmärrät minua, Lisa kulta -- tulisin aivan epätoivoiseksi,\njos Else, joka on nuori ja pehmeä kuin vaha, saisi kokea hirvittävän\npettymyksen. Ja tiedäthän miten kauheita ihmiset ovat juoruilemaan ja\nmiten helposti nuoresta tytöstä puhutaan pahaa --\"\n\nHerra Jumala, joskaan en voi sietää häntä, ajatteli Ida Elisabet,\nminä sentään todella pidänkin hänestä jollakin tavalla. Minä vain en\nkestä olla hänen kanssaan, mutta hän on suurenmoinen ihminen, ja hän\ntodella tarkoittaa hyvää kaikille ihmisille. _Hän_ ei aavista, että\njoku olisi niinkuin minä, joka en pidä hänen tavastaan olla hyvä.\nEi, on mahdotonta edes ajatella, miten kauhistunut ja epätoivoinen\ntämä peltokanaemo olisi, jos yhdelle hänen poikueestaan taas kävisi\nhullusti, niin hullusti, että hänen itsensäkin täytyisi se myöntää. Jos\nIda Elisabet voisi ehkäistä pahan tällä kertaa, sai hän luvan tehdä\nsen. Ja niin hän lupasi: \"Voimmehan ainakin yrittää. Ellei se käy, niin\nse ei käy.\"\n\n\n\n\n4.\n\n\nEikä se erikoisen hyvin käynytkään. Ei kummemmin kuin mihin Ida\nElisabet oli valmistautunut. Mutta hän ei voinut pakottaa itseään\nlähettämään Elseä kotiin.\n\nEihän Elsessä ollut mitään pahaa. Eikä erikoisesti mitään hyvääkään,\nmikäli Ida Elisabet kykeni näkemään. Ida Elisabet ei ehtinyt ohjata\nhäntä, jotta hän olisi ollut joksikin hyödyksi. Else oli aina valmis,\nkun käly koetti panna hänet johonkin työhön, mutta Ida Elisabetin\ntäytyi aina selittää kaikki ja näyttää, miten se ja se oli tehtävä, yhä\nuudelleen ja uudelleen, samat asiat. Joten oli paljon vaivattomampaa\ntehdä ne itse. Ja kun Ida Elisabet ei ollut ihan hänen vieressään\nneuvomassa, jäi Else seisomaan paikalleen kuin untanäkeväinen.\n\nIda Elisabet oli pelännyt, että juttu osuuskaupan johtajan kanssa\njatkuisi. Varsinkin näin kesäiseen aikaan oli Vallervikenin ja\nBerfjordin välillä vilkas liikenne. Ja johtajan ja Elsen suhde\noli varmasti ollut hyvinkin kuuma. Ensimmäisenä viikkona Else oli\nilmeisesti sangen puhelias. Hän kertoi aina salaperäisin viittein\neräästä tuttavastaan, joka oli joutunut naimisiin 'väärän' kanssa: \"ja\nsilloinhan on parempi, että kumpikin menee omalle taholleen. Onhan\nparempi että kaksi tulee onnelliseksi, kuin että kolme ihmistä kulkee\nonnettomana koko elämänsä ajan. Etkö vain sinäkin ole samaa mieltä?\nMutta hyvänen aika, miksikä et?\"\n\n\"Muun muassa siksi, että minusta tuo kuulostaa varsin\nepätodenmukaiselta -- että joko kaksi tulisi onnelliseksi ja siis yksi\nkai onnettomaksi, tai että kolme kulkisi onnettomana koko elämänsä\najan, vain koska mieshyväkäs ei saa lupaa jatkaa vaihtokauppaansa,\nkunnes hän sattuu saamaan jonkun, jonka kanssa osaa kulkea tahdissa.\nJos hän nyt vaihtaisi vaimoa, saattaisi helposti sattua, että sama\ntilanne uudistuisi parin vuoden perästä, niin että taas kaksi kolmesta\ntahtoisi välttämättä yrittää uutta asetelmaa. Kuka hoitaisi lapset,\nja kuka makaisi samassa huoneessa heidän kanssaan ja auttaisi heitä,\nkun he heräävät yöllä nähtyään unta tai tahtoessaan juoda tai nousta\ntarpeilleen, samalla kun vanhemmat ajelehtivat tuolla tavoin ja ovat\nkuin leskisillä --?\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Else innokkaasti, \"lapsia ei tietysti saa tulla\nennen kuin ihmiset ovat varmoja siitä, että he sopivat yhteen. Mutta\nnoista asioistahan me kaikki nykyajan nuoret olemme selvillä, siitä\nsaat olla varma.\"\n\n\"Rehellisesti sanoen, minun mielestäni teidän nuorien kannattaisi olla\nselvillä monista muista seikoista\", sanoi Ida Elisabet haluttomasti.\n\n\"Todellako? Mikä _sinun_ mielestäsi siis olisi niin äärettömän tärkeää?\nSano jotakin, joka sinusta olisi tärkeämpää?\"\n\n\"Voi voi.\" Mutta Fritiof oli joka tapauksessa hänen miehensä ja tuon\ntyttölapsen veli. Niin että hän sanoi vain: \"Esimerkiksi -- teidän\npitäisi tietää, paljonko toinen ihminen huomaa toistaan sitten, kun he\nensin ovat tulleet liian lähelle toisiaan.\"\n\nVähitellen kävivät Elsen kasvot tulipunaisiksi. Hän oli hyvin paljon\nFritiofin näköinen, hiukset olivat samanlaiset, karkeat ja tuuheat,\noljenkarvaiset, ja hänenkin kasvonsa olivat niin täyteläiset, että oli\nkuin silmät olisivat melkein kasvaneet umpeen. Suukin muistutti veljen\nsuuta. Se oli täyteläinen, ja huulet olivat punaiset vain sisäpuolelta,\nniin että ne yhtyivät ihoon jotenkin epämääräisesti. Mutta kaikesta\nhuolimatta hän oli sittenkin melko sievä.\n\nElse sanoi epävarmasti. \"Minusta sinä joskus puhut -- suorastaan\nsiveettömästi -- monta kertaa. Miltei ihan raa'asti, sanon sen suoraan!\"\n\nIda Elisabetin kävi äkkiä häntä kovasti sääliksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jo seuraavana viikkona Else ei enää jutellut ystävästään. Hänellä\nolikin täälläpäin niin monta tuttua, jotka veivät hänen aikansa. Ehkäpä\ntuo onneton hänen ja johtajan välinen juttu menisikin ohi. Ida Elisabet\nlahjoitti hänelle oikein herttaisen, vaaleansinisen voilepuvun, josta\nElse innostui -- se sopi hänelle erinomaisesti.\n\nJa niin alkoi kesäloma, ja kesävieraita saapui tänne ja Vallervikeniin.\n\nIda Elisabetiä kiusasi, että kaikki nämä ihmiset näkisivät hänen\ntaas olevan raskaana. Monet kesävieraat olivat vakinaisia ja\npalasivat tänne joka vuosi, ja varsinkin vanhemmat rouvat olivat niin\nystävällisiä ja osaaottavia ja täynnä kysymyksiä tullessaan kauppaan\nja ostaessaan ompelutarvikkeita ja uimalakkeja ja muuta sellaista.\nMonet kerrat kutsuttiin häntä käymäänkin, mutta hän kieltäytyi aina,\njohdonmukaisesti.\n\nHän antoi Elsen seisoa myymäläpöydän takana niin usein kuin suinkin,\nmutta hänenhän täytyi yhtämittaa mennä sisään hakemaan tavaroita, joita\ntoinen ei löytänyt ja muuten auttamaan. Sitä paitsi hän oli luvannut\nElselle yhden vapaatunnin aina aamupäivisin, niin että tyttö saisi\nuida, ellei ollut mitään välttämätöntä tehtävää. Ensimmäisinä päivinä\ntyttö kysyi aina: \"Saanko nyt mennä?\" Mutta sittemmin hän lensi ovelle\nsiinä samassa, kun ystävättäret ilmestyivät ulkopuolelle, ja niin\nhän jäi pois koko aamupäiväksi, palasi hengästyneenä päivälliseksi:\n\"Voi, en aavistanutkaan, että kello oli noin kauhean paljon! Olen niin\npahoillani -- ei kai ollut niin vaarallista, vaikka hiukan viivyinkin,\nLisken?\" -- Illat hän oli aina ulkona. Fritiofkin oli alituiseen\nmenossa. Ida Elisabetin mielestä oli niin siunatun hiljaista kun hän\nilloin sai olla yksinään koko talossa.\n\nMakuuhuone ei ollut niin varsin pieni, siinä oli ikkuna sekä\npuutarhan puolella että kaksi suurta ikkunaa tielle, mutta suuret\npiilipuut seisoivat lähellä ja varjostivat, niin että valo tuli\nsisään vaimennettuna, vihertävän liikkuvana kuin meren kajo. Tuulen\nheiluttaessa notkeita oksia humisivat ne hiljaa ja suhisivat heikosti.\nIda Elisabet tunsi niin suurta rauhaa askarrellessaan sisällä ja\nasetellessaan pienokaisia levolle -- häntä aivan sykähytti pieni\nsalattu hilpeys.\n\nSølvin vaatteet olivat kosteat, niistä uhosi hien ja mullan haju,\nja lapsen posket olivat hehkuvan punaiset ja kuumat. Oli suorastaan\nvaikeata riisua vaatteita hänen yltään, lapsi ei pysynyt yhdessä\nkohdin. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Fritiofin ja Elsen, ne\nvilkuilivat levottomasti sinne tänne ahtaista aukoistaan, ja silmä\nitse oli tumma ja omituisen kiinteä, niinkuin jonkinlaista metallia,\neikä silmäterän rajaa selvästi erottanut. Kirkkaat silmät, ajatteli\nIda Elisabet äkkiä, ovat sellaiset, joiden värillinen iris selvästi\nerottuu valoisampana silmäterän mustuudesta. Hänen oman äitinsä silmät\nolivat olleet kirkkaat, kuin matala, sinivihreä vesi -- kun äidin\nsilmät olivat kääntyneet valoon, näkyi niissä vain pienen pieni musta\ntäplä, mutta hänen herätessään ne olivat suuret ja nokimustat, kapea\nsininen kehä mustan aukon ympärillä. Äidillä oli oikeastaan ollut hyvin\nkauniit silmät. Myöskin Jens Braatøn silmät olivat kauniit, kirkkaan\nvaaleanruskeat, ja niiden silmäterä eli ja kutistui ja suureni. Lapset\nolivat perineet anopilta läpinäkymättömät silmänsä.\n\n\"Kuulo nyt, Sølvi, nyt sinun on seisottava hiljaa! En ollenkaan halua\nammentaa lattialta korvoittain vettä tänäkin iltana.\" Pieni rahi, jonka\npäälle pesuvati oli asetettu, oli koko lailla epävakainen. Ida Elisabet\nsaippuoi huolellisesti kuumat naarmuttuneet lapsenkädet, ja painoi\nne pesuvatiin -- huomasi, kuinka ne ihan nytkähtelivät ja halusivat\nläiskiä vettä. \"Voi sinua, lapsi, on ihan niin kuin sinulla olisi\nelohopeaa ruumiissasi.\"\n\n\"Niin onkin\", sanoi Sølvi innoissaan. \"Tunnen kuinka se lentää\nedestakaisin minussa.\"\n\n\"Kas niin -- istu nyt siihen, niin saan pestä jalkasi.\" Likaiset pikku\njalat, maantienpölyn raidoittamat -- äiti polvistui Sølvin eteen ja\npesi tytön sääriä hitaasti ja hyväillen: ne olivat vielä niin hennot ja\nsuloiset, ja oli niin hauska nähdä, kuinka valkoinen iho tuli esiin ja\nvarpaat muuttuivat ruusuisiksi.\n\n\"Äiti, _mitä_ ne pikku kalat oikein olivat, joita sinä sanot olevan\nminussa --?\"\n\n\"Sølvi! Enhän minä puhunut kaloista\", nauroi äiti.\n\n\"Mitä se sitten oli?\"\n\n\"Se oli -- se oli aivan kuin pienenpieniä hopeahelmiä.\"\n\n\"Miksi eivät ne sitten putoa ulos, kun sinä teet noin?\" Ida Elisabet\npuristi ulos hiukan märkää, jota oli kokoontunut polvessa olevaan\nsuureen haavaan -- Sølvi loukkasi kyynärpäänsä ja polvensa miltei\njoka päivä -- tyttö oli niin raisu. \"Miksi ne helmet eivät vieri ulos\nminusta, kun minä satutan itseni?\"\n\n\"Siksi että ne ovat niin syvällä sinussa.\"\n\n\"Kuolisinko minä, jos löisin itseni niin pahoin, että ne putoaisivat?\"\n\n\"Ehkäpä hyvinkin.\" Ida Elisabet puristi hetkeksi tytön kasvot omiaan\nvastaan -- lapsen posket olivat niin suloisen raikkaat pesun jälkeen.\n\"Ja nyt meidän pitäisi selvittää tukkasi, Sølviseni --\"\n\nSe toimitus oli aina kaikkein vaikein. Paksu vaaleankeltainen harja,\njoka oli olevinaan tytön tukka, oli niin takkuinen, että hirvitti.\n\n\"Huh, kuinka sinä tukistat, äiti, Aslaug-täti on paljon parempi\nkampaamaan tukkaa, äiti. Aslaug-täti tekee sen niin hyvin, etten edes\ntunne mitään --\"\n\n\"Pikku suupalttini -- ethän sinä voi muistaa Aslaug-tätiä; sinähän\nolit ihan pikkuinen vauva, jota minä kannoin käsivarrellani, kun hän\nviimeksi näki sinut --\"\n\n\"Muistan minä. Minähän näin Aslaug-tädin, kun hän tuli ja antoi\nKalle-pojulle ja minulle uudet kengät --\"\n\n\"Kylläpä sinä osaat keksiä! Hänhän tuo uudet kengät mukanaan teille,\nkun hän ensi kerran tulee tänne.\" -- Sølviin oli tehnyt valtavan\nvaikutuksen se, että hän ja Kalle-poju olivat saaneet asettaa jalkansa\nvalkoiselle kirjepaperille, samalla kun äiti piirusti lyijykynällä\nniiden muodon -- sillä Aslaug-täti oli kirjoittanut, että hän tahtoi\nantaa heille uudet, hienot kengät.\n\n\"Eipäs! Aslaug-täti tuli kerran, hän oli sillalla, ja me saimme häneltä\nniin _kauniit_ kengät. Minun ovat ruskeat, ja niissä on niin _paksut_\nvalkoiset pohjat, että se on kuin silavaa ja niissä on nyörit ja\nrei'issä kultareuna --\"\n\nIda Elisabet pudisti hymyillen päätään:\n\n\"Kylläpä sinulla on mielikuvitusta --! Kas niin, kiipeä ylös sänkyyn.\nKalle-poju, nyt on sinun vuorosi --\"\n\nPoika oli tullut paljon kauniimmaksi, ja puhekin kävi paljon helpommin\n-- hän saattoi olla oikein puhelias, ollessaan kahden kesken Ida\nElisabetin kanssa. Se seikka oli Ida Elisabetin salaisesti pulppuileva\nriemunlähde, joka teki kaiken muun vähemmän painavaksi. Hän ei puhunut\nsiitä, sen paremmin kuin oli puhunut pelostaan. Mutta kun hän oli\npäässyt päivän loppuun ja toiset olivat ulkona ja hän oli illalla yksin\nasettaen lapset yökuntoon, sai vapautuksen tunne, josta kukaan muu kuin\nhän itse ei tietänyt, kummuta esiin ja täyttää hänet riemulla.\n\nPikku Kalle-poju rukka -- poika oli nyhjöttänyt hiirenhiljaa yksikseen\nikkunan luona ja selaillut vanhoja näytekorttejaan, joita hän säilytti\neräässä laatikossa. Hän hyppäsi alas ja tulla laahusti suoraa päätä\nIda Elisabetin luo. Poika oli uninen ja äänetön -- istui ja tuijotti\nvakavasti sisarta, joka seisoi vuoteessaan ja ohjasi moottorivenettä.\n\n\"Äiti -- eikö Kalle-poju saisi maata pienen ajan täällä minun\nvuoteessani -- hänen pitäisi nimittäin olla matkustaja kuten näet --\"\n\n\"Ei, nyt teidän täytyy panna maata ja nukkua.\"\n\nSølvi naukui ja marisi hetken ennen kuin tyytyi.\n\n\"Äiti, älä mene pois!\"\n\n\"En, jos nyt panet kiltisti maata, jään istumaan, kunnes olette\nnukahtaneet.\"\n\nIda Elisabet istuutui kauimmaisen ikkunan ääreen, josta näkyi tielle.\nAika ajoin kävi hiljainen suhahdus piilipuissa, ja kapeat lehdet\nkahahtivat. Myrskyöinä kuului kuin sotajoukkojen piiskaniskut olisivat\nviuhuneet ikkunoihin, ja joskus kihnuttivat lehdet lasiin omituisesti,\naivan kuin hiljaa vaikeroiden. Mutta sittenkin tuntui hänestä aina,\nettä hän rakasti kahta suurta vanhaa piilipuuta, jotka seisoivat miltei\nrakennuksessa kiinni.\n\nUlkona oli harmaata -- harmaanvaloisa kesäilta, joka kai tiesi sadetta\nyöksi, mikäli hän vaistosi. Poutaa olikin kestänyt jo kauan. Puiden\nja pienien rakennusten välistä välkkyi meri, valonkajastus vedessä\nsillan luona. Ilma oli täynnä tuoksuja -- niitä uhosi rannalta ja\nmäentöyräiltä, missä heiniä oli kuivumassa haasioissa. Moottoriveneen\nsätkytys kuului lahdelta, ja joku puheli ja nauroi tiellä -- ja\nyhtäkkiä syttyi lamppu kierrekaihtimen takana ylhäällä pankkihuoneessa;\nlämpimän, vaimennetun valon punakellervä neliö näytti hiljaa\nkuuntelevan illan moninaisia vaimennettuja ääniä.\n\nHänen pitäisi kai nousta ja laittaa sohvalle sija Elseä varten.\nJos tyttölapsi itse valmistaisi sen yöllä, kotiin -- tullessaan,\nherättäisi hän koko talon. Mutta Ida Elisabet ei jaksanut nousta ja\nruveta taas hommaan. Eikä hän vielä oikein jaksanut sietää viereistä\nsalia -- siellä oli niin voimakas haju, vuorikankaan ja jäykän\npumpulivaatteen tuoksu, ja sitten siellä lemusi Elseltä -- Elsen\nsyreenisaippua ja Elsen puuteri ja Elsen hameet ja käytetyt sukat,\njotka hän oli vaihtanut toisiin ennen lähtöään ja heittänyt sohvalle.\nVerhon takana, jonka Ida Elisabet oli ripustanut nurkkaan keittiönoven\ntaa, olivat Elsen puvut ja kengät. Ompelukoneen vieressä ja pöydällä\noli ompelutarvikkeita, ja toiselle seinälle oli pinottu laatikoita,\njoissa oli trikootavaraa ja kutomalankaa pakettipaperissa -- kaikkea\nsellaista, jota hän ei saanut mahtumaan kaupan hyllyille.\n\nIstuessaan näin kokoonvaipuneena Ida Elisabet tunsi, että eräänlainen\ntylsyys laskeutui hänen ympärilleen ja upotti hänet syvälle\neläimelliseen lepoon. Mutta hänen ajatuksensa liikkuivat tässä\npehmeässä, uupumuksen kyllästämässä pimeässä, niinkuin yötuuli metsässä\ntai niinkuin kaisla huojuu virrassa -- ennen kaikkea ajatukset,\njotka kohdistuivat lapsiin, mutta myös kaikkiin niihin ihmisiin,\njotka kuuluivat hänen elämäänsä, niihin, joita hän rakasti, ja\nniihin, joita hän ei rakastanut. Nopeasti välähtelevinä kuvina tuli\nhänen mieleensä yhtä ja toista, joka sai hänet hymyilemään, ilon\nhäivähdykset ja murheen varjot vuorottelivat hänen sielussaan. Mutta\ntämä oli elämää, paljon parempaa kuin se elämä, joka oli hänen osansa\nkovan vaativan täydenpäivän aikana -- silloin hänen täytyi aina olla\nvaruillaan, taisteluvalmiina, ja hän muuttui itse teräväksi, sen tähden\nettä häneltä ennen kaikkea vaadittiin, että hän olisi alituisesti\nvaruillaan. Hänen täytyi aina pitää huolta siitä, että asiat olivat\noikealla tolalla, sillä kaikki, mikä oli hullusti, kohdistui heidän\nonneaan vastaan, jota hänen piti suojella. Mutta oli niin ihanaa istua\nnäin ja tuntea suloisen raukeuden peittävän kaiken hämärävaipallaan,\nsamalla kun ne ilot, joille hän ei antanut lupaa häiritä työtään\npäiväsaikaan, välähtivät esiin pilkkopimeästä.\n\nHän nousi tuoliltaan. Niin hiljaa kuin mahdollista hän hiipi pienien\nvuoteitten luo.\n\nSølvi nukkui sikeää unta. Mutta kumartuessaan pojan yli hän näki, että\npienokaisen silmät olivat sepposen selällään.\n\n\"Mutta rakas Carl -- etkö vielä ole nukkunut, pikku ystävä?\"\n\n\"Äiti\", kuiskasi poika innokkaasti, \"saako tonttu tulla nukkumaan tänne\nminun sänkyyni?\"\n\nIda Elisabet hymyili. Korttilaatikko oli ikkunan pielessä. Hän selaili\nkortteja iltataivaan kalpeassa kajossa ja löysi likaisen taittuneen\nkortin, jota Kalle-poju sydämestään rakasti -- tontun ja jouluporsaan.\n\n\"Kas tässä! Mutta nyt sinun pitää olla kiltti poika, panna kauniisti\nmaata ja nukkua.\"\n\nPoika huokasi autuaana ja otti kortin käteensä peiton alle. Äiti jäi\nhetkeksi seisomaan, antaen kätensä hellävaroen tunnustella pyöreän\nlapsenotsan, posken ja kaulan pehmeää hentoutta: \"Mutta nyt sinun\ntäytyy nukkua, oma pikku pojuni -- nuku nyt --\"\n\nSitten hän meni taas entiselle paikalleen ikkunan eteen ja istuutui.\nVadelmat eivät voisi jäädä huomiseen, hänen täytyi tänä iltana keittää\nne ja panna valumaan, mutta hän tahtoi ensin olla rauhassa jonkin\naikaa, tässä oli niin hyvä istua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEihän hän tietenkään voinut iloita siitä, että taas saisi pikkuisen.\nVaikkakin joskus hänestä sentään tuntui hauskaltakin. Esimerkiksi,\nkerran anoppi oli istunut täällä ja lörpötellyt: \"Niin, maailmassa\nei kerta kaikkiaan ole mitään niin ihmeellistä kuin tuollaiset ihan\npienet lapset! Kun ne tulevat noin puolivuotiaiksi -- ja makaavat\naivan hiljaa pitkät hetket ja katselevat sormiaan -- eikö totta, ne\n_ovat_ suloisia!\" Silloin hän näki äkkiä ihan selvästi edessään sen\npohjattoman vakavuuden, joka saattoi ilmetä pikkulapsen kasvoissa, kun\nse makaa noin itsekseen ja katselee käsiään, jotka liikkuvat. Riemun\nvärähdys häivähti hänen mielessään hänen sitä ajatellessaan -- ja lapsi\nhymyili nopeaa ja kirkasta hymyään, kun äiti tulee sitä ottamaan.\n\nMutta samalla hänet täytti viha ja katkeruus ajatellessaan kaikkea,\nmikä ei sallinut hänen oikein iloita. Niinkuin liekaan pannun eläinemon\nhänen täytyi seisoa myymäläpöydän takana, näyttää kiinnostuneelta ja\nkuunnella vieraita ihmisiä, jotka juttelivat ja lörpöttelivät eivätkä\nkoskaan tulleet valmiiksi, samalla kun hänen täytyi antaa lasten itse\nhoitaa itsensä. Hän ei voinut antaa lapsilleen kunnollista keittoruokaa\noikeaan aikaan, ei muuttaa vaatteita heille, kun he olivat märkiä,\nhän ei saanut olla kuuntelemassa, kun he puhelivat ja keksivät uutta,\nhän ei ollut paikalla eikä voinut läimäyttää heitä, kun he tekivät\njotain hullua tai väärin, koska hänen ensimmäiseksi ja viimeiseksi piti\nhankkia -- niin, kaikkea sitä, jota isän olisi pitänyt hankkia heille.\nEikä asia muuttunut sen helpommaksi, vaikka hän sanoi itselleen, että\nitsehän hän oli asettanut elämänsä niin; hän oli tuntenut Fritiofin\nmiltei koko ikänsä, niin että hänen olisi pitänyt tietää, mitä teki,\nsuostuessaan häneen. Eikä siitäkään ollut lohdutusta, vaikka hän\ntiesi, että monella äidillä on vieläkin vaikeampaa. Hänen ei ainakaan\ntarvinnut lähteä kotoa, hankkiakseen elatusta miehelle ja lapsille --\neikä Fritiof ollut paha; hän oli mahdoton, mutta Ida Elisabetin ei\nsentään tarvinnut pelätä häntä.\n\nIda Elisabetista tuntui, ettei hän asettanut mitään kohtuuttomia\nvaatimuksia elämälle. Hän olisi niin sydämestään tyytyväinen,\nvaikkeivät he koskaan saisi tämän lihavampaa oloa -- kunhan vain\n_mies_ olisi ansainnut rahat. Häpeäntunne oli pahinta -- häpeä olla\nnaimisissa vätyksen kanssa. Kunhan hänellä vain olisi omaa aikaa,\nniin että lapset saisivat niin hyvän hoidon, kuin hän halusi antaa,\nja tämä talo olisi ollut oikea koti. Mutta nyt puoti aivan kuin\nnakertajana tuli kaikkialta esiin. Kauppa hukutti alleen salin, laskut\nja laskelmat hukuttivat kaikki muut ajatukset hänen aivoissaan --\nmitkä erät minun nyt on maksettava, mistä voin saada rahoja, kuinka\npaljon saan ylijäämää kotia ja lapsia ja Fritiofia varten. Huh,\nmiten rumia kaikki ne tavarat olivat, joita hän osti ja myi -- mutta\ntäkäläiset ihmiset tahtoivat sellaista, heillä oli niin vähän varaa\neikä mitään kauneudentajua. He tahtoivat tukevia, likaisenharmaita\ntai nuuskanruskeita tai tummansinisiä kankaita, tai myrkynvärisiä\nolkihattuja ja rumia, valmiiksi piirustettuja käsitöitä. Nykyään\nkyseltiin kovasti eräänlaisia hirvittäviä kumisia esiliinoja -- hän\ntunsi epämiellyttävän kihelmöinnin sormenpäissään tarttuessaan niihin.\n\nJospa hän olisi saanut työtä, jossa sai käsitellä elävää aineistoa\nja ajatella sitä, mikä eli -- hänestä oli niin hauskaa hommailla\nkeittiöpuutarhassa ja kanojen parissa -- pyykinpesukin oli hauskaa,\nkunhan siinä oli päässyt niin pitkälle, että sai kulkea ulkona ja\nripustaa vaatteet kuivumaan. Kaikenlainen puhdistus on ikävää,\nmutta ihanaa, kun sen on saanut valmiiksi. Ja sitten hän olisi\nmielellään halunnut lisää ruukkukasveja -- hän tuli kateudesta ihan\nvihreäksi kulkiessaan tupien ohi, joissa täyteläiset kuukausiruusut\nja pelargonien loistavat, punaiset ja valkoiset kukinnat tunkeilivat\nikkunalasia vastaan. Esimerkiksi Maritilla oli kokonainen suuri\nvihreäksi maalattu puusoikko täynnä Jakobinliljoja; suvisin se\noli vallan kuin mikäkin kaislametsä, joka kasvoi tummanvihreitä,\npitkänsoikeita lehtiä, kaartuen ja taipuen sikinsokin. Ja syksyllä\nnousivat kukanvarret, aina kaksikymmentäkin samalla kertaa. Kun\nkukat puhkesivat, oli Maritin tapana kutsua hänet kahville. Sehän on\nniin joka-aikainen kukka, sanoi Marit. Mutta Ida Elisabet istui ja\ntunsi ihan hurjaa ikävää, hän ei oikein tietänyt, mitä hän ikävöi\nkatsellessaan noita solakoita, jäykkiä varsia, joissa oli kimpuittain\nsuuria, räikeän punaisia liljapikareita -- väri oli niin erikoinen,\nhelakan kirkas, ja jokaisen yksityisen kukan muoto aivan kuin\ntäydellisesti muovailtu ja voimakas. Hän oli saanut Maritilta muutamia\nsipuleja, ja viime vuonna oli suurimpaan tullut yksi kukka -- tänä\nvuonna tulisi ehkä parikin. -- Kyyhkysiäkin teki hänen niin kovin\nmieli. Hermannilla oli ollut kyyhkysiä, kun Ida Elisabet oli lapsi, ja\nhän muisti, miten hauskoja ne olivat -- vihaisia kyllä kuin mitkäkin,\nja sitä paitsi ne likasivat niin kauheasti. Mutta ne olivat niin somia,\nvarpaat ruusunpunaisia ja punainen kehä silmien ympärillä. Varsinkin\njotkut vaaleanruskeat olivat kauniita, ja siniharmaat, joiden kaulat\nolivat helmiäishohtavat. Niiden kuherrus oli niin hauskaa, samoin\nsiipien läiske niiden noustessa ilmaan. Näytti niin kauniilta, kun\nparvi kaartui korkealla taivaalla aurinkoisena päivänä ja valo samassa\ntaittui siipiä vasten. -- Ehkäpä Carl kernaasti haluaisi kyyhkysiä,\nkun hän kasvaisi --. Kunpa hän saisikin toiveensa toteutetuksi ja\nvielä kerran näkisi ja kuulisi kyyhkysten kuhertelevan ikkunoittensa\nulkopuolella.\n\nHerranen aika, eihän hän havitellut minkäänlaista ylellisyyttä tai\nlupaa laiskotella! Vain sellaista kotia, jossa hän saisi nähdä elämää\nja kasvua ja kukkimista ja jonka oven hän saisi sulkea, niin että ne\nihmiset eivät pääsisi sisään, joita hän ei tahtonut lähelle, eivätkä\njuorut, jotka hänelle olivat niin vastenmielisiä. Mutta meidän\naikanamme oli ehkä jo tämäkin ylellistä vaativaisuutta -- kuinka moni\non nykyisin niin onnellisessa asemassa, että saa kylvää maahan ja\nsulkea ovensa tungettelijoilta. Fritiofin vanhempien oli onnistunut\nhankkia sellainen koti -- mutta he ahdistivatkin alituiseen sukulaisia\nja kylänmiehiä, joiden piti ilomielin auttaa ja pönkittää idylliä;\nheidän oli helppoa kuin lasten turvautua toisiin --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAslaug Meyer oli kirjoittanut ja ehdottanut, että hän lykkäisi lomansa\nsyyskuuhun, jolloin Ida Elisabetin aika täyttyisi. Silloin hän voisi\nolla täällä sen tapahtuessa, ja he saisivat torjutuksi anopin, joka oli\nuhannut tulla hoitamaan Ida Elisabetia, ja häädetyksi Elsen talosta\nsiksi aikaa, kun Ida Elisabet makasi. Se oli suuri tarjous, sillä tällä\ntavoin ei vierailu muodostuisi miksikään virkistyslomaksi Aslaugille.\nMutta samalla se oli liiankin houkuttelevaa -- saada luokseen oikein\ntäysi-ikäinen ihminen. Ja Aslaug, niin, Aslaug oli niitä harvoja\nihmisiä, jotka hän tunsi ja joilta hän olisi voinut ottaa vastaan apua.\nJa näin hän pääsisi olemasta sekä suurten että pienten lapsentyttö\nniinä vaivaisina kymmenenä, kahtenatoista päivänä, jolloin saattoi\nnauttia makuullaolosta.\n\nMutta eräänä päivänä elokuun lopulla hän sai paksun kirjeen Aslaugilta.\n\n    \"Rakas Ida!\n\n    Kun olet lukenut tämän kirjeen, olet luultavasti hyvinkin\n    järkyttynyt minun takiani ja pidät kai minua suorastaan\n    halpamaisena -- -- --. Mutta mikä tulee neuvoksi, kun kaikki\n    näyttää niin pimeältä, niinkuin -- sinä tiedät sen -- Gunnarin\n    ja minun suhteeni aina on näyttänyt, ja sitä paitsi on olemassa\n    jotain muutakin, jota minä siis en koskaan ole sinulle kertonut:\n    tiedän että Gunnar on suorastaan _väsynyt_ minuun -- -- --. On\n    ollut jo kauan, vaikkakin hänen kunniantuntonsa on liian arka,\n    jotta hän olisi puhunut siitä, mutta tiedäthän, että toinen\n    kyllä sen huomaa. Ja hänen toiveensa saada jotain, niin että\n    voisimme mennä naimisiin, ovat kai pienemmät kuin milloinkaan.\n    Nota bene -- mikäli hän vielä haluaisi mennä naimisiin kanssani,\n    kun suhdetta jo on jatkunut viisi vuotta. _Mennä naimisiin\n    toisen kanssa_, sitä hän luullakseni toivoo hyvinkin hartaasti.\n    Se sopisi joka tavalla, ymmärräthän, ja tyttö on nuori, sievä\n    ja -- todennäköisesti -- siveä. Ja tytöllä on _suhteita_ --\n    näin avautuisi poikaparalleni ainakin joitain mahdollisuuksia.\n    Ymmärräthän? -- -- -- Elämä on tosiaankin ihanaa. -- -- -- Älä\n    nyt vain luule, että Gunnar on kertonut tätä kaikkea _minulle_,\n    ei toki, siihen hän on liian hienotunteinen, hän ei ole puhunut\n    sanaakaan väsymyksestään tai siitä, että hän olisi 'anderswo\n    engagiert', kuten puhetapa kuuluu. Mutta tiedäthän, että maailma\n    on täynnä kilttejä ihmisiä, jotka eivät henno antaa poloisen\n    jäädä noin vain tietämättömyyteen -- -- --.\"\n\nIda Elisabet laski kirjeen kädestään -- sydän kipua täynnä hän jäi\nistumaan, hänestä tuntui kuin hän ei jaksaisi lukea edelleen. Kunnes\nhän sattumalta näki, että toinen arkki alkoi sanoilla:\n\n    \"Siis lukiessasi näitä rivejä on uskollinen Aslaugisi hiljaa ja\n    sievästi lopettanut romaaninsa Gunnar Vathnen kanssa!\"\n\nJeesus! Eihän hän vain ole tehnyt mitään itselleen --! Ida Elisabet\nluki eteenpäin sykkivin sydämin:\n\n    \"Sinä kai hämmästyt saadessasi kuulla, että tätä lukiessasi\n    olen matkustanut Osloon viettääkseni häitä erään miehen kanssa,\n    johon tutustuin viimekesäisessä opettajakokouksessa. Tiedäthän,\n    että minua oli pyydetty säestämään joitakin musiikkipedagogisia\n    esitelmiä --\"\n\nMiehen nimi oli Tømmeraas, hän oli johtaja-opettajana eräässä suuressa\nsisämaan kansakoulussa -- Ida Elisabet ei tietänyt, missä Furubergetin\npostilaitos sijaitsi -- ja leskimies. Hänen ainoa poikansa oli\nlähetyssaarnaajana Madagaskarilla -- varjelkoon, saattaisiko tämä\nkaikki sopia Aslaugille!\n\nPahempaa kuin itsemurha, oikeastaan. Vaikkakin Aslaug kirjoitti\nTømmeraasista, että tämä oli jalo, hienotunteinen ihminen ja että\nheidän mielipiteensä monessa asiassa kävivät yhteen.\n\n    \"En luule, että tulen onnettomaksi hänen kanssaan. Ja Gunnar\n    tulee luultavasti onnelliseksi nyt, kun en enää ole hänen\n    tiellään. -- -- -- Mehän olemme kerran eläneet Suuren Onnen\n    toistemme kanssa, ja moniko ihminen voi sitä sanoa? Ich grolle\n    nicht!!!\"\n\nTietysti Ida Elisabet oli pannut merkille, ollessaan viime jouluna\nkaupungissa, että näiden kahden suhde oli käynyt koko lailla\nkuluneeksi. Mutta mitään tämäntapaista hän ei koskaan olisi voinut\naavistaakaan. Gunnar oli kyllä parisen vuotta Aslaugia nuorempi\n-- tarkemmin sanoen, kuusi vuotta. Ja viime vuodet olivat kovasti\njäytäneet Aslaugia taikka oikeastaan ehkä vieläkin enemmän Gunnaria,\nAslaugilla oli edes ollut hiukan työtä kaiken aikaa -- mies oli\nenimmäkseen kulkenut aivan työtönnä. Mutta tämä oli kuitenkin niin\nsurullista, ettei sillä ollut määrääkään! Voi sentään, Aslaug, joka\noli ollut niin kaunis ja joka oli toivonut niin paljon! -- Tietysti\nIda Elisabetille itselleenkin oli hyvin suuri pettymys, ettei Aslaug\ntulisikaan tänne. Hän ei ollut koskaan omistanut ketään toista\nystävätärtä.\n\nSilloin kun he tutustuivat toisiinsa Kristianiassa ja joutuivat\nhuonekumppaneiksi pieneen huoneeseen Thor Olsenin kadun varrella,\noli hän niin vuorenvarma siitä, että ainakin Aslaugia onnistaisi. He\nolivat molemmat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta oli kuin hänkin olisi\nsaanut uutta uskallusta, uskoessaan yhdessä Aslaugin kanssa tämän\ntulevaisuuteen. Hän saisi siis nähdä ainakin yhden, joka pääsisi\nperille, pääsisi päivänpuolelle elämässä, kuten Aslaug itse sanoi.\nAslaug oli tullut kaupunkiin käydäkseen musiikkiopistoa; hän oli\npohjoisesta, mutta hänen kertomuksensa kodista olivat merkillisen\nepämääräiset ja vaihtelivat kerrasta toiseen -- varma kiinnekohta\noli vain perintö, jonka hän oli kuluttanut loppuun jo silloin, kun\nIda Elisabet tutustui häneen. Hänen mielikuvituksensa oli niihin\naikoihin ollut hyvinkin vilkas. Mutta hän uskoi niin lujasti itseensä:\nensikonsertti Kansallisteatterin orkesteriavustajana, stipendi,\nulkomaat, maine, -- \"saatpas nähdä, muoriseni!\" Sitä paitsi -- kaikki\ntuo oli muistuttanut Ida Elisabetille Fritiofin tulevaisuudenhaaveista\npoikuusvuosilta. Ehkäpä seurustelu Aslaugin kanssa olikin ollut\npääasiallisena syynä siihen, että hän otti Fritiofin vastaan niin\nsangviinisesti silloin kun tämä jälleen sukeltautui esiin -- sen hän\nnäki äkkiä nyt.\n\nMutta rajattoman murheellista oli, että myös Aslaugin elämä\nhaaskautuisi noin. Hän oli saanut soittaa julkisesti muutamia kertoja\n-- omasta ensikonsertista ei koskaan tullut mitään -- mutta hän oli\nsiis esiintynyt, ja siitä oli kirjoitettu pari riviä sanomalehtiin.\nSitten hän tapasi Gunnar Vathnen, ja siitä syntyi rakkaus, jollaista ei\nmaapallolla ollut nähty kaikkina niinä vuosina, mitä se oli kierinyt\nja kieppunut auringon ympäri. Brunhilde ja Isolde -- oh, väljähtänyttä\nseltterivettä, joka eilisestä oli jäänyt ilman korkkia, tämän rinnalla!\nVathne oli sitä paitsi miellyttävä poika, hieno ja hiljainen. Hän\noli tullut kaupunkiin opiskellakseen lakia, mutta alalla oli ääretön\nliikatuotanto. Kun Vathne oli saanut toimen kirjeenvaihtajana\nCyclopilla, matkusti Aslaug päätä pahkaa Oslosta ollakseen hänen\nlähellään; hän oli niin varma siitä, että saisi niin paljon oppilaita\nkuin vain ottaisi vastaan; kaikki kävisi kuin voideltu. Mutta hän\ntuli töin tuskin toimeen. Vielä pahemmaksi muuttui tila, kun hänen\nkäskettiin muuttaa pois ensimmäisestä asunnostaan, sen vuoksi että\nhän antoi Gunnarin asua luonaan, kun Cyclopin toimi lakkautettiin. Ja\ngramofonit ja radiot tekivät sen, että pianistin oli vaikeata saada\noppilaita tai muuta työtä.\n\nEi, Aslaug oli kyllä oikeassa kirjoittaessaan, että todellisuudessa\nkaikki oli näyttänyt heille toivottomalta jo kauan. Mutta sittenkin oli\nniin surkeata ajatella, että hänen nimensä nyt oli rouva Tømmervold,\ntai oliko se Tømmeraas -- ja että hänen aviomiehensä oli opettaja ja\nleskimies ja niin vanha, että poika oli täysi-ikäinen, ja sitä paitsi\nlähetyssaarnaaja Madagaskarilla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta syyskuussa Ida Elisabet sai kuolleenasyntyneen poikalapsen.\n\nEräänä yönä hiukan ennen tapahtumaa hän oli nähnyt unta, että lapsi\nmakasi hänen sylissään ja että hän juuri muutti sille vaatteita. Se\noli pieni poika, ja hyvin kaunis -- kumpikaan hänen aikaisemmista\nlapsistaan ei juuri ollut kaunis syntyessään, mutta tämä oli niin\nsuloinen. Käännettyään pojan selälleen Ida Elisabet oli huomannut,\nettä sen silmät olivat vaaleanruskeat -- väri oli harvinainen, kaunis,\nhieman punaruskea -- ja hyvin valoisat ja kirkkaat. Kun hän heräsi ja\nmuisti unensa, täytti hänet lempeä, iloinen odotus. Vaikka hän muisti\nkuulleensa sanottavan, etteivät lasten silmät koskaan ole ruskeat\nsyntymähetkellä.\n\nPieni kuollut lapsi ei ollenkaan ollut hänen unipoikansa näköinen.\nSiitä huolimatta teki hänen ihan epätoivoisesti mieli panna sormensa\nummistuneelle silmäluomelle ja katsoa sen alle, oliko silmä ruskea.\nMutta hän ei uskaltanut, oli kuin hän olisi häpäissyt pikku ruumista.\n\nLapsi syntyi aamulla, ja jo iltapäivällä tuli anoppi. Borghild Braatø\npuhkesi itkemään, samassa kun hän kumartui vuoteen yli ja suuteli Ida\nElisabetia: \"Voi sinua, Lisken raukka, raukka, raukka! Meidän kävi niin\nsääliksi, isän ja minun, kuullessamme kuinka surullisesti oli käynyt --\"\n\nKyynelet valuivat helmenkirkkaina hänen pehmeille, kesakkoisille\nposkilleen. Mutta seuraavassa tuokiossa Borghild Braatø alkoi jutella.\nIstuen tuolilla vuoteen vieressä, Ida Elisabetin käsi omassaan, hän\nsanoi että kuka tiesi -- Jumalalla on aina omat tarkoituksensa. Ehkäpä\ntämä sittenkin oli parhaaksi --.\n\nIda Elisabet tiesi itse -- ja tietoisuus täytti hänet katkeruudella,\njota oli vaikea kestää, ja nostatti hänet kuin katkeraan kapinaan\nkohtaloaan vastaan -- oli kammottavan todenmukaista, että näin oli\nsittenkin parempi.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKatkeruus jäi jäytämään Ida Elisabetin mieltä. Kaikenlaiset ihmiset,\njoiden kanssa hänellä ei ollut mitään yhteistä, koettivat häntä\nlohduttaa: näin oli lopultakin parasta.\n\nSølvi oli kovin onneton, kun hän ei ollut saanut luvattua velimiestä.\nAslaug-täti oli lähettänyt kengät postissa, mutta Sølvi tahtoi saada\nmyös lapsen.\n\nFritiof oli kierrellyt maita mantereita koko kesäloman -- monet\nvakinaiset kesävieraat olivat tunteneet hänet lapsesta saakka, ja he\nkutsuivat hänet mukaan retkilleen ja olivat itse asiassa kovin kilttejä\nhänelle. Kesäisin hän muutenkin oli aina liikkuvalla jalalla. Hänellä\noli tuskin aikaa seurustella lasten kanssa.\n\nHän pysytteli jatkuvasti paljon poissa kotoa vielä sittenkin, kun\nIda Elisabet taas oli jalkeilla. Ida Elisabet päätteli, että Fritiof\nhuomasi, miten hän oli masentunut ja hakeutui sen vuoksi iloisempaan\nseuraan. Mutta sitten he alkoivat tulla, toinen toisensa jälkeen, ja\nantoivat hänen tietää, ensin peitetyssä muodossa ja sittemmin selvin\nsanoin, että kun Fritiof oli sanonut olevansa siellä ja siellä, hän\nitse asiassa olikin Vallervikenin hotellissa ja saattoi itsensä\nsuorastaan naurunalaiseksi liehittelemällä sikäläistä uutta nuorta\npalvelijatarta.\n\nSanantuojat olivat Ida Elisabetin asiakkaita -- heistä ei ollut oikein,\nettä Ida Elisabet ei saisi tietää suhteesta. Ida Elisabet ei voinut\npyytää heitä menemään niin pitkälle kuin tietä riitti; hänen täytyi\nteeskennellä, ikään kuin hän olisi tietänyt kaikki ja niinkuin hänestä\nasiaa ei kannattanut ottaa vakavasti.\n\nEikä tietysti itse asiassa kannattanutkaan. Fritiof oli ennenkin\nhavitellut samaa ajanviettoa -- jonninjoutavaa, eihän niin typerää\nnaista voinut olla, joka olisi muuta kuin nauranut Fritiofin\nlähentelylle. Mutta Ida Elisabet oli raivoissaan sen vuoksi, että\nFritiof nyt taas oli ollut narri. Eikä mies edes itse ymmärtänyt, että\nhän suorastaan antautui naurunesineeksi. Hän luuli vain nousevansa\narvossa hännystellessään naisia ja koettaessaan olla hyväkin\nliehittelijä ja naissankari.\n\nEräänä iltana Fritiof jäi kotiin, kun ilmakin oli niin ruma, ja silloin\nIda Elisabet päätti ottaa asian puheeksi.\n\nElse oli ulkona, ja kun Ida Elisabet oli saanut astiat pestyiksi,\nistuutui hän saliin parsimakorinsa ääreen. Hänen lähellään pöydän\nvieressä istui Fritiof, kyynärpäät levällään ja rinta pöytään\nlitistettynä, aivan kuin läksykirjaansa vaipunut koulupoika; hän oli\nkokonaan syventynyt johonkin \"Allersin\" tai \"Hjemmetin\" numeroon, ja\naina kun piti kääntää lehteä, kasteli sormen suussaan. Hän näytti niin\nviattomalta istuessaan siinä, pää painuneena lampun alla ja runsas\nkellervä tukka harrittaen joka suuntaan -- oli todellakin aika saada se\ntaas leikatuksi.\n\nHän oli aivan kuin mikäkin rauhan ja viattomuuden kuva, ja Ida Elisabet\ntiesi pilkulleen, miltä hän näyttäisi säpsähtäessään hereille -- jos\nIda Elisabet kysyisi, oliko hänen mielestään hauskaa, että ihmiset\njuorusivat hänestä ja tuosta Jensenin hotellin Bertasta. -- Oikeastaan,\noliko syytä ottaa sitä puheeksi? Antaa ihmisten lörpötellä! Kohta on\njo talvi, silloin on hotelli tyhjä ihmisistä, joitakin tilapäisiä\nkauppamatkustajia lukuun ottamatta -- eikä Fritiof sentään voisi ilman\nmuuta matkustaa Vallervikeniin ja pesiytyä sellaiseen napamaahan,\njollainen Jensenin ruokasali talvisin oli, ja juoda sikurivettä tai\nolutpuolikkaan vain saadakseen jutella naikkosen kanssa.\n\nSadepisarat takoivat lakkaamatta ruutua. Ei tuullut enää, mutta sade\nvalui virtanaan. Ida Elisabet antoi Kalle-pojun villapaidan vaipua\nsyliinsä. Fritiof nosti hiukan päätään:\n\n\"Minkä vuoksi sinä katselet minua noin?\"\n\nEllei hänen partansa olisi ollut niin ajamaton, että leuan viiva\nvallan hukkui vaaleaan parransänkeen, olisi hän näyttänyt poikaselta,\nnojatessaan tuolla tavoin koko rinnallaan ja käsivarsillaan pöytään ja\nimeskellessään rystysiään. Vaalennut kirsikanpunainen kudottu liivi\nsopi hyvin hänelle -- oli aivan kuin hän olisi ollut vain jotain vähää\nvailla, ollakseen kaunis mies.\n\n\"Ulkona on niin sakeaa. Eikö sinun pitäisi mennä hakemaan Elseä -- niin\nettei hän joudu yksin kulkemaan rantatietä.\"\n\nFritiof heittäytyi takakenoon ja keinui tuolillaan. Hän poimi esiin\nsavukerasian, otti savukkeen ja sytytti sen:\n\n\"Kyllä hän saa jonkun saattajan.\"\n\n\"Kuulehan -- nyt kun Jarngerd joutuu Gitta-tädin luo, niin eiköhän\näitisi tahdo Elsen takaisin kotiin?\"\n\n\"Ei, äiti sanoo että Else kyllä saa jäädä tänne koko talveksi. Hän\nottaa kernaammin jonkun tytön avukseen ja antaa Elsen jäädä sinun\nluoksesi.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo.\" Vaistomaisesti hän loi katseensa sohvaan, jolle\noli tehty sija, pesuvehje-telineeseen, verhoon nurkassa, jossa vaatteet\nriippuivat. Anopin mielestä olisi varmaankin vain tekosyytä, ettei hän\ntahtonut makuuhuoneen ilmaa kaikkialle asuntoonsa -- mutta nyt saattoi\njo riittää.\n\n\"Tahdon nimittäin kertoa sinulle\" -- Fritiof hymyili rumasti -- \"Else\non kyllä viekkaampi kuin me uskoimmekaan, ja sen on äiti nyt huomannut.\nKun me luulimme, että hän oli liesussa ystävättäriensä kanssa,\ntapasikin hän jonkun ihan toisen. Monet kerrat. Oli Hellessäkin hänen\nmoottoriveneellään. Niin että turvallisinta on, että sinä pidät hänet\ntoistaiseksi täällä.\"\n\n\"Miksi minun olisi pidettävä -- kun hän joka tapauksessa salassa tapaa\nhäntä.\"\n\n\"Oi voi. Muuten se tapahtuisi vielä paljon useammin, siitä voit olla\nvarma.\"\n\nIda Elisabet kohautti hartioitaan ja alkoi uudelleen parsia.\n\n\"Ei kai koko juttu sitä paitsi ole niinkään vakava? Vain pientä\nhakkailua --? Hyvä Jumala, Fritiof, mitä siitä, vaikka Else kulkeekin\nja kertoo, että mies on ihan kuolettavasti rakastunut häneen! Mutta\nmikä hän oikein on ihmisiään, tuo Berta Helle, joka on asunut\nVallervikenissä kesällä -- hänkin kehuskelee ummet ja lammet, että sinä\nolet hänen suuri valloituksensa.\"\n\n\"Herra siunatkoon, Lisken!\" Fritiof räpäytteli kauhistuksesta silmiään,\nkasvot tulipunaisina. \"En käsitä mihin sinä viittaat! Berta -- en\ntotta tosiaan tunne sennimistä ristinsielua -- mikäli itse tiedän. Vai\nerehdynkö, ellen muista väärin taisi hänen nimensä olla Berta, sen\nuuden, joka on ollut kesällä Jensenillä tarjoilemassa -- en ole siitä\nihan varma, mutta luulen muistavani, että hänen etunimensä oli Berta --\"\n\n\"Niin, hän on Jensenin hotellissa.\"\n\n\"No voi minun päiviäni! Olipa sekin juttu! Olen ollut jonkun kerran\nhotellissa tänä kesänä, Steffensenillä oli kutteri täällä kuten tiedät\nja minä olin heidän kanssaan purjehdusmatkoilla, kerroinhan siitä\nsinulle. Ja sittemmin olen pari iltaa istunut siellä. Tiedäthän,\nhotelli on vastapäätä osuuskauppaa -- minusta oli parasta pitää tuota\npoikanulkkia vähän silmällä, onhan Else sisareni --\"\n\n\"Niin, oletko jo kauan tietänyt siitä -- että Else kaikesta huolimatta\nkulki häntä tapaamassa?\"\n\n\"Tietänyt ja tietänyt. Sinähän itse näet, mitenkä ihmiset juoruavat.\nSen vuoksi minusta tuntui, ettei olisi haitaksi panna toimeen pieniä\ntutkimuksia.\"\n\nIda Elisabet istui tuokion hiljaa.\n\n\"Minusta olisi ollut parempi, että sinä olisit puhunut siitä minulle jo\nennen. Miksi Herran nimessä et ole maininnut siitä sanaakaan --?\"\n\n\"En uskaltanut.\" Fritiof katsahti häneen, nopeasti, suunnaten\nharhailevan katseensa kapeista silmäaukoistaan, ja hänen kasvonsa\npunastuivat uudelleen. \"Tiedätkös mitä, Lisken, ei ole aina niinkään\nhelppoa puhua sinulle. Ei koskaan tiedä mitä sinä oikein ajattelet.\"\n\nKun Ida Elisabet ei sanonut mitään, katseli vain kysyvästi Fritiofia,\npurkautui tämä puhumaan aika vauhtia:\n\n\"Se ei todellakaan ole niin helppoa -- sen sanoo äitikin. Sinä et ole\nniinkään reilu -- sinussa on jotain niin -- salattua! Siitä me olemme\nkaikin yhtä mieltä. Else raukkakin valittaa sitä joskus. Juuri kun\nsinä olet lempeä kuin lammas ja me uskomme että on täysi rauha eikä\nmitään vaaraa, saatat sinä yhtäkkiä pistellä ja vihjata johonkin, jonka\nme olemme tehneet -- niin kauan aikaa sitten, että luulimme sinun\njoko unohtaneen sen tai pitävän sitä niin vähäpätöisenä, ettei siitä\nkannattanut puhua. Else raukka, hän oli todellakin vallan onneton --\nkun viimeksi olimme kotona, kertoi hän äidille, että eräänä päivänä\nsinä lahjoitit hänelle hienoja alusvaatteita, mutta juuri kun hän oli\nihan haltioissaan ja tahtoi syleillä sinua yltäkylläisessä ilossaan,\nniin sinä aloitkin päinvastoin syytää kaikenlaisia syytöksiä hänen\nsilmilleen -- likaisista alusvaatteista, jotka hän oli unohtanut\nsohvan pohjalle, ja sinun vaatteistasi, joihin hän oli polttanut reiän\nniitä silittäessään. -- Niin, juuri sehän on niin lamaannuttavaa,\nkun me koskaan emme oikein tiedä mitä sinä haudot mielessäsi -- sinä\nvoit olla niin hauska ja kiltti, ja me luulemme että sinä olet vallan\nhelmeilevän iloinen etkä oikein tiedä mitä kaikkea hyvää tahtoisit\nmeille -- ja siinä samassa sinä voit sanoa jotain, joka osoittaa, ettet\nsinä ollenkaan ole sellainen kuin on näyttänyt. Sinä et ole yhtään\nsovinnollinen, Lisken! Suoraan sanoen, sinun kaltaisesi ihmisen kanssa\nei todellakaan ole helppoa elää yhdessä, niin se on, hyvä ystävä!\"\n\nIda Elisabet katsahti miettiväisesti häneen: \"Ehkä niin --\"\n\nHe olivat kai oikeassa. Siltä se siis näytti, heidän kannaltaan. --\nSitä paitsi hän oli torunut Elseä, silloin kesällä, tullessaan kotiin\niltasella ja löytäessään keittiön täynnä tukahduttavaa savua. Else\noli mennyt tiehensä ja unohtanut irrottaa sähköraudan, niin että\nse oli saanut polttaa silitysvaatteiden läpi keittiöpenkkiin asti.\nSiitä olisi voinut syttyä tulipalo, oli hän sanonut. Hän ei ollut\ntorunut paljon, sillä mitä se olisi auttanut. Mutta kun hän sitten\nmyöhemmin antoi Elselle alusvaatekerran, sinipunervaa silkkitrikoota,\njota lapsi oli silmin nähtävästi himoinnut niin kauan, oli hän\nkoettanut hiukan puhua tytölle tämän rajattomasta huolimattomuudesta.\nElse oli oikeastaan täydellinen porsas -- mutta tätä sanaa hän ei\nkuitenkaan ollut käyttänyt. Braatøn lapset olivat jo kotona tottuneet\nepäjärjestykseen, tuon tuostakin vanhempien kärsivällisyys loppui;\nyhtäkkiä saattoi Jens raivota kuin rajuilma lastenkamarissa, saattoipa\nlyödäkin. -- Taikka äiti lamaantui kokonaan, uikutti ja valitti, kunnes\nkyynelien vedenpaisumus tuotti lievityksen. Mutta kun he olivat aikansa\nraivonneet, muuttuivat he taas lempeiksi ja kaikki palautui vanhoihin\nhyviin uomiinsa. Kukaan ei koskaan torunut noita lapsia muutoin kuin\nkeventääkseen omaa sydäntään -- kukaan ei edes odottanut, että siitä\nvoisi olla mitään tulosta. Ja lapset olivat kerta kaikkiaan tottuneet\nsiihen, että kaikki, mitä sanottiin, oli vain tunteenpurkausta.\n\nOikeastaan se oli hyvinkin toivotonta. Ida Elisabet oli tottunut\nsanomaan paljon vähemmän, kuin mitä hänellä oli sydämellään, mutta\nhän ei koskaan sanonut sellaista, mitä hänellä ei ollut sydämellään.\nKun hän koetti parhaansa heidän hyväkseen, sen vuoksi että he kerta\nkaikkiaan kuuluivat hänelle -- ja kun he sitten huomasivat, ettei hän\nkuitenkaan ollut heihin niin erikoisen ihastunut -- täytyi heistä\ntodellakin tuntua, että hän oli epärehellinen ja salaperäinen,\nkaiken sen vastakohta, mikä heidän mielestään oli avomielistä ja\nluonnollista. Sen vuoksi he valehtelivat hänelle suut silmät täyteen\n-- se oli heille luontevinta. Ihmisraukat, he olivat tosissaan\nvastatessaan loukkaantuneina: miksi et sanonut että tekisin niin, miksi\net pyytänyt minua tekemään? Miksi et käskenyt minua jäämään kotiin?\nsanoi Else palatessaan silloin aamuyöstä, kun Ida Elisabetin itsensä\noli täytynyt soittaa kätilölle ja pyytää tätä tulemaan. Sitä ennen\nhänen oli täytynyt keittää marjahillonsa valmiiksi -- mutta rakas\nLisken, olisithan sinä voinut pyytää minua keittämään, sanoi Else. He\ntarkoittivat mitä sanoivat. Mutta heille ei olisi tullut mieleenkään\ntehdä pienintäkään asiaa ilman, että heitä aivan erikoisesti\npyydettiin. Ja kun Ida Elisabetin ensin piti pyytää toista tekemään\njotain hänen asemestaan, tahtoi hän mieluimmin tehdä sen itse, mikäli\nvain pystyi --.\n\nNäin oli kerta kaikkiaan. Mutta sääli toisiakin, että niin oli.\n\n\"En ainakaan tarkoittanut mitään pahaa\", sanoi Ida Elisabet ja huokasi\nhiukan.\n\n\"Rakkaani, ole varma että ymmärsin sen.\" Silmät iloisina ja\nyhteenpuristetuilla huulilla erikoinen hymy Fritiof istui ja keinuskeli\ntuolillaan ja nyökäytti päätään hänelle.\n\n\"Sinä siis osaat vielä olla ihan mustasukkainen miehellesi?\" nauroi hän\nkiusoitellen.\n\nIda Elisabet käänsi kokoon valmiiksi parsitun sukan ja otti korista\nuuden vaatekappaleen. Tietysti Fritiof luuli että se oli sitä --.\n\n\"Missään tapauksessa en käsitä, miksi sinä annat kaiken maailman\nakoille aihetta juoruihin.\"\n\n\"Sinä osaat, Ida Elisabet!\" nauroi mies vielä tyytyväisempänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka tapauksessa Fritiofin matkat Vallervikeniin loppuivat tähän.\nMyöskin Else pysytteli enemmän kotona. Hän ja Fritiof olivat kai\nyhdessä pohtineet asioita. Else saattoi omasta aloitteestaan tulla\nkysymään, voisiko hän auttaa jossain, ja Ida Elisabet alkoi ajatella,\nettä kaikki oli ehkä hänen omaa syytään, kun hän ei ollut ollenkaan\nkasvattanut pikku Elseä. Ehkäpä hieman enemmän kärsivällisyyttä --.\nMutta osoittautui, että hieman kärsivällisyyttä ei ollut kylliksi.\nElsen täytyi saada kaikkea teelusikoittain. Ida Elisabet ei itse tullut\ntäysin terveeksi viimeisen lapsivuoteensa jälkeen -- häntä ei vaivannut\nmikään suoranainen tauti, hän tunsi vain itsensä voimattomaksi ja\nlevottomaksi, ärtyneeksi jollain erikoisella, ilkeällä tavalla. Ja\ntämä sairaalloinen haluttomuuden tunne kasvoi sitä kiusallisemmaksi,\nmitä kiltimpiä ja taipuvampia Fritiof ja Else yrittivät olla -- he\nosoittivat nykyään usein, että heidän oli hyvä olla ja että he sen\nymmärsivät. Mutta juuri siksi Ida Elisabetin täytyi oikein olla\nvaruillaan, jotta hän olisi rauhallinen eikä tuskittelisi.\n\nFritiof kierteli jälleen ylt'ympäri polkupyörällään ja otti Sølvin\nmukaansa -- Kalle-poju pelkäsi istua isän takana. \"Ole nyt varovainen\",\nsanoi Ida Elisabet Fritiofin esittäessä, että hän nyt ottaisi Sølvin\nmukaansa ajomatkalle -- tiet olivatkin aika huonot pitkien syyssateiden\njälkeen. \"Minäkö olisin varomaton\", nauroi mies. Tuskin hän olikaan,\najatteli Ida Elisabet, hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut\nolla todella levoton.\n\nEikä pieninkään ennakolta-aavistus ollut valmistanut häntä siihen\nmitä tuli. Hän seisoi portaikolla kauppapuodissaan, asetteli paraikaa\nhyllylle uusia tuulitakkeja, jotka juuri olivat saapuneet, Else\nseisoi lattialla ja ojensi hänelle pinkan toisensa jälkeen. Korkealta\npaikaltaan Ida Elisabet saattoi nähdä ikkunanäyttelyn, huomasi, että\ntohtorin harmaa Essex tuli suhisten kovaa vauhtia Mokhusin tietä\nja pyörähti alamäkeä tännepäin -- joku lähetettiin kai sairaalaan,\najatteli hän, laiva oli juuri rannassa. Auto pysähtyi samassa heidän\novensa kohdalle. \"No mutta Else\", huusi hän tuskastuneena, \"tule tänne\nja anna minulle --\" mutta Else oli jo ovella. \"Mikä nyt on\", sanoi Ida\nElisabet tuskastuneena; silloin Else päästi kovan huudon: \"Voi Fritiof\n-- hänelle on kai tapahtunut jotain!\"\n\nIda Elisabet hypähti portaikolta ja seurasi nuorta tyttöä. Auton\nympärillä seisoi jo monta ihmistä. Ulkona vallitsi lempeä syksyinen\nauringonpaiste; vuonon vesi kimmelsi alastomien latvojen ja\nharmaankiiltävien vuolukivikattojen takaa, ja alhaalta kantautui\nkellonkilahdus, höyrylaivan paraikaa irtautuessa laiturista. Ida\nElisabet aisti kaiken sen, aisti, mitenkä tunturit kohosivat sinervinä\nvuonon toisella puolen valonkyllästämästä autereesta; ylimpänä paistoi\njo uusi lumi valkoisena. Hän muisti jälkeenpäin, että tummalla märällä\nmaalla oli näkynyt jotain vaaleaa -- salavien karisseita kapeita lehtiä\ntiellä rakennuksen edessä; puutarhan aidan sisäpuolella orapihlajan\nlehtiä, joitten hopeanvalkea alapuoli oli ylöspäin. Mutta auton\nvieressä seisoi Fritiof, ja veri valui pitkin hänen kasvojaan, jotka\nolivat loasta ruskeat; hänen vaatteensa näyttivät siltä kuin hän olisi\nkieriskellyt maantiellä, hänellä ei ollut hattua ja hiukset olivat\nverisenä ja lokaisena takkuna -- ja kun hän viittasi kädellään, oli\nsekin verinen.\n\n\"Hyvä Jumala, miten sinun on käynyt. Missä Sølvi on?\" kysyi Ida\nElisabet, ja samassa kun hän kyseli lasta, oli kuin aika ja paikka\nolisi kadonnut hänen altaan ja hän jäi kuin riippumaan, keinumaan\nepämääräiseen odotukseen.\n\nMutta hän ei edes kuunnellut mitä Fritiof vastasi: pidättäen henkeään\nhän kumartui ja katseli sisään autoon, jossa punatukkainen nuori mies,\nsijaislääkäri, istui ja piteli sylissään huppuun kiedottua lasta.\n\n\"Varovaisesti -- voitteko ottaa, kas noin!\" Mies työnsi vaatemytyn\nautonovesta Ida Elisabetin syliin, ja kauhusta värähtäen Ida Elisabet\ntunsi samassa silmänräpäyksessä, että lapsen ruumis oli elottoman\nraskas; hän näki väläyksen lapsen kasvoista, jotka olivat tajuttomat.\nJa kun vieras mies astui ulos, olivat hänen vaaleanharmaat vaatteensa\nveressä ja tahraantuneet. Mies otti lapsen käsivarsilleen, kulki edellä\nja kantoi sen sisään. Ida Elisabet kuuli Elsen niiskuttavan vierellään\nja tajusi, että nuori tyttö hyppeli kuin pikkulapset, jotka ovat\npolttaneet itsensä, ja pureskeli rystysiään.\n\nHe olivat makuuhuoneessa, ja siellä oli vielä eräs ihminen, nuori\nnainen, päässä nahkainen autoilulakki ja yllään vaalea pusero ja\nurheiluhousut. Hän sanoi jotain, jota Ida Elisabet ei ymmärtänyt, ja\nsitten hän alkoi riisua peittoja ja tyynyjä Ida Elisabetin vuoteesta ja\nsiirtää niitä Fritiofin vuoteeseen. Hän pingotti aluslakanan kiinteästi\n-- ja sille nuo kaksi laskivat Sølvin -- Sølvin, jonka silmät olivat\nummessa ja joka ylt'yleensä oli veren tahrima; hänen suustaan valui\npunaista ja vaatteet olivat rikki ja tahriutuneet. Raskas vaate, johon\nhän oli ollut kiedottuna, putosi maahan vuoteen viereen, ja vieras\nnainen sanoi Ida Elisabetille: \"Voi, olkaa niin kiltti ja nostakaa se\npois, että me pääsemme likelle.\" Ida Elisabet seisoi raskas nahkainen\nautoilutakki käsissään ja kuuli vieraiden pyytävän vettä, lämmintä\nvettä, pyyheliinoja tai lakanoita -- näki naisen menevän ja laskevan\nalas kierrekaihtimet tienpuoleisista ikkunoista, joiden ulkopuolella\nnäkyi sisääntirkisteleviä kasvoja --.\n\n\"Veri tulee hampaista, ne ovat lähteneet irti\", sanoi tohtori ja\naukaisi Sølvin veriset huulet sormellaan. \"Hän putosi suoraan\nselälleen, mutta hän on kai saanut iskun päin suuta auton\nohjauspyörästä. Ei, toivon ettei -- mutta aivotärähdyksen hän on\nkyllä saanut. Vaimoni tarkastaa kohta Teidät\", hän sanoi Fritiofille,\njoka seisoi kookkaana ja kurjana vuoteen jalkopäässä: \"meidän täytyy\nvain ensin saada pikkutyttö riisutuksi.\" -- Fritiof puheli kimeällä\näänellään: \"-- minä ohjasin ihan tienreunaan heti, kun kuulin auton,\nmutta Ola oli ajamassa, ja hän ajaa aina niin hurjasti, vauhti\noli vähintään kahdeksankymmentä kilometriä, ja sitten se liukui\ntienkäänteessä, ymmärrättehän, tohtori -- siinä oli lautakuorma --.\"\n\n\"Voi rouva, olkaa niin kiltti ja viekää pois toiset, niin että saan\ntutkia lapsen oikein rauhassa --.\" Tohtori leikkasi parhaillaan Sølvin\nvaatteita auki. Ida Elisabet kääntyi, aivan kuin vasta heränneenä,\nnähtyään liikkumattoman lapsen vuoteella. Toiset -- Kalle-poju oli\ntullut sisään tavalla tai toisella ja seisoi ja huusi hänen polvensa\ntasalla, Else oli huoneessa ja teki kiihkeitä kysymyksiä valittavalla\näänellä, Fritiof kertasi, uudelleen ja uudelleen: \"syy ei ollut\nminun, minä en totisesti mahtanut mitään, ajoin aivan tien laitaa --\"\nja rouva Esbjørnsen tuli sisään käsissään höyryävä vesivati, jonka\ntohtorinrouva otti vastaan. Sitten Ida Elisabet sai pojan ja Fritiofin\nja Elsen keittiöön, pani lisää vettä kiehumaan, toi pinoittain\npuhtaita vaatteita liinakaapista, vei tohtorille makuuhuoneeseen mitä\nhän tarvitsi, hankki tohtorinrouvalle, joka oli saanut Fritiofin\nsaliin, sen mitä tämä pyysi. Fritiof jutteli lakkaamatta: \"toivonpa\nsydämestäni, että hän tämän takia menettää ajokorttinsa, senkin\nhurjastelija --\"\n\n\"Toivokaamme parasta\", tohtori sanoi Ida Elisabetille, \"luunmurtumat\nparanevat hyvinkin nopeasti näin pienillä, heillä ei ole todellista\nluunmurtumaa -- vain ikään kuin pajunoksaa olisi koetettu katkaista.\nMutta selän laita on pahempi, ja ehkäpä jotain sisäisiä vammoja --\nmitään lopullista ei voi sanoa vielä. Aivotärähdys -- ei, sen ei\ntarvitse olla niin hirvittävän vakavaa --\"\n\nSølvi makasi suoraan selällään omassa pikku vuoteessaan. Hänen suunsa\noli ajettunut muodottomaksi. Ja yöpöydällä lepäsi kaksi pientä\nvalkoista hammasta, juuret verisinä -- tohtorin oli täytynyt ottaa ne\nsuusta.\n\nKaupan ovikello kilisi taas. Siellä oli Else -- ja Fritiof; Fritiof\nkertoi jälleen jollekin vastatulleelle, miten kaikki oli tapahtunut\nja mitä tohtori Grønvold oli sanonut hänestä itsestään ja Sølvista.\n\"Eikö olisi parempi, että te sulkisitte kaupan täksi päivää, rouva\nBraatø? Niin että koko talossa olisi ihan hiljaista. Vaimoni tulee\ntakaisin ja jää joka tapauksessa teidän luoksenne yöksi -- hän on\nsairaanhoitajatar.\"\n\nIda Elisabetin saattaessa tohtoria ulos oli miltei pimeää, ja sumu\noli laskeutunut; lampunvalossa oven yllä kimalsi kosteus aidalla ja\nputoili pisaroina alastomilta piilipuunoksilta. Poikamaisen solakka\ntohtorinrouva, jolla oli yllään nahkalakki ja nahkatakki, pani miehensä\nlaukun takaistuimelle; Else seisoi auton vieressä, matkapukuisena ja\nkäsilaukku kädessään ja seurasi ihastuneena toisen liikkeitä. Sitten\nrouva istuutui kuljettajan istuimelle, tohtori hänen viereensä, ja Else\nkiipesi sisälle autoon.\n\n\"Älä vain peloita äitiäsi hengiltä -- kaikki kävi suhteellisen\nonnellisesti, muista sanoa niin. Hänen ei vain pidä tulla tänne ennen\nkuin aikaisintaan parin päivän kuluttua --.\" Ida Elisabet ei suorastaan\njaksaisi nähdä ketään heikäläistä kulkevan täällä ja aikailevan ja\nlivertelevän, kun hänen oli hoidettava kahta sairasta.\n\nSitten tohtorilaiset ja Else ajoivat pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet sulki kaupan ja sammutti valot siellä, meni salin läpi\n-- se näytti niin vieraalta, kun Fritiofin vuode oli siirretty sohvan\ntavalliselle paikalle ja Fritiof itse istui vuoteella käsivarsi\nsiteessä. \"Nyt minä kohta tulen auttamaan sinua --\", Ida Elisabet\nmeni hämärään makuuhuoneeseen; sekin näytti vieraalta, huonekaluja\noli muuteltu. Ida Elisabet kumartui Sølvin vuoteen yli, kosketti\nlapsen kasvoja, pani kätensä päällyslakanan alle, jossa tuntui\nlämpimältä lämpöpullojen vaikutuksesta, tuli kädellään lähelle suurta\nsideharsopakkaa, joka oli Sølvin vasen sääri. Kaikki oli kuin äsken.\nJälleen valtasi hänet sama epätodellisuudentunne -- aivan kuin\nkaikki jokapäiväinen ja tavallinen olisi häipynyt kauas pois ja hän\noli jo jäänyt riippumaan ilmaan aina siihen asti, kunnes hän saisi\ntietää, miten tässä oikein kävi -- että Sølvillä ei ollut vaaraa.\nSairaala-ilma, joka oli jäänyt tänne lääkärin käsittelyn jälkeen, aivan\nkuin huumasi ja teki hänen päänsä kevyeksi ja tyhjäksi samalla kertaa.\n\nFritiof istui vuoteellaan, yllään sininen paita, jonka toinen hiha\nroikkui aukileikattuna, alushoususillaan ja jalassa varsiniekat\nhuopatohvelit. Ida Elisabet polvistui ja aukaisi tohveleiden soljet ja\nveti ne hänen jaloistaan: \"minusta oli äsken kuin olisin kuullut äänesi\nkaupasta -- ethän vain ole mennyt sisään -- tuossa asussa?\" kysyi hän\npaheksuen.\n\n\"Voithan käsittää, että heitin takin harteilleni\", -- Fritiof nousi\nseisomaan, niin että Ida Elisabet voi vetää pois alushousut hänen\ntakapuoleltansa. \"Nehän olivat vain vanhoja tuttavia --\" hän istahti\njälleen, ja Ida Elisabet kääri varovaisesti housuja alas, niin etteivät\nne vahingoittaisi siteitä. Säärien iho oli paikka paikoin hankautunut.\n\"Ymmärräthän että he niin välttämättä tahtoivat tietää, kuinka kaikki\noikein kävi. Ja minun ei totisesti ole tarvis mitään salata, minun\nsyyni ei ole ollenkaan, että hän ajoi päälle.\"\n\nToinen käsi häveliäästi pantuna syliin istui Fritiof tarkastellen\nuteliaana mustelmia leveillä valkoisilla reisillään. \"Oletko nähnyt\npolkupyörääni -- ei, mutta sitä sinun pitää mennä katsomaan -- se on\nihan luuskana.\"\n\nPolvistuen Ida Elisabet veti siniraitaiset pyjamahousut ylös -- Fritiof\nnousi seisomaan, niin että Ida Elisabet saattoi sitoa ne vyötäisiltä,\nsamalla kun hän kertoi, mitenkä sahan kuorma-auto oli tullut vähintään\nkahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella ja oli liukunut\nkäänteessä, ja samalla kun Ola koetti saada sen taas keskelle tietä,\nse oli tyrkännyt polkupyörää, ja kun he ajoivat aivan tien reunaa,\nolivat jotkut lankun -- päät töytäisseet heitä. \"Niin, kyllä oli ihme,\nettä kävi niin kuin kävi, sen minä sanon -- mutta Ola Langhusin pitää\nmenettää ajokorttinsa tämän takia, sen seikan minä kyllä hoidan. --\nOnni onnettomuudessa oli tosiaankin, että tuo tohtori sattui siihen\nihan samassa silmänräpäyksessä -- Anna Mokhus tekee paraikaa loppua, he\nolivat olleet siellä -- tohtorinrouva on oikein reipas, eikö totta --\nmiellyttävä nainen, oikein miellyttävä.\"\n\nHe olivat kerineet vinottain Fritiofin pään, ja siteen alta törröttivät\nvaaleat hiustupsut -- hän näytti niin koomilliselta. Ida Elisabet sai\npyjamatakin hänen ylleen, toi sidekäärön ja sitoi sen kannattamaan\nkäsivartta. \"Kas niin. Kai sinä voit pestä hampaasi itse? Mitä\ntahtoisit -- teetä? Maitoako? Ja pari aspiriinitablettia sinun täytyy\nkai vielä ottaa. Raukka, huomenna kai tunnet itsesi oikein vaivaiseksi\n-- luulen että sinun on pysyttävä vuoteessa vähintään kolme neljä\npäivää.\"\n\n\"Pari paistettua munaa -- jos sinulla on -- ottaisin kernaasti\", huusi\nhän Ida Elisabetille tämän mennessä keittiöön.\n\nTavallaan Ida Elisabetista oli tuntunut pahalta käsitellä tuota suurta\nlihakasta ja valkoista miehenruhoa ihan kuin se olisi ollut vauva.\nMutta samalla se oli jollakin tavoin rauhoittavaa -- oli kuin asia\nei voisi olla niin vakava kun kerran Fritiof oli niin koomillinen.\nTuskaisa pelko Sølvin takia aivan kuin loittoni taka-alalle, kun hänen\nsamalla kertaa täytyi olla harmissaan ja huvitettu Fritiofin vuoksi.\n\nTeestä ja voileivistä Fritiof suoriutui itse, mutta paistetut munat Ida\nElisabet sai auttaa hänen suuhunsa. Ja Fritiof selitti ja selitti, yhä\nuudelleen, ja Esbjørnseneillä kuuli Ida Elisabet Kalle-pojun juoksevan\nyli lattian. Sølvin tila ei voinut olla niin vaarallinen.\n\nHän painoi peiton tiiviisti Fritiofin ympärille ja sammutti valon\nhänen huoneestaan, ennen kuin meni istumaan Sølvin luo. Fritiof nukkui\njo kuin kivi, kun ruutuun koputettiin ja Ida Elisabet meni ulos\naukaistakseen tohtorinrouvalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta viidennen päivän iltana Ida Elisabet käsitti, että vaaraa todella\noli.\n\nHän oli tottunut nykyiseen tilaan kotona; oli kuin sitä jo olisi\nkestänyt kokonaisen ikuisuuden. Sølvi valitteli paljon, kuume\nhyppelehti edestakaisin, eikä ollut helppoa sanoa, oliko hän tajuissa\nollessaan valveilla. Väliin hän sanoi jotakin, mutta siitä ei ollut\nhelppoa saada selvää, kaksi etuhammasta oli poissa ja sitä paitsi oli\nsuu yhä ajettunut. \"On parempi, ettette yritä puhua hänelle\", sanoi\ntohtorinrouva eräänä iltana, mutta koetti olla kuin kaikki olisi mennyt\nniinkuin pitikin. Ida Elisabet oli kieltänyt vieraskäynnit Fritiofin\nluona salissa, niin että Fritiofin oli tyydyttävä keskustelemaan hänen\nja Olise Langelandin kanssa äänekkäästi kuiskailemalla, milloin heillä\noli aikaa pysähtyä hänen vuoteensa ääreen.\n\nOlise oli myyjättärenä kaupassa ja auttoi Ida Elisabetia taloudessa, ja\nsitä paitsi hän pyytämättä pesi kaikki ne vaatteet, jotka tapaturman\njälkeen olivat tahraisia ja verisiä. Hän oli pieni vanhanpuoleinen\nihminen, puolella palkalla; Ida Elisabetista oli Olisen läheisyys aina\ntuntunut niin hyvältä. Hän oli tuskin itsekään tietoinen siitä, että\ntämä ennemminkin johtui Olisen hiljaisuudesta kuin kunnollisuudesta.\nJos joku tahtoi lyöttäytyä juttusille Olise Langelandin kanssa, täytyi\nhänen itsensä olla miltei lakkaamatta äänessä --. Tällainen ihminen oli\nsuurenmoinen olemassa juuri nyt, jolloin joka ikinen, jolla oli asiaa\nkauppaan, alkoi kysellä --.\n\nIda Elisabet oppi ottamaan pois poikkilakanan ja hivuttamaan uudet\nkuivat Sølvin alle miltei liikuttamattakaan lasta, joka makasi suorana\nvuoteellaan; panemaan pyyhkeen Sølvin leuan alle, niin ettei tämä\nkastuisi siitä mitä valui suusta, kun äiti teelusikalla antoi hänelle\nkuumelääkettä ja mehulientä. Pestessään käytettyjä vaatteita ulkona\nvajassa ja ripustaessaan ne pihan vaatenuorille Ida Elisabet jutteli\nKalle-pojun kanssa; asettaessaan kuntoon tarjottimen Fritiofille hän\nleikkasi pari viipaletta pojalle ja pani hilloa päälle, ja poika\nistui keittiön kynnyksellä ja söi ja kertoili -- hän viihtyi kaikesta\npäättäen Esbjørnsenillä. Eräänä päivänä Ida Elisabet otti pojan\nsyliinsä ja kantoi sisään, Kalle-poju saisi sanoa hyvää huomenta\nSølville. Mutta poika tuntui pelästyvän sisaren punaisia, paksuiksi\najettuneita kasvoja, eikä Sølvi millään tavoin osoittanut huomaavansa\nveljeä. Jälkeenpäin Kalle-poju kyllä puhui paljon Sølvistä, joka oli\nkipeä.\n\nFritiof oli viety kuulusteluun ja tuotu takaisin tohtorin autossa,\nmutta palattuaan hän ryömi kohta jälleen vuoteeseen; hänen päätään\nkivisti ja hän oli muutenkin vielä siipirikko. Mutta retki elähdytti\nhäntä kovin, hän selosti kaikkea, mitä oli sanottu ja mitä hän\nitse oli sanonut, ja uutiset, joita paikallislehti oli julkaissut\nyhteentörmäyksestä, hän leikkasi visusti ja säilytti lompakossaan.\n\"Mutta ajatteles, vanha Essex -- totisesti, minusta saisi Sommervold jo\nkustantaa itselleen uuden auton -- onhan hänellä jumaliste varaa siihen\n--\"\n\nIda Elisabetia hermostutti aina, kun tohtori Sommervoldista puhuttiin\ntuossa äänilajissa: pyh, hänellähän oli varaa vaikka mihin! Tohtorilla\noli tytär ja tämän perhe; Ragna Sommervold oli mennyt naimisiin\nsaksalaisen meriupseerin kanssa -- silloin hyvinä aikoina ennen\nmaailmansotaa, jolloin saksalaiset sotalaivat aina kesäisin ulottivat\nmatkansa vuonoihin. Sodan aikana tuli Hans von Dettingenistä invalidi,\nja koko heidän omaisuutensa oli mennyt, ja kaksi poikaa oli saatava\nkoulutetuksi. Poikansa leskeä tohtorin piti niin ikään auttaa -- ja\nmuutenkin juuri tohtorin oli aina oltava käsillä, milloin jotakin\nihmistä tai asiaa oli tuettava. Esimerkiksi Fritiofin vanhempia hän oli\nmonet kerrat vuodessa saanut vetää suosta kuivalle maalle.\n\nSenkin vuoksi Ida Elisabet oli harmissaan sinä päivänä, kun anoppi\noli heillä. Rouva Braatø oli tullut höyrylaivassa; kotiin hän pääsisi\ntohtorin autossa, kertoi hän, kun tohtori tulisi illalla katsomaan\nsairaita. Samassa hän alkoi valitella, että tohtori Sommervold taas\noli Saksassa, eipä silti ettei tohtori Grønvold ollut hyvinkin\ntaitava, ja rouva oli varmasti mainio ihminen, vaikkakin jonkin verran\nuudenaikainen, mutta olihan harmillista että tohtori Sommervold aina\nsattui olemaan ulkomailla juuri kun olisi ollut niin rauhoittavaa saada\nhänet.\n\nIda Elisabetin oli täytynyt tarjota keittiössä kahvia anopille; ovi\noli auki makuuhuoneeseen, jossa Sølvi makasi ja jossa ikkunaverhot\nolivat alhaalla; tyttö hengitti kuuluvasti ja valitteli hiukan\nkuumehoureissaan.\n\n\"Eikö sinustakin ole paras, että me lähetämme Elsen tänne huomenna?\"\nkysyi Borghild Braatø, \"nyt juuri sinä kai tarvitsisit häntä.\"\n\n\"Tarvitsisin!\" Ida Elisabet vastasi kiivaasti. \"Herranen aika, anoppi\n-- et kai sinä sentään ihan tosissasi kuvittele, että minulle saattaisi\nolla jotakin hyötyä Elsestä? -- Ja ainakin niin kauan kuin minulla on\nkaksi vauvaa sairaana, tahdon päästä paimentamasta ainakin sitä tyttöä.\"\n\nMutta nähdessään anopin ilmeen hän katui samassa. Anoppi oli aivan\nkuin lapsi, joka sulkee silmänsä saadessaan korvapuustin -- vain että\ntämä äskeinen sattui syvemmin kuin lyönti. Herra Jumala -- eikö hän\ntosiaankaan tietänyt, millä silmillä toiset ihmiset katsoivat hänen\nlapsiaan, joita hän rakasti ja palvoi ja kehui ja joiden tekosia hän\naina peitteli?\n\n       *       *       *       *       *\n\nViidennen päivän aamupäivänä Ida Elisabet istui Sølvin luona.\nAuringonvalo helotti alaslasketulla kierrekaihtimella, jolla tuuli\nliikutti varjoja; vuonon kohina kuului niin voimakkaasti tänne\nasti tänään -- ulkona oli säteilevän ihana ilma. Sølvi liikautti\npikkuriikkisen päätään; tuijottavat silmät näyttivät samalla kertaa\nhimmeiltä ja kiiluvilta, ja niissä oli erikoinen, tuskaisa ilme --\nehkäpä levoton valo peloittaa häntä, ajatteli äiti.\n\n\"Äiti on tässä, Sølvi -- äiti istuu luonasi.\" Ida Elisabet koetti\nhymyillä oikein rauhallisesti. \"Et kai sinä pelkää, kun äiti on täällä?\"\n\n\"Äiti --\", sammalsi Sølvi.\n\nIlosta värähtäen Ida Elisabet otti pienen kostean käden omaansa: \"Ei\nkai enää koske niin paljon, eihän, Sølvi?\" Hän oli antanut tytölle\nlääkettä vähän aikaa sitten; se oli lievittävää.\n\n\"Koskee!\" Sana tuli niin surkeana, heikkona tuskanparkaisuna, aivan\nkuin lapsen kärsivällisyyttä olisi koeteltu liian kauan.\n\n\"Mutta mihin sitten koskee eniten, oma kultani? -- Etkö voi sanoa\näidille mikä paikka on enimmän kipeä?\" Sølvi ei vastannut mitään.\n\"Jalkako? Vai ehkäpä pää? Paneeko äiti nyt taas sellaisen ihanan\nkylmän rievun otsallesi?\" Hän ei saanut nytkään vastausta, mutta meni\nkeittiöön ja pani kuntoon kylmän kääreen. Samassa johtui jotain hänen\nmieleensä; hän pistäytyi saliin.\n\nFritiof makasi rauhallisena ja luki, hänen vuoteensa vieressä lattialla\noli kokonainen pino kuvalehtiä. Ida Elisabet meni hyllyn luo ja otti\npienen norsunluisen elefantin, jonka isä kerran oli tuonut hänelle\ntuliaisiksi Ceylonilta.\n\nHän pani kääreen Sølvin otsalle, silittäen varovaisesti lapsen kuumaa\nposkea. Sitten hän näytti elefanttia:\n\n\"Katsos mikä tässä tulee tervehtimään sinua.\" Sølvi ei osoittanut\nrahtuakaan mielenkiintoa. \"Elehvantti, Sølvi! Sinä saat sen, lapseni --\nkuuletko Sølvi, nyt äiti on antanut sen sinulle, nyt se on ihan oikein\nsinun. Kun sinä taas tulet terveeksi, on se sinun, ja sinä voit leikkiä\nsillä milloin ikinä vain tahdot --\"\n\nMutta Sølvi ei nytkään osoittanut mitään mielenkiinnon merkkiä.\nIda Elisabet asetti veistoksen yöpöydälle kaikkien pullojen ja\nmuiden sairaanhoitovälineiden väliin -- hänestä se vaikutti oikein\nelähdyttävältä siinä, ruho oli niin kiiltävän musta, torahampaat\nvalkoiset, ja pienet helmiäissilmät kiilsivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onko hän tänään ollut ollenkaan kiinnostunut leikistä tai\nsentapaisesta?\" kysyi lääkäri tullessaan illalla.\n\n\"Ei vielä. -- Hän on ollut hyvin levoton iltapäivällä -- ja sitten minä\nen ole saanut häntä ottamaan mitään, kaikki menee nenään, ja oli aivan\nkuin häntä olisi ylenannattanut. Raukka, se kai teki hirveän kipeää.\"\n\nTohtori tutki Sølviä hyvin kauan ja pyysi nähdä poikkilakanoita, joita\nIda Elisabet oli ottanut hänen altaan tänään. Hän ja rouva vaihtoivat\nkeskenään pari sanaa, joita Ida Elisabet ei ymmärtänyt -- hän katseli\nheitä kasvoihin, ja yhtäkkiä aivan kuin jokin olisi pistänyt häntä\nterävästi kuin veitsellä -- se oli siis mahdollista! Saattoi käydä\nniin, kuin hän hamaan tähän saakka ei hetkeäkään ollut luullut. --\nHänen katseensa kohdistui pieneen norsuun, joka siinä samassa oli\nsaanut peloittavan uhkaavan ilmeen; pienet helmiäissilmät mustassa\npäässä tuijottivat ilkeästi.\n\n\"On parasta, että jäät tänne toistaiseksi, Gerda\", sanoi tohtori\nvaimolleen.\n\nIda Elisabet odotti kysymyksineen, kunnes tohtori oli mennyt --\naivan kuin vastaus olisi antanut hänelle enemmän toivoa, kun se tuli\nnuoren rouvan suusta. Rouvan olemus oli rauhallinen, hiukan viileä,\nmutta tavassa, jolla hän suoritti työnsä, tuntui eräänlainen ponteva,\ninhimillinen myötätunto.\n\n\"Niin, meidän on toivottava parasta. Mutta vieläkään emme voi todeta,\nmitenkä perinpohjaisia ne -- sisäiset vammat ovat, joita hän on\nkärsinyt.\" Hän puhui niinkuin olisi ollut paljon, jota hän ei halunnut\nsanoa.\n\nViimeksi hän sai Ida Elisabetin suostutelluksi käymään hiukan\npitkälleen, ja niin lopen väsynyt äiti oli, että hän vaipui\nunenhorteeseen miltei siinä samassa.\n\nJokin ääni herätti hänet -- samassa silmänräpäyksessä hän käsitti,\nettä pieni rautasänky rusahteli. Sølvi uikutti omituisesti, päästäen\nkaameita ääniä. Ida Elisabet hypähti pystyyn -- rouva Grønvold seisoi\nkumartuneena lapsen yli, mutta kun äiti oli ehtinyt kohdalle, Sølvi\naivan kuin lysähti kokoon -- oli hirvittävästi muuttunut, jollain\nerikoisella tavalla.\n\nRouva Grønvold seisoi tuokion -- sitten hän kiskaisi valkean esiliinan\nyltään: \"Minä riennän puhelinkeskukseen, en uskalla antaa hänelle\nmitään kysymättä mieheltäni --.\" Hän oli jo ulkona.\n\nIda Elisabet kuuli keittiönoven sulkeutuvan hiljaa. Sitten ei koko\ntalosta kuulunut muuta ääntä kuin kärpäsen, joka lentää surisi yölampun\nvarjostimen sisässä ja kosketti valopäärynää niin että helähti. Mutta\nulkona vuono myllersi ja tuuli viuhui ja oksat raapivat kitisten\nruutua. Kello oli hiukan yli kolmen hänen katsellessaan sitä.\n\nHän istui kumartuneena Sølvin yli, tuijottavin silmin ja kuulostellen\nlapsen hengitystä.\n\nJälleen värähteli pikku ruumis muutamia kertoja; silmäluomien alla,\njotka olivat käyneet niin ohuiksi, pyörivät silmät -- ja taas oli\nhiljaa. Mutta hetken kuluttua ruumis alkoi jälleen värähdellä,\nheikommin, ja lapsi käpertyi vieläkin enemmän kokoon. Ja hetken perästä\n-- Ida Elisabet ei tietänyt, kuinka hän sen tiesi, hän näki sen, vaikka\nhän ei mitään voinut nähdä silmillään. Oli kuin hän olisi kokenut sen\nennen, synnyttäessään -- samassa kun lapsi tuli ulos hänen ruumiistaan\nja näkymättömän ja rannattoman meren laine hulvahti hänen ylitseen,\npyyhkäisi se pois jotain, mutta kun laine taas vyöryi takaisin, makasi\nvärähtelevä, kitisevä pikku olento hänen vieressään, aivan kuin heidät\nkaksi olisi heitetty ylös rannalle. -- Sama näkymättömän ikuisuuden\nlaine hulvahti taas heidän ylitseen -- ja oli kuin raju kipu, jonka hän\nsilloin oli tuntenut repivän ruumistaan, olisi vain ollut karkea kuva\nsiitä, joka nyt raateli häntä sydänjuuria myöten. Aalto valahti jälleen\npois, mutta nyt se oli ottanut Sølvin mukanansa -- tuo tuossa, joka oli\njäänyt vuoteeseen, ei ollut enää Sølvi.\n\nPuolittain kaatuneena vuoteen yli Ida Elisabet yhä puristi rintaansa\nsen laitaa vasten, aivan kuin tuska olisi siitä vaimentunut. Sitten\novessa käytiin -- rouva Grønvold seisoi valossa, ja vesi valui\nöljytakista. Hän kiskaisi sen yltään astuessaan vuodetta päin. Siinä\nhän seisoi, Ida Elisabet katsahti häneen, he katselivat toisiaan.\nKun tohtorinrouva kumartui lapsen yli, kohensihe Ida Elisabet ja jäi\nistumaan suorana, pyyhkäisten hiukset kasvoiltaan -- ja kun toinen\nkatsahti ylös ja heidän katseensa jälleen yhtyivät, vääntyivät Ida\nElisabetin kasvot. Hän alkoi itkeä, ensin matalasti ja tuskaisesti\nvalittaen, mutta sitten tulivat kyynelet, ja hän oikein itki -- mutta\nhiljaa, aivan kuin olisi pelännyt häiritsevänsä jotakin.\n\nKerran tuli toinen hänen viereensä: \"Rouva Braatø --.\" Hän tarttui Ida\nElisabetin käteen, seisoi ja piteli sitä: \"Rouva Braatø --.\"\n\nSamassa avattiin salin ovi ja siinä seisoi Fritiof raitaisessa\nyöpuvussaan, pää puolittain kerittynä, silmät unesta pieninä.\nNähdessään nuo kaksi hän syöksähti esiin ja purskahti samassa\näänekkääseen, katkeraan itkuun: \"Sølvi, voi Sølvi, Sølvi --\"\n\nHän kaatui vuoteen laidalle Ida Elisabetin viereen: \"Voi -- voi -- voi\n--.\" Ida Elisabet ojensi toisen kätensä hänelle. \"Hiljaa, Fritiof, älä\nhuuda niin kovaa\", pyysi hän, aivan kuin huoneessa olisi ollut jokin,\njota ei saanut herättää.\n\n\n\n\n6.\n\n\nFritiof oli aivan syytön onnettomuuteen -- Ida Elisabet tiesi sen.\nMutta Sølvin kuoleman jälkeisenä aikana hän ajatteli joskus: loppujen\nlopuksi minä rupean vihaamaan häntä.\n\nFritiof kertoi ja jutteli siitä kaikille, jotka vain tahtoivat\nkuunnella. Oli kyllä totta, että hän todellakin oli ollut kovin\nihastunut Sølviin. Kun hän ei erikoisesti ollut kysellyt tyttöstä niinä\npäivinä, jolloin hän itse oli vuoteessa, johtui se kai siitä, ettei\nhänen mieleensä edes juolahtanut, että asia saattoi olla vakava. Mutta\nhän oli vallan epätoivoissaan Sølvin kuoltua. Ja samalla oli aivan\nkuin hänellä olisi ollut jonkinlaisena korvauksena se, että hänellä\nnyt oli niin paljon kertomista -- onnettomuudesta ja siitä, miten\nherttainen ja reipas tyttö oli ollut, oikea isän pikku toveri, ja hänen\nkuolinvuoteestaan ja siitä, mitä tohtori oli sanonut, ja kuulusteluista\nja hautajaisista ja mitä sanomalehdissä oli ollut. Alituiseen hän\ntapasi jonkun, joka vielä ei ollut sitä kuullut -- laivassa, sillalla,\nkauppaseurassa. Kotiin palatessaan hän kertasi Ida Elisabetille, mitä\nhän oli sanonut ja mitä se ja se oli sanonut. Tapahtumien kulku muuttui\nsitä mukaa kuin hän kertoi. Ensin hän oli sanonut, ettei hän muistanut\nyhtään mitään hamasta siitä silmänräpäyksestä, jolloin kuorma-auto\ntörmäsi polkupyörää vastaan, siihen asti, kun hänet itsensä autettiin\ntohtorin autoon. Mutta vähitellen hän rupesi muistamaan enemmän ja\nenemmän. \"Sølvi\", hän oli ajatellut, hän oli pelännyt että koko\nlautakuorma kaatuisi heidän päälleen, ja hän oli heittäytynyt eteen\nvarjellakseen lasta omalla ruumiillaan. Ida Elisabet tiesi että Fritiof\nitse uskoi kaiken, mitä kertoi. Tämä oli ollut Fritiofin ensimmäinen\ntodellinen suru, ja se piristi häntä valtavasti.\n\nIda Elisabet vain ei ollut samanlainen. Kernaimmin hän olisi\ntahtonut, ettei hän koskaan kuulisi sanaakaan tapahtumasta.\nEnsimmäisten vuorokausien jälkeen hän ei juuri enää ollut itkenyt.\nHän oli mielestään aivan kuin tulvillaan itkua, sisäisesti, ja\naivan vaistomaisesti hän puristi huulensa yhteen ja hääti kyynelet\ntakaisin, ikään kuin olisi pelännyt, että suru nousisi yli äyräittensä.\nMutta hän ajatteli lakkaamatta kuollutta lasta, vaipui uneen sitä\najatellen, ja herätessään hänestä tuntui, että sama ajatus oli jäänyt\nkehräämään hänessä nukkuessa. Hän muisti mitä Sølvi oli aikaisemmin\nkesällä sanonut pienistä helmistä, jotka kumpusivat edestakaisin\nhänen sisässään. Kun pikku ruumis oli jähmettynyt kuolemaan, oli hän\najatellut, että aivan kuin jokin kuohuva, valuva aines siinä oli\njähmettynyt raskaaksi metalliksi, niin että se tuntui jäätävän kylmänä\nihon läpi. Ja sitten hän ei voinut olla ajattelematta niitä pieniä\nirtautuneita maitohampaita, jotka hän oli heittänyt pesään: \"Lukki,\nlukki, luuhammas, anna mulle rautahammas\"! -- Lapsi oli silloin\ntajuissaan ja Ida Elisabet oli toivonut, että hän ehkä saisi Sølvin\nhymyilemään.\n\nMutta väliin valtasi hänet sama tunne kuin silloin kirkossa. Hän ei\nkuullut mitä pastori Søndeled sanoi, ja hän oli kai ainoa, joka ei\nitkenyt, mutta hän koetti voimainsa takaa hillitä kauheata haluaan\nhuutaa niin, että se kuuluisi taivaaseen asti, repiä vaatteensa\nkappaleiksi, repiä hiukset päästään ja raastaa kasvonsa verille. Hänen\nisänsä oli nähnyt ihmisten tekevän noin maahanpaniaisissa, jossakin\netelämaissa, ja Ida Elisabetin teki mieli kirota, kun täällä ei\nsaanut menetellä samalla tavoin ja puuduttaa hirvittävää epätoivoa\nruumiillisella kärsimyksellä.\n\nKalle-poju ei juuri puhunut sisarestaan tämän kuoltua. Ida Elisabetista\ntuntui ettei poika kuunnellutkaan, kun Fritiof puhui Sølvistä. Oli\nmuuten kuin poika olisi pysytellyt loitolla Fritiofista -- oli kuin\nhän ei olisi pitänyt Fritiofin puhetulvasta. Kalle-poju oli hiljainen,\nja äitiä lukuun ottamatta hän tuntui etupäässä viihtyvän Olisen ja\nEsbjørnseniläisten kanssa -- Esbjørnsenit oli niin rauhallista väkeä.\n\nMutta eräänä aamupäivänä poika ja hän olivat kahden kesken kaupassa.\nUlkona putoili suuria märkiä lumihöytyviä ja Kalle-poju seisoi oven\nvieressä koettaen nähdä ulos näytetelineen ja mainoskuvien välistä,\njotka riippuivat lasia vasten. Ida Elisabet istui ja laski parastaikaa\npisteitä suureen ristipistekirjailuun, jonka hän oli luvannut lähettää\naloitettuna seuraavana päivänä. Sitä paitsi se oli väreiltään niin\nkaunis -- salatajunnassaan hän tunsi että tämä työskentely teki hyvää.\n\n\"Äiti\", sanoi Kalle-poju oven suusta, \"eikö ollut ikävää kun Sølvi\nkuoli? Nyt ei meillä enää ole ketään, joka leikkisi kanssamme.\"\n\n\"Meidän täytyy koettaa leikkiä yhdessä niin hyvin kuin osaamme, sinä ja\nminä.\"\n\n\"Mutta äiti, emmehän me osaa leikkiä. Vain Sølvi osasi leikkiä.\"\n\n\"Osaamme mekin\", Ida Elisabet yritti hymyillä.\n\n\"Raukka, onko sinun ikävä! Kas tässä!\" Ida Elisabet sai käteensä\npaperia, jolla jokin pahvirasia oli ollut sisustettu. \"Ja sitten\nlyijykynä -- nyt voit piirustaa. Saat istua täällä minun luonani,\ntuskin kukaan nyt tulee, tällaisella ilmalla.\"\n\nPoika otti tavarat vastaan, näytti oikein tyytyväiseltä ja ryömi\ntuolille, jonka äiti asetti häntä varten. \"Mutta emmehän me osaa\nleikkiä, me!\"\n\n\"Miksikä emme? Piirustaminen on hauskaa, Carl.\"\n\n\"Se on hauskaa. Mutta se ei ole leikkimistä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun edellisellä viikolla pistäytyi tohtori Sommervold hänen luonaan\neräänä aamupäivänä. Ida Elisabet ei ollut edes kuullut, että tohtori\noli palannut; hän tiesi että tohtorin vävy oli uudelleen leikattu ja\nettä tohtori viipyisi siellä, kunnes näkisi, onnistuiko se. Niin että\nIda Elisabet kiiruhti kysymään mitä Ragnalle kuului, ennen kuin tohtori\nehti kysyä hänen kuulumisiaan.\n\n\"Hm. No niin, näyttää siltä kuin Hans sentään pääsisi liikkumaan hiukan\nhelpommin. Mutta sinä --?\" sanoi hän hiljaa, Ida Elisabetin seuratessa\nhäntä saliin.\n\n\"Kiitos. Hyvin. -- Onko sinulla aikaa istua hiukan?\"\n\n\"Olin aikonut viipyä hetken -- ellen häiritse sinua. Ciss Oxley lupasi\nhakea minut täältä -- hän on ajomieheni tänään, me olemme käyneet\nvanhainkodissa. Hänen pitäisi viedä Sjur Mokhusiin, tämä on saanut\nluvan vierailla tyttärensä luona muutamia päiviä.\"\n\n\"Vai niin, onko hän jälleen kotona.\" Ida Elisabet ei ollut erikoisen\ninnostunut odotettavissa olevasta vieraastaan.\n\n\"Hän jää toistaiseksi luokseni -- kunnes sisar Laurentse paranee. Hän\non oikein toimekas. Tiedäthän, että hän on opetellut sairaanhoitoa.\"\n\n\"Ihmiset sairastelevat niin paljon tänä talvena.\" Tohtori istui\ntuokion. \"En tiedä oletko kuullut\", sanoi hän hiukan viivytellen; \"että\npikku-Merete --?\"\n\n\"En -- niin, oikeastaan, he sanoivat että hän on ollut usein pahasti\nvilustunut nyt syksyllä. Hän ei kai ollut hautausmaallakaan, mikäli\nmuistan.\"\n\n\"Niin, se on tuberkuloosia. Tahdoin sanoa sen sinulle, kuullessani\nettä te aiotte viettää joulua Vettehaugenissa. Niin että voit olla\nhiukan varovainen lasten suhteen -- Kalle-pojun suhteen\", oikaisi hän\nja jatkoi aika vauhtia: \"ymmärräthän, kun asiaan käydään käsiksi näin\nhyvissä ajoin on syytä toivoon -- helmikuussa hän pääsee parantolaan.\"\n\n\"Vanhus-raukat -- he ovat kai ihan suunniltaan tämän vuoksi?\"\n\n\"Voi, tiedäthän että Jens ja Borghild ovat luonnostaan optimisteja.\nNiin, he tiesivät sen jo ennen hautajaisia. Grønvold tutki hänet. Niin\nettä kun he eivät ole puhuneet siitä sinulle -- minusta oli yhtä hyvä,\nettä saisit sen tietää. Voithan olla niinkuin et tietäisi mitään.\"\n\nIda Elisabetin huulet vetäytyivät eräänlaiseen hymyyn.\n\n\"Niin, niin, tahdon vain sanoa sinulle, Ida, että pistäydyin siellä\neilen illalla. Ensinnäkin he koettavat, ihan välittömän reaktion\nseurauksena, peittää että ovat saaneet tartuntaa kotiinsa. Mutta sitä\npaitsi he myös hiukan pelkäävät sinua. Se on peloittanut heitä, että\notat tämän kaiken tällä tavoin. Heistä se on suorastaan kaameaa -- että\nolet noin luoksepääsemätön.\"\n\n\"Vai niin.\" Ida Elisabet istui tuokion. \"Sen vuoksi siis anoppi on\nantanut minun olla rauhassa koko ajan, sillä hän on todellakin antanut.\"\n\nTohtori Sommervold nyökäytti päätään: \"Heistä on vallan käsittämätöntä\n-- aivan luonnotonta -- ettet osoita minkäänlaista halua etsiä\nosanottoa ja niin poispäin. Niin, kaiken sen tiedät yhtä hyvin kuin\nminä\", jatkoi hän hiukan kärsimättömästi. \"Ja joka tapauksessa, Ida,\nhe pitävät sinusta niin paljon. Se on totta -- he pitävät todella.\nVaistomaisesti -- vaiko tietoisesti, sitä en voi mennä sanomaan --\nhe käsittävät että sinä olet heidän turvanaan.\" Hän hymyili hiukan\npahankurisesti. \"Sinä olet eräs heidän elämänsä varmoja kiinnekohtia.\nSen vuoksi he rakastavat sinua -- ja ovat niin huolissaan sinusta nyt!\"\n\nIda Elisabet istui ja katseli eteensä vastaamatta.\n\n\"No niin. Niin, niin, ei kai ole vallan helppoa olla toisten ihmisten\nkohtalona. Elämä oli kai paljon vähemmän toivotonta entisaikoina, kun\nluultiin että kohtalo istui korkealla koko roskan yläpuolella -- ja\nnäki kuin päältäpäin kaikkien ihmisolentojen keskinäiset suhteet ja\nkäsitti kaikki, mitä me ihmiset emme koskaan käsitä.\"\n\n\"Tarkoitat, että Herra tuntee omansa -- anopin on tapana sanoa, että\nHerra tuntee ne todella, ja taivas tietää, ettei samaa voi väittää\nmeistä!\" Ida Elisabet naurahti. \"Sen vuoksi uskovat Braatøläisetkin\nkohtaloon. Ja mikäli he ymmärtävät, että heillä on ollut minusta\nhyötyä, panevat he kai senkin kohtalon tilille -- minä olen vain väline\nkohtalon kädessä.\"\n\n\"Mutta sinä et usko siihen.\"\n\n\"En, Herra nähköön!\" Ida Elisabetin hymy oli karvas. \"En tiedä minkä\nvuoksi minun pitäisi luulla kohtalosta niin pahaa. Sillä siinä\ntapauksessa se on ollut hävytön minulle.\"\n\n\"Ihan niin.\" Tohtori nyökäytti päätään. \"Jos sinä olisit uskonut niin\nkuin esim. Ciss Oxley, olisit ehkä mukautunut hyvinkin kärsivällisesti\nsiihen osaan, joka sinulle on määrätty -- olemaan sijaiskohtalona\nihmisille, jotka ovat melko avuttomia. Sillä sinä edellyttäisit, että\nkaikilla ihmisillä on oma mystillinen arvonsa paitsi sitä, jota he\nnauttivat tai ovat vailla yhteiskunnan jäseninä. Ja nyt me pääsemme\ntekemästä johtopäätöksiä siitä, ettemme enää usko näin, sanomalla,\nettä jotakin hyvää on sentään kaikissa ihmisissä. Ja niin kai onkin\n-- mutta kun tuo hyvyys on niin häipyvän pientä kaiken muun rinnalla\n-- typeryyden ja itsekkyyden ja laiskuuden --. Kannattaako siis,\nlaskeaksemme aivan asiallisesti, niinkin kyvykkään ihmisen kuin sinun\nahertaa itsensä loppuun kelvottomien takia -- aivan noin vain, huvin\nvuoksi? Eikö meidän pitäisi katsella hyvyyttä ihmisissä samalla tavoin\nkuin esimerkiksi vuoren malmipitoisuutta -- kysyä onko se kyllin\nrikasta, jotta sitä kannattaa ruveta jalostamaan? Kunhan ensin on\npäästy vapaaksi kaikista noista uskonnollisista otaksumista, joiden\nmukaan ihmissielulla on ääretön arvonsa, vieläpä kaikkein pienimmällä\nja laihimmalla ja kaikkeen tyytyvällä sielulla, joka asuu suuressa ja\nhimokkaassa ruhossa.\"\n\n\"Huh.\" Ida Elisabet kohautti harteitaan väsyneesti. \"Tiedäthän, ettei\nkysymystä saa asettaa niin.\"\n\n\"Et sinä enkä minä, se on totta. Meille ovat ihmiselämän arvoperusteet\naina samat vanhat, vaikkakaan emme usko dogmeihin, joita ne\nedellyttävät. Mutta yhden tai kahden ikäpolven kuluttua -- luuletko,\nettä täysin työkelpoiset ihmiset silloinkin ovat valmiita pitämään\nelossa kaikkia niitä, jotka eivät kykene tuottamaan murto-osaakaan\nsiitä, jota ihmisruumiin käynnissäpitäminen vaatii? Niin, sillä heille\nmerkitsee 'hyvä' ja 'paha' ihan toista kuin meille.\"\n\n\"Se on heidän asiansa.\" Ida Elisabet keikautti niskaansa. \"Me ainakaan\nemme voi seisoa katsomassa, miten ihmiset hukkuvat vain siksi, että\neivät osaa uida, ja olla yhtä iloisia silti.\"\n\n\"Emme. Mutta niitä on aina ollut. -- Kas niin, nyt on autoni täällä.\n-- Autosta puheen ollen: kuulostaa kuin alkaisi olla paljonkin niitä,\njotka osaavat ajaa ihmisen yli ja jatkaa matkaansa pysähtymättä\nkatsomaan, miten on käynyt!\"\n\nCiss Oxley tuli sisään, pyöreät posket punaisina talvi-ilmasta.\nHiukan arkaillen hän tervehti rouva Braatøä ja sanoi: \"Kiitos, kahvi\nmaistuisi kyllä mainiolta.\" Mutta rouva Braatøn oli suotava anteeksi --\nhän ojensi esiin pitkävartisen rasvanahkasaappaansa, joka oli loassa\nylhäältä alas asti. Mutta oli ollut aivan mahdotonta päästä autolla\nedemmäs kuin Ylä-Mokhusin taloon. Oli, hän oli vienyt perille Sjurin,\nmies oli vallan siipirikko. Mutta kaikki kävi hienosti -- he olivat\nkompuroineet käsikoukkua ylös mäkeä -- ja tytär oli ollut niin iloinen\nsaadessaan isän kotiin.\n\n\"No, siinä näet sen, mistä juuri puhelimme, Ida -- kun ihmisten on\noltava toistensa kohtalona. En ole ollenkaan vanhainkodin ehdoton\nkannattaja -- jos kerran on vanhuksia, jotka kernaammin haluavat kestää\npuutetta, kunhan vain saavat olla vapaita ihmisiä, on sydämetöntä\nsulkea heidät laitoksiin vastoin heidän tahtoaan -- mutta aivan\ntunnotonta on myös mukautua heidän toivomukseensa ja jättää heidät\ntuuliajolle. Klara-sisar rukka tarkoittaa kyllä hyvää, mutta en voi\nkuunnella häntä viittä minuuttia kauemmin tuntematta halua antaa\nhänelle nukutusainetta -- hänen lörpöttelynsä on sietämätöntä! Mutta\ntämä Sjur siis, jossa on ukon ihottumaa ja luuvaloa -- ja tytär, joka\ntuskin raaski antaa hänelle ruokaa eikä koettanutkaan salata, miten\nsydämellisesti hän odotti, että toinen kellistyisi -- vanhus kärsi\nravinnonpuutetta ja oli täynnä täitä --\"\n\n\"Tytär oli kovin iloinen saadessaan isän kotiin nyt\", sanoi Ciss.\n\n\"Niin, pariksi päiväksi.\"\n\n\"Hän tahtoi välttämättä, että isä jäisi kotiin uudenvuoden pyhien yli,\nminun piti tuoda terveisiä ja pyytää, että järjestäisit niin.\"\n\n\"Hm, ihmiset ovat merkillisiä.\"\n\n\"Ei, onko se pohjaltaan niinkään merkillistä? Että Sjur ei viihtynyt\nmuuratussa talossa, jonka seinät oli sivelty öljyvärillä ja jossa ei\nollut ketään, joka olisi tuntenut hänet niiltä ajoilta, kun hän vielä\noli oikein miehinen mies. Brite voi hätistää häntä miten paljon hyvänsä\nja antaa isän ymmärtää, että tämä on vain kyvytön vanha kanttura --\nhän ainakin tietää mitä isä kerran on ollut, ja isä tietää, että\ntytär tietää sen, ja hän tuntee jokaisen kallion ja mättään ja kiven\nseinässä siltä ajalta, jolloin hän ahersi siellä. Ja vaikka tytär ei\nole kiltti, on hän ainakin samaa verta -- ja Sjur rakastaa Briteä ja\nBriten lapsia. Ei, minusta olisi kauheata -- kun kerran on tullut liian\nvanhaksi tottuakseen uusille tavoille ja uusiin tuttaviin -- tulla\nteljetyksi laitokseen, joka on täpötäynnä vain vanhoja ukonkäriläitä ja\nakanrahjuksia. Miksi ei kunta voi ennemmin auttaa heitä sillä tavoin,\nettä he saisivat jäädä omiin koteihinsa?\"\n\n\"Entä taloudellinen puoli, Ciss?\"\n\n\"Pötyä! Tämäkin vanhainkoti on varmasti maksanut niin paljon, että he\nolisivat voineet antaa vanhusten jäädä koteihinsa ja varata heille\nparemmat päivät mitä heillä koskaan ennen on ollut, useilla -- sillä\nrahalla, mitä vanhainkodin rakentaminen maksoi. Eikä sitä nytkään\nvoitane pitää käynnissä vallan ilmaiseksi --.\"\n\n\"Se rakennettiin vanhaan hyvään aikaan, Ciss, ja ne, jotka silloin\najoivat asiaa, suhtautuivat siihen aatteellisesti. Ja ne ihmiset,\njotka tässä maassa saavat ajaa jotakin asiaa, ovat hyvin harvoin sitä\nlaatua, että ymmärtäisivät, kuinka sellaisiakin ihmisiä todella on\nolemassa, jotka ovat valmiit olemaan paljoa vailla -- olemaan vaikkapa\njuoruamatta ja pistämättä nenäänsä toisten asioihin -- vain saadakseen\nyhä edelleenkin lukita oman ovensa niiltä, joita eivät halua lähelleen.\nNe, joita nykyisin kutsutaan johtajaluonteiksi, ovat tavallisesti\nsellaisia, jotka eivät viihdy, elleivät saa tuntea kansanjoukkoja\nympärillään. Ja joiden joukkovaisto on siinä määrin vahvistunut,\nettä he kerta kaikkiaan sopivat johtajiksi. Mutta aina on in mente,\nettä kansanjoukkojen on mahdotonta uskoa vastenmielisiä totuuksia,\nihan mahdotonta on sittenkin estää sitä uskomasta mairittelua ja\nmiellyttäviä valheita.\"\n\n\"On jotenkin vaikeata saada ihmisistä pois sellaista, vaikka\nyrittäisi ihan yksitellen\", sanoi Ciss Oxley. \"Kukaan meistä ei pidä\nvastenmielisistä totuuksista, ja me kaikki pidämme liehittelystä\n-- kysymys on vain siitä, kuka on valmis nielaisemaan liehittelyn\nniine hyvineen, kuka taas tahtoo nauttia sen hiukkasen totuudella\nsekoitettuna, aivan kuin kalanmaksaöljyn oluessa.\"\n\n\"Kuinka tahansa, jotakin hyvää täytyy sentään sanoa syntyperäisestä\nylimyksestäkin. Sellainen mies voi nousta valtaan tekemättä\nmyönnytyksiä niille, joiden kohtalosta hän on vastuussa.\"\n\n\"Mutta pahinta\", sanoi Ciss kiihkeästi, \"on että ylimyksellisessä\nyhteiskunnassa yksi saa vallan ratkaista ihmisten kohtaloita, vaikka\nhän ei tuntisi mitään vastuunalaisuutta.\"\n\nTohtori naurahti:\n\n\"Kaikki systeemit ovat siinä samanlaiset -- ylimyksellinen ja\nkansanvaltainen ja kapitalistinen ja anarkistinen -- ne ominaisuudet,\njotka määräävät pääseekö ihminen valta-asemaan, ja ne kyvyt, joista\nriippuu hänen vastuuntunteensa, eivät ehdottomasti ole yhteydessä\nkeskenään, vaikka ne toiselta puolen tietysti voivat olla. Yhdellä voi\nolla nämä molemmat ominaisuudet, tai osa niistä. Eihän pappisvaltakaan\nole toisenlaista, vai kuinka, Ciss? Mutta kaiken kansanvallan pahin\npuoli on siinä, että sen johtajat eivät tee selviksi käsitteitä\nitselleen -- he eivät selvitä edes itselleen, milloinka he tarkoittavat\nihmisten parasta, milloin taas etsivät heidän suosiotaan. Satu-ajan\nNorjassa vallitsi velkaorjuus. Kun mies oli velkaantunut niin paljon,\nettei hän kyennyt maksamaan takaisin, saattoi hän luovuttaa lapsensa\nvelkojilleen, ja sitten nämä saivat raataa pakkotyössä, kunnes olivat\nmaksaneet, mitä isä oli lainannut. En luule, että lapset nykykouluissa\nsaavat lukea velkaorjuudesta. Mutta he saavat aikaa myöten kokea sen.\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään: \"Heillä ei ole hauskaa, heillä, jotka\ntulevat meidän jälkeemme.\"\n\n\"Ei. Ja silloin tulee esiin se kysymys, josta äsken puhuimme. Ovatko\nne, jotka tulevat meidän jälkeemme, valmiita kantamaan kaikkia\nniitä taakkoja, jotka vielä meidän mielestämme kuuluvat meidän\nkannettaviksemme. Auttamaan kaikkia, jotka joko eivät osaa tai eivät\ntahdo itse auttaa itseään. Suostumaan siihen, että kaikki vanhat\nelävät, kunnes kuolevat luonnollisen kuoleman, vieläpä tekemään kaiken\nvoitavansa pitkittääkseen tätä loppua. Varsinkin, kun nuoret silloin\ntietävät, että vanhat ovat itse päättäneet, että näiden jälkeläisten on\nsynnyttävä maailmaan, ja milloin heidän on synnyttävä, ja kuinka monen\non synnyttävä ottamaan kuormat hartioilleen, kun he itse eivät enää\njaksa niitä kantaa.\"\n\nIda Elisabet punastui: \"Oletko siis kokonaan muuttanut mielipidettäsi,\ntohtori Sommervold?\"\n\n\"En. En vieläkään voi olla yhtä mieltä Cissin kanssa, joka tahtoo,\nettä ihmisten joko on mentävä naimisiin ja otettava vastaan kaikki\nne lapset, jotka Herramme suvaitsee heille lahjoittaa, tai mentävä\nluostariin. Mutta myönnän, että meidän, jotka olemme toista mieltä,\nolisi ehkä viljeltävä samaa ylhäistä moraalia, joka kuulemma entisajan\nmustalaisilla oli käytännössä -- hävittävä vapaaehtoisesti, alkaessamme\ntuottaa vaivaa jälkeläisillemme. Muuten uhkaa meitä ehkä vaara,\nettä asemamme tulee liian kiusalliseksi. Kun jälkeläinen oikein saa\npäähänsä, että vanhemmat ovat vapautuneet entisestä uskonnollisesta\nalistuvaisuudesta sukuelämässä -- en tarkoita nyt yksinomaan\nkristinopin edellyttämää uskonnollisuutta, vaan hedelmällisyysuskontoja\nja heimouskontoja ja kohtalonuskoa ja mitä ne kaikki lienevätkin.\nTietenkin on aivan kokonaan uutta, että ihmiset kasvavat ja tietävät,\nettä he ovat elämälle velkapäät täyttämään sopimuksen, jonka heidän\nvanhempansa ovat tehneet, ottamatta ollenkaan huomioon korkeampaa\nvaltaa, jonka edessä heidän piti alistua. Niin, että meidän on\nkai valmistauduttava alistumaan arvokkaasti, jos vapaaehtoinen\nkuolonhyppäys, kuten entisaikaan, tulee uudelleen muotiin, tavalla tai\ntoisella.\"\n\n\"Huh sinun puheitasi!\" sanoi Ida Elisabet.\n\nCiss Oxley sanoi vakavasti:\n\n\"Mutta minä olen kuullut muidenkin puhuvan samalla tavalla -- nuorien,\njotka sanovat, miksi eivät vanhempamme hankkineet itselleen autoa tai\nkoiraa tai valokuvauskonetta, kun he mielestään kaipasivat jotakin,\njoka antaisi heidän elämälleen sisältöä. Pitääkö meidän korventua\nkuusi-, seitsemänkymmentä vuotta vain siksi, että heidän päähänsä\njuolahti: pieni lapsi olisi ihana olemassa, samalla kun ehkä kaiken\nhuippuna oli kuvitelma, että he olivat kutsutut kasvattamaan sen ja\nitsensä arvokkaiksi ihmisiksi -- ehkäpä olivatkin sellaisia, silloisten\narvoperusteiden mukaan. He ovat tietysti rakastaneet meitä, meidät\nhankittiin maailmaan sen vuoksi, että he tahtoivat suoda itselleen\nilon saada lapsen -- ja kun he sitten tarpeeksi ovat siitä iloinneet,\ntäytyy meidän pitää hyvänämme tämä maailma, sellaisena miksi he\novat sen varustaneet -- katsoa mitä me voimme saada aikaan heidän\nluomiensa edellytysten perustalla, joihin meidän on alistuttava,\nmiten mahdottomilta ja vastenmielisiltä ne meistä voivatkin tuntua.\nVapaaehtoista isyyttä ja vapaaehtoista äitiyttä on siis harjoitettu\n-- mutta mitä on tehtävä, jotta pakollista lapsuutta voitaisiin\nvälttää? Niin, näin minä olen kuullut monen puhuvan, ja siinä on joka\ntapauksessa johdonmukaisuutta. Ja juuri sehän on syntiä -- panna alkuun\nihmisiä ja johtaa heidät kilparadalle, jonka välttämättä täytyy viedä\nvapaaehtoiseen kuolemanhyppyyn, mikäli he ajavat päähän asti.\"\n\n\"No niin, Ciss\", sanoi tohtori, \"mikäli siis olemme sitä mieltä, että\nvapaaehtoinen kuolemanhyppäys on niin kauhea asia.\"\n\n\"Minusta on, senhän ymmärrät. Mutta jos minä tunnustaisin samaa\noppia kuin sinä\", sanoi hän uhitellen, \"tuntuisivat kai minustakin\nennakkoluulot niitä vastaan hentomielisiltä. Uusi todistus siitä, että\nihmiset hylkäävät uskonnon asettamat vaatimukset aikoja ennen kuin he\nluopuvat sen tarjoamasta lohdutuksesta.\"\n\n\"Minusta sinä olet koko lailla kyynillinen, tyttöseni -- ainakin siihen\nkatsoen että olet kasvatettu englantilaisessa luostarissa.\"\n\n\"Olenko? Äiti Anselma opetti meille joka tapauksessa, että kaikki\nuskonnot ovat maailmankatsomusta -- mitä täydellisemmät ne ovat, sitä\njohdonmukaisemmin ne määräävät mielipiteemme kaikista mahdollisista\nilmiöistä. Sinun uskosi ei ole minun uskoani -- mutta siksipä minä\nymmärränkin, kun sinun uskolaisesi tekevät johtopäätöksensä siitä, mitä\novat lapsuudessaan oppineet.\"\n\n\"Entä sinä, Ida Elisabet?\" kysyi tohtori.\n\n\"Minäkö?\" Hän hymähti: \"Minä rajoitun tekemään, mitä minun täytyy, ja\ntuntemaan, mitä en voi olla tuntematta. Kai sen takia neiti Oxleyn\njumala rankaisee minua. Lapset, sanoit sinä äsken, tohtori Sommervold.\nNiin, ajatteles, minunkin on niin vaikeata tottua siihen -- etten enää\nsaa puhua lapsistani monikossa. Tänä kesänä ajattelin monta kertaa:\nkolme lasta, Jumala tietäköön, kuinka voin vastata kolmesta lapsesta.\nSiihenhän tuli neuvo. Luuletteko, että se oli minun avukseni, Ciss, vai\noliko se rangaistus?\"\n\nCiss tuli hyvin punaiseksi:\n\n\"Jos me luulisimme että onnettomuudet ovat aina rangaistusta,\nemmehän voisi juhlia, kun joku apostoli on teilattu tai kun lapsilta\non otettu nuoret äidit ja heitetty villieläinten eteen -- taikka\nlähetyssaarnaajia naulittu ristiin tai kärvennetty kidutuspaaluissa ja\nkaikki, mitä he ovat elämässä toimittaneet, olisi hukkunut tuleen ja\nmurhaan.\"\n\n\"Nyt Fritiof tulee.\" Ida Elisabet hypähti pystyyn. \"No nyt saat kuulla\nkoko onnettomuuden, tohtori Sommervold. Mutta minä menenkin sisään ja\nvapautan Olisen -- hänen piti nimittäin mankeloida minulle vaatteita\ntänä aamupäivänä --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori Sommervold tutki Fritiofin perinpohjin, ennen kuin ajoi kotiin.\nMinkäänlaista vammaa ei ollut löydettävissä, sen paremmin polvessa kuin\nkäsivarressa. \"On hullua, että tuollainen suuri, voimakas mies kulkee\nvapaana eikä saa mitään työtä\", sanoi tohtori jättäessään hyvästi.\n\n\"Tällä paikkakunnalla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia saada työtä\",\nsanoi Ida Elisabet alistuneesti.\n\n\"Ei olekaan. Mutta jos hänet voisi hommata jonnekin muualle --\nluuletteko että hän suostuisi?\"\n\n\"Enpä todellakaan tiedä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluaattopäivänä oli myrsky ja lumipyry. Aikataulun mukaan piti\nhöyrylaivan olla Berfjordissa kello yhdeksältä aamulla. Kun se ei ollut\ntullut perille vielä päivällisaikaan, vihjasi Ida Elisabet sinnepäin,\nettä heidän ehkä olikin jäätävä kotiin.\n\n\"Mutta mitä sinä ajattelet! Kun he kerran odottavat meitä -- ja niin\njuhlallinen kuin jouluaatto on kotona -- äitihän tekee aina niin suuria\nvalmisteluja. Täällähän meillä ei ole yhtään mitään.\"\n\n\"Olenhan minä hiukan leiponut.\" Ida Elisabet katsahti ympärilleen\nsalissa. Hän oli hiukan raivannut ja peittänyt muutamia tavarapakkoja\nvanhalla verholla ja uudella samettiliinalla, jonka hän oli ottanut\nkaupasta. Mutta juhlalliselta ei täällä näyttänyt, ja heidän pienet\nmatkalaukkunsa olivat valmiina pöydällä. \"Ja onhan minulla joulukinkku\nja muutamia siansorkkiakin -- ovathan ne vielä hyvin tuoreita, mutta --\"\n\n\"Kuulehan nyt -- jouluaattona meillä täytyy olla oikein hauskaa,\nniinkuin tavallisesti, kylkipaistia ja makkaraa ja joulukuusi.\nKalle-poju raukka, viime vuonna hän oli sairaalassa, ja nyt hän ei\nsaisi kunnollista jouluaattoiltaa tänäkään vuonna!\"\n\nKello kahdelta höyrylaiva tuli Berfjordiin. Matka Vallervikeniin kesti\nmelkein neljä tuntia ja Kalle-poju oli kauhean merikipeä, valitteli\nja antoi ylen ja välillä huusi ääneen kärsimättömyyttään, kun laiva\noikein nousi pystyyn. Naistenhytissä oli kaksi muutakin ja hekin\nmerikipeitä -- puolikasvuinen pikkutyttö, joka oli maannut kaupungin\nsilmäsairaalassa, ja sisar, joka oli ollut häntä hakemassa. He olivat\ntunturilta, kahden peninkulman päästä Vettelandista.\n\nLumihiutaleet pyörivät, niin että lamppujen valo rantalaiturilla oli\ntäplikäs. Ida Elisabet tuli kannelle poika käsivarrellaan. Kaikkialta\npimeästä loisti valkoisenaan hyökylaineita ja vaahtovuoria, ja ilma\noli täynnä kohinaa ja pauhua, kaikkialla ulisi ja paukkui ja natisi\n-- lankkukäytävä kohosi ja vaappui puolelta toiselle ja hieroi laivan\nlaitaa -- ja tuolla tuli appiukko; vesi valui hänen öljyvaatteistaan,\nkasvot loistivat punaisina ja märkinä:\n\n\"Oikea jouluilma! Paha kyllä en ole saanut hevosta -- mutta eihän matka\nole pitkä, kyllä se teiltä käy!\"\n\nKauniilla ilmalla ei kävelymatka Vettehaugeniin kestänyt kuin\nkaksikymmentä minuuttia, mutta tässä ilmassa, ja pimeässä! Voi Herra\nJumala, kunhan Kalle-poju vain ei sairastuisi tästä matkasta, ajatteli\nIda Elisabet.\n\nMolemmat nuoret tytöt seisoivat aivan kajuutan ovella ja puhelivat\nperämiehen kanssa -- kukaan ei ollut tullut heitä vastaan, oli kai\ntapahtunut erehdys. He olivat kurjassa kunnossa pitkän matkan jälkeen,\nhän, joka oli leikattu, itki. Jens Braatø ponnistautui lähemmäksi,\nkuunnellakseen mistä oli kysymys. Tytöillä oli tuttuja täällä, mutta\nsinne oli pitkä kävelymatka, rantatietä.\n\n\"Minusta on parasta että tulette kanssani kotiin\", päätteli\nJens Braatø. \"Oi voi, äiti aina suoriutuu, te olette niin, niin\ntervetulleita. -- Matka-arkut saamme panna rantavajaan huomiseksi --\nteidänhän täytyy tyytyä tilapäiseen puvustoon vain yhdeksi yöksi.\"\n\nMuuta keinoa ei tietenkään ollut. -- Ida Elisabetilla oli\nkäsilaukussaan Kalle-pojun joululahja; pari kukallista lautasta ja\nniihin kuuluvat juomapikarit ja Sølvin kastelahja, lusikka, veitsi ja\nhaarukka. Hän oli laskenut, että hän sillä tavoin saisi tekosyyn itse\npestä pojan syömäneuvot.\n\nTaloista loisti ulos pimeään vilkkuvia tulia, ja asumusten valaistuja\nikkunoita vastaan näkyi tuulen pieksemiä puita ja myrskyn ajamaa\nlumiräntää. Jens Braatø kompuroi edellä kantaen poikaa, ja vieraat\ntyttölapset pysyttelivät aivan hänen takanaan, ja sitten tuli Ida\nElisabet; hänen täytyi tarttua Fritiofin käsikynkkään, jotta ei\nkaatuisi kumoon, sillä lumen alla oli iljankoa ja räntä ajautui päin,\nniin että hän tuskin saattoi pitää silmiään auki. Hän tuli yltä\npäältä lumeen, ja sitten lumi alkoi sulaa ja valua hänen kaulalleen\n-- ja takki oli niin ohut. Fritiofin kookas jäykkä vartalo, johon hän\npainautui, sai hänet tuntemaan itsensä kuin varisraukaksi, jota tuulet\najoivat, ja hän oli huolissaan pojan vuoksi.\n\nHeidän oli vieläkin vaikeampaa puskea eteenpäin tullessaan avomaalle,\nmutta vihdoinkin he pääsivät metsään, jossa tie nousi pientä niemekettä\nja jossa oli hiukan tuulensuojaa. Ida Elisabet liukastui yhtä mittaa\nja Fritiof tuki häntä, mutta kerran he kaatuivat molemmat, ja edessään\npimeässä Ida Elisabet näki tyttölasten kömpivän maassa -- metsän\ntohinan tähden oli mahdotonta kuulla mitään.\n\nVihdoinkin oli vain alamäki jäljellä, mutta siinä oli vieläkin\nvaikeampaa pysytellä pystyssä iljangolla. Täällä suojassa ei tuuli enää\nniin tuntunut; vuonon pauhina kuului toisenlaiselta, aalto seurasi\ntoistaan ja paiskautui lahden pitkää hietarantaa vastaan, ja pimeyden\nja tuulen ulinan halki kantautui kosken pauhu -- ja nyt loistivat jo\nVettehaugenin valot.\n\nKylläpä tuntui hyvältä päästä sisään ja saada vastaansa lämpöä ja\nvaloa ja kuulla ulko-oven sulkevan taakseen myrsky-yön pauhinan, joka\nniin kauan aikaa oli kohissut hänen päässään! Rasvainen paistinhaju\nja kärisevä ääni seurasi anoppia tämän törmätessä esiin keittiöstä,\nhehkuvan punaisena ja tulvillaan tervetuliaishuudahduksia ja\nhuolenpitoa -- Else ja Jarngerd lähetettiin hakemaan kuivia sukkia,\ntohveleita ja kenkiä: \"Ethän sinä ole niin märkä, vai oletko?\" -- hän\ntunnusteli Ida Elisabetin käsivarsia ja selkää: \"täällä kuivuu niin\npian, kynttilät lämmittävät hyvin -- ethän vain vilustu, oma Lisken\"\n-- ja sitten hän syöksyi vieraitten tyttölasten luo. He olivat niin\ntervetulleet, kaikki olivat tervetulleita tänne, aina.\n\nJa täällä oli niin ihanaa. Matalakattoisessa ruokasalissa oli\nvain elävien liekkien lempeätä kultavaloa ja pehmeitä varjoja,\nohuet talikynttilät seisoivat messinkijaloissa ja puujalkaisissa\nrautapihdeissä pitkin pitopöytää: \"Sillä se kuuluu meillä ehdottomasti\njoulutunnelmaan\", sanoi Borghild-rouva. \"Jens tahtoo saada\ntalikynttilöitä joulupöydälle, sillä niin oli hänen isovanhempiensa\nluona Vettelandissa. Ja minä tahdon vihreää joka soppeen.\" Kanervaa ja\nkuusenoksia oli kaikkien taulunkehysten ympärillä ja peilin takana.\nKalle-poju katseli herkeämättä ympärilleen kiiluvin silmin, joissa\nvalot heijastuivat; hän oli niin järkyttynyt, että hänestä ei lähtenyt\nmitään ääntä.\n\nTavallaan oli myöskin juhlallista nähdä niin monet kasvot pöydän\nympärillä; ne tulivat niin kauniiksi tässä valossa. Merete näytti\nsuorastaan suloiselta, loistavan punervat palmikot riippuivat rinnalla.\nHän oli oikeastaan kaunein sisaruksista, vähemmän lihakas, hänen\nsilmänsä olivat avoimemmat ja hiuksensa tummemmat ja pehmeämmät. Hän\noli kai nykyisin kahdeksantoista, pikku Merete.\n\nJa oli niin ihanaa saada ruokaa. He söivät kylkipaistia tosissaan\nja iloisina ja puhuivat hyvin vähän. Ja jälkeenpäin oli hyvä tuntea\nitsensä kylläiseksi. Ida Elisabet kävi hiukan uneliaaksi; hänen\nposkiaan kuumotti niin ulkoilmasta. Kun Else toi sisälle kahvia,\nhuomasi Ida Elisabet, että hän oli kai suorastaan torkahtanut hiukan.\n\nSitten pikkutytöt raivasivat pöydän, ja pikkupojat, Vikarr ja\nGeirmund, kävivät levottomiksi kärsimättömyydestä salin suljetun oven\ntakana. Mutta vihdoinkin kuului sieltä merkinanto -- pitkään laulava\nviulunääni. Pojat törmäsivät ovea vastaan, niin että molemmat puoliskot\nponnahtivat auki, ja siinä seisoi joulukuusi ja loisti ja säteili, ja\nJens Braatø valonkajossa, viulu posken alla: \"Taivaassa, taivaassa\" --\nhän soitti vanhaa kansansävelmää, ja hänen soittaessaan kaikki hiipivät\npois ja istuutuivat hiljaa ympäri salia. Sitten Jens Braatø laski\nkädestään viulun ja käyrän, otti vanhan raskaan Raamatun ja aukaisi\nmessinkihelat.\n\nIda Elisabet muisti, mitenkä vaikeata kaksi vuotta sitten oli pitää\nSølviä kohdallaan, sillä aikaa kun Peppe luki jouluevankeliumia.\nKalle-poju makasi pää hänen rinnallaan -- kun Ida Elisabet silmäsi\nhäntä, huomasi hän että poika nukkui.\n\nHän jäi istumaan poika sylissä, ja Jens Braatø tarttui jälleen viuluun,\nja anoppi istuutui pianon ääreen. Toiset asettuivat piiriin joulukuusen\nympärille. Borghild Braatø löi ensi äänen, viulu yhtyi, heleästi ja\nsäteillen, ja kaikki lauloivat yhdessä: \"Kaikukaa, kellot, kaikukaa\ntänään, yö on niin tumma\" --\n\nMutta ensimmäisen säkeen jälkeen Borghild Braatø keskeytti, hypähti\ntuolilta ja tuli Ida Elisabetin luo: \"Sinunkin täytyy olla mukana, oma\nLisken -- ja Kallepoju -- tulkaa nyt\" -- hän suuteli Ida Elisabetia\nnopeasti ja hellästi poskelle. \"Eikö niin -- onhan nyt joulu!\" Ida\nElisabet mumisi yllättyneenä -- tohvelit -- ne olivat hänelle liian\nsuuret -- ja anoppi purskahti nauruun, riemullisesti keventyneenä:\n\"Pötyä! Täällä me emme välitä sellaisesta, me!\"\n\nHän katkaisi ketjun Fritiofin ja Helgan kohdalta -- vanhempi vieraista\ntytöistä -- painoi Kalle-pojun toisen käden isän käteen ja liitti\näidin toiselle puolen: \"Kas noin! Nyt Kalle-poju tanssii joulukuusen\nympärillä äidin ja isän välissä.\" Onnellinen hymy yli koko kasvojen hän\npalasi takaisin pianon ääreen, ja musiikki jatkui jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo myöhä, ennen kuin koko ohjelma oli läpikäyty, sillä\nVettehaugenissa vietettiin kaikki jouluaatot samaan tapaan eikä\nmitään saanut jättää pois. -- Vanhemmat soittivat ja lapset lauloivat\nkaikki jouluvirret, ja sitten seurasivat \"Leikatkaamme kauraa\",\n\"Katajapensas\", ja monet muut kansantanssit ja laululeikit. Sitten\nseurasi lahjojen jakelu ja joulumakeiset, ja lopulta jouluillallinen,\npöydällä siansylttyä ja muuta suolaista ja kotona valmistettua\nraittiusolutta -- mutta sitten täytyi Borghild Braatøn panna kuntoon\ntavallisten vuoteitten lisäksi makuusijat kahta vierasta varten, jotka\nhän odottamatta oli saanut.\n\nHe joutuivat samaan vuoteeseen, pikkutyttöjen huoneeseen yläkerrassa.\nJa Borghild Braatø kantoi vuodevaatteita ja lakanoita arkihuoneeseen ja\nalkoi valmistaa sijaa sohvalle -- Merete sai nukkua siinä tämän yön.\n\nSali oli nyt puolihämärä, vain pianonkynttilät paloivat vielä, ja\nilmassa oli kynttilänsydänten ja kuusenhavun pehmeä tuoksu. Ida\nElisabet istui puolinukuksissa keinutuolissa lähellä ikkunaa. Tuuli\nulvoi rakennuksen ympärillä, aika ajoin ajautui lunta päin ruutua,\nvaikka ilma jo oli paljon tyyntynyt. Jens Braatø sanoi, että jos\nhuomenna olisi kaunis ilma eikä Helgaa ja Lovisea tultaisi hakemaan,\nhän lainaisi reen Teiestä ja kyyditsisi tytöt kotiin. Matkasta voisi\ntulla oikein hauska, rekeen mahtuisi ainakin kuusi, ja Kalle-poju.\n\n-- Ida Elisabetilla oli ollut aika homma saada Kallepoju vuoteeseen\n-- poika oli lopen uupunut ja ulvoi, kun hänen piti mennä makuulle\nalusvaatteissaan, hän tahtoi päästä makuupussiin. Ja Ida Elisabet\noli auttanut Jarngerdiä astioiden pesussa. -- Nyt hän oli väsynyt.\nMutta kyllä aattoilta oli ollut hauska, ja he olivat suloisia, niin\nhuolettomia ja iloisia, ja oli ollut niin ihanaa, kun isoisä oli\nsoittanut miltei taukoamatta koko illan. Ja sitten hän oli iloinen,\netteivät he olleet puhuneet mitään siitä -- Fritiof oli ollut niin\nkiinni kaikessa muussa, ettei hän edes ollut maininnut Sølvin nimeä.\n\nPikku-Merete tuli sisään, riisuutui sopessa ja hiipi vuoteeseen.\nJoulukuusi oli siirretty syrjään, niin että sen oksat riippuivat sohvan\njalkopään yli.\n\n\"Onko siinä hyvä maata, oma kultani?\" kysyi äiti, hän tuli sisään\nkantaen tarjotinta, jolla pullo ja lasit kiilsivät. Fritiofin\njoululahja isälle oli ollut pullo portviiniä, jonka hän oli saanut\neräältä kauppamatkustajalta pari päivää sitten.\n\n\"Voi äiti, tässä on niin ihanaa.\"\n\n\"Älä istu siellä, pikku Lisken, pelkään että ikkunasta vetää\" -- anoppi\nsytytti vanhan sinisen kuutamolampun ja asetti lasit pöydälle -- \"tule\ntänne ottamaan lasi viiniä, se tekee sinulle hyvää.\"\n\nTalo oli hiljennyt -- jalkojen kopina ja töminä yläkerran huoneista\nhäipyi pois, vielä pari hiipivää askelta ja sitten mätkähdys. Metsän\nja meren pauhina kuului nyt niin selvästi, tuulenpuuska painoi seiniä,\nniin että ne rasahtivat, ja kiiri sitten ulisten edemmäs. Vain\nvanhemmat, poika ja pojanvaimo olivat enää ylhäällä; he istuutuivat\npöydän ääreen.\n\n\"Äiti, enkö minäkin voisi saada hiukan viiniä?\" pyysi Merete sohvastaan.\n\n\"Se ei voi olla hänelle muuta kuin hyväksi\", sanoi Fritiof. \"Annahan\nhänelle lasi, äiti.\"\n\nBraatøläiset olivat olleet täysraittiita monta vuotta, rouva Borghild\nkuului vieläkin raittiusyhdistykseen, mutta Jens Braatø oli ilmoittanut\neroavansa tultuaan siihen vakaumukseen, ettei ihanteena ollut ehdoton\nraittius ja kiellot, vaan juomakulttuuri. \"Niinkuin tällä kansalla\nennenkin on ollut. Silloin paloviinaa oli kotona joka talossa, mutta\npulloon ei koskettu -- se sai seisoa kaapissa kuukausimääriä. Mutta\njos vieras tuli taloon, oli pullo heti esillä, ja ryyppylasi ja\nsokeriastia! Ryyppy, sokeripala ja vielä ryyppy, toiselle jalalle --\nlausun kunnioittavan ja juhlallisen tervehdykseni, näin! Ja ryyppy\nmiestä kohden, jos oli jotakin ylimääräistä tehtävää, raskasta työtä\nmerellä tai maalla -- se sulatti väsyneen ja viluisen ruumiin. Muuten\ntäysin raittiita vuodet umpeen -- mutta pidoissa ja hautajaisissa,\npaljon, paljon -- niin, uskallanpa käyttää niin isoista kieltä: en\ntosiaankaan usko, että onnettomuus oli niin kauhean suuri, jos miehet\njoivatkin vähän liikaa, silloin kun talossa kerran oli juhlat --\nsamat miehet eivät koskaan väärinkäyttäneet alkoholia kotioloissa.\nMutta nyt -- hyi hitto, luvatonta viinikauppaa ja salakuljetettua\nviinaa ja taskukanistereita, joista he seisovat juomassa käymälöiden\nseinänvierillä! Mutta tietenkin, kun kerran Borghild on eri mieltä,\npidän hänen mielipidettään kunniassa, niinkuin tahdon, että kaikki\nkunnioittavat minun vakaumustani, -- minä kunnioitan jokaisen\nrehellistä vakaumusta.\"\n\nHän nautti pienestä portviinitilkastaan, niin että oli ihan\nliikuttavaa. Miespoloinen, hän oli kai hyvin kohtuullinen -- mutta\nmitenkä hän viihtyikään, saadessaan istua noin ja saarnailla, ja\nsamalla autuaasti imaista viiniä pienin kulauksin!\n\nVoi Herra Jumala, minä pidän sittenkin heistä, ajatteli Ida Elisabet --\nhe ovat aivan kuin viattomia -- puolivanhoja, köyhiä, elämän kolhimia;\nhe eivät koskaan ole olleet täysikasvuisia. Ja minäkin olen avuton,\nelämän kolhima, sen vuoksi etten ole koskaan saanut olla oikein lapsi.\nMutta ainakin tänä iltana meidän on ollut hyvä olla -- ja jo se on\npaljon.\n\nJens Braatø jakoi viimeisen viinitilkan Ida Elisabetin ja Fritiofin\nja itsensä kesken: \"Äiti on kai jo väsynyt -- ja kai tekin olette --\nniin että iloista joulua, pääsiäiseen saakka\" -- hän suuteli vaimoaan:\n\"siitä saat, sinä -- ryypyn asemesta!\"\n\nKello kävi kahta -- Ida Elisabet vallan hoiperteli väsymyksestä,\nnoustessaan ja koettaessaan pysyä jaloillaan.\n\nKaulatusten olivat appivanhemmat menneet sohvan ääreen, jossa\npikku-Merete nukkui joulukuusen alla. Borghild Braatø viittasi molemmat\nnuoret sinne:\n\n\"Eikö hän ole suloinen?\" kuiskasi hän liikutettuna. Merete nukkui poski\ntyynyyn vajonneena, paksut palmikot valuivat hennoille olkapäille.\n\"Meidän suloinen, ihana lapsukaisemme, isä!\"\n\nIda Elisabet ja hänen miehensä seisoivat odottaen, hiukan hämillään,\nsamalla kun nuo toiset vanhemmat olivat palvoen kumartuneet nuoren\ntytön yli, joka nukkui ja näytti ihan jouluenkeliltä. Sitten Borghild\nBraatø kääntyi ja syleili molempia, samalla kertaa.\n\n\"Voi sinua, oma pieni Lisken parkani!\" Hän suuteli Ida Elisabetia\näkisti poskelle. \"Mutta koeta ajatella -- niin, minä muistan aina\nGrundtvigin ihania sanoja:\n\n    \"Mut rakastavainen varmaan\n    sydänhaavatkin umpeen saa,\n    kun katsoo hän silmiin armaan\n    tai hiuksia koskettaa.\n\n\"Eihän tuo ole Grundtvigia, äiti, se on aivan muuta -- luulen että se\non --\"\n\n\"Olkoon, mutta voihan se silti olla totta\", sanoi rouva Borghild\nnopeasti ja hiukan loukkaantuneena, \"voi, se on niin totta, niin\ntotta!\" Hän suuteli ensin Ida Elisabetia ja sitten poikaansa. \"Se on\nniin totta, Lisken! Ja nyt kai me sitten menemme maata. Iloista joulua\nvielä kerran, omat rakkaat lapseni --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena joulupäivänä oli aina pidot Teiessä.\n\nVieraita olivat vain vettehaugenilaiset, mutta he tulivat yhdeksän\nmiehen voimalla, ja Meislingit -- insinööri ja rouva ja Ciss ja\nSunniva ja molemmat vanhemmat pojat, jotka siis nykyisin olivat jo\nsmokki-iässä. Siitä tuli jo iso seura.\n\nIda Elisabet tunsi itsensä toivottomasti 'viidenneksi pyöräksi'. Hän\noli neulonut vanhan sinisen georgettepukunsa uuteen uskoon, mutta\nei ollut onnistunut työssään; hame oli jo liian vanha. Ja vanha\nMeisling ja tyttäret -- itse asiassa he eivät olleet niin erikoisen\nhienosti pukeutuneet, mutta he vaikuttivat hienoilta. Rouva Meisling\noli oikeastaan melkein ruma, kasvot pienet ja ryppyiset ja hampaat\neteenpäin työntyvät, mutta hän oli olemukseltaan tyylikäs, aina\nmustissa. Tyttäret taas näyttivät siltä, kuin juuri olisivat tanssineet\nesiin jostakin englantilaisesta kuvalehdestä, vaaleat leikkohiukset\nkehystivät raikkaita kasvoja, ja vaaleanvihreät iltapuvut olivat hyvin\navokaulaisia. Kerrankin Ida Elisabet oli samaa mieltä kuin anoppi,\nvaikkakaan hän ei vastannut mitään, kun toinen teki huomautuksiaan\nMeislingin pikkutyttöjen paljaista selistä.\n\nMutta ruoka ja viinit olivat tietenkin erinomaisia --. Jens Braatø piti\npienen esitelmänsä juomakulttuurista ja tuntui viihtyvän kuin kala\nvedessä.\n\nCiss Oxley esiintyi emännän tapaisena; hänen yllään oli aivan\nihastuttava puku, teräksenharmaata silkkisamettia. Ida Elisabetin\nmieleen johtui yhtäkkiä -- tuo vanha jäärä, Lars Sommervold, eihän\nhänellä vain ollut mitään aikeita Ciss Oxleyn suhteen --? Jos Ida\nElisabet olisi ottanut vaarin tohtorin sanoista silloin kesällä, olisi\nhänestä ehkä voinut tulla tämän kodin valtijatar. Ei niin, että hän\nolisi katunut; silmänräpäystäkään ei hän ollut suhtautunut vakavasti\ntohtorin ehdotukseen. Mutta hän oli kuitenkin ollut hienokseltaan\npettynyt sen vuoksi, ettei tohtori koskaan sittemmin edes viitannutkaan\ntuohon kaikkeen. Ida Elisabetin isä oli kertonut, että Espanjassa oli\ntapana sanoa, kun joku vieras ylisti kotia tai jotakin, mitä siinä oli:\n\"Kaikki, mikä on minun, on Teidän.\" Mutta sai olla varuillaan, ettei\nottanut sitä todesta. Ehkäpä tohtori Sommervold oli samaa tyyliä.\n\nHe istuivat suuressa salissa, tahmeat liköörilasit edessään, kupeissa\nviimeinen kylmä kahvitilkka; flyygelin ääressä oli rouva Meisling\nkesken loputtoman pitkää sonaattia -- ja yhtäkkiä tohtori Sommervold\ntuli Fritiofin luo.\n\n\"Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssasi -- tahdotko olla kiltti\nja tulla huoneeseeni.\" Fritiof katsahti tohtoriin pelästyneenä, mutta\nnousi ja meni hänen kanssaan. Aina kun joku sanoi, että hänellä oli\njotakin sanottavaa, otti hän saman liioitellun rohkean ilmeen, ikään\nkuin olisi odottanut, että häntä moitittaisiin jostakin tekemästään\ntyhmyydestä, ja valmistautui näyttelemään yllättynyttä.\n\nMutta hetken kuluttua tohtori palasi.\n\n\"Onko sinulla hetkeksi aikaa, Ida -- tahtoisimme kernaasti puhua\nkanssasi eräästä asiasta.\"\n\nNo niin, hänkään ei odottanut, että kysymys koskisi muuta kuin ikäviä\nasioita --.\n\nVastaanottohuoneessa istui Fritiof potilaantuolissa -- hänen kasvonsa\nolivat vallan veltot ja tyhmät, mutta Ida Elisabetin tullessa sisään\nhän oikaisihe, imaisi kerran sikaria ja näytti viralliselta.\n\n\"Asia on niin, Lisken, että minulle on tarjottu paikkaa, tohtori\nSommervold on tarjonnut -- ja tahtoisimme kernaasti tietää\nsinun mielipiteesi.\" Paikka oli autonajajan toimi suuressa\nyksityissairaalassa Bergenin lähistöllä. Palkkaa oli satakuusikymmentä\nkruunua kuukaudessa, vapaa asunto, lämpö ja valo, \"mutta kas, tohtorin\nmielestä minun toistaiseksi pitäisi olla siellä yksinäni, sinä et voi\njättää liikettäsi, jonka niin suurella vaivalla olet saanut tuottavaksi\n-- silloinhan sinä vaihtaisit varman epävarmaan.\"\n\n\"Voithan käsittää, että minusta sinun pitäisi olla iloinen!\" Ida\nElisabet huomasi että mies nähtävästi oli toivonut vastaväitteitä.\n\"Tällaisena aikana ja niinkin hyvä tarjous! Ja vakinainen toimi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritiofin _piti_ se ottaa -- Ida Elisabet oli sen päättänyt sinä\nhetkenä, kun oli kuullut, mistä oli kysymys. Ja kuta enemmän hän\nhuomasi että sekä Fritiof että tämän vanhemmat kernaimmin halusivat\nasian jäävän silleen, sitä varmemmin hän päätti, että miehen oli\notettava paikka.\n\nHe pohtivat asiaa joka puolelta, palattuaan Vettehaugeniin samana\niltana. Jens Braatø oli takertunut kirjeen kohtaan, missä puhuttiin\nunivormusta: \"Tiedättehän kuinka sydämestäni olen koko elämäni ajan\nvihannut univormuja! Loppujen lopuksi ei se ole muuta kuin merkkinä\nsiitä, että mies on velvollinen noudattamaan toisen ihmisen käskyjä\n-- merkki vapaan miehen alennustilasta. Jumalan kiitos -- minä olen\nollut köyhä koko elämäni, mutta vapaa mies -- oma herrani, eikä minua\ntotisesti miellytä ajatus, että minun poikani täytyy ottaa vastaan\nmääräyksiä.\"\n\nOnko sitten parempi, että on pakko ottaa vastaan apua? ajatteli Ida\nElisabet uhmamielisenä. Liiaksi miestä ottaakseen vastaan käskyjä,\nmutta ei liiaksi ottaakseen vastaan vaatteita vaimoltaan tai ystäväinsä\nallekirjoituksia papereihin. Mutta hän ei sanonut mitään.\n\n\"Ja nyt piti tämän tulla! Eihän ole kysymys edes tavallisesta\nvirkapuvusta, vaan suorastaan palvelijan vormusta. Voiko ajatella sen\nepävapaampaa asemaa!\"\n\n\"Niin Herra Jumala, appi-isä, mutta sehän kuuluu sairaalaan -- ihmiset,\njotka tekevät mitä johtohenkilöt käskevät. Laivassa -- ja juuri samasta\nsyystä, taikka talossa -- ja kaikkialla --\"\n\n\"Tietenkin, tietenkin, johto on tarpeen, mutta kaiken täytyy rakentua\nvapaaehtoiselle, molemminpuolisen ymmärtämyksen tukemalle yhteistyölle\n--\"\n\n\"Fritiof saa luvan olla niin ymmärtäväinen, että hän näkee, hänen on\noltava yhteistyössä minun kanssani elättääkseen meitä kaikkia.\" Hän oli\nkauhuissaan että oli paljastanut itseään siinä määrin.\n\nMutta nyt anoppi yhtyi:\n\n\"Juuri siinähän, oma Liisa-lapseni, olet minun mielestäni niin\nväärässä. En luule että teille jää mitään ylijäämää, mikäli teillä\non kaksi taloutta -- vaikka Fritiof luovuttaisi toisen huoneen\nvahtimestarille ja olisi ruoassa heillä. Kas kaupungissa tarvitaan niin\npaljon muuta. Rahaa menee --. Voi oma rakas pikku Lisken, eihän kaikki\nriipu siitä, onko elämiseen vähän taikka paljon; vaan rakkaudesta --\nettä lapset huomaavat lämpimän turvallisen hellän ilmakehän kodissa.\nAjattele kuinka vaikeata Jensin ja minun on ollut monta kertaa, niin\nettä ette voi aavistaakaan. Mutta kysyn sinulta suoraan: oletko koskaan\nnähnyt onnellisempaa, sopusointuisempaa kotia kuin meidän?\"\n\n\"En\", Ida Elisabetin täytyi myöntää. \"Mutta minä olen erilainen. Ja te\nolette voineet olla onnellisia, koska olette sellaisia kuin olette ja\njoku toinen on toisenlainen.\"\n\n\"Siinähän itse näet!\" sanoi Borghild Braatø säteillen. \"Ei -- vetäkää\nyhtä köyttä, omat rakkaat lapseni. Eihän teiltä tähän asti ole mitään\npuuttunut, mikäli tiedän. Ja voihan hyvinkin käydä, että Fritiof saa\njotakin työtä täällä -- sillinkalastuksessa esimerkiksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna -- heidän piti matkustaa kotiin saman päivän laivassa\n-- anoppi tuli ja uskoi hänelle Mereten asian. Hän itki viljalti sitä\nkertoessaan. Hän ei ollut tahtonut puhua siitä ennen, jottei pilaisi\njoulutunnelmaa.\n\n\"Mutta kun ajattelen, kuinka monta meistä enää on jäljellä ensi\njouluna, kun kellot soivat! Herjulf on jo kerta kaikkiaan poissa, ollut\nkolmatta vuotta, ja hän kirjoittaa niin vähän, kuten tiedät. Else\nlähtee Osloon, ja Jarngerd Gittan luo, ja nyt meidän täytyy lähettää\npikku Merete luotamme tällä tavoin. Ja jos nyt Fritiofinkin täytyy\nmatkustaa kotoa! Voi Jumala, Lisken, etkö voi käsittää miltä minusta\ntuntuu, joka olen tottunut seisomaan keskellä lapsilaumaani -- ja\nnyt minulta ryöstetään yhdellä kertaa enemmän kuin puolet maallista\naarrettani.\"\n\n\"Mutta anoppi, eihän kukaan voi vaatia, että saisi pitää täysikasvuiset\nlapset kotona loputtomiin, vain omaksi iloksi. Kerranhan täytyy\nheistäkin tulla vastuunalaisia ihmisiä. Tietäisitpä vain, miltä\ntuntuu, kun heidät kadottaa niin pieninä, että saa antaa heille kaikkea\nja olla heille kaikkea --\"\n\n\"Niin tietysti.\" Borghild Braatø kuivasi kyynelet silmistään. \"Juuri\nvastuusta puhuen -- minusta sinä otat suuren vastuun kantaaksesi\nlaskiessasi Fritiofin menemään tällä tavoin. Ajattele mitenkä nuori\nhän on ja niin kaunis -- ole varma että hän ei tarkoita mitään väärää,\nmutta tiedäthän itse että naiset aina ovat juosseet hänen perässään, jo\nsiitä kun hän oli ihan lapsi. Ja tavallaan hän on vieläkin niin välitön\nja poikamainen. Ja tottunut olemaan naimisissa. Ymmärräthän mitä\ntarkoitan?\" Hän näki miniän tulevan tulipunaiseksi kasvoiltaan. \"Ei,\nmutta rakas Lisken juuri sehän on luontoa, elämän kauneutta, kun olemme\nluodut olemaan juuri tuota toisillemme. Juuri senhän vuoksi meidän\nnaisten täytyy suojella pyhää tulta, niin ettemme karkoita miehiämme\nepäkauniisiin ja siveettömiin suhteisiin -- juuri sitähän minä tahdoin\nauttaa sinua ymmärtämään. Älä pane alttiiksi teidän molempien onneanne.\"\n\nFritiofin täytyy matkustaa. Jos hän vain suostuu kestämään siinä\nasemassa ja tekemään kunnollisesti työnsä, muutan kernaasti hänen\nluokseen -- voin myydä liikkeeni, voin ottaa vastaan leninkiompelua\ntai mitä tahansa siellä. Vaikka meille tulisi vieläkin vaikeampaa kuin\nmeillä nyt on, olisin sittenkin tyytyväinen. Kunhan vain näen Fritiofin\ntekevän työtä.\n\nOli tarpeetonta kiihtyä näin anopin sanoista. -- Joskin hänestä\nitsestään tuntui, että hänen oli koetettava tehdä parhaansa niissä\nolosuhteissa, joihin oli vapaaehtoisesti sitoutunut -- niin ei noiden\nihmisten päähän milloinkaan juolahtaisi, ettei hän ehkä viihtynyt\nniissä. Parhaansa tekeminen näissä oloissa vaati häneltä, että hän piti\nhuolta niin hyvin kuin taisi ihmisistä, joiden piiriin oli joutunut,\nettä hän hillitsi itseään ja karttoi kohtauksia, oli sanomatta heille\nikäviä totuuksia paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin saattoi\nhiukankin toivoa, että sanoista tosiaankin voi olla jotakin hyötyä.\nEräänlaista hellyyttä hän joka tapauksessa tunsi heitä kohtaan,\nvaikkakaan hän ei pitänyt heistä. Ja anopin mielestä -- ainakin joskus\n-- hän oli hyvä vaimo Fritiofille. Mutta siten ei anoppi tietenkään\nvoinut ajatella muuta kuin uskoessaan, että Ida Elisabet rakasti\nFritiofia. Anoppi lähti siitä, että he rakastivat toisiaan. Niin\nFritiofkin uskoi.\n\nRakastaa. Häntä huumasi sisäisesti, kun hänen mieleensä juolahti, että\nkerran, kauan sitten, hän siis todellakin oli rakastanut Fritiofia.\nNiin uskomattomalta kuin se nyt tuntuikin hänestä, niin paljon kuin hän\nsitä häpesikin, ajatellessaan sitä nyt -- kuinka hyvänsä, kerran hän\noli todella ollut onnellinen, maatessaan Fritiofin sylissä. Oli ollut\nkuuma ja rakastunut, huomatessaan sen Fritiofin olemuksessa -- että\nFritiofin mielestä he uskalsivat kiellettyä leikkiä, ollessaan noin\nsylikkäin -- Ida Elisabet tahtoi tehdä hänet turvalliseksi, yllyttää\nhänen itsetuntoaan. Oma poikani, olethan tullut mieheksi nyt.\n\nSitä oli sietämätöntä muistaa nyt -- välissä oli aika, jolloin Ida\nElisabetin täytyi vähitellen oppia, päivästä toiseen, että Fritiof\nvaati saada olla hänen vastuuton, puolikasvuinen, hyvinvoipa,\nlörpöttelevä poikasensa -- aina täynnä itseluottamusta, aina vailla\nitsetuntoa.\n\nEikä Fritiof edes huomannut mitään muutosta. Silloin tällöin hän ehkä\nvaistosi epämääräisesti, ettei Ida Elisabet ottanut vastaan hänen\nhyväilyjään -- niin, ei aivan samalla tavoin kuin heidän avioliittonsa\nensi aikoina. Mutta sitten hän rauhoitti itseään sillä, etteivät he\nolleetkaan vastanaineita, saattoihan olla luonnollista, jos vaimo\njoskus oli hiukkasen väsynyt, hänellähän oli niin paljon hommaa.\nMutta Fritiofin mieleen ei edes juolahtanutkaan, että oli olennainen\nero heidän suhteessaan, joko hän sai Ida Elisabetin sen vuoksi, että\ntämä tahtoi sitoa itsensä häneen, tai sen vuoksi, että vaimo kerta\nkaikkiaan oli sitoutunut hänelle, ja että, kuten Ida Elisabetin isän\noli ollut tapana sanoa, siitä mihin on sitoutunut juomispäissään, on\nselvittyäänkin vastattava.\n\n\n\n\n7.\n\n\nIda Elisabet kuunteli korvat hörössä -- teki turhiksi kaikki\nväitteet, joita Fritiof ja vanhukset esittivät, kuvaili Fritiofille\nkaupunkielämän kaikkia huvituksia ja etuja. Kun Fritiof vain ensin\noikein tottuisi olosuhteisiin sairaalassa ja hän, Ida Elisabet, keksisi\njonkun, jolle hän uskaltaisi jättää liikkeensä, muuttaisi hän poikien\nkanssa Fritiofin luo -- hän huomasi ihmeekseen että hän tosiaankin\nkuvitteli hyvinkin toivorikkaasti sellaista muutosta. Kaupungissa ei\nvarmaankaan olisi ketään, jota huvittaisi penkoa heidän asioitaan.\nAutonkuljettaja ja tämän vaimo, joka otti vastaan leninginompelua. He\nehkä vajoaisivat yhteiskunnallisesti, appivanhemmat sanoivat niin, eikä\nheidän taloudellinen asemansa ainakaan alussa paranisi. Mutta näin\nloppuisi se, joka oli ollut heidän molempien häpeänä näin kauan -- että\nFritiof eli vaimonsa elättämänä ja että Ida Elisabet oli tuollaisen\nmiehen vaimo.\n\nItse asiassa ei Fritiof kylläkään hamaan tähän päivään saakka koskaan\nollut osoittanut, että se vaivasi häntä. Mutta vaikka hän oli\nsellainen, ettei hän koskaan itsestään koettaisi hakea mitään työtä,\nvaan päinvastoin aina yritti päästä kaikesta mikä vain sivusikin\njotakin vaivalloista, niin saattaisihan hän hyvinkin viihtyä, kunhan\nhänet vain sai työnnetyksi niitten riviin, jotka _olivat_ jotakin.\nEhkäpä hän viihtyisi hyvinkin -- ja autot ja autojutut olivat aina\neniten kiinnostaneet häntä. Hänen piti myös auttaa puutarhassa, mikäli\nhänellä oli aikaa -- siitä ei hän niinkään välittänyt, mutta kai se\nsaataisiin järjestymään sillä tavoin, että hän, Ida Elisabet, auttaisi\nhäntä. Voi --. kaikki sujuisi kyllä hyvin -- sen _täytyi_ sujua.\n\nIda Elisabet pani kuntoon hänen vaatteensa, ja oli kuin Fritiof olisi\nsaanut hieman enemmän rohkeutta matkallaan ulos maailmaan, sitä\nmukaa kuin hän näki paita- ja alusvaate- ja sukkapinojen kasvavan\nsalinpöydällä. Hän hypisteli niitä ja katseli pieniä merkkejä, joihin\noli kudottu F. B. ja joilla Ida Elisabet oli varustanut jokaisen\nvaatekappaleen.\n\nIda Elisabet olisi oikeastaan kernaimmin tahtonut matkustaa hänen\nmukanaan nähdäkseen, millaiseen paikkaan hän joutui. Mutta hänen oli\nmahdotonta saada rahoja riittämään. Joka tapauksessa hän oli hyvillään\nhiljaisena talvi-iltapäivänä, seisoessaan sillalla ja huiskuttaessaan\nlaivalle, jonka kokka suuntautui ruosteenpunaisia, pakkasusvasta\nhäämöttäviä saaria päin. -- Paksu raskas savunauha osoitti laivan\nkulkemaa tietä ja heijastui harmaana mustaan veteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen mentyään tuli taloon hyvin hiljaista.\n\nKalle-poju ei ollut erikoisen halukas olemaan ulkona. Sitä paitsi\nsattui aina myrskyjä ja sadesäitä, jolloin hänen täytyi pysytellä\nsisällä. Mutta kunhan ulkona vain oli parikin pakkasastetta, ilmestyi\nhän takaisin ovelle melkein siinä samassa, kun Ida Elisabet oli saanut\nhänen ylleen ja päästänyt ulos: \"Äiti, minun on niin kauhean vilu.\" Hän\nei koskaan itkenyt, mutta näytti niin hirveän onnettomalta. Silloinkin\nkun Ida Elisabet vei hänet toisten lasten joukkoon, hän jäi kohta aivan\nkuin heidän leikkiensä ulkopuolelle, seisoi vain siinä --.\n\nIda Elisabet tuli väliin aivan kapinoivan kärsimättömäksi -- eikö\nhän koskaan saisi aikaa mennä ulos pojan kanssa! Yhden ainokaisen\nkerran koko talvena he olivat tehneet retken sillan yli ja jokivartta\npitkin -- Fritiofin lähdön jälkeisenä sunnuntaina. Päivä oli ollut\nkylmä, mutta silloin Kalle-poju ei ollut valittanut viluaan; hän oli\nollut niin innostunut kysymään ja juttelemaan -- ja jälkeenpäin hänen\nposkensa olivat olleet niin suloisen punaiset.\n\nMutta Ida Elisabet sai olla iloinen, että liikkeessä oli siksi paljon\ntekemistä. Se olikin tarpeen. Merete tarvitsi koko joukon uusia\nalusvaatteita mennäkseen parantolaan. Ja Else ja Jarngerd tarvitsivat\nhekin yhtä ja toista lähtiessään kotoa. Kaikesta siitä Ida Elisabet ei\nkylläkään saisi mitään käteistä, mutta anoppi lupasi hänelle kinkun,\nvoita ja kalaa. Ida Elisabet ei väliin suorastaan käsittänyt, millä\nkeinoin hän oikein saisi rahaa menoihinsa.\n\nJoululahjaksi oli Jens Braatø valmistanut Kalle-pojulle pienen\npöydän ja tuolin, ja poika sai pitää ne sisällä kaupassa, puolittain\nmyymäläpöydän suojassa, kun hänen piti pysytellä niin paljon sisällä.\nHän istui aivan hiirenhiljaa, kun vain äiti antoi hänelle paperia ja\nlyijykynän.\n\nHänen piirustuksensa näyttivät pelkältä sekamelskalta, mutta itse\nhän kyllä tiesi mitä ne tarkoittivat. Hän saattoi esimerkiksi\npiirustaa pitkiä ohuita makkaroita, joilla oli aivan kuin mitäkin\nripsuja toisessa päässä, ja ne olivat muka ihmisiä: siinä oli isiä\nja äitejä ja lapsia, selitti hän, ja siinä miehiä, jotka seisoivat\nsillalla höyrylaivan tullessa, ja siinä ihmisiä, jotka olivat vihaisia\ntoisilleen. Eräänä päivänä hän oli piirustanut pyörylän, ja sohinut sen\ntäyteen mustaa. \"Mitä se tarkoittaa?\" kysyi Ida Elisabet. Carl katsahti\nhäneen kuiskaten oudolla, pelästyneellä äänellä: \"Se on kun ollaan\nhaudassa --\", ja työnsi äkkiä paperin luotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsiäiseksi Ida Elisabet osti pojalle laatikon värikyniä. Ensimmäisenä\npäivänä sataa tihutti, niin että he jäivät istumaan keittiöön Ida\nElisabetin ensin raivattua aamiaispöydän. Tämä oli ainoa huone, jonka\nIda Elisabet oli voinut asettaa hieman sieväksi. Hän piti seinien\nraikkaasta keltaväristä, ja nyt pyhiksi hän oli ommellut, uudet\nikkunaverhot pumpulivoilen jätekappaleesta -- pieniä vihreitä kukkia\nvalkoisella pohjalla. Olise oli puhdistanut läkkiastiat, ja sitten\nhän oli järjestänyt lautaset ja kupit riviin, sen mukaan kuin värin\npuolesta parhaiten sopi, ja hän oli asettanut punaruutuisia liinoja\npöydälle ja keittiöpenkille. Ida Elisabet tunsi itsensä miltei\nvarakkaaksi istuessaan täällä näin -- ikkunalaatikko, joka kasvoi\nruoholaukkaa ja persiljaa, oli niin tuore ja vihreä. Hänen teki\nmielensä istua hetki ja vain nauttia -- jättää kaikki hyödyllinen\npieneksi aikaa. Olisipa hänellä vain ollut hauska kirja, ajatteli hän,\nja suklaapala.\n\n\"Äiti -- etkö _sinä_ osaa piirustaa?\" kysyi poika äkkiä.\n\n\"Olen kyllä osannut, hiukan -- pikkutyttönä.\"\n\n\"Etkö sinä enää osaa?\"\n\n\"En tiedä, Carl, on niin kauan siitä kun yritin.\"\n\nPoika tuli ja pani piirustusvehkeet hänen syliinsä:\n\n\"Voi äiti, koettaisit nyt -- ehkä sinä hyvinkin osaat!\"\n\nIda Elisabet oli valmistanut pojalle eräänlaisen piirustusvihkon\nerivärisistä päällyspapereista. Ja äkkiä hänen teki mielensä piirustaa\nvalkoisella kynällä ruskealle paperille -- sen karkealle nurjalle\npuolelle. Lintuja hän oli piirustanut erikoisen näppärästi, lapsena.\n\n\"Mitä siitä pitäisi tulla?\" kysyi poika jännittyneenä; hän puolittain\nmakasi pitkin pöytää sen toisella puolella.\n\n\"Kyyhkynen -- se on olevinaan kyyhkynen --\". Ensimmäisestä ei tullut\nniinkään hyvää, mutta oli aivan kuin hänen sormensa olisivat alkaneet\nmuistella, vähitellen -- kuinka hän oli menetellyt piirtäessään\nniitä edestä ja sivulta ja alhaalta, kun ne lensivät ja kaartelivat\n-- ja kyyhkyslakan, ja talon katon, ja päätykolmion, ja tytönkasvot\nikkunassa, taustana vihreitä puunlatvoja --.\n\nPäästessään oikein alkuun se oli hänestä niin hauskaa, että oli\nmiltei mahdotonta keskeyttää. \"Ja nyt tällä!\" pyysi Carl ja ojensi\nsinipunervan kynän. Ida Elisabet selaili vihkoa ja piirusti\nvaaleansiniselle paperille tuntureita ja vettä tunturien juurelle ja\npienen höyrylaivan tunturiseinän alle, otti taas valkoisen kynän ja\nveti muutamia valkeita viiruja tunturin laelle: \"Se on lunta, Carl.\"\nPojan henki tuntui lämpöiseltä hänen otsallaan, pojan silmät tunkivat\nmiltei ulos päästä: hän oli niin jännittynyt, että hän sanoi vain\npari katkonaista sanaa silloin tällöin. Sitten Ida Elisabet piirsi\nkukkakoreja ja pari kilipukkia puskusilla ja lapsia, jotka hyppäsivät\nnuoraa, ja kolme naista, jotka istuivat vierekkäin penkillä päät\nyhdessä, niin että Kalle-poju puhkesi pieneen riemunauruun.\n\nIda Elisabet ihmetteli jälkeenpäin, miksei hänen mieleensä ennen ollut\njuolahtanut piirustaa lapsille. Mutta ajatellessaan Fritiofia hän tunsi\näkillistä vastenmielisyyttä: hän ei olisi voinut piirustaa nytkään, jos\nFritiof olisi ollut kotona -- hän ei tietänyt miksikä ei, mutta niin\nvain oli.\n\nTämän jälkeen hän useinkin piirusti Kalle-pojulle -- kun poika vain\nnäki äidin istumassa vapaana hetkenkin iltasella, tuli hän heti ja\npyysi äitiä piirustamaan. Ja oli somaa nähdä, kuinka kaikki selvästi\ntoistui pojan omissa töherryksissä -- hän koetti jäljitellä äidin\npiirustuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritiof ei ollut erikoisen näppärä kynämies, niin että kirjeitä tuli\nharvoin eivätkä ne suuria sisältäneet. Mutta hän kuulosti kylläkin\ntyytyväiseltä. Hän kertoi ostaneensa uusia vaatteita -- sinisen\nvaatekerran, kevätpäällystakin, raakakumipohjaiset kengät. Niin,\nhän tarvitsikin ne, raukka. Mutta eräänä päivänä saapui pölynimuri\nja kirje Fritiofilta -- hän oli ostanut sen vähittäismaksulla. Ida\nElisabet olisi kernaammin suonut, että mies olisi lähettänyt kotiin\nvähän rahaa -- juuri käteisestä oli hänellä niin toivoton puute.\nAnopin lähettämät ruokatavarat olivat erinomaisesti tarpeen, mutta\nhän oli aina ja ikuisesti ilman rahaa -- ja sitä tarvittiin ennen\nkaikkea tukkukauppiaille, ja valoon ja veroihin ja Olisen palkkaan\nniinä päivinä, kun tämä oli apuna. Maitoa ja leipää ja vähän sokeria\nhänen piti niin ikään ostaa -- hiukan muitakin taloustarvikkeita, hän\nja poika eivät sentään voineet elää pelkällä Vettehaugenin kinkulla\nja voilla. Hän vei munat kauppayhdistykseen, mutta hinta oli niin\nalhainen, että kanat hädin tuskin kannattivat. Yhä uudelleen ja\nuudelleen hän oli päättänyt ostaa kengät itselleen, mutta niiden\nhankkiminen sai kai jäädä pitkälle eteenpäin; ostaakseen Kalle-pojulle\njalkineet hänen oli pitänyt ottaa rahaa pojan pankkitililtä.\n\nPölynimuri olisi kyllä ollut hyvä olemassa, varsinkin kaupan\nsiivoamisessa -- mikäli vain Fritiof jatkuvasti suorittaisi\nvähittäismaksuerät. Mutta Ida Elisabetia epäilytti se seikka, eikä hän\nitse jaksaisi saada konetta maksuun.\n\nSaada liike myydyksi -- pelkkä ajatuskin oli toivoton. Pari naista\noli tosin hyvinkin halukasta, mutta he kykenivät suorittamaan vain\nmitättömän summan käteisellä; Ida Elisabet ei uskaltanut suostua\nainoaankaan heidän tekemäänsä ehdotukseen.\n\nMutta hän oli kerta kaikkiaan tottunut rahahuoliin -- aivan niinkuin\nihminen tottuu kroonilliseen sairauteen. Ja hänen mielensä oli joka\ntapauksessa valoisampi ja kevyempi nyt kuin vuosikausiin -- tunsi\nolevansa nuori ja terve ihminen, kaiken uhallakin. Kun hän työskenteli\npuutarhassa iltaisin taikka söi yhdessä pojan kanssa ja kuunteli\ntämän juttelua, saattoi tapahtua, että kaikki hänen huolensa aivan\nkuin haipuivat taivaanrannan taa, pitkiksi ajoiksi. Hän oli alkanut\nkutsua poikaa miltei yksinomaan Carliksi -- oikeastaan oli hänestä\naina tuntunut, että Kalle-poju oli vastenmielisen imelä nimi pojalle,\nmutta se oli Fritiofin keksintöä. Taikka oikeammin, se oli lähtöisin\nappivanhemmista, Vettehaugenin väki viljeli lakkaamatta hyväilyriimiä.\nHän ei ollut koskaan sietänyt sitäkään, että he nimittivät häntä\nLiskeniksi; kukaan ei ollut ennen kutsunut häntä niin.\n\nHän ei juuri tavannut vettehaugenilaisia tänä suvena. Kauniilla\nilmalla hän teki miltei säännöllisesti kävelymatkan Kalle-pojun\nkanssa, sitten kun kauppa oli suljettu. Seurasi virtaa, kulki\nVestnæsiin rantaa pitkin, kierteli lähiseutujen teitä. Hän oli nykyisin\nvalmiimpi seisahtumaan ja puhelemaan vastaantulijoiden kanssa. \"Hän\non tullut oikein pulskaksi tänä keväänä\", sanoivat he Carlista, ja\n\"mitenkä terveeltä te näytätte, rouva Braatø.\" Hän antautui helpommin\njuttusille asiakkaittensa kanssa ja nauroi heidän kertomilleen --\nsalatajunnassaan hän lähti siitä, että hänen oma elämänsä ei enää\nantanut muistuttamisen aihetta; hänen mieleensä ei edes juolahtanut\nettä kesävieraat pohtivat Fritiofin poissaoloa ja mitä se merkitsi.\n\nVäliin kutsuttiin hänet Esbjørnseneille sunnuntaisin,\niltapäiväkahville, ja väliin hän pistäytyi Maritin luona katsomassa\ntämän kukkia. Hän sai Maritilta verenpisaroiden pistokkaita ja pienen\npunakelloisen Louis-Philippen, joka jo oli täydessä kasvussa.\n\nCarl ei ollut läheskään niin valmis kuin ennen menemään levolle ilman\nvastalauseita tänä kesänä -- Ida Elisabetin täytyi väliin suorastaan\nyllättää hänet. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut pojan yöpussiin,\nsattui että poika yritti livistää -- pisteli karkuun hiukan kömpelöin\nhypyin ja päästeli pieniä, hurjia kiljahduksia kuin kokeillakseen. Äiti\nsai hänet kiinni, nosti syliinsä ja kantoi vuoteeseen:\n\n\"Kas niin -- nyt saa riittää täksi päiväksi -- pane nyt koreasti maata\nja nuku! Poikani, poikani, pikku pikku poikaseni --\" Hän rutisti poikaa\nsyliinsä ja suuteli tätä, silmät lujasti ummessa, sillä kyynelet\npyrkivät esiin. Hän ajatteli Sølviä lakkaamatta, ajatus seurasi\nhäntä kuin pieni varjo, väliin se oli hiukan hänen takanaan, väliin\naivan kohdalla, ja kun hän iltaisin koetti saada poikaa levolle,\noli kuin Sølvin nauru olisi kummitellut joka sopesta, ja oli aivan\nkäsittämätöntä, ettei pienokainen ollut jossakin täällä lähellä ja\nodottanut että äiti pyydystäisi hänetkin syliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritiof kirjoitti pari kertaa kuussa ja kertoi suurista\nsuunnitelmistaan. -- Hän oli saanut ostaa hienon viulun oikein\nhalvalla, ja nyt hän oli jälleen alkanut harjoittaa musiikkia, talveksi\nhän kustantaisi itselleen muutamia viulutunteja, ehkäpä hän vast'edes\npääsisi ansioille sitä tietä. Sitten hän ehdotti Ida Elisabetille, että\nhe ostaisivat käytetyn auton, hän tahtoi aloittaa omaan laskuunsa:\n\"kiiruhda myymään liikkeesi ja tule tänne, niin saatpas nähdä,\nmiten hyvät päivät meille vielä tulee.\" Syksymmällä hän kirjoitti\n\"verestävänsä tietojaan kirjanpidossa ja kauppalaskennossa\" -- eräs\nnainen, johon hän oli tutustunut sairaalassa, rupeaisi antamaan hänelle\ntunteja ja lukemaan englantiakin hänen kanssaan, mikäli hän vain\nhaluaisi.\n\nIda Elisabet kirjoitti hänelle ja kehotti pitämään paikan, jonka hän\noli onnistunut saamaan. Hän nauroi itsekseen kirjoittaessaan näin --\nkirje oli niin hirveän pikkutärkeä! Hän kehuskeli Fritiofin pontevia\nsuunnitelmia mitä viulunsoittoon ja englantiin tuli -- ja nauroi. Herra\nJumala, eihän hän muuta voinut! Mutta nyt kun hän oli saanut Fritiofin\nvälimatkan päähän, ei hänestä ollut niin vaarallista, vaikka mies oli\nkuin mikäkin lapsi, jota piti kehua ja kehottaa.\n\nKun toiminimi, jolta Fritiof oli ostanut pölynimurin, kirjoitti\nja karhusi häneltä maksamatta jääneitä eriä, harmitti se häntä,\nmutta samalla hän nauroi. Tämän ainoan kerran hän soitti tohtori\nSommervoldille: \"Eikö sinusta oikeastaan teidän jo pitäisi saada\npölynimuri Teieen --.\" Hän antoi tohtorin korjata haltuunsa koko koneen\nja piti hyvänään ne viisikymmentä kruunua, jotka siitä jo oli maksettu;\nse oli tervetullut lisä hänen laihaan kassaansa. Sinä iltana hän osti\nneljä napoleonintorttua kotiin ja tarjosi Carlille ja itselleen.\n\"Eikös maistunut -- ihanaa, eikö niin?\" Hän suuteli poikaa poskelle,\nniin että moksahti -- poski tuntui pyöreältä ja kiinteältä, poika oli\ntortunmurenissa silmiä myöten. \"Äitisi on ollut kevytmielinen --\"\n\nHerra Jumala, siihenhän se loppui, eikä hänen kevytmielisyytensä ollut\nvienyt mihinkään sen vaarallisempaan! Hän nauroi raisusti itsekseen\n-- miltei unohtuneet lapsuusajan muistot välähtivät hänen mielessään:\nkööpenhaminalainen palmupuutarha, jossa hän oli ollut isän kanssa\njuomassa teetä, Langelinie, kiertomatka kauppaliikkeissä äidin seurassa\n-- hän oli saanut tanssipuvun, pelkkää irlantilaista nypläystyötä,\nja nutriaturkin ja pari kilpikonnanluista harjaa, joita koristivat\nkruunupäiset nimikirjaimet ja kultainen vaakunakilpi; ne olivat kai\naikoinaan kuuluneet jollekulle sotapakolaiselle. Ja hotellissa, jossa\nhe asuivat, oli hänen huoneeseensa kuuluva kylpyamme ollut aivan kuin\nmarmoria --. Ajatella, että hän kerran oli saanut kaikkea, mihin\nhän vain viittasikaan, Herra ties' miten olisi käynyt, jos tuota\nihanuutta olisi kestänyt. Hän oli melkein unohtanut, miltä se oli\ntuntunut -- mutta tietysti hän silloin rakasti kaikkea ylellisyyttä. Ja\npohjimmiltaan oli kai hänessä ollut taipumuksia sekä intohimoon että\nkevytmielisyyteen -- hänhän oli ollut usein niin rajattoman kiihottunut\nkaiken kauhean takia, mitä oli tapahtunut kotona, ja täynnä hekumaa\njoutuessaan noihin väleihin Fritiofin kanssa. -- No niin, elämä oli\nosannut ottaa hänet kiinni -- ja totuttaa valjaisiin. Nyt hän ajatteli,\ntavallaan milteipä ylimielisesti -- eihän se ollut niin vaarallista.\nMikäli hän ennen oli ollut villivarsa, tunsi hän itsensä nyt vakaaksi\nkuin hevonen: hän jaksaisi kyllä vetää kuormansa, ponnistelu oli ihanaa\n--. Neljä napoleonintorttua, olihan todella vitsikästä, ettei hummaus\ntullut sen kalliimmaksi! \"Tule, Kalle-poju, niin äiti opettaa sinulle\nvoimistelua. Eikös vain meillä olekin ollut hauskaa tänään?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä syksymmällä saapui anoppi. Hänellä oli mukanaan\nsuuri kori päärynöitä: \"Ne ovat niin ihania, Lisken, minusta tuntui\nettä minun täytyi tuoda muutamia sinulle.\" Borghild Braatø säteili.\nHe olivat tuskin ehtineet keittiöön ja Ida Elisabet oli saanut\nkahvivehkeet tulelle, kun anoppi oikein purkautui:\n\n\"Voi Lisa kulta, minä olen niin iloinen, niin -- minun tekisi ihan\nmieli käydä polvilleni tässä paikassa ja kiittää Jumalaa -- niin,\ntiedätkö, olenkin jo kiittänyt! Ajatteles että Merete on kihloissa! Ja\nsaa niin suurenmoisen miehen!\"\n\nHän oli ollut potilaana keuhkotautiparantolassa; Frede Norbø oli hänen\nnimensä ja hän oli suuren talon poika Nordmøhestä -- maakauppa ja mylly\nja vaikka mitä. Ja hän oli niin harvinaisen hieno luonne, ja kaunis ja\njalo ihan kauttaaltaan, kirjoitti Merete.\n\nBorghild Braatø alkoi hiljaa nyyhkyttää:\n\n\"Pikku-Merete oli nimittäin paljon vakavammin sairastunut kuin me\ntahdoimme kertoakaan teille. Voi, minä olen ollut niin suuressa hädässä\nhänen takiaan, Lisken -- hänhän on aina ollut niin hento, ei läheskään\nniin roteva kuin muut meidän lapsemme, ja sitten hänen olemuksessaan\noli jotakin selittämätöntä, aivan kuin hän ei oikein olisi kuulunut\ntähän maailmaan. Mutta nyt minä tunnen itseni niin rauhalliseksi,\nsenhän voit ymmärtää, nyt, kun rakkaus on tullut hänen luokseen, ei\nJumala voi muuta kuin tehdä hänet terveeksi, Jumalahan on rakkauden\nJumala, Lisa!\"\n\nIda Elisabet asetti esiin kahvikupit. Hän katsahti toiseen, joka\nhymyili kyyneltensä läpi -- ja jätti kysymättä, oliko Mereten\nrakastettukin paranemaan päin. Eikä rouva Braatø maininnut mitään\nsiitä. Innostuneena hän alkoi kertoa, miten paljon Merete nyt saattoi\ntehdä sisarustensa hyväksi: Vikarr saisi antautua liikealalle, sillä\nhänhän voisi sittemmin päästä lankonsa liikkeeseen, ja Jarngerdin tai\nElsen Merete voisi pitää kotonaan, hänhän ei ollut vahva, niin että hän\ntarvitsi hyvää apua: \"Voi, tiedäthän, niin suuressa paikassa on kyllä\ntyötä monille ihmisille --\".\n\n\"Ole hyvä, anoppi --.\" Ida Elisabet tarjosi hänelle\nkinkkuvoileipälautasta. Hänet valtasi jälleen tuo omituinen tunne,\nhellyys ja vastenmielisyys, samalla kertaa. Olihan tuollainen\nluottamuksellinen rakkaus kaikkeen omaan tavallaan suurenmoista -- ja\ntuo sokeus kaiken muun paitsi oman pesän suhteen --.\n\n\"Miten ihanaa kinkkua -- ei, onko se todellakin sitä, mitä sait\nminulta? En osaa sanoa, Lisken, mutta kaikki aivan kuin _maistuu_\nniin hyvältä täällä.\" Borghild Braatø jutteli ja söi: \"Niin, joskus\ntuntuu tosiaan aivan kuin Jumala kokoaisi tulisia hiiliä pääni päälle.\nKun vain ajattelenkaan, miten onneton olin viime jouluna! Ja sitten\npiti juuri siitä tulla Mereten onni! Ajatteles, ehkäpä saamme heidät\nmolemmat jouluksi kotiin. Ja Fiffi-pojuseni, josta aikoinani olin\nniin levoton -- siinäkin on kaikki kääntynyt parhain päin, sillä sinä\nolet hänelle niin erinomainen vaimo, Lisken -- sanonkin sen aina\nkirjoittaessani hänelle. Raukka, hän kaipaa niin kovasti kotiin. Mutta\nJumalan kiitos, jouluksi hän siis tulee --.\"\n\n\"Niin, hän toivoo saavansa viikoksi lomaa. Mutta siihenhän on vielä\naikaa, anoppi, ja esteitä voi aina sattua.\" Mutta sitten hänestä\ntuntui, että hän oli inhottava, kun ei voinut olla heittämättä kylmää\nvettä toisen hehkuville kuvitelmille tulevasta ihanuudesta.\n\n\n\n\n8.\n\n\nFritiof tuli kotiin jouluksi. Hän näytti säteilevän terveeltä --\noli ehkä liiankin pyöristynyt, mutta siitähän voi päätellä hänen\nviihtyneen. Kokeilu oli nähtävästi onnistunut. Ja niin Ida Elisabet\nantoi toisen riemun tarttua itseensäkin -- suostui jonkinlaisesta\nhyväntahtoisesta yhteisilosta siihen, että Fritiof aina ja lakkaamatta\noli hänen perässään. Fritiof kertoi ummet ja lammet kuinka hirveästi\nhän oli kaupungissa saanut taistella yksinäisyydentunnettaan vastaan:\n\"Mutta onhan sinunkin ollut pikkuisen ikävä miestäsi, Lisken, vai eikö?\nÄlä koetakaan kieltää!\" Hän sulki uudelleen Ida Elisabetin valtaisaan\nsyleilyynsä. Ida Elisabet tunsi itsensä pieneksi ja laihaksi hänen\nkäsivarsissaan, oli kuin hän olisi ollut terävä ja kova -- piti varoa\nettei hänestä vallan tullut riivinrauta -- tuossa viihtyisyyttään\nsäteilevässä pojassa, joka ei mitään aavistanut, oli jotakin, joka aina\nherätti hänen vastustushaluaan. Sitten hän naurahti ja irrottautui\ntoisen sylistä: \"No niin, hiukan -- sehän on selvää\", ja otti laimeasti\nvastaan suudelman.\n\nTänä jouluna oli ilma kaunis ja tyyni --. auringonkajoa sumussa ja\nvihertävä häivähdys paljaalla maalla, heidän saapuessaan Vettehaugeniin\njouluaaton aamupäivänä. Merete ja hänen sulhasensa eivät voineet tulla,\nmutta heidän suuri yhteiskuvansa oli joulupöydällä kynttilöiden ja\npuolukan varpujen välissä. Sulhasen kasvot olivat ylen tavalliset,\njos kohta melko sievät, valtava määrä kiharaa tukkaa kammattuna\nsuoraan otsalta -- hän oli niin hurjan musikaalinen, kertoi Borghild\nBraatø, Elsekin puuttui joulupöydästä tänä vuonna, hän oli saanut\ntalousapulaisen paikan Oslon läheltä. Mutta hän aivan kuin jäi vähän\nsyrjään, sen vuoksi että sisarta ympäröi sellainen kohu.\n\nKoko tavallinen jouluohjelma läpikäytiin, mutta Ida Elisabet ei\npäässyt samanlaiseen tunnelmaan kuin viime vuonna. Hän muisti silloin\ntunteneensa sydämensä lämpenevän -- häntä oli liikuttanut jokin,\nmikä oli lähtöisin näiden ihmisten keskinäisestä hellyydestä, heidän\nriemunsa ja laulunsa ja musiikkinsa, myrskyn vinkuessa nurkissa ja\nlumen piiskatessa ikkunoita -- ja jokaisella heillä oli surunsa ja\ntuskansa, jonka he peittivät, joulun takia. Tänä vuonna olivat kaikki\ntoiset niin innostuneita, ettei hän voinut seurata mukana: yksinpä\npikkuinen Vikarr-poikanen pöyhisteli vallan juhlallisena tuntien\narvonsa vastaisena kauppamiehenä. Oikeastaan kävi heitä ennemminkin\nsääli -- jos tämä kääntyisi heille pettymykseksi, niin --. _Jotakin_\npettymystä he joka tapauksessa saisivat maistaa, ja hän tiesi että\nsilloin hän joutuisi kuuntelemaan heidän valituksiaan, näkisi anopin\nkyyneleitä, jotka aina liikuttivat häntä niin kauheasti, ja apen\nsydämellistä, surullista ihmettelyä, että hän nyt jälleen oli pettynyt.\nIda Elisabetia vaivasi jo etukäteen myötätunto, jota -- hän tiesi sen\n-- häneltä ennen pitkää vaadittaisiin, samalla kun häneltä tietysti\nvaadittaisiin yhtä ja toista muutakin.\n\nToistaiseksi oli kysymys vain siitä, ottaisiko hän ommellakseen anopin\nja Jarngerdin uudet puvut; Borghild Braatølla oli jo nyt kankaat, niin\nettä tarvittiin vain lisätarvikkeet. Mutta hänen oli aina niin vaikeata\nsaada aikaa riittämään, ja nyt antoi Fritiofin käynti hänelle paljon\nlisätyötä, ja tilinpäätös oli edessä. Mutta he tarvitsivat pukujaan,\nsillä Frede ja Merete voivat tulla vierailulle tammikuussa.\n\nFritiof rehenteli valtavasti ollessaan kotona vanhempiensa luona, kehui\nsaaneensa paljon aikaan ja kertoi autokaskuja, niin että käry nousi, ja\nsitä paitsi hän soitti viulua isälleen. Siinä oli jotakin, jota Jens\nBraatø todella ymmärsi -- mutta hän oli olevinaan kylläkin tyytyväinen\npojan käyränkäyttöön; Fritiofhan ei ollut soittanut moniin aikoihin,\nja kun otti sen huomioon, oli hän isän mielestä mennyt eteenpäin.\nFritiof kertoi sitä paitsi yhtä ja toista naisesta, joka oli opettanut\nkirjanpitoa hänelle; hän teki tiettäväksi, että nainen oli hyvinkin\nihastunut häneen, mutta itse puolestaan ei hän tietysti välittänyt\nnaisesta _sillä_ tavoin; tämä oli reilu ja hyvin kiltti hänelle,\nmutta jo vanhanpuoleinen eikä ollenkaan kaunis. Sekään ei tuntunut\nloukkaavan hänen vanhempiaan, vaikka olihan alhaista puhua tuossa\näänilajissa ystävättärestä, Kamilla Arnesta. Ida Elisabetille hän ei\nollut maininnut edes nimeä, eikä Ida Elisabet ollut tahtonut kysyä\nmiehen opiskeluista, muun muassa siksi, ettei hän ollut niinkään varma,\noliko edes hituistakaan totta kaikessa, mitä Fritiof oli kirjoittanut.\nSaattoi hyvinkin olla, että se, mitä Fritiof kertoi isälleen ja\näidilleen, oli enimmäkseen pelkkää keksintöä.\n\nTeien kartanon ovet olivat lukitut tänä jouluna; tohtori Sommervold\noli matkustanut miniänsä luo, joka makasi sairaana -- syöpätautia,\noli Borghild Braatø kuullut. Siitä huolimatta oli aivan kuin\nvettehaugenilaiset olisivat olleet hieman loukkaantuneita, kun he tänä\njouluna jäivät ilman Teien joulupitoja.\n\nIda Elisabet kulki joulun pyhät umpeensa ja kaipasi että jälleen tulisi\narki. Hän oli sitonut suuren seppeleen havunoksista, ja olisi halunnut\nmennä haudankaivajan luo ostamaan muutamia valkoisia hyasintteja tai\ntulppaaneja; vaimon oli tapana kasvattaa hiukan sipulikasveja ja myydä\nniitä arkunkoristeiksi. Ida Elisabet oikein kaipasi kirkkomaalle,\nsillä siellä hän saisi olla hetkisen yksinään ja itkeä, ja pääsisi\nolemasta luonnoton, lempeä ja tasainen. Mutta Fritiof oli huomannut,\nkun hän lähti seppele käsivarrellaan, ja tuli juosten perässä. -- Ida\nElisabet ei mennytkään haudankaivajalle hakemaan kukkia, ja laskettuaan\nseppeleensä haudalle hän jäi vain seisomaan jo odottamaan, samalla kun\nFritiof tuijotti jäykästi ja liikutettuna härmäisiin ruohoturpeisiin:\n\"Oma ihana pikku aarteemme! On aivan kuin en vieläkään voisi käsittää,\nettä hän makaa tuossa. Oi, tietäisitpä vain, miten usein olen ajatellut\nSølvia, istuessani yksin iltaisin huoneessani, kaupungissa --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena uudenvuodenpäivänä Fritiof matkusti takaisin. Ida Elisabet\njätti tavarain luetteloinnin ja tuli saattamaan sillalle. Näinä viime\npäivinä, heidän palattuaan Vettehaugenista, ei hänelle juuri ollut\njäänyt aikaa puhua Fritiofin kanssa. Ja nyt piiritti uudenvuoden kiire\nhänet ihan umpisukkulaan.\n\nHän tuli oikein pahoilleen huomatessaan erinäisiä ruumiillisia oireita,\njotka hän entuudestaan tunsi. Tietenkin saattoi olla niin, etteivät ne\nlopultakaan mitään merkinneet -- mutta hän ei oikein uskaltanut luottaa\nsiihen. No niin, siinä tapauksessa hänen täytyi levollisesti suhtautua\nasiaintilaan. Ainakin Carlille saattoi olla hyväksi, jos hänen ei\ntarvitsisi olla yksinään. Poika oli sitä laatua, että Ida Elisabetin\noli aina tarkkailtava häntä, mutta äidin mieleen johtui usein, ettei\nluultavasti olisi terveellistä, jos poika huomaisi miten herkeämättä\nhäntä pidettiin silmällä. Jumalan kiitos, Kalle-poju rakasti äitiään\nihan kauheasti, eikä äiti kai yleensäkään voinut rakastaa lapsiaan\n_liian_ paljon. Oli vain kysymys siitä, millä _tavoin_ se ilmeni.\nIda Elisabet itse oli sisimmässään pitänyt niin äärettömästi sekä\nisästään että äidistään, ja häntä aivan ihmetytti havaitessaan, kuinka\nvähän hänen rakkautensa heihin oli kärsinyt siitä hillittömästä\nraivosta, jonka he olivat herättäneet hänessä hänen huomattuaan heidän\nvahingoittavan itseään. Se pani hänet ajattelemaan ruostetta, joka\nvoi ilmetä suurissa tukevissa rautakaluissa: ne voivat olla aivan\npunertavia päältäpäin ja niiden pintakerrostuman voi hakata pois, niin\nettä paksut sirpaleet lentelevät -- se merkitsee joka tapauksessa niin\nvähän itse vankan sisustan rinnalla, joka on kiinteä ja turmeltumaton.\nMutta hän ei olisi tahtonut, että hänen lapsensa pitäisivät kenestäkään\nsillä tavalla. -- Vaikka sekin ehkä saattoi olla parempaa kuin rakastaa\nvanhempiaan niin kuin Fritiof ja hänen sisaruksensa rakastivat Jensiä\nja Borghildia; he eivät edes olleet laskelmallisia, niin paljon he\neivät ajatelleet vanhempiaan, he vain turvautuvat pesiinsä, niin kauan\nkuin eivät tule omin voimin toimeen. Ja vanhemmat rakastivat lapsiaan\nniin paljon kuin yleensä oli mahdollista rakastaa -- itse tapa vain oli\nniin äärimmäisen väärä. Olla koskaan tekemättä mitään pitämättä lasten\nparasta silmämääränä, mutta olla milloinkaan antamatta lasten huomata,\nettä he alituisesti olivat hänen mielessään -- hiukan siihen tapaan oli\nhänen toimittava -- eikä hän saisi liian paljon hyväillä ja holhota\nCarlia.\n\nMutta kuitenkaan hän ei voinut sille mitään, että sydän aivan kuin\nkäpertyi kokoon rinnassa joka kerta, kun tuo uusi mahdollisuus johtui\nhänen mieleensä. Hänen oli nyt niin välttämättä pysyttävä terveenä,\nniin ettei hänen tarvitsisi ottaa huomioon omaa ruumistaan, niin,\nettä hän suorastaan voisi antaa sen olla mahdollisimman vähällä\nruoalla ja unella. Ja yhtä ja toista ylimääräistä menoa seuraisi aina\ntuontapaisesta, vaikkakin sen järjestäisi mahdollisimman halvaksi.\n\nTammikuun loppupäivinä hän sai kirjeen etäältä sognilaiselta\nasianajajalta. Tämä kirjoitti kuulleensa, että Ida Elisabet aikoi myydä\nliikkeensä ja tarjoutui välittämään mahdollisesti syntyvän kaupan\nIda Elisabetin ja kahden hieman vanhemman rouvashenkilön välillä --\nRostesundin entisen papin tyttärien. Mikäli Ida Elisabet kiinnitti\nhuomiota heidän tarjoukseensa ja halusi heitä tavata, saapuisi\nasianajaja henkilökohtaisesti neuvottelemaan Berfjordiin.\n\nIda Elisabet vastasi suoralta kädeltä haluavansa joka tapauksessa\nlähemmin kuulla asiasta, joten tietenkin olisi paras tavata ja\nneuvotella. -- Asioiden ollessa näin, olisi edullisinta, jos hän\ntoteuttaisi suunnitelmansa ja matkustaisi Fritiofin luo. Hän sai luvan\nkiskoa kuormaansa ja ahertaa voimainsa mukaan, ja auttaa Fritiofia,\njotta tämä voisi pitää paikkansa. Kun he vain molemmat tekisivät työtä\nkodin hyväksi, täytyi heidän onnistua, ja Ida Elisabet vapautuisi\nhäpeän tunteestaan, siitä ettei hän voinut kunnioittaa sitä ihmistä\njoka kuitenkin oli hänen lastensa isä, eikä luottaa häneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjeenvaihto sognilaisen asianajajan kanssa kehittyi edulliseen\nsuuntaan; hän lupasi käydä tapaamassa Ida Elisabetia jonakin maaliskuun\nalkupäivänä. Ja niin Ida Elisabet kirjoitti Fritiofille ja kertoi,\nettä hän ehkä saisi liikkeensä myydyksi, joten hän ja Carl voisivat\nmuuttaa kaupunkiin. Tuosta uudesta mahdollisuudesta ei hän toistaiseksi\nhalunnut puhua mitään. Eihän ollut mitään syytä vielä peloittaa miestä\nuusilla elatusvaikeuksilla. Viikko kirjeen lähettämisen jälkeen\nhän seisoi kaupassa ja mittasi paitakangasta eräälle helleläiselle\nvaimolle. Hän kuuli keittiön oven käyvän ja erään äänen. Sehän oli\nFritiof! Samassa silmänräpäyksessä Carl juoksi sisään ja kuiskasi aivan\npelästyneenä:\n\n\"Äiti -- isä on palannut -- hän istuu puulaatikolla --.\"\n\n\"Anteeksi\", sanoi Ida Elisabet asiakkaalle, ja Carlille: \"Olepas nyt\noikein nopsa -- ota yllesi ja juokse heti Olisen luo ja kysy, voisiko\nhän tulla tänne nyt ihan heti.\" Itse hän meni suoraa päätä keittiöön.\n\nSiellä Fritiof istui kumarassa, kasvot käsissään ja molemmat\nmatkalaukut edessään lattialla.\n\n\"Hyvä Jumala, Fritiof -- mitä on tapahtunut -- oletko sairas?\"\n\nFritiof kohotti päätään ja katsahti häneen traagillisesti. Sitten hän\nnousi ja tuli Ida Elisabetin luo:\n\n\"Niin, tässä saat minut takaisin!\" Hän otti Ida Elisabetin syliinsä.\n\"Hermot, näetkös -- en jaksanut enää, minun _täytyi_ tulla kotiin! Voi\nLisken, miten olenkaan sinua kaivannut!\"\n\n\"Kas niin, riisu nyt päällysvaatteesi -- mene saliin, siellä on\nlämmitetty. Suo anteeksi, kaupassa on nyt juuri eräs asiakas --.\"\n\nHelleläinen vaimo halusi vielä kolme metriä villakangasta\nlapsenmekkoon, ja Ida Elisabet poimi pakan toisensa jälkeen hyllyltä.\n\"Jotakin musliinista, eikö se sopisi? Taikka skotlantilaisruutuista?\nSitäkö, jota Ola Markussen osti joululahjaksi kaksosiaan varten --\nniin, muistan sen hyvin -- mutta sitä ei nähtävästi ole jäljellä muuta\nkuin metri ja kahdeksankymmentä -- ei, se ei kyllä riitä --.\" Sydän\nhänen rinnassaan oli raskas kuin mikäkin möhkäle. Mitähän ikävää oikein\noli tapahtunut. Vihdoinkin ostaja sai kaikki, mitä halusi, ja Ida\nElisabet meni miehensä luo:\n\n\"Mutta oletko siis sairas, Fritiof -- etkä ole sanaakaan maininnut\nsiitä kirjeissäsi?\"\n\n\"Ei, mitä se olisi kannattanut -- kun et kuitenkaan voi auttaa minua\nsiinä asiassa. Mutta nyt en jaksanut enää --.\"\n\nOliko Fritiof menettänyt paikkansa --? Mutta Ida Elisabet ei mielestään\nvoinut kysyä sitä heti. Ensiksi piti miehen saada ruokaa. Tänään oli\nkeskiviikko, ja silloin oli kaupan jauhettua lihaa ja makkaroita. Hänen\ntuli vesi suuhun ajatellessaan punaista jauhelihaa nelikulmaisissa,\nvalkoisissa emaljoiduissa astioissa; vaistomaisesti hän tunsi mielensä\nkevenevän, kun hän näin sai aihetta ostaa sitä. Tänä talvena hän oli\nkeittänyt päivällisruokaa vain niinä päivinä, kun Olise oli talossa;\nyksinpä kalaruoankin valmistus vei aikaa. Carlille hän antoi maitoa\nja leipää ja munia -- se sopi lapsille, ja poika piti siitä. Raukka,\nkuinkahan iloiseksi hän tulisikaan saadessaan sunnuntairuokaa keskellä\nviikkoa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aivan mahdotonta päästä selville Fritiofista. Hän väitti itse\nolevansa sairas -- hermot pilalla. Ei, hänelle ei ollut tapahtunut\nmitään ajo-onnettomuutta, ei ainakaan mitään, joka oli hänen syytään\n-- mutta hän tunsi itse, tämä ainainen rasitus kävi hänen hermoilleen.\nEi, hän ei ollut käynyt lääkärillä eikä tahtonut käydä nytkään -- ei\nainakaan ennen kuin tohtori Sommervold palaisi. Nythän täällä oli\njälleen viransijainen, joku uusi, joka ei ollenkaan tuntenut häntä tai\nhänen sukuvaiheitaan.\n\n\"Sanonpa sinulle, Ida Elisabet, en _sovi_ asumaan kaupungissa. Olen\naina tuntenut itseni juurettomaksi kaikkialla muualla paitsi täällä\nkotona vuonolla. En _viihdy_ kaupungissa.\"\n\n\"Minulta ei koskaan ole kysytty, viidynkö Berfjordissa.\"\n\n\"Mutta tietysti sinä viihdyt? Eihän voisi kuvitella mitään\nluonnonkauniimpaa seutua, ja me tunnemme kaikki ihmiset täällä, ja isä\nja äiti asuvat likellä, ja mehän olemme tulleet aika hyvin toimeen\ntähän asti.\"\n\nUutinen Fritiofin kotiinpaluusta oli tietenkin kulkeutunut laivan\nmukana Vallervikeniin; koska tahansa oli joku sikäläinen odotettavissa.\n\n\"Ei, moisiin viransijaisiin en minä ainakaan luota, en ollenkaan --\najatteles, miten Sølvin kävi! Itse asiassa, olihan hullua vaatia, että\nottaisin autonkuljettajan paikan niin pian tuon jutun jälkeen. Sen minä\nkyllä sanon Sommervoldillekin, kunhan vain tapaan hänet.\"\n\n\"Ehkei hän tule kotiin ennen pääsiäistä.\"\n\nFritiof katsahti epävarmasti häneen, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Etkö voi kertoa minulle asiaa ihan sellaisena kuin se oli?\" pyysi Ida\nElisabet. \"Oletko menettänyt paikkasi sairaalassa?\"\n\nSilloin hän ponnahti ylös ja vannoi pyhästi, ettei hän ollut sitä\nmenettänyt, paikka odotti häntä, mikäli hän vain tahtoi palata; hän\noli vain saanut virkavapautta. Kysymys oli vain siitä, etteivät he\nmitenkään voineet asua yhdessä sairaalassa, monesta syystä.\n\nOlisi ehkä tunnotonta, ajatteli Ida Elisabet, pakottaa miestä palaamaan\nniinkin vastuunalaiseen toimeen, siksi järkyttyneeltä hän tuntui. Ellei\nFritiof sitten vain näytellyt sekä itselleen että hänelle.\n\n\"Ethän sinä puhunut sanaakaan kaikesta tästä, kun olit jouluna kotona\",\nsanoi Ida Elisabet masentuneena. \"Silloin ei ollut määrääkään, kaikki\noli niin erinomaista.\"\n\n\"Jouluna! Enhän minä silloin aavistanutkaan, että sinä haudoit mitään\ntällaista! Purkaa kotimme juuriaan myöten ja viskata meidät kaikki ulos\nepävarmuuteen --.\"\n\n\"Mutta siitähän me olemme koko ajan olleet yksimielisiä, Fritiof.\"\n\n\"Emme! Enhän voinut kuvitellakaan, että sinä todella tekisit\nsellaista!\" -- Hänen äänensä alkoi vallan piipittää. \"En voi käsittää\nettä hennoisit tehdä niin -- hävittää tämän pienen kotimme, jossa\nmeidän on ollut niin hyvä olla.\"\n\nEhkäpä syy on aivan yksinkertaisesti se, ajatteli Ida Elisabet.\nTietoisesti tai vaistomaisesti on kai Fritiof luottanut siihen,\nettä koska tahansa voisi palata tänne, ja niin hän oli aivan\nkadottanut tasapainonsa, kun alkoi näyttää siltä, että Ida Elisabetin\nlähtösuunnitelmista todellakin tulisi tosi.\n\nNiin, totisesti ei ollut helppoa päättää, mitä hänen nyt piti tehdä.\nHänen tapanaan oli ollut ajatella, eräs suuri etu oli hänellä joka\ntapauksessa: kukaan ei ollut häntä niin lähellä, että olisi tietänyt,\nmitä hän tunsi ja ajatteli. Tohtori Sommervold oli ainoa, jolle hän\njoskus oli jotakin uskonut, mutta aina, kun niin oli tapahtunut,\nhän oli tuntenut itsensä ihan laihtuneeksi ja hikiseksi, aivan kuin\nkuumetaudin jälkeen. Silloinkin kun tuloksena oli ollut tohtorin\nantama apu, oli Ida Elisabetista tuntunut -- sellainen apu maksoi joka\ntapauksessa paljon, kun hinnaksi täytyi puhua itsestään. -- Mutta nyt\nhän joka tapauksessa toivoi, että tohtori olisi ollut kotona, niin että\nhän olisi saanut neuvotella tämän kanssa.\n\nKolmantena päivänä saapuikin Jens Braatø -- äiti makasi sairaana\nkorvatulehduksessa, vilustuttuaan, kertoi hän. Jumalan kiitos -- niin,\ntietysti oli häijyä ajatella siten, olihan korvatulehdus kuulemma\nniin tuskallinen, mutta Ida Elisabetin mielestä oli joka tapauksessa\nhelpompi puhua appi-isän kanssa. Ida Elisabet olikin jo vallan\nepätoivoinen: ainoa seikka, josta hän oli päässyt selville, oli että\nFritiof oli saanut päähänsä olla koskaan enää palaamatta kaupunkiin.\nVaimoa oli ihan alkanut pelottaa -- entäpä jos tässä kaikessa oli\njotakin salattua --. Ehkäpä Fritiof oli tehnyt jotakin sellaista, ettei\nhän uskaltanut --. No niin, siinä tapauksessa Ida Elisabet saisi kyllä\naikoinaan tietää --.\n\nKun Fritiof kertoi ja jutteli, istui isä, kasvoillaan juuri se ilme,\njoka aina sai Ida Elisabetin tuntemaan itsensä aseettomaksi. Apen\nvaaleanruskeat silmät olivat niin kauniit, ja oli kuin hän aina olisi\nollut yhtä ihmeissään ja kuin haavoittunut, milloin hänellä oli jotakin\nvastusta. Tällä kertaa Ida Elisabet sai miltei tukea appi-isältä --\nhyvin säyseästi kyllä tämä esitti mielipiteenään, että Fritiofin oli\npalattava kaupunkiin ja ainakin _yritettävä_ vielä jonkin aikaa. \"Tee\nniin, poikaseni -- ellei se käy, tulee kai jokin neuvo siihenkin,\nsaatpas nähdä --.\" Mutta hänenkään mielestään ei Ida Elisabetin vielä\npitäisi heittää kaikkea -- hän käytti tätä sanontatapaa. \"Ymmärrän\nhyvin että sinusta on monta kertaa tuntunut vaikealta -- mutta onhan\nse kuitenkin mennyt, tähän saakka; eihän tämä liike ole niinkään huono\nyritys.\" -- \"Totta puhuakseni\", sanoi hän, heidän jäädessään hetkiseksi\nkahden kesken, \"luulen ettet voi saada Fritiofia matkustamaan\nlupaamatta ylläpitää kotia täällä, häntä varten.\"\n\n\"Mutta ellen haluaisi luvata sitä?\" Ida Elisabet ei uskaltaisi ryhtyä\nmyymiseen, mikäli Fritiof todellakin oli menettänyt paikkansa tai\ntiesi, että oli vain ajan kysymys, milloin hänet sanottaisiin irti.\nMutta, ajatteli Ida Elisabet, jos hänen piti jäädä istumaan tänne\nja saada kotiin tuo suuri mies, joka ei viitsinyt liikahtaakaan --.\nOi, kunpa vain tämä uusi ei olisi ollut tulossa! Ensimmäistä kertaa\nelämässään toivoi hän oikein rajusti -- oi, jospa hän pääsisi siitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli postipäivä, ja Fritiof meni hakemaan postia.\nOttaessaan vastaan kirjeensä Ida Elisabet tunsi, että niihin oli\njuuttunut jokin inhoittava hajuvedentuoksu. Hän ei saanut muuta kuin\npari laskua, uuden hinnaston liikkeestä, josta hän tavallisesti\notti suojapuvut ja muuta sentapaista, sekä kirjeen sognilaiselta\nasianajajalta. Kun hän avasi kirjeitään, seisoi Fritiof katselemassa.\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään.\n\n\"Ajatteletko sitä vieläkin?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutta isähän kielsi --\" \"Annan paljon arvoa isällesi, Fritiof, monessa\nsuhteessa. Mutta en erikoisesti neuvonantajana liikeasioissa.\"\n\nFritiof siristi hiukan silmiään. Sitten hän kääntyi ja meni.\n\nVähän myöhemmin, kun Ida Elisabet meni keittiöön aloittaakseen\npäivällisen valmistuksen, loisti jokin kirje keskellä lattiaa; kuori\noli pitkulainen ja sinipunerva. Ida Elisabet nosti sen lattialta. Se\noli osoitettu Fritiofille, ja hajuvedentuoksu lähti siitä. Ida Elisabet\nasetti sen lautastelineelle, mutta kirjeen tuoksu oli niin väkevä, että\nhän otti sen ja siirsi eteiseen.\n\nVähän ajan perästä tuli Fritiof: \"Oletko nähnyt mitään kirjettä?\" --\nhänen ilmeessään näkyi levoton jännitys. \"Olen kai pudottanut sen\ntaskustani.\"\n\n\"Se on eteisessä -- kaapin päällä.\"\n\nFritiof harppasi keittiönlattian yli ja kääntyi takaisin kirje\nkädessään: \"Oletko lukenut sen --!\"\n\nIda Elisabet nauroi: \"Oletko hullu --\"\n\n\"No Jumalan kiitos\", kuiskasi hän äänekkäästi.\n\nKun Ida Elisabet palasi saliin, saatuaan iltatyöt tehdyksi, aikoi hän\nasettua ompelemaan. Kirje oli ikkunalaudalla ompelukoneen vieressä.\n\n\"Etkö voi ottaa huostaasi tuota kirjettäsi?\" pyysi Ida Elisabet\nhermostuneesti. \"Kätke se tai polta, mutta älä pidä sitä esillä täällä\nja joka paikassa --!\"\n\nFritiof nousi äkisti pöydän luota, pani pois sanomalehden -- tuli\nsitten, otti kirjeen ja jäi seisomaan hänen eteensä kirje kädessään.\nHän näytti niin naurettavalta -- ja yhtäkkiä Ida Elisabet tuli\najatelleeksi, että mies oli kulkenut ja tiputellut kirjettään ihan\nhänen nenänsä eteen, tehdäkseen hänet uteliaaksi. Herra Jumala, hän\noli kai tehnyt jonkin valloituksen kaupungissa, ja nyt piti vaimon\nvälttämättä saada se tietää --.\n\n\"Fritiof, olisitko kiltti ja hoitaisit uunia -- tämän pitäisi tulla\nvalmiiksi tänä iltana.\"\n\nFritiof jäi seisomaan kuten äsken ja näytti siltä kuin hän olisi\nhautonut jotakin.\n\n\"Et siis vaadi saada nähdä sitä?\" hän kuiskasi vaivautuneella äänellä.\n\n\"Enpä tosiaankaan halua.\"\n\nSilloin vaipui kirje hänen eteensä ompelukoneelle: \"Lue.\" Fritiof meni\npois ja vaipui pöydän ääreen, kätki kasvot käsivarsiinsa. \"Paras, on\nettä saat tietää kaikki --!\"\n\nIda Elisabet katsahti häneen halveksuen. Sitten hän poimi muutamia\narkkeja kuoresta:\n\n    \"Rakas rakastettu poikaseni!\n\n    Nyt on jälleen yö ja minä istun yksinäni tässä meidän\n    sohvannurkassamme, niin että voit käsittää, kuinka ajatukseni ja\n    kaipaukseni hakeutuu sinun luoksesi, ja ajattelen miten sinun\n    laitasi nyt on, sinä oma rakas rakastettuni.\"\n\n\"Mitä peijakkaan höpötystä tämä oikein on olevinaan?\" kysyi Ida\nElisabet, ja Fritiof ähki: \"Lue nyt vain --.\" Ja Ida Elisabet jatkoi:\n\n    \"Nyt odotan jännittyneenä kirjettä sinulta. Oletko saanut\n    tilaisuutta puhua kaikesta vaimosi kanssa, ja millä mielellä hän\n    otti vastaan tiedon päätöksestä, jonka olet tehnyt? Ymmärrän\n    niin hyvin, että sinusta on vaikeata sanoa hänelle kaikki, mutta\n    hänhän on järkevä, ihanteeton liikeihminen, siihen käsitykseen\n    olen ainakin minä tullut kaikesta, mitä olet hänestä kertonut,\n    ja hänen omista kirjeistään, eikä asian taloudellinen puoli siis\n    onneksi merkitse hänelle mitään, koska hän on kokonaan itsenäinen\n    siinä suhteessa, joten hänet pitäisi näin saada ymmärtämään\n    kuinka äärettömän epähienoa olisi, jos hän kieltäytyisi\n    päästämästä sinua vapaaksi.\"\n\nIda Elisabet tunsi lukiessaan, miten outo, kihelmöivä vilunhäive\nvärähdytti hänen kasvojaan. Oli vastenmielistä, inhottavaa lukea tätä\nkaikkea -- Ida Elisabet käänsi arkit kokoon, katsahti allekirjoitusta:\n\"sinun oma Verasi, joka kaihoaa sinua.\" Mutta sitten osui hänen\nsilmäänsä pari sanaa viimeisen sivun ylälaidasta:\n\n    -- -- \"pitäisi ymmärtää, kuinka mahdotonta ja epähienoa\n    hänen olisi vaatia, että sinä koko elämäsi olisit sidottu\n    avioliittoon, joka solmittiin varhaisnuoruutesi harha-askelen\n    takia. Tietenkin ymmärrän kuinka piinallista sinun on aiheuttaa\n    hänelle surua, varsinkin kun te onnettomuudeksenne kadotitte\n    pikku tyttönne viime vuonna, mutta hänhän saa pitää pojan, ja kun\n    siis eroottinen tunne väliltänne on kuollut, olisi suorastaan\n    epäsiveellistä uhrata uusi ja syvä ja kiihkeä tunne sellaisen\n    avioliiton alttarille, joka on kadottanut syvimmän sisältönsä.\"\n\n\"No niin.\" Ida Elisabet pujotti arkit takaisin kuoreen. Hänen sormensa\nolivat käyneet niin kylmiksi, että ne vapisivat. \"Tahdot siis erota.\nNiin, mitään estettä ei ole, senhän voit käsittää.\"\n\n\"Mutta sitähän juuri minä en halua!\" Fritiof ihan huusi. \"Että sinä\nedes voit ajatella mitään sellaista! Ja nyt kai ymmärrät, minkä vuoksi\nsinä et voi muuttaa minun luokseni! Hänen sisarensahan on sairaalan\nkonttorissa! En _voi_ matkustaa takaisin sinne, nyt kai sen vihdoinkin\nkäsität!\" Mies vaikutti suorastaan hysteeriseltä.\n\n\"En totisesti käsitäkään. Päinvastoin, minusta sinun on täysi syy\nmatkustaa niin pian kuin mahdollista takaisin -- Verasi luo!\" Ida\nElisabet oli viskaamaisillaan kirjeen luotaan, mutta sitten hän\nmuuttikin mieltään -- pisti sen taskuunsa: \"On kai viisainta, että\nsäilytän tämän kirjelmän.\"\n\nFritiof katsahti nopeasti häneen: \"Aiotko vastata hänelle?\"\n\n\"Minäkö --?\" Ida Elisabet nauroi. \"Mutta sitä paitsi tahdoin tietää,\nmikä suuruus hän oikein on olevinaan?\"\n\n\"Juuri hänenhän kanssaan minä olen lukenut -- hänen nimensä on Kamilla\nArne, mutta hän tahtoi, että kutsuisin häntä Veraksi. Mutta voithan\nkäsittää, en koskaan edes ajatellutkaan, että asia kehittyisi näin\npitkälle, siitä voit olla varma. Hänhän on paljon vanhempi kuin minä,\nja aluksi hän oli vain äidillinen. Mieleeni ei edes juolahtanut,\nettä hän tarkoittaisi mitään sensuuntaista! Mutta minähän kävin ihan\nyksinäni hänen luonaan, me istuimme yhdessä hänen huoneessaan joka\nainoa ilta, niin että itse voit käsittää --. Mutta minä en siis tahdo\nenää, ei, Jumala tietää etten tahdo. Senhän vuoksi minä palasin kotiin,\nja voit käsittää, että oltuani täällä kotona joulun aikana sinun\nkanssasi ja pojan ja kaikkien omieni kanssa -- niin, hänkin huomasi\nmiten olin muuttunut --. Ja niin minä karkasin, Lisken. Sillä ymmärsin,\nettä minun _piti_ päästä vapaaksi tuosta kaikesta, _tahdon_ päästä\nsiitä, ymmärräthän!\"\n\n\"Niin, se saa jäädä omaksi asiaksesi. Mutta nyt tahdon siis minäkin\npäästä vapaaksi tästä.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Ida Elisabet -- mitä tarkoitat -- en ymmärrä --?\"\n\n\"Etkö? On kyllä totta, etten ole tahtonut --. Jos kerran on\nottanut pirun selkäänsä, saa luvan kantaa hänet perille saakka,\nniin ajattelin. Mutta kun piru itse tekee palveluksen hyppäämällä\nmaahan, et kai sentään voi kuvitella ketään ihmistä niin typeräksi,\nettä hän suorastaan kumartuisi kyyrysilleen ja pyytäisi pirua\ntekemään niin hyvin ja kiipeämään takaisin paikalleen? Ehdotan,\nettä matkustat huomisessa laivassa takaisin kaupunkiin ja ilmoitat\nVera-ystävättärellesi, että voitte saada toisenne niin pian kuin vain\nhaluatte, minä annan teille siunaukseni.\"\n\n\"Ida Elisabet -- eihän se voi olla tarkoituksesi --\"\n\n\"Voi sinua höperöä -- luuletko koskaan tietäneesi, mitä olen\ntarkoittanut?\"\n\nFritiof katsahti häneen avuttomasti tuoliltaan.\n\n\"Mutta Ida Elisabet -- _sinuahan_ minä rakastan, senhän voit käsittää.\nTuo toinen -- ihminenhän tulee sanoneeksi yhtä ja toista, joutuessaan\neräänlaisiin tilanteisiin. Senhän sinä voit helposti käsittää, sinä,\njoka kerran olet niin järkevä. Mutta vain sinua minä rakastan --.\"\n\nIda Elisabet katsoi poispäin eikä vastannut.\n\n\"Ida Elisabet -- mehän olemme aina rakastaneet toisiamme niin paljon --\nihan lapsesta saakka! Eihän sinun ole tarvis ajatella muuta kuin viime\nkäyntiäni täällä -- ja nytkin --\"\n\n\"Ole varuillasi!\" sanoi Ida Elisabet hiljaa ja nopeasti.\n\nJälleen katsahtaessaan mieheensä Ida Elisabet huomasi, että tämä oli\ntosiaankin pelästynyt. Ja samassa nousi hänen mieleensä irtoimia\nlauseita äsken lukemastaan kirjeestä -- yksityiskohtia, joiden merkitys\neristyi sävyn kukkuraisesta inhottavuudesta.\n\n\"Hän on siis täysin perillä olosuhteistamme, tuo sinun uusi --. Hän\ntietää, että olet naimisissa ja että sinulla on lapsi ja että me\näskettäin olemme kadottaneet pienen tytön ja että minulla on liike\nja niin edespäin. Kaiken kaikkiaan tuntuu minusta, että Vera on\nrehellisesti ja reilusti ansainnut _saada_ sinut -- ja hänen pitää\nsaada sinut, piru vieköön, niin totta kuin minä pystyn asiaa auttamaan!\nRakastaa sinua!\" sanoi hän miehen jäädessä istumaan kokoonlyyhistyneenä\npaikalleen. \"Niin, niin, mikäli hän todella pysyy sanassaan ja menee\nnaimisiin kanssasi, suon sen sinulle ihan täydestä sydämestä, olisin\nvain iloinen, jos sinun olisi hyvä ollaksesi hänen kanssaan. Mutta\nniinpä pitääkin sinussa olla miestä, niin että käyttäydyt sopivasti,\nettei pelko valtaa häntä etukäteen, ja hän jätä sinua istumaan!\"\n\nFritiof makasi pää pöydänlaitaan painuneena ja itki hiljaa.\n\n\"Oi -- oi -- oi -- en voinut kuvitellakaan, että suhtautuisit asiaan\nnäin! Olin niin varma, niin ikivarma siitä, että kunhan vain sanoisin\nsinulle kaikki, sinä kyllä auttaisit minua. Olin niin varma siitä, että\nrakastit minua ja tahdoit auttaa minua tästä surkeudesta --.\"\n\nViiltävä pelko valtasi Ida Elisabetin -- että hän antaisi taivuttaa\nitsensä, tottumuksesta tai kaiken sen takia, mitä häneen oli patoutunut\nheidän yhteiselämänsä aikana, kerros kerrokselta -- että hän taipuisi,\njos Fritiof jatkaisi näin. Itkisi ja valittaisi ja toistaisi yhä\nuudelleen, että hän oli luottanut Ida Elisabetin rakkauteen ja apuun\n-- ja mikäli mies sai pitkittää tätä tarpeeksi kauan, ei Ida Elisabet\nollut varma omasta itsestään, ei tietänyt mitä lopulta tekisi. Sillä\neihän Fritiof edes aavistanutkaan, mikä hänen menettelyssään oli ollut\nniin inhottavaa. Hän luuli varmasti olleensa vain pikkuisen uskoton\nvaimolleen, siinä kaikki, mutta kun hän nyt oli palannut takaisin ja\npyytänyt anteeksi, tulisi kai kaikki hyväksi jälleen. Ja Ida Elisabet\nnäki yhtäkkiä -- hänen sydämeensä pisti väkivaltaisen kipeästi -- niin,\nnäin olisi voinutkin käydä, mikäli hänen miehensä todella olisi ollut\noikea täysi-ikäinen mies, sellainen, että heidän välillään olisi ollut\njotakin, jota kumpainenkaan ei voisi kokonaan hävittää ja josta he\neivät voisi lörpötellä kenellekään kolmannelle. Ja silloin olisi vaimo\nvoinut syvästi surra, nyt raivota tuskasta, mutta lopuksi antaa perään\nja koettaa vaeltaa hänen kanssaan eteenpäin, koska he kuitenkin olivat\nkaksi, jotka kuuluivat yhteen.\n\n\"Ja entäs lapset, Lisken!\" valitti Fritiof. \"Ajatteles Sølviä --\nmuistatko, kun kävimme yhdessä hänen haudallaan viime jouluna? Ja\nKalle-poju -- ethän toki aikone erottaa minua ja Kalle-pojua?\"\n\nIda Elisabet huoahti. Ei, _mikään_ ei totisesti yhdistänyt heitä. Ja\nnyt hän pääsisi vetämästä perässään tuota miestä, kun hänelle tulisi\nhalu käydä lapsensa haudalla. Hän saisi vapaasti taistella lapsensa\npuolesta tarvitsematta enää kantaa raskasta möhkälettä sidottuna\njalkaansa. Fritiof, ja koko tuo joukko -- nyt hän pääsisi irti heistä\nkaikista, saisi vapaat kädet ja voisi pelastaa sen, mikä oli hänen omaa\nlihaansa ja vertaan --.\n\n\"Niin, mieltäni pahoittaa, Fritiof\", sanoi hän pehmeästi. \"Mutta mikään\nei auta. Niinkuin ystävättäresi kirjoittaa, saan minä tietysti pitää\npojan. Surullista, että näin käy, mutta sinähän et koskaan ole ollut\noikea isä. Et kelpaa pitämään huolta siitä, jonka itse olet saattanut\ntähän maailmaan. Ja onhan parempi Carlillekin, ettei minun tarvitse\npitää huolta muusta kuin hänestä.\"\n\n\"Kylläpä sinä osaat puhua!\" Fritiof nyyhkytti masentuneena. \"Enkö\nminä siis ottanut -- saanko edes _kysyä_, kuka alituiseen piti huolta\nSølvistä -- mutta minun viakseni lasketaan kai sekin nyt, että hänen\nkävi niinkuin kävi. Mutta vannon sinulle, syy _ei_ ollut minun --\"\nhänen äänensä oli taas kirkuvan ohut ja korkea.\n\n\"Ei ollutkaan, ei ollutkaan, Fritiof, sen kyllä tiedän. -- Mene nyt\nsisään ja pane maata\", pyysi hän äkkiä, hiljaa ja uupuneena. \"Mene nyt,\nniin olet kiltti --\"\n\nIda Elisabetista tuntui yhtäkkiä, että hän nyt ymmärsi, mikä tässä oli\nkaikkein pahinta. Äiti voi aina olla sekä isänä että äitinä lapsilleen,\nja mieskin saattaa olla niin äiti kuin isä, jos onnettomuus sattuu ja\ntoinen joutuu yksin vastaamaan kaikesta. Mutta kun äidin on oltava isän\nasemassa ja isä sillä aikaa aivan kuin ottaa osalleen äidin tehtävät\n-- ei, sellainen on pahasta, vastoin luonnon omaa järjestystä -- siinä\non aivan kuin aavistus kaiken maailman uhkaavista onnettomuuksista. Se\npani Ida Elisabetin ajattelemaan mätäneviä ruumiita, joita madot\nsöivät --.\n\n\"Voi, voi, voi\", vaikeroi Fritiof. \"Voi sitä tohtoria -- hän teki\ntotisesti minulle kauniit kepposet, toimittaessaan silloin minut\nsairaalaan! Mutta kyllä hän saa sen vielä kuullakin --. Sitä paitsi\ntiedän hyvin, että juuri hän on uskotellut sinulle, etten tee mitään\nlasteni hyväksi -- hän on jo ennenkin ollut kimpussani ja lörpötellyt,\netten muka tarpeeksi auta sinua perheemme elatuksessa --.\"\n\nIda Elisabet irrotti vaatekappaleen ompelukoneesta, kääri sen kokoon ja\npeitti koneen. \"Mene nyt maata\", pyysi hän hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritiofin viimeiset sanat olivat joka tapauksessa sattuneet. Jotakin\ntotta niissä sentään oli. Ida Elisabetia kuumotti, kun hän ajatteli\nkaikkea, mitä tohtori Sommervold hänen kauttaan oli saanut tietää\nheistä molemmista. Ihmiset eivät koskaan _voi_ tuntea tarpeeksi\ntoisiaan tuomitakseen oikeudenmukaisesti, kun he puhuvat ja ovat sitä\nmieltä että --. Tämä vakaumus oli lujittunut hänessä niinä vuosina,\njolloin lapsenkengät alkoivat tuntua ahtailta ja hän näki vanhempiensa\njoutuvan rappiolle. Hän oli koettanut parhaansa mukaan salata, mitä\nhänen omassa mielessään liikkui keskellä kaikkea tätä -- siihen eivät\nihmiset ulottuneet. He puhuvat pötyä loppumattomiin viedessään kaiken\nmaailman markkinoille kaikki väärinymmärryksensä ja kaikki puolinaiset\ntietonsa toisista ihmisistä ja laskevat yhteen ja päättelevät ja ovat\nvarmoja, että tietävät kaiken, mitä kuvittelevat tietävänsä.\n\nMutta edes Sommervold ei voinut tietää tarpeeksi hänen ja Fritiofin\nvälisestä suhteesta, tuomitakseen niin kuin tuomitsi. Lääkärinä hän\nkäsitti, että Ida Elisabet oli terve ihminen, vastuussa teoistaan,\nsekä että Fritiof oli jollakin tavoin syyntakeeton: Ida Elisabet tunsi\njonkinlaista kapinallisuutta, kun tohtori Sommervold pani kaiken syyn\nFritiofin niskoille. Ja tohtori oli todellakin koettanut vaikuttaa\nhäneen siihen suuntaan, että hän antaisi Fritiofille matkapassit.\n\nMutta nyt Ida Elisabet oli sentään päättänyt tehdä niin.\nVastenmielisyys, joka nyt kiehui hänessä, oli huuhtonut pois kaiken\nmuun -- puolittaisen aavistuksen siitä, että kaikki, mitä hän oli\ntuntenut Fritiofia kohtaan tähän päivään saakka, oli pohjimmaltaan\nmyötätuntoa, vaikkakaan hän ei voinut täysin selvittää edes itselleen,\nmitä hän miehessään oikein näki. Sellaisena, miksi Fritiof oli syntynyt\nja millaiseksi hänet oli kotona kasvatettu ja millaisena hän oli\nsaanut luvan maleksia järjestetyn elämän liepeillä, ottaa toisaalta\nvastaan hiukan umpimähkäistä myötätuntoa ja sulkea toisaalta silmänsä\nilmeiseltä halveksunnalta -- sellaisena hän oli kerta kaikkiaan\ntuomittu, hänkin, ja oli vain sitäkin sydäntä särkevämpää, ettei hän\njuuri ymmärtänyt, mikä häntä odotti. -- Mutta nyt sai jo riittää,\nhänkään ei enää jaksanut, mies oli _liian_ inhottava. Kirje rapisi ja\nlemusi esiliinan taskussa hänen kulkiessaan ja koettaessaan askarrella.\nIlmeisesti ei ollut yhtään mitään heidän välillään, mistä mies ei olisi\njutellut tuon kaupunkilaisdonnansa kanssa. Voi Herra Jumala, kuinka Ida\nElisabet riemuitsisi sinä päivänä, jolloin saisi kuulla, että Vera oli\nnaimisissa Fritiofinsa kanssa!\n\nJa voisihan hyvinkin käydä että Fritiof alkaisi miehistyä saadessaan\nuuden vaimon. Anopin tapana oli ollut sanoa, että onnettomuus oli\nsiinä, että Fritiof ja Ida Elisabet saivat liian monta lasta. Juuri\nse lamaannutti Fritiofia, että hänellä oli niin monta elätettävää.\nNo niin, tämän vaimon kanssa hän ei kyllä saisi lapsia -- nainen oli\nottanut hänet äidillisin keinoin. Ja niin paljon Ida Elisabet tiesi,\nettä naiset, jotka suhtautuvat äidillisesti täysikasvuisiin miehiin,\nnuorempiin kuin he itse, eivät tahdo saada oikeita lapsia, kunhan\nvain voivat siitä päästä. Naiset, jotka tuntevat tarkoituksekseen,\nettä heidän on synnytettävä lapsia ja kasvatettava ne aikuisiksi\nihmisiksi niin hyvin kuin voivat -- he tuntevat vihaa ja inhoa, kun\ntäysikasvuiset miehet koettavat pakottaa heitä kohtelemaan heitäkin\näidillisesti. Kun Fritiof oli koettanut pakottaa heidänkin suhteensa\nsellaiseksi, joka on luonnollinen äidin ja lapsen välillä, oli Ida\nElisabetista tuntunut, että sitä kai tarkoitettiin, kun puhuttiin\nlasten leivän ottamisesta ja heittämisestä penikoille.\n\nHänen sydämensä alkoi kovasti takoa -- hän tiesi, mikä ajatus oli\nsalattuna uumoillut ja kalvanut häntä nämä viime päivät. Nyt hän\nyksinkertaisesti saattoi antaa sen laueta ja unohtaa, että oli sitä\najatellut. Jos hänen siis oli heitettävä jotakin menemään, niin oli\nparempi, että heitettäväksi tuli ihminen, joka kerta kaikkiaan oli\nmahdoton, eikä mitään, josta vielä oli toivoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin hän ei jaksanut enää -- oli _liian_ väsynyt, ja paleli niin --\nkiihtymystä oli seurannut turtumus -- ja sitä paitsi oli tuli uunissa\nsammunut jo aikoja sitten.\n\nIda Elisabet jäi seisomaan makuuhuoneen oven taakse. Ensimmäistä\nkertaa hän tunsi, että köyhyys voi saattaa ihmisen ihan punahehkuiseen\nraivoon. Köyhänä oleminen oli ollut tuskaa ja taistelua, mutta sekin,\nmikä hänen elämässään oli ollut alentavaa, kävi kuin merkityksettömäksi\nsen vuoksi, että hänellä oli jotakin puolustettavaa. Nyt ajoivat häpeä\nja vastenmielisyys hänet suorastaan salamoimaan katkeruudesta.\n\nTällaista tapahtui kahden ihmisen välillä, he sanoivat toisilleen\nsellaista, mitä Fritiof ja hän olivat sanoneet toinen toiselleen tänä\niltana -- ja heidän täytyi jäädä asumaan saman katon alle ahtaaseen\npieneen kotiin, ja hänen piti mennä makuulle samaan huoneeseen\nFritiofin kanssa.\n\nVarpaillaan hän hiipi sisään. Vuoteet oli asetettu peräkkäin toiselle\nseinälle -- parittomat puusängyt, huutokaupasta ostetut heidän tultuaan\ntänne Berfjordiin. Fritiofin poissaollessa Ida Elisabet oli nukkunut\nhänen vuoteessaan sen vuoksi, että se oli paljon pitempi ja leveämpi\nkuin hänen omansa, ja Kalle-pojun vuode oli yhä vielä sen vieressä. Ja\nniin hän ei uskaltanut hiipiä katsomaan, oliko poika potkinut peitot\nyltään.\n\nNiin äänettömästi kuin taisi hän riisuutui pimeässä -- kuulosteli\nyhtä mittaa, kuuluiko Fritiofin puolelta mitään ääntä. Mutta oli kuin\ntämä olisi nukkunut sikeästi. -- Noustessaan vuoteeseensa rusahti se\npahasti. Ja siinä samassa hän kuuli Fritiofin liikahtavan.\n\nIda Elisabet makasi hiljaa ja pidätti hengitystään -- nukahtaisiko mies\nuudelleen? Mutta hetken kuluttua hän kuuli Fritiofin nousevan istumaan\nvuoteessaan -- ja sitten astuivat hänen paljaat jalkansa lattialle.\n\n\"Pysy alallasi! Älä tule tänne --.\" Ida Elisabetista tuntui, kuin ääni\nolisi pysähtynyt kurkkuun. Fritiof oli ihan kohdalla, hänen raskas\nruumiinsa kumartui pimeässä aivan hänen vuoteenreunansa yllä.\n\n\"Ida Elisabet\" kuiskasi Fritiof surkeana. \"Tietäisitpä vain kuinka\nonneton minä olen tämän kaiken takia. Minähän rakastan sinua -- en\nvälitä hitustakaan tuosta toisesta\" -- miehen käsi kohotti peitettä\nhänen rintansa kohdalta.\n\n\"Jos sinä koetat koskea minuun\", sanoi Ida Elisabet selvästi ja\nrauhallisesti, \"kaadan parafiinia päällesi, niin pian kuin olet\nnukahtanut, ja sytytän palamaan.\"\n\n\"Onko moista kuultu -- sinähän puhut hirveitä!\" ähkäisi mies\nkauhistuneena. Mutta hän tassutteli takaisin ja paneutui uudelleen\nmaata.\n\nIda Elisabet makasi eikä itse ymmärtänyt, kuinka hän oli keksinyt sanoa\nsellaista. Hän oli nähnyt eräänä juhannusiltana poltettavan vuoteen,\njoka oli täynnä luteita -- siitä kai tuo äskeinen johtui -- ja heillä\noli ollut kotona niin monta kirjaa neekereistä ja muista villikansoista\n-- ja niin muistui hänen mieleensä aivan yhtäkkiä Connie -- ja Torvald,\njoka oli ollut naimisissa Connien kanssa. Hän ei ollut nähnyt lankoaan\nainoatakaan kertaa Connien kuoleman jälkeen -- mutta jospa hän\nmenisikin tapaamaan --? Hänestä oli tuntunut, että Torvald oli ollut\nkiltti ja avulias -- äiti oli ollut ihan innoissaan avioliitosta. Isä\noli ollut kovasti vastaan -- vaikka hän ja Torvald olivat seuratuttavat\nja Torvald oli kai hyvin varakas, ainakin siihen aikaan. Ida Elisabet\nei kyllä ollut erikoisen mieltynyt lankoonsa, hän muisti sen kyllä\n-- mutta hänhän oli silloin vain pikku tyttö. -- Torvald oli joka\ntapauksessa lakimies, jonka hän siis tunsi --. Ida Elisabet makasi\nja yritteli suunnitella -- mitä hänen nyt piti tehdä -- aika ajoin\nnousi hänen mieleensä muistoja ihmisistä ja entisajan oloista -- mutta\nyhtäkkiä hän vaipui uneen.\n\nHän heräsi tavalliseen aikaan seuraavana aamuna, pukeutui niin\näänettömästi kuin osasi, jotta Fritiof ei heräisi, ja sitten hän kantoi\npojan keittiöön, puki siellä hänen ylleen ja lähetti Esbjørnsenille\nyläkertaan.\n\nHän asetti kuntoon aamiaistarjottimen Fritiofille, meni sisään ja\nherätti miehen:\n\n\"-- ja syötyäsi sinun täytyy nousta. On parasta, että lähdet laivassa\nVallervikeniin ja jäät vanhempiesi luo muutamaksi päiväksi.\"\n\nFritiof makasi ja räpytteli silmiään, jotka olivat unesta pienet;\nhän oli hiukan hämääntynyt, mutta kaikesta päättäen myös kovasti\nrauhoittunut, kun Ida Elisabet ei enää ollut vihainen. Ida Elisabet\ntunsi itsensä miltei rikolliseksi, sillä hän huomasi että Fritiofin\nmielestä hänen rauhallisuutensa ja maukas aamiaistarjotin olivat\nmerkkinä siitä, että tuo harmittava juttu oli joutumassa unhoon ja\nsaisi anteeksiannon.\n\n\"Matkustaa kotiin -- ei, tiedätkös, en luule että se oikein sopii.\"\nFritiof joi kulauksen kahvia ja alkoi syödä. \"Voinhan kertoa sinulle\nettä soitin heille eilen ja puhuin isän kanssa -- sen jälkeen kun tuo\nkirje oli tullut, ymmärräthän. Mutta isä sanoi, että he odottavat\nMereteä ja tämän sulhasta tänään. Ja kun he kerran ovat siellä, en\nkuitenkaan saa rauhassa puhua vanhusten kanssa. Eikä heistä olisi\nhauskaa, jos Frede saisi tietää, että jotakin on ollut hullusti meidän\nvälillämme.\"\n\n\"No niin, älä siis puhu siitä. Mutta sinun täytyy lähteä sinne.\"\n\n\"Mutta olen ihan varma, ettei heille oikein sopisi pitää minua siellä\nnyt. Isä lupasi, että he kutsuvat meidät jonakin lähipäivänä tapaamaan\nFredeä.\"\n\nIda Elisabet kohautti olkapäitään: \"Minun täytyy saada olla yksikseni\ntäällä, pieni aika.\"\n\nFritiof tarttui hänen käteensä: \"Vakuutan sinulle, Lisken, tällaista\nei koskaan enää tapahdu. Kaikki on nyt ohi. Saatpa nähdä, että voit\nluottaa minuun, vastaisuudessa. Lupaan että tästä lähtien pidän varani\n--\"\n\n\"Niin niin, hyvä on, mutta joudu nyt.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet hoputti häntä kerran jos toisenkin ja sai tosiaankin\nFritiofin matkaan.\n\nJa niin oli hänellä viisi tuntia aikaa, kunnes laiva kulkisi tästä ohi\nmatkalla kaupunkiin.\n\nHän istuutui kirjoittamaan sognilaiselle asianajajalle jättäneensä\ntuomari Torvald Landerin haltuun liikkeen myynnin. Sitten hän tarttui\nuuteen kirjepaperiin ja aloitti: \"Rakas Torvald --.\" Hänen piti kai\nkirjoittaa 'sinä' --. Se oli vaikeaa. Torvaldin nykyistä vaimoa hän ei\nollut koskaan nähnyt, mutta toinen, jonka kanssa Torvald oli mennyt\nnaimisiin Connien kuoleman jälkeisenä vuotena ja joka pian matkusti\ntiehensä, oli ollut ihmeen kaunis ja äärimmäisen hieno. Ida Elisabet\nkoetti muistutella mieleensä Torvald Landeria: kookas ja heiveröinen\nja hailean punaverinen hän oli ollut, mutta tavallaan komeakin,\nhänellä oli näet sellainen vartalo, että sopivat vaatteet saivat hänet\nnäyttämään kauniilta. Ida Elisabetin kärsimättömyys leimahti jälleen\nliekkiin -- köyhyys, jonka tuttu hän niin kauan jo oli ollut, osoitti\nuusia ikäviä puolia. Hänellä ei ollut yhtäkään paria kenkiä, joita ei\nolisi nolo käyttää kaupungissa, hattu oli melkein mahdoton, takki sen\nsijaan näytti koko lailla kunnolliselta, mutta se oli sama, jonka hän\noli ostanut itselleen vihkiäisiinsä -- se oli oikeastaan kevättakki,\njohon hän oli neulonut villavuorin. Hänestä tuntui vaikealta mennä\ntapaamaan Torvaldia tämän konttoriin -- käynti olisi helpompi, jos hän\nolisi hienosti pukeutunut. Paras käydä siellä heti, aikaisin aamulla.\nSittenhän sekin olisi tehty. -- Hän repi rikki entiselle langolleen\naloittamansa kirjeen -- näin ollen oli tarpeetonta kirjoittaa.\n\nPariin liikekirjeeseen hänen piti vastata, ja sitten hän tyhjensi\npuodin kassan ja vei erät kirjoihin. Kaksikymmentäkolme kruunua\nkäteistä -- hänen piti muistaa ottaa ruokareppu ja maitoa pojalle;\nhänellä ei olisi varaa muuta kuin kahviin laivassa.\n\nHän etsi esiin kauppakirjeensä, todistuksensa ja lasten pankkikirjat\nja pani ne matkakäsilaukkuunsa. Tänään ei ollut pankkipäivää -- hänen\ntäytyisi pyytää Torvaldia nostamaan rahat Sølvin tililtä. -- Vaikka\nhänellä oli monta kertaa ollut niin vaikeaa tänä vuonna, oli hän\nkuitenkin päättänyt, ettei Sølvin rahoja saisi liikuttaa, ne rahat\nkuuluisivat kerran Carlille. -- No niin, onni onnettomuudessa oli, että\nne olivat koskematta.\n\nSamalla kun hän ajatuksissaan kävi läpi kaiken, mitä vielä oli tehtävä,\nja suunnitteli missä järjestyksessä ne oli tehtävä, jomotti kärsityn\ntappion tunne kaiken pohjalla. Hänen oli siis pakko hellittää. Voi\n-- ja nyt hänestä tuntui, tämä talo, josta hän hiipisi pois illan\npimetessä -- täällä hän oli tuntenut voimakkaammin kuin missään\nmuualla, miten _ihanaa_ elämä voi olla --. Saadessaan nähdä, suoraan\nsilmiensä edessä, että lapset kehittyivät, kasvoivat ja söivät ja\nleikkivät ja söivät ja vaipuivat uneen. -- Hän ajatteli keittiötään\niltapäiväsiivouksen jäljeltä -- lattia ei vielä ole ihan kuiva, hän\non vasta hangannut sitä rievulla -- oli kuin se aina olisi tuonut\nhänen mieleensä sunnuntai-illat, kun Sølvi ja Pikkupoju istuivat\npöydän ääressä ja katselivat, miten hän leikkasi leipää kuutioiksi ja\ntäytti molemmat lautaset, joiden laitoja reunustivat ruusukiehkurat ja\njoiden pohjiin oli maalattu \"kiltti poju\" ja \"tottelevainen lapsi\" --\nja keitetyn maidon haju täytti huoneen. -- Kun hän oli saanut heidät\nnukkumaan illalla ja istui yksinään salissa jotakin ommellen -- siinä\nsamassa hänen täytyi hiipiä kuuntelemaan raollaan olevan makuuhuoneen\noven taakse. Molemmat pienokaiset hengittivät hiljaa pimeässä -- oli\nkuin olisi kumartunut syvän, mustavetisen lammikon yli, jossa kaksi\npientä elämää saa veden pulppuamaan ja sykähtelemään pohjalla. Kerta\nkerran jälkeen hänen oli täytynyt jättää työnsä ja virkistyäkseen\nkuunnella.\n\nNyt se oli lopussa, täällä. Mutta pitäisihän hänen löytää jokin\npaikka maailmassa, jossa voisi olla _turvassa_ --. Sillä samassa kun\nhän vaistosi, kuinka paljon onnea elämä sentään oli sisältänyt --\nkaikessa aherruksessaan, kaikessa arkipäiväisyydessään, joka toistui\njoka päivä, yhä uudelleen ja uudelleen -- eräänlaista onnea, josta hän\nei ollut mitään tietänyt ollessaan rikas pikkutyttö ja köyhä nuori\ntyttö ja luullessaan onnen olevan jotakin aivan toista. Hän näki kuin\nkuvan edessään: oli kuin hän olisi pujottanut helminauhaa; suuret\nhelmet keskellä olivat lapset ja kaikki se, mikä heihin kuului, kun\ntaas kaikki muu, mitä hän sai aikaan ja kuntoon ja järjestykseen, ja\npaha, jonka hän sai häädetyksi -- se oli kuin pikkuhelmiä, joita hän\npujotti kummallekin puolelle. Mutta aina kun hän oli saanut valmiiksi\nkappaleenkin helminauhaa, tulivat Fritiof ja nuo muut ihmiset ja\nriistivät sen hänen käsistään ja helmet putosivat lattialle ja kierivät\nnurkkiin ja kätköpaikkoihin, ja kerta kerralta hän löysi niitä yhä\nvähemmän ja vähemmän --.\n\nHänen täytyi pelastaa itsensä ja lapset, niin kauan kuin vielä oli\naikaa. -- Äkkiä välähti hänessä kuin salama, mutta hän kuvitteli\naavistavansa salaperäisen merkityksen siinä: jos hän jaksaisi pelastaa\ntämän uuden lapsen elämälle ja se olisi poika, saisi se nimen Tryggve.\nSølvi -- ja tuo pienokainen, joka ei edes ollut ennättänyt saada\nnimeäkään -- ei, niin ei saisi enää käydä, niin kauan kuin hän vain\njaksaisi kamppailla elävän elämän puolesta.\n\nIda Elisabet pakkasi matkalaukkunsa. Hän toi puodista neljä hyvää\nlämmintä vaatekertaa, sukkia ja villapaidan pojalle, tummanvihreän\nvillapuseron ja kolme paria sukkia itselleen. Sujuvalla,\nkauppakoulumaisen huolitellulla käsialallaan hän merkitsi kirjoihin\nottamansa tavarat. Olise seurasi hänen liikkeitään ruskeilla,\nerikoisilla silmillään, jotka olivat kuin mykät.\n\n\"Jos sinä voisit nukkua yötkin täällä\", Ida Elisabet sanoi, \"olisi se\nkai parasta. Et kai sinä pelkää? Esbjørnsenin väki kuulee, jos koputat\nkattoon. Sinä voit jäädä tänne, eikö niin, kunnes saat minulta tietoja?\"\n\n\"Sen sinä tiedät.\" Hän ymmärsi, että Olise ymmärsi ihan kaikki.\n\nTietysti -- hän ei ollut ajatellut sitä ennen, mutta saattoihan\nhyvinkin olla, että koko paikkakunta tiesi jo aikoja sitten, mitä\nFritiof oli tehnyt kaupungissa.\n\nOli turhaa olla harmissaan siitä. Ja turhaa olla harmissaan siitäkään,\nettä Fritiof puheli hänestä ja pohti häntä äidillisen ystävättärensä\nkanssa, joka oli niin ymmärtäväinen, ja äitinsä ja isänsä ja\nsisarustensa ja parantolasta saapuneen sulhasen kanssa, mikäli mies oli\nsamaa maata. He olivat sellaisia -- olihan aivan luonnollista, että he\npysyttelivät yhdessä, neuvottelivat, mitenkä häntä pitäisi käsitellä,\ntahtoessaan saada jotakin, ja auttoivat toisiaan, kun heillä oli\njotakin, mitä he tahtoivat salata häneltä. Se oli luonnollista, heidän\nkannaltaan, ja hänen oli typerää ja tarpeetonta olla harmissaan siitä.\n-- Mutta hän oli eri maata, ja nyt hän tahtoi pois tästä kaikesta --\nmatkustaa jonnekin, jossa hän saisi sulkea kotinsa ja pesänsä ovet,\nilman että hänen tarvitsi pitää luonaan ketään, joka aina oli menossa\nja joka piti ovia sepposen selällään koko maailman kulkea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet veti kierrekaihtimet hiukan syrjään ja silmäsi ulos.\nOli tullut jo aivan pimeä. Kaunis, tyyni ilma -- laiva saapuisi kai\nkutakuinkin aikataulun mukaisesti.\n\nPäänsä päällä hän kuuli Carlin juoksevan. Rouva Esbjørnsen oli\nesittänyt, että poika söisi päivällistä heidän kanssaan. Hyvä niin --\nIda Elisabetin ei tarvinnut käydä hakemassa häntä, ennen kuin oli aika\npukeutua lähtötamineihin, ja näin hän pääsisi vastaamasta kysymyksiin\nennen kuin aivan viime tingassa.\n\nPuodissa oli joku asiakas, Olise palveli häntä. Ida Elisabetista oli\nkuin se ei enää olisi häntä liikuttanut -- ikään kuin hän jo olisi irti\ntäältä.\n\nOlise -- häntä Ida Elisabet kaipaisi varmaan monta kertaa. Jotakin\njohtui hänen mieleensä. Hän etsi matka-arkustaan pienen lippaan, jossa\noli harvinainen vanhanaikainen rintaneula -- tohtori Sommervold oli\ntuonut sen tuliaisiksi viime vuonna, palatessaan Saksasta. Ida Elisabet\nkääri sen paperiin, kirjoitti päälle: \"Muistoksi kiitolliselta I.\nE:lta\" ja piilotti mytyn Olisen vanhaan kuluneeseen matkalaukkuun,\njoka makasi keittiön ikkunanpielessä. Rintaneula esitti jonkinlaista\nlaivaa; se oli emaljia, purjeena suuri epäsäännöllinen helmi -- ehkäpä\nse Olisen mielestä oli ennemmin erikoinen kuin kaunis. Mutta Ida\nElisabetilla ei ollut mitään muuta, jonka olisi voinut antaa Oliselle.\n\nNyt oli tosiaankin aika laittaa kahvipannu tulelle -- hän sai juoda\nkupin kahvia ja syödä hiukan voileipää, ja sitten olikin lähdettävä\nlaivasillalle.\n\nHänen tullessaan uudestaan keittiöstä sattui hänen katseensa kiintymään\nsanomalehtipöydän yläpuolella olevaan pieneen hyllyyn -- musta norsu\nseisoi siinä. Ida Elisabet otti sen -- ja samassa hän muisti Carlin\npiirustusvihkot ja värikynät -- niin, ja laatikot, joissa näytekortit\nja paperinuket olivat, piti välttämättä saada nekin mukaan. Hän\nkeräsi ne yhteen ja sovitteli ne sinne tänne pitkin laitoja molempiin\nmatka-arkkuihin. Sitten Ida Elisabet lukitsi ne ja kiinnitti hihnat,\ntoi omat matkavaatteensa ja pojan vaatteet ja siirsi kaikki uunin\nviereen. Ja nyt ei kai enää ollut mitään, mitä hän olisi unohtanut.\nKaikki oli nyt valmista.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\n1.\n\n\nIda Elisabet siirsi kaikki kukkaruukut salin keskipöydälle; siinä ne\ntulisivat toimeen, vaikka eivät saisikaan hänen poissaollessaan vettä\nmuuta kuin kerran päivässä.\n\nOli ihan sääli jättää ne juuri nyt. Hän kumartui valkoisen kaktuksen\nyli -- tuoksu oli niin erikoinen, ihmeellisen suloinen, mutta\nkuitenkin oli kuin siinä olisi ollut myös aavistuksen verran jotakin\nvastenmielistä. Kun se viime vuonna kukki, oli hänen täytynyt pitää\nkaiken aikaa ikkunaa raollaan, vaikkakin tieltä nousi niin kauhea pöly.\n\nJumalan kiitos että maantie oli keväällä siirretty. Ida Elisabet meni\nvaistomaisesti itäpuolen ikkunaan ja katsahti ylös. Eikä se maakaistale\nollut niinkään pieni, jonka hän oli saanut kääntää puutarhamaaksi, kun\nrakennuksen edessä oleva mutka oli oikaistu. Tänä vuonna hän ei juuri\nollut voinut tehdä muuta kuin aidata ja täyttää alueen ruokamullalla.\nMutta ensi keväänä hän istuttaisi pensasaidan uutta tietä vastaan --\nsiperialaista hernepuuta tai ehkä rugosa-ruusuja -- joka tapauksessa\nsellaista, joka kasvoi nopeasti.\n\nPöly oli ollut pahana vaivana alkuvuosina. Autoja suhahteli ohi\nvuorokaudet umpeen, heinäkuormia ja rattaita täynnä kolisevia\nmaitoastioita ajaa rytyytti, ja pöly sojotti viivana niiden perässä\nja ajautui tuulen mukana pilviksi. Sitä ryöppysi huoneisiin, vieläpä\nlukittujen ikkunoiden ja ovien kautta, sitä siivilöityi kai ihan\nseinähirsienkin lomitse -- se makasi paksuna ja likaisenharmaana\nikkunanpielissä, valkoisena huonekaluissa ja vaatteissa. Ida Elisabet\npyyhki ja pesi ja harjasi, työ oli kuitenkin melkein toivotonta. Mutta\nolihan pölyä tunkeutunut vieläkin pahemmin sisään siinä talossa,\njossa hän asui kaksi ensimmäistä vuotta -- se oli ollut hatarampi.\nSateella tuli huoneisiin merkillinen haju -- pöly laskeutui: Ida\nElisabet melkein pitikin siitä, tavallaan. Siinä oli jotakin, joka\npani hänet ajattelemaan kaikkea surullista, mutta samalla myös jotakin\ntoivorikasta. Aivan kuin se olisi johtanut mieleen, kuinka voimat\nuusiutuivat luonnossa ja ihmisessä itsessään.\n\nIkkunoiden alla, aivan talon seinämällä, kasvoi rivi vanhoja\nmonivuotisia kukkia. Ennen, kun koko liikenne kulki ihan rakennuksen\nsivu, olivat ne kesäisin olleet vallan valkoiset pölystä. Tänä vuonna\nne paisuivat raikkauttaan: liljojen kapeat vaaleanviheriät lehdet\nkasvoivat tuuheina, ja niistä nousivat kukkasvanat, päissä kimpuittain\nteräviä keltaisia nuppuja -- ne olisivat kai täydessä kukassa hänen\npalatessaan kotiin. Akileijat kukkivat parhaimmillaan, niiden ilmavat\nvaaleanpunaiset ja siniset kellot leijuivat illakkojen valkoisien ja\nsinipunaisten latvojen tasalla, ja ukonhattujen tummat halkoiset lehdet\nloistivat miltei rautaisina, ja oli melkein kuin latvoihin jo olisi\nalkanut muodostua nuppuja.\n\nHylätyllä tieosuudella näiden monivuotisten kukkien edessä oli jo\nalkanut kasvaa kaikenlaisia pieniä vaatimattomia kukkia, sellaisia,\njotka saattavat elää tuollaisessa kovassa maaperässä: hennot\nsuolaheinät paloivat viininkarvaisina auringonpaisteessa, ruohonkorret\nkasvoivat mättäiksi ja ruohomaiset tähtikukat levisivät valkoisina\nkukkaspilvinä. Se näytti sievältä, ja sitä paitsi tulisi liian\nkalliiksi koko tuon tieosuuden käännättäminen, sen, joka nyt kulki\nhänen puutarhansa halki -- oikeastaan oli tuollainen valtatien palanen\nvain komea olemassa -- hän saattoi kävellä sitä edestakaisin illalla,\njos hänellä oli aikaa. -- Ida Elisabet hymyili itsekseen. Nyt kun\nhänellä oli puutarhakin hoidettavanaan. --\n\nUusi maa-alue vanhan tien ja aidan välissä oli toistaiseksi vain\npaljasta harmaanruskeata multaa, johon oli kynnetty vakoja. Siihen\noli pantu perunaa, mutta vain siellä täällä oli jokunen tummanvihreä\ntupsu putkahtanut esiin -- Ida Elisabet ei edes voinut erottaa\nniitä ikkunasta, mutta hän tiesi niistä, sillä hän kierteli joka\naamu ulkona katsomassa. Ovelta veräjälle asti tien molemmin puolin\nhän oli istuttanut syreenipensaita, mutta ne olivat aika hentoja ja\nheiveröisiä; nehän olivatkin joutuneet maahan niin kovin myöhään --\njoka tapauksessa näytti siltä, että ne kuitenkin jäisivät eloon.\n\nTryggve seisoi erään syreenipensaan luona. Pikku vesa -- parastaikaa\nhän kaiveli kenkänsä kärjellä kurakuoppaa, joka oli muodostunut äidin\nkastellessa pensasta.\n\nIda Elisabet meni ulos käytävään. Jo näin aikaisin aamulla tuntui\ntäällä lienteä hyvä haju -- auringonpaahtamien hirsien ja vanhan\npuutalon, jossa ihmiset kauan ovat asuneet. Juuri tämä valtaisan laaja\nkäytävä, josta matalat, suuret ovet avautuivat kaikkiin suuntiin ja\nleveät, jäykät portaat veivät toiseen kerrokseen, oli vaikuttanut\nhäneen niin syvästi hänen ollessaan katselemassa asuntoa, ettei hän\nollenkaan ehtinyt huomata, kuinka ränsistynyt rakennus oli.\n\nPääoven vieressä seisoivat matka-arkut ja laatikko, jossa hänen\nkäsiompelukoneensa oli; muotilehtiä oli kierretty torvelle ja\nkiinnitetty ripaan. Marte Bø'n oli kyllä tapana sanoa, ettei Ida\nElisabetin tarvinnut kuljettaa konetta mukanaan -- mutta Ida Elisabetia\nsäälitti Marten vanha kone. Häntä hymyilytti; hän iloitsi jo etukäteen\najatellessaan päiviä, jotka saisi viettää Marten luona. Hamasta siitä,\nkun he saapuivat ja Marte saattoi heidät isoon huoneeseen, jossa he\nsaisivat nukkua -- se tuoksui kesältä ja auringolta ja puhtailta\nvalkoisilta vuoteilta, ja vaaleanpunaiselta mantelisaippualta, poikien\nalkaessa peseytyä -- täytti hänet riemukas loma-ajan tunne. Pojillehan\nnämä päivät Marte Bø'n luona olivat todellista lomaa, ja hänestä taas\ntuntui työkin hauskalta. Martella oli kahvi ja vohvelit valmiina heitä\nvarten heidän tullessaan alakertaan, ja jo pöydässä Marte tahtoi\nruveta selailemaan muotilehtiä ja he alkoivat leikata mallikaavoja.\nSinisestä huoneesta, jossa Ida Elisabet istui ompelemassa, oli näköala\njyrkänteille ja laaksoon, joka oli täynnä pehmeää sinistä usvaa --\nja hän kuuli poikiensa juoksevan niin että askelet jymisivät kovassa\nmäessä, ja Tryggven ääni oli kimakka, he olivat juuri hänen ikkunansa\nalla ja samassa tuokiossa tipotiessään -- heillä oli suurenmoista\naamusta iltaan Marte Bø'n luona.\n\nIda Elisabet meni kynnykselle -- he saisivat ihanan ilmankin.\nKukkulalla tien toisella puolen oli kuusimetsä vaaleanvihreänä\ntämänvuoden vesoista, se oikein imi itseensä auringonvaloa, ja\nkorkeimpien latvojen yllä ui valkoisia suvipilviä.\n\nTalo oli Vikerin entinen päärakennus, mutta se oli jonkin matkan päässä\nkartanon muista rakennuksista, ja kun entinen ajotie, joka oli vienyt\nsuoraan Vikerin ruohottuneen pihamaan kautta, tänä vuonna oli hylätty,\ntäytyi hänen vetää aitansa suoraan tien poikki, joten tämä vanha\npäärakennus nyt oli täydelleen erillään muusta majatalosta. Kristian\nViker, joka nyt omisti talon, oli rakentanut uuden päärakennuksen pihan\npohjoislaidalle; siinä oli kuisteja ja lasikuisteja ja päätyjä joka\nJumalan suuntaan, siitä piti tulla hotelli ja kesätäysihoitola. Mutta\nse ei koskaan ottanut oikein menestyäkseen, niin että kun Kristian\nmeni naimisiin, hän muutti itse uuteen rakennukseen ja vuokrasi tämän\nvanhan toisille. Kristian oli suunnitellut että siinä voisi asua\nneljä perhekuntaa, mutta näinä kahtena vuotena, jolloin Ida Elisabet\noli asunut eteläpuolen ensi kerroksessa ja opettaja Hansen toisessa,\noli pohjoispuoli ollut vuokraamatta -- talo oli hieman etäällä\nasemayhteiskunnasta, eikä Kristian juuri halunnut uhrata summia vanhan\ntalon kunnostamiseen.\n\nKuitenkin se oli yhä komean näköinen, sillä se oli rakennettu suurista\nhirsistä, jotka aurinko ja ilma oli paahtanut ruskeiksi ja harmaiksi.\nValkoinen maali oli alkanut pahasti karista pikkuruutuisten ikkunoiden\npielistä ja pitkänsivun suuresta pääovesta. Ja niistä monista\nnimikilvistä, joita oli kiinnitetty päätyyn, huomasi myös että kaunis,\nerinomaisen hyvin rakennettu talo aikoinaan oli nähnyt parempiakin\npäiviä. Opettaja Hansen oli erinäisten vakuutuslaitosten asiamies ja\nsen vuoksi hän oli naulannut kilpiä, jotka komeilivat punaista ja\nkeltaista ja vihreää emaljia, ja Ida Elisabet taas oli kiinnittänyt\npääoven toiselle puolelle suuren, valkoiseksi maalatun metallilevyn,\njossa oli mustat kirjaimet: Ida Braatø. Ompeluliike. Naisten ja\npoikain pukuja. Mutta hän viihtyi nykyisessä asunnossaan -- hän tunsi\nmyönteistä iloa aina kulkiessaan ulos tai sisään ja katsellessaan tätä\nvanhaa kaunista rakennusta ja ajatellessaan: nyt asumme _täällä_.\n\nHänen puutarha-aidastaan pohjoiseen käänsi Vikerin latorakennus pitkän\npunaisen takasivunsa tännepäin, ja hän näki vilaukselta nurmettunutta\npihamaata, jota monet ulkohuonerakennukset, suuremmat ja pienemmät,\nympäröivät. Sieltä huokui kesäinen rauha ja lämpö häntä vastaan\n-- navetanhaju ja tallinhaju ja olkien ja heinien ja tuoreitten\nlautojen tuoksu; oli lähdetty eläinten kanssa karjatuville jokunen\npäivä sitten; ulkohuoneitten ovet ammottivat nyt sepposen selällään,\nsiellä pantaisiin toimeen suursiivous talven jälkeen. Ja hänen\ntietoisuudessaan yhtyi myöskin tämä hiljaisuus ja tämä haju Vikerin\nsuven tuntuun.\n\n\"Mitä sinä oikein hommaat, Tryggve? -- Enkö sanonut sinulle, ettet saa\nliata itseäsi --?\" Mutta hän huusi iloisella äänellä; hän ei ollut\nsillä tuulella nyt, että olisi voinut torua lasta. \"Tulehan tänne, niin\nettä äiti saa katsella sinua!\"\n\nPoika tuli juoksujalkaa -- voi, miten viaton hänen naamansa oli:\nhän hymyili aivan enkelimäisesti, mutta silmäripset räpyttelivät\nlakkaamatta. Kun hän huomasi ettei äiti ollut todenperään suutuksissa,\nhän heittäytyi äitiä vastaan ja syleili tämän lanteita.\n\n\"Lakkisi -- tiedätkö ollenkaan minne se on joutunut?\" Ida Elisabet\nharoi sormillaan pojan liinankarvaista kiharapäätä, taivutti sen\ntakakenoon ja katseli pieniä kuumia kasvoja. Uh, eipä ollut helppoa\npysyä ankarana, kun piti torua tuota pientä possua -- hänen poskensa\nolivat niin armaan punaiset ja iho auringon kultaama, suu puolittain\nläpikuultava ikään kuin punainen kirsimarja tai vadelma.\n\n\"Miltä sinä oikein näytät!\" Poika oli varmasti ollut kosteikossa, joka\nkasvoi koiranputkea ja voikukkaa, sillä hän oli ylt'yleensä valkoisissa\nhaituvissa, tukasta uuteen vaaleansiniseen takkiin asti. \"Missä sinä\noikein olet ollut?\"\n\n\"Carl sanoi, että minun piti etsiä hänen kissaansa -- äiti, emmekö jo\npian lähde?\"\n\n\"Kunhan nyt Kindli palaa meijeristä --. Missä Carl nyt sitten viipyy --\nhänenhän piti tulla kotiin jo aikoja sitten.\"\n\n\"Carl tuli kotiin, äiti, mutta sitten hänenkin piti mennä hakemaan\nmirriä, kun minä en sitä löytänyt, etkö nyt ymmärrä, äiti --.\"\n\nCarlin eläinrakkaus oli suorastaan vaivalloinen. Ida Elisabet oli\nvakuuttanut, ettei kissanpojalla ollut mitään hätää, rouva Hansen oli\nluvannut antaa sille maitoa joka päivä, heidän poissaollessaan -- mutta\nCarl ei lakannut inttämästä, että tuollaiset valkoiset, sinisilmäiset\nkissat olivat aina huonokuuloisia; mirri kyllä kuuli, kun sitä\nhuudettiin, mutta se ei kuullut autoja tai koiria, ja sen vuoksi pojan\npiti välttämättä saada se käsiinsä ja itse viedä se Hansenille, ennen\nlähtöä. -- Carl rukka, hän oli niin kiltti -- hän itse oli välttämättä\ntahtonut juosta viemään neiti Hagenin puserot -- mutta Ida Elisabet\nolisi kernaasti halunnut tietää, saiko poika rahaa niistä -- voi, kunpa\nhän vain ei juostessaan pudottaisi rahoja. -- Poika oli aina niin\nvalmis palvelemaan, ja samalla niin unohtavainen -- ja niin toivottoman\nkömpelö -- ja lisäksi, hän eli aina niin ajatonta aikaa --.\n\nIda Elisabet toi vaateharjan ja laatikon, jossa kenkäharjat olivat.\nIstuen kynnyksellä hän puhdisti Tryggven jalkineet. Poika seisoi niin\nrauhattomasti -- hänen oli onnistunut juosta itsensä ihan likomäräksi\njo, ja lapsen lämmin hapahko haju lemahti häntä vastaan aina kun poika\nkäännähti. Oli kuin Ida Elisabet aina olisi nähnyt tämän levottoman\nlapsukaisen rinnalla häivähdyksenä toisenkin rakkauden ja toisen\nelämän -- ja huolenpidot ja ilot ja murheet siltä ajalta, joka oli jo\nkaukana -- maailman, joka oli haipunut maan alle ja pimeään. Hän ei\ntietoisesti ajatellut Sølvia, askaroidessaan Tryggven parissa, mutta\nmenetetyn lapsen muisto aivan kuin piirtyi jonkinlaisena kultakajona\npienen sätkivän vartalon ympärille ja kuin kehysti hänen rakkauttaan\nnuorimpaan --.\n\n\"Hän tulee -- ja Mirri mukana!\" Kissa oli tietysti ollut Vikerissä.\n\n\"Voi äiti, tule nyt ottamaan!\" Ida Elisabet meni ja otti vastaan kissan\naidan yli. Se oli oikein sievä kissanpoika, se makasi pehmeänä ja\nvalkoisena ja lämpimänä hänen käsivarrellaan ja kehräsi; äiti seisoi ja\nkatseli Carlia, joka kiipesi aidan yli niin sanomattoman kömpelösti.\n-- Toisessa kädessään hän piteli lujaan rutistettuna keltaista\nkukkakimppua:\n\n\"Kas mitä minä olen tuonut sinulle, äiti!\" Poika hymyili niin\nhaltioituneena, ja hänen silmälasinsa välähtivät -- eikä Ida Elisabet\nhennonut huomauttaa hänelle, että hehän lähtisivät kohta matkalle,\njoten oli vallan tarpeetonta nyt taittaa kukkia --. Ne olivat\nrantamaiteita -- ensimmäiset mitä hän tänä vuonna oli nähnyt: \"Kas\nvain, joko niitä on -- kiitos, kiitos! -- Saitko rahaa neiti Hagenilta?\"\n\n\"Sain, äiti, ja sitä paitsi kymmenäyrisen itselleni, ja niin ostin\nkermakaramellejä --\", hän alkoi kaivaa taskujaan ja jakoi muille, yhden\näidille ja toisen veljelle ja kolmannen saisi rouva Hansen, niin että\nhänelle itselleen jäi vain yksi. Rahat olivat myös tallella, täsmälleen.\n\n\"Ja nyt saatte pysyä täällä, pojat, Kindli voi tulla minä hetkenä\nhyvänsä. Älä nyt vain enää likaa itseäsi, Tryggve -- Carl, juokse\nsisään pesemään kätesi -- ei, minne sinä nyt menet --?\"\n\nTietysti oli taas kysymys kissasta. Ida Elisabet oli laskenut sen\nmaahan, ottaessaan vastaan rahat, ja sitten se oli kävellyt tiehensä.\nValkoisena ja juhlallisena, häntä pystyssä se käveli hänen harmaalla\nperunamaallaan -- Carl perässä, ja joka kerta kun poika yritti ottaa\nsen kiinni, hypähti se leikkisästi syrjään, teki pari pitkää pehmeätä\nhyppyä ja käveli sitten eteenpäin, yhtä juhlallisesti. Ida Elisabet\nseisoi tuokion ja hymyili, katsellessaan noita kahta. Sitten hän meni\nsisään.\n\nHän siirsi viimeisetkin kukkaruukut, katseli uudelleen valkoista\nkaktusta. Päällimmäiset kullanruskeat lehdet törröttivät säteittäin\nkellanvalkoisen kukkasterän ympärillä; se oli sepposen selällään\nja heikosti vihertävä pohjalta, josta paksu hedekimppu työntyi,\nhopeanvalkoisena, päissä valkoiset nuput. Sääli jättää sitä tänne,\nkun se oli niin kaunis eikä tuottaisi kenellekään iloa. Ida Elisabet\ntarttui saksiin. Hänhän voisi sitoa kukkasvihon ja viedä mukanaan Marte\nBø'lle --. Martekin oli niin ihastunut kukkiin.\n\nHän seisoi tuokion ja piteli kädessään poikkileikattua kaktuskukkaa.\nSitten hän tarttui jälleen saksiin. Hieno, happamenimelä ruusunlehden\nlemu ja pelargonioitten kuuma ryytituoksu lehahti ilmaan hänen\nsormiensa kosketuksesta, samalla kun sakset liikkuivat hitaasti ja\nhellävaroen. Hän otti esiin lankaa ja rupesi sovittelemaan kokoon\nvihkoa, valikoiden yksitellen irtileikattuja latvoja -- hän liitti\nkeltaisen ruusun molemmat puoleksiauenneet nuput veripunaisten\npelargonian oksien viereen, ylimmäs, ja sinipunervan englantilaisen\ngeraniumin oksan ja polttavan punaisen vierekkäin, ja pisti\nvaaleanpunaisen ruusun kaikkeen tähän sinipunervaan. Hän muisti että\nisoäiti Siveking tavallisesti toi sentapaisia ruukkukasvivihkoja\näidin syntymäpäiväksi. Mutta isoäidin kukkakimpuissa oli aina ollut\njokin Louis-Philippen oksa. Hänen teki oikeastaan mieli saada taas\nLouis-Philippe -- Berfjordissa oli hänellä ollut eräs punakelloinen.\nAjatus häivähti hänen sielussaan kuin pilven varjo. Hän kiinnitti\ntiukemmin lankaa ja kiersi. -- Kukkavihosta tuli totisesti oikein\nsievä --.\n\nTieltä kuuluva ääni herätti hänet -- huudahdus, ja auto pysähtyi\nyhtäkkiä. Sitten kuului joitakin epämääräisiä ääniä -- Ida Elisabet\npani kukkavihon syrjään ja meni ikkunaan. Kookas nainen viskasi hänen\nveräjänsä selkoselälleen, harmaapukuinen mies, joka piteli sylissään\njotakin suurta sinistä, tuli kulkien vastaistutettujen, heiveröisten\nsyreenipensaitten reunustamaa tietä -- sitten hän huomasi, että\nkantamus vieraan sylissä olikin Carl. Hän huudahti matalalla äänellä,\nvihlovasti, ja syöksähti ulos --.\n\nPoika makasi vieraan sylissä, veriset elottomat kasvot painuneina\nmiehen verentahrimaa sinistä paidanrintaa vasten; pojan puolisukkiin\nja keltaisiin sandaaleihin puetut sääret keinuivat pitkinä ja ohuina\nmiehen harmaitten housunlahkeitten edessä. Valkoisena kasvoiltaan, suu\nammollaan ja vääntyneenä tuli äiti vastaan --.\n\n\"-- ehk'ei sentään ole niin pahasti kuin miltä näyttää.\" Vieras\nkatsahti häneen. Silmät olivat kirkkaan harmaat, hatuton pää, joka\noli painuneena lapsen yli, oli ruskean, kiharan tukan peitossa. Siinä\ntavassa, millä hän piteli elotonta lasta, oli jotakin merkillisen\nnaisellista -- Ida Elisabet ei voinut olla ajattelematta madonnankuvia.\n\n\"Lääkäri tulee heti -- serkkuni lähti häntä hakemaan, Poika on saanut\nkokolailla pahoja naarmuja --.\"\n\nOli kuin Ida Elisabet olisi odottanut, että jotakin tämäntapaista\nsattuisi. Hän oli tahtonut paeta onnettomuutta -- se oli leikkinyt\nhänen kanssaan, antanut hänen hieman hengähtää ja uskotella hänelle,\nettä hän oli turvassa -- sitten se ponnahti ja hyökkäsi taas hänen\nkimppuunsa. Oi Jumala, oi Jumala, oi Jumala -- hiljaa vaikeroiden hän\nkatseli nuorta vierasta, kulkiessaan puolittain selkä edellä tämän\nja pojan edessä ovea päin. Hänen täytyi ajatella kuolemanenkeliä --\nmiehen otsa oli leveä ja kirkas, ylimmäinen osa lumivalkoinen, alempi\nruskettunut, ja silmät, jotka katselivat suoraan eteensä, olivat täynnä\nvakavaa hellyyttä.\n\n\"Se ei varmaankaan ole niin vaarallista, miltä näyttää -- poika\njoutui auton alle, mutta pyörät eivät kulkeneet yli. Minun on kyllä\ntunnustettava, etten oikein nähnyt, miten kaikki kävi -- hän ponnahti\nyhtäkkiä tielle ihan auton eteen, ja kun serkkuni koetti kääntää\nvasemmalle, poikakin kääntyi ja koetti juosta takaisin, ja sitten me\najoimme hänen päälleen, mutta vauhti oli hyvin hiljainen --.\"\n\nValkoisena ja jähmettyneenä kulki Ida Elisabet edellä ja näytti tietä.\nTyhjät ikkunalaudat ompelutuvassa, eteenvedetyt uutimet, jotka oli\nnuppineuloilla kiinnitetty kokoon, -- oli kuin ruumishuone jo olisi\nvalmiina. Hän kuljetti miehen oman pienen lämpimän huoneensa kautta,\njossa hän nukkui yönsä leposohvalla, poikien kamariin, tarttui Carlin\nvuoteeseen ja veti sen ulos seinästä, niin että sitä voitiin lähestyä\njoka puolelta -- niin, kaiken tämänhän hän oli elänyt jo kerran ennen.\n\nÄärettömän hellävaroin vieras laski taakkansa vuoteelle ja veti pois\nkäsivartensa. --\n\nKun Ida Elisabet toi pesuvesi vadin ja pyyhkeitä, otti mies kaiken\nvastaan ja laski ne tuolille, jonka hän oli nostanut vuoteen viereen\n-- Ida Elisabet ei tietänyt, oliko vieras pyytänyt vettä vai muistiko\nhän itsestään, että hänen oli tehtävä niin. Hän huomasi että vieras oli\nriisunut Carlin sukat ja sandaalit; vieras kohotti varovaisesti pojan\nsääriä ja taivutti ja tunnusteli niitä -- polvet hirvittävän näköiset\n-- sitten hän tarttui pojan ranteeseen ja tunnusteli käsivarsia.\nKädet olivat täynnä hiekkaa ja verta, Carlin kasvot olivat veriset ja\nhiekkaiset, ja veriläiskät levisivät päänalukselle ja vuodevaatteille.\n\nKun Ida Elisabet vei märän pyyhkeen pojan kasvoille, käänsi tämä hiukan\npäätään ja mumisi jotakin. Miehellä oli toinen pyyheliina; hän pesi\nCarlin käsiä: \"niissä on lasinsiruja?\"\n\n\"Ehkä ne ovat hänen silmälaseistaan\", kuuli Ida Elisabet sanovansa.\n\nMies piteli varovaisesti pojan riikkiraadeltuja käsiä: \"Olipa oikein\nJumalan onni, ettei hän saanut lasinsiruja kasvoihinsa; nähtävästi\nhänen silmälasinsa putosivat samassa --.\"\n\nPoika valitteli ääneensä ja kärsimättömästi -- loi kerran silmänsäkin\nauki ja koetti nousta pystyyn, mutta huudahti koettaessaan tukea\nitseään kädellään. \"Ei ei, makaa vain ihan rauhassa\", vieras sanoi.\n\"Mitään vaarallista ei ole tapahtunut -- makaa nyt hiljaa, kunnes\ntohtori tulee.\" Ida Elisabet oli avannut napeista pojan vaatteet ja\nmolemmat tunnustelivat lapsen vartaloa pitkin paljasta ihoa. \"Luulenpa\ntosiaankin, että on käynyt paremmin kuin miltä alussa näytti\", sanoi\nmies. \"Mutta poika-raukka on saanut niin kovin pahoja naarmuja --\"\n\nKun Ida Elisabet suoristi selkäänsä, pimeni hänen silmissään. Hän\ntunsi sydämensä jyskyttävän rajusti -- kaikki hänen sisimmässään\noli mullinmallin, ja oli aivan kuin hänet olisi viskattu päistikkaa\nkaaokseen, jossa vallitsi vain pimeys ja tukahduttava paine. -- Nyt hän\njälleen aivan kuin putkahti takaisin pinnalle ja tapasi taas jalansijan\nomasta arkipäivästään. Carl oli joutunut auton alle, mutta näytti\nkuin hän sentään olisi päässyt koko lailla ehjin nahoin; se musta,\nhelvetillisten tuskien ja kauhumuistojen virta, jonka halki hän kerran\noli kahlannut, vetäytyi jälleen uomiinsa --.\n\n\"Teidän täytyy istua, rouva\", sanoi vieras ja otti pesuvadin tuolilta:\n\"ei tässä ole mitään hätää\", sanoi hän pojalle, \"sinusta on vuotanut\nhiukan verta, mutta näyttää vain kuin sitä olisi ihan kauheasti, kun se\nsekaantuu veteen vadissa.\" Hän vei vadin pois, Ida Elisabet kuuli hänen\nliikkuvan keittiössä, kuuli että hän tyhjensi vadin likaviemäriin,\naukaisi hanan ja kalisteli jotakin.\n\n\"Kas noin -- kas noin\", sanoi Ida Elisabet ja hyväili poskea, joka oli\nvähimmän haavoittunut, \"älä pelkää\" -- sillä pojan kasvot käpertyivät\nitkuun, mutta ehkäpä haavojakin kirveli. \"Älä nyt itke -- ei tämä ole\nvaarallista -- kas noin\", hän kumartui ja suuteli poikaa kevyesti.\n\nVieras tuli sisään: \"-- olen pannut vettä tulelle, kunnes tohtori\nsaapuu. -- Nimeni on Toksvold, asianajaja Toksvold\", sanoi hän, aivan\nkuin äkkiä olisi muistanut sen.\n\nMies meni ikkunaan, seisoi selkä päin sitä ja katsahti vuoteeseen: \"Huh\n-- se oli hirveää! Koskaan elämässäni en ole tuntenut itseäni niin\nkurjaksi kuin sinä hetkenä, jolloin näin pojan makaavan auton alla --.\"\n\nIda Elisabet painoi äkkiä päänsä vuoteen päätyä vastaan ja purskahti\nitkuun. Hän koetti hillitä itseään. \"Se tulee -- näin perästäpäin -- en\nvoi sitä auttaa\", nyyhki hän anteeksipyytäen.\n\n\"Niin, sen kyllä ymmärrän\", sanoi mies vakavana. \"Kari rukka, hän kai\non vallan suunniltaan -- hän nimittäin oli ohjauspyörässä, serkkuni.\nEihän hän vielä tiedä mitenkä on käynyt --\"\n\n\"Äiti\" -- Ida Elisabet kuuli nopeitten pikkujalkojen juoksevan\nompelutuvassa. Ida Elisabet nousi pidättämään Tryggveä, ennen kuin tämä\nryntäisi sisään.\n\n\"Äiti -- Kindli on tullut --.\"\n\nIda Elisabetin täytyi mennä ulos ja selittää Kindlille mitä oli\ntapahtunut, miehen piti viedä terveisiä Marte Bø'lle ja sanoa, ettei\nheidän tulostaan toistaiseksi ollut tietoa. Kun hän näin puhui Kindlin\nkanssa, rauhoittui hän aivan, arkipäivä valtasi hänet jälleen.\nMennessään takaisin ompeluhuoneen kautta hän huomasi kukkasvihkon, joka\nmakasi pöydällä. Hän otti sen ja pani maljakkoon, vei sisään ja asetti\npojan pienelle lipastolle. Carl ilostuisi nähdessään sen.\n\nAsianajaja Toksvold oli yhä ikkunassa. Ulkona oli niin paljon valoa,\nlehvät kimaltelivat ja auringon kajastus väreili virrassa. Makuuhuoneet\nolivat vanhaa puutarhaa päin, puutarhan alapuoli oli kokonaan veden\nvallassa, tänä vuonna oli tulva tullut aikaisin.\n\nIda Elisabet istahti jälleen pojan vuoteen ääreen, vieras jäi\nseisomaan. He eivät puhuneet mitään -- eikä Ida Elisabetin päähän\nedes juolahtanut, että oli millään tavoin merkillistä, vaikka tuo\nventovieras mies seisoi täällä ja odotti yhdessä hänen kanssaan.\nVihdoin mies kuitenkin sanoi:\n\n\"Niin -- ehkäpä haluaisitte että lähden? Sillä voinhan odottaa\nulkopuolellakin -- mutta tahtoisin niin mielelläni kuulla mitä lääkäri\nsanoo. -- Kunpa serkkuni vain olisi tavannut Eriksenin kotona -- heidän\npitäisi jo olla täällä, minun mielestäni --.\"\n\nIda Elisabet liikutti päätään -- se saattoi yhtä hyvin merkitä\nmyönnytystä kuin kieltoa. Vieras tuli pojan vuoteen viereen:\n\n\"Raukka -- minkä näköiseksi hän onkaan tullut --.\"\n\nIda Elisabet oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun. Carlista ei\nenää vuotanut verta, mutta kasvojen koko toinen puoli oli kauheasti\nnaarmuttunut; silmäluomet olivat melkein turvonneet umpeen. Äiti näki\nniin surullisen selkeästi itsekin, ettei poika suinkaan ollut kaunis\nlapsi, hänen pieni poikaraukkansa, jonka kasvot olivat kalpeat ja\nkuin kokoonkutistuneet suuren, eteenpäintyöntyvän otsan alla. Hänen\ntukassaan ei ollut mitään tiettyä väriä -- se oli rotanväristä, kuten\nkoulussa oli sanottu; poika oli katkerasti itkenyt kertoessaan sitä.\nJa he pilkkasivat häntä, silmälasien vuoksi. Nyt kun hän makasi\ntuossa, niin naarmuttuneena ja kurjana, hän näytti suorastaan rumalta\n-- äiti liikahti vaistomaisesti ja kumartui hänen ylitseen aivan kuin\nsuojellakseen häntä.\n\n\"Teillähän on puhelin? Enköhän koeta soittaa ja kysyä -- onko hän\ntavannut Eriksenin --\", vieras oli jo ulkona ovesta. Tahtomattaan\näiti suoristihe kuunnellakseen, kun vieras puhui ompeluhuoneessa: --\n\"rouva Eriksenkö? -- Niin, täällä Toksvold -- huh, ei toki, me satuimme\najamaan pienen pojan yli Vikerin luona -- ei, sitä en uskoisi -- niin,\nsiinä tapauksessa minun on soitettava Ejeldbergiin --.\" Loppusoitto, ja\nvieras soitti parantolaan: \"-- neiti Presttangen -- kymmenen minuuttia\nsitten, no Jumalan kiitos, silloinhan heidän pitäisi kohta olla täällä\n--.\"\n\nTohtori Eriksen oli siis ollut ulkona, mikäli Ida Elisabet ymmärsi, ja\nniin oli neiti Presttangen, se oli siis serkun nimi, ajanut parantolaan\nja saanut mukaansa sikäläisen lääkärin. Siis Kari Presttangen,\nhammaslääkäri, joka asui aseman lähellä, oli ajanut Carlin yli. Ida\nElisabetista tuntui yhtäkkiä, että hänestä tuo ihminen aina oli\ntuntunut niin epämiellyttävältä -- vaikka he eivät koskaan olleet edes\npuhelleet -- ja vaikka neiti oikeastaan oli kaunis, omalla tavallaan.\n\nToksvold oli joutunut puheisiin Tryggven kanssa -- äiti kuuli pojan\nlörpöttelyn ja vieraan rauhallisen äänen. Yhtäkkiä mies juoksi ulos\n-- auto oli kai tulossa, ja lääkäri. Uusi jännitys, niin että äidin\njalat eivät olleet kantaa, kun hän nousi, kuullessaan monet askelet\nkäytävässä ja tohtori Lundin äänen --.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hän on kai herkkähermoinen lapsi, eikö niin?\" kysyi tohtori Lund\nlopetettuaan tutkimuksen.\n\n\"On.\"\n\n\"Kuten sanottu -- pitäkää hänet vuoteessa, kunnes hän on päässyt\npelästyksestään -- ja jos hän olisi saanut joitakin sisäisiä vammoja.\nMutta sitä en siis luulisi. Mutta pistäydyn täällä uudelleen huomenna\n-- ja jos ilmaantuisi jotakin uutta jo ennen, niin soittakaa. Sitä\npaitsi kirjoitan jotakin rauhoittavaa lääkettä, jota voitte antaa --.\"\nTohtori Lund pyyhkäisi jälleen Carlin paljasta rintaa ja käsivarsia,\njoiden iho oli nypyllistä, ikään kuin hiekallista: \"-- koko lailla\nherkkähermoinen, niin, ihan kuin otaksuinkin --. Kuulkaahan, rouva\nBraatø -- ettehän te vain kiihota hänen kehitystään -- älkää antako\nhänen väsyttää itseään liiaksi. Hänhän oli luokkansa ensimmäinen tänä\nvuonna, kuten pikkutytöltäni kuulin --.\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään.\n\n\"Hänen on helppo oppia, niin tuntuu.\" Ida Elisabet ei edes koettanut\nsalata, mitenkä ylpeä hän oli, mutta lämmin riemu tulvahti hänen\nmieleensä, kun tohtori sanoi noin --. Tohtori Lund oli muutenkin\nhyvin rakastettava, itse asiassa -- oli ollut aina siitä asti, kun\nIda Elisabet viisi vuotta sitten kulki parantolassa tervehtimässä\nAslaugia, ja pari kertaa tohtori oli kutsunut hänet luoksensakin\nvastaanottohuoneeseen, puhuakseen hänen kanssaan rouva Tømmeraasista.\nEttei hän sen jälkeen ollut kohdannut tohtori Lundia, ei todellakaan\nmerkinnyt, että tohtori olisi ollut alituisesti työssä, Ida Elisabet\noli vain uskotellut sitä itselleen. Hän oli vain saanut kuulla jotakin,\nmitä tohtori muka oli sanonut. Niin että hän ymmärsi, missä valossa\ntohtorikin katseli asioita -- kun Ida Elisabet siis kulki täällä ja\nodotti lasta ja oli lähtenyt pois kotoaan ja erojuttu hänen ja hänen\nmiehensä välillä parhaillaan oli käynnissä, oli selvää että _hänellä_\noli ollut joku muu --. Auslaug Tømmeraasin ystävätär -- niin, tämäkin\nseikka painoi kai vaa'assa. Olihan Aslaug uskonut tohtorille ummet ja\nlammet ja vielä vähän muutakin itsestään sinä kauheana kesänä ennen\nkuolemaansa.\n\nIda Elisabet oli tietenkin ymmärtänyt, että ihmiset uskoivat näin. Sen\nhän oli käsittänyt jo silloin, kun hänen täytyi kertoa langolleen,\nmiksi hän halusi pois rannikolta eikä tahtonut ottaa vastaan paikkaa,\njonka toinen oli hankkinut hänelle. Mutta siihen aikaan hän oli sanonut\nitselleen, että oli aivan samantekevää, mitä ihmiset uskoivat -- kunhan\nhän vain pääsi eroon Fritiofista. Ja huomatessaan, että täkäläisetkin\nnähtävästi luulivat hänen olleen uskottoman, oli hän ajatellut:\nyhdentekevää, kunhan vain saan työtä, niin että voin elättää lapseni\n-- eiväthän ihmiset kysy ompelijattaren siveyttä, kun tämä vain on\ntaitava ja muuten pysyy omissa oloissaan! Hänellä oli ollut niin paljon\ntyötä kuin vain sai tehdyksi, miltei kaiken aikaa -- oli säännöllisesti\nommellut myöskin Fjeldbergin potilaille näinä vuosina. Oli oikeastaan\njo aikoja siitä, kun hän oli ajatellutkaan kaikkea tuota entistä, ja\nhäntä epäilytti oliko täällä enää ainoatakaan ihmistä lähimailla, jota\nrouva Braatøn entisyys hivenenkään vertaa askarrutti; ainoa, mikä\njotakin merkitsi ihmisille, oli se, että hän neuloi oikein hyvin ja\ntuskin koskaan petkutti --.\n\nMinkä vuoksi hänessä nyt yhtäkkiä häivähti kuin vastenmielisyyden\ntunne, kuullessaan että asianajaja Toksvold puhui parantolaan ja\nymmärtäessään, että he saisivatkin parantolanlääkärin tänne -- sitä hän\nei voinut selvittää itselleen. Ehkäpä sen vuoksi, että koko entisyys,\njosta hän tahtonsa voimalla oli irrottanut ajatuksensa niin täysin,\nettä tuskin milloinkaan muisti sitä enää -- oli noussut aivan kuin\nrajuilma ja tuli häntä vastaan murskaten kaikki, kun hän näki Carlin\nToksvoldin sylissä. -- Mutta nyt siis rajusää oli ohi -- tällä kertaa\nonnettomuus oli vain hipaissut häntä eikä iskenyt. Ja sen vuoksi oli\nhiukan ikävää, että tohtori Lund joutuisi kulkemaan talossa. Mutta\npötyä -- ja olihan Lund sekä ystävällinen että lääkärinä taitava, ja\nsehän oli pääasia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän saattoi lääkäriä, istuivat molemmat vieraat ompeluhuoneessa\nodottamassa -- Toksvold ison pöydän ääressä, jolla kaikki hänen\nkukkaruukkunsa seisoivat, serkku ikkunan vieressä --. Hän selaili\njoitakin muotilehtiä, jotka olivat pienellä koripöydällä. He hypähtivät\nmolemmat pystyyn nähdessään lääkärin.\n\n\"No, Jumalan kiitos\", sanoi Toksvold, kun tohtori oli selittänyt\nettä poika nähtävästi oli päässyt hyvin vähällä kaikesta. Mutta\nneiti Presttangen alkoi heti selittää, kuinka onnettomuus oli voinut\ntapahtua -- loivassa mutkassa, jossa tie oli kauttaaltaan näkyvissä\neikä mitään muita autoja sillä hetkellä edessä. Poika oli juossut tien\nyli kissanpojan perässä. -- Niin, sehän hänen olisi pitänyt melkein\narvatakin, ajatteli Ida Elisabet, kissa siinä oli kysymyksessä --.\n\nIda Elisabet silmäili miettiväisenä neiti Presttangenia tämän\npuhuessa. Päällysvaatteissaan -- pitkässä vaaleassa pölytakissa,\npäässä jokin ruohonvihreä baskilaislakki, joka omituisesti kupertui\nhänen vanhanaikaisesti kiinnitetyn, korkean tukkalaitteensa mukaan,\nei hän mitenkään ollut kaunis. Juuri se kai oikeastaan vaikutti --\nniin, ehkei suorastaan vastenmielisesti, mutta niinkuin neiti olisi\naina tahtonut pitää ihmiset jonkin askelen päässä -- että hän oli\nniin mielenosoituksellisen toisenlainen kuin nykyajan modernit naiset\nyleensä. Ei vain niin, ettei hän ollut leikkauttanut tukkaansa --\nIda Elisabet oli itsekin antanut omansa kasvaa uudelleen, hänellä ei\nollut varaa alituisesti käydä kähertäjällä ja leikauttaa sitä, joten\nhän kampasi sen nykyisin aivan yksinkertaisesti keskijakaukselle ja\nkiinnitti sen matalaksi solmuksi niskaan. Mutta neiti Presttangen oli\nkoonnut vaaleankeltaiset palmikkonsa korkeaksi kruunuksi keskelle\npäälakea, se ylettyi miltei otsatukkaan asti -- Ida Elisabet oli nähnyt\nsamantapaisen tukkalaitteen vanhoissa valokuva-albumeissa, mutta ei\nkoskaan aikaisemmin elävällä ihmisellä. Ehkäpä hänestä sen takia\ntuntui, että hammaslääkärissä sinänsä jokin muistutti jerseyröijyn\naikaa -- oli aivan kuin kangas olisi mukautunut kiinteämmin kuin\nnykyajan muoti salli hänen leveitten pyöreitten olkapäittensä ja\nkorkean povensa mukaan. Olivatpa neiti Presttangenin kasvotkin\noikeastaan vanhojen valokuvien tyyppiä -- nahka peitti luuston jollakin\ntavoin kireänä ja alastomana. Se oli kaunistakin, tavallaan, ne olivat\nkai sellaiset kasvot, joita tavallisesti sanottiin rotukasvoiksi: otsa\nleveä, poskiluut korkeat, hiukan käyrä nenä ja pitkulaiset, laihahkot\nposket. Ihonväri oli häikäisevän valkoinen ja vaaleanpunainen, mutta\nitse iho hieman kuiva ja kiiltävän siloinen; siinä oli jotakin, joka\nsaattoi katsojan ajattelemaan tuberkuloottista taipumusta -- aivan\nsieraimien kohdalla näkyi hiukan nenän vaaleanpunaista väliseinää, ja\nhuulet olivat hyvin vaaleat ja kuivat.\n\nNythän neiti kyllä oli kuullut tohtori Lundilta, ettei Carlin laita\nsiis ollut mitenkään vaarallinen -- mutta olisihan hän kuitenkin\nvoinut sanoa pari sanaa sille, joka oli hänen yliajamansa pojan äiti\n-- pitihän hänen sentään käsittää, mitenkä tämä oli säikähtänyt. Sen\nsijaan hän vain jatkoi selosteluaan tohtorille, kuinka täysin viaton\nhän oli yliajoon. Niitä paria kysymystä ja vastausta lukuun ottamatta,\njoita he olivat vaihtaneet, kun Ida Elisabet ja lääkäri palasivat, ei\nhammaslääkäri tosiaankaan sanonut yhtä ainoata sanaa hänelle, ennen\nkuin he juuri olivat lähdössä. Tohtori huomasi matkatavarat, jotka\nolivat käytävässä, ja hänen kysymykseensä Ida Elisabet vastasi, että he\nolivat aikoneet käydä Marte Bø'n luona. Silloin neiti Presttangen sanoi:\n\n\"En tietänytkään, että kävitte ompelemassa kodeissakin?\"\n\nIda Elisabet naurahti.\n\n\"En käykään, tavallisesti, vain rouva Bø'n luona --. Hän oli niin\nystävällinen silloin, kun ensin tulin näille seuduin. Ja hänenhän on\nniin kovin vaikeata tulla oikein tänne asti. Niin että sen sijaan minä\nmatkustan sinne ylös, _hänen_ luokseen.\"\n\nMutta hänhän oli oikein naurettava, tuo ihminen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet seurasi heitä autoon. Yliasianajaja ja neiti Presttangen\nseisoivat, valmiina nousemaan siihen.\n\n\"Tahdotko ohjata, Kari --?\"\n\n\"Uh, en!\" Hänen ruumiinsa ihan värähti, pitkään. \"En tosiaankaan usko\nettä milloinkaan enää voin ohjata!\" Hän hypähti äkkiä sisälle autoon ja\nistuutui takaistuimelle tohtorin viereen -- ja nyt näytti aivan kuin\nhäneltä pääsisi itku. -- \"Niin, hyvästi nyt siis, rouva Braatø --.\"\n\nMutta hänhän oli merkillinen ihminen, tuo hammaslääkärineiti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla myöhään Ida Elisabet käveli kotiin asemalta; hän ei ollut\nehtinyt saada lääkkeitä apteekista ennen kuin yhdentoista-junalla.\n\nLaakson länsipuolelta piirtyivät metsänreunaman kuusenlatvat terävinä\nja miltei mustina taivaan kellertävää valkeutta vastaan; tässä\nvaloisassa kesäyössä se oli kuin ainoa muisto pimeydestä, ja siinä,\nmissä lumitunturien huiput kohosivat korkealla metsän yläpuolella,\npäilyi lakeuksilla taivaanvalon kajastus. Virta vyöryi laakson halki,\nmahtavana ja tulvavedestä runsaana, kuvastellen illankajoa, joka kuulsi\nja taittui hiljaisissa, kuin laakeissa pyörteissä. Tuoreet keltaiset\ntukkipuut ajelivat ohi lakkaamattomana kulkueena; oli kuin ne olisivat\npurjehtineet alaspäin aivan hitaasti, mutta jos pysähtyi ja kiinnitti\nkatseensa yhteen ainoaan yksityiseen tukkiin, huomasi ohivirtaavien\nvesimassojen vauhdin, ja myös, mitenkä niiden kiiltävä pinta poreili\nja kävi miltei huomaamatta, missä pohja otti vastaan ja pidätti virran\nvoimaa.\n\nTässä erikoisessa, väkevässä valaistuksessa, auringon laskun jälkeen,\nsaivat vieläpä asemayhteiskunnan rumat talot ympärilleen jonkinlaisen\nkauneuden kajon; niiden värit aivan kuin heijastuivat ilmaan. Ida\nElisabet kulki Bjørkheimin hotellin ohi; mahtava hirsirakennus,\njonka jokaisella sivulla oli päätyjä ja ulkonemia ja kuisteja,\noli maalattu punaruskeaksi, suojuslaudat ja ikkunanpielet ja\nkoristeleikkaukset olivat likaisenharmaat, mutta tänä iltana oli aivan\nkuin auringonpaahtamat seinät olisivat huokuneet lämpöä. Oli suorastaan\nkuin kuistikkojen puulaatikoissa kasvavat kukat, niiden lakanpunaiset\nja valkoiset ja vaaleanpunertavat tertut olisivat säteilleet, ja\nlaaja, hiekoitettu alue talon edessä, bensiinisäiliö keskellä, oli\nniin valoisa, että se aivan kuin heijasti taivaan hohtavuutta. Magda\nBjørkheim, miltei itseloistavana ruusunpunaisessa villapuvussaan, tuli\njuosten alas portaita -- hänen piti antaa bensiiniä pölyiselle vanhalle\nBuickille, joka seisoi ja puhkui pumpun äärellä. Kun hän huomasi Ida\nElisabetin, viittasi hän: \"Odotahan!\" Ida Elisabet jäi seisomaan,\ntajuten illan ympärillään syvänä, epämääräisenä hyvänolon tunteena.\nVaikka ilma olikin niin tyyni, suhahtelivat hennot koivunoksat\nhiljakseen korkealla hänen päänsä päällä.\n\nAuto ajoi tiehensä, ja Magda juoksi Ida Elisabetin luo; hän\ntahtoi tietää, kuinka Carl voi. Ensin oli asemalla kerrottu, että\npoika oli saanut niin kauheita vammoja, ettei ollut puhettakaan\nhänen paranemisestaan. \"Mutta ihmisethän ovat aina niin valmiita\nliioittelemaan -- uh niin, tuo neiti Presttangen, hän on sitten\nmerkillinen, luultavasti hirveän hermostunut -- hänen pitäisi kai\nmenettää ajokorttinsa tästä hyvästä, eikö niin, ainakin joksikin aikaa,\nniin että oppisi --\"\n\n\"Mutta kuulehan, Magda. Nythän minä oikeastaan voisin kohta aloittaa\npukuasi, kun emme kuitenkaan voi lähteä Bø'lle. Tiedäthän, että olen\nantanut ompelijoilleni lomaa -- mutta kyllä siitä tulee yhtä kaunis,\nvaikka itse neulonkin kaikki tyynni --\"\n\n\"Voi, niin erinomaista!\" Magda juoksi pois. Ida Elisabet lähti\nkulkemaan, mieli lämpimänä. Asemallakin olivat kaikki kysyneet Carlia.\n\"Sen pojan pää on kuulemma niin harvinaisen hyvin istutettu\", oli\nasemapäällikkö lasketellut. Ehkäpä koulutoveritkin muuttuisivat\nkiltimmiksi poikaa kohtaan tämän jälkeen.\n\n-- Ida Elisabet olisi oikeastaan kernaasti suonut itselleen muutamia\nlomapäiviä -- mutta nyt hän siis oli luvannut kohta aloittaa Magdan\nkävelypukua. Ja tehty työ on aina poissa tieltä. Osan hän saattaisi\ntehdä sisällä Carlin luona. Missään tapauksessa ei poika saisi lukea\nainakaan ensimmäisenä viikkona, mutta oli hyvä asia, ettei Carlille\nkoskaan tullut ikävä yksinään. Jumala tiesi mitä hänen pikku päässään\noikein mahtoi liikkua. Varhaisvanha poloinen, niin. On niin helppoa\nkirjoittaa naistenlehtiin ja sentapaisiin, että lasten ei saa antaa\nkehittyä varhaisvanhoiksi, heidät on lähetettävä ulos urheilemaan ja\nleikkimään muiden lasten kanssa. Saattaisi ihan luulla, etteivät he\nkoskaan ole nähneet oikeita lapsia taikka tietäneet, millaisia lapset\nluonnostaan ovat sellaista lasta kohtaan, joka on hiukan erilainen kuin\nmuu lauma. Pieni poika, ruumiillisesti heikko ja likinäköinen eikä\nsuinkaan kaunis -- ja arka, kun on saanut kuulla siitä -- mikä silloin\nneuvoksi, jotta lapsesta ei tulisi varhaisvanhaa, kun hän muuten on\nkehittynyt ja hänessä palaa halu saada tietää kaikki?\n\nRaukka -- ja itse oli poika päättänyt ruveta talonpojaksi! Hän oleskeli\nhyvin paljon Vikerissä, rakasti eläimiä -- mutta oli niin kömpelö,\nniin heiveröinen! Ja mistä hän saisi rahoja talon ostoon --. Mutta\nsiinähän se juuri olikin -- Ida Elisabetin _täytyi_, tavalla tai\ntoisella, koettaa hankkia itselleen hieman taloudellista selkänojaa,\nniin että hän saattaisi auttaa poikiaan eteenpäin. Hän oli tarpeeksi\nnähnyt Fritiofia ja tämän sisaruksia tietääkseen kuinka silloin\nkäy, kun vanhemmat ovat varattomia ja harkintakyvyttömiä ja lapset\nvaillinaisesti varustettuja jossakin merkityksessä. Ja hän oli itse\nollut liian läheisissä suhteissa tuohon sukuun välttääkseen kiusausta\nja ollakseen ymmärtämättä, mitä hänen lapsistaan puuttui. Carl oli\npohjimmaltaan urhea pieni poju -- hän oli hermostunut ja helposti\nloukkaantuva ja arka, ja saattoi vaipua aivan lamaan ja valittaa\näidille. Mutta toiselta puolen hän saattoi itsepintaisesti ponnistaa\nantamatta vieraitten nähdä, miten helposti hän loukkaantui, ja pitkät\najat yhteen menoon hän oli äidin oma urhea pikku poika. -- Tryggvehän\noli niin pieni vielä -- mutta äiti oli kuitenkin jo nyt huomannut,\nettä poika oli paljon suuremmassa määrässä jänishousu, eikä hän edes\nkoettanutkaan veljen lailla purra hampaitaan yhteen ja olla muina\nmiehinä; Tryggve turvautui helposti kerskailuun. Ja hän valehteli niin\nettä sylki lensi. Hän oli kai kyllä toistaiseksi liian pieni voidakseen\noikein erottaa, mikä todella oli tapahtunut ja minkä hän kuvitteli\ntapahtuvan ja mitä hän toivoi tapahtuvaksi. Eikä äidin tosiaankaan\nolisi vallan helppoa opettaa poikaa pitämään kuvitelmia ja toiveita ja\ntosiasioita erillään toisistaan. Oli houkuttelevaa suhtautua lapsiinsa\nsamalla tavoin kuin esimerkiksi Fritiofin vanhemmat olivat suhtautuneet\nomiinsa -- tieten tahtoen tekeytyä vielä epäkriitillisemmäksi kuin\nluonnostaan oli ja tasapainon vuoksi arvostella muita ihmisiä hiukan\nenemmän, rauhoittaakseen itseään, sillä eihän ihminen sentään ole\ntyperyyteen saakka herkkäuskoinen. Ida Elisabet huomasi itse, miten\nvähän hän halusi panna merkille Tryggven pikkuvikoja -- tuo armas\nrasavilli oli niin kaunis -- ja sitten hän muistutti niin paljon Sølviä.\n\nIda Elisabet kääntyi valtatielle. Suuressa vastavalmistuneessa\nliiketalossa tientaipeessa -- kolmikerroksinen herneenvihreä\nrapattu talo, eräänlaista funktionalistista tyyliä -- oli neiti\nPresttangenilla vastaanottohuoneensa. Eräässä toisen kerroksen\nikkunassa, jossa oli nimi lasiruutuun kiinnitettynä, Ida Elisabet\nnäki vilauksen suuresta heijastuslampusta ja porauskoneen yläosan.\nYliasianajaja Toksvoldillakin oli liikehuoneita tässä talossa -- Ida\nElisabet oli tietysti nähnyt hänen nimikilpensä monet kerrat, mutta\nei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Tryggve Toksvold\noli hänen nimensä. Missähän he mahtavat asua, ajatteli Ida Elisabet.\nJoku oli joskus maininnut että uusi hammaslääkäri asui Solhaugenin\ntäysihoitolassa. Ehkäpä Toksvoldkin asui samassa paikassa.\n\nHän kai oli samalla \"Herneenpalon\" isännöitsijä -- se oli ihmisten\ntalolle antama nimi. Kulmapuotia he eivät siis vielä olleet saaneet\nvuokratuksi. Ida Elisabet pysähtyi hetkiseksi ja katseli sisään\nsuuresta tyhjästä ikkunasta. Kaupan sisustus oli tavallaan vaateliasta,\nmyymäpöydät ja hyllyt olivat helmenharmaat ja tiilenväriset. Papereita\nja lautoja oli vielä ylt'ympäri lattiaa maalarien jäljeltä. -- Hän\noli vain nauranut Marte Bø'n ehdotukselle, että hän vuokraisi tämän\npuotihuoneen. Marte oli puhunut siitä kaikkina näinä vuosina: sinun\npitäisi taas panna liike pystyyn. Ja nyt keväällä, Ida Elisabetin\nkerrottua pankkikirjoista, jotka hän oli saanut tohtori Sommervoldin\nkuoleman jälkeen, oli Marte alkanut saarnata: ymmärräthän, jos jätät\nrahat makaamaan pankkiin, saattaa se tehdä vararikon ennen kuin\naavistatkaan -- kiinnitä ne vain liikkeeseen, Ida, ennen kuin jonkun\ntoisen päähän pistää aloittaa täällä ja ihmiset saavat ostaa valmiita\ntavaroita ja sinun neulomosikin jää ilman työtä --.\n\nTietysti puheessa oli paljon perää. Ja kangas- ja lyhyttavaraliikkeen\npitäisi kyllä menestyä täällä -- olihan Ida Elisabet hyvässä maineessa\ntyönsuorituksensa ja hienon makunsa vuoksi. Kunpa vain aika ei olisi\nollut niin epävarma -- ja mikäli kilpailevia liikkeitä ei heti kohta\nalkaisi ilmestyä, kun ihmiset näkivät että hänen kauppansa kävi.\n\nEihän Ida Elisabet koskaan ollut uneksinutkaan, että hän saisi niin\npaljon rahoja tohtori Sommervoldin kuoltua. Hän luuli että kysymyksessä\nolisi pari kolmesataa kruunua Carlille -- tohtori oli antanut pojalle\npankkikirjan kummilahjana. Ja sitten kävikin ilmi, että Carlin\npankkikirjassa oli neljättä tuhatta kruunua ja lisäksi oli pankkikirja,\njoka aikaisemmin oli ollut Sølvin, mutta joka sittemmin oli siirretty\nhänen nimiinsä. Siinä oli kaksituhatta viisisataa ja muutamia kruunuja\nylikin. Ainakin niitä rahoja hän saisi käyttää aivan mielensä mukaan.\nOlihan sekin kysymyksenalaista, olivatko Carlin rahat varmemmat\npankissa kuin kiinnitettynä johonkin liikeyritykseen.\n\nMutta siinä tapauksessa hänen pitäisi olla poissa kotoa miltei kaiket\npäivät, ja hänen olisi saatava joku ihminen taloon pitämään huolta\npojista. Ida Elisabet huokasi. Hänestä kaikki oli ollut niin hyvin\nsiitä asti, kun he olivat muuttaneet Vikeriin. Hän oli voinut hankkia\npojille mitä he tarvitsivat -- ja itsellään hänellä oli rauhaa,\nkun päivän työ oli päättynyt ja ompelutyöt oli lopetettu. Silloin\nhe söivät yhdessä keittiössä, lapset ja hän, ja hän auttoi Carlia\nläksyjen lukemisessa, taikka hän istui ja työskenteli ja oli vaiti ja\nkuunteli puolella korvalla mitä nuo kaksi hommailivat. Oli vaikeata\nsaada sen parempaa, kun samalla kertaa oli pidettävä huoli lapsista\nja oltava heille äitinä. Lapset ymmärsivätkin sen tavallaan, Carl oli\nniin kauhistunut sinä päivänä, kun oli kuullut Marte Bø'n puhuvan Ida\nElisabetin kanssa kaupasta. Mutta rakas poikani, minähän olen nytkin\nkaiket päivät sidottu neulomooni, oli Ida Elisabet sanonut. Niin,\nmutta me tiedämme että sinä olet siellä, niin että voimme tulla ja\nkertoa sinulle heti, jos meillä on jotakin tärkeää sanomista. Juuri\nsiinä oli kai tärkein kohta. Lapset tulivat hyvin toimeen monet pitkät\npäivät tarvitsematta häntä mitenkään erikoisesti, kunhan vain saivat\njokapäiväiset tarpeensa. Ei ollut ensinkään välttämätöntä että hän\nhemmotteli heitä. Kunhan he vain tiesivät, etteivät he koskaan hakeneet\nhäntä turhaan, tarvitessaan jotakin.\n\nTie oli hirveän pölyinen -- raskas ja pehmeä ja äänetön kävellä.\nKukkia kasvava ruohonurmi ojan reunalla oli aivan pölyn vallassa,\nja missä metsä kasvoi tiehen asti, olivat kuuset ja lepät vallan\nharmaanvalkoiset. Ylempänä oli kanerva ja sammal ihan pölyn\ntukahduttama, ja maantien pöly aivan kuin vaimensi metsän raikkaan\ntuoksun. Ida Elisabet sivuutti kulkiessaan talon, jossa he olivat\nasuneet ensimmäiset vuotensa täällä. Se oli tietä alempana, kuin\npuristuksissa eteenpäintyöntyvän, jyrkän vuorenseinämän ja kiviröykkiön\nvälissä, jolla hänen tapanaan oli istua aina, kun hän minuutinkaan\nverran oli vapaana työstä.\n\nNe kaksi ikkunaa, jotka kerran olivat olleet hänen, olivat pimeät --\nvanha norjalais-amerikkalainen asui nyt siellä, ja hän ripusti aina\njotakin tummaa tienpuoleisiin ikkunoihin. Ränsistynyt ja vetoinen oli\ntalo ollut jo Ida Elisabetin aikana, ja tuskin sitä oli mitenkään\nkorjattu sen jälkeen. Se oli niin ruma kuin talo suinkin voi olla,\nensimmäinen kerros maalaamatonta, likaisenharmaata, kiilanurkkaista\nhirttä, ja päällä ullakkokerros, jonka vuorilaudat oli sivelty\njollakin ohuella okrankeltaisella pohjamaalilla. Hänen aikanaan olivat\nvuorilautojen reunat usein irtautuneet, ja ne kolisivat ja rämisivät\naina, kun oli vähänkin kova tuuli.\n\nTien toisella puolella oli laakea, honkia kasvava kangas, puut laihoja\nja surkastuneita. Rungot olivat keltaiset, ja hänen mieleensä oli\nkerran juolahtanut, että väri muistutti eltaantunutta suolaista\nkalaa; likaiset latvat olivat kauhtuneet, jo aikaisin suvella niiden\nneulaset muuttuivat vaalean oliivinvihreiksi. Hän oli tavallisesti\nkäynyt kävelemässä täällä lasten kanssa kesäiltoina, aina kun oli\nsaattanut ottaa hiukankin lomaa. Marte Bø oli lainannut hänelle\nvanhat lapsenvaunut, Tryggveä varten -- pojasta oli niin hauskaa,\nkun vaunut oikein töyssyivät ja hyppelehtivät kulkiessaan yli kivien\nja kuoppien vanhalla tiellä, joka vei hiekanottopaikalle. Maata\npeitti kauttaaltaan vain harmaja sammal, ja surkastuneen kanervan\ntummat tupsut suurilla kallionlohkareilla, jotka näyttivät kuin virta\nolisi joskus tuonut ne muassaan. Ehkäpä pieni Aasdalenin joki, joka\njuoksi kankaan halki -- Vikerin luona se yhtyi suureen jokeen --\noli aikoinaan ollut valtavakin. Ida Elisabet ulotti kävelymatkansa\ntavallisesti joelle saakka; sen kohina oli niin erikoinen ja valoisa,\nsen virratessa pyöreitten vaaleitten kivien muodostamassa uomassa, ja\nCarl juoksenteli edestakaisin ja viskasi soraa ja pikkukiviä veteen ja\netsi marjoja kanervapensaista. Virtaavan veden kohina ja kuuma kuiva\nhonkametsän tuoksu tuntui Ida Elisabetista hyvältä ihan sydän juuria\nmyöten. Mutta rumaa hänen mielestään täällä sisämaassa oli, ihan ensi\nnäkemältä. Nuo matalat pörröiset harjut, jotka aivan kuin loivasti\nperäytyivät, eivät totisesti olleet tuntureita. Täällä oli kuivaa ja\naurinkoista, ilmassa tai taivaalla ei ollut mitään värejä -- taivas oli\njoko vain sininen tai vain harmaa, metsä vihreänmusta ja mäentöyrämät,\ntaloineen jo alkukesästä kellertäviksi paahtuneet. Laakson pohjalla oli\nikuinen pöly, niin että kaikki oli kauttaaltaan harmaata. Hänestä oli\nsamantekevää, vaikka hän ei tuntenut ketään ihmistä, mutta se, että\nkaikki oli kauttaaltaan niin harmaata ja yksitoikkoista; saattoi hänet\ntuntemaan itsensä hirvittävän yksinäiseksi, ikään kuin hänet olisi\nkarkotettu erämaahan lastensa kanssa.\n\nMutta Vikerin ympäristö oli kaunista. Sen vuoksi hänestä tuntuikin,\nkuin hänen elämässään olisi alkanut uusi ajanjakso siitä aamusta\nlähtien, kun hän heräsi nykyisessä asumuksessaan ja katseli vanhaan\ntalonpoikaispuutarhaan, joka oli täynnä paljaita, ryhmyisiä omenapuita\n-- puutarhan takana avartuivat kellervät pellot, talvisia lumiläikkiä\nsiellä täällä. Joki teki laajan polven juuri Vikarin kohdalla,\nheijastaen kevättaivaan pilviä pintaveden teräksenharmaassa sinessä,\nmutta monessa kohdin kuulsi alta vihreä jää, ja joen toisella rannalla\nmetsä vainion takana loisti aamuauringon paisteessa. Ida Elisabet\nei koskaan voinut unohtaa näkyä -- sen vuoksi että oli kokonainen\nikuisuus siitä, kun hän viimeksi oli herännyt huoneessa, joka ei ollut\nmaantielle päin. Juuri sen vuoksi ei kai tämä kaikki milloinkaan voinut\nmuuttua arkipäiväiseksi hänelle -- joki ja mäentöyrämä aamuauringon\nvalossa. Kun aamulla oli kaunis ilma ja hän istui yksinään keittiössä\nja joi kahviaan, ennen päivän töiden alkua, oli hän aivan kuin imenyt\nitseensä hiljaisen riemuntunteen, joka jäi hänen sielunsa pohjalle\nja kuin kuulsi kaiken alta, hänen alkaessaan päivän askareitaan ja\nottaessaan vastaan sen tapahtumia.\n\nIda Elisabet käveli nopeasti kotiinpäin. Metsä oli täynnä linnunlaulua,\nvaikka autot yhtä mittaa suhahtivat tiellä ja töräyttivät ja\nnostattivat uuden, pahanhajuisen pölypilven. Siellä täällä metsä hiukan\nvetäytyi pois tiestä ja kuin kehysti uutta pikkukotia, jonka ympärillä\noli vastaperustettu puutarha; Ida Elisabet katseli uteliaasti jokaisen\naidan yli ja vertaili niitä mielessään omaan vastaiseen puutarhaansa.\n\nLämmin asutun talon haju tulvahti tervehtien häntä vastaan hänen\nsivuuttaessaan Vikerin pohjoispuoliset rakennukset. Olikohan Carl\nnukkunut kaiken aikaa hänen poissa ollessaan --?\n\nKesäyön valo oli haipunut, niin että ilmassa oli valoisa hämärä; Ida\nElisabet huomasi erään miehen seisovan veräjänsä pielessä. Astuessaan\nIda Elisabetia vastaan mies heitti pois savukkeensa, joka jäi lojumaan\ntielle ja hehkui tuokion punaisena.\n\n\"Tahdoin vain saada kuulla mitenkä poika jaksaa?\"\n\n\"Kiitos, olosuhteitten mukaan.\"\n\nAsianajaja Toksvold pudisti päätään:\n\n\"Niin, Herra varjelkoon! Kun vain ajattelenkin miten siinä olisi\nsaattanut käydä --! Hän, joka aukaisi oven minulle, kertoi, että\nolitte mennyt asemalle perimään apteekkitavaroita. Ja niin päätin\njäädä odottamaan saadakseni sentään kysyä teiltä itseltänne. Oli sitä\npaitsi paha, etten muistanut sitä aamupäivällä -- olisinhan minä voinut\ntarjoutua perimään lähetyksenne. Mutta totta puhuakseni olin itsekin\n-- niin, tehän ymmärrätte, rouva Braatø. Ja sitä paitsi suoraan sanoen\npelkäsin Karin puolesta -- hän olisi voinut saada hermokohtauksen tai\njotakin sentapaista --.\"\n\nIda Elisabet hymyili hiukan epäilevänä. Hänestä ei neiti Presttangen\noikein vaikuttanut siltä, kuin olisi ollut saamaisillaan\nhermokohtauksen.\n\n\"Hän pyysi minua sanomaan niin paljon terveisiä -- hän ei itse tohtinut\ntulla, mutta hän pyysi minua antamaan tämän teille, poikaa varten.\"\nToksvold ojensi hänelle pussin, siinä oli nähtävästi banaaneja ja muita\nhedelmiä. \"Ja tämän -- en oikein tietänyt, mitä keksisin, mutta lapset\npitävät kai yleensä makeasta --.\"\n\nIda Elisabet otti vastaan toisen paketin ja tunsi, että se sisälsi\nsuuren konvehtirasian. Kiitettyään he jäivät seisomaan, aivan kuin\nmolemmat olisivat odottaneet, että toinen sanoisi jotakin.\n\nToksvold kumartui aidan yli:\n\n\"Kristian Viker kertoi minulle että Te olette kustantanut tämän\" --\nhän nyökkäsi päällään harmaita perunamaita päin. \"Ajatella että olette\ntahtonut uhrata niin paljon puutarhaan, vaikka talo ei ole omanne --?\"\n\nIda Elisabet kohautti harteitaan:\n\n\"Minun teki niin kovin mieleni saada jälleen oma puutarha. Ja jos minun\npitäisi odottaa, kunnes saisin oman talon, jäisi se ehkä ikiajoiksi\n--. Ja palsta oli tässä ja se oli ruma eikä ollut kenenkään hyödyksi.\nAjatelkaas, Kristian ajoi tänne ruokamullan ilmaiseksi ja hankki\nminulle aidantarvikkeet hyvin halvalla --\"\n\n\"Eikö rautalanka-aitaus olisi tullut halvemmaksi, vai mitä luulette?\"\n\n\"Tietysti. Mutta se aitaa jollakin tavoin niin niukasti. Olen kyllä\najatellut istuttaa pensasaidan tien reunaan. Mutta menee vuosia, ennen\nkuin se on täysin kasvanut.\"\n\n\"Mutta entä jos joutuisitte muuttamaan täältä, juuri kun puutarhanne\nalkaisi olla parhaimmillaan?\"\n\n\"Hm.\" Ida Elisabet naurahti. \"Silloin olen ainakin saanut aikaan\npuutarhan. -- Mutta voitte olla varma että minua surettaisi, jos saisin\nkuulla, että seuraajani eivät pitäisi sitä kunnossa. Vanhempieni\ntalossa Länsirannalla oli niin ihana vanha puutarha. Tulin oikein\nsurulliseksi, kun ne, jotka ostivat talon isän kuoltua, hakkasivat\nmaahan vanhat puut ja antoivat penkereiden ja ruusutarhojen ja kaiken\nränsistyä --.\"\n\n\"Ei, anteeksi että pidätän teitä. Saanhan tulla huomenna kuulemaan\nmiten täällä jaksetaan --. Niin, hyvää yötä sitten, kunhan poika vain\npian paranisi --.\"\n\nIda Elisabet avasi veräjän ja nousi hitaasti polkua, joka vei taloon.\nVasta istutettujen syreenipensaitten lehdet riippuivat lerpallaan\nhautovan hellepäivän jälkeen. Mutta perunantaimet olivat edistyneet\nsuurenmoisesti -- tummanvihreitä lehtitupsuja kohosi kaikkialla esiin,\nmonta riviä.\n\nKynnyksellä oli onnettomuudentuoja, valkoinen kissa, se istui toinen\ntakajalka pystyssä ja nuoli huolellisesti takapuoltaan. Ida Elisabet\nkumartui ja otti sen syliinsä. Hän painoi kasvonsa sen pehmeään\nlämpöiseen turkkiin -- oli kuin ikuisuus tämänpäivän aamusta, kun\nhän oli seisonut ja ottanut vastaan kissanpojan, Carlin koettaessa\nkiivetä aidan yli. -- Jos poika makaisi hereillä, saisi Mirri käydä\npikimmältään tervehtimässä häntä -- poika tulisi varmasti iloiseksi.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKuukausi oli kulunut; Carl oli jälleen jalkeilla ja ulkona, terveenä\nkuin varsa, mutta kasvot ja ruumis olivat vielä jonkin verran\nmustelmissa kolhaisujen jäljeltä. Eräänä aamuna tuli muuan Ida\nElisabetin ompelijattarista ja sanoi, että neiti Presttangen oli ulkona\nja tahtoi tavata häntä. Ida Elisabetilla oli juuri kesken eräs koetus:\n\"Saat pyytää häntä odottamaan -- voit viedä hänet sisälle saliin.\"\n\nKari Presttangen istui sohvalla; kun Ida Elisabet ilmestyi ovelle,\nnousi hän äkkiä. Hänen yllään oli vaaleansininen liinapuku ja hän oli\navopäin -- piteli kädessä valkoista hattua -- ja Ida Elisabet huomasi,\nettä tuossa asussa neiti näytti suorastaan komealta, mutta hänen\nliikkeensä olivat merkillisen jyrkät ja kulmikkaat. Neiti Presttangen\nseisoi auringonpaisteessa, joka tulvaili sisään, ikkunaverhojen\nhäilyessä kesätuulessa ja kukkien loistaessa ikkunalaudalla.\nValopilkut läikkyivät sinisessä kankaassa vieraan korkealla povella,\nne saivat raskaan hiuskruunun kimmeltämään kultisena -- hän oli kaunis\nerikoisella tavallaan ja niin suurikokoinen, kuin hän ei oikein\nmahtuisi minnekään.\n\n\"Niin, tahdoin vain tulla kysymään, kuinka poikanne jaksaa\", hän sanoi\nnopeasti, kun tervehdykset oli vaihdettu, ja Ida Elisabet oli jäänyt\nseisomaan sanomatta mitään, aivan kuin odottaen. \"Niin, Tryggvehän on\ntietysti kertonut, miten kävi, hänhän on ollut täällä. Mutta sitten\nminusta tuntui, että minun piti itsekin käydä kysymässä, miten poika\njaksaa --\"\n\n\"Kiitos. Hän on ihan terve jo. Ja tuhannet kiitokset kaikesta mitä\nlähetitte, kun hänen täytyi maata.\"\n\n\"Voi, eihän siitä kannata puhuakaan! Onko hän kotona nyt?\"\n\n\"Ei, molemmat pojat ovat Vikerin paimenmajalla. Heidät on kutsuttu\nsinne joksikin aikaa.\"\n\nSitten he seisoivat eivätkä löytäneet mitään sanottavaa. Pelloilta\nkantautui niittokoneen metallinen raksutus, ja avoimesta ikkunasta\ntulvaili lämmin kesäinen henki, täynnä heinäntuoksua ja auringonkajoa,\njoka heijastui virrankalvosta ja puutarhan lehtikruunuista.\n\n\"Täällä Vikerissä on kaunista\", sanoi neiti Presttangen. \"Luulen että\nviihtyisin täällä.\" Hän katseli ympärilleen kuin etsien.\n\n\"Niin, täällä on kaunista.\" Ida Elisabet odotteli.\n\n\"Niin, ja sitten minulla oli eräs asia.\" Kari Presttangen katseli\npuolittain poispäin; hän seisoi ja taivutteli valkoista kangashattua\nkäsissään. \"Tietysti tahdon maksaa lääkärinlaskun ja kaiken, mitä\nsiihen kuuluu. Kaikki menot mitä teillä on ollut pojan loukkaantumisen\ntakia.\"\n\n\"Mutta miksikä?\" Ida Elisabet teki äänensä ystävällisen ihmetteleväksi.\n\"Eihän syy ollut teissä. Senhän selititte itse samana päivänä, kun\nvahinko tapahtui. -- Ja senhän saatoin melkein itsekin ymmärtää\",\nlisäsi hän, huomatessaan neiti Presttangenin ilmeen; hän muistutti\nkoulutyttöä, jota syytetään jostakin oikein hullusta. \"Carl on paha\nkyllä sellainen, että hän helposti menettää malttinsa --\"\n\nNeiti Presttangen piteli ja venytteli hattuaan.\n\n\"Niin mutta minusta tuntuu että --. Ettekö nyt sallisi minun, rouva\nBraatø --? Minun on ollut niin paha olla siitä asti --. Minusta te niin\nhyvin voisitte ottaa vastaan --\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään:\n\n\"Te ette ottaisi, neiti Presttangen.\"\n\nToinen katsahti ylös -- hän oli seisonut pää hiukan kallellaan.\nAuringonvalo sattui suoraan hänen silmäteriinsä; hänen silmänsä olivat\nsuuret, hiukan vihertävän harmaat. Yhtäkkiä Ida Elisabet huomasi, mitä\ntuo ihminen oikein muistutti -- heillä oli ollut Vallervikenissä suuri\nvaalea tamma, hänen lapsuudessaan. Se oli ollut niin kauhean vauhko\n-- sen vuoksi että sen entiset omistajat olivat pidelleet sitä niin\nhävyttömän pahasti, sanoi isä.\n\nSiitä huolimatta hän kertasi:\n\n\"Te ette minuna ottaisi vastaan -- ettehän?\"\n\nKari Presttangen jäi seisomaan ja katsahti häneen syrjäkarein. Sitten\nhän sanoi hiljaa: \"-- en tiedä. On aina niin vaikeata tietää mitä\ntekisi toisen asemassa.\"\n\n\"Mutta tietysti olen teille kiitollinen, kun ajattelitte sitä.\" Ida\nElisabet liikahti hiukan -- eikö neiti ymmärtänyt, ettei siitä enää\nkannattanut puhua, ja että ainakin hänellä oli työnsä, joka odotti.\n\"Kuten sanottu, olen teille hyvin kiitollinen tarjouksestanne.\"\n\nKari Presttangen ymmärsi.\n\n\"Pelkäänpä että pidätän teitä.\"\n\nIda Elisabet katsahti rannekelloaan: \"Niin, minulle tulee vain eräs\nrouva koettelemaan pukuaan, hetken kuluttua --\"\n\n\"Siinä tapauksessa en tahdo pidättää teitä kauemmin --\"\n\nNeiti näytti niin surkean hämääntyneeltä, että Ida Elisabet saattoi\nmielestään olla hiukkasen ystävällisempi: \"Voitte mennä ulos tätä\ntietä, niin ettei tarvitse mennä ompeluhuoneen kautta.\" Hän avasi\nkäytävän oven ja saattoi vieraansa ulos laakean hirsisuojan kautta,\njossa aurinkoisen päivän helle ja vanhan, asutun rakennuksen haju\nväreili lämpimänä maalaamattomien seinien sisällä. Ida Elisabet saattoi\nvieraansa ulos ja seurasi häntä veräjälle:\n\n\"Toivoakseni ette ole vihainen minulle\", sanoi neiti Presttangen\nonnettomana heidän erotessaan.\n\n\"No mutta rakas neiti -- tehän olette ollut niin kiltti.\"\n\nIda Elisabet jäi hetkeksi seisomaan veräjän kupeelle ja katseli\nkookkaan sinipukuisen vieraan etenemistä. Neiti koetti sujuttaa\npäähänsä hattu-rukkaansa, mutta hän oli leiponut sitä niin että se oli\nkuin mikäkin säkki. -- Sitten hän meni menojaan ja läimäytteli hattua\nkädessään, kulkien nopeasti ja pitkin askelin pohjoiseen.\n\nRaukka, olin ehkä hiukan liian lyhytsanainen häntä kohtaan, ajatteli\nIda Elisabet. Mutta samalla, mitenkä naurettavasti hän käyttäytyikään\n-- ensin ei anna kuukausiin mitään elonmerkkiä itsestään, ja sitten\ntulla tuiskahtaa yhtäkkiä ja sanoo tietysti tahtovansa maksaa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntui hiukan oudolta iltaisin olla aivan yksinään koko suuressa\nrakennuksessa. Yläkerrassa asuva Hansenin perhe oli matkustanut\njonkinlaiseen kokoukseen tai seuroihin. Vanhan Hansenin oli tapana\nistua ja soitella harmoniaan tähän aikaan iltaisin, ja Ida Elisabet\nhuomasi höristelevänsä korviaan -- oli niin kovin hiljaista ilman noita\nsitkeitä hiljaisia säveliä -- \"Kjæringa med staven\" ja \"Jeg ved mig en\nsøvn i Jesu navn\" --, jotka hitaasti puhkuivat esiin yläkerrassa asuvan\nopettajan paljekoneesta.\n\nKun molemmat ompelutytöt olivat menneet, kulki hän hiljakseen\nhuoneissa ja järjesteli. Hän seisoi hetkisen seinäpeilin edessä,\npienessä koetteluhuoneessa, ja katseli tutkiskellen omaa kuvaansa. --\nHän hymyili vaistomaisesti muistaessaan yhtäkkiä isoäiti Sivekingin\nkertomuksia -- kuinka ihmiset, jotka olivat tulleet itseään vastaan\njossakin ovessa tai portaissa, olivat pelästyneet siinä määrin, että\nolivat pelosta kuolleet. Jos hän sattuisi tapaamaan kaksoisolentonsa,\nei se kai häntä järkyttäisi. Luultavasti hän ohikulkiessaan kumartaisi\npäätään tervehdykseksi ja sitten ajattelisi: kukahan tuo nainen nyt\noikein oli, tunsin hänet aivan varmaan, mutta nyt en jaksa muistaa kuka\nhän on --.\n\nKauniit, mutta aivan tavalliset kasvot, keskikokoa, tavallisen solakka\n-- ja koko vartalo jollakin tavoin kuin olematon, minkä sai aikaan\nsuuri kokoesiliina, jossa oli isot taskut ja vyö höllällä. Esiliina oli\nmuuten oikein näppärä -- harmaa, ruusunpunaisia juovia ja vinolistoja\nkankaasta -- hänen ammattiinsa kuului muuten että hän aina oli sievä ja\nnäppärä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että se herätti huomiota.\nHän oli kulkenut työpukuun hautautuneena jo niin kauan, miltei siitä\nasti, kun oli tullut täysi-ikäiseksi, että hän melkein oli unohtanut\najatella, millainen hän itsessään oli. Niin, Herra Jumala, sehän oli\nmonien naisten osana nykypäivinä. Mutta joka tapauksessa, muutamat\nheistä, ehkäpä useimmatkin, heittivät illan tullessa esiliinan yltään\nja koristivat itseään ja tekivät itsensä kauniiksi, uskotellakseen\nsille, jonka kanssa he olisivat, että he olivat sentapaisia kuin itse\nkuvittelivat olevansa. Juuri sitä hän puolestaan ei milloinkaan ollut\nsaanut tehdä. Hänen oli aina pitänyt kestää vuorokaudet umpeensa ja\nolla sellainen, jollaiseksi muut ihmiset häntä luulivat -- ihminen,\njoka itsestään ja mielellään auttoi heitä kaikissa mahdollisissa\nja mahdottomissa asioissa. Jumalan kiitos, nykyään tämä kävi jo\nrehellisesti ja luonnollisesti -- nyt kun hänen omat poikansa olivat\nvarmoja siitä, että äiti kyllä pitää huolen heistä, ja pitää kaiken\npahan kaukana, ja ellei hän voi suojella heitä ihan kaikelta pahalta,\non se varmasti sen vuoksi, että sitä pahaa vastaan ei ole olemassa\nminkäänlaista turvaa. Lapsilla on oikeus saada vaatia, että vanhemmat\nvälittävät heille turvan tunteen -- että maailmassa on jotakin, johon\nvoi luottaa. On hyvä kun vanhemmat rakastavat lapsiaan, on hyvä kun\nlapset rakastavat vanhempiaan, mutta hän oli kokenut että se ei ole\nkyllin. Tarvitaan vieläkin enemmän -- ja Jumala suokoon etteivät hänen\nlapsensa koskaan kaipaisi sitä, mikäli se riippui hänestä.\n\nIda Elisabet riisui esiliinan ja ripusti sen naulaan -- ja meni\nuudelleen peilin eteen. Puku oli oikein sievä -- varsinkin niin\nhalvaksi: tummansininen hame oli kauttaaltaan laskostettu, ja\nsilkki jumpperi oli samaa väriä, koristeena hopeanharmaita\nfunktionalistismallisia juovia ja kulmia rinnalla, sukat ja kengät\ntummansinisiä. Hiukan veitikkamaisesti hymyillen hän katseli\npeilikuvaansa silmiin: ihan, sinä olet vallan säätysi mukaisesti\npukeutunut --.\n\nOli oikein suloista saada olla näin ihanan ypöyksinään kerran taas --.\n\nHän meni takaisin ompeluhuoneeseen. Oikeastaan hänen olisi kai\npitänyt ryhtyä ompelemaan jakkuja tohtori Eriksenin pikkutyttöjen\nvoile-pukuihin. Hän sai käsiinsä rasian, jossa silkkivyyhdit olivat,\nja koetteli kuinka värit sointuivat kankaisiin. Vihreä, jonka\nrouva Eriksen tahtoi valkoiseen pukuun, olisi kai paha pestä, ja\nteräksensininen ruusunpunaiseen olisi kai hiukan laimeata -- mutta kun\nkerran rouva Eriksen halusi, niin --. Sieviksi hän ne kyllä saisi --\nmutta hän ei kuitenkaan välittänyt aloittaa niitä nyt. Hänellähän oli\nkokonainen sunnuntai huomenna niitä varten.\n\nIda Elisabet harhaili poikainkamariin. Sen harvinainen järjestys tuntui\nmelkein kaamealta -- molemmat lapsenvuoteet vaaleine suojuspeitteineen\nseisoivat illanvalossa -- kuinka autioilta ne näyttivät. Lapset olivat\nnyt ensimmäistä kertaa omin päin poissa hänen luotaan. Heillä oli kai\nhauskaa karjatuvalla. Hänen piti kirjoittaa heille tänä iltana -- oli\nluvannut molemmille oman kirjeen.\n\nSeisoen keittiönpöydän ääressä hän joi lasin maitoa ja söi kuivat\nvehnäpyörylät, jotka olivat jääneet siitä, kun Mari Kleivmillom oli\npistäytynyt täällä viikon alussa. Oikeastaan hän saattaisi viedä\nhuomenna aamupäivällä Marin kutoman langan -- siitä tulisi samalla\nkävelymatka. Nyplassenin tie kulki mäen yli ja oli niin kaunis -- ja\noli hyvä saada poikien talvisukat ajoissa kuntoon. Ja Anne tahtoisi kai\nsaada työn käyntiin niin pian kuin suinkin. Syksymmällä hän voisi sitä\npaitsi saada muiltakin kutomatilauksia.\n\nHyvä Jumala, kuinka ilta oli kaunis. Metsän kuvastus virran toisella\nrannalla oli jälleen niin omituisen tumma ja sininen. Se tiesi ehkä\nsadetta. Kristian Viker oli ennustanut, että kaunista ilmaa kestäisi --\nheiniä ei tänä vuonna ollenkaan tarvitsisi panna haasioihin, sanoi hän.\nIda Elisabet kumartui ulos ikkunasta -- katseli pääskysiä, muutamat\nniistä eivät vielä olleet yöpuulla. Taivaalla oli pilviä, mutta\nkorkealla -- rivittäin pieniä pyöreitä pilvipalloja, jotka olivat kuin\nladotut vieri viereen, punertavan harmaita ja toiset kultareunaisia --\nja nyt oli virran peilikuva pitkät matkat vaalea ja helmenharmaa. --\nJuuri tuontapaisten pilvien nimi oli kai _stratocumulus_ --. Isä oli\nopettanut hänelle hänen lapsuudessaan erilaisten pilvien nimitykset.\n\nRuokasäiliöstä vei pieni ovi talon takana olevaan vanhaan\ntalonpoikaispuutarhaan. Talvisin hänen täytyi ripustaa tyhjiä säkkejä\nja riepumattoja oven eteen, niin ettei lumi pääsisi oikein kinostumaan\nlattialle; sittenkin oli siellä aivan paleltumaisillaan, jos oli\nkäytävä jollakin asialla, eikä siellä voinut pitää muuta ruokaa kuin\nsellaista, joka pilaantumatta saattoi jäätyä pohjia myöten.\n\nOvenripa oli taas ihan ruostunut, ja saranat parkuivat surkeasti\nhänen avatessaan ovea. Ulkona oli avara pilvinen taivas juovainen, ja\npilvikerroksen halkeamista kimmelsi kesäyön väkevä valkoinen valo.\nHylätty puutarha sai kasvaa vallan umpeen, karviaismarjapensaat olivat\nmiltei hautautuneet korkeaan, karkeaan ruohoon. Ruoho kasvoi suorastaan\ntummuneitten porrasaskelmien läpi tässä oven edessä -- mutta askelmat\nolivatkin niin mädät, että niille oli ehkä vaarallista astua. Yhtäkkiä\nhänestä tuntui, että tämä toivottoman aiheeton pieni takaovi olikin\nsalaovi, joka vei päivän arkiaherruksesta suviyön maailmaan, täynnä\nkaikkea salaperäistä ja hiljaisuutta, ulos vapauteen.\n\nEnnen kuin Ida Elisabet oli ehtinyt harkita, hän oli hypännyt ja\nseisoi nyt polviaan myöten ruohossa -- tunsi että se oli likomärkää\nkasteesta -- ja alkoi hiljaa nauraa itsekseen. Hän kahlasi puutarhan\nhalki, ja korret ja kukanvarret katkesivat hiljaisesti napsahtaen\nhänen ympärillään, hänen pyrkiessään eteenpäin. Hän pelastui pienelle\npolulle, joka vei rouva Vikerin vihannesmaahan, seisoi ja pudisteli\nhamettaan: lotisevan likomärkä, ja minä olen märkä sääriä myöten -- on\nihan hupsua saada moisia päähänpistoja! Hän nauroi hiljaa riemusta.\n\nLepakko välähti salamannopeasti omenapuiden välistä vaaleata taivasta\nvasten. Hänestä oli aina ollut niin hauskaa katsella lepakoita, sillä\nne lentävät niin kauniisti ja nopeasti kaartaen, ja sitä paitsi,\nniitähän saa nähdä vain kesäöin. Siinä se taas tuli. Vanhat puunlatvat\npiirtyivät niin tummina ilman kalpeutta vastaan, ja oksilta riippuivat\nraakaleet olivat kuin mitäkin pieniä vaaleita käpyjä -- kun hän vain\nkatseli niitä, hän tunsi hampaissaan niiden happamuuden.\n\nKeittiöpuutarha tuoksui niin ihanasti -- kostea multa ja purjo ja tilli\nja selleri. Hän meni aidan luo, kiipesi yli ja alkoi kulkea pitkin\nvainiota, jossa heinä oli koottu pieniin kasoihin.\n\nTäällä oli niin valoisaa omenapuiden alla vallinneen pimeyden\njälkeen, ja avaraa ylt'ympärillä. Tässä yön pimeydessä oli niin\npitkä matka joelle, että häntä epäilytti kulkea siksi kauas. Taivaan\nylimmäinen kupu oli nyt paljas, ja muutamat pienet tähdet tuikkivat;\ntaivaankajastus virran kalvossa oli vieläkin säteilevämpi kuin äsken,\nmutta toisella puolen, metsän suojassa, oli vesi niin tummaa, että se\nyhtyi maahan.\n\nIda Elisabet painoi palellen käsivartensa ristiin rinnalle -- häntä\nvilutti märissä vaatteissa. Seisoen keskellä vainiota hän antautui sen\nhekumallisen aistimuksen valtaan, että kesäyö hukutti hänet -- kaikki\noli niin äärettömän avaraa hänen ympärillään, joka puolella; kirkas\npuolipimeys hänen päänsä yllä ihan pohjaton. Mustissa metsissä laakson\nlaidassa, viidakon suojassa ja pensaitten alla oli pimeys pesiytyneenä,\nmutta vastaniitettyjen vainioiden yli valui kesäöinen pimeys kuin\nkolean tunturi-ilman ohentama ja kyllästämä. Kun hän seisoi noin ja\naisti kaikkea ympärillään, oli kuin hänen minuutensa olisi häipynyt.\n\nYhtäkkiä hänen mieleensä välähti jotakin; oli kuin hän kerran olisi\nnähnyt näyn, ja nyt sen muisto pulpahti esiin: hän näki pienen kuopan\nnurmikolla, ja se oli täynnä sadevettä ja kuopasta valui pienoinen\npuro, mutta itse kuopassa oli vesi mustaa ja lasinkirkasta ja ihan\nliikkumatonta, ainoastaan sillä kohtaa väreili kalvo aivan hiukan,\nmistä pieni vesisuoni pulppusi --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän jäi seisomaan omaan ikkunaansa eikä tietänyt, pitikö hänen sulkea\nse vai eikö. Jos hän antoi sen jäädä auki, sai hän sisään ihan\nloputtomiin hyttysiä ja yöperhosia, sytyttäessään valon. Mutta täällä\ntulisi kai liian kuuma, jos hän sulkisi -- vanhat hirsiseinät hohkuivat\nainaista lämpöä.\n\nTänä iltana hän huomasi hajun, joka aina häntä seurasi: kankaan ja\nkovikkeen hajun, johon sekaantui hivenen verran koneöljyn ja uuden\nvillavaatteen tuoksua. Hän oli siihen niin tottunut, ettei hän\nuseinkaan edes tuntenut sitä. Sitä paitsi se ei kuulunut kaikkein\npahimpiin työnhajuihin. Herkkutavarakaupassa on paljon inhempi haju --\nkylmän ruoan ja maidon ja jäässä säilytetyn kerman tuoksu. Kotileipomon\nhaju on ajan mittaan kaikista pahin. Aslaug ja hän olivat aikoinaan\nasuneet vuoden verran rouvasihmisen luona, jolla oli kotileipomo.\nJumala varjelkoon, miten heidän valui vesi suuhun ensimmäisenä\niltapäivänä muutettuaan huoneeseensa -- hehän eivät koskaan olleet\noikein kylläisiä niihin aikoihin, niin että tuo haju ärsytti, mutta\nse alkoi kaivella rinnan alaa ihan sietämättömästi, kun he tulivat\nrouvan omaan huoneeseen (mikä hänen nimensä mahtoikaan olla?) ja heitä\nvastaan lehahti kultaisiksi paistuneiden serinakaakkujen rasvainen,\nlämmin, vaniljasokerinen haju. Ja kuinka inhottavaa se olikaan heidän\nmielestään sittemmin, kun he olivat asuneet hiukan kauemmin! Rasvaisena\nja kylmänä ja äitelänmakeana se juuttui heidän huonekaluihinsa ja\nvaatteisiinsa ja hiuksiinsa; he aivan menettivät ruokahalunsa -- ja\nsehän saattoi kyllä olla hyvinkin hyödyllistä heille, silloin. Mutta\ntotisesti se ei myöskään ravinnut. He olivat yhtä nälkäisiä, mutta\nruokaa he eivät saaneet niellyksi.\n\nVoi niin, Aslaug raukka. Aina kun hän ajatteli Aslaugia, ei hän voinut\nolla kysymättä ja ihmettelemättä: mikä oli oikein kaiken tarkoituksena?\nOnko kaikella yleensäkään mitään tarkoitusta? Ja elääkö Aslaug edelleen\njossakin muualla, ja onko hän siellä saanut tietää, minkä vuoksi hänen\nelämänsä täällä tuli niin surkean sekavaksi?\n\nIda Elisabet oli jäänyt istumaan avoimen ikkunan ääreen sytyttämättä\nvaloa. Aslaug -- olihan oikeastaan ihmeellistä että Aslaugin kuolema\noli saattanut hänet ajattelemaan noita kysymyksiä: oliko jotakin\nkuolemanjälkeistä elämää, ja minkälaista? -- Hän ei edes tietänyt,\nuskoiko hän että isä ja äiti yhä elivät, jossakin muodossa. Väliin\nhänestä kai oli tuntunut ikään kuin hän uskoisi, väliin ei. Sølvi --\nlapsi ei koskaan ollut hänen mielestään kaukana, hänen elämässään oli\nSølvi aina elävä -- mutta hän ei tietänyt, uskoiko hän, että Sølvi sitä\npaitsi eli jollakin tavoin itsenäistä elämää, hänen oman olopiirinsä\nulkopuolella. Missään tapauksessa hän ei koskaan ollut koettanutkaan\nselvittää itselleen, mitä hän oikein uskoi omista kuolleistaan, ennen\nkuin Aslaugin elämä oli loppunut, viimeinen fiasko, jota ei ainakaan\ntässä elämässä käynyt korjaaminen. Jos Aslaug olisi jäänyt elämään,\nolisi se vain ollut uuden fiaskon alkua. Ja niin Ida Elisabet joutui\nkysymään: onko olemassa jotakin, jota meidän olisi pitänyt tietää,\nmutta jota emme koskaan ole saaneet tietää, ja senkö vuoksi me asetamme\nkaikki niin typerän hullusti itsellemme?\n\nAslaugin lapsuudenkoti oli muuten ollut uskonnollinen -- hän kertoi\nniin itse. Raamattu oli aina esillä, erikoisella pienellä pöydällä,\njota peitti kapea neulottu liina. Aslaug ja hänen ystävättärensä\nlukivat raamatun rumia kertomuksia, aina kun vanhemmat olivat\nulkona. Hän oli muuten aina tahtonut lukea niitä Ida Elisabetillekin\n-- sitä tietä Ida Elisabet olikin parhaasta päästä saanut\nraamatuntuntemuksensa. Hän ei muuten koskaan ollut voinut ymmärtää,\nettä ne olisivat niin rumia -- ne oli kerrottu niin erikoiseen,\nvanhanaikaiseen tapaan. Aslaug oli oikein vastenmielinen ja ihan hupsu,\nIda Elisabetin mielestä, kun hän nauroi tarkoituksellisesti lukiessaan\nesimerkiksi Davidista, kuinka tämä, ruvettuaan tuollaisiin suhteisiin\nBatseban kanssa, keksi aina vain uusia tekosyitä välttääkseen\njoutumasta kiinni. Ida Elisabetista tuntui vain, että se oli niin\nkauheata, aivan kuin käsi olisi lujasti puristanut hänen sydäntään,\nja sittemmin, kun profeetta kertoi kertomuksensa köyhän ainoasta\nkaritsasta -- niin, sehän pikemminkin itketti. Eikä Aslaug koskaan\nvoinut olla virnistelemättä lausetavalle, että vanhat juutalaiset\n\"tunsivat\" vaimonsa. Ida Elisabet valvoi visusti ettei Aslaug saisi\nsitä tietää, mutta sisimmässään hän ajatteli, että se mahtoi tarkoittaa\njotakin ihmeen kaunista. Kai se johtui siitä, että hänellä itsellään\noli ollut tuo surkea juttu Fritiofin kanssa -- mutta hän ei koskaan\nantanutkaan Aslaugin tietää, ettei hän ollutkaan niin viaton kuin\ntoinen kuvitteli. Fritiofin juttu oli päättynyt niin kurjasti, että\nhän tuskin jaksoi ajatella sitä -- ja muutenkin hän oli kuullut isän\nja äidin käyttävän niin raakoja ja rumia nimityksiä sellaisesta, että\nihan tuli kipeäksi. Kuten \"tuntea\" --. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä\noli lukenut kuvitetuista teoksista, joita isällä oli, villikansoista\nja italialaisista ja marokkolasista ja arabialaisista kuullessaan\nsentapaisista naisista, jotka pysyttelivät telttojen läheisyydessä. He\nkai asuivat suurissa ruskeissa teltoissa, jotka oli kudottu kamelin-\nja vuohenkarvoista, ja niiden ympärillä haisi samalla tavoin kuin\nkarjatuvissa -- siellä he asuivat ja sytyttivät rovioita teltan eteen,\nleipoivat pieniä kovia kakkujaan ja paistoivat nuoria kilejä vartaissa\nja korjasivat rypäleet suuriin koreihin, joita he kantoivat päänsä\npäällä, ja tyhjensivät laajoihin kivisammioihin. Puolialastomat,\npaljassääriset palvelijat ja palvelustytöt seisoivat ja survoivat\njaloillaan rypälekasoja, niin että mehu pursui makeana ja tahmeana ja\nsääret tulivat verenpunaisiksi ylhäältä alas asti, ja vaatteet olivat\nylt'yleensä mehussa. Ja auringon laskiessa palasi hänen miehensä kotiin\najaen laumojaan -- harmaanvalkoisia villaselkiä vieri vieressä ja\nharmaita lehmiä, väkevät villit mustat sarvet törröttäen kahden puolen,\nvilisi kaikkialla ja painautui kylki kylkeen vuoriston rinteillä.\nLauman ajajaa hän kuvitteli samannäköiseksi kuin se arabialainen oli,\njonka hän oli nähnyt Kööpenhaminassa -- mies oli kulkenut talosta\ntaloon kauppaamassa mattoja ja oli ollut niin kaunis, monet valkoiset\nkankaat laihojen tummien kasvojensa kehyksenä. Hän istuutui teltan\neteen, ja nainen toi maitoa ja ruokaa ja seisoi katselemassa, kun mies\naterioi. Sitten he menivät yhdessä telttaan, ja sisimpään soppeen,\npaljaalle maalle, oli rakennettu vuode nahkavällyistä ja värillisistä\npeitteistä, ja laiha tumma mies, jonka silmät olivat suuret ja tummat,\ntarttui hyväillen naiseen kapealla tummalla kädellään, joka tuoksui\nvuorelta ja navetalta ja timjamilta, hyväili ja kuiskasi syvällä,\nomituisella kurkkuäänellä. -- Vastenmielisintä Fritiofissa olivat\nolleet hänen lihakkaat kätensä, jotka aivan kuin olivat vailla hyvyyttä\n-- ja ääni, rasvainen, miehen tuntiessa olonsa varmaksi, mutta korkean\nkimeä, kun hän alkoi puolustella. Ja Ida Elisabet ajatteli -- uh,\nolisipa hän ymmärtänyt silloin, kun hän saattoi mennä naimisiin tuon\npoikanulikan kanssa ja saada lapsia hänen kanssaan, mutta -- Fritiof ei\nkoskaan maailmassa sillä tavalla voinut tuntea häntä eikä ketään muuta\nihmistä, se oli jotakin aivan muuta --.\n\nMutta jos pastori Søndeled -- puhumattakaan rouva Søndeledistä -- olisi\ntietänyt, minkätapaista Aslaugin ja hänen raamatuntutkiskelunsa oli,\nolisivat he pastorin mielestä olleet ihan yhtä vastenmielisiä molemmat.\n\nEhkäpä siis se oli kaiken keskipiste ja tarkoitus -- siis elämän.\nRakkaus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Ja sitten tulivat lapset,\nja vanhemmat olivat olemassa heitä varten, aivan kuin puun lehdet\nhengittävät ja imevät itseensä aurinkoa, jotta umpu, joka alkaa\nmuodostua varren päässä, voisi puhjeta esiin ensi keväänä. Mutta\nsilloinhan oli aivan sietämätöntä, että juuri tuon asian useimmat\nihmiset hoitavat niin, että elämästä tulee fiasko ja onnettomuus.\nNiin, Jens ja Borghild Braatø olivat siis onnistuneet rakkaudessaan,\nja anoppihan vakuuttikin sitä paitsi, että \"rakkaus naisen ja miehen\nvälillä\" oli koko elämän päämäärä ja tarkoitus ja taivaan autuuden\nesimaku -- mutta herranen aika, pitikö kaikkien muiden tehdä kunniaa\nheille, niinkuin Borghild Braatø tuntui edellyttävän, sen takia että\nhe olivat onnistuneet rakkaudessa. Eivätkä heidän lapsensa ainakaan\nonnistuneet -- eivät tulleet itse onnellisiksi eivätkä tehneet ketään\nonnelliseksi, joka uskoi itsensä heille.\n\nAslaug -- hänen suhteensa sentään oli kaikkein hulluinta. Ida Elisabet\noli ollut sinä suvena, jolloin Aslaug kuoli, ihan kipeä aina kun hän\nlähti Aslaugin luota, ja tunsi itsensä sairaaksi jo ihan etukäteen,\ntietäessään että hänen piti mennä Aslaugin luo parantolaan. Tietenkin\noli pelissä ollut mukana myös hiukan henkilökohtaista pettymystä tai\nkatkeruutta: eihän Ida Elisabetin omakaan asema ollut niin erikoisen\nhauska, ja kun Aslaug kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen ja vaatimalla\nvaati häntä tulemaan, oli Ida Elisabet kai kuvitellut, että toinen\nainakin tahtoisi auttaa häntä hyvillä neuvoilla, kunnes hän pääsisi\nalkuun. Mutta hänhän huomasi pian, että Aslaug oli tahtonut saada\nhänet luokseen vain siksi, että hänellä täytyi olla joku, jolle saisi\nkertoa -- kertoa -- kertoa -- ihan loputtomiin. Mutta ihmisraukka,\nmaata noin kuin Aslaug --. Kaikessa siinä ei ollut sanaakaan totta,\nmitä hän oli kertonut Gunnar Vathnesta -- että tämä oli ollut väsynyt\nhäneen ja rakastunut toiseen -- niin hän ainakin nyt väitti. Aslaug\nitse oli tullut epätoivoiseksi tai hysteeriseksi tai miksi sitä oli\nsanottava, kun suhde Gunnarin ja hänen välillään ei näyttänyt vievän\nmihinkään, ja kun sitten Tømmeraas oli rakastunut häneen, päätti hän\naivan päistikkaa, että nyt hänen oli mentävä naimisiin ja päästävä\njärjestyneisiin oloihin ja hyville päiville hänenkin kerran. Ei niin,\nettei Ida Elisabet olisi ymmärtänyt, että kuka tahansa saattoi tulla\nihan hulluksi, kun asiat olivat kuten Aslaugin ja Gunnarin -- mutta\nmennä ja ottaa Tømmeraas! Ei vain sillä hyvä, etteivät he sopineet\ntoisilleen, eikä silläkään, että Aslaug oli valehdellut suut silmät\ntäyteen entisyydestään ja tulevaisuudestaan pianotaiteilijana sekä\nettei sulhanen ennen häitä ollut saanut tietää juuri mitään Aslaugin\nja Gunnarin väleistä. Mutta kaiken, mitä Aslaug oli ja sanoi ja teki,\nselitti mies ihan hullusti -- niinkuin helposti saattoi ymmärtää -- ja\nkaikkeen hän suhtautui niin, ettei Aslaugilla enää ollut hetkenkään\nrauhaa. Ainakin Aslaugin omien puheitten mukaan, ja jotakin totta\nsiinä varmasti oli. Ja sitten Aslaug makasi ja pelkäsi kuolemaa, ja\npelkäsi myös terveeksi tulemista, sillä hän ei jaksanut matkustaa\ntakaisin miehen luo eikä hän jaksanut ajatella avioeroakaan eikä\nsitä, että hänen taas oli koetettava tulla yksin toimeen. Täytyihän\njokaisen käsittää, että oli onni, jos Aslaug saisi kuolla. Mutta Ida\nElisabet ei voinut mitään sille, että hän toisinaan kysyi itseltään:\nentäs jos on jotakin muuta tämän jälkeen? Tavallaan oli Aslaugin omaa\nsyytä, että kaikki oli mennyt niin vinoon hänen kohdaltaan. Kun hänellä\nei ollut edes halua ymmärtää asioiden todellista laatua, keksi hän\nkaikentapaisia runollisia kuvitelmia ja uskoi niihin. Mutta jos ihmisen\nkuolemansa jälkeen olisikin pakko myöntää, että hän todellisuudessa\non tietänyt ja ymmärtänyt paljon, mutta ei ole tahtonut myöntää\nymmärtäneensä, eläessään maan päällä -- niin, se olisi kai eräänlaista\nkiirastulta. Ehkäpä helvettikin -- jos ihminen ehdoin tahdoin oli\nvalinnut kuvitelmissaan elämisen, sen vuoksi ettei mistään hinnasta\ntahtonut sallia totuuden olla olemassa.\n\nIhmisethän elivät niin umpimähkään -- he koettivat olla näkemättä\ntosiasioita, joita oli tuskallista tunnustaa, ja uskoivat mielellään\nettä kaikki sellainen, jota voi kuvitella, saattoi hyvinkin olla\ntodellisuudessa olemassa. Eihän esimerkiksi uskontokaan ollut mitään\nsen enempää, ei ainakaan sentapaisille kuin hänen appivanhempansa\nolivat, eikä hän ollut tuntenut toisia, jotka oikeastaan olivat\nuskonnollisia. Varsinkin anoppi oli koettanut paljon vaikuttaa häneen\ntässä suhteessa. Mutta Ida Elisabetin ei ollut onnistunut päästä sen\npitemmälle kuin että Borghild Braatøn jumala asui Borghild Braatøn\nsydämessä ja itse asiassa oli samaa mieltä kaikessa Borghild Braatøn\nkanssa, puhui hänelle omantunnon välityksellä ja kannatti häntä aina,\nkun hänen oli tehtävä päätöksensä. -- Mutta tietysti saattoi olla\nhyvinkin mahdollista, että Jumala silti oli olemassa. -- Ehkäpä saattoi\nolla niinkin, että Jumala koetti saada sananvuoroa ihmisten sydämessä\ntai omassatunnossa, mutta ihminen tunkeutui aina väliin ja keskeytti ja\nsanoi jotakin sentapaista kuin niin aivan, siis juuri niinkuin minäkin\ntarkoitin -- aivan kuin ne, jotka väitellessään ovat eri mieltä.\n\nHerranen aika, olihan hän itsekin ollut samanlainen -- koettanut uskoa\njohonkin, jonka hän lopultakin tiesi vain olevan pelkän kuvitelman\n-- muutenhan ei hän loppujen lopuksi olisi koskaan voinut mennä\nnaimisiin Fritiofin kanssa. Vasta kun hän oikein oli oivaltanut, ettei\nhänen lapsillaan ollut ketään muuta, joka todella olisi ponnistellut\nheidän puolestaan, oli hän alkanut huomata, että oli totuttava pois\nepämääräisestä häilymisestä ikävissä tunnelmissa. Hänestä oli tuntunut,\nettä hänen oli otettava sarvista kiinni mitä elikkoa tahansa, jos se\nuhkasi puskea hänen lapsiaan.\n\nNythän hän oli päässyt jo niin pitkälle, ettei enää ollut kysymys\nsiitä jaksoiko jotenkuten kestää päivästä päivään, millaisena uusi\nsitten tulikin, ja taistella sen loppuun, kunnes saattoi heittäytyä\nsuin päin vuoteeseen ja hukuttaa kaikki jonkin tunnin uneen. Nyt\nhänellä oli uskallusta ja varaa katsoa eteenpäin, seuraavaan viikkoon,\nseuraavaan kuukauteen, kunnes pojat kasvaisivat, Hän uskalsi määrätä,\nmitä heillä olisi sunnuntaipäivälliseksi ensi viikolla, hän uskalsi\npäättää, että Carl saisi tulla toimeen vanhalla tuulikangasjakullaan\nkesällä, sillä hän oli koko lailla varma, että voisi hankkia pojalle\nuuden, kunnollisen talvitakin syksyllä, hän uskalsi ajatella sitäkin,\nettä pojat vastedes tarvitsisivat yhä enemmän, kuta suuremmiksi he\nkasvaisivat. Ja hän oli uskaltanut perustaa pienen puutarhan ja kulki\nnyt ja suunnitteli, mitä siinä ensi vuonna oli tehtävä. -- Ja nyt hän\nhuomasi aika ajoin kysyvänsä -- hänen teki sentään mieli tietää, mikä\nkaiken tarkoitus oikein oli. Sen, että elämme.\n\nTietysti hän oli tavannut niitä, jotka sanoivat, että kun ihmisellä on\ntyötä, joka täyttää hänen aikansa, on siinä elämäntarkoitusta kyllin ja\nettä vain silloin, kun ihminen on liian hyvillä päivillä ja kun hänellä\non varaa vetelehtiä, hän välttämättä tahtoo löytää jonkin korkeamman\ntarkoitusperän. Tohtori Sommervold taas oli ollut sitä mieltä, että\nkun ihmiset elivät liian vaikeissa oloissa tai kun elämä oli ainaista\nponnistelua puutteen ja kärsimyksen kynsissä ja taistelu itse niin\nankaraa, että heidän lakkaamatta oli uskallettava oma vaivainen\nelämänsä voittaakseen sen -- niin, silloin ihmiset pakenivat uskonnon\nturviin löytääkseen kaikesta tästä jonkin tarkoituksen. Ja todellakin,\npaha periköön, hänestä oli kuin molempien mielipiteitten kannattajat\nolisivat osittain oikeassa. Ehkäpä toiset ovat luodut niin, että he\nenimmäkseen kysyvät taistelun kestäessä, saadakseen lohdutusta, ja\ntoiset taas, jotka ovat kiihkeimmät luonteeltaan, unohtavat kysyä\nollessaan keskellä taistelua, mutta kun he vähänkin saavat aikaa\npuuskuttaa, he alkavat heti tiedustella minkä tähden --.\n\nOikeastaan oli työ täyttänyt hänen elämänsä yllin kyllin kaikkina näinä\nvuosina, niin että hänen oli mahdotonta ajatella muuta kuin päivästä\npäivään, millä keinoin vene jaksaisi kantaa hänet ja kaikki ne, jotka\njoko hänen suostumuksellaan tai ilman olivat kiivenneet samaan purteen\n-- ja tekivät parhaansa saattaakseen hänet elämään ainaisessa tuskassa\nja ahdistuksessa: koska tahansa voi kuka tahansa heistä tehdä jotakin,\njosta kuperkeikka milloin hyvänsä seuraisi.\n\nJoskus hän todellakin oli ollut melkein tuntemaisillaan eräänlaisia\nomantunnon vaivoja, sen vuoksi että hän silloin pakeni ja pelasti\nitsensä ja lapsensa -- esimerkiksi aina silloin kun tohtori Sommervold\noli kirjoittanut ja kertonut mitä Vettehaugeniin kuului. Että\nPikku-Merete oli kuollut ja että Else oli joutunut naimisiin ja eronnut\nja ollut kotona jättääkseen lapsensa vanhusten elätettäväksi ja että\nFritiof enimmäkseen ajelehti ilman mitään vakinaista työtä. Pohjimmalti\nhänestä kyllä tuntui, ettei hän olisi saattanut menetellä toisin kuin\noli menetellyt -- mutta hän ei ollut varma, olisiko hän jaksanut\nponnistella itsensä vapaaksi, ellei Fritiofin viimeinen tekonen olisi\ntullut ilmi juuri samoihin aikoihin, jolloin hän oli huomannut olevansa\ntaas raskaana Fritiofille, ja että Fritiof oli vieläkin kehnompi\nmiehekseen kuin hän aina oli tietänyt.\n\nMutta Fritiof ja koko Vettehaugenin väki -- hehän olivat juuri\nsellaisia kuin he olivat säädetyt olemaan -- oman laatunsa mukaan, eikä\nkukaan heistä huomannut että jonkinlainen kasvatus oli tarpeen luonteen\nsuistamiseksi. Ida Elisabet oli itse asiassa tavannut montakin heidän\nlaistaan -- joita tohtori Sommervold sanoi infantiileiksi. Mutta kun\nelämä tulee niin tukalaksi kuin nyt, tällaisina aikoina, on liiankin\nhoukuttelevaa jakaa ihmiset niihin, joita kannattaa auttaa, koska he\novat itse valmiita tekemään parhaansa ja yrittävät ponnistella kykynsä\nmukaan -- ja muihin. Tohtori Sommervold jutteli usein kyllä siihen\nsuuntaan kuin hän olisi tarkoittanut, että ei kannattanut koettaa\nauttaa ja pitää pinnalla niitä, jotka eivät ole elinkelpoisia -- mutta\neipä hän itse menetellyt omien mielipiteittensä mukaisesti, jos hän\nnimittäin tarkoitti mitä puhui. Hän auttoi minkä voi kaikkia, joiden\nkanssa hän vain joutui kosketuksiin ja joiden hyväksi hän saattoi tehdä\njotakin.\n\nIda Elisabetin mielestä oli hyvä olla nyt työssä päivästä päivään.\nErittäinkin, kun oli alettava aina alusta, niin pian kuin oli saanut\njotakin käsistään. Ja Aslaug oli juuri valitellut, niin, melkeinpä\nhuutanut -- että taloustyö on yksitoikkoista: tuskin oli kaikki\nvalmista ateriaa varten, kun se jo oli syöty loppuun, ja niin oli\nennen pitkää ajateltava uutta ateriaa, ja juuri kun astiat oli pesty\nja vastapestyinä pantu paikalleen, oli selvää että ne otettaisiin\nuudelleen esiin parin tunnin kuluttua jälleen liattaviksi, ja huoneet\nja vuoteet oli siistittävä joka ikinen aamu vain jotta ihmiset\nvoisivat panna maata joka ikinen ilta. Tietysti puheessa oli perääkin,\nkieltämättä. Ihmiset tarvitsevat vaatteita, ja sitten ne kuluvat\nloppuun, ja ihmiset tarvitsevat uusia vaatteita -- no niin, onneksi\nhänelle! Mutta Ida Elisabetista tuntui, että ihmiset voisivat myös\najatella siten, että juuri hyvät, iloiset silmänräpäykset, kun kaikki\noli valmista -- aina palautuivat. Kun hän oli saanut aamusiivouksen\nsuoritetuksi ja huoneet olivat kauniit ja hyvässä kunnossa, kun\nesimerkiksi tuli uunissa paloi oikein hyvin, mutta ikkuna oli\nsiitä huolimatta vielä auki, niin että hän oikein tunsi raikkaan\nilmavirran puhaltavan läpi huoneen -- tai kun pöytä seisoi keittiössä\nlauantai-illoin valmiiksi katettuna ja siinä oli jotakin pientä\nerikoisherkkua ja hän saattoi mennä kutsumaan poikia. Hänestä oli aina\nollut niin hauskaa, kun jokin työ oli tullut valmiiksi -- joko sitten\noli käärittävä silkkipaperiin jokin puku, kotiinlähetettäväksi, taikka\nkiillotettu kenkäpari pantava paikalleen, ja sai pestä kätensä.\n\nMutta juuri nyt, kun ankara jokapäiväinen jännitys oli hiukan\nhellittänyt, niin ettei aina ollut pakko kysyä, mistä minä voin saada\nrahaa jokapäiväiseen ruokaan ja uunin lämmitykseen ja kenkävoiteeseen\n-- nyt hän ei voinut olla ajattelematta, eikö elämä, joka vaati\nlakkaamatta niin tavattoman paljon työtä vain jatkuakseen, ollut\nmitään omassa itsessään. Sillä tämä loputon jokapäiväinen työ, jota\nei missään kohdin voida laiminlyödä jonkin menemättä hullusti --\nsehän oli kuin aina ja ikuisesti olisi punonut koria. Mutta mitä oli\nkoriin pantava? Taikka se muistutti keramiikkatyötä, jota hän oli\nalkanut opetella silloin, kun oli ollut kysymys hänen antautumisestaan\ntaideteollisuusalalle -- millä oli savikupit ja ruukut täytettävä?\n\nJuuri Aslaugin kuolema oli tavallaan tehonnut häneen syvemmälti kuin\nmikään aikaisempi kuolemantapaus. Sillä hän oli ihaillut Aslaugia niin\nsuunnattomasti heidän molempien ollessa nuoria, hän oli totisesti\nodottanut kerrankin saavansa nähdä onnellisen ihmisen, sillä Aslaugin\nmielestä elämä sinänsä oli kyllin, itsessään, elämä oli rikasta,\neläminen oli ihanaa sinänsä! Taivas tiesi millä keinoin hän oikein\noli haaskannut elämänsä niin perin pohjin. Oli melkein kuin Aslaugin\nepäonnistuminen olisi saanut Ida Elisabetin katsomaan uusin, enemmän\nosaaottavin silmin kaikkea, joka maailmassa epäonnistui -- mutta ehkäpä\nse johtui yhtä paljon siitä, että hän itse oli päässyt erilleen niistä\nonnettomista, joiden parveen hän oli sattunut eksymään, ja oli saanut\npelastetuksi omat lapsensa kutakuinkin varmaan turvapaikkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkkuna saisi jäädä auki. Ida Elisabet kiinnitti verhot yhteen\nnuppineulalla, nousi ja sytytti lampun.\n\nOlipa hänen hameensa siivossa -- ja se oli miltei ihka uusi! Mutta\nsamalla hän aivan kuin värähti riemusta muistaessaan kulkuaan\nsuviyössä. Hän riisui yltään märät vaatteet. Kimono yllään, paljaat\njalat tohveleissa hän kulki ja askarteli huoneessa -- venytteli ja\nveti hametta parhaansa mukaan, ennen kuin asetti sen kannatinpuulle,\nhuuhteli silkkisukat ja tunki kengät täyteen paperia. Mutta hänessä\naivan kuin aaltoili äskeinen elämänriemu ja kaipuu johonkin, jonka\nse ikään kuin oli synnyttänyt -- samalla kun hän kulki ja hoiteli\nhuolellisesti ja tottuneesti vaatteitaan, niinkuin taloudellinen ja\njärkevä perheenemäntä ainakin.\n\nJa sitten nuo kirjeet pojille. Olan piti saada ne mukaansa huomenna.\nIda Elisabetin kirjoitusneuvot olivat koetteluhuoneessa -- mutta\nsinne tullessaan hän jäi seisomaan ikkunan eteen. Yö oli käynyt jo\nvalkeammaksi -- auto, joka suhahti ohitse tiellä, vaikutti niin\nmerkillisesti yöllisen paheelliselta harmahtavassa aamusarastuksessa.\n\nYhtäkkiä hän sai päähänpiston, meni takaisin poikien huoneeseen ja\nlöysi Carlin piirustusvehkeet lipaston ylimmästä laatikosta. Siitä oli\njo kauan, kun hän viimeksi oli piirustanut lapsilleen -- hänellä oli\nnykyään niin vähän aikaa sentapaiseen, eikä Carl enää vaatinutkaan\nsitä, hän oli niin innostunut piirtämään itse. Mutta tänä iltana hän\ntahtoi piirtää kirjeen molemmille pojille.\n\nHän sai käteensä piirustusvihon, jossa oli kaksi käyttämätöntä\nlehteä, veti pari viivaa ruskealla kynällä ja sitten vihreitä ja\nharmaanvihreitä kaariviivoja. Tuossa oli lammikko, ja sitten siinä\npiti olla puro, joka lähti siitä, ja ruohoa ympärillä ja pari suurta\nkiveä. Hän huomasi että värilaatikko oli otettava esiin, ja toi vettä\nteevadissa. Nyt kuva alkoi näyttää elävältä -- hän vaihtoi taas\nsiveltimen värikyniin. Kas noin -- lammikko, josta puro juoksi, oli\nmäen alla, sen Carl kyllä näkisi. Parasta ettei piirtänyt sitä sen\ntarkemmin, kuva voisi tulla raskaaksi ja kuolleeksi. Mutta hivenen\nverran sinistä hän voisi panna mäentöyrämän ylle -- se teki hyvää;\nsiinä oli valoisa suvitaivas ja hienot valkeat haituvat, joita tuuli\noli sirotellut yli koko laen --.\n\nIda Elisabet jäi istumaan ja katseli pientä kuvaansa. Mutta sehän oli\n-- siinä oli jotakin samaa, mitä hän oli tullut ajatelleeksi äsken\nalhaalla vainiolla. Vain että tämä oli kuin aamua -- hän oli ajatellut\nsitä näkynä myöhäisessä iltavalaistuksessa. Mutta hän ei ollut kyllin\ntaitava uskaltaakseen koettaa maalata sitä niin.\n\nKuvan taakse hän kirjoitti pari sanaa Carlille. Mutta Tryggvenkin piti\nsaada omansa. Hän tahtoi aina, että Ida Elisabet piirustaisi sellaisia\nkuvia, joille sai nauraa -- muuten hän ei niistä välittänyt.\n\nIda Elisabet otti uuden lehden ja pani pienen sinivihreän läiskän ihan\nkeskelle. Se tarkoitti baskilaislakkia, jonka eräs matkustajatar oli\njättänyt Vikeriin, ja niin oli Ola, renkipoika, omistanut sen itselleen\n-- hän näytti siinä niin hirveän hullunkuriselta, siitä olivat Tryggve\nja äiti yhtä mieltä. Hän voisi panna Olan kulkemaan heinäkuorman\nvieressä; ruskeanvihreää heinää ja vihreää maata vasten erottui\nsinivihreä lakki yhtä kirpeästi kuin todellisuudessakin. Kuormaa vetävä\nhevonen ei saisi olla liian tumma, jotta Ida Elisabet osaisi piirtää\nsen liikkuvana, kun se oli kuvattava suoraan edestäpäin. Kas noin --\nsehän saattoi olla vaikka Borka, josta Tryggvellä aina riitti puhetta.\nItse asiassahan se oli nyt tunturilla, mutta vähätpä siitä. Kuvasta\ntuli oikein veikeä -- kunhan se vain Tryggvestäkin olisi hauska.\n\nJa sitten hän jäi istumaan kädet helmassa. Tämä huone oli niin\nviihtyisä -- joka kerta kun hänellä oli hetkinenkään aikaa istua\nrauhassa siinä, tunsi hän kuin uutta iloa sen johdosta, että oli\nvihdoinkin saanut itselleen kauniin huoneen. Hän oli ommellut\nriepumattoja yhteen, suuremmaksi matoksi, joka peitti koko lattian,\nJa verhonnut seinän leposohvan kohdalta riepumatolla, ja itse sohvaa\npeitti päivisin hauska tilkkupeite, jonka Marte Bø oli antanut hänelle.\nSuuri, hiukoin pyöristyvä kulmakaappi ja lipasto olivat niin kauniin\nväriset, punaisen ruskeat, kulmat hiukan kellerviksi kuluneet -- hän\noli saanut ostaa ne melkoisen halvalla eräästä huutokaupasta, josta\nhän niin ikään oli hankkinut pari tummunutta öljypainosta tummissa\nkullatuissa puitteissa. Kuvat olivat ihan samaa maata kuin ne, joita\nhän oli nähnyt lapsuudessaan, vanhojen ihmisten luona vanhoissa\nkodeissa -- silloin oli hänen tapanaan ollut istua ja ajatella\nkaikkia tuollaisia paikkoja ulkona maailmassa, missä oli vesimyllyjä\nja olkikattoisia majoja ja vuorenhuipuilla sijaitsevia linnoja ja\nsulkahattuisia metsästäjiä, suurten tammipuiden siimeksessä -- sinne\nhän kerran matkustaisi, kun olisi kasvanut suureksi. Ida Elisabet\nnaurahti katsellessaan kuviaan ja muistellessaan noita aikoja: toinen\nkuva esitti vihreäpukuista metsästäjää seisomassa koirineen kaatuneen\nuroshirven luona, toinen korkeiden alppien ympäröimää järveä, jonka\nrannalla oli valkoinen kirkko, tornin huippu sipulinmuotoinen. Mutta ne\neivät sentään näyttäneet niin erikoisen hirveiltä seinällä --.\n\nEi, nyt hänen piti lopultakin laittaa vuode valmiiksi. Kissamirri\nnukkui toisessa nurkassa, osa ruumista sohvatyynyllä. Pieni kuono oli\nhieno, valkoinen ja vaaleanpunainen. Nukkuva lapsi -- pienokainen\nei osaa näyttää puoleksikaan niin viattomalta ja rauhalliselta kuin\nnukkuva kotikissa. \"Suo anteeksi, Mirri-kulta\" -- hän hyväili hiukan\nunenpöpperöistä eläintä, siirtäessään sen keinutuoliin. Sitten hän\nalkoi valmistaa sijaa.\n\nSekin saattoi täyttää hänet ylenpalttisella, miltei hurjalla riemulla\n-- aina kun hän täydellä todella tunsi mitä se oikein merkitsi. Hän\nsaattoi paneutua pitkälleen, aivan yksinään ja turvallisena, viileiden\nvalkoisten lakanain väliin, ja painaa poskensa syvälle valkoiseen,\nkylmään päänalukseen -- eikä hänen tarvinnut pelätä että kukaan tulisi.\n\nUlkona oli jo valoisa päivä hänen sammuttaessaan lampun ja hiipiessään\npeiton alle. -- Hän oli kyllä huomannut neiti Presttangenista --\nhammaslääkäri oli nähtävästi ihmeissään siitä, että hänellä oli niin\nsievää \"yksityispuolella\". Ida Elisabetia hymyilytti hiukan, kun hän\nsen muisti.\n\n\n\n\n3.\n\n\nEräänä syyskuun päivänä Carl tulla törmäsi hänen luokseen ompelusaliin:\n\n\"Äiti -- katsos mitä olen saanut!\"\n\nPojan kasvot paistoivat kilpaa kuperien silmälasien kanssa. Hän kohotti\nkäsivartensa ja näytti rannekelloa.\n\n\"Olen saanut sen neiti Presttangenilta, äiti, sen vuoksi että hän ajoi\nylitseni -- eikö hän olekin kiltti! Hän tuli minua vastaan palatessani\nkoulusta ja tiedätkö mitä hän sanoi! Jos sinä vain annat luvan,\nlahjoittaa hän minulle koiran -- voi, tietäisitpä, mitenkä suloisia ne\novat! Me olimme Evensenillä niitä katsomassa -- saan ottaa niistä ihan\nminkä vain tahdon. Se, jonka otan, on aivan musta ja rinta on valkoinen\nja sitten se valkoinen jatkuu kehänä ympäri koko kaulan ja hännänpääkin\non valkoinen!\"\n\n\"Olipa hän toden totta kiltti. Toivoakseni sinä kiitit kauniisti.\" Ida\nElisabet katsahti poikaan -- raukka, hänhän ihan säteili. Ja neiti\nPresttangen oli ollut kovin kiltti.\n\nCarl tuskin malttoi syödä, kun he istuivat keittiössä ja illastivat\nhiukan myöhemmin. Hän jutteli lakkaamatta. Neiti oli sanonut ettei\nhänen kannattanut ajatellakaan pitää kyyhkysiä täällä, olisi aina niin\nsuuri suru, kun haukka veisi jonkun niistä, neiti muisti sen omasta\nlapsuudestaan -- niin, hän Carl oli siis sanonut haluavansa kyyhkysiä,\nmutta silloin oli neiti sanonut että koira olisi hänelle paljon\nhauskempi. Niin, eikä ollutkaan totta että siniset Libellulat lammen\nrannalla, Brun kohdalla, lennähtivät ihmisten kasvoille ja koettivat\npistää silmät päästä -- eivät ne ole ollenkaan vaarallisia, sanoi Kari,\nhän sanoi --.\n\n\"Jos minunkin ylitseni olisi ajettu, olisin minäkin saanut jotakin\",\nlohdutti Tryggve itseään. Ilmeisesti hän tunsi olevansa alakynnessä\nveljen rinnalla.\n\nNeiti Presttangen oli todellakin ollut kovin kiltti -- mutta Ida\nElisabet oli hieman yllättynyt: kuulosti ihan kuin neiti osaisi\nkäsitellä lapsia. Carl ei yleensä hevillä suostunut vieraisiin. Mutta\nkaikesta päättäen hammaslääkäri kiinnosti poikaa muutenkin eikä vain\nyksinomaan lahjojen takia. He olivat ilmeisesti puhuneet paljonkin,\nkulkiessaan yhdessä.\n\nIda Elisabet ei tavallaan yhtään olisi halunnut vastaanottaa neiti\nPresttangenin koiraa. Täkäläisissä oloissa ei penikan kasvattaminen\nollut helppoa -- ja ainakin alussa tekisi se paljonkin pahaa.\n\nMutta hän ei hennonut kieltää. Hän muisteli kaikkia koiria, joita\noli hellinyt ja rakastanut: ensimmäinen oli suuri leonbergiläinen,\njonka kanssa hän oli leikkinyt niin pienenä, että hän aivan kuin\nmuisti koiran ylettyneen häntä korkeammalle. Eräs villakoira oli ollut\nmukana jossakin isän laivassa. Sitten kuninkaallisena saattueena\nkoko pointerien ja setterien sarja, joita heillä oli ollut kotona,\nja jäniskoirat, joita pidettiin maalla, ja äidin spanieli -- kukaan\nkotona ei muuten pitänyt siitä, ei edes äiti. Ja sitten hänen omat\nkoiransa -- ihana irlantilainen terrieri, joka kuoli penikkatautiin,\nja viimeinen Sonny-setteri -- se oli osoittautunut aivan kelvottomaksi\najokoirana, pelkäsi laukauksia ja kaikkea, mutta sen sukutaulu oli niin\näärettömän hieno, ja niin oli hän saanut sen. Voi, Sonny oli suloisin\nkoira, mitä hän koskaan oli nähnyt, niin kaunis ja niin kiltti ja niin\nkauhean kiintynyt häneen. Se ei koskaan ollut voinut sietää Fritiofin\nkosketusta, niin että hän lukitsi sen huoneeseensa aina kun pistäytyi\nulkona, silloin viimeisenä kesänä kotona --.\n\nEi, olisi oikein hauskaa saada koira taloon taas. Carl tulisi niin\niloiseksi. Ja ne pienet mustat paimenkoirat, joita Evensen kasvatti,\n_olivat_ kauniita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabetilla oli kovin paljon työtä sinä syksynä ja pitkin talvea;\nhänellä oli koko ajan kaksi ompelijatarta. Lapsia hän ei juuri nähnyt\nmuuta kuin aterioilla. Tryggve oli ulkona ja piehtaroi lumessa päivät\npäästään, eikä edes Carlia ollut niin vaikeata saada ulos kuin yleensä\ntalvisaikaan: hänellähän oli tuo penikka. Sen nimi oli Burman -- neiti\nPresttangenin entisen koiran mukaan -- mutta hirveän suloinen se\njoka tapauksessa oli. Ja hullunkurista oli katsella sitä ja kissaa:\npentuparka lylleröi aina yhtä iloisesti ja luottavaisena Mirrin luo\nja tahtoi leikkiä, kun kissa tuli sisään -- ja pieni valkoinen eläin\noli aina yhtä luoksepääsemättömän arvokas ja poistyöntävä ja kouraisi\ntassullaan, milloin Burman kävi liian lähenteleväksi. Ja Carl oli niin\nollakseen ja hoiti huolellisesti noita kahta kotieläintä, jotka olivat\nhänen. Tryggve-rukan täytyi välttämättä saada jotakin kesäksi -- ehkäpä\nkaniineja -- hänhän oli suorastaan niinkuin minäkin Teppo Tyhjänen.\nHeille tulisi pian kokonainen eläintarha.\n\nIda Elisabetin mieleen oli jäänyt jonkinlainen tunne, jota hän ei\nkoettanutkaan eritellä: se kesäpäivä, jolloin Carl oli pelastunut\nvahingoittumattomana yliajosta, oli muodostunut aivan kuin raja-aidaksi\nhänen elämässään. Hän rohkeni iloita uudella, rauhallisella, valoisalla\nja kevyellä tavalla. Hänen entinen tunteensa, jonka mukaan elämä\noikeastaan oli jotakin hyvää, jota paha lakkaamatta vainosi ja ahdisti\nja jonka kimppuun se hyökkäsi, oli äkkiä muuttunut. Onni ei ollut vain\ntakaa-ajettu henkipatto, joka hiipien pujahtaa ihmisten luo ja jota\non pidettävä visusti piilossa se hetkinen, minkä se uskaltaa majailla\njonkun luona ja hengähtää, ennen kuin takaa-ajajat uudelleen ovat sen\njäljillä.\n\nEnnen oli ollut niin, kuin hän oikein olisi koettanut nauttia joka\nainoan pienen onnellisen hetken sulkien silmänsä ja korvansa eiliseltä\nja nykyhetkeltä ja huomiselta. Kuumeisen polttavana ja suloisena,\nmiltei niin että teki kipeää, hän oli tuntenut riemun sydämessään,\nkun hän varhaisina aamuhetkinä saattoi hiipiä ulos ja olla yksin, tai\nyksinään lapsensa kanssa, tai niinä lyhyinä silmänräpäyksinä, jolloin\npoikien nauru ja hommailu tai heidän toimekas äänetön askartelunsa\naivan kuin riuhtaisi hänet irti tavallisista arkiajatuksistaan. Silloin\nhän aivan kuin kirkastui ihmeestä: noin iloisia ovat lapset ja sen ilon\ntäytyy olla heissä itsessään.\n\nNyt hän suhtautui poikiin paljon tyynemmin. Hehän olivat terveitä,\nheillä oli hyvin hauskaa, he keksivät kaikenlaista hauskaa kaikkialla,\nhe saivat kokemuksia Ja pääsivät omin päin paljosta selville. Eikä hän\nenää pelännyt, katsellessaan tuota kaikkea, että jossakin edessäpäin\nolisi jokin paha vaanimassa ja uhkaisi pienokaisten viatonta iloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Herneenpalon\" kulmapuotiin oli perustettu kangaskauppa, mutta\nse ei juuri ottanut menestyäkseen. Omistaja oli muuan vanhahko\nneiti, naapuripitäjän suurtalollisen tytär, ja hän oli kyllä joskus\nnuoruudessaan ollut puotipalvelijana, mutta viimeiset viisitoista\nvuotta hän oli ollut vain kotona ja hoitanut veljensä taloutta, kunnes\nveli meni naimisiin. Mutta hänellä oli kai liian vähän pääomaa ja\nkokemusta perustaessaan tämän liikkeen -- ihmiset sanoivat, että hän\nkatui jo ja olisi mielellään tahtonut päästä siitä.\n\nIda Elisabet kulki ja kuin leikitteli ajatuksella -- keksi että hän\naivan yksinkertaisesti _halusi_ taas aloittaa liikkeen. Kulkiessaan\nkaupan ohi hän ei saattanut olla ajattelematta, miten hän esimerkiksi\njärjestäisi ikkunanäyttelyn. Neiti Torstadin ikkunat eivät totisesti\nvoineet houkutella ketään sisälle ostamaan, elleivät he suorastaan\nlähteneet matkaan ihan sitä varten. Eikä hänellä juuri koskaan ollut\nsitä tavaraa, jota kysyttiin, ja jos hän suositteli jotakin muuta\npyydetyn sijasta, oli se useimmiten ihan päin seiniä. Aseman lähellä\nolisi ehdottomasti tilaa taitavasti hoidetulle kangaskaupalle.\nSen omistajalla pitäisi vain olla hiukan älyä ja makua tavaroiden\nhankinnassa. Täkäläiset ihmiset olivat suurellisempia; he saattoivat\nesimerkiksi tulla hänen luokseen neulottamaan leninkiä kankaasta, jonka\nolivat ostaneet kaupunginmatkallaan vain siksi, että olivat nähneet sen\nikkunassa ja mieltyneet siihen, vaikkakaan he suorastaan eivät sitä\ntarvinneet. Ja jos hän yhdistäisi kaupan ja neulomon --.\n\nPääsiäiseksi hänet ja pojat oli kutsuttu Marte Bø'n luo, ja siellä hän\nja Marte pohtivat yhdessä tätä suunnitelmaa. Ei ihan siinä mielessä,\nettä hän olisi uskonut sen johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen.\nMutta oli hauskaa istua ja kertoilla, millä tavoin hän järjestäisi\nkaiken, niin, oli aina hauskaa istua ja esittää suunnitelmia Martelle,\nolivatpa ne sitten mitä laatua hyvänsä. Marte suostui kaikkeen ja oli\naina niin varma siitä, että kaikki kävisi ihan mainiosti niin --.\n\nEttei hän aivan kadottanut rohkeuttaan ensimmäisenä syksynään\ntäällä laaksossa, se oli pääasiallisesti Marte Bø'n ansiota. Ida\nElisabet oli lähtenyt matkaan ihan suin päin, kun olot Bergenissä\nkävivät liian mahdottomiksi. Torvald oli kylläkin ollut äärettömän\nrakastettava -- vieläpä kutsunut hänet asumaan luokseen, ja hän sai\ntietää että Torvaldin toinenkin vaimo, eli siis kolmas, Connie mukaan\nluettuna, oli matkustanut tiehensä, tosin täydessä sovussa. Torvald\nkoetti hankkia hänelle tointa, ja hän tahtoi saattaa Ida Elisabetin\nkosketuksiin toisten ihmisten kanssa. Mutta Ida Elisabet ei voinut\nsietää hänen tuttaviaan. Ehkäpä hän itse oli jäykkä ja ollakseen, tai\nhän suhtautui kaikkeen liian juhlallisesti -- tai oli syynä yksinomaan\nse, ettei hän koskaan ollut voinut sietää ihmisiä, jotka tunkivat\nliian lähelle. Näin oli ollut jo silloin, kun hän oli ollut koulutyttö\nja eräs opettajattarista aivan kuin oli koettanut pistää sormensa\nhänen sisimpäänsä ja koskettaa hänen paljasta olemustaan -- sellaista\nsanottiin kai lapsen luottamuksen voittamiseksi -- tai kun anoppi alkoi\nsydämelliseen tapaansa penkoa hänen yksityiselämäänsä. Torvaldin ja\nhänen ystäviensä keskinäinen sävy oli niin vastenmielisen tuttavallista\n-- ihmiset elivät kai viihtyäkseen ja pitääkseen hauskaa, mutta heidän\nhauskuutensa oli enimmäkseen sitä, että he kuin liisteröityivät kiinni\ntoisiinsa, ihan mullin mallin. Olihan mahdotonta että hän voisi olla\n\"ollakseen\", siitä taudista hän kai oli parantunut jo kasvavana\ntyttönä. Hän ei tosiaankaan koskaan tullut ajatelleeksikaan, että\nvaatteita käytettiin siksi, että ihmiset häpesivät, kun heidät oli\nluotu niin ja niin; hän oli ajatellut, että ihmisellä on vaatteet\nsamoin kuin hänellä on koti -- ennen kaikkea, jotta voisi kieltäytyä\nvastaanottamasta sellaisia, joita ei tahdo lähelleen.\n\nMutta väliin hänestä oli suorastaan tuntunut, että siinä piirissä,\njohon Torvald kuului, ihmiset aivan kuin avasivat kaikki nappinsa,\nsekä vaatteittensa että mielensä, olivat lähenteleviä ja lörpöttelivät\nlakkaamatta, peläten jäädä yksikseen -- aivan samoin kuin lapsen tulee\nikävä tai niin kuin hän kuvittelee kaikkea hirveää, kun täytyy jäädä\nhetkeksi yksin huoneeseen.\n\nEnsin hän ei ollut kertonut Torvaldille, että hän taas saisi lapsen.\nMutta siitähän johtui, että hän vieläkin selvemmin tunsi joutuneensa\nväärään lokeroon heidän joukossaan. Kerran lanko oli leikillään\nkysynyt, oliko Ida Elisabet pahastunut hänen oloonsa ja menoonsa\nuskonnollisista syistä, sillä Ida Elisabet oli pahastunut, hän huomasi\nsen kyllä. Siihen Ida Elisabet oli vain vastannut, että hän kai\npäinvastoin oli juuri niin pakanallinen kuin yleensä oli mahdollista.\nKaukana siitä, nauroi Torvald, sinä olet niin moraalinen kuin suinkin\non mahdollista olla. Silloin Ida Elisabet oli muistanut kaikkea, mitä\nhän aikoinaan oli lukenut neekereistä ja villeistä ja sentapaisista --\nkelpo Torvaldille olisi voinut tehdä hyvää, jos hänet olisi asetettu\nkeskelle todellisten villien heimokuntaa ja hänen olisi ollut joko\npakollisesti noudatettava heidän moraaliansa tai kärsittävä niitä\npakanallisia rangaistuksia, joihin villit turvautuivat, milloin joku\nyrittääkin rikkoa heidän moraalikäsityksiään vastaan.\n\nMutta hänenhän täytyi kuitenkin lopulta sanoa Torvaldille, miksi\nhän ei tahtonut jäädä länsirannalle, Muun ohessa hän pelkäsi, että\navioerojuttu saattaisi mutkistua, mikäli Fritiof tai Fritiofin\nvanhemmat saisivat tietää uudesta tulokkaasta. Ja silloin Torvald\ntietysti tahtoi pakottaa hänet tunnustamaan: siis Ida Elisabetilla\nitsellään oli tiedossa joku toinen, eikä Torvald tietenkään soimaisi\nsiitä, mutta kun kerran hän oli Ida Elisabetin asianajaja, oli kälyn\nkerrottava asiat sellaisenaan. Torvald tarkoitti kyllä hyvää, mutta\nvastenmielistä se oli.\n\nJa niin hän siis lähti matkalle, Aslaugin vaatimuksesta. Hänen täytyi\nloppumattomiin istua kuolemansairaan ihmisen vieressä, joka ei koskaan\nsaanut kylläksensä, kääntäessään sisintään nurin. Rahat, jotka hän oli\nsaanut liikkeestään ja joiden varassa hän oli aikonut aloittaa jotakin\nmuuta, hupenivat hirvittävää vauhtia. Eikä hän jaksanut kieltääkään,\nkun Aslaug makasi noin ja oli suunniltaan pelosta, että mies saisi\njotakin vihiä kaikista laskuista, jotka olivat ihan hukuttaa hänet.\nMies kustansi hänen kalliin parantolassa oleskelunsa, eikä yleensäkään\nvoitu väittää, että hän olisi ollut niukkakätinen vaimoaan kohtaan,\nmutta hän vaati ehdotonta järjestystä raha-asioissa.\n\nJa keskellä kaikkea tätä Ida Elisabet sitten ymmärsi, että hänen\ntäytyi puhua lääkärin tai kätilön kanssa. Hän valitsi jälkimmäisen,\nse oli halvempaa -- ja tavallaan vähemmän vakavaa. Sillä jos hänen\nlaitansa olisi ollut oikein todenperään huolestuttava -- ei, hän ei\nuskaltanut edes ajatella sitä, mitenkä Kalle-pojun silloin kävisi --.\nMutta hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan elämässään ollut\nniin surkea ja toivoton, kuin paahtavan helteisenä elokuun päivänä,\nlaahautuessaan mäkiä ylös Bøtuniin. Vihdoinkin hän sitten pääsi\nkukkulalle ja näki koko laakson allaan, pohjoisessa ja etelässä, näki\nkimmeltävän virran laakson pohjalla ja päivänsavun, joka väreili\nsinertävien metsien ja vuorenrinteiden vihreitten asutusläikkäin yllä.\nYlempänä kohosivat autiomaat ja uudet tunturit ja vielä etäämpänä\nlumitunturit. Ensimmäistä kertaa hän nyt näki, että täällä oli kaunista\n-- ei vain sillä tavoin pikkusievää kuin alhaalla parantolan luona,\nkoivulehdossa, tai Bergissä, jossa hän silloin asui. _Täällä_ ylhäällä\noli kaunista, sillä tavoin että ihminen sisäisesti hiljenee, kun omat\nhuolet haipuvat pois ja käyvät hetkeksi epätodellisiksi.\n\nViimeinen osa tietä kulki peltojen välissä, joita säleaidat ympäröivät,\nja laidunmaitten poikki, ja Ida Elisabetin saapuessa talonveräjälle\ntuli rouva Bø häntä vastaan porraskivelle. Ida Elisabet muisti\nvieläkin, että Martella oli ollut yllään suuriruutuinen vaaleansininen\npumpulihame, valtaisan laaja hän oli jo niihin aikoihin, mutta Marten\nviivojen pyöreydessä oli jotakin sanomattoman pehmeää ja hyväätekevää.\nOli kuin Ida Elisabet olisi saanut uutta elämänuskallusta samassa\nhetkessä, kun hän tervehti vanhaa kätilöä. Marten kasvot olivat niin\nraikkaat ja hyvät jakaukselle kammatun, kauniin, mustan, mutta jo\nharmahtavan tukan alla, ja viisaat kellervänruskeat silmät olivat valoa\ntäynnä, suu aivan nuori ja vaaleanpunerva lihavissa vanhanihmisen\nkasvoissa. Viileys ja viihtyisyys ympäröi tyynnyttäen Ida Elisabetia\npienessä tuvassa, jonka seinät olivat helmenharmaat -- seinien\nvanhanaikainen paneeli oli leveätä tasaista lautaa, mistä huomasi,\nettä se oli sahattu aikoja sitten jossakin vanhassa vesisahassa.\nIkkunoissa oli suuria verenpisaroita, täpötäynnä kukkia, ja ne tekivät\nhuoneen hämäräksi. Valokuvasuurennukset seinillä esittivät vanhoja\nihmisiä, jotka näyttivät niin arvokkailta ja umpimielisiltä -- vanhoja\nmiehiä, parta puolikaaressa leuan alla ja miehiä, joiden kasvot\nolivat terävät ja sileäksiajetut, vaimoja, silkkihuivit sileillä,\njakaukselle kammatuilla hiuksilla, ja naisia, joiden tukka oli kerätty\nraskaaksi hiuskruunuksi keskelle päälakea ja joilla oli pitsiröyhelö\nja suuri kultainen rintaneula kaulassa. Vahakankaalla päällystetty\nsohvakaan ei näyttänyt ollenkaan pelottavalta, kun se seisoi niin\nluotettavien huonekalujen välissä, jotka olivat kiiltävää koivua ja\nvihreäruutuisella kotikutoisella päällystetyt.\n\nIda Elisabetista oli oikeastaan aina tuntunut kaikkein pahimmalta tässä\ntilassa se, että täytyi jättäytyä niin avuttomasti ja nöyryyttävästi\ntoisten haltuun, jotka saavat koskea ja puristaa ja komentaa. Oslon\nnaissairaalassa oli ollut vastenmielistä, eikä hän ollut voinut sietää\nBerfjordin kätilöä. Nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, hän tunsi\nettä vieraiden ihmisten kädet voivat tuntua hyviltä -- oli kuin häntä\nolisi lohduttanut ja rauhoittanut jo se, että Marte tarttui häneen. Ja\nkun rouva Bø lopuksi julisti, että kaikki oli ihan niin kuin pitikin,\nkaikki menisi kyllä oikein hyvin, uskoi Ida Elisabet häneen ilman\nmuuta. Kaikki selviäisi lopulta.\n\nKuitenkaan hän ei oikein ymmärtänyt, mitenkä hän oli voinut kertoa\nMarte Bø'lle niin paljon itsestään jo ensimmäisellä kerralla. Mutta\nhän oli kertonut vaikka mitä -- että hän oli jättänyt miehensä ja että\nhänen piti aivan yksin elättää itsensä ja lapsensa ja että hänen täytyi\nmitä pikimmin etsiä jotakin työtä itselleen ja ettei hän oikeastaan\npystynyt juuri muuhun kuin leninki- ja räätälintyöhön.\n\nMarte sanoi sittemmin, että hänkin oli mieltynyt Ida Elisabetiin ihan\nheti -- \"reipas ihminen, joka ei turhia haihatellut\". Marte ehdotti\nettä hän asettuisi aseman lähelle, hän löysi Ida Elisabetille kaksi\nhuonetta ja keittiön: ne kuuluivat siihen rumaan epäviihtyisään\nrakennukseen, joka sijaitsi alempana kuin maantie, mutta kun Marte\nkerran tuli katsomaan häntä ja vakuutti: saatpa nähdä että viihdyt\ntäällä -- niin, silloin Ida Elisabet melkein itsekin uskoi, että\nhän todellakin saattaisi siellä viihtyä. Marte auttoi, että hän sai\nostaa käytettyjä huonekaluja hyvin halvalla ja että hän sai maalatun\nnimikilven. Marte toimitti hänelle ensimmäisen asiakkaan. Niin, Herra\nJumala -- eihän hän koskaan ennen ollut neulonut kävelypukua, niin,\npaitsi ompelukoulussa, mutta ei koskaan sittemmin. Mutta hän sai sen\nonnistumaan -- oikeastaan ei hän koskaan saanut aivan yhtä virheetöntä\nleikkausta tai yhtä hienoa kuosia mihinkään pukuun sittemmin. Hän sai\nitsekin uutta luottamusta, ihmeellisesti, kun oli onnistunut niin\nloistavasti. Ja Marte Bø mainosti häntä edelleenkin.\n\nVain kolme viikkoa sen jälkeen kun Tryggve oli tullut maailmaan, ajoi\nMarte Bø itsensä piloille, matkalla erääseen avustukseen Aasgrendeniin.\nHän joutui makaamaan sairaalassa viidettä kuukautta, ja Ida Elisabet\nlähetti hänelle sinne kukkia jouluksi, ja kukkia kun Marte tuli kotiin\n-- hänhän tahtoi mielellään hiukan ilmaista kiitollisuuttaan. Mutta hän\nhämmästyi suuresti huomatessaan, kuinka tavattoman paljon arvoa vanha\nkätilö tälle kaikelle antoi.\n\nSiitä asti oli siis heidän välillään vallinnut eräänlainen ystävyys,\ntodellinen ja luottavainen, vaikka he olivatkin niin erilaiset. Sitä\npaitsi Marte Bø tunsi erikoista rakkautta Tryggveä kohtaan, tämähän oli\nviimeinen pienokainen, jonka hän oli auttanut maailmaan, ja poikahan\noli niin kaunis ja suuri ja komea. Ida Elisabet vietti aivan kuin\nloma-aikoja tullessaan tänne Bø'n ylämaille ompelemaan Martelle. Marten\nkanssa hän saattoi istua ja runoilla ja haaveilla, millaiseksi hän\ntoivoi elämänsä ja poikien elämän kerran tulevaisuudessa. Ei suorastaan\nsenkään vuoksi, että hän olisi uskonut toivomuksiensa toteutuvan, mutta\nse oli niin hauskaa. Jo sekin oli suurta, että hän nyt uskalsi puhua\nniin paljon tulevaisuudesta -- eikä hän koskaan uskaltanut puhua siitä\nniin rauhallisesti ja iloisesti kuin Marte Bø'n kirkkaiden ja hyvien\nruskeitten silmien edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sinähän voit mennä tuon Toksvoldin luo puhumaan, ihan hyvin\", sanoi\nMarte usein. \"Ei kai hän siitä mitään ota.\" Ja eräänä päivänä, suoraa\npäätä palattuaan kotiin Bø'sta, Ida Elisabet todellakin meni. Hän oli\nollut asemalla perimässä jotakin ompelutarve-lähetystä -- yhtä ja\ntoista, jota neiti Torstadilla ei ollut ja jota täytyi puhelimitse\ntilata kaupungista. Paluumatkallaan hän pistäytyi asianajajan luona.\nMutta häntä alkoi melkein kaduttaa, kun konttorineiti sanoi, että\nasianajaja ei juuri nyt voinut tulla, olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.\n-- Ida Elisabet joutui odottamaan kylläkin kauan, kuuli viereisestä\nhuoneesta vaimennettuja ääniä ja kerran Toksvoldinkin äänen -- hän\npuhui puhelimessa, hyvin selvästi ja rauhallisesti. Niin kai kaikki\npuhuvat, puhelimessa, Ida Elisabet ei vain ollut pannut sitä ennen\nmerkille. Ei -- olisi kai paras lähteä tiehensä -- mitä hänellä\noikeastaan oli sanottavaa Toksvoldille.\n\nSamassa asianajaja ilmestyi, saattaen meijerinjohtajaa ja jotakuta\ntoista ulos huoneestaan. Oli kuin olisi hyvinkin hämmästynyt\nhuomatessaan Ida Elisabetin, ja Elisabetia taas alkoi yhä enemmän\nharmittaa, että hän ollenkaan oli tullut tänne. Mutta nyt hänen siis\noli seurattava Toksvoldia sisempään konttorihuoneeseen.\n\n\"Ei, siitä en ole kuullut yhtään mitään\", vastasi Toksvold ihmeissään,\nkun Ida Elisabet kysyi, oliko totta että neiti Torstadin teki mieli\nmyydä liikkeensä. Mistä Ida Elisabet sen tiesi? Ja sitten hän naurahti:\n\"Rouva Bø, vai niin, no hän tiesi aina niin paljon --.\"\n\nNo niin, siitä ei siis ollut sen enemmän puhumista. -- Ida Elisabet\nnousi, pyydellen anteeksi.\n\n\"Mutta, hyvä rouva. -- Niin, kuten sanottu, en ole ollenkaan kuullut,\nettä neiti Torstad ajattelisi myymistä. Mutta mikäli hän alkaa puhua\nsiihen suuntaan, tahdotteko että ilmoitan teille? Taikka tehän voisitte\nitse ottaa asian puheeksi neiti Torstadin kanssa?\"\n\nIda Elisabet napitti hansikkaitaan:\n\n\"Ei -- ei, ajathan ovat nykyään niin epävarmat -- olisi ehkä\nuhkarohkeata aloittaa jotakin nyt. Mutta mikäli neiti Torstad itsestään\nantaisi tietää, että hän mielellään tahtoisi päästä liikkeestä,\nniin, tai jotakin sinnepäin, olisin kyllä hyvin kiitollinen, jos\nilmoittaisitte minulle.\"\n\n\"Mutta sanokaahan, rouva Braatø -- luuletteko että te onnistuisitte\nparemmin kuin neiti Torstad ja saisitte liikkeen pysymään jaloillaan?\"\n\n\"Minulla on ennenkin ollut oma liike, ollessani naimisissa. Viisi\nvuotta. Ja se menestyi. Vaikka siellä ei ollut läheskään niitä\nmahdollisuuksia kuin täällä. Ja minulla oli mies, joka suurimman ajan\noli työtön. Ja sitä paitsi voisin liittää sen yhteyteen neulomon --\nneiti Torstadhan ei juuri ompele muuta kuin hiukan lastenpukuja ja\nesiliinoja ja muuta pientä. -- Kuten tiedätte, minun on ajateltava\npoikiani, heidänhän täytyy saada koulutusta, kun se aika tulee --.\"\n\nToksvold suuntasi häneen kirkkaat vakavat silmänsä:\n\n\"Ja siihen teidän täytyy pystyä yksinänne --?\"\n\n\"Niin täytyy.\"\n\nToksvold pudisti päätään:\n\n\"Minusta se on paha juttu, että nykyisin on niin paljon lapsia, joilla\non vain toinen vanhemmista. Ja yhä enemmän ja enemmän alkaa käydä niin,\nettä äitien on vastattava yksinään kaikesta.\"\n\n\"Niin, sanokaapas muuta. Mutta mitä on tehtävä? Kun täytyy niin täytyy.\"\n\nToksvold pani kätensä housuntaskuihin, seisoi tuokion ja keinui\nkantapäittensä varassa. Aivan kuin hiukan ujostellen hän kysyi:\n\n\"Niin, suokaa anteeksi, eihän asia kuulu minulle -- mutta eikö ole\nniin, että miehenne elää vielä?\"\n\n\"Kyllä hän elää. Hän on kotona vanhempiensa luona.\"\n\n\"Niinkö? Niin, silloin hän tuskin voi erikoisesti auttaa lapsia.\"\n\nIda Elisabet ei voinut olla nauramatta:\n\n\"Ei! Se olisi kyllä eräs maailman ihmeitä.\"\n\n\"En todellakaan ymmärrä, mihin me oikein olemme joutumassa\", sanoi\nToksvold. \"Siitä ei ole kauan, kun minulla oli erään asia ajettavana --\nerään, joka koetti saada pientä avustusta lapsilleen niiden, isältä.\nNiin, mies ei ole koskaan kyennyt elättämään edes itseään, mutta nyt\nhän oli joutunut uusiin hyviin naimisiin naisen kanssa, jolla on sekä\nrahoja että hyvä toimi. Yksityisomaisuutta tietysti. No niin, eihän\nsaata edellyttää, että uusi vaimo olisi erikoisen valmis auttamaan\nja huoltamaan lapsia, jotka mies on saanut toisen kanssa, onhan se\nselvää. Mutta siinä on kuitenkin jotakin niin kipeästi kuohuttavaa.\n'Kätilön mies' -- siinä oli muka olevinaan jotakin naurettavaa, vieläpä\nitse Harald Bø'ssäkin, vaikka hän oli oikea miesten mies sekä kotona\nisäntänä että herastuomarina ja kaikissa luottamustehtävissä, mitä\nhänellä oli. Mutta nyt ei enää ole miehelle häpeäksi, vaikka hän ei\nkykene elättämään perhettään, vaan vaimonkin on oltava ansiotyössä --\neivätkä monet miehet edes häpeä sitäkään, vaikka vaimo kokonaan elättää\nheidätkin. Hyi hitto! On huudettu niin paljon, kuinka häpeällistä on,\nettä nainen menee naimisiin päästäkseen elatushuolista -- mutta jos hän\npitää kunnossa kotinsa ja kasvattaa muutamia lapsia kelpo ihmisiksi,\non hän kerta kaikkiaan tehnyt kyllin elatuksensa puolesta. Mutta\ntuollainen mies-elätti -- taivas tiesi mitä hyötyä hänestä on. Ei muuta\nkuin että kaikenlaiset katuperhoset voivat lohduttautua sillä, että\non olemassa leipää, joka on vieläkin kunniattomammin hankittua kuin\nheidän.\"\n\n\"No no.\" Ida Elisabet punastui. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että\nhän oli pettynyt kuullessaan, kuinka Fritiofin ja hänen naikkosensa\nvälit olivatkin menneet rikki. Mutta pettymys oli johtunut tietenkin\nvain siitä, että Ida Elisabet olisi tuntenut olonsa turvallisemmaksi,\nmikäli toinen olisi ottanut Fritiofin huollettavakseen -- ja hän olisi\ntodellakin suonut sen tuolle naiselle! Mutta eihän Ida Elisabet koskaan\nollut kunnioittanut Fritiofia senkään vertaa, että kunnioitus olisi\nvoinut enää vähentyä. -- Hän oli kai vain koettanut kuvitella itselleen\nsitä.\n\n\"Kun me kerran olemme niin typeriä, niin.\"\n\nOli kuin Toksvold olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta sitten hän ei\nsanonutkaan, ja Ida Elisabet pyysi vaivaamistaan anteeksi ja sanoi\nhyvästi.\n\n\n\n\n4.\n\n\nIda Elisabet kulki ja kasteli puutarhaansa eräänä iltana, helluntain\nedellisellä viikolla, kun asianajaja Toksvold pysähtyi aidan taakse:\n\"Saanko tulla sisäpuolelle, rouva Braatø?\"\n\nIda Elisabet luuli, että Toksvold tuli puhumaan tuosta liikkeestä; hän\nhämmästyi kovasti Toksvoldin kysyessä, olisiko hänellä halua tulla\nheidän, hänen ja neiti Presttangenin, seurassa Valdresiin helluntaiksi.\nHe olisivat yötä erään Toksvoldin tädin luona, jolla oli matkailijakoti.\n\n\"Kiitos, mutta minä en voi jättää lapsia.\"\n\n\"Ei tietysti, ymmärrättehän että he tulisivat mukaan.\"\n\nAurinko oli vaipunut tunturin taakse vasemmalla, ja valo oli\nillanviileätä ja vaimentunutta täällä laakson pohjassa. Mutta korkealla\nharjulla tien toisella puolen helottivat kuuset yhä kellervänpunaisessa\nauringonpaisteessa, ja metsä oli niin täynnä linnunlaulua tänä iltana.\nEhdotus oli hurjan houkutteleva -- päästä oikein pitkälle huvimatkalle.\n\n\"Kiitos, mutta --. En kai minä sentään voi --. Tätinnehän ei edes tunne\nmeitä --.\"\n\n\"Täti varmasti ilostuu. Hän on aina niin iloinen saadessaan vieraita.\"\nToksvold oli jo puhelimessa sopinut tädin kanssa.\n\nIda Elisabet pyyhki käsiään karkeaan märkään esiliinaansa, jäi\nseisomaan ja katseli miettien Toksvoldia. Asia oli niin omituinen --\nhänhän tuskin tunsi noita ihmisiä.\n\nToksvold hymyili, melkein kuin ujostellen. Ja se sopi hänelle kovin,\nhuomasi Ida Elisabet.\n\n\"Tunnustan teille, rouva Braatø -- rehellisesti sanoen tekisitte meille\noikein palveluksen. Karin pitäisi tavata eräs henkilö sielläpäin, eikä\nnäin ollen olisi täysin soveliasta, jos me matkustaisimme ihan kahden\nkesken, hän ja minä.\"\n\n\"Mutta eikö silloin olisi parempi, että saisitte kolmanneksi jonkun,\njonka lähemmin tunnette?\"\n\n\"Karilla ei ole ketään tuttuja täällä. Hänen on hiukan vaikeaa tulla\ntutuksi ihmisten kanssa. Ja teitä kohetaan hän tuntee niin rajatonta\nkunnioitusta.\"\n\n\"Minuako kohtaan? Mutta minähän olen tuskin puhunut neiti Presttangenin\nkanssa.\"\n\n\"Niinkö? Minä oikeastaan luulin -- no niin, mutta samahan se.\" Oli\njälleen, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei oikein\ntietänyt sanoisiko. \"Niin, hän kunnioittaa teitä niin suunnattomasti.\nSen vuoksi että te itse olette uurtanut uranne -- ette lannistuneet,\nkun teidän täytyi luopua taiteestanne ja kaikesta, vaan urheasti\nryhdyitte johonkin muuhun. -- Hän on suorastaan kivenkovaan päättänyt,\ntahdon kertoa sen teille, tulla itsenäiseksi, maksoi mitä maksoi.\nOlen oikein pelännyt, että hänen itsenäisyyshoureensa ihan pilaisivat\nhänet. Sen vuoksi olin ajatellut, jos siis te ja hän joutuisitte\nolemaan hiukan enemmän yhdessä -- ehkäpä te voisitte saada hänet hiukan\njärkiinsä. Sen jälkeen kun me viime kerralla keskustelimme, teidän\nollessanne minun luonani, olen sitä ajatellut --. Katsokaas, hän ja\nminä, me olemme kasvaneet yhdessä, ja minä pidän paljonkin Karista.\nNiin että en voi sanoa muuta kuin että iloitsisin kovin, niin, oikein\nsydämestäni, jos te saisitte hiukan vaikutusvaltaa häneen.\"\n\n\"Pelkäänpä että se ei ole toteutettavissa.\" Ida Elisabet ei voinut olla\nhymyilemättä. Hyvänen aika, hänhän oli tosiaankin luullut että hänen\ntunteensa hammaslääkäriä kohtaan -- niin, eipä juuri sympatian tunne --\nolisi ollut molemminpuolinen.\n\n\"Voi, on kyllä. Hänhän kunnioittaa niin rajattomasti kaikkia naisia,\njotka _ovat_ jotakin. Ja se että te olette ollut taiteilijatar --.\"\n\n\"Minäkö?\" Ida Eilsabet nauroi täyttä kurkkua. \"Mutta taivasten tekijä,\nmistä neiti Presttangen niin päättelee?\"\n\nToksvold näytti hiukan hämääntyneeltä:\n\n\"Poikanne kertoi niin -- Carl. Hän oli näyttänyt Karille teidän\npiirustuksianne -- ja sitten hän kertoi, että olitte tunnettu\ntaidemaalari, ennen kuin menitte naimisiin. Teillä on suuri taulu\nkokoelmissa --\"\n\n\"Kas sitä poikaa!\" Ida Elisabet nauroi sydämestään. \"Kaikki on vain\nkerskumista ja kuvittelua -- isoisäni maalaus on jossakin kokoelmassa.\nSiitä kai poika on tehnyt päätelmänsä. Jacob Siveking, tiedättehän,\nmerimaalari --.\"\n\nToksvold nyökäytti päätään, niin että Ida Elisabet huomasi, ettei mies\nkoskaan ollut kuullut Jacob Sivekingin nimeä.\n\n\"Eikö siis ole totta että te myös maalaatte --?\"\n\n\"Minä istun joskus ja töherrän jotakin pientä pojille. Kaikki meidän\nsuvussamme osaavat jonkin verran piirustaa. Veljeni olisi tahtonut\ntulla maalariksi. Niin, sitä paitsi minä itsekin -- mutta sitten isäni\nmenetti koko omaisuutensa, ja minun täytyi lopettaa piirustuskouluni.\"\n\nToksvold nyökäytti päätään ja näytti kovin osaaottavalta. \"Mutta entäs\ntämä huvimatka --\"\n\nIda Elisabet pyysi ajatusaikaa huomiseen. Hehän voisivat sitten sopia\npuhelimessa.\n\n-- Voi sitä Carlia, hän ajatteli, kun Toksvold oli mennyt ja hän jatkoi\nvedenkantoaan. Ajatella, jos hänkin siis sepittelee vaikka mitä ja\nkehuu --? Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oikeastaan hän itsekin oli\ntehnyt samaa tänä iltana -- ainakin jonkin verran, kertoessaan miten\nhänen oli keskeytettävä piirustuskoulu, kun isä oli menettänyt rahansa\n--. Oikeastaanhan hän oli lopettanut jo aikoja ennen, sen vuoksi että\noli kyllästynyt --. Ja esi-isä Sivekingin hän oli siirtänyt isoisäksi\nja olettanut aivan kuin kaikki ihmiset tuntisivat hänet --. Hän\nnaurahti itsekseen. Ehkäpä jokaisessa ihmisessä on siekale kerskailijan\nnahkaa --.\n\nMikäli Toksvold soittaisi ja tiedustelisi matkasta, vastaisi kai Ida\nElisabet kiitos kyllä. Mutta hän itse ei missään tapauksessa soittaisi\nToksvoldille, ja silloin asia saisi jäädä.\n\nMerkillistä että he ehdottomasti halusivat hänet \"esiliinakseen\". Eikä\nollut helppo käsittää mitä mies oikein tarkoitti sillä, että hänen oli\nvaikutettava neiti Presttangeniin. -- Ihmiset väittivät, että neidin\npanemat hampaantäytteet tippuivat suusta siinä samassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuhannet epäilyt vaivasivat hänet jälkeenpäin hänen vastattuaan 'kiitos\nkyllä' kutsuun. Mutta ne häipyivät savuna helluntaiaamuna heidän\nodotellessaan autoa: hän näki miten Carl iloitsi!\n\nPoika seisoi koetushuoneen peilin edessä:\n\n\"Kuules äiti! Nyt kai he kaikki luulevat, että minulla on vain\nsellaiset silmälasit, joita autoilijat käyttävät!\"\n\nIda Elisabet tarttui poikaseen ja rutisti tämän niin lujasti syliinsä,\nettä poika ihan hämääntyneenä katsahti äitiin.\n\n\"Sinulla on nyt toinen auto kuin silloin, kun ajoit Carlin yli\",\nhuomautti Tryggve asiantuntevasti heidän seisoessaan tiellä, valmiina\nnousemaan autoon. \"Silloin sinulla oli vain vanha Dodge.\"\n\n\"Olet ihan oikeassa.\" Asianajaja Toksvold naurahti, mutta kuulosti kuin\nhän olisi ollut hiukan harmissaankin. \"Mutta kiipeä nyt sisään.\"\n\n\"Anna rouva Braatøn istua edessä vieressäsi\", sanoi Kari Presttangen.\nIda Elisabet seisoi juuri ajattelemassa: merkillistä, kuinka vähän\ntuo kaunis tyttö ymmärtää pukeutua. Ei kai ollut vallan helppoa\nsaada mitään sopivaa lakkia tuohon hiuslaitteeseen, mutta mitään\nepäedullisempaa kuin tuo baskeri olisi hänen ollut kerrassaan\nmahdotonta löytää -- tukka täytti koko myssyn, niin että se oli\nkuin pullottava tyyny. Ja ruskean ja keltaisen kirjava ulsteritakki\nainoastaan rumensi häntä kauheasti. Neiti näytti mahdollisimman\nepäsievältä ja koko olemus vaikutti tavallistakin kulmikkaammalta. Ja\nsitä paitsi lemusi takki naftaliinilta --.\n\n\"-- niin, näette paremmin, tarkoitan\", sanoa töksäytti neiti\njälkeenpäin, aivan kuin hänen komentava sävynsä olisi nolostuttanut\nhäntä itseään.\n\n\"Kiitos, mutta minun pitää kyllä istua poikieni vieressä.\"\n\n\"Edessä on sitä paitsi vähemmän vetoa\", sanoi toinen innokkaasti.\n\"Ettekä tunne niin paljon pölyäkään. Minä pidän kyllä hyvää huolta\npojista --\"\n\nSolmuko langassa? tuumi Ida Elisabet, istuutuessaan Toksvoldin viereen.\nKaikki näytti aika merkilliseltä. Mutta samapa se. Nyt tahdon vain\niloita, kun pääsen niin ihanalle matkalle. Ja millainen ilma!\n\nAuto pörisi ja lähti lentonaan sinnepäin, missä tunturit sinersivät\nkalpeina aamuvalossa -- oli kuin ne olisivat pusertuneet yhteen ja\nasettuneet sulkuna laakson ja virran mutkan eteen. Sitten tie kaartui\nja katsoja arvasi, että noitten mahtavien vuorimassojen juurella kyllä\noli jokin rako, josta pääsisi pujahtamaan. Oli niin kaunista ja hauskaa\nhuomata, kuinka ne lakkaamatta muuttivat muotoa, sitä mukaa kuin he\nlähestyivät niitä. Ida Elisabet istui vaiti ja katseli ja lepäsi ja\nnautti vauhdista ja nykyhetkestä.\n\nSilloin tällöin nimesi Toksvold jonkin niistä suurista taloista, joiden\nohi he ajoivat, ja Ida Elisabet vastasi \"niin\" ja \"niinkö\". Kaikki\ntalot sijaitsivat hiukan ylempänä rinteellä ja olivat aivan toistensa\nnäköisiä, suuria ruskeita hirsirakennuksia, katto himmeästi loistavaa\nvuolukiveä ja ladot tilavia ja punaisia; muutamat päärakennukset\nolivat vaaleiksi maalattuja. \"Eikö teistä täällä ole kaunista?\"\nkysyi Toksvold kerran, ja Ida Elisabet nyökäytti päätään. Hänestä\ntuntui niinkuin toinen olisi tarkoittanut taloja, ne olivat hänen\nsilmissään olennaisinta täällä laaksossa. Ja vaistomaisesti, sitä\nmukaa kuin ne vilahtivat ohi, ne alkoivat Ida Elisabetinkin mielessä\njärjestyä kuvasarjoiksi, joissa ruskeat ja kirjavat talorykelmät\nolivat keskipisteinä, ja niiden ympärille ryhmittyi kaikki muu. Laajat\nkeväisen vihertävät niityt ja ruskeat kynnetyt pellot lähtivät ja\nlevisivät niistä, valkoiset, kuohuvat pikkupurot mäen rinteillä aivan\nkuin muodostivat rajan metsäpalstan ja talon välille. Tuomilehtoja,\njotka jo olivat aivan vaaleanvihreät ja umpuilevia koivuja ja\nhaapapensaita, pikkuriikkiset lehdet kirkkaita ja punervia, kasvoi\nkivirykelmien ympärillä, joita joskus maailmassa oli raivattu pelloista.\n\nIda Elisabet oli aina toivonut pääsevänsä virran toiselle puolen, sillä\nhän oli kuvitellut, että sikäläinen mäenrinne mahtoi olla niin paljon\nkauniimpaa. Tumma kuusimetsä kasvoi alas aivan vedenrajaan asti ja ylös\nmiltei hamaan tunturin lakeen, jossa laaja luminen valkeus kumotti.\nPienet vihreät pälvet metsässä olivat niin etäällä toisistaan -- yksi\nja toinen pieni koti ja talo, ja rakennukset olivat pieniä ja harvoja.\nOikeastaan hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt kuinka kaunista\ntäällä päivänpuolella oli.\n\nHe ajoivat metsään, ja tie oli tumma ja kostea. Ihan sen reunoilla oli\nlumikinosten jäännöksiä, jäisiä ja päältäpäin mustia, kuusten alla.\n\"Kolme viikkoa sitten ajoin täällä lumikinoksiin\", kertoi Toksvold.\nKorkeat hintelät kuuset olivat niin liikuttavan keväisiä, kuori märkä\nja musta ja neulaset loistavan vihreät, aivan kuin ne juuri olisivat\npuhjenneet lumen sulattua. Korkealla ylhäällä, puitten latvojen päällä,\noli taivas kirkkaansininen. Märät kivet ja havumetsäinen maaperä\nuhosivat kylmää kosteutta ja tuoksuivat ihanasti.\n\n\"-- Miten paljon täällä on sinivuokkoja! Meillä päin ei niitä ollut.\nEhkäpä juuri sen vuoksi en oikein totu niihin -- ne ovat niin kauniita,\netten oikein usko todeksi.\"\n\n\"Tahdotteko että otamme muutamia juurineen huomenna kotiin\npalatessamme? Niitä voi hyvin istuttaa puutarhaan. Kotona meillä oli\nniitä kiehkurassa lipputangon ympärillä.\"\n\nTakaansa autosta Ida Elisabet kuuli Tryggven äänen, joka huusi\njotakin; poika tahtoi kai kysyä ja tehdä huomautuksia kaikesta, mitä\nhe sivuuttivat. \"Voi sitä poikaa -- pelkään että hän kiusaa neiti\nPresttangenia ihan kauheasti; hän ei anna kenellekään rauhaa.\"\n\n\"Oi, ei hätää. Kari pitää lapsista.\"\n\nToksvold ohjasi hyvin ja varmasti, Ida Elisabet huomasi sen. He tulivat\nulos metsästä. Virta laajeni tällä kohden järveksi, ja aamutyven vesi\nkuvasti metsän reunaa ja taloja epämääräisesti, värit loistivat,\nsininen ja vihreä. Järven toisessa päässä kohosi pyöreä vuoren huippu;\nse ei ollut varsin korkea, mutta ihmeellisen kaunis muodoltaan.\n\"Tiedättekö tuon tunturin nimeä?\"\n\n\"Torstadin kukkula, luulisin. Talot, jotka näkyvät sen juurella, ovat\nTorstadin taloja. Te ette kai oikein tunne täkäläisiä paikkoja?\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään:\n\n\"Olen vain kerran matkustanut täällä, junassa. Tullessani. Ja muistan,\nettä silloin oli sadeilma.\"\n\n\"Mutta olipa teidän jo aika tehdä tämä matka! Onneksi saimme näin\nmainion ilman. Saammepa nähdä, kun pääsemme Tonsaasenin harjulle, miten\nkaunista täällä on. Ja kun tie alkaa laskea Ausdaliin --.\"\n\nHe puhelivat hiljalleen milloin mistäkin, mutta pitkät ajat he vain\nistuivat ja olivat vaiti ja ainoastaan moottori surisi -- juuri sen\nvuoksi oli Ida Elisabetin ilo sitä turvallisempaa. Toksvoldin ääni\noli niin rauhallinen ja lämmin -- aina kun hän mainitsi, minkä talon\ntai meijerin tai kirkon ohi he ajoivat, oli kuin siinä olisi ilmennyt\nhuolenpitoa, että Ida Elisabetin vain olisi hyvä olla tällä matkallaan.\n-- Silloin tällöin Ida Elisabet tunsi omantunnonvaivoja kuullessaan,\nmiten pojat kirkuivat hänen takanaan, kun he ajoivat vihreätä mäkeä\nylös, ja kokonainen vuohilauma kulki tien vieressä, ja muutamissa\ntaloissa oli lehmät laskettu laitumelle, ja hän kuuli kuinka pojat\noikein pommittivat neiti Presttangenia kysymyksillä, aina kun he\nsivuuttivat jotakin sentapaista. Varmaankin he väsyttivät neitiä. Mutta\noli ihanaa kerrankin olla rauhassa heiltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat ajaneet jo monta tuntia ja seuranneet Mjøsan rantoja pitkän\nmatkaa -- niin valoisaa maisemaa ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt,\nkoko taivaankupu kaartui vapaana ja kirkkaana järven laajan kiiltävän\npinnan ja harjujen matalan kehyksen yllä. Veden partaalla oli jo\naivan kesäistä, erilaisia kukkia kukki joukoittain tien reunoilla,\nja pölyttikin. Tuomien ensimmäiset valkotertut olivat jo puhjenneet\nsiellä, missä ne seisoivat täydessä auringonpaisteessa, ja nurmi oli jo\nniin pitkää, että ruoho aaltoili tuulen henkäyksestä. Oikeastaan hän ei\nkoskaan ollut kuvitellut, että tällainen aava laakea maisema saattaisi\nolla niin kaunis. -- \"Ah, mitä kummaa nähnenkään, tunturin tuolla\npuolen\" -- nuo säkeet nousivat hänen mieleensä, mutta samassa hän tuli\najatelleeksi Vettehaugenia, laulu oli ollut aivan kuin kansallislaulu\nsiinä talossa -- tuo sävelmä oli niitä, joita Fritiofkin osasi soittaa\n-- samassa oli Toksvold kääntynyt häneen päin sanoakseen jotakin:\n\"Eihän teidän vain tule vilu?\" hän kysyi. \"Ettekö tahtoisi vaippaa\nsäärienne peitoksi?\" \"Voi en, kiitos --\" Ida Elisabet hymyili ja\nkiirehti häätämään pois kasvoiltaan ilmeen, joka niille oli noussut\nhänen muistellessaan sitä. \"Eihän teitä vain heikota? Muutamat tulevat\nsairaiksi istuessaan autossa --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToksvold oli kiihdyttänyt vauhtia -- heidän edessään näkyi pitkälti\nvaloisaa tietä, joka vei suoraan metsän halki. Sitten nousi aika hälinä\nauton takaistuimella, ja Kari Presttangen nousi, tönäsi Toksvoldia\nolkaan: \"Pysäytä -- nyt sinun pitää pysäyttää --\"\n\nIda Elisabet kuuli, miten Tryggve rääkyi kohti kurkkuaan, kun auto\npysähtyi -- ja samassa tuokiossa olivat kaikki maassa ja pojan\nympärillä, joka ulvoi kahta hullummin.\n\n\"Et kai ole nielaissut mitään --\" Kari Presttangen otti sormensa pois\npojan suusta. Hän avasi matkalaukun, kaivoi esiin kupin ja juoksi\npurolle, joka virtasi aivan lähellä. Carl selitti innokkaasti: Tryggve\noli pistänyt kätensä Karin ulsterin taskuun ja löytänyt joitakin\nvalkoisia pyörylöitä, joita hän luuli sokeriksi, ja kun neiti tahtoi\nottaa ne pois häneltä, kiiruhti poika tukkimaan ne suuhunsa, mutta se\nolikin jotakin, mitä käytetään koita vastaan --.\n\n\"Voi sentään etten muistanut ottaa niitä taskustani, ennen lähtöä\",\nsanoi Kari Presttangen säälitellen pojalle. \"Voi pikku ressukkaa -- kas\nnoin, huuhdo nyt kiireesti suusi!\"\n\n\"Sait ansaitun rangaistuksen\", sanoi Ida Elisabet kovasydämisesti, \"kun\nkerran et jätä vieraitten taskuja rauhaan. Ole nyt huutamatta noin\nrumasti!\"\n\n\"Mehän voisimme oikeastaan levähtää täällä\", tuumi Toksvold. \"Ja\nkeittää kahvia.\" Hän ajoi auton pienelle vihreällä nurmikolle metsään;\nKari Presttangen ja lapset laukkasivat ylös mäkeä. \"Tänne, tänne\",\nhuusivat he; he olivat löytäneet mainion paikan.\n\nHe keräsivät parhaillaan puita rovioksi, kun Toksvold ja Ida Elisabet\ntulivat kantaen vaippoja ja laukkua.\n\n\"Ei, mutta tiedätkö Kari, siihen kuluu liian pitkä aika -- saamme luvan\nkeittää väkiviina-keittiöllä --\"\n\n\"Mitä hauskaa se olisi! Ei, rakennetaan oikein kunnon roihu!\"\n\nHe jäivät seisomaan. Noiden kahden välille sukeutui miltei riita --\nkuinka pitkälti oli vielä matkaa jäljellä ja milloin heidän viimeistään\ntäytyi olla tädin luona, joka odotti heitä päivälliselle, ja kuinka\npitkäksi aikaa he voisivat jäädä levähtämään tänne. Varsinkin neiti\nPresttangen ihan kiihtyi -- hänen ulkonevat poskipäänsä alkoivat\nkovasti punoittaa. Pojatkin tahtoivat sekaantua väittelyyn, he\näänestivät kunnon roihua --\n\n\"Tulkaahan tänne, Carl ja Tryggve\", sanoi äiti. \"Saatte olla hyvät ja\npitää suunne kiinni; teidän ei ollenkaan tarvitse sekaantua aikuisten\nasioihin.\" Hänen äänensä kaikui oikein iloiselta ja varmalta. --\nEihän häntä liikuttanut mitä noiden kahden välillä oli. -- Pojat\nloukkaantuivat, niin että vaikenivat siinä samassa.\n\nIda Elisabetin päässä oikein soi ja suhisi pitkän automatkan jälkeen.\nOli ihanaa istua ja kuunnella puunlatvojen hiljaista valittavaa\nhuminaa, johon sekaantui myös kaukaisen kirkonkellon kumu -- joskus se\naivan häipyi, mutta sitten hän kuuli jälleen sävelet. Ja aivan hänen\nvieressään solisi pienoinen puro kivien ja puunjuurien yli.\n\n\"Voinko jotenkuten olla avuksi --?\"\n\nToksvold oli suoriutunut voittajana; laakealla kivellä seisoi\nväkiviinakeittiö, jolla kahvipannu kiehui. Kari Presttangen näytti\nkovin loukkaantuneelta, polvistuessaan ruohikolle levitetyn liinan\nviereen ja asetellessaan sille kahvikuppeja ja kaakkuvateja. -- Olihan\nhieman harmillista joutua huvimatkalle rakastavien kanssa, jotka olivat\nepäsovussa -- mutta hän sai olla siitä välittämättä.\n\n\"Ettekö tahdo istuutua tänne vaipalle, rouva Braatø?\" kysyi neiti\nPresttangen merkillisen kohteliaana -- \"vai tuonko kuppinne sinne? --\nMuuten, siellä on kai parempi, luulenpa että siirryn sinne minäkin --\"\n\nJa neiti siirtyi, istuutuen Ida Elisabetin viereen ja näyttäen siltä\nkuin olisi myynyt voin ja hukannut rahan. Aika ajoin hän nousi, toi ja\ntarjosi Ida Elisabetille. Toksvold istui liinan vieressä ja leikkasi\nkaakkua pojille.\n\nEi ollut puhettakaan, että neiti Presttangen halusi vaihtaa paikkaa Ida\nElisabetin kanssa, heidän jälleen lähtiessään ajamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kolmelta he tulivat suuren talon kohdalle, joka sijaitsi\nvirran ja maantien välissä. \"Hotelli\" oli lähimmän suuren valkoisen\npäärakennuksen seinässä -- koko pääty oli kuistikkoa. Se näytti\nhyvin viihtyisältä -- pihamaa oli laaja ja ruohoinen, ylt'ympärillä\nmonta valkoista asuinrakennusta ja mahtavia punaisia ja harmailta\nulkohuonerivejä. Nainen, joka tuli heitä vastaan, muistutti jossakin\nmäärin Marte Bø'tä, hänkin oli paksu ja ruskeasilmäinen ja lempeä. Se\noli täti; hänen nimensä oli rouva Bjørnstad.\n\nHe istuivat päivällispöydässä, kun palvelijatar tuli ilmoittamaan, että\nneiti Presttangenia pyydettiin puhelimeen; \"Galbystä soitettiin\". Neiti\nhypähti pystyyn ja juoksi ulos, liikkuen vieläkin kulmikkaammin ja\näkkinäisemmin kuin yleensä. Toksvold katseli hänen jälkeensä ja unohti\nhetkeksi syömisen. Kestikin melko kauan, ennen kuin neiti palasi.\n\n\"Tiedätkö, Sigurd on vuoteessa. Hän on loukannut säärensä -- he olivat\nkäyneet karjakartanolla ja paluumatkalla aikaisin tänä aamuna hän oli\npudonnut. Niin ettei hän siis saata tulla tänne.\" Neiti meni ikkunan\nääreen, seisoi ja katseli ruukkukasvien yli. \"Hän tahtoo minua sinne\n--.\"\n\n\"Sehän on luonnollista. Ehkä vien sinut autolla?\"\n\n\"Voinhan itsekin ajaa -- jos saan lainata auton.\"\n\n\"Ali right, kuten tahdot. -- Onko vamma vakavakin?\" kysyi Toksvold, kun\nneiti jälleen siirtyi hitaasti pöytään.\n\n\"En tiedä. Eivät he luulleet. Minä puhuin Maritin kanssa. Lääkäri on\nkäynyt siellä. Ainakaan hän ei joudu sairaalaan.\" Neiti huokasi hyvin\nraskaasti, istuutuessaan uudelleen pöytään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet istui suurella lasikuistikolla puutarhan puolella ja näki\nneiti Presttangenin ajavan etelään menevää tietä. Samassa tuli Toksvold\nsisään, seisoi ja katseli tieltä nousevaa pölypilveä -- ja sitten tuli\nrouva Bjørnstad ja alkoi kaataa kahvia.\n\n\"Sehän oli sitten vallan merkillistä -- ja että sen piti sattua juuri\ntänään!\" sanoi täti miettiväisenä.\n\n\"Ehkäpä siinä piilee jokin tarkoitus.\" Toksvoldin ääni kuulosti niin\ntoivorikkaalta.\n\nToksvold ja rouva Bjørnstad puhuivat täkäläisistä ihmisistä; Ida\nElisabet kuunteli puolella korvalla ja kuulosteli myös poikia, jotka\nolivat jääneet puutarhan lammikon äärelle. Sitten Toksvold alkoi\nkertoa, saadakseen hänetkin yhtymään keskusteluun, Ida Elisabet huomasi\nsen, eräästä murhasta, joka oli tapahtunut jokin vuosi sitten hänen\nollessaan täällä sijaisnimismiehenä. Mutta Ida Elisabet aavisti,\nettä molempien ajatuksia kaiken aikaa askarrutti neiti Presttangenin\nsairaskäynti, ja että tämä syystä tai toisesta saattoi heidät hyvälle\nmielelle.\n\nSitten käytiin pyytämässä rouva Bjørnstadia ulos -- oli tullut\nautokuormallinen vieraita. \"Menisimmekö katsomaan puutarhaa?\" esitti\nToksvold. \"Se on oikein kaunis. Siinä ei tosin nyt juuri taida olla\npaljon katsottavaa, mutta --. Ja puutarhathan kiinnostavat teitä.\"\n\nRaukka, hänhän oli hätäännyksissään koettaessaan keksiä jotakin\nIda Elisabetin ajankuluksi --. Lauantain sanomalehti oli esillä,\nIda Elisabet ei vielä ollut ennättänyt lukea sitä. Mutta hän lähti\njoka tapauksessa Toksvoldin mukana -- pitkin puutarhankäytävää,\njota vanhat omenapuut reunustivat molemmin puolin. Silmut olivat\njuuri puhkeamaisillaan, niin että näkyi kuin kimpuittain kultaisia\npikkuhelmiä hentojen yhteenliittyneiden lehtien suojassa.\nKäytävän kummallakin sivulla oli kukkamaita, joiden harmaasta,\nauringonlämmittämästä mullasta monivuotisten kasvien vihreät taimet\nputkahtivat esiin.\n\n\"Älkää liatko itseänne vallan perinpohjin\", sanoi Ida Elisabet\nkulkiessaan ankkalammikon ohi, jonka savenharmaassa vedessä pojat\nuittivat kaarnalaivojaan.\n\nKäytävä päättyi kivireunamaan jokea päin. Siitä jokeen viettävällä\nrinteellä kasvoi puolittain villiintyneitä kirsikkapuita tiheänä\nviidakkona; niiden kiiltävät, ruskeat oksat olivat täpösentäynnä\npuhkeamaisillaan olevia umpuja. Virran toisella puolen kohosi\nvuorenseinä kappaleen matkaa äkkijyrkästi vedestä, harmaana ja\nrosoisena, uurteisiin oli juurtunut saniaisia ja pieniä puita, ja\nylempänä oli harju jyrkkä, tumman havumetsän peitossa.\n\n\"Onhan täällä kaunista --?\" Toksvold osoitti ympärillään leviäviä\nmaisemia. \"Tämä penger oli enon ylpeys. -- Olen oikein iloinen että\nvoitte tulla mukaan. Tahdotteko polttaa --?\" Hän ojensi savukekotelon\nIda Elisabetille.\n\nIda Elisabet oli jälleen alkanut tupakoida. Aina kun hän osti\nsavukelaatikon, se aivan kuin hienokseltaan vakuutti hänelle, että\nhänellä nykyisin oli aikaa ja varaa suoda jotakin pientä itselleenkin.\nBerfjordissa hänen oli täytynyt totuttautua luopumaan kaikesta, mikä\nei ollut aivan välttämätöntä. Ottaessaan vastaan Toksvoldin tarjoaman\ntulitikun hän tunsi puseron paksun norsunluunvärisen silkin viileänä\nhyväilynä ihollaan. Se oli wieniläinen mallipusero, jonka hän oli\nostanut kopioidakseen. Hän oli muuttanut sen ylleen perille tultua --\ntuntui hyvältä, kun tiesi olevansa raikas ja hyvinpukeutunut.\n\n\"Ymmärrättehän\", sanoi Toksvold, \"kysymyksessä on Karin sulhanen,\nSigurd Mælum. Hän otti haltuunsa Galbyn neljä vuotta sitten,\nerään enonsa jälkeen. Oikein kunnollinen, miellyttävä mies. Niin,\nkihlausta ei tosin ole julkaistu, vaikka se jumaliste ei ole mikään\nsalaisuuskaan. Enkä voi käsittää muuta kuin että hänen on paljon\nparempi joutua naimisiin Sigurdin kanssa kuin harjoittaa tuota\nhammaslääkärintointaan. Hänhän ei kuulemma ole edes etevä ammatissaan\n-- häntä pidetään kovakätisenä. -- Varjelkoon, eihän talonpojallakaan\nole niin erikoisen hyviä päiviä tätä nykyä. Mutta seisoa ja kaivella\njos minkämoisia kitoja -- ei, se olisi totisesti ihan vihoviimeistä\nhommaa minun mielestäni --\"\n\n\"Monien mielestä juuri se on oikein mielenkiintoista työtä --.\"\n\nToksvold hymähti:\n\n\"Asia on vain niin, että Kari ehdottomasti tahtoo olla tuollainen --\nlukenut nainen. Se johtuu siitä, että hänellä oli äitipuoli, joka\naikaisemmin oli ollut opettajatar. Meitä oli muutamia perheitä, jotka\nolivat lyöttäytyneet yhteen ja joilla oli yhteinen opettajatar, jonka\njohdolla meidän piti lukea keskikoulukurssi. Kun sitten Karin äiti,\nminun äitini sisar, kuoli, meni Tor Presttangen naimisiin tämän\nEllan kanssa. Mutta hän ja Kari eivät tulleet keskenään toimeen. Sen\nvuoksi Kari joutui asumaan meillä. En kylläkään luule, että Ella\ntodellisuudessa tarkoitti mitään pahaa. Mutta hän neuvoi Karia ihan\nloputtomiin ja koetti opettaa tätä kaikessa aivan uusille tavoille.\nKari oli siihen aikaan oikein talonpoikaismainen ja tukeva ja reilu\n-- ja hyvin arka arvostaan. Niin, hän siis pani vastaan ja teki aina\nsuoraan päinvastoin kuin äitipuoli neuvoi -- mutta joka tapauksessa\nhän otti oppia, tai ainakin koetti ottaa oppia, kunhan vain Ella ei\nollut läheisyydessä. Tavallaan Kari kai ihailikin Ellaa -- Ella oli\nhyvin kaunis, mutta koko lailla pingottunut. Missään tapauksessa hän ei\nsopinut suuren talon emännäksi.\n\n\"Mutta sitten oli vielä sekin, että Kari kyllä huomasi, kuinka äitipuoli\nsai aina tahtonsa perille isän suhteen -- Tor oli aivan tuon ihmisen\nlumoissa. Nimittäin alussa. Sillä hän sai kai perin pohjin kylläkseen\nmuutaman vuoden kuluttua; vaimon kauneuskin lakastui nopeasti. Mutta\nsilloinhan ei Kari enää ollut kotona. Isä pani ehdottomasti vastaan,\nkun tyttö tahtoi opiskella suoritettuaan ylioppilastutkinnon -- isä\noli kai saanut niin tarpeekseen sentapaisesta tyypistä, että hän vaati\ntyttöä jäämään kotiin. Juuri niihin aikoihin Kari ja Sigurd alkoivat\nseurustella, ja silloin he olivat niin kovin rakastuneet. Mutta sitten\nKari sai rahoja, peri jotakin --.\n\n\"Arvaattehan, ettei Karin omalla äidillä ollut ollut sellaisia päiviä\nkuin Ellalla, ja sen Kari kyllä muisti. Gunhild nimittäin, tätini,\noli oikea vanhan ajan talonpoikaisvaimo. Hän ei koskaan säästänyt\nitseään, eikä hän kai olettanutkaan kenenkään ajattelevan säästää\nhäntä. Ei, hänellä ei ollut mitään vaatimuksia. Nimittäin, hän ei\nkoskaan vaatinut mitään itselleen, muuten hän oli kaukana siitä, mitä\ntarkoitetaan vaatimattomalla. Voitte uskoa ettei hänelle merkinnyt\nniinkään vähän hieno käyttäytyminen ja ihmisiksi oleminen -- sitä\nhän vaati sekä itseltään että muilta. Ella ei koskaan vaatinut muuta\nkuin että ihmiset huomasivat ennen kaikkea hänet. Ja kun kaikki käy\nympäri, on se oikeastaan hyvin paljon vähemmän kuin mitä Gunhild vaati\nihmisiltä. Niin että ei ole mikään ihme, vaikka kaikki luontui enemmän\nEllan tahdon mukaan kuin aikoinaan Gunhildin. Mutta juuri sitä on Kari\nhautonut koko kehitysikänsä. Niin, meilläkin oli kotona samanlaista --\nvaikkakin isä ja me lapset tavallaan otimme huomioon äidin. Mutta ei\nniinkuin meidän olisi pitänyt, tietenkään, eikä olisi ollut pahaksi,\nvaikka olisimme osoittaneet sitä hiukan enemmän.\n\n\"Kas, juuri sen vuoksi on Karista tullut sellainen kuin hän on.\nPohjimmiltaan hän on maailman kilteimpiä ihmisiä -- mutta hän\nloukkaantuu niin äärettömän helposti, etenkin silloin kun hän pitää\njostakin -- niin että hän suorastaan pelkää kaikkea sitä. Olen aivan\nvarma, että ellette te olisi ollut mukana tänään, hän olisi aivan\nyksinkertaisesti vaatinut minua kääntämään puolitiessä.\"\n\nIda Elisabet istui muurilla jonkin matkan päässä, katseli umpuilevaa\nkirsikkaviidakkoa ja jokea, joka virtasi äkkijyrkän harmaan\nvuorenseinämän varjossa.\n\n\"Niin, mutta kun siis serkkunne on noin --\" Ida Elisabet etsi hiukan\nsanaa. \"Hänenhän täytyy silloin itse saada päättää, millä tavoin\nhän tahtoo järjestää elämänsä. Ehkäpä hän pelkää avioliittoa tuon\nkihlattunsa kanssa? Kihlausta on kai kestänyt hyvin monta vuotta --\nehkäpä he molemmat ovat muuttuneet --. Ettekö te siis ota liian suurta\nvastuuta kannettavaksenne -- niin, mikäli siis olen teitä oikein\nymmärtänyt. Ettekö molemmat, rouva Bjørnstad ja te -- niin, te ette ole\nainakaan tahtonut häntä tänne, jotta hän purkaisi?\"\n\n\"Minusta Karin täytyy edes kunnollisesti keskustella sulhasensa\nkanssa.\" Toksvold oli punastunut. \"Sigurdin täytyy ainakin saada\ntietää, mitä hän oikein voi toivoa. Ja eikö totta, eihän ihminen saa\ntyöntää luotaan koko elämää vain sen vuoksi, että hän pelkää elämän\ntuottamaa kärsimystä?\"\n\nIda Elisabet istui ja hypisteli kuivaa, auringon kuumentamaa sammalta\nkiviaidalla -- sammal rapisi niin hauskasti sormissa. Tuo Toksvoldin\nviimeinen kysymys oli merkillinen. Ida Elisabet ei koskaan ollut sitä\najatellut -- mikäli hän yleensäkään koskaan oli ollut siinä asemassa,\ntai ollut sellainen, että olisi seisonut ja punninnut täytyykö -- eikö\ntäydy, ennen kuin ryhtyi johonkin, joka oli ollut hänen kohtalonsa\n-- ei ollut helppoa sanoa, miten hän silloin olisi menetellyt. Mutta\nhänhän oli kuitenkin jotenkuten läpäissyt -- ja vieläpä melko hyvin,\noli hän viime aikoina alkanut ajatella. Hänellähän oli pojat, ja he\nolivat terveitä ja pulppusivat elämänhalua ja rohkeutta päästäkseen\nkokemaan maailmaa, johon he hänen kauttaan olivat joutuneet. Kun hän\notti heidät syliinsä ja tunsi heidän nuorten ruumiittensa lämmön,\najatteli hän -- monet ihmiset viihtyvät näinkin, niin että he\niloitsevat elämästä --.\n\nAivan kuin Toksvold olisi kuullut mitä Ida Elisabet ajatteli, hän sanoi:\n\n\"Teistähän siis on parempi näin kuin on -- että teillä on lapset, kuin\njos teistä esimerkiksi olisi tullut kuuluisa taidemaalari ja ikäneito?\n\n\"Vaikka minusta olisi tullut taidemaalari, ei kai minusta silti olisi\ntarvinnut tulla ikäneitoa.\" Ajatus saattoi Ida Elisabetin hymyilemään.\n\nToksvold rypisti kulmiaan:\n\n\"Eipä tietysti. Enkä oikeastaan tarkoittanutkaan sitä. Mutta kai se\nolisi ollut aivan toista?\"\n\n\"Kuin ompeluliike? Niin, varmasti.\"\n\n\"Te nauratte minulle! Mutta ettekö ymmärrä mitä tarkoitan? Että elämä,\njoka ei ole mitenkään -- suurenmoinen tai erikoinen, ihmisten silmissä,\non enemmän arvoinen, kuin jos nainen olisi saavuttanut nimen taiteessa\ntai saanut ammatissaan asiakaspiirin tai työtä, joka aina olisi hänelle\nensi sijalla, niin että hän olisi äiti vain noin toisessa kädessä,\nvapaa-aikoinaan --.\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään:\n\n\"Mutta myönnättehän itse, ettei neiti Presttangenin äiti tai oma\näitinne -- niin, kun he siis ajattelivat kaikkea muuta ennen kuin\najattelivat itseään, eivät he saavuttaneet kuitenkaan muuta kuin että\nkaikki, joiden hyväksi he elivät, tekivät samoin. Hekin ajattelivat\nensi kädessä itseään ja viimeksi sitä, joka vain ajatteli heitä.\"\n\n\"Totta. Opin sen ymmärtämään vasta, kun olin hiukan nähnyt maailmaa.\nVoihan kyllä tavallaan käsittää, että monet nuoret tytöt ovat saaneet\npäähänsä: heidän on oltava vapaita ja ennen kaikkea kehitettävä\nitseään. Mutta onhan niin, että maailma tulee yhä pahemmaksi, kun\nne, jotka ennen tahtoivat olla hyviä, eivät enää tahdo. Sillä älkää\nkuvitelko, että miehet muuttuvat paremmiksi, jos naiset tulevat\nitsekkäämmiksi. Päinvastoin. Niin, sillä miehistä ja naisista voivat\nvain muutamat luoda itselleen sellaisen toimialan, että heille\nmerkitsisi uhrausta sen vaihtaminen johonkin toiseen. Mutta sen vuoksi,\nettä muutamat harvat naiset ovat voineet luoda itselleen aseman,\njosta luopuminen on uhri heille heidän mennessään naimisiin, täytyy\nehkä yhdeksän kertaa suuremman joukon pakosta tehdä työtä päivät\npäästään perheensä elatukseksi ja samalla suorittaa äidin ja emännän\ntehtävät vuorokauden muina tunteina, eli niin kauan kuin voivat pysyä\njaloillaan nääntymättä levon puutteesta. Sen vuoksi, että muutamat\nporvarisrouvat ovat keksineet, että on häpeällistä olla miehen\nelätettävänä! Itse asiassa on kai aina ollut niin hitonmoisen harvassa\nsellaisia naisia, jotka eivät tee mitään elatuksensa korvaukseksi.\nUseimmista on kuitenkin aina riippunut, paljon enemmän kuin kaikista\nmaan miespuolisista yhteensä, millaisia ihmisiä lapsista kasvaa. Mutta\nkaikki tuo lörpöttely, ettei naisten pidä sallia miesten elättää\nitseään -- siihen suhtautuvat tavalliset arkiset miehenpuolet, jotka\neivät ole Pekkoja ja Paavoja pahemmat tai paremmat, siten ettei\nheidän tarvitse pitää huolta vaimoistaan -- vaimo pitäköön huolta\nitsestään, ja jos hän tahtoo lapsia, saa hän luvan tehdä hänkin\ntyötä heidän elatuksekseen, koskapa niiden tulo kerran on tärkeämpää\nhänelle kuin miehelle. Ja mitä taas tulee suoranaisiin miesvintiöihin,\nniin kuuluu heidän laskelmiinsa että heidän on saatava vapaa elanto\nelämänsä loppuun saakka, mikäli heidän on onnistunut tehdä lapsia\nkunnolliselle ja jotenkuten hyväsydämiselle tyttölapselle. Muistakaa,\nettä olen joutunut näkemään enemmän kuin yhden sellaisen esimerkin\nasianajaja-aikanani.\"\n\nIda Elisabet naurahti kipeästi:\n\n\"Ettepä te totisesti anna kaunista todistusta omalle sukupuolellenne!\"?\n\n\"Niin, mutta katsokaas, suurin osa ihmisiä on pohjimmaltaan aika\nlurjuksia. Ja ovat kai aina olleet. Ja taivas tietää, onko olemassa\nmuuta keinoa taltuttaa heitä elämään ihmismäisesti, kuin juuri se,\nettä naiset, eli siis parhaat heistä, ottavat kantaakseen minkä äitini\nja Gunilla-tätini ja samantapaiset ottivat kantaakseen, Vaikkakaan he\neivät koskaan saaneet lähimmiltään sitä kiitosta, jonka olimme heille\nvelkaa. He ovat joka tapauksessa kantaneet koko taakan, vaikka ovat\nvoineet peittyä kantamuksensa alle aivan samoin kuin pellon multa\npeittyy viljan suojaan. Ja se ei kai ole mitään vähäpätöistä --\"\n\nIda Elisabet katsahti häneen vakavasti, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Mutta tietysti, kun nyt sen ymmärtää, tietää että sellaisia ihmisiä\nolisi kannettava käsillä. Kuvittelen ainakin että nyt kantaisin, jos\ntapaisin jonkun sitä laatua --.\"\n\nIda Elisabet naurahti, hieman katkerasti:\n\n\"Niin minuakin luvattiin, kerran -- kantaa käsillä --\"\n\nToksvold katsahti häneen miltei murheissaan:\n\n\"Eikä teitä ole kannettu -- ei, näen sen kyllä.\"\n\n\"Katsokaas, asianajaja Toksvold -- onhan luonnollista että lapset ovat\nitsekkäitä. Kaikki, mitä he tarvitsevat, heidän täytyy saada toisilta.\nJa heidän apunsa on niin pientä, mikäli se koskee heitä itseään\ntai toisia. Ajatelkaas, jos kaikki täysikasvuiset sairastuisivat\nsamanaikaisesti eivätkä voisi tehdä työtä, niin että lasten pitäisi\npitää maailma käynnissä vain yksi ainokainen viikko -- kyllä siitä\nsyntyisi kaunis soppa! Ja sellaiset ihmiset, jotka jäävät lapsiksi\n-- tiedättehän että sanomalehdistä saamme lukea: syytetyn henkinen\nkehitystaso vastaa kaksitoistavuotiaan kehitystä. Te olette kyllä\njoutunut tekemisiin monen sentapaisen kanssa. Mutta vielä useammat\nniistä, jotka ovat kaksitoistavuotiaan tai kahdeksanvuotiaan tai\nviisitoistavuotiaan tasolla -- he suoriutuvat joutumatta oikeuteen;\nhe menevät naimisiin ja saavat lapsia ja äänestävät vaaleissa ja\novat mukana kannattamassa yleistä mielipidettä. Niin, minulla oli\neräs lääkäri-ystävä, hän sanoi aina että nämä kansanvaltaiset\nmielipiteet ovat kotoisin ajoilta, jolloin ei vielä ollut uneksittukaan\npsykiatriasta. Mutta sellaiset ihmisethän ovat syyntakeettomia, jos\nheidän itsekkyytensä vastaa heidän ikäänsä. Mutta sen sijaan minusta\ntuntuu, että todella täysikasvuisten ihmisten pitäisi olla kiltimpiä\ntoisilleen kuin mitä he usein ovat.\"\n\nToksvold nyökäytti päätään:\n\n\"Sinä päivänä, kun me viime vuonna jouduimme ajamaan poikanne yli\n-- niin, oli oikein omituista, kuinka te muistutitte Karin äitiä,\ntullessanne meitä vastaan ja hoivatessanne poikaa. Karikin huomasi\nsen. Niin, hänhän oli niin epätoivoissaan tapahtumasta, senhän voitte\nymmärtää. Mutta juuri tämä yhtäläisyys järkytti häntä niin, etten\nesimerkiksi koskaan saanut häntä mukaani kysymään pojan vointia -- hän\ntuli aivan hysteeriseksi kun ehdotinkaan sitä. Heitä oli nimittäin myös\neräs poika, Elling -- Karia nuorempi. Hän jäi rammaksi lapsihalvauksen\njälkeen, ja äiti hoiti häntä viisi vuotta -- kaiken sen lisäksi, mitä\nhänellä muuten oli hommaa -- ja aina yhtä lempeänä ja neuvokkaana ja\nrauhallisena. Mutta pojan kuoltua äiti aivan kuin ei jaksanut enää --\nhän sammuikin seuraavana vuotena. Niin, en tarkoita niinkään paljon\nulkonäköä -- vaikka myös Gunhild oli vaalea ja solakka, mutta hän\noli talonpoikaisnainen, ja teistähän näkee kohta, että te ette ole\nmaalainen. Mutta siinä on kuitenkin jotakin samaa --\" hän katsahti Ida\nElisabetiin ja sitten syrjään, aivan kuin olisi ujostellut.\n\nIda Elisabet hymyili heikosti:\n\n\"Ehkäpä te suorastaan sen vuoksi tahdoitte minut mukaan tälle --\nretkelle?\"\n\nYhä enemmän hämmästyneenä Toksvold vastasi:\n\n\"Tiedättehän että minustakin oli kovin hauskaa, kun tulitte mukaan --\nannan sille suuresti arvoa.\"\n\nIda Elisabet jäi istumaan vaiti. Mutta hän ajatteli päivää, jolloin\nToksvold oli tullut kantaen Carlia sylissään -- hänen äskeisessä\nilmeessään oli häivähdys, joka muistutti silloisesta. Ja hän ymmärsi\nyhtäkkiä jotakin, jonka merkitystä hän ei vielä voinut aavistaa --\nmiehen kauniit, vakavat kasvot ja kirkkaat, harmaat silmät, jotka\nkatsoivat suoraan häneen pojan pään yli, ne kuuluivat siihen päivään,\njoka hänelle aloitti uuden, valoisamman ja urheamman ajan.\n\nAurinko ei enää paistanut sinne, missä he istuivat, ja Carl ja Tryggve\njuoksivat täyttä laukkaa puutarhankäytävää:\n\n\"Rouva Bjørnstad käski sanoa, että tulisitte syömään illallista --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKääntyessään ruohoiselle pihamaalle he huomasivat, että paitsi\nToksvoldin tummanvihreäksi maalattua Chevrolettia seisoi siinä\nkolme neljä muutakin autoa. Rouva Bjørnstad tuli heitä vastaan\nsisäänkäytävässä:\n\n\"Kari kävi täällä hakemassa matkalaukkuaan. Hän sanoi jäävänsä\nmuutamiksi päiviksi sinne. Niin että sinun kai täytyy ajaa kotiin ilman\nhäntä. Hän lupasi muuten soittaa sinulle huomenna --.\"\n\nMatkalla ruokasaliin rouva selosti laveasti Mælumin tapaturmaa.\n\"Kari-rukka, hän oli vallan itkettynyt\", kuuli Ida Elisabet hänen\nkuiskaavan Toksvoldille.\n\nNeiti Presttangen ei tietysti saata purkaa kihlaustaan, niin kauan kuin\nsulhanen makaa jalka kipsissä, ajatteli Ida Elisabet, ja häntä säälitti\nhiukan. Mutta hän karisti pois tämän tunteen -- toisethan uskoivat niin\nvuorenvahvasti että hammaslääkärille olisi onnellisinta tulla rouva\nMælumiksi Galbyn taloon. Ja hehän tunsivat molemmat asianomaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut niinkään helppoa saada poikia vuoteeseen; he olivat aivan\nvillejä päivän elämyksistä eivätkä antaneet toisilleen suunvuoroa.\nIda Elisabet tunsi ruumiinsa omituisen keveäksi, melkein kuin hän\nolisi liidellyt, askarrellessaan siinä vieraassa huoneessa, hämärissä,\nja poimiessaan matkalaukuista poikien yöpuvut ja puhtaita sukkia\nhuomiseksi. Huone oli hyvin suuri ja epäsäännöllinen, katto matala,\nja kaikkialla oli nurkkauksia ja soppia, joissa hämärä aivan kuin\npiileskeli.\n\nHuone oli ensimmäisessä kerroksessa, pihalle päin. Hän kuuli Toksvoldin\npuhuvan ulkona jonkun kanssa, joka vasta oli tullut autolla. Toinen\nkysyi millainen Tonsaasenin tie oli. Ja Ida Elisabet muisteli järveä,\njonka ohitse he matkalla olivat ajaneet -- se oli vielä jään peitossa,\nmutta jää oli tummaa ja hauristunutta, täynnä lyijynkarvaisia railoja.\nMetsässä oli sielläpäin vielä paljon lunta, suuret siniharmaat pilvet\nnousivat taivaalle joka kulmalta, kunnes auringonvalo kokonaan sammui.\nHe joutuivat keskelle lumikuuroa, joka purkautui metsän yli. Mutta\nToksvold sanoi, ettei hän luullut sen kestävän -- ja siinä samassa he\nolivat taas auringonpaisteessa.\n\nIda Elisabet tarkasteli poikain kauloja ja korvia -- kylläpä he olivat\nlianneet itsensä. Kädessä vaateharja ja Tryggven housut hän meni\nikkunaan.\n\nToksvold, paitahihasillaan ja suojapuvussa pesi parhaillaan autoa.\nHuomattuaan Ida Elisabetin ikkunassa hän tuli lähemmäs:\n\n\"Haluttaisiko teitä lähteä pienelle ilta-ajelulle? Täällä on joitakin\nkoskia, peninkulma tästä pohjoiseen, ja ne ovat tavallisesti niin\nkomeita keväisin. Taikka mehän voisimme ajaa länteen päin, Galbyn ohi,\nniin näkisitte talon --?\"\n\n\"Ei, tuhannet kiitokset. Minä olen tänään ajanut jo yllin kyllin.\" Hän\nnauroi.\n\n\"Oletteko kovin väsynyt? Tulettehan sitten saliin --? Täti toivoi että\ntulisimme juomaan kahvia.\"\n\nOikeastaan hän oli jo saanut kylliksi kahviakin tänään, ajatteli Ida\nElisabet, ja jatkoi hymyillen askartelujaan. Mutta pitihän hänen mennä.\nTäällä oli kovin viihtyisää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissään ei ollut sytytetty valoa, kun Ida Elisabet kulki huoneitten\nhalki. Ruokasalin ovet olivat avoinna kuistikolle, ja kevätillan\nväkevä, kalpea kajo heijastui sinervänä pitkältä, valkealiinaiselta\npöydältä. Kun Ida Elisabet avasi oven saliin, tuntui se aivan pimeältä.\nValoisat ikkunaneliöt olivat aivan täynnä suurien ruukkukasvien\nlehväkuvioita, Virginia-savukkeen lemua oli ilmassa, ja nyt hän huomasi\npienen punaisen hehkun.\n\n\"Tulkaa tänne, rouva Braatø, tässä on mukava tuoli, -- Tahdotteko että\nsytytän valon?\"\n\n\"Ei toki. Minusta se särkisi koko tunnelman.\" Ida Elisabet oikein\npainautui syvälle nelikulmaiseen nojatuoliin; sametinnukka oli karkeaa\nja tuntui sammaleelta poskeen. Hän veti salaa kengät jalastaan ja nosti\ntoisen jalan alleen. Hän hiukan ylpeili korkeasta jalkarinnastaan,\nmutta oli se hankalaakin, kun hänen oli oltava hiukan sievä jaloistaan\n-- avokengät ja hihnakengät kiristivät aina jalkarintaa.\n\n\"On ollut mainio ilma. Ja näyttää kuin se pysyisi kauniina huomennakin.\"\n\nHuomenna minun siis täytyy istua auton takaistuimella, johtui Ida\nElisabetin mieleen. Pojat eivät voi istua takana yksin --.\n\n\"Olitte niin kauhean kiltti kun tahdoitte meidät mukaan. Tämä on ollut\npojille todellinen elämys. Rouva Bjørnstad on ollut suurenmoinen\nheille. Hän toi heille maitoa ja makeisia, kun he jo makasivat\nvuoteissaan. Ja hehän ovat saaneet lentää ja huhkia ja pistää nenänsä\njoka paikkaan --\"\n\n\"Hohoi!\" Toksvold naurahti. \"Tätirukka -- hän ei oikeastaan rakasta\ntätä nykyajan autoilua. Seurueita tulee ja tahtovat saada ruokaa pitkin\npäivää -- eikä koskaan kaksi samanaikaisesti. Ja ne jäävät harvoin\npitemmäksi aikaa. Täksikin yöksi jäi vain kaksi seuruetta, ja he\nlähtevät matkaan aikaisin huomisaamuna.\"\n\n\"Niin, täällä on ihmeellisen hiljaista tänä iltana. -- Mutta eiväthän\nihmiset voi yöpyä teltoissa näin varhain keväällä -- ovathan yöt vielä\nniin koleat ja maa jäässä?\"\n\n\"Voi, sehän juuri on puolet hauskuutta. Ja matkustaminen käy\nsuhteellisen halvaksi niin.\"\n\nNäin he istuivat -- aivan kuin toinen olisi kuulostellut ja odottanut,\neikö toinen jälleen alkaisi jutella.\n\nToksvold meni erääseen nurkkaan ja sytytti pienen lampun. Kupu helotti\noranssinvärisenä ja tumman ruusunpunervana. Se oli ruusunkukan\nmuotoinen. Vaskinen tanssijatar piteli sitä kohotetuissa käsissään.\nHänen hiuksensa olivat pöyhötetyt korville ja yllään hänellä oli\neräänlainen empiirihame, joka muodosti lampunjalan. Ida Elisabet muisti\nlapsena nähneensä samantapaisia lamppuja.\n\nToksvold askarteli radiolaitteen parissa -- lampun punervassa valossa\nhän tutki ohjelmaa sanomalehdestä. Radiosta tuli ääniä ja melua, ja\nsitten se alkoi puhua, ja Toksvold asetteli sitä taas, kunnes löysi\ntanssimusiikkia.\n\n\"Lontoosta\", hän ilmoitti. \"Emmekö tanssi? Pidättekö tanssista?\"\n\nIda Elisabet onki esiin kenkänsä ja nousi. Salin yläpäässä oli palanen\nvapaata tilaa, ilman huonekaluja ja mattoja. Ikkunat molemmin puolin ja\ntumma varjokuvaverkosto ruuduilla. Korkea lattiapeili nurkassa heijasti\nikkunoiden tummaa valovirinää -- kuin metsälammen kalvo suviyötä.\n\nHeikko hekumanväre vavahdutti Ida Elisabetia hänen tuntiessaan\nToksvoldin käsivarren ympärillään, hänen kätensä omaansa vasten ja\nToksvoldin ihon ja vaatteiden tuoksun lähellään. Hän ei ollut tanssinut\npitkään aikaan, mutta jo ensimmäisestä askelesta oli kuin muisto\nolisi havahtunut koko hänen ruumiissaan -- hyväilevä tangonrytmi ihan\nvalui hänen olemukseensa, ja aivan höyhenkevyeksi hän tunsi itsensä\nToksvoldin käsissä. Hän puolittain sulki silmäluomensa ja tunsi\nkalpenevansa riemusta. Salissa oli nyt niin hämärää, ettei hän nähnyt\nmitään muuta kuin vuoroittain pimeää ja kalpeata valoa, joka keinui\nheidän liikkuessaan, ja kaksi kaukaista punaista valopistettä, jotka\nkieppuivat kuin majakantulet -- toinen radiokoneen luona ja toinen\nsyvällä peilissä, aina kun he tulivat tiettyyn kohtaan salissa.\n\n\"Teidän kanssanne on ihana tanssia --\", kuiskasi Toksvold, ja Ida\nElisabet kuuli ihastuneen hämmästyksen hänen äänessään. \"Tehän pidätte\npaljon tanssimisesta, pidättehän?\" Ida Elisabet hymyili vain ja\nantautui yhä herkemmin liikkeiden riemuun.\n\nKun radio vaikeni, he jäivät seisomaan. Toksvold ei vetänyt\nkäsivarttaan pois, ja Ida Elisabet tunsi hänen takkinsa karkean kankaan\nsormenpäittensä alla.\n\n\"Tahdommehan tanssia vielä, eikö niin?\" Ida Elisabet vain nyökäytti\npäätään, ja sitten he seisoivat aivan hiljaa ja odottivat että soitto\njälleen alkaisi. Nyt -- ja Toksvoldin käsi puristi iloisesti Ida\nElisabetin kättä, samassa kun he pyörivät ympäri pienellä tyhjällä\nlattia-alalla, ja he tanssivat tanssimistaan, kunnes ovessa käytiin, ja\nhe pysähtyivät äkkiä.\n\n\"No, tehän olette oikein järkeviä ihmisiä\", kuului rouva Bjørnstadin\nääni sanovan. Hän asetti kilisevän tarjottimen pöydälle ja väänsi\nsähkönappulaa. Valo hulmahti palamaan niin häikäisevän valkoisena ja\nkovana salin kattokruunuun, että Ida Elisabet räpytteli silmiään -- oli\naivan kuin hänet olisi herätetty unesta, tai niin kuin teatterissa,\nkun näytöksen loputtua ihmiset viskataan takaisin räikeästi valaistuun\nkatsomoon --.\n\n\"Tuollaisesta minä pidän! Askimilainen ylimonttööri ja hänen vaimonsa\npaneutuivat levolle siinä samassa kun olivat syöneet.\"\n\n\"Hän sanoi ajavansa koko paluumatkan huomenna\", ilmoitti Toksvold. \"Ja\noli ajanut kylläkin pitkän matkan tänään. Minä puolestani haluaisin\nmuuten tehdä saman matkan minäkin --\" hänen äänensä häipyi muminaan,\nhän oli vetänyt kartan povitaskustaan ja levitteli sitä käsissään:\n\"Næsby -- niin, tässä näette --\"\n\nRouva Bjørnstad pudisti päätään -- Ida Elisabetin ei tarvinnut auttaa\nja asetella kuppeja pöydälle. Ja niin ryömi nuori nainen jälleen\nnojatuoliinsa.\n\n\"Sinä kai haluat konjakkia, Tryggve?\" Rouva Bjørnstad ojensi Ida\nElisabetille liköörilasin. Siinä oli paksua mustaa nestettä, jossa\nvälkähteli tummia ametistinvärisiä salamoita.\n\nToksvold otti konjakkipullon ja tarkasteli sitä visusti:\n\n\"Kiitos -- mutta luulen että minäkin haluan mieluummin sinun\nkeitostasi, täti. Kuinka oli -- sanoitko maljanne?\"\n\nPaksu makea juoma, joka niellessä poltti tulena ja tuoksui ja maistui\nkarvasmantelilta, oli tuomenmarjalikööriä, Ida Elisabet muisti sen\nlapsuudestaan, hän oli saanut sitä isoäiti Andstin luona, mutta ei\nkoskaan sittemmin. Se oli hirveän hyvää.\n\nRouva Bjørnstad valitti että viinimonopolin viina oli liian heikkoa;\nhänen oli täytynyt muuttaa kaikkien likööriensä valmistusohjeet. Sen\njälkeen nuo kaksi siirtyivät puhumaan kaikista niistä palkinnoista,\njoita hän oli näyttelyissä saanut mehuistaan ja hilloistaan ja\numpipurnukoistaan ja likööreistään, ja sitten he puhuivat palkinnoista,\njoita heidän yhteiset tuttavansa olivat saaneet kotitalousnäyttelyissä\nja juhlissa, ja niin edespäin, ja viimeksi hevosista.\n\nIda Elisabet istui ja syövytti mieleensä koko salin kuvan, äärimmäisen\nväkevästi, aivan kuin olisi ollut ratkaisevan tärkeää, minkä näköinen\nse oli. Seinät olivat helmenharmaat, laudoituksessa käytetyt laudat\nleveitä ja laakeita, kun taas kapeat kattolaudat muodostivat\neräänlaisia tähtikuvioita, joita ruskeaksimaalatut listat ja pyörylät\nerottivat toisistaan. Ikkunoissa oli joukottain kukkia ja vihreitä\nkasveja, samoin kuin vanhanaikaisilla koivunrunko-jalustoilla,\nja valtavien nelikulmaisten huonekalujen päällys oli sinivihreää\nsamettia. Pitkin seiniä seisoi raskaita, runsaasti veistoksilla\nkoristettuja talonpoikaiskaappeja, mutta ne oli maalattu\nsinivihreiksi, leikkauksissa paljon kultausta ja hopeaa. Seinillä\nriippui suurennettuja valokuvia ja vanhoja kudonnaisia ja kirjailtuja\npesukarttuja ja koruommeltuja seinäverhoja, joissa kansallispukuiset\ntytöt ja pojat tanssivat herneenvihreällä villakanavapohjalla -- ja\nsitten siellä oli musta piano, kannella valkoinen \"Amor ja Psykhe\".\nMutta kaikki yhteensä oli kuitenkin jollakin tavoin merkillisen sievää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli paljon yli puolenyön, kun Ida Elisabet tuli huoneeseensa.\nIkkuna oli auki ja narisi hiukan saranoillaan -- huone oli\ntäynnä viileää yöilmaa, ja valkoinen valmiiksi avattu vuode\nviileä ja houkutteleva. Hän oli juonut hiukan liian paljon tuota\ntuomenmarjalikööriä -- mutta oli ollut niin hauskaa katsella, kuinka\nraskaat, heikosti punasinervät pisarat valuivat pitkin lasin reunaa\naivan kuin painava lasti, aina kun hän sen tyhjensi -- hän muisti sen\ntaas --.\n\nIda Elisabet seisoi ja katseli poikia, jotka nukkuivat leveässä kahden\nmaattavassa vuoteessa. Kun hän kumartui suutelemaan ensin toisen,\nsitten toisen lämpimiä kasvoja, huomasi hän, että hänen huulensa olivat\ntahmeat ja makeat --.\n\nOli ihanaa panna maata -- mutta ihanaa tuntea itsensä väsyneeksikin --\nkokonaisen pitkän päivän jälkeen, joka oli ollut niin täynnä pelkkää\nihanuutta.\n\n\n\n\n5.\n\n\nCarl ja Tryggve eivät koskaan saaneet kylläkseen kertoessaan\nhelluntaisesta huviretkestään. Miltei joka ainoa päivä, kun syötiin\npäivällistä tai illallista keittiössä, he muistivat taas jonkin\nelämyksen, josta äidin piti saada kuulla.\n\nIda Elisabet oli toimessa aamusta iltaan, leikkasi, sovitti, ohjasi\nompelijoitaan ja valmisti itse arimmat työt. Kaikki sujui jollakin\ntavoin niin helposti hänen käsissään -- rouva Braatøn valoisuus tarttui\nmolempiin nuoriin neulojattariin, he työskentelivät ahkerasti ja\nilomielin, ja kun he iltaisin olivat lopettaneet työnsä, aikailivat\nhe järjestellessään tavaroita ja kertoilivat Ida Elisabetille yhtä ja\ntoista, yksityisiä surujaan ja ilojaan. Kunnes Ida Elisabet saattoi\nheidät veräjälle ja he jäivät seisomaan kaikki kolme ja juttelivat\nvieläkin jos kuinka pitkään.\n\nJa samoin lapset. Carl ja Tryggve huomasivat joskus, ettei äiti ehkä\nniin tarkoin kuunnellut mitä he sanoivat, mutta he olivat keksineet,\nmiten helppoa oli saada äiti nauramaan. Häntä ei ollenkaan huvittanut\nolla määrääväinen ja tarkka, ja pojat käyttivät sitä hyväkseen.\nIltaisin jatkui iloista suunsoittoa tuntikaupalla, kunnes Ida Elisabet\najoi heidät poikainkamariin: nyt heidän täytyi mennä maata, nyt hän\nsuuttuisi pian ihan toden teolla, väitti hän, kello oli jo niin paljon,\nettei ollut määrääkään! Ja Carl katseli rannekelloaan ja totesi,\nkuinka paljon aikaa hän ja veli olivat voittaneet -- oli todellakin\nniin myöhä, että kaikkien pikkupoikien, joilla oli järkevä äiti, olisi\npitänyt olla vuoteessa jo aikoja sitten.\n\nVihdoin Ida Elisabet sai valmiiksi kaikki, mitä hänen sinä päivänä\npiti tehdä sisällä ja puutarhassa; hänkin voisi mennä nukkumaan. Mutta\nhänellä ei ollut halua --.\n\nEräs tämän talon monia hyviä puolia oli sekin, ettei hänen tarvinnut\npitää kierrekaihtimia makuuhuoneessaan. Hänestä oli aina ollut niin\nhauskaa voida nähdä ulos, kun heräsi yöllä, ja todeta mikä vuorokauden\naika kulloinkin oli. Joko oli pimeä ruutu ja ainoastaan muutamia\ntähtiä, joitten heikko valo taittui huonossa lasissa, tai hän näki\nulkona valkenevan ja taivaalla pilviä, jotka alkoivat punertua auringon\nnousua päin, tai taas nuo valoisat ikkunaneliöt olivat kauttaaltaan\njääkukkasten peitossa, tai sade valui pitkin ruutuja -- hänestä oli\naina tuntunut niin ihanalta voida vilaukselta nähdä ilmaa ja aikaa\nunen ja valvetilan välimailla. Mutta hän ei ollut omistanut sellaista\nhuonetta sitten lapsuuspäivien. Koko ajan Kristianiassa ja sen ajan,\nkun he asuivat Berfjordissa, ja ensimmäiset vuodet täällä, aseman\nlähellä, hän oli nukkunut huoneessa, jonka ikkunat olivat kadulle\ntai tielle, niin että hänen oli täytynyt ripustaa jotakin eteen. Yöt\nolivat valoisat nykyään, niin ettei hän sytyttänyt lamppua, mennessään\nsisälle ja paneutuessaan levolle. Hän aikaili järjestäessään sohvaa\nyökuntoon, aikaili riisuutuessaan -- seisoi ikkunan edessä ja katseli\nulos. Virta ja metsänreuna laakson toisella puolen ja vanha puutarha\nulkona piirtyivät yhä selvempinä ja selvempinä, kuta enemmän sarastus\nedistyi, mutta vielä lepäsi koko maailma auringottomassa, kylmähkössä\nvalossa. Kasvit ikkunalaudalla eivät enää olleet pelkkää varjoverkostoa\n-- ne paisuivat uhkeuttaan, täynnä harmaanvihreitä lehtiä ja punaisia\nja valkoisia kukkia. Oli ihan synti kuluttaa nukkumiseen niin monta\ntuntia, tänä lyhyenä aikana, kun yöt olivat valoisat.\n\nOli niin ihanaa sekin, että tiesi olevansa yksin valveilla koko tässä\nsuuressa rakennuksessa.\n\nOlihan hänestä hiukan naurettavaa, että tuo helluntairetki jatkuvasti\nkummitteli hänen mielessään. No niin, eihän hän juuri ollut tottunut\nmihinkään vaihteluun. Hän ei saattanut unohtaa sitä, että oli\ntanssinut. Mutta hän oli todellakin ollut hurjan innostunut tanssiin,\nnuorena -- eikä hän ollut edes muistanut sitä, vuosikausiin; kaikki se\noli ollut aivan kuin kokonaan pois pyyhkäistyä hänen elämästään niinä\nvuosina, jotka hän oli ollut Fritiofin kanssa naimisissa. Olihan hän\noikeastaan nuori ihminen vielä -- mutta monta vuotta hän oli ollut kuin\naivan ilman ikää, oli vain ollut joku, jonka piti saada vuorokauden\nmittaan tehdyksi niin ja niin paljon.\n\nMutta merkillistä, kuinka monenlaiset, aivan kuin tykkänään\nruumiilliset muistot olivat heränneet hänessä vain siitä, että hän\nkerran taas oli tanssinut! Lakkaamatta nousi esiin kuvia -- ne olivat\nvoimakkaasti valaistut ja niitä aivan kuin säestivät muistot musiikista\nja äänten sorina, mutta ne olivat kaukaisia, aivan kuin unet, jotka\njohtuvat mieleen. Jokin paikka Kööpenhaminassa, Connie ja hän olivat\najaneet sinne autossa äidin ja isän kanssa. Ja hän kadehti Connieta,\njoka saattoi keimailla tanssittajansa kanssa -- tämä oli ollut pitkä,\nkaunis, tumma nuori mies, kun taas hänen omalla tanssittajallaan\noli ollut sarvisankaiset silmälasit ja päässä muutamia vaaleita\nhiushaivenia, joiden lävitse paljas punainen kallo kuulsi. Se oli kai\nniihin aikoihin, jolloin isä kävi eräässä tanskalaisessa telakassa\nallekirjoittamassa jonkin sopimuksen ja oli ottanut koko perheen\nmukaansa. -- Se aika oli muuten niin merkillisen irrallaan kaikesta\nmuusta, mitä hän muisti, kaikesta aikaisemmasta ja myöhemmästä,\nniin että se oli aivan kuin epätodellista; hän ei edes voinut saada\nitseään tuntemaan todellista kaipuuta, ajatellessaan kaikkea silloista\nihanuutta, vaikka hän muisti paljonkin merkillisen eloisasti,\nesimerkiksi nahkatakin, jonka rintapielessä oli ollut suuri kimppu\ntekovuokkoja.\n\nMutta kaiken sen tuolla puolen oli aika, jota hän usein ajatteli\nnykyään, sydän täynnä hurjaa, kipeätä kaipausta. Hän muisteli\nsilloisia lastentanssiaisia -- varsinkin eräitä: äiti oli kähertänyt\nkoko hänen tukkansa, ja toiselle korvalliselle hän oli sitonut\nsuuren nauhasolmukkeen, leveätä viheriää silkkinauhaa, jossa oli\nraitoja hopealangasta. Hänellä oli ollut yllään puku jonkinlaista\nmonivivahteista silkkiä, se oli hyvin vaalea ja vivahti siniseen ja\nvihreään: isä oli tuonut sen tuliaisiksi Englannista. Ja hänellä\noli ollut niin rajattoman, hurjan hauskaa, että hän oli aivan kuin\nkuumeessa -- aina kun hän kohtasi oman kuvansa suuressa peilissä,\njoka oli samassa huoneessa, missä he tanssivat, tuntui kuin hän olisi\nnähnyt vieraan pikkutytön. Mutta sitten tapahtui jotakin kauheata --\njoku pudotti lautasensa, jolla oli keltaista vanukasta ja punaista\nkastiketta, suoraan hänen päälleen. Joku nainen seurasi häntä\nmakuuhuoneeseen ja koetti pestä tahrat hänen hameestaan, mutta se oli\nja pysyi pilalla, ja hän oli ulvonut epätoivosta, ja äiti oli ollut\nniin vihainen hänen palattuaan kotiin -- vaikka Ida Elisabet olikin\nsyytön. -- Ja sitten hän muisti Teiessä pidetyt joulutanssiaiset;\nsiellä oli ollut pari trondhjemiläistä nuorukaista, kai tohtori\nSommervoldin veljenpoikia. Hän oli toivonut niin kauheasti, että toinen\nolisi jäänyt seudulle, sillä hän tunsi että hän silloin rakastuisi\npoikaan. Se oli sinä talvena, jona hän kävi rippikoulua papin luona.\nVanhemmatkin olivat olleet Teiessä -- hän muisti pelkonsa, että he\njoisivat liian paljon ja että trondhjemiläiset pojat huomaisivat sen.\nMyöskin Fritiof oli siellä. -- Niin, ajatella kuinka vähän olisi\ntarvittu, jotta kaikki olisi käynyt toisin.\n\nViimeisen kerran hän tanssi -- hän muisti vieläpä missä. Oslossa,\nPuistokahvilan toisessa kerroksessa, sinä iltana, kun Fritiof ja\nhän olivat käyneet kaupunginvoudin luona. He söivät illallista\n'todistajiensa' kanssa, Aslaugin ja erään Fritiofin ystävän:\nFritiofilla oli niin paljon ystäviä siihen aikaan. Ja he tanssivat.\nNiin -- he olivat iloisia. Hän oli nähtävästi ollut rakastunut\nFritiofiin silloin -- tai kuvitelmaan, että hän oli rakastunut\njohonkuhun ja joutunut naimisiin sen kanssa, jota hän rakasti, ja\nsai oman pienen kodin oman rakkaan poikansa kanssa, ja he eläisivät\nonnellisina yhdessä ikiaikoihin. Hän oli siis asettanut Fritiofin\nMiehen paikalle onnen haaveiluissaan. Hän ei ollut ollut muuta kuin\nlapsi, suuri tyttö -- vaikkakaan häntä siis ei voitu sanoa viattomaksi,\nmutta sehän oli ollut vain jonkinlainen onnettomuudentapaus. Hän oli\nollut lapsi siitä huolimatta, voisi kai sanoa pieni hanhi. Ja myöskin\nFritiof oli ollut lapsi silloin. Siinä koko juttu -- oikeastaanhan ei\nFritiof parka voinut mitään millekään, ei edes sille, että hän oli niin\nepämiellyttävä poikanen.\n\nIda Elisabet huomasi yhtäkkiä, että kaikissa näissä tanssiaismuistoissa\noli hiven katkeruutta. Ja kuitenkin hänestä oli niin ihanaa istua näin\nja muistella niitä. Vieläpä omaa hääiltaansa -- se oli tosin äärettömän\nsurullinen -- mutta sittenkin -- hän oli kestänyt kaiken, jonka alkua\nse oli, ja se ei ollut niinkään hiukan. Tryggve Toksvold oli ollut\noikeassa siinä, ihminen ei voi olla elämättä vain siksi, että hän\npelkää kipua. Tietysti on kipua, elämä kai haavoittaa useimmin, mutta\nuseimmin ei ole samaa kuin enimmän. Enin osa on hyvää.\n\nHetki sitten olivat jo kaikki värit laaksossa alkaneet elää, niinkuin\nsyvältä kaiken pohjalta olisi alkanut heijastaa valoa. Mutta nyt oli\ntaas harmaata; oli alkanut pilveillä. Yhtäkkiä alkoivat lehdet ulkona\nkahista -- ensimmäiset raskaat sadepisarat saivat lehdet kiiltämään\nkoko puutarhassa. Sepä hyvä -- sadetta kyllä tarvittiin.\n\nVihdoinkin hän oli tullut niin pitkälle, että seisoi yöpuvussaan --\ntunsi nautinnokseen aamunviileyden ihollaan ohuen vaatteen läpi. Hän\nkurkisti ensin poikien huoneeseen.\n\nHe olivat potkineet peiton päältään. Äiti kosketti varovasti heidän\njäseniään, samalla kun hän peitti heidät ja pani heidän kätensä\npäällyslakanalle. Herra Jumala kuinka minä rakastan heitä! Tryggveä sen\nvuoksi, että hän on sellainen pieni vekkuli ja niin lumoavan kaunis,\nCarlia koska hän on oma hyvä pieni poikaseni, joka ei ole ollenkaan\nkaunis, vaan erikoinen ja hankala. Vieläpä siihen aikaan, jolloin\ntuntui tuskalliselta rakastaa heitä niin rajattomasti, sen vuoksi että\nturvattomuus aivan kuin piiritti häntä ja hän tiesi ettei kukaan muu\ntekisi mitään heidän hyväkseen -- silloinkin oli rakkaus heihin ollut\nonnea, jota mikään ei voinut täysin tukahduttaa. Ja voida rakastaa\nheitä nyt, ilman kovin suurta tulevaisuuden tuskaa ja pelkoa -- voi\nHerra Jumala miten ihanaa se oli.\n\nPuoli kolme -- ja kello seitsemältä hänen täytyi taas nousta. Mutta\nhän ei todellakaan tuntenut tarvitsevansa enempää unta näin kesäiseen\naikaan. Aamulintujen ensimmäiset huilunäänet tunkeutuivat suloisina\nja viileinä hänen harhaileviin ajatuksiinsa; ne sekaantuivat hänen\nunikuvitelmiinsa samalla kun hän laskeutui pitkälleen lakanain väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaikallislehti toi tiedon että hammaslääkäri neiti Kari Presttangen\nja maanviljelijä Sigurd Mælum Pohjois-Galbystä olivat julkaisseet\nkihlauksensa. Raukka, ajatteli Ida Elisabet. Mutta ehkäpä hän itse oli\ntullut siihen päätökseen, että tätä hän sentään tahtoi kernaimmin.\n\nViikkoa myöhemmin Ida Elisabet tapasi neiti Presttangenin aseman\nlähellä; hän meni tervehtimään neitiä. Kari Presttangen otti vastaan\nonnittelut merkillinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän olisi\npuolustautunut jotakin vastaan, jota hän pelkäsi. Hän alkoi nopeasti\nkysellä Burmanista, Carlin koirasta. Neidillä oli mukanaan pikkuinen\nmusta mäyräkoira; se oli Burmanin sisar, hän ilmoitti, ja alkoi\nlaajalti kertoa näistä paimenkoirista. Ida Elisabet osasi kertoa\nenemmän kuin tarpeeksi heidän koirastaan, sen lahjakkuudesta ja\npahoista teoista, niin että he juttelivat oikein vilkkaasti ja kulkivat\nyhdessä, niin kauan kuin heillä oli sama tie.\n\nRaukka, ajatteli hän toisen mentyä -- hän oli kai lähtenyt matkaan\npurkaakseen kihlauksensa ja olikin joutunut ansaan siksi, että sulhanen\noli sairasvuoteella. Mutta ehkäpä se oli onnellisinta hänelle --\nhänellä oli kai melkoiset taipumukset omituisuuteen, jos olisi jäänyt\nikäneidoksi --. Eikä kannata pelätä elämää, vaikka se tekee kipeää --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToksvoldin hän oli sattumalta tavannut muutamia kertoja ja oli ajanut\nhänen kanssaan eräänä päivänä mennessään pankkiin, toisen tullessa\njuuri etelästä käsin. Seuraavana päivänä Toksvold tuli hänen luokseen\nillalla: hän kuului toimikuntaan, jonka oli rakennettava sauna meijerin\nja säästöpankin väliselle tontille. Ida Elisabet nauroi ja lupasi\nmerkitä kymmenen kruunua listaan, ja Toksvold jäi istumaan melkein koko\ntunniksi ja jutteli, ja kun hänen piti mennä, jäi hän seisomaan oven\nulkopuolelle ja jutteli puutarhasta. Hän kertoi että se vanha tieosuus,\njoka oli Ida Elisabetin oven edessä, mainiosti sopisi krokettikentäksi.\nIda Elisabet sanoi, että se oli liian kapea. Toksvold myönteli että se\ntietenkin oli kapea, mutta kuitenkin --. Hänellä oli vanha krokettipeli\nkotona ullakolla: \"Tuon sen tänne jonakin iltana, jos sallitte, niin\nsittenhän näemme.\" Miehestä oli ilmeisesti hauskaa tulla juttelemaan\nhänen kanssaan.\n\nPojat olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta ja pujahtaneet tiehensä\n-- kello oli yli yhdentoista, ennen kuin he suvaitsivat tulla kotiin,\nja yli kahdentoista, ennen kuin äiti oli saanut heidät vuoteeseen. Hän\nhuokaili ja pudisti päätään ja nauroi, kun kaikki oli onnellisesti ohi.\nOlihan nyt kesäaika -- sai olla vähemmän tarkka --.\n\nHän sytytti lampun ompeluhuoneessa; hän tahtoi kernaasti maissinvärisen\nraakasilkkinsä valmiiksi sunnuntaihin -- kun Carlin pieni vaalea\npyjamapukuinen vartalo yhtäkkiä ilmestyi ovelle:\n\n\"Äiti -- mitä hän oikein tahtoi -- tuo Toksvold?\"\n\n\"Hän tahtoi vuokrata minulta maata krokettikentäksi\", sanoi Ida\nElisabet vakavasti.\n\n\"Eipäs -- sano nyt kunnollisesti!\"\n\n\"Saatpas nähdä. Hän ja pari muuta tahtovat perustaa krokettiseuran, ja\nhe tulevat pelaamaan tänne puutarhaan.\"\n\nPoika oli tullut ihan hänen viereensä, seisoi ja katseli häntä\nkasvoissaan ilme, jota äiti ei oikein voinut selittää. -- Mutta äiti\nheitti pois ompelunsa ja syleili Carlia, rutisti poikaa hymyillen\nvastaansa: \"Kilipukkini mun! Mene siitä sänkyyn --\"\n\nHän vei pojan sisään, pöyhi päänalaisen ja suori päällyslakanaa. Carl\nkietoi käsivartensa äidin kaulaan ja veti hänet lujasti luokseen: \"Äiti\n-- minä pidän sinusta niin!\"\n\n\"Pidätkö, kultaseni\" -- Ida Elisabet suuteli poikaa: \"sehän on ihanaa\n-- mutta pane nyt maata ja nuku.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana, kun Ida Elisabet askarteli puutarhassaan, ilmestyi\nToksvold veräjän ulkopuolelle mukanaan eräs nuori nainen ja herra,\njonka hän esitti insinööri Bergenä vuolukivikaivokselta. Naisen hän\ntunsi ennestään, opettajatar neiti Sørlin. He tahtoivat saada hänet\nmukaansa Bjørkheimiin tanssimaan.\n\n\"Tuhannet kiitokset, mutta minä en voi. En voi lähteä ja jättää lapsia\nyksikseen.\"\n\n\"Nuoko isot pojat -- eihän se voi olla vaarallista --\"\n\n\"Ei, minä en kyllä voi.\"\n\n\"Asuvathan Hansenit yläkerrassa -- jos jotakin tapahtuisi. Ja sitä\npaitsi on teillä puhelin.\"\n\nHe koettivat taivuttaa häntä tulemaan. Oli insinööri Bergen\nsyntymäpäivä ja he saisivat samppanjaa: \"Älkää olko ikävä!\"\n\nMutta Ida Elisabet piti päänsä ja vakuutti, ettei se käynyt. Hän\nantoi syntymäpäivälapselle ruusun napinläpeen ja löysi ruusun\nopettajattarellekin ja toisen asianajajalle; liehutti heille veräjältä\nja huusi hauskaa iltaa --. Hänen ei edes tehnyt mieli mennä mukaan,\ntotesi hän hiukan ihmeissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä hän seisoi koetteluhuoneen ikkunassa ja järjesteli\nmuotilehtiä, kuullessaan puutarhanveräjän helähdyksen. Nyt hän jo tunsi\nToksvoldin tavan läimäyttää sen kiinni.\n\nToksvold huomasi hänet ikkunassa ja tuli ulkopuolelle. Vanhat\nperennakasvit, jotka seisoivat aivan seinässä kiinni, olivat uhkeana\naitauksena heidän välillään, ylimpinä akileijojen valkoiset ja\nvaaleanpunaiset leijuvat kukat, intensiivisen valoisina iltahämärässä.\n\nToksvold ojensi hänelle jättiläismäisen harmaapaperisen käärön\nkukka-aitauksen ylitse:\n\n\"Tässä tuon lupaamani sinivuokot. Kihlakunnan puutarhuri sanoi, ettei\nniitä ollut hyvä istuttaa kukkima-aikaan, sen vuoksi en tuonut niitä\nennen --\"\n\n\"Mutta minusta te todellakin olette liian kiltti --\"\n\nIda Elisabet aukaisi käärön. Sisässä oli monta kerrospa vanhoja\nsanomalehtiä, ja kun hän aukaisi sisimmän, oli ryppyinen kostea\nsanomalehti täynnä juurista varissutta multaa -- oikeata möyheää\nruskeaa multaa, jossa oli havunneulasia ja sammalta -- Ida Elisabet\nnäki yhtäkkiä edessään havumetsän, jonka läpi he olivat ajaneet.\nLakastuneet lehdet olivat kuin ruskeaa nahkaa, mutta jokaisessa\njuurikossa oli kimppu tämänvuotisia lehtiä, silkinpehmeitä ja\nkiiltävän vihreitä, hienot hopeahaivenet reunoissa, mutta velttoina\npaperikäärössään. Ida Elisabet tunsi pienen surun häivähdyksen\najatellessaan: pelkäänpä että ne eivät menesty, hänen ei olisi pitänyt\nottaa niitä, ennen kuin uudet lehdet olivat kehittyneemmät.\n\n\"Minähän voisin muuten istuttaa ne teille, kun kerran olen täällä --.\"\n\n\"Kiitos, mutta älkää toki --. Ei teidän pidä --.\"\n\n\"Niin mutta miksi en saisi? Jos teillä vain on joitakin työkaluja --.\"\n\nKun Ida Elisabet tuli ulos, oli Toksvold ripustanut takkinsa oven\nripaan:\n\n\"Minne tahdotte saada ne? Meillä kotona ne olivat lipputangon\nympärillä, mutta kun teillä ei ole lipputankoa niin --.\"\n\nSen te olette kertonut minulle jo kerran ennen --. Ida Elisabetin\nteki mieli sanoa se ja nauraa -- ja hän punastui, tuntien ihanan\nvärähdyksen. Se olisi aivan kuin ollut merkkinä heidän ystävyydestään,\nja hän olisi suonut uskaltavansa -- hän oli ajatellut tuota\nlipputankoa, jonka ympärillä sinivuokot kasvoivat kehässä, niin\nelävästi kuin hän olisi sen nähnyt -- osan Toksvoldin kotia -- mutta\nsen sijaan hän esitti, että heidän ehkä olisi pantava sinivuokot\nruusupensaiden alle, jotka hän oli istuttanut vanhaa tieosuutta\nvastaan: siellä ne saisivat aurinkoa kukinta-aikanaan ja varjoa sitten,\nkun pensaat olisivat lehdessä. -- Ja hän voisi nähdä ne ompeluhuoneen\nikkunoista --.\n\nHän toi lapion, istutuspuikon ja ruiskukannun, ja Toksvold ryhtyi\nistuttamaan sinivuokontaimia hänen ohjeittensa mukaan. Ida Elisabet\nkantoi vettä ja ruiskutti, sitä mukaa kuin Toksvold sai taimet maahan.\n\n\"Oliko teillä hauskaa eilisiltana hotellissa?\"\n\n\"Oi -- ei mitenkään erikoisesti. Te ette paljon menettänyt --.\"\n\n\"Sehän oli ikävää. Insinööri Berge-raukka -- jonka syntymäpäivänvietto\nei tullut sen juhlallisemmaksi --\"\n\n\"Sitä paitsi te olisitte mielestäni hyvin voinut tulla mukaan. Tehän\ntanssitte niin hyvin. Ette ollut oikein kiltti, rouva Braatø --.\"\n\nHän vain nauroi: \"Se ei ole niinkään helppoa. Minä en ole vapaa ja\nvalmis tulemaan ja menemään --.\"\n\n\"Ei, sen kyllä ymmärrän, mutta --\"\n\nKuinka hirvittävän paljon sinivuokkoja Toksvold olikaan ottanut\nmaasta! Aurinko oli vaipunut pohjoisen harjun taakse. Taivaalla ei\nollut hattaraakaan, ilma oli kalpea ja kirkas, ja pohjoisessa piirtyi\nvuorenrinne vaaleankeltaisin reunoin. Pari pääskystä kierteli vielä\nterävissä kehissä korkealla rakennuksen yllä, linkoutuen räystään\nalla sijaitseviin viserteleviin pesiinsä, mutta yhä useammat alkoivat\nkäydä yöpuulle. Toksvold painoi maata ja istutti, mutta sittenkin oli\nkäärössä vielä kokonainen mätäs juuria.\n\n\"Oletteko jo ajatellut juhannusaaton viettoa?\" hän kysyi.\n\nIda Elisabet pudisti päätään. \"Sitä paitsi en oikein tiedä, mitä\nihmiset tekevät juhannusaattona -- muuta kuin että pystyttävät nuoria\nlehtipuita. Niin tekee Hansen täällä. Onko teillä tapana polttaa\njuhannustulia täälläpäin?\" Hänen mieleensä juolahti Vettehaugenin\nvuorella poltettu suuri juhannuskokko ja koski ja apen viulunkäyrä,\njoka säesti nuoren väen tanssia.\n\n\"Ne, jotka ovat käyneet nuorisonopistoja ja sentapaisia, ovat kyllä\nyrittäneet -- mutta muuten ei se kyllä kuulu täkäläisiin tapoihin.\nMutta voimmehan keksiä jotakin muuta. Esimerkiksi tehdä retken jonnekin\nmajalle tanssimaan. Nyt kai voi jo ajaa Kallbakslian huipulle.\n\n\"Svensrudsætrassa on suuri uusi rakennus, jossa kymmenen, kaksitoista\nhenkeä voi yöpyä. Voisimme ottaa mukaan gramofonin ja hapanta kermaa --\nKarin täyty tulla mukaan keittämään kermapuuroa -- tai ehkä te osaatte?\nOsaatteko keittää sitä? Olisiko se teistä hauskaa -- koetanko saada\naikaan sentapaisen retken juhannusaattona?\"\n\nJotakin tummaa ahtautui Vikerin veräjän alta -- Burman, koiranpentu.\nÄänettömästi se ryntäsi Ida Elisabetia vastaan, hyppeli ja vinkui ja\nvikisi ja pureskeli hiukan hänen käsiään -- sitten se rupesi haukkumaan\nToksvoldia. Pojat, Tryggve ja Carl perässä, kiipesivät aidan yli ja\nhypätä tupsahtivat puutarhaan äidin eteen.\n\n\"No voi minun päiviäni -- mitä te oikein ajattelette -- tulla kotiin\nnäin myöhään! Carl, sinä löydät kyllä mitä tarvitsette -- maito ja voi\novat kellarissa, kuten tiedät. Eiliset lihapallerot voitte niin ikään\nsyödä. Mutta pitäkääkin kiirettä ja menkää maata! Näettehän, minun\ntäytyy saada tämä valmiiksi nyt illalla --.\"\n\nCarl tarkasteli äidin ja Toksvoldin istutuksia.\n\n\"No, kas niin! Nyt teidän pitää mennä syömään ja sitten sänkyyn --\"\n\n\"Tuletko sitten sanomaan meille hyvää yötä?\" kysyi Carl hidastellen.\n\n\"Sen kai sinä tiedät -- ei, mutta Burman! Carl -- vie tuo pahuksen\nelikko kanssasi sisään! -- Voi sentään, koiranpennut ja puutarha\",\nnauroi hän ihan voipuneena. \"Pidänkö koirista? Voittehan käsittää,\nkuinka ihastuneita me olemme tuohon villaressuun -- mutta uh, miten\npaljon pahaa se saa aikaan\", ja hän alkoi kertoa.\n\nVihdoinkin oli istutustyö valmis ja Toksvoldin piti mennä keittiöön\npesemään kätensä. Ida Elisabet otti esiin puhtaan pyyhkeen häntä varten.\n\n\"Tulkaa kävelemään pari askelta kanssani pohjoiseen päin, rouva Braatø!\nNyt on niin kaunis ilta. -- Liikkuminen tekee teille niin hyvää --.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. -- Mutta ensin minun pitää mennä sanomaan hyvää yötä\npojille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlussa he kulkivat vaiti. Oli kai jo myöhä -- ehkä liki keskiyötä,\nsillä kylästä ei kuulunut mitään ääntä eikä mistään näkynyt valoa.\nTie kiemurteli vaaleana ja pölyisenä heidän edellään pilkkopimeässä,\njoka ei ollut sen tiheämpää kuin että voi erottaa kaiken, minkä ohi\nkuljettiin, mutta hämärä oli vain kuin imenyt itseensä kaikki värit.\n\n\"Olisipa hyvä, jos nyt saataisiin sadetta --\"\n\n\"Niin, nyt on ollut kauhean kuivaa -- vaikka ollaan näin lähellä\njuhannusta --\"\n\nHe kuulivat takanaan auton pörinää -- valonkajo pyyhkäisi tietä heidän\nedessään ja valaisi pölyn peittämää leppämetsää, jota oli molemmin\npuolin. Toksvold tarttui hänen käteensä ja veti hänet tien laitaan --\npienen kuivan mäennyppylän päälle, minne he jäivät seisomaan silmät\nkiinni auton nostamaa pölypilveä päin.\n\nSitten Toksvold pujotti sormensa hänen sormiensa väliin, pusersi eikä\nenää päästänyt hänen kättään. Pienellä mäellä, missä he seisoivat, oli\nmuutamia vanhoja hirsirakennuksia -- ne kuuluivat tien toisella puolen\nolevaan pieneen taloon; niistä uhosi navetan pehmeä haju kesäyöhön.\nVirta kimmelsi valoisana ja kiiltävänä laaksossa talojen takana, mutta\nharjun alla laakson tällä puolen yhtyivät vesi ja metsä pilkkopimeään.\n\nIda Elisabet seisoi ja pidätti hengitystään miltei kauhistuneena, sillä\noli kuin hänessä itsessään jotakin uutta olisi tahtonut purkautua --\nsitten Toksvold veti hänet jälleen tielle ja alkoi kulkea eteenpäin,\nmutta hänen sormistaan ei mies vieläkään hellittänyt. Ja yhtä\nmittaa kulkiessaan hän painoi Ida Elisabetin kättä lyhyin kiintein\npuserruksin. Kosketus täytti Ida Elisabetin autuaallisella onnella,\njohon hän ei oikein uskaltanut luottaa -- tuo mies siis tahtoi häntä,\nja hän tunsi miehen tahtovan hänelle pelkkää hyvää.\n\nÄkkiä Toksvold sanoi, ääni oli matala tässä hiljaisuudessa:\n\n\"Mutta kuinka ette ole hankkinut letkua kastellaksenne puutarhaa?\nTeillähän voisi olla letku, joka ruuvattaisiin keittiön vesijohtoon ja\njohdettaisiin ulos käytävään --\"\n\nMutta ääni oli aivan toinen kuin ennen, ja Ida Elisabet ymmärsi hänen\npuhuvan vain kuvitellakseen, ettei Ida Elisabet silloin huomaisi, miten\nsyvästi hän oli järkyttynyt:\n\n\"Sen pitäisi silloin olla oikein pitkä --\" Ida Elisabet kuuli oman\näänensä, se oli vallan soinnuton -- hänen mieleensä juolahti lasimalja,\njoka on aivan täynnä; se helähtää kuolleesti ja heikosti kun siihen\nkopauttaa.\n\nHe luopuivat aikeestaan kävellä ja jutella, niinkuin mitään ei olisi\ntapahtunut, ja alistuivat äänettömyyteen.\n\nAseman valot välkkyivät edessäpäin -- mutta mitä nyt tapahtuu? ajatteli\nIda Elisabet. Minun pitää kai palata --. He olivat aivan talon\nkohdalla, jossa hän oli ennen asunut; pohjoisamerikkalaisten ikkunasta\nloisti heikosti valoa tummanvihreitten kierrekaihtimien lävitse.\n\nHe kulkivat tien toista reunaa, petäjäkangasta pitkin. Havunneulasten\ntuoksu kantautui pimeästä runkojen välistä, ja Ida Elisabet kuuli\nkaukaista veden kohinaa; pieni puro virtasi ja hyppeli maaperän\nvaaleilla kivillä kauempana metsässä. -- Sinnekö me oikein aiomme,\najatteli hän hämäännyksissään --.\n\nAsemalta kuului naurua -- heitä vastaan tuli joukko ihmisiä, jotka\npuhuivat ja nauroivat äänekkäästi: \"Nyt minun täytyy palata.\" -- Ida\nElisabet veti kätensä pois.\n\n\"Voi, älkää\" --. Toksvold kietoi käsivartensa hänen ympärilleen --\nsamassa hetkessä Ida Elisabet tunsi miehen ruumiin omaansa vastaan,\nhänen käsivartensa, hänen kasvonsa omien kasvojensa kohdalla, ja sitten\nToksvold suuteli -- ensin posken laitaan, mutta sitten hän löysi\npimeässä suun ja suuteli oikein.\n\nOli aivan kuin Ida Elisabet ei olisi tietänyt, oliko hän ja missä --\ntuokion tai kauan, hän ei tietänyt. \"Päästä --\", sanoi hän hiljaa, ja\ntuntiessaan olevansa vapaa hän kääntyi ja alkoi kulkea, hurjaa vauhtia,\ntakaisin kotiinpäin.\n\nSeuraako hän perässäni --? Ida Elisabet ei tietänyt, toivoiko hän sitä\nvaiko pelkäsi -- ehkäpä kumpaakin. Mutta kun hän pysähtyi vetääkseen\nhenkeä, pienen rakennuksen eteen, jonka kohdalla he ensiksi olivat\npysähtyneet, ei hän voinut kuulla mitään. Sitten hän alkoi taas kulkea\n-- hitaammin. Itse asiassa oli vain viiden, kuuden minuutin kävelymatka\ntästä Vikeriin --.\n\nNiinkuin nukkuva, joka makaa ja koettaa päästä hereille, nyt minun\ntäytyy nousta -- hän koetti herättää itseään tästä epätodellisesta,\nepämääräisestä tunteesta, joka kantoi häntä. Herra Jumala, hän suuteli\nminua -- se ei kai ole niin vaarallista. Onhan sinua ennenkin suudeltu,\nIda Elisabet --\n\n-- mutta sisimmässään hän tunsi, ettei se ollut totta. Häntä ei ollut\nsuudeltu ennen. Vaikka hän epäselvästi tiesi sallineensa jonkun ennen\ntehdä yhtä ja toista -- jota hän tuskin enää muisti -- ja hän aivan\nkuin oli myöntynyt siihen -- häntä ei kukaan ollut suudellut --.\n\nTaivas tiesi, mitä hän nyt minusta ajattelee --? Mutta oikeastaan ei se\nliikuttanut Ida Elisabetia vähintäkään. Toksvold ei ajatellut hänestä\nsitä eikä tätä -- nyt oli kysymyksessä jotakin aivan muuta, hän tiesi\nsen hyvin --.\n\nOnni ja kaikki se, mitä en ole koskaan ennen elänyt --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTotutun tavan mukaan hän meni katsomaan poikia, ensin valmistettuaan\nyösijansa sohvalle. Hän suori lasten peittoja, kumartui ja suuteli\nheitä kevyesti poskelle --. Mutta oli aivan kuin hän jotenkin olisi\nollut oman itsensä ulkopuolella, tehdessään noin, ja kun hän silmäsi\nkeittiöön nähdäkseen, olivatko pojat panneet kaikki paikalleen ja\nmuistaneet viedä maidon ja voin takaisin kellariin, tapahtui se\nkoneellisesti, hän itse oli aivan kuin muualla.\n\nTodellisuudessa -- niin, todellisuudessa hän itse oli huumauksissa\nriemusta ja hekumasta -- ja kaikki tuo muu, jota hän aisti oman itsensä\nulkopuolella, ja jonka hän tiesi jälleen joutuvan hänen kohdalleen --\nse ei liikuttanut häntä nyt --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuodessaan auki silmänsä seuraavana aamuna ja muistaessaan eilisen\nhän päätti suhtautua koko juttuun kevyesti: eihän ollut ollenkaan\nvarmaa että Toksvold oli tarkoittanut mitään sen enempää. Ida Elisabet\nsuoritti aamuaskareensa hilpeästi ja rauhallisesti -- toimitti Carlin\nkouluun, Tryggven ulos leikkimään --. Hän tiesi niin erinomaisen hyvin\n-- voi hyvä Jumala, ajatteli Toksvold!\n\nTasan kello yhdeksän soi puhelin:\n\n\"Huomenta! Toksvold puhuu. Onko rouva Braatø -- saanko luvan tulla\nkatsomaan illempana -- minulla olisi hiukan asiaa --.\"\n\nHän oli karttanut sanomasta \"sinä\" tai \"te\", ja Ida Elisabet huomasi\nsen. Se pani hänet hymyilemään, ja hän tartutti nuoriin ompelijattariin\nsisäistä iloaan. Nuori tyttö parantolasta, jolle hän sovitteli kahta\ntekosilkkistä kesäpukua, käveli kotiinpäin erinomaisella tuulella ja\naivan vuorenvarmana siitä, että hän uusissa vaatteissaan olisi ihan\nvastustamaton.\n\nIda Elisabet kävi katsomassa sinivuokkoja viedessään aamiaista\nTryggve-lapselle. Lehdet näyttivät kyllä veltoilta, mutta nehän\nvoisivat silti vielä elpyä.\n\nHänen mieleensä juolahti: minne saisin pojat Toksvoldin tullessa\nillalla? Toksvold oli sanonut kello puoli yhdeksältä -- eihän hän\nsaattanut ajaa heitä vuoteeseen niin pakanallisen varhain keskellä\nvaloisaa suvea. Ida Elisabet mietiskeli valtavasti -- sellaista\ntilannetta ei ennen ollut sattunut, että lapset olivat tiellä.\n\nHe oleskelivat paljon Vikerissä iltaisin, ja heillä oli leikkitovereita\neräässä kodissa hiukan etelämpänä tien varrella. Mutta he saattoivat\ntulla tupsahtaa kotiin ihan koska hyvänsä -- he olivat aivan Ida\nElisabetin kantapäillä minä päivän hetkenä tahansa --.\n\nSitten hän muisti, että nuorisoseurantalon salissa esitettiin tänä\niltana elokuva. Mutta pojat eivät olleet koskaan ennen olleet kinossa\nilman häntä; he olivat niin pieniä menemään yksin. Entäs Hansenin\nkasvattityttö, ajatteli hän; Snefrid juoksi hänelle asioita ja hänen\noli tapana joskus kutsua tyttö mukaan, mennessään poikien kanssa\nkinoon. Mutta tyttölapsi oli kolmentoista vuotias; jos Ida Elisabet\nantoi heille rahaa, saattoivat Carl ja Tryggve mainiosti mennä\nSnefridin kanssa. Esitys kesti neljännestä yli kahdeksasta neljänneksen\nyli kymmeneen, ja lapsilta kuluisi varmasti noin puoli tuntia\npaluumatkaan --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet kampasi tukkansa uudestaan ja muutti ylleen maissinvärisen\nraakasilkkipukunsa. Sitten hän kulki ja järjesteli hiukan omassa\nhuoneessaan -- siirsi paria maljakkoa, joissa oli kedonkukkia ja\nruohonkorsia.\n\nBurman oli kahleissa käytävässä -- ressu, eihän se voinut päästä mukaan\nelokuviin. Ja vihdoinkin se alkoi haukkua jotakin tulijaa.\n\nIda Elisabet seisoi keskellä lattiaa ja nauroi, kun Tryggve Toksvold\nilmestyi oveen.\n\nSilloin mies heitti olkihattunsa, jota hän piteli kädessään -- se\nkieppui ilmassa kuin ratas ja päätyi sohvalle, ja nuo molemmat ihmiset\nseisoivat ja syleilivät toisiaan, nauraen täyttä kurkkua.\n\n\"Niin, tiedätkö, jumaliste, minä olin valmistunut pitämään oikein\npuhetta: en tiedä, rouva Braatø, mitenkä te oikein käsititte eilisen\nkäyttäytymiseni -- tai ehkä olin ajatellut sanoa, en aikonut loukata\nteitä, se ei ollut tarkoitukseni --\"\n\nHe nauroivat niin, että heidän täytyi istua sohvaan, ja Toksvold\ntarttui Ida Elisabetin käteen ja laski sen polvelleen:\n\n\"Mutta Ida, mitä sinä oikein ajattelit minusta kun olin niin rohkea --?\"\n\n\"Sinustako? Luuletko minua niin typeräksi, että olisin kulkenut ja\najatellut jotakin sinusta --!\"\n\nToksvold katseli häntä, sekä hiukan epävarmana että hiukan\nloukkaantuneena:\n\n\"Niin, totta tosiaan minä luulin, että olit ajatellut minua hiukan --\"\n\n\"Niin, ajatellut sinua! Enhän ole muuta tehnytkään.\"\n\n\"Sinä siis tarkoitat\", sanoi Toksvold miettiväisenä, \"ajatella jotakin\nihmistä -- se on aivan toista kuin ajatella jotain jostakin ihmisestä?\nNiin, tietysti.\" Hän painoi Ida Elisabetin syliinsä ja suuteli häntä.\n\"Tie-tys-ti se on aivan toista!\"\n\n\"Mutta sinä olet sitten erikoinen ihminen, Ida!\"\n\n\"En vähääkään. Minä olen niin tavallinen kuin suinkin.\"\n\n\"Sinäkö? Ei, niin hyvin ei kyllä ole. Että sinun tapaisesi ihmiset\nolisivat tavallisia. Maailmassa olisi kaikki aivan toisin ja paremmin\njos niin olisi laita.\"\n\nIda Elisabet nauroi hiljaa: \"Jos tuo oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi,\nniin minun täytyy sanoa, että se oli tavattoman hieno --\"\n\n\"Se ei ole mikään kohteliaisuus. Tietäisitpä kuinka ihailen sinua. --\nJa mitenkä ihana sinun tukkasi on -- se on jollakin tavoin niin lempeä\n--\"\n\n\"Ethän ole vihainen vaikka pyydän sinua menemään nyt.\" Ida Elisabet oli\npelännyt sanoa sitä vähintään kahdenkymmenen viimeisen minuutin aikana.\nMutta nyt hänen täytyi se sanoa. \"Lapset ovat hetikohta täällä -- ja\nymmärräthän, jos heidän päähänsä pälkähtäisi kysyä jotakin --. Siihen\nei minulla tosiaan ole halua -- ei tänään ainakaan.\"\n\nToksvoldin kasvot kävivät vakaviksi:\n\n\"Eipä tietenkään. -- Mutta tulethan sentään saattamaan pari askelta --.\"\n\nIda Elisabet toi rasian, jossa oli pukuun kuuluva pieni kullankeltainen\nolkihattu, ja asetti sen huolellisesti päähänsä peilin edessä.\n\n\"Sinä olet niin kaunis keltaisessa, Ida -- aivan kuin nuori tyttö.\"\n\nIda Elisabet hymyili hiukan peilikuvalleen. Itse asiassa hän oli kai\ntietänyt koko ajan, minkä vuoksi häntä niin halutti hankkia itselleen\njotakin oikein sievää ja pukevaa täksi kesäksi -- jotakin aivan\nerilaista kuin se järkevä ja arkinen, jota hän yleensä käytti.\n\n\"Me kai menemme eteläistä tietä?\" sanoi Toksvold heidän ehtiessään\nveräjälle.\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään. Ja kun he kääntyivät ensimmäiselle\nsivutielle, joka erosi valtatiestä ja vei johonkin metsätaloon, Ida\nElisabet kulki sydän odotusta täynnä. Ahteen päällä rämisivät rattaat\nja heilahtelivat kivien yli, mutta kun ne olivat ajaneet heidän\nohitseen, tarttui Toksvold hänen käteensä, ja he kulkivat kiinteästi\ntoisiinsa nojautuen, onnellisina saadessaan kulkea noin.\n\n\n\n\n6.\n\n\n\"Mutta Ida, nyt sinun pitää saattaa avioerojuttusi lopulliseen\nratkaisuun.\"\n\nIda Elisabet oli Toksvoldin konttorissa; oli heinäkuinen iltapäivä,\nhän istui miehen kirjoitustuolissa ja oli laskenut kaikki kääröt\nkäsistään hänen kirjoituspöydälleen. Hän tunsi suorastaan lapsellista\niloa nähdessään niiden makaavan siinä -- todistuksena heidän\nyhteenkuuluvaisuudestaan ja keskinäisestä läheisyydestään.\n\nTryggve Toksvold istui ikkunalaudalla ja loi silmänsä häneen:\n\n\"Kuuletko, Ida. En vain ymmärrä, ettet jo ennen ole tehnyt mitään siinä\nasiassa. Etkö tiedä, että sinut esimerkiksi voidaan määrätä maksamaan\nhänen ylläpidostaan -- erinäisissä tapauksissa -- niin kauan kun\navioero ei ole lopullinen?\"\n\n\"Hänen perheensä ei sentään ole sellainen. Ja mitä häneen itseensä\ntulee -- poissa silmistä, poissa mielestä, vieläpä niin suuressa\nmäärin, että epäilenpä onko hän edes varma siitä että olemme\nolemassakaan, minä ja lapset. Eihän hän ole nähnyt meitä pitkiin\naikoihin.\"\n\n\"Joutavia. Eihän mies sentään ole aivan hullu. Jos hän vain jonakin\nkauniina päivänä keksii, että hän vastedes voi saada jonkinlaista\nhyötyä sinusta, voit jumaliste olla varma, että saat kuulla hänestä.\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään:\n\n\"Sinä olet minun mielestäni kovin kärkäs uskomaan pahinta ihmisistä,\nTryggve. Minusta sinun olisi pitänyt nähdä niin moniaita kertoja\ntoiminnassasi, että ihmiset valehdellessaan enimmäkseen itse uskovat,\nettä heidän puheensa sentään puolittain on totta. Paljon harvinaisempaa\non, että ihmiset valehtelevat täysin tietoisesti. Mutta hyvin usein\nsattuu niin ikään, että kun ihmiset tahtovat hyötyä toistensa\nkustannuksella -- he uskottelevatkin itselleen ehdottavansa jotain,\njosta molemmat puolet hyötyvät. Mutta tässähän tapauksessa se olisi\nmahdotonta, kuten tiedät, ja sen vuoksi olen varma siitä etteivät he\nkoskaan tekisi sitä, mitä sinä oletit heidän keksivän.\"\n\nToksvold hymyili uhitellen:\n\n\"Sinä aliarvioit ihmisten raukkamaisuutta, ystävä hyvä. Kuinka tahansa\n-- minä puolestani taidan olla liiaksi maatiainen osatakseni noin\nhienosti eritellä petoksen plus itsepetoksen kaikkia eri vivahduksia,\nja petoksen miinus itsepetoksen. Meidän tapanamme on sanoa, että\nihmiset ja lurjukset ovat eri maata, piste!\"\n\nJuuri niin Toksvold menettelikin. Ja oli hiukan tarpeetonta, että\nIda Elisabet aina tuli pahalle mielelle huomatessaan sen. Mutta oli\nkuin hänen olisi käynyt sääli -- ei ketään erikoista, vain yleensäkin\nkaikkia ihmisiä, jotka oikeastaan eivät olleet sitä eivätkä tätä.\n\n\"En vain käsitä että sinä itse et ole tahtonut ryhtyä mihinkään\nsaadaksesi asiasi järjestykseen.\"\n\n\"Olenhan sanonut sinulle, että lankoni järjesti eroasiani. Ja kun\nhän sitten kuoli, ei minua haluttanut hankkia toista asianajajaa ja\ntutustuttaa häntä koko siihen vanhaan juttuun.\"\n\nToksvold rypisti hiukan otsaansa. -- Ida Elisabetia oli hiukan\nhämmästyttänyt, kun hän oli huomannut, että Toksvold tuntui tietävän\nyhtä ja toista Torvald Landerista. Tietysti hän oli itsekin vaistonnut,\netteivät Torvaldin edesottamukset olleet aivan puhtaita ja että\nhän luultavasti oli itse päättänyt päivänsä. Mahtavatko koko maan\nlakimiehet tuntea toistensa asiat --? Toksvold ei ollenkaan ollut\nhyvillään siitä, että tuo mies oli ollut hänen lankonsa -- vaikkakin\nniin äärettömän kauan sitten; Ida Elisabet oli kertonut, että Constance\noli kuollut, ennen kuin hän itse oli vielä edes täysi-ikäinen.\n\n\"Enhän edes ajatellut, että asia sen koommin tulisi minulle\nnykytärkeäksi, senhän voit ymmärtää. Minusta se saattoi jäädä Fritiofin\nhoidettavaksi, koska siis hän oli solminut uuden suhteen. Omasta\npuolestani en ajatellut mitään muuta kuin saada olla rauhassa jossakin,\nmissä voisin elättää poikani ja itseni. -- Erääseen aikaan ajattelin\nottaa toisen nimenkin. En Andstia, sillä ainoastaan meidän suvullamme\non se nimi, enkä halunnut että kukaan, joka ennen maailmassa oli minut\ntuntenut, saisi tietää, mitä minusta on tullut. Mutta ajattelin ruveta\nkäyttämään nimeä rouva Carlsen. Tai rouva Aanstad, isäni sukutalon\nmukaan.\"\n\n\"Voi raukkaa. Sinulla on ollut kovat ajat. Ja olet ollut äärettömän\nurhea. Mutta juuri siksi minusta on merkillistä, että olet antanut ajan\nnäin mennä.\"\n\n\"Minulla on koko ajan ollut niin tiukat päivät, senhän käsität. Ensin\nsaadakseni kaikki riittämään -- hankkiakseni kaikkein tarpeellisimman,\npäivästä päivään. Ja kun sitten aloin ansaita paremmin, oli taas\nvaikeata saada aikaa riittämään.\"\n\n\"Tiedän sen.\" Toksvold hypähti alas ikkunalaudalta, riisui Ida\nElisabetin hatun ja suuteli häntä keskelle päänlakea. \"Mutta nyt tulee\nsiitä kaikesta loppu, Jumalan kiitos. -- Mutta ylpeilen sinusta,\nsen käsität. -- Tiedäthän, ettei näyttäisi oikein hyvältä, jos minä\njärjestäisin erojuttusi. Mutta koetan keksiä jonkun toisen sopivan\nsiihen. -- Asia voidaan saada nopeasti lukkoon. Myönnän etten ole\noikein hyvilläni, ennen kuin olet ihan vapaa -- nimittäin laillisesti.\"\n\nToksvold meni eteiseen ja puki päällystakin ylleen:\n\n\"Etkö sentään tahtoisi, nyt kun olet ajatellut asiaa? Ei muuta kuin\nesimerkiksi Foslin hotelliin -- söisimme Illallista yhdessä ja\nhankkisin sitten auton, joka veisi sinut kotiin? Voisit olla kotona jo\nennen kahtatoista, viimeistään kello yksi? Se voisi olla niin hauskaa.\"\n\n\"Voithan käsittää että tahtoisin, Tryggve. Mutta en voi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko pilkisti esiin hänen kävellessään kotiinpäin, kimmelsi\nkastepisaroissa, ylhäällä ja alhaalla, kuusenoksilta riippui kuin\nsinipunaisia tulisäteitä. Tien syrjässä oli ruoho härmäistä ja laossa\nsateen painosta, mutta se kimmelsi kauttaaltaan missä auringonvalo\nulottui siihen. -- Olisi kyllä ollut ihanaa ajaa hänen kanssaan laakson\nkautta; hän sanoi itse uskovansa tämän yhteismaan asian kestävän\nvähintään viisi kuusi päivää, tällä kertaa; he eivät saisi nähdä\ntoisiaan pitkään aikaan. -- Oli niin raikasta sateen jälkeen, tie musta\nja pölytön ja kauempana siniset sadevesilammikot heijastivat taivasta,\nja illan varjot lankesivat niin pitkinä lämpimässä keltaisessa\nauringonvalossa.\n\nTietysti ihmiset innolla pohtivat heidän asioitaan jo nyt, siitä\nhän oli ihan varma. Eikä hän voinut muuta odottaa kuin että he\narvostelisivat häntä ankarasti; täällä ei ollut niin viljalti\nnaimattomia herroja, ja naimiskauppa Tryggven kanssa oli joka\ntapauksessa edullinen, paljon edullisempi kuin hän kihloihin mennessään\noli aavistanutkaan. Tryggven toverit, joita hän oli tavannut, olivat\nmuuten olleet ystävällisiä hänelle -- juhannusretki Svensrudsäterissä\noli siltä kannalta ollut oikein onnistunut. Muuten oli ilma ollut\nepäsuopea, kolea ja sateinen, niin että heidän täytyi istua sisällä\nkoko ilta, ja seuraavana aamuna oli koko tunturimajan alue ollut lumen\npeitossa, niin että he huvittelivat heittämällä lumipalloja vähän ennen\nlähtöään. Mutta he olivat istuneet takan edessä ja tanssineetkin, ja\npankinjohtajan rouva ja neiti Svensrud olivat keittäneet kermapuuroa ja\npaistaneet vohveleita. -- Kari Presttangen ei ollut tullut mukaan.\n\nTryggve ja hän eivät olleet saaneet olla suuriakaan kahden kesken.\nMutta muuten he olivat olleet yhdessä joka ainoa päivä --.\n\nSe oli kai pantu merkille jo ennen, sillä kun hän soitti Marte Bø'lle\nkysyäkseen, saisiko hän lähettää pojat sinne juhannusaaton illaksi,\nkoska hänet itsensä oli kutsuttu huvimatkalle, oli Marte ruvennut\nnauramaan: \"Sinä kai menet tuon Toksvoldin kanssa, eikö niin?\" -- \"Voi,\nkuinka sinä sen arvasit?\"\n\n-- Vikerin pihalla pelattiin krokettia, hän kuuli sen tullessaan kotiin.\n\n-- Toksvold oli tosiaankin juhlallisesti tuonut kiiltävän uuden\nkrokettipelin eräänä iltapäivänä. \"Sinullahan piti olla vanha\nkrokettipeli ullakolla?\" -- \"Sanoinko niin?\" Toksvold oli nauranut. --\n\"Ei, minun täytyi kyllä ostaa uusi. Minullahan piti olla sopiva tekosyy\ntullakseni pian uudelleen. Enhän silloin osannut ymmärtää, että asiat\nkehittyisivät näin nopeasti.\"\n\nVanha tiepalanen osoittautui muuten liian kaidaksi krokettikentäksi,\nja pojat olivat liian pieniä osatakseen pelata kunnolla. Tryggve oli\nkoettanut opettaa heitä eräänä iltapäivänä, tullessaan niin varhain,\nettä työ ompeluhuoneessa vielä oli kesken. Ida Elisabet kuuli avoimen\nikkunan kautta, ettei siitä tullut mitään. Hänen Tryggvensä, siis\nTryggve-lapsi, tahtoi vain leikkiä, lennätti pallot menemään ja juoksi\nniiden perässä, niin että krokettiportit kiskoutuivat irti maasta.\nJa Carl oli tietysti kömpelö, ja koira sekaantui leikkiin -- ja iso\ntäysikasvuinen Tryggve kadotti kärsivällisyytensä ja tulistui, kun\nlapset eivät tahtoneet kunnolleen oppia, hyppivät vain ja olivat\ntyperiä. -- Nyt Carl oli vienyt koko pelin Vikeriin, jossa enimmäkseen\npikkutytöt ja Kristian sitä pelasivat.\n\n-- Kun Ida Elisabet tuli koetteluhuoneeseen, istui Carl siellä\npiirtämässä.\n\n\"Mutta kuinka et ole ulkona näin kauniilla ilmalla!\" Ida Elisabet laski\nkätensä pojan olalle ja katseli hänen piirroksiaan. Miehiä, kuten aina:\neräs seisoi kateederilla ja nojasi nyrkkeihinsä. Toinen oli piirustettu\ntakaapäin, hänellä oli kapeat olkapäät ja valtaisan leveä takapuoli;\npitkällä osoituspuikolla hän piirteli seinäkarttaa. Sitten siinä oli\nmies, joka juoksi, ja neljä juoksi jäljessä uhittelevin elein. Carlin\npiirustukset eivät muistuttaneet mitään Ida Elisabetin ennen näkemiä\nlastenpiirustuksia: poika nähtävästi tieten tahtoen koetti aina saada\nkasvot irkuvamaisen hirveiksi, mutta niissä oli ilmettä, ja hän\nosasi ottaa varteen yhtä ja toista lyhentäessään juoksevia sääriä\nja liikkuvia käsivarsia. Monissa piirustuksissa ilmeni merkillistä\nelokkuutta, mutta samalla häijyyttä -- ihmeellistä, sillä olihan Carl\nkiltein pikku poika, mitä voi ajatella, ja niin pehmeä pohjalta.\n\nIda Elisabet oli näinä viime aikoina yhtäkkiä ajatellut: entä jos\nCarlilla oli todellakin taiteilijanlahjoja? Hän oli tehnyt Toksvoldin\nmieliksi eräänä iltana ja näyttänyt tälle kaikki piirustuksensa, jotka\nCarl oli koonnut ja säilyttänyt omien piirustusvihkojensa joukossa. Ida\nElisabet tunsi muuten ihan omantunnonvaivoja, näin tehdessään -- nuo\npiirustuksethan kuuluivat vain pojalle ja hänelle. Tryggve Toksvold oli\nvallan innoissaan hänen piirustuksistaan, mutta Ida Elisabet huomasi\nkyllä ettei mies ymmärtänyt suuriakaan niistä: kunhan ne vain esittivät\njotakin, mistä hän piti, auringonlaskuja ja kukkia ja tanssivia\nlapsia ja karjataloja ja lumituntureita, olivat ne hänestä aivan\nsuurenmoisia. Mutta juuri silloin Ida Elisabet yhtäkkiä huomasi, kuinka\nhyviä Carlin piirustukset oikeastaan olivat, kaikessa merkillisessä\nepärakastettavuudessaan -- ja hän tuli ajatelleeksi että pojalla ehkä\noli kykyä, johon oli vakavasti suhtauduttava.\n\nHän oli pyytämällä pyytänyt Tryggveä, ettei tämä ilmaisisi Carlille\nsaaneensa nähdä pojan piirustusarkun sisällystä. Uh, hän melkein\ntoivoi, ettei olisi näyttänyt sitä. Vaikka toiselta puolen,\nmuistaessaan Tryggven ihastusta, ei hän sentään sitäkään toivonut --.\n\nIda Elisabet huokasi hiukan kärsimättömästi, ottaessaan esiin kääröstä\npojan uudet valkoiset urheilukengät.\n\n\"Kas tässä! Pane ne jalkaasi, niin saan nähdä, sopivatko ne. Mutta\nsaatkin muistaa lupaustasi ja itse liiduta ne -- tässä on pullo, tällä\nvoiteella sinun pitää voidella niitä.\"\n\n\"Kiitos.\" Poika tuli äidin luo saatuaan kengät jalkaansa. \"Sinä olet\nniin kiltti, äiti!\" Hiukan arasti hän tarttui äidin käteen ja hyväili\nsitä.\n\n\"No niin, poikaseni -- nythän olet saanut mitä halusit. Tiedätkö\nmuuten, missä Kili-Pukki on? Hänen pitäisi tulla sisään nyt --\"\n\n\"Hän on kai Leifin luona -- menisinkö hakemaan hänet sisään?\"\n\n\"Minäkin voin muuten tulla mukaan.\" Käsikädessä Carlin kanssa hän meni\nulos, eteläiselle tielle. Kotimatkalla hän talutti Tryggveä; Carl kulki\nhänen toisella puolellaan.\n\n\"Tahdotteko, niin keitän teille kavereita illaksi? --\"\n\nLeipäviipaleita, joille oli kaadettu keitettyä maitoa ja siihen sokeria\nja voita, oli hänen äitinsä tavallisesti kutsunut \"tovereiksi\", heidän\nollessaan pieniä. Mutta kerran kun Tryggve oli pieni, oli hän sanonut,\nettei se ollut 'toveri', vaan 'kaveri'. Sen jälkeen oli ruokalajin\nnimenä ollut kaveri, perhemurteessa.\n\nPikkupojat saivat riisuutua, sillä aikaa kun hän keitti maidon. Heistä\noli aina ihan kuin juhla saada tulla keittiöön ja istua syömään\npuvuissaan: he pyysivät saada olla menemättä vuoteisiin, niin kauan\nkuin hän joi \"lisäkuppinsa\" teetä ja poltti savukkeen.\n\nTänäkin iltana Tryggve kiipesi hänen syliinsä ja mankui -- tahtoi\nvälttämättä saada imaista hänen savukkeestaan -- vain yhden ainoan\nkerran. \"Ei, älä koske --\"\n\nIllan hiljaisuudessa kuului pohjoiseen menevän pikajunan ääni puhkuvan\nvuorensolassa laakson toisella puolen.\n\n\"Tukkaa-takkaa, tukkaa-takkaa sanoo juna\", selitti Tryggve ja painautui\nriemuissaan syvälle äidin syliin. \"Ja kun se menee sillan yli, sanoo se\nrakkelelakkele rakkelelakkelera. Ja kun se on tullut kankaalle vähän\nennen asemaa, sanoo se kissankäpälä-kissankäpälä-kissankäpälä. Mutta\nsuuri tavarajuna sanoo korrom karrom korrom karrom korrom karrom\",\nmatki hän hitaasti ja karhealla äänellä. \"Eikö totta, äiti?\"\n\n\"Oma pikku kilipukkini!\" Äiti suuteli häntä. \"Etkö olekin äidin oma\nKili-Pukki?\"\n\n\"Niin, mutta pitääkö sinun aina kutsua Tryggveä noin?\" sanoi Carl\nhiukan pahoillaan. \"Sehän oli silloin kun hän oli pieni --\"\n\n\"Ei, pojat, nyt saatte luvan mennä maata! Alkakaa laputtaa -- minä\ntulen sitten ja luen teille hiukan.\"\n\nHe tahtoivat aina vain kuulla Elisabeth Welhavenin vanhoja\nBergenin-juttuja. Ida Elisabet oli kerran saanut kirjan käteensä\netsiessään tavaroittensa joukosta, ja sitten hän oli koettanut\nlukea sitä lapsilleen, sen vuoksi että isän oli ollut tapana lukea\nsitä ääneen kun hän oli pieni. Mitenkä paljon pojat ymmärsivät, ei\nhän tietänyt, mutta heistä oli hirveän hauskaa, kun hän jäljitteli\nmurretta, joka heille oli kuin outoa kieltä. Ja niin hän luki Lydia\nRademacherista ja Täti van der Ohesta ja komendööristä, joka oli\nsuljettu telkien taakse. Carl oli tikahtua nauruun ja tartutti\npikkupojunkin, niin että tämä nousi seisomaan ja pyöri vuoteessaan\nniinkuin häntäänsä tavoitteleva pentu.\n\n\"Mutta nyt täytyy tänne tulla yö!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet pesi nuo vähäiset illallisastiat, mutta kesken työtään hän\njäi ikkunaan ja katseli suviyöhön. Virta loisti vaaleana laaksossa.\n\n-- Ei kai ollut mitenkään luonnotonta, vaikka lapset hiukan\nhämääntyivät, hänen alettuaan noin yhtäkkiä olla usein poissa iltaisin.\nHe eivät olleet tottuneet siihen.\n\nHänen tapanaan ei koskaan ollut vartioida heitä myöhään ja varhain,\nhänellä ei aivan yksinkertaisesti ollut aikaa olla aina heidän\njaloissaan ja paijata ja hyväillä heitä ja huomioida kaikkea, mitä\nhe sanoivat ja tekivät, ja eritellä heidän luonnettaan ihan perin\npohjin. Kunnollinen, mutta uh, miten kuiva ja arkipäiväinen hän oli\nollut anopin silmissä, ja esimerkiksi Borghild Braatøn rinnalla hän\nkai olikin hyvin vähän hellätunteinen äiti. Mutta pojat olivat alusta\nalkaen tottuneet siihen, että he aina tiesivät, mistä he löytäisivät\nhänet. Ompeluhuoneessa kaiket päivät -- jos heillä oli jotakin asiaa,\nsaivat he esittää sen lyhyesti, mutta hän oli siellä. Ja hänen iltansa\nolivat aina heidän käytettävinään, he leikkivät, Carl valmisti\nleikkikalujaan, he söivät illallista ja menivät levolle, mutta kaiken\naikaa he juoksivat edestakaisin, ja yhtäkkiä he tulivat hänen luokseen\nhakemaan jotakin apua tai kysymään jotakin tai tuomaan jonkin napin,\njoka oli pudonnut vaatteista, tai näyttämään jotakin hierottumaa tai\nhaavaa, jonka he yhtäkkiä muistivat saaneensa.\n\nMutta nyt tuli eräs vieras mies miltei joka ainoa päivä heidän\niltatunteinaan -- hakemaan äitiä ulos kanssaan tai jäädäkseen istumaan\nhänen luokseen. Eihän ollut ihmeellistä, että se teki heidät hiukan\naroiksi ja hämääntyneiksi, eivätkä he olleet niin ehdottoman reippaita\nja huomaavaisia, kun Tryggve oli täällä.\n\nEi ei, hän ei ollut mikään syntyperäinen Braatø, eikä hän koskaan\nollut kuvitellut, että hänen lapsensa olisivat muiden mielestä\nmitenkään ihastuttavia. Pääasia oli, että Tryggve ajatteli ja tunsi\ntässä suhteessa samoin kuin hän: jos kerta ihminen on saattanut\nmaailmaan lapsia, saa hän tehdä työtä lastensa hyväksi, kunnes he\novat valmiita ja siksi onnistuneita ihmisiä, millaisiksi minä voin\nheitä kehittää. Toksvold tiesi mitä teki tahtoessaan mennä naimisiin\neronneen vaimon kanssa, jonka yksinään oli huolehdittava kahdesta\npoikasesta ja kasvatettava heidät. Toksvold oli puhunut siitä melkein\nliian viralliseen sävyyn, Ida Elisabetin mielestä -- vaikkakin äidin\nsamalla täytyi hyväksyä hänen tapansa ottaa asiat kaikkea muuta kuin\ntunteellisesti. Kun Ida Elisabet luopui itsenäisestä ansiotyöstään\ntullakseen Toksvoldin vaimoksi, oli ihan luonnollista, että Toksvold\npitäisi huolta hänen pojistaan, jotteivät he ainakaan aineellisessa\nsuhteessa menettäisi kaupassa, Tryggve ei ollut rikas, mutta verrattuna\nsiihen, mihin Ida Elisabet oli tottunut, merkitsi hänen tarjoamansa\ntulevaisuus varakkuutta. Ida Elisabetista ei kyllä ollenkaan tuntunut,\nettä hän muuttaisi aherruksesta joutilaisuuteen -- Toksvoldin sanojen\nmukaan hän siirtyi vastuunalaisempaan asemaan -- mutta hän tiesi\npystyvänsä vastaamaan siitä, mikä työssä ja vastuunalaisuudessa oli\nhänen osuuttaan. Tulipa millaiset ajat hyvänsä -- niin kauan kuin\nkunnollisia, työteliäitä ihmisiä tarvittiin, niin he kaksi --. Ja\njos esimerkiksi Toksvoldin omistama metsä jälleen alkaisi tuottaa,\nvoisi hän joka tapauksessa taata poikapuolilleen hyvän koulutuksen.\nCarl, jonka oli vaikeata tulla toimeen vieraiden kanssa ja jonka oli\nhankalaa oppia muuta kuin mitä hänen oli erikoisen helppoa oppia --\noli mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon pojalle oikein merkitsikään,\nettä Tryggve Toksvoldin tapainen hyvä ja rehellinen ja kunnon mies oli\nvalmis rupeamaan siksi isäksi, jota näillä lapsilla ei ollut koskaan\nollut.\n\nOli kyllä totta, että Ida Elisabetista oli tuntunut hiukan oudolta, kun\nToksvold keskusteli niin asialliseen sävyyn kysymyksen taloudellisesta\npuolesta. Mutta se kai johtui siitä, että Idan itsensä aina oli\ntäytynyt ajatella rahoja voimatta puhua niistä: kukaan heistä, jotka\ntähän asti olivat olleet häntä lähinnä, eivät olleet sellaisia, että\nheidän kanssaan olisi voinut pohtia taloudellisia asioita. Hänen\noli aina täytynyt kuunnella niin paljon haihattelevaa viisautta ja\nlapsellisen hyviä neuvoja, että hän oli alituiseen vaarassa kadottaa\nkärsivällisyytensä ja suorastaan kimmastua. Niin että hänelle oli\nuutta istua ja kuulla miehen puhuvan tuossa äänilajissa -- nyt oli\naloitteenottajana mies, ja hänen, Ida Elisabetin, oli kuunneltava ja\nannettava suostumuksensa. Olihan hiukan koomillista, että se alussa oli\ntuntunut hänestä oudolta.\n\nEikä hän tosiaankaan ollut niin typerä eikä niin kokematon, että\nhänestä olisi ollut sopimatonta pohtia raha-asioita, vaikka he kaksi\nolivat niin hurjan rakastuneita toisiinsa. Toksvold ei yliarvioinut\nrahoja tahtoessaan mennä naimisiin hänen kanssaan, jolla ei ollut\nmuuta pesään tuotavaa kuin kaksi toisen miehen lasta. Vain älyttömät\nihmiset luulevat, että rahoilla voi saada sitä, mikä tekee elämän\nelämisen arvoiseksi, sanoi Toksvold. Sehän olisi samaa kuin uskotella,\nettä matkustamisen koko hauskuus olisi istua jököttää paikalla, johon\nmatkalippu oikeuttaa. Mutta aivan ilman rahoja on siis mahdotonta\nmatkustaa -- vaikka matka usein on kaikkein hauskin, kun pakosta\non matkustettava halvalla. Ja vaikkakin kaksi ihmistä olisi miten\nrakastuneita hyvänsä, olisi hullua uskotella: kaikki käy hyvin kun\nmennään naimisiin ja molemmat elävät poikamiesten tavoin, ansaiten oman\nelatuksensa, ja vain asuvat ja makaavat yhdessä, vaikka heillä ei ole\nvaraa luoda kotia ja saada lapsia -- tai hankkivat lapsen tai pari,\njotka saavat tyytyä ansioäitiin.\n\nPohjaltaan Ida Elisabet oli aivan yhtä mieltä Toksvoldin kanssa. Hän\noli tosiaankin joskus ajatellut, esimerkiksi silloin kun tohtori\nSommervold kuoli, että hän ehkä olisi menetellyt oikeimmin lapsiaan\nkohtaan jos olisi ottanut tilaisuudesta vaarin, silloin kun Sommervold\nesitti avioliittoa. Vaikkakin hän yhä vielä oli yhtä epätietoinen\nkuin ennen, oliko tarjous Sommervoldin puolelta muuta kuin äkillinen\npäähänpisto. Mutta jos hän, Ida Elisabet, olisi ottanut sanoista\nkiinni, tunsi hän Lars Sommervoldin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että\nvaikkapa tämä ehkä oli saattanut silmänräpäykseksi hieman ällistyä,\nolisi hän omalta osuudeltaan tehnyt kaiken voitavansa. Sittenkään\nIda Elisabet ei ollut koskaan katunut. Teie jäisi kai ikiajoiksi\nhänen mieleensä maailman ihanimpana paikkana ja Lars Sommervold\nainoaksi ystäväksi, joka oli auttanut häntä siitäkin huolimatta, että\ntiesi hänestä vaikka mitä. Mutta hän ei koskaan olisi jaksanut olla\nnaimisissa Sommervoldin kanssa. Kun kerran nainen on käyttäytynyt niin,\nettä hänen täytyy elää yhteiselämää miehen kanssa, joka aviomiehenä\non vastenmielinen, on hänen sittenkin helpompi niin kuin oli ollut\nFritiofin kanssa -- että hänellä oli oikeus olla vihainen miehelle,\nettä hänellä oli yllin kyllin ulkonaisia vastuksia, joita vastaan\ntaistella, ja että hänen aina täytyi pitää silmällä kulkuväylän kareja.\nKun jokin kipu raivoaa kaikkein arimmissa hermoissa -- esim. korva-\ntai hammassäryssä -- tuntuu se kaikkein pahimmin ihmisen maatessa\nlämpimässä ja pehmeässä vuoteessa; kivun sietää kohta hieman helpommin,\nkun täytyy olla liikkeessä ja raataa. Mennä naimisiin päästäkseen\nhyville päiville, miehen kanssa, jota ei sillä tavoin rakasta, on\nkai typerintä, mitä nainen saattaa tehdä -- ainakin hänelle se olisi\nmerkinnyt typeryyden huippua. Ida Elisabet oli ymmärtänyt jo aikoja\nsitten, että kun hän ylimalkaan oli jaksanut Fritiofin kanssa niinkin\nkauan, se johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että Fritiof vain oli\neräs lisä kaikessa, mitä hänen oli jaksettava kantaa.\n\nMutta sellainenkin suuri intohimoinen rakkaus kuin Aslaugin ja Gunnar\nVathnen -- sekin saattoi muuttua onnettomuudeksi, vieläpä ajan mittaan\nmiltei yhtä tukahduttavaksi kuin rakkaudeton yhdyselämä. Ja yksinomaan\nsen vuoksi, etteivät he voineet saada mitään taloudellista perustaa\nsuhteelleen. He kuluttivat toinen toistaan, sen vuoksi etteivät he\nkoskaan voineet omistaa toinen toistaan noin aivan luonnollisesti, niin\nettä he olisivat tunteneet itsensä ravituiksi ja olisivat tyyntyneet\nkulkemaan rauhassa vieri vieressä, kunnes lämmin tuuli ihan itsestään\nolisi jälleen alkanut puhaltaa heidän välillään. Sen vuoksi he elivät\naina ja lakkaamatta puolittaisessa jännityksessä, niin ettei toinen\nkoskaan saanut olla rauhassa toiselta, eikä kumpikaan uskaltanut\ntunnustaa, että tämä ainainen ärtyisyys vain oli rippeitä viime\nkerrasta, jolloin he eivät tulleet tyydytetyiksi. Ja tämä ärtyisyys\ntuli vain sitäkin pahemmaksi, mitä enemmän he kuluivat ja tunsivat\nitsensä kuin vanhoiksi jousiksi, joiden sisäinen kimmoisuus oli\nlauennut. He eivät olleet tietenkään olleet naimisissa, -- mutta eihän\nvihkimäseremonia voi muuttaa asioita, jos kerran kaksi ihmistä ei saata\nottaa sitä vastaan ikään kuin jonkinlaisena vihkimyksenä parempaan,\nmikä vapauttaa heidät hedelmättömästä kahdenkeskisestä suhteesta, jossa\nei ole tulevaisuuden näköaloja --.\n\nIda Elisabet oli kyllä luullut ymmärtäneensä sen jo aikaisemmin,\nennen kuin hän oli tavannutkaan Tryggve Toksvoldia: hän ei suinkaan\nsaattanut kehua omaa osaansa. Hänen elämänsä oli ollut kuin rajuilmassa\nkulkemista. Niin kauan kuin vaeltaja on ulkona avoimella kentällä,\njossa myrsky oikein rusikoi ja jolloin on melkein ryömien puskettava\nlumipyörrettä vastaan, silloin tuo tuntemus vain odottaa syvällä sielun\npiilopimennoissa, mutta kun on päässyt hiukankin suojaan, ponnahtaa se\nkohta tietoisena esiin: se on aivan yksinkertaisesti elämäniloa, joka\nsamoin kuin elämänlämpökin painetaan alas ja on olemassa vain salaisena\nkäyttövoimana jossakin ruumiin pohjakerroksissa, niin kauan kuin\nihminen ponnistelee eteenpäin vaikeinta taivalta, mutta se loimahtaa\nhehkuun kasvoissa ja jäsenissä kohta, kun on päässyt tuulensuojaan. --\nNiin, jonkun perii kyllä hukkakin kesken kaikkea. Hän oli pelastunut --\nhänellä ei ollut mitään valittamista.\n\nMutta nyt hän oli saanut tutustua aivan toisenlaiseen elämäniloon.\nNiin, suorastaan tutustua, sillä hän oli tavannut jotakin ihan uutta,\nihanasti toisenlaista kuin hänen ennen tuntemansa ilo, joka oli aivan\nkuin pulpunnut esiin hänen oman olemuksensa uumenista ja jota hänen\nomat voimansa olivat ruokkineet, se ravinto, joka hänen itsensä oli\npitänyt sille valloittaa. -- Oi oma rakkaani!\n\nTämä oli niin toisenlaista kuin kaikki entinen -- niin, aivan kuin\nauringonkyllästämä tyyni kesäilma, joku paahtaa ja hehkuu alhaalla\nlaaksossa ja lämmittää multaa ja kiviä ja tunkeutuu jokaiseen\nlehteen ja korteen, on erilainen kuin yksinäinen pieni lämpötuikku\nihmisruumiissa, jota ihmisen itsensä täytyy ravita ja joka kuolee\nhänen itsensä mukana. Ida Elisabet ei kai ollut oikein todenperään\nedes uskonut, että on olemassa onnea, joka oikein tulvailee toisesta\nihmisestä toiseen -- heidän ei tarvitse tehdä mitään, on kyllin vain\nolla yhdessä! -- Tietysti hän oli nähnyt että ihmiset voivat auttaa\ntoisiaan ja tehdä toisilleen paljon hyvää -- mutta silloin heidän\ntuli olla toimessa lakkaamatta, tehdä hyvää lakkaamatta. Onnellinen\nrakkaus -- Ida Elisabet naurahti hiukan ajatellessaan -- hän oli\nkuvitellut sitä jonkinlaisena huvimatkana maaseudulle, jolloin molemmat\nosanottajat tuovat mukanaan oman eväskorinsa ja vaihtavat ne keskenään\n--. Tietysti siinäkin oli jotakin totta -- heidän tuli itsensäkin\ntehdä jotakin tullakseen onnellisiksi yhdessä. Mutta se alkoi joka\ntapauksessa niin, että he olivat tehneet toisensa onnellisiksi\ntekemättä mitään. Niin Tryggvekin sanoi.\n\n\"Ei, en luule ajatelleeni että olin rakastunut sinuun, silloin alussa,\nkun tutustuin sinuun, viime vuonna\", sanoi Toksvold oikein vakavasti.\n\"Se oli tavallaan muuta ja enemmän, aivan alusta saakka. Minä aloin\npitää maailmasta enemmän. Minua ei enää niin harmittanut ja järkyttänyt\nvaikka huomasin, mitenkä typeriä ja pahoja ihmiset olivat. Kun kerran\ntiesin, että oli olemassa myöskin monta hyvää ja rohkeata ja viisasta\nihmistä. Monta ehdottoman kunniallista, kaiken uhallakin. Tiedätkö,\nolin kyllä aina tietänyt että niitäkin oli. Mutta tutustuessani sinuun,\nniin, älä uskokaan että vain ajattelin: tuossa on jälleen yksi, joka\ntekee elämän siedettäväksi. Sinun kauttasi pääsivät hyvät ehdottomaan\nylivaltaan. Kun tervehdin sinua siellä aseman luona, oli kuin olisin\npaljastanut pääni inhimillisyyden edessä. -- Niin, juuri se kai on\nrakkautta. Sitä sanaahan on oikeastaan nolo käyttää, yleensä, mutta kun\nsiinä nyt edes kerran ei ole mitään liioittelua --. Siispä minä kai\nrakastin sinua koko viime talven -- ja sen vuoksi minä oikein ahkeroin\ntutustuakseni lähemmin sinuun. Sain sinut mukaani silloin helluntaina\nja niin poispäin. Katsos, minunhan täytyi hankkia itselleni tilaisuutta\nrakastuakseni sinuun --\"\n\nMutta silloin Ida Elisabetista tuntui, että ihan juuri niinhän oli\nhänenkin käynyt. Hänkin oli saanut uutta luottamusta elämään hamasta\nsiitä päivästä, kun he tapasivat toisensa, ja hän oli rakastunut\nToksvoldiin silloin, kun hän jo oikeastaan rakasti tätä.\n\nMutta koska heidän rakkautensa oli sitä, luottamusta, niin täytyi sen\nsiis olla voittamatonta. Hän ajatteli: tuollaiset pienet arkihuolet, ne\nsaattaisivat kyllä häiritä ja vaivata heitä, kun he olivat yhdessä --\nmutta todellisuudessa ne eivät voisi syödä heidän rakkauttaan, sillä\njuuri siitähän ennen kaikkea johtui, että he olivat luoneet uuden ja\nparemman ilmaston toisilleen vain tapaamalla toinen toisensa. Tietysti\nheidän täytyi raivata tieltään voimainsa mukaan kaikki tuontapaiset\nhäiritsevät tekijät, -- mutta sellaisiahan ilmestyisi aina uusia\nniin kauan kuin he elivät -- mutta se kaikkihan oli sittenkin vain\nohimenevää --.\n\nTietenkin hän ymmärsi, että pojat usein saattaisivat käydä Tryggven\nhermoille. Hän ei koskaan voinut unhottaa Tryggven ilmettä silloin, kun\ntämä kerran kantoi Carlin sisälle. Niin täynnä hellyyttä ja myötätuntoa\nja auttamisen tahtoa, niin että hänen täytyi ajatella suojelusenkelien\nja madonnain kuvia. Juuri sellainen täytyi Tryggve Toksvoldin tapaisen\nmiehen olla, kun hän kantoi sylissään loukkaantunutta pikku lasta.\nAivan toista oli olla kärsivällinen terveitä eikä aina niinkään\ntottelevaisia pojanvintiöitä kohtaan, jotka erinomaisen usein olivat\njuuri siellä, missä ei sillä hetkellä olisi suonut heidän olevan. He\neivät olleet erikoisen hyvinkasvatettuja, ikävä kyllä, Ida Elisabet\nhuomasi sen parhaiten itse, nähdessään heidät yhdessä jonkun vieraan\nkanssa. Olihan luonnollista että poikien piti saada peuhata hiukan\nvapaasti, kun he olivat sellaisten ihmisten kanssa, joita he joka päivä\ntapasivat -- mutta eiväthän he olleet nähneetkään muita ihmisiä. Aivan\nuutta oli heille, että heidän täytyi olla hyviä ja hiukan hillitä\nitseään, kun vieras oli läsnä. Eivätkä he pitäneet siitä. Carl osoitti\nsen suoraan -- hän istui esimerkiksi erikoisen rumasti pöydässä, kun\nTryggve Toksvold söi heillä, esitti nenäkkäitä huomautuksia ja tyhjensi\nuhmaten puolet sokeriastiaa, nuoli sormiaan sen sijaan että olisi\nkäyttänyt lautasliinaa. \"Mehän saamme lautasliinan vain silloin, kun\ntuo on täällä\", hän mutisi kerran, kun Ida Elisabet nuhteli siitä.\nÄiti tulistui hänkin: \"Jos vain tahdot mieluummin leukalapun kuten\ntavallisesti, niin ole hyvä.\" Hänen ei olisi pitänyt sanoa niin, hän\nhuomasi että poika haavoittui kauheasti. Carl oli mustasukkainen tuolle\nmiehelle, joka aina vei äidin heiltä -- sitä se oli.\n\nJa entäs Tryggve-poika, pikkuinen Kili-Pukki, jota nimeä hän jälleen\noli alkanut käyttää -- kaksi Tryggveä oli niin vaivalloista. Vaikkakin\njuuri Toksvoldin nimi Tryggve ensimmäisestä hetkestä saakka osaltaan\nvahvisti hänen saamaansa vaikutusta, että mies aivan kuin avasi oven\nuuteen, onnellisempaan elämänvaiheeseen. Hän oli liittänyt siihen\nnimeen taikauskoisia kuvitelmia silloin, päättäessään että hänen\nviimeisen poikansa nimi olisi Tryggve, jos hänen onnistuisi pelastaa\nitsensä ja poikansa. Ehkäpä hän suorastaan oli nähnyt hyvän enteen\nsiinä, että miehen nimi oli juuri Tryggve, hänen, joka tuli kotiin\nCarl käsivarsillaan aivan samantapaisen onnettomuuden jälkeen kuin\nmikä oli surmannut pojan pikku sisaren. Hänen Tryggve-pojunsa, hänelle\noli totisesti aivan samantekevää nimittipä äiti häntä Tryggveksi tai\nKili-Pukiksi tai miksi muuksi tahansa. Mutta äiti huomasi, että Carl ei\npitänyt Kili-Pukista.\n\nJa pikkuinen Kili-Pukki, raukka, oli hirmuinen kehuskelija ja kerskuri.\nIda Elisabet teki pilaa hänestä, kun poika alkoi näyttää sellaisia\ntapoja, mutta sen juhlallisemmin ei hän koskaan ollut suhtautunut\nasiaan. Kaikki pikku lapset valehtelevat. Poikaa oli vain nolattava,\nkunnes hän itse ymmärsi, että hänen oli totuttava luopumaan siitä,\nsamaten kuin hän oli tottunut olemaan lirimättä housuihinsa. Kun hän\nkerrankin oli kertonut luotettavia, antoi Ida Elisabet hänen ymmärtää,\nettä kas, nyt hän alkoi kasvaa isoksi.\n\nMutta Tryggven mielestä se oli pojassa vakava moraalinen vika.\nAsia ei ollut tullut paremmaksi, vaikka Ida Elisabet kerran oli\nantanut sulhasen selailla vanhaa, rippikoulumuistoksi saamaansa\nvalokuva-albumia. Siinä oli muun ohessa kuva Fritiofista\nkymmenvuotiaana; hän seisoi yhdessä Herjulfin ja Elsen kanssa. Ida\nElisabetilla oli oma tarkoituksensa: hänen lähtökohtanaan oli, että\nnyt, kun hän alituiseen oli yhdessä Toksvoldin kanssa ja ihmiset\ntietysti puhuivat heidän naimisiin menostaan -- nyt kai he oikein\npuhuivat uudestaan kaikesta, mitä hänestä alussa oli sanottu, hänen\ntultuaan tänne. Tietysti Tryggve tiesi hyvin vihjailuista, että nuorin\nlapsi ei olisi aviolapsi. -- Nähdessään Fritiofin kuvan Toksvold\ntekikin huomautuksen, jota Ida Elisabet oli odottanut.\n\n\"Kylläpä sinun nuorin poikasi on kovasti isänsä näköinen!\"\n\n\"Niinkö sinusta? Hän on kyllä tavallaan perhetyyppiä. Mutta oikeastaan\npikku poju on enemmän nuorempien Braatøläisten näköinen -- erään\nMerete-nimisen tädin -- niin hän on jo kuollut --\" ja Ida Elisabet\nalkoi kertoa hiukan pikku-Meretestä.\n\nMutta jälkeenpäin hän huomasi, että nyt Tryggve nähtävästi epäili\npikku Kili-Pukin olevan hiukan epäluotettavan luonnostaan. -- Oli\nkyllä totta, että pojalla oli taipumuksia siihen suuntaan. Mutta\njotakin kai riippui siitäkin, kasvoiko tuontapainen poika kahden\nmielikuvitusihmisen keskellä ja kodissa, jossa kaikki on sumua ja\nhumua, vaiko tavallisten järki-ihmisten joukossa, jotka ylläpitävät\njärjestystä eivätkä itse lakkaamatta sano että kaksi kertaa kaksi on\nviisi.\n\nMutta ei ollut hyvä että Tryggve alituisesti antoi pojille rahaa\nja sanoi, että he menisivät kauppapuotiin ostamaan jotain hyvää.\n-- Päästäkseen heistä hetkeksi -- ja pojat ymmärsivät yskän. Ja\nhe menivät vastahakoisesti -- mutta menivät kuitenkin; he eivät\nolleet tottuneet rahaan eivätkä juuri milloinkaan saaneet makeisia.\nIda Elisabetin tapana oli paistaa jotakin hyvää sunnuntaina\npäivälliseksi -- äidin englantilaista omenahentusta tai Matilda-tädin\nhunajakaakkua -- ja hän sanoi pojille että silloin he saivat olla\nilman rahaa, sillä ajatelkaas, kuinka he kaipaisivat hyvää kaakunhajua\nsunnuntaiaamupäivisin -- eihän sunnuntai olisi sunnuntai ilman sitä.\n-- Mutta nyt kai he ahmivat suklaata tai imeskelivät tikkukaramellia\n-- inhottavinta mitä hän tiesi -- loukkaantuneen näköisinä, ja ainakin\nCarlin silmissä oli usein epävarma tai ties mikä ilme, mutta äitiin\nkoski, kun hän sen näki.\n\nHänen täytyi puhua siitä Tryggvelle joskus -- ettei hän tekisi noin.\n\nTryggvehän tarkoitti vain hyvää. Ja heidänhän täytyi saada olla\nyhdessä. Ja Ida Elisabetin ainoata vapaa-aikaa olivat lyhyet\niltahetket. Mutta hänen sydämessään kaihersi hiukan, kun he istuivat\niltaisin yhdessä hänen huoneessaan ja hän oli aivan varma siitä, että\nnyt Carl makasi hereillä poikainkamarissa ja oli ikävissään. Poika ei\nnukkunut, Ida Elisabet huomasi että hän vain oli nukkuvinaan, kun äiti\nkurkisti sisään, ennen kuin otti päällysvaatteet ylleen saattaakseen\nTryggveä kappaleen matkaa.\n\n\"Luuletko itse että noin suurelle pojalle on hyväksi\", kysyi Toksvold\nheidän kulkiessaan, \"kun sinä noin lakkaamatta kurkistat sisään pojan\npantua maata -- lellittelet häntä aivan kuin hän olisi pikku vauva? --\"\n\n\"En\", sanoi Ida Elisabet laimeasti, \"ehkä teen sitä vähän liiaksi\n--\". Mutta koskaan ennen ei hänestä ollut tuntunut, että hän olisi\nlellitellyt lapsiaan, vaikka hän tuon tuostakin kurkisteli heidän\nhuoneeseensa, kulkiessaan ilta-askareissaan. Eikä hän edes ollut tehnyt\nsitä -- hänenhän täytyi kulkea poikain huoneen lävitse käydessään\nkeittiön ja muiden huoneiden väliä.\n\nTavallaan heidän oli vapaampaa Tryggven luona. Hänellä oli pari\nhuonetta Bjørkheimin matkailijakodissa, -- hän oli asunut koko ajan\nsiellä. Mutta vain tavallaan -- he olivat ihan silmätikkuna siellä.\nEsimerkiksi Magda Bjørkenheim, joka oli oikein herttainen tyttö, oli\naina valmis juoruamaan. Ja tietysti hän itse oli haaveillut Tryggvestä\n-- vaikka siihen ei juuri kannattanut kiinnittää huomiota, Magda oli\naina rakastunut joka ikiseen miehenpuoleen, ja juuri tällä hetkellä hän\noli kihloissa erään lennätinvirkailijan kanssa.\n\n-- Mutta kun he menisivät naimisiin, muuttuisi tietysti kaikki tämä.\nKaikki riippui vain ajasta ja paikasta. Tryggven omistamassa huvilassa\naseman likellä olisi heillä hyvää liikkumatilaa -- Tryggve oli sanonut\nirti alakerran ja ullakkokerroksen vuokralaiset. Ja kun Ida Elisabet\nsaisi koko päivän käytettäväkseen, pitäisi hänellä kai olla aikaa sekä\nTryggveä että poikia varten. -- Hyvä oli että lapset olivat niin pieniä\nkuin olivat -- muuten olisi kai heidän ja isäpuolen vaikeata tottua\ntoisiinsa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nIhan ensimmäisinä päivinä heidän kihlautumisensa jälkeen Tryggve oli\npuhunut, että he matkustaisivat jonakin sunnuntaina tervehtimään hänen\nsisartaan Ingvild Brekkeä.\n\nTämä sisar oli Tryggvelle hyvin rakas, Ida Elisabet huomasi sen,\nja juuri sisaren kohtalo oli osaltaan syynä Tryggven jyrkkyyteen\nvastuuttomia aviomiehiä kohtaan. Sisar ja sisaren mies olivat ottaneet\nhaltuunsa Toksvoldin talon, vanhimman veljen kuoltua naimattomana\nmuutamia vuosia isän kuoleman jälkeen. Mutta Torstein Brekke aloitti\nliian suurellisesti -- se oli silloin hyvään aikaan -- ja sitten hän\nrupesi mässäilemään, niin ettei ollut määrääkään; viiden, kuuden\nvuoden aikana hän oli kuluttanut loppuun koko omaisuutensa ja heidän\ntäytyi jättää talo. Seuraavina vuosina hän yritti yhtä ja toista\nlähipaikkakunnilla, mutta hän oli alkanut juoda aina vain enemmän, ja\nvihdoin hän karkasi erään eläinlääkärin vaimon kanssa.\n\nIngvild jäi istumaan neljän lapsen kanssa ja ilman pennin pyörylää.\nPerhe sai avioeron järjestetyksi ja auttoi häntä aloittamaan\ntäysihoitolan pitoa. Ja se menestyikin -- Ingvild oli taitava ja\nuljas ja ahersi voimainsa mukaan, ja lapsista oli hänellä iloa,\nhe olivat kilttejä ja lahjakkaita. Vanhin poika kävi lukiota, ja\nsuurempi pikkutytöistä tahtoi käydä hotelliammattikoulua päästyään\nkeskikoulusta. -- Mutta sitten Brekke sukelsi jälleen näkyviin, ihkasen\nilman kaikkia toimeentulomahdollisuuksia. Ja loppujen lopuksi Ingvild\notti hänet jälleen armoihin. Mies lorvaili hänen luonaan vuoden ajan,\nhoiti uunivalkeat ja askarteli hiukan renkipojan töissä -- ja onnistui\nsaattamaan koko vaimonsa täysihoitolan miltei rempalleen. Ingvild\nsai kyllä vuokralaisia ja päivällisvieraita, mutta ei sentapaisia\nkuin ennen; kunnolliset ihmiset, jotka vuosikausia olivat asuneet\nhänen luonaan, sanoutuivat irti, sillä he eivät jaksaneet nähdä sitä\nelämää; koululaisia ei hän enää saanut, ja keittiöoppilaiden suhteen\noli ainaisia vaikeuksia. Ingvildillä oli ollut tapana pitää luonaan\nviisi kuusi nuorta tyttöä, jotka tahtoivat opiskella taloutta. \"Jos\nhän jää vetelehtimään tänne, täytyy äidin kyllä lopettaa, ellei hän\nsuorastaan tahdo ylläpitää tyttölää\", oli Elling, vanhin poika sanonut,\nToksvoldin käydessä heillä viime vuonna. Eikä Marit, sisar, jaksanut\nkestää kauemmin -- hän tahtoi lopettaa keskikoulun ja matkustaa Osloon,\nottaakseen paikan, minkä hyvänsä.\n\nSitten oli seurannut jonkinlainen suurpyykki; mieshyväkäs ei enää\nasunut Ingvildin luona, mutta kulki siellä syömässä ja sai rahoja ja\nkiusasi häntä ja lapsia. Toksvold ei juuri uskonut, että sisar koskaan\npääsisi vapaaksi tuosta otuksestaan; Ingvild ei jaksanut antaa hänen\npainua pohjaan. Hän oli aikoinaan ollut rajattoman rakastunut mieheen\nja uhmaillut vanhempiaan saadakseen hänet, vaikka he olivatkin kovasti\nolleet avioliittoa vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet ei ennakolta suuriakaan iloinnut matkastaan. Muun ohessa\nhän ei odottanut, että rouva Brekke olisi erikoisen riemastunut veljen\ntahtoessa mennä naimisiin, päälle päätteeksi eronneen kanssa -- ja\nsehän olisikin ollut luonnotonta, vallankin kun Tryggvellä oli ollut\ntapana suorittaa molempien vanhempien lasten koulumaksut ja muutenkin\nauttaa sisartaan, paljonkin näinä vuosina.\n\nToksvold ehdotti, että pojat saisivat tulla mukaan -- täten he\npääsisivät pitkälle autoretkelle, ja Ingvild Brekken nuorin poika oli\nsuunnilleen Carlin ikäinen.\n\nTaivas oli loistavan levoton, täynnä valoa ja varjoja, elokuisena\naamuna, kun heidän piti lähteä. Yöllä oli ollut pari sadekuuroa, mutta\nToksvold arveli, että he saisivat hyvän sään. Ja kun hän oli sanonut\nCarlille että he ottaisivat Burmanin mukaan, olisihan sääli jättää\npenturaukkaa yksikseen taloon koko päiväksi, ja sitä paitsi se kai\npitäisi kauheata melua ja likaisikin paikat -- olivat pojat loistavalla\ntuulella auton lähtiessä.\n\nIda Elisabet istui etuistuimella Toksvoldin vieressä, mutta hän oli\nhieman peloissaan poikien vuoksi, jotka istuivat yksin takana --. Koira\noli levoton toveri, yhtäkkiä se ponnahti pystyyn ja seisoi etukäpälät\nvaununoven laidalla -- sehän voisi vaikka saada oven auki ja joku\nsaattaisi pudota. Mutta Toksvold nauroi hieman kärsimättömästi hänen\nlevottomuudelleen: \"He saavat luvan oppia katsomaan eteensä -- hieman\nkäyttämään ajatuksiaan.\"\n\nTietysti se oli totta. Ida Elisabetin mieleen juolahti eräs muisto\ntästä suvesta: he olivat olleet yhdessä autoilemassa, ja yhtäkkiä oli\nToksvold kysynyt: \"Tahdotko ohjata? Minusta sinun pitäisi oppia.\"\nIda Elisabet oli vastannut kieltävästi, aivan lyhyesti -- se oli\nkai kuulostanut epäkohteliaalta, niin että Tryggve katsahti vallan\nihmeissään häneen. Silloin Ida Elisabet oli sanonut: Menetin pienen\ntytön -- vanhimpamme -- hän joutui yliajetuksi ja kuoli. Sitten\nTryggve oli sanonut, hetkinen perästä, ja ääni oli äärettömän herkkä\nja hellä: \"Ida raukka. Sittenhän sinulla mahtoi olla vielä vaikeampaa\nkuin aavistinkaan, silloin kun me toimme Carlin.\" Ensin Ida Elisabet\nei jaksanut muuta kuin nyökäyttää päätään. Mutta sitten hän sai sen\nsanotuksi: \"Luulin että kuolisin siihen paikkaan. Ja kun sitten kävikin\nselväksi, ettei pojalla kuitenkaan ollut mitään vaaraa, tuntui minusta\naivan kuin sinä olisit tuonut minulle armahdusviestin ollessani jo\nkuolemaan tuomittu.\"\n\nMyöhemmin Tryggve oli kysynyt häneltä, eikö hän ehkä yleensäkään\ntahtonut ajaa autossa? \"Kun sinä ajat, en muista entisiä. Mutta itse\nen koskaan uskaltaisi ohjata -- minä vain istuisin ja pelkäisin että\nvoisin vahingoittaa jotakuta --\"\n\nMutta seuraavana päivänä Tryggve oli taas palannut asiaan. \"Ajatteles\nettet koskaan ennen ole puhunut siitä minulle. Että sinulla on ollut\npieni tyttökin.\" Mutta oli niin paljon, mistä Ida Elisabet ei koskaan\nollut kertonut.\n\n_Tryggve_ oli kertonut itsestään yhtä ja toista. Idioottimaisen\nkihlausjuttunsa, kuten hän itse sanoi. Se oli sattunut hänen\noleskellessaan ylioppilasaikanaan Oslossa -- hän oli tavannut samassa\ntäysihoitolassa erään nuoren tytön. Kesäloma oli juuri päättynyt,\nhän oli ainoa miehenpuoli, joka ei ollut ikivanha -- ja niin hän oli\ntyhmeliini ja luuli tytön välittävän juuri hänestä, sen vuoksi että\ntyttö oli olevinaan ihastunut häneen, katseli häntä niin hirveän\nlähentelevästi heidän jutellessaan yhdessä ja yleensäkin mielisteli\nhäntä. Ja niin he menivät kihloihin -- tyttö ei mitenkään vastustellut.\nMutta myöhemmin kun tyttö sai enemmän tuttavia kaupungissa ja kun\ntäysihoitolaan joutui asumaan useampia herroja -- niin, silloin oli\nTryggve niin kirotun hidas ymmärtämään, ettei tyttö välittänytkään\nhänestä enempää tai vähempää kuin kenestä tahansa mukiinmenevästä\nherrasmiehestä. Tyttö keimaili kaikille, Tryggvenkin kanssa hän oli\nvain hieman keimaillut -- Tryggve oli vain ymmärtänyt väärin eikä\nhalunnut myöntää erehdystään, vaan ylläpiti tätä kihlausta kuin elämän\nja kuoleman hinnalla. -- Niin, tyttö oli kyllä erinomainen ihminen;\nhän meni naimisiin pari vuotta myöhemmin, ja hän kuului olleen aivan\nsuurenmoinen miestään kohtaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Hänen\nlaatuunsa kuului kai tuontapainen keimailukausi, jonka aikana Tryggve\noli häneen tutustunut, ja typeryys oli yksinomaan Tryggven puolella.\nMutta se oli kirvellyt oikein kunnollisesti -- hän oli ollut rakastunut\ntyttöön, ja tietysti itseensäkin, siinä iässä --.\n\nTietysti saattoi olla paljon muutakin, jota Tryggve ei ollut hänelle\nkertonut, mutta Ida Elisabet tiesi että se siis oli sellaista joka\nei merkinnyt mitään Tryggven suhteessa häneen -- sellaista, joka ei\noikein ollut koskenut hamaan lihaan ja luihin. Mutta kaikki se taas,\njota Ida Elisabet ei voinut kertoa Tryggvelle, oli sellaista, joka\nomalta osaltaan oli ollut määräämässä, minkälaiseksi ihmiseksi hän oli\nkehittynyt ja minkälaiseksi elämä muodostui hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Brekken täysihoitola oli pitkä, matala kaksikerroksinen punainen\ntiilirakennus. Ulkoapäin paikka näytti koko lailla vaatimattomalta\n-- katu, jonka varrella se sijaitsi, oli niin ruma kuin vain\npikkukaupungin katu voi olla, hoitamattomia puutaloja ja pieniä\nrapattuja rakennuksia ja maalaamattomia lauta-aitoja ja vinoja\nveräjiä sikin sokin pitkin mäkeä, joka oli täynnä sadevesikuoppia ja\nkiveys epätasaista ja kuhmuraista. Mutta sitten he tulivat suurelle\npihamaalle, jossa kasvoi loistavia kesäkukkia kaikilla seinävierillä,\nja pari ränsistynyttä ulkohuonerakennusta oli vallan krassin ja\nhajuherneen peitossa.\n\nTryggven sisar tuli ulos portaille heitä vastaan; hän tervehti Ida\nElisabetia hyvin ystävällisesti, mutta pidättyvästi. Hän oli veljen\nnäköinen -- otsa oli samanlainen, matala ja leveä ja silkoinen,\nkaunis herkkä piirre silmäkulmien päällä, ja hänen silmänsä tukevien\nteräskehysteisten lasien takana olivat kirkkaat ja sinisenharmaat kuin\nTryggvenkin. Lyhyeksi leikattu tukka kihartui, se oli hyvin harmahtava,\naivan valkoinen ohimoiden kohdalla, mutta saattoi huomata että se oli\nollut vaaleanruskea. Hänen kasvonsa olivat laihat, niin että poskiluut\nolivat ulkonevat ja posket kuopalla; leuka kapea, niin kuin hän olisi\nmenettänyt montakin hammasta; se tehosti hienon, kapeahuulisen suun\nominaista, surumielistä ja samalla päättävää ilmettä. Mutta vartalo oli\nraskas, siihen tapaan kuin ainakin naisten, joiden aina täytyy olla\nkumarassa lieden ääressä, ja hän oli kookas -- koko lailla veljeään\nkookkaampi, eikä tämä ollut mikään pitkä mieheksi. Ida Elisabetista\nsisar oli erikoisen miellyttävän näköinen -- mutta eihän hän voinut\nodottaa, että toinen tuntisi mitään välitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.\n\nRouva Brekke oli kattanut kahvipöydän valmiiksi heitä varten\nyksityishuoneeseensa -- se oli koko lailla viihtyisä pieni huone,\njonka kalusto oli tilapäistä, haalistunutta ja kulunutta, vanhoja\nvirkattuja \"antimakasseja\" tuolien selkämyksillä ja uusia kirjailtuja\nsohvatyynyjä, mallina tulppaaneja ja räikeitä jatsikuvioita: näki että\nne olivat lahjoja, ja ne tekivät huoneen kodikkaaksi, vaikkakin olivat\nniin hirvittävän rumia. Ikkuna oli avoin, mutta sittenkin Ida Elisabet\nhuomasi huoneen ilmasta, että täällä nukuttiin öisin. Ehkäpä rouva\nBrekke oli itsekin siitä tietoinen, sillä oli pölyttänyt niin, että\nikkunaa tuskin voitiin pitää auki --.\n\nIda Elisabetille osoitettiin paikka vanhassa koivusohvassa, jonka\npäällinen oli kauhtunutta keltakukallista samettia -- hän ei voinut\nolla ajattelematta, miten kaunis tuo sohva olisi, jos se jälleen saisi\noikean päällisen, jouhikangasta tai kotikutoista, -- hän ja Tryggve\nolivat jo keskustelleet huonekaluista joita he ostaisivat. Mutta hän\noli tuskin istuutunut, kun hänen jo piti nousta tervehtimään -- neljä\nlasta astui sisään.\n\nHe olivat harvinaisen sieviä pikkutytöt, Marit ja Signe, aivan\nsilmäänpistävän kauniita. Ja nuorin poika, Borger, joka oli Carlia\nmuutamia kuukausia nuorempi -- Ida Elisabet tunsi pistoksen sydämessään\nhuomatessaan, että poika hyvinkin oli päätä pitempi, solakka ja\nkaunisvartaloinen, ja iho niin ruskea ja ruusunpunainen kuin\nÅkeröm-omenat. Samassa silmänräpäyksessä häivähti hänen sielussaan kuin\njonkin ihanan tuskan varjo -- ehkäpä hänenkin ympärillään olisi joskus\nsamanlaisia kauniita ja voimakkaita lapsia, hänen ja Tryggen -- ja ne\nkaksi, joita hän oli rakastanut ja joiden hyväksi hän niin kauan oli\nahertanut, joutuisivat kokonaan varjoon --?\n\nHänen mieleensä jäi kaihertamaan kuin syvä salainen apeus -- nyt kun\nhän näki Tryggven yhdessä omaistensa kanssa, hän ymmärsi niin selvään,\nettä he olivat toista ihmisrotua. Ei ollut helppoa sanoa, missä se\nilmeni: Ingvild ja Tryggvekin oli molemmat riistetty juurineen siitä\nmaaperästä, jossa he olivat kasvaneet, aivan samoin kuin hän itsekin.\nMyöskin Tryggven oli ollut pakko seisoa omilla jaloillaan aivan\nvarhaisnuoruudesta saakka: hänen perintöosuutensa oli kiinnitetty\ntaloon, ja kun Brekke sitten meni nurin, meni sekin hukkaan. Ingvildin\nelämä oli ollut monessa suhteessa samanlaista kuin hänen omansa;\nhänkin oli puolustanut kotiaan lapsia varten niinkuin puolustetaan\nrintavarustusta, häädettynä pieneen huoneeseen niiden huoneiden taakse,\njoissa hän liikkui vieraitten parissa ja suoritti työnsä; Ingvildinkin\noli ollut pakko elää yhteiselämää ja yksityiselämää lastensa kanssa\naivan kuin sen elämän laidoilla, jota hänen täytyi kestää elättääkseen\nlapsensa; myöskin Ingvild Brekken oli täytynyt astua miehen tilalle,\nsen vuoksi että hän oli valinnut väärin ja sitoutunut mieheen, joka oli\nhulttio. Mutta voi hyvä Jumala, kuinka erilaiseksi hän tunsi itsensä --.\n\nHän tunsi erilaisuuden aivan ruumiillisesti, suorastaan luustoaan\nmyöten -- kaikki hänen omat nikamansa olivat putkimaisen ohuet ja\npitkät, pääkallo kapea, ohimot kuopilla ja ohuet ja alaleuka hento,\nniin että se muodosti pitkän suorakulmion. Hän ei ollut voimakas\nmuuta kuin niin, että oli sitkeä kestämään ja voittamaan vastukset.\nToksvoldeilla taas oli otsaa puskemaan, hartioita, joille voi paljon\nsälyttää, mutta nuo kauniit päät olivat jotenkuten kulmikkaita,\ntukankasvu tuuhea ja pikkukiharaiset hiukset kimmelsivät ruskean\nkullankarvaisina. Heidän harmaansiniset silmänsä eivät olleet kovat,\nkaukana siitä, mutta silloinkin, kun ne lempeimmin katsoivat, ne\nvoivat olla näkemättä sitä, mitä ne eivät tahtoneet nähdä, ja heidän\nhienopiirteisten kapeitten huuliensa vaiheilla viipyi itsepäisyyden\npiirre. Heidän luonteissaan oli jotakin uhittelevaa -- hänessäkin,\nIda Elisabetissa, oli ollut paljon uhittelevaa, mutta häntä se ei\nvoinut vapauttaa näkemästä sitä, mitä hän ei tahtonut nähdä, näkemästä\nsiinä, missä hän mieluimmin olisi tahtonut umpimähkään tuomita, mitään\nymmärtämättä.\n\nMutta samassa hän tunsi miltei tuskaista kaipuuta saada kuulua\nTryggvelle kokonaan ja kaikkineen. Että Tryggve ottaisi hänet ja olisi\nyhtä hänen kanssaan -- ennemmin ei hän saisi turvaa kaikilta niiltä\nvarjoilta, joiden hän vaistosi liikkuvan heidän välillään. Hänen\nmieleensä juolahti yhtäkkiä eräs isän käyttämä hirvittävän karkea\nsanonta, mutta sen kauheus oli aivan kuin kulunut pois; nyt ei se\ntarkoittanut muuta kuin niin ehdotonta ja kiinteää läheisyyttä, ettei\nhenkäyskään saattaisi tunkeutua kahden ihmisen väliin, jotka eivät\n_saaneet_ enää joutua erilleen toisistaan.\n\n\"Niin, tiedät kai että Kari on täällä?\" kysyi rouva Brekke. Tavassa,\njolla hän sen sanoi, oli jotain merkillisen varovaa.\n\n\"Ei mutta --?\"\n\n\"Niin, hän tuli eilen päivällä. Vähän sen jälkeen kun olit soittanut.\nHän matkustaa kyllä edelleen tänään, kuuden junassa. Osloon. Hän on\nottanut paikan sieltä. Apulaisena.\"\n\n\"Mutta mitä sinä kerrot!\" Tryggve laski piipun kädestään ja istui\nja katseli sisartaan. \"Se on kai väliaikainen toimi?\" kysyi hän\nvarovaisesti.\n\n\"Kuulosti kuin hän aikoisi olla siellä talven yli\", sanoi Ingvild\nBrekke pidättyvästi.\n\n\"Sehän on merkillisintä, mitä olen kuullut --.\"\n\nKari Presttangenin piti viettää häänsä lokakuussa; hän oli matkustanut\nkotiin heti juhannuksen jälkeen järjestämään myötäjäisiään ja muita\nasioita, ja eräs toinen -- tällä kertaa miehinen hammaslääkäri -- oli\nottanut haltuunsa hänen asiakaspiirinsä asemakylässä --.\n\nToksvold istui ja näytti kuin hän olisi harkinnut syvällisesti ja kauan.\n\n\"Ei kai tämä sentään merkitse että Sigurdin ja hänen välinsä ovat\n_poikki_?\" kysyi hän matalalla äänellä.\n\nIngvild Brekke lennätti vieraaseen nopean katseen silmälasiensa yli.\n\"Kai se sitä tietää\", sanoi hän lyhyesti ja matalasti.\n\n\"Enpä ole hullumpaa kuullut --!\"\n\n\"Hän ei kai mielestään ollut kyllin rakastunut mieheen\", sanoi Ingvild\nkuin äsken. \"Ja silloin oli tämä kai paras ratkaisu --\"\n\n\"Se on pahinta, mitä olen kuullut\", kertasi veli.\n\n\"Niin, saathan tavata hänet päivällispöydässä.\"\n\nOli kuin ajatus ei erikoisesti olisi häntä ihastuttanut.\n\n-- Lapset tulla kolistelivat portaita ylös ja törmäsivät sisään -- he\nolivat livahtaneet ulos kahvinjuonnin aikana eikä kukaan ollut sitä\njuuri huomannut. Hengästyneinä he huusivat suunvuoroa odottamatta\nettä Burman oli karannut! He olivat olleet puuvajassa ja katselleet,\nkuinka Borger rakensi itselleen kanoottia, ja he olivat Nitoneet koiran\nulkopuolelle vajan seinään, ja silloin oli Jokin toinen koira tullut\nsisään ja Burman oli riuhtonut Itsensä irti ja juossut tiehensä toisen\nkoiran mukana, eikä Carl saanut sitä enää kiinni --.\n\nPuhuttuaan sinne ja tänne ja toruttuaan Carlia ja Borgeria ja Signeä\noikein perin pohjin Tryggve Toksvold selitti, että heidän oli mentävä\nulos ja koetettava saada koira kiinni -- sehän saattaisi muuten tarttua\njohonkin ja kuristua, juostessaan tuolla tavoin nuora perässään:\n\"Sinäkin saat tulla, Ida -- se kai tulee helpommin, jos sinä sitä\nkutsut.\"\n\nPortin ulkopuolella lapset juoksivat eri suuntiin -- Carl itki, kulkea\nkompuroidessaan Borgerin perässä, mutta molemmat Brekket olivat silmin\nnähtävästi hyvin innoissaan ja valtavan touhukkaita.\n\nToksvold ja Ida Elisabet harhailivat katua ylös ja toista alas. Ida\nei koskaan ollut nähnyt kaupunkia, joka hänen mielestään olisi ollut\nniin epäviihtyisä. He kulkivat suuren erämaantuntuisen torin poikki,\njota rumat matalat rakennukset reunustivat -- koko asutus oli jollakin\ntavoin merkillisen kutistettua --, leveitä, huonosti hoidettuja katuja,\njoiden varsilla oli matalia ja taas korkeita taloja ja lankkuaitoja\nja palomuureja, kaikki niin sikinsokin, että talorivit muistuttivat\npilaantuneita hammasrivejä. Kunnes katu sitten äkkiä avartui näköalaksi\nMjøsalle, jonka aallot velloivat harmaina ja vihreinä auringonvalossa\nja pilvien varjossa avoimen, levottoman syystaivaan alla.\n\nEikä tietenkään ollut hauskaa maleksia näin ja etsiä karannutta\nkoiranpenikkaa. Tryggve ei saattanut hillitä itseään, vaan teki\nhuomautuksia -- ja olihan totta, että Burman oli surkean huonosti\nkasvatettu, ja se oli vahinko, sillä pentu oli harvinaisen hieno\nrotunsa edustaja, ja Ida Elisabet oli monta kertaa itse pahoitellut\nasiantilaa. Hänhän kyllä tiesi, kuinka koiraa olisi pitänyt kasvattaa,\nmutta kun kerran hänellä ei ollut aikaa ottaa sitä huolekseen, ja se\nalituisesti oli kahden pikkupojan hallussa, niin --. He eivät muuten\nnähneet sitä vilaukseltakaan --.\n\nMutta Ida Elisabet tiesi hyvin ettei se ollut syynä. He olivat pahalla\ntuulella eikä heillä ollut mitään puhumista toisilleen -- ei muuta kuin\nvalituksia koiran vuoksi ja arveluita, mihin se oli voinut joutua --.\n\nJa Carl tulisi kai ihan epätoivoiseksi, ja Tryggve olisi harmissaan,\njos heidän pitäisi lähteä matkaan illalla löytämättä Burmania --\n\n-- ja siinä se tuli heitä vastaan erään kulman takaa, nuora ojossa\nja nuoran toisessa päässä Signe Brekke. Tytön kasvot hehkuivat ja\nkiharat hulmusivat silmillä -- innosta säteillen hän alkoi kertoa,\nlyöttäytyessään toisten seuraan. Kunnes hän antoi nuoran Ida\nElisabetille, pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja hengähti syvään: hänen\npiti juosta hakemaan poikia --.\n\nIda Elisabet katsahti hänen jälkeensä -- tyttö oli kahdentoista,\npitkäsäärinen ja komea; oli suorastaan viehättävää nähdä tuo nuori\nväkevä lapsenruumis täydessä juoksussa. Eihän ollut tapahtunut mitään,\njosta kannatti olla niin pahoillaan --.\n\n\"Niin, saat antaa sille aika rökityksen, kun tulemme kotiin\", sanoi\nToksvold koirasta.\n\n\"Niin.\" Koiraressukka, eihän se saa juosta vapaana koko suvena. Mutta\nBurman ajoi lampaita --.\n\nSamalla kadulla, jonka varrella täysihoitola sijaitsi, punaisessa\ntiilirakennuksessa, tuli Kari Presttangen pitkin askelin heitä vastaan.\nIda Elisabet tunsi hänet heti käynnistä, mutta näki myös, että neiti\noli jollain tavoin muuttunut: oli tullut paljon kauniimmaksi --.\n\nHän oli solakampi eikä niin holtiton, räätälinmallisessa mustassa\nkävelypuvussa; kookas nuori tyttö vaikutti nyt jollain tavoin\nelegantilta, ja se eleganssi oli hänen omaa tyyliään eikä kenenkään\ntoisen. Hänellä oli päässä pieni musta olkihattu, lieri taivutettuna\nkorkealle otsalta; se myötäytyi kerrankin kiinteästi hänen päähänsä,\nkohoten kuin mikäkin sysimusta tiaara hänen hehkeän vaaleilta,\njykeväpiirteisiltä kasvoiltaan. Hän tervehti heitä -- hyvin hiljaa ja\ntyynesti -- ja olihan heillä koira puheenaiheena.\n\nIngvild Brekke vei Ida Elisabetin tyhjään vierashuoneeseen -- ehkäpä\nIda tahtoi hiukan siistiä asuaan päivälliseksi.\n\nHän irrotti tukkalaitteensa, kampasi hiuksensa ja katseli sillä välin\npeilikuvaansa. Hän oli paljon kaunistunut tämän viime vuoden aikana,\noli aivan kuin hänen kasvonsa olisivat heränneet. Ja samoin hiukset --\nhänen tukkansa oli tullut täyteläisemmäksi ja oli aivan kuin saanut\nuutta elinvoimaa; sillä oli jälleen hopeanvaalea kiiltonsa, ja pitkät\nkiehkurat eivät enää olleet kimmottomat -- Ida Elisabet ravisti\nhiuksiaan niin että ne kähertyivät kasvojen molemmin puolin.\n\nSamassa ilmestyi Kari Presttangen ovelle, pysähtyi ja mumisi jonkin\nanteeksipyynnön -- hän ei ollut koputtanut oveen. Kohta sen jälkeen hän\ntuli lähemmäksi ja seisoi niin, että Ida Elisabet näki hänen silmänsä\nsuoraan omien kasvojensa takana peilissä.\n\n\"Tiedättekö, rouva Braatø -- teille kai sopisi tavattoman hyvin, jos\nleikkauttaisitte hiuksenne puolipitkiksi, kuten nyt on muodissa --.\nTeillähän on niin pitkä, kaunis kaulakin -- ja antaisitte sen vapaasti\nvalua olkapäille --.\"\n\nIda Elisabet oli juuri ajatellut samaa. Alkaessaan kietoa kokoon\nhiuksiaan kiinnittääkseen ne nutturalle niskaan hän hymyili takanaan\nseisovalle hammaslääkärineidille:\n\n\"Tiedättekö, ei sellainen kampaus ole minua varten -- hiukset olisivat\naina tiellä seisoessani kumarassa päivät pitkät ja leikatessani ja\nsovitellessani --.\"\n\n\"Se on totta. Mutta --. Nythän te lopetatte neulomisen! Ja voitte\nparemmin ottaa huomioon oman makunne ja kaiken --\"\n\nSilmissä hänen takanaan peilissä oli merkillinen ilme -- eräänlainen\nkristallinkirkas tuijottava ihmettely. Jälleen Ida Elisabet muisti\nvauhkoa valakkaa, joka heillä oli ollut Vallervikenissä.\n\n\"Enhän minä silti aio laiskotella, siitä voitte olla varma. Polkkatukka\nei sovi naisille, joilla on paljon hommaa --.\"\n\n\"Ei tietysti. Niinhän se on.\" Toinen väistyi ja katosi peilistä. Ida\nElisabet kuuli, että hän kaatoi vettä pesuvatiin.\n\nIda Elisabet sai hiuksensa kuntoon, mutta aina silloin tällöin hän\nummisti vaistomaisesti silmänsä. -- Hänhän oli oikeastaan tietänyt sen\nkaiken aikaa. Tryggvenhän Kari olisi tahtonut -- oli kai jo aikoja\ntahtonut. Ja Kari oli ehkä ymmärtänyt melkein ennen kuin he itse,\nminnepäin asiat kallistuivat. -- Sen vuoksi hän oli myöntynyt toisen\nkosintaan, oli koettanut -- mutta sitten se ei kuitenkaan käynyt. Hän\noli kokenut tänä kesänä jotakin, joka oli hänet muuttanut. Ja mikä\nsitten tulos mahtoikaan olla, Ida Elisabet tajusi jotakin, joka häntä\nliikutti: Kari ei tahtonut kenellekään pahaa, vaikka hän huomasi\nitse menettäneensä pelin. Hän oli varmasti niitä, jotka ehkä eivät\njuuri kelpaa taistelemaan, siihen he ovat liian herkkähermoisia tai\nintohimoisia, mutta vastoinkäymisensä he kantavat, sen vuoksi etteivät\nhe koskaan anna itselleen lupaa valittaa.\n\n\"Minä olen itse puolestani ajatellut samaa\", sanoi Kari Presttangen\npesutelineen luota. \"Luulenpa että leikkautan hiukseni, kun tulen\nOsloon. Näin on niin raskasta --\"\n\nJa Ida Elisabetista tuntui että tämä erikoinen neitonen oli salaisesti\ntarkoittanut jotakin kantaessaan kultaista palmikkokruunuaan, jota hän\nenää ei tahtonut kantaa.\n\n\"Voi ei, älkää tehkö sitä, neiti Presttangen. Sehän olisi sääli --.\"\nMutta sanottuaan niin Ida Elisabetista tuntui pahalta -- aivan kuin\nsanoissa olisi piillyt jokin ennustus, hän ei tietänyt mikä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnelma päivällispöydässä oli lähinnä painostava, eikä se juuri\nmuuttunut vilkkaammaksi heidän jälkeenpäin vetäydyttyään omalle\npuolelleen. He joivat kahvin -- ja Ida Elisabet tunsi yhtäkkiä aivan\nkuin sielullista närkästystä -- aina kun hän oli ollut pahoillaan\njostakin, oli hänen täytynyt juoda kahvia jonkun seurassa, Tryggve\nhävisi saliin -- siellä istui joku, jonka hän tunsi. Ja hän jäi\nsinne, kunnes oli aika saattaa Kari Presttangen asemalle. Myöskin\nIngvild tahtoi saattaa serkkuansa. Ida Elisabet jäi istumaan yksikseen\nparin kuluneen ja ryppyisen kuvalehden pariin. Hän selaili niitä\nikävystyneenä; ne toivat mieleen lääkärin odotushuoneen ilman.\n\nApu tuli, kun Carl ja Borger syöksyivät sisään; Tryggve-poikanen\ntaapersi perässä. Merkillistä, mutta oli aivan kuin nuo kaksi\nsamanikäistä poikaa olisivat tulleet mainiosti toimeen yhdessä.\nKuulosti kuin Borger kernaasti olisi halunnut tulla heidän kanssaan --\nhän ei koskaan ollut tehnyt niin pitkää automatkaa.\n\n\"Jos äiti antaa sinulle luvan\", ehdotti Ida Elisabet, \"saat kernaasti\nmaata meillä. Sedästä se varmasti olisi hauskaa. Voithan hyvin palata\nyksin junassa huomenna -- olethan jo niin iso --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBorgerin riemu vaikutti elähdyttävästi koko seuraan, toisten palattua\nasemalta. Heidänkin oli kohta ajettava kotiinpäin, ja odotusaika kului\nmiltei tykkänään Borgerin matkavarusteluihin -- sillä Ida Elisabet\nehdotti että poika samalla voisi jäädä heille koko siksi viikoksi, mikä\nkesälomasta oli jäljellä. Sekä Tryggve että sisar olivat nähtävästi\nhyvillään siitä, että hän kutsui Borgerin luokseen.\n\nIlma oli hiukan niin ja näin, kun heidän piti lähteä -- pohjoisessa\nvallan sakeaa -- niin että Toksvold heti alussa nosti kuomun, vaikka\npojat panivat vastaan. Burman tuotiin ulos puuvajasta, Ingvild Brekke\nantoi pojalleen joitakin viimeisiä neuvoja, ja Ida Elisabet kiitti\nvielä kerran puolestaan. Sitten he ajoivat. Ja niin oli _siitäkin_\npäästy!\n\nTryggve ja Ida Elisabet istuivat vierekkäin, melkein äänettöminä -- he\neivät muuten ehtineet ajaa kuin peninkulman, ennen kuin he joutuivat\nkeskelle sadekuuroja, niin että vesi valui pitkin tuulilasia ja roiskui\nsiitä heidän silmilleen. \"Oikea sudenilma! Ettet vain vilustu, Ida --.\"\n\"En toki, mutta mitenkähän tuolla takana oleville oikein käy. Käärikää\nnyt hyvin ympärillenne, pojat!\"\n\n\"Oli niin hauskaa että keksit sen -- pyytää Borgeria mukaan. Ingvild\noli siitä hyvin mielissään.\"\n\n\"No mutta, rakas -- ymmärräthän että se oli hauskaa minulle\nitsellenikin.\"\n\nSade taukosi heidän päästyään laaksoon. Taivas oli komea auringonlaskun\npuolella; se loisti ja paloi kullan kaikissa vivahduksissa\ntummansinisten ja kuonan ruskeiden pilviriekaleiden alla. Kun aurinko\noli painunut tunturiseinän taakse, muuttui puna kuparinkarvaiseksi\nja purppuraksi, ja pienet irtautuneet pilvenhattarat ajautuivat\nselkenevälle taivaanlaelle, vaalean ruusunpunaisina, kunnes ne\nsulautuivat ja haipuivat sinivihreään autereeseen, jossa tähdet\nalkoivat syttyä. Ida Elisabet istui ja katseli jokea, joka virtasi ja\nkuvasteli taivaan punaloistoa -- mutta ilma oli viilentynyt hirveästi.\n\nNuo kolme poikaa olivat puolittain liukuneet alas istuimelta ja\nnukkuivat yhdessä rykelmässä kuin koiranpentupesue, heidän saavuttuaan\nperille Vikeriin. Oli jo miltei umpipimeä -- hänen pienestä\npuutarhastaan loistivat floksien raskaat kukkatertut ja tuoksuivat\nkylmässä, sateenkyllästämässä ilmassa. Taivas oli nyt selkeä, vain\njotkut viimeiset mustat pilvenriekaleet uivat sitruunanvihertävässä\nilmassa matalalla tunturinharjun yllä, Ida Elisabetin luotsatessa\nunenpöpperöiset ja palelevat pojat katon alle.\n\nHänelle tuli yhtä ja toista hommaa, lasten piti saada ruokaa, puhtaat\nlakanat oli otettava esiin vierasta varten ja Tryggven vuode laitettava\nkuntoon pojalle. Tryggve-poju sai maata nämä yöt hänen vieressään\nsohvalla -- onneksi se oli syvä ja leveä.\n\nIda Elisabet oli saanut 'miehistönsä' levolle ja oli juuri\nriisuutumaisillaan, kun koira kohentautui ja alkoi räyskyttää. Hänen\nruudulleen koputettiin -- Tryggve Toksvold oli puutarhassa. \"Tule\nhiukan ulos\", pyysi mies, kun Ida Elisabet raotti ikkunaa. \"Mutta pue\nhyvin yllesi -- täällä on hyytävän kylmää.\"\n\nIda Elisabet kietoi ympärilleen suuren valkoisen neulotun\nhartiahuivinsa ja hiipi poikainhuoneen ja keittiön läpi ruokakomeroon\nja sieltä pienen takaoven kautta puutarhaan. Nyt oli ystävä ottamassa\nvastaan hänen hypätessään, niin ettei hänen tarvinnut astua lahonneille\nporrasaskelmille. Ja ystävä puristi häntä vastaansa -- lujasti,\nihanasti ja kauan.\n\nOli aivan pimeää nyt ja säteilevän tähtikirkasta vain pohjoisessa\nviipyi vaalea valoraita taivaanrannalla. Vanhojen omenapuiden alla oli\nkoleaa ja kosteaa.\n\n\"Väsynytkö?\" Tryggve suuteli häntä suulle monen monta kertaa. Mutta kun\nhän sitten päästi irti, oli kuin hän olisi tahtonut unohtaa jotakin,\nmutta huomasi ettei se auttanut --.\n\n\"Kieltämättä ei se ollut oikein onnistunut\", sanoi hän matalalla\näänellä. \"Nimittäin matkamme.\"\n\n\"Nii-in.\" Ida Elisabet pysähtyi irrottaakseen hartialiinan ripsuja\npensaasta, jonka oksiin ne olivat takertuneet. \"Siellähän tapahtui yhtä\nja toista -- joka ei kuulunut ohjelmaan, niin että --.\"\n\n\"Voi Ida!\" Tryggve tarttui häneen taas ja rutisti rintaansa vasten.\n\"Herra Jumala mitenkä toivoisinkaan saada nukkua luonasi tänä yönä\",\nkuiskasi hän Ida Elisabetin korvaan. \"Etkö sinäkin toivoisi sitä --.\nEttä voisin olla luonasi yöllä?\"\n\nNojaten kämmenpohjiaan miehen hartioihin, joiden muodot hän tunsi\nkankaan alta, Ida Elisabet puristui Tryggven syliin ja nyökäytti\npäätään tämän rintaa vasten, niin että miehen täytyi se tuntea\npimeässä. -- Jos olisin nuori tyttö, voisin sanoa \"toivoisin\". Ja\nsanoa, kuinka kaipaan -- kuinka olen usein kaivannut sinua --\n\nTryggven toinen käsi harhaili hartiahuivin alla, liukui leningin\nkaula-aukkoon, kunnes se pysähtyi hänen toiselle rinnalleen -- joka oli\nkylmä ja kiinteä.\n\n\"Voi Ida, omani!\"\n\nIda Elisabet puristui lujemmin häntä vastaan, niin että miehen käsi\noikein painautui pehmeään lihaan. Uh, sinä et saa huomata, ettei poveni\nenää ole kiinteä ja nuori. -- Voi, kunpa olisin saanut olla nuori\ntavatessani sinut --\n\n\"Minä rakastan sinua\", kuiskasi hän miehen rintaa päin, \"tietäisitpä\nmiten sinua rakastan, Tryggve --.\"\n\nOn mahdotonta saada neljää lasta niin, ettei se jätä merkkejä. --\nEtkö ehkä usko että olen sitä murehtinut, ollut onneton sen johdosta\n--. Olisin niin mielelläni ollut kaunis sinua varten -- nuori ja\njoustava ja kulumaton. On mahdotonta päästä kaikesta, minkä minä olen\nläpikäynyt, sen jättämättä merkkejään. Voi mitenkä tahtoisinkaan\nunohtaa paljon siitä, mitä tiedän. Tahtoisin niin mielelläni uskoa niin\npaljoon -- elämään ja kaikkeen siihen -- mutta en voi; täytyy vain olla\nuskovinaan. Niin paljon olisi onnellisemmin, ellei tietäisi --.\n\n\"Sano jos on vilu\", kuiskasi Tryggve. \"Tahdotko mennä sisään jo --?\"\n\n\"En--en! Haluan kernaasti että viivyt vielä hetken --.\n\n\"Voi etten saanut tavata sinua ennen --. Viisitoista vuotta sitten.\nVaikka se silloinkin jo olisi ollut liian myöhään. Sekä liian myöhään\nettä liian varhain. Sillä olinhan jo antanut Fritiofin tärvellä itseni,\nenkä vielä ollut suorittanut mitään, jotta olisin tuntenut: olen\nhyvittänyt virheeni. Sillä sellaista asiaa ei ihminen voi voittaa,\nennen kuin tuntee, että on itse hyvittänyt tekonsa. Sillä katsos, nyt\nsinä jo voit käyttää minua, tiedän sen. Mutta sellainen kuluttaa --\nensin alas tuhkaan, ja sitten ylös siitä. Kulunut minä olen, nyt kun\nsinä vihdoinkin minut saat -- ja sinä olet ainokainen, jonka oma minun\naina olisi pitänyt olla --.\n\n\"Eihän se kaikki mitään merkitse, eikö niin, Ida? eihän kukaan voi\nsanoa mitään siihen, että rakastamme toisiamme?\"\n\n\"Ei. Ei. Ei.\"\n\nMutta Ida Elisabet tunsi kuin raivoa -- minkä vuoksi se sattui juuri\nminulle? Kun niin monet toiset saavat rauhassa jäädä nuoriksi tytöiksi\n--. Kai hekin tuntevat ruumiinsa levottomuuden, ovat kuohuksissaan ja\nkärsimättömiä saadakseen repiä palasiksi kaiken sen, joka uumoilee ja\nhehkuu jossakin heidän sisässään, kai he kaikki kaihoavat saadakseen\nkokea, mitä se oikein on, joka heidän edessään kangastaa. Mutta\nheitä vartioidaan ja heitä estetään tekemästä tyhmyyksiä, ja joku\npitää huolta, etteivät he saa noudattaa kiusausta viskata pois\nitseään. Kunnes he tulevat täysi-ikäisiksi ja rajuilma asettuu --\nhe ovat kuin uusia, niin kuin vastaluotu ranta, joka kimmeltää ensi\nauringonpaisteessa myrskyn laannuttua. -- Minua ei kukaan vartioinut,\nkukaan ei voinut estää Fritiofia tulemasta minun luokseni --.\n\n\"Alaston neito\" oli erään kukan nimi, se johtui yhtäkkiä hänen\nmieleensä. Torvald Lander oli näyttänyt sen hänelle ja sanonut sen\nnimen -- eikä Ida Elisabet koskaan voinut sitä unohtaa, vaikka\nhän silloin oli vain pikkutyttö, mutta Torvald oli hymyillyt niin\ninhottavasti. Se muistutti krokus-kukkaa ja oli hyvin vaaleansininen\nja kantoi kukkaspikariaan paljaan valkoisen varren päässä, joka nousi\nsuoraan ylös mustasta maasta -- juuri sen vuoksi sillä kai oli tuo\nnimi, ettei sillä ollut mitään lehtiä suojanaan. Nimi oli kaunis -- oli\nrumaa virnuilla sille.\n\nHitaasti he kuljeskelivat omenapuiden alla, kiinteästi toisiinsa\nnojautuen.\n\n\"Älä vain ajattele etten ymmärrä sitä\", sanoi Tryggve hiljaa. Hänen\nkätensä oli yhä Ida Elisabetin rinnalla, mutta nyt se oli liikkumaton,\nvain sormenpäät hyväilivät aivan hiljaa. \"Ettet voi --. Minä en\nesimerkiksi tahtoisi että he rupeaisivat vihjailemaan sinusta tuolla\nhotellissa. Enhän ole koskaan pyytänyt sinua jäämään myöhään luokseni,\nenhän olekaan, Ida?\"\n\n-- \"Eipä silti, monella seuduin seurataan vanhaa hyvää maan tapaa\" --\nhän naurahti -- \"ja kihlattu pari elää yhdessä. Mutta se oli siihen\naikaan, jolloin kihlauksen purkaminen oli suurempi häpeä kuin nykyisin\nse, että kotia ja lapsia pidellään niinkuin poikaviikarit pitelevät\nharakanmunia. Niin että siihen aikaan kihlausaika oli kuherruskautta.\n'Hyväilykuukautta', kuten ruotsalainen sanoo. Eiväthän talonpojat\ntietäneet häämatkasta ja sen semmoisesta. Kun häät oli pidetty,\nkesti yhteistä kuormanvetoa koko loppuelämän. Mutta nykyään ei edes\nmaaseudullakaan ole niin, että ne, jotka tahtovat käydä ihmisistä,\nkestävät loppuun --. Muistan muuten, kun kotipaikkakunnallani\nensimmäistä kertaa tapahtui eräs avioero. Niin, mies oli niitä, joista\nedellisen vuosisadan tonttu-ukot käyttivät nimitystä vapaamielinen.\nMutta piru vieköön, minä en vielä ole niin vanha, että olisin sellainen\n--.\"\n\nHe olivat tulleet aidalle, puutarhan alalaitaan. Heidän edessään yhtyi\nvainio hiljaa loistaen pilkkopimeään yöhön, joka täytti koko maailman.\nLaakson toisella puolen loisti yksinäinen valopilkku, joka teki\npimeyden sitäkin syvemmäksi, mutta heidän päittensä päällä kimmelsivät\ntaivaalla suuret tähdet yhtenä ainoana säihkyvänä tähtisumuna --.\n\n\"Tuo Karin juttu\", sanoi Tryggve kiihkeästi, \"ei ole minun makuuni.\"\n\nVaistomaisesti Ida Elisabet otti miehen käden rinnaltaan. Hänen\nsydämensä alkoi takoa -- vaikka hän ei ajatellut mitään erikoista.\n\n\"Hän ei ainakaan olisi saanut pitää miestä narrinaan. Sanoa ensin\n'kiitos kyllä', ja sitten 'ei', parin kuukauden kuluttua. -- Enkä minä\nymmärrä, että hän ennemmin haluaa maleksia juurettomana kuin mennä\nnaimisiin ja auttaa Sigurdia, jotta tämä voisi säilyttää Galbyn suvussa\n--.\"\n\nIda Elisabet ei tiennyt mitä hän uskaltaisi sanoa. Hän ei tiennyt\nsitäkään, oliko Tryggve huomannut, miten Karin laita oikein oli. Ja\nhänestä tuntui oudosti että Kari oli uskonut hänelle jotakin, joten\nolisi ollut petos pohtia Karin asioita tämän miehen kanssa.\n\n\"Silloin kun päätettiin että minä antautuisin lakialalle\", sanoi\nTryggve, \"elivät molemmat veljeni -- eikä kukaan aavistanutkaan että\nEllingin kävisi niin ja että Lauris saisi päähänsä lähteä Australiaan.\nMutta tiedätkö, jos olisin osannut aavistaa, että Torstein Brekke olisi\nsellainen kuin oli, olisin minä ainakin yrittänyt keksiä jonkin keinon\nestääkseni taloa joutumasta vieraisiin käsiin. Sillä eihän ole hauskaa,\nettä toinen toisensa jälkeen talot, jotka ikimuistoisista ajoista ovat\npysyneet saman suvun hallussa, alkavat kulkea kädestä käteen.\"\n\nIda Elisabet sanoi hieman viivytellen:\n\n\"Mutta jos kerran Kari ei ole niin rakastunut tuohon mieheen --.\nTäytyisihän heidän välillään ainakin vallita jonkinlaisen yhteistunnon,\nTryggve, jotta Karin mielestä kannattaisi --. Eihän Galby siis ole\nhänen sukunsa talo.\"\n\n\"Enhän minä saata pyytää että sinä ymmärtäisit asian.\" Tryggven ääni\nhelähti ammattimaisen varmana, niin että Ida Elisabet hymyili pimeässä.\n\"Teilläpäin ei ehkä ollut niin.\" Mitäpä sinä voisit siitä tietää,\najatteli Ida Elisabet, ja muisti sitä kertaa, jolloin hän oli ollut\nisänsä kanssa Aanstadissa. Se oli kuin menneitten maja, ja vanhukset\njoiden hallussa se oli, isoisän sisarenlapset, olivat kuin merkillisen\nmasentuneita, ja jokaisessa sukupolvessa oli jonkun pitänyt lähteä\nkotikonnultaan. Mutta niin kauas ajassa taaksepäin kuin he muistivat,\noli aina ollut heidän suvussaan joku, joka raatoi voidakseen pysyä\nsiellä mäellä, jyrkän tunturinkupeen ja harmaan järven välissä.\n\n\"Ei niin, että kuvittelisin talonpoikia kaikkia toisia paremmiksi.\nMutta heidän luulisi helpommin muistavan, että kaikki se, josta\nelämä on riippuvainen, tarvitsee aikaa itääkseen ja kasvaakseen ja\nkypsyäkseen. Lapset ja metsä ja vilja ja elukat. Siinä ei vauhdin\nlisääminen suuria auta. Toisin on tehdastuotteiden. Ja ilman niitä\nvoidaan tulla toimeen, miltei kokonaan. En tarkoita sitä, että ihmiset\neivät tahdo olla vailla yhtä ja toista, minäkään en mielelläni\ntahtoisi. Mutta jos meidän olisi pakko. Kaikki, mikä tarvitsee aikansa\nkehittyäkseen, on välttämätöntä. Vauhti ja ennätykset ja kaikki se --\nniin, tietysti se on hauskaa --. Mutta jos kaikki se, joka surisee ja\nkiitää aika vauhtia ympäri maata yhtäkkiä tekisi tenän ja pysähtyisi\n-- tietysti se olisi hiukan harmittavaa. Mutta jos vuodenajat\nkeskeyttäisivät tavallisen kulkunsa, silloin olisi kaikki lopussa!\"\n\nHe olivat kääntyneet ja kulkivat hiljalleen takaisin taloa päin. Hänen\nmolemmista keittiönikkunoistaan lankesi kultainen valo lähimmille\nomenapuille ja vaipui ja upposi lehvistön pimeyteen.\n\n\"Ja ihmiset, jotka ovat asuneet sellaisessa talossa syntymästä hamaan\nkuolemaansa saakka ja joita ne ovat opastaneet talontöihin, jotka\nvuorostaan ovat eläneet siellä koko pitkän elämänsä --. Ei sillä hyvä,\nettä kun jokin talo ensin on joutunut markkinatavaraksi ja vaihtaa\nlakkaamatta omistajaa, se miltei aina lyödään laimin ja kadottaa\narvonsa. Mutta tuontapaisen, kotitaloonsa juurtuneen suvun ihmiset\ntietävät kerta kaikkiaan, joko he ajattelevat sitä tai ei, että aikoja\non eletty ennen heitä, ja monet kerrat koviakin aikoja, ja aina on\nseurannut kukoistuksen kausia, mutta hyvät ajat kestävät aina kauemmin,\nja huonotkin ajat loppuvat kerran --.\"\n\n\"Tarkoitatko että sinun olisi pitänyt ottaa Toksvoldin talo veljesi\nkuoltua?\"\n\n\"Ei hyödytä enää toivoa että niin olisi käynyt. Tiedäthän, kun kerran\nkotolaiset olivat kustantaneet koulunkäyntini, täytyi heidän saada\njotakin rahastaan -- tiesin, että isäkin ajatteli niin. Ja minä olin\npäässyt vanhan Bjørnstadin palvelukseen; hän oli tätini miehen veli.\nJa Ingvildillä oli siis poika, Elling. Sittemmin, niin, sitten oli\njo liian myöhä. -- Mutta tarkoitan vain, että onhan Kari nainen, ja\nminusta hän tekee _typerästi_, jos hän yksinomaan lukujensa takia -- ei\ntahdo, vaikka voisikin päästä Galbyn emännäksi -- olisitpa sinä vain\nnähnyt talon, niin käsittäisit kyllä, mikä elämäntehtävä se olisi,\nkunniakas ja vastuullinen. Naiselle, joka tahtoo saada aikaan jotakin\ntässä maailmassa, en minä ainakaan voisi ajatella mitään parempaa --.\"\n\n\"Hän kai vain tarkoittaa, ettei _hän_ ole sopiva siihen tehtävään\",\nsanoi Ida Elisabet hiljaa. \"Kun hän kerran ei ole tarpeeksi rakastunut\nmieheen --.\"\n\n\"Rakastunut, rakastunut --.\" Tryggve painoi häntä lujemmin itseään\nvasten käsivarrella, jolla hän piteli Ida Elisabetia vyötäisiltä.\n\"Eihän se yksinomaan ole määrääjänä -- eipä edes sinun ja minun\nvälilläni, Ida. Ellemme tietäisi että _tahdomme_ samaa, kaikessa\npääasiallisessa. Että me rakastamme toisiamme, on onnellista _meille_,\nse on meidän onnemme -- mutta sellainen onni on harvinainen, jonka saa\nilmaiseksi. Sitä paitsi, rajaton rakastuminen voi merkitä jotakin aivan\npäinvastaistakin. Ingvildhän rakasti omaansa niin, ettei siinä ollut\nmitään määrää. Mieskin oli rakastunut häneen, ainakin aluksi. Ei, ellei\nihminen voi saada kaikkea, on useimmille parempi mennä naimisiin sen\nkanssa, johon he voivat luottaa ja joka _pyrkii_ samaan päämäärään,\nniin minä ainakin luulen.\"\n\n\"Tuo on melkein liiaksi vaadittua, ainakin kun ihminen on niin nuori\nkuin Kari. Ja kaunis. Että hänen pitäisi alistua nyt -- sen sijaan että\nodottaisi mitä tulevaisuus kerran voi tuoda -- niin, mitä tahansa.\"\nNäin sanottuaan Ida Elisabet hämärästi tunsi pelästyvänsä -- minkä\nvuoksi sanoin niin, mitä minä oikein tarkoitin --? \"Ei, tiedätkö, nyt\nminun alkaa tulla vilu -- nyt kai minun pitää mennä sisään, Tryggve --.\"\n\n\"Niin, onhan jo myöhäkin.\" Tryggve seisoi tuokion. \"Mutta kuinka\nmaailman oikein on käyvä?\" kysyi hän, ja Ida Elisabetin mielestä\nhänen äänensä helähti niin merkillisen viattomana. \"Kun kukaan ei\nvälitä siitä onnesta, joka on tavallaan _louhittava_ esiin, aivan\nkuin vuorikaivoksesta? -- Niin, sinun ja minun ei kai pitäisi puhua\nsellaista nyt. Mutta sinähän olet itse sanonut, Ida -- sinä tunsit\nitsesi onnelliseksi monet kerrat, vaikka toisella tavalla, kaikkina\nniinä vuosina, joina sinun vain piti selvitä siitä, mistä selvittävä\noli --.\"\n\nIda Elisabet veti miehen pään omien kasvojensa tasalle, niin että\nheidän otsansa painuivat vastakkain:\n\n\"Se on totta. Totta. Mutta tietäisitpä miten vaikeata se usein oli!\nJa ilmainen onni -- voi Tryggve, _nyt_ minä en koskaan hennoisi sanoa\nkenellekään, ole hyvä ja luovu odottamasta _sitä_, ja pidä kernaammin\nhyvänäsi onni, jonka voit voittaa tuollaisessa kaivoslouhinnassa!\"\n\n\"Herra Jumala kuinka sinä vapiset! -- Olin oikein itsekäs pyytäessäni\nsinua ulos, yö on niin kylmä --.\"\n\n\"Ei ei. Tulin niin iloiseksi, mutta --.\"\n\n\"Niin, nyt minä menen --.\" Tryggve suuteli häntä yhä uudestaan ja\nuudestaan.\n\nIda Elisabet pani kätensä hänen hartioilleen:\n\n\"Älä sinäkään vaadi sitä, Tryggve. Että toiset tyytykööt ahertamaan\nsaavuttaakseen onnensa. Kun kerran sinä ja minä --?\"\n\nTryggve naurahti epävarmasti kesken suudelmiaan:\n\n\"En. Ei kai minun pitäisi, oma Idani!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTryggve auttoi Ida Elisabetia pienen takaoven kautta -- Idan täytyi\nkiivetä kiville, jotka olivat puolittain irtautuneet kivijalasta. --\nTämä päivä ei ollut mikään hyvä päivä, hän ajatteli masentuneena,\nseisoessaan yksinään keittiössä, vilusta jäykkänä kosteine\nhartialiinoineen.\n\nCarl ja pikku vieras nukkuivat, hänen kulkiessaan poikainhuoneen läpi.\nNukkuvan Borgerin näkeminen rauhoitti häntä hyvin paljon, aivan kuin\npoika olisi ollut panttina siitä, että Tryggven ja hänen oma maailmansa\nkuitenkin olivat yhdistettävissä. Mitenkä kaunis hän olikaan, Borger.\n-- Tryggven näköinen muuten --.\n\nSisähuoneessa makasi _hänen_ Pikkupojunsa -- Tryggve makasi miltei\npoikittain makuusohvalla ja hengitti tasaisesti ja hiljaa. Pojan posket\nolivat kuumat ja punaiset ajomatkasta, kultainen tukka oli takkuinen\nja pörröinen yölampun valossa. Kauniimpaa lasta saisi kaukaa hakea.\nMutta poika oli toista rotua -- rehevämpää, mutta jollakin tavoin kuin\nluontaista kiinteyttä vailla. Vieras tuolla toisessa huoneessa oli\nnukkuessaankin sen näköinen, kuin hän aina kulkisi pystypäin elämän\nhalki, se oli hänelle luontaista. Tryggveä saisi Ida Elisabet _opettaa_\n-- hän ei oikein itsekään tietänyt mihin -- pysymään selkä suorana,\nhiipimättä ja kulkematta takateitä, vaikkakin hänen sitten olisi pakko\nluovia eteenpäin --.\n\nSamassa kun Ida Elisabet paneutui makaamaan pojan viereen, tämä painui\nunessa häntä vastaan, ja kääriytyi sitten kokoon lämpimänä ja pehmeänä\nja huokuen niinkuin pentu, joka ryömii emonsa luo.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTryggve Toksvold tahtoi Ida Elisabetin mukaansa huvimatkalle Osloon.\nIda ei ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun hän aikoinaan matkusti,\ntullessaan Länsirannalta.\n\n\"Tarkoitatko tosiaan ettet ole käynyt esimerkiksi teatterissa kuuteen\nvuoteen?\"\n\n\"En.\" Ida Elisabet nauroi. \"Monet saavat tottua siihen, Tryggve.\"\n\n\"Mutta kuitenkin -- eihän nykyaikana välimatka merkitse suuria --.\"\n\n\"Minä olen tarvinnut rahani muuhun, mies -- enkä minä toisekseen ole\nvoinut jättää lapsianikaan noin vain ilman muuta.\"\n\n\"Tuo on jo melkein liikaa hyveellisyyttä. Täytyyhän ihmisen _hiukan_\najatella itseäänkin.\" Ja sitten hän päätti: he matkustaisivat sinne\nsyksymmällä ja juhlisivat yhdessä. Ja tekisivät joitakin ostoksia.\n\"Täytyyhän sinun totisesti saada pieni huviretki sinunkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTryggve suunnitteli kaupunginmatkaa, niin että Ida Elisabet tunsi\nkurkkuaan kurovan, kun hän myöhemmin kulki itsekseen ja muisteli\nTryggven ilmettä tämän puhuessa. Oli kuin Ida Elisabet ei oikein olisi\nvoinut uskoa -- että oli olemassa eräs, joka iloitsi kuin lapsi,\npuhtaasti ja kirkkaasti ja ilman taka-ajatuksia, että saisi juhlia ja\nhuvittaa ja hauskuuttaa häntä.\n\nTämä oli vaikeaa, tämä suhde, johon hän oli joutunut: olla\nrakastettunsa ja lastensa välissä. Tryggve piti lapsista, hän sanoi\nsen, ja se oli totta, Ida Elisabet oli nähnyt sen sinä viikkona,\nkun Borger oli täällä. Tryggve vei lapset elokuviin, hän oli vienyt\nheidät kaikki autollaan tunturille -- he olivat lähteneet lauantaina\nkonttoriajan jälkeen, ja viipyivät sunnuntai-iltaan, ja he olivat\nsytyttäneet nuotion ja poimineet muuraimia ja kalastaneet. Borgerilla\noli ollut mukana kalastusvehkeet, ja Tryggve oli lahjoittanut Carlille\noikein hienon ongenvavan ja tahtoi opettaa poikaa -- oli ottanut\nmukaansa molemmat pikkumiehet iltaisin Vaadøla-joelle. Uh, mutta tuo\ntuollainen ei ollenkaan sopinut Carlille. Kaikki kävi jotenkuten niin\nkauan kuin Borger oli täällä; Carl oli niin innostunut tähän uuteen,\nsiihen että samanikäinen ystävä oli vierailulla hänen luonaan, ja hän\nmiltei jumaloi Borgeria. Mutta hän ei ollenkaan suostunut siihen, että\nhäntä koetti opettaa täysikasvuinen, joka oli äidin ystävä, yli lasten\npäitten. Ida Elisabet pelkäsi jo etukäteen talvea, jolloin Tryggve\nToksvold ryhtyisi toteuttamaan aikomustaan tehdä hänen pojistaan\nulkoilmaihmisiä.\n\nSillä niin kuin asiat olivat, he olivat täynnä vastustushalua miestä\nkohtaan, josta piti tulla heidän isäpuolensa -- sillä sen kai he\nkyllä olivat ymmärtäneet, mikäli eivät olleet kuulleet ihmisten siitä\npuhuvan. Ja huomatessaan, kuinka oli yhtä ja toista, jota Tryggve ei\nollenkaan ymmärtänyt, tajusi Ida Elisabet, kuinka paljon hän itse oli\nymmärtänyt ja toiminut vaistonsa mukaan, mikäli asia koski poikia.\nCarl oli oikea kamariherra luonteeltaan. Hän tahtoi kyllä mielellään\nollut äidin apuna puutarhassa tai juosta hänen asioitaan tai juosta\nkoiran mukana tai aikailla Vikerillä. Mutta olla ulkona noin vain huvin\nvuoksi tai liikuttaa ruumistaan pelkästään urheilutarkoituksessa --\nei, siihen ei mikään maailman mahti koskaan saisi Carlia, ja kaikkein\nvähimmin pystyisi siihen Tryggve Toksvold. Kun Carlilla ei ollut mitään\nerikoista tekemistä ulkona, tahtoi hän vain istua ja piirustaa ja\nlukea, ja kävi happameksi kuin etikka, ellei saanut olla rauhassa.\n\nJa pikkuista Kili-Pukkia oli mahdotonta saada mihinkään, jos häneen\nsuhtautui liian juhlallisesti. Oli niin äärettömän tarpeetonta tulla\nankaraksi ja juhlalliseksi, kun poika alkoi sepitellä -- hän vain\npelästyi ja alkoi keksiä yhä hurjempia juttuja ja valheita ensimmäisten\nsepitelmiensä tueksi. Mutta kun Ida Elisabet nauroi ja oli aivan niin\nkuin ei edes olisi ymmärtänyt, että poika olisi tarkoittanutkaan\njuttujaan oikein toden kannalta, päinvastoin -- ja he olivat oikein\nyksimielisiä että nyt Tryggve vain leikitteli ja hullutteli, noin vain\nhuvin vuoksi -- niin, silloin alkoi poika puhua totta ja selitteli\nasiat kunnollisesti, niin hyvin kuin kykeni, koska hänen siis oli\nsaatava äiti todella uskomaan puheitaan. Ja niin oli kaikessa muussakin\n-- olipa sitten kysymys saada olla mukana korttipelissä tai poimia\nmarjoja ja herneitä äidille tai potkia jalkapalloa Vikerin poikien\nkanssa -- jos Tryggve vain tahtoi leukailla ja temppuilla, auttoi\nkohta, kun hänet työnsi pois ja sanoi että nyt me isot ihmiset tahdomme\ntehdä sitä tai tätä, ja sen vuoksi emme tahdo mukaan tuollaista\npikkuista sylivauvaa, joka vain haluaa leikitellä. Mutta Tryggve\nToksvold puhui vakavasti pojan kanssa: poika, joka tahtoo käydä\nmiehestä, ei lasketteli pikkuvalheita, ei kehuskele eikä saa olla niin\nhäilyväinen.\n\n\"Sinä tiedät hyvin, Ida\", sanoi hän vakavasti, \"minä en koeta saada\npojista toista kuin sinä itse koetat. Haluaisin vain että heistä tulisi\nkunnon ihmisiä. Olemmehan yksimielisiä, sinä ja minä, siitä, mitä\nheidän on pidettävä kunniassa tässä maailmassa. Ja lähtökohtani on,\nettä sinä luotat minuun, kun kerran olen antanut sinulle sanani, että\nolen kaikessa sellainen poikiasi kohtaan kuin olisin omille pojilleni.\"\n\nSe oli kyllä totta. Mutta on äärettömän suuri ero, jos lapset oppivat\njotakin äidiltään, josta he tietävät, vaistomaisesti tai tietoisesti,\nettä kaikki, mitä hän on ja toimii ja tekee, loppujen lopuksi\ntarkoittaa yksinomaisena päämaalinaan vain lasten hyvää ja heidän\nonneaan, tai jos he oppivat samaa vieraan välityksellä, jolla on tietyt\nmielipiteensä siitä, kuinka heitä on kasvatettava -- vaikka lapset\ntavallaan ymmärtäisivät, että tuo vieras tahtoo heille hyvää ja vieläpä\ntarkoittaa heidän parastaankin, kaiken sen muun ohessa, mitä hän myös\ntarkoittaa.\n\nEikä sekään auttanut, että hän tahtoi olla heille niin, kuin he\nolisivat hänen omia poikiaan. Hänen tapansa Borgeria kohtaan oli hänen\nluonnollinen tapansa poikaa kohtaan, josta hän piti, ja Borgerin koko\nolemus ikään kuin vastasi miehen omaa olemusta. Tryggve oli lapsirakas,\nmutta samalla tavalla kuin hän yleensäkin rakasti ihmisiä: sellaisille,\njoista hän piti tai joita hän ymmärsi tai kunnioitti, hän oli mitä\nparhain ystävä, uskollinen ja hienotunteinen, herkkävaistoinen ja hieno\nmilloin auttaminen tuli kysymykseen, iloinen voidessaan uhrata jotakin.\nUhri oli muuten niitä sanoja, joita hän inhosi, eikä hän varmastikaan\nitse tuntenut uhrautuvansa silloinkaan, kun hän enimmän uhrasi, niin\nkuin ihmisten on tapa sanoa, sellaisten hyväksi, joita kohtaan hän\ntunsi ystävyyttä. Eikä hän uhrautunut muitten puolesta.\n\nEihän maailmassa muuten olekaan niin varsin monta, jotka pitävät\nlapsista, ovatpa ne sitten millaisia hyvänsä. Ida Elisabetista oli aina\nkuulostanut hiukan opettajatarmaiselta, noin Borghild Braatømäiseltä,\nmilloin joku sitä väitti. Lapset ovat aivan yhtä erilaiset omassa\nlaadussaan kuin aikaihmiset, ja ihmiset, jotka näkevät lapset\nsenlaatuisina, jollaisia he todella ovat, eivät mitenkään voi pitää\nheistä kaikista, niin kuin he eivät voi pitää kaikista aikuisistakaan.\n-- Kunnon ihmiset suhtautuvat tietyllä hienotunteisuudella kaikkiin\nlapsiin juuri siksi, että ne ovat lapsia: eivät tule toimeen omin päin,\neivät voi puolustautua eivätkä useinkaan ymmärrä mitään. Mutta ellei\nihminen usko, että kaikkia on rakastettava jostakin mystillisestä tai\nuskonnollisesta syystä, on hänen totisesti aiheetonta rakastaa kaikkia\nlapsia, ainakin, mikäli hän todella hiukan tuntee lapsia.\n\nTryggve Toksvoldille tuli esteitä kerta kerran jälkeen, niin että oli\njo lokakuu, ennen kuin hän ja Ida Elisabet pääsivät lähtemään Oslon\nmatkalleen. Mutta heidän lähtöpäivänään oli säteilevä syyssää --\nsininen, valkohaituvainen taivas oli korkea ja kuulas, puut loistivat\nja komeilivat keltaisessa ja punaisessa lehtipuvussaan, mutta latvat\npiirtyivät jo niin kevyinä ilmaa vasten, ja niiden alla oli mäki\nvaaleanaan pudonneita lehtiä; pieniä kullankeltaisia koivunlehtiä\noli aivan kuin siroteltu kaikkialle vihreälle niitylle, jossa lehmät\nkulkivat laitumella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTryggven nuorin sisar oli naimisissa erään sanomalehdentoimittaja\nMosgaardin kanssa Oslossa. Mosgaard oli kuulunut erään paikallislehden\ntoimitukseen heidän kotiseudullaan, silloin kun Anne Toksvold\ntutustui häneen. Nyt hän oli erään ammatillisen aikakauslehden\npää ja päivälehden avustaja, ja vaimo kirjoitteli lauantainumeron\nlastenosastoon -- heillä ei ollut lapsia.\n\n\"Minä olen aina pitänyt paljon enemmän Ingvildistä kuin Annesta. Anne\non aina niin hyvin osannut pitää puoliaan ja saanut juuri niin kuin\nhän on tahtonutkin saada. Niin, isä hemmottelikin häntä niin paljon\nkuin jaksoi. Me saimme selkäämme ilman muuta. Lauris ja minä, jos vain\nosoitimmekin Annea.\"\n\nHeidät kutsuttiin Mosgaardille heti ensi päivinä saavuttuaan\nkaupunkiin. Mosgaardit asuivat hyvin kaukana Drammensveieniin päin,\nStabekkin takana. Heidän huvilansa oli erään sivutien varrella --\npieni lakanpunainen uusasiallinen asumus pienen puutarhan huipulla,\njoka vietti vahvasti tietä päin ja joka kauttaaltaan oli rakennettu\nkiviportaiden ja suurien kivien varaan; harmaiksi paleltuneita\nkalliokasveja oli joka lomassa. Siellä ei ollut yhtäkään niin korkeata\npensasta, että kunnon kissa olisi voinut kätkeytyä sen taakse.\n\nAnne ja Frits Mosgaard olivat muuten oikein herttaisia heitä kohtaan.\nAnne muistutti paljonkin toisia sisaruksiaan, mutta hänen laatunsa\noli jotenkuten toinen -- loistavan hyvin hoidettu tukka oli rohkeasti\nvinoon leikattu ja silmäkulmat ja huulet tehostetut. Hänen vartalonsa\noli viehättävän solakka, ja hän oli \"chic\" ylhäältä alas asti. Ida\nElisabetista oli tavallaan rauhoittavaa tavata joku tästä suvusta, joka\noli voinut muuttaa laatuaan -- siltä ainakin näytti. Mutta hän piti\nenemmän Ingvild Brekkestä, jonka harmahtava tukka törrötti pään ympäri\nja jolla oli terässankaiset silmälasit ja vartalo kuin keittiöihmisen\n-- ja jonka olemus oli kohteliaasti pidättyvä tuntematonta suuruutta\nkohtaan, jonka kanssa veli nähtävästi aikoi naimisiin --, kuin\ntuosta sievästä vilkkaasta rouvasta, joka tuli häntä vastaan niin\nsydämellisesti ja esitti lähempää tuttavuutta heti, kun mies oli\nkaatanut punaviiniä laseihin ja lausunut vieraat tervetulleiksi.\n\nHeidän kotinsa oli tavallaan viihtyisäkin. Arkihuoneen eräs kulmaus\noli pelkkää ikkunaa, ja toiset seinät olivat vallan ilman ikkunoita.\nSiellä oli niin matalia tuoleja, että niissä melkein täytyi maata,\npikkupöytiä, Jotka olivat pirstotut ja taivutetut niin että ne\nmuodostivat suoranaisen hyllyrakennelman, valtavia pallonmuotoisia\nkukkamaljakolta, joissa oli yksi ainokainen kukka, ja kaksi\nihastuttavaa skotlantilaista rottakoiraa nimeltä Penu ja Piki.\n\nMosgaardit oli kutsuttu pois illaksi, niin ettei vierailusta tullut\npitkää. Ja koko sen viikon oli heidän aikansa varattu, niin ettei voitu\nsopia milloin he voisivat illastaa Toksvoldin ja Ida Elisabetin kanssa\njossakin ravintolassa. Mutta heidän piti välttämättä tulla tänne Annen\nsyntymäpäiväksi viikon perästä, jolloin Mosgaardille tulisi muutamia\nvieraita. Silloin tanssittaisiin.\n\n\"Oli hauskaa tavata sinua, Ida, ja tutustua sinuun.\" Anne Mosgaard\npuristi lujasti hänen kättään.\n\n\"Sinä kai tapaat Karin?\" sanoi hän veljelle. \"Silloinhan sinä voit\ntervehtiä häntä -- niin, ja sinä voit myös kutsua Mathiesenin, Frits\n-- ja pyytää hänet tänne syntymäpäivänäni. Minä en ole ehtinyt vielä\nkutsua häntä tänne. Sitä paitsi, hän on oikeastaan minua niin paljon\nvanhempi, että minun tuskin tarvitseekaan --. Mutta oikeastaan on ehkä\nsittenkin paras että soitan hänelle itse ja pyydän häntä -- hänhän\nvoisi vaikka keksiä pahastua, ellen minä --. Tiedätkö missä hän asuu,\nniin, tietenkin sinä tiedät --.\"\n\n\"Kyllä Ingvildin kelpaa, kun saat oman kodin, jonne voit kutsua lapset\nloma-ajoiksi\", matki Toksvold; hän oli saattanut Ida Elisabetin\nhotelliin heidän palattuaan Mosgaardilta. \"Piru vieköön, _hän_ ei\nkoskaan kutsunut Ingvildin lapsia. Anne ei sitten koskaan ole ajatellut\nketään muuta kuin itseään. Miellyttäväkö? Niin, miellyttävä hän on.\nLuulen että hän itse vetäisi lyhyimmän korren, ellei olisi miellyttävä.\"\n\nToksvold tuli Ida Elisabetin luo ja suuteli häntä.\n\n\"Nyt minun kai pitää lähteä? Sinun täytyy muuttaa pukua --, Otatko\npunaisen pukusi illaksi -- se sopii sinulle niin hyvin.\"\n\nSe oli sievä ja pukeva, ajatteli Ida Elisabet, ottaessaan esille\nkaapista leningin, jota Tryggve nimitti punaiseksi -- se oli\nluumunvärinen, mutta vivahti kylläkin vahvasti punaiseen, ja oli\njonkinlaista tekosilkkiä. Mutta jos Mosgaardin illasta tulisi tosi,\nAnnen syntymäpäiväksi, tahtoi hän kustantaa itselleen oikein todella\nhienon puvun. Hän ei totta tosiaan halunnut näyttää maalaisserkulta\nsiinä talossa --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälkeenpäin Ida Elisabet kuvitteli, että hän ensi kertaa aavisti\nentisyyden sittenkin vaanivan, valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa,\nsamassa silmänräpäyksessä kun hän näki nuo tuolit --.\n\nToksvoldin ja hänen piti tavata Teatterikahvilan ulkopuolella,\nmennäkseen syömään myöhäistä päivällisin -- he olivat molemmat olleet\naamupäivän omissa askareissaan. Tryggve oli jo sovitulla paikalla hänen\ntullessaan:\n\n\"Ellei sinulla ole ihan kiljuva nälkä -- niin olen nähnyt eräässä\nläheisessä antiikkikaupassa muutamia huonekaluja, joista sinä varmasti\npitäisit. Kuusi barokkityylistä tuolia ja kaksi nojatuolia, harvinaisen\nkauniita, Menisimmekö pikimmiten katsomaan niitä, ennen kuin menemme\nsyömään?\"\n\nKauppaan ei ollut montakaan askelta. Kaksi tuolia oli näytteillä\nikkunassa. Ida Elisabet oli varma siitä, että ne olivat ne, samassa\nkun hän näki päällisen -- kanavakangas-kirjailua, vihreä ja punainen\nolivat päävärit, ja sitten keltainen ja punasinervä -- papukaijoja ja\ntulppaaneja.\n\nAivan niin, myyjä tiesi ilmoittaa että ne olivat peräisin jostakin\nherraskartanosta länsirannalla. Kuolinpesästä. Hän vaati niistä huiman\nhinnan, mutta se oli tuskin liikaa.\n\nJälkeenpäin, syödessään, Ida Elisabet kertoi Tryggvelle yhtä ja toista\nTeiestä ja tohtori Sommervoldista.\n\n\"Mutta etkö siis oikein välittäisi noista tuoleista?\" kysyi Tryggve.\n\"Jos haluat saada ne, niin ostan ne kyllä.\"\n\n\"Enpä oikein tiedä --\", sanoi hän viivytellen.\n\n\"Hitonmoinen hinta, mutta eiköhän siitä voisi hieman tinkiä. Ja\nihminenhän nai vai kerran --\"\n\nIda Elisabetista tuntui ettei hän oikein haluaisi niitä. Hänestä tuntui\nkuin se olisi paha enne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä, jolloin heidän illalla piti mennä Anne Mosgaardille, Ida\nElisabet oli viettänyt nautintorikkaan aamupäivän.\n\nJo varhain hän meni erääseen suureen liikkeeseen ja esitti itsensä\n-- hän oli tilannut sieltä tarpeensa kaikkina näinä vuosina. Eräs\nosastonjohtaja ja johtajatar ottivat sydämellisesti hänet huostaansa\nja saattoivat hänet tilaus- ja mallipukuosastoon. Kolme erityyppistä\nmannekiiniä pantiin liikkeelle, ja he kävelyttivät erilaisia pukuja\nhänen edessään, joista toinen oli toistaan ihastuttavampi, ja hän\ntarkasteli niitä saumoja myöten, tutki kankaita ja leikkauksia ja\nhienouksia ja kekseliäitä yksityiskohtia ja jutteli muotiasioista --\nihan tuntikaupalla.\n\nSitten hän meni erääseen koetushuoneeseen johtajattaren, rouva\nWilden kanssa, ja avuliaat sielut liehuivat edes takaisin, toivat ja\nhankkivat, ja hän koetteli. Liivikorsetti -- joka _hänelle_ maksoi\nneljäkymmentä kruunua -- aivan kuin loi uudelleen hänen vartalonsa:\nneitseellisen hienona ja viivoiltaan puhtaana ja kiinteänä hän seisoi\nsiinä, antaen rouva Wilden sovitella ylleen aina vain ihastuttavampia\niltapukuja. Kunnes he puhkesivat suoranaiseen hurmioon -- puku\noli sitruunanvihreää crépe Ranéeta --: Ida Elisabet oli luullut,\nettä se olisi liian tiukka hänelle, mutta se ei ollutkaan, se sopi\nniin täydellisesti, ettei siinä ollut vähintäkään muuttamista. Ida\nElisabet ei luullut että se sopisi hänelle niin hyvin: solakan tumman\nmannekiinin yllä se oli ollut vallan ihmeellinen -- mutta se ei tehnyt\nhäntä kalvakaksi, vaan sopi hänelle tosiaankin -- aivan suurenmoisesti.\nSe oli hihaton, vyötäröllä yksinkertainen kultasuomuinen vyö, hame\noli aivan täynnä kapeita kaistoja, niin että se kevyesti painaen\nmukautui hänen vartalolleen -- ja sitten siihen kuului hurmaava\npieni bridge-takki -- se oli aivan yksinkertaisesti ilmiömäinen,\nja hän käänteli ja väänteli itseään kaikkien noiden peilien edessä\nkoetushuoneessa. Oli kuin se aika olisi yhä jatkumassa, jolloin äiti\nja hän ja Connie olivat 'verottaneet' kaikkien hienoimpia liikkeitä\nja juoksuttaneet henkilökuntaa ja antaneet sen täyttää koetushuoneet,\nja jolloin he olivat valinneet ja hylänneet ihan tuntikaupalla ja\nkäsitelleet vain kaikkein kauneinta ja omaperäisintä. Kysymättä mitä\nmikin maksoi --.\n\nMutta rouva Wilde tuli ja ilmoitti hänelle sitruunanvihreän lopullisen\nhinnan -- sehän oli aivan yksinkertaisesti lahjaksi saatu. Hän löysi\nsopivat sukat -- kengät, niin, niiden piti olla vaaleata kultaa,\nkankaan värisiä oli mahdotonta saada --.\n\nIda Elisabet katseli katselemistaan omaa peilikuvaansa -- oli kuin hän\nei olisi voinut uskoa että se oli hän itse. Tai hän se oli, kaunis Ida\nElisabet Andst, niin, niinhän se olikin -- mutta näin oli kuin hän\nolisi ajatellut jotakin vuoren vankia muistaessaan Berfjordin rouva\nBraatøa, yllä golftakki ja tumma koko-esiliina, kasvoiltaan keltaisena\nja laihana, vartaloltaan ohuena ja kulmikkaana kuin luudanvarsi,\nlukuun ottamatta juuri niitä aikoja, jolloin hän kulki muodottomana ja\nodotti aikansa täyttymistä -- tai kun hän muisti rouva Ida Braatøä,\nompeluliikkeen omistajaa, näppärää mutta vaatimatonta. -- Ida Elisabet\noli karistanut heidät yltään -- hän oli jälleen nuori ja kaunis, voi\nmiten kaunis -- senkö näköinen minä siis oikeastaan olenkin!\n\nTryggve Toksvoldin piti syödä päivällistä joidenkin liikeystäviensä\nparissa, niin että Ida Elisabet meni erääseen pienempään ravintolaan\nkaupungin keskustassa, saadakseen hiukan ruokaa; hänen ajatuksensa\naskartelivat hurmioituneina kaikessa siinä, mitä juuri oli ostanut.\nKaulakoru, jonka Tryggve oli hänelle lahjoittanut, hiottuja\nmeripihkahelmiä vanhanaikaisessa kultafiligraanikehyksessä, pääsisi\nmainiosti oikeuksiinsa tuota pukua vasten. Ida Elisabet tunsi itsensä\ntoistaiseksi täydellisen onnelliseksi.\n\nRuokapaikasta hän meni kähertäjälle. Hän oli nähnyt erään\nkäherrysliikkeen aivan sen kaupan vieressä, jossa Teien tuolit olivat\nesillä.\n\nHän oli saanut hiuksensa pestyiksi ja istui huolellisesti valkoiseen\nkaapuun käärittynä suuren peilin edessä, samalla kun joku neitonen\nkuivaili hänen tukkaansa sähkölämpökoneella. Juuri silloin hän huomasi,\nettä nuori valkoesiliinainen tyttö, joka parhaillaan kähersi erästä\nnaista hiukan etäämpänä, näytti jollakin tavoin tutulta. Se oli -- niin\ntosiaankin, se oli Jarngerd Braatø, hänen entinen kälynsä. Ida Elisabet\nei ollut nähnyt häntä täysikäisenä. Hän oli kovasti muuttunut, valtaisa\nkullankeltainen kestolaineilla tuuhennettu tukka suurien, verrattain\nkarkeatekoisten kasvojen kehyksenä, ja piirteitä oli paranneltu\nkapeiden tummien kulmakarvakaarien ja lakanpunaisten huulien ynnä muun\navulla. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän ollut Jeja. Ja\nsiinä samassa toinenkin tunsi hänet; he nyökäyttivät päätä toisilleen.\n\nKävikin niin että juuri Jejan oli kiinnitettävä hänen tukkansa.\n\n\"No mutta olipas tämä aika yllätys!\" Jeja naksutteli käherryspihtejä ja\ntyönsi ne kalisten pieniin kuumennuslaitteisiin. \"Ajatella että sinä\nolet täällä! Mutta ehkäpä olet useinkin Oslossa? Sinun käy kuulemma\nihan loistavasti siellä missä nyt olet, kuulin kerrottavan --\"\n\n\"Ja sinä olet tullut Osloon? Mitä sinulle kuuluu -- Ja miten teillä\nkotona voidaan?\"\n\n\"Oh, ei juuri loistavasti, senhän voit arvata. Niin, tiedäthän että\nHerjulf on palannut kotiin --?\"\n\n\"Niinkö --? Ei, tiedätkö, tohtori Sommervoldin kuoleman jälkeen en\nenää koskaan kuule mitään sieltäpäin, Vain Olise Langeland ja rouva\nEsbjørnsen kirjoittavat joskus -- enimmäkseen jouluksi. Mutta he\nkertovat vain hiukan Berfjordin kuulumisia. Vallervikenistä en kuule\nkoskaan mitään.\"\n\n\"Niin ajatteles, Lisken, kauppapuotisi on jo kolmeen kertaan vaihtanut\nomistajaa -- kukaan ei ole saanut sitä käymään sinun jälkeesi --\"\n\n\"Mutta ajatkin ovat tulleet vaikeammiksi sen jälkeen\", huomautti Ida\nElisabet.\n\n\"No se on sitten totta! Ajatteles, nyt on isällä ja äidillä sekä\nHerjulf että Fritiof aikailemassa kotona -- Amerikassa ovat olot yhtä\nhullusti kuin meillä, ja Herjulf tuli siis kotiin viime vuonna. Niin,\nVikarr on myös kotona, mutta hänellä on toki työtä, laivarannassa --\nVikarr on käynyt niin kovin näppäräksi ettet uskoisi!\"\n\nVikarr, Geirmund ja Jarngerd -- kolme nuorinta: Ida Elisabetistä oli\ntodellakin aina tuntunut, että he olivat hiukan toisenlaisia kuin\nvanhemmat, heissä oli jotakin vauhtia. \"Entäs Geirmund?\" kysyi hän.\n\nJarngerd Braatø vilkaisi ensin ympärilleen. Ida Elisabet oli ainoa\nasiakas tällä hetkellä, ja toiset nuoret kampaajat valkoisissa\nesiliinoissaan olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen -- se oli kai\njalkojenhoito-osasto -- seisoen yhdessä rykelmässä innokkaasti jutellen.\n\n\"Niin, tiedätkös, Geirmund --. Hän oli siis saanut paikan Aalesundissa,\nja sitten hän sekaantui johonkin. Eikö se ole kauheata. Voit aavistaa,\nmiten se koski äitiin ja isään. Nyt kai he saavat hänet kotiin\njouluksi, ja mihin he sitten saavat hänet sijoitetuksi, en totisesti\ntiedä. Eihän häntä voi minnekään lähettää, kaikkialla on yhtä kurjaa,\neikä sukulaisiakaan ole enää monta; ainakaan sellaisia, jotka voisivat\nmeitä auttaa. Ei ollut hauskaa pitää häntäkin maleksimassa kotona -- ja\nvarsinkin tuollaisen jutun jälkeen!\"\n\nMutta Jargerdin äänenkäyttö oli sama harjoitellun valoisa ja vilkas,\njoka paremmin kuin mikään muu vakuutti Ida Elisabetille, että Jarngerd\nnähtävästi oli ikiajoiksi jättänyt Vettehaugenin.\n\n\"Minä olen yhtä mieltä siinä, että olet antanut tukkasi kasvaa\njälleen. Tiedätkös Lisken, minusta ei lyhyt tukka koskaan oikein\nsopinut sinulle -- jokainen yksityinen hius on niin pehmeä, ettet\nkoskaan saanut tukkaasi oikein laskeutumaan, se näytti niin\nvoimattomalta Ja nuutuneelta\", -- Jarngerd pudisteli hieman omaa\nvaltaisaa hiusmassaansa. -- \"Näinkö?\" koetteli hän ja kokosi hiukset\nIda Elisabetin kasvojen molemmin puolin. \"Taikka kenties hieman\nkorkeammalle?\" Hän tarttui jälleen käherryspihteihin. \"Tässä täytyy kai\nhiukan syventää lainetta, eikö totta --\"\n\n\"-- ja sinä olet siis nyt erossa Fritiofista -- äiti kirjoitti siitä.\nNiin, tiedätkö, _minä_ olen tietysti samaa mieltä sinun kanssasi,\nFiffen-rukka on aina ollut oikea vetelys, hän, ja kun hänessä nyt on\nkeuhkotautikin, niin --.\"\n\n\"Onko Fritiof -- ovatko hänen keuhkonsa jotenkuten vialla?\"\n\n\"Niin, tiedäthän etteivät ne käytä sitä sanaa -- katarria ja limaa\nkeuhkoissa ja sen sellaista vain, mutta onhan helppoa käsittää, mitä\nse tarkoittaa. Hän on tietysti saanut Meretestä tartunnan, Meretehän\nsairasti kotona miltei kuolemaansa saakka. Niin että sain aikaan edes\nsen, että Else ja lapsi tulivat tänne, ja me asumme siis kolmisin\nyhdessä, mutta Elsenhän on niin vaikeata saada mitään työtä --\nmieheltään hän ei saa niin pennin pyörylää ja sitä paitsi hän on niin\nsidottukin, Bojanin tähden. Mutta _tietäisitpä_ miten suloinen lapsi\nse on -- voi niin, toivoisin että saisit nähdä hänet! Hänen nimensä\non Borghild, isä tahtoi välttämättä niin, mutta me kutsumme häntä\nBojan-nimellä. Vanhukset eivät mitenkään olisi päästäneet häntä luotaan\n-- ainoa lapsenlapsi, ymmärrätkö, mutta minusta se ei käynyt -- eihän\nFritiof ole juuri varovainen, senhän voit arvata, minusta oli oikein\nilkeää nähdä hänen maleksivan siellä ja hyväilevän lasta --\"\n\nMutta tässä oli siis kuitenkin yksi heistä, joka oli valmis _tekemään_\njotain toisten puolesta. Muuten olivat Braatøn lapset aina pysytelleet\nyhdessä aivan yhtä paljon ja yhtä vähän kuin kissanpentu-poikue: he\nriippuivat kiinni vanhemmissaan ja kodissaan niinkuin kissanpojat\näitinsä korissa, ja jos yhdellä oli jotakin antamista, oli kohta koko\nlauma saaliinjaolla. Mutta pysytellä yhdessä auttaakseen ja tukeakseen\ntoinen toistaan, niin kuin täysikasvuisten perheenjäsenten on tapana\n-- niin, Ida Elisabet ei koskaan ollut nähnyt merkkiäkään siitä. Ennen\nkuin nyt siis Jarngerd --.\n\nJarngerd saattoi hänet ulos, pitkään, huonosti valaistuun käytävään:\n\n\"Niin, oli tavattoman hauska nähdä sinut taas, Lisken, ja saada puhua\nkanssasi. Viivytkö kauankin kaupungissa? -- Ajatteles jos voisit\npistäytyä meillä -- vaikka eihän meillä juuri ole sellaista, että sitä\nvoisi -- mutta mitäpä siitä, kyllä siellä on oikein somaa, me asumme\npienessä huvilassa Bryn luona, ullakkohuone ja makuukomero, mutta on\nvaikeata saada pidetyksi minkäänlaista järjestystä, kun meitä on kaksi\ntäysikasvuista ja pieni lapsi, ja tiedäthän, ettei Else juuri ole\nerikoisen tekevää laatua. Mutta tahtoisinpa että näkisit Bojanin. Ja\nhauskaa olisi kuulla vähän enemmän sinunkin oloistasi --\"\n\n\"Voisimmeko ehkä tavata jossakin huomenna?\" sanoi Ida Elisabet hiukan\nepävarmasti. \"Niin söisimme yhdessä. Milloin sinulla on päivällisaika?\"\n\n\"Voi, sehän olisi äärettömän hauskaa. Tahdotko että sanon Elsellekin,\nniin hänkin voisi tulla ja ottaa Bojanin mukaansa -- tietäisitpä miten\nsöpö hän on --\"\n\nIda Elisabet kulki hieman mietteissään takaisin hotelliin. Mutta pyh,\nmitäpäs vaarallista siinä voisi olla, jos hän oli kutsunut Jejan\nja Elsen syömään aamiaista kanssaan huomenna. Ja jos hän tavalla\ntai toisella voisi hiukan auttaa Jejaa, tekisi hän sen kernaasti --\neihän hänen silti ollut pakko taas joutua lähempään kosketukseen\nBraatøläisten kanssa. Ja kun hän kerran oli joutunut kuulemaan heistä\nniinkin paljon, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tahtoi hän mielellään\nkuulla hiukan enemmänkin -- kuinka esimerkiksi appi-isä oikein jaksoi.\nRaukka -- niin, ja anoppi-raukka myös, ja tietysti --.\n\nJeja oli joka tapauksessa todella kiintynyt Elsen lapseen. -- Hän ei\nmuuten ollut edes kysynyt veljensä lapsista, huomasi Ida Elisabet\nyhtäkkiä. No niin, olkoon, mutta Jeja kykeni joka tapauksessa\nharrastamaan jotakin ulkopuolella oman itsensä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMasennus häipyi, hänen pukeutuessaan juhla-asuunsa. Nyt vasta tuli puku\ntodella oikeuksiinsa, kun hänellä oli siihen kuuluvat sukat ja kengät\n-- ja kun hiukset olivat niin kuin piti.\n\nPieni pettymys oli ettei Tryggve innostunut enempää, tullessaan Ida\nElisabetia hakemaan:\n\n\"Niin, sinähän olet aivan ihastuttava, tietysti\" -- hän suuteli Ida\nElisabetia paljaille olkapäille ja hiveli niitä. \"Sinä olet kaunis.\n-- Ei, väri vain -- minusta se on niin merkillinen? Ei ei -- kai se\non kaunis. Mutta minä olen nähnyt sinut monessa puvussa, jotka minun\nmielestäni sopivat sinulle vielä paremmin. Esimerkiksi se punainen,\nmikä sinulla on ollut ylläsi täällä --\"\n\nTryggve näki, ettei hän ollut oikein tyytyväinen, ja nauroi:\n\n\"Mutta tämähän on varmasti tip top ja kuosikas ja hieno? Ja silloin\nvoit olla ihan varma, että ainakin Anne sen käsittää -- ja se kai\noikeastaan onkin tarkoitus?\"\n\nMosgaardilla viivyttiin myöhään -- kello lähenteli kuutta, ennen kuin\nhän oli vuoteessa. Niin että Ida Elisabet oli koko lailla nuopea ja\ntunsi tupakoineensa ja juoneensa melkoista enemmän kuin mihin oli\ntottunut, kun hänen piti mennä ulos tapaamaan Jejaa ja Elseä. Hän katui\noikein sydämestään että oli kutsunut heidät.\n\nHänen tullessaan ravintolaan Jeja istui jo eräässä sohvakarsinassa. Hän\noli yksin.\n\n\"Niin tiedätkö, en sentään sanonut mitään Elselle. En muuta kuin että\nolin tavannut sinut ja että pyysit sanomaan terveisiä. Tiedäthän Elsen\n-- hieman hidas käsittämään, eikä hän vuosien mittaan ole tullut\nparemmaksi, raukka. Me voimme jutella paljon vapaammin, kun hän ei\nole mukana. Ja Bojan on niin vilkas, etteivät aikuiset juuri pääse\npuheisiin hänen takiaan --.\"\n\nHe tekivät tilauksensa, ja Jarngerd söi ja jutteli:\n\n\"Tämä oli sitten oikein hauskaa, Lisken!\n\n\"-- Teiekö? Niin, tiedätkö, se on tyhjänä. He koettavat saada sen\nmyydyksi. Ymmärräthän, ettei kenelläkään, ei heillä, jotka ovat\nSaksassa tai Tuomaan lapsilla, ole varaa ottaa sitä haltuunsa.\nSommervold ei sittenkään jättänyt niin _kauhean_ paljon. Mehän\nluulimme kaikin, että hän oli niin tuhottoman rikas. Mutta hänhän ei\nkoskaan pitänyt tiukasti rahoistaan kiinni. Kun ihmiset vain menivät\nSommervoldin luo ja oikein valittivat, saivat he aina -- korkoihin ja\nlyhennyksiin ja laivoihin ja lehmiin ja ties mihin kaikkeen. Ammensi\njoka taholle -- sen sanoivat isä ja äitikin aina.\"\n\nVarmasti ei _heidänkään_ osuutensa ollut ollut pikkueriä, vuosien\nmittaan. Mutta oli niin heidän tapaistaan arvostella toisia. Ida\nElisabet rypisti hiukan kulmiaan -- hän muisti jälleen pohjimmaisen\nvastenmielisyytensä koko vettehaugenilaista sukua kohtaan.\n\n\"Saithan _sinäkin_ suuria summia Sommervoldin kuoltua, etkö saanutkin?\"\nkysyi Jarngerd uteliaasti. \"Niin ne ainakin kotona puhuivat.\"\n\n\"Carlin pankkikirjassa oli muutamia tuhansia\", sanoi Ida Elisabet\nlyhyesti. \"Tiedäthän että tohtori oli hänen kummisetänsä.\"\n\n\"Niin Carl -- tosiaankin, mitä Kalle-pojulle kuuluu? Hän on kai jo iso\npoika? Ja sinullahan on toinenkin -- joka tuli sen jälkeen, kun olit\njättänyt Berfjordin?\"\n\nIda Elisabet antoi poikia koskevat tiedot niin lyhyesti kuin suinkin.\nOlihan hän paennut ja ottanut pojat mukaansa, niinhän se oli. Mutta isä\ntai hänen lähiomaisensa eivät koskaan olleet tehneet vähäisintäkään\nyritystä saada hänen yksinomistusoikeuttansa poikiin nähden\nkiistanalaiseksi, ja Ida Elisabet tajusi yhtäkkiä, kuinka julmaa se\noikeastaan oli.\n\n\"Niin, tiedäthän ettei Fritiofin ja hänen donnansa väleistä sitten\ntullut sen kummempaa? Jumalan kiitos! Tietäisitpä miten hirveä hän oli\n-- oikea vanha haaska! Niin, Fritiof oli totisesti _hullu_, kun saattoi\nlyöttäytyä tekemisiin sellaisen kanssa --.\"\n\n\"Minun lähtökohtani oli selvä\", sanoi Ida Elisabet torjuen. \"Koska hän\nkerran ei tehnyt mitään saadakseen avioeroa eroajan päätyttyä.\"\n\n\"Ja niin kiittämätön -- kaiken sen jälkeen, mitä olimme tehneet hänen\nhyväkseen. Kas, hänhän tuli Vettehaugeniin lepäämään, koska hänen\npiti oleskella maalla, ja niin äiti kutsui hänet, ja sitten hän oli\nmeillä melkein kolme kuukautta ja meidän piti ruokkia ja palvella\nhäntä. Sitten hän matkustaa takaisin virkaansa ja kirjoittaa ja purkaa\nkihlauksen. Mitäs ajattelet?\"\n\nErittäin viisasta. Ja hyvin ymmärrettävää. Mutta Ida Elisabet ei\nsanonut mitään.\n\n\"Ja juuri samoihin aikoihin olimme saaneet Mereten kotiin. Äitirukka\n-- hän on aina ja yhä yhtä _viaton_, hän. Ja Merete -- niin, sekin oli\nsitten juttu. Päätettiin että hänen piti matkustaa Freden vanhempien\nluo ja olla siellä, palatessaan parantolasta -- äiti ja isä päättelivät\nettä sellaisessa suuressa paikassa, senhän piti olla oikein äveriäs\ntalo, Merete saisi mielin määrin hoitaa ja hoivata itseään, sillä\nhänenhän piti olla jonkin aikaa varovainen ja elää oikein mukavasti.\nNo voi, kyllä sekin oli! Sen sijaan hänen täytyi seisoa kaupassa, ja\nsiellä oli _hirveätä_ talvisaikaan, hän kertoi palelleensa niin, että\noli miltei nääntyä, ilmasto oli raakaa ja anoppi ahne ja häijy. Frede,\nhänet he lähettivät sisämaahan, jonnekin Lillehammerin lähistölle,\njossa hän sitten kuolikin. Mutta Merete-rukan he vain kyyditsivät\nkotiin, sitten kun hän ei enää jaksanut raataa heidän hyväkseen -- ja\nsilloin oli jo varma kuolema edessä. -- Merete-raukka, hän oli niin\nepätoivoinen, hän olisi tahtonut niin mielellään elää --.\"\n\nIda Elisabet puri huultaan. Tämähän oli ihan kuin Jobin kirjaa. Ja hän\ntunsi entistä osaaottavaa sääliä noita ihmisiä kohtaan; pohjimmaltaan\nhän tunsi heitä kohtaan yhtä suurta sääliä kuin vastenmielisyyttäkin --\nja se kohosi jälleen kuin nousuvesi.\n\n\"Tämä kaikki on kai kovasti koskenut vanhuksiin?\" hän kysyi hiljaa.\n\n\"Senhän voit käsittää. Vaikkakin he tavallaan ovat aivan ennallaan. On\naivan kuin he nytkään eivät täysin ymmärtäisi, miten vaikeata kaikki\non. Saada jotakin työtä meille nuorille ja niin poispäin. Siellä he\nkulkevat ja odottavat että joku tulisi ja tarjoaisi meille jotakin.\nUh sentään, Lisken -- sellainenhan on Elsekin, ymmärrätkö! _Usein_ en\ntiedä mitä minun oikein pitäisi tehdä -- voithan käsittää, miten kaikki\non, kun meidän tosiaankin täytyy kaikkien kolmen elää siitä mitä minä\nansaitsen. Mutta minusta tuntuu etten saa lähettää häntä kotiinkaan,\nkun siellä jo on niin monta ja Vikarr-raukka on heidän ainoa tukensa,\n-- hänellä on totisesti yllin kyllin näin jo, niin nuorikin kun hän\nvielä on. Ja Bojan _sellaisessa_ keuhkotautipesässä, joksi koti on\nmuuttunut! Minä en uskaltaisi olla siellä hetkeäkään, en vaikka --.\n\n\"-- Eikä Else sitten osaa yhtään mitään, tiedätkö. Me olemme\nilmoittaneet ja lähettäneet summakaupalla vastauksia\npalvelijatarilmoituksiin -- sehän on ainoata, mihin hän voi pystyä.\nJos hän vain voisi saada paikan yksinäisen luona tai jonkun herran\ntaloudenhoitajana, niin että hän voisi pitää lapsen luonaan --. Mutta\ntiedäthän ettei niitä paikkoja kasva puissa.\n\n\"_Sinä_ et kai tiedä mitään hänelle sopivaa, Lisken, teillä päin?\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään:\n\n\"Minä tunnen oikeastaan niin harvoja sielläpäin. Työni sitoo minut\naamusta iltaan, ja sitten on vielä talous ja lapset --.\"\n\n\"Kuulehan nyt, Lisken. Ensi lauantaista olen vapaa; minulla ei vielä\nole ollut kesälomaani. _Etkö_ voisi pyytää Elseä ja Bojania silloin,\nniin että he saisivat olla luonasi viikon verran, ja Else voisi kysellä\njotakin työtä sieltäpäin --.\"\n\n\"Paha kyllä, Jarngerd, mutta en voi. Minulla ei ole aikaa eikä tilaa\npitkäaikaisia vieraita varten --\"\n\nJarngerd punastui hitaasti puuterin alla, silmät täyttyivät kyynelistä:\n\n\"Suoraan puhuen, Lisken -- olen joskus ihan epätoivoinen hänen\nvuokseen. En ymmärrä, _mitä_ minun pitäisi tehdä -- minunhan _täytyy_\nkäydä kunnollisesti pukeutuneena, näin kaupunkipaikassa. Eikä ainakaan\nBojan saisi nähdä nälkää. Voi, tietäisitpä miten kurjaa meillä usein on\nollut! Kahden kuukauden vuokrankin olen velkaa. Voi!\n\n\"Kas, Elsehän voisi hyvin maata sohvalla Bojanin kanssa, tai vuoteen\nvoisi tehdä lattialle -- se kävisi hyvin. Voi, Lisken -- ajattelin\ntodella, että kun sinä noin yhtäkkiä törmäsit vastaani, olit aivan kuin\ntaivaan lähettämä --.\"\n\n\"Minusta olisi sitten selvempää että _sinä_ tulisit\", sanoi Ida\nElisabet viivytellen. \"Loma-ajaksesi. Saisit tietysti pitää hyvänäsi\nniin kuin voisin asettaa.\"\n\n\"Mutta minä en voi tulla, senhän ymmärrät -- matkustaa ja antaa hänen\njäädä tänne istumaan lapsen kanssa, ilman rahaa tai mitään, nyt kun\nisäntäkin on niin vihainen ja tahtoisi päästä meistä. Oi ei, minun\ntäytyy kyllä jäädä. -- Ja suoraan sanoen, Lisken -- ymmärräthän,\nminulla on ystäviä ja tuttavia. Mutta aina kun menen ulos pitämään\nhiukankin hauskaa, käy Else niin happameksi -- eikä häntä voi ottaa\nmukaan, hän ei ole kenenkään mielestä mukava. -- Et voi arvata miten\nsuuren palveluksen tekisit minulle, jos ottaisit luoksesi hänet edes\npariksi viikoksi, niin että saisin olla vapaa ja pitää hiukan lystiä\nkerran minäkin.\"\n\nIda Elisabet katsahti vakavasti toiseen:\n\n\"Niin, Jarngerd. Kyllä minä sinua ymmärrän. Mutta --.\"\n\nJarngerd keikautti niskaansa, samalla kertaa uhmaavasti ja onnettomana:\n\n\"Kuule siis, Lisken. Voithan hyvin ymmärtää että jos meidän kolmen\nolisi elettävä vain siitä, mitä minä voin ansaita tuolla 'Irenessä',\nolisi se nälkäkuolema, ilman muuta. Ellei minulla siis olisi -- no\nniin, tuttavaa, joka hiukan avustaa minua. Mutta käsitäthän että\nhänen täytyy ajan pitkään kyllästyä, kun minä aina olen näin sidottu.\nTietysti hän mielellään haluaisi, että joskus saisimme olla hiukan\nvapaasti yhdessä ja pitää hiukankin hauskaa. Jos hän väsyy minuun ja\njättää minut, en tosiaankaan tiedä mikä minulle sitten tulee neuvoksi.\nSillä minä olen oikein rakastunutkin häneen, sen voit uskoa!\"\n\nIda Elisabet ei oikein tietänyt mitä hänen olisi pitänyt vastata tähän\npaljastukseen.\n\nJarngerd katsahti häneen ja keikautti uhmaten niskaansa:\n\n\"Niin, sinä olet kai siveellisesti kauhistunut, eikö totta? --\nMutta asia on kerta kaikkiaan niin, Lisken. Toista on sellaisten\nkuin sinun -- sinähän olet niin hurjan taitava ja luja ihminen. Tai\nnuorten tyttöjen, jotka ovat käyneet sen seitsemät koulut tai joilla\non turvaajansa tai perhe, joka jotakin on, tai erikoisia lahjoja ja\ntaipumuksia johonkin. Mutta he ovat vähemmistönä, muista se. Me toiset,\nme saamme iloita, jos miesväki on vähänkin kunnollista ja kilttiä. Hän\nsiis on, hän joka -- no niin, on minun ystäväni. Tietäisitpä vain,\nmihin kaikkeen monet saavat alistua elääkseen. Voi noita kaikkia\nlurjuksia, jotka eivät jätä naista rauhaan vain sen vuoksi, että heillä\ntäytyy olla ihminen, joka halvalla tekee työtä aamusta iltaan ja jota\nsitä paitsi voidaan käyttää ilmaiseksi -- siihen, aina kun miesvintiön\ntekee sitä mieli, ja jos nainen äännähtääkään, saa hän kohta tietää,\nettä kymmenen olisi valmista tulemaan hänen sijaansa. --\n\n\"-- Niin, minulle ei siis ole käynyt niin\", jatkoi hän uhitellen. \"Mutta\nmonelle muulle. -- Mutta nyt kai sinä ajattelet, että minä olen hirveän\nturmeltunut?\"\n\nIda Elisabet pudisti päätään: \"Minusta se vain on niin surullista,\nJeja. Kaikki mitä kerrot. Ja toivoisinpa\" -- hän punastui sanoessaan\nnoin -- \"että voisin kyetä auttamaan sinua jollakin tavalla. Niin että\nsinä et vain joutuisi sekaantumaan -- vieläkin vaikeampiin suhteisiin.\nMutta kyetä -- kyetä --. Niin, ainakin niin, ettei sinun tarvitsisi --\nelääksesi. -- Sillä tämä tällainen, sehän vie hirveän usein pahasta\nvieläkin pahempaan, Jeja --.\"\n\n\"_Sitä_ sinun ei ole tarvis pelätä. En ole niin tyhmä kuin sinä kai\nluulet. Näes, minä puolestani en ole niin ilman ihmistuntemusta kuin\nesimerkiksi Else ja Merete. Minä otan selkoa niistä, joiden pariin\njoudun. Ja sellaista typeryyttä, minkä Else teki -- tämä pikku tyttö\nei totisesti matki häntä siinä, ei. Me kyllä tullaan aikoihin Bojanin\nkanssa. -- Voi ei, _minun_ takiani ei sinun olo tarvis pelätä, kiitos\nvain!\"\n\nJäätävä masennus valtasi Ida Elisabetin, niin että hänen oli miltei\nvaikeata avata suunsa. Hän muisti Vettehaugenia, juhannusiltaa ja\njoulukynttilöitä --. Sitten hän sanoi hiljaa: \"Tahdon ainakin koettaa\n-- jos voisin keksiä jotakin -- Elselle --.\n\n\"Taivas mitä isä sanoisi, Jeja -- ja äiti -- jos he tietäisivät\ntästä --.\"\n\n\"Hekö! Hehän elävät aivan kuin eri aikaa, raukat! Ymmärräthän että\nminä pidän huolen siitä, etteivät he saa mitään tietää. Vain Else oli\nniin tyhmä. Vieläpä pikku Meretekin oli sentään siksi viisas, että\nosasi olla vaiti siitä, jota heidän ei ollut hyvä tietää. He eivät\n_ollenkaan_ ymmärrä, minkälaisia nykyajan ihmiset ovat --.\"\n\nHän purskahti nauruun, nauroi kuin suuri lapsi:\n\n\"Voitko kuvitella, Lisken -- he marssivat molemmat yhä toukokuun\nseitsemännentoista päivän kulkueessa, joka Jumalan vuosi, vanhat\nylioppilaslakit päässä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri kun he olivat menossa ulos ravintolasta, törmäsivät he ovessa\npariin herrasmieheen, jotka tulivat sisään. He ja Jarngerd tervehtivät\nsäteilevän tuttavallisesti. Tahtomattaankin Ida Elisabet kuulosti --\nhäntä rauhoitti kuitenkin hieman se, että Jeja teititteli molempia;\nkumpikaan heistä ei siis ollut se --, he näyttivät tavattoman\nvastenmielisiltä, hiomattomat kasvot, julkeat porsaansilmät. Jarngerd\nesitteli, kovin tarpeettomasti. Ida Elisabet ei tajunnut heidän nimiään.\n\n\"Kälyni rouva Braatø.\" Niin hiljattain kuin viime yönä oli Anne,\nihastuttavana kravunpunaisessa tyylipuvussaan, taftisilkkiä ja tylliä,\nesittänyt hänet: \"Kälyni rouva Braatø\", monille kunnollisille ja\nhauskoille ja iloisille nuorille ihmisille. Niin oli Ida Elisabetista\nainakin silloin tuntunut -- että he kaikki tyyni olivat niin terveitä\nja rehtejä ja puhtaita. Tryggve oli näyttänyt niin kauniilta\nfrakkipuvussa. Ida Elisabetilla oli ollut verrattoman hauskaa. -- Nyt\noli kuin siitä olisi jo aikoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä he ajoivat pohjoista kohti.\n\nEdellisenä iltana, heidän ollessaan teatterissa, Tryggve oli kysynyt\nensimmäisellä väliajalla: \"Onko tänään tapahtunut jotakin ikävää?\"\nJa Ida Elisabet oli vastannut: \"Tapasin pari tuttua, joita en ole\nvuosikausiin nähnyt. Niin, heillä on vaikeaa nyt.\" Ja Tryggve oli\nsanonut: \"Niin, monella on hyvin vaikeaa nykyään.\"\n\nTryggve tahtoi ajaa toista tietä kotiin Harestuvandetia pitkin,\nHadelandetin ja Høikorsetin kautta Cjøvikiin. -- He olivat saapuneet\nCjeller-harjulle: \"Paleletko, Ida?\" kysyi Tryggve huolissaan. \"En.\"\n\nIlma oli selkeän kylmä ja säteilevä -- oikea autoilma. Seudut lepäsivät\nkevyessä, valkoisessa usvassa ja näyttivät niin valoisilta, kaikki\nvärit olivat niin lempeitä ja vaimennettuja aavan sinivalkoisen taivaan\nalla. Järvet, joiden ohitse he ajoivat, lepäsivät himmeän hopeaisessa\nkimmelteessä, ja niiden toinen ranta haipui usvavyöhön, ja kuusimetsät\nvivahtivat harmaansiniseen. He ajoivat vyöhykkeiden halki, joissa sumu\noli tiivistä ja hajusi kirpeältä savulta, niin että se katkerana ja\nraakana pureutui silmiin ja kurkkuun. Nyt oli jäljellä vain yksi ja\ntoinen puu, joka oli säilyttänyt punaisen ja keltaisen lehdistönsä,\nja pakkanen oli purrut ja kalventanut värit. Mutta lehdot ja viidakot\nkohottivat ilmaan paljaat, kiiltävät runkonsa ja latvojen aukeat\nristikot, ja metsissä, joiden kautta he ajoivat, oli maa paleltuneesta\nkanervasta ja kuuraisesta sammaleesta poronharmaa. He ajoivat peltojen\nohi, joilla ylösotetut turnipsit makasivat röykkiöinä ja riveissä, ja\nTryggve veti syvälti keuhkoihinsa raikasta, kirpeätä ilmaa: \"Pidätkö\ntästä? Minä annan palttua kevätilmalle, se ei sitten ole mitään\nsyysilman rinnalla.\" -- Keskenkasvuinen poika, joka seisoi työrattailla\nja ajoi, ei saanut hevostaan auton ohi. -- Lopuksi Tryggven täytyi\nastua autosta ja auttaa poikaa taluttamaan hevosta. \"Kaunis eläin.\nMerkillistä, muutamat hevoset eivät koskaan oikein totu autoihin.\"\n\n\"Jotakin _on_ hullusti, Ida?\" Tryggve katsoi häntä kysyvänä.\n\n\"Ensinnäkin, tiedäthän etten ole tottunut olemaan ulkona ja\nhuvittelemaan noin, ilta illalta. Ja tiedätkös, minua väsyttää\nkauheasti kulkea ja vaeltaa kivikadulla, kun olen tottunut vain\nmaantiehen.\"\n\nTryggve hymähti. \"Sitäkö se vain on? Sinun ei kai vain ole vilu? Otanko\nesiin sadetakkini? Jos panet sen päällimmäiseksi, auttaa se ainakin\nhiukan --\"\n\nIda Elisabet seisoi ja tömisteli jalkojaan kovaksi jäätyneellä tiellä,\nsamalla kun Tryggve etsiskeli matkatavaroiden joukosta auton takaa.\nJuuri tässä, mihin he olivat pysähtyneet, oli kovin kaunista; tien\ntoisella puolen nousi metsäinen rinne äkkijyrkkänä, toisella puolen\ntaas laskeutui mäki poimutellen, vaaleanaan viljansänkeä ja vihreänään\njälkisatoa, alas laaksoon, jonka pohjassa juoksi pieni joki. Usva\noli keventynyt siksi paljon, että pieni lampare, josta joki virtasi,\nsiinsi, ja viimeiset keltaiset puunlatvat helottivat harjulla.\n\nTryggve auttoi sadetakin Ida Elisabetin ylle ja kaatoi juomaa\ntermospullosta. Se oli kuumaa väkevää lihalientä, jossa oli\nmadeiranmaku: \"Olin aivan unohtamaisillani sen. Se on hyvää, eikö\nolekin?\"\n\n\"Tryggve -- minulla on ihan paha omatunto -- kun ajattelen miten hyvä\nminun nyt on olla. Kun taas ne, joista eilen mainitsin ja jotka kerran\ntunsin niin kovin hyvin -- elävät niin hirveän vaikeissa olosuhteissa.\"\n\n\"Ei, kuule, lopeta jo! Sinähän aherrat ja raadat niinkuin ani harvat\ntätä nykyä -- sepä vielä puuttuisi, ettet saisi mitään siitä hyvästä.\"\n\n\"Mutta Tryggve, sinähän itse arvostelet Annea, sen vuoksi ettei hän\nkoskaan keksi mitään Ingvildin ja tämän lasten hyväksi.\"\n\n\"Sehän on ihan toista. Oma sisar. Ja niin toimelias ihminen kuin\nIngvild on, ja lapset niin näppäriä ja lupaavia. Niin, enhän minä\nsilti tiedä minkälaisia nuo ystäväsi ovat. Mutta ajattelin -- että\nehkäpä he ovat samantapaisia kuin esimerkiksi rouva Tømmeraas. Heitä\nei kannata surra. Heidäntapaisiaan ei kukaan ihminen voi auttaa, Ida\n-- sillä ellei heitä koko ajan pidä silmällä, niin on kaikki apu,\njota on koettanut antaa, ollut aivan olematonta -- sillä ainoa, mitä\nhe itse haluavat, on vaipua suohon. Jos joku tahtoo koettaa kiskoa\nheitä kuivalle, tekee se heille hyvää, sillä silloin he tuntevat\nitsensä mielenkiintoisiksi. Mutta kernaammin kuin itse tehdä jotakin,\npäästäkseen ylös, he siis haluavat painua pohjaan.\"\n\n\"Haluavat -- he eivät kai _kykene_ --\"\n\n\"Pötyä!\" Tryggve syleili häntä. \"Enkö saisi suukkoa? Etkö sinä\nlämmennytkään, juotuasi, Ida, omani -- kasvosi olivat ihan kylmät!\n_Kaikki_ voivat tehdä _jotakin_, mutta on monta jotka eivät _halua_.\"\n\nTryggven suudelmat lämmittivät ja sulattivat ihanalla onnentunteellaan\nkoko hänen olemuksensa. -- Ja Fritiof kulkee kotona vanhusten luona ja\non keuhkotautinen, ajatteli hän. Ja minä ajan tässä autolla sulhaseni\nkanssa, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo melko pimeää heidän lähestyessään Gjøvikeniä. Lyhtyjen valo\nlensi heidän edellään pitkin tietä ja valaisi aidat ja metsät tien\nmolemmin puolin. Katsahtaessa ylös kesti tuokion, ennen kuin valon\nsokaisemat silmät voivat erottaa mustat kuusenlatvat, jotka pyyhkivät\npitkin tummanharmaata taivasta. Toksvold tahtoi että he pysähtyisivät\nja söisivät illallista Gjøvikenissä. \"Voithan soittaa kotiin hotellista\nja sanoa tulevasi hiukan myöhemmin kuin oli puhe.\"\n\nSyötyään ja istuessaan kahvia juomassa Ida Elisabet sanoi:\n\n\"Minä olen tehnyt jotakin, joka sinusta on typerää, tiedän sen:\nKutsunut erään naisen luokseni viikon ajaksi -- erään jonka olen\ntuntenut hyvinkin läheisesti ennen muinoin. -- Niin, hän on entisen\nmieheni sisar.\"\n\nToksvold katsahti ylös; hän täytti juuri piippuaan eikä sanonut mitään.\n\nSitten Ida Elisabet alkoi kertoa -- mitä oli Jarngerdiltä kuullut,\nlukuun ottamatta Jarngerdin yksityisintä järjestelyä.\n\nTryggve istui ja katseli häntä, hänen puhuessaan. Ja kun Ida Elisabet\noli lopettanut, kesti tuokion, ennen kuin hän sanoi mitään.\n\n\"Niin, meidän puolessa on eräs vanha sananparsi\", sanoi hän hitaasti,\njoka kuuluu: \"Kun onnettomuus on liikkeellä, on viisasta pysytellä\nsisällä.\"\n\nIda Elisabet tunsi pienen kipeän piston -- juuri näin oli hänen\nmahdotonta ajatella.\n\nHe istuivat vierekkäin, puhumatta mitään, ajaessaan eteenpäin pimeässä\nsyysillassa. Kunnes Tryggve sanoi:\n\n\"Etkö voisi kirjoittaa tuolle rouvalle ja sanoa, ettei sinun kuitenkaan\nsovi ottaa vastaan häntä nyt? Ja ennemmin lähettää rahaa, niin että hän\nvoisi matkustaa muuanne?\"\n\nIda Elisabet tunsi niin outoa masennusta huomatessaan, että Tryggvekin\noli ajatellut samaa. -- Rahoja. -- Hän oli antanut Jejalle huoneen\nvuokraan, mutta se ei kai auttanut pitkälle. Jos hän vain voisi\nhankkia Elselle jonkin paikan, niin ettei Jarngerdin ainakaan pitäisi\nharjoittaa sitä rahasta. Mutta se ei kai suuria auttaisi -- kun Jeja\nkerran oli tottunut elämään noin, ei ollut helppoa tietää, mitä\ntäytyisi tapahtua, ennen kuin hän siirtyisi toisille raiteille. Jos hän\nkerran oli liittynyt piiriin, jossa tuollainen moraali oli tavallista,\noli hän kai yhtä valmis kuin toisetkin Braatøn lapset omaksumaan\nsiveysopin, jota hänen ympärillään seurattiin.\n\n\"Muun muassa poikienkin takia sinun pitäisi minun mielestäni harkita\nasiaa\", sanoi Tryggve Toksvold. \"Tahtoisitko itse, että he jälleen\njoutuisivat kosketukseen isänsä suvun kanssa?\"\n\nEi, siinä Tryggve oli oikeassa. Ja hän itse oli ollut typerä\nkutsuessaan Elsen. Mutta toiselta puolen -- olla liikuttamatta\nsormeakaan, kun oli saanut kuulla kaikesta tästä -- eihän hän sitäkään\nvoinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he saapuivat Vikerin pimeään käytävään, avattiin keittiönovi ja\nCarlin pikku hahmo erottui valonkajossa.\n\n\"Mutta -- vieläkö sinä olet jalkeilla, poikani!\"\n\n\"Minä en saanut sitä millään sänkyyn\", sanoi Ragnhild, ompelutyttö,\njoka oli asunut täällä hänen poissaollessaan. \"Hän tahtoi olla ylhäällä\nnähdäkseen, tulisitko sinä.\"\n\nMutta äiti oli huomannut -- odotuksen, epävarmuuden pojan olemuksessa.\nHän oli valmis joko syöksähtämään äidin kaulaan tervetuliaisiksi tai\nsitten jonkinlaiseen kohteliaisuussuudelmaan ja \"hyvää iltaa, äiti\" --,\nriippuen siitä, seuraisiko Toksvold häntä sisään vai eikö. -- Toksvold\nsanoi hyvää yötä ja meni, melkein samassa kun oli kantanut sisään hänen\nmatkatavaransa. Ja Ida Elisabet ja Carl joivat teen, jonka Ragnhild oli\npitänyt valmiina hänen varaltaan.\n\nKun Carl oli pannut maata ja äiti meni sisään sanoakseen hyvää yötä,\nkietoi poika äkkiä kädet hänen kaulaansa ja tarrautui kiinni häneen\nkuin onnettomuudessa. Lopulta äidin täytyi varovaisesti irrottaa hänen\notteensa:\n\n\"Kas niin, Carl. Nythän minä taas olen kotona teidän luonanne. Nyt\nsinun täytyy nukkua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Ida Elisabet itse ei voinut vaipua uneen. Jos hän vain sulkikin\nsilmänsä ja yritti nukkua, hän aina vain ajoi ja ajoi, ja hän näki\ntien, jota auto ahmi, ja maisemien vaihtuvat kuvat, jotka kiitivät ohi.\n\nNäin hän makasi ja heitteli vuoteellaan, epämääräisen pelon\npainostamana -- aivan kuin pahojen ennakkoaavistusten. Tryggve _oli_\noikeassa, niin hänestä nyt tuntui, hänen ei olisi pitänyt sallia noiden\nihmisten jälleen lyöttäytyä seuraansa. Hän, joka kuitenkin tiesi\npaljon paremmin kuin Tryggve, mitenkä valmiita he olivat kaapaisemaan\nkoko käden, jos heille ojensi pikkusormenkaan. Mutta kun hän nyt oli\nsaanut kuulla, miten heidän oli -- vaikeaa --, ja hän tiesi minkälaisia\nhe olivat -- kykenemättömiä sekä elättämään itseään että aivan\nyksinkertaisesti ymmärtämäänkään. Henki oli juuttua kurkkuun, kun hän\nvain ajattelikin sitä, -- millainen sekasotku; koko miehistö olisi\ntarpeen jotenkuten heitä pelastamaan. Niin että hän olisi yhtä hyvin\nvoinut säästää itsensä. Mutta hän ei vain _osannut_.\n\nJa sitten hänet valtasi, ajatellessaan Tryggveä, eräänlainen\nkärsimättömyys tai viha tai miltei epätoivo. Vaikka hän tiesi miten\n_rumaa_ se oli -- sillä Tryggvehän rakasti häntä, toivoi saavansa\nomistaa hänet. Ida Elisabet ei ollut mikään pieni turhamainen hanhi,\njoka olisi keksinyt epäillä häntä tai kuvitellut, että miehen rakkaus\nei siis voinut olla niin erikoisen väkevää, koskapa hän ei milloinkaan\nollut kadottanut harkintaansa heidän yhdessä ollessaan tai koettanut\nsaada häntä unohtamaan harkintakykynsä. Kyllin monta kananpäätä\najatteli siihen suuntaan, ja sehän oli kylläkin liikuttavaa, jos he\nolivat tarpeeksi nuoret ja lapselliset. Ida Elisabet saattoi nähdä\nja ymmärtää, millä tavoin Tryggve suhtautui tähän asiaan -- Ida\nElisabetilla oli kaksi poikaa. Tryggve tunsi varmaankin että pojat\nolivat mustasukkaisia kaikkea sitä uutta kohtaan, joka oli tullut\nheidän äitinsä elämään, mutta he saivat tottua siihen; kellään\nlapsella ei ole oikeutta vaatia, että äiti, joka on jäänyt yksin,\neläisi loppuelämänsä kuin luostariin suljettuna. Mutta heillä on\noikeus vaatia, että tuo uusi, joka tunkee heidän kotiinsa, kohtelee\nheitä kunniallisesti. Valvoo heidän todellisia etujaan, parhaalla\ntavalla. Eikä käyttäydy niin, että heillä on _oikeus_ vihata häntä.\nMutta pojilla on oikeus vihata miestä, joka tekee heidän äitinsä\nrakastajattarekseen. Elleivät he vihaisi, olisivat he jollakin\ntavoin vajavaisia. Jos pojat havaitsevat lieventäviä tai vapauttavia\nasianhaaroja äitinsä epäsäännöllisissä rakkaussuhteissa, ovat he\nmieleltään kuohilaita. Lapsilla täytyy olla vaistot ja heidän on\nannettava niiden puhua.\n\n-- Tryggve oli laahannut häntä ylt'ympäri Osloa niin väsymättömästi,\nettä Ida Elisabetista melkein tuntui -- hyvää oli tullut liiaksikin.\nKoko ajan, minkä liikeasiat jättivät miehelle vapaaksi, oli ohjelmaa\nriittänyt: teattereja, konsertteja, huvimatkoja, ravintoloja, joissa he\nolivat tanssineet. Ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä useimmat miehet\nolisivat vaatineet palkinnoksi. Ja niin ei hänkään saanut ilmaista,\nkuinka tuskallisen kiihkeästi hän oli halannut, joka ainoa ilta, että\nhe olisivat voineet päättää päivän menemällä kotiin yhdessä jonnekin,\nminne tahansa, ja jäädä toistensa luo. Hän _ymmärsi_ tarkoituksen,\nkun Tryggven mielestä oli ollut parempi että he molemmat asuivat\neri hotellissa: tietysti kaikki täkäläiset tiesivät, että he olivat\nmatkustaneet Osloon yhdessä. Mutta tuhat tulimmaista, onhan ihkasen\nyhdentekevää, mitä ihmiset luulevat ja sanovat, kunhan vain ei ole\nantanut heille aihetta siihen.\n\nMutta salatuin salaisuus oli kai se, että Ida Elisabet pelkäsi. Ei\nTryggveä. Ei omaa itseäänkään siinä mielessä, että hän olisi pelännyt\ntämän rakkauden haihtumista, rakkauden, joka nyt hänet täytti.\nMutta että jotakin saattaisi tapahtua -- jotakin tulla tielle, joka\npakottaisi tämän ryöppyävän intohimon uuteen uomaan, niin ettei se\nsaisi virrata siihen mihinkä se kaipasi, Tryggven syleilyyn. Että jokin\nmahti, jonka hän yhtäkkiä oli tuntevinaan oman itsensä ulkopuolella,\npakostakin valtaisi hänen mielensä ja sen uuden, joka nyt sen täytti,\nja tähtäisi päämaaliin jota hän ei tuntenut, joka ei ollut _hänen_\npäämaalinsa. _Sitä_ hän pelkäsi. Ja sen vuoksi hän oli epätoivoinen\n-- sillä nyt hänestä yhtäkkiä tuntuikin että hän oli epätoivoinen,\nmaatessaan tässä pimeässä -- sen vuoksi ettei Tryggve ollut heittänyt\npois kaikkea harkintaansa. Sillä Ida Elisabetista tuntui, että varmaksi\nonnestaan ei hän mitenkään tulisi ennen sitä yötä, jolloin hän ja\nTryggve makaisivat kiinteästi toinen toisensa syleilyssä. Sen jälkeen\nei mitään voisi tulla heidän välilleen erottamaan heitä. Vaikka hän\nitse hyvin tiesi, että tämä oli vain kuvittelua -- hän oli totisesti\nselvillä siitä, että kahden ihmisen väliin voi senkin jälkeen tulla\npaljon.\n\nMutta hän ikävöi, ikävöi, ikävöi. Hän, joka tiesi, mitä miehen\nomistaminen merkitsi, mutta jolla ei ollut koskaan ollut miestä,\njota hän rakasti. Hän, joka tiesi, ettei rakkaus todellakaan koskaan\nollut haavoittumatonta tai katoomatonta, ulkonaiset tekijät voivat\nsen hävittää tai minä itse voin sen hävittää -- mutta juuri senhän\nvuoksi hän tahtoi taistella puolustaakseen ja säilyttääkseen heidän\nrakkautensa, ja juuri senhän vuoksi hän ikävöi saada kokonaan\nheittäytyä sen valtaan, ikävöi niin palavasti, kuin ei nainen ilman\nhänen katkeria kokemuksiaan koskaan olisi voinut.\n\nIda Elisabet avasi sylinsä pimeässä: \"Tryggve --\", kuiskasi hän.\n\"Tryggve --\", kuiskasi hän hieman kuuluvammin, \"Tryggve --.\"\n\nPoikien kamarista kuului liikahtelua.\n\n\"Kutsuitko sinä minua, äiti?\" kysyttiin varovaisesti, aivan kuin hento\nääni olisi pelännyt yötä.\n\nIda Elisabet makasi tuokion, ennen kuin vastasi:\n\n\"Tahdoin vain kuulla olitko valveilla. Minusta oli kuin sinä olisit\nheittelehtinyt vuoteessa.\"\n\n\"Varpaita syyhyttää niin kauheasti, äiti\", niiskutti poika.\n\n\"Lorua!\" vastasi äiti tuokion kuluttua. \"Sinä kai vain koetat keksiä\njotakin, Tryggve --.\"\n\n\"En, äiti! Niitä särkee niin --\", nyt pojan ääni oli ihan kyyneleinen,\nja äiti kuuli että hän raapi ja kihnutti itseään niin että vuode\nrusahteli. \"Etkö sinä voisi voidella niitä, äiti --?\"\n\nIda Elisabet hiipi ylös vuoteeltaan ja sisään poikienkamariin: \"Ole\nhiljaa, niin ettet herätä Carlia --.\" Hän painoi sähkönappia. Poikanen\nponnahti pystyyn äkkiä kuin vieteri, kasvot paistoivat jännityksestä,\nkun hän pani toisen pikku jalkansa vuoteen laidalle tarkasteltavaksi.\n\nPoika oli tosiaan oikeassa -- varpaat olivat ajettuneet, ja siellä\ntäällä näkyi kiiltäviä punaisia laikkoja. -- Hän oli palelluttanut\njalkansa oikein pahasti viime talvena -- uh, tulisiko tänäkin vuonna\nsama juttu --.\n\n\"Hys, hys\", kuiskasi Ida Elisabet ja hapuili lääkelipastossa. Hän sai\nkäteensä lampaanrasva-möhkäleen, sideharsoa ja sirotejauhetta. \"Tule\nsisään minun huoneeseeni, pojuseni --\", ja hän sammutti valon.\n\nIda Elisabetin lämmittäessä talia hopealusikassa, jota hän piteli\nlipastolle asetetun kynttilän liekin päällä, Tryggve istui\nkeinutuolissa ja sätkytteli ja oli olevinaan: hän oli autuas että niin\nsuuret valmistelut tarkoittivat häntä, ja hiukan viluissaankin. Hänen\nsilmänsä ilakoivat kynttilänvalossa.\n\n\"Mutta mitä sinulla oikein on ollut jalassa nämä päivät?\"\n\n\"Sannikkaat, tietysti. Ja ne ovat niin risaiset, äiti. Ja silloin\nRagnhild sanoi, että ottaisin rasvanahkasaappaani, mutta ne olivat\nkäyneet liian ahtaiksi, niin etteivät ne mahtuneet jalkaan --\"\n\nIda Elisabet tunsi piston omassatunnossa ajatellessaan lastaan, joka\noli juossut ja palelluttanut jalkansa risaisissa sannikkaissa, samalla\nkun äiti itse osti neljänkymmenen kruunun liivikorsetin ja iltapuvun ja\nkullatut tanssikengät --. Eihän sille enää mitään voinut -- mutta hänen\nolisi vain pitänyt tarkastaa ennen lähtöään, voisiko poika käyttää\nviimevuotisia rasvanahkasaappaitaan --.\n\n-- Varpaat voideltiin perin pohjin, käärittiin sideharsoon ja puhtaat\nsukat vedettiin päällimmäisiksi: \"Kas niin! Nyt saat painua vuoteeseen\ntaas.\" Ida Elisabet suuteli poikaa juhlamenojen päättäjäisiksi.\n\n\"Äiti -- enkö saisi maata sinun kanssasi nyt, kun olen kipeä?\"\n\n\"No niin. Olkoon siis --\"\n\nHän puhalsi kynttilän sammuksiin, otti pojan syliinsä ja kantoi\nvuoteeseensa. Samassa kun hän paneutui maata pojan viereen, tämä\nkääriytyi kokoon, pää sysättynä hänen kainalokuoppaansa ja polvet hänen\nvatsaansa vasten, huoahti tyytyväisyydestä ja nukahti siinä samassa.\n\nIda Elisabet huokasi hiukan. Nyt kai hänenkin pitäisi nukkua. Hänen\nmielessään häivähti, että rakastunut äiti on oikeastaan luopunut\nlapsistaan, vaikka hän makaa ja pitää niitä sylissään.\n\n\n\n\n9.\n\n\nElsen vierailu muodostui pelkästään koettelemukseksi, Ja Bojan oli\nsietämättömin lapsi mitä Ida Elisabet milloinkaan oli kokenut.\nPikku raukka, eihän hän kai itse mahtanut sille mitään -- mutta uh,\nkuinka hirveitä lapset ovat, jotka eivät aavistakaan, että heidän on\nkuunneltava mitä heille sanotaan, ja kuitenkin mutruilevat aamusta\niltaan.\n\nIda Elisabet oli saanut sisustaa asumattoman huoneen käytävän toisella\npuolen, ja rouva Viker lainasi hänelle vuoteen matkailijakodista.\nHuoneesta tuli oikein viihtyisä, kun hän oli saanut sen kunnollisesti\ntuuletetuksi, ripustanut uutimet ikkunoihin ja polttanut pesässä tulta.\n\nHän ei olisi tuntenut Elseä, jos tämä sattumalta olisi tullut vastaan\nkadulla. Vaikkakaan Else itse asiassa ei ollut niinkään paljon\nmuuttunut, kun häntä tarkasteli piirre piirteeltä. Kasvot olivat\nkarkeammin lihakkaat -- mutta ennen kaikkea oli nuori kukkeus, joka\nentisaikaan oli ollut Elselle ominainen, kulunut pois niinkuin maali\nhalvasta kuppiparista pesusoikossa. Tukka oli kiilloton ja ohut, iho\nharmaanpunertava -- suu oli ennenkin ollut kalpea, mutta nyt eivät\nhuulet olleet edes sileät ja nuoret enää. Hän painui kokoon istuessaan\neikä pitänyt ryhtiä kulkiessaan -- hänen vartensa muistutti nauhaa,\njonka kumi oli perstunut.\n\nOli todellinen souvi keksiä jotakin puheenaihetta hänen kanssaan. Ida\nElisabetilla oli kiirettä neulomossa tähän aikaan, ja hänen hermojaan\nkihelmöi ajatellessaan, että toinen istui vain hänen sohvallaan ja\nnäytti typerältä. Ida Elisabet oli hankkinut hänelle lankaa Ja vartaat,\nhän kutoi sukkaa Bojanille, mutta se kasvoi hirvittävän hitaasti;\nharmaansininen lanka kävi aina vain harmaammaksi. Hän ei saanut\nElseä tekemään kävelymatkoja, eikä tämä lukenut mitään muuta kuin\nsanomalehteä -- hän istui ja selaili joitakin vanhoja muotilehtiä tai\nvain katseli ulos ikkunasta.\n\nKun he olivat saaneet lapset levolle, istui Ida Elisabet tekemään\nkäsityötä ja koetti keskustella Elsen kanssa, kunnes hän mielestään\nvihdoin sopivaisuuden säännöt täytettyään saattoi sanoa jotakin, että\nme panemme aikaisin levolle näin maalla. -- Hänen asiakkaisiinsa Else\nsuhtautui eräänlaisella uteliaisuudella -- hän tahtoi tietää kuka se ja\nse naishenkilö oli ja jotakin heistä. Niin ikään hän sanoi toivovansa\nnähdä sikäläisen tunnetun keuhkotautiparantolan -- ja niin he kävelivät\nsinne ensimmäisenä sunnuntaina Elsen tulon jälkeen. Muuten ei ollut\nkuin yksi aihe, joka saattoi panna Elsen hiukan käyntiin: Jeja. Ida\nElisabet harmistui tavasta, jota Else käytti sisarestaan puhuessaan.\nElse oli katkera ja kade sen vuoksi, että Jeja ansaitsi rahaa, että\nhänellä oli ystäviä ja ystävättäriä ja että hän oli \"usein\" ulkona\npitämässä hauskaa eikä tehnyt mitään, jotta Else olisi saanut olla\njoskus mukana. \"Istua kotona roikkumassa, se on hänen mielestään\ntarpeeksi hyvää minulle.\"\n\n\"Mutta Else, _mitä_ sinä oikein tekisit, ellei teillä olisi Jejaa?\"\n\n\"Pyh! Voisinhan ottaa jonkin paikan. Ellei minun olisi pakko aina\npitää Bojania luonani. Äiti ja isä ottaisivat kyllä mielellään Bojanin\ntakaisin. Mutta Jeja tahtoo ihan _välttämättä_, että Bojanin täytyy\nolla meillä. _Hän_ pitää kyllä varansa, ettei itse saa lasta. Mutta hän\nyksin tahtoo määrätä kaiken, mikä Bojania koskee, aivan kuin ei kukaan\nmuu pystyisi ymmärtämään mikä lapselle on edullisinta --.\"\n\nMutta tämä pani Ida Elisabetin toivomaan että pulma ehkä olisi\nratkaistavissa, koska siis Else itse ei aivan ehdottomasti vaatinut\nsaada pitää lasta luonaan, mikäli hän saisi jonkin paikan. Ida\nElisabet soitti Marte Bø'lle -- ja sopi kohtauksesta Bjørkheimin\nmatkustajakodissa.\n\nVanha kätilö lupasi heti tehdä mitä suinkin voi saadakseen rouva\nNielsenin sijoitetuksi -- Marte oli aina tulta ja liekkiä saadessaan\ntoimeksi järjestää toisten ihmisten vaikeuksia. Hänellä oli pari kolme\npaikkaa tähtäimessä. Hän puhuisi heti huomenna opettaja Tveiton kanssa\n-- opettajan taloudenhoitaja menisi naimisiin seuraavassa kuussa.\nTveito oli leskimies ja kuuden lapsen isä, koti hyvä ja kristillinen.\nHeillä oli kaksi lehmää, porsas ja kanoja, mutta Elsestähän voisi toki\nsanoa, että hän oli tottunut maatalouteen Vettehaugenissa, ja Tveiton\nvanhimmat lapset olivat niin valmiit auttamaan.\n\nEi ollut niinkään varmaa, että Else ihastuneena suostuisi noin vain\nistutettavaksi opettajanperheeseen kauas Aasgrendeniin. Mutta tuskinpa\nhän panisi vastaankaan. Hän ei kyllä ollut kertonut sen laajemmin\nolostaan ja elostaan, eikä Ida Elisabet tahtonut kysyä. Kuka ja mitä\nHartvig Nielsen oikein oli, tiesi hän vain aivan hämärästi, mutta Elsen\npuheista noin ohimennen hän luuli ymmärtäneensä niin paljon, että\nGitta-täti, vanha rouva von Post, oli ottanut aloitteen ja pakottanut\nheidät naimisiin -- edellyttäen että he jälleen eroaisivat heti\nlapsen syntymän jälkeen. Else ei milloinkaan ollut asunut miehensä\nkanssa yhdessä -- silloin oli mies ollut kotona vanhempiensa luona,\nja nyt hän oli \"matkustanut pois\", Else ei tietänyt mitä hänestä oli\ntullut. Gitta-täti oli lähettänyt hänet ja lapsen Vettehaugeniin\nheti, kun hän oli päässyt synnytyslaitoksesta, \"jotta hän ei tekisi\nuusia tyhmyyksiä\", ja hän oli jäänyt istumaan Vettehaugeniin, kunnes\nJeja korjasi hänet sieltä. Ehkäpä hänet saataisiin ymmärtämään, että\nhänen olisi pidettävä itsensä kurissa, jos hän nyt pääsisi toimeen --\nja Marte Bø lupasi silloin tällöin käydä häntä katsomassa -- ja Ida\nElisabet varustaisi hiukan häntä ja lasta. Sillä tavoin pääsisi ainakin\nJeja hetkeksi huoltamasta toisia. Ja Else vaikutti jo nyt hiukan\nvähemmän veltolta ja tylsältä -- hän oli kai ollut vailla säännöllisiä\nruoka-aikoja -- eikä Bojan ollut enää täysin yhtä valkoinen ja ohut ja\nluonnottoman rauhaton.\n\nTryggve Toksvold tuli juomaan kahvia heidän luokseen, juuri kun he\nistuivat keskustelemassa. He olivat sopineet, ettei Toksvold kävisi Ida\nElisabetin luona niin kauan kuin vieras viipyi. Niin että kymmeneen\npäivään Ida Elisabet oli ollut hänen kanssaan vain silmänräpäyksen\najan silloin tällöin, käydessään asioilla ja pistäytyessään hänen\nkonttorissaan ja piipahtaessaan pikkuhetkeksi hänen luokseen hotelliin.\n\nTryggve istui hänen nojatuolinsa käsipuulla, sormet hyväilivät salaa\nIda Elisabetin niskaa, samalla kun hän laski leikkiä naisten hommista\nja Ida Elisabetin huolista: \"Onpa sinulla totta tosiaan kädet täynnä!\"\n\n\"Onhan Ida kiltti kun tekee sen\", sanoi Marte Bø. \"Hän on vain liiankin\nkiltti --\"\n\n\"Aivan! Ida on _liian_ kiltti. Mutta siitä huolimatta -- minusta te\nmolemmat olette oikein tunnottomia naisihmisiä. Ette ollenkaan ajattele\nTveito-rukkaa. Sillä tuo rouva Nielsen on totisesti kuin mikäkin\nensiluokan lohikäärme. Ajatelkaas jos kävisi niin hullusti että mies\ntakertuisi sellaiseen!\"\n\n\"Oi ei, _hän_ ei ole sellainen!\" Marte oli loukkaantunut. \"Hän on niin\nluotettava ja hyvä -- vakava kristitty --\"\n\nToksvold vain nauroi, pahankurisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä oli jotakin totta, ajatteli Ida Elisabet kulkiessaan kotiinpäin.\nKerrankin oli hän kiusauksessa allekirjoittamaan vanhan lauseen, että\njokainen on omaa itseään lähinnä. -- Uh, kun vain Else ei huomaisi\nettä hän oli juonut likööriä -- Else ihmetteli ja oli hapan, kun Ida\nElisabetilla ei ollut \"seurapiiriä\". Heidät oli kutsuttu kahville\nVikeriin ja opettaja Hansenille, ja Ida Elisabet oli kutsunut rouva\nVikerin ja herra ja neiti Hansenin eräänä iltana luokseen; siinä kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauantai aamupäivä; Ida Elisabet seisoi keittiössä ja puhdisti\nteertä, jonka Tryggve oli lähettänyt. Kaikki kolme lasta kieppuivat\nhänen ympärillään nähdäkseen toimitusta. Sitten rouva Viker tuli\nsisään, silmin nähtävästi kiihdyksissä. Hän vihjaili, että hänellä oli\njotakin kerrottavaa, jota lapset eivät saisi kuulla.\n\nIda Elisabet sattui silmäämään Carlia -- poika oli käynyt kasvoiltaan\ntulipunaiseksi, ja hänen ilmeensä oli erikoinen -- oli samalla kertaa\nhäpeissään ja katkeroitunut, vetäytyessään syrjään.\n\nRouva Viker raukka oli hämillään ja onneton. Hänellä oli jotakin niin\nvastenmielistä kerrottavaa, Ida saisi antaa anteeksi, mutta hänestä\noli niin ilkeää että hänen lapsensa saivat kuulla sentapaista, ja sen\nvuoksi hän tahtoi puhua siitä Idalle: tuo Oslosta tullut pikkutyttö\noli nimittäin kertonut jotakin Andersille ja Jødalle, ja Jøda oli niin\npieni, ettei hän ymmärtänyt sen paremmin kuin että kertoi vuorostaan\näidille kuulemansa. Niin, asia oli siis niin että Bojan oli kertonut\njotakin eräästä miehestä, joka oli antanut hänelle viisikymmentä äyriä,\njotta tyttö tulisi miehen mukana puuvajaan, ja sitten mies oli ollut\npaha hänelle -- niin, tyttö oli tarkasti kertonut mitä mies oli tehnyt,\nniin että rouva Vikerin hiukset nousivat pystyyn päässä Jødan kertoessa.\n\nJääkylmäksi jähmettyneenä Ida Elisabet kuunteli toisen puhetta.\nSokeassa raivossa tuntematonta kohtaan, joka oli pahoinpidellyt lasta,\nhän puristi kädet nyrkkiin niin lujaan, että kynnet tunkeutuivat\nlihaan. Mutta sydämen takoessa niin epätoivoisesti, että veri kohisi\nkorvissa, Ida Elisabet käsitti rouva Vikerin tarkoituksen: hän ei\ntahtonut että Bojan enää tämän jälkeen tulisi sisään leikkimään lasten\nkanssa.\n\nJäätyään yksin Ida Elisabet istuutui keittiön tuolille ja puhkesi\nitkuun. Ja yhtäläisyys Bojanin ja Sølvin välillä, jota hän ei\nvoinut olla huomaamatta -- se oli muuten yhä lisännyt hänen\nvastenmielisyyttään Bojania kohtaan, sillä se oli niin irvikuvamaista.\nBojan oli suloton, apinamainen vilkkaus hänessä oli kehittynyt\nliiallisuuteen, suorastaan luonnottomuuteen saakka, hän oli aina\närtyisä ja ulvoi ihan sairaalloisesti, ellei kohta saanut tahtoaan\nperille. Mutta nyt järkytti yhtäläisyys Ida Elisabetia, aivan\nkuin pahoinpidelty tyttönen olisi ollut Sølvi. Tuo sairaalloinen,\nepämiellyttävä pikku lapsi oli hänen oma pikku tyttönsä, joka oli\ntullut tuollaiseksi sen vuoksi, että ilkeys oli turmellut ja tuhonnut\nhänet. Voi sinua pikku, pikku raukka, mitä me oikein tekisimme sinulle!\n\nHän kuuli lasten äänet ulkoa -- katsahti ikkunasta, samalla kun hän\nkerta toisensa jälkeen pyyhki silmiään keittiöpyyhkeeseen, muistamatta\nettä se oli verinen, Lapset laskivat mäkeä; maa oli paljas ja\niljankoinen, mutta kelkka luisti. Hän arvasi että Carl oli saanut\ntoiset pukemaan ylleen, sen vuoksi, ettei hän tahtonut näyttäytyä äidin\nedessä nyt -- Bojan oli nähtävästi kertonut sen pojillekin, hän huomasi\nettä he ujostelivat pientä serkkuaan. Ida Elisabet muisti omasta\nlapsuudestaan -- kirjoittamaton laki sääsi, ettei täysi-ikäisille\nkoskaan kerrota, jos pahat miehet ovat säikäyttäneet koulutiellä ja\nkoettaneet houkutella mukaansa, ja että toverit kuiskutellen kertovat\ntoisilleen, kuinka niiden on käynyt, jotka eivät ole ajoissa päässeet\nmiestä pakoon. Bojan rukka oli kai liian pieni tajutakseen, ettei\nsellaisesta saanut kertoa -- tai hän oli liian turmeltunut.\n\nMutta samalla kun hän tunsi katkeraa vastenmielisyyttä ajatellessaan,\nettä hänen poikansa olivat saaneet kuulla tuollaista, ymmärsi hän\nyhtäkkiä: Elsen meno Tveitolle oli miltei päätetty asia -- mutta\nnyt hän ei voisi puolustaa menettelyään ja lähettää Bojania Tveiton\nlapsilaumaan. Joku heistä oli ollut täällä, parikin, kun hän oli\nommellut ripillepääsypuvun vanhimmalle -- tietenkin he tiesivät\nkaiken, mitä maalaislapset yleensä tietävät, mutta he näyttivät niin\nviattomilta kuin itse terveys.\n\nHän istui yhä itkemässä, kun Else tuli keittiöön:\n\n\"Mutta hyvänen aika, Lisken -- mikä nyt --?\"\n\nIda Elisabet koetti hillitä vavistustaan ja itkuaan. Mutta hänenhän\ntäytyi puhua Elselle siitä. Ehkä, jos Bojan voisi tulla jonnekin, jossa\nhän ei saisi syytä puhua siitä, hän voisi unohtaa. Mutta minne --\n\n\"Rouva Viker oli täällä. Hän kertoi jotakin, mitä Bojan oli kertonut\nsiellä. Voi Else, Else, mitenkä hirveätä --\"\n\n\"Mutta hyvänen aika\", sanoi Else pelästyneenä. \"Onko Bojanin käynyt\nhullusti!\"\n\n\"Ei ei. Sinähän tiedät mitä hän on kertonut.\"\n\nMutta Else ei tietänyt. Ida Elisabetin täytyi selittää\nperinpohjaisemmin. Else katsahti häneen hämmästyneenä -- ja purskahti\nsitten pieneen typerään nauruunsa:\n\n\"Sitäkö se olikin! Eihän se ole totta. Kaikki johtuu siitä, että\njotakin sellaista tapahtui meidän kulmillamme kerran viime syksynä.\nNiin, eikö se ole hirveää? Mutta ymmärräthän, se kiinnosti valtavasti\nkaikkia sikäläisiä lapsia, niin että yksi jos toinenkin heistä on\nkertonut siihen tapaan, tehdäkseen itsensä mielenkiintoiseksi. Ja pikku\nBojan rukallahan on niin vilkas mielikuvitus -- hänhän ei käsitä, että\non sopimatonta kertoa sellaista --\"\n\nJo tuo oli hullua, joskaan ei niin pahaa kuin pahin. Mutta nyt hän\nitse näki, että Tryggve oli ollut oikeassa: oli aivan yksinkertaisesti\nedesvastuutonta että hän, Ida Elisabet, oli koettanut viekastella Elsen\nja lapsen Tveiton kotiin.\n\nHän soitti Toksvoldille: \"Onko sinulla aikaa iltapäivällä? Tahdotko\nantaa minulle kaksi tuntia? Minun täytyy käydä asialla Marte Bø'n luona\nja puhua hänen kanssaan. -- Mitenkä kiltisti! Niin, tahdotko siis\nodottaa minua autossa tienhaarassa --?\"\n\nToksvold oli niin iloinen siitä, että he saisivat olla pari tuntia\nyhdessä; Ida Elisabet oli rajattoman onnellinen nähdessään sen. Tryggve\nnauroi kohti kurkkuaan Ida Elisabetin uskoessa asian hänelle, mutta kun\nIda selitti hieman lähemmin, kävi mies vakavaksi:\n\n\"Siinä näet. Sinun on mahdotonta auttaa tässä. Anna hänelle\nhiukan rahaa ja lähetä hänet takaisin kaupunkiin. Ja anna heidän\nymmärtää, ettet yhä edelleen voi lukea eronneen miehesi sisaruksia\nlähiomaisiksesi.\"\n\nLopuksi Ida Elisabet tunnusti, _minkä_ vuoksi hänestä oli niin väärin\nlähettää Else ja Bojan takaisin Jarngerdin luo. Silloin mies suuttui:\n\n\"Onpa se porsastelua! Kuulehan nyt -- johonkin on rajaviiva sentään\nvedettävä. Saat luvan ajatella omia poikiasi. Minä en salli että he\novat _minkäänlaisessa_ kanssakäymisessä _sentapaisten_ tätiensä kanssa\n-- tai enojensa, olkoon, jos he kerran kasvavat minun kodissani ja minä\nvastaan omalta osaltani heistä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimatkalla he istuivat melkein puhumatta. Tiekin oli hyvin huono,\nkapea ja jyrkkä ja iljankoinen, niin että se kimmelsi autonlyhtyjen\nvalossa, ja mutkikas pitkin matkaa. \"Sinä olet kai hermostunut?\" kysyi\nToksvold kerran; hän nauroi hiukan uhkamielisesti.\n\nIda Elisabet hymyili anteeksipyytäen.\n\n\"Sinua raukkaa, eihän se ole ihmeellistä. Mitä hän tarkoitti sillä --\"\n\n\"Tule hetkeksi minun luokseni -- tahdotko?\" kysyi Toksvold kun he\najoivat valtatielle.\n\n\"Mielelläni.\"\n\nToksvold otti esiin pullot ja lasin, ja Ida Elisabet seisoi ikkunan\nääressä. Siitä oli näköala valaistulle, katumaisen leveälle ajotielle,\njoka vei asemalle: jotkut suuret lyhdyt korkeiden jalustojen nenissä\nmuodostivat tuhruisia valokehiä pakkasusvassa -- se nousi virrasta,\nniin että pimeys oli aivan kuin sienimäistä ja likaista. Ida Elisabet\npaleli ajomatkan jälkeen ja oli haluton -- pahimmalla tavalla, niin\nkuin ihminen, joka ei oikein voi tai uskalla selvittää itselleen, mistä\nkenkä oikein puristaa.\n\nPalvelustyttö toi pari seltteripulloa, jotka kilisivät tarjottimella,\nja meni taas. Toksvold sanoi:\n\n\"Tule nyt ottamaan pieni kulaus, Ida -- sinä kai olet lämmityksen\ntarpeessa. Maljasi!\"\n\nKaksi syvää nahkanojatuolia ja kuparilevyllä varustettu tupakkapöytä\nosoittivat, että hän oli koettanut tehdä hotellihuoneen edes hiukkasen\nviihtyisämmäksi. \"Kas näin, istu lepäämään hiukan, ennen kuin lähdet\nkotiin --.\n\n\"Tavallaan sinä _olet_ saavuttanut tuloksen tällä retkelläsi. Siinä\nsuhteessa voit siis olla tyytyväinen. Marte ei peräänny, hän saa kyllä\nasiat lukkoon --\"\n\n\"Tiedäthän että _olen_ tyytyväinen.\" Ida Elisabet huoahti.\n\n\"Niin, näytät säteilevältä.\" Toksvold päästi lyhyen naurahduksen.\n\"Tarkoitan, toistaiseksi. Niin, minähän en tiedä muuta kuin hyvää\nnoista Smedstuelaisista -- siitä ei ole kysymys. Hans, hän, joka\noikeastaan omistaa verstaan, hänet olen silloin tällöin tavannut\nliikeasioissa -- ja hän on vaikuttanut hyvin miellyttävältä. Mutta\nnuori taloudenhoitajatar ja pari puolivanhaa vanhaapoikaa -- siis,\nkaikkihan riippuu suureksi osaksi siitä, minkälainen ihminen tuo nainen\nlopultakin _on_.\" Pieni ylimielinen hymyn häive vilahti taas hänen\nkasvoillaan. \"En tiedä oletko ottanut sitä huomioon. Ida -- voit vielä\nsaada paljonkin ikävyyksiä entisen kälysi vuoksi!\"\n\n\"Tiedän sen!\" sanoi Ida Elisabet nopeasti ja kiusaantuneena. \"Mutta se\non kuitenkin ratkaisu -- toistaiseksi. En saata tehdä muuta --.\"\n\n\"Et, jos siis tahdot pitää pääsi. -- Mutta minähän _näen_, miten se\nvaivaa sinua!\" Hän hypähti ylös tuolista ja tuli Ida Elisabetin eteen.\n\"Juuri _senhän_ vuoksi minä -- Ida, omani! Hyvä ystävä, tiedäthän --\nminähän en koskaan emmi, minäkään, vaan autan missä voin -- jos siis on\nkysymys ihmisestä, jota _kannattaa_ auttaa. Mutta näinä aikoina jotka\nnyt ovat elettävinämme -- silloin täytyy koettaa auttaa niin pitkälle\nkuin voi niitä ihmisiä, joista on syytä uskoa, että jos he vain saavat\nauttavan käden pahimmassa pinteessä, he kykenevät pysymään jaloillaan\nja voivat ehkä vuorostaan aikoinaan auttaa toisiakin. -- Ymmärräthän,\nIda, tässä piiritanssissa käy ajan pitkään hullummin niiden monien,\njotka eivät koskaan kykene pitämään huolta omasta itsestään, jos kohta\nmonet niistäkin menehtyvät, jotka ovat pystyneet auttamaan hiukan\nmuitakin kuin itseään.\"\n\nToksvold oli tietysti oikeassa, tavallaan. Sellaiset ihmiset _olivat_\nihan omaa laatuaan, jotka jatkuvasti tarvitsevat toisten apua.\nInfantiilit yksilöt, kuten Sommervold sanoi.\n\nTryggve Toksvold nauroi hermostuneesti ja harmissaan:\n\n\"Ida, Ida, sinähän istut ja katsot minuun aivan kuin --. Täytyykö minun\nluulla, että sinustakin lakimiehet ja asianajajat ovat kaikki tyyni\nsuuria lurjuksia, joilla ei ole sydäntä rinnassa viiden pennin edestä?\"\n\nIda Elisabet hymyili laimeasti ja pudisti päätään.\n\n\"Herra Jumala, rakas ystävä -- muutamat ovat syntyneet sellaisiksi,\nperävaunuiksi ilman moottoria, ja toiset moottorivaunuiksi. Mutta jos\nkaikki moottorivaunut särkyisivät, saattaisivat nuo kaikki muut jäädä\nseisomaan paikalleen, kunnes irtautuisivat toisistaan.\"\n\nIda Elisabetia puistatti hiukan:\n\n\"Kun kaikki ympäri käy, Tryggve, niin minusta sinä jonkin verran\nliioittelet. Rakas oma poikani -- eihän nyt sentään ole niin hirveätä,\nvaikka olen kutsunut Else Nielsenin luokseni kahdeksi viikoksi --\"\n\n\"-- jotka jo ovat venyneet kolmeksi --\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Siihen olin valmistunutkin, kun päätin koettaa\nhankkia hänelle jotakin työtä. Mutta nythän asia on sitä mukaa selvä.\nJättäkäämme se.\"\n\nTryggve seisoi tuokion. \"Allright!\" Sitten hän sulki Idan syliinsä ja\nsuuteli tulisesti.\n\n\"Tarkoitanhan vain sinun parastasi, Ida. Etkö käsitä että\nulkopuolisesta tuntuu koko tämä hommasi aivan mielettömältä? He ovat\njättäneet sinut purjehtimaan omin neuvoin -- molemmat lapset mukanasi,\nvuosikausiksi. Tuskinpa he vain ovat kysyneet, kuinka olet selvinnyt?\nEivät, siinähän näet. Sitten sinä sattumalta tapaat yhden heistä --\nhe keksivät että nähtävästi tulet melko hyvin toimeen -- ja niin\nsaat heidät niskoillesi --. Muista että sinun täytyy olla poikiesi\nmoottorivaununa -- et vielä tiedä mitenkä kauan. Vaikkakin minä nyt\nolen sinun vierelläsi -- tietysti _sinulla_ on suurin vaikutusvalta\nheihin -- mikäli kenelläkään on vaikutusvaltaa --\"\n\n\"Mitä tarkoitat --?\"\n\nTryggve katseli poispäin eikä vastannut.\n\n\"Tryggve, mitä tarkoitit?\"\n\n\"Ainakin näyttää kuin sinun nuorempasi tulisi koko lailla isänsä\nsukuun\", sanoi Tryggve matalalla äänellä, kuin vastahakoisesti.\n\nKun hän tarttui Ida Elisabetin käteen, kumartui ja tahtoi suudella,\nvastusteli Ida Elisabet ensin, aivan pienen tuokion, mutta sitten hän\nantoi sen tapahtua.\n\n\"Enhän tahdo lapsillesi muuta kuin hyvää, Ida. Senhän olen sanonut\nsinulle lukemattomia kertoja.\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään. -- Mutta minkä vuoksi Tryggven pitikin\nsanoa se niin lukemattomia kertoja?\n\n\"Tryggve!\" -- Ida Elisabet puhui hyvin matalalla äänellä ja hitaasti.\n\"Tarkoitatko -- tuntuuko sinusta että he ovat _erikoisen_ vaikeita\nlapsia, Carl ja pikkupoju?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi mies nopeasti. \"Minullahan ei juuri ole kokemusta\nlapsista. Ajattelin että sinä ehkä --.\n\n\"Niin, Ida, me elämme vaikeata aikaa. Älä usko etten ymmärrä -- että\nihmiset, jotka synnynnäisesti ovat jollakin tavoin vajaat, eivät tule\ntoimeen. Taikka että monet koettavat päästä ponnistamasta, tai että he\neivät kestä epävarmuutta -- teeskentelevät viallisuutta päästäkseen\nvastuusta. Ei ole aina niinkään helppoa päättää, mikä kulloinkin on\nmitä --\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Ida Elisabet jälleen.\n\n\"Voi ei, älä näytä noin traagilliselta -- oma rakkaani! Minähän vain\ntarkoitin\" -- Tryggve haki sanoja. \"Lapsesi ovat lapsia, heillä täytyy\nolla omat menestyksen mahdollisuudet. Sinä olet heidän äitinsä, heillä\non oikeus vaatia, että teet kaikkesi auttaaksesi heitä, niin että he\nselviytyvät elämästä. -- Mutta jo siinä voi olla tarpeeksi: sinulle,\noma rakas ystäväni -- ilman että otat kantaaksesi vielä sellaisenkin,\njonka _tiedät_ hylyksi.\"\n\n\"Voi, et saa näyttää niin toivottomalta, kultaseni!\"! Nopeasti\nja tulisesti hän veti Ida Elisabetin ylös tuolista ja syleili\nhäntä. \"Niin, mutta etkö ollenkaan voi käsittää, että usein joudun\nsuoranaiseen raivoon? Etkö sinä sitten? Minä rakastan sinua, ja sinä\nmyös -- rakastat minua, tarkoitan -- emmekä koskaan saa olla rauhassa!\nEmme koskaan saa olla vain sinä ja minä -- mutta pitäisihän meidänkin\ntoki joskus saada olla niin -- eikö totta, Ida -- saada tuntea yksi\nainokainen kerta -- lyhyt aika vain -- kuten kaikki muut, ollessaan\nnuoria ja rakastuneita, että nyt olemme me kaksi yhtä ja koko muu\nmaailma jää meidän ulkopuolellemme.\"\n\nIda Elisabet seisoi hiljaa otsa miehen olkaa vasten ja antoi toisen\nhyväillä.\n\n\"Tiedän ettei se ehkä käy päinsä -- sinulle\", kuiskaili hän. \"Ja koetan\ntehdä parhaani alistuakseni kristillisen kärsivällisesti siihen. Mutta\nkai me ainakin matkustamme jonnekin -- mentyämme naimisiin? Tahdothan\nsinäkin --?\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään hänen olkaansa vasten.\n\n\"-- Niin, kai sinun täytyy\", sanoi Toksvold alistuneesti, kun Ida\nElisabet mainitsi että hänen täytyi lähteä. Toksvold veti päällystakin\nylleen. \"Vien sinut autolla kotiin. -- Eipä sinun pahus vieköön\nole syytä rämpiä jalkaisin pitkää tietä mustassa yössä vain siksi,\nettei tuo rouva Nielsen loukkaantuisi siitä, että sinä olet ollut\nautoilemassa ilman häntä --.\"\n\nIda Elisabet puristi hänen kättään. Tryggve tahtoi keksiä jotakin\nsaadakseen hänet iloiseksi. Mutta, mutta --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavallaan Tryggve oli oikeassa, ajatteli Ida Elisabet, hän ei ollut\nitsekäs, niinkuin Ida Elisabetista joskus oli tuntunut. Tryggve oli\nomiensa puolella, eikä hän \"omilla\" tarkoittanut vain sukulaisiaan,\nvaan koko heidän edustamaansa ihmislaatua: järkeviä ihmisiä, jotka\neivät sietäneet suuria sanoja ja rasvaista lihaa, ainakaan arkioloissa,\nvaikkakin he Ida Elisabetin mielestä saattoivat nielaista paljonkin\nsellaista ruokaa juhlissa ja kokouksissa ja niin edespäin. He olivat\nmyös työteliäitä, ja, kuten Tryggve sanoi, he tiesivät kuinka pitkän\najan kaikki se tarvitsee kasvaakseen, jota ilman elämässä ei voida\nolla, ja ne, jotka tahtovat päästä siitä osallisiksi, saavat pitää\nhyvänään pitkän oppiajan. He tiesivät yhtä hyvin kuin muutkin, kuinka\nkevytmielisesti ihmiset lörpöttelevät uskollisuudesta ja perimätavoista\nja kunniantunnosta ja itsekunnioituksesta ja ahkeruudesta ja\ntyytyväisyydestä -- mutta Jumala varjelkoon kaikkia meitä, ellei\nketään olisi joka pistäisi kätensä alle ja tuntisi kovaa todellisuutta\nnoiden korulauseiden alla, sillä me ajautuisimme perikatoon kaikki\ntyynni, ellei joku sitä tekisi. Tryggve oli kasvatettu kaikkeen tähän,\nja kun hän kerran piti kiinni siitä niin kuin piti, ei se tapahtunut\nvain siksi että hän uskoi siihen, mutta sen vuoksi että joku, jota\nhän sanomattoman paljon rakasti, oli opettanut hänet uskomaan ja\najattelemaan näin. Hänellä oli jotakin puolustettavaa, ja silloin\nei ihminen ole suvaitsevainen vastustajiaan kohtaan. Ihmiset, joita\nhän nimitti hylkytavaraksi -- hän oli vain nähnyt mitä vahinkoa he\naiheuttivat, hän ei koskaan ollut katsellut heidän sisäänsä. Eivätkä\nmuutkaan valosilmäiset ihmiset, joiden otsat olivat leveät ja kauniit\n-- sekä hänen että Ingvildin otsa oli niin kaunis ja puhdas, mutta\nkuitenkin siinä oli jotakin, joka muistutti härän otsaa, sitä enemmän\nkun vaaleanruskea tukka kähertyi niin tuuheana sen yllä. Ingvild, hän\noli rakastanut tuota mieshylkyä intohimoisesti ja itsepäisesti -- mutta\nihminen, joka ymmärtää miltä tuontapainen hylky näyttää sisältä, ei voi\nhäntä _rakastaa_; terve ihminen ei voi rakastua siihen, mikä on saanut\ntartunnan ja on kutistunutta.\n\nMutta niitä ei myöskään voi heittää oman onnensa nojaan, jos ne on\nnähnyt sisältäpäin -- ainakaan _yrittämättä_ auttaa. -- Taikka _joku_\nvoi. Toiset _eivät_. -- Ja hän itse, Ida Elisabet -- no niin, hän oli\nehkä kuin kasvanut sairaalassa; isästä ja äidistä täytyi kai ainakin\nsanoa että he olivat olleet hylkytavaraa hekin -- vaikkakaan valuvikaa\nei voinut huomata, ennen kuin he joutuivat koetukselle, jolloin\ntapahtui sortuminen. Vaikkakin tuo oli vain kuvaannollinen puheenparsi\n-- eiväthän ihmiset ole valutavaraa. Ida Elisabet oli sattumalta saanut\nkokea, kuinka vaikea heidän on tulla toimeen, heidän, jotka eivät voi\npanna kovaa kovaa vastaan, eivät hyödy mitään vastoinkäymisistä, eivät\nkoskaan opi ymmärtämään, miksi heidän on niin vaikeaa, vaan odottavat\nkuin lapset että joku tulisi heitä auttamaan -- tai sitten he eivät\nsuuriakaan kärsi, koska he koko ajan ovat varmoja siitä, että joku\ntulee ja poimii heidät maasta, tai he ovat onnettomia ja suunniltaan\nkuin lapset, jotka makaavat yksinään ja odottavat tyhjässä talossa.\n\nHän oli vähitellen myöntänyt, että Cecilie Oxleyn katsantokannassa oli\nsentään paljon varteen otettavaakin -- ehkäpä oli tarpeen että jotkut\nsaivat jonkinlaisen kutsumuksen olla äitinä ja sisarena ja hoivata\nkaikenmaailman ihmisiä. Olla nuoria ja rakastaa toinen toistaan ja\ntoivoa saavansa tuntea ja toimia niinkuin me kaksi olisimme jotakin\nja koko muu maailma jotain muuta -- se oli _onnea_, sen kai useimmat\nmyönsivät, sisimmässään. Mutta mikäli tämä onnenvietti tosiaankin oli\nsellainen, ettei kukaan voinut sitä vastustaa -- mikäli kukaan ei\nvoinut vastustaa janoaan oman olemuksensa uumenissa -- niin, silloin\noli kai laupeus maailmasta loppunut. Silloin ei enää voitu puhua\nniitten armahtamisesta, jotka olivat taistelukelvottomia ja jotka eivät\nkoskaan omin voimin tulisi toimeen --.\n\nMutta eihän hänen tarvinnut soveltaa sitä itseensä -- sen havainnon ei\nolisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa tai murhetta. Olihan hyvää että\njotkut olivat halukkaita rupeamaan nunniksi -- sen myönnytyksen hän\noli valmis antamaan Ciss & Ciss'ille nyt. Mutta eihän tämä pulma ollut\nnykytärkeä hänelle. Oli mieletöntä kuvitella että Tryggve ja pojat\nolivat epäsuuria suureita, joita ei voisi yhdistää.\n\nMutta ajateltuaan tämän ajatuksen selkeästi loppuun, oli aivan kuin\nkäsi olisi tarttunut hänen sydämeensä ja pusertanut sitä kokoon.\nVoi, mutta sehän oli typerää. Pojat olivat häijyjä osoittaessaan\nmustasukkaista epäluuloa Tryggveä kohtaan. Ja Tryggve oli häijy\nepäillessään hänen lapsiaan.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSinä päivänä, jolloin Ida Elisabet vihdoinkin saattoi sijoittaa\nElsen ja Bojanin autoon samoin kuin heidän matkatavaransa, jotka hän\noli pannut kuntoon ja täydentänyt, ja nähnyt auton ajavan tiehensä\nSmedstuenia päin, tunsi hän sellaista kevennystä ja onnea ettei hän\nvoinut pysyä nahoissaan; hän soitti Tryggvelle heti, kun ompelijattaret\nillalla olivat lähteneet.\n\n\"Onnittelen!\" Tryggven ääni oli iloinen. \"Mutta kuulehan -- minun\ntäytyy huomenna olla kaupungissa, siellä on eräs neuvottelukokous.\nJa sitten antavat unkarilaiset konsertin pankintalossa. Minun tekisi\nmieli saada kuulla heitä -- eikö sinunkin? Etkö voisi ottaa vapaapäivää\nja tulla mukaan? Rehellisesti sanoen -- emmekö me sinusta molemmat\nansaitsisi vapaa-iltaa nyt?\"\n\nHän teki tehottomiksi Ida Elisabetin heikot vastaväitteet: eikö\nIdallakin ollut asiaa kaupunkiin? Hehän voisivat syödä myöhäisen\npäivällisen, juuri ennen konserttia, ja jos he lähtisivät matkaan kohta\nkun konsertti oli loppunut, olisivat he kotona hyvissä ajoin -- ja\nseuraava päivä oli sunnuntai -- ja illallisesta hän saattoi luopua --\n\"ellet siis sinä suvaitse tarjota minulle teekuppia luonasi --\"\n\nIda Elisabetin teki itse kovasti mieli ja hän myöntyi.\n\nCarl makasi hänen huoneensa sohvalla, kirjaan hautautuneena. Hän\nkatsahti ylös, kun Ida Elisabet kulki huoneen halki: \"Lähdetkö matkalle\nhuomenna --?\"\n\n\"Lähden, minulla on asiaa kaupunkiin. Ja nyt tarjoo Tryggve minulle\nsijaa autossaan. Niin että minä voin yhtä hyvin lähteä huomenna.\"\n\nHän oli suunnitellut oikean juhlaillan pojille. Hekään eivät\nolleet erikoisen ihastuneita tuohon tätiin, joka yhä jäi ja jäi,\nloppumattomiin -- kuta enemmän aikaa kului, sitä vaikeampaa oli pitää\naisoissa varsinkin Carlia, niin ettei hän näyttänyt kärsimättömyyttään\nliian selvästi. -- Kerran hän oli sanonut, aivan aiheetta: \"Muistan\nettä olit meillä, Else-täti, silloin kun asuimme Berfjordissa -- kerran\nkun sinun piti kylvettää minua, oli vesi aivan kiehuvan kuumaa.\"\n\"Ajatteles, minä en muista sitä ollenkaan\", oli Else sanonut ja\nhymyillyt typerää hymyään. \"Et, sillä ethän sinä polttanut itseäsi.\"\n-- \"Mutta Carl\", nuhteli äiti, ja poika aivan raivostui: \"Etkö\nsinäkään muista, äiti -- sinunhan piti hangata minua ylt'yleensä\nperunajauhoilla.\"\n\nJa muistaessaan sitä: \"Saatte kylpeä tänä iltana, pojat, koska minä\nolen poissa huomenna. Saatte männynhavunneulasia kylpyveteen --\"\n\nCarl happamesti: \"Pitääkö meidän ottaa ylle likaiset vaatteemme kylvyn\njälkeen?\" -- \"Ei, saatte puhtaat vaatteet nyt illalla.\" \"Enkö minä\nsiis saa puhdasta paitaa sunnuntaiksi?\" -- \"Saat. Panen kuntoon jonkin\nruudullisista paidoistasi, niin voit käyttää sitä huomenna, ja sitten\nsaat uuden vihreän sunnuntaiksi.\"\n\nIda Elisabet otti esiin arkusta pojan vanhat ruudukkaat paidat ja haki\nlöytääkseen vähemmän kauhtuneen: oli parasta panna se kuntoon nyt\nsamassa, tietysti siitä puuttui joitakin nappeja.\n\n\"Täytyykö minun käyttää _sitä_ koulussa?\" Poika puhui kuin olisi\nvajonnut oikein loukkaantumisen kuiluun.\n\n\"Täytyy -- onhan se puhdas ja ehyt. Eivät kai toverisikaan ole niin\nhienoja, etteivät he koskaan ennen olisi nähneet kauhtunutta paitaa.\"\n\nPojan kasvot nykivät lakkaamatta -- silmälasien taakse kokoontui\nkyyneleitä, ne alkoivat valua pitkin poskia. Kun äiti riisui hänen\nlasinsa, pyyhki ne \"kas niin, Carl\", ja suuteli häntä kevyesti\nhiuksille, \"sinä olet liian vanha itkemään tuollaisesta syystä\" -- niin\npoika alkoi täristä pidätetystä, kiihkeästä itkusta.\n\nIda Elisabet veti pojan luokseen: \"Hyss, hiljaa nyt, poikaseni. Sinun\ntäytyy lakata nyt, pikku ystävä -- minä menen keittiöön panemaan\nkuntoon illaksi ja olin luullut että saisin sinusta hiukan apua --\"\n\nPojan surkeus meni hiukan ohi, kun Ida Elisabet sai hänet liikkeelle;\nhän leikkasi vehnäleipää ja lämmitti lautaset tulikuumassa vedessä.\nÄiti pani kuntoon: paistettuja munia ranskanleipäviipaleille, jotka\noli paistettu voissa, kaksi viipaletta miestä kohti; se oli tavallinen\nkestitys, kun talossa oli _suuret_ juhlat. Ja Marte Bø'n lammasmakkara,\njoka muuten tuli pöytään vain sunnuntaiaamuina.\n\nHeidän syötyään Ida Elisabet otti esille vanhan albuminsa, jossa oli\nlontoolaisia kortteja ja kertoi kai tuhannennen kerran käynnistään\nsiellä isän ja äidin kanssa. Oikeastaan hän ei muistanut paljon -- hän\noli silloin ollut vain neli-, viisivuotias -- talollinen papukaijoja,\njotka pitivät sellaista ääntä, ettei hän koskaan jälkeenpäin ollut\nmoista kuullut, ja niin monen värisiä lintuja kuin maalilaatikossa on\nvärejä -- ja kameli, joka oli syödä suuhunsa Hermannin olkihatun. --\nPienoinen Kili-Pukki riemuitsi kohti kurkkua, tapansa mukaan, mutta\nCarl hymyili epävarmana. -- Ja sitten siellä oli ollut mies, joka\nseisoi kadunkulmassa kaupitellen tarantelloja -- siis eräänlaisia\nhämähäkkejä; nämä olivat maalattua peltiä ja jalat nyörillä verhottua\nteräslankaa. Mies veti ne käyntiin ja silloin ne hyppelivät\nkatukäytävällä, ja vaikka kadulla olikin niin paljon ihmisiä,\ntietysti englantilaisia muut paitsi isoisä ja isoäiti ja me lapset,\nväistivät he ja koettivat välttää miehen hämähäkkejä, mutta kukaan ei\nnäyttänyt suuttuvan, vaikka heidän pitikin väistää. Hän oli pelännyt\nomaa hämähäkkiään -- sillä isoisä osti yhden molemmille lapsille,\nmutta ne näyttivät niin inhottavilta, ja sitä paitsi isoisä kertoi\noikeista elävistä hämähäkeistä, mitenkä vaarallisia ne olivat -- eikä\nhän koskaan ollut ihan varma, eikö tämä hänenkin _ollut_ elävä tai\nmuuttuisi eläväksi. Isoäitikään ei niistä pitänyt: \"Minusta niitä ei\ntosiaankaan olisi kannattanut ostaa, Carl --.\"\n\n-- Ja sitten pojat saivat havukylpynsä ja he pujahtivat vuoteisiin\npuhtaissa yöpuvuissaan. Ja kun äiti sanoi heille hyvää yötä, olivat\nCarlin kasvot jälleen itkusta kosteat ja hänen huulensa kuumat ja\nvapisevat.\n\nKun he seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle, olivat pojat koulussa,\nja Ida Elisabetin koko aamupäivä kului hammaslääkärillä käyntiin\nja ostoksiin. Tryggve oli kutsunut erään ystävänsä ja tämän rouvan\npäivälliselle heidän kanssaan Victoria-hotelliin, mutta kun vieraat\ntahtoivat heitä kotiinsa huvilaan konsertin jälkeen, nuori rouva\nhalusi välttämättä panna toimeen iltaistujaiset ja saada käsiinsä pari\nTryggven ystävää, sanoi Toksvold suoraan: \"Me pidämme sen mielessämme\ntoiseen kertaan, Agga -- rouva Braatøllä on nimittäin kotona kaksi\npoikaa, joiden luokse hänen täytyy joutua.\" Rouva Agga alkoi kysellä\nIda Elisabetin lapsista, kuinka vanhoja he olivat ja muuta sellaista\n-- ja jutteli loppumattomiin omista pienokaisistaan; heillä oli tyttö\nja poika. -- Ja konsertti oli ihana. -- Tryggve oli kovin ihastunut\nmusiikkiin: \"Kuulehan, kun me olemme naimisissa, niin me matkustamme\nkaupunkiin oikein usein, aina kun siellä käy joku, joka _on_ jotakin.\"\nKieltämättä se olisi hauskaa -- kaikkien näiden vuosien jälkeen,\njolloin Ida Elisabet tosiaankaan ei ollut kuullut muuta musiikkia kuin\nHansenin urkuharmoonia.\n\nYö oli lauha heidän ajaessaan kaupungista, ja muutamia lumihiutaleita\nlenteli lyhtyjen valossa. Vähän matkan päässä oli tie valkoisenaan --\nensimmäinen ohut lumikerros peitti sen. Pehmeää lunta oli tuiskunut\nhavunneulasille metsässä -- yhä tiheämmin putoili hiutaleita lyhtyjen\nvalossa. Yöilma oli niin puhdasta että se vallan maistui hyvältä. --\n\"Tämä on kai viimeinen automatkamme tänä vuonna --\"\n\nHeidän tullessaan Vikerin käytävään olivat heidän vaatteensa jo miltei\nkauttaaltaan valkoiset, ja he olivat hiukan kovaäänisiä ja nauravia\nniinkuin ainakin ihmiset, jotka pudistavat ensi lumen vaatteistaan.\nRagnhild oli kattanut teepöydän kahdelle Ida Elisabetin huoneeseen.\n\nKun Ida Elisabet kulki poikien huoneen läpi pannakseen teen vetäytymään\nkeittiössä, huomasi hän Carlin hengityksestä, että poika oli valveilla.\nHän meni vuoteen viereen sanomaan hyvää yötä pojalle.\n\nToksvoldin ääni kuului salista:\n\n\"Sinähän voit tulla sisään juomaan teetä meidän kanssamme, Carl, jos\näitisi antaa luvan -- kun kerran olet valveilla. Saako hän tulla, Ida\n--?\"\n\nKun Ida Elisabet tuli sisään teetarjotin käsissään, seisoivat nuo kaksi\nkäärepaperien keskessä, joita oli pitkin lattiaa suuren ruukkukasvin\nympärillä -- jättiläiskokoinen chrysanthemum, joka vielä puolittain oli\npapereissa. Carlilla oli sormi suussa, kyyneleet valuivat pitkin hänen\nposkiaan, ja Tryggve Toksvold seisoi ja katseli poikaa; hän näytti\nvihaiselta:\n\n\"Niin, se on sinulle -- ja minä pyysin Carlia auttamaan ja ottamaan\npois papereita sen ympäriltä -- sinähän sanot että hän on niin\nihastunut kukkiin. Ja niin hän raapaisi itseään nuppineulalla --\"\n\nIda Elisabet silitti pojan tukkaa: \"Et saa itkeä niin vähästä, Carl.\n-- Mene tuonne istumaan, niin minä --.\" Hän irrotti viimeisetkin\nsilkkipaperit, jotka oli kiedottu jokaisen viiden, jättiläiskokoisen,\nvihreänvalkoisen kukkapään ympärille. \"Mitenkä ne ovat ihania!\"\n\nOlisi ollut luonnollisinta syöksyä miehen syliin ja suudella rajusti\nhäntä monet kerrat kiitokseksi -- ellei poika olisi ollut siinä\nseisomassa. Ja olisi ollut luonnollisinta syleillä omaa pikku poikaa,\njoka rakasti kukkia ja joka äidin käsi omassaan seisoi ja ihaili\nsen kauneutta -- ellei hän olisi saanut kukkaa Tryggveltä. Nyt hän\nkatseli sitä, täynnä epämääräistä surumieltä -- noita valkoisia\njättiläischrysanthemumeja hän oli aina seisonut katselemassa\npeililasi-ikkunan lävitse, aina siitä asti kun hän pikkutyttönä\nhaisteli niitä ja kosketteli kielellään, aikaisina aamuina kotona\nHolstenborgissa, ennen kuin vanhemmat olivat nousseet vuoteesta.\nHänellä ei ollut koskaan ollut sellaista kotonaan. Hän sanoisi sen\nvielä Tryggvelle, mutta hän ei voinut sanoa sitä nyt --.\n\nHän tarjoili teetä. Carl seisoi ja näytti yhä vielä valmiilta itkuun\n-- ja äiti huomasi taas, miten ohueksi ja huonoksi poika oli käynyt\nsyksyllä, ja miten hän myös näytti vieläkin rumemmalta kuin tavallista.\nHän toi napoleonintorttu-laatikon -- niiden piti oikeastaan olla\naamiaiseksi huomenna, mutta Carl saisi yhden nyt.\n\n\"Minä en huoli\", sanoi Carl hiljaa.\n\n\"Tietysti sinä huolit -- nehän ovat parasta mitä tiedät, sanoo äitisi.\nOta nyt, kun hän kerran on ostanut ne teille.\"\n\nCarl katsahti salassa leivoksiin. Äiti näki että pojan _teki_ mieli\n-- ja hänen epäröintinsä oli vain eräänlaista voimatonta lapsellista\nyritystä osoittaa mieltä -- ylpeyttä tai itserakkautta. Mutta\nnapoleonin-leivokset olivat liian houkuttelevia -- ja pieni hapan\nilme kasvoillaan hän otti yhden. Paha juttu -- poika siis lankesi\nhoukutukseen, olkoon että se oli naurettava houkutus.\n\nPikkuasioita, yritti Ida Elisabet ajatella, pikkuasioita. Mutta hän ei\nvoinut sille mitään, nämä pikkuasiat johtivat hänen mieleensä kojeet,\njoita hän ennen aikaan oli nähnyt höyrylaivoissa, -- kapeat pienet\nosoittimet, jotka elävät ja värisevät. Pienet ohuet mustansiniset\nosoittimet, mutta niiden väräjöinti osoittaa koko suuren höyrylaivan\nkulkua ja koneitten työskentelyä.\n\n\"Et kai sinä ole äkäpäinen, iso poika, sen vuoksi että äitisi on\nollut illan poissa.\" Ei ei, älä huoli sanoa mitään, ajatteli Ida\nElisabet onnettomana -- mutta jos hän pyytäisi Tryggveä olemaan\nvaiti, pahentaisi se vain asiaa. Carl katsahti kiusaantuneena ja\nvihamielisesti mieheen.\n\n\"Tahdotko lisää teetä -- Tryggve? Carl?\"\n\n\"Kiitos.\" -- Toksvold ojensi hänelle kuppinsa. \"Nyt hän on istunut\nkotona joka ainoa ilta kuukauden ajan pitääkseen seuraa tädillesi --\nnaiselle, jolla ei ole mitään muuta yhteistä äitisi kanssa kuin että\nhän on teidän tätinne.\"\n\nUh ei. -- \"Ei kuulehan Tryggve, minä todella pidän Elsestä, tavallaan\n-- et saa unohtaa sitä. Hän oli oikein söpö nuorena tyttönä\", -- uh,\nasia ei kai tullut sen paremmaksi.\n\n\"Tahdotko lisää teetä -- Tryggve? Carl?\" ilmeessä Carlin katsahtaessa\nylös:\n\n\"Ei kai äiti tule olemaan paljon kotona nytkään --? vaikka täti on\nlähtenyt --\", sanoi hän matalalla äänellä.\n\n\"Ja entä sitten?\" Toksvold vastasi terävästi. \"Hän on istunut kotona\nteidän kanssanne joka ainoa ilta, monta vuotta. Luuletko ehkä että\nmonet nykyajan äidit ovat samanlaisia, Carl? Sinä saat tottua siihen,\nettä hän nyt liikkuu joitakin askeleita kotoapäin kun te olette jo niin\nisoja.\"\n\nIda Elisabet meni ja kietoi käsivartensa pojan hartioiden ympäri:\n\n\"Minusta ei koskaan ollut ikävää istua kotona teidän luonanne, rakkaat\nlapset -- sen vuoksi että pidän teistä. En ole koskaan välittänyt\nyhdessäolosta muitten kanssa kuin niitten, joista pidän. Juuri siksi,\nettä pidän Tryggvestä, menen joskus ulos hänen kanssaan. Oma ystäväni!\"\nHän suuteli Carlia otsalle. -- Kernaimmin olisin yhdessä sekä hänen\nkanssaan että teidän kanssanne -- sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen.\n\n\"Eikö sinun ehkä pitäisi antaa pojalle kalanmaksaöljyä?\" kysyi Toksvold\nIda Elisabetin saattaessa häntä portaille. \"Niin, minähän en kyllä\nole perillä sellaisesta, mutta olen lukenut että kalanmaksaöljy on\nterveellistä hermostuneille lapsille --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet kulki ja pani paikoilleen ja otti esiin\nkaupunkiostoksiaan, kun puhelin helisi ompeluhuoneessa. Värähtäen\npelästyksestä hän meni vastaamaan -- ennen ei ollut sattunut\nettä hänelle soitettiin keskellä yötä, oli suuri asia herättää\npuhelinkeskus, hän tiesi sen.\n\n\"Ida!\" Puhuja oli Toksvold. \"Brekke -- siis Ingvildin mies -- on\nkuollut tänään päivällä. Löysin huoneestani lapun. Niin että matkustan\nsinne nyt kohta, yöjunassa. Pääkallo murskaantunut, mikäli ymmärrän\n-- hän oli kaatunut kadulla viime yönä. Niin, Torstein-raukka --\nmurheellista että loppu tuli näin. Tahdoin vain ilmoittaa sinulle.\nKoetan soittaa sinulle maanantaina. -- Voi hyvin, kunnes taas tapaamme.\n-- Hyvää yötä, Ida rakas, nuku hyvin --\"\n\nRaukka, ajatteli Ida Elisabet, eikä tarkoittanut ketään erityisesti --\nkuollutta, Ingvildiä ja lapsia -- ja monta muuta. Kuului kuin Tryggve\nolisi ollut oikein murheissaan --. Ja kai hän olikin, tavallaan -- ja\nluultavasti äärettömän keventynyt, toiselta puolen, mutta ei tahtonut\nmyöntää sitä, ennen kuin oli kulunut niin pitkä aika, että kävi laatuun\nsanoa: \"näin oli joka tapauksessa parasta, molemmin puolin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli viikkoja, jolloin Toksvold oli aina liikkeellä -- tuli kotiin\nhoitamaan toimistoaan ja matkusti taas hoitamaan sisaren asioita.\nIngvild Brekke oli kokonaan murtunut. \"Se on vallan uskomatonta\",\nsanoi Tryggve ja tuijotti eteensä. \"Hän mahtoi olla rakastunut tuohon\nsikaan hamaan viime loppuun saakka. Niin, raukka -- _de mortuis_ ja\nniin edespäin, hän oli komea mies kerran maailmassa, komea katsella,\neikä hänellä totisesti ollut vähäisiä ajatuksia omasta itsestään, sen\ntiedän! Mutta ettei Ingvild vähitellen päässyt irti --\". Oli vaikeata\nnähdä, mutta lapset eivät osanneet peittää sitä, että isän kuolema\noli poistanut kauhean paineen heidän hartioiltaan, eikä äiti voinut\nolla sitä huomaamatta, ja se vaivasi tietysti häntä. Ulospäin Ingvild\nkylläkin pysyi hillittynä, mutta hän oli saanut päähänsä että nyt hän\nmyisi täysihoitolan, hän tahtoi pois kaupungista, hän ei jaksanut\njäädä sinne, missä ihmiset olivat tunteneet Torsteinin vain tämän\nloppukaudelta.\n\nRuumis oli viety kotiin, Landiin -- Brekke oli siellä syntynyt --\nja molempien sukulaisia oli kokoontunut hautajaisiin. Tryggve olisi\ntahtonut Ida Elisabetin kanssaan, mutta tämä esteli. Siellä oli\npohdittu että Ingvild Brekke ottaisi haltuunsa rouva Bjørnstadin\nmatkailijakodin -- täti tahtoi jo vetäytyä yksityiselämään.\n\n\"Eihän paikka ole niinkuin ennen. Ja ajatkin ovat vaikeat\nhotellinpitäjälle. Muuten Ingvild saisi sen kyllä kohennetuksi --\nkesähoitolan nimittäin.\" Ja niin oli päätetty että Tryggve ottaisi\nselvän, millä tavoin sisaren asiat parhaiten voitaisiin järjestää.\n\nTällä tavoin Tryggve joutui olemaan poissa koko joulunajan. Hänestä\nse oli ikävää, mutta Ida Elisabetista tuntui että pohjaltaan oli\nehkä hyväkin näin: tämä oli viimeinen jouluaatto, jonka hän ja pojat\nviettäisivät yksinään --? mikäli kaikki kävi suunnitelmain mukaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisen joulupäivän aattona tuli posti. Carl toi sen sisään ja pani\nsen sohvan viereiselle pikkupöydälle, jota Ida Elisabet käytti\nyöpöytänään. Ida Elisabet oli parhaillaan riisumassa aamiaispöytää;\nhän siirsi kahvikuppinsa ja kahvikannun sohvapöydälle -- tahtoi juoda\npikkupisaransa ja lukea joulupostinsa ja sanomalehden kaikessa rauhassa.\n\n\"Olkaakin hiukan varovaisia --.\" Pojat menisivät koettamaan uusia\npotkukelkkojaan. Huolimatta siitä, oliko heidän vastenmielisyytensä\nTryggve Toksvoldin kohtaan suurempi tai pienempi, ei se ulottunut\nhänen joululahjaansa. Tämä oli niitä seikkoja, jotka saattoivat Ida\nElisabetin vakavaksi. Pojat olivat edelleenkin pidättyviä, ehkäpä\nsuorastaan vihamielisiäkin, niin hänestä tuntui, äidin sulhasta\nkohtaan, mutta he olivat tottuneet odottamaan lahjoja häneltä. Ja\nrahoja --.\n\nAnne Mosgaardilta oli kortti -- kortti hänen ompelijattariltaan --\nmuuan paksu kirje, hän tiesi että käsiala oli tuttua ja se herätti\nepämääräisiä kuvitelmia ikävyyksistä jo ennen, kuin hän tiesi keneltä\nse oli. Sitten hän tutki postileimaa -- se oli hänen entiseltä\nanopiltaan.\n\nHän istui hetken kirje kädessään avaamatta sitä -- pani sen syrjään ja\nselaili muuta postiaan. Pieni kirje Olise Langelandilta, kortti rouva\nHolterilta Myhre & Cie:sta, pari painettua korttia liiketuttavilta.\n\n-- Mutta eihän anoppi enää _voisi_ hänelle mitään. -- Paras lukea\nkirje, niin siitä oli päästy. -- Ida Elisabet ratkoi kuoren auki ja\nonki esiin kokoonkäärityn kirjearkki-pinkan.\n\n    \"Rakas, hyvä, uskollinen Lisken-lapseni!\n\n    Kaikkein ensiksi tahdon oikein rakkaasti syleillä sinua\n    kiitokseksi kaikesta siitä, mitä olet tehnyt pikkutyttöjeni\n    hyväksi\"\n\n-- Voi, eikö se ollutkaan muuta. -- Ida Elisabet luki lentämällä pari\nensimmäistä sivua:\n\n    \"-- Niin Lisken, kunhan oikein osaisin sanoa sinulle, mitenkä\n    isää ja minua on ilahduttanut ja elvyttänyt tapa, millä olet\n    osoittanut meille uskollista, sydämellisen lämmintä mieltäsi.\n    Voithan uskoa, näinä vuosina, kun onnettomuudet suorastaan ovat\n    syöksyneet päällemme, olemme oppineet antamaan niin suuren arvon\n    sentapaiselle uskolliselle ystävyydelle. Useasti olemmekin\n    näinä vuosina ajatuksissa vaeltaneet sinun luoksesi, joka niin\n    pitkän aikaa olit meille rakas kuin yksi omistamme. Et saa\n    ajatella etten ymmärtäisi menettelyäsi, päästessäni Fritiofin\n    harha-askeleen perille; ymmärrän että sinun pyhimpiä tunteitasi\n    loukattiin ja haavoitettiin -- hyi hitto sentään, olihan ihan\n    kirottua, että silloin satuin törmäämään Jarngerdiin.\n\n    Oletan Elsen kertoneen miten surullisesti Geirmundin on käynyt.\n    Niin, rakas Liisa, nyt me olemme valmistaneet joulun kuten\n    ennenkin, ja pyhäillaksi saan poikaraukkani kotiin. Tarvinneeko\n    minun edes sanoa sinulle, että hän täällä tapaa avoimet sylit\n    eikä ainoatakaan moitteen sanaa. -- Niin, sen minä kyllä uskon --\n\n    Mutta niinkuin myös tietänet, nythän on siis Fritiofkin\n    sairastunut samaan jäytävään tautiin, joka riisti suloisen\n    Pikku-Mereten luotamme. Enkä _jaksa_ sietää ajatusta että\n    myöskin Geirmund ja Vikarr olisivat alttiina tartunnalle\n    (Herjulf, joka siis, kuten kai tiedät, on palannut Amerikasta,\n    on toistaiseksi Rostesundissa työssä, kiitos olkoon johtaja\n    Meislingin ystävällisyyden). Niin että nyt minä olen lasteni\n    takia tehnyt viimeisen ja raskaimman kerjuumatkan, kirjoittanut\n    kaikille sukulaisille ja ystäville hankkiakseni varoja ja\n    voidakseni lähettää Fritiofin parantolaan. Isä ja minä olemme\n    ajatelleet, että ehkäpä sisämaan puhdas, kuiva ilma voisi\n    varata hänelle viimeisen pelastuksen mahdollisuuden. (Mereten\n    kuolinvuoteen ääressä lausuttiin, että ehkäpä oleskelu jossakin\n    sisämaan parantolassa olisi voinut hänet parantaa.) Ajatuksemme\n    suuntautuivat aivan itsestään niihin moniin maankuuluihin\n    keuhkotautiparantoloihin, jotka sijaitsevat nykyisen\n    oleskelupaikkasi läheisyydessä.\"\n\nEi mutta istu ja pala! Ida Elisabet antoi kirjeen vaipua syliinsä.\nSiitä ei nyt sentään tule mitään, ei!\n\n    \"Fritiof matkustaa siis täältä joulupäivän iltapäivällä -- voi\n    Isä Jumala, hän on siis jo matkalla! -- Ida Elisabet silmäili\n    hätimmiten loppusivuja. Fjeldbergiin, kaikkein kalleimpaan\n    parantolaan, niin --. Nyt kun hänen sisarensa on siellä likellä,\n    tiedäthän mitenkä läheisiä Else ja Fritiof aina ovat olleet -- ei\n    totisesti, jos sen tiedän -- -- -- ja hän saa tavata lapsensa,\n    joista hän niin usein näinä vuosina on puhunut viiltävällä\n    kaipuulla --\"\n\nSiis -- sekin! Sitä ei voisi välttää. Katkeruus pakotti äkkiä kyynelet\nIda Elisabetin silmiin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jolloin\nFritiof milloinkaan ei ollut kysynyt lapsiaan, hän suvaitsi ilmestyä\njuuri nyt, jolloin hän, Ida Elisabet, itse oli huomannut mitenkä\nkestämättömäksi suhde hänen ja poikien välillä oli käynyt. Tai ainakin\nhänen ja Carlin välit -- Pikkupoika oli niin pieni, että hän oli vallan\nvauva vielä, mutta hän oli Carlin kaiku, monessa suhteessa. Ja juuri\nnyt siis heidän isänsä törmää esiin. -- Kaivannut, hänkö! Ja tavata\njälleen -- eihän hän ollut edes nähnyt Pikkupojua.\n\nIda Elisabet viskasi kirjeen sohvalle ja jäi istumaan.\n\nHänen ensi ajatuksensa oli sähköttää Tryggvelle. Pyytää tätä heti\ntulemaan kotiin. Hän kai sentään keksisi keinon. Pysäyttäisi Fritiofin\nOslossa, saisi Fritiofin johonkin sikäläiseen laitokseen -- siellähän\noli kai useitakin parantoloja. -- Mutta eihän se käynyt, poikien vuoksi.\n\n-- Eikö sitä paitsi ollut niin, että potilaat saivat säännöllisesti\nodottaa kauankin vuoroaan, saadakseen paikan keuhkotautiparantolassa?\n\nIda Elisabet meni sisään ja soitti tohtori Lundille Fjeldbergiin. Aivan\nniin, he odottivat erästä potilasta, konttoristi Braatøä, hänelle\noli tiedusteltu paikkaa kuukausi sitten. \"Onko hän sukulaisenne,\nrouva?\" Ida Elisabet ilmoitti että tulija oli hänen eronnut miehensä.\n\"Nii-iinkö? Niin, jos teillä on jotakin asiaa minulle sen johdosta,\nniin tiedättehän että olen valmis palvelukseenne.\" Kiitos, kiitos --.\n\n    Tiedän etten turhaan vetoa jalomielisyyteesi pyytäessäni sinua\n    menemään asemalle Fritiofia vastaan ja auttamaan häntä, kirjoitti\n    anoppi. Ja vielä -- ajathan ovat niin aivan toiset nyt kuin isän\n    ja minun nuoruudessani, -- nythän näkee joka päivä miten eronneet\n    tapaavat toisensa ja seurustelevat kaikessa ystävyydessä, ja\n    sehän on kyllä suuri edistysaskel vapaamieliseen suuntaan. -- Ei,\n    siitä harhaluulosta kyllä pääsee, äiti.\n\nSitten hänestä alkoi tuntua että hän liioitteli. Miksei hän sentään\nvoisi olla vastassa asemalla ja ajaa Fritiofin kanssa Fjeldbergiin\n-- mutta siihen se saikin pysähtyä, sen koommin hän ei tahtonut\nolla missään tekemisissä Fritiofin kanssa, eihän hänellä aivan\nyksinkertaisesti ollut aikaakaan juosta tuota pitkää matkaa\ntavatakseen. Ja juuri parantola, jossa oli potilaita miltei maan joka\nkulmalta -- eihän ollut sen kummempaa, vastenmielistä kylläkin, mutta\neihän kuitenkaan ollut niin huomiota herättävää kuin miltä hänestä\noli tuntunut, vaikkakin mies, jonka kanssa hän aikoinaan oli ollut\nnaimisissa, päätyi sinne hänkin.\n\nHyvä Jumala, miten Tryggve vihastuu kun saa tämän kuulla! Ja hän\nsanoisi että Ida Elisabetin olisi pitänyt ymmärtää että jotakin\ntämäntapaista oli odotettavissa. Mutta totisesti, sitä hän ei sentään\nosannut odottaa!\n\nIda Elisabet poimi kaikki Borghild Braatøn täyteenkirjoittamat\narkit, pani ne kokoon ja harmistui, kun hänen oli vaikeaa saada\nkoko pinkkaa takaisin kuoreen. -- Hän oli kai kuvitellut itselleen\ntietävänsä, minkälaisia nuo ihmiset olivat sisältäpäin -- mutta\neipäs, hän ei tietänytkään, hän ei ymmärtänyt, että olisi olemassa\ntuollaista harkitsevaa, julkean laskelmallista vanhaa tammaa: sinä\nsilmänräpäyksenä, kun tämä saa kuulla, että hänen tyttärensä ovat\nlöytäneet olinpaikkani ja minä olen ollut kyllin typerä ojentaakseni\nheille pikkusormen, hän ryntää esiin --.\n\nPötyä. -- Pahinta oli että Ida Elisabet aivan hyvin tiesi että toinen\ntoimi aivan naiivisti, tavallaan. Kaikki nuo kukitetut lauseparret\nolivat hänelle totta, ja hän uskoi kaiken, mitä hän _tahtoi_\nuskoa. Hän lauloi kaikki nuo epäpuhtaat sävelet yhtä paljon omaksi\n\"ylösrakennuksekseen\" kuin koettaakseen niillä voittaa jotakin\nitselleen ja omilleen.\n\nIda Elisabet jäi istumaan ja tuijotti silmin, jotka eivät nähneet,\nnurkassa olevaa pientä joulupuuta; sen lasipallot ja hopealangat\nkimaltelivat talviauringon kalpeassa valossa. Tämä oli masentavaa -- ja\nkunpa se vain ei olisi _vielä_ pahempaa.\n\nJospa Tryggve vain olisi ollut kotona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParina seuraavana päivänä hän koetti tehdä parhaansa etteivät pojat\nhuomaisi hänen apeuttaan. Sitten saapui sähkösanoma. Huomenna puoli\nkolmen junassa. Käsittämätöntä että tämä oli totta. Hän oli koko ajan\naivan kuin odottanut, että kaikki loppujen lopuksi olisi sittenkin\npelkkää peloitusta, joka jäisi silleen --.\n\nLähettäessään Pikkupojun vuoteeseen hän antoi Carlille luvan olla\njalkeilla hiukan kauemmin. Poika vetäytyi keräksi kiikkutuoliin\nkädessä kirja, jonka hän oli saanut lainata Hansenilta yläkerrasta.\nIda Elisabet kutoi. -- Mahtaisiko hän koskaan, nähdessään tuon sinisen\nvillapaidan pojan yllä, voida unohtaa kaikkia niitä pahoja ajatuksia,\njoita hän oli siihen kutonut?\n\n\"-- Mitä sinä luet niin innokkaasti, Carl?\"\n\n\"Østerdalin Kuningasta\", sanoi poika nenä kirjassa.\n\n\"Voitko panna sen hetkeksi syrjään; kerron sinulle jotakin.\"\n\nCarl totteli -- haluttomasti; hän katsahti äitiinsä, epävarmana, aivan\nkuin ei juuri olisi odottanut mitään hyvää.\n\n\"Olen saanut kirjeen, Carl. Isäsi tulee tänne joksikin aikaa.\"\n\n\"Isäkö --?\" Pojan kasvot jännittyivät: \"Tarkoitatko -- _oikea_ isäni?\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään.\n\n\"Isä -- pappa?\" Poika säteili.\n\n\"Niin. -- Sanopas minulle, Carl, voitko muistaa isääsi?\"\n\nNyt oli pojan vuoro nyökäyttää päätään -- hiukan epävarmasti:\n\n\"Voi, muistan minä. Muistan hyvinkin. -- Muistan silloin kun Sølvi\nkuoli\", hän sanoi matalalla äänellä. \"Isästä vuoti niin paljon verta --\nhänkin oli kai loukannut itsensä? -- Ja sitten minä muistan että hän\noli viimeisen kerran kotona -- hiukan ennen kuin matkustimme tänne, sen\nmuistan --\"\n\nÄiti ja poika jäivät istumaan ja katsomaan toisiinsa.\n\n-- Äiti oli tuskin maininnut isää kaikkina näinä vuosina. Hän ei\ntietänyt mitä pojat ajattelivat tai heidän mieltään -- mikäli heillä\noli jotakin mieltä asiasta. Tiesivätkö he että hän oli eronnut.\nOliko Else puhunut heille heidän isästään. Oliko hänen ystävyytensä\ntuon toisen kanssa viimeisen puolen vuoden aikana saattanut heidät\najattelemaan oikeaa isäänsä. -- Hän ei tietänyt mitään.\n\n-- Mutta hän luuli aavistavansa, tuo äkillinen ilo, joka oli\nleimahtanut pojassa tämän kuullessa, että hänen isänsä tulisi tänne --\nse aiheutui pojan vaistomaisesta laskelmasta, että tulija olisi heidän\nkanssaan yhteisrintamassa vierasta vastaan.\n\n\"Koska hän tulee, äiti?\"\n\n\"Huomenna puolipäivän aikaan.\"\n\n\"Silloin minäkin tulen mukaan häntä vastaan.\"\n\n\"Niin, tietysti saat tulla.\" Ida Elisabetin ääni soinnahti terävämpänä\nkuin hän oli tarkoittanut -- hän hätkähti itse, kun ei vain poika olisi\nloukkaantunut siitä --.\n\n\"Syö nyt appelsiinisi, poikaseni, ja mene maata.\"\n\nCarl söi viimeiset viipaleet ajatuksissaan ja äänettömänä, nousi:\n\"Hyvää yötä, äiti --\"\n\n\"Oletko kertonut Tryggvelle isän tulosta?\" kysyi poika ovelta.\n\nKumpaista Tryggveä sinä tarkoitat --? Mutta Ida Elisabet vastasi vain:\n\n\"En ole puhunut siitä kenellekään paitsi sinulle. Toistaiseksi.\"\n\nIda Elisabet jäi istumaan kutomus käsissään eikä liikahtanut, kunnes\nkuuli Carlin nousevan vuoteeseensa. Silloin hän meni sisään, sammutti,\nja suuteli poikaa sanoen hyvää yötä. -- Oletko iloinen kun isäsi tulee?\nHän ei voinut kysyä -- ja tunsi syvällä omassa itsessään, että poika\noli iloinen.\n\n\"Äiti\", kysyi Carl kun Ida Elisabet jo oli ovella: \"Tietääkö isä että\nkäytän silmälaseja?\"\n\n\"Ei, sitä hän ei kyllä tiedä.\"\n\nNiin ovat asiat -- minä _ilostun_ huomatessani, että pieni varjo\npimittää pojan riemun isän kotiintulossa.\n\n\n\n\n11.\n\n\nHän ei tietänyt mitä pojat olivat puhuneet keskenään aamulla.\n\n\"Makaako isä Else-tädin huoneessa?\" kysyi Carl kerran aamupäivällä.\n\n\"Ei, hän matkustaa Fjeldbergiin.\"\n\n\"Fjeldbergiinkö? -- mutta sehän on -- onko isä siis _sairas_?\"\n\n\"Niin, hän ei ole aivan terve. Hän tulee tänne sen vuoksi. Isoäiti\narvelee että ilma täällä voi tehdä hänelle hyvää.\"\n\nPikku raukka -- nyt hän sai vieläkin enemmän pohtimista.\n\nIda Elisabet antoi auton tulla Vikeriin hakemaan heitä. Vaistomaisesti\noli uusi tilanne alkanut jo nyt häntä peloittaa. Tryggven konttori oli\nkulmassa, ja hotellissa hän oli käynyt koska hyvänsä. Ihmiset olivat\npuhuneet heistä; hän oli kiinnittänyt siihen varsin vähän huomiota, --\nmutta kun nyt koko paikkakunta pian saisi tietää, että hänen entinenkin\nmiehensä oli täällä. -- Kuinka oikeassa Tryggve olikaan ollut; ihmisten\npuheet merkitsivät niin pahuksen vähän, kun vain ei missään suhteessa\nole antanut heille syytä avata suutaan.\n\nCarl istui alaslaskettavalla istuimella. Hänen pienistä vakavista\nkasvoistaan huomasi, että kokonainen uusi ajatusten maanosa oli\nparhaillaan nousemassa esiin hänen sielussaan. Siitä äiti ei tietänyt\nmitään -- sen hän saattoi vain aavistaa. Ehkeipä hän koskaan saisi\nmitään tietää. Hänhän muisti omasta lapsuudestaan että on olemassa niin\npaljon, josta lapsi ei voi puhua aikuisten kanssa. Ja jos aikuiset\nyrittävät kysellä -- mitään sen pahempaa he eivät voi tehdä. Taikka\nmuutamat lapset pitävät siitä, mukautuvat siihen -- Ida Elisabetista\noli aina tuntunut, että sellaiset lapset ovat kuin hedelmiä, joiden\nkuorta linnut ovat nokkineet; ne eivät voi pysyä tuoreina. Mutta\ntämä ei ollut tullut ajankohtaiseksi hänelle, ennen. Nyt hän huomasi\nyhtäkkiä, miten hyvä ja onnellinen hänen ja lasten väli oli ollut:\ntähän kesään saakka ei heidän elämässään ollut sattunut mitään, mistä\nolisi käynyt ilmi, että luotettavaisuus ja tuttavallisuus ovat kaksi\neri asiaa.\n\nHän istui synkän katkeruuden vallassa ja ajatteli: ei ole mitään\nulospääsyä. Ei mitään tietä, jota uskaltaisi kulkea. Ei ainakaan enää.\nNyt kun pojasta oli tullut tuntematon tekijä. -- Ja Ida Elisabet tunsi:\nhänen omaa syytään se ei ollut. -- Ainoa surkea lohdutus oli: taipua\nja ajatella vihamielisesti, silloin kun hän omisti ajatuksen Fritiofin\näidille. -- Niin, hyvä Jumala, miten hän vihasi entistä anoppiaan! Ja\nkaikkia heitä.\n\nPikkupoju istui hänen vieressään ja säteili saadessaan istua koko\npaikkakunnan hienoimmassa autossa. Se oli sisustettu vaaleanharmaalla\nkankaalla ja oli täynnä hienoja töyhtöjä ja tupsuja, ja siinä oli\nhiottuja kukkaslaseja ja laseissa kauhean kauhtuneita kangaskukkia. Se\noli ollut morsiusautona Oslossa, kertoivat lapset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta koko hänen mielenkuohunsa katosi samassa, kun hän näki Fritiofin\nhäämöttävän vaununsillalla. Viime päivien kiihtymys oli kuin pahaa\nunta, josta hän juuri heräsi. _Hän_, tuo raukka, kuului niin etäiseen\naikaan, että se kerta kaikkiaan _oli_ ohi. -- Fritiof ei ollut\npaljonkaan muuttunut -- tai hän oli paljon laihtunut, ja liha kasvoissa\noli vähemmän kiinteää. Partakin oli ajamatta. Vaaleaverinen, nuori,\nkauhtunut. Hän oli hyvin ja kunnollisesti pukeutunut -- ulsteritakki ja\nkiiltävät uudet ruskeat kengät.\n\n\"Ida Elisabet!\" Hän tuli käsivarret ojolla, aivan kuin ne olisivat\nolleet eviä, ja Ida Elisabet vastasi hänen liehuntaansa sydämellisesti\ntervehtien ja puristaen lujasti miehen kättä, mikä pysäytti Fritiofin\nenemmät aikeet. Äiti tunsi poikien seuraavan heitä silmät suurina --\nhe olivat huomanneet senkin, että isä kutsui häntä hänen molemmilla\nnimillään, joita he koskaan eivät olleet kuulleet muiden käyttävän;\ntäällä sanoivat kaikki pelkästään Ida.\n\n\"Niin, tässä minä siis taas olen luonasi, Lisken! -- Ja _tuossahan_\novat lapset -- _ei_ kuinka isoiksi he ovat kasvaneet, sitten kun isä\nviimeksi teidät näki! Kalle-poju!\" Fritiof otti pojan syliinsä ja\nsuuteli häntä perin pohjin, \"Ja tämä siis on Tryggve --\" hän näytti\nhetkeksi hiukan hämmästyvän, mutta sitten hän levitti reippaasti\nkäsivartensa: \"Saako isä Tryggveltäkin suukon --?\"\n\nMinun on siis sanottava hänelle, niin pian kuin olemme kahden kesken --\nettei hän saa suudella lapsia.\n\n\"Voi miten hän on Sølvin näköinen, Ida Elisabet!\"\n\n\"Onko sinulla matkatavaraa? Kas noin, Moe käy sen perimässä. Carl,\nvoitko kantaa isäsi käsilaukkua?\" Ida Elisabet oli kulkueen etunenässä\nja kiiruhti autoon, -- Tietysti ne kuusi, kahdeksan ihmistä, jotka\nolivat asemalla, tarkastelivat heitä uteliaasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTryggve Toksvoldin piti viipyä poissa loppiaisen sivu. Eikä Ida\nElisabet ollut voinut pakottaa itseään kirjoittamaan hänelle mitään\ntästä uudesta tapahtumasta -- hän yritti pariin otteeseen, mutta\nrepi kirjeet palasiksi jälleen. Sitä paitsi Tryggve oli lakkaamatta\nliikkeellä -- Ida Elisabet sai kortin häneltä Oslosta ja kirjeen, joka\noli kirjoitettu Røykenvikin hotellissa.\n\nVihdoin Tryggve soitti hänelle eräänä aamuna. Hän oli tullut yöjunassa.\n\"Etkö voi tulla syömään päivällistä tänne hotelliin? Tahtoisin niin\nkovin puhella kanssasi taas, senhän arvaat.\"\n\n\"Ellei sinulla ole kovin kiirettä nyt aamupäivällä -- niin tahtoisin\noikeastaan hirveän kernaasti tulla ihan paikalla -- voinko tulla\nluoksesi konttoriin?\"\n\n-- Välillä oli tuskin ollut muuta kuin viikko, mutta oli kuin se\nolisi ollut kokonainen vuosi. -- Burman hypähti pystyyn nähdessään\nIda Elisabetin tuovan eteisestä hatun ja päällystakin. Koira paneutui\nlitteäksi hänen jalkojensa juureen, liehi ja heilutti häntäänsä, sillä\naikaa kun Ida Elisabet lämmitti päällystakkiaan uunia vastaan; se\nhypähti taas pystyyn ja kulki inisten ja häntää liehuttaen ovelle ja\ntaas takaisin -- aivan samoin kuin se teki joka iltapäivä, kun Carl\notti ylleen käydäkseen parantolassa. -- Ida Elisabet ei muuten pitänyt\nnäistä käynneistä siitäkään syystä että hän hyvin tiesi, millä tavoin\nFritiof käsitteli koiria -- ja Burmanin paksu turkki oli aivan kuin\nluotu tartuntapesäkkeiden kuljetuspaikaksi. Koira oli kyllä puistossa\nkoko sen ajan kun Fritiof ja lapset olivat yhdessä -- tohtori Lund oli\nasettanut niin -- mutta kuitenkin --.\n\nJokiuomasta nouseva sumu oli purevan kylmää, kun Ida Elisabet\ntuli ulos. Kukkula tien toisella puolen kohosi ja haipui sumuun;\nlumenpeittämä, härmäinen metsä teki sen kauttaaltaan kivenharmaaksi.\nHänen pienessä puutarhassaan pistivät vain muutamat syreenipensaitten\nlatvat esiin, valkoisina kuin korallit, jäätyneestä, härmäisestä\nlumesta. Koira mennä viiletti hänen edellään, mustana ja pyöreänä,\npulska hännänkiemura selän yllä, kääntyi takaisin, kahlasi hekumoiden\nlumikinoksissa, joita oli luotu molemmin puolin tietä. \"Kas niin,\npentuseni\", Ida Elisabet hyväili sitä sen hypellessä häntä vastaan.\n\"Ei ole helppoa olla ihminen, Burman, parempi on olla suuren talon\nkoirana.\" Niin oli Kari Presttangenin tapana sanoa.\n\nHänen sydämessään kirveli huoli ja osanotto Carlin vuoksi.\n\nJo kolmantena kertana, kun Carl komensi veljeä: \"Puu vaatteet yllesi,\nme menemme isän luo\", vastasi pienokainen: \"Ei minun tee mieli.\"\n\n\"Tule nyt, pidä kiirettä. -- Minä kyllä potkin kelkkaa -- saat vaikka\nistua kaikissa ahteissakin jos tahdot --\"\n\n\"Ei, minä en tule. Isän kanssa on niin ikävä jutella.\"\n\n\"Hiljaa Tryggve, et saa sanoa noin\", sekaantui Ida Elisabet\nkeskusteluun. \"Ethän sinä edes oikein tunne isääsi vielä.\"\n\n\"Minusta hän on ihan niin kuin Else täti. Minä en pidä hänestä\", sanoi\npoika ujosti. \"Kuules, äiti, miksi hän kutsuu sinua _Liskeniksi_? Mutta\nIda Elisabet, se on kaunis nimi, äiti.\"\n\n\"Hauska että pidät siitä. Mutta nyt sinun pitää pukea yllesi ja mennä\nCarlin mukana, kun ilma on niin kaunis. Muista että sinä, joka olet\nniin pieni, et saa kulkea noin kauas milloin ilma ei ole hyvä.\"\n\nMutta pikku Carl-parka -- Ida Elisabet aavisti että isä oli ollut\nkauhea kolaus hänelle -- tai vielä enemmän, oikea pettymys. Poika\npysytteli jäykkänä. Parasta kai olikin, jos hän jaksoi yksin taistella\nitsensä tämän kaiken halki, puhumatta siitä toisille. Mutta oli\nkatkeran väärin, ettei poika saanut säästyä tältä.\n\nAsia oli niin, että Fritiof kohteli poikia aivan kuin he vieläkin\nolisivat vauvoja; Ida Elisabet oli huomannut sen viime sunnuntaina\nollessaan poikien kanssa häntä tervehtimässä. Aivan kuin Fritiofin\nisänrakkaus olisi maannut laatikossa siitä asti, kun he jättivät\nBerfjordin, ja nyt hän otti sen jälleen esiin. -- Ja sitä paitsi olivat\nmolemmat pojat hyvinkin ujoja -- heitä oli totutettu olemaan rauhassa\noman pikku minänsä kanssa niin paljon kuin suinkin. Vaistomaisesti he\nsuojelivat itseään tungettelulta.\n\nSitä paitsi Ida Elisabet tietenkin kovasti pelkäsi tartuntaa. Ellei\nFritiof ollut tykkänään muuttunut entisestään, niin hän varmastikin\npiteli ja kosketteli lapsin milloin hyvänsä -- tuollainen summittainen\nhyväileminenhän kuului hänen tapoihinsa. Eihän Fritiof itse myöntänyt\nettä hän oli mitenkään erikoisesti sairas: hän puhui salaperäisin\nviittein ettei tartuntapesäkkeitä koskaan ollut todettu, mutta hän oli\njotenkin revähtänyt sisäisesti, ja siitä johtuivat verensyöksyt, mutta\njoku sikäläinen luonnonlääkäri oli sanonut että revähtämä voisi jälleen\nkasvaa umpeen kun hän saisi lepoa ja hyvää hoitoa. Sen vuoksi hän ei\npannut vastaan, kun äiti tahtoi että hän joutuisi potilaaksi tänne\nparantolaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToksvold hypähti pystyyn ja tuli Ida Elisabetia vastaan samassa kun\ntämä avasi konttorin oven. Toksvold tarttui hänen käteensä:\n\n\"Siunaa ja varjele -- sinähän olet vallan -- tämä kaikki on kyllä\nkovasti koskenut sinuun --\" hän työnsi esiin tuolin, jossa Ida Elisabet\ntavallisesti istui.\n\n\"Sinä olet siis kuullut?\" Ida Elisabet oli melkein valmistunut siihen.\nHotellissa tiedettiin kaikki.\n\n\"Varmasti. Da haben wir die Bescherung!\"\n\nIda Elisabet riisui hansikkaansa, avasi päällystakkinsa, ja otti\nsavukkeen laatikosta, jonka mies työnsi hänen eteensä.\n\n\"No niin -- mitäs minä sanoin, Ida?\"\n\n\"Ymmärräthän, että anoppi\" -- hän toivoi samassa että olisi käyttänyt\ntoista sanaa --\"on saanut tämän aikaan.\"\n\n\"Aivan niin. Tyttäret kirjoittavat kotiin äidille, että Ida yhä on sama\nvanha -- he tarkoittavat löperö. Ja silloin on matami valmis --!\"\n\nAsia ei ole aivan niinkään, Tryggve. -- Hänen mieleensä juolahti ettei\nhän koskaan ollut kertonut Tryggvelle mitä Fritiofin ja hänen välillään\noli ollut silloin, keskenkasvuisina -- hänestä oli vain tuntunut,\nettei kaikella sillä ollut mitään tekemistä hänen nykyminänsä kanssa.\nOlisihan hän hyvin saattanut kertoa, silloin -- ja Tryggve olisi\nymmärtänyt että hän vain oli ollut pikkutyttö, jota kaikki kieputtivat\nympäri, niin että hänen päätään huimasi. Nyt hänen oli mahdotonta\nkertoa siitä -- nyt se vaikuttaisi Tryggveen aivan toisin.\n\n\"Niin, suo anteeksi kysymykseni. Mutta sinäkö joudut maksamaan hänen\noleskelunsa parantolassa?\"\n\nIda Elisabet punastui.\n\n\"En -- oikeastaan. Hänen äitinsä on siis saanut kokoon niin paljon,\nettä he voivat maksaa hänen puolestaan parin kuukauden oleskelun. Jos\nhän suostuu muuttamaan Bakkeen, riittää se siis hiukan pitemmälle.\nMutta tiedäthän --.\n\n\"Meillä oli pitkä keskustelu, tohtori Lundilla ja minulla, kun tohtori\noli tutkinut Fritiofin. Sairaus on siis pitkälle kehittynyttä;\non vaikeata sanoa, kuinka siinä käy. Mutta hänessä ei ole ollut\nkuumetta muuta kuin ensi päivinä matkan jälkeen, ja ruokahalu on\nhyvä. -- Niin että olen ajatellut -- jääköön hän ainakin kevääseen.\n-- Pankkikirjassani on vielä noin tuhat neljäsataa kruunua jäljellä,\ntiedäthän, ja rahat oli alkuaan tarkoitettu pienelle tyttöselle joka\nsitten kuoli. Joten minusta on tavallaan luonnollista, että ne joutuvat\nhänen isälleen, nyt kun tämä on sairas --.\"\n\n\"Niin, siinä asiassa ei minulla tietenkään ole puhevaltaa.\" Ida\nElisabetin puhuessa oli Toksvold istunut ja taitellut paperilehtiön\npäällimmäistä arkkia ja viiltänyt paperiveitsellä taitekohdat -- nyt\nhän kokosi kaikki liuskat käteensä ja puristi ne palloksi: \"Koko tämä\njuttu ei erikoisesti innosta minua, senhän voinet ymmärtää --.\n\n\"Kun kerran olosuhteet siis ovat niin kuin ovat, en voi sanoa muuta\nkuin: on hyvinkin onnellista että nähtävästi joudun muuttamaan täältä.\nTiedäthän että olen ollut enoni Bjørnstadin liikkeessä pari vuotta,\naloitin siellä urani ensimmäisenä kirjanpitäjänä. Ola, serkkuni,\njoka nykyisin on toiminimen päämies, halusi minut osakkaaksi. Niin,\ntoistaiseksi ei ole mitään päätetty. Mutta monet seikat puhuvat asian\npuolesta --.\n\n\"Jos siis siitä tulee tosi, ehdottaisin että menisimme naimisiin\nlähitulevaisuudessa. Eihän meillä oikeastaan ole mitään syytä odottaa\n-- Ja rehellisesti puhuen, oma tyttöni, minusta nykyinen tilanne alkaa\nolla vaikeanlalnen sinulle itsellesikin? Myönnän rehellisesti ettei se\nminulle ole hauska, ei ollenkaan -- me kaksi kuljemme täällä ja olemme\nsalakihloissa, jonka Jumala ja joka ainoa tietää -- ja samanaikaisesti\nolet sinä saanut entisen herra miehesi ja tämän perheen tänne, joille\nsinun on esiinnyttävä laupiaana samarialaisena.\"\n\nIda Elisabet katsahti häneen, mutta ei puhunut mitään.\n\n\"Kuten sanottu -- sinä teet omilla rahoillasi mitä tahdot, siihen\nen minä aio sekaantua. Mutta varsinkin siinä tapauksessa, että aiot\nmaksaa miehen oleskelun täkäläisessä parantolassa, puhuvat monet syyt\nmielestäni muuttosi puolesta.\"\n\n\"Eihän Fritiof todellisuudessa ole minulle mitään muuta kuin menneen\nhaamu -- ja minä olen etääntynyt siitä ajasta jo niin kauas, etten\naivan kuin saata tuntea sitä omaksi entisyydekseni. -- Niin, tietenkin\nminun käy häntä sääli --.\"\n\n\"Niin, enhän minä jumaliste ole mustasukkainen hänelle -- tässä\nvaiheessa. Mutta hän on siis, kuten itse sanot, menneen haamu. Ja kun\nsinä nyt olet vapautunut entisyydestäsi, et suorastaan _saa_ antaa\nhaamujen kulkea perässäsi ja häiritä sinua. Se on typerintä, mitä\nihminen voi tehdä, Ida. Anna sinä kuolleiden haudata kuolleensa, kuten\nraamattukin sanoo.\"\n\n\"Mutta asiahan on juuri niin, että ne eivät ole kuolleita. Minä vain en\njaksa enää tuntea, että he jotenkin kuuluvat minuun. Mutta tiedänhän\nettä he ovat ihan kylliksi eläviä: heissä on aivan yhtä paljon elämää\nkuin ennenkin tuntemaan kaiken tukaluutta ja olemaan huolissaan toinen\ntoisensa takia ja olemaan kykenemättömiä ymmärtämään, minkä vuoksi\njuuri heidän aina täytyy niin paljon kärsiä --.\"\n\n\"No niin, hyvä on. Sinä siis tahdot auttaa heitä. Auta siis Jumalan\nnimessä, mutta pankkiosoituksen avulla -- tai oikeastaan, vieläkin\nmieluummin postiosoituksen avulla; se tekee kaiken kirjeenvaihdon\ntarpeettomaksi. Mutta sinun itsesi on kadottava näyttämöltä.\"\n\n\"Minun täytyy ottaa huomioon myöskin pojat\", vastasi Ida Elisabet\nmatalalla äänellä. \"Voithan käsittää miten oudolta heidän silmissään\nnäyttäisi -- jos minä karkaisin, sen vuoksi että heidän isänsä tulee\ntänne --\"\n\n\"Kai he tietävät ettet enää ole hänen kanssaan naimisissa.\"\n\n\"Luultavasti. En ole koskaan puhunut siitä heidän kanssaan. On kuin\nmeidän mieleemme ei koskaan olisi juolahtanut puhua -- kaikesta siitä,\nmikä oli ollut ennen, kuin muutimme tänne. Enkä luule että he koskaan\nsitä edes ajattelivat. Me vain elimme päivän kerrallaan. Kunnes sinä ja\nminä tutustuimme toisiimme.\"\n\nTryggve sanoi hiljaa:\n\n\"Tietysti voin hyvin kuvitella että on paljonkin, jota pojat eivät\nvielä ymmärrä. Mutta heidänhän täytyy kerran ymmärtää. Ellei ennen,\nniin täysi-ikäisinä.\"\n\n\"Luultavasti he ymmärtävätkin. Mutta tiedätkö, Tryggve -- mitä me ehkä\nkerran ymmärrämme, täysikasvuisina, -- eihän se tee olemattomaksi sitä\npahan mitä me lapsina koemme. Me kärsimme yhtä paljon sinä aikana,\njonka kärsimme. Ja sellaiseksi kuin ihminen tulee siitä, että hänen\non paha olla ja että hänen kehitysiässään täytyy pohtia raskaita\nkysymyksiä -- hän ei kai juuri muutu suuriakaan sen koommin, vaikkakin\nhän voi ymmärtää yhtä ja toista uudella tavalla.\"\n\n\"Lapsia täytyy kai kasvattaa oikeamielisyyteen\", sanoi Toksvold\nkiivaasti.\n\n\"Mutta he eivät _ole_ oikeamielisiä. Muuta kuin siinä mielessä, että\nhe saattavat puoltaa omia oikeuksiaan tai luokkatoveriensa oikeuksia.\nUseimmat ihmiset eivät myöhemminkään opi sen enempää. Mutta me\nemme voi vaatia, että lapset ottaisivat huomioon ja tuomitsisivat\noikein kaikessa, mikä on aivan päinvastaista kuin heidän tunteensa.\nJa minusta se olisikin säälittävää. Se olisi aivan samaa kuin\npakottaa kertomatauluikäiset pikkulapset opiskelemaan esimerkiksi\nmerikoulukurssin matematiikkaa.\"\n\n\"Ida, Ida -- älä huoli ajatella kaikkea tuota niin paljon. Sinä et tee\nsillä ketään meistä onnellisemmaksi.\"\n\nIda Elisabet tunsi kalpenevansa, niin että hänen poskiaan kylmäsi:\n\n\"En\", vastasi hän hiljaa. \"Ellen ehkä -- omia lapsiani -- kerran.\"\n\n\"Sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt ajattelit\", sanoi Toksvold äkkiä.\n\nIda Elisabet painui hiukan kokoon tuolissaan ja katseli käsiään.\n\n\"Kuulehan, Ida --.\" Tryggve lopetti lauseen kesken, nousi ja meni\nikkunan ääreen. Pari kertaa oli kuin hän aikoisi sanoa jotakin,\nmutta sitten hän hillitsi itseään, Ida Elisabet istui vain ja vapisi\nkauhistuksesta -- näin oli siis käynyt -- hän ei ollut sitä _tahtonut_,\nmutta nyi tuntui ettei se ollut vältettävissä --.\n\n\"Sano minulle\", kysyi Toksvold kääntyen jälleen Ida Elisabetiin, \"etkö\nsinä rakasta minua enää niin paljon kuin ennen?\"\n\nIda Elisabet katsahti häneen, ja oli kuin hänen olisi ollut vaikeata\nirrottaa silmiään Toksvoldista. Ei rakasta kuin ennen -- voi Herra\nJumala, oliko hän milloinkaan rakastanut Tryggveä niinkuin nyt!\nHänen kaipauksensa kohdistui noihin kasvoihin ja tuohon vartaloon,\njota vaatteet peittivät, ja hyväili sitä -- ja koko tuo mies, hänen\nelämänsä ja mielensä ja halunsa häneen, Ida Elisabetiin -- sielu, kuten\nihmiset sanoivat, joka pani nuo kauniit terveet jäsenet liikkumaan ja\nohjasi hänen silmiään ja määräsi kaiken, mitä hän sanoi ja teki -- Ida\nElisabet rakasti kaikkea sitä niin, että hänen oli vaikeata kestää.\n-- Voi, olihan aivan kuin hän ei olisi rakastanut lapsiaan, kun hän\nvain ajattelikin saada olla Tryggven oma -- ne olivat vain kuin raskas\nharmaa taakka, joka oli sidottu hänen jalkoihinsa! Mutta he _olivat_\nolemassa, hän ei voinut tulla Tryggven luo ilman heitä, ei seurata\nhäntä vetämättä heitä perässään --.\n\n\"Niin -- siltä siis minusta on tuntunut -- useinkin -- viime aikoina --\"\n\n\"Ei se sitä ole, Tryggve --\"\n\n\"Mutta mitä siis?\"\n\nIda Elisabetista oli kuin hän ehkä voisi häätää luotaan äskeisen pahan\nvastatessaan niin kuin vastasi:\n\n\"Etkö voi käsittää -- sehän tuntuisi ihmeelliseltä lapsista, jos minä\nmatkustaisin pois ja menisin naimisiin kanssasi juuri silloin, kun\nheidän isänsä makaa kuolemaisillaan parantolassa. -- Niin, paha oli\nettä hänen piti tulla tänne juuri nyt. -- Carl-rukka ajattelee kai\nvaikka mitä jo näinkin --\"\n\n\"Niin, sen minä kyllä uskon. Hän on sitten merkillinen. -- Ja\nhermostunut kuin mikäkin, sitä paitsi.\"\n\n\"Sinä et pidä hänestä\", kuiskasi Ida Elisabet.\n\n\"Koetan tehdä parhaani, Ida, niin minusta itsestäni tuntuu. Ja sitä\npaitsi tahdon sanoa -- alussa, esimerkiksi silloin kun hän makasi\nsairaana -- silloin minusta suorastaan tuntui, että hän oli oikein\nmiellyttävä poika. Mutta hän ei pidä _minusta_, sinun on turha väittää\nvastaan. Hän on mustasukkainen.\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään: \"Siinä se juuri onkin, Tryggve -- minä\npitäisin aina sinun puoltasi. En usko -- en voi ajatellakaan että\nkoskaan voisi olla muuten. Kuin että aina pitäisin sinun puoltasi --\npoikia vastaan. Aina.\"\n\n\"Niin niin\", sanoi Tryggve hitaasti. \"Etkö sitten usko että minä olisin\noikeassa, yleensä? Carl on aivan mahdoton, ja sinun pienokaisesi on\nhänkin paljon mustalaissukua, hänkin, poika-raukka. Ja sinä ja minä,\nmehän olemme itse asiassa aivan yksimieliset siitä mitä tahdomme,\neikö totta? Tarkoitan, kun kysymyksessä on, mikä on oikein ja mikä on\njärkevää ja mihin suuntaan heitä on ohjattava ja niin poispäin --\"\n\nIda Elisabet liikautti hartioitaan aivan kuin olisi palellut.\n\n\"Niin -- etkö ole samaa mieltä siinä?\" alkoi Toksvold taas.\n\n\"Olen. Siinä ja kaikessa olisin varmasti samaa mieltä kuin sinä, aina.\"\n\n\"Ja sinäkin olet kai jo kauan nähnyt, että lapsissa on paljon\nsellaista, mikä -- niin, minä ainakaan en tunne paljon sinua heissä.\"\n\n\"Siinähän se juuri onkin. Tiedän että ollessani yksin voin voittaa\nne ominaisuudet heissä -- tarkoitan, saada heidät omalle puolelleni,\naina kun he asettuvat vastahankaan. -- Niin, enhän kuitenkaan voi olla\nvarma siitä. Mutta jos ylimalkaan kukaan voi, niin juuri minä kai voin.\nJoka voi opettaa heille että ei saa seurata kaikkia huonoja haluja tai\nkaivautua oikkujen ja kuvitelmain ja viisastelujen valtaan, aina kun\njoutuu vaikeuksiin, vaan sen sijaan koettaa voittaa ne. -- Mutta jos\nheitä vastassa olisimme sinä ja minä _yhdessä_ --.\" hän kohotti hiukan\nkäsiään ja antoi sitten niiden avuttomina vaipua syliinsä.\n\nIda Elisabet tunsi että Tryggve seisoi ja katseli häntä, Yhden ainoan\nsilmänräpäyksen hän uskalsi kohottaa silmänsä Tryggveä päin.\n\n\"Jumala varjelkoon sinua, Ida\", sanoi Tryggve hillitysti. \"Sinä tulet\nitse niin onnettomaksi.\"\n\nIda Elisabet nyökkäsi katsomatta häneen. Ja kesti tuokion, ennen kuin\nhän uskalsi vastata:\n\n\"Etkö muista -- mehän olemme niin usein puhuneet tästä. Sinähän sanoit\nniin -- jos ihminen kerran on tehnyt lapsen, ei hän saa jättää työtä\npuolinaiseksi. Synnyttäminen on vain raaka-aineen hankintaa, sanoit\nsinä, lapset eivät ole valmiita äidin puolesta, ennen kuin ovat\ntäysikasvuisia, niin sinä sanoit. Ja tällaisina aikoina, jotka meidän\nnyt on elettävä, sanoit sinä kerran, kun monella ei edes ole mitään\nmuuta paitsi oma itsensä, ei mitään jota kohtaan he edes voisivat\nolla uskottomia -- hyi silloin ihmistä, joka puhuu uhrista, niin\nsinä sanoit, jos hänen sitten pitäisikin antaa kaikkensa ollakseen\nuskollinen, kun kerran monella ei ole mitään jolle hän edes saattaisi\nolla uskollinen.\" Ida Elisabet puri yhteen hampaansa estääkseen\nitkuaan. \"Niin, nyt en ymmärrä etten pelästynyt, aina kun me puhuimme\nkaikesta tästä. Ettei minusta tuntunut niin kuin on tapana sanoa: nyt\nkulki joku hautani yli.\"\n\n\"Niin niin. Mutta kun asia oikein tulee eteen -- silloin on toisin.\nUskollinen, sanoit sinä. Mutta enhän minä tarkoita että sinä pettäisit\nlapsesi. Ja entäs minä sitten, Ida?\"\n\n\"Niin. Mutta katsos, minä en uskonut\" -- kyynelet alkoivat rajusti\nvuotaa, \"en uskonut silloin että tämä olisi tällaista. Etten voi tulla\nsinun luoksesi laahaamatta perässäni jotakin, joka on lihaa minun\nlihastani ja verta minun verestäni ja joka ainiaaksi jää vieraaksi\nsinulle.\"\n\nHän katsahti nopeasti Tryggveen, näki neuvottomuuden tämän silmissä, ja\nhänestä tuntui että epätoivo täytti hänet pohjiaan myöten.\n\n\"Voi, kuinka sinä kerran kadut tätä, Ida!\"\n\n\"Niin, Tryggve, tiedän sen. Monen monta kertaa.\"\n\n\"Että sinä kuitenkin sen teet.\"\n\nNiin, _että_ minä sen tein! Sillä nyt ei sitä enää voi tehdä\ntekemättömäksi. Ja nyt hänkin tulee huomaamaan, paremmin ja paremmin,\nettä vaikeudet ovat liian suuret --.\n\n\"Voi Ida, Ida, minusta sinun pitäisi ajatella ennen kuin --.\"\n\nNiin, voit olla varma, että vielä sen teen! Mutta sinähän ymmärrät sen\nparemmin nyt. -- Voi, kuinka minä saatoin menetellä näin!\n\n\"Kaikki voi käydä myös aivan toisin kuin nyt kuvittelet. Jos me\njoudumme asumaan siellä kaukana. Tiedätkö, silloin me muun muassa\nsaisimme naapureiksi useita minun sukulaisiani. Olethan tullut hyvin\naikoihin kaikkien niiden parissa, joita toistaiseksi olet tavannut.\nSekä Anne että Ingvild antavat sinulle niin suuren arvon. Me\njoutuisimme asumaan parin peninkulman päähän Ingvildistä -- voisimme\nlähettää pojat hänen luokseen loma-ajoiksi ja niin --\"\n\n\"Asia on niin, Tryggve, että heillä raukoilla ei ole ketään muuta\npaitsi minä. Ja se on oma syyni. Sillä minähän olen tuntenut Braatøn\nperheen miltei koko elämäni ajan, niin että minun olisi pitänyt tietää\nkuinka kävisi.\"\n\n\"Siihen olit kai liian nuori. Sinähän menit naimisiin noin\nkahdenkymmenen ikäisenä. Totta puhuen -- etkö sinä ole hieman\nsairaalloisen omantunnonarka?\"\n\n\"En tiedä, Tryggve. Mutta sehän on ainoa mitä voin seurata --\nomatuntoni -- kun minun on koetettava päästä perille siitä, mikä on\noikein ja mikä väärin, Jumala tietää kuinka toivoisin että minulla\nolisi joku ihminen, johon voisin luottaa ja jolta voisin kysyä neuvoa\nja tienviittaa, mutta eihän minulla ole. Ei ollenkaan niin, että\nminusta kenenkään omatunto on niin suurenmoisen varma\", sanoi hän\nkatkerasti. \"Sillä melkein kaikki ne ihmiset, jotka olen tuntenut, ovat\nsanoneet, että meidän on vain seurattava omantunnon ääntä. Enkä minä\nole nähnyt että se olisi erikoisesti estänyt heitä kulkemasta niinkuin\nhe itse tahtoivat. Isäni vain ei luullakseni oikein saanut omantuntonsa\nkannatusta -- ja siitä syystä hän kai upotti sen paloviinaan! Niin että\nen ollenkaan usko, että minun omatuntoni olisi niin paljon valppaampi\npuhumaan suoraan, senhän ymmärrät. Mutta kun se siis on ainoa jota voin\nseurata --.\"\n\n\"Entä siis rakkautesi, Ida?\" kysyi mies hiljaa.\n\n\"Se sanoo minulle ettei maailmassa ole mitään muuta, josta kannattaa\nvälittää. Vain sinä ja minä. Ja mehän tiedämme, ettei se ole totta.\"\n\nKoira ikävystyi makaamaan radiaattorin luona, nousi ja tuli Ida\nElisabetin viereen. Se pani päänsä hänen syliinsä ja liehutti\nhäntäänsä, pyytävästi, mutta kun Ida Elisabet ei kiinnittänyt siihen\nmitään huomiota, tassutteli se pois ja tunki kuononsa Toksvoldin\nkouraan. Mies käänsi kasvonsa hiukan sivullepäin ja katsahti alas,\nsilittäen kädellään kaunista mustaa koiranpäätä -- hänen ilmeessään oli\njotakin, mikä johti Ida Elisabetin mieleen hänen kasvonsa silloin, kun\nhe yhdessä pesivät Carlia verestä. Ja Ida Elisabetista tuntui, että\nsuru aivan kuin tulvi yli äyräittensä hänen sisässään.\n\n\"Mutta mitä sinä siis haluat?\" kysyi Tryggve taas. \"Sillä et kai sinä\ntarkoita\", sanoi hän kiivaasti, \"että jälleen lyöttäytyisit yhteen\nnoitten ihmisten kanssa?\"\n\nIda Elisabet värähti:\n\n\"Oh, en. Heidän kanssaan tahdon olla niin vähän tekemisissä kuin\nsuinkin, senhän ymmärrät.\"\n\n\"Ei, minun täytyy sanoa etten ymmärrä. Mitä siis aiot tehdä?\"\n\n\"Taistella yksin lasteni puolesta, niinkuin ennenkin.\"\n\nMutta nyt tulivat kyynelet taas -- hän nousi äkkiä ja aikoi paeta. Ja\nsiinä samassa oli mies hänen luonaan ja otti hänet syliinsä.\n\n\"Voi, ei niin, Ida! Kuulehan Ida! Mutta oma ystävä kulta -- tämähän on\nkaikki tyyni sulaa hulluutta!\"\n\nIda Elisabet seisoi nyyhkyttäen ja antoi Tryggven suudella ja suuteli\nitse, kädet miehen kaulalla, ja koira pyöri levottomana heidän\nympärillään --.\n\n\"Kas niin -- nyt emme puhu enempää tästä! Huomenna on uusi päivä,\nkuten tiedät. -- Voi raukkaa, kuinka sinä itket, Ida, mehän rakastamme\ntoisiamme --? Emme ajattele tätä kaikkea nyt, emme ajattele sitä\nainakaan toistaiseksi.\n\n\"Ja nyt kai sinä tulet syömään minun kanssani? Ja sitten me istumme\nyhdessä luonani -- ja sitten -- sitten me emme ole enää näin --.\nSinä olet niin liikarasittunut, raukka --. Lähetänkö sanan rouva\nBjørkheimille, hänellä on kai jotakin rauhoittavaa lääkettä. Ja sitten\nemme enää puhu kaikesta tästä, toistaiseksi --.\"\n\nIda Elisabet nojasi laimeasti häneen, ja hetken kuluttua hän sai\nitkunsa hillityksi: \"Ja näin kesken konttoriaikaasi -- ja sinä, joka\ntuskin olet päässyt kotiin. Tiedätkös, nyt minun on mentävä. -- Huh,\nmillaisen kohtauksen minä paninkaan toimeen -- ja se on kai kuulunut\nkonttoriin asti --\"\n\n\"Niin, sinä olet jo syyllinen niin monella tavalla, Ida, että\nvähitellen on jo aika ryhtyä johonkin\", koetti Tryggve laskea leikkiä.\n\nIda Elisabet hymyili niin hyvin kuin kykeni:\n\n\"Mutta nyt minun pitää mennä. Ei, Tryggve, minun täytyy -- sinullakin\non tietysti tehtävää miten paljon hyvänsä.\"\n\n\"Minä voin tehdä ylityötä --. Yöhän on omani, sen pahempi --?\"\n\nIda Elisabet nauroi hiukan surkeana:\n\n\"Sen pahempi, minullakin on yhtä ja toista tehtävää.\"\n\n\"Niin, hyi hitto, niinhän sinulla aina on\", koetti Tryggve veistellä.\n\nJa sitten hän hyväili ja suuteli Ida Elisabetia taas. -- Oi ei, heidän\nvälinsä eivät vielä olleet lopussa. -- Mutta Ida Elisabet tiesi,\nettä vaikka he seisoivatkin näin toisiinsa painautuneina, hän oli\nleikannut poikki elävän siteen heidän väliltään. Nyt tuntui että se\nvielä voisi kasvaa eheäksi, siltä tuntuisi niin kauan kun se vielä\nvuosi verta, mutta vähitellen lakkaisi veri vuotamasta, ja sitten se\nalkaisi näivettyä, ja he voisivat molemmat kulkea omia teitään: Tryggve\nymmärtäisi sen pian --.\n\n\n\n\n12.\n\n\nLoppu ei tullut yhdellä kertaa. -- Ida Elisabetista tuntui joskus että\nhän ihan toivoi loppua. Sitten kului aikoja, jolloin hän ei kuullut\nmitään Tryggvestä, eikä Ida Elisabet voinut olla laskematta päiviä:\nniin pitkää aikaa ei ollut vielä koskaan ollut hänen kirjeittensä\nvälillä. Ja kärsimättömyys ja levottomuus saattoi hänet aivan\nsuunniltaan: eihän kaikki _ollut_ lopussa, voisihan tapahtua mitä\ntahansa, niin että kaikki tuli hyväksi jälleen. Sitten saapui pieni\nkorttikirje; Tryggven piti käydä ensi viikolla: \"Iloitsen että saan\ntavata sinut jälleen.\"\n\nHe söivät yhdessä päivällistä Bjørkheimissä hänen tulopäivänsä\njälkeisenä päivänä. Ida Elisabetia peloitti kävellessään sinne. Hän\naavisti nyt saavansa nähdä, että he olivat jo liukuneet pienen matkan\ntoisistaan.\n\nOli sädehtivän raikas talvipäivä -- silmiin teki aivan kipeää, hanki\noikein säteili auringonpaisteessa. Taivaan syvää sineä vastaan\npiirtyivät kuuset, joiden latvat olivat melkein paljaat, lumesta\ntuonnoisen myrskyn jälkeen; ne olivat jollakin tavoin kuin tulenkieliä,\nvihreät havunneulaset kimmelsivät kuin kulta. Ja syvällä Ida\nElisabetissa itsessään tuntui jokin salainen jomotus -- oli kuin hän\nolisi tietänyt, että hän nyt tulisi sillä tavoin yksinäiseksi, mistä\nhän ei koskaan elämässään ollut tietänyt -- hän tunsi sen sitäkin\nselvemmin, kun päivä oli niin loistavan kaunis ja hän itse niin\nalakuloinen.\n\nTiellä tuli lapsilauma häntä vastaan; he palasivat koulusta. Kokonainen\nliuta potkukelkoilla keskellä tietä, ja korkeilla lumivalleilla tien\nmolemmin puolin hiihteli toisia. Korkeat lapsenäänet ja lumi, joka\nkitisi jalkojen alla ja suksien ja sauvojen pehmeät tupsahdukset\nmuodostivat yhteissävelen, joka pani hänet ajattelemaan muuttolintuja.\nIda Elisabet haki silmillään Carlia. Lasten posket olivat punaiset\npakkasesta, nenän alusta sieroittunut ja veripunainen, kun sitä oli\npyyhitty jäätyneellä lapasella. Niin niin, ajatteli Ida Elisabet, minun\ntäytyy muistaa käydä \"Manonissa\" ja ostaa vaseliinia ja kylmänvoidetta.\n\nCarl oli viimeisten joukossa. Äiti seisoi kotvan ja jutteli hänen\nkanssaan, ilmoittaen hänelle että Tryggve oli Engersin mäen hyppyrissä,\nCarlin täytyi käydä häntä hakemassa, sillä Ragnhild oli luvannut panna\nheidän päivällisruokansa pöytään, mutta hänellä oli kiire. Carl lupasi\neikä kysynyt, minne äiti oli matkalla.\n\nAivan heidän vieressään kasvoi haapapuita, pellon pientareella. Hän\nmuisti jälkeenpäin, ajatellessaan tätä päivää, kuinka lempeiltä ja\nkauniilta nuo harmaanvihreät puunrungot olivat näyttäneet talvipäivän\nauringonpaisteessa. Kullankeltaista naavaa kasvoi joukoittain pyöreinä\nlaikkoina pitkin kuorta, ja puitten takana sinersivät varjot lumessa.\n\nTryggve Toksvold seisoi odottamassa häntä hotellin eteisaukiossa, ja\nsaatuaan Ida Elisabetin kanssaan vaatenaulakoiden väliin hän suuteli\nIdaa, samassa kun hän riisui tämän takin ja ripusti sen naulaan: \"Etkö\nriisu hattuasi?\" Ida Elisabetia harmitti -- hän ei oikein tietänyt\nmikä päähänpisto oli sanellut että hänen oli pidettävä hattu päässä\nsyödessään, aivan kuin alleviivaamaan että heidän tuttavallisuutensa\noli taantumassa. Hän otti hatun päästään, mutta katui taas _sitäkin_:\npuuteroidessaan itseään peilin edessä hänestä tuntui, että hän oli\nrumentunut näinä viikkoina, ja tuo pieni musta hattu oli niin pukeva.\n\nHän huomasi että Toksvoldilla oli uusi puku, harmaansininen, liian\nsininen hänen makunsa mukaan.\n\nRuokasalissa oli harvinaisen paljon ihmisiä -- vuodenaikaan katsoen.\nJokin kokous, selitti Toksvold; hän ei ollut saanut parempaa huonetta\ntullessaan yöllä kuin pienen komeron pihan puolelta: \"se ei ole enää\nlaitaa, eikö totta, kun olen asunut täällä vakituisesti kolme vuotta.\nMutta kahvin me ainakin juomme yksityispuolella, Magda lupasi.\"\n\nIda Elisabet ei ollut koskaan ennen huomannut, kuinka epäviihtyisä\nBjørkheimin ruokasali oli -- se oli laudoitettu pitkin ja poikin,\njotakin kiiltävää kuusipuuta, ja kaikkialla oli pilareita\nja kattoparruja ja parrunpätkiä ja reunoja ja ammottavia\nlohikäärmeenkitoja, niin että tuntui aivan ruumiillisesti, ikään kuin\nolisi puskenut silmänsä terävään kulmaan, minne ikinä katsoikin.\n\nToksvold tuli suoraan Oslosta: \"Minulla on terveisiä Annelta ja\nKarilta. Niin -- minä jouduinkin olemaan heidän seurassaan kaksi iltaa\nperäkkäin. Heillä oli vieraita, siis Mosgaardilla, ja sitten meidät\nkutsuttiin seuraavana päivänä erään luo, joka silloin oli heillä.\nJonkinlaisiin pukutanssiaisiin\" -- hän naurahti.\n\n\"Sepä hauskaa. Olitko sinäkin pukeutunut joksikin\".\n\n\"Minäkö? Oletko hullu. Ei, minähän olin siis matkustavainen, joten\npääsin koko hökötyksestä.\"\n\n\"Sisaresi oli kai eri tyylikäs?\"\n\n\"No en tiedä. Jonkinlainen pyjamapuku, pelikortteja koristuksena. Sen\npiti kai olla jotakin bridgepeliä, luulisin.\"\n\n\"Entä Kari, mitä hänellä oli?\"\n\n\"Niin, taivas tiesi. Mutta jotakin, joka sopi hänelle erinomaisesti.\nPitkä laahus, sen muistan, sillä astuin sille vahingossa. Ja kovasti\navokaulainen, näin --.\"\n\n\"Ehkäpä empiiripuku?\"\n\n\"Saattoi hyvinkin olla. Joka tapauksessa hän oli kaunis.\"\n\nIda Elisabet jäi istumaan äänettömänä. Ei -- se oli jo alkanut --\nmolempien tiet veivät eri taholle. Hän alkoi jo ajatuksissaan vetäytyä\nompeluhuoneensa rauhaan -- sinne minä jään --.\n\nHetken kuluttua Toksvold kysyi:\n\n\"-- Entä herra Braatø? Vielä täällä?\"\n\n\"Me olemme saaneet hänet siirtymään Bakkeen. Hän on muuten taas\nvuoteessa -- kuumetta.\"\n\nKun ei Toksvold sanonut mitään, jatkoi hän:\n\n\"Synti sanoa, mutta en voi muuta kuin olla iloinen että tohtori Lund\non kieltänyt poikia käymästä siellä, nyt kun hän makaa. En ole koskaan\noikein rauhallinen, kun tiedän heidän olevan yhdessä sairaan ihmisen\nkanssa.\"\n\n\"Ei, sehän on aivan luonnollista.\"\n\nJa sitten siihen ei ollut mitään lisättävää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat sohvassa, pienessä huoneessa, joka kuului isännän\nyksityishuoneistoon, kun Tryggve laski pienen paketin hänen syliinsä.\n\"Oikeastaan minä olin ajatellut ostaa sinulle sormuksen. Mutta sitten\nminusta tuntui, ettei se ehkä oikein sopisi nyt?\"\n\nIda Elisabet yritti hymyillä. Hän aukaisi laatikon. Siinä oli\nhopeapikari -- kaiverrettu. -- \"Voi mutta Tryggve -- mitä sinä oikein\nkeksit --!\"\n\n\"Sen pitäisi olla vanhaa trondheimiläistä työtä. Tiedän että pidät\nkauniista tavaroista. Pidätkö tästä?\" Hän suuteli Ida Elisabetia.\n\n\"-- Sillä sinun pitää luvata minulle jotakin -- olla lähettämättä\ntakaisin lahjoja ja niin edespäin -- kuinka kaikki sitten käyneekin.\nYstäviä, täytyyhän meidän sentään jäädä ystäviksi aina, eikö totta?\"\n\nYstäviksi -- en oikein usko, Tryggve -- sille pelkään että minä tulen\nkaipaamaan sinua hirveän usein. Enkä oikein luule voivani tuntea\nystävyyttä silloin, kun minulla omasta mielestäni on liian vaikeaa, ja\nkun ajattelen ettei sinun olisi pitänyt antaa minun --\n\nMutta Tryggve oli kapinoinut, monen monta kertaa, oli kerjännyt ja\npyytänyt -- joka ainoa kerta, kun he olivat yhdessä, hamaan siihen\nasti, kun hän matkusti, kuusi viikkoa sitten. Hän oli tahtonut\ntaivuttaa Ida Elisabetia rakastajattarekseen. Ja nyt Ida Elisabet katui\nkatkerasti että oli vastustanut -- todenperään, Mutta se olisi ollut\nliian myöhäistä, silloin jo. Salaisesti hän oli ajatellut, täynnä\nkatkeruutta: mikset ottanut minua ennen? -- Vaikka hän hyvin tiesi,\nettä se ei ollut mikään ehdoton keino eroa vastaan -- vaikka Tryggve\nsiinä tapauksessa jo kunnian nimessä olisi esittänyt vieläkin enemmän\nvastasyitä, ennen kuin olisi laskenut Ida Elisabetia menemään. Mutta\nehkäpä juuri enemmän kunnian nimessä kuin sen vuoksi, että oli onneton\nmenettäessään rakastettunsa, ja että kaikki, mitä he olivat odottaneet\nja toivoneet yhteiselämältään, valuisi hiekkaan --.\n\nTryggve _oli_ ollut onneton -- aivan suunniltaan eräänä iltana, oli\nraivonnut ja lopuksi itkenytkin -- oli kutsunut häntä pingottuneeksi\nnaisihmiseksi, jolle itsekidutus oli perversiä nautintoa, sanonut\nettä elämää kohtaan tapahtui vääryys, kun Ida Elisabet erotti itsensä\nhänestä, koska he kerran rakastivat niin paljon toisiaan --.\n\nSiitä oli kuusi viikkoa nyt. He olivat eläneet kuusi viikkoa ilman\njokapäiväistä yhdessäoloa, Tryggve oli ollut monien muiden ihmisten\nseurassa ja olosuhteissa, jotka olivat erilaiset kuin ne, joissa he\nolivat eläneet keskinäisen rakkautensa. Oli alaston totuus, ei enempää\neikä vähempää, että Tryggve piti hirveän paljon hänestä, kylliksi\ntietääkseen, että hän kernaammin eläisi elämän yhdessä Ida Elisabetin\nkanssa kuin kenenkään toisen tapaamansa naisen kanssa. Tryggve oli\nvalmis ottamaan hänen lapsensakin kaupanpäällisiksi, pitämään huolta\nheistä ja parhaansa mukaan auttamaan heidät oman elämän alkuun.\n\nMutta kun sekin oli alaston totuus, että vaikka hän olisi tehnyt\nmitä hyvänsä noiden lasten vuoksi, ei seurauksena kuitenkaan olisi\nmuu kuin että hän saisi ainaisen epäsovun kotiinsa, vaikka hän\nkoittaisikin parhaansa mukaan olla heille uskollisena ystävänä,\nniin hän luopui yrityksistä. Lapset olisivat kuitenkin maksaneet\ntuomalla rauhattomuutta heidän keskinäiseen yhdyselämäänsä, he\nolisivat nakertaneet heidän onneaan ja häirinneet heidän keskinäistä\nrakkauttaan. Eikä Tryggve ollut niitä, jotka rakentavat kuvitelmiensa\nvaraan -- hän ei uskonut rehellisten tarkoitustensa voittavan epäluuloa\nja hyvän tahdon pääsevän perille, niin että lapset ajan mittaan\noppisivat ymmärtämään --. Ida Elisabet ei uskonut että niin kävisi, ja\nTryggve tiesi että hän oli oikeassa. -- Yhtä hyvin he saattoivat luopua\nyrittämästä, vaikka luopuminen teki verisen kipeää, kun he kerran\ntiesivät, molemmat, ettei heillä ollut sen parempia mahdollisuuksia\nkuin koiralla ja että loppu olisi kaikkea muuta kuin hyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu, miltei täysipyöreänä, riippui matalalla harjun yläpuolella,\nkellanvihreässä ilmassa, kun Tryggve saattoi Ida Elisabetia eteläistä\ntietä. Varjot lumella olivat epämääräiset ja vaaleat ja pitkät, kuun\nkelmeässä valossa. Yöllä olisi varmasti reima pakkanen -- lumi parkui\nheidän askeltensa alla.\n\nToksvoldin piti huomenna lähteä liikeasioissa pohjoiseen -- hän palaisi\ntuskin ennen kuin yöjunassa. \"Mutta ylihuomenna? -- Niin, kai me\nsentään olemme yhdessä niin paljon kuin suinkin, vai kuinka?\"\n\n\"Voi, Ida -- mitenkä minä rakastan sinua\", kuiskasi hän yhä uudelleen\nja uudelleen, suudellessaan Ida Elisabetia jäähyväisiksi tämän\nulko-oven varjossa. Ja se oli totta, Ida Elisabet oli siitä varma.\nMutta Tryggve oli ymmärtänyt, että Ida Elisabet ei ollut vapaa\nalkamaan elämää kahden hänen kanssaan, ja hän oli kyllin selväpäinen\nmyöntääkseen, etteivät he tyytyisi vähempään, kumpikaan heistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika ajoin johtui Ida Elisabetin mieleen jotakin, mitä hän ennen oli\nkuullut -- esimerkiksi kasvuiässä. Eräs hänen äitinsä ystävätär aikoi\nuusiin naimisiin, ja tämän lapset ensimmäisestä avioliitosta nostivat\naika metelin. Ja hän puheli uudesta onnestaan \"-- meidän ihana,\ntuskainen onnemme. Mutta voi Jumala sitä riemullista autuutta, kun me\nedes _joskus_ saamme olla rauhassa, vain me kaksi\". Tämä tapahtui niin,\nettä lapset lähetettiin pois kotoa ja palvelijatar sai vapaata ja he\nsulkivat puhelimen. -- Ja sehän oli uljasta -- ei luopua onnesta vaan\nmaksaa sen hinta.\n\nNiin niin, sehän kuulosti houkuttelevalta -- Ida Elisabet ymmärsi sen\nnyt. Mutta kun lähemmin tarkastelee, mitä kaikkien tuontapaisten,\nimelän hentomielisten lauseparsien takana oikein on, sisältyy kuiva\ntotuus aivan yksinkertaisesti kysymykseen: otanko sen, mitä mieleni\ntekee ja annanko lapsieni maksaa hinnan? Niin, Herra tiesi, asia ei\nole niinkään yksinkertainen, kun siihen on vastattava. Silloin ihminen\nhuomaa, että kun kaikki sisin järkkyy juuriaan myöten, on omantunnon\nääni vain kuin opettajattaren heikko huuto koulunpihassa, joka on\ntäynnä meluavia lapsia. Mutta tosiasiaksi jää, että kun lapset kasvavat\nja ovat kyllin voimakkaat siihen, voivat he kieltäytyä suorittamasta\nvelkaa -- he voivat pakottaa vararikkoon moraalin tai yhteiskunnan tai\nmikä lieneekin se velkoja, jolla on heidän vanhemmiltaan perimättömiä\nsaatavia. Mutta niin kauan kuin lapset ovat lapsia, eivät he voi estää,\nvaikka vanhemmat tahtoisivat elää elämänsä heidän kustannuksellaan.\n\nEhkäpä on niin, että nykyajan ihmiset ovat julkeampia ja valmiita\nkäyttämään hyväkseen ja pettämään toinen toistaan. Tai ehkäpä ihmiset\naikojen loppuun jäävät entiselleen, ja jos joskus näyttää siltä, kuin\nmaailmassa toisin ajoin olisi enemmän uskollisuutta ja kunniallisuutta\nkuin toisin ajoin, johtuu se ulkonaisista tekijöistä. Mutta vaikka\nkaikki menisi sekaisin ja kaikki pettäisivät kaikkia, niin viimeiseksi\ntapahtuu, että äiti pettäisi lapsensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet ei uskaltanut edes koettaa selittää itselleen, mitä Carlin\nmielessä tänä talvena tapahtui. Lapuin on helppoa ymmärtää väärin,\nvarsinkin kun omat edut eivät käy yhteen heidän etujensa kanssa.\n\nTryggve-poju oli helppo käsiteltävä. Hän ei voinut sietää parantolassa\nkäyntejä, ja hänestä tuo isi oli niin merkillinen, ja oli niin ikävä\nmennä sisään tervehtimään, kun tämä makasi vuoteessa keskellä päivää.\nMutta äiti oli nykyisin aina kotona, ja vain silloin, kun hän sovitteli\npukuja asiakkaille, eivät lapset heti päässeet hänen luokseen, jos\nheillä oli jotakin asiaa. Tryggve-poju oli oikein onnellinen, kun\nkotona oli kaikki taas niin hyvin -- ja koulunkäyminenkin oli hänestä\nniin hauskaa; siellä oli paljon uutta ja neiti oli kiltti ja kehui\nniin hänen kirjaimiaan. Ida Elisabetin piti joka päivä katsella hänen\nkirjoitusvihkoaan ja kuulustella aakkosia. Ja hän oli oikein taitava\nhyppyrissä; se oli totta eikä kerskailua, äitihän oli itse nähnyt\nsen, kun he sunnuntaisin kävelivät Bakkeen. Poika oli niin innoissaan\nansaitakseen kehumista ja saadakseen äidin hyvälle päälle, joten ei\nollut määrääkään, kuinka kiltti ja reipas hän oli tämän talven ja\nkevään. -- Ida Elisabet ei rakennellut liian kauniita kuvitelmia;\nvarmasti poika vielä antaisi yllin kyllin työtä hänelle, vuosien\nmittaan. Mutta juuri nyt oli pojalla onnellinen kausi -- hän säteili\nterveyttä ja oli niin kiltti ja söpö, että oli miltei luonnotonta; hän\nkasvoi ja kukki päivästä päivään, niin että oli oikein ilo nähdä.\n\nMutta Carlin suhteen oli vaikeampaa. Äiti luuli ymmärtävänsä, että\npojassa taistelivat ristiriidat -- toisella puolen oli isä, jota\nkohtaan hän tahtoi olla lojaali ja jota hän ei tahtonut pettää, ja\ntoisella puolen tunteet, joita tuo isä pojassa herätti. Sairaus ja\nluultavasti myös ne vuodet, jolloin Fritiof oli kulkenut vapaana\nkodissaan Vettehaugenissa, olivat aivan kuin riisuneet häneltä sen\ntäysi-ikäisyyden verhonkin, joka hänellä joskus oli ollut. Oli kaameaa\najatella täten miehestä, joka jo oli yli kolmenkymmenen, mutta oli\naivan kuin hän vielä olisi ollut lapsi. Eikä hän ollut milloinkaan\nollut herttainen lapsi. Vaikka Ida Elisabetista tuntui, että hän nyt\noli tavallaan vähemmän epämiellyttävä kuin varsinaisessa lapsuudessaan\n-- eihän kukaan voinut vaatia että sairas ihminen olisi ajatellut juuri\nmuita kuin itseään. Mutta Carl näki kai selvimmin että tuo lapsellisuus\noli jollakin tavoin luonnotonta -- poikahan oli todellisuudessa\npaljonkin täysi-ikäisempi kuin isä, kaikessa. Tohtori Lund piti huolta\nsiitä, ettei hän saanut olla liian paljon yhdessä sairaan kanssa. Mutta\nniinä kertoina, jolloin poika oli ollut parantolassa, oli Fritiof\nkaikesta päättäen kertonut paljon Berfjordista ja Vallervikenistä ja\nVettehaugenista, ja se pani Carlin ottamaan selkoa kaikesta mitä hän,\nselvemmin tai epämääräisemmin, saattoi muistaa varhaislapsuudestaan.\nPari kertaa poika oli tullut äidin luo kysymään, kuinka se ja se oikein\noli ollut -- ja kun Ida Elisabet oli sanonut sen hänelle, oli poika\njälkeenpäin näyttänyt kovin mietiskeleväiseltä.\n\nOli sunnuntainen iltapäivä, maaliskuun viimeinen. Ida Elisabet istui\nsalissa eikä ollut vielä sytyttänyt valoa, sillä kuu paistoi niin\nkauniisti sisään; härmä kimmelsi ikkunaruuduissa, ja valkoinen valo,\njoka virtasi lattialla ja huonekaluille, oli epämääräistä, lienteää\nkuin maito. Ida Elisabet kiersi auki uuninpeltien vetoreiät, ryömi\nkeräksi sohvankulmaan ja veti jalat alleen -- oli niin hyvä istua\nja lepuuttaa silmiään hetkinen eikä hänen vielä tarvinnut aloittaa\nillallisvalmisteluja kokonaiseen tuntiin.\n\nPojat makasivat uunin edessä ja juttelivat. Valonkajo hyppeli punaisena\nheidän yllään ja näytti riepumattojen raidoituksen. Hän oli kai\npikkuisen torkahtanut, hän huomasi sen Carlin sanoessa hänelle jotakin.\n\nPoika seisoi ikkunan ääressä ja sulatti sormenpäillään tirkistysreikiä\nhärmäiseen ruutuun. \"Kuulehan, äiti -- joudummeko muuttamaan pois\nVikeristä?\"\n\nIda Elisabetin silmiin näkyivät Tryggve ja koira kuin mitkäkin tummat\nheinäruot uunin vieressä -- poika hengitti nukkuvan syvää hengitystä.\nUuninpellin vetoreiästä kuumotti enää vain aivan vaimea punainen kajo.\n\n\"Voi, Carl, ole kiltti ja lisää vähän puita --. Yöksi meidän täytyy\ntaas ottaa kukat alas ikkunalaudalta.\" Vanhan hirsirakennuksen nurkissa\npaukahteli pakkanen. Poika tuli äidin luo tehtyään niinkuin tämä oli\npyytänyt. \"Istuhan tähän\", sanoi Ida Elisabet, ja Carl istahti vähän\nmatkan päähän hänestä sohvalle.\n\n\"Kysyit, jäämmekö asumaan tänne. Sitäpä minä juuri en varmaan tiedä.\nNeiti Rønningsen, muistathan, hän, joka oli muutamia päiviä täällä\nviime kesänä, on Myhre & Stovnerin liikkeen johtajattarena ja menee\nnaimisiin helluntaiksi, ja olen saanut tietää että voisin kai\nsaada paikan hänen jälkeensä. -- En oikein tiedä mitä tehdä, Carl.\nYmmärräthän, vakinainen paikka -- ja vakinainen kuukausipalkka, enemmän\nkuin täällä voin ansaita. Mutta vuokra olisi kalliimpi siellä ja paljon\nmuuta sitä mukaa -- ja minun pitäisi olla poissa kotoa kaiket päivät.\nMutta teillehän olisi monella tavoin edullisempaa, jos muuttaisimme\nasumaan kaupunkiin -- esimerkiksi koulunkäynnissä ja niin poispäin --.\"\n\nPoika pyörähti ympäri ja pani päänsä hänen syliinsä:\n\n\"Voi, äiti -- mutta täällähän on niin hauskaa! Minusta meillä on niin\nhauskaa täällä\", sanoi hän kerta toisensa jälkeen.\n\nLapsi rukka -- Ida Elisabet tunsi, kuinka iloiseksi poika oli tullut.\nItse tavasta, millä poika suoristihe, pää äidin sylissä, Ida Elisabet\nhuomasi että poika jälleen oli löytänyt jonkin kiinnekohdan kaikessa\nsiinä epävarmuudessa, joka niin kauan aikaa oli häntä kiusannut.\n\nIda Elisabet jäi istumaan, hivellen hiljaa sormenpäillään pojan tukkaa\nja poskia. \"Ymmärräthän, etten vielä voi sanoa mitään aivan varmaa.\nSaattaahan esimerkiksi neiti Rønningsenin naimisiinmeno vielä joutua\nkarille --.\"\n\nCarl jäi makaamaan. Sitten hän alkoi kertoa, kuinka meijerin johtaja\nja insinööri Berg olivat suorittaneet ennätyshiihdon viikko sitten\nMusli-säteristä Østerdaleniin, Hanestadin asemalle. Ida Elisabet\nkierteli yhä pojan hiuksia sormiensa ympäri, ja Carl jatkoi\nkertomustaan ennätyshiihdosta. Äiti ei ollut monen moniin aikoihin\nkuullut hänen ääntään noin iloisena ja vilkkaana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBørghild Braatøn paksut kirjeet tulla tupsahtivat jatkuvasti,\nlyhyemmin tai pitemmin väliajoin. Ida Elisabet luki ne hätäisesti\nläpi ja ihmetteli hiukan -- mitenkä hän sai niihinkin aikaa? No niin,\npitkien kirjeiden kirjoittaminenhan oli kai aina ollut hänen parasta\nvirkistystään ja huviaan. Ida Elisabet sysäsi ne uuniin eikä koskaan\nvastannut mihinkään, lähetti vain lyhyen selonteon aina parin viikon\nkuluttua ja kertoi, kuinka Fritiof jaksoi.\n\nTryggve Toksvold kirjoitti melko säännöllisesti hänkin, ja hänen\nkirjeitään Ida Elisabet pelkäsi avata -- vaikka hän kaipasikin niitä,\nmilloin pari viikkoa kului hänen kuulematta Toksvoldista mitään.\nPääsiäisviikolla Toksvold oli ollut jossakin Bergenin radan varrella,\nerään ystävän kanssa, jolla oli hiihtomaja siellä. Paluumatkalla hän\noli pysähtynyt päiväksi Osloon.\n\n    Muistatko että kysyit, mitä Kari silloin talvisissa naamiaisissa\n    oli esittänyt? Sain sen tietää ollessani nyi kaupungissa -- Rouva\n    Suorasuuta! Anne ja Fritz kiusoittelevat häntä sillä niin että on\n    vallan synti ja häpeä; ja eihän hän raukka juuri olisikaan voinut\n    keksiä mitään, joka vähemmin luontui hänelle. Minä lohdutin häntä\n    sillä, että hän joka tapauksessa oli ollut ihan loistava. He\n    lähettivät niin paljon terveisiä sinulle.\n\nLähiviikkoina pääsiäisen jälkeen tuli ihmeellisen kauniit ilmat. --\nIda Elisabet tunsi pientä kärsimättömyyttä, istuessaan ompelukoneen\nääressä; auringonvalo, joku täytti huoneen, oli jo vallan keväinen.\nVoi, sinä totuit niin pian makeaan, äitimuori -- nyt istut täällä\nja käyt happameksi, kun et koskaan pääse ulos --. Hänenhän olisi\nennemminkin pitänyt iloita siitä, että kiireinen aika jälleen oli\nalkanut. Mutta hänellä oli vain Ragnhild Moen ompelemassa luonaan;\ntalvisin hän ei pitänyt muuta kuin yhden ompelijattaren, ja nyt oli\ntoinen, johon hän tarpeen tullessa aina oli turvautunut, matkustanut\npois paikkakunnalta. Niin että hän sai olla ahkera --.\n\nMutta ikkunoiden ulkopuolella väreili aurinkoinen ilma lumihankien\nyllä, jotka sulivat ja kiilsivät; joen valkoiselle jäälle alkoi sinne\ntänne ilmestyä harmaanvihreää vettä, ja heijastelevat siniset railot\navautuivat päivä päivältä suuremmiksi. Carl retuutti joka päivä\nkotiin satakaunokkeja ja kävi etsimässä sinivuokon nuppuja -- mäet\npaljastuivat kosteina ja tummina lumivaipastaan auringon hellittäessä.\n\nTäytyihän Ida Elisabetin sentään silloin tällöin ottaa vapaa-aikaa\nkäydäkseen Bakkenissa, ja joka sunnuntaiaamupäivä hän istui Fritiofin\nluona. Tämän laita oli nykyisin hyvin huono -- hän oli hirvittävästi\nmuuttunut maatessaan siinä, kaula oli käynyt niin pitkäksi ja ohueksi\nja syvä kuoppa oli ilmestynyt leuan alle ja toinen solisluun kohdalle.\nKasvojakin oli miltei vaikea tuntea, ne olivat niin kapeat ja laihat --\nhän oli nyi enemmän kuin milloinkaan aivan lapsen näköinen.\n\nHän oli ollut varomaton, ja niin oli sairaus siirtynyt uuteen ja\npahempaan vaiheeseen -- entisaikoina oli sitä sanottu lentäväksi\nkeuhkotaudiksi, sanoi tohtori Lund. Fritiofin ääni oli pelkkää\nkuiskausta -- mutta hän oli yhä edelleenkin varma paranemisestaan eikä\nollenkaan uskonut, että hänessä oli keuhkotauti. Nyt hän oli muistanut\njotakin, mitä oli tapahtunut Vallervikenissä kolmisenkymmentä vuotta\nsitten; erästä sikäläistä talonpoikaa oli luultu keuhkotautiseksi\nja lääkärit olivat jo jättäneet hänet, mutta eräänä päivänä,\nhirvittävän yskänkohtauksen jälkeen, hän oksensi rohdinkangasta ja\nkeuhkonriekaleita ja suuren ruuvin, ja tuli sen jälkeen terveeksi.\nJa nyt, kun yskä pahimmin ahdisti Fritiofia ja limantulo oli\nvaikeimmillaan, hän odotti jännittyneenä ja toivorikkaana että\nysköksien joukossa ilmaantuisi jokin ruuvi tai muuta samantapaista.\n\nOli niin kovin sääli että hänen piti maata siellä niin yksinään. Bakken\nei ollut suuri parantola, talonpoikaistalo vain. Ylihoitajatar Tonetta,\njoka omisti sen, oli ollut keuhkotautiparantoloissa ylihoitajattarena,\nja perittyään isän talon hän luovutti maanviljelyksen vuokralle\neräälle velipuolelleen ja sisusti suuremman kahdesta päärakennuksesta\nsairaita varten. Paikka oli hyvä, ja tohtori Lund oli lääkärinä myös\ntäällä, mutta se oli kovin hiljainen, ja juuri sitä Fritiof alituiseen\nvalitteli: vaikka hän olikin niin heikko, oli hänen vaikeata jaksaa\nilman seuraa.\n\nIda Elisabet alkoi mietiskellä, pitäisikö hänen kirjoittaa Fritiofin\näidille: Borghild Braatøllekin olisi hyvin kovaa, ellei hän saisi\ntavata poikaansa ennen tämän kuolemaa. Ja entäs Else ja Bojan -- Ida\nElisabet oli kutsunut heidät luokseen vain yhden ainoan kerran sen\njälkeen, kun Else oli joutunut Smedstueniin; hän ei tosiaankaan ollut\njaksanut enempää. He näyttivät muuten terveiltä. Else valitteli kovin\npaikan työläyttä, mutta hänen olemuksensa ei enää vaikuttanut niin\nkokoonpainuneelta kuin ennen, ja Bojan oli tanakampi eikä niin rauhaton.\n\nEräänä päivänä, kun Ida Elisabet oli Fritiofin luona, tämä pyysi itse:\n\"Etkö voisi kirjoittaa ja kysyä, eikö äiti pistäytyisi täällä? Tiedän\nvarmaan että hän panisi niin kovin suurta arvoa siihen jos kutsuisit\nhänet. Ja minulla olisi niin kovin paljon puhumista hänen kanssaan.\"\n\nSamana iltana Ida Elisabet kirjoitti Borghild Braatølle ja lähetti\ntälle varmuuden vuoksi matkarahat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin oli taas pantava kuntoon sama huone, jonka hän oli saanut\nlainata Elsen oleskelua varten. Hän sai intomielisen kiitoskirjeen\nBorghild Braatøltä, ja Fritiof odotti äidin saapumista kai kiihkeämmin\nkuin hänelle oli hyväksi. Sitä paitsi, sehän saattoi olla yhdentekevää\nnyt jo, loppu oli joka tapauksessa pian edessä, ja niin oli vain hyvä\nettä hän sai ainakin sen ilon.\n\nSitten tuli Borghildiltä kirje ja ilmoitus, milloin hän lähtisi\nVallervikenistä ja minä päivänä Ida Elisabet saattoi häntä odottaa.\nJa vihdoin, iltaa ennen kuin häntä odotettiin, sähkösanoma Oslosta:\n\"Isikin mukana. Matkustamme täältä huomenna ensi junassa. Iloista\ntavata teidät kaikki. Mami.\"\n\n-- No niin, sehän oli luonnollisinta. Mutta Ida Elisabet ei voinut olla\nhiukan naurahtamatta -- kas ettei hän ilmoittanut sitä kohta. -- Niin,\nei siis muuta kuin juosta Vikeriin ja tiedustella, voisiko hän saada\nlainaksi vielä toisenkin vuoteen.\n\nCarl tuli kotiin, juuri kun hän ja Vikerin palvelustyttö parhaillaan\npystyttivät sänkyä. Äiti kertoi että isoisäkin oli mukana. Carl pisti\nkädet housuntaskuihinsa, seisoi tuokion ja näytti mietiskelevän\nankarasti.\n\n\"Mutta äiti\", sanoi hän hitaasti. \"Isoisä -- emmekö oikeastaan\n_pitäneet_ hänestä paljon?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä olivat molemmat pojat koulussa, niin että hän ajoi\nyksin vanhuksia vastaan.\n\nEipä ollut vallan ilman, ettei hänestä tuntunut hiukan tukalalta, kun\nhän kulki siinä edestakaisin asemasillalla ja odotti junaa. Kävisi\npitkäksi pitää heitä luonaan epämääräistä aikaa --.\n\nMutta tukaluus oli kuin poispyyhkäisty, samassa kun hän näki nuo kaksi\nvanhusta, jotka kiiruhtivat häntä vastaan asemasillan erämaankaltaista,\nsoralla peitettyä aavikkoa. Jälleen syöpyi hänen mieleensä, hänen siitä\ntietämättä, kuva tai näkemys, jota hän ei voisi milloinkaan unohtaa:\nauringonvalo valui rumalle asematalolle ja autiolle rata-alueelle,\nse paljasti terävästi ja armottomasti lähiesineiden kauhtuneen ja\nköyhän rumuuden -- mutta juuri samassa keväisessä auringonvalossa\nväreili ilma laaksossa ja lumi suli, ja metsä laaksojen molemmin\npuolin kohosi siintävänä kirkkaansinistä taivasta päin, jolle pari\nkevyttä pilvenhaituvaa oli jäänyt, aivan kuin ne olisi puhallettu\näärettömän korkealle. Työntövaunujen luota kuului pahaa kolinaa,\njoku mies heitti niistä paraikaa ulos laatikoita ja sovitti toisia\nsijaan; nippu yhteensidottuja suksipareja putosi naristen maahan,\nmutta laaja aurinkoinen avaruus oli täynnä virran pauhinaa; vesi\nvirtasi voimakkaasti ja valoisasti kuohuen soraisia rantauomia\nvastaan ja hävisi jäälaattojen alle kumisten täyteläisesti aivan\nkuin kirkonkellot. Kaikkialta kuului virtaavan veden ääntä; rinteitä\npitkin hyppelivät valkokuohuiset purot, sulavien lumihankien alta\nlirisi pieniä vesisuonia, ja likaisista lumikasoista, jotka sulivat\nasemarakennusten liepeillä, valui savenkeltainen lokavesi juovina\npitkin asemasillan sorakenttää.\n\nNuo molemmat vanhukset tulivat häntä vastaan, ja Ida Elisabetista\nnäytti, kuin he olisivat saaneet kestää koko maailman vastoinkäymiset.\nMutta samalla oli aivan kuin kaikki se, joka tekee inhimillisen\naherruksen niin turhaksi, olisi tullut ilmielävänä häntä vastaan heidän\nhahmossaan -- ja sitten, he hymyilivät hänelle, liikuttuneina ja mitään\naavistamatta. Mutta sitten Borghild Braatøn kasvot kävivät punaisiksi\nja kurtistuivat kuin pikkulapsen kasvot, suuret kirkkaat kyynelet\nalkoivat valua, oikea helmisade, ja samassa silmänräpäyksessä Fritiofin\näiti makasi hänen sylissään:\n\n\"Voi Lisken! Voi Lisken! Voi Jumalan kiitos, oma lapseni -- mitenkä\nihanaa nähdä sinut taas!\"\n\nJa niin ei Ida Elisabet vastustanut toisen suudelmia -- eipä edes\ntuntenut suurta vastenmielisyyttäkään -- vain hellyyttä noita märkiä\nkasvoraukkoja kohtaan, jotka olivat ryppyiset ja silkkiset kuin\nvanhojen naisten iho joskus. Ja kun Borghild Braatø lopuksi hellitti ja\npäästi hänet irti, tarttuakseen nenäliinaan, ja Ida Elisabet huomasi,\nettä Jens Braatø seisoi vanha viulukotelo kädessään, kohottautui hän\nvarpailleen ja antautui pyytämättä entisen appensa suudeltavaksi.\n\nJens Braatø ei ollut ajanut partaansa sinä aamuna, ja parransänki\nryppyisillä poskilla loisti kuin hopea. Kauniit kullanruskeat silmät\nolivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja iho niiden ympärillä oli\nkäynyt ohueksi kuin kalvo ja ruskeaksi ja ylt'yleensä ryppyiseksi --\ntummanvaaleiden, kiiltävien suortuvien viikinkiläisharja oli ohimoilta\nvalkoinen ja laossa kuin menneenvuotinen ruoho.\n\n\"Hauska että saatoit tulla mukaan, appi-isä! Tiedän että Fritiof tulee\nsiitä niin kovin iloiseksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet piti heistä, aivan yksinkertaisesti, saatuaan heidät\nja heidän kimsunsa ja kamsunsa katon alle ja heidän kulkiessaan\nja hommaillessaan ja liehuessaan käytävän toisella puolen olevan\nvierashuoneen ja keittiön ja poikainhuoneen ja hänen oman huoneensa\nväliä ja anopin piti saada kurkistaa hänen neulomoonsa ja\nkoetushuoneeseensa ja tervehtiä Ragnhildiä: \"Ei, mutta kylläpä sinulla\non viihtyisää, Lisken kulta --. en voi olin sanomatta että tosiaankin\nolet osannut luoda itsellesi ihastuttavan kodin! Ja paljon työtäkin\nsinulla on, kuten näen\" -- hän oli jo siinä samassa katselemassa\nsinne, missä aloitetut puvut riippuivat ripustimissaan, rivikkäin,\npitkin pitkää tankoa. \"Ja kukkia kaikkialla -- ei, mutta kuinka sinun\nruusuissasi on suuret nuput, ajatteles kuinka pitkälle ne jo ovat\nehtineet!\"\n\nHe hyväilivät Carlia ja Tryggveä sanoin ja teoin aina siinä määrin,\nettä pojat vilkaisivat äitiinsä, kysyvinä ja ihmeissään. He lehahtivat\ntakaisin omaan huoneeseensa jatkaakseen tavaroittensa purkamista ja\npalasivat sanoakseen jotakin ja jättivät ovet auki jälkeensä, niin\nettä Ida Elisabetin piti antaa merkkejä Carlille ja lähettää tämä tuon\ntuostakin sulkemaan.\n\nJa sitten päivällinen --. \"Vasikanpaistia! No, mutta Liisa kulta,\ntällaisia pitoja meille! Tiedäthän että isi ja minä oikeastaan suosimme\nkaikkea yksinkertaista. -- Mutta ihanaa se on, se nyt ainakin on\nvarmaa!\"\n\nAnopilla oli yllään tummansininen velvetiinipuku, jonka Ida Elisabet\nitse oli kerran ommellut. Se oli selästä väljä ja vyö oli hyvin\nalhaalla, kulkien hänen litteän takapuolensa yli, niin että se\nselästä päin oli tyynynpäällisen näköinen, ja sitä paitsi se vaikutti\nhullunkurisen lyhyeltäkin nyt, kun oli totuttu pitkiin hameisiin --.\nHuh, miten kauhean ruma tuo muoti oikeastaan oli, lyhyet hameet ja\nvyötäisten paikka lanteitten alapuolella!\n\nIda Elisabet oli aivan yksinkertaisesti liikuttunut tavatessaan\nheidät, liikuttunut, ei mitään muuta -- häntä itseään ihmetytti oma\nliikutuksensa. Niin kauan kuin se nyt kestää, ajatteli hän -- kunnes\nanoppi taas alkaa käydä hermoilleni, niin ettei ole määrääkään --.\n\nPäivällisen jälkeen molemmat vanhukset menivät huoneeseensa levätäkseen\ntunnin verran; matka ja mielenliikutus olivat uuvuttaneet heitä.\nJälleen uusi hämmästys pojille -- he eivät koskaan ennen olleet\nkuulleet että ihmiset rupesivat levolle päivällisen jälkeen. Sitten he\nsaivat kahvia, ja sitten saapui auto.\n\nAppi-isä tuli ulos viululaatikko kädessään. Borghild Braatø oli\nhiukan tyytymätön, kun lapset eivät päässeet mukaan, mutta äiti\nkielsi päättävästi: \"Minäkään en tule Fritiofin huoneeseen tänään.\nKun te ensimmäisen kerran tapaatte hänet nyt, on teillä varmasti niin\npaljon sellaista puhuttavaa, jota ette tahdo vieraiden kuulevan.\"\n\"Vieraiden -- mutta rakas oma lapseni --?\" Borghild Braatø katsahti\nhäneen neuvottomasti, Uh, ressukkaa -- olikohan hän toivonut suurta\nperhekokousta sairasvuoteen ääressä? Sitä paitsi Ida Elisabet aristeli\nhermojaan -- kohtaus saattaisi muodostua hyvinkin järkyttäväksi\nvanhempien huomatessa, miten muuttunut Fritiof oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet saattoi vanhukset pitkään käytävään ja näytti heille\nFritiofin huoneen oven. Sitten hän meni puutarhaan. Käytävät olivat\njo paljaina lumesta, multa oli mustaa ja raakaa ja tuoksui keväiseltä\nauringonpaisteessa vanhan kuistin luona, josta oli tehty makuuhalli,\nmutta nurmikoilla oli vielä lunta, ja omenapuista lankesivat pitkät\nsyvät varjot myöhäisen auringon keltaisessa valossa. Jumalan kiitos,\nettä päivät olivat pitkät ja valoisat -- mutta ilma oli vielä kylmää\niltaisin, ja varjossa muodostui jääriite likavesilammikkoihin, niin\nettä kulkiessa narskui jalan alla.\n\nSisar Tonetta tuli ulos -- oli terve ja ryhdikäs sinisessä ja\nvalkoisessa puvussaan; myssy reunusti kuin kiiltäväksi silotettu\notsaripa hänen pitkulaisia nelikulmaisia kasvojaan, jotka olivat\nvaalean tiilikiven karvaiset, posket vanhat ja kuopille vajonneet, niin\nettä suusta leukaan kulki poimuja. Ääni, joka tervehti rouva Braatøä,\noli hiukan narisevan kuiva, mutta kuitenkin niin lempeä -- aina kun Ida\nElisabet näki Sisar Tonettan, täytyi hänen ajatella ruotsalaista sanaa\n'fryntlig', se kai tarkoitti juuri sellaista, jollainen sisar oli,\nhamasta vankoista mustista kengistä valkoiseen selluloidirintaneulaan\nsaakka sairaanhoitajatar-merkkeineen. Ida Elisabet ja hoitajatar kulkivat\nhiljaa jutellen edestakaisin kuistin ulkopuolella.\n\nYlhäältä toisesta kerroksesta, jonka eräs ikkuna oli raollaan,\ntunkeutui muutamia hapuilevia viulunääniä --. \"No mutta --?\" sanoi\nsisar Tonetta ihmeissään. Sitten sävelet paisuivat ja kantautuivat\nulos iltaan, kaipaavan unelman ja surumielisen riemun kirkastamina.\n\"Siunattu Päivä\", niin, sitä hän soitti. Sisar Tonetta risti\nvaistomaisesti kätensä. -- Ja nyt he alkoivat laulaa sisällä huoneessa\nJens Braatøn pehmeä baritoni yhtyi Borghildin pieneen vienoon ääneen,\njossa yhä oli vanhojen kellonäänten suloa:\n\n    Pyhä, siunattu päivä, mi meille näin\n    on annettu lahjana taivaan,\n    nyt tuokoon autuutta kimmeltäin,\n    ilon tuokoon se ihmisten vaivaan.\n    Valon lapsina kaikki nyt todistakaa:\n    yön hälvensi kirkkaus taivaan!\n\n\"Ei, mutta kuulkaapa, miten ihanaa!\" kuiskasi sisar Tonetta\nhaltioissaan.\n\n    Tuo hetki siunattu keskiyön,\n    kun neitsyt synnytti Herran -- --\n\nViulun sävelet paisuivat, yhä valtavampina ja sointuvampina, niin että\nlaulajain äänet aivan upposivat niihin. Liikuttuneena, ja kuitenkin\ntuntien eräänlaista heikkoa vastenmielisyyttä tai hämmennystä Ida\nElisabet seisoi ja kuunteli --. Herranen aika, kuinka hän sentään\nsoittaa, kunhan hän vain on vireessä -- ja kuinka he ovat herttaisia --!\n\nMuutamat potilaat, jotka olivat olleet ulkona kävelemässä,\nvetäytyivät lähemmäs. -- Uudestaan ja yhä uudestaan kirvoitti Jens\nBraatøn viulunkäyrä tuon ihanan virrensävelen liitämään kultaiseen,\nsammumaisillaan olevaan auringonpaisteeseen -- ja potilaitten piskuinen\nparvi seisoi hievahtamatta kuunnellen. -- Sitten alkoi yksi ja toinen\nhyräillä mukana, pari muuta yhtyi. Ja ylhäällä toisessa kerroksessa he\nlauloivat säe säkeeltä.\n\n    Kuin kultaa on aikainen aamunkoi,\n    ei päivää yön hämy peitä --\n\nSisar Tonetta yhtyi ja lauloi kirkkaalla, kauniilla äänellä, syvästi\nliikuttuneena:\n\n    Mut ehtoo kasvomme purppuroi,\n    kun suudellen saattaa se meitä,\n    se kalvaita poskia valaisee\n    ja silmiä himmenneitä.\n\n    Niin kuljemme helmaan synnyinmaan,\n    missä päivä on loppua vailla,\n    missä linna kultainen loistossaan\n    jo vartoo kirkkailla mailla.\n    Ilo ainainen ystävät yhdistää\n    valon kentillä autuailla.\n\nVanha heiveröinen nainen äärimmäisenä kehässä itki lyhyesti nikotellen\nja koetti pidättää nyyhkytyksiään. Liikuttuneena ja epämääräisen tuskan\ntai pahanolontunteen vallassa Ida Elisabet ei uskaltanut katsella\nkaikkia noita sairaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen lähellään --.\nMutta sisar Tonetta pyyhki silmiään ja hymyili onnellisena: \"No, tämäpä\nvasta oli! Ajatella että saimme oikein hartaushetken tänä iltana!\"\n\nJälleen virisi viulunääni, aivan kuin sävelet olisivat tahtoneet kantaa\nkaikkien sydämet mukanaan, aurinkoisiin ilotaivaisiin:\n\n    Oi näätkö joukon valkoisen,\n    kuin lumivuoren tuhannen,\n    kun lauleloin\n    ja palmuin noin\n    luo käy se istuimen!\n    Maan murheen alhoista se on,\n    tuo parvi kirkas, suunnaton --.\n\nVaistomaisesti Ida Elisabet puristi kätensä nyrkkiin takkinsa hihoissa.\nMusiikki teki hänelle kipeää. Sillä se raastoi hänen sydäntään --\nkantoi sitä uskoa ja toivoa ja ikuisuuksia kohti, ja kuitenkin, jo\nmusiikin kauneus sinänsä kielsi kaiken, minkä hän elämäksi tiesi.\nEikö siis ole mitään pysyvää -- onko kaikki siis vain runoa ja laulua\nja tunnelmaa ja suloa aistimia varten, eikä ainoatakaan kuivaa\nleivänkannikkaa nälkäisille ajatuksille ja väsyneelle tahdolle?\n\n\n\n\n13.\n\n\nJens ja Borghild Braatø kotiutuivat tuota pikaa hänen luokseen. Ida\nElisabet sai kyllä kutakuinkin häiriintymättä jatkaa työtään -- hän oli\npelännyt että anoppi tulla tupsahtaisi pitkin päivää hänen luokseen\nompeluhuoneeseen. Mutta mikäli vanhukset eivät olleet parantolassa,\nistui Borghild Braatø enimmäkseen keittiössä, luki sanomalehtiä ja\nkutoi taikka vain nuokkui -- ihmisraukka, hän oli kai kovin väsynyt.\nCarl ja Tryggve käyttäytyivät oikein hyvinkasvatetusti isovanhempiaan\nkohtaan, mutta eivät nähtävästi voineet olin hämmästelemättä heidän\nmerkillistä olemustaan. Isoäiti liverteli hellästi, aina kun puhui\nheidän kanssaan, ja koetti voittaa heidän luottamuksensa -- pojista\ntuntui nähtävästi, että hän piti heitä ihan sylivauvoina. Mutta\noikeastaan Borghild Braatø ei juuri kohdellut heitä toisin kuin omia\nlapsiaan, täysikasvuisinakin.\n\nPojista ei kaikesta päättäen ollut puoleksikaan niin ikävää olla\nyhdessä isoisän kanssa. Jens Braatø kuljeskeli puutarhassa ja\nkatseli, oliko siellä mitään, missä hän voisi auttaa Ida Elisabetia.\nNykyisillään ei kyllä ollut -- kirsi ei ollut vielä lähtenyt maasta,\nse vähä, mitä päivällä suli, jäätyi jälleen yöksi. Mutta Carl seurasi\nhäntä kaikkialle ja oli olevinaan asiantuntija, selitti mitä taimia\nmissäkin oli ja mitä eri penkkeihin oli ollut kylvettynä viime kesänä.\nSitten he menivät vajaan, Jens Braatø tahtoi tarkastaa Ida Elisabetin\npuutarhatyökalut ja panna ne kuntoon. Se oli pian tehty, sillä niitä ei\nollut paljon.\n\nJa sitten tuli jälleen lunta. Päivät pääksytysten satoi pehmeätä\nkevätlunta suurina hyötyvinä, kunnes maailma kauttaaltaan oli syvälle\nhautautunut hankiin. Ne sulaisivat kyllä kädenkäänteessä, kunhan vain\ntuli ilmanmuutos, mutta niin kauan kuin lumi peitti maan, oli maisema\naivan kuin keskitalvella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLumentulon jälkeiseksi sunnuntaiksi Ida Elisabet oli tilannut reen\nvanhuksille; he tekisivät huvimatkan Smedstueniin tapaamaan Elseä\nja Bojania. Pojat lähtivät mukaan -- vaikka he eivät erikoisesti\nkaivanneet saada tavata tätiä ja serkkua, eivät he kuitenkaan halunneet\nlaiminlyödä tilaisuutta saada ajaa reessä, jossa oli olkia ja\njalkapussit ja nahkavällyt, ja hevosella suuret kulkuset.\n\nHe lähtivät matkaan. Ida Elisabet pesi aamiaisastiat, samalla\nkun soppaliha oli tulella. Talossa vallitseva hiljaisuus tuntui\nniin hyvältä -- hamasta rouva Hansenin askelista, jotka kuuluivat\nylhäältäpäin ja panivat kattoparrut hiukan natisemaan. Vanhusraukat, he\nvaivasivat häntä muuten niin vähän ettei hän koskaan olisi luullut. Oli\naivan kuin he näinä vuosina olisivat joutuneet niin kauaksi toisistaan,\nettä ääni tuskin enää kantoi välimatkan yli. He eivät enää jankanneet\nyhtä ja samaa, nyt he vain luottivat Liskeniin, turvallisina kuin\nlapset että Lisken kyllä pitäisi huolta kaikesta käytännöllisestä,\nja hän tekikin sen niin hyvin kuin taisi. Mutta mihinkä he sitten\njoutuisivat -- Ida Elisabet ei voinut olla aprikoimatta sitä. Itse\nasiassa he eivät vielä olleet niin kauhean vanhoja -- kumpikaan ei\nkai vielä ollut täyttänyt kuuttakymmentäkään; he saattaisivat vielä\nhyvinkin elää kaksikymmentä vuotta tai enemmänkin. Mutta he eivät\nkoskaan kykenisi auttamaan itse itseään sen paremmin, eivät koskaan\nsaisi enemmän todellisuudentajua -- päinvastoin, Ida Elisabet oli näinä\nkahtena viikkona havainnut: kuta pahemmin elämän tapahtumat olivat\nriipineet niitä ilmavia kuvitelmia ja sitä vaaleansinistä optimismia,\njohon he nuorina olivat pukeutuneet kuin jonsokilaismorsiuspari, sitä\npassiivisempina he kyyristäytyivät toimettomuuteensa, kääriytyivät\nunimaailmansa viimeisiin jäteriekaleisiin ja antautuivat tapahtumien\nvietäviksi --. Ne aloitteet, joihin he yleensäkään elämässään olivat\npystyneet -- appi-isän monenmonet yritykset ja kokeilut, anopin naiivi\nja itsepintainen oveluus hänen koettaessaan voittaa etuja omilleen\nkuitenkin samanaikaisesti kuvitellen, että hän itse oli maailman\nvähimmin laskelmallinen, avoimin ja totuuttarakastavin sielu; heidän\nherpautumaton ja epämääräinen uutteruutensa, heidän tyytyväisyytensä,\njosta he niin liikuttavasti ylpeilivät, sen vuoksi että he eivät vain\nsaattaneet olla ilman tämän maailman hyvyyttä, he eivät myöskään\nvaatineet suuria ollakseen itse tyytyväisiä itseensä eivätkä mitään\nlapsiltaan ollakseen tyytyväisiä heihin -- niin, jo näinkin suuren\naktiivisuuden edellytyksenä oli ollut se, että heillä aina oli ollut\nympärillään ihmisiä, jotka olivat rakastaneet heitä sellaisinaan,\nkaiken sen armaan, sydämiävoittajan ja ikinuoren takia, joka sekin\nkuului Jens ja Borghild Braatøn olemukseen. Heillä täytyi olla\njoku, jonka hyväksyminen ja hyväntahtoisuus elähdytti heitä heidän\naherruksessaan, joku, joka auttoi heitä neuvoilla ja ojensi heille\nkätensä, aina kun pyörät kieltäytyivät pyörimästä.\n\nNyt olivat suvun rivit harventuneet, samoin kuin vanhat ystävätkin,\njoiden rakkaus ja anteeksiantava huolenpito oli heitä ympäröinyt.\nNe sukulaiset, jotka olivat jääneet jäljelle, olivat väsyneet,\ntaikka heillä oli yllin kyllin tekemistä saadakseen omat asiansa\nluistamaan, kun ajat olivat sellaiset. -- Kun ajat ovat sellaiset\n-- tiet ovat tukossa, nuorillekin, jotka kehittyvät terveesti ja\ntavallisesti; nekin, jotka ovat terveinä syntyneet ja joissa on hyvää\nkasvuvoimaa, joutuvat puserruksiin painon alle, epävarmuus riistää\nheiltä voiman, niin että kasvu pysähtyy ja nahka parkkiintuu, ja he\npäätyvät itsekkyyteen, samantapaiseen kuin lasten ja eläinten ja\nneurasteenikkojen. Mutta mitenkä Herran nimessä käy vanhojen, joiden\nvoimat ehtyvät ehtymistään, ja niiden, jotka syntymästään saakka kerta\nkaikkiaan ovat sellaisia, että he lakkaamatta tarvitsevat toisten apua,\nja kaikkien niiden, jotka terveiden mielestä ovat vain hylkiöitä?\n\nIda Elisabet toi päällysvaatteensa eteisestä ja laski ne tuolille\nlähelle uunia. Vai niin, Mirri, oletko kotona tänään? Kissa makasi --\nkuten aina ollessaan sisällä -- parhaimmalla sohvatyynyllä, nukkuen\naivan hievahtamatta pelkästä nautinnosta. Sen turkki loisti hehkeän\nvalkoisena -- vastasatanut lumi oli kai tehnyt sen niin puhtaaksi ja\nhienoksi, ja kuono oli suloinen ja ruusunpunerva. \"Niin, sinä olet\nsoma, sinä Mirri -- pyydystät hiiriä ja lintuja ja laukkaat ulkona\nja tappelet toisten uroskissojen kanssa ja koristat tienoot somilla\nvalkoisilla penikoilla ja tulet kotiin hyväiltäväksi ja saat maitoa\nkuppiisi. Ja sittenkään en tahtoisi olla eläin. Mutta olisitpa sinä\nkiltti ja typerä, Mirri, jos tahtoisit olla ihminen.\"\n\nAuringonsäde, kullanvaalea ja lempeä, lankesi ikkunalaudalla seisovien\nruusujen lomitse, valaisten kissan lumivalkoista armautta sinivihreällä\ntyynyllä. Näytti kuin ilma olisi selkenemässä.\n\nKun Ida Elisabet avasi ikkunan, kuuli hän hiljaista kahinaa: kevätlumi\nputoili katoilta ja puista maahan pöyheään lumeen. Puutarhan\nvalkoisten, notkuvien ja ilmavien puunlatvojen taikamaailma särkyi\nyhtäkkiä. Taivas kävi siniseksi sumun takana, joka oli niin kevyttä\nja valoisaa kuin valkoinen höyry, ja liikehtivän, pyörivän sumumassan\nlomitse väikkyi valkoinen harju ja metsä alkoi siintää sinervänä,\nsitä mukaa kuin kuuset ehtivät karistaa lumivaipan yltään. Mutta\nylhäällä kaartui tunturi ikuisine lumikenttineen auringonkullassa, ja\npilvet laskeutuivat, tummansinisinä ja savunvalkoisina laakson ylle,\ntaivaankupu paljastui, kirkkaana ja kesäisen sinisenä, ja aurinko\npaistoi täydeltä terältään, niin että suorastaan saattoi nähdä, kuinka\nlumi hupeni valolaineen painamana -- ja pisarat, jotka vasta olivat\ntippuneet katolta hitaassa ja juhlallisessa tahdissa, muuttuivat\nsinipunaiseksi, säkenöiväksi sateeksi auringonpaisteessa.\n\nKissa havahtui, nousi ja venytteli -- kevyellä, äänettömällä\nhyppäyksellä se oli ikkunalaudalla, tunki päänsä Ida Elisabetin käden\nalle ja kihnutti selkäänsä sitä vasten, silmät sirrillään ja kehräten\nmielihyvästä. Ida Elisabet otti sen käsivarrelleen: \"Vai niin, vai sinä\nuskoit saavasi olla täällä -- ja vetää alas kukkaruukut, sillä aikaa\nkun minä olisin poissa. Ehei, Mirri --\"\n\nHän kantoi sen mukanaan keittiöön ja täytti sen maitokupin, ennen kuin\nalkoi viimeisen kerran kuoria rasvaa lihaliemestään. Kas noin -- nyt\nkai se oli valmista heinälaatikkoon, niin että hän vihdoinkin pääsi\nmatkaan.\n\nPitkät, kiiltävät pisarat tippuivat säteillen maahan ja lumi irtautui\nja putoili hiljaa suhahtaen puista ja oksilta, hänen kulkiessaan\nkoivukäytävää pitkin Bakkeen.\n\n\"Millainen ilma!\" sanoi sisar Tonetta tervehdykseksi ja hymyili päin\naurinkoa; hän tuli pihalla vastaan, valko- ja siniruutuinen puku\nvastasilitettynä. \"Ei, ikävä kyllä\", hän sanoi ja pudisti päätään. \"Ei\nollenkaan hyvin.\" Ida Elisabetin piti hiukan odottaa, Sisar Eydis oli\nnyt hänen luonaan, mutta ei kai kestäisi kauan, ennen kuin huone olisi\nkunnossa.\n\nIda Elisabet tiesi, että Fritiof oli siirretty erääseen alakerroksen\nhuoneeseen -- potilaitten oleskeluhuoneen viereen. Vanha Braatøhän\noli niin herttainen, sanoi Sisar Tonetta, hän oli itse niin iloinen\nvoidessaan ilahduttaa talon muita asukkeja soitollaan. Niin, olihan se\nsuuri lahja! Aivan kuin saisi soittaa poikansa suoraan taivaaseen!\n\nIda Elisabet nyökkäytti päätään. Sanonta oli anopin --? Borghild Braatø\noli tuonnoin käyttänyt sitä, Ida Elisabetin kysyessä, tahtoisiko hän\nehkä papin tänne. Eihän Ida Elisabet koskaan ollut huomannut, että\nuskonto olisi vähintäkään askarruttanut Fritiofin mieltä, kaikkina\nniinä vuosina, jolloin he olivat tunteneet toisensa. Mutta kun\nFritiof nyt makasi sairaana ja vanhemmat olivat saapuneet, tuoden\nmukanaan vanhat virtensä, joihin kai liittyi mitä moninaisimpia\nlapsuudenmuistoja, lapsenrukouksia ja sentapaista -- niin oli Ida\nElisabet siis tullut ajatelleeksi, että Fritiof ehkä mielellään\nhaluaisi tavata pappia. Mutta Borghild Braatø syrjäytti hänen\nehdotuksensa ja hymyili hiukan: \"Emmehän tunne täkäläistä pappia --\nemme aavistakaan, sopisiko hän Fritiofille. Ei, katsopas Lisken --\nmeidän sydämemme täytyy kääntyä Jumalan luo, eikä ole mitään, joka\nsillä lailla puhuisi sydämelle kuin isin musiikki. Ja sitten minä luen\nhiukan pojulleni -- evankeliumin kauneimpia ja lohdullisimpia kohtia --\nmutta isi, hän soittaa Fritiofin suoraan taivaaseen --.\"\n\nSisar Tonetta puhui yhä Jens Braatøsta. Eihän Bakkessa koskaan ollut\nsattunut mitään tämän tapaista. Fjeldbergissä pantiin silloin tällöin\ntoimeen jotakin ajanvietettä potilaille, ja terveemmät täkäläiset\npotilaat menivät sinne kuulemaan. Mutta useat sairaammat eivät olleet\nkuulleet säveltäkään ties miten pitkiin aikoihin -- heille oli Braatøn\nisän tulo vallan Jumalan lahja. Ja mitenkä kiltti hän oli soittamaan --\neikä vain virsiä, myöskin kansanlauluja ja rallatuksia ja vaikka mitä.\n\"Ja hänhän soittaa ihan niinkuin oikea taiteilija, melkein --\"\n\n\"Niin, se on varmaa se. Että Braatø on taiteilija.\"\n\nSisar Eydis ilmestyi kuistin villiviiniportaikkoon, josta lumi suli ja\nvalui pois säteilevänä virtana: \"Nyt voi rouva hyvin tulla sisään --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet ei ollut nähnyt Fritiofia, sitten kun hänet oli muutettu\nuuteen huoneeseen. Hän ei tietänyt, aiheutuiko se tästä valosta -- vai\noliko Fritiof huonomman näköinen -- mutta hän näytti muuttuneelta.\n\nHuoneessa oli kaksi ikkunaa eri seinillä, se oli täynnä auringonvaloa,\njoka vipajavana heijastui takaisin seinistä -- ne olivat karkeista\nhirsistä ja maalatut kiiltävällä siniharmaalla värillä. Monet pienet\nkiiltovalot taittuivat vastakkain, ja peilin heijastuskuva väreili ja\nvälkkyi kiiltävällä ryhmyisellä peräseinällä. Häilyvä sinervä valo\nmuistutti meren heijastusta.\n\nIda Elisabet huomasi, että vuoteeseen juuri oli muutettu puhdasta,\nlaskosten jäljet näkyivät vielä niin terävinä lakanoiden ja\ntyynynpäällisten sileydessä. Ja vuodeliinojen kuollutta valkeutta\nvasten erottautuivat Fritiofin kuihtuneet kasvot niin erikoisen\nvärisinä -- hän ei ollut kalpea, päinvastoin melko punakka poskipäiltä,\nja muuten hänen ihonsa oli koko lailla ruskehtava, mutta ruskeus ei\nollut missään yhteydessä terveyden kanssa vaan kuihtumuksen, joka\noli alkanut levitä silmänalusten tummuudesta. Rasvakerros, joka oli\ntäyttänyt silmäkuopat, oli kokonaan poissa, ja kun hänen silmänsä nyt\nolivat niin suuret ja sepposen selällään, teki juuri se hänet enimmän\nvieraaksi.\n\n\"Sinähän näytät oikein reippaalta tänään\", yritti Ida Elisabet sanoa ja\nhymyillä, istuutuessaan vuoteen ääreen. \"Ja näin suuren ihanan huoneen\nhe ovat sinulle antaneet --.\"\n\n\"En minä voikaan yhtään hullummin\", kuiskasi Fritiof innokkaasti:\n\"Yöllä en voinut oikein hyvin, mutta se on vain jotakin tilapäistä.\nKunhan vain saan ruoansulatukseni taas kuntoon, niin --.\"\n\nIda Elisabet kertoi, missä toiset olivat tänään, ja sitten hän alkoi\nvaivata päätään löytääkseen jotakin lisää kerrottavaa. Parasta ettei\nFritiof puhuisi paljon, ehkeipä hän juuri jaksanutkaan puhua. Mutta\nvaikeata oli löytää mitään sopivaa. Häntä ei erikoisesti huvittanut\nkuulla pojista -- heidän koulustaan ja mitä he muuten hommasivat --\nhän oli nähtävästi kokonaan luopunut ajattelemasta lapsiaan. Eikä Ida\nElisabet tosiaankaan osannut kertoa mitään, jota Fritiofin olisi ollut\nhauska kuulla -- vuosikausiin ei heillä ollut edes ollut yhteistä\nseurapiiriä tai yhteisiä tuttavia. Ida Elisabet ei edes voinut sanoa\nsellaistakaan kuin että se tai se oli matkustanut tai palannut tai\nhankkinut sitä tai tätä, tai saanut kirjeen Amerikasta tai seurustellut\nsen tai sen kanssa. Ja Fritiof oli kai yleensäkin aina ennen kertonut\ntämäntapaisia uutisia -- ja Ida Elisabet oli tavallisesti vain\nkuunnellut ja silloin tällöin sanonut puheeseen jonkin sanan, niin\npaljon kuin tarvittiin keskustelun ylläpitämiseksi.\n\nVoi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala -- teinkö hullusti, kun en koskaan\nyrittänytkään, naimisissa ollessamme, puhua hänen kanssaan niin kuin\ntavallisen täysi-ikäisen ihmisen kanssa? Mutta mitä Herran nimessä minä\nolisin voinut puhua hänen kanssaan? Ja nyt hän oli kuolemaisillaan --.\nSiitä he eivät voisi puhua -- eikä Ida Elisabet voinut ajatella muuta\nkuin suurta pimeää, johon Fritiof oli joutumassa, ja niitä arvoituksia,\njoiden ratkaisun hän kenties saisi tietää. Ja sen rinnalla oli\ntoivotonta koettaa ruveta puhumaan elämästä, jonka he olivat eläneet\nyhdessä -- Ida Elisabet oli vain kuvitellut joskus rakastuneensa\nhäntä, ja mitä Fritiof puolestaan oli kutsunut rakkaudeksi, se oli\nollut jotakin aivan muuta, ja sitä paitsi hän oli kai jo unohtanut sen\nmelkein tykkänään -- oli niin pitkä aika jo siitä, jolloin hänen oli\ntapana tulla Ida Elisabetin luo kaikissa eri tarpeissa.\n\nIda Elisabet otti Fritiofin käden omaansa ja silitti sitä. Oli\nsydäntäsärkevää että hänen nyt piti kuolla, ajatteli Ida Elisabet\n-- Fritiof oli saanut niin hiukkasen irti elämästään, mikäli Ida\nElisabet osasi arvioida. Mutta hän tiesi myöskin, ettei Fritiof\nkai itse millonkaan ajatellut niin, mikäli hän ajatteli tällaisia\nasioita, maatessaan siinä -- jo hänen luonteensa aivan kuin korvasi\nsen, mitä hän oli vajaa. Jokaisella päivällä on huoli itsestään, oli\nFritiofin mielipide, hän ei ollut milloinkaan ollut huolissaan omasta\ntulevaisuudestaan, eikä välittänyt hiventäkään mitenkä toisen kävisi.\n\n\"Voinko tehdä jotakin hyväksesi? Etkö tahdo mitään --\"\n\n\"Vetäisitkö kierrekaihdinta hiukan alemmas -- ei vallan alas, noin --\"\n\nNiin jäi huone lepäämään ruskehtavaan hämärään, ja valo kävi\nrauhallisemmaksi. Peilin heijastus seinäpinnassa näkyi vain aivan\nheikosti, ja kierrekaihdin hankasi hiukan ikkunapuuta, keväisessä\nilmavirrassa.\n\n\"Luulisin että piakkoin pääsen pois täältä\", kuiskasi Fritiof. \"Kyllä\nsitten on hauska tulla sinun luoksesi ja nähdä, kuinka sinä asut. Sinä\nolit aina niin näppärä saamaan kaikki viihtyisäksi. Mami sanoo että\nsinulla on niin kovin sievää --.\"\n\n\"Sepä hauskaa --\"\n\n\"Niin, hän oikein kehuu uutta kotiasi. -- Ymmärräthän, että olen monet\nkerrat katunut typeryyttäni -- niin, tarkoitan sitä juttua, muistathan,\njosta sinä suutuit niin, että matkustit pois. Mutta tahdon vain sanoa\nsinulle, että kuta enemmän opin tuntemaan tuota toista, sitä enemmän\naloin antaa sinulle arvoa --.\"\n\n\"Hys, Fritiof, eihän tuosta kaikesta kannata enää puhua.\"\n\n\"Niin, mutta Lisken -- nythän me taas olemme tulleet hyviksi ystäviksi,\neikö niin? Ja kunhan minä vain tulen terveeksi -- niin, etkö sinäkin\ntahdo että me jälleen olemme kuin ennen maailmassa --?\"\n\nIda Elisabet tunsi kasvojensa jähmettyvän kalpeudesta.\n\nHän ei pannut mitään alttiiksi, vaikka vastaisikin myöntävästi --\ntavallaan oli juuri se kauheinta. Jos lupauksen täyttäminen olisi\nvoinut tulla kysymykseen -- hän ei olisi jaksanut, ei missään nimessä,\nei. Mutta nyt hän hiveli Fritiofin kättä ja koetti hymyillä, niinkuin\nkaikki olisi hyvin:\n\n\"Ensin täytyy sinun nyt tulla terveeksi. Älä ajattele mitään muuta\ntoistaiseksi, tiedäthän että tohtori --\"\n\n\"Mutta suukon sinä kuitenkin voit antaa, Lisken --\"\n\nIda Elisabet totteli ja kumartui hänen ylitseen. Tuntiessaan sairaan\nhuulet, jotka koettivat imeytyä hänen omiinsa, epäpuhtaan hajun hänen\nympärillään, ja hiestä märän pyjamatakin selän, pudistutti häntä\njääkylmä kauhunväristys. -- Vihdoinkin Fritiof irrotti otteensa. Ida\nElisabet otti salaa esiin nenäliinansa -- ei voinut olla ottamatta --\nja pyyhkäsi huuliaan.\n\nFritiof hymyili -- entistä rumaa hymyään, joka oli ollut hänelle\nominaista, kun hän oli luullut olleensa vitsikäs.\n\n\"Ei sinun tarvitse pelätä tartuntaa, Lisken kulta! En minä ole sillä\ntavoin sairas kuin lääkärit uskovat -- kukaan ei vielä ole päässyt\nselville, mikä minua oikein vaivaa. -- Kas, sisuksissani revähti\njotakin kolme vuotta sitten, mutta kun se kasvaa umpeen ja sisäinen\nhaava purkautuu puhtaaksi itsestään --.\" Entinen innostus kummitteli\nhänen matalassa kuiskauksessaan, hänen jälleen alkaessaan kertoa\nflyygelilaatikon kuljettamisesta uudelle papinrouvalle --.\n\n\"Hys, Fritiof -- älä puhu niin paljon, tiedäthän ettei sinun pidä\nrasittaa kurkkuasi --.\"\n\nMutta oli vaikeata saada häntä vaikenemaan, juuri tämäntapaiset\nelämykset olivat aina tehneet hänet monisanaiseksi.\n\nSeurusteluhuoneesta kuului pari pitkää ulvahduksentapaista --\nurkuharmooni, jota joku yritti soittaa. Ensin tuli siitä ainoastaan\nepäsointuja. Mutta sitten se alkoi luontua. Silloin tällöin tuli\navuttomia sointuja ja epäpuhtaita säveliä, soittajan yrittäessä päästä\n\"Se lauma suuri valkoinen\"-virren melodian perille. Vaistomaisesti Ida\nElisabet seurasi miltei jännittyneenä onnistuisiko hän --.\n\n    Maan murheenalhoista se on,\n    tuo parvi kirkas, suunnaton --\n\nSe kuului niin surkean erilaiselta kuin viulun laulaessa sitä Jens\nBraatøn tahdosta, että oli kuin sydäntä pakostakin olisi kuljetettu\nylhäisiä taivaita kohti, niin kauan kuin soittoa kesti -- joko sitten\nkuulija uskoi tai ei uskonut viulunkäyrän julistamaa iloista sanomaa --.\n\n-- Mutta kun Ida Elisabet nyt istui tässä tuon kuolevan poikasen\nvuoteen vieressä ja kuunteli urkuharmoonin surkeata ääntä --\nvirrensävel mateli esiin, viheliäisen ontuvana ja rikkinäisenä,\nmutta aina uudelleen ja uudelleen, säe säkeeltä -- tuntui hänestä,\nvoimakkaammin kuin milloinkaan ennen, juuri siksi että vastakohta\nlaulavan viulun välillä oli niin surkean suuri -- kaiken sen takana,\nmistä ihmiset puhuvat ja joka on vain tunteilua ja sydämen liikuntaa,\nvoi olla todellisuus. Tunnelma-sumun takana saattaa olla jotakin\npysyvää, totuus -- ja jos sen tuntisin, jähmettäisi se ehkä minut\nensin, mutta virkistäisi siinä samassa, aivan niinkuin juodessani\ntunturipuron elävää vettä. Lohduttavien sanojen takana on ehkä\ntodellinen lohtu, eräänlainen hengellinen laki ja järjestys, ja kun\nsen tuntee, voi ehkä sitä rakastaa -- aivan niinkuin mielestäni aloin\nrakastaa tähtiä viettäessäni öitä \"Frostdalseggen\"-laivan kannella ja\nisän koettaessa selittää minulle tähtien teitä ja hänen opettaessaan\nniiden nimiä ja niiden muodostamia kuvioita --.\n\nHänhän on vain poika, ja hän on kuolemaisillaan -- ja minä olen ollut\nnaimisissa hänen kanssaan ja meillä on lapsia yhdessä ja minä olen\nusein ollut tavallaan rakastunut häneen -- enkä minä ole koskaan voinut\npitää hänestä, enkä minä yhtäkään silmänräpäystä ole ollut epätietoinen\nsiitä, miten vieras hän on minulle ja minä hänelle. Ja kuitenkin\non aina tuntunut kuin olisi jotakin, jossakin ulkona avaruudessa,\ntai joku, joka näkymättömänä kulki vieressäni, tai jotakin minussa\nitsessäni -- joka on varjellut minua tuomitsemasta muuta kuin mitä\nvoin nähdä ja havaita kirkkaassa arkivalossa, aivan kuin ilmiöinä,\nmutta sama ääni on myöskin aina tahtonut opettaa minua havaitsemaan,\nkuinka paljon kaikissa ihmisissä on jotakin muutakin. Jumalako se\non -- jonka käsien varassa kaikki sovittamattomat vastakohdat ovat,\njonkinlainen alkupohja, johon meidät liittää muukin kuin mikä saa\nmeidät erimielisiksi, jonkunlainen sielujen magneettinen pohjoisnapa,\njoka saa minut sisäisesti värisemään surusta ja häpeästä, ollessani\nepärehellinen tätä poikaa kohtaan -- joka vetää minua pois tieltä,\nmille onnenjanoni tahtoo minut ajaa, koska se on minulle myöhäistä\njo -- joka sanoo minulle, että selvänä on vastattava siitä, mihin\npäihtyneenä sitoutuu, kuten isäni oli tapana sanoa. Mutta jos hän\non Jumala, pitää hänen myös voida auttaa minua, jonka on elettävä\nkoettaessani kantaa itsesitomaani taakkaa, ja hän tietää Fritiofin\nelämän tarkoituksen, niin merkityksettömältä kuin se onkin näyttänyt,\nja hän tietää, mitä minä puolestani olen kyennyt vain aavistamaan --\nminkä vuoksi Fritiof aina on jäänyt vain lapseksi. Ja kun musta laine,\njoka tuli ja riisti minulta Sølvin, vie myöskin Fritiofin, joutuu\nsiis lapsi saman Jumalan käsiin. Ja ehkäpä hän on se, joksi Borghild\nhäntä sanoo -- kaikkia rakastava Isä. Ja vain oma ymmärtämättömyyteni\non syynä siihen, että epäuskoni paatui aina, kun anoppi siitä puhui\n-- sillä minä ajattelin aina silloin isiä, joilla jokaisella on\ninhimilliset heikkoutensa, ja muitahan minä en ole tuntenut.\n\n\"Kuules\", sanoi Fritiof ja hymyili ylpeänä, \"isiltä nuo ovat sen\noppineet. Nyt tuolla aina joku yrittää soittaa. Ennemmin ei kukaan sitä\ntehnyt tässä talossa\". Hänen naurunsa viilsi Ida Elisabetin sydäntä.\n\"Tiedätkö, hän on todella tuonut tänne ihan toisen vauhdin!\"\n\n\"Niin, se on sitten varma!\"\n\n\"Niin, minä olen aikonut ruveta taas soittamaan minäkin, kunhan vain\ntulen hiukan terveemmäksi. Isi on luvannut hankkia minulle jousen.\nMyin entisen jouseni, mutta isi lupaa hankkia oikein hienon uuden ja\nlähettää minulle --\"\n\n\"Niin, onhan ihan luonnollista että sinun taas tekee mieli soittaa.\"\n\n\"Nyt sinä voit jo nostaa kierrekaihtimen\", ehdotti Fritiof.\n\"Auringonvalo tulee jo enemmän vinottain --\"\n\nIda Elisabet totteli. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli pari kirjaa\n-- Borghild Braatøn oli kai tapana istuu siinä lukemassa pojalleen.\nPari Runan kirjoittamaa romaania -- hän muisti nimen, anoppi oli\npuhunut haltioituneena jostakin tämän kirjasta, ja Uusi Testamentti.\nViivytellen Ida Elisabet otti sen käteensä:\n\n\"Tahtoisitko että luen sinulle jotakin?\" kysyi hän hämillään;\noikeastaan se oli hänestä omituista ja miltei noloa -- mutta hänen\nsisässään lepatti kuin pieni liekki: hän oli kuullut joidenkuiden\naukaisevan Raamatun ihan umpimähkään ja niin he löysivät sanan\nvastaukseksi. -- Ja mehän olemme olleet naimisissa, ja meillä on lapsia\nyhdessä, niin mahdotonta kuin sitä nyt onkin kuvitella --.\n\n\"Niin, tahtoisitko\", sanoi Fritiof innokkaasti. \"Tidens Tegn on\nkai seurusteluhuoneessa, lauantainumero. Siinä on niin jännittävä\njatkokertomus, mami tai Sisar Eydis lukevat sitä tavallisesti minulle\n--\"\n\nKeventyneenä, kaikesta huolimatta, meni Ida Elisabet hakemaan\nlehteä. -- Ja hänestä tuntui yhtäkkiä että tämä oli kaikkein\ntarkoituksettominta, ja samalla niin surullista ja liikuttavaa -- että\nFritiof makasi tässä, ja ehkäpä monta muutakin kuolemansairasta, ja he\nseurasivat kaikki niin innokkaasti jännittävää jatkokertomusta, joka ei\nehkä loppuisi ennen, kuin he jo aikoja olivat kuolleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhukset olivat kovasti tyytyväiset matkaansa ja he vallan ihastuivat\nnähdessään, että Ida Elisabetilla oli päivällinen valmiina heille.\nHeitä oli hiukan palellut pitkällä rekiretkellä. Molemmat Smedstuen\nmiehet olivat vaikuttaneet niin miellyttäviltä, ja he antoivat\nniin suuren arvon Elselle; hän oli tosiaan tullut suurenmoisen\ntaitavaksikin, ja Bojan oli ollut niin hurmaavan suloinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet valmisti sohvaa yökuntoon. Hän riisui päiväpäälliset\ntyynyistä ja oli juuri pistämäisillään ne yöpäällisiin kun Borghild\nBraatø raotti hänen huoneensa ovea.\n\n\"Saanko tulla hetkeksi sisään? Ethän ole liian väsynyt? Minun teki niin\nmieli hiukan jutella sinun kanssasi, ennen maatapanoa -- mutta älä anna\nminun häiritä, rakas ystävä -- valmista sinä vain vuoteesi, en viivy\nkauan --.\"\n\nHän istui keinutuoliin ja silmäsi Ida Elisabetia; hänen pienet kasvonsa\nolivat väsyneet ja huolestuneet, vaikka hän koetti olla niinkuin vain\nolisi tullut sisään pelkkää iltajuttelua varten. Mutta sitten se tuli:\n\n\"Kuulehan Lisken. -- Else kertoi minulle jotakin, hän teki minut\nmelkein hieman levottomaksi. Mitenkä viehättävä kimono sinulla on,\nLisken -- no mutta todellako, oletko saanut ostaa kankaan täältä?\"\n\nIda Elisabet silmäili itseään. Kimono oli vain tekosilkkiä,\nluumunvärinen, miltei samaa väriä kuin leninki, josta Toksvold oli niin\npaljon pitänyt. Kun hänen oli täytynyt ommella itselleen uusi kimono\njoulun aikaan, oli hän päättänyt ostaa sellaista kangasta, jossa hän\nToksvoldin mielestä olisi sievä --.\n\n\"Se koskee Jejaa\", sanoi Borghild matalalla äänellä. \"Niin, sinähän\ntapasit hänet Oslossa, sinäkin. Sanohan minulle -- tuntuiko sinusta\nettä Jeja -- niin, siis että hän olisi sekaantunut joihinkin vähemmän\nsoveliaihin -- että esimerkiksi toiset nuoret naiset samassa\nkäherrysliikkeessä ehkä eivät olisi aivan -- siis, että hänellä olisi\njotakin sellaista seuraa, joka ei ole aivan suositeltavaa --?\"\n\n\"Ei -- mitenkä niin?\" Ida Elisabet koetti vastata niinkuin ei\naavistaisi mitään. -- Voi sitä tyhmän typerää Elseä! -- Jeja oli ollut\nOslon asemalla vanhempia vastassa, ollut illan heidän kanssaan ja\nseuraavana aamuna saattanut heidät junaan, ja he olivat olleet autuaita\nhänen huomaavaisuudestaan heitä kohtaan ja hänen komeasta ulkonäössään.\n-- Ehkäpä he olivat ylpeillen kehuneet sisarta Elsen luona -- ja niin\noli Else ollut kyllin typerä sanomaan tai vihjaamaan jotakin, vain\nkateudesta.\n\n\"Niin, minä tarkoitan\" -- oli surkeata nähdä Borghild Braatøn silmien\nsalattua tuskaa. \"Yksinäistä nuorta tyttöä on niin monta vaaraa\nuhkaamassa suurkaupungissa --.\"\n\n\"Jejahan on niin kovin järkevä, anoppi. En voi muuta ajatella -- hän\nkyllä ymmärtää, että hänen on otettava vaari itsestään.\"\n\n\"Sinusta siis ei tuntunut että Jeja olisi voinut sekaantua, johonkin --\nniin, että hänen mieleensä olisi voinut juolahtaa menetellä jotenkuten\n-- harkitsematta --?\"\n\nIda Elisabet viivytteli tuokion ennen kuin vastasi:\n\n\"Ei, anoppi\", sanoi hän varmasti. \"Minusta ei totisesti tuntunut, että\nJeja aikoisi menetellä mitenkään harkitsematta.\"\n\n\"No Jumalan kiitos sitten\", sanoi Borghild Braatø.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIda Elisabet heräsi pilkkopimeässä ja painajaisunesta, joka jatkui\näänenä ja värähtelynä hänen ulkopuolellaan, eikä hän kyennyt tajuamaan\n-- missä hän oikein olikaan? -- Sitten palasi hänen tietoisuutensa\noikeaan uomaansa: tuossa oli ikkunan kalpea nelikulmio ja tähtien\nvälkettä lumikukilla, ja hänen oikea kätensä tunsi hirsiseinän,\njolle riepumatto oli pingotettu, ja kilinän aiheuttaja oli puhelin\nompeluhuoneessa. -- Hän hypähti pystyyn ja juoksi sisään.\n\nHän oli arvannut, mistä oli kysymys, jo ennen kuin tarttui\nkuulotorveen. Siellä oli Sisar Tonetta:\n\nNuoren Braatøn tila oli äkkiä huonontunut siinä määrin, että hän\ntahtoi kehottaa Braatøn lähimpiä tulemaan sinne nyt heti. Braatølla\noli ollut hirvittäviä yskänkohtauksia eilen illalla, ysköksissä oli\nnäkynyt vertakin, mutta ankaraa verentuloa ei ollut ollut, ja hän\noli vaipunut horrokseen, sen jälkeen kun tohtori Lund oli käynyt ja\nantanut hänelle jotakin. Vielä yhdeltätoista oli sisaresta näyttänyt,\nettä tila ei olosuhteisiin katsoen ollut kaikkein pahin. Mutta nyt\nvähän aikaa sitten oli siis tapahtunut muutos. Äskeiset väkivaltaiset\nvatsanpurkaukset olivat nekin heikentäneet häntä suuresti. Sisar\nTonetta lähettäisi autonsa sinne, niin ettei rouva Braatøn tarvitsisi\najatella sellaista keskellä yötä.\n\nIda Elisabet huomasi palelevansa ohuessa yöpuvussaan, palattuaan\njälleen omaan huoneeseensa -- ja saatuaan hiukan lisävaatteita ylleen\nhänen täytyi mennä sisään ja herättää vanhemmat.\n\nOli hyydyttävän kylmää ja yöllistä kulkea pitkän mustan käytävän\nkautta, ja kun hän aukaisi heidän makuuhuoneensa oven, lehahti\npimeä häntä vastaan samettisen syvänä ja lauhana uhoten ihmishajua.\nHänestä oli aina ennen tuntunut vastenmieliseltä, että kaikki Braatøt\naivan kuin levittivät väkevämpää makuuhuoneilmaa kuin muut ihmiset\n-- nyt tänä yönä hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, ettei se ollut\nvastenmielistä, vaan pikemminkin liikuttavaa; se saattoi hänet\najattelemaan eläimen viattomuutta; sitä tuskaisempaa oli häiritä heidän\npahaa-aavistamatonta untaan.\n\nTunnustellen hän löysi tien sankassa pimeässä ja kopeloi pöydällä\nlöytääkseen tulitikut. Tyhjässä huoneistossa ei ollut sähköjohtoa,\nja kun huoneen ikkuna oli tielle päin, oli hänen tapanaan iltaisin\nripustaa saali ikkunan eteen; ulkoa ei tunkeutunut vähintäkään valoa.\nJotakin, mitä hän sattui töytäisemään, putosi lattialle ja helähti\näänekkään metallisesti, ja hänen sydämensä alkoi ankarasti takoa --\ntoinen rautasänky narahti ja siinä liikahdeltiin. Mutta saatuaan\ntulitikut käsiinsä ja sytytettyään yhden hän näki että he nukkuivat\naivan hiljaa kapeissa vuoteissaan, jotka olivat pitkin seinää.\n\nValo leimahti kynttilään, ja sen lempeässä kajossa huone vaikutti\nvieläkin suuremmalta ja autiommalta maalaamattomine hirsiseinineen ja\nvajanaisine kalustuksineen -- ja matka-arkut nurkassa ja vaatteet,\njoita riippui ja ajelehti kaikkialla, saattoivat huoneen näyttämään\naivan kuin joltakin keskiajan kuvalta. Mutta pöydällä keskellä lattiaa\noli maljakossa leskenlehtiä, ne oli poimittu ennen lumen tuloa ja ne\nolivat seisoneet ja kehittäneet vedessä pitkää suomuista vanaa; kukat\nolivat kuihtuneet ruskeiksi --.\n\n\"Anoppi!\" Hänen täytyi ruveta ravistelemaan nukkuvaa. Borghild Braatø\nmakasi, ohuet harmaat palmikoi molemmin puolin pieniä sydämenmuotoisia\nkasvoja, vaaleanpunaisessa flanellisessa yöpaidassaan. \"Anoppi --\nole nyt kiltti ja herää --\" hän huomasi itse, mitenkä naurettavalta\nse kuului, ja toinen vain murahti ja yritti kääntyä sängyssä, aivan\nsamoin kuin pojatkin hänen herätellessään heitä kouluun pimeinä\ntalviaamuina -- ja saadessaan silmänsä auki Borghild Braatø tuijotti\nyhtä hämmästyksissään ja unenpöpperöisenä kuin he.\n\nSitten Borghild Braatø tunsi miniän, hätkähti niin, että kavahti\npuolittain istumaan, ja ulahti kuin lyönnin saatua.\n\n\"Parantolasta on soitettu. Ylihoitajatar tahtoi ilmoittaa, että Fritiof\non ollut huonompi yöllä. Hänestä olisi parasta, jos me lähtisimme sinne\n-- kaiken varalta --.\"\n\nBorghild Braatø pisti säärensä ulos vuoteesta ja alkoi varpaillaan\nharoa tohveleitaan. Ida Elisabet kiiruhti etsimään niitä ja painamaan\nne hänen hoitamattomiin jalkoihinsa. Vaaleanpunainen yöpaita ulottui\ntuskin polviin, ja säärien valkoinen pinta oli kirjavanaan paksuja\nsinisiä suonia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBorghild Braatø istui hiukan etukumarassa, ja kynttilän valossa\ntippuivat kristallinkirkkaat kyynelet pitkin silkinpehmeitä,\nhempeänpunervia poskipäitä, jotka näyttivät niin nuorilta kaikkine\nkesakkoineen, vaikkakin kasvot olivat ryppyiset. Hän näytti aivan\nnuorelta ja samalla vanhalta; kiiltävine linnunsilmineen, joista\nkyynelet tippuivat, ja kahden puolen teräväleukaisia kasvoja riippuvine\npikkupalmikkoineen hän oli viehättävä nuori tyttö, joka oli ryppyinen\nvanha äiti raukka.\n\nIda Elisabet kietoi käsivartensa köyristyneen punaisen flanelliselän\nympäri ja suuteli anoppiaan: \"Äiti, äiti raukka\", ja sai huulilleen\nsuolaisia kyyneleitä. \"Sinun pitää olla kiltti ja herättää appi-isä,\nminä menen sillä aikaa panemaan kuntoon.\"\n\nMitä hänen piti panna kuntoon, sitä hän ei kylläkään tietänyt. Mutta\nsitten hänen mieleensä juolahti, että hän saattaisi edes toimittaa\nheille kupin teetä, ennen kuin he lähtisivät ulos pakkaseen. Ja oli\nlohduttavaa voida tehdä edes jotakin, niin vähän kuin se olikin.\n\n-- Tähdet vilkkuivat kylminä taivaalla, joka jo oli alkanut vaisusti\npunertaa auringonkoittoa päin, ja lumi kiilsi harmaansinisenä ja\nnarisi jalkojen alla heidän astuessaan odottavaan autoon, joka seisoi\nmustana, lyhdyt sammuksissa, puutarhaveräjän ulkopuolella. Kun he\nolivat istahtaneet paikoilleen, ja Sisar Tonettan veljenpoika antoi\nlyhdynvalojen pyyhkäistä valkeaa tietä, vaipui Borghild Braatø itkien\nminiän rinnoille: \"Voi Lisken! Lisken, Lisken --.\" Jens Braatø istui\netuistuimella, kokoonlyyhistyneenä suuressa päällystakissaan --\ntuotuaan teen sisään ennen lähtöä Ida Elisabet ei ollut kuullut hänen\nsanovan sanaakaan --.\n\nBakken oli vieraan näköinen, vain yksi ainokainen lamppu paloi\nparantolarakennuksen sisäänkäytävän yläpuolella, muuten olivat\npihan kaikkien rakennusten ikkunat pimeät, ja katonharjat ja suuret\npuunlatvat piirtyivät mustina tähtitaivasta vasten.\n\nSisar Tonetta oli heitä vastassa käytävässä, kuiskasi etteivät he\nriisuisi päällysvaatteitaan, sillä Fritiofin huoneen ikkuna oli avoin.\nSeurusteluhuoneessa paloi pieni punerva pöytälamppu nurkassaan, ja\nviereisestä huoneesta, jonka ovi oli raollaan, Ida Elisabet kuuli\nkaamean korinaa, joka nousi ja laski --. Hän pelkäsi, mennessään sisään\nFritiofin luo.\n\nFritiofin huoneessa lankesi räikeän keltainen valokolmio yöpöydän\nkaikille tavaroille, mutta vuode oli pimeässä -- kääntölampun\nruskehtava pergamenttisuojus oli käännetty vinoon. Ida Elisabet pysähtyi\noven suuhun, toisten mennessä pojan viereen.\n\n\"Tämä on mami, Fiffi -- mami on tässä. Tunnetko minua, oma poikaseni\n--?\"\n\nNopeaan ja arasti silmäsi Ida Elisabet äkkiä sinne. Borghild Braatø\nistui kumartuneena pojan yli, toinen käsivarsi kannattaen päätyynyä.\nOli aivan kuin aika ja vuodet ja kaikki tuo olisi ollut epäolennaista\n-- tuossa makasi lapsi vuoteessa, ja lapsen äiti kumartui hänen\npuoleensa: minä olen tässä, kuinka sinun on --?\n\nTietysti, ajatteli Ida Elisabet, tämänhän minä olen aina tietänyt.\nSehän on sitä, joka aina jää ja pysyy, todellisuudessa. He kasvavat\nja tulevat täysi-ikäisiksi ja niin edespäin, ja silloin näyttää kuin\nkaikki aivan muuttuisi. Mutta aina on olemassa mahdollisuus, että\nkaikki tuo uusi kuoriutuu ja varisee pois, ja he tarvitsevat taas äidin\nlähelleen. Epäolennaisen kaukaa sukeltautui esiin muisto, ettei ollut\nniinkään etäinen aika, jolloin hän itse oli ajatellut enemmän muita\nseikkoja kuin lapsiaan, eräs mies oli ollut hänelle rakkaampi kuin\nmolemmat pienokaiset. Olipa hyvä että heräsin siitä, ajatteli hän --\nentäpä, jos pojat olisivat tarvinneet minua, enkä minä ollutkaan siinä.\n\nJens Braatø tuli Ida Elisabetin luo: \"Luulen että hän on tuntenut\nmeidät\", kuiskasi hän. \"Ehkäpä hän mielellään näkisi sinutkin, Liisa --\"\n\nIda Elisabet tarttui lujasti appi-isän käsi varteen ja puristi sitä.\nTukahduksissaan ja särkevin sydämin hän antoi toisen viedä itsensä\nvuoteen ääreen.\n\nRuskeassa varjossa hän ei voinut selvästi nähdä sairasta. Borghild\nBraatøn toinen käsivarsi oli kaartunut päänalasen ympäri, toinen\nkäsi piteli valkoisella villapeitolla lepäävää pojan kättä. Anoppi\nkatsahti kerran ylös, kohdisti nuoret kyynelistä kiiltävät silmänsä Ida\nElisabetiin ja koetti hymyillä.\n\n\"Ja täällä on Liskenkin, Fritiof -- me olemme kaikki täällä.\"\n\nFritiofin suu oli hiukan raollaan ja oli hirvittävää kuulla\nhänen hengitystään, joka kuin kaikkialla kohtasi vastustusta,\nrinnassa, kaulassa, nenässä. Hänen kasvonsa näyttivät niin tummilta\npäänalaisella, ja otsa kiilsi kalpean hikisenä; äiti pyyhki sitä\nrievulla. Kapeus, jonka Ida Elisabet oli viikko viikolta huomannut\npyrkivän esiin Fritiofin kasvoissa, oli muuttunut harmahtavan vieraaksi\nterävyydeksi.\n\n\"Kuulepas, Lisken on tässä\", sanoi äiti taas, lempeästi ja hellästi\nkuin puhuessaan lapselle. \"Tunnetko Liskenin, Fritiof?\"\n\nFritiof raotti silmiään, niin että katse oli samanlainen, minkä Ida\nElisabet entuudesta muisti -- se kiilsi kapeissa silmänaukoissa\nmetallisena ja läpikuultamattomana. Mutta oli mahdotonta päättää,\ntunsiko hän heidät.\n\nMutta Ida Elisabet näki mielestään nyt, että tuossa makasikin Fritiof,\nhänen lapsuutensa toveri. Viisitoistavuotias oli tullut takaisin,\naivan samoin kuin joskus löytää alimpaa laatikosta vanhan kuvan,\nvanhojen piirustusten joukosta. Siinä hän makasi ja oli vain iso\npoikanen, jonka kanssa Ida Elisabet oli ollut yksissä silloin, kun\nhe molemmat olivat olleet niin nuoria, etteivät ymmärtäneet muuta\nkuin oman levottomuutensa kumpainenkin, ja he olivat molemmat olleet\ntuskastuneita ja kärsimättömiä odottaessaan jotakin, jonka he luulivat\navautuvan eteensä -- elämän kai. Ja nyt oli kuolema tässä.\n\nKaikki se oli kyllä ollut katkeran todellista; joka ainoa päivä,\nminkä he olivat siitä asti eläneet, oli yhtä olennainen ja ehdoton\nkuin kaikki, mitä aurinko valaisee ajasta aikaan. Ja tehtyä tekoa ei\nvoida muuttaa: mitään siitä, mikä maailmassa tapahtuu, ei voida tehdä\ntekemättömäksi. Mutta maailman ulkopuolella on ääretön avaruus, jonka\npäivä harsollaan peittää. Ja seisoessaan tässä Ida Elisabet tunsi\nitsensä järkyttävän varmaksi siitä, että oli olemassa jotakin, yhtä\ntodellista ja yhtä näkymätöntä kuin tähdet keskellä päivää, ja se\noli sama heille kaikille neljälle, äidille ja pojalle, jotka olivat\nmolemmat toinen toisensa ainetta, ja noille molemmille vanhoille\naviopuolisoille, jotka olivat niin äärettömästi yhtä, ja hänelle\nitselleen ja tuolle miehelle tuossa, jonka kanssa hän erehdyksestä\noli joutunut naimisiin -- Jumala oli ainoa, joku todella oli heille\nkaikille sama, siitä Ida Elisabet oli yhtä varma kuin hän oli varma\nsiitä, ettei mitään, mitä he silmin näkivät, ollut samaa kenellekään\nheistä. Jotakin oli olemassa ajan ja päivän tuolla puolen, jossa\nnuoruus ja lapsuus ja vanhuus ovat yhtä, vaikka ne täällä seuraavat\ntoisiaan kuin kuviot kudelmassa --.\n\nJens Braatø puristi hänen käsivarttaan vastaansa:\n\n\"Hän ei tunne mitään\", kuiskasi hän ja johdatti Ida Elisabetin takaisin\nentiselle tuolilleen oven pieleen. \"Tämä näyttää niin vaikealta, mutta\nhe eivät itse kärsi -- niin sanoi Sommervold Mereten kuollessa --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Tonetta liukui silloin tällöin sisään kuulumattomin askelin,\nseisoi vuoteen vieressä, jonka ääressä äiti istui kumartuneena ja antoi\nkuolevalle jotakin pientä apua, tuijottaen häneen herkeämättä. Hän\npyyhki Fritiofin otsaa ja kostutti tämän huulia vanutukolla. Vaikea\nhengitys kuului nyt erilaiselta, se pysähtyi joskus ja alkoi taas,\ntoiseen tahtiin.\n\nKierrekaihtimien takana valkeni valkenemistaan. Jens Braatø istui\nikkunan ääressä, liikahtamattomana ja kokoonpainuneena suuressa\ntakissaan, kaulus pystyssä. Hän ei enää ollut vain pelkkä tumma\nmöhkäle; kalpea aamuvalo valaisi hänen painuneita poskiaan ja nenän\nkiiltävää kaarta; takki häämötti harmaana.\n\nIda Elisabet nousi ja hiipi varpaillaan hänen luokseen: \"Appi-isä,\neiköhän sinun olisi paras siirtyä? Sinun mahtaa tulla hirveän vilu\nsiinä --\"\n\nJens Braatø hätkähti. Hän oli kai ollut vajonneena jonkinlaiseen\nhorrokseen. Nyt hän värähti, pyyhkäisten painunutta harjaansa. Sitten\nhän nousi, kankeana.\n\nHän antoi miniän viedä itsensä seurusteluhuoneeseen. Ulkona oli jo ihan\nvaloisaa, huomasivat he astuessaan huoneeseen, jossa ikkunat eivät\nolleet peitetyt. Taivaalla punersi muutamia keveitä pilvenhattaroita\nauringonnousun puolella.\n\nVuolukiviuuni oli vielä lämmin, huomasi Ida Elisabet tunnustellessaan\nkädellään sitä. Hän sai Jens Braatøn nojaamaan siihen selkänsä.\n\n\"Niin niin, Ida muori\", hän sanoi hiljaa. \"Olethan sen itsekin kokenut,\nlapsi rukka. Mutta kuitenkin, tiedätkö, kaksi täysikasvuista lasta,\nlupaavimmassa iässään, luulenpa ettet voi kuvitella, miltä se tuntuu\n--.\"\n\n\"En.\" Hän pani kätensä apen käteen, tämän ojentaessa sen hänelle, ja\nsitten Jens Braatø pani toisen kätensä sille ja taputti sitä.\n\n\"Sinä olet kiltti tyttö, Liisa, ja olet aina ollut. -- Etkä saa uskoa\nettä syytämme sinua mistään, rakas lapseni. Onneton Fritiof parka --\nymmärrämme että tunsit haavoittuvasi sydänjuuria myöten. Mutta hän\nhaavoitti syvimmin omaa itseään, Ida Elisabet, usko minun sanaani.\"\n\nIda Elisabet pudisti hiukan päätään -- eikä oikein tietänyt miksi. Oli\nköyhää ja tyhjää olla täällä kuolevan Fritiofin luona, yhdessä tämän\nisän ja äidin kanssa, eikä heillä ollut muuta yhteistä kuin elämä\nsinänsä. He elivät, ja kuolisivat kerran kaikki -- ensin oli Fritiofin\nvuoro, mutta kaikkien vuoro tulisi kerran. Kaikki se, jonka avulla\nihmiset tekevät jotakin elämästään -- rakkaus, työ, vastuu, oli kyllä\nsuurta ja jäi suureksi, nyt ja aina -- mutta juuri tänä yönä kaihti\nkaikkea tätä kuin valo, tai pimeä, niin että muodot ja värit, jotka\ntekevät yhden ihmiselämän erilaiseksi kuin toisen, katosivat, ja vain\nitse aines, josta jokainen sai muodostaa oman elämänsä, tuntui hänestä\nkuin savelta, johon pimeässä tartutaan. Elämä, jonka ihminen sai\nomistaakseen ja käyttääkseen sitä -- eikä kestä kuinkaan kauan, ennen\nkuin se on luovutettava takaisin ja kuoltava. --\n\nUunin vieressä oli pieni sohva, johon Jens Braatø istuutui, vetäen\nIda Elisabetin viereensä. Hänen silmänsä painuivat umpeen miltei\nsiinä samassa, ja Ida Elisabet huomasi, miten hänen omat ajatuksensa\nturtuivat väsymyksestä, ja sitten hän havahtui taas ja näki että\npäivännousu oli vielä lähempänä, -- ja sitten hän oli juuri\nvaipumaisillaan takaisin uneen ja hypähti äkkiä pystyyn nähdessään\nanopin ovensuussa, itkevänä. Ja hän ymmärsi, että Fritiof nyt oli\nkuollut.\n\n-- Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja katot olivat alkaneet tippua,\nennen kuin he vihdoinkin olivat valmiit lähtemään parantolasta. Jens\nBraatø ryömi ensiksi autoon; hän näytti aivan menehtyneeltä.\n\n\"Luulenpa että mieluummin kävelen kotiin\", sanoi Ida Elisabet,\n\"saadakseni raitista ilmaa. Olen hiukan väsynyt -- ja tiedättehän että\ntulee yhtä ja toista järjesteltävää.\"\n\n\"Mutta silloin minäkin kävelen.\" Borghild Braatø pujotti käsivartensa\nIda Elisabetin kainaloon. \"Lisken on varmasti oikeassa siinä -- tekee\nhyvää hiukan kävellä, näin ihanana aamuna --.\"\n\nJens Braatø nousi, alistuneena -- oli kuin hänen kasvonsa olisivat\nrukoilleet saada olla rauhassa.\n\n\"Ei ei, appi-isä -- sinä ajat. Ja koeta kohta panna vähän levolle\ntultuasi kotiin.\"\n\nAuto lähti ajamaan. Käsikynkkää alkoivat nuo kaksi naista kulkea\nkoivukujaa, jossa vesi jo rupesi valumaan pitkin raiteita ja jääkuori\nrasahteli jalan alla täyteläisesti ja kosteasti äännähtäen.\n\n\"Jens rukka\", sanoi Borghild. \"Hän ei enää ole niin nuori kuin ennen --\nniin, kai sinäkin olet sen jo huomannut. Hänessä ei enää ole entistä\njoustavuutta ottamaan vastaan kohtalon iskuja, Jumalan kiitos että minä\nolen sitkeämpi -- voin ottaa kantaakseni raskaimmin hänen puolestaan,\ntulevina vuosina.\"\n\nIda Elisabet puristi hiukan hänen käsivarttaan.\n\nTaivas oli vielä viileän ja vaalean sininen, ja valkoiset rungot ja\nkeväisen ruskeat oksat kimmelsivät aamuisen hopeaisina. Lumi oli\nvarjossa haurasta ja yöllisen pakkasen jäljeltä raikasta, mutta\nauringonpaisteessa oli painuneiden kinosten liepeiltä alkanut\nhienokseltaan tippua, ja kuului kuinka vesi solisi ja virtasi syvällä\njään ja lumen alla. -- Virrankohina tuli kaukaa ja vaimentuneena. --\nMutta parin tunnin kuluttua olisi päivä samanlainen keväisen paahtava\nja huikaiseva kuin eilen, hänen viedessään Fritiofille kuusenoksia,\njotka aivan säteilivät tummansinistä ilmaa vastaan, ja laakso täynnä\nmaasta kohoavaa kosteutta ja kaikuvaa virranpauhua ja kaikkialta\nkuuluvaa juoksevan veden solinaa, ja metsästä ja maasta nousisi kuin\npieniä hekumallisia huokauksia, lumikinosten painuessa.\n\nIda Elisabet kulki ja näki lakkaamatta edessään Fritiofin kasvot,\ntämän maatessa siinä selällään ja valmiiksi puettuna. Kauniit, niin\nettä se oli vallan käsittämätöntä, ja nuoret, aivan nuoret. Ei niin,\nettä hän olisi koettanut uskotella itselleen: tuossa oli hänen\nkerran tuntemansa Fritiof, tai että hän olisi Fritiofin olemuksen ja\nkäytöksen alta aavistanut tämän kauneuden, joka oli kuin nuoruuden\nkaukainen, pidättyvä ja puhdas kauneus. Oli vain niin käsittämätöntä ja\narvoituksellista, mitä hän näki Fritiofin kuolleissa kasvoissa. Mutta\nehkäpä se oli heijastusta siitä, miksi Fritiof oli tarkoitettu, tai\njoksi hän oli kehittyvä -- ehkäpä jälkeenjääneet saavat nähdä väläyksen\nsiitä, miksi ihminen on aiottu, lyhyenä hetkenä kuoleman jälkeen,\nennen kuin mätäneminen alkaa hävittää loppuunkulutettua kuorta. Sillä\nIda Elisabet oli ennenkin nähnyt saman, tuon loistavan ja peloittavan\nkauneuden, jota ruumiit voivat säteillä häipyvän hetken verran. Mutta\nFritiof, Fritiof, joka makasi noin, musta virsikirja leuan alla ja\nkädet ristissä rinnalla -- käsittämättömintä kaikesta, mitä hän oli\nnähnyt oli se, että Fritiof oli niin kaunis.\n\n\"Hän makasi niin kauniina ja tyynenä\", sanoi äiti. Hän itki koko ajan\nkävellessään, mutta hiljaa ja tasaisesti. \"Meille jälkeenjääneille tämä\non vaikeaa. Mutta hyvä hänelle, joka on taistellut päämäärään.\"\n\nEhkäpä. Tai ehkäpä niin, että hänen nyt vasta on alettava taistelu\n-- nyt, kun hän on vapautunut kaikesta siitä, joka esti häntä\ntaistelemasta tässä elämässä. Kaikki tuo, mistä ihmiset puhuvat,\nkiirastuli ja sentapainen -- ehkäpä Fritiof on mennyt sinne nyt,\njonnekin, jossa hän saa oppia ymmärtämään, ja rakastamaan ja\ntaistelemaan, ja säteilee sen vuoksi, aivan kuin voitonriemuisena.\nEhkäpä juuri se on osamme, kuoltuamme -- ymmärtää, ja vaikka se kenties\ntekee kipeää, on se tienä sumusta kirkkauteen -- niin, enhän tiedä.\nMutta käsittäminen on kai sittenkin parasta kaikesta, sillä itse\nrakkauskin joutuu tappiolle vain siksi, että ymmärrämme niin vähän.\n\n\"Niin niin.\" Anoppi huokasi. \"Voithan kuvitella, Lisken, että isi ja\nminä haluaisimme viedä hänet kanssamme kotiin. Niin että hänkin saisi\nlevätä Pikku-Mereten ja Jensin isän ja äidin vieressä. Siellä minne\nmeidät kaikki kerran kootaan. Eikä kauaksi Sølvistäkään -- ajatteles,\npikku Sølvista, jota hän niin rajattomasti rakasti.\"\n\n\"Mutta hänen poikansahan asuvat täällä --.\" Ida Elisabetia hävetti\nsanoessaan noin. Mutta hän ei voinut tarjoutua lähettämään Fritiofin\narkkua heidän mukanaan Vallervikeniin. Nyt oli täysipäivä, hänen oli\npakko ajatella, millä tavoin hän saisi kokoon kaiken tarvittavan.\nKaikki hänen säästönsä olivat käytetyt loppuun; selviytyäkseen\nhautajaismenoista hänen täytyisi kyllä lainata Carlin pankkikirjasta.\n\n\"Niin, niin, tietysti\", sanoi Borghild Braatø alistuneena. \"Voihan olla\npaljonkin, joka puhuu sen puolesta. Olihan Fritiof täysi-ikäinen mies,\njoten on luonnollista että hän lepää siellä, missä hänen oma perheensä\nasuu. -- Niin, sinä kai rupeat käyttämään surupukua nyt, Lisken -- nyt,\nkun te sentään sovitte lopuksi?\"\n\nIda Elisabet nyökäytti päätään. Miksipä ei. Hänen piti joka tapauksessa\nsaada uusi arkipuku; yhtä hyvin se saattaisi olla esimerkiksi\nmustavalkoinen.\n\nBorghild Braatø puheli yhä -- ja koko ajan hän itki hiljaa -- kaikesta\nsiitä, mitä nyt oli järjestettävä, ja Ida Elisabet vastasi ja pohti,\nmitenkä olisi parasta menetellä ja koko ajan hän ajatteli, miten\nihmeellisesti kuolema oli muuttanut Fritiofin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPojat istuivat salissa. Ida Elisabet oli soittanut parantolasta,\netteivät he menisi kouluun. Sohvavuode oli vielä sillään, sellaisena\nkuin hän yöllä oli siitä hypähtänyt. Hän näki sen ja samalla lasten\nkasvot, kun isoäiti upotti heidät suureen syleilyynsä alkaen samalla\nitkeä:\n\n\"Voi raukkoja -- niin pieniä, ja jouduttava isättömiksi niin varhain.\nNiin, se on kovaa --.\"\n\nTryggve-poju pillahti heti itkemään hänkin, mutta Carl jähmettyi:\nhän oli kalpea ja katsahti äitiinsä aivan kuin odottaen apua tältä.\nIda Elisabet meni ja vapautti poikansa -- pani käsivartensa heidän\nympärilleen ja antoi molemmille nopean pienen suudelman poskelle.\n\n\"Missä isoisä on, Carl?\"\n\n\"Hän meni sisään ja pani kohta maata.\"\n\nIda Elisabet kuiskasi pojalle, että tämä olisi niin kiltti ja menisi\nkeittiöön panemaan vettä tulelle. Hän alkoi järjestää huonetta.\nBorghild Braatø istui kiikkutuolissa Tryggve sylissään. Poika alistui\nsiihen ensin, mutta sitten hän pyysi päästä pois --.\n\n\"Äiti -- enkö voi saada mennä ulos?\"\n\n\"Odota nyt, kunnes olet syönyt aamiaista.\"\n\n\"Ragnhild antoi meille ruokaa\", ilmoitti Carl.\n\n\"No niin, se on eri asia. Sittenhän sinä voit mennä. Mutta ole hiljaa\nkäytävässä, ettet herätä isoisää.\"\n\nBorghildin piti myös mennä huoneeseensa koettaakseen hiukan nukkua,\naamiaisen jälkeen. Ida Elisabetille tuli kaukopuhelu -- kaupungin\nmuotiliike lupasi lähettää muutamia mustia hattuja nähtäväksi.\nTullessaan jälleen huoneeseen Ida Elisabet ymmärsi, että anoppi oli\nkertonut Carlille, kuinka kaunis tämän isä oli kuolleena.\n\n\"Niin, iltapäivällä me kai menemme hänen luokseen taas, kaikin? Ja\nkai tekin tulette mukaan? -- Älä luule että se on mitään hirveää,\nKalle-poju, hän on niin kaunis siinä maatessaan.\" Ida Elisabet huomasi,\nmiten lapsi jälleen jähmettyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta sen jälkeen Borghild Braatø meni omaan huoneeseensa. Ida Elisabet\nei kääntynyt poikaan sanoessaan rauhallisesti:\n\n\"Tuo mitä isoäiti sanoi -- mennä parantolaan katsomaan isääsi --\nymmärräthän ettei sinun tarvitse mennä ellet itse tahdo.\"\n\nHän kuuli pojan liikahtavan. Sitten Carl yhtäkkiä oli hänen luonaan ja\nheittäytyi ääneensä itkien hänen syliinsä.\n\nÄiti seisoi ja painoi häntä vastaansa. Laiha pojanvartalo nytkähteli\nniin, että se tärisi.\n\n\"Kas niin, Carl. Ymmärräthän ettei sinun tarvitse mennä ellet tahdo.\"\n\n\"Mutta minähän tahdon\", tuli kuin nikotuksena hänen helmastaan.\n\n\"Ei, ellei sinun tee mieli.\" Äiti puristi poikaa lujemmin syliinsä.\n\n\"Ei minun tee -- mieli --\" poika niiskutti pari kertaa. \"Mutta sentään\nminä tahdon mennä.\"\n\nIda Elisabet tunsi, miten poika aivan kuin jännittyi, ja suuri riemu\ntai kevennys valtasi hänet. Hän ei tietänyt mitä lapsen mielessä\nliikkui -- eikä mitenkään olisi uskaltanut kysyä sitä. Mutta hän tunsi,\nsuorastaan ruumiillisena tuntemuksena, kuinka poika aivan kuin kasvoi\nhänen käsiensä alla, jotka olivat kiertyneet pojan ympäri. Mitä pojassa\noikein oli tapahtunut koko tänä viime vuotena, ei äiti tietänyt,\nmutta ainakin se oli pakottanut pojan sielun kasvamaan uusia vesoja\nja vapauttanut ja kehittänyt sitä. Ja vaikka Ida Elisabet ajatteli\nFritiofin kuolleita kasvoja, jotka aivan kuin todistivat, ettei\nkäsittämätön ehkä aina jäisi käsittämättömäksi, niin tulvi kuitenkin\nkuuma ja vapauttava riemu äidin sydämen läpi -- poika on kasvussa,\nhänestä tulisi kerran täysi-ikäinen ihminen, hyvässä ja pahassa. Hän\njoutuisi taistelemaan oman kamppailunsa vaikeassa elämässä, mutta onhan\njo sekin onnea, että pystyy tuohon kamppailuun --.\n\n\"Jos vain tahdot\", sanoi Ida Elisabet yhtä rauhallisesti, \"voimme mennä\nsinne yhdessä, sinä ja minä. Minun täytyy myöhemmin käydä parilla\nasialla aseman luona. Tahdotko, niin tulen ensin sinun kanssasi\nBakkeen?\"\n\nCarl pudisti päättäväisenä päätään:\n\n\"Menen mieluimmin yksin. Voin tulla sinun kanssasi, kun sinun pitää\nlähteä, niin saamme kulkea yhdessä tienhaaraan saakka.\"\n\n\"Saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti.\" Ida Elisabet hiveli\nhivelemistään pojan tukkaa. \"Ja totta on, mitä isoäiti sanoo\" -- hän\nhyväili aivan kevyesti pojan poskea. \"Isäsi on niin kaunis. Kauniimpi\nkuin koskaan eläessään. Se on aivan ihmeellistä --.\"\n\nCarl seisoi tuokion:\n\n\"Niin, mutta minä menen kernaimmin hänen luokseen yksin, äiti.\"\n\n\"Niin, tee niinkuin tahdot.\" Äiti suuteli häntä otsalle. \"Siinä asiassa\nsaat tehdä niinkuin tahdot, senhän tiedät. Sinähän olet jo iso poika,\nCarl.\"\n\n\n\n"]