Eräretkiä Pohjolan lohivesillä ja riistamailla

ERÄRETKIÄ POHJOLAN LOHIVESILLÄ JA RIISTAMAILLA

Kirj.

Eero Lampio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Lohivesillä:

Kalastusvarusteet. Kolttaköngäs. Petsamojoki. Neitseellisillä vesillä. Otto Juhanneksen kanssa Petsamojoella. Retki Petsamojoelle syyskuussa 1926. Lohen näkemykset Petsamojoella kesällä 1924. Engelsmanninkosteen vanhus. "Sinnikäs lohi". Tuokiokuvia Könkäältä. Koutajoella kalastamassa.

Riistamailla:

Metsästyksestä Petsamon rannikkoalueella. Jänisjahti talvisella tunturilla. Basarnoin järvillä. Parakin n:o 311 metso. Kevätyö Valkeanmeren rannalla. Akkainmeren rannalla metsonsoitimessa ja bolshevikkeja paossa. Tuusik ja Saarik. Saukkojahti. Ahma. Karhunjahti Soimivaarassa.

ALKULAUSE.

Lappi ja muu kaukainen pohjola oli vielä takavuosina lumojen maa. Tämä pitkän valon ja pitkän hämärän valtakunta eli suuren salaperäisyyden verhossa, sillä harvoinpa sinne vieras osui. Vain tutkijat, metsänhoitajat ja maanmittarit sekä vaiteliaat kullanetsijät tutustuivat sen luontoon, sen kansan elämään ja tapoihin, vaelsivat sen koskemattomia metsätaipaleita, aavoja jänkiä ja laveita tuntureita tai käyttivät kulkuteinään sen pitkiä vesireittejä.

Mutta parissa vuosikymmenessä ovat sikäläiset olot muuttuneet. Vaikeasti sauvottavien virtojen sijasta ovat leveät maantiet nyt Lapin valtasuonia, joita pitkin väkeä virtaa sinne. Pohjola aina Jäämereen saakka on nyt kaikille avoin omin silmin nähdä, ja kuvin ja kirjoituksin on sitä laajasti kuvattu niille, jotka eivät sinne joudu. Lumous on häipynyt.

Mutta erämiehen se voi vieläkin tavoittaa. Heti valtateiltä poikettuaan saa jo koskemattoman luonnon tunnun. Kalastus- ja metsästysmatkat muodostuvat siellä todellisiksi eräretkiksi, joilla ihmisasuntoja ei näy eikä kaivatakaan, vaan joilla kaikki tapahtuu suuressa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Tosin tuollaiset eräretket pitkine jalkamatkoineen, raskaine kantamuksineen ja lukuisine askarteluineen – joista mainittakoon yönviettopaikkojen valmistus, puiden hakkaaminen, vaatteiden kuivaaminen – useinkin kysyvät vaivoja, jopa käyvät rasittaviksikin, mutta toiselta puolen voi saaliskin – ei tosin aina – samassa määrin tyydyttää mieltä. Ja sitä suuremman arvon osaa silloin sille antaa.

Tuo etäinen pohjola oli hellittämättä vetänyt minuakin puoleensa jo pojasta pitäen. Kalastus- ja metsästysvaistot eivät suinkaan olleet vähäpätöisenä tekijänä johdattamassa kulkuani sinne. Näin tulin asuneeksi Suomen Lapissa vuodet 1912 ja 1913, Muurmannilla ja Kuollan niemimaalla 1915-1920 ja Petsamossa 1921-1927. Kaikilla näillä seuduilla olen joutunut – voipa sanoa runsain määrin – harjoittamaan urheilukalastusta, etupäässä lohenongintaa, koskemattomilla vesillä ja metsästystä peninkulmaisilla asumattomilla saloilla. Useastikin monipäiväiset eräretkeni tein parhaasta päästä yksinäni, vain uskollisten koirieni seurassa. Pakostakin silloin joutuu yhtä jos toistakin kokemaan ja havaitsemaan. Tällä tavoin saaduista kokemuksista ja niihin liittyvistä muistoista ovat tässä julkaistut kirjoitukset syntyneet. Niitä kyhätessäni olen kyllä monesti tuntenut, että mieluummin pitelisin kourassani vapaa tai pyssyä, taikkapa kirvestäkin, kuin kynää, mutta useiden erämiesystävieni kehoituksesta olen uskaltanut ne tarjota kalastajain ja metsästäjäin luettaviksi siinä mielessä, että osaltani voisin tehdä heille tunnetuksi noiden pohjoisten seutujen urheilukalastus- ja metsästysmahdollisuuksia.

Helsingissä toukokuulla 1930.

Kirjoittaja.

LOHIVESILLÄ

KALASTUSVARUSTEET.

Useakin lukijoista lienee jo käynyt koettamassa onneaan Petsamon lohivesillä ja saanut omakohtaisia kokemuksia sikäläisistä kalastusoloista, joten hän niiden perusteella tietää vastaiset retkensä sinne varustaa. Mutta monta on sellaista etelänpuolen urheilukalastajaa, jotka vasta aikovat sinne matkan tehdä ja sen takia ehkä mielellään haluaisivat jo edeltäpäin tutustua sikäläisiin mahdollisuuksiin ja oloihin. Siksi koetan näissä kirjoituksissani hiukan esitellä sikäläisiä kalavesiä, parhaita onkimapaikkoja, siellä sopivia pyydyksiä y.m.

Tosinhan onkimapaikkojen hyvyyden ja pyyntivälineiden suhteen itsekullakin onkijalla on joko lyhyempi- tai pitempiaikaisten kokemuksiensa perusteella syntyneet omat mielipiteensä ja "salaisuutensa", joten tehtäväni on epäkiitollinen. Kuitenkin rohkenen tässä kertoa omia havaintojani ja niiden perusteella arvostella näitä asioita, tahtomatta millään muotoa esiintyä asiantuntijana, sillä jokaista sellaista jumala paratkoon lohiasioissa. Mutta onhan toisen kokemuksista aina, ainakin vasta-alkajalle, jotakin hyötyä, sillä niihin omia kokemuksiaan vertailemalla voi helpommin luoda asioista itselleen oikean tai ainakin paremman käsityksen. Jos esimerkiksi tietää tarkasti paikan, mistä toinen on lohia saanut, tekee siihen jokaisen heittonsa huolellisemmin kuin paikkaan, missä ei varmuudella tiedä lohia ennen olleen. Sama on asianlaita pyyntivälineidenkin, kuten uistimien ja perhojen suhteen. Varmuus paikan ja käytettävän pyyntivälineen sopivaisuudesta auttaa mielestäni lohen jo puoliväliin kankaalle, sillä luja usko on pääasiassa tuo onkijan n.s. "hyvä tuuri".

Etelä-Suomessa tunnutaan yleensä oltavan siinä käsityksessä, että Petsamossa saa lohia ja vieläpä suuria, kunhan vain jotain vehjettä johonkin paikkaan siellä veteen heittää. Näissä hurskaissa olettamuksissa on moni sinne saapunut lohia nyppimään, moni sellainenkin, joka tuskin eläissään on vapaa kädessään pidellyt, mutta kun Petsamon-matka on ollut kyseessä, on hän katsonut asiakseen hankkia jonkinlaiset onkivehkeet, temmatakseen niillä sieltä noita parikymmenkiloisia venkaleita ja päästäkseen siten yhdellä iskulla lohimiesten kirjoihin. Ei ole ihmeteltävää, jos tällaiset "urheilukalastajat" ovat pettyneinä Petsamosta palanneet ja saaneet huonon käsityksen sikäläisistä lohensaantimahdollisuuksista. Kyllä onkimataito on hyvä olemassa Petsamonkin vesillä, joskaan se Kolttakönkäällä veneestä käsin uistellessa ei niin välttämätön olekaan kuin Petsamojoella heitellessä. Onkimavälineetkin saisivat olla jopa paremmatkin kuin Etelä- ja Keski-Suomen vesillä ongittaessa, tai jos ei paremmat, niin ainakin vahvemmat. Heikoilla välineillä ei Petsamossa saada lohia, vaan mieliharmia.

Vapa, tuo onkimiehen tärkein kapine, jonka hyvyydestä onkimisen tuottama nautinto suureksi osaksi riippuu, on niin puheessa kuin kirjoituksissakin hyvin arasti käsiteltävä esine. Sillä ken on tullut itselleen hankkineeksi useita tuhansia maksavan vavan, hän ei mielellään kuule naapurin sitä morkkaavan. Ja vavan hinnan mukaan syntyy useallekin itsetietoisen jyrkkä käsitys erilaatuisten vapojen hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta, ilman että erilaisilla vavoilla saatu kokemus olisi tuon mielipiteen aiheuttajana.

Kuitenkin haluaisin sille, joka Petsamon vesiä silmällä pitäen aikoo itselleen vavan ostaa, huomauttaa eräistä seikoista vapaa valitessa.

Kumpi on sopivampi, yhdenkö- vai kahdenkäden vapa?

Yhdenkäden vapa on halvempihintainen kuin kahdenkäden vapa, se on pienuutensa takia mukavampi kuljettaa niin matkoilla kuin jokivarrellakin, venevapana se on sopivampi ja samalla se kelpaa myös pienempien kalojen, kuten forellien, harrien ja taimenten ongintaan. Mutta merilohen käsittelyssä se on liian hento, sen pieneen rullaan ei paksumpaa siimaa saa tarpeeksi paljon mahtumaan, ja sen lyhyyden takia ei heitettyä uistinta tai perhoa saa – useassakin lohipaikassa – tarpeeksi kauan kalan oleskelupaikalla pysymään. Ainakin nuo kaksi viimeksimainittua seikkaa tekevät mielestäni kahdenkäden vavan paljon sopivammaksi, eikä ainoastaan sopivammaksi, vaan myös antoisammaksikin. Lentäköön uistin ilmassa miten kauniisti ja sirosti hyvänsä – siroja heittoja yhdenkäden vavalla on kylläkin helppo tehdä – ei se vaikuta mitenkään kiihoittavasti lohen syömähaluun. Sen tekee yksistään uistimen kulku vedessä, ja tämän voi paljon paremmin ohjailla kahdenkäden kuin yhdenkäden vavalla. Eri heittotavoista voisi paljonkin jutella; mutta sehän ei kuulu tähän. Sen sijaan haluaisin mainita sanasen onkijalle vavan jälkeen tärkeimmästä välineestä, siimasta.

Siiman tulee olla mahdollisimman paksua, ainakin 24 kiloa (deadweight) kantavaa emaljoitua silkkisiimaa. Pitkässä ja vankassa perhovavassa sitä voi käyttää perhosiimana, ja heittovavankin siimana – varsinkin devonia heitettäessä – se on parempi kuin varsinainen öljytty heittosiima, sillä se ei ole niin arka kiertymään kuin tämä. Kulumista vastaan se on lujempi. Devoni on paha kiertämään siiman, ja jos uusikin öljytty siima pääsee kiertymään, ei se kestä mitään. Täysipitkän siiman, noin 125-150 yardia, kuten sikäläisillä vesillä vaaditaan, ei suinkaan tarvitse kokonaan olla kallista silkkisiimaa, eikä sellainen rullalle mahtuisikaan, vaan esim. noin 50 yardia silkkisiimaa ja muu osa lujaa ja pehmeää palmikoitua pumpulisiimaa, joka vaatii rullalla vähän tilaa. Perhovapaa käytettäessä määräävät luonnollisesti vavan pituus ja jäykkyys siiman vahvuuden, mutta heittovavassa se ei ole vavasta niin paljon riippuvainen.

Perukkeiden tulee luonnollisesti olla lujinta lajia. Esim. tiger-perukkeista on "Y Stout" sopiva, joskin pahoista paikoista ongittaessa "Z" on sopivampi. Perhoperukkeita koskee sama vaatimus. Niistä on hyvyyteensä verrattuna varsin halpa "Red Loop", vahvuus extra strenght, sikäläisillä vesillä paljon käytetty peruke, ja sillä tulee kyllä hyvin toimeen, ellei kallishintaisia hardylaisia y.m. halua ostaa.

Perhojen tulee sikäläisillä vesillä olla paljon isommat kuin muualla Suomessa yleisesti käytetyt perhot. Kolttakönkäällä ovat sopivimmat yksikokkaiset 6/0 ja 5/0 ja Petsamojoella 5/0 ja 4/0 ja syksympänä matalissa paikoissa ongittaessa myös kaksikokkaiset 3/0. Eri perhoista olen seuraavat huomannut siellä parhaiksi: Silver Doctor, Silver Jock Scott, Mar Lodge, Silver King, Lion, Dusty Miller y.m., jotka väriltään muistuttavat näitä. Huomattavaa on, että n.s. pilkkasiipi perhon kupeilla näyttää sikäläisille lohille olevan melkein välttämätön koristus, joten se on lisättävä esim. Hardyn Silver Doctoriin, josta se tavallisesti puuttuu. Perhon ruumiin tulee olla suurimmalta osaltaan hopeanvärinen ja mahdollisimman ohut ja sileä, ei karvoilla peitetty. Monista muista kuin ylläluetelluista perholajeista saa sopivia poistamalla eräitä höyheniä. Yleensä on eri tehtaiden valmistamilla samannimisilläkin perhoilla hyvin suuri ero värissä, niin että esim. toisen tehtaan Silver King ja Dusty Miller ovat siellä aivan käymättömiä, kun sen sijaan toisen tehtaan valmistamat samannimiset ovat erinomaisia. Yleensä ovat Hardyn valmisteet parhaat, mutta koukut niissä liian kovat, joten ne on ennen käyttöä pehmitettävä, esim. parin tulitikun tulella. Muuten ne helposti katkeavat lohen leukapielissä.

Uistimissa itsekullakin onkimiehellä tahtoo olla omat patenttinsa, joihin hän luottaa, ja sopiihan niitä koetella Petsamon vesilläkin. Mutta yleensä ei siellä alkukesästä tarvitse muuta kuin hopeadevonin, koko noin 2 1/2", joko milwardilaisia tai jonkin muun tehtaan valmisteita. Hardyn "pioneerit" ovat hyviä ja tunnetulla huolella valmistettuja. Sitäpaitsi niillä on se etu, että niitä saa sekä vasempaan että oikeaan pyöriviä, joten siiman kiertyminen tulee ehkäistyksi. Kuitenkin niiden patenttikoukkulaitteissa koukut ovat liian paksut, joten ne olisi varustettava tavallisella devonin rengaskoukkulaitteella. Useat tehtaat valmistavat devoneja, mutta malli on monessakin huono. Devonin tulee olla mahdollisimman sulavasti torpedomainen. Siipien kiinnityskohdalta se ei saa olla liian paksu, eikä sen pääpuoli liian lyhyt. Siivet on väännettävä siihen asentoon, että runko kulkee uistellessa mahdollisimman vaakasuorassa asennossa eikä "riko vettä". Devonissa mukana oleva peruke on paras poistaa, sillä se ei tahdo kestää, ja tiger-perukkeen voi kiinnittää suoraan devonissa olevaan rengaslaitteeseen. Alkukesästä on puhtaasti hopeanvärinen paras luonnollisen meriruoan, lota-nimisen kalan jatkona, mutta syksymmällä voi käyttää väritettyjä, esim. ahvenen värisiä.

Toinen hyvä uistin on "delphin" niminen lusikkauistin. Ulkopuoli hopean värinen, suomuille taottu, sisäpuoli heikosti kullattu. Delphinin sisäpuolelle on kiinnitettävä sopivan suuret olkakoukut eturenkaaseen. Tämäkin uistin olisi saatava sopivaliikkeinen, tasakulkuinen, sillä muunlaisilla ei tee mitään. Sopivaliikkeisen hankkiminen kaupasta samoin kuin itse vääntelemälläkin on onnen kauppaa, mutta kun sattuu hyväliikkeisen saamaan, on se verraton. Olen yhdellä sellaisella saanut 38 lohta yhtenä kesänä, ja lahjoitettuani sen kruununvouti Pl:lle on hän jatkanut sen ansioluetteloa hyvällä summalla. Siihen ottaa lohi useasti silloinkin, kun se muusta syötistä ei näytä välittävän. Kolmas hyvä uistin on "halko", t.s. amerikkalainen puu-uistin (wobbler), hauen tai ahvenen värinen Pikie Minnow y.m., jos kuka urheilulliselta kannalta ei katso näiden käyttöä sopimattomaksi, sillä sitä se mielestäni kyllä on. Puu-uistinta käytetään nykyään paljon Kolttakönkäällä, ja se on – varsinkin syyspuoleen – hyvä Petsamojoellakin.

Mitä muihin Petsamon varusteihin tulee, ovat pitkävartinen kalakoukku ja pitkävartiset kumisaappaat sekä pikiöljypullo välttämättömät. Kolttakönkäällä venheestä käsin uistellessa ei kumisaappaita luonnollisesti tarvita, mutta jos Petsamojoella tahtoo jonkinlaisiin tuloksiin päästä, ovat ne välttämättömät, ellei ole tarpeeksi kylmäverinen käyttämään tohtori Iivosen patenttia: kahlata päällyshousuissa jokeen ja pitää alushousut kuivina rannalla puunoksalla riippumassa. Petsamojoella ei näet ole montakaan kunnollista onkimapaikkaa – varsinkaan kevätkesästä veden korkealla ollessa – jossa ylettyisi heittoja tekemään rannalta käsin. Jokeen on kahlattava niin pitkälle kuin varret ulottuvat. Kumisaappaat ovat siitäkin mukavat, että niillä voi kahlata yli Petsamojoen matalimmilta paikoin. Siten pääsee helposti joen toisella puolella oleville onkimapaikoille ja samalla lyhentää pitkiä kävelymatkoja joen mutkia oikaisemalla. Monen onkimapaikan rannat sitäpaitsi ovat avonaisia, joten lohi ei niin helposti huomaa miestä tämän seisoessa vedessä. Tosinhan kumisaappaat ovat liian raskaat pitempiin kävelymatkoihin ja näin käytettyinä ne helposti kuluvat, mutta voihan repussa pitää kepeät kävelykengät, esim. paulakengät, jotka kulkemaan lähtiessään vetäisee jalkaansa ja kumisaappaat panee selkäänsä.

Näiden varusteiden lisäksi olisi sen, joka aikoo pitemmän onkimatkan Petsamojoelle tehdä, varattava itselleen n.s. rankinen, palttinasta tehty kevyt teltantapainen, jonka voi helposti pystyttää haluamalleen paikalle. Rankinen ei paljoa paina repussa, noin 1,5 kiloa, mutta suojaa nukkuessa sekä sateelta että sääskiltä. Ilman rankista on Petsamojoen rannalla nukkuminen mahdotonta sääskien takia, eikä rannoilla ole asumuksia, joissa voi nukkua, muita kuin könkäiden välillä kolttien turvekammeja. Myöhemmin syyskesällä, jolloin sääskistä ei enää ole kiusaa ja yöt ovat koleahkoja, on rankisen sijasta käytettävä louetta. Se on suunnikkaan muotoinen purjekangaskappale, joka pannaan pystyviistoon asentoon nuotiotulen tai rakovalkean eteen. Louteesta säteilevä tulen hohde pitää tämän yksiseinäisen asunnon kyllin lämpimänä ja nopeasti kuivattaa märätkin vaatteet. Lyhyempiä, yön kestäviä onkimatkoja voi luonnollisesti tehdä joko luostarilta tai matkailumajalta käsin, jolloin rankista tai louetta ei tarvita.

KOLTTAKÖNGÄS.

(Boris Gleb.)

Kun Petsamon alue kuului Venäjään, oli kalastusoikeus Könkäällä pidätetty ainoastaan Paatsjokivarren syntyperäisille koltille, joten muun muassa Salmijärven uudisasukkailla ei kalastusoikeutta siellä ollut. Koltat kalastivat verkoilla ja kulkutuksella eli ajoverkolla, joka laskettiin poikki joen virran vietäväksi, jolloin lohet tarttuivat sen silmiin. Urheilukalastusoikeuden he myöhäisempinä vuosina vuokrasivat eräälle englantilaiselle. Vuokramaksun peri tästä venäläinen Petsamon uratniekka, joka vuokrasummasta jakoi Petsamon varastosta koltille jauhoja. Samainen englantilainen kävi monena kesänä tovereineen Könkäällä, käyttäen siellä kalastaessaan yksinomaan perhoa. Niillä he pääsivät varsin kauniisiin tuloksiin, ollen pääluku heidän sesonkiaikana saamistaan lohista keskimäärin 100 kpl, niiden keskipainon ollessa noin 9 kiloa. Sittemmin koltat vuokrasivat kalastusoikeuden norjalaisen Sydvaranger-yhtiön henkilökunnalle, joka kalasteli siellä ahkerasti, kuitenkin pääasiallisesti onkien vain rannalta käsin säilyttääkseen lohikantaa joessa.

Nykyäänkin on kalastusoikeus täällä luovutettu koltille, jotka muodostavat n.s. Könkään kylän pyyntikunnan. Ammattimainen verkkokalastus tarkoin määrätyillä pyyntisijoilla on sallittu, paitsi kutuaikana, kulkutus sitävastoin on kielletty. Pyyntikunta on velvollinen sallimaan sinne saapuvien urheilukalastajien määrätystä maksusta harjoittaa urheilukalastusta ja järjestämään heidän käytettäväkseen soutajia ja veneitä. Jos joella on neljä vierasta venekuntaa, eivät pyyntikunnan jäsenet silloin saa harjoittaa urheilukalastusta useammalla kuin yhdellä veneellä.

Tavallisin kysymys, minkä matkustaja Petsamoon aikoessaan tai ensi kertaa tullessaan tekee, on:

"Milloin on paras onginta-aika?"

Tähän voinee vastata, mikäli kysymys koskee yksinomaan Köngästä: noin puolivälistä kesäkuuta puoliväliin heinäkuuta. Petsamojoella on tämä aika hieman toinen, mutta siitä tuonnempana enemmän. Ensimmäiset lohet nousevat Könkäälle merestä jo toukokuussa, heti kun joki on jäistä vapautunut. Aikaisimmat lohet olen siellä saanut 19 päivänä toukokuuta. Nämä lohet ovat pieniä puolitoistakiloisia kolttien n.s. "kirluos" tai "dinta". Nimitykset johtuvat näiden pyynnissä käytettävien verkkojen silmien suuruuden nimityksestä. Isompi kesälohi ei vielä tällöin nouse jokeen, vaan myöhemmin kesäkuussa. Lähenevän lohen nousun merkkinä voi pitää merenrannalla pyytävien norjalaisten kiilanuottakalastajain runsaampaa saalista, sillä heti sen jälkeen, kun nämä alkavat saada huomattavammin lohta, nousee se Könkäälle. Suuremmassa määrin tapahtuu nousu korkeiden ullivesien aikana. [Petsamon rannikolla kuulee matkailija joka päivä puhuttavan "ullista" ja "hieruasta". Edellinen tarkoittaa nousuvettä eli vuoksea, jälkimmäinen laskuvettä eli luodetta. Nousu- ja laskuvesien erotus Petsamon rannikolla on yli 2 metriä, jopa korkeiden nousuvesien aikana 3,5 metriäkin. Tämä valtamerien ilmiö vaikuttaa myös Kolttakönkäällä lähes puoliväliin koskea, ja niinkin ylhäällä kuin matkailumajan kohdalla on nousu- ja laskuveden erotus noin 1.5 metriä.] Samoin myöhemmälläkin kesällä olen korkeiden ullien aikana huomannut lohien parhaiten nousevan jokeen, mikä kenties johtuu siitä, että joen suolaton vesi suurten vesien vallitessa leviää kauemmaksi meressä, joten lohi paremmin pääsee kosketukseen makean veden kanssa ja viehättyy siitä virtaan nousemaan. Monesti keväällä, kun lotaa on runsaasti rannikkomeressä, lohi seuraa sitä pitempiä aikoja, jolloin sen nousu jokeen myöhästyy. Almanakan mukaan voi suunnilleen päätellä parhaat lohen syöntiajat, ja joskaan tämän nojalla ei mitään varmaa sääntöä voine laatia, opastan tässä kuitenkin huvin vuoksi tuon tietokirjan käyttöä.

Korkeimmat ullit sattuvat uudenkuun ja täydenkuun aikana. Esimerkiksi vuoden 1930 almanakasta huomataan, että korkeat ullit ovat muun muassa kesäkuun 11 ja 26 päivänä. Kuitenkin tämä ilmiö myöhästyy vähäsen, joten Petsamon rannikollakin korkeat ullit ovat tavallisesti kaksi tai kolme päivää täyden- ja uudenkuun jälkeen, mutta tämä myöhästyminenkin jonkinverran vaihtelee syistä, jotka eivät ole maallikoille tunnetut. Niinpä venäläisen meteorologisen laitoksen julkaisun mukaan vuoden 1930 kesäkuukausien korkeimmat ullit ovat: toukokuun 30 p., kesäkuun 11 ja 29 p., heinäkuun 11 ja 28 p., elokuun 12 ja 26 p. Näiden ja niitä lähimpien päivien siis pitäisi olla parhaita ongintapäiviä Könkäällä sanottuna vuonna. Kun lohi yleensä ottaa parhaiten kevätkesästä, jolloin se suuremmissa määrin nousee jokeen, niin jos tällä ja almanakan perustalla rupeaisin tarkemmin ennustelemaan, milloin etelän onkimiehen olisi edullisin Petsamossa onkia, sanoisin: 29-30 päivänä kesäkuuta. Voi olla, että lohi jo kesäkuun 11 päivän korkealla vedellä nousee jokeen – sillä tämähän riippuu kevään varhaisuudesta, meriravinnon runsaudesta rannikkovesillä y.m. seikoista – mutta tämä aika näyttää kuitenkin liian varhaiselta, joten suurempi nousu tapahtunee vasta 29 päivän korkealla vedellä, varsinkin kun tämä ulli on toista jalkaa korkeampi kuin varhaisempi 11 päivän ulli. Almanakka näyttää vielä, että 29 päivänä kesäkuuta kuu on puolipäivän piirissä kello 15.24. Lisäämme tähän aikaan 5 t. 45 min., niin saadaan tietää, että uliin korkein kohta on kello 21, ja kun 15.24:stä vähennetään 6 t. 40 min., niin tiedetään aamu-uliin olevan korkeimmillaan kello 8.40. Nämä ullit sattuvat näin ollen lohen parhaimmiksi syöntiajoiksi, joten tämäkin seikka puhuu 29 päivän eduksi.

Tässähän tuli nyt aivan tunnin tarkkuudella syöntiaika ennustetuksi, joten tuohon niin usein tehtyyn kysymykseen lienen täten antanut tyhjentävän vastauksen. Luonnollisesti sattuu hyviä syöntiaikoja muinakin kuin näinä korkeiden ullien aikoina, mutta joka tapauksessa näyttävät vesien taitteet vaikuttavan virkistävästi lohen syöntiin, mistä tämä sitten johtuneekin.

Kuten tunnettua on, ongitaan Kolttakönkäällä parhaasta päästä veneestä käsin, mikä vähemmän tottuneelle onkijalle on helpoin tapa päästä lohionneaan koettamaan. Sillä tämä ongintatapa ei kysy mitään taitoa, vaan ainoastaan istuinlihasten lujuutta ja mielen kärsivällisyyttä, joten sen urheilullisesta merkityksestä ei juuri voi puhua. Sille, joka ei ole tottunut heitto- tai perhovavalla onkimaan, on Kolttaköngäs ainoa mahdollinen sikäläinen paikka onkimiseen. Petsamojoki sitävastoin kysyy paljon enemmän onkimataitoa, eikä siellä voi venheellä uistella muualla kuin eräissä virran laajennuksissa.

Silloin kun n.s. Ukkokivi, hotellista hiukan alaspäin oleva iso kivi, alkaa mennä veden peittoon, on aika lähteä kalaan, sillä joessa ei voi uistella virran väkevyyden ja veden vähyyden takia muulloin kuin uliin aikana. Puolinousun ja puolilaskun aika on paras lohen syöntiaika, mutta veden korkeimmillaan ollessa se ei mielellään ota. Silloin voi onkija käydä hotellissa ja antaa soutajan levähtää. Pääasiallinen uistelualue on melko pieni, Ukkokiven ja kosken alaosan välinen virta, joten siihen ei sovi useampia venheitä soutamaan olematta toistensa tiellä. Neljää venettä enempää ei sinne pitäisi kerralla laskea. Ukkokiven ja Norjan rajan välisellä virran osalla uistellaan vähemmän, sillä siellä ei yleensä lohta saada, mikä kai johtunee siitä, että virran laimeuden takia siellä ei saa uistinta niin hyvin kulkemaan kuin hotellin edustalla. Kuitenkin pääsin sielläkin hyviin tuloksiin mentyäni sinne heti, kun nousuvesi alkoi kohota Norjan rajaa lähellä olevan karin luona. Onnistuin siellä kerrankin saamaan kolme lohta jo ennenkuin vesi hotellin kohdalla oli ehtinyt niin paljon nousta, että siellä olisi saattanut uistella. Mainitsemani karin seutu ja joen itäisellä rannalla, karista alaspäin oleva niemeke ovat varmoja lohen seisontapaikkoja ja vielä lisäksi isojen lohien. Viimeksimainitusta paikasta on m.m. saatu Kolttakönkään suurin lohi, 37 kilon painoinen karilas. Lohi oli tarttunut perhoon ja mennyt jokea alas Elvenesiin saakka, mistä se oli kohonnut vähitellen takaisin lähtöpaikkaansa, jossa se saatiin koukutuksi. Perholla uisteluun on tämä samainen virran osa sopiva ja tuloksia antava.

Sikäläiset koltat osaavat kyllä jo nykyään kunnollisesti soutaa, jos vain haluavat, sillä he kyllä tietävät paikat, missä lohi tavallisesti ottaa. Mutta useimmiten he soutelevat missä on helpoin sitä tehdä ja venettä ohjailla, välittämättä miten uistin kulkee.

Tuulien vaikutuksesta lohen syöntiin olen ollut huomaavinani, että pohjanpuoleisilla tuulilla lohi ottaa uistinta paremmin kuin eteläisillä, mutta perholla uistellessa on asia aivan päinvastainen. Johtuneeko tämä siitä, että etelätuulella joelle tulee suuremmassa määrin luonnollisia perhoja ja lohi sen takia erehtyy keinotekoisenkin nappaamaan.

Rannalta käsin ongintaan on Könkäällä ainoastaan muutamia kunnollisia paikkoja, nimittäin n.s. Engelsmanninkoste joen itärannalla ja Kalliokoste sen länsirannalla sekä jossakin määrin viimeksimainitun yläpuolella oleva putouksen alus "rosvohodun" kohdalla. Varsinkin Engelsmanninkoste on mieluinen lohien seisontapaikka, ja siellä tapaa isojakin yksilöitä. Ullin korkeimmillaan ollessa nousee lohi joessa aina putouksen alle, josta se veden aletessa alkaa painua alemma, hakeutuen hieruan ajaksi edellämainittuihin ja muihin syvänteisiin. Joskin näissä kosteissa voi onkia milloin vain huvittaa, on paras syöntiaika niissä kuitenkin puolilaskusta laskun loppuun, varsinkin milloin ulli on varhain aamulla.

Näistä paikoista ongittaessa täytyy olla lujat välineet, jos haluaa lohen käsiinsä saada. Varsinkin Engelsmanninkoste on monen jättänyt siimantynkä vavan nenässä, jopa vavantynkäkin kädessä rannalle seisomaan.

Tämän kosteen alaosassa on pitkänlaisen heittomatkan päässä rannasta, virran ja suvantoveden rajalla, iso, syvällä oleva vedenalainen kivi, jonka juuresta lohi usein tarttuu. Kosteen yläpää ja ja kosteen puolivälissä oleva vedenalaisen kiven kohta ovat samoin varmoja paikkoja. Yleensä on tämä koste Könkään hauskin onkimapaikka, sillä lohi näyttäytyy siellä mielellään pintavedessä, joten siellä ainakin näkee lohia, vaikk'ei sattuisi niitä saamaan. Mutta kuten sanottu on siellä ongittaessa aina oltava valmiina "tappelu aloittamaan".

Kalliokoste joen vastaisella rannalla on helpompi onkia, sillä lohi harvoin ryntää sieltä koskea alas, ja jos se sen tekeekin, voi sitä helposti seurata rantaa pitkin. Samoin on tämän kosteen ranta sovelias pitkiin heittoihin, sillä se on avonaista kalliota. Tässäkin kosteessa – sen keskipalkkaa hiukan ylempänä – on virran juonteessa vedenalainen kivi, jonka seudusta nappaus on varmimmin odotettavissa. Ylettyäkseen sinne kunnollisia heittoja tekemään voi – ainakin kevätkesästä, jolloin vesi koskessa on korkealla – kahlata rannasta jonkin matkan päässä oleville vedenalaisille kiville. Putouksen alus on näistä kolmesta paikasta vähäantoisin. Vesi siellä on kuohuista rikkinäistä, joten lohi ei siinä helposti huomaa uistinta tai perhoa. Sitäpaitsi veden laimeuden ja pyörteiden takia uistinta ei saa siinä kunnollisesti kulkemaan. Jos lohi täällä tarttuu, hyökkää se useimmiten alempana olevaan Kalliokosteeseen, jonne sitä on helppo rantaa pitkin seurata. Molemmista viimeksimainituista paikoista norjalaiset useasti onkivat kastemadolla, saaden pienehköjä lohia ja taimenia.

Milloin lohella ei ole syöntiä Könkäällä, voi kalastaja käydä ylempänä olevalla Jäniskoskella harreja ja järvitaimenia perhostamassa. Paikka on kaunis, ja kosken sekä sen alapuolella olevan karin välinen virran osa antaa toisinaan harreja runsaasti. Samoin kosken yläpuolella oleva virta – etenkin Norjan-puoleinen – on isojen harrien ja taimenten mieluinen oleskelupaikka.

Jos kalaportaat tulevat Paatsjoen koskiin rakennettaviksi, muodostuu Jäniskoskelle varmasti hyvä ongintapaikka, joskin paras jäänee Norjan puolelle.

PETSAMOJOKI.

Ennenkuin Petsamo-alue tuli Suomelle, oli Petsamojoki neitseellinen urheilukalastusvesi, sillä onkimiehiä ei siellä käynyt. Ainoastaan koltat siellä kalastivat verkoilla ja munkit sekä Petsamon kylien asukkaat verkoilla ja kulkuttamalla.

Joki on ennenvanhaan ollut hyvinkin lohirikas, mutta pääasiallisesti kulkuttaminen, jota varsinkin luostari harjoitti sangen ahkeraan, lienee lohikannan sieltä vähentänyt. Nykyisin on kulkuttaminen kielletty ja ainoastaan verkkopyynti sitä varten merkityissä paikoissa sallittu. Joen yläjuoksulla Moskovan kylän ja Mellilompolon välisellä joen osalla koltat verkostavat syksyisin. Moskovan koskelta alaspäin, hyvän joukon luostarin alapuolella, ovat munkkien kevät- ja syksykalastuspaikat ja siitä alaspäin aina jokisuulle saakka Petsamon kylien verkkovedet. Verkkopyyntiä harjoitetaan keväisin niin kauan kuin vesi joessa rantavieremien takia pysyy sameana, ja syksyisin öiden pimettyä aina i päivään syyskuuta.

Jos verkot lasketaan asetusten määräämällä tavalla, eivät ne erikoisemmin ehkäise lohen nousua jokeen, mutta niillä voidaan – ellei viranomaisten puolelta tätä tarkoin valvota – tukkia koko joki, kuten muutama vuosi takaperin tapahtui juuri lohennousulle tärkeimmällä joen osalla, n.s. Esikunnankosken ja jokisuun välillä. Tällä jokiosalla tulisi verkkopyynti kokonaan kieltää, sillä jos tämä jokiosa on keväisin lohennousun aikaan kovin tiheään verkoilla täytetty, kyllästyy lohi ylöspäin pyrkimiseen ja kääntyy takaisin mereen, kuten on ollut havaittavissa.

Samoin kolttien syksyinen verkkojen pito joen yläjuoksulla tapahtuu juuri lohien kutupaikkojen läheisyydessä, ja ellei heidän kalastustaan pidetä silmällä, voi se aiheuttaa pahaa tuhoa lohikannalle. Olen omin silmin nähnyt myöhäsyksyllä jokivarrella kolttien kalansuolauskuoppia, jotka eivät ole olleet kauniin näköisiä. Maakuoppaan, jonka pohjalle ja laiteille oli pantu jonkin verran tuohia, oli suolattu komeita kutulohia sekaisin haukien ja siikojen kanssa. Multaa oli karissut päälle, joten jo vaalealihaiset lohet näyttivät kurjilta. Pyynti oli tapahtunut laillisen ajan jälkeen, lohen kutuaikana.

Koltat valittavat lohien vähenemisen syynä olevan kiilanuottapyynnin meressä Maattivuonossa ja Petsamovuonon suun läheisellä merenrantaosalla, mutta syy ei liene siinä, vaan pääasiallisesti aikaisemmassa kulkuttamisella tapahtuneessa ryöstökalastuksessa. On otettava huomioon, että pääasialliset lohien kutupaikat ovat joen yläjuoksulla, Moskovan kylän ja Yläkönkään välisellä joen osalla. Tänne nousee lohi jo aikaisin keväällä tulvaveden aikana, painautuen veden aletessa matalien nivojen välillä oleviin syvänteisiin ja suvantoihin. Nämä ovat kuin luodut kulkutuspaikoiksi, joista lohet on voitu kulkutuksella nostaa kuin varastosta. Munkit ovat siellä useimmiten kulkuttaneet kahdella kulkutusnuotalla peräkkäin, joten jos lohi onkin päässyt hyppäämään ensimmäisen kulkutuksen yli, se on takertunut toiseen. Venelastittain kuuluvatkin munkit joskus lohta saaneen.

Petsamojoki on luonteeltaan suotuisa lohen lisääntymiselle, sillä se on pitkä, kirkasvetinen ja useimmissa paikoin sorapohjainen. Sellaisena keväänä, jolloin lota meressä hyvin rantautuu ja joessa on tarpeeksi korkea tulvavesi, voi Petsamojokeen nousta suurikin määrä lohta. Olen joinakin syksyinä nähnyt tästä hyvän esimerkin joen yläjuoksulla olevissa laajennuksissa, lompoloissa, joissa on todellakin ollut vilkasta liikettä lohien kutunivoihin siirtymisaikana.

Lohi alkaa nousta jokeen jo aikaisin keväällä, heti jäiden lähdettyä, jolloin sen tulvavedessä on helppo nousta aina Yläkönkäälle saakka. Nousua jatkuu jossain määrin pitkin kesää, joskaan nämä lohet eivät enää veden vähyyden takia nousne näin ylös, sillä siellä ei myöhemmin tapaa kesälohia, vaan ainoastaan aikaisemmin nousseita isoja n.s. jäälohia. Keskikesällä nousee myös pieni 1,5-kiloinen lohi – kolttain "dinta" – ja sitä voi silloin saada ongella runsaastikin, sillä se on hyvä käymään kiinni, joskaan pienuutensa takia ei tuota samaa ongintailoa kuin iso lohi.

Urheilukalastajalle Petsamojoki tarjoaa mitä kiitollisimman tilaisuuden mielihommansa harjoittamiseen. Joki on siksi koskinen ja matala, ettei uistelu veneestä käsin tule täällä kysymykseenkään muualla kuin jossain määrin joen yläjuoksulla, Petsamolompolon ja Mellilompolon välisillä jokisuvannoilla, joten onginta on suoritettava rannalta heittäen. Hyviä lohipaikkoja on runsaasti, ja ne soveltuvat yhtä hyvin perho- kuin uistinongintaan. Joki on erittäin mutkainen, joten rantaa pitkin kulkien monessakin paikassa tulee pitkä kävelymatka onkipaikalta toiselle, mutta kun osaa oikaista niemekkeiden poikki, supistuvat kävelymatkat hyvinkin vähiin. Näköalat jokivarrella ovat vaihtelevat ja paikoitellen maalauksellisen kauniit, kuten esim. Mellilompololla, Yläkönkäällä ja Alakönkäällä. Ken näille seuduille tekee retkiä, hän saa todellakin käsityksen Petsamon luonnon kauneudesta eikä arvostele sitä yksin merenrantamaisemien näkemisen perusteella.

Koetan seuraavassa tarkemmin esitellä n.s. hyviä onkimapaikkoja, t.s. sellaisia, jotka kokemuksen perusteella olen huomannut parhaimmiksi. Tosinhan joessa on tuhkatiheään muitakin onkimapaikkoja, ja niissä voi silloin tällöin lohen tavata – varsinkin keväisin lohen vielä nousussa ollen –, mutta niiden luetteleminen kävisi tässä yhteydessä liian pitkäksi.

Lohipaikkojen löytämistä varten viittaan tämän kirjan lopussa olevaan karttaliitteeseen Kallojärven–Yläluostarin välisestä Petsamojoen osasta. Sekä karttapiirroksessa että alempana olevassa esityksessä käyttämäni lohipaikkain nimet Yläluostarin–Moskovan välillä eivät ole vanhoja, paikkakunnan asukkaiden käyttämiä nimityksiä, vaan olen ne aikoinani tekaissut erottaakseni kalastusmuistiinpanoissani, mistä paikasta milloinkin olen lohta saanut. Paikkakunnan asukkaille nämä paikat ovat olleet kokonaan merkitystä vailla, joten he eivät ole niille nimiäkään antaneet, mutta pitäneehän toki lohipaikalla nimi olla, että onkimies voisi toverilleen sen selittää. Siis otan ne tähän semmoisinaan kuin ne muistiinpanoissani esiintyvät. Moskovasta ylöspäin olevien paikkain nimitykset sensijaan ovat koltilta saatuja, nehän ovat heidän vanhoja verkkopaikkojaan.

Joen alajuoksulla kolmen kilometrin päässä Alaluostarilta, nykyisen vaivais- ja lastenkodin kohdalla olevissa koskissa, Pitkässä-koskessa ja Niittykoskessa, on montakin hyvää lohipaikkaa: Savihauta, Savolaisen mutka, Otto-Juhanneksen kari, Iivosen kivi y.m., mutta koska monikin petsamolainen voi etelästä saapuvan urheilukalastajan näille paikoille opastaa, jätän niiden tarkemman esittämisen. Etelänpuolen onkimies tavallisesti pysähtyy Yläluostariin joko siellä olevaan munkkien matkustajakotiin tai tästä puolitoista kilometriä Petsamoon päin sijaitsevaan, matkailijayhdistyksen hoidossa olevaan uuteen ja komeaan matkailumajaan ja pitäen näitä pääpaikkanaan tekee kalamatkoja joelle. Siksi esitänkin ainoastaan luostarilta ylöspäin olevia paikkoja ja numeroin ne helpottaakseni niiden löytämistä kartalla.

N:o I. Savihauta. Luostarilta läntistä jokitörmää noin 600 m alaspäin oleva syvänne, jossa on lohta tavallisesti läpi kesän. Paikka on rannan jyrkkyyden takia vaikeasti ongittava muualta paitsi haudan yläosassa olevalta niemekkeeltä. Haudan keskikohdalla on maanvieremästä jääneitä pahoja puuttoja, joihin on varottava uistinta heittämästä. Paikka sopii parhaiten perholla ongittavaksi. Haudasta ylöspäin Mannajoen suulle saakka joen länsirannalla on syvänteitä, joissa myös usein lohen tapaa.

N:o 2. Mannajokisuu. Tämän joen ja Petsamojoen yhtymäkohdan alapuolella oleva syvänne on hyvä lohipaikka. Siinä voi onkia sekä länsi- että itärannalta. Itärannalta kalastaessa pitää kahlata sieltä ulottuvalle karille, jonka alapuolella lohet tavallisesti makaavat.

N:o 3. Yläluostari. Noin 300 metriä edellisestä ylöspäin on joen itärannalla vanha maanvieremä, jonka alapuolella on syvä hauta. Paikka on keväisin lohennousun aikana melko hyvä. Parasta on onkia joen itärannalta.

Luostarilta ylöspäin Lammasjokisuulle kuljettaessa sivuutetaan monia isoja joenmutkia, joissa on maanvieremiä ja syviä hautoja. Näissä tapaa joskus lohen, varsinkin kevätkesästä.

N:o 4. Savipyörre. Jokimutkassa luostarilta Lammasjoelle menevän tien varrella oleva syvänne. Tässä haudassa asustaa aina isoja lohia, joskin ne huonosti siinä onkeen ottavat.

N:o 5. Lammasjokisuu. On Petsamojoen parhaita lohipaikkoja. Siinä on läpi kesän lohta, ja paikka on hauska onkia joen länsirannalta. Ranta on puista vapaa, joten voi tehdä toiselle rannalle ulottuvia heittoja, jolla puolen lohet tavallisesti ovat. Varsinkin juuri Lammasjokisuun kohta on antoisa, mutta hyvää onkivettä on siitä alaspäinkin, aina siihen saakka, missä joki alkaa mataloitua. Tällä kohdalla on munkkien rakentama paimenmaja, jossa on hyvä lepäillä ja sadetta pitää.

N:o 6. Koivunalus. Lammasjoelta noin 400 metriä ylöspäin, joen länsirannalla oleva syvänne. Sekin on hyvänlainen lohipaikka, joskin vaikea onkia rannalla olevien puiden vuoksi. Itärannalta kahlaamalla voi parhaiten heittoja tehdä. Pahoja puuttoja on syvänteen keskellä.

N:o 7. Lämpiön mutka. Edellisestä paikasta muutamia satoja metrejä ylöspäin oleva jokimutka. Joki on tällä kohdalla kapea, mutta aika syvä mutkassa olevasta kivestä alaspäin lähtien. Varsinkin itärannalla on syvänteitä, jotka läpi kesän ovat varmoja lohen oleskelupaikkoja. Samoin mutkakivestä ylöspäin oleva virta noin 150 metrin pituudelta on hyvää lohivettä. Paikka on helppo onkia molemmilta rannoilta sekä uistimella että perholla.

N:o 8. Pajusaari. Edellisestä muutamia satoja metrejä ylöspäin oleva saari, jonka vähän veden aikana kari yhdistää joen länsirantaan. Saaren yläpäästä muutamia kymmeniä metrejä ylöspäin on siellä olevan karin alapuolella iso, tulvan aikana vedenalainen kivi, jonka alapuolella on syvänne. Tämän syvänteen ja itärannan välillä virta on syvää ja lohi siinä mielellään asustaa. Sinne on helppo tehdä heittoja karin päähän kahlattuaan. Saaren puolivälistä alaspäin virta on kohtalaisen syvää, hyvää onkivettä, ja lohta onkin siinä läpi kesän. Varsinkin saaren alapäässä aivan rannassa oleva pieni pyörre on varma paikka. Saarelta on hyvä tehdä heittoja, sillä puita ei ole olemassa. Jos lohi hyökkää saaresta alaskäsin, jonka se kuitenkin harvemmin tekee, vaaditaan vahvaa ja pitkää siimaa saadakseen lohen takaisin nousemaan, sillä seuraamaan sitä ei kykene muuten kuin uimalla itse virran poikki toiselle rannalle.

N:o 9. Karisaari. Edellisestä paikasta muutama sata metriä ylöspäin jokimutkassa oleva saari, johon pääsee kahlaamalla joen länsirannalta. Saaren ja joen itärannan välisessä virrassa on pari syvännettä saaren puolella ja kaksi syvännettä isojen kivien kosteessa virran itärannalla, joista voi useasti tavata lohen, joskaan paikka ei antoisuudessa vastaa edellistä. Forelleja sitävastoin siellä on aina.

N:o 10. Iivosen mutka. Edellisestä paikasta noin kilometri ylöspäin joen itärannalla olevan maanvieremän kohdalla oleva kosken mutka. Paikka ei näköjään ole iso, mutta useasti lohirikas ja tavallisesti se ei onkijaa ilman lohta jätä. Sen yläosa – aivan kosken alakuohuista alkaen – ja itärannanpuoleisen ison kiven seutu sekä siitä alaspäin oleva itärannanpuoleinen syvänne ovat lohen oleskelupaikkoja. Paikka on ongittava länsirannalta kahlaten niin kauas kuin saapasvarret sallivat.

N:o 11. Puuttosuvanto (Kotasuvanto). Edellisestä puolisen kilometriä ylöspäin oleva suvanto, jonka länsirannalla on munkkien verkkokota. Suvannossa on useasti lohta, mutta paikka ei ole erikoisen kiitollinen ongittavaksi, sillä suvannon länsirannan heinäisyyden takia ei heittoja voi tehdä muualta kuin suvannon yläosan niemekkeeltä. Sieltäkin heitettäessä on varottava itärannanpuoleista kivikkomatalikkoa. Suvannon alaosassa on vedenalaisia kiviä, jonne kykenee heittoja tekemään joen itärannalta kahlaten. Keskikesällä tulvan aikana voi paikka olla antoisa, mutta ei myöhemmin matalalla vedellä.

N:o 12. Pommisuvanto. Joen kaukaisimmassa itämutkassa, noin 2 km edellisestä (suoraan kulkien) oleva koskenalussuvanto. Paikka oli ennen surullisen kuuluisaa pommien heittoa varmimpia lohipaikkoja, mutta viime vuosina siitä ei ole erikoisemmin saatu. Kai pommituksen aiheuttama lohen luonnollisten seisontapaikkojen hävittäminen lienee sen sille vähemmän mieluisaksi tehnyt. Paikalla voi onkia sekä itä- että länsirannalta. Tämän ja edellämainitun Puuttosuvannon välillä tekee joki suurempia mutkia. Sillä välillä on m.m. Isoköngäs, kaunis ja jyrkkä koski. Könkäällä on jokunen vähempiarvoinen ongintapaikka, m.m. sen yläpuolella olevan kalliosaaren seutu.

N:o 13. Moskovan koski. Edellisestä noin kilometri jokea ylöspäin oleva koski, jossa on muutamia syvempiä hautoja. Näissä viihtyy lohi hyvin kesäkuumallakin. Onkia voi molemmilta rannoilta kahlaamalla.

N:o 14. Moskovan saari. Moskovan kylän kohdalla olevan saaren ja joen itärannan välinen virran osa. Saaren alapään kohdalla virta on syvää, mutta matalimmista paikoin kahlaten sen voi hyvin onkia. Paikka on jo vanhastaan "kulkutusajalta" tunnettu hyväksi lohipaikaksi.

N:o 15. Sahin alus. Moskovasta noin kilometri jokea ylöspäin olevan matalan ja pitkän Sahin (kolttien Sah) alla oleva virran osa. Sen ylä- ja alaosassa on kareja, joiden välisessä virrassa lohet makailevat koko kesän. Paikka on varmimpia lohipaikkoja. Heitot on tehtävä kauas jokeen, kahlaamalla joen joko länsi- tai itärannalta.

N:o 16. Ylähauta. Edellisestä noin puoli kilometriä ylöspäin, samassa Sahissa oleva syvänne. Sinne on kahlattava länsirannalta. Ei ole edellisen veroinen lohipaikkana, ainoastaan tulvan aikana siinä on lohta.

N:o 17. Pyiskajoen suu (kolttien Pasajoki). Noin 2,5 kilometriä Moskovan kylästä ylöspäin. Jokisuun alapuolella länsirannalla on hiekkamatalikko, jonka kohdalla virta on syvää. Tässä virrassa samoinkuin hiekkamatalikon alapuolella olevassa syvänteessä asustaa usein lohia. Paikka on helppo onkia matalikolta käsin. Myöskin jokisuu on hyvänlainen lohipaikka, jolla voi onkia joen sekä länsi- että itärannalta.

N:o 18. Gallipooga. Edellisestä noin kilometri virtaa ylöspäin oleva joenmutka. Sen länsipuoleisen rannan alaosa on kalliota. Kalliorannan alapuolella on syvä hauta, mikä on lohien oleskelupaikka helteiselläkin ilmalla. Haudasta hiukan alaspäin joenmutkan takana länsirannalla on santamatalikko, jonka alla virta on syvää ongintavettä. Kalliosta ylöspäin, toisessa joenmutkassa, on länsirannalla santatörmän kohdalla syvänne, joka on lohen oleskelupaikka. Tästä hiukan ylöspäin on karin alla virran syvänne, jonka itäsivustalta lohen usein tapaa. Viimeksimainitun joenmutkan itärannalla on kallio, joka tulvan aikana on saarena. Sen rantasyvänteissä on isoa taimenta.

N:o 19. Illefinkoski. Edellisestä vajaa kilometri ylöspäin, Petsamolompolosta alkava koski. Koskessa olevan saaren seutuvilla virta on syvää ja siinä on usein lohta.

N:o 20. Petsamolompolo. Edellisen yläpuolella oleva järventapainen, noin kilometrin pituinen joenlaajennus. Siinä on lohelle tarpeeksi vettä kuumaakin kesää viettääkseen. Täällä tapaakin jo suurta "jäälohta" ja voi niitä venheestä käsin uistella. Lompolon yläosassa, missä Katkimakoski loppuu, on hyvä rannalta heittää, kun kahlaa tarpeeksi kauas itärannanpuoleista matalikkoa pitkin. Lompolon länsirannalla on huononlainen kämppä, jossa kuitenkin voi sateen sattuessa saada suojaa.

N:o 21. Katkimakoski. Edellisestä ylöspäin oleva noin kilometrin pituinen koski. Sen voi onkia melkein koko pituudeltaan. Koskessa olevan saaren kohdalla ja kosken yläpäässä joenmutkassa olevat syvänteet ovat parhaimmat lohipaikat. Muualla tapaa useimmiten vain taimenta, joskus sentään pienen lohenkin.

N:o 22. Katkimalompolo. Edellisen yläpuolella oleva joenlaajennus, joka on varsinkin syksyisin lohen mieluinen oleskelupaikka. Siinä voi ainoastaan veneellä soutaen uistella, sillä rannalta käsin heiteltäviä paikkoja siellä ei ole. Lompolossa on myös runsaasti haukea.

N:o 23. Jonnikielklompolo (Isokivilompolo). Edellisestä parin kilometrin päässä oleva suvanto. Se on mielestäni varsinkin syksyisin Petsamojoen parhain lohipaikka. Lompolon yläpäässä, itärannalla, on huomattavan iso kivi, josta lompolokin on nimensä saanut ja outokin paikan heti tuntee. Kivestä alaspäin oleva virranosa, aina lompolon tyyneen veteen saakka, on varmaa lohivettä. Heitot on mukava tehdä kahlaamalla länsirannalta ulottuvaa matalikkoa pitkin virran reunalle. Lompolon alaosasta jatkuvan virran mutkassa on yli joen ulottuva matalikko, jonka ja itäisen kallioisen rannan välillä joki on syvää. Tämä on myös hyvänpuoleinen onkimapaikka.

N:o 24. Tuurilompolonkoski. Edellisestä pari kilometriä jokea ylöspäin Tuurilompoloiden välillä oleva lyhyt koski. Sen alaosassa virta on syvää ja hyvänpuoleista lohivettä, mutta varmin paikka on kosken yläpäässä oleva joen laajennus, jonka keskikohdalla on hietamatalikko ja tämän kahtapuolta syvät vedet. Tämän matalikon reunasta useimmiten tapaa lohen. Paikan tuntee helposti, sillä joen länsirannalla on metsä palanut pieneltä alalta.

N:o 25. Koskimukka. Edellisestä noin kilometri jokea ylöspäin koskimutkassa oleva pieni syvänne. Sen keskellä on matala hiekkamuodostuma, jonka seuduilta lohi useasti ottaa. Tässä paikassa oli minulla kerran kiinni suurin lohi, minkä Petsamojoella olen nähnyt.

N:o 26. Alaköngäs. Äskeinen koski alkaa suvannosta, jonka yläpäässä tämä köngäs on. Sen alus samoinkuin putousten välinen syvännekin ovat hyvännäköisiä ongintapaikkoja, mutta tulokset niistä ovat laihat. Forellia sitävastoin siellä on erittäin runsaasti. Muuten paikka on juhlallisen kaunis, joten senkin vuoksi siellä kannattaa käydä. Könkäällä on Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen rakennuttama pirtti.

N:o 27. Saarilompolo. Edellisestä toista kilometriä ylöspäin oleva joenlaajennus. Se sopii veneellä uisteltavaksi. Heitoille sopivaa paikkaa siellä ei ole muualla kuin lompolosta lähtevän virran suulla. Eompolon länsirannalla on Maksima nimisen koltan kalamaja.

N:o 28. Saarilompolonkoski. Edellisestä ylöspäin olevan kosken puolivälissä oleva pienoinen syvänne, jonka länsirannalla useasti on lohta. Paikka on helppo onkia.

N:o 29. Ollin kammi. Edellisestä ylöspäin jokimutkassa Olli nimisen koltan turvekammin kohdalla oleva syvänne. Se on helppo onkia yläosassa olevalta karilta. Kammi on uusi, joten siinä sopii majaa pitää.

N:o 30. Kollilompolo. Edellisestä ylöspäin oleva lompolo, varsinkin sen yläosa. Paikka on hyvä onkia länsirannalta käsin.

N:o 31. Yläköngäs. Edellisen yläpuolella on muutaman sadan metrin pituinen vuolas virta, joka alkaa Koskilompolosta. Sekä virrassa että lompolossa on runsaasti taimenta. Yläköngäs aukenee tähän lompoloon. Tämän noin puolentoistasadan metrin mittaisen kosken alus on lohien oleskelupaikka. Samoin varsinaisen könkään alla olevasta altaasta joskus tapaa lohen, joskin se etupäässä on forellien asuntopaikka. Köngäs on erinomaisen kaunis, todellinen Petsamojoen nähtävyys, joten senkin vuoksi kannattaa siellä viivähtää. Könkään jyrkästä hampaasta eivät lohet yleensä pääse ylös, joten voinen lohipaikkain luettelemisen lopettaa tähän. Jokunen lohi nousee kyllä tästäkin kevättulvan aikana, mennen aina Kallojärvelle saakka, mutta harvoja ne ovat.

Ken haluaa forelleja ja taimenia onkia, voi jatkaa matkaa Könkäältä ylöspäin. Siellä Mellilompoloiden välisissä nivoissa ja Kallojärvestä laskevassa pitkässä koskessa ovat näiden varsinaiset oleskelupaikat. Maisemat Mellilompoloiden seutuvilla ovat suurenmoisen kauniit.

Mainitut onkimapaikat, jotka sijaitsevat noin 25 kilometrin pituisella alalla rantaa pitkin laskien, osoittavat, etteivät ongintapaikat Petsamojoella ole niin rajoitetut kuin Kolttakönkäällä, vaan sopii sinne suurempikin joukko onkimiehiä yhtaikaa, joutumatta silti toinen toisensa tielle. Ja täällähän on tilaisuus tehdä varsinaisia eräretkiä, joten onkiminen ei käy niin herraskaisen mukavaksi kuin Kolttakönkäällä. Täällä saa rauhassa keskiyötä pitäessään pistää lohen vartaaseen paistumaan, ilman että syrjäiset ovat puuhia kurkistelemassa.

Se käsitys on yleinen, että Petsamojoessa lohet ovat paljon pienempiä kuin Kolttakönkäällä ja ettei täällä saa suuria rekordilohia kuten siellä. Mutta kyllä iso lohi nousee Petsamojokeenkin, joskaan lohien keskipaino ei täällä ole niin korkea kuin Könkäällä.

Esimerkiksi v. 1922 Kolttakönkäällä onkimani 82 lohen keskipainoksi tuli 10,2 kiloa, kun siihen laskin myös n.s. "dintat". Pelkkien kesälohien keskipaino nousi 11,7 kiloon. Seuraavana kesänä Petsamojoella onkimani 43 lohen keskipaino oli 8,1 kiloa, "dintat" mukaan luettuina, joten erotus keskipainossa Könkään ja Petsamojoen lohien välillä oli siis 2,1 kiloa. Huomattavaa on, että Petsamojoella saa useasti noin 4-5 kilon painoisia, jotka siis alentavat keskipainoa, mutta että tämän painoisia lohia Könkäällä saa tosiharvoin. Ne ovat yleensä joko isoja kesälohia tai 1,5-kiloisia "dintoja" ja "kirluoksia". Urheilullisessa merkityksessä onkiminen Petsamojoella on asetettava paljon korkeammalle kuin Kolttakönkäällä.

Sille, joka Yläluostarilta käsin tekee onkiretkiä Petsamojoelle, Gallipoogan ja luostarin väliset paikat ovat tarpeeksi likellä yhden yönseudun kestävien matkojen tekoon, mutta jos haluaa käydä Gallipoogaa ylempänä, on viisainta ottaa mukaansa rankinen, jossa voi päivisin nukkua. Gallipoogan ja luostarin väliset paikat ovat antoisimpia keskikesästä, mutta Gallipoogan ja Yläkönkään väliset paikat sensijaan syyskesästä. Parhain syönti siellä yläjuoksulla on elo-syyskuun vaihteessa, jolloin lohet lompoloiden syvänteistä alkavat nousta kutuvirtoihin. Mutta onkimalupa-aika Petsamojoella loppuu nykyään jo syyskuun 1 päivänä, joten parhaan syyskesän syöntiaikana siellä ei enää saa onkia. Jos suotuisia ilmoja sattuu, ovat elokuunkin viime päivät hyviä. Kesällä voi sattua päiviä, jolloin lohet täällä yläjuoksullakin ovat liikkeellä, ja silloin ne ottavat devonia ja perhoa.

Keskikesästä ei lohi Petsamojoella rupea syömään, ennenkuin vesi joessa on kirkastunut kevättulvista tai siellä joka kevät tapahtuvien maanvieremien aiheuttamasta savisuudesta. Näin ollen voi syönnin alkaminen useana keväänä siirtyä heinäkuun ensiviikolle. Heinäkuuta onkin yleensä pidettävä parhaana onkima-aikana Petsamojoella, sillä elokuussa on usein pitkällisiä poutia, jolloin vedet käyvät vähiin ja lohi painuu jokisyvänteisiin, joista se ei liiku, eikä se silloin mielellään ota uistinta enemmän kuin perhoakaan. Mutta kun pitkällisen poudan jälkeen tulee säänvaihdos, lähtee lohi liikkeelle, ja tällöin onkimies voi korjata sievoisen saaliin. Esimerkiksi eräänä tällaisena säänmuutos-yönä satuin saamaan sieltä 11 lohta ja 6 taimenta.

Joka haluaa Petsamojoelle tehdä oikean eräretken, menettelee viisaimmin sopiessaan jo kevättalvesta jonkun petsamolaisen kanssa kepeän venheen viemisestä Kallojärvelle, voidakseen myöhemmin kesällä tällä laskea jokea Moskovan kylään saakka. Matkan varrella on siksi suurenmoisen kauniita näköaloja ja niin paljon koskemattoman erämaan tuntua, että se palkitsee suuremmatkin vaivat. Kallojärvelle on helppo kävellä, sillä maasto sinne on aivan tasaista lukuunottamatta yhtä tunturiylänköä.

Ken haluaa käydä ainoastaan ylemmillä könkäillä saakka, voi suorittaa matkan helposti jalan. Polku Alakönkäälle kulkee tasaista hietakangasta pitkin, ja vain itse könkään kohdalla varsin lyhyellä matkalla tunturiliepeen yli mentäessä se on huonoa. Tällä kohdalla on Petsamojoen kenties kaunein näköala, sillä joki porautuu tässä jyrkkäseinäisten tunturien välitse. Paikka tekee todellakin juhlallisen vaikutuksen, kun rantakalliolta katselee alla virtaavaa synkkää manalanvirtaa. Yläkönkäällä käydessä voi pistäytyä myös lähellä olevan Mattert-tunturin laella, sillä sieltä on juhlallinen ja laaja näköala aina Jäämeren rantaa, Salmijärven tuntureita, Luttojokea ja Venäjän-puoleisia seutuja myöten. Könkäältä tunturin laelle on noin 45 minuutin kävely pitkin loivaa, helposti noustavaa tunturinrinnettä.

NEITSEELLISILLÄ VESILLÄ.

Kesän 1923 vietin suurimmaksi osaksi Petsamojoen varrella, tehden luostarilta käsin jokaöisiä retkiä joelle lohia ongiskellen ja etsien ongintapaikkoja, sillä olivathan ne toistaiseksi vielä jokaiselle tuntemattomia. Edellisenä kesänä oli sieltä joku määrä lohta ongittu. Muun muassa tohtori Iivonen ja kalastusneuvos Hellevaara olivat kahdesti tehneet sinne pari päivää kestäviä kalamatkoja. Mutta parhaista ongintapaikoista oltiin vielä tietämättömiä, sillä eihän yhden kesän vähäisen kokemuksen nojalla voi niistä varmuudella mitään päättää.

Elokuun loppupuolelle tultaessa olin joen alajuoksusta aina Pyiskajoelle saakka täysin selvillä, ja nyt olin päättänyt tutkia sen yläjuoksun, sillä se oli urheilukalastuksen kannalta vielä tuntematonta aluetta. Kukaan onkimies ei ollut käynyt Alaköngästä ylempänä, ja otaksuttiin, ettei lohi sen yläpuolelle nousisikaan.

Elokuun 27 päivänä pantiin pieni jokiveneeni munkkien nelipyöräisille työrattaille, siihen ladottiin eväät, suolat, kalakorvo, loue y.m. matkavarusteet ja kuorma vietiin hevosella aina Pyiskajoelle saakka. Moskovankylän Iljan olin puhunut venemieheksi, ja saapuikin tämä ukonkäppyrä, leipää ja teetä säkkiin evääksi varattuaan, varsin topakan näköisenä sovitulle kohtauspaikalle. Matkavarusteihini kuului vielä drillinki vesilintujen päiden menoksi. Jätin Iljan kuljettamaan venettä Petsamolompolon alaosaan saakka, sillä tällä välillä ei ole vaikeampia paikkoja noustavana, vaan veneen voi helposti kuljettaa yksikin mies, kun vetonuorat ovat kiinnitetyt venheeseen kolttien käyttämällä tavalla: toinen nuora venheen keulassa vesirajassa olevaan renkaaseen ja toinen perään pohjapuun nokkaan. Rannalla kävellen on nuorista helppo vetää venettä ja toista nuoraa kiristämällä, toista höllentämällä veneen voi ohjata tarpeeksi kauas rannasta ja kierrätellä sen eteen sattuvien matalikoiden, kivien y.m. esteiden ohitse ja välitse.

Itse kävelin vapoineni rantaa pitkin jonkin matkaa edellä, ettei vene karkoittaisi lohia. Ensimmäinen lohi kävi kiinni Petsamolompolosta lähtevän virran yläpäässä, aivan jalkojeni juurelta maarannasta. Lohi oli pieni 4-kiloinen uroslohi, joka ampui virrasta lompolon tyyneen veteen, josta sen ennen pitkää koukkusin rannalle.

Keittoloin täksi päivää oli saatu, ja sehän oli pääasia, sillä en ollut muita ruokatarpeita ottanut mukaan kuin leipää, voita, kahvia, sokeria ja milkkiä, luottaen siihen, että tokihan joki särpimen antaa. Lohta väsyttäessäni huomasin haapananpoikueen uiskentelevan lompolossa, joten päätin koettaa hankkia talouteemme myös liharuokaa. Iljan tultua veneineen sousimme lompolon yläpäähän ja pystytimme rannalle louteen yönviettoa varten. Jäljelläolevan iltapäivän päätin hätyytellä vesilintuja ja yrittää lohta läheisessä Katkimakoskessa. Näin pari haapananpoikuetta painuvan vastakkaisen rannan ruohikkoon, jonne päätin maitse kiertää. Ruohikko oli kovapohjaista, helppoa kahlata, ja ennen pitkää onnistuinkin reppuuni korjaamaan kuusi haapanaa. Nyt oli meillä siis sekä kalaa että lihaa, joten ruokahuolet olivat toistaiseksi poistetut.

Vaihdoin nyt drillingin heittovapaan ja kävelin kosken rannalle tutkiakseni, ovatko lohet havainneet siinä viihtyisää paikkaa kutua odotellessaan. Tässä noin kilometrin pituisessa koskessa löysin monta näköjään hyvää onkimapaikkaa, mutta lohta ei niistä kuulunut; sen sijaan taimenta rupesi tulemaan tuhkatiheään. Kun pienemmässä syvänteessä taimen ottaa, on se melkein varma merkki, ettei siitä silloin lohta saa, ja niinpä lopetinkin enemmän yrittämisen päättäen alastulomatkalla koskea paremmin tutkia.

Leirille tultuani Iljalla oli lohikeitto ja kahvit valmiina, jotka maistuivatkin entisellä totutulla tavallaan, sillä olihan ilta kulunut jo liki puoleen yöhön.

"Lohivatsalla" nukkuu hyvin ja näkee mukavia unia, sen kokemuksen sain taaskin uusia, ja kun nukkuma-aikaa jäikin vain neljä tuntia, oli se "kiireellä nukuttava", sillä oli päätetty aamuvarhaisella lähteä eteenpäin voidakseni lohen aamusyönnin aikana tutkia edessä olevia vesiä. Päiväsaikaan, jolloin lohi ei ole syönnillään, ei saa selvää käsitystä lohipaikoista, vaan hyvästäkin paikasta voi tulla siihen käsitykseen, ettei lohi siinä asusta. Aamuyöstä nousimme Katkimakosken ja saavuimme sen yläpuolella olevaan Katkimalompoloon. Yritin siellä uistella lohta veneestä käsin, mutta niin pian kuin sain uistimen ulos, oli siinä hauki. Tämä uudistui useita kertoja, joten uistin ei niiltä saanut olla rauhassa niin pitkää aikaa, että mahdollinen lohi olisi ehtinyt siihen tarttua. Lopetinkin enemmän uistelun toivoen, etteivät hauet paluumatkallani olisi näin syönnillään, ja korjasin saaliinani viisi kappaletta noin 3-kiloisia haukia keittokalaksi. En näet ollut moneen vuoteen haukea syönyt, joten oletin sen lohen asemesta maistuvan hyvälle.

Kulku Katkimalompolosta ylöspäin aina Jonnikielklompoloon saakka oli vaikeata, sillä välillä olevat kosket olivat niin vähävetisiä, että piti keskijokea kahlaten vetää venettä jokipohjaa pitkin. Jonnikielklompolossa huomasin vankan lohen nostavan selkäänsä, ja niin pian kuin olimme vetäneet veneen rannalle ja Ilja oli saanut käskyn ryhtyä kahvinkeittoon, kahlasin joen länsirannalta pistävää matalikkoa virran reunalle. Valmistautuessani siellä heittoa tekemään ilmestyi kupeelleni minusta vain parin metrin päähän veden pinnalle lohen selkä, joka valasmaisella liikkeellä hitaasti painui veden alle. Tuon liikkeen tekevää lohta pidän varmana saaliina, ja senpätähden nytkin heti kaikessa hiljaisuudessa peräydyin taaksepäin voidakseni tehdä heiton lohen etupuolelle. Lohi oli kiinni ensi heitolla. Se syöksyi ensin ylöspäin, mutta pyörsi ympäri matalan kosken vastatessa ja painui ohitseni lompoloon. Teki siellä isolle lohelle tyypillisiä laimeahkoja, mutta voimakkaita painautuksia pohjaa kohden. Jonkin ajan kuluttua sain sen takaisin virtaan, jossa väsyttäminen kävi nopeampaan, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin se jo pintautui. Kylkeään välkytellen se koetti painua pohjaan, mutta kun voimat jo olivat väsähtäneet, sain sen pysytetyksi pintavedessä. Helposti se antoikin itsensä uittaa minunpuoleisen rannan matalaan veteen, jossa pian sain isketyksi koukun sen selkään. Tulokas oli komea 17-kiloinen naaras. Ei muuta kuin "jalka päälle ja Tarzanin voitonhuuto ilmoille" uuden paikan kunniaksi, sillä aikaisemmilla kesäretkilläni en ollut tätä lohipaikkaa keksinyt.

Laitettuani devonin koukut taas asianomaiseen kuntoon ryhdyin uudelleen kokeilemaan paikan lohipitoisuutta. Seurauksena oli pari tempaisua ilman tarttumista. Ihmettelin tätä, sillä eipä devonia kala juuri tapaa sen koukkuihin takertumatta. Tarkastin koukkulaitteen, mutta siinä ei ollut vikaa. Heittelin vielä ja – kiinni oli! Alkuliikkeet tuntuivat oudoilta, joten ihmettelin, mikähän otus siellä lienee devonin tempaissut, kunnes jonkin ajan perästä hauki välähti pintavedessä. Vedin harmissani tämän lohivesien rumiluksen kelkkana maalle, ja kun aamukin jo oli kulunut kello kahdeksaan, tuumin jättää paikan enemmän onkimisen tulomatkaan.

Pystytimme louteen rannalle, sillä olin päättänyt päivän maata tässä joutuakseni iltasyönnin ajaksi jo kesällä hyväksi havaitsemalleni Tuurilompolonkoskelle ja Alakönkään alle.

Haukikeittoa keitellessämme näin vähänväliä isojen lohien näyttäytyvän pinnalla äskeisestä onkipaikastani alaspäin oikealla aivan virrattomassa lompolon vedessä. Merkitsin näkemäni iloisena muistiin päättäen uhrata paikalle enemmän aikaa tulomatkalla.

Noustuamme iltapäivällä Tuurilompolon koskelle – koskea jotkut koltat myös kutsuivat nimellä "Annikkakuosk" – ryhdyin saaliista varmana heittelemään, sillä olinhan kesällä siellä käydessäni saanut samaisesta paikasta kaksi kymmenkiloista. Tulos oli kuitenkin tänä iltana laiha: yksi 2,5-kiloinen uroslohi ja kolme taimenta. Koetin myös veneellä uistella yläpuolella olevassa lompolossa, mutta huomasin sen liian matalaksi lohien oleskella. Sensijaan lompolon jatkona koskenniskassa oleva virran laajennus, keskellä olevine santamatalikkoineen ja syvänteineen, oli kuin luotu lohille helteisen kesän viettopaikaksi.

Lompolosta kiskottiin vene seuraavaa koskea ylös. Se on edellisiin verrattuna aika syvä ja paikoin voimakas. Kosken yläosaan päästyämme jätin Iljan yksin hiljakseen venettä kuljettamaan, itse lähtien edeltä mahdollisia lohipaikkoja etsimään ja kokeilemaan. Päästyäni kosken niskassa olevaan mutkaan olin huomaavinani vastakkaisella hiekkapohjaisella rannalla lohen liikkeen. Tarkastaessani paikkaa en kuitenkaan nähnyt muuta kuin jokipohjalla kuumottavan lieon pätkän. Koska olin ollut huomaavinani lohen juuri siinä paikassa vettä pyöräyttäneen, heitin devonin lieon alapuolelle. Ei mitään. Heitin yläpuolelle. Nappaus ja kiinni! Mutta samalla tuo oletettu lieko hävisi, sillä se olikin ollut virran jamaan painautunut lohi. Tunsin heti liikkeistä, että nyt olen ison papan kanssa tekemisissä. Lohi painui ensin ylöspäin, kiersi hiljakseen yläpuolella olevan hietamatalikon, käväisi vielä senkin yläpuolella olevan voimakkaan virran kuohujen kohdalla pintavedessä, jolloin näin sen valtavan pyrstön ja sain aavistuksen sen suuruudesta. Koetin nousta rantaa ylöspäin pysyttääkseni lohen jokimutkan syvässä vedessä, mutta en ehtinyt montakaan askelta ottaa, kun lohi jo kääntyi ja ampui virtaa alas ohitseni. Kauas ylös siimaa pitkin kirposi devonin hylsy siinä vauhdissa, ja kuumana kurahti sormi siiman juoksua vapaa vasten hillitessäni.

Lohi syöksyi suoraan alla olevan kosken niskaan, jossa panin sille lujanlaisen vastineen, saadenkin sen pyörähtämään poikittain ja menemään vastakkaiselle rannalle. Siellä se ensin painautui pohjaan, mutta ampui kohta ylös pinnalle. Näin nyt selvästi sen valtavan koon koko komeudessaan. Hyvän joukon yli 30 kilon täytyi tuon ruhon painaa! Hätkähdin aikalailla ja veri tulvahti päähäni, sillä jos olinkin pyrstöstä olettanut sen suureksi, en kuitenkaan mokomaa lohien kuningasta ollut odottanut näkeväni. Nuolena kimposi ajatus päässäni, että nyt on elämäni rekordilohi kysymyksessä, ja arvasin sen näin ahtaassa paikassa yrittävän koskea alas väljempiin vesiin. Vaikka vavassani olikin 28 kilolle taattu siima ja "Tiger Z" peruke, tiesin, etten kykene sen lähtöä estämään, vaan että minun on seurattava koskea alas lohen määräämällä vauhdilla. Drillinki roikkui onnettomuudeksi selässäni, sillä en ollut uskaltanut jättää sitä venheeseen. Vetäisin toisella kädelläni sen selästäni ja kyyristyin asettamaan sitä rantakiville, kun samassa lohi pyörähti minuun päin ja syöksyi täydellä höyryllä keskivirralle. Vavan yhdessä kädessä ollen en ehtinyt saamaan siimaa kireälle, vaan se sai löysän, ja samassa lohi oli irti.

Voi surkeutta! Heitin vavan rannalle ja lakkinikin paiskasin sen perään ja vapisin, vapisin koko ruumiiltani. Sinne meni rekordiloheni! Sinä pakanan, pakanan drillinki, minkä teit! Jos tuon tiesin, olisin koko värkin antanut rusentua rantakiviin, ennenkuin päästänyt tuota lohta karkuun. – Ja mikä panikin lohen kääntymään juuri sillä hetkellä, kun olin avuton sitä hoitelemaan? Mikä oli pannutkin sen asettumaan näin ahtaaseen, vähäpätöiseen paikkaan? Sinne meni ylpeyteni! Olisi tehnyt koko joen kuuluisaksi. Ei se Iivosen kaksikymmenkiloinen olisi ollut mitään tuon rinnalla! Harvoinpa lohi on devonista karannut sen kerran suuhunsa haraistuaan. Olisipa sentään pitänyt muuttaa nuo numeroa suuremmat koukkulaitteet siihen, kuten jo olin ajatellut, sillä hatarat ovat jo tähän aikaan lohen leuat.

Täytyi istuutua rantakivelle, sillä niin vapisivat polvetkin, että hävetti. Pitkä sylki drillinkiriepua kohden ja tupakkavehkeet esiin! Tärviöllä oli koko matkan nautinto, sillä varmasti tuo lohi aina kummittelee mielessäni.

Tupakoin puolisen tuntia lähtien lopulta innottomana auttamaan Iljaa, joka ei näkynyt jyrkästä rantakuohusta saavan venhettä yksin ylös. Haluton olin onkimista jatkamaan, ja niinpä heti Alakönkäälle saavuttua ryhdyimme vetämään venettä maitse sen molempien hampaiden sivuitse, kunnes saavuimme soudettavaan virtaan.

Könkään yläpuolella meitä odottivat neitseelliset vedet, joihin tiettävästi kukaan tätä ennen ei ollut uistinta tai perhoa viskannut. Erikoinen viehätyksensä on tällaisilla seuduilla, olkoon eränkävijä kuinka tottunut hyvänsä. Matkan vaatimat vaivat on helppo kestää; niitä ei huomaakaan mielen ollessa jännittyneenä edessäpäin olevia uusia näkemyksiä odottaessa. Heti edessä olikin paikka, joka vei mielestä äskeisen epäonnen aiheuttaman alakuloisuudenkin. Sanattomaksi se pani matkamiehen katsellessa synkkää manalan virtaa jyrkkien, seinämäisten kallioiden puristuksessa. Kallioseinämät heijastuvat mustina virtaan, tehden sen synkän ja syvän näköiseksi, jota vaikutusta vielä lisää häränpyörteillä oleva puristunut vesi. Ei haluttanut tähän pyhättöön onkea heittää, vaan hiljaisena ihailin sen kauneutta. Se rauhoitti juhlallisuudellaan ja kuolleella hiljaisuudellaan riehuvan mielen, ja tämän tunteen vallassa nousimme vielä edessä olevan virran ja Saarilompolon.

Lompoloa seuraavan matalan kosken keskivaiheilla tuli eteemme pienehkö syvänne, johon heitin devonin. Muutaman heiton perästä oli lohi kiinni ja ennen pitkää myös veneessä. Välinpitämättömästi sitä virrassa väsyttelin, sillä mieleeni palautui taas äskeinen kolmikymmenkiloinen, mutta olihan tämä iloinen kokemus, sillä se todisti lohta olevan myös Alakönkään yläpuolella.

Ollin kammilla pantiin pata ja pannu tulelle, sillä olihan saatu jo tarpeeksi rehkiä yhden illan osalle. Paikka näytti lohipaikalta, joten päätin aamuyöstä siinä kokeilla.

Aamuonginnan tuloksena oli yksi kahdeksan- ja yksi viisikiloinen jokimutkasta karin alta.

Läksimme taas virtaa ylöspäin, ja Kollilompoloon tultua näin telkkäpoikueen, josta vähän ajan perästä kolme kappaletta oli venheessäni. Kollilompolon yläosassa heittelin länsipuoleiselta rantakalliolta, mutta vaikka paikka olikin näköjään lohipaikka, oli tuloksena ainoastaan muutama taimen.

Vuorokauden aika oli jo myöhä lohen syönnille. Siksipä jatkoimmekin matkaa Koskilompoloon, jossa veneellä soutaen uistelin jonkin aikaa. Tulos oli yksi 3-kiloinen koukkuleukataimen ja muutama pienempi. Lohi ei ottanut, vaikka paikan ulkonäöstä päättäen epäilin niitä siinä olevan.

Niin tultiin Yläkönkäälle, jonka alle pystytettiin loue. Paikka on kaunis, sillä tällä kohdalla porautuu Petsamojoki tunturivyöhykkeen läpi muodostaen keväisin korkean veden aikana mahtavan putouksen. Könkään ylähammas on pari metriä korkea kallioporras, josta vesi putoaa jyrkkäseinäiseen ja kaitaan kallioaltaaseen, jatkuen siitä pienempinä putouksina lompoloon. Oikealla rannalla kohoaa kaunis Mattert-tunturi 519 metriä korkeana, ja sen jatkona ovat monessa paikassa jyrkkäseinäisinä jokeen putoavat Mellilompolon tunturit.

Jätettyäni Iljan louetta pystyttämään läksin heti putousta ihailemaan. Huomasin jo ensi silmäyksellä, että lohipaikat loppuvat tähän. Niitä etsien ei tarvitse tämän könkään yläpuolelle mennä, sillä sen ylin hammas on siksi jyrkkä, ettei lohi siitä yleensä nouse. Korkean kevättulvan aikana kuitenkin joku lohi kykenee itsensä siitä ylös keinottelemaan, koskapa niitä on jokunen saatu aina Kallojärveltä saakka.

Otin tämän könkään majapaikakseni ja sieltä käsin tein retkiä joen yläjuoksulle ja läheisille tuntureille. Kolme vuorokautta vietin tässä luonnonpyhätössä, milloin vapa mukana tehden retkiä jokea ylös aina Kallojärvelle saakka taimenia "rassikalaksi" onkien, milloin kävellen pyssy selässä tuntureilla näköaloja ihailemassa. Unohtumattomat ovat nämä hetket, jotka siellä yksin vietin. Iljan olin näet lähettänyt luostarilta noutamaan ajokoiriani, sillä olihan syyskuun 1 päivä edessä eikä sitä sopinut vapa kädessä sivuuttaa.

Eräällä retkelläni huomasin lähellä jokirantaa sijaitsevien kevättulvan aikana lampena olevien syvänteiden pohjalla suden jälkiä. Koko pentue oli siellä elellyt kaivellen syvänteiden pohjalle isoja kuoppia syötävää etsiessään. Paikka olikin sopiva suden pesimispaikaksi, sillä alavalla maalla oli maa korkean, miehen vyötäisiin ulottuvan kasvillisuuden peitossa ja pajukko oli paikoin luoksepääsemättömän tiheä. Siellä oli porojen surma synnyttänyt sukunsa jatkajia ja opastanut näille elämisen ensimmäisiä ehtoja: ravinnon etsintää.

Enpä ollut odottanut saavani vieraita tälle ihmisilmoista kaukana olevalle asunnolleni, mutta niin kuitenkin sattui. Koltta Olli sieltä saapui naisväen kera veneellä soutaen. Olivat tulleet syysverkkoja laskemaan. Kolli- ja Koskilompoloon olivat jo niitä asettaneet, ja nyt kävi matka Mellilompololle, jossa on turvekota, n.s. lesken kammi.

Kauan tutki Olli onkivehkeitäni kysellen pyynnin salaisuuksia. Mieli näkyi palavan tähän hommaan, ja hänestä tulikin myöhempinä vuosina tottunut onkija.

Iljan saavuttua kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen ajokoirieni Panun ja Kruunan kanssa oli isännän odottamaton löytäminen näille suuri riemastus. Siinä touhussa täytyi heti metsään painua, into ei muutoin asettunut. Ajo olikin ennen pitkää käynnissä, ja pari tuntia saivat koirat täydellä kurkulla ilmoittaa metsästyskauden alkaneen, ennenkuin jänis tuli kaadetuksi Mattertin rinteellä. Enin into oli nyt saatu tyydytetyksi, ja kun tarkoitukseni ei ollut varsinaista metsästystä aloittaa ennen kuin paluumatkalla alavammilla mailla, Alakönkään alapuolella, painuttiin louteelle kalakeitolle.

Joskin Panu oli kuuluisa ruokahalustaan, löi se nyt entisen rekordinsa, sillä valtava oli se annos lohien päitä, selkärankoja, mätiä ja taimenia, minkä se sisälleen ajoi. Istualtaan täytyi loppuja pistellä, ennenkuin se uskoi, ettei vatsassa enempää tilaa ollut. Mutta syökööt – onhan meillä yksiseinäinen huone, joten syönnin seuraukset eivät isännän nokkaa kirvele.

Iltapäivällä aloitettiin paluumatka, koirat ja kampsut venheessä. Ei pidetty kiirettä, sillä halusin tarkoin onkia menomatkalla huomaamani sopivat paikat nähdäkseni, minkä verran lohta oli tänne noussut.

Oli jo 3 päivä syyskuuta, kun saavuttiin Katkimalompololle, josta lähtevän kosken suumutkaan pystytimme louteemme. Lohikorvo alkoi täyttyä, sillä m.m. Jonnikielklompolosta olin edellisenä yönseutuna saanut kolme vankkaa lohta. Siellä muuten näkyi enemmän lohien liikettä kuin muualla koko matkan varrella. Katkimalompolossakin niitä kyllä näyttäytyi, mutta sain vain yhden veneeseeni, sillä hauet tekivät taas kiusaa kuten menomatkallakin.

Keskiyötä louteessa nukkuessamme heräsin Panun liikehtimiseen vierelläni. Sillä oli tosin riimut kaulassa, mutta en ollut sitonut niitä puuhun. Huomasin sen nousevan ylös ja vainuavan pimeään yöhön. Samassa se syöksyi ulos ja Kruuna tapautui perään, mutta sain riimuista kiinni. Heti alkoi Panun kiihkeä haukku, joka painui läheisen vaaran yli kuulumattomiin, Kruunan vikisten kuunnellessa sen menoa. Ei voinut muuta tehdä kuin odottaa päivän valkenemista, sillä yö oli pimeä.

Päivän kajastaessa painuin drillinki olalla metsään, jättäen Kruunan Iljan hoitoon louteelle. Kävelin sen päivän Valasjoelle käsin olevia maisemia, kuulematta kuitenkaan Panusta mitään. Mutta eräällä suolla tapasin hirven ja koiran jäljet. Siinä oli siis Panun riista kulkenut, mutta minne lienevät painuneet Venäjän puolelle. Ilman Panua palasin illalla louteelle ja aamulla lähetin Iljan vuorostaan Panua huutelemaan.

Louteella aamupäivällä kahvia keitellessäni huomasin lohen käyvän pinnalla aivan asuntoni kohdalla olevassa jokimutkan syvänteessä. Painuin rannalle ja heittelin kallioniemekkeeltä syvänteeseen. Lisäsin painoa uistimeen ja annoin sen painua syvälle. Jo otti! Lohi liikkui edestakaisin ja syöksyi sitten kosken niskaan. Minun ei sopinut antaa perään, sillä nostokoukun olin jättänyt louteelle, joten, jos koskessa sen väsyttäisinkin, en saisi sitä maihin vedetyksi. Sain lohen takaisin kallion viereen, mutta tilanne oli vieläkin tukala. Miten saisin koukun louteelta? Ei muuta neuvoksi kuin ensin väsyttää lohi perinpohjaisesti ja sitten käväistä noutamassa koukku louteelta. Olikin kiltintapainen lohi ja ennen pitkää se väsyi. Pitelin sitä kyljellään pintavedessä kauemman ajan, antaen sen "haukkoa ilmaa", ja päästin sen sitten rauhassa painumaan syvänteeseen. Rullalta siimaa antaen kiipesin rantatörmää ylös louteelle. Matkaa kertyi satakunta metriä, mutta riittihän siimaa. Sain koukun käteeni ja siimaa rullalle ottaen painuin takaisin rannalle, lohen pysytellessä koko ajan liikkumattomana. Perille tultuani säikäytin sen pinnalle ja koukkusin kalliolle. Siinä loikoi kaunis kahdeksankiloinen, mutta sekin naaras, ikävä kyllä. En ollut koko matkalla saanut kuin muutaman uroslohen, muitten ollessa kutuun valmistuvia naaraita, joista toiset tummempi-, toiset vaaleampilihaisia.

Iltapäivällä palasi Ilja turhalta matkaltaan. Ei jälkeäkään Panusta. Odoteltiin vielä seuraava yönseutu, mutta Panu pysyi poissa. Tiesin sen osaavan palata lähtösijoilleen mistä maailman äärestä hyvänsä, mutta kun sen kaulassa oli riimut riippumassa, pani se huolestuttamaan. Olihan se ennenkin palannut tuollaisilta retkiltään riimujen tynkä kaulassa, mutta olisiko nyt sattunut niin vahvat, ettei se, niiden tartuttua puuhun tai kiveen, saisi niitä poikki vedetyksi? Täytyi luottaa onneen, sillä asialle ei mitään mahtanut.

Samana iltapäivänä laskimme kosken alas Petsamolompololle, jossa olin päättänyt veneellä soutaen uistella. Mutta kun läheinen Gallipooga oli minusta hauskempi louepaikka, kävimme ensin majamme sinne pystyttämässä, nousten sitten tyhjin venein takaisin lompololle uistelemaan. Sain sieltä kolme 14–16-kiloista venkaletta ja menetin neljännen. Tämä neljäs lohi oli harvinaisen voimakas ja eloisa, näöstä päättäen edellisten painoinen. Kun ilta jo oli pimeä, joten veneestä ei nähnyt hyvin koukuta, käskin Iljan soutaa läheisen niemen kärkeen saadakseni ottaa lohen maalle. En tahtonut saada sitä rantautumaan, joten pitkän arvelun perästä luovutin koukun Iljalle, pyytäen hänen koukkuamaan kalan, voidakseni pitemmällä siimalla paremmin lohta hoidella. Luonnollisesti neuvoin häntä varomaan tapsia ja vielä Iljan asettaessa koukkua veteen annoin viimeisen ankaran varoituksen. Mutta turhaan. Ilja vetäisi ja – peruke poikki! Sinne meni komea lohi ja hyväuintinen devonini. Ellei liene Ilja ennen tietänyt, minkämoista väkeä koltat ovat, niin toivottavasti hänelle nyt se asia selvisi.

Seuraava yö oli tyyni ja lämmin. Valvoin havuvuoteellani, sillä Panun kohtalo huolestutti. Joelta kuulin vähän väliä lohen molskahduksen, joten tuntui niitä tälläkin paikalla olevan. Päivän sarastaessa painuin taas joelle yrittämään, ja tulos oli yksi 14-kiloinen, musta, koukkuleuka koiras. Näki väristä, että se oli koko kesän kallion syvänteessä aikaansa viettänyt, erehtyen juuri odottamansa kutuajan ovella petolliseen onkimiehen koukkuun. Sellaista on lohirievun kohtalo!

Päivällä suolasin viimeksi saadut lohet, eivätkä korvoon enää kaikki mahtuneetkaan. Mitta oli täysi, ja olisin ollut valmis ihmisilmoille painumaan, mutta päätin vielä jonkin päivän odottaa Panua.

Seuraavana yönä tämä ilmestyikin nuotiolle. Heräsin Kruunan vikinään ja huomasin sen kuuntelevan jokea ylöspäin. Hetken kuluttua nuotion valoon ilmestyikin Panu hiljaa pimeydestä kävellen, ketjujen tynkä kaulassa roikkuen ja ulkoasultaan kurjan näköisenä. Siinä olivat kesälihat ja lohikeitot haihtuneet! Jalkapohjat olivat niin turvoksissa ja arkoina, ettei paljon liikkumaan päässyt. Matkaa oli näköjään tehty paljon. Molemminpuolinen ilo oli suuri jälleennäkemisestä, ja Kruuna pani koko teltan sisällyksen nurin hyppiessään isännän ja Panun ympärillä.

Nyt olin valmis lähtemään, ja seuraavana päivänä panimmekin kampsut kokoon ja laskimme veneellä Moskovan kylään. Kävelin koirineni luostarille ja lähetin sieltä hevosen lohia ja tavaroita noutamaan.

Matkan tarkoitus oli saavutettu: uusia lohipaikkoja löydetty. Sopi lopettaa onkiminen tältä syksyltä ja luostarilta käsin aloittaa uusi harrastus erämiehen elämässä – ajojahdit.

OTTO JUHANNEKSEN KANSSA PETSAMOJOELLA.

Vartiosotilas kävi pyytämässä minua puhelimeen munkkien "hotellista".

"Terve, se on Otto Juhannes! No sinähän kuulut viime yönä kovasti lohia tappaneen."

"Kuka semmoisia kertoi?"

"Ka sotilaalle soitin ja tiedustelin. Mittees sinä nyt ilmasta tykkeet, onko se noin niinkuin mallillaan?"

"Ka eihän tuo ole pahempikaan."

"Otatko miehen mukaasi, jos tulen?"

"Suurimmalla mielihyvällä. Pistä vain kiireimmän kaupalla vehkeesi kokoon."

"No minä käsken valjastaa 'Kössin'. Outahan niin mies tulee. Onko sinulla kahvia tarpeeksi?"

Vakuutin niitä vielä olevan, mutta tiesinhän minä, ettei Otto Juhannes vähillä kahvivarusteilla jokivarrelle lähde. Omassa repussa pitää pitkä poronnahkainen kahvipussi olla.

Parin tunnin perästä ajoikin Otto Juhannes luostarin hotellin eteen. Joimme tavanmukaiset Leonidin tsaijut ja läksimme kävellä jumppasemaan jokivarrelle, Otto Juhanneksen minulta kysellessä viimeaikaisia saaliitani. Matka kävi ensin Pommisuvantoon, sillä siihen paikkaan Otto Juhannes enimmin luotti. Tulimme suvannolle ja istahdimme rannalle vapoja kuntoon panemaan.

"No minkälaisella vehkeellä sitä yritetään?" kysäisi Otto Juhannes.

"Minä olen perholla tähän aikaan ongiskellut ja panen nytkin vapaani perhokärjen, mutta kun sinulla on vain heittovapa, niin pane 'divonakala'."

"Eiköhän sitä 'halolla' mojauteta?"

"Elä hiidessä pilaa lohivesiä halkoinesi! Paras olisi, kun pitäisit pöytälaatikossasi ne vehkeet jokivarrelle niitä kuljettamatta. Pane vain divonakala ja mene koettamaan, minä kiehautan kahvit tässä rannalla."

"No niinköhän ois", tuumi Otto Juhannes ja meni heittelemään. Heitteli suvannon sen alapäähän saakka, mutta mitään ei kuulunut. Kävin sitten minäkin perhoa heittämässä, mutta samalla tuloksella. Rupesimme kahvin juontiin ja tarinoimaan. Olin sitä mieltä, ettei tämä Pommisuvanto ole enää mikään hyvä lohipaikka S:n pommituksen jälkeen.

"Niinköhän rietas pohjan pilasi?" meinasi Otto Juhanneskin. "No missä ne on sinulla sitten ne lohipaikat?"

"Alempana jokea, kunhan lähdetään niin kyllä näytän." Joimme puolentoista litran pannumme tyhjäksi ja lähdimme Iivosen mutkaan. Laskeuduimme törmää alas, kun Otto Juhannes kysäisee:

"Lampiini, haiseeko sinusta lohelle?"

"Kyllä tuntuu vähän hajahtavan."

"Onko se haju miten suuren lohen?"

"Ei taida olla kuin nelikiloisen."

Tulimme rannalle.

"No näytähän missä sinulla on se nelikiloinen."

"Viskaahan divonasi tuota valkoisena kuumottavaa kiveä kohden, sen taakse ja hieman alapuolelle, siellä sen pitäisi olla", jatkoin leikkipuhetta. Mutta mitenkäs kävikään! Kun Otto Juhannes oli tehnyt sinne muutaman heiton, oli lohi kiinni ja ilmahypystä päättäen noin neljän kilon painoinen.

"No katso rietasta, kun olikin siellä, ja aivan taitaa olla nelikiloinen! Hätäkös se sinun on onkiessa, kun olet tuttu jokaisen lohen kanssa joella. Lienet jo puntarisikin nokassa niitä roikuttanut, kun painot tiedät. Kummakos tuo, kun kesäkauden olet täällä porkannut. Toista se on minun voutirievun. Jonniijoutavia papereja pitää kesäkaudet herroille kirjoitella, ettei pääse näihin oikeihin miesten hommiin kuin joskus pujahtamaan", valitteli Otto Juhannes lohta väsytellessään. Ja unohtaen elämän murheet jatkoi: "eiköhän pistetä kahvipannua tulelle, jos tässä hyvinnii olisi toisiakin lohia."

Tein työtä käskettyä ja jonkin ajan perästä kahlasin kumisaappaissa veteen koukuten Otto Juhanneksen lohen maalle. Naputtelimme kivellä sitä päälakeen ja läksimme kahville.

"No eikös se tuo Otto Juhannes ole kalamies? Ei siinä muuta konstia ole kuin ajoissa vain saada tuo peukalo rullalle ja jarrutappi tökättyä laulamaan. Silloin se lohi tulla luikkii yhtä hyvin Otto Juhanneksen kuin muidenkin onkimiesten reppuun", tuumii Otto Juhannes kahvia härppiessään.

"No sinä se osaat tuon kahvin keittää mallilleen, se ei oukkaan mitään sumppivettä", jatkoi Otto Juhannes viidettä kuppia kaataessaan. "Mutta missäs sinulla tässä mutkassa on ne isot lohet? Niitä saisit nyt miehelle näyttää."

Neuvoin kahlaamaan santamatalikkoa pitkin keskemmä suvantoa ja sieltä heittämään toiselle rannalle. Mutta eihän Otto Juhannes lähtenyt itseään kastelemaan, kun hänellä oli vain tavalliset lapikkaat jaloissa. Kahlasin vuorostani sinne, mutta lohta ei kuulunut. Kaipa niitä ei siellä sillä kertaa ollut, sillä vastahan kaksi päivää sitten olin paikan "tyhjentänyt", kuten Otto Juhannes arveli.

Menimme Karisaareen. Otto Juhannes heitteli devonia ja minä perhoa, mutta ei saatu muuta kuin pari taimenta. Taakseni katsahtaessani näin Otto Juhanneksen syrjittäin minuun seisoen asettavan "halkoa" vapaansa. Hän luotti niihin vehkeisiin, mutta kun tiesi, etten minä näin keskikesästä niitä sietänyt, niin koetti huomaamattani halon vapaansa panna. En ollut puuhaa näkevinänikään ja annoin hänen rauhassa heitellä. Vähän ajan perästä kuuluu Otto Juhanneksen harras siunailu, ja kun kysyn syytä siihen, sanoo hän, kädellään toiselle rannalle osoittaen:

"Kattohan tuonne koivuun, suoraan tästä yli joen!"

Katson sinne, ja siellä ylhäällä koivussa riippuu Otto Juhanneksen halko.

"No sinnehän on joku mies halkonsa suutuksissaan viskannut. Nythän tuo on kerrankin oikealla paikallaan."

"Elä siinä viisastele. Minun halkoni se on, enkä minä siihen suuttunut ole. Pistin sen siimaani, kun devoniin ei mitään kuulunut, mutta heittäessä siima katkesi ja halko tuonne koivuun lensi."

Ihmeteltiin hänen siimansa heikkoutta, sillä olihan se äsken kestänyt lohen ylösoton. Kahlasin kumisaappaissa yli joen hakien halon puusta – en suinkaan itse halon, vaan sen mukana olevan tiger-perukkeen takia, kuten Otto Juhannekselle huomautin. Hän pisti halon uudelleen vapaansa ja heitteli saaresta alaspäin olevien kivien taakse. Hetken kuluttua lentää halko taas siimanpätkä perässään vastakkaiselle rannalle koivuun.

"No joko nyt uskot tuon halonviskelyn! Näethän sinä, että metsään se syntymäsijojaan muistellen pyrkii eikä veteen."

"No senkö helkkari sille nyt tuli, kun tuollaiset tavat otti ja siiman katkoo! Eihän sillä ennen nuita kujeita ole ollut" – tuumi Otto Juhannes.

Tarkastin hänen siimansa. Se oli paikkapaikoin leikkautunut melkein poikki. Katsoin vavan kärkirengasta: agaatti oli lohjennut ja siinä oli teräviä särmiä. Oli nähtävästi taimenta koukuista päästellessä kolahtanut rantakiveen.

Huomio oli surullinen, sillä varakärkirengasta ei ollut mukana ja entinen oli niin pahoin lohjennut, ettei vapaa voinut käyttää. Otto Juhanneksen onkiminen tänä yönä oli siis auttamattomasti lopussa. – Hän sanoi yhtä mielellään rupeavansa minulle "hukimieheksi", kun minä sen "ison" otan. Lupasin sitä yrittää Lampion mutkasta, jonne nyt läksimme.

Kävelin edellä, kun Otto Juhannes hetken kuluttua karjaisee: "Elähän mene! Minne sinä olet kahvipannun pannut, kun sitä ei näy reppusi päällä?"

Katson ja kahvipannu oli poissa vaikka varmasti muistin saaresta lähtiessämme panneeni sen entiselle paikalleen, repun päälle. Palattiin takaisin ja läksin kahlomaan saareen, jonka rannalla näinkin pannun kiiltävän kiven kupeessa joessa. Se oli sinne kahloessa huomaamatta pudonnut. – Voimme rauhallisina taas matkaa jatkaa. Kun tulimme Lampion mutkaan, sanoi Otto Juhannes:

"No nythän sinä olet kotonasi. Näytäppä nyt missä sinulla se iso lohi on?"

"No eihän se mikään iso ole, noin 10-kiloinen. Tuossa kai se keskimmäisessä syvänteessä toisella rannalla makaa."

"No käyhän ottamassa, minä tässä sillä aikaa kahvit kiehautan."

Ensi heitoilla ei kuulunut mitään, mutta kun olin aikani siellä porkannut, kävikin lohi devoniin.

"No nyt se olisi täällä, jos mies joutaisi keitoksiltaan hukimieheksi."

"Eikhös vain porkannutkin lohta kiinni! Tietysti, kun tiesi missä se on, niin viskasi divonan koukut sen leukaan kiinni. Tultava se siinä tapauksessa lohen on, tahtoi tai ei" – veistelee Otto Juhannes koukku kädessä rantaan kävellessään.

"Saapiko mies koukuta lohen, jos se sattuu tähän niemekkeen rannalle uimaan?"

"No koukkua vain, vaikk'ei tapoihini kuulukaan väsyttämätöntä lohta koukulla tapailla. Mutta katso myös, että siihen osaat, muutoin käy vaikeaksi sitä ylös saada."

Lohen uidessa Otto Juhanneksen ohi tapasi hän sitä koukuta, mutta osuikin vain selkää raapaisemaan. Lohi tästä arkiintui ja, kun paikka on ahdas, alkoi alavirtaan painua vastaanpanostani huolimatta. Nyt tulikin meille pitkäaikainen työ, sillä mutkasta alaspäin on ranta sellaista, ettei siinä lohta juuri saa koukutuksi. Ei se onnistunut meillekään ennen kuin liki Koivunalushautaa.

Joimme taas kahvit ja tarinoimme. Otto Juhanneksen teki mieli nähdä Petsamojoen yläjuoksua ja lupasin lähteä oppaaksi, milloin vain hänelle sopii matka tehdä. Kun hän vapansa särkymisen takia ei nyt kyennyt onkimaan, palasimme luostarille.

Myöhemmin elokuussa sopikin Otto Juhanneksen lähteä aiotulle matkalle Petsamojoen yläjuoksulle, ja niin kävellä jumppasimme selässämme reput rankisineen ja muine asiaan kuuluvine vehkeineen eräänä elokuun päivänä kohti Alaköngästä. Aika ja helteiset ilmat eivät suinkaan olleet lupaavat, mutta saisihan Otto Juhannes ainakin nähdä siellä olevat nähtävyydet ja lohipaikat. Otimme asian siltä kannalta. Könkään nähdessään hän olikin niin ihastunut, että uhkasi antaa jonkun koltan heti seuraavana talvena sinne mökin rakennushirret vetää.

Ilma oli tavattoman kuuma ja paarmoja, sääskien ja mäkäräin lisäksi, oli kuhisemalla. Rauhaa näiltä pohjolan kesän pilaajilta ei saanut muualla kuin huolellisesti kivillä ja sammalilla tukitussa rankisessa. Siellä kerran hikisinä loikoillessamme tuumikin Otto Juhannes:

"Olen tässä katsellut nuiden paarmain hommia ja ovat ne koko petoja, täytyy sanoa. Tasan viidessä minuutissa se puree rankisen seinän rikki, puikahtaa sisään, haukkaa nukkuvan miehen käsivarresta lihapalasen ja lentää lähimmälle oksalle sitä syömään. Olen monesti ajatellut, että miksihän se luoja nuokin loi ihmisten kiusaksi, Lapin kesän tärvelijöiksi. Mutta kaipa lie niin, että ellei nuita kiusanhenkiä olisi, kaikki ihmiset muuttaisivat tänne Lappiin."

Otto Juhanneksen mielipide Lapin kesän ihanuudesta oli tällä tavalla varsin yksinkertaisesti esille tuotu. Huumoria ei "räkkäkään" päässyt häneltä alentamaan, ja kun kaiken lisäksi löysimme Jonnikielklompolosta kolttain veneraman, jolla päästiin, sitä ensin turvoteltuamme, jokea alas soutaen, oli tyytyväisyys rikkomaton. Saimmehan me sitäpaitsi matkan varrella sievoisen joukon taimenia ja jonkin pienemmän lohenkin, joten kalaa kyllä oli tarpeeksi, vaikk'ei ollutkaan niitä "isoja". Niitä tapailimme Jonnikielk-, Katkima- ja Petsamolompoloissa venepahasellamme soudellen, mutta lohet eivät vaan vehkeistämme huolineet, joskin taimenet niihin hanakasti iskivät.

Istuimme rannalla Petsamolompolon yläosassa, keittelimme taas kahvimme, ja puheet tuntuivat aivan erikoisesti luistavan. Jopa virkkoi Otto Juhannes:

"Tämä matka on tosi hauska, ja olen kiitollinen, että miehen oppaaksi tänne läksit. Ei ole suinkaan sopivaa toisen lohisalaisuuksia udella, mutta etkö sallisi miehen tuota uistinrasiaasi tarkastella, sillä erikoisen hyvin näkyvät taimenetkin sinun vehkeisiisi iskevän."

"Tarkastele vain mielesi mukaan. Ei minulla mitään salaisuuksia rasiassani ole."

Otto Juhannes tarkastelee uteliaana uistinrasiani sisältöä, ottaa sieltä lopuksi kaksi devonia, tutkii niitä erikoisen tarkasti, vertailee niitä toisiinsa ja lopuksi suu messingillä virkkaa:

"Mies on keksinyt salaisuutesi, ja tästä lähtien tulee Otto Juhanneksenkin devoniin lohi iskemään yhtä hyvin kuin Lampiinin. Kun vertaa toisiinsa näitä kahta devoniasi, ovat siipien asennot selvästi erilaiset. Tätä, jonka siivet olet vääntänyt runkoon nähden kohtisuoraan ja melkein pystyyn asentoon, käytät tietysti heikkovirtaisissa paikoissa, kuten lompoloissa, suvannoissa ja muissa sellaisissa. Ja tätä toista, jonka siivet ovat hiukan taapäin ja vähemmän pystyssä, käytät väkevävirtaisissa nivoissa ja koskissa. Onko mies oikeassa?"

"Mies on aivan oikeassa, ja kun annat divonakalasi tänne, vääntelen pihdeilläni sinullekin pari lohelle kelpaavaa vehjettä."

"Siinä mies tekee toiselle kunnon työn, ja sen asian päälle kannattaa uudet kahvit kiehauttaa. Panehan sinä taas pannu tulelle, niin mies pistäytyy sillä aikaa hiukan tuolla puskistossa, etteivät kanat nälkään kuolisi."

Pistin pannun tulelle, ja miten siinä lie minulta solahtanutkin kahvipussista tavallista vankempi panos jauhoja äskeisiäkin periä jo puolillaan olevaan pannuun. En viitsinyt ruveta niitä poiskaan haromaan, kun johtui mieleeni, että kerran aikaisemmin kiehautettuani tavallista väkevämmän kahvin ja huomautettuani siitä Otto Juhannekselle, hän oli vakaumuksella sanonut: "En ole eläessäni vielä saanut liian väkevää kahvia."

Annoin siis jauhojen olla vähentämättä pannussa ja kiehautin kahvin. Se oli mustaa ja sakeaa kuin terva ja makukin tietysti sen mukainen.

Kun Otto Juhannes saapui ja ojensi puolen litran vetoisen emaljimukinsa, kaasin sen tätä voimaperäistä nestettä täyteen. Sitä maistettuaan vilkaisi hän minuun kulmainsa alta, mutta ei puhunut mitään. Hörppi rauhallisesti mukinsa tyhjäksi, mutta kun rupesin uutta panosta siihen lataamaan, virkkoi hän rauhallisesti:

"No annahan sentään olla. Tuntohan se on voutirievussakin!"

Veneessä oli vain yksi istuinlauta soututappien kohdalla, joten teimme koivunlehvistä veneen perään toisen istuinpaikan. Otto Juhannes istui lehvistössä ja tyytyväisenä lauleli mielilauluaan: "ja ei mikkään lintu niin korkialla lennä, kuin lentävi kuukkeli poikineen", kunnes saavuimme Moskovan kylän yläpuolella olevalle vähävetiselle koskelle. Siinä oli pujotteleutumista alas päästäkseen. Sauvoin keulassa seisten, kun veneen perältä kuului surkea parkaisu:

"Lampiini, elä sauvo!"

"Mikä tuli?"

"Vene rietas hajosi!"

Katsahdin taakseni ja – vene oli perässä auennut pohjaan saakka. Peräpuoli oli vettä täynnä. Lehvistöstä kompuroi Otto Juhannes ylös, ja housujen takamus vettä valuen hän pajatteli:

"No jo on kolttarievulla kulkuneuvo! On totisesti! Ei kestä aikuisen miehen edes istua. Otappas ja hajoa keskellä koskea ja jätä mies pehvallaan koskenpohjaa kyntämään. Mutta sauvo hiidessä rannalle, muutenhan tämä riettaan ahkio jättää meidät keskelle koskea seisomaan!"

Olin näet jäänyt töllistelemään surkean näköistä Otto Juhannesta ja jättänyt sauvomisen. Mutta eihän vene syvemmälle vajonnut, koska se jo oli pohjassa kiinni. Hinasimme sen rannalle ja panimme sinne kumolleen, lähtien jalan kamppeinemme Moskovan kylään. Siellä Otto Juhannes haki käsiinsä veneen omistajan ja ojensi tälle 50 markkaa samalla vakavana selvittäen:

"Me lainattiin sitä sinun venettäsi sieltä lompolosta ja tuotiin se tuohon kosken kohdalle rannalle. Tästä saat 50 markkaa takaisinvientipalkkaa, jos venettä lompolossa kerran tarvitset. Mutta kun menet sitä viemään, niin otakkas muutamia piikaria matkaasi, sillä siitä näytti se perähoito vähän russautuvan."

Oli kait se vähän russautunut!

RETKI PETSAMOJOELLE SYYSKUUSSA 1926.

Syksyllä 1925 olin ollut merkitsemässä koltille luovutettuja lohiverkkopaikkoja Petsamojoen yläjuoksulla, mutta tämä työ voitiin kuitenkin loppuunsaattaa vasta seuraavana syksynä. Silloin läksin kruununvouti Pl:n kanssa syyskuun ensiviikolla työtä suorittamaan. Matkaamme yhtyi vielä pankinjohtaja K. ja vapaaherra Y-K, joka viimeksimainittu sinä kesänä oli Petsamoon henkilökohtaisesti tutustumassa. Matka kävi hevosilla Yläluostarin kautta Moskovaan, mistä otimme kolttia avuksi kantamaan tavaroitamme Pyiskajoelle, jonne olimme jo aikaisemmin vedättäneet veneen retkeämme varten. Siellä keitettiin kahvit ja syötiin, sillä edessä oli pitkä matka, ja sälytettiin tavarat veneeseen. Pieni veneemme tulikin täyteen, sillä rojua oli matkalle kertynyt runsaasti. Siinä oli loue, kaksi rankista, neljä porontaljaa, kaksi lohensuolausastiaa, kirveitä, maalipönttöjä, rautakanki, kattiloita, pannuja, pyssyjä y.m. Koltta Maksiman, Karjalais-Huotarin ja minun piti nostaa vene virtaa ylöspäin Alakönkäälle saakka, toisten mennessä onkivehkeineen maitse erään kolttapojan ollessa heillä reppujen kantajana.

Tultuamme veneinemme Gallipoogaan heitin muutaman kerran uistinta sen yläosan hautaan kuulostellakseni, ovatko lohet jo syyssyönnillään. Muutaman heiton perästä tunsinkin vankan painautuksen, mutta lohi ei saanut koukkuja kiinni. Hyvä oli merkki, kala-astia ei jäisi tyhjäksi tällä matkalla. Enempää onkimatta nousimme edelleen, ja vaivalloisen työn perästä vähävetisissä koskissa pääsimme Jonnikielklompoloon, jossa en malttanut olla ottamatta vapaani esille koettaakseni, ovatko lohet taas entisellä paikallaan. Sousimme lompolon yläosaan ja miesten ryhtyessä lepäilemään ja kahvinkeittopuuhiin kahlasin virran jamaan heittelemään.

Heti ensi heitolla oli lohi kiinni, painautti kerran, mutta pääsi irti. Tarkastin vehjettäni, sillä olihan Gallipoogassa tapahtunut sama temppu. Mitään vikaa en kuitenkaan huomannut ja tein uuden heiton. Kiinni oli taas.

"Ei ole tämä se äskellinen painauttaja. Tuntuu olevan kai pari-kolmekiloinen, mutta äsken oli vankka lohi. Turkanen, kun sattuikin 'hotta' ensiksi häiritsemään lohivettä" – tuumasin vierelleni tulleelle Huotarille, samalla pidellen lohta lujanlaiseen, ettei se pääsisi koko lohipaikkaa häiritsemään. Ennen pitkää vetäisin sen matalaan rantaveteen, josta Huotari sen nappasi koukulla.

"Otamme nyt sen ison", naurahdin Huotarille heittoa tehdessäni ja samalla sain jatkaa hänelle: "kii on", sillä heti, kun uistimeni oli päässyt vaipumaan tarpeeksi syvälle, oli se lohen suussa.

"Onko iso?" uteli Huotari naaman innostuneena loistaessa.

"Kaipa noin 14–17-kiloinen, niitä tämän paikan tavallisia jäälohia painautuksista päättäen. Annahan kun panen 'tuuritupakan', – jos sen antaa rauhassa tehdä, on lohi minun."

"Mutta onpa tässä paikassa lohia, kolmas heitto ja joka heitolla lohi kiinni!"

"On niitä tässä. Pidän tätä Petsamojoen parhaana lohipaikkana näin syyskesällä, jolloin lohet lähtevät lompolon syvänteistä kutuvirtaan nousemaan. Pari viikkoa sitten, kun täällä kuljimme Hellevaaran ja voudin kanssa, ei tässä paikassa kuulunut yhtäkään lohta. Sanoin jo silloin, etteivät lohet ole syvänteistään vielä kohonneet, mutta parin viikon perästä on asia toisin. Tästä sen nyt näkee! Paras on, ettemme ongi tästä enempää, vaan jätämme voudille toiset lohet. Tokko lie mennessään tästä onkinut ollenkaan, sillä eipä hän luota tähän paikkaan, kun ei ole tästä lohta saanut" – juttelin Huotarille hoidellessani virran pohjavesissä uiskentelevaa voimakasliikkeistä lohta. Huomattuani kyljen välähdyksestä kalan jo väsyneeksi, otin Huotarilta koukkuni ja kahlasin ulomma matalikkoa pitkin. Sain lohen virrasta matalaan veteen ja hetken kuluttua koukkuni sen selkään.

Enempää onkimatta mutta tietenkin kahvit juotuamme jatkoimme vaivalloista matkaamme raskaalla lastiveneellämme. Oli jo myöhäinen ilta tullessamme suvantovesille, alempaan Tuurilompoloon. Täällä heitin uistimen erään kallion kohdalla olevaan syvänteeseen, josta olin monesti ennen yrittänyt, saamatta kuitenkaan muuta kuin taimenta, vaikka paikka näyttikin soveliaalta lohen seisontapaikalta.

Mutta olipa tällä kertaa siinä lohi! Sillä heti kun sain uistimen veteen, tempasi lohi sen. Seurailimme lohen liikkeitä veneellä suvannossa ja saimme sen puolisen tunnin perästä koukutuksi. Lohi oli jonkin verran pienempi edellistä, 12-kiloinen naaras. Tuurilompolonkoskella pystytimme louteen ja laitoimme rakovalkean yönviettoa varten. Syötyämme vankan kalakeiton, johon käytimme kosken alla olevasta lompolosta juuri saamani kolme vankkaa taimenta, painuimme rakovalkean viereen havuvuoteelle ja porontaljoille nukkumaan, minkä rasittava päivätyö hyvin vaati. – Aamulla otimme kirveet, rautakangen, maalipöntön, numerolaudat ja muut lohipaikkojen merkitsemisessä tarvittavat kojeet ja läksimme kävellen Ollin kammille, jossa tiesimme tapaavamme jalan menneen joukon ja jossa työmaamme alkoi.

Ajattelin voudin saaneen edellisenä päivänä useitakin lohia, sillä olivathan kalat syönnillään. Hämmästyin siis kovin, kun perille tultuamme hän kertoi saaneensa vain yhden pienehkön lohen Yläkönkään alta, vaikka oli monessa paikassa yrittänyt. Muutoin olivat herrat tyytyväisiä näkemiinsä komeihin näköaloihin, jotka varsinkin ensikertalaiseen vaikuttavat mahtavasti.

"Tuossakin on lohi näyttäytynyt, mutta se ei ota", sanoi hän osoittaen kammin kohdalla olevaa virran mutkaa. Se lohi ei ottanut minunkaan vehkeitäni, kun kävin voudin kehoituksesta onneani koettamassa.

Aloitimme lohipaikkojen merkitsemisen Yläkönkään alta, painuen sieltä vähitellen jokivartta alaspäin. Iltaan mennessä olimme merkinneet ne aina Tuurilompoloon saakka. Yön seutuna ongiskelimme majapaikkamme vieressä Tuurilompolonkoskella, mutta huonoin tuloksin.

Aamulla jatkoimme taas työtämme jokea alaspäin kulkien. Jonnikielklompololle saavuttua erkanivat seurueestamme vapaaherra Y-K ja pankinjohtaja K., jota viimeksimainittua virka kiirehti Petsamoon, joskin hän olisi mielellään viettänyt vielä jonkin yön jokirannalla. Vaikka hän ottikin vasta ensiaskeleita lohimiesuralla, oli hän jo päässyt viehätyksen esimakuun saatuaan eilen taimenia ja forelleja. Kahvitulillemme saapui myös, veneellä alavirtaan viilettäen, tohtori Tanner, jonka leiri oli Alakönkään alla. Tohtori väitti, ettei hän Petsamojokea huonompaa kalavettä ole nähnyt pitkiin aikoihin, sillä ei edes riittävästi syödäkseen siitä saa kalaa!

Pystytimme louteen lompolon rannalle ja iltayöstä ongiskelimme. Kumma kyllä lohet eivät enää olleetkaan syönnillään tässä patenttipaikassa, ja ahkerasta yrityksestämme huolimatta tulos jäi vain muutamiin haukiin ja taimeniin.

Vouti olikin tuloksesta apeanlaisella mielellä, mutta koetin hänelle vakuuttaa, että edessäpäin on vielä hyviä paikkoja ja että lompolot kyllä antavat lohta tähän vuodenaikaan. Huomasin, ettei hän luota tuohon lompolojuttuuni, sillä vielä maatapannessaankin hän kysäisi:

"Aivanko varmaan sinä olet niistä lompoloista syksyisin lohia saanut?"

Vakuutuksestani huolimatta hän kuitenkin näytti epäilevän minulla muita "salaisia" lohipaikkoja tiedossani olevan.

Nuotiolle makaamaan asettautuessamme huvitti Huotaria ja minua voudin vaatteiden paljous, lukuunottamatta sitä vaatemäärää, mikä hänellä jo ennestään oli päällään, lisäili hän sitä vielä villapaidalla ja sadetakilla. Puuhistaan näki, ettei hän ole tottunut rakovalkealla nukkumaan. Kun hän kaiken päätteeksi veti jalkoihinsa kahdet sukkaparit entisten päälle, ei Huotari malttanut olla, minulle silmää iskien, voudille huomauttamatta: "Kunhan ei vain ketut yöllä nuotiolla kävisi!" jota viittausta vouti ei kai ymmärtänyt. Pian häneltä putosikin piippu kädestä ja tasainen kuorsaus alkoi. En ole eläissäni nähnyt miestä, jolla olisi paremmat unenlahjat kuin kruununvouti Pl:llä, varsinkin jokivarrella ollessa. Hän voi kyynärpäänsä varassa loikoen vedellä piippuaan, kysäistä jotakin ja ennenkuin ehdin vastaamaan, huomaan piipun jo putoavan kädestä ja miehen olevan täydessä unessa. Samassa asennossa jonkin tunnin nukuttuaan hän herää, koppaa maasta piippunsa ja alkaa virkeänä tarinoida, uudistaen taas hetken päästä saman nukkumistempun.

Nytkin hän veteli jo kiireellä unia. Siirsimme nuotion kauemmaksi, ettei hän kokonaan sulaisi rakovalkean myöhemmin kunnollisesti palamaan ruvettua.

Aamuvarhaisella herätessäni näin Huotarin jo istuvan porontaljallaan. Huomattuaan minunkin olevan valveilla hän nauraen osoitti sormellaan voudin jalkoihin. Ja aivan oikein! Kettu oli käynyt yöllä nuotiolla purren voudin kaksista päällimmäisistä sukista terät pois. Ne olivat nimittäin palaneet karstaksi. Kun nuotiolla maatessa käyttää vain yksiä sukkia, tuntee jalkapohja helposti liian lämmön ja nukkuessaankin vaistomaisesti vetäisee jalkansa kauemmaksi tulesta, mutta kun on useita sukkia, ei jalka heti tunne liikaa lämpöä, ennenkuin päällimmäiset sukat jo ehtivät palaa. Niin oli käynyt nyt voudillekin.

Läksin Huotarin kanssa jo varhain veneellä jokea alaspäin töitä jatkamaan, voudin jäädessä Maksiman kanssa unia vetämään. Hän sanoi vielä tunnin verran nukkuvansa ja sitten perusteellisesti onkivansa Jonnikielklompolon ja sen alaosassa olevan karin alustan.

Pystytettyämme merkkipaalut Katkimalompolon verkkopaikoille, kehoitin Huotaria pyöräyttämään veneen lompolon alaosaan, sillä olin siellä nähnyt lohenselän käväisevän veden pinnalla. Heti paikalla tarttui siellä 14-kiloinen! Uusi yritys ja toinen saman kokoinen, kuin edellisen sisar, oli hetken kuluttua rannalla. Soudamme vielä hetken ja kolmas kävi kiinni, sekin edellisen kokoinen. Väsytimme sitä parhaillaan, kun vouti ilmestyi lompolon rannalle.

"Haukiko sinulla siellä on?"

"Katsohan näitä 'haukia' siellä edessäsi rannalla, siellä on malliksi pari kappaletta."

"Kattos pakanaa, eikö vain löytänytkin lohia lompolostaan!" – kuuluu vouti manailevan rannalla lohia tarkastaessaan.

Saatuani lohen veneeseen koukutuksi sousimme rannalle ja kehoitin voutia vuorostaan menemään yrittämään minun keitellessä rannalla lohikahvit.

Vouti souteli Huotarin kanssa lompoloa, mutta lohi ei napannut. Hieman alakuloisena hän tuli jonkin ajan perästä rannalle tuumien minun jo tyhjentäneen koko lompolon.

Vakuuttelin lohta siinä kyllä olevan, sillä olinhan hänen soudellessaankin nähnyt usean lohen pinnalla käväisevän.

"Millä vehkeellä sinä oikein ongit?" kysyi vouti.

"Halolla, se on paras tähän vuodenaikaan."

"Halkohan minullakin on toisessa vavassa, vaan eipä ota."

"Ei ole halkosi niin hyväliikkeinen kuin minun. Mutta missä sinulla on se minulta saamasi delphini?"

"Taskussa, laatikossa."

"Pane hiidessä se, kyllä se sinulle ihmeet näyttää, ja ota minun vapani toiseksi! Minä olen jo onkinut tarpeekseni."

Näin uudelleen varustettuna meni vouti yrittämään. Hetken soudeltuaan näin oman vapani notkahtavan.

"Kii on!" huutaa vouti. "Elä souda, vaan lapa toinen siima veneeseen!"

Huotarin hypättyä airoista ja alettua rullata delphinin siimaa sisään näin, uistimen jo ehdittyä veneen vieressä pintaveteen, lohen tempaisevan sen suuhunsa.

"Tpruu, täällä on kanssa!" huutaa Huotari.

"Katos pakanaa! – Anna hiidessä löysiä! Vavan kärki pystyyn, niin, vastaa kädellä rullasta – niin – kierrä sisään, kierrä – niin. Kun vain ei tänne hyökkäisi minun siimaani sotkemaan" – komentaa vouti Huotaria tämän holttaillessa hanakkana lohta kuin poroa suopungin nenässä, johon hän kylläkin oli mestari.

"No jo uskon, että on lompolossa lohta!" – huutaa vouti iloissaan minulle, "kaksi junkkaria yht'aikaa kiinni. En eläissäni ole mokomaa uneksinut!"

Siinä oli temppuilemista tarpeeksi hoitaessa lohia niin, etteivät ne päässeet siimoja toisiinsa sotkemaan. Mutta vaihtaen vapoja keskenään lohien liikkeiden mukaan meni kaikki onnellisesti ja molemmat lohet olivat jonkin ajan perästä veneessä. Kooltaan nekin olivat samanlaisia kuin minun aikaisemmin saamani, komeita jäälohia.

Voudin tultua kahvinjuontiin menin minäkin vielä yrittämään. Saaliina oli noin 9-kiloinen hauenvonkale.

Olihan lohia tullutkin jo tarpeeksi, 5 kappaletta 14-kiloista peräkkäin pienestä lompolopahasesta.

Voudin jäädessä onneaan yrittämään lompolosta lähtevän Katkimakosken niskassa olevassa jokimutkassa ja Katkimakoskessa, laskeutuakseen sieltä veneellä alas Petsamolompoloon, oikaisin metsää pitkin Petsamolompolon yläosaan.

Kun voutia ei siellä vielä näkynyt, kahlasin yli kosken ja heitin uistimen virran alaosaan. Ei kuulunut mitään. Epäilin kuitenkin siinä lohta olevan. Kun paikka on syvä, panin vankan painon perukkeeseen ja heitettyäni annoin halkoni rauhassa painua – sillä eihän se pohjaan uppoa. Kun ajattelin sen jo olevan lähellä pohjaa, kohotin vapaa. Samassa iski lohi. Sielläpä se pohjavesissä sittenkin makasi.

Väsytellessäni sinnikästä lohta kuului ylempää kosken mutkasta voudin ääni:

"No katsohan! Eikö seiso jo taas tuolla silmäkkäin lohen kanssa!"

Koukkusimme miehissä rantavesiä pakoilevan lohen. Se oli entisten kokoinen vankka koiras.

Nousimme sitten veneeseen ja uistelimme lompololla. Kun veneemme kuitenkin kävi ahtaaksi, otimme lompolon päässä olevan Maksiman veneen toiseksi. Vouti sai samalla delphinillä kolme lohta, minä halolla kaksi. Kaikki olivat edellisten kokoisia.

Yö näytti tulevan sateiseksi, joten päätimme nukkua rannalla olevassa kolttain vanhassa kämpässä. Sinne tultuamme näimme siellä olevan muitakin asukkaita. Kemoffin Jyrki tyttärensä kanssa siellä asusti heinäntekomatkallaan. Panimme lohikeiton tulelle ja kannoimme läheisestä suovasta heiniä kämpän lattialle makuualusiksi. Syötyämme painuimme takkavalkean hohteeseen nukkumaan. Vouti teki taas entiset yövalmistuksensa, vetäen kaikki mukana olevat vaatteensa päälleen, sääskimyssyn päähänsä ja sen päälle vielä viilekkeistä leuan alle napitettavan lippalakin. Ei nyt kylmä kopeloinut kruununmiestä!

Aamuvarhaisella sonnustauduttiin taas matkalle. Rantaan tullessamme huomasin voudin päässä ainoastaan sääskimyssyn.

"Etkö sinä lakkia päähäsi panekaan, kun on vain myssy päässä?"

"Ka, minnes lakki on joutunut?" tuumi hän päätään kädellä kopaisten. Marssittiin takaisin kämpälle. Ei näy siellä. Purettiin kaikki reput, ei ollut niissäkään.

"Eihän sinulla vain se liene päälläsi takkien tai villapaitojen välissä?" kysäisin hänen vaatetoppaustaan epäillen katsellessani.

Vouti koetteli kädellään joka paikan ruumiistaan, mutta ei siellä lakkia tuntunut. Kannoimme kaikki heinätkin pienin tukoin kämpästä, mutta lakkia ei löytynyt. Aprikoitiin puoleen ja toiseen. Lopulta vaadin voudin ruumiintarkastusta. Hän intteli vastaan, mutta salli minun kuitenkin ruveta häntä kuorimaan. En ollut monta vaatekertaa ehtinytkään poistaa, kun lakin viileke pisti jo villapaitain välistä selästä esiin. Nykäisin viilekkeistä ja – tässä on lakkisi! – Naurahtaen hän pisti sen päähänsä.

Vouti jäi Maksiman kanssa vielä lompololle uistelemaan, kun minä Huotarin kanssa menin toisella veneellä jokea alas verkkopaikkoja paaluttamaan.

Gallipoogaan tultuamme huomasin lohen hyppäävän kallion vieressä. Heitin sinne halkoa ja perhoa, mutta ei ottanut. Veistelimme numerotolppaa rannalla, kun vouti saapui paikalle. Kehoitin häntä koettamaan delphinillä. Jo tapasikin. Uusi delphinin pudotus, sillä lohi oli aivan jalkojen juuressa. Jo otti! Delphinin otti aivan "jnksaamallakin", vaikk'ei muu sille kelvannut! Taikakalu se oli kuin olikin, olinhan sen voiman niin useasti jo nähnyt. Kauan kesti, ennenkuin vouti lohensa ylös sai, sillä olimme jo ehtineet Pyiskajoen suulle, kun hän sinne saapui lohta roikottaen.

Vene oli tänne jätettävä ja merkitsemistyötä jatkettava rantaa jalan kulkien, lähetimme Maksiman luostarille soittamaan voudin hevosta lohien ja tavarain hakuun, sillä voudin oli jo itsensäkin jouduttava virastoonsa.

Painavat olivat lohiastiat ja -säkit niitä rattaille nostettaessa, sillä yhteinen saaliimme oli parisataa kiloa. Oli siis Petsamojoen yläjuoksulla lohia!

LOHEN NÄKEMYKSET PETSAMOJOELLA KESÄLLÄ 1924.

Merien syvänteistä oli tullut lähdetyksi toisten lohien kanssa rantavesiin ja siellä touko- ja kesäkuulla herkutelluksi lodalla, niin että selkä oli käynyt pyöreäksi. Kalastajasaarennon Kervantolahdessa poiketessa oli hädintuskin vältytty Räinän Kustun kiilanuotasta, joka törrötti Plevnanniemen kärjessä. Pummangin rannalla oli toki näistä vehkeistä selvät vedet, sillä eiväthän he tapansa mukaan olleet kiilanuottaa mereen panneet, riitelivät vain vaitolahtelaisten kanssa nuottapaikoista ja vahtivat toisiaan. Petsamonpuoleiselle rannalle tultua alkoi vuonosta virtaava jokivesi niin mukavasti sivuviivaa kutkuttaa, ja makean veden alkaessa yhä enemmän tuntua pani se niin kummat vaistot hereille, että vuonoon tuli taas mennyksi, vaikka vastahan toissa kesänä siellä tuli käydyksi.

Vuonon rannalla olevat kolttain verkot eivät kulkua hidastuttaneet, ja ulliveden mukana tuli painutuksi vuonon perukkaan, josta veden kohottua uskalsi lähteä mutkaista santamatalikkojen välissä olevaa väylää jokeen kohoamaan. Samea oli vesi jokisuulla, joten täytyi luovia matalikon reunasta toiselle pysyäkseen oikealla väylällä, ja vieläpä täytyi kerran edestä tulevan moottorin takia nopeasti syrjään heittäytyä, niin että oli pamahtaa Miikkulan verkkoon. Niskas-Jussi näkyi siinä Wickströmillään Trifonaan painavan.

Mutta mikä kumman laitos tänne Parkkinan kohdalla olevaan santamatalikkoon on laitettu? Pääsihän tästä ennen ullin aikana matalikon yli oikaisemaan, ettei tarvinnut hautuumaan puoleista väylää seurata, mutta nyt on aita edessä, ja pituutta tällä tuntuu olevankin. On taidettu tukkia koko joki? – Ei, onhan tänne hautuumaan rannalle sentään vielä rako jätetty, josta pääsee sivu soluttautumaan. Apteekille päin näkyy rantapää tässä 100-metrisessä aitauksessa ulottuvan ja lieneekin siis sen uuden apteekkarin laitteita. Eiköhän hän ongella pyydystänekään meikäläisiä, niinkuin muut Petsamon herrasmiehet, koska on tällaisen pyydyksen laittanut, vai keränneeköhän tällä apteekkiinsa takaisin niitä pieniä 100 gramman pulloja, joita vilustuneet petsamolaiset virtaan heittävät? Käytännöllinen mies joka tapauksessa, olipa asia puolin tai toisin!

Munkki Savatin verkko näkyi ristin juurella seisovan entisellä paikallaan, mutta eipä Esikunnankoskessa ollut nyt "ruuhkanlaukaisija-urakoitsijoita" koskikivellä apua huutamassa, kuten toissa keväänä! Selvät ovat vedet tästä Niittykoskelle saakka, mutta siellä jokimutkassa täytyy taas varoa, ettei saa kiviryöppyä Sofron-äijältä niskaansa, kuten viime matkalla. Se pakana ajaa kiviryöpyllä lohet verkkoonsa ja kulkuttaakin, vaikka sanovatkin sen tavan olevan nyt kielletyn. Ei se ukko vanhoista tavoista luovu! – Mutta missä kummassahan onkimiehet ovat, kun ei ketään näkynyt alemmalla Savihaudallakaan? Totta ne pitävät vettä vielä liian sameana täällä alakoskilla ja vahtivat kirkkaammissa vesissä luostarin seuduissa.

Väsyttävää oli noiden alakoskien, Pitkänkosken ja Niittykosken nousu, mutta helppohan täällä suvantovesissä on uiskennella ja luostarin alla Savihaudassa sopii sitten lepäillä, sillä siellä lie toisiakin menijöitä. – Nelisen päivää siellä lepäiltyä tuli lähdetyksi taas matkaa jatkamaan.

Hei, jopa pirskahti jotain epäilyttävää veden pinnalla! Tuossahan se tuleekin virran mukana hiljaa uiskennellen. Silver Jock Scott pakanahan se onkin! Kyllä tuo laitos jo tunnetaan, niin lystin näköiseltä kuin se näyttääkin. Käväisempähän sentään pinnalla katsomassa, kuka sitä uittelee – samallahan onkimieskin näkee "valtavan selän" ja jopa kenties olen kiinnikin ollut mutta karannut, kun asia kavereille kerrotaan.

Jo piippu näkyy pajupensaikosta! No, Karhus-Kallehan siellä kyyköttää, vanha saksmanni kädessään! Eipä ole myöhästynyt tohtorikaan kesähommistaan, vaan on jo Salmijärveltä tänne painellut. Niin näkyy lystisti perho kimpoavan kuin ennenkin. Ei se Kalle-tohtori tahdo luottaa "divona-kalaan", vaan perhoa viskaa jo näin alkukesästä. Siisti laitoshan se onkin ja vaarallinen, kun noin salakähmää pensaikosta heitellään. Mutta jopa Kalle siirrälsi piipun kiireellä toiseen suupieleensä, kun selän näki ja hujautti perhon aivan nenäni eteen! Annahan jätetään Kalle heittelemään ja painutaan hiljaa ohi.

Mutta mitä kummaa täällä Mannajokisuulla häärätään? Vene on ankkuroitu keskelle virtaa, sen kapeimmalle kohdalle, ja eikö totisesti näykin munkkien partoja veneen laidan yli! Ja eikö vilahtelekin devoni ja lusikkauistin veneen alapuolella virrassa. Niin ovat kuin kilpasilla keskenään: devoni pyörähtää aina jonkin matkaa virtaa ylöspäin ja sitten perä pohjaa kohden painuen soluu virran mukana alaskäsin, ja lusikkauistin tekee samanaikuisesti veneen toisella puolella hurjia sivuloikkauksia, että vesi kurahtelee! No eipä ennen ole munkkeja näissä hommissa virralla näkynyt. Varmaankin heihinkin on tuo lohikuume tarttunut, kun ovat nähneet uusien tulokkaitten lohia uistimella saavan. Mutta ei näy onkimisen jalo taito vielä munkkien päähän mahtuneen, koska se käy kuten tavallinen turskan "juksaus" ja nykäisy seuraa toistaan hyvässä tahdissa kuten kumarrukset rukousta toimittaessa. Jo taisi jumalan-mies liian maallisiin puuhiin antautua, kunhan ei hyvä jumala "griehhaksi" lukisi tällaisia pyyteitä! Paras taitaisi olla näiden hengenmiesten luostarin suojiin painua, että tästä maallikkokulkija edelleen pääsisi!

Mutta mikä meteli täällä hiukan ylempänä virran kapeimmalla kohdalla on? Devoneja sataa virtaan rantamättäältä, niin että vesi pärskyy. Lienee itseoppinut ja kekseliäs isä Parmen jonkin peloituslaitteen tänne kyhännyt, etteivät meikäläiset tästä luostarin luota ylemmä pääsisi? Ja eikös vain olekin munkki tuossa mättäällä seisomassa! Ei ole sentään Parmen itse, vaan on vähemmän viisas Varsanofij. Paksu koivuriuku on käsissä ja hakkaa sillä virtaa kuin riihenpuija, kauhtanan helmat vain hulmuaa ja hiki otsalta valuu, sillä kuumahan se munkki-rievulle näin kiireellisessä työssä tulee. Hän on siis päässyt yhtä kehitysastetta ylemmä toisista "pyhän partasuuveljeskunnan" jäsenistä tässä onkimisen jalossa taidossa, sillä edellisillä onkijoilla ei ollut kuin uistin ja siima, mutta tällä on niiden lisäksi vielä "vapa" ja vavassa näkyy olevan oikea nottingham-rullakin! Rullaltaheitto-taitoa ei näy vielä keksineen, koskapa heitot tapahtuvat kiinteällä siimalla vapaa olan takaa hujauttamalla. – Ankaraa hommaa näin kesähelteellä ja sivuille käypää, mutta onhan munkilla pokkuroimisella sivut harjoitettu notkeiksi, joten kai tämäkin puuha ilman pahempia kipuja mennee! Paras on uiskennella pohjaa myöten tämän paikan ohi.

Aina Lammasjokisuulle saakka olivat vedet rauhallisia, mutta täällä näkyy jo liikettä rantahietikolla ja kahvitulet loistavat rannalla. Iso kahvipannu on tulella ja kattilakin tulen vieressä. Jokisuulla seisoo mies vyötäisiään myöten vedessä ja tekee voimaa osoittavia heittoja kauhean pitkällä vavalla. Oikein vonkaisu kuuluu, kun siima lentää ja siiman nenässä jokin korea värkki. Se on kuin perho, mutta kirkas väkkärä on pantu sen nokassa hyrisemään. Komea on laitos, mutta komeahan täällä näkyy onkijakin olevan! Vankka, pitkä ja vatsan kohdalta harteikas mies, pitkävartiset kumisaappaat jalassa ja päässä apteekin vahakankaasta tehty sääskimyssy. Naama vain on niin kovin mustankirjava, – on taidettu sivellä sillä Jaakko Eräsen paleltuneella pikiöljyllä? – No tämä se on varmasti se petsamolaisten uusi Kummeli, savolainen lohenpiiskuri! Ja eikös vain olekin Jeremejeffin Huotari "hukimiehenä". Kaksissa miehin on siis joelle painuttu. Mutta ei taida tuo Huotari olla oikein terve, koska housuntaskusta kurkistaa pikkupullo "Snellmanin tippoja"? Vai lieneekö vilustuttanut itsensä hukimieshommassaan kylmässä vedessä kahlatessaan? Mutta tyhjähän tuo näkyy vielä kattila kahvitulilla olevan, joten ei kai ole vielä kahlatakaan tarvinnut. Lienee siis "varovaisuussyistä" lääkkeetkin matkassa, sillä hyvin varustettuhan tämä kaksikko muutenkin on. Tuo kattila vain lienee vaarallinen vehje näin jokivarrella, sillä "riskihän" se on kalamiehelläkin, jos se tyhjäksi jää. Toivotaan sentään, ettei heille tuollaisia vahinkoja tapahdu, vaan että uskaltavat täältä mammojensa luokse palata.

No niin! Tuo täällä jokimutkassa seisova rojokoipi on sittenkin Lampio, vaikka sanoivat sen tänä kesänä moottorilla Trifonassa "kalastavan"! No missäpä se korppi haaskalta olisi! Mutta kummallista, että on noista rakkaushoureistaan sen verran järkiinsä selvinnyt, että on jokivarrelle painunut! Ei näy sittenkään luonto antavan perään. Kovasti näkyy epäilevän tuon rantasyvänteen pohjaa, koskapa aina vain sinne devoniaan heittelee, – lie joskus jonkin torrakon sieltä saanut, koska noin haroo. No jätetäänhän höpsähtänyt mies rauhaan lohista ja tytöstään haaveilemaan ja mennään edelleen.

Ka Piispasen Yrjöhän täällä Karisaaressa "Victorillaan" komeita olkaheittoja heittelee! Niin lentää devoni kuin torpedo veteen. Nättejä heittoja nuo, miten lie antaviakin.

No sehän on selviö, että Iivosen Martti täällä mutkassaan seisoo! Kaliisit näkyvät roikkuvan rantapensaikossa, ja päällyshoususillaan on vyötäisiään myöten virtaan kahlannut. Innokkaan näköisenä näkyy tohtorismies olkakoukutonta devoniaan suvantoon heittelevän, totta se on taas viimeinen englantilainen uutuus, koska englanninkielinen lohikirja näkyy levällään rantakivellä olevan. Ja eikös vain mennytkin sitä vilkaisemaan! Kaipa tarkastaa, muistiko hän oikein tuon "erikoisheiton" tehdä, vai missä tässä vika on, kun lohi ei tartu. Jaa, jaa, tohtori Martti turvautuu tieteeseen onkiessaankin eikä yksistään lääkärintoimessaan.

Vaikea oli tänne Pommisuvantoon nousta, kun tuo Köngäs oli niin voimakas ja pitkä. Mutta näkyy täällä vaivoistaan korvauksen saavan, sillä tuossahan ui niin kummallisin liikkein outo olio takapuoltaan mukavasti ketkutellen. Eipä tuollaista kulkijaa ole ennen eteeni sattunut! Nipistänpähän vähän niskasta nähdäkseni, mikä se on... Saamari! – Koukkujahan siitä leukaan tarttui! Nopea pään ravistus sivulle – ja irti on. Onneksi antoi siima perään, että koukut leuasta heltisivät. Mutta mikä kumman laitos se olikaan oikeastaan? Tietysti se on uusia onkimiesten kojeita. Tuossahan se tuleekin uudelleen peräpuoltaan huiskuttaen. Amerikan halkohan tämä on! Kyllähän tämän nyt näkee! Mutta kukahan näitäkin on tänne kuljettanut? – Sus siunoo! Itse kruununmieshän siellä rannalla huiskii, Otto-Juhannes omassa persoonassaan! No jopa vehkeen keksit mies vakava, mutta onneksi et taas ehtinyt ajoissa panna "peukaloa päälle" Marstoncrosslessasi. Kovinpa näkyy tapaus mieltäsi kaivelevan, koska veret kasvoillasi vaihtuvat ja niin päätäsi punauttelet. Pois näkyy halkonsa virrasta rullaavan ja lähtee rantatörmää ylös kapuamaan, välillä kuitenkin tänne päin katsahtaen. No jo näkyy mielensä malttavan, koska armiro-ykköstä loppiin asettaa. Pois näkyy lähtevän ja huumorin on jo armiro palauttanut, koska laulavan kuuluu: ja ei mikkään lintu niin korkialla lennä kuin lentävi kuukkeli poikineen.

Pois pitäisi minunkin lähteä tästä paikasta, ettei tule yhtä kiivas lähtö kuin toissa kesänä. Kaikessa rauhassa näet asettauduin silloinkin tähän toisten lohien Iivosen mutka ja sen isäntä, kanssa lepäilemään, kun eräänä iltana huomasin outoa liikettä suvannon rannalla. Sieltä tuli luutnantti Schönberg sotilaiden kanssa – taisi olla "poroton" Toivanenkin mukana – kalapyttyä, suoloja ja kummallisia lieriöitä käsissään kantaen. Arvelin että ne ovat tarkastusmatkalla joella, ettei siellä mitään luvattomuuksia harjoiteta, varsinkin kun luutnantti oli silloin voudin apulaisena. Aivan luuloni vahvistui, kun he ensitöikseen tarttuivat käsiksi Nasarin ukon rannalla olevaan kulkutukseen, jonka käyttäminen oli äskettäin kielletty koko joella. Mutta eivät he ihmeekseni vieneetkään kulkutusta pois, vaan päinvastoin laskivat sen alasuvantoon rannasta toiselle. Ihmettelin mitä tästä seuraisi, sillä tämän jälkeen he viskasivat kantamansa lieriöt suvantoon, kun samassa kuului kamala paukaus. Vesi täräytti kylkiä niin, että oli siihen paikkaan tupertua ja pohjasantaa kirposi silmille, ettei katsoa kärsinyt. Täräyksestä puolihölmönä ponnistelin virtaa ylös, päästen lopulta Moskovan kosken kivisyvänteihin, mutta miten lienee toisille suvannossa olleille lohille silloin käynyt? Vielä nytkin näkyy pohjasannassa syvennyksiä tästä pamauksesta ja pohja on penkoutunut, joten tämä ei ole enää mikään mieluisa oleskelupaikka. "Pommisuvanto" tästä tuli. Paras nousta ylös aina lompoloiden syviin vesiin saakka, sillä siellähän saa rauhassa kesän viettää, päästäkseen syksyllä ylävirtoihin kisailemaan, luonnon kutsua kuulemaan.

ENGELSMANNINKOSTEEN VANHUS.

Näyttää siltä, että suurikokoinen lohi kesäkuukausina virrassa kutua odotellessaan valitsee itselleen pysyvän, sille edullisen oleskelupaikan, siis sellaisen, mikä lämpimänäkin aikana tarjoaa tarpeeksi vilpoisan veden ja missä virran juonteet tekevät paikoillaan pysymisen mahdollisimman vaivattomaksi. Väkevämmän oikeudella anastaa se tällaisen paikan itselleen ja pitää sen hallussaan kutuaikaan saakka.

Kesällä 1922 oli eräs vankka lohenkarilas ottanut tyyssijakseen Kolttakönkäällä Engelsmanninkosteessa, virran ja suvantoveden rajassa olevan vedenalaisen kiven seudun, eleli siinä viikko viikon jälkeen eikä erehtynyt ottamaan mitään pyydystä. Sille tarjottiin melkein joka päivä vaikka minkälaista vehjettä, sillä kun Könkäällä alinomaa käyvät norjalaiset onkimiehet huomasivat sen olinpaikan, syntyi heidän välillään tavallaan kilpailu siitä, kuka tämän vankan lohen onnistuisi rannalle narraamaan. Lohi vain näytti asian ottavan enemmän humoristiselta kannalta, sillä kun onkimies oli aikansa kiven huopeeseen vehkeitään heitellyt ja yritykseen väsyneenä laski vapansa rannalle ja istuutui levähtämään, nousi se heti pinnalle ja näytteli valtavaa selkäänsä ikäänkuin huomauttaakseen, että täällä minä kyllä olen, heittelehän pois vain, poikaseni. Kun onkimies näystä innostuneena taas viskasi sinne vehkeensä, oli lohi hiljaa eikä näyttäytynyt ennenkuin onkimies oli istuutunut. Sattui monesti, että onkijan istuessa pitemmän aikaa hiljaa lohi uiskenteli aivan rannan rajaan, jossa melkein onkijan jalkain juuressa nousi pinnalle aivan kuin käydäkseen katsomassa, vieläkö kaveri siellä istuu. Ei ole niin ollen ihme, että tällainen peli jo alkoi käydä onkimiehen kunnialle ja kiihoittaa jos mitäkin konstia sen narraamiseen käyttämään. Se piti jännityksessä koko sikäläistä onkimiesjoukkoa. Jännityksellä kuikuiltiin jo joen toiselta puolen, kun onkija Engelsmanninkosteesta palatessaan astui veneeseensä niemen kärjessä, ja helpotuksesta huokaistiin, kun nähtiin, ettei se tuota karilasta mukanaan raahannut. Vielä jäi siis tilaisuus itselleen tuo kunnia anastaa. Sellainen se lohimies on.

Tehtyäni aikani turhia yrityksiä luovuin enemmästä ponnistelusta ja jätin karilaan norjalaisten huostaan. Näin ainakin syrjäisestä näytti, sillä kosteella en sen enempää käynyt. Asianlaita ei kuitenkaan ollut näin, sisuhan se on minullakin, vaan olin ryhtynyt perinpohjaisempiin puuhiin kuin hommistani mitään pahaa aavistamattomat norjalaiset voivat kuvitellakaan. Olin nimittäin ollut huomaavinani, ettei tavallisella vavalla heittäen uistinta saada kiven luona kulkemaan niinkuin pitäisi, vaan tavallaan paljastettiin lohelle kortit. Jokitörmä oli näet heti vedenrajasta niin korkea ja pysty, ettei tarpeeksi kauas kantavaa heittoa voinut kunnollisesti tehdä, ja jos jotenkuten saikin uistimen vaaditulle paikalle, liepsautti virranjama sen heti pois oikealta paikaltaan. Tämän takia päätin rakentaa niin pitkän vavan, että kykenisin sillä pistämään uistimen suorastaan kiven huopeeseen ja sitä siellä vaadittavalla tavalla uittelemaan.

Hankin Kirkkoniemestä bamburuokoja ja lienen tusinan verran näitä katkonut, ennenkuin onnistuin mieleiseni vehkeen kokoamaan. Pituutta sillä oli 24 jalkaa ja se oli kokoonpantu useasta eri bamburuo'osta leikkaamistani osista, jotka olin messinkiputkilla toisiinsa liittänyt. Ulkomuoto ei kylläkään muistuttanut mitään "Hardy-Marstonia", mutta luja se tuntui olevan, kun kirkkokoivujen välissä sitä kokeeksi vääntelin. Iltapäivällä tekaisin sille sopivan perhotapsin: neljä kappaletta "Herkules" tapseja lievästi yhteen palmikoituna! Siima oli ennestään tähän tarkoitukseen sopiva: 28 kiloa kestävä "Reed Seal". Ajattelin tämän laitteeni kestävän vaikka Hartmanin oriin nykäisyn.

Seuraavana aamuna vehkeeni lopullisesti valmistumisesta oli ulli kello 4. Siis kello 5-6:n tienoissa olisi Engelsmanninkosteessa paras lohen syöntiaika. Ilma oli mitä ihanteellisin lohi-ilma, se aivan jo haisi lohelle. En käynyt soutumiestäni Mikkoakaan herättämässä, sillä asian piti tapahtua hiljaisuudessa.

Sousin joen yli ja kävelin kosteelle. Auringonsäteet lankesivat törmän takaa kosken puoliväliin, jättäen kosteen varjoon. Tarkastelin sitä törmältä. Se näytti tällä ilmalla ja tässä valastuksessa niin salaperäisen ja lupaavan näköiseltä, että aivan luissa ja ytimissä alkoi tuntua aavistelua siitä, ettei tämä aamu mene ilman jotain erikoista tapausta. Varovasti laskeuduin törmää alas kosteen alapäähän ja sieltä kumarassa rantaa pitkin kulkien lähenin veden alla olevaa kivitelinettä, jonka olin aikaisemmin paikalle rakentanut. Kiinnitin siimaan ensin devonin ja heitin sen kiven ulkopuolelle. Mukava tuntuikin tämä vapavärkkini olevan! Sillä kykeni tekemään heiton niin, ettei devonin veteen putoamista kuulunut juuri lainkaan, ja mielin määrin tätä kuljettamaan kiven ympäristössä. Jännitys oli luonnollisesti suuri näin perinpohjaisten valmistusten jälkeen ensi heittoa tehdessä, mutta odottamaani painautusta ei vain kuulunut. Heitin vielä pari kertaa devonia ja sen jälkeen panin delphinin kokeeksi. Tulos oli sama, vaikka uistin välkähtelikin niin nätisti kiven kupeessa, että tuntui aivan mahdottomalta, ettei lohi sitä ottaisi. Istahdin rannalle ja ensi jännitys alkoi olla ohi. Jokohan olisivat kaikki laskelmani sittenkin olleet turhia? Hetken kuluttua ukko tavoilleen uskollisena kohosi pinnalle kivensä luona. Siinäpä se pakana taas on! Istuin hiljaa edelleen. Jo kohosi uudelleen, mutta kivestä jonkin verran ylempänä. No jopa sentään läksit ympäristöäsi tarkastamaan; sitä se tämmöinen aamu teettää! Ja tuollainen rauhallinen valasmainen liike! Tähän saakka se on ollut pettämätön merkki lohen syönnillään olosta. Niinköhän olisi, ettei sinulle nytkään mikään kelpaa!

Pistin herkules-yhdistelmäni siimaan ja siihen 5/0 "Jock Scott" perhon. Siirryin varovasti rantaa pitkin ryömien kosteen ylemmälle heittopaikalle ja pudotin perhon veteen. Ei mitään tulosta. Heittelin hiukan alemma, mutta ei mitään kuulunut. Istahdin taas rannalle ja muutin tapsiin 6/0 "Briscoen". Tosin se ei ollut oikea "Briscoe", vaikka tehdas sitä siksi nimitti, vaan paremminkin se oli tämän ja "Red Roverin" välimuoto. Joka tapauksessa se oli nätin näköinen syötävä ja vaikutti paljon kirkkaammalta kuin "Jock Scott". Odottelin hiljaa rannalla, tarkkaillen missäpäin ukko suvaitsisi näyttäytyä, sillä liikkeellä se nyt oli, sen olin huomannut. Hetken kuluttua se kohosi aivan istumapaikkani kohdalla. Samassa olin minäkin pystyssä ja kahlasin telineelle. Heitin ja sain perhon juuri sen paikan yläpuolelle, missä lohen selkä oli äsken näkynyt. Annoin perhon vajota syvemmälle.

Rauhallinen painautus – mutta löysäsi!

Jopa sentään tapasi! Mutta joko ukko hylkäsi sen tai perho luiskahti sen suupielestä koukun ehtimättä tarttua kiinni. Käteni vapisivat innosta tehdessäni uutta heittoa. Ei kelvannut. Heittelin useampia kertoja, mutta painautusta ei tullut. Kuitenkin jo tuo yksikin painautus oli enemmän kuin koko kesän tähänastiset saavutukset. Se näytti, ettei ukkokaan ole erehtymätön. Aurinko tuli jo törmän takaa esiin tehden valaistuksen kosteessa kirkkaammaksi. Muutin sen takia tapsiin 6/0 "Silver Doctorin". Tein heiton ja yletyin aivan virran jamaan. Perho luirahti virran painosta mukavasti kosteen laitaan ja alkoi painua syvemmä. Löysäsin enemmän siimaa saadakseni sen vielä syvemmä ja alaspäin. Samassa välähti noin metrin syvyydessä valkea kylki, vesi myllähti ja vapa notkahti!

Kiinni! – Kiinni on pakana!

Kylläpä lämpimästi sydämessä ailahti! Hyppäsin samassa kivitelineeltä rannalle, sillä arvasin nyt kaivattavan tukevaa jalansijaa ja siinä en suinkaan erehtynytkään, sillä samassa silmänräpäyksessä teki ukko huiman hyökkäyksen kostetta alaspäin. Olin olettanutkin niin tapahtuvan ja päättänyt, etten – mikäli voimani riittävät – antaisi enempää perään kuin kosteen alaosassa olevaan kalliopoukamaan saakka, sillä minua ei haluttanut koskeenkaan lähteä, jonne eräs lohi aikaisemmin oli minut tempaissut, kun laskin sen kallioniemekkeen alapuolelle ryöstäytymään. Eikä minua haluttanut lähteä pitkilläkään säärilläni rantaa pitkin lohen kanssa kilpaa ravaamaan, sillä lyhyemmän korren siinä menossa mies vetää, kuten olin nähnyt eräälle norjalaiselle käyvän, vaikka hänelläkin oli pitkät koivet. Kaikesta aikaisemmasta kokemuksesta tiesin, että ainoa mahdollisuus lohen ylössaamiseen tästä kosteesta on se, että jaksaa pidättää lohen kallioniemekkeen yläpuolella. Jos vankka lohi pääsee tämän alapuolelle ryöstäytymään, on peli menetetty, lohi irti joko vehkeet katkaistuaau tai koukut oikaistuaan ja onkijalla kylmä kylpy koskessa tai rantakivillä kaupanpäällisiksi. Voimat eivät riitä sen seuraamiseen rantaa pitkin, sillä koski on liian voimakas ja pitkä, ja ranta huono juoksuradaksi.

Siis vakaa päätökseni oli, etten lohelle liiaksi perään anna. Tämä oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty, sillä jo ukon ensimmäinen hyökkäys oli hurja. Panin vastaan kaikkien voimieni mukaan, rantakivistä jaloillani ponnistaen. Vapa paukkui ja rutisi, joten pelkäsin sen joka hetki katkeavan, mutta ei se sentään niin hävytön ollut. Aivan kallion viereen sai ukko minut raahatuksi, siinä täristiin hetkinen, joka paikka äärimmilleen pingoitettuna, ja ukko solahti niemekkeen yläpuolelle tyyneen veteen. Huh! Siinä hengitimme hetken, ja niin aloin hiljaa hinautua rantaa ylöspäin, päästäen sitä mukaa siimaa rullalta, mutta pitäen sen koko ajan siksi tiukalla, ettei ukko saanut tilaisuutta alaspäin kääntyä. Hinauduin näin kosteen yläosaan ja saatuani tukevan kiven jalkojeni tueksi rupesin vähitellen ottamaan siimaa rullalle.

Siinä työssä siunasin vankkaa siimaani ja herkules-yhdistelmääni, sillä ukko rupesi vähitellen nousemaan. Se tuli suvannon yläosaan saakka, pyörähti ympäri ja teki uuden hurjan syöksyn alas. Nyt oli minun kuitenkin paljon helpompi, tukevasti paikoillani seisten, antaa sille perään kallioon saakka ja siiman pitkällä ollessa sain sen helpommin johdetuksi kallion yläpuolelle. Hiukan lepoa molemmille, paitsi vavalle, ja uusi hinaus ylöspäin. Se seurasi kosteen yläosaan ja teki kolmannen syöksynsä alas. Sain uudelleen johdetuksi sen kallion ylälaitaan ja sieltä vähitellen nostetuksi kosteen yläpäähän. Siellä se taas pillastui ja teki neljännen hyökkäyksensä, mutta tällä kertaa ei kostetta alas, vaan nyt se ampui viistosti koskeen, kohti joen toista rantaa. Hyökkäys oli siksi hurja ja voimakas, että jalkani luiskahti kiintokiven takaa, ja kun rannan irtonaiset mukulakivet eivät antaneet tarpeellista tukea, sai lohi ryöstetyksi siimaa enemmän ja enemmän. En kuitenkaan tätä kovin pahoitellut, sillä sivullehyökkäys ei suinkaan ollut niin vaarallinen kuin alaspäinmeno. Sormella siimaa vapaa vastaan painaen koetin jarrutusta lisätä, mutta vinhassa vauhdissa siima upposi lihaan ja veri purskahti esille. Löin kämmenpäällä sormen asemesta, ja hyökkäys asettui. Aloin takaperin kohota rantatörmää ylös. Tämä olikin terveellinen teko, sillä siimaa oli ulkona 120 metriä. Jos se olisi painautunut kosken kuohuihin, olisi ollut mahdotonta ihmisvoimilla estää lohen menoa alaspäin, sen saatua vielä virranpainonkin avukseen. Mutta helppo tehtävä ei ollut pitää tuota pitkää siimaa ilmassa pingoitettuna. Makasin selälläni jyrkällä rinteellä 7-10 metriä rantaa korkeammalla, pingoittaen kaikin voimin vapaa ylöspäin. Siinä olivat taas paikat kireällä molemmin puolin ja tuntui iankaikkisuudelta nuo 10-15 minuuttia, jotka lohi minua tässä asennossa piti. Voimani rupesivat tositeolla vähenemään ja olisin vavan aikoja löysännyt käsistäni, jos pideltävä olisi ollut muu kuin lohi. Rupesi toki lopulta ukon leukapieliä pakottamaan, koskapa se alkoi vähitellen omaa rantaa lähetä. Tuuma tuumalta sain siimaa sisään ja saatuani ukon noin 30 metrin päähän lopetin enemmän sisäänoton. Pitäen siimaa kireällä laskeuduin törmältä rannalle kosteen yläpäähän ja hinautumalla vähitellen vielä koskeakin ylöspäin sain ukon nostetuksi koskessa olevan ison kiven luo. Näin tuli minulle hyvää taisteluvettä tarpeeksi paljon alapuolelleni.

Lohi painautui kiven kosteeseen lepäämään ja minä samalle kohdalle rannalle. Panin vavan tyven kiveä vastaan, pidin polvikoukulla sen pystyssä pingoitettuna ja väänsin rullan jarrun mahdollisimman tiukalle. Näin sain tilaisuuden lepuuttaa käsiäni, jotka jo olivat aivan puutuneet. Sormet ja osa kämmentäkin olivat siiman polttamat ja verille repimät. Huiskuttelin käsivarsiani ja oioin sormiani, vuoron perään käsiäni vavan tueksi vaihtaen. Pahalta tuntui sormissa, mutta hyvältä sydämessä! Panin tupakaksi, sillä minusta alkoi jo tuntua, että olin pelin voittanut. Olin kaukana kosteen yläpuolella, joten minun ei tarvitsisi enää liiaksi tiukoittaa lohen mahdollisesti lähtiessä alas, ja sillä oli väkevä virta joka suunnalla vastuksenaan. Siinä olisi helppo lopullisesti väsyttää se.

Loppusuoritus tapahtuikin kokonaan koskessa, sillä samalla kun sain "tuuritupakkani" poltetuksi ja nousin seisaalleni, läksi lohikin liikkeelle, toljautteli päätään puoleen ja toiseen ja pyörähti koskeen. Seurasi kymmenisen minuuttia tiukkaa kamppailua lohen soluessa kosteen yläosaan, kunnes väkevä virta oli tehnyt tehtävänsä. Valtava pyrstö alkoi pintavedessä kuohuja halkoa ja kylki vedessä välähdellä tasapainon horjuessa. Niitä onkijan ihania näkyjä nuo!

Lopulta ukko väsyi niin, ettei yrittänytkään asentoaan säilyttää, vaan makasi kyljellään ja oli kokonaan kosken kuohujen vietävänä, noin 70 metrin päässä minusta. Selvä tuli! – päättelin itsekseni, mutta sitä se ei kuitenkaan vielä ollut. Ei ollut suinkaan helppo työ saada tuo liikkumaton möhkäle kosken kuohuista pois vedetyksi! Se meni kosken mukana kuin tukki. Pelkäsin jo menettäväni sen, mutta lopulta se kuitenkin liikutteli itseään sen verran, että sain sen kosteeseen uitetuksi. Rullasin siiman mahdollisimman lyhyelle, kahlasin onkitelineelle, painoin vavan tyven kiven varaan, venkasin toisella kädellä vapaa ylöspäin ja pidin toisessa koukkua valmiina iskemään. Hiljaa pyrstöään liikutellen se vavan pingoituksesta syrjäkarhia ja pääpuoltaan alas painaen likenee ja likenee koukkuani. Vartaloni on vinossa kaaressa, kädet tutisevat, suu mutuilee, hengitys läähättää, sydän läplättää, silmät palavat. Koukku siirtyy lohen selän toiselle puolen, nykäisy – ja koukun perässä raahaan liikkumattomana makaavan vanhuksen vesipintaa pitkin rantakiville. Kivi käteen, nasevia iskuja silmien väliin, jalka päälle ja "Tarzanin voitonhuuto" ilmoille!

Taisinpa pälyillä ympärilleni, sillä tällaisella hetkellä toivoisi syrjästäkatsojia näkevänsä! Lämpimät veret suonissa ailahtelivat ukkoa katsellessani. Minä olin sittenkin tuossa pitkällisessä kilpailussa voittanut! Mitähän norjalaiset nyt sanovat! Totisesti tunsin itseni sillä hetkellä "lohimieheksi" ja luulin olevani varma ottamaan Engelsmanninkosteesta minkälaisen lohen hyvänsä. Turhaa uhmailua, kuten kerran jälkeenpäin tulin kokemaan.

Kaivoin tupakkavehkeet esille, latasin piipun ja suurella nautinnolla vetelin savuja. Aikani tupakoituani ja vanhusta puolelta ja toiselta tarkasteltuani, löytääkseni siitä uistimien tai muitten pyydysten jättämiä merkkejä, jotka enemmän kertoisivat sen elämänvaiheista, ryhdyin vielä onkimispuuhiin. Jonkin aikaa perholla kostetta harottuani nappasikin sen 17-kiloinen. Tunsin itseni edellisestä ottelusta siksi varmaksi, että käsittelin lohtani lujilla otteilla äskeisen kaavan mukaan ja jonkin ajan kuluttua koukkusinkin sen rannalle.

Ulli oli jo kosteesta laskenut ja aurinko helotti siihen kirkkaasti, joten enempää yrittämättä palasin kotiin.

Saman päivän iltana saapuivat norjalaiset tapansa mukaan kosteelle mennäkseen. Miehet olivat intoa täynnä ja rasiat pullollaan kaikenlaisia vehkeitä vanhuksen päänmenon varaksi.

Kieltämättä tunsin jonkinlaista voitoniloa ilmoittaessani heille, että jos he ukkoa haluavat nähdä, niin tämä olisi kaverinsa kanssa tavattavissa keittiön rappusilla. Noloiksi näyttivät miesten naamat vääntyvän uutisen kuultuaan. Ja arvaapa sen, kun hartaissa toiveissaan niin pahasti pettyy. Katseltiin miehissä vanhusta ja muisteltiin, mitä kokemuksia kullakin siitä oli. Norjalaisten mielipide tuntui olevan, ettei Engelsmanninkosteesta yksin ilman venettä ja venemiestä saa 12 kiloa suurempaa lohta ylös. En puhunut heille mitään vavastani!

Vanhus tovereineen punnittiin, mitattiin mittanauhalla kaikki ulottuvaisuudet ja kyljestä otin suomunäytteen, joita sinä kesänä keräilin Helsingissä suoritettavia lohitutkimuksia varten. Vanhuksesta tuli lohikirjaani seuraava merkintä:

Heinäk. 8 p. Lohi O.

Paino 23,0 kg. Pituus 128 sm. Ympärys 69 sm. Saatu klo 5 ap. Engl. kosteesta perholla 6/0 "Silver Doctor". Suomu N:o 64. Tuuli N.W. Sää kirkas.

Nykyaikaisissa kalabiologisissa tutkimuksissa on n.s. suomututkimuksella tärkeä sija. Suomua suurennuskoneella tarkastaessa huomaa siinä erikoisia kasvusarkoja, samalla tavalla kuin puun poikkileikkauksessa vuosilustoja. Niiden mukaan voi määrätä kalan iän ja kasvunopeudenkin eri vuosina. Lohen suomuun jättää sitäpaitsi kutuaikainen virrassa oleminen erikoisia merkkejä, joista voidaan päättää, minä vuosina se on kudulla käynyt. Pyynnöstäni on professori Järvi määrännyt äsken kertomani lohen iän, siirtymisajan mereen ja kutuvuodet. Näitä tietoja olen seuraavassa tämän lohen lyhyessä elämäkerrassa hyväkseni käyttänyt.

Engelsmanninkosteen vanhus! Se oli syntynyt vuoden 1910 kudusta. Koko syksyn ja talven oli herneenkokoinen mätimuna, josta se sai alkunsa, ollut hyvästi kätkettynä virran sorapohjalla, ja keväällä 1911 siitä kuoriutui pieni ja turvaton, aluksi tuskin liikkumaan kykenevä lohenpoikanen. Mutta virta toi mukanaan ravintoa, uintitaito kehittyi, ruumis voimistui ja varttui. Pian se löysi muita samanikäisiä tovereitaan ja kilvan niiden kanssa tavoitteli ruokaa. On hyvin mahdollista, että se eli ensimmäiset lapsuusaikansa juuri Paatsjoen Kolttakönkäällä, sillä nykyäänhän pidetään jo todistettuna, että lohi varttuneena jokeen noustessaan yleensä palaa siihen, jossa se on syntynyt. Täällä se eli huoletonta elämää kolme vuotta ja painautui sitten muitten tovereittensa kanssa Jäämereen. Sen tumma ja täplikäs väri muuttui puhtaan hopeanhohtoiseksi. Se sai myös uusia tapoja uudessa ympäristössään. Täällä ei ollutkaan kivenkoloja, minne painautua, eikä myötävirta kuljettanut ravintoa. Mutta se joutui silli- ja lotaparviin, verotti niitä ahnaasti ja huomasikin kohta olevansa täysi peto. Joessa lapsuusaikanaan se oli kolmessa vuodessa kasvanut pituutta vajaan 20 senttimetriä, nyt meressä se ensimmäisenä kesänä sai pituutta toisen verran ja lisääntyi painossa monin verroin. Neljä vuotta se eli aavoilla ulapoilla, kunnes varhain keväällä 1918 joutui Varanginvuonoon muitten sukulaistensa parvessa ja hakeutui lapsuussijoilleen Kolttakönkäälle. Täällä se vietti koko kesän. Kumman näköisiä koreita höyheniä ja pyöriviä metalliesineitä liikkui toisinaan sen ohitse, mutta ne eivät häirinneet sen rauhaa. Syksypuolelle tultaessa sitä alkoi lähennellä toinen samankokoinen lohi, se oli saanut sulhasen. Rauhassa se toimitti ensimmäisen kutunsa ja palasi lokakuun loppupuolella takaisin Jäämereen. Ruoka ei ollut joessa maistunut, joten se oli käynyt laihaksi ja heikoksi ja sen kaunis hopeinen väri oli muuttunut tummaksi makeassa vedessä, matalassa virrassa maatessa. Mutta kun se pääsi taas suolaiseen veteen, hävisi rusketus heti, voimat tulivat takaisin ja lisääntyivätkin, painoa ja pituutta tuli taas lisää, ja selkä kävi entistäänkin pyöreämmäksi.

Tätä lihotuskautta kesti tällä kertaa vain puolitoista vuotta, sillä keväällä 1920 se uudelleen nousi jokeen kutemaan, vältti tällöinkin kaikki vaarat ja palasi taas mereen. Itsensä kokoisia ja suurempiakin koiraslohia se tapasi matkoillaan useastikin, mutta samankokoiset sen omaa sukupuolta näyttivät olevan perin harvinaisia. Puolentoista vuotta meressä lihotuskuurilla oltuaan se vielä nousi synnyinseudulleen keväällä 1922.

Ennen verraten rauhallinen joki oli nyt suomalaisten ja norjalaisten lohihullujen temmellyskenttänä. Veneitä sousi joella joka uliin aika, joten uistimia, toinen toistaan kauheamman näköisiä, vilisi koskenalus täynnä. Rauhaa rakastavana se painui tästä markkinapaikasta ylemmä koskeen, otti kosken itärannalla olevan syvän Engelsmanninkosteen asuntopaikakseen ja karkoitti virranjamassa olevan vedenalaisen kiven takaa sinne aikaisemmin asettuneen lohen, pitäen kiventaustaa lepopaikkanaan. Mutta tännekin löysivät nuo lohihullut tiensä. Uistimia paiskittiin kosteeseen tämän tästä, että vesi porahteli. Kun se, leikkisänä luonteeltaan, rupesi näiden onkijain kustannuksella hiukan pilaa tekemään, sai se koko koplan kiihkon niskoilleen ja sen jälkeen se ei saanut enää päivääkään rauhassa olla. Joka uliin laskuaikana syydettiin sen olinpaikalle kilpaa kaikenlaisia pellinkappaleita ja pörriäisiä.

Eiväthän nämä mitään hengenvaarallisia vehkeitä olleet, kun tiesi niitä varoa, ja olisi tämäkin kutumatka kai sujunut onnellisesti, ellei se heinäkuun 8 päivän aamuna, aamupäiväuiskentelulla ollessaan, olisi erehtynyt kosteen yläosassa nappaamaan erästä viattoman näköistä perhoraatoa. Telkillään se otti sen suuhunsa, mutta kun se kovalta tuntui, pudotti pois. Nyt ilmestyi näköpiiriin toinen heleämmän värinen perho, ja kun se tämän tempasi suuhunsa, hävittääkseen sen pois silmiään ärsyttämästä, tapasi se kohtalonsa. Viattomalta ja vaarattomalta näyttävästä vehkeestä pisti luja koukku leukapielen taakse, ja hurjista ponnisteluista huolimatta se ei saanut sitä irtaantumaan, sillä sitä pidettiin vahvoilla vehkeillä rannalta käsin kiinni. Se oli sittenkin niitä onkimiesten kavalia pyydyksiä! – Vahvatkin voimat väsyvät hurjassa tappelussa, ja niin kävi vanhuksenkin. Kolmen neljännestunnin ponnistelujen jälkeen sen täytyi antaa perään, tunnustaa itsensä voitetuksi ja sallia onkimiehen riemullisena korjata saaliinaan.

"SINNIKÄS LOHI."

Oltiin jo liki syyskuun puoliväliä. Siis Kolttakönkäänkin lohet tulisivat onkimiehiltä saamaan olla heti rauhassa ja tehdä kutuhommiaan, mikäli kolttain verkot ja kulkutuksen veto eivät niitä tässä hommassa estäisi. Tukkien lasku oli tehnyt kiusaa viimeaikaisille onginnoille, joten en ollut joella moneen päivään käynyt, mutta koska tämän illan ullilla eivät kuuluneet tukkeja laskevan, sopi siellä vielä pistäytyä ja katsoa, oliko lohi syönnillään.

Soutelimme Mikon kanssa joen alaosalla Norjan rajalta Ukkokiveen, mutta mitään ei siellä kuulunut. Kun vesi oli jo siksi kohonnut, että voi kosken allakin soudella, käskin Mikon soutaa Rengaskivikarin yläpuolelle, jonne nousimme joen itärantaa. Karin kohdalle saavuttaessa otin siimoja lyhyemmälle, etteivät uistimet kariin tarttuisi. Tuskin olimme karin yli päässeet, kun delphini-vavan rulla äkäisesti parahti. Tempasin vavan käteeni, luullen uistimen kiviin tarttuneen, mutta tunsinkin sen olevan lohen leukapielissä.

– Kii on, vedä devoni sisään kiireellä!

Mikko hyppäsi ylös ja lappoi minkä ehti lyhyellä olevan siiman veneeseen ja tarttui taas airoihin. Lohi ampui karilta viistoon ylös keskivirralle, niin että vesi siimassa sirisi.

– Souda kiireellä jälkeen, että saamme siiman lyhyelle ja ohjailluksi, ettei lohi Rengaskiven verkkoihin mene!

Pääsimme Rengaskiven yläpuolelle ja soutelimme venettä virran kuvetta ylöspäin. Lohi käväisi toisella rannalla ja painautui syvemmälle uiskennellen virtaa ylöspäin.

– Pannaanhan tuuritupakki. – Hyvin antoi panna – kaipa se siis meidän on!

– Niin kai, mutta katso rietasta, kun aivan matalalta karilta otti! – tuumasi Mikko naurussa suin.

– Niin pakana otti. Ne nähtävästi jo oleilevat kutupaikoillaan, koska Ukkokiven alapuolella syvemmässä virrassa ei mitään kuulunut, mutta tänne tultua heti tempasi. Vankka lohi tuntuu olevan. Kun saisi sen näyttäytymään pinnalla, että nähtäisiin missä delphihin koukut ovat kiinni, niin tietäisi sen mukaan tiukilla pitää. Mutta ei tunnu pinnalle kohoavan, virran pohjavesiä vain uiskentelee. – Ylöspäin tuntuu nousevan. Menköön vain sinne kosken alle väkevään virtaan, niin pikemmin väsyy. Soudahan sinne päin, viedään se niin ylös koskea kuin suinkin! – Kumma lohi näin syysloheksi, kun ylös menee eikä virtaa alas painu, kuten tavallisesti syyslohi tekee. – Jo suuttui! Kato pakanaa, minkä vauhdin otti! – Nyt se hyppää ylös, pidä varasi!

– Hyvin on kiinni! Poskipielessä istuu delphini, siis peräkoukunkin täytyy olla kiinni, – raportteeraa Mikko, kun lohi oli kosken alla tehnyt komean ilmahypyn.

– Selvä on, pidämme poikaa lujilla. Komea venkale, kai noin 17-kiloinen. Emme laske sitä Rengaskivestä alaspäin menemään, vaan täällä virrassa väsytämme. Eihän täällä verkkoja ole?

– Ei pitäisi olla kuin Rengaskiven alapuolella ukko Romanan verkot. En nähnyt toisten käyvän laskemassa.

– No pakana, onhan tuossakin verkko, vasemmalle veneestä!

– On, verkko on, näkyy. Ne on akat käyneet laskemassa.

– Koetetaan vain niitä peijakkaita varoa, ettei lohi niihin pääsisi, silloin se meiltä menisi. Pannaan vänkään, jos verkkoa kohden lähtee. – Hyvinhän tuo kiinni on. Katso kun ukko vapaa painauttelee, kovin on siivo lohi! Eikö tuo kohta näin väkevässä virrassa uiskennellen itseään väsyttäne, sillä tiukilla ovat leukapielet olleet koko ajan. – Jo rapsahti siima, – kääntyi ympäri, alas yrittää. Jokohan nuo toiset koukut poskesta löysääntyivät, koska vavan kärki tuollaisia merkkejä antoi? – Ei kai, lie kääntyessä siima sen pään yli vain luiskahtanut. Stop, stop, ukko! Jo seitsemänkymmentä metriä nykäisit ulos, ei enää anneta. Eiköhän sitä aleta takaisin kääntyä? Rengaskivestä ei alas lasketa, ei, ei – vai jo pyörähdit, sitä minäkin, taitaa alkaa delphinin raahaus raskaalta tuntua? – Ethän lie jo viimeistä hyökkäystäsi vain tehnyt, koska näin kiltisti annat itseäsi ylös kohottaa? Painauttele vain, kyllä pohjaa kohti saat painua. Taitaapa leukapieliä pakottaa, kun pinnalle tuntuu kohoavan. – Jo kylki välähti! – selvä näkyy tulevan. Sukkelaanpa syksyisen lohen voimat loppuivatkin! No tiukalla se on koko ajan ollutkin ja väkevässä virrassa uinut, kyllä se nirrin ottaa. – Vedähän venettä rantaa kohti tuon verkon alapuolella olevan matalikon kohdalle, eiköhän tuo ala mukana seurata ja anna siellä koukkua selkäänsä iskeä. – Vielä pakana teki hyökkäyksen! No jo kääntyy, pinnalle taas kohoaa. – Jopa pahasti kylki välkkyy, ei jaksa enää tasapainoa pitää ja siiman jännitystä vastustaa. – Jo antaa vetää itseään tänne päin. Selvää tulee, jo pinnalla pysyy – e'et pakana enää alas painu. Ojennahan huki tänne ja peruutahan hiukan venettä! – Stop, stop! – odotahan vähän! Eipä antanut vielä iskeä, vaan pois pyörähti, – no e'et kauas mene – päälaellaan pyklöttää, koettaa syvemmälle painua. Huopaahan hiukan, niin otan siimaa sisään, eiköhän tuo anna koukkua jo iskeä.

Selvä tuli! 17-kiloinen lohi kohosi koukun nenässä venheeseen. Mikko peittosi kalanuijalla sitä silmien väliin ja päästeli delphinin koukut irti. Katselimme toisiamme ja naurahtelimme.

– No siinä se taas lököttää! Komea on otus vieläkin, vaikka onkin jo kyljet pahasti ruskeina. No hetihän jo kutuaika onkin käsillä. Kovin on vatsa mätiä pullollaan. Mutta hanakkapa oli kiinni käymään ja hyvin näkyi haraisseen. Delphinin niskaan on iskenyt ja olkakoukut ovat alaleuan alle tarttuneet, peräkoukut kidusten taakse ulkopuolelta kiinni iskeneet. Olisi tämä ote kärsinyt lujemmallekin ottaa, vaikka kyllähän tuo koko ajan lujilla olikin.

– Eiköhän tuolla ole kutukaveria siellä karin alla? Soudetaanhan sinne päin ja mennään taas karin päällystää kokeilemaan.

Sousimme keskivirralle, sillä siellä, virtavassa paikassa, sai paremmin uistimet veteen, ja painuimme sitten viistoon karin yläpuolitse. Ei saatu kuitenkaan tällä manöverilla uistimia tarpeeksi kauas karin päälle, sillä virta Rengaskiven ja itärannan välillä oli heikko, joten uistimet seurasivat liiaksi veneen vanavedessä. Mutta Mikkohan on taitava soutumies eikä kestänytkään kauan, kun jo saimme uistimet karin päälle. Samassa oli lohi kiinni devonissa, iski aivan samasta paikasta kuin äskeinenkin.

– No johan nyt lohet tästä karin päältä ottavat! – Souda hiidessä keskivirralle! Kovin rajusti painaa. Alas virtaa ampuu, ei sille mitään mahda. – Kunhan vaan ei siima Rengaskiveen tarttuisi! – Yli meni että muljahti, – souda karin alitse keskivirralle! – Katso pakana mitä vauhtia pitää, devonin hylsäkin näkyy siimaa ylös kohonneen ja niin leikkaa siima vettä, että vinkuu. Lyödään kämmenperällä vastaan, sillä johan pohjasiima on menossa. – No jo tokenee lopultakin ja kääntyy viistoon tälle puolelle. Iso se on tämäkin, kai samanlainen kuin äskeinen, mutta pahoille vesille läksi. Jo nytkäyttelee, tunnustelee, että minne päin tästä nyt lähtisi. – Pannaanhan taas tuuritupakka! – Hyvin antoikin panna, meidänpä se sitten on tämäkin. Annahan vain veneen enempi alaspäin painua, koska ei tunnu antavan itseään tänne kohottaa. Otetaan siima lyhyemmälle, niin on helpompi sitä holttailla. – No nyt ei ole kuin 25 metriä ulkona, annahan olla, katsotaan mitä se meinaa. Taisi ottaa alussa liian rajusti, koskapa pohjaan painautuu. Eikö lie suurempikin kuin tuo tuossa veneen pohjalla, siltä se tuntuu. Jo alkaa kääntyä, minnepäinhän tuo nyt lähtee? – Et pakana puomin toiselle puolen mene – menee, meneehän se väkistenkin, ei sitä jaksa estää, voimakas on! Ei kun nytkyttää ja menee – no jo vihdoinkin seisahtuu. Koetetaanhan takaisin hilata, sehän on jo liki hotellin alla olevaa rantakiveä. – Jo suuttui! Ylöspäin ampuu! No eipä onneksi ollut kiven toisella puolella, silloin olisi hullusti käynyt. Poikki se olisi siiman siihen kiveen vetänyt, jos olisi arvannut rannanpuolelta kiertää. Eihän täältä tuon pakanan puomin takaa voi sen kulkua holttailla. – No eipä tunnu kovin ylöskään lähtevän, koska jo seisahtui ja pohjaan painui. Nostahan vene Rengaskiven alle, niin koetetaan sitä vähitellen ylöspäin kohottaa ja väkevämpään virtaan johtaa. – Taitaa olla koko jurilas tämä, koska ei pinnalla edes näyttäydy! Pimeäkin tässä heti tulee ja ukko ei kuin lepäilee eikä uimalla itseään väsytä. Taisimme nyt karilaaseen taas osua!

Kului puoli tuntia ja asema oli ennallaan: Mikko airoissa, minä perässä ja lohi virran pohjassa. Se uiskenteli hiljalleen aina vähän matkan ja me seurailimme lyhyellä siimalla perässä. Pidin siiman kireällä koko ajan, sormet alkoivat puutua ja kädet alituisesta jännityksestä täristä. Hämärä lisääntyi. – Lopulta otti lohi paremman vauhdin ja meni taas puomin toiselle puolen. Kun panin sen lujille, närkästyi se lopulta ja hyppäsi korkealle ilmaan, tavaten pyrstöllään siimaa lyödä. Huomasin toki ajoissa sen meiningit ja löysäsin siiman höllälle, joten yritys pysähtyi vain valtavaan pyrstön pamautukseen veden pinnalla.

– Suuripa on pakana! – hihkaisi jo tyyni Mikkokin, kun lohen ilmahypyn näki.

– On se komea otus, täytyy sanoa! Mutta sitkeä se on. Vedetäänhän pois puomin takaa, ettei vahinkoja tapahdu. – Jo se tuntuu seuraavan. Soudahan puomista poispäin, vedämme sitä mukanamme, ettei tarvitse siimaa liian lyhyelle ottaa, sillä se ei ole terveellistä se. – Joo, tuleehan se poika mukana, tulee. – Jopa viimeinkin taisi väsymys tulla, koska nytkytys vavassa tuntuu, koettaa näet syrjäänpäin venkailla, mutta ei enää jaksa toimeksi panna, pää vain pyrstön liikkeiden mukaan heilahtelee. Eiköhän tuota tuossa Ukkokiven yläpuolella saada pintaan kohoamaan ja hukia selkään lyödyksi, siltäpä alkaa tuntua. Soudahan sinnepäin! – Jo kohoaa pinnalle. – Huopaahan sinnepäin, niin vedän siimaa sisään, sillä jopa sen kylki välähtelee, eivät jaksa enää evät tasapainoa pitää, – selvä näkyy tulevan.

– No eipä pakana antanut iskeä! En uskaltanut sitä koukuta, kun sen pää oli tänne päin, voisi tapsin poikki raapaista tässä pimeässä. Nyt se sai yhdessä kädessä olleen vavan taas alas painetuksi ja pääsi pohjaan painumaan. – Paras taitaa olla, että soudetaan tuohon Neitiniemen kylkeen. Minä vedän sen rannemmaksi ja sinä kahlaat koukkuamaan. Niin on jo hämärä, ettei veneestä käsin ole hyvä iskeä. Eihän siellä Neitiniemen rannassa vain verkkoja liene?

– Ei ole! Varmasti ei.

– No soutelehan sinne, jos kerran niitä ei ole. Joutaa jurottaa paikoillaan, annan siimaa perään ja vetelen sitten rannalta käsin sisään, sillä tavoin se paremmin rantautuu.

Vetäisimme veneen keulan rannalle, ja Mikko otti koukun käteensä, minun noustessa hiukan törmää ylemmä sieltäkäsin siimaa rullalle ottaen. Samalla kuulin moottorin äänen Rajakarin takaa. Siellä palasi moottorimieheni Kirkkoniemen matkaltaan. Annoimme nenäliinaa huiskuttamalla ja huutamalla hänelle merkkejä, että kiertäisi Ukkokiven toiselta puolelta eikä ajaisi suoraan lohen selkään, mutta eihän hän meitä huomannut, ennenkuin aivan kohdalle tultuaan. Lohi oli siihen saakka antanut pintavedessä uiden itseään rantaa kohden vetää, mutta kun moottori kulki aivan vieritse, säikähti se tätä ja syöksyi pohjaan.

Manailin moottorimiestäni, mutta mitäpä se auttoi.

– Senkin Mathiessen, kun lohen pohjaan karkoitti, sinne se tuntuu taas äkääntyvän eikä rannemma lähde! Syvän haudan se nyt löysikin. Koetetaanhan vetää, sillä emmehän me tässä voi iankaiken vastakkain jurottaa, kun pimeäkin tulee. – Kylläpä tuntuu raskaalta, mutta seuraa se sittenkin. Joo, joo, vedellään vain pois rannalle ja huki niskaan, mikäs tässä. – Mutta ei, katso miten lujasti vastaan rupesi panemaan, ei sitä voi vetää, täytyy jo hiukan perään antaa. – No vedelläänhän taas uudelleen, eiköhän nyt jo seurata. – Tulee, tuleehan se poika, vaikka raskaalta tuntuukin, niin on kuin hakoa jäljessään hilaisi. – Katsos sitä, kun taas topin teki! Ei se tuota rannemmalle lähde! – No jopa se on sinnikko, onpa totisesti. Äsken jo, ennen moottorin tuloa, aivan väsyneenä pinnalla pysyi ja nyt tuollaiseksi jurilaaksi herkesi. – Mistä se tuollaiset tavat otti ja voimat uudelleen sai? Ei, ei taaskaan äskeistä likemmä rantaa lähde. Niin lujasti vastaan panee, etten uskalla enempää kiskoa. Eihän tästä mitään tule! – Mennään veneeseen ja soudetaan päälle, kohotetaan väkisten pintaan, sillä kyllähän värkit kestävät, ja isketään huki niskaan. Yönhän se muuten tässä meitä seisottaa.

Sanottu ja tehty. Menimme veneeseen ja soluimme sillä lohen jurotuspaikalle. Rullasin siimaa sisään niin, että se nousi jo kohtisuoraan pohjasta, mutta lohi ei lähtenyt liikkeelle.

– No nythän perhana on tämän kanssa! Ei me koko yötä ruveta tässä jurnottamaan. Minä vedän käsin siimasta ylös ja iskehän sinä huki niskaan, kun pinnalle tulee. Niinhän tuo tuntuu rauhallisesti kohoavan kuin hako. – Kohoo, kohoo se sieltä, vaikka kumman raskas se on! Pidähän varasi, heti se on pinnassa! – Mitä tuhannen tulimmaista tämä on? Tapsi jo kohoaa eikä lohta näy! Voi pakanan pakana, koltan verkkohan sieltä kohoaa! Ja lohta ei näy ei kuulu! – Voi Turjan Lappi! Se Mathiessen parka se säikäytti sen pohjaan syöksymään ja sattui juuri syvänteessä olevan verkon kohdalle painautumaan. Sen yläainaan ovat devonin koukut kiinni tarttuneet ja lohi on itsensä pois koukuista potkaissut! Suorana on kaksi olkakoukkua! – Voi tuota viheliäistä! Se päästi verkon avulla itsensä koukuista pois ja luikki tiehensä, jättäen meidät verkkoa uittelemaan, ja muutos kävi niin hienosti, etten siitä vavassa mitään tuntenut. – Ilmankos se niin raskaalta tuntui rannemma vetäessä ja hetken muka seurattuaan teki jyrkän topin. Tekihän se, kun verkko on molemmista päistään kiviriipoilla pohjaan kiinnitetty! Ääh, jo nyt meitä, Mikko, narrinaan lohi piti! Souda hiidessä pois ja mennään kotiin tästä voivottelemasta. Annetaan sen Mathiessenin kuulla, kuka käski moottorin perässä torkkumaan. Niin komean lohen menetti! Oli se paljon suurempi tätä lohta, lie siinä 22-kiloinen ollut! – No saatiinhan sentään tuo yksi, mutta kaivelee mieltä, kun valmiiksi väsytetyn lohen viime tingassa menettää.

Mentiin kotiin ja haukuttiin Mathiessen, sillä lohduttihan sekin tavallaan. Mutta olihan meillä sentään alkuaikana ollut lohi kiinni, joten emme toki koko aikaa verkkoa loheksi luulleet ja sen kanssa temppuilleet, kuten eräs naapuri kerran teki! Mutta eihän sitä tapausta uskalla tässä kertoa, sillä se naapuri on kiivas ja vankka mies.

TUOKIOKUVIA KÖNKÄÄLTÄ.

Istuin Kolttakönkään putouksen kohdalla olevalla rantatunturilla, katsellen kosken kuohuja ja onkimiesten hommia. Läheisellä Kalliokosteella oli norjalainen T–s toverinsa kanssa ongiskellut koko sunnuntainvastaisen yön. Olivat nukuskelleet päivällä rannalla ja jatkoivat nyt sunnuntai-iltana onkimistaan vuoron perään onneaan koettaen. Ahkerasti olivat toverukset yrittäneet, mutta päätäkään eivät olleet saaneet.

Toveri oli jo kyllästynyt koko hommaan ja käveli rantatörmää ylös marjan syöntiin, mutta T–s jatkoi sisukkaana heittelemistä. Lopuksi näin hänen muuttavan siimaansa toisen uistimen, ruskean, omatekoisen devonintapaisen, kuten myöhemmin kuulin, ja kahloen suvantoon viskaavan sen virran jamaan. Samassa oli lohi kiinni. T–s vilkaisi rantaa pitkin nähdäkseen, oliko toveri huomannut mitä tapahtui, mutta tämä oli poissa metsässä.

Lohi teki muutaman kaarroksen suvannossa, lähtien sitten hyvällä vauhdilla painumaan virtaa alas. T–s koetti jarruttaa vastaan pysyttääkseen sen suvannossa, mutta se vain lisäsi vauhtia. Lohen tultua suvannon alapäässä olevan kallioniemekkeen kohdalle huomasi T–s avuttoman asemansa: siima loppuisi rullalta, ennenkuin hän ehtisi kosteen kiertäen päästä lohen menoa rantaa pitkin alaspäin seuraamaan. Tämän takia hän päätti pysäyttää hinnalla millä hyvänsä sen menon ja pani kaksin käsin vahvalla bambuvavallaan vastaan. Seuraus tästä voimaperäisestä pysäyttämisestä oli, että kovassa vauhdissa myötävirtaan menevä lohi tempautui pintaan ja samaa vauhtia ilmaan, poikittain virran suuntaan. Kovasti kaarelle mennyt paksu vapa auttoi sen ilmamatkaa, joten siitä tuli tavallista komeampi hyppy, ja lohi putosi niemen kärkeen kalliolle!

T–s oli aluksi aivan hölmönä komeasta, toistakymmenkiloisen lohen ilmalennosta, kunnes hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Lohi makasi hiljaa paikoillaan, sillä alastulo oli tapahtunut sellaisella vauhdilla kovaan kallioon, että lohi oli mennyt tajuttomaksi. T–s ei voinut juosta sen luo, sillä koste pisti pitkänä lahdelmana hänen ja lohen välisestä linjasta vasemmalle. Nyt jos koskaan oli toveri tarpeen. Pitäen siimaa tiukalla paikoillaan seisten, rupesi T–s voimiensa mukaan karjumaan apua. Toveri kuuli hänen huutonsa, mutta kosken kohinalta ei saanut selvää, mistä oli kysymys, ja läksi rauhallisesti kävelemään rannalle.

Tulipunaisena kiukusta karjui T–s: "Juokse, juokse sinä s–n tosk, lohi makaa niemen kärjessä kalliolla."

Kaverin oli vaikea ensin käsittää tilannetta, vaan luuli T–sen uistimen tarttuneen kallioon ja ottaen koukun käteensä läksi hän verrattain rauhallisesti kalliolle kävelemään. Mutta kuka ei ollut rauhallinen, se oli T–s! Hän karjui, sylki, hyppi ja voihki paikoillaan vavan tyvessä, kuitenkaan kykenemättä tekemään mitään muuta kuin pitämään siimaa tiukalla. Lopulta toveri huomasi lohen kalliolla ja nyt hän sai jalat alleen. Hirmuvauhtia painalsi hän koukku kädessä lohta tavoittamaan, mutta samassa lohi virkosi, potkaisi voimakkaasti pyrstöllään ja – putosi koskeen, ollen samalla koukuista irti. Kaveri juoksi vauhdissaan vielä veteen ja haurasi koukullaan lohen perään, mutta mennythän se jo oli. Nousi sitten kalliolle ja nolona ja läähättäen katseli toveriaan. Tämä oli viskannut vavankin kädestään rannalle ja kyykkysillään ollen itkusilmissä takoi raivoissaan käsillä polviaan, sylki ja voihki. Kun kaveri lopulta uskalsi tulla hänen luokseen, näin T–sen liikkeistä ja naamasta, että siellä käytellään voimakkaita sanoja nopeassa tahdissa ja että äskeinen tilanne nyt tulee ainakin kaverille selväksi.

Eräänä syyskesän iltana kävelin koskelle johtavaa polkua, aikoen mennä ongelle äskenmainittuun Kalliokosteeseen, mutta huomasinkin siellä jo toisen onkimiehen olevan. Kaivoskylän kansakoulunopettaja siellä seisoi. Oli kahlannut kauas rannasta vesikivelle ja sieltä käsin heitteli uistinta kosteeseen. Velttoja olivat heitot, sillä kaipa hän itsekään ei uskonut itsestään "lohimiestä" tulevan. Sesonkilipun lunastettuaan hän oli näet koko kesän ahkerasti soutanut ja saanut kaiken kaikkiaan vain yhden lohen tulokseksi yrityksistään.

Samassa hän huomasi tukkimiesten ryhtyvän vetämään venhettä rantakalliota pitkin könkään sivuitse ja tarkkaillen heidän hommiaan viskasi lyhyellä siimalla uistimen vasemmalle kupeelleen, katsomatta minne se putosi. Samassa silmänräpäyksessä oli lohi kiinni ja tempasi siimasta. Opettaja säikähti ja putosi polvilleen vesikivelle, vavan kirvotessa kädestä veteen. Käsillään vedessä hapuillen hän sai itsensä pysytetyksi kivellä, sai tasapainonsa ja tempasi vavan käteensä. Se oli tyhjä! Lohi oli mennyt saatuaan heti löysän, joten koukut eivät ehtineet leukaan upota.

Olen eläissäni nähnyt monta katkeroitunutta naamaa, ja sellainen oli nytkin nähtävissäni, joskaan osanoton takia en viitsinyt mennä sitä lähemmin tarkastamaan. Opettaja katsoi synkästi lohen menosuuntaan, pisti vavan olalleen ja kahlasi rannalle, mennen siellä reppunsa luo, hieroskeli polviaan, keräsi kamppeensa ja alkoi painua Kaivoskylää kohden.

Kaivoskylän osuuskaupan hoitaja W–d oli tapansa mukaan pystyttänyt lauantai-iltana teltan Engelsmanninkosteen kohdalle jokitörmän päälle. Hän oli ahkera onkimies, ilmaantuen säännöllisesti joka lauantai-ilta telttoineen ja neitosineen Könkäälle, missä ongiskellen ja teltassa asuen vietti pyhän seudut. Hänellä oli noin 21 jalkaa pitkä bambuvapa, jolla hän – kumisaappaissa jokeen kahlattuaan – teki kiinteällä siimalla heittoja. Varsinkin rakasti hän Engelsmanninkosteessa porkkaamista, koettaen saada onkeensa siellä useasti näyttäytyviä isoja lohia.

Nytkin hän näissä hommissa hääräili rannalla ja hujautteli pitkää vapaansa. Jopa jamahtaakin vankka lohi – parikymmenkiloinen – kosteen alapäässä kiinni. W–d panee vastaan kaikin voimin, ettei lohi pääsisi syöksymään koskeen kallion alapuolelle, sillä hän tuntee paikan ja tietää tämän seuraukset. Lohi painaa täydellä voimalla alas. W–d ei saa sitä pysäytetyksi kallion kupeeseen, vaan lohi pääsee sen alapuolelle koskeen. Pitkäsäärinen on onkija ja ravakkaliikkeinen, joten rantakivet vain kimpoilevat, kun hän rantaa pitkin alas painaltaa. Rulla, hirmuisen iso ja kovaääninen, huutaa kuin niittokone lohen lappaessa täydellä vauhdilla siitä siimaa.

Jo lähenee matkue kosken alaosaa, jossa W–dilla on venhe. Sinne jos ehtisi ennen siiman loppumista, olisi tilanne vielä pelastettu. Mutta näin onnellisesti ei käy. Ennen venheelle tuloa on iso rulla tyhjänä ja lohella on vauhti entisellään. Kiitäessään rantaa pitkin huomaa W–d siimansa loppuvan ja pelastaakseen onkivehkeensä hän tekee viimein epätoivoisen teon: heittää vavan virtaan. Samalla hän itse suistui vauhdista nenälleen, joten heitto ei onnistu, vaan vapa putoaa raskaan rullan painosta pystyyn ja sen tyvi osuu kahden kiven väliin. Samassa on vapa paukahtaen keskeltä poikki ja silmänräpäys sen jälkeen siima, lohen jatkaessa hurjaa menoaan.

Polviltaan katselee W–d tätä hävityksen kauhistusta. Sinne menivät vavat, siimat ja uistimet!

Kummako jos hän tämän jälkeen vissillä pelolla ongiskeli Engelsmanninkosteessa ja väitti asiantuntemuksella, ettei 12-kiloista suurempaa siellä jaksa hallita.

Lohi oli syöntituulella Könkäällä. Olin saanut jo yhden ja toista paraillaan väsyttelin Rengaskivikarin yläpuolella, kun koltatkin ilmaantuivat joelle lohionneaan koettamaan. Tämä oli niitä kolttain lohionginnan ensiaikoja, ja heidän vehkeensäkin olivat silloin vielä kovin alkuperäiset. Vapana oli pihlajakepakko, johon oli rautalangasta tehty renkaita, siima oli paksua turskakaalaa, mutta lyhyt. Rullaa ei useallakaan ollut, vaan siima oli tavallisella pyörivällä uistinkelalla, josta se kulki vapaan.

Tällä kolttaparilla, joka nyt tuli virralle, oli sentään pahaa ääntä pitävä norjalainen rullantapainen, jonka he olivat joltain kaivoskyläläiseltä saaneet.

Jonkin aikaa soudeltuaan nousivat he minun venheeni sivuitse aina kosken alakuohuille saakka. Hetken perästä kuulin sieltä kamalaa rullan räminää ja huutoja. Katsoessani ylöspäin virralle näin toisen koltan veneessä seisovan ja tuskaisena pitävän vapaa kädessään, koettaen käsin kamalaa räminää pitävän rullan pyörintää hillitä. Vapa oli luokaksi taipunut ja sen kärki sukelteli tämäntästä veden alle lohen sitä pamauttaessa. Toinen koltta – airoissa oleva – sousi minkä voimat sallivat alaspäin virtaa lohen kulkusuuntaan. Kun matkue saapui minun kohdalleni, huusi vapaa pitelevä koltta itkussa suin:

"Voi, voi, siima loppuu!"

"Heitä vapa veteen!" – huusin vastaan.

Mutta koltta ei noudattanut neuvoani, vaan teki päinvastoin, – kietaisi kiireellä siiman soututapin ympäri! Napsaus vain ja siima oli poikki!

Hiljeni vauhti kolttain venheeltä, ja hiljaisina, toisiaan surkeasti äänettöminä katsellen he soluivat kylän rantaan. Siellä ei ollut hetken kuluttua hiljaista, vaan päinvastoin kova äänten porina. Joka töllistä juoksi kolttia rannalle, akkaa ja miestä, kerääntyen onnettomuustoverien ympärille. Siinä viittoiltiin virralle ja kilvan poristiin akkain hokiessa:

"Voi, voi, Onderin uuden uistimen vei! Onderin Niemestä ostetun uistimen vei! Onderin uistimen vei!"

Suru oli laskeutunut kolttakylän yli.

Seisoin rannalla soutajani Mikon kanssa norjalaisten uistelua katsellen. Heidän venheitään oli virralla neljä kappaletta, joten sinne ei juuri viidettä sopinut, ja siksi olimme jättäytyneet rannaltakatsojiksi, varsinkin kun kukaan heistä ei ollut mitään saanut.

Venheiden kulkua tarkastellessani huomasin, ettei yhdenkään uistin kulkenut meidän "patenttipaikan" kautta Rengaskivikarin yläpuolella. Siellä on nimittäin vedenalainen kivi, jonka takana on pienempi syvänne, ja siellä tavallisesti lasku-ullilla lohi nappaa. Mutta täytyi osata tarkasti venhettä virrassa ohjailla, ennenkuin sai uistimen kuopan kautta kulkemaan. Huomautin piloillani Mikolle:

"Eivät taida meidän lohta saada, joten meidän kai pitää itse käydä se sieltä noutamassa."

"Siltä se näyttää", sanoi hiljainen, mutta kalastukseen aina innostunut Mikko.

Pukkasimme venheen virralle ja neuvoin Mikon soutamaan vastakkaisen rannan puolitse suoraan Rengaskivikarin päälle ja sieltä virtaan, saadakseni uistimet tarpeeksi pitkälle. Sitten painuimme norjalaisten venheiden välitse omaan paikkaamme ja – "kiinni oli kuin ampiainen", kuten Mikko sanoi. Rulla lauloi lohen syöksyessä virtaa alas. Pyysin reittiä vapaaksi hämmästyneiltä norjalaisilta, päästäkseni painumaan jokea alas väljemmille vesille, ettei lohemme toisten siimoihin takertuisi. Alasmeno onnistui kommelluksetta, ja saimme lohen Neitiniemen kohdalle. Täällä se ei ruvennut liikkumaan, vaan painui pohjaan. Lähetin siimaa pitkin sille "Uuden Suomen" luettavaksi, mutta ei siitäkään ollut seurauksena muuta kuin muutaman metrin syrjään siirtyminen. "Souda sen päälle!" sanoin Mikolle. Venheen tultua lohen jurotuspaikalle kohotin siimaa suoraan ylös tarkastaen, onko uistin haossa vai lohen suussa. Siellä pötkötti vankka lohi pohjaan painuneena, delphinin paistaessa sen suupielestä.

"Mitähän jos teemme tästä eräänlaisen rekordilohen! Koska se noin nopeasti kiinni kävi, niin koukkuamme sen samassa tahdissa myös ylös."

"Koithetaan vain", meinasi Mikkokin naurussasuin.

En uskaltanut sitä pääpuolesta koukuta perukkeeseen osumista peläten, mutta kun lohen pyrstö näkyi venheen perän toiselta puolelta, päätin sieltä yrittää. Upotin pitkävartisen koukkuni veteen ylettyen sillä juuri ja juuri pohjaan. Kuljetin koukkua pohjaa pitkin alaspäin ja kun se tuli siellä kuumottavan lohen pyrstön kohdalle, tempasin ylöspäin. Tunsin koukun uppoavan loheen, mutta samassa minun oli koukku löysättävä kädestäni, sillä lohi potkaisi pyrstöllään niin voimakkaasti, että oli väännältää veneen laitaa vasten ranteeni sijoiltaan. Samassa alkoi vavan rulla laulaa kiivasta nuottia.

Lohi ampui virtaa alas täydellä höyryllä, koukku kiinni pyrstössä, ja koukunvarsi halkoi vettä, että vongunta kuului.

"Kyllä nyt huki kyytiä saa!" meinasi Mikko, ja siltä se näyttikin. Lohi syöksyi satakunta metriä, mutta seisahtui sitten ja koukku kohosi pinnalle. Se oli päässyt irti. Sousimme sinne ja korjasimme sen veneeseen.

Lohi tuli kuitenkin äskeisestä koukkuamisesta niin araksi, että meidän oli vaikeata päästä sen ylettyville. Vasta pitkäaikaisen temppuilun perästä saimme tämän 12-kiloisen veneeseen.

Olen jostakin aikaisemmin lukenut, että lohen voi helposti vaikkapa käsin nostaa pyrstöstä venheeseen. Minä ainakaan en sitä toiste yritä – en edes koukulla – sillä pyrstössä on lohen voima ja väkevyys.

KOUTAJOELLA KALASTAMASSA.

Oli elokuu vuonna 1917. Ilmat olivat viime aikoina olleet kovin helteiset, ja kun työni olivat vaatineet minua istumaan melkein vuorokaudet läpeensä ratsun selässä, tunsin olevani hiukan vaihtelun tarpeessa. Mikäpä oli tähän sopivampi kuin pieni jahtimatka. Pistin haulikkoni selkääni ja ajoin ratsullani Verhuskoijärvelle, jonka saaressa kesää asuva puominvahti "Puujalka Ivan" kyllä lähtisi minua veneellään järvellä soutamaan, ampuakseni haahkoja y.m. vesilintuja, joita siellä oli runsaasti.

Huutelin rannalta Ivanille, ja huutoni kuultuaan hän kompuroikin kainalosauvoineen mökistään veneeseen ja sousi luokseni.

"Terve, Ivan! Lähdetäänkö soutelemaan järvelle ja vesilintuja paukuttelemaan?"

"Ei, hyvä prijaatel, nyt vesilintuja hätyytellä, vaan kumshoja [meritaimen] ja lohia. Etkö ole pannut merkille, että kuu vaihtui viime yönä, ja nyt on siis ensimmäinen neljännes, lohen syöntiaika. Sousin jo hiukan tänä aamuna ja yhden sain, mutta ensi yönä sitä yritetään toden perästä."

"En veikkonen ole almanakkaan vilkuillut enkä siis ottanut onkivehkeitä mukaanikaan. Ei ole kuin pyssy mukana."

"No on minulla kaksi uistinta. Vie vain 'aeroplaanisi'" – kuten ryssät ratsuani kutsuivat – "vajaan, siellä on hevostasi varten niittämiäni heiniä ja joudu veneeseen. Ei nyt viitsi lintuja ampua, kun on lohiaika."

Eihän siinä ollut muuta tehtävänä kuin viedä hevonen vajaan ja joutua Ivanin veneeseen. Harmittelin, kun en onkivehkeitä ollut ottanut mukaani, sillä tiesinhän minä entuudestaan minkälaiset Ivanin vehkeet olivat: pari venäläistä lusikkauistinta, joiden perukkeena jänislankaa. Siima oli paksua pellavalankaa, ja vapaa ei ollut olemassakaan, vaan siima oli tavallisella uistinkelalla. Mutta ei ollut nyt valitsemisen varaa, niillä täytyi lähteä yrittämään, sillä ukko ei mistään maksusta lähtisi vesilintujahtiin lohen syöntiaikana, kuun ensi neljänneksellä. Muuhun aikaan tuskin koskaan tapasi sikäläisiä asukkaita uistinta soutamassa. Koskista he eivät osanneet onkia, niin suotuisan tilaisuuden kuin sikäläiset lohirikkaat joet siihen tarjosivatkin, vaan uistelu tapahtui yksinomaan veneellä soutaen järvissä, jotka olivat koskien välillä.

Verhuskoijärvi, jossa nyt Ivanin kanssa uistelin, on muutaman kilometrin päässä Valkeanmeren rannalla olevasta Koudan kylästä, siitä ylöspäin olevan pitkän kosken yläpuolella. Järvestä ylöspäin on pitkiä koskia Sierakkajärvelle mennessä, ja ylimmäisen kosken niskasta kulkee Muurmannin rata Koutajoen yli.

Sousimme Ivanin kanssa, vuoronperään airoissa ollen, näiden koskien välistä virtavaa järven osaa, sillä siellä tavallisesti lohi ja taimen ottivat, jos kerran ne syönnillään olivat. Lohia hyppikin tämän tästä veden pinnalla, mutta eivät näyttäneet huolivan Ivanin uistimista. Tempasihan kuitenkin lopulta yksi uistimen suuhunsa ja Ivan juristikin heti, ryhtyessään sitä siimasta veneeseen käsin kiskomaan, että:

"Lohi on. Lapa toinen uistin sisään!"

Ei Ivanin tapa ollut lohta väsytellä. Kiireimmän kaupalla oli se veneen luo kiskottava, panipa se vastaan kuinka hyvänsä. Kyllä siima ja Ivanin kädet kestivät. Jos lohelle perään antaa, rupeaa se vikuroimaan ja koukut pääsevät irti – se oli Ivanin horjumaton käsitys lohenuistelusta. – Täydellä voimalla hän nytkin narun päästä kiskoi, ei siinä ollut aikaa kelalle siimaa ottaa, suoraan veneenpohjalle vain löysät lappoi. Ja jos Ivanin suu oli alati käynnissä, sousipa hän tai istui, niin parpatti se lohta kiskoessa kahta kovemmin. Siinä oli mehukkaita sanoja lohen kuultavaksi, jos milloin siima sattui lohen hangoittelusta niin kireälle menemään, että sormia pakotti. Pitkällä Ivan tavallisesti siimaansa piti, joku 60-70 metriä vähintään oli ulkona, joten sitä sisään vetäessä ehtivätkin enimmät voimat lohelta loppua ja suu auki, vesipintaa halkoen, se tavallisesti loppumatkansa suoritti. Kiskottuaan lohen veneen luo nappasi Ivan lyhytvartisella koukullaan sen niin sukkelaan ja erehtymättömän tarkasti veneeseen, että sitä ihmetellen katselin.

Tyytyväisyys loisti taas Ivanin mustapartaisesta naamasta, kun hän lohta katseli ja nauraen minulle lohenuistelutaitoa selitti. Hän ei näet koskaan voinut hyväksyä minun tapaani, että ensin väsyttää lohi, ennenkuin koukkuamaan rupeaa. Asia oli aivan päinvastainen Ivanin mielestä, selitinpä minä sitä jos kuinka.

Tuli taas minun vuoroni uistimia hoidella ja Ivanin soutaa. Tällä soutuvuorolla tarttuikin yksi lohi ja yksi kumsha uistimiin.

Kumshaa ylösottaessani ei Ivan kovinkaan suutaan soittanut ja neuvojaan jaellut, vaan halveksuva ilme naamallaan minun hommiani seuraili. Olihan tuo vain kumsha, menettäköön sen temppuineen, eihän tuossa kovin suurta vahinkoa tapahdu – näytti Ivan ajattelevan. Mutta kun tuli lohen vuoro, oli asia toisin. Silloin lasetteli Ivanin suu moniosaisia venäläisiä kirosanoja tulvanaan, kun lohelle siimaa perään annoin, eikä hän uskonut minusta koskaan lohimiestä tulevankaan. Ei kuulunut ikinä uskovan sitä juttua, että minä Läkkäminankoskesta olin perhovavalla yhtenä yönseutuna saanut neljätoista lohta ylös, vaikka Russanovin sahan uittomiehet kertoivatkin sen muka omin silmin nähneensä! Se on pötyä! Lohta ei tuolla lailla ylös saada. – Mitä lienee tammukoita saanut, vaan ei lohia – parpatti Ivan. Mutta Ivanin sanatulvasta huolimatta hääräilin kaikessa rauhassa aikani ja sainhan minä kun sainkin lohen veneeseen, ja Ivan oli taas hyvällä tuulella, pyöritteli uuden sätkän itselleen ja naurahteli.

Soudellessa yö kului ja kävimmehän kerran sydänyön aikaan kosken alla maissakin eväitä haukkaamassa.

Sitten aamusoudulla tapahtui se "katastrofi". Ivan oli silloin airoissa ja minä perässä uistimia hoitamassa. Jämähti tavallista vankempi lohi kiinni. Ivan ihan karjui neuvojaan soutupenkiltä, kun minä annoin lohelle siimaa perään, että kela hyrisi. Se oli eri meteliä kuin edellisillä kerroilla, mitä Ivan nyt piti, havaittuaan ison lohen olevan kyseissä. Pelkäsin jo Ivanin kainalosauvojen veneen keulasta selkääni kimpoavan, sillä Ivan oli kiukkuinen mies, jonka kanssa ei suinkaan ollut leikkimistä – niin puujalka kuin olikin.

Hetken kuluttua ei Ivan voinut enää kiukkuaan hillitä, vaan kompuroi soututuhdolta luokseni perään, tempasi minulta siiman ja kelan ja käski hävitä hiiden kattilaan.

Menin soututuhdolle istumaan ja katsomaan näytelmää, joka ei koskaan unohdu mielestäni. Se oli suoranainen aseeton tappelu lohen ja Ivanin välillä. Uupui vain, ettei lohi voinut puolestaan käyttää sitä voimasanatulvaa, jota Ivan suustaan sen niskaan purki. Mutta sieltä sitä tulikin molempain puolesta. Ivan oli minulle raivoissaan ja halusi nyt näyttää, mitenkä hänen teoriansa mukaan toimien lohi helposti tulee veneeseen, ja kiskoi kaksin käsin siimasta. Lohi syöksyi välillä järven syvänteisiin, välillä hyppäsi ilmaan, mutta ei hellittänyt Ivan narun päästä, vaan kiskoi, niin että sormet olivat siiman kiristyksestä sinisinä. Kun lohi teki äkkisyöksyn sivulle, oli Ivanilta sormet mennä siiman mukana. Silloin aina lohi kuuli kunniansa! Tätä mekastusta jatkui, ja Ivan oli vihdoin saanutkin lohen noin parinkymmenen metrin päähän veneestä, kun tämä teki äkkisyöksyn veneen ohi ylöspäin. Siima silloin höltyi ja Ivanin kääntyessä istuinlautansa toiselle puolen tarttui veneenpohjalla oleva siima hänen puujalkansa ympärille. Ivan huomasi tämän ja tapasi toisella kädellään siimaa vapauttaa, kun samassa lohi tempasi siiman hänen toisestakin kädestään ja kiskoi sen tiukalle puujalan ympärille. Se oli rahanarvoinen näytös, mikä tästä seurasi.

Melkein reidestä saakka lähtevä puujalka oli tönkkö, eikä Ivan tahtonut päästä kuuristumaan niin paljoa, että olisi käsin ylettynyt siimaa jalkaterän ympäriltä päästämään, ja lohi tempoi koko ajan puujalkaa. Ivan oikein sähisi naama kiukusta punaisena ja kopeloi siimaa.

Samassa lohi hyppäsi ilmaan, löi pyrstöllään siimaan ja – uistin putosi sen leukapielestä. Ivan oli täysin voimin kiskoessaan tietysti repinyt isot reiät sen leukapieleen, josta koukut lohen hypätessä helposti irtaantuivat.

Nyt oikaisi Ivan itsensä, mutta naama oli lievimmin sanottuna julmistuneen miehen! Sanojen voimalla kuulivat sekä puujalkakampura että lohi kunniansa.

Katsoin parhaaksi kääntää veneen keulan rantavajaa kohden, eikä Ivankaan puhunut minulle mitään huomattuaan veneen suunnan muutoksen, – mumisi vain mustaan partaansa kirouksiaan. Vasta veneen kokan maarantaan töksähdettyä ja noustuani maalle, joten sain välillemme turvallisen välimatkan, uskalsin suuni avata ja ruveta Ivanin kanssa tapauksesta keskustelemaan.

Kotiapäin lähtiessäni oli Ivanin kiukku jo ohitse, jopa hän hiukan naurahtelikin.

RIISTAMAILLA

METSÄSTYKSESTÄ PETSAMON RANNIKKOALUEELLA.

Varsinainen jänisjahti Petsamossa jäisi verraten lyhytaikaiseksi, ellei keskitalvella useimmiten muodostuisi siksi kovaa lumenpintaa, että se koiran kannattaa. Lupa-ajan alussa on lumetonta aikaa noin kuukausi, mutta silloin on ainakin toisilla ilmoilla kiusana se, että jänikset eivät tahdo juosta koiran edessä, vaan piiloutuvat heti ylös saatua louheen. Lokakuun lopulla on jo useimmiten siksi paljon lunta, että koira vajoaa siihen kylkiään myöten. Sattuuhan toisina vuosina niinkin, että maa on vielä silloinkin lumeton, kun jänis jo on valkea. Nämä ovat ajokoiramiehen loistosyksyjä, mutta ikävä kyllä niitä on harvoin.

Kun syystalvikuukausien pehmeä lumi on sattuvien suojasäiden ja kovien tuulien ajamana painunut tuntureilla tiukaksi ja kovaksi, kannattaa se hyvin koiran, ja miehenkin on helppo silloin suksilla tuntureilla liikkua. Näin ollen on keskitalvikuukausina useinkin hyviä jänisjahti-ilmoja, joskin valoisa aika silloin on lyhyt. Tästä syystä eivät sikäläiset olosuhteet ole edullisia kettujen metsästykseen ajokoiralla, sillä sinä muutaman tunnin aikana, jolloin valoa on, ei sikäläisessä maastossa ehdi kettua ampua, se on jo enemmän sattumankauppaa. Koiran ylösottama kettu painuu heti toisille tuntureille, ja tunturit peittävät siksi hyvin koiran äänen, että miehen on vaikea saada selvää, minnepäin ajo rupeaa kallistumaan, voidakseen tämän mukaan kulkusuuntansa valita. Täytyy tyytyä yksistään ajojälkiä seuraamaan saadakseen ajon taas kuuluville, ja tällöin voi menettää tilaisuuden sopivalle passipaikalle pääsyyn, sillä se on jo useimmiten myöhäistä. Tunturimaastothan ovat aukeita, puuttomia, joten näköalaa niissä kyllä on ja ajettavan riistan voi erottaa kilometrin etäisyydeltä, mutta ketulla on myös sama näköala. Harmikseen vain useinkin näkee ketun palautuvan lähtösuunnalleen toista tunturiryhmää myöten kuin millä itse seisoo. Jos olisi arvannut jo ajon alkaessa painua tuolle tunturille, olisivat ketun päivät nyt luetut, mutta nyt sinne hiihto on jo myöhäistä; ketulla on yhtä hyvät silmät kuin miehelläkin ja kuulo tämän kuuloa vielä parempi. – Tunturirinteiden kiipeäminen panee miehen hikoilemaan, ja kun tunturille pääsee, tuulee siellä melkein aina läpipurevan kylmästi. Kun vain hetkisen siellä seisahtaa, niin vilu karmii luita ja ytimiä. Seisopa sellaisessa tuntimääriä tarpeeksi hiljaa, kuten ketun passipaikalla täytyy seisoa!

Nämä seikat tekevät ketunajon sikäläisessä maastossa huonotuloksiseksi, vain hyvästä onnesta riippuvaksi, mutta ei miksikään harkituksi jahdiksi. Vain silloin kun on useampia, kolme tai neljä, ketunajoon täysin perehtynyttä miestä ja ajattaa samoilla seuduilla useat kerrat, joten tulee tietämään ketun tavallisesti käyttämät kulkureitit, voi jahti antaa tuloksia.

Jänisjahti käy paremmin päinsä, sillä vaikka siinäkin varmimmat passipaikat ovat tunturien korkeimmilla kohdilla, siis mahdollisimman kylmät seisomapaikat, niin eihän toki jäniksen kierros ole ketun kierros. Tosin siellä aukeilla tuntureilla jänikset tekevät paljon laajempia kierroksia kuin metsämaastossa, mutta tästä ei ole haittaa, päinvastoin huvia, sillä korkealla tunturilla seisoen voi melkein koko ajan seurata koiran ajoa silmillään eikä vain korvillaan. Siellä on hyvä tehdä huomioita ja nähdä mitä temppuja jänis tekee koiraa eksyttääkseen ja miten koira näistä lenkeistä selviää. – Sinne täytyisi ajokokeet järjestää, niin kykenisivät palkintotuomaritkin koko ajan silmillään koiran työskentelyä seuraamaan, eikä tarvitsisi yksinomaan kuulonsa nojalla arvosteluja tehdä.

Sikäläinen tunturimaasto vaatii kyllä koiralta tarkkaa vainua, jotta se kykenisi siellä ilman hukkaa ajamaan, sillä tunturin kasvillisuus, jäkälä, kanerva, saniaiset y.m., antaa maan sulana ollessa toisin päivin – säästä riippuen – siksi väkevää katkua, että koiran on vaikea jälkiä siinä vainuta. Merenranta n.s. hieruan eli pakoveden aikana, jolloin merenpohjaa jää kuiville kymmenien metrien laajuudelta, haisee jo ihmisenkin nenään väkevältä, ja koiran on aivan mahdoton siinä jälkiä seurata. Ja tämän jänis kyllä tietää ja käväisee ajon aikana mielellään pitkänkin matkan merenpohjaa juoksemassa. – Talvella taas ovat tunturien päällykset koiran vainua kysyviä paikkoja, ja siksi jänis sinne aina tuppaakin. Tunturinlaki on jäätikön peitossa, sillä irtonaista lunta, johon jälki jäisi näkyviin, ei siellä alati vallitsevan tuulen takia juuri koskaan ole. Paljaalla, jäätyneellä tunturiselänteellä, joka usein on vielä kalliopohjaista, on koiran vaikea pysyä jäljillä. Se kysyy hienoa vainua. Tavallisestihan Etelä-Suomessa syytetään ajon aikana sattuneesta hukasta jäätynyttä maantietä y.m., jonne jänis on mennyt. Tunturimaasto on pahempaa kuin tällainen maantie, sillä siellä puhaltaa vielä hyytävän kolea tuuli, joka pian jäljen hienoonkin nenään tuntemattomaksi haihduttaa. – Tämä, mitä edellä on sanottu, koskee vain rannikkoseudun tunturimaastoa, sillä onhan Petsamossa puutakin kasvavia maastoja, kuten Yläluostarin seuduilla, ja siellä ajo käy kuten muuallakin Suomessa, ilman erikoisia vaikeuksia tai näköalaetuja.

Kanakoiralla metsästykseen ovat tällaiset aukeat, puuttomat tunturimaastot ihanteellisia. Ei Petsamossa tarvitse soiden laiteita, märkiä maita eikä savisia peltoja kahlata seisovan koiran riistaa hakiessa, vaan saa komeita ja vaihtelevia näköaloja tarjoavassa tunturimaastossa kävellä. Riekkoja on Petsamon alueella, niin metsässä kuin tunturimaastossakin, runsaasti muuhun Suomeen verrattuna, ja ainakin sellaisena syksynä, jolloin pitkäaikaiset koillistuulet puhaltavat, ilmaantuvat riekot suurissa parvissa sisämaasta meren rannikolle, sekä Petsamon rannikkotuntureille että Kalastajasaarennonkin aukeaan ja tasaiseen tunturimaastoon. Kalastajasaarento on paljon lumiköyhempää kuin Petsamon rannikko, joten siellä on tämän sekä maaston tasaisuudenkin vuoksi helppo kävellä. Sinne sopisi syksyisin Etelä-Suomenkin kanakoiramiesten matkojaan tehdä. Esim. Maatti- ja Pummankivuonojen välinen saarennon osa on ihanteellinen, sillä siellä tunturiylänkö on aivan tasaista, sileäpohjaista, jota kävelee kuin hyvääkin maantietä, ja riekkoja ja kiirunoita siellä on. Sadoittainhan niitä joka syksy tällä alueella ilman koiraakin ammutaan, joten voi arvata, mitä kanakoiramies siellä voi saada aikaan!

Siis Petsamoon sopisi ajo- ja kanakoiramiestenkin matkoja tehdä eikä yksistään "lohihullujen".

JÄNISJAHTI TALVISELLA TUNTURILLA.

Metsästysmuistiinpanoissani on m.m. seuraava merkintä:

    25 p. tammik. 2 jänistä. Hautuumaa-tunturilta Panun, Kruunan ja
    Klaavan ajosta. Ajot samanaikaisia. Kruunan ja Klaavan yhteisajo
    2 1/2 t. (Klaavan ensimmäinen ajo.) Panun ajo n. 4 t. Hieruajänis
    ammuttu. Näin jahtihaukan tunturilla. Lunta noin 5 sm
    tunturijäätiköllä.

Tästä muistiinpanosta palautuvat elävästi mieleeni sen päivän ajot, sillä kun samalla oli Klaavan ensimmäinen ajopäivä, jäi se hyvin muistiini. – Klaava oli puhdasrotuinen Schiller-ajokoira. Sen isä oli Ruotsin kuuluisuus, kuninkaan pokaalin voittaja "Champion Pell av Skarnö". Olin jo syksyllä käyttänyt sitä muutaman kerran mukanani pienehköillä metsästysmatkoilla, mutta liian nuori ja lapsellinen se silloin vielä oli ollut. Se oli kylläkin innokkaasti takertunut jäniksen yöjäljille, mutta ei niistä päässyt sen pitemmälle eikä ollut toisten ajoonkaan yhtynyt, koko ajan yöjäljillä vain tonkinut. Alkutalvi oli ollut pehmeälumista, joten en ollut hennonut sitä ottaa toisten mukana lumia kahlomaan. – Nyt se oli jo toisella vuodella, ajokeli oli tänään hyvä, tunturilumi oli kovaa, koiran kantavaa, ja sen päälle oli illalla satanut noin 5 sm verestä lunta. Kun ilma oli aivan tyyni, oli nyt lumi seisahtunut tunturien huipuillekin. Siis ajokeli oli ihanteellinen. Klaava saisi tänään näyttää, oliko se jo "herännyt".

Kruuna, Panun kaunis tyttö, oli jo siihen aikaan täysi tekijä, vaikka olikin vielä nuori. Muistan m.m. Munsterhjelmin sanoneen eräällä syksyisellä matkallamme Yläluostarilla, kuullessaan Kruunan kaunista yhtämittaista ajoa: "Tuo koira haudataan vielä mantteli yllä!" – Ei siis huono arvostelu vanhan veteraanin antamaksi!

Nyt saivat siis kaikki kolme lähteä pienelle tunturitripille. – Vetäisin nahkavyön vyölleni ja sidoin siihen Kruunan ja Klaavan ketjut, Panulle panin kahdet ketjut peräkkäin ja pidin ketjujen päätä kädessäni: se sai olla "oijuksena" toisten edellä. Sain riehuvat koirat sen verran hillityiksi, että ehdin saada sukset jalkaani ja pukatuksi alkusuunnan kohti asuntoni vastapäätä olevaa Hautuumaa-tunturia, kuten sitä nimitin. Tunturin alla oli näet petsamolaisten hautausmaa. Minulle oli tämä toisessakin merkityksessä hautausmaa, jäniksien hautausmaa, sillä yli 30 jänistä olin syksyn aikana siinä ampunut, kaikki pieneltä noin 1 km2:n suuruiselta alalta. Siinä oli sinä syksynä jäniksiä, ja toisia näytti tuntureilta siihen sijalle painuvan, kun entiset tulivat ammutuiksi. Tiesin siinä vielä nytkin niitä olevan, ja olihan siellä heti kylänpuoleisella rinteellä minulle tuttu "hieruajänis", kuten sitä nimitin, sen syksyllä säännölliseen hieruaan turvautumisen takia. Se oli oikea rakkari ajettavaksi ja oli monena päivänä minulta tärvellyt jahdin.

Nyt talvella se makasi aina samalla tunturirinteellä hankeen kaivamissaan pitkissä tunneleissa ja ylösotettua se juoksi tunturien harjanteita aina Porovaaran louhikkoisille tuntureille saakka. Ainoastaan Panun viisaus kykeni tämän kieroja temppuja selvittämään, mutta joka tapauksessa tuli ajo katkonaiseksi ja aikaa kysyväksi. Lyhyt valonaika ei riittänyt sen ajoon, ja monesta yrityksestä huolimatta se oli kyennyt vielä minulta päänsä säilyttämään. Sillä jäniksellä oli sekä "tuuria" että järkeä.

Kun Panu huomasi kurssin otettavan mainittua tunturia kohden, tiesi se jo, minne matkalla oltiin, ja huima oli kyyti, minkä tunturirinteelle mennessäni sain. Ei siinä sauvoja tarvittu vauhdin lisäämiseen, mutta sen hidastuttamiseen kylläkin, joskaan tällä kelillä ei sauvojen päällä istuminenkaan auttanut. Kolme vankkaa, vetämään tottunutta koiraa vie suksimiehen kovalla kelillä minne haluaa. Sain vain jään yli mennessä eteeni katsoa ja koettaa pahimpien jäätöyryjen ohi suksiani ohjailla päästäkseni ehein nahoin tästä kyydistä. Päästyämme tunturin juurelle nykäisin äkkiä Panun riimuista ja sain tämän pysähtymään, joten sain päästetyksi koirat kahleistaan.

Tyttäret näkyivät painuvan vesakkoista tunturinalustaa oikealle, mutta Panu kohosi suoraan tunturirinteelle. Kaipa se oli päättänyt vanhan kiistaveikkonsa, "hieruajäniksen", ottaa käsiteltäväkseen. Lähdin hiihtäen kapuamaan tunturia ylöspäin, ehtiäkseni sen huipulle passiin, ennenkuin koirat jäniksen ylös saisivat. Olin jo kohonnut ylimmän huipun alla olevaan painanteeseen, kun kuulin Panun ajon alkavan. Pyörähdin ympäri ja näin jäniksen painavan kohti tunturin huippua, mutta sen juoksulinjalla en ollut enkä ehtinyt sille siirtyäkään, kun se jo minut sivuutti pyssyn kantaman ulkopuolella ja hävisi Panu perässään tunturin taakse. Läksin edelleen kiipeämään, kun kuulin samassa Kruunan ja Klaavan äänet alhaalta. Tyttäret olivat löytäneet sieltä toisen jäniksen! Kruunan kiihkeä ajo meni tunturin alustaa oikealle, ja Klaava tuntui seuraavan sitä hiukan jäljempänä. Se siis oli jo "herännyt"! Ilomielin kuuntelin sen haukkaa. Ääni erosi tuntuvasti toisten koirieni äänestä, se oli yksiäänistä, kimeää, mutta kaunissointuista kuin hopeakellon soitto.

Kun kuulin, ettei tämä jänis tunturilleni kohoaisi, vaan että ajo jatkui alamaata pitkin kohti Kaakkurin kylän puoleista tunturia, päätin kiiruhtaa sinne voidakseni seurata, miten Klaava ajaa. Panu saisi hoitaa yksinään jäniksensä siksi, kunnes tyttärien jäniksen olisin selvittänyt. Laskin suksilla vinhaa kyytiä tunturirinnettä viistoon alas, ajon suuntaan. Tultuani tunturin oikeanpuoleiselle rinteelle näin Kruunan kohoavan laakson vastakkaista tunturirinnettä ylös. Haukku oli kiihkeätä ja vauhti samoin. Klaava oli jäänyt jo paljon jälkeen, mutta ilmestyihän sekin tiheästi ääntään soitellen rinteelle. Tarkkaa näkyi jälkien seuraaminen olevan. Kuonoonsa näkyi yksistään luottavan eikä toisten jälkiä silmillään seuraten ajavan. – Iloinen huomio tuo koiran kasvattajalle.

Hiihtelin hyvää vauhtia laakson yli ja tultuani ajojäljille aloin niitä seuraten nousta tunturin huipulle. Sinne tultuani kuulin Kruunan äänen jo tunturin alta oikealta, ja Klaavan soitto kuului edestäni tunturin pohjoisrinteeltä: siis Kruuna oli ehtinyt jo pitkän matkaa sen edelle. Kovaa vauhtiapa Panun tyttö piti! Mutta hyvähän nyt oli ajaakin: tuoretta, eileniltaista lunta kovan pohjan päällä. Ihanteellinen keli! Panun ääni kuului kaukaisena kuminana edestä vasemmalta, oli kai parhaillaan Hautuumaa-tunturin pohjoispuolella olevassa rotkossa. – Antaapahan ukon saarnata, kyllä sinne apuun tullaan, kunhan tyttärien jänis on ensin selvitetty! Se tuntuikin alkavan kiertää kohti tunturia, jolla seisoin. Jäin odottamaan äskeisille ajojäljille, sillä oletin sen, niille rinteessä yhtyessään, niitä pitkin tunturin huipulle kohoavan. – Väärä olettamus: Kruunan haukku likeni, mutta jänis ei ilmaantunut. Haukku kohosi tunturille ja sivuutti minut oikealta. En ollut arvannut sinnepäin tarpeeksi usein vilkuilla, vaan jänis oli huomaamattani isojen kivien suojassa päässyt minut sivuuttamaan. Harmillista, mutta mitäpä muuta kuin jäädä odottamaan seuraavaa kierrosta. Klaava oli jo ainakin kilometrin Kruunasta jäljessä, mutta hyvä vain, että omaan kuonoonsa luottaen työtä teki eikä Kruunan ääntä seurannut. Siirryin Kiuunan äskeisille ajojäljille, ja kun Klaava tuli kohdalleni, taputtelin sitä näyttääkseni, että oikeassa hommassa hän on ja on se isäntäkin mukana seuraamassa. Innokkaana painuikin Klaava edelleen jälkiä pitkin, isännän kättä kaikella kiireellä hyvän toveruuden merkiksi nuolaistuaan. Kruunan ääni jo silloin kuului pohjoispuolen laaksosta ja tuntui tulevan tunturiani kohden. Tuskin oli Klaava hävinnyt näkyvistäni tunturin taakse, kun jänis jo ilmaantui sinne oikealta sivulta. Ei kohonnut seisomapaikalleni, vaan jatkoi matkaansa tunturiylänköä pitkin vasemmalle ja hävisi taas pohjoispuolen laaksoon. Ihailin Kruunan vauhtia, kun se hiukan jälkeenpäin ylängön poikki kulki. Siinä vauhdissa olisi itse Panullekin ollut tietämistä! – Panun ääni oli välillä ollut jo kuulumattomissa, vaan alkoi nyt kumista pohjoistunturin takaa; hieruajänis oli siis tulossa lähtötunturilleen käytyään tapansa mukaan vuonon rannalla olevan Porovaaran kylän tunturilla saakka. Siellä oli pahoja louhikkoisia rinteitä, joilla se mielellään juoksenteli edestakaisin. Nyt tuntuivat jo nämä temput suoritetuilta, koska ajo likeni lähtömaitaan. Katsellessani Hautuumaa-tunturin rinteelle näin jäniksen erottuvan taivasta vastaan tunturin korkeimmalla kohdalla, ja se alkoi sieltä minunpuoleistani rinnettä alas koivikkoon painua ja seurasi sitä alas saakka, joten toivoin sen sieltä Kruunan ja Klaavan ensimmäisiä ajojälkiä seuraten tulevan passipaikalleni. Kuulin kumminkin Panun äänestä, että se alhaalle tultuaan oli kääntynyt hautuumaan niemeen, josta se jäätä pitkin tuntui painuvan vuonoa alaspäin. Se kävi siis syksyisillä hieruapaikoillaan, mutta nyt ei hieruasta ollut sille apua, sillä sielläkin oli jää ja jäällä lunta ja siinä tassun jälki näkyi selvästi eikä merenpohjan katku ollut siitä hajua sotkemassa.

Kylmä oli jo pitkän aikaa ruumistani tärisyttänyt, joten otin suksilla sypäkän pyörähdyksen ja siirryin pohjoispuolella olevalle ylängölle, josta jänis oli äskenkin kulkenut. Ei se suvainnut sinne kumminkaan seuraavalla kierroksellaan tulla, vaan kulki paikasta, minkä olin jättänyt, ja painui taas tunturin alle. Jäniksen kulkua katsellessani huomasin jahtihaukan leijailevan kurun yläpuolella. Kaipa tämäkin, näin talvisaikaan harvinainen nähtävyys, seuraili jäniksen kulkua.

Kierros meni kierroksen perään, mutta minulla ei tuntunut olevan "tuuria". Näin usein jäniksen, mutta en saanut sitä ampumamatkalle. Ajoa oli jo kestänyt parisen tuntia, ja Klaavan ajo, joka oli jo jäänyt toista kierrosta jälkeen Kruunasta, teki haittaa saaden jäniksen usein poikkeamaan pois kulkusuunnaltaan ja passipaikalleni saapumasta. – Tällaisen Klaavan vastaantulon ansiosta pyörähti jänis kerran enemmän vasemmalle, seurasi pohjoisnotkoa ja kohosi Hautuumaa-tunturille. Samalla suunnalla oli Panunkin jänis, ja kuulin nyt Panun ja Kruunan äänien yhtyvän notkossa.

Olisinpa nyt Hautuumaa-tunturilla! – Saisin silloin molemmat jänikset siellä eteeni. Myöhäistä oli nyt sinne mennä, sillä tarkastaessani vastakkaista rinnettä näin jäniksen erottuvan taivasta vastaan samassa paikassa kuin noin tunti sitten Panun jäniskin oli käynyt. Samoja jälkiä se näkyi lähtevän painumaan rinnettä alaspäin. Samalla ilmaantui huipulle toinenkin jänis ja lähti samaa polkua alas menemään. Siellä olivat siis molemmat ajojänikset yhdessä! Tarkastelin niitä ja päättelin edellä juoksevan Kruunan ja jäljempänä tulevan Panun jänikseksi. Tunsin nämä väristä. – Olen näet pannut merkille, että ylhäällä tunturimaastossa oleva jänis on väriltään hiukan poikkeava alamaan jäniksestä, sillä kirkkaalla ilmalla lunta vastaan katsottuna on sen väri hiukan kellertävälle vivahtava eikä niin hohtavan valkoinen kuin alamaan jäniksen. Sen ravintokin on hiukan poikkeava, sillä en ole sen yöjälkiä tarkastaessani huomannut syövän puiden kuoria ja varpuja, kuten alamaan jäniksen, vaan sen syönnökset ovat yksistään joko paljaalla tai vähän lumisella tunturirinteellä, josta se tunturikasvillisuutta syötäväkseen kaivaa. Se on talvisin lihava kuin makkara, ja makukin sen lihassa lienee parempi kuin alamaan jäniksessä. En ole makuasioissa mikään hienostunut, joten en voi sitä varmuudella väittää, mutta antaessani tunturijäniksiä makuasioita tuntevan Halleenin Lennartin maisteltavaksi on hänkin varmuudella väittänyt niiden olevan herkullisempia kuin muiden jänisten. Olen ollut huomaavinani niissä noita pahaa makua antavia kalvoja olevan vähemmän kuin tavallisessa metsäjäniksessä, ja voihan maun paremmuus johtua tästä.

Nämä erimakuiset paistit siis painuivat nyt peräkkäin tunturia alas ja seurasivat vanhaa, ajettua jälkeä. Mutta kun jälkimmäinen oli päässyt noin puolimatkaa tunturia alas, teki se pitkän loikan syrjään ja painui Hautuumaa-tunturin etelärinnettä näkymättömiin. Edellinen seurasi ajojälkeä alavesakkoon saakka ja katosi sinne näkymättömiin. – Mitenkä nyt koirat tekisivät, ryhtyisivätkö samaa jänistä ajamaan? Uteliaana jäin tähystyspaikalleni asian kehitystä seuraamaan. Koirat ilmaantuivat yhdessä tunturin laelle, Kruuna edellä, Panu jäljessä, ja painuivat rinnettä alaspäin. Kun Kruuna tuli sille kohdalle, mistä Panun jänis oli ottanut hypyn syrjään, vilkaisi se syrjähyppyä, mutta painui polkua edelleen alas. Mutta kun Panu tuli syrjähypyn kohdalle, kääntyi se ilman arvelua sitä seuraamaan! Hämmästyneenä katselin tätä toimitusta. Tunsivatko koirat siis, kumpi oli kummankin ajama jänis, koska ilman aprikointia kumpikin omaansa ajoi jänisten eroamispaikoista edelleen? – Täytyi sanoa, että minulla oli hienovainuiset ja itseensä luottavat koirat! – Olinhan tosin pannut merkille, että kun Panu oli pitemmän aikaa jotakin jänistä ajanut ja samoille jäljille ilmaantui myöskin syrjäjäniksiä – kuten Petsamon tuntureilla usein tulee – ei se erehtynyt koskaan syrjäjänistä seuraamaan, vaan ajoi edelleen omaa ajettavaansa. Mutta että Kruunakin oli yhtä varma asiastaan, oli totisesti kasvattajan mieltä ilahduttavaa! Ei ollut ihme, jos "rikosrekisteri" olikin pahannäköinen jahtiajan päätyttyä sitä silmäillessä, kun käytettävänäni olivat tuommoiset tekijät. Ihastellessani äskeistä näytöstä maltoin sentään kuunnella Kruunan ääntä, ja kun se tuntui vesakosta kohoavan kohti tunturiani, pidin varani, ettei jänis nyt enää pääsisi minua sivuuttamaan. Hetken kuluttua se alkoikin ensimmäisiä tulojälkiään tunturille kiivetä ja makasi pian jaloissani vainajana. Kruuna sai isännältään ylistystä ja hyväilyjä kuten asiaan kuului. Pantuani sen kiinni sain puolisen tuntia odottaa, ennenkuin Klaava siihen saapui. Se oli pahasti jäljessä, mutta seurasi itsepäisesti jälkiä. Lupaava alku sekin oli, ja se sai nyt ensikerran eläissään maistella jäniksen sisälmyksiä. Kovin se näytti jo olevan iloissaan isännän tavattuaan, kaipa oudostutti tuntureilla juoksu ja lienevät jalatkin alkaneet pitkällisestä 2 1/2 tunnin ajosta puutua, outo kun tähän hommaan vielä oli.

Pitäen koiria kahleissa hiihdin Hautuumaa-tunturille Panun jänistä vahtimaan. Siellä päästin koirat irti, ja kuultuaan Panun ajon meren rannalta painuivat ne molemmat hyvää vauhtia sinne, yhtyen siellä Panun ajoon.

Tämä "hieruajänis" oli vähällä tälläkin kertaa päänsä säilyttää, sillä se risteili kauan edempänä vuonon varrella olevilla tuntureilla, ennenkuin iltahämärissä suvaitsi palata lähtötunturillensa, jossa sain sen lopulta kaadetuksi. Jos se sillä kierrolla olisi päässyt minut sivuuttamaan, olisi minun täytynyt panna koirat kiinni ja jättää sen ajo toiseen kertaan, siksi hämärä jo oli. – Päättyi kuitenkin ennen lupa-ajan loppua senkin "tuuri", ja minulta säästyivät enemmät muistiinpanot sen edesottamisista.

Panuakin näytti oikein naurattavan, kun vanhan kiusanhenkensä vainajana näki. Mielihyvästä ykisten se hampaansa sen turkkiin painoi ja tavallista kauemmin sitä lokkaili, ennenkuin suvaitsi isännälle avattavaksi luovuttaa.

BASARNOIN JÄRVILLÄ.

Petsamon rannikolla olevaan Suolavuonoon laskee etelästä vesireitti, joka saa alkunsa ylimmäisestä Basarnoin järvestä, kuten tätä paikallisasukkaiden keskuudessa nimitetään. Tämä vesireitti on luonnonkaunis. Sen länsirannalla ovat korkeat, erinimiset Vuoremijoen tunturit, itärannalla Petsamon rannikkoalueen korkein tunturi Basarnoi ja tämän jatkona yhtenäinen tunturiylänkö aina mereen saakka. Basarnoin kohdalla vesireitti muodostaa kolme tunturijärveä: ylimmäisen, keskimmäisen ja alimmaisen Basarnoin järven. Järvet ovat kalarikkaita, kirkasvetisiä, tyypillisiä tunturijärviä, ja rannoilla kasvaa sikäläisiin oloihin katsoen hyvää koivumetsää.

Jo ensikerran käydessäni Basarnoin tunturilla ja ihaillessani sieltä avautuvaa laajaa, juhlallista näköalaa kiinnyin tähän seutuun niin, että tulin montakin matkaa sinne tehneeksi. Tähän ei minua houkutellut yksistään maisemien kauneus, vaan myös niiden riistarikkaus. Vesistössä on runsaasti taimenia ja nieriäisiä, vankkojakin yksilöitä joukossa, joten onkivehkeet mukana pitäen sieltä saa monen kauniin taimenen rannalle nykäistä ja nuotiolla "hohdekalana" paistaa. Maistuneekohan mikään tässä maailmassa paremmalle kuin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan paistettu "hohdekala", joko lohi, taimen tai nieriäinen, varsinkin kun tämän toimituksen saa tehdä lumoavan kauniissa tunturimaastossa, luonnon hiljaisessa yksinäisyydessä!

Basarnoin järviä ympäröivät metsät antavat tarpeellista suojaa ja ravintoa riekkopoikueille, joten näitä on siellä paljon paikallislintuina. Huononakin riekkovuotena, jolloin ei rannikkoseutuun sisämaasta satu lentämään suurempia riekkokarjoja, tapaa niitä aina täällä. Jäniksiä ja kettuja on kohtalaisesti, jopa joskus jokin naalikin joukossa. Mutta mikä tälle riistarunsaudelle kruunun tuo, on siellä asustava karhu tai pikemminkin karhut. Tavallisesti puhutaan aina "poroaidan karhusta", mutta olen nähnyt täällä jälkiä koko pentueesta. Olivatpa ne eräänä kesänä Vuoremin Kljutsheroffin niitynkin makuusijoinaan niin pahoin tallanneet, ettei tarvinnut sinne heinälle mennä. Tämä ei ollut yhden karhun tekoa, vaan oli niitä jäljistä päättäen ollut useita. Samaa joukkoa olivat kai nekin karhut, jotka eräänä kesänä Trifonan kylän lähettyvillä useaan kertaan näyttäytyivät. Tämä riistan kukka, "poroaidan karhu", tai niinkuin minä nimitystä enemmän paikallistuttaen sanoisin, "Basarnoin karhu", oli retkieni salaisena aiheena ja sen päänmenoa suunnitellen retkeni varustin, joskaan lähtiessä ei sopinut mainita karhujahdille menevänsä: se olisi kuulunut liian juhlalliselta. Toiveethan olivat pienet sen tapaamiseen sulalla maalla, ja lumikelillä se ei tavallisesti ollut liikkeellä. Yhden ainoan kerran pääsin sen lumijäljille eräänä keväänä ja ajatimme sitä Nurmelan kanssa kaksi vuorokautta, mutta silloinkin se ankarasta hiihdosta huolimatta pelastautui jo lumettomana olevaan Petsamojoen laaksoon, jossa sitä oli mahdoton seurata.

Näissä salaisissa "isonriistan" ajatuksissa suuntasin eräänä koleana lokakuun aamuna matkani Trifonasta Basarnoille. Täydelliset varusteet, joihin kuului myös loue – neliön muotoiseksi ommeltu purjekankaan kappale – olivat repussa selässäni, ja Panua ja Jallua kahleissa taluttaen kävelin ensin Trifonajärven rannalle, soutelin sieltä veneellä järven poikki ja lähdin vastakkaiselta rannalta Mustapahtatunturin sivuitse kävelemään kohti keskimmäistä Basarnoin järveä. Kun tällä taipalella ottaa oikean kurun seurattavakseen, saa koko matkan kävellä verraten tasaisia, hyväpohjaisia maita ja noin puolentoista tunnin kävelyn jälkeen pääsee jo Basarnoin järvelle. Jos ei tätä kurua arvaa seurata, vaan menee joko liiaksi oikealle tai vasemmalle, joutuu maisemiin, joissa tulee "äitiä ikävä", kuten sanotaan. Kurut ovat jyrkkiä ja korkearinteisiä sekä erisuuntaisia, joten matka on koko ajan yhtä kiipeämistä harjanteelta toiselle. Siellä voi pian mennä suunnasta sekaisin ja joutua "itsensä" kuljeteltavaksi, kuten eräs kartoittajamaisterikin, joka, vaikka hänellä olikin kompassi, kartta ja opas mukanaan, harhaili seudulla kaksi vuorokautta järveä löytämättä ja lopuksi puhelinlinjan löydettyään ryhtyi sitä seuraamaan, luullen siten pääsevänsä Vuoremin kylään, mutta tulikin toisen vuorokauden iltana hämmästyksekseen Parkkinaan!

Tunsin seudun hyvin ja ilman harhakävelyjä tulin keskimmäiselle Basarnoille. Heti Trifonajärven yli päästyäni laskin koirat irti kahleista, pääasiassa helpottaakseni kävelyä, sillä varsinaista metsästystä en aikonut aloittaa ennenkuin Basarnoin seudussa. Reppu selässäni oli siksi painava, ettei sen kanssa mielikään tehnyt liikoja juoksennella. Panu hävisi tietysti heti omille teilleen, ja Jallu tämän huomattuaan käväisi tapansa mukaan isännän luona lausumassa halveksumisensa tuollaisen käyttäytymisen johdosta: ei seuraa isännän viittauksia eikä etsi tämän näkösällä, vaan juoksee suoraa menoa näkymättömiin! Tämä oli Jallun (Gordon-setteri) mielestä huonon koiran ominaisuuksia, ja joka kerta, kun se Panun etenemisen näki, pyörähti se takaisin ja kävi isäntää rintaan pukkaamassa näyttääkseen, että kyllä hän sentään jäi isäntää seuraamaan, joskin tuo hulttio taas meni omille teilleen.. Yhtä kelvoton kaveri näytti Panun mielestä Jallu olevan: häärii vain isännän ympärillä eikä koskaan edes ajoon yhdy! Halveksuvan näyttivät molemmat toisiaan eivätkä koskaan toistaan edes nuuhkaisemassa käyneet. Huoneessakin ollessa mahdollisimman pitkän matkan päästä toisensa sivuuttivat, ettei vain toisen turkki vahingossakaan toista nykäisisi. Tapella tai murista eivät ne sentään koskaan viitsineet: gentlemanneja kun molemmat olivat. Pari riekkoa sain menomatkalla Jallun edestä ammutuksi ja Basarnoita lähestyessäni komensin sen taakseni kävelemään. En halunnut siellä vielä paukutella, kun se "isoriista" oli mielessäni. Panu oli heti alkutaipalella vainunnut jonkin otuksen, jäniskö lie ollut vai kettu. Epäilin viimeksimainitun olevan kyseessä, sillä ajo loittoni heti kuulumattomiin, kävi jonkin ajan perästä kuulosalla Peuravuonon puoleisilla tuntureilla, mutta häipyi sitten taas tunturien taakse. Painava reppu selässäni en lähtenyt ajoa näille vaikeasti kuljettaville maisemille seuraamaan, vaan kävelin edelleen Basarnoin järven rannalle. Tiesinhän Panun kyllä jälkeni löytävän ja Basarnoille tulevan.

Järvelle tultuani ryhdyin louetta pystyyn panemaan. Asetin sen lappalaiskodan malliin kehäksi ja tein pienistä kivistä tulisijan keskelle. Yöt näet olivat jo kylmiä, ja tällaisen kodan saa vähemmillä puilla lämpimäksi kuin tavallisen kattolouteen, jonka eteen saa valtavan koivuröykkiön hakata yöpolttopuiksi, saadakseen tarpeeksi lämpöä nukkuessaan. Kun asunto oli valmis, koivunvarpuja makuualusiksi laitettu ja kaikki repussa olleet tavarat pantu niille kuuluviin paikkoihin, kiehautin kahvin ja sitä ryypiskellen, voileipää ja "corned beafia" pureskellen nautin olemassaolostani. Niinpä tuntui, kuin olisi mies taas omissa hommissaan! Oikein sitä ääneen ajatuksiaan juttelee ja tyytyväisyyttään ilmaisee, sillä niin tuntuu elämä tunturilla mukavalta.

Tein samalla sotasuunnitelman vastaista toimintaa varten. Järven vastakkaisella rannalla olivat täällä kalassa käväisseet koltta-akat nähneet kolme päivää takaperin karhun. Siis varma todiste, että se oli taas näillä seuduin. Kaipa se jo alkaa makuupaikkaansa ajatella, sillä lunta voi odottaa minä päivänä hyvänsä. Kunpa sataisikin nyt ensi yönä lumen ja ukko olisi vielä liikkeessä, niin...

Suloisia ajatuksia nuo, mutta lunta ei nyt ainakaan ollut vielä maassa, joten oli harmaata karhun tapaaminen, aivan hyvästä onnesta riippuvaa.

Päätin joka tapauksessa ensin kävellä läheiset seudut ristiin rastiin ampumatta riekkoja tai jäniksiä, etten mahdollisesti lähelläkin olevaa "suurriistaa" säikäyttäisi. Sitten, jos en tätä tapaisi, tulisi muun riistan vuoro.

Kahvi oli tapansa mukaan vienyt matkan vaivat jäsenistä pois, ja mieli paloi tuntureita kiertelemään. Jätin Jallun kodalle, panin täyteiset panokset drillinkini haulipiippuihin, puolimanttelikuulan kuulapiippuun ja lähdin tunturivaellukselle. Ensin menin koltta-akkain neuvomaa paikkaa tarkastelemaan. Ei siellä tietenkään sen kummempaa näkynyt: olipahan eräitä koivunjuuria karhu tongiskellut. Seurailin järvenrantoja ylöspäin Pikku-Näsykkäjärvelle päin ja tapasin useassa paikassa karhun tonkimia koivunjuuria. Toisissa paikoin se oli muurostanut kuin hyvä peltomies. Täällä oli siis ukko pitkin kesää käyskennellyt, mutta missä se tällä hetkellä oli, oli eri asia. Nousin sitten alamailta Vuoremijoen puoleisille tunturiselänteille, kulkien niitä pitkin takaisinpäin. Muutamia kiirunaryhmiä tapasin, mutta annoin niiden olla rauhassa. Tulin Basarnoin korkeimman kukkulan kohdalle, laskeuduin laaksoon, kahlasin järvien välissä olevan puron poikki ja nousin Basarnoin huipulle iltavalaistusta katsomaan. Se maksoi nousuvaivan, varsinkin kun ilma oli selkeä ja tyyni. Lähellä näyttää sieltä katsoen Vaitolahti ja samoin Norjan puoleinen Kibergin niemi olevan. Vaikea on uskoa välimatkaa niin pitkäksi kuin se todellisuudessa on ja vaikea on uskoa, että tuo välimatka on merenulappaa; se on kuin maisemaa, jossa taivaanrannalla olevat pilvet näyttävät tuntureilta. Kauan saa katsella, ennenkuin erottaa, missä meri loppuu ja taivas alkaa, yhtenäistä, laajaa on koko näköpiiri.

Lähenevä pimeä ajoi minut pois mielipaikaltani, sillä tunturilta alas pääsy ei ole vaivatonta päivälläkään, saati sitten pimeässä.

Karhua en ollut nähnyt, mutta ei mieli silti apealta tuntunut kodalleni saapuessa. Olinhan tietoinen, että on vain hyvä sattuma, jos tämän osuisi tapaamaan. Mutta yksinomaan tuntureilla kävelykin on jo vaivan arvoinen.

Kodalla ryhdyin ilta-askareita toimittamaan, t.s. kahvia keittämään ja yöpuita hakkaamaan. Näitä puuhaillessani saapui kodalle Panukin, mielihyvästä vikisten isäntänsä löydettyään. Tarinoitiin tietysti kiihkeästi hänen ajostaan, mutta enhän Panun puheesta ymmärtänyt, mikä oli ajettavana ollut ja miten sille oli käynyt. Jälkimmäiseen kysymykseen sain kylläkin vastauksen Panua tarkastellessani: etusten kaksi kynttä oli rikki, ja ikenissä oli verihaava. Ajettava – kettu tai jänis – oli siis mennyt louheen ja Panu tapansa mukaan koettanut kynsin ja hampain kiviä edestään kiskoen jäljestä työntäytyä. Aikansa työtä tehtyään sen oli täytynyt otus sinne jättää ja lähteä isäntää apuun noutamaan, sillä niinhän Panu aina tällaisissa tilanteissa teki, ja kun isäntä lähti sitä seuraamaan, opasti se louhelle ja useimmitenhan sieltä yksissä tuumin riista esille saatiin. Tässä puuhassa oli isännän repussa alati mukana oleva kolmikokkainen 4/0 uistimenkoukku tarpeen. Se kun kiinnitettiin ohuella nuoralla sutjakan koivuvavan kärkeen, piti otuksen olla liian pahassa paikassa, ettei se ylös olisi tullut.

Nyt ei isäntä ollut kuitenkaan halukas Panua seuraamaan, joten riista sai jäädä rauhaansa kiven alle. Syötiin miehissä illallinen ja painuttiin nukkumaan: isäntä kodan sisään koivunvarpuvuoteelle, sammalilla täytetty reppu päänalusena, ja toverukset sammalvuoteelle kodan ulkopuolelle, ettei savu nokkaa pilaisi. Eihän tällainen asunto aivan savuton ole, vaikka kuinkakin hyvin osaisi kodan pystyttää ja savureiän laatia, sillä varsinkin iltayöstä, ennenkuin varpujen y.m. avulla saa tulipaikalle syntymään tarpeeksi suuren hiilloksen, jossa sitten huolellisesti päällekkäin ladotut tuoreetkin koivupalikat hyvin palavat, on kota savun vallassa. Myöhemmin, puiden hyvin palaessa, syntyy siitä tarpeeksi paljon vetoa ja savu menee kattoaukosta ulos; silloin on kodassa lämmin ja hyvä nukkua. Hyvin nukutti nytkin, vaikka iltayöstä ei raatsinut nukkua, sillä niin mukavalta tuntui taas yksinäinen metsäelämä.

Aamuhämärissä, kun kiirunan päryytys Basarnoin rinteellä ilmoitti uuden päivän koittaneen, nousin kahvia keittämään ja ilmaa tarkastelemaan. – Sää oli ihana, taivas pilvetön ja tyyni. Nautinto oli siis tänä päivänä tuntureilla kävellä, karhun jälkiä tarkastella! Molemmat koirat päätin toistaiseksi jättää majalle, sillä tämä päivä oli uhrattava karhun etsiskelyyn eikä silloin sopinut pienempää riistaa paukutella. Panin voileipiä ja kahvipannun – väsymyksen poistajan – reppuuni ja suuntasin matkani Vuoremijoen laaksoon. Tapasin siellä paljon koivuja, joiden juuria oli karhu kaiveskellut, mutta kaivajaa itseään ei näkynyt. Seurailin laaksoa kymmenkunta kilometriä ja nousin sitten Näsykkäjärven länsirannalla olevalle tunturille, jossa eräällä aikaisemmalla karhunetsiskelymatkallani olin löytänyt syvälle maahan kaivetun karhunpesän. Rassailin pitkällä kepakolla pesää, mutta tyhjä se oli: kepakkoa ei sisään tempaistu eikä ulos sysätty. Keittelin kahvit tunturin liepeellä, sillä olihan kävelyä tullut jo tehdyksi nelisen tuntia, siis kahvin aika käsissä. Tämän toimituksen jälkeen otin kurssin Pikku- ja Iso-Näsykkäjärvien välistä kannasta kohden ja siellä laakson poikki mentyäni seurailin sen itäpuolisia tunturirinteitä kodalle päin. Useassa paikassa tapasin merkkejä karhun edesottamisista ja ulosannoista, mutta enempiä tuloksia ei kävelystä tullut. Riekkoja ja kiirunoita tapasin matkani varrella paljonkin, mutta ne saivat toistaiseksi olla rauhassa, niin monta kertaa kuin tilaisuuksia "nätin" laukauksen tekoon tarjoutuikin, kuten tällaisissa tilanteissa aina.

Saavuttuani kodalle otin Panun mukaani, mutta Jallun jätin sinne edelleen, ettei sen tarvitsisi turhaan "seisontia" tehdä. Panun ominaisuuksista karhunajossa en ollut varma; ehkäpä se isännän kehoituksesta rupeaisi tuoreita jälkiä seuraamaankin, jos sellaiset tapaisimme. Alkumatkan, jossa tiesin jäniksiä runsaasti olevan, pidin sitä kahleissa, mutta kun tulin Basarnoin vaikeasti kuljettaville tunturirinteille, laskin sen irti. Olin siksi laajan alueen eilen ja tänään kävellyt löytämättä sieltä haeskelemiani merkkejä, jotka viittaisivat karhun pesäpaikan läheisyyteen, että aloin suuresti epäillä pesäpaikan olevan Basarnoitunturin seuduilla. Siksi otinkin tämän tarkan tutkiskelun kohteeksi ja kiertelin siellä ristiin ja rastiin, tutkin jokaisen epäilyttävän tunturirotkon ja onkalon, kunnes iltapäivällä osuin Basarnoitunturin itäisellä rinteellä paikkaan, joka pani vereni nopeammin kiertämään. Tapasin näet jyrkän, louhikkoisen rinteen keskivaiheilla pienen nurmikkokeitaan, ja siinä oli paikka, joka osoitti, ettei karhun pesäkään voinut siitä kaukana olla. Joka tapauksessa oli tämä keidas vakituisena karhun käymäpaikkana. Keitaalla, joka oli vain noin 30 m2:n laajuinen, oli karhun ulostusta kuin hyvin lannoitetulla pellolla. Sitä oli vanhempaa ja tuoreempaa, ja kokoomuksesta voi päätellä, minkä kuukauden jätteitä mikin oli, sillä karhullahan on eri ruokalajit eri kuukausina. Siinä oli helposti luettava päiväkirja karhun tiheään uudistuvista käynneistä tunturivaellustensa lomassa ja ruokalistajäljennös herran aterioista, jotka se vaelluksillaan oli syönyt. Tutkiskelin ja tarkastelin siinä "otteita karhun elämästä" ja silmäilin läheisiä tunturirinteitä. Paikka oli karhun vakinainen oleskelupaikka, siitä ei ollut enää epäilystäkään, sillä siksi viisas ja varovainen on tämä riistan kaunistus, ettei se ulostuksiaan mielellään tiputtele sinne ja tänne ihmisten havaittaviksi, vaan tekee toimituksensa paikkaan, johon se ei luule ihmisen osuvan ja jossa se tuntee itsensä täysin turvalliseksi. Tässä oli siis sellainen "valittu paikka", eikä se ollutkaan pahoin valittu. Keidaspyöräkkeelle oli joka suunnalta siksi vaikea pääsy, ettei kukaan ihminen sinne ilman erikoista tarkoitusta pyri. Suuren vaivan takana oli minullakin pääsy ollut; mutta kun ylempänä olevalta tunturiseinämältä olin paikan huomannut, niin päätin sitä käydä lähemmin tarkastamassa. Se olikin maksanut vaivojen palkan.

Niin vaikeata kuin jyrkällä, isolouhuisella rinteellä liikkuminen olikin, kolusin sitä innokkaana koko iltapäivän. Löysin paljonkin paikkoja, jotka soveltuivat karhun kätköiksi, vaikk'en mitään toivomiani merkkejä pesäpaikasta tavannut. Enimmin epäilin erästä syvää ja laajaa kalliohalkeamaa, mutta kun Panukin teki sinne turhaan pitkän tutkiskelumutkan, tiesin, ettei karhu siellä nyt ainakaan ollut. Se voi olla jossakin näillä seuduin tai sitten ainakin tänne palajaa, siitä olin varma, ja riittihän sekin tämän päivän kävelyn tulokseksi. Iltahämärässä panin Panun kiinni ja palasin kodalle.

Tyytyväisenä puuhailin yöseudun tehtävissä ja ne suoritettuani painuttiin taas nukkumaan, uutta päivää ja sen mahdollisia yllätyksiä odottamaan.

Yö ei kulunut yhtä onnekkaasti kuin edellinen, sillä kun kota ei tuntunut pahemmin savuiselta, olin ottanut illalla koiratkin sisäpuolelle nukkumaan ja tällöin laskenut Panun kahleistaan. Varomaton teko, joka tuotti ikävät seuraukset, sillä nukuttuani oli Panu pujahtanut kodasta ulos ja sieltä metsään. Heräsin sen tuntureja jymisyttävään haukkuun ja kodasta ulos hypättyäni kuulin ajon painuvan kohti Basarnoitunturin laaksoa. Siinä sitä nyt oltiin! Erämaan rauha oli rikottu syyttä suotta, sillä Panun mahtava ääni kumisi tunturimaastossa kuin pasuunan puhallus. Säikkyisi karhukin tuollaista meteliä ja menisi rauhallisemmille seuduille oleilemaan! Manailin itsekseni varomattomuuttani, sillä pitihän minun jo Panu tuntea: metsään se meni, jos irti pääsi, oli sitten yö tai päivä. Kahleissa se oli pidettävä ja vielä lujissa, jos mieli sitä käsillä pitää. – Ei voinut nyt yöllä tunturille lähteä sitä kiinni tapailemaan, joten täytyi se jättää omiin valtoihinsa ja koettaa lohduttautua miten voi. Ei tahtonut nukkumisesta mitään tulla, sillä vähän väliä heräsin kumajavaan musiikkiin, jota kylläkin toisissa olosuhteissa olisin ilolla kuunnellut, mutta nyt en. Haukku kuului milloin lähempää, milloin kauempaa, mutta tasaisesti paukkui siellä Panun basso. Tuntui ukko olevan taas "kovalla päällä".

Alkoihan vihdoinkin päivä sarastaa, ja kun tuli tarpeeksi valoisa, menin tunturille passipaikalle, sillä eihän nyt tarvinnut enää paukkuakaan säästää, koska kerran muutenkin oli rauha rikottu. Jo päivän valkenemista odotellessani olin kahvin juonut ja aamiaisen syönyt, päivän varalle eväät ja kahvipannun reppuuni pannut, joten siis olin kaikin puolin valmis päivän tehtäviä aloittamaan. Jallu seurasi mukanani, ja passipaikalle tultuani komensin sen taakseni maata; Jallun ikävä tehtävä Panun ajon aikana. Tunnin verran sain odotella ja passipaikkoja muutella, ennenkuin onnistuin jo ajosta väsyneen jäniksen kaatamaan. Ei näyttänyt koko yön kestänyt yhtämittainen ajo vielä Panulta voimia eikä intoa vieneen. Yhtä kiihkeä se oli jäniksen kaaduttua ja ajopalkkansa saatuaan taas uutta etsimään. Sille koiralle eivät palkintotuomarit syyttä suotta olleet ajokokeissa täyttä 100 pistettä antaneet, sillä joskin se lienee ollut jo alkujaan hyvä ajamaan, niin kehittyi siitä Petsamon tuntureilla, melkein jokapäiväisen metsässäkäytön ansiosta, vuosien kuluessa tekijä, jollaista ei monta tavata. Se oli helmi ajokoirain joukossa! Tuollaiseksi puhtaaksi sadan pisteen ajoksi sen usea ajo muodostui, ja voimat tuntuivat olevan ehtymättömät. Jaloistakin usein kynsiä katkeili ja särkyi sen louhesta jänistä tai kettua kaivaessa, mutta ei se siitä sen enempää välittänyt: päälle painoi aina vain. – Kerrankin alkusyksystä, jolloin käpälät eivät olleet vielä karaistuneet, ajatimme sillä Yläluostarilla kuutena päivänä peräkkäin, aamuvarhaisesta iltapimeään, mutta vaikka jalat näyttivätkin aamuisin olevan tönköt kuin tukit, virkosi se heti metsään päästyään taas täyteen vireeseen. 21 jänistä ammuimme silläkin matkalla, ja sattuihan siinä välissä pitkiäkin, lähes puoli päivää kestäviä ajoja.

Eivät näyttäneet nytkään tulomatkalla särkemänsä etusten varpaat Panun menoa haittaavan, vaan ketterästi se liikkui Basarnoin rinteellä sinne matkani suunnattua. Eilen tekemäni havainnot minua vastustamattomasti sinne vetivät, joskin toiveet karhun tapaamisesta olivat nyt pienet. Kiertelin tunturia ja Peuravuonoon päin olevia seutuja, mutta muuta ei ollut tuloksena kuin muutama kiiruna, jotka Jallun edestä ammuin. Täytyi luopua "karhuajatuksista" ja laskeutua pienemmän riistan maille, sillä täytyihän Jallunkin saada taitoaan näyttää.

Laskeuduin siis varsinaisille riekkomaille Basarnoin ja Pikku-Näsykän väliseen alamaahan. Hyvin toimikin Jallun kuono tänään kodassa nukkumisesta huolimatta, ja isännän repussa alkoi paino sen mukaan lisääntyä, kuta pitemmälle päivä kului. Riekko- ja kiirunaparvia tavattiin tämän tästä ja niitä yhteistoimin harvenneltiin. Eräskin parvi, joka tavattiin Basarnoijärveen laskevan puron varrelta, alkoi kärsiä liian suurta mieshukkaa, ellei Panu laukaukset kuultuaan olisi ilmaantunut sinne hommiamme häiritsemään. Jallu tuntui tänään olevan oikealla "poimimistuulella", siksi varmaa oli sen seisonta ja riekkojen seuraaminen, eikä isännälläkään tuntunut olevan "tuurin" puutetta tänään: harhalaukauksia tuli harvoin, mutta osumia usein. Kahdeksantoista riekkoa oli illalla repussa, kun kodalle saavuttiin, ja näiden lisänä Panun ajosta ammutut kolme jänistä, yksi yöajosta ja kaksi päivällä ammuttua. Päivä oli ollut noita "iloisia lehtiä metsästäjän päiväkirjassa", ja jokainen meistä oli itseensä ja saavutettuun tulokseen täysin tyytyväinen.

Isännän jalka vain näytti kodalle kävellessä rupeavan "töksähtelemään", mikä ei liene ollutkaan aivan ihmeteltävää, sillä moni askel oli päivän mittaan tullut harpatuksi eikä reppukaan ollut enää pienen pojan kannettavissa. Mutta kyllähän kahvi jäsenistä väsymyksen huuhtoo! Kunhan kodalla on pannullinen väkevää metsäkahvia sisuksiin valettu, niin helposti suoriudutaan taas iltatehtävistä. Yöpuiden hakkaus ei näet ole aivan vaivatonta puuhaa, kun saa raskaita koivunrunkoja olallaan metsästä kodalle kantaa ja ne siellä sopivan pieniksi kalikoiksi pilkkoa. Puuta kuluu yönseutuna aika paljon, jos mieli kodassa tareta nukkua.

Helpostihan sentään kaikesta suoriuduin, ja mukava oli sitten ulkona olevan keitinvalkean vieressä loikoilla, jalkapohjia tulen loimussa paahdella ja päivän elämyksiä muistella. Pitkän keitinvartaan nenässä riippui tulella aluminikattila, ja siinä kiehuivat kahden jäniksen lihat. Pitihän meidän toki vankka illallinen syödä, sen olimme päivän ponnistuksilla ansainneet. Ja helpompihan oli jäniksetkin siten miehissä kotiin kantaa eikä jättää niitä yksinomaan isännän olkapäiden painoksi. – Mielessä kertaantuivat päivän eri tapahtumat hauskoina muistoina, mitään jäljestäpäin mieltä karvastelevaa kommellusta ei ollut sattunut. Panuhan oli aina Panu, siinä ei ollut sen enempää ihmettelemistä, mutta Jallun tämänpäiväinen työskentely oli mieltä hivelevää. Jallu-parkahan oli jo puolikuuro, paha korvatauti oli siltä heikentänyt kuulon, mutta tämän vaillinaisuutensa se osasi sekä kotona että metsällä ollessa niin hyvin salata, ettei syrjäinen sitä koskaan huomannut. Toisin ajoin paheni tauti niin, että silmätkin olivat verestävän punaisina ja koko koira kuumeessa, pudisteli päätään ja hiljakseen valitteli. Ne olivat niitä synkeitä päiviä sekä Jallulle että isännälle. Ja se tautihan se lopuksi Jallulle surman toi: se alkoi ajoittain saada kouristuskohtauksia, jolloin se turvautui aina isännän syliin, mutta eihän isäntä voinut Jallu-parkaa auttaa muuten kuin lopulla turvautumalla Iivosen sedän varmaan apuun: pyysi tämän kivuttomasti ja huomaamatta toimittamaan Jallun tuonen koirien valiojoukkoon.

Joutuihan siinä päivän tapahtumia muistellessa jäniskeittokin valmiiksi. Syötiin se miehissä ja niin painuttiin varvuille unissa metsästystä jatkamaan.

Aamuvarhaisella noustuani makuulta huomasin Basarnoitunturin rinteellä muutamia poroja kävelevän, ja kun ympäristöä laajemmalti tarkastelin, näkyi pororyhmiä pitkin koko järvijakson idänpuoleisia rinteitä. Porotokka oli siis yön aikana tänne vaeltanut – paikkahan on Petsamon paliskunnan poroaidan sisällä. Päätin tämän vuoksi kävellä aamupäivän järvijakson läntisellä puolella, sillä Panusta ei ollut aina takaamista, ettei se poroja ajaisi – surullinen seuraus eräästä hirvenajosta.

Aamupäivän kävelyn tuloksena oli kolme kiirunaa ja yksi jänis. Viimeksimainittu teki tunturilla siksi laajoja kierroksia, että melkein koko aamupäivä meni sitä ajettaessa.

Puolelta päivin palasin kodalle, ja kun toivomastani lumisateesta ei näkynyt mitään merkkejä, päätin lyödä tavarat läjään ja palata Trifonaan lumen tuloa odottamaan. Ensilumella tulisin tänne uudelleen ja koettaisin Basarnoin asukkaasta selvän tehdä, jos vain tämä erehtyisi lumijäljillä liikkeellä olemaan!

Joskaan eväät eivät paluumatkalla repussa painaneet, niin olivat siellä retken tulokset liikaakin painoa antamassa, joten olin hyvin tyytyväinen, kun iltapäivällä Trifonajärven rannalle saavuttuani sain repun selästäni veneeseen heittää. Tyytyväisin mielin järven yli soutelin ja sieltä kotiini kävelin saunan löylyssä jäseniäni hautomaan ja nokea naamasta hankailemaan.

PARAKIN N:O 311 METSO.

Elettiin vuotta 1916. Metsojen kevätsoidin oli jo täydessä käynnissä, mutta haulikkoani en ollut saanut Arkangelista käsiini postiliikenteen kurjuuden y.m. takia, joten olin saanut karvain mielin pysyä kiimoista poissa. Eräänä iltana kävi tuska ylitsevuotavaksi, sillä ilma oli mitä parhain metsonsoidinilma, lämmin, pilvinen ja hiukan vettä vihmova, lievä etelätuuli. Ei tällaisella ilmalla jaksa kiimasta poissa pysyä, muutoin kuulee unissa koko yön kiivasta metson nokan ratuutusta ja hiontaa, varsinkin kun lähellä on tiedossa hyvä kiimapaikka. Näin oli minunkin laitani, sillä vasta rakennetun parakin N:o 311 viereisellä metsäkummulla olin huomannut hyvän metsonkiiman. Muurmannin rata tuli siinä kulkemaan metsojen vanhan kisakentän kautta, mutta kun siinä ei toistaiseksi ollut kuin linja avattu ja väliaikainen maantientapainen sen sivuun tehty, eivät metsot antaneet niiden kiimaansa häiritä, vaan soivat vanhaan tapaan entisellä paikallaan.

Olin päättänyt jo ilman pyssyä lähteä metsojen kisoja katsomaan, kun samassa johtui mieleeni, että onhan santarmiupseerilla haulikoita ja muita pyssyjä. Olihan tämä komeakuorinen keisarin hengenvarjelija takavarikoinut – muka yleisen turvallisuuden vuoksi – karjalaisilta y.m. pyssyjä, ja kaipa hän minulle jonkin torrakon niistä voi lainata, sillä olihan tämä "prijaattelj" minulta vienyt melkein jokaisen kapistuksen, minkä Suomesta olin saanut sinne vaivalla haalituksi. Voisivathan nyt osat olla vaihdoksissa tämän kerran. Marssin hänen parakilleen, ja mielellään hän aseen luovuttikin, vanhan, yksipiippuisen haulikkorämän, johon oli valmiiksi ladattuja messinkihylsyisiä paukkujakin.

Tämä ampumarauta olalla riensin toivorikkain mielin kiimapaikalle. Vähän aikaa siellä istuskeltuani kuulin metson soivan aivan rautatielinjan vieressä. Sinne oli helppo hypätä, sillä kiimintä kuului kummun päästä, jonka päivänpuoleinen sivu oli melkein sula. Metso kiimi hangella tiheänlaisessa näreikössä. Olin jo ampumamatkalla ja aioin laukaista, kun samassa johtui mieleeni, että enhän tiedä, mitenkä ase käy. Ja kun kiimametso on sitkeähenkinen, oli näin ollen parasta hypätä sitä mahdollisimman lähelle, varsinkin kun maasto oli siihen sopiva. Niinpä hyppäsin noin 15 metrin päähän metsosta ja annoin sille sitten tuliluikusta täräyksen. Metso kimposi paukun puhdista muutaman metrin päähän kyljelleen, ja voi tavaton sitä höyhenten pölinää, minkä paukkuni aikaansai! Ajattelin metson menneen aivan riekaleiksi, mutta asia oli kuitenkin päinvastoin, sillä säikähdyksestä selvittyään hyppäsi se pystyyn ja alkoi juosta, minkä jalat sallivat. Latasin kiireesti aseeni uudelleen ja juoksin sen jälkeen. Jonkin ajan kuluttua pääsin sitä aivan lähelle ja annoin uuden täräyksen aseestani: metso kimposi puhdista nurin, hyppäsi pystyyn ja alkoi juosta. Hämmästyneenä survoin pyssyyni uuden panoksen, sillä enhän näyttänyt sille muuta vahinkoa aikaansaavan kuin höyhenten menetystä. Aloitimme taas uuden kilpajuoksun. Olin sitä jo aivan lähellä, kuu kohottaessani pyssyä olalle jalkani tarttui liekoon ja kimposin nenälleni. Metso pälyili hätäisesti taakseen ja juoksi edelleen. Noustuani pystyyn jatkoin takaa-ajoa. Päästiin kummun harjalle, siellä metso seisahtui, katsahti minuun, ja – hypähti lentoon! – Hämmästyneenä katselin sen menoa, odottaen joka hetki sen putoavan alas, sillä olinhan pitänyt sitä jo varmana saaliinani. Mutta luuloistani huolimatta metso lensi edelleen, kunnes se istahti lähelle parakkia ison petäjän oksalle, pyristeli itseään, oikaisi kaulaansa ja kurautti kummallisen, korahtavan äänen. Katselin vuoroin metsoa, vuoroin pyssyäni ja arvasin vian olevan jälkimmäisessä. Olin saanut käsiini haulienkylvökoneen, jolla ei ollut n.s. "tappavaa" ominaisuutta!

Hetken noiduttuani päätin lähteä asuntooni nukkumaan, sillä juostessani metson jäljessä kiimamaan halki olin karkoittanut sieltä kolme metsoa lentoon. Ilman asetta kulkien voi nauttia näkemästään ja kuulemastaan, mutta kun on viheliäinen ase mukana, tärvelee se tunnelman, sillä metsämiehen veri panee sillä kuitenkin ampumaan, ja tulokseksi saa vain raajarikon linnun ja mieliharmia.

Kun metsoni näki minun linjaa pitkin kävelevän, kurahti se petäjässään omituisella äänellä ja hätäisesti oksalla pyörähdeltyään lensi toiseen puuhun.

"Saat, ukko hyvä, olla toistaiseksi minun puolestani rauhassa ja iloinen, etten pahempia vahinkoja sinulle tällä kertaa aseellani aiheuttanut!"

Kävellessäni kapulasiltaa pitkin asunnolleni päin huomasin ison pöllön istuvan puussa aivan sillan vieressä. Astelin edelleen, mutta tämä vain istui kaikessa rauhassa. Kävelin sen kohdalle, mutta pöllö vain katselee minua. Tempasin mörssärini olaitani ja paukautin sitä vasten pyöreätä naamataulua. Pöllö pyöräytteli ihmeissään päätään ja lensi rauhallisin, pehmein siiven vedoin toiseen puuhun. Naurahdin itsekseni että: "Vot, onpa miehellä kerrankin ase kädessä! Taitaisi kuitenkin olla paras antaa sen komean kaluunanauhaherran tällä aseella metsää käydä sekä suomalaisia, rajan yli tulevia savukesalakauppiaita säikytellä, niin ei kummallekaan asianosaiselle vahinkoa tapahtuisi."

Seuraavana päivänä tarkastelin lähemmin asettani. Eihän piipun suussa ahtaaksiporausta tuntunut, mutta muutoin se ei ollut kovinkaan pahan näköinen, joten ajattelin vian olevan panoksissa. Purettuani yhden hylsyn huomasin sen pakatuksi tavaraa täyteen. Hauleja oli valtava annos, huononnäköistä jauhomaista ruutia toinen mokoma ja näiden välissä ohut, sanomalehdestä tehty tulppa. Myöhemmin päivällä sain hankituksi jonkin verran kunnollista ruutia, ja tehtyäni huopasaappaan varresta välilatingit latasin messinkihylsyt uudelleen. Kävin koettamassa maaliin, ja löihän se parinkymmenenviiden metrin päästä kutakuinkin, niin että hätätilassa voisin yrittää, kunnes oman haulikkoni saisin.

Seuraavana yönä lähdin uudelleen samaan kiimaan, sillä joskaan pyssynlyönti ei ollut kehuttava, niin enhän malttanut olla kiimastakaan poissa. Siksi toiseksi olin päättänyt, etten laukaise asettani, ennenkuin olen päässyt tarpeeksi lähelle metsoa.

Kävelin tietä pitkin parakille päin ja saavuttuani kapulasillalle, josta oli aivan lyhyt matka kiimakummulle, kuulin kummallisen kurahduksen. Katsahdin sinne päin ja näin metson istuvan petäjässä, parakin ja kiimakummun välillä. Sieltä tuli tuo kummallinen ääni. Kiimametsohan puussa istuessaan kurauttaa välillä kurkkuaan, mutta tämä ääni oli aivan erikoinen, tavallisesta äänestä poikkeava, särkynyt, puoleksi tukahdutettu kuraus. Seisahduin metsoa katsomaan, ja taas tämä päästi saman äänen. Hyppäsin kapulasillalta metsään, ettei metso minua näkisi, mutta silloinkos tämä kurinan päästi, lenteli hätäisenä ja suurella ruminalla puusta puuhun kiimakummulle käsin ja kurahteli! Seisoin hiljaa näreikössä kuunnellen tätä meteliä. Metso ei rauhoittunut, vaan jatkoi peliään, lennellen minuun päin. Ajattelin sen erehtyvän tulemaan ampumamatkalle ja pidin pyssyäni varailla. Jonkin ajan perästä huomasi metso piilopaikkani ja istahti puuhun, ampumamatkan ulkopuolelle, katsellen minuun päin. Lähdin harmissani kävelemään parakille päin aikoen sieltä käsin kiimakummulle mennä. Metso seurasi mukana, lennellen puusta puuhun ja kurahdellen, pitäen kuitenkin turvallisen pitkän välimatkan meidän välillämme. Tulin parakille ja menin sisään aikoen siellä odottaa metson poistumista. Olin varma siitä, että tämä kiusanhenki oli viimeöinen metsoni, sillä sitä todistivat sen kummallinen ääni ja vasemmasta siivestä katkenneet siipisulat, joista metson lentäessä näkyivät selvästi aukot. Nyt se nähtävästi oli ottanut tehtäväkseen varoittaa toisiakin metsoja vaarasta, sillä itse se jo oli saanut karvaan kokemuksen minun hommistani.

Istuin parakissa hyvän aikaa ja sitten kurkistin oven raosta. Metso istui petäjässä parakin ja kiimakummun välillä, katsellen parakille päin! Parakista en näin ollen voinut lähteä metson minua huomaamatta, joten päivittelin koko parakkiin tuloani. Ajattelin metson kyllästyvän pitempään odotukseen ja heittäydyin lavitsalle pitkälleni, loikoillen siinä noin tunnin, puolitoista. Raotin sitten ovea, ja – siellä se pakana istuu petäjässä hiljaa ja tarkkaavaisena! Päätin mennä joka tapauksessa ulos, sillä muutenhan en pääse kiimakummulle koko yönä. Avasin varovasti oven, alkaen seinäviertä hiljaa hiipiä parakin päähän, päästäkseni sieltä metsään pujahtamaan, mutta heti huomasi metso minut ja alkoi samassa kurautella kurkkuaan. Kuulin selvästi toisten metsojen kiimaratinaa kummulta ja päätin vahdistani huolimatta lähteä hyppäämään. Mutta astuessani muutamia askelia kiimakummulle päin tuli metsolleni hätä. Kurkkuaan kurautellen se hätäisesti lenteli puusta toiseen, seuraten tarkoin liikkeitäni. Toiset metsot lopettivat kiimimisensä yksityisiin rasautuksiin; ne siis ottivat vaarin kiusanhenkeni käytöksestä ja olivat varuillaan. Kaikki minun yritykseni päästä näreikkötiheikön suojassa kummulle olivat turhia, sillä kiusanhenkeni seurasi minua itsepäisesti. Arvelin sen säikähtävän ampumista ja paukautin sitä kerran noin 70 metrin päästä, mutta tästäkös se metelin nosti entistä pahemman, lentämättä kuitenkaan kuin muutaman puunvälin päähän. Ihmettelin metson viisautta ja sadatellen painuin kotiin, muuta en voinut tehdä.

Yritin vielä parina seuraavana yönä tähän kiimaan, mutta en päässyt kiimakummulle tuon vahtimetson huomaamatta ja meteliä nostamatta, joten sain kävellä nelisen kilometrin päässä olevaan toiseen kiimaan.

Muutamien öiden kuluttua päätin pettää kiusanhenkeni. Asunnoltani parakille N:o 311 mentäessä oli lähellä parakkia rimpisuo, jonka poikki linjan kohdalle oli tehty kapulasilta, ja tullessani tätä kapulasiltaa pitkin näki metso minut. Nyt päätin mennä kiimakummulle toista, joskin pitkää ja vaivalloista reittiä.

Lähdin jo kuuden tienoissa iltapäivällä asunnoltani kävellen metsien kautta rimmen laitaan, noin kolmen kilometrin päähän parakilta, ja keinoteltuani sieltä riukujen avulla itseni vetelän rimmen yli kävelin sieltä edelleen suosaarekkeita pitkin kiimakummulle. Pääsinkin sinne ilman kommelluksia ja istahdin kummun keskelle tuuhean petäjän alle lepäämään ja odottamaan metsojen kiimalle saapumista. Jo kahdeksan tienoissa kuulin kohahduksen parakilta käsin, ja kurkistaessani sinne piilopaikastani näin metsoni istuvan entisellä paikallaan petäjässä, pääpuolen ollessa kapulasillalle päin. Ajoissapa tuli jo vaari vahtimaan, etten sen tietämättä kummulle pääsisi! – Nauroin itsekseni kepposelleni ja odottelin, mitä seuraaman piti.

Noin runsaan tunnin kuluttua tuli ensimmäinen metso istuutuen petäjään noin kymmenen metrin päähän lymypaikastani. Sadattelin huonoa onneani, sillä nyt en voisi pienintäkään liikettä tehdä pitkään aikaan. Metso istuskeli puussa, nappaili jonkin havuneulasen silloin tällöin, kohotteli pyrstöään ja päästi joskus hiljaisen kurausäänen, ikäänkuin selvitellen kurkkuaan tulevaa laulua varten. Kiusanhenkimetsoni kuulin samoin joskus kurahtavan, mutta aivan toisella äänellä kuin mitä se minut nähdessään oli tehnyt, hiljaa ja lyhyesti se nyt äänteli.

Jonkin ajan perästä saapui kummulle toinen metso istahtaen kummun linjanpuoleiseen päähän. Tuli kolmas metso ja meni samalle suunnalle.

Noin tunnin verran nämä istuivat puissa, joskus äännähtäen tuon lyhyen kurkunselvitysäänen ja joskus havuneulasia tapaillessaan oksalla liikahdellen. Minun asemani oli kaikkea muuta kuin mukava, sillä samassa asennossa istuminen pakotti jäseniä. Olisinhan kenties voinut hiljaa saada pyssyni olalle ja pudottaa vieressäni puussa istuvan metson, mutta en toki halunnut ampua kuin kiimivää metsoa. Lopulta rupesivatkin metsot napauttelemaan leukojaan. Kuulin pari humahdusta Iinjanpuoleisesta päästä kumpua ja heti senjälkeen yhden metson soivan täydellä höyryllä. Nähtävästi sinne tuli koppelo, ja toinen metsoista lensi puusta hangelle sen luo, aloittaen lemmenjulistuksensa. Viereisessä puussa oleva metso rasautteli nyt tiheämpään leukojaan ja vähän ajan perästä se lensi samaan suuntaan, mistä sointi kuului. – Huokasin helpotuksesta saadessani oikaista raajani. Tähyilin kiusanhenkimetsoani ja näin sen istuvan rauhallisena entisessä asennossaan puussa. Se ei edes siellä yhtynyt toisten iloon, vaan piti uskollisesti vahtia.

Ryömin piilostani kummun vastakkaiselle rinteelle alkaen hypätä kummun päässä kiimivää metsoa. – Sulassa maassa kävi hyppääminen nopeasti, joten ennen pitkää pääsin sitä noin parinkymmenen metrin päähän ja laukaisin. Metso jäi hangelle pieksäytymään, ja hypättyäni sinne lopetin sen hengen.

Mutta voi totta toisen kerran, mitä elämää vaari rupesi laukaukseni kuultuaan pitämään! Se parkaisi puussaan ja lensi rymisten kummulle päin, käväisi puussa, lensi toiseen ja kurautteli kurkkuaan aivan kuin se olisi tukehtumaisillaan. Kuulin, että sillä oli totinen hätä, ennenkuin se löysi minut kummun juurelta. Se oli kauhuissaan huonosta vahtimisestaan eikä voinut käsittää, miten olin kummulle sen näkemättä päässyt pahojani tekemään. Hädin tuskin se malttoi pitää itsensä ampumamatkan ulkopuolella, siksi innoissaan se oli rähisemään minulle.

Tiesin, ettei se tänä yönä enää minua silmistään laskisi eikä antaisi toisten metsojen soida, joten nostin ampumani metson selkääni ja kävelin asunnolleni päin vaarin minua haukkuen saattaessa aina kapulasillalle saakka, jonka laitaan se jäi petäjään istumaan ja tarkastamaan, että varmasti painuin kapulasillan yli pois sen vanhalta lempikummulta.

Siitä, miten ukko lopulta kuitenkin joutui reppuuni, kerron toisessa yhteydessä.

KEVÄTYÖ VALKEANMEREN RANNALLA.

Varsinainen metson kevätsoidinaika oli jo ohi, eikä taimenien ja forellien ongintaa voinut vielä aloittaa, joten elettiin niinsanottua "luppoaikaa" erämiehen elämässä. Tosinhan sikäläisissä oloissa supistuvat hyvin vähäisiksi nuo sesonkien väliset joutilaat ajat, sillä eiväthän siellä ole metsästys- ja kalastusasetukset rajoittamassa erämiehen hommia. Lupa-aika on kaikelle ja aina, tai ainakin niin käsitettiin ja sen mukaan elettiin. Tarvitsi vain ostaa alueen metsänhoitajalta "biletta" (metsästyskortti), niin asia oli selvä. Tosinhan, jos oli lukutaitoinen ja "biletan" selkäpuolta sattui vilkaisemaan, siellä oli mainittu eri riistalajien rauhoitusajat, mutta nämäkin rajoitukset olivat siksi vähäisiä, että ne näyttivät hyvin soveltuvan yhteen sikäläisen käytännön kanssa, tapojen, jotka erämiehet olivat aikojen kuluessa itselleen omaksuneet. Poikalintuja niiden pieninä ollessa ei ammuttu; päinvastoin aloitettiin varsinainen metsälinnun ammunta paljon myöhemmin kuin meillä tehdään. Sensijaan keväällä lennon aikana metsästys oli yleinen, samoinkuin luonnollisesti metson ammunta soitimeltakin, ja tämän näkyi korkea kruunukin asetuksellaan vahvistaneen. Jos siis paukuttelikin melkein ympäri vuoden, ei oikeastaan mitään asetuksia sillä rikkonut, kun vain piti metsästysintonsa siksi rajoissa, ettei mitään "häpeällisiä laukauksia" tehnyt, hautovia emoja y.m. ampuen, mutta onhan erämiehen luonteessa jo tällaisen kielto, joskin se näkyy monelta sunnuntaimetsästäjältä puuttuvan.

Kuten sanottu elettiin sesongin vaiheaikaa, mutta jotainhan silloinkin voi mielihommistaan tehdä saadakseen työn lomaan virkistystä. Keväiset yöt houkuttelevat metsiin pohjolassa. Niillä on vetovoima, joka ei anna miehen kotona vuoteessaan nukkua. Parempi on väsyneenäkin ollen havuvuode metsässä kuin pehmeä vuode kotona. Ruoka ei ole ruokaa eikä kahvi maistu kahville muualla kuin metsässä, olivatpa ne kotikämpässä vaikka kuin hyvin valmistettuja. Toinen on maku nuotiolla paistetussa hohdekalassa kuin kotona voinrasvassa käristetyssä. Toinen on maku nokisessa metsäpannun kuin kirkkaaksi kiilloitetussa kotipannun kahvissa. Paljon on siltä ihmiseltä tämän maailman nautinnoista jäänyt tuntematta, joka ei tätä ole saanut kokea! Siispä nytkin leppoisana pohjolan kevätiltana löin laukun pannuineen ja tarpeellisine vehkeineen selkääni, otin vavan käteen ja pyssyn olalle ja läksin marssimaan Napapiirin asemalta Valkeanmeren rantaa kohden, sillä tiesin siellä erään vesireitin, jonka lammet olivat jo jäistä vapautuneet ja joissa siis hauki oli parhaalla syöntituulellaan. Kolme työmiestäni liittyi kuparipannun kyljestä tehtyine uistimineen mukaan, sillä ihana kevätyö ja tuore kala houkuttelivat heidätkin liikkeelle, joskin heitä taas huomenna olivat raskaat työt odottamassa.

Vesireitille tultuamme tekaisimme miehille vavat koivikosta, ja kuparipannun kappaleet alkoivat pian lampiin roiskahdella. Ei kestänyt kauan, ennenkuin minunkin osalleni oli tullut jo kaunis kantamus noita suuripäisiä veden ahmatteja, ja lopettaen enemmän uistelun lähdin kävelemään vesireittiä alaspäin, mistä olin kuullut hanhien y.m. vesilintujen ääniä. Tultuani eräälle rimpisuon laidalla olevalle lammelle huomasin siellä joukon näitä kevätvieraita. Istahdin metsäisen niemekkeen kärkeen katselemaan niiden elämää ja leikkejä sekä, jos tilaisuus ilmenee, heittääkseni jonkin laukauksen ohitse lentäviin siivekkäisiin, joita rimmellä tuntui äänistä päättäen olevan kaikkia pohjolan eri lajeja ja varsinkin lajien yksilöiden runsaus tuntui olevan valtava.

Olin jo parisen tuntia istuskellut mainiolla tarkastelupaikallani, kun kuulin kaukaa miesteni minua huutelevan. En viitsinyt vastata huutoihin, sillä halusin edelleen rauhassa huomioitani tehdä, mutta itsepäinen huutelija likeni ja likeni olopaikkaani, kunnes katsoin parhaaksi kysyä syytä etsiskelyyn.

"Tulkaa, veikkonen, joutuin tuonne kankaan päähän, metsot kiimivät suosaarekkeella niin että yksi ainoa ratina käy."

"Eikä hiidessä enää tähän aikaan metso soi, lehtihän on jo puuhun puhjennut?"

"No kiimii varmasti. Me olemme jo kauan kuunnelleet ja teitä huudelleet."

Ihmettelin juttua, sillä en uskonut metson enää soivan. Sehän soi tavallisesti niin kauan kuin lehti koivussa tulee hiirenkorvalle, ja nyt se oli jo ylittänyt tuon asteen. Läksin kuitenkin miehen mukaan, ja tultuamme toisten luo kuulin todellakin läheisellä suosaarekkeella metson soivan. Mitäs muuta kuin hauet maahan ja kiireellä hyppäämään! – Hyppäsin edessä olevan suosalmekkeen yli saarekkeelle ja sen laitaa edelleen pientä kurua kohden, josta sointi kuului. Helppo olikin pehmeätä, karhunsammalpohjaista maastoa hypätä, ja ennen pitkää olin kurun laidalla. Metso soi sen vastakkaisella rinteellä. Mutta kurua pitkin hypätessäni kuulin oikealta puoleltani liikettä samanaikuisesti kuin minäkin hyppyjäni tein. Ihmettelin, kuka tämä kilpailija mahtoi olla, sillä risujen rasahtelusta kuulin selvään jonkun kulkusuunnan olevan metsoa kohden, ja kun tulija hyppyjen väliajat oli aivan hiljaa, kuten metsonhyppääjä konsanaan, päätin lopuksi sen olevan jonkun miehistäni, joka oli lähtenyt huomaamattani mukaani katsomaan metson kiimintää. Toivoen mielessäni, että hän osaisi kunnollisesti hypätä eikä lähemmäksi tultua karkoittaisi metsoa, hyppäsin edelleen. Jonkin hyppykerran kuluttua kuulin suhauksen hyppytoverini suunnalta, ja pyörähtäessäni katsomaan äänen suuntaan näin hämmästyksekseni karhun heittäytyvän seisoaltaan maahan – jossa asennossa se oli nähtävästi ottanut selvää vainuamastaan hyppytoverista – ja lähtevän täyttä laukkaa pakoon. Tempasin kiireellä pyssyn auki saadakseni täyteisen kuulan sisään ja lähettääkseni kovan tervehdyksen sen turkkiin, mutta se oli jo myöhäistä. Metsä oli peittänyt omansa, enkä nähnyt siitä enää vilahdustakaan, vaikka juoksin sen jälkeen läheiselle kummulle. Sukkela on karhu metsässä miehen näköpiiristä häviämään, sillä harvinaisen hyvin se osaa harvassakin metsässä käyttää hyväkseen puiden suojaa ja juosta kaikella kiireelläkin paetessaan niin, että suojaavat puut, pensaat y.m. jäävät metsästäjän ja sen väliin. Sen "metsä peittää", kuten karjalaiset metsästäjät sanovatkin tästä karhun ominaisuudesta. Niin oli käynyt nytkin, ja vaikka olinkin hämmästyksissäni tästä odottamattomasta ja oudosta kohtaamisestamme, ei ollut nyt muuta tehtävää kuin vaihtaa takaisin haulipanokset pyssyyn ja lähteä metsoa hyppäämään. Samalla alkoivat mieheni hoilata kankaan laidalla, jonne he olivat minusta jääneet, ja metso, kuullen heidän huutonsa, lopetti soinnin. Manasin hiljakseen miehet sinne missä pippuri kasvaa, mutta tämä hurskas toivomus ei auttanut asiaa. Lohdutuksekseni kuulin kuitenkin huutelujen loittonevan. He saivat kernaasti minun puolestani mennä minne halusivat, joskaan en voinut käsittää syytä heidän huutoihinsa ja miksi he lähtivät menemään suuntaan, joka ei sopinut yhteen meidän kulkusuuntamme kanssa. Menkööt vain, mutta ikävintä oli, että metso lopetti sointinsa! – Odottelin paikoillani jonkin aikaa, mutta metso ei edes leukojaan rasautellut. Täytyi koettaa vanhaa temppuani: ruveta pyssyllä "soimaan". Mutta metso oli arveluttavan lähellä, joten se oli tehtävä kaikella mahdollisella taidolla, että saisi sen narratuksi sointiaan jatkamaan. Tein parhaani, mutta hyppäämässäni metsossa ei sointini saanut muuta aikaan kuin leukojen rasauttelua, sillä paitsi miesten huutoja oli se kuullut minunkin juoksuni karhun jälkeen, joten se tiesi olla varuillaan. Sensijaan yltyi toinen metso kummun vastakkaisella puolella täyteen sointiin, ja kun oman metsoni rasauttelu ei tästäkään huolimatta lauluksi venynyt, lähdin hyppäämään kummun toiselle laidalle. Hyppäys kävikin metson yhtämittaisen soinnin takia joutuisasti, ja hetken kuluttua sain sen pudotetuksi paksulta hongan oksalta, jossa se laulujaan oli vedellyt. Se oli nuori metso, edellisen kesän poikuetta, kuten olin sointiäänestä päätellytkin. Vanhat kukot eivät varsinaisena soidinaikana salli nuorten metsojen tulla soimaan, vaan karkoittavat nämä kisakentältä pois. Mutta riidanhaluisten vanhojen herrojen lopetettua rakastelunsa tulevat myöhäisemmällä keväällä nuorukaiset kiimakentälle soinnin tekniikkaa rauhassa opettelemaan, ja niin oli tässäkin tapauksessa asianlaita, sillä lähemmin saareketta tarkastellessani huomasin siinä varhemmin keväällä olleen laajan kiiman. Yhden hyvälahjaisen opiskelijan opintomatka oli nyt päättynyt minun laukkuuni, ja kun toisia nuorukaisia ei kummulla kuulunut, palasin takaisin äskeiseen kuruun tarkastaakseni lähemmin siellä tapaamani karhun jälkiä.

Oliko karhukin "hypännyt" metsoa? Olinhan kuullut monen kokeneen Vienan- ja Aunuksen-Karjalan metsästäjän väittävän, että karhu hyppää hankikiiman aikana metsoa, kuten metsämieskin tekee, vaikka kukaan ei ollut nähnyt, onnistuuko se pyyntihommassaan. Näitä ajatellen tarkastelin karhun jälkiä, mutta sulassa maassa oli vaikea jäljistä mitään päätellä, sillä vain pehmeän sammalikon kohdalla olivat käpälän painannaiset näkyvissä. Kuitenkin olin karhun liikkeet kuullut ainoastaan silloin, kun itsekin hyppyjä tein, joten sen metsonsoinnin ensitahtien aikana täytyi seisoa hiljaa paikoillaan, kuten minunkin. Joskin asia tuntui oudolta, aloin kallistua uskomaan, että karhu oli ollut metsoa hyppäämässä. Seuraavina keväinä tapasin neljä eri kertaa karhun jälkiä soidinpaikoilla, jopa kahdesti satuimme samanaikuisestikin niille, mutta en koskaan onnistunut näkemään tätä outoa metsästäjää itse hyppäyshommassa, voidakseni näkemäni perusteella mitään varmaa väittää, joskin lumessa olleiden selvien jälkien perusteella haluaisin uskoa, että karhu "hyppää" metsoa.

Viisashan tämä lönttäjalka yleensä on, joten voi sattua, että joku vanha, yhtä ja toista paljon kokenut eläin on elämänsä varrella tämänkin pyyntitavan keksinyt, varsinkin kun karhun luonteenominaisuuksiin näkyy kuuluvan, että sen täytyy jokaisesta mieltäkiinnostavasta asiasta saada täysi selko, menipä tämän keksimiseen miten paljon aikaa hyvänsä. Sitkeyttä sillä riittää, mutta kärsivällisyys tahtoo välillä loppua, ja vinha kämmenen sivallus on silloin mielialan tulkitsijana.

Mainitsen tässä ohimennen erään esimerkin karhun kyvystä selviytyä järkensä avulla eri tilanteista.

Huomasin kerran toisen elättikarhuistani istuvan kokonaisen päivän vesitynnyrin luona, johon heitettyjä perunoita se koetti saada syötäväkseen. Se teki yrityksiä jos minkälaisia, mutta turhaan. Vaihtoi käpälää välillä, koettaen ylettyä sillä tynnyrin pohjaan, mutta yhtä lyhyethän käpälät olivat eivätkä perunoihin ylettyneet. Huomasipa se, kerran vihoissaan vettä laapallaan porskuttaessaan, että kun vesi tulee kiertävään liikkeeseen, niin tulevat perunat sen mukana ylöspäin. Silloin se hämmensi etusellaan vettä niin, että se läikkyi tynnyrin yli, tarkasti missä perunat kiertävät ja iski laapalla kiinni. Mutta eihän peruna kömpelössä laapassa pysynyt, vaan luiskahti pois. Ei vedellyt siis sekään keino. Istui miettimään. Lopulta monituntisen mietiskelyn ja tynnyrin tutkimisen tuloksena oli, että se mahtavalla ryhdillä – josta jo päättelin sen probleemin ratkaisseen – käveli tynnyrin luo, löi takasensa tynnyrin juureen, etuset tynnyrin laitaan, ja edestakaisin heilauttelemalla sai tynnyrin nurin, jolloin se voittajan tyytyväisyydellä keräili virtaavasta vedestä perunat suuhunsa! Tämä karhuista ja niiden järjenjuoksusta tällä kertaa.

Kävelin nyt suosalmekkeen yli kankaalle, jonne mieheni olin jättänyt, ja kun huutoihini ei kuulunut vastausta, pistin onkivavan ja haukinipun sieltä selkääni ja otin kurssin kohti rautatielinjaa. Haa osuin linjalle parahin N:o 311 kohdalla, jonka soidinpaikasta ja siellä olevasta viisaasta metsosta olen edellisessä luvussa kertonut. Tätä kiusanhenkeäni muistellen pysähdyin linjalle parakin taakse, sieltä tuttuun petäjään kurkistellen, vieläkö metsovaari oli minua vahtimassa. – Tämä yö näytti tulevan kovin yllätysrikkaaksi, sillä hämmästykseni ei suinkaan ollut vähäinen, kun metsoani kurkistellessani kuulin tämän soivan täydellä höyryllä parakista oikealle olevalla kummulla!

"No jo nyt jotakin, vaari-riepu! Nytkö lopulta katsoit uskollisen vahtitehtäväsi päättyneen, kun toisia metsoja ei enää kiimapaikalla ollut? Ne olivat jo tehtävänsä tehneet, lemmenleikkinsä suorittaneet sinun valppaassa suojeluksessasi ja hävinneet korven kätköihin leikistä levähtämään. Olit jaksanut oman lemmentunteesi tukahduttaa velvollisuutesi täyttääksesi, lemmenleikistäsi toisten hyväksi luopunut. Nyt vasta, kun toiset olivat poissa, pani lemmentuska sinutkin soimaan, pyrstösi täräjämään. Kummasti kränäjää kurkkusi vielä: – santarmin pyssystä lähettämäni hauliko siellä kangertanee? Mutta hartaasti vaari säveltä vetää, kiireimmän kaupalla suustaan säveltä syytää. Ei auta siinä kurkun karvastelu, laulut on laulettava tällekin keväälle. Ja eipähän nyt pyssymies enää uhanne, kun viikkoon pariin ei ole näkynyt. Pää on kuitenkin kapulasillalle päin, että pyssymiehen näkee, jos se tulee. Et arvannut, raukka, minua tältä suunnalta tulevaksi odottaa, pohjoisesta taaksesi puikahtavan. Elää ansioittesi takia sietäisit, elää ja heimosi jatkosta huolta pitää! Mutta jos sentään taaksesi hyppään ja kauhuksesi näytän, ettet tarpeeksi varovainen olla osannut."

Välillämme olevan pienen aukeaman yli menin soinnin tahdissa polvillani kontaten, ja siitä ulkonevaa näreikköä oli helppo edelleen hypätä. Likenin metsoa noin 10 metrin päähän ja suojaavasta tiheiköstä kauan aikaa sen hommia tarkastelin. Kiire näytti ukolla olevan, kaipa oli paljon lauluja jäänyt laulamatta. Kirkkaana pälyi silmä, ja laulun eri tahti seurasi nopeasti toistaan, tullen yhtenä sirinänä ukon suusta ulos. Ajattelin ensin jättää sen ampumatta, mutta lopulta erämies voitti, ja minä laukaisin.

Pahasti rämähti ukon ääni, se horjahti eteenpäin, hyppäsi siivilleen ja – meni! – Hämmästyneenä lentoon lähdöstä jäi minulta toinen piippu perään laukaisematta, sillä olinhan toki olettanut ukon keränä maahan putoavan, kun ampumamatka oli noin pieni, joskin paksunlainen oksantyvi oli ollut sen keskiruumista pahimmalta haulituiskulta suojaamassa. Lentoon se joka tapauksessa hyppäsi. Lento oli kuitenkin raskasta ja hätäistä, ja hetken kuluttua näin metson putoavan maahan läheisen saarekkeen laitaan. Merkitsin tarkoin putoamispaikan ja juoksin sinne. Katselin, mutta metsoa ei näkynyt. Etsin koko saarekkeen mutta metso oli poissa: se oli kai päässyt juoksemaan edelleen. Sadattelin itseäni, että ollenkaan laukaisin; tämä oli nyt palkka, kun en parempaa minääni totellut! – En koskaan antaisi itselleni laukaustani anteeksi ellen ukkoa löytäisi saadakseni sen tuskat lopettaa! Päätin hakea vaikka vuorokauden, mutta löytyä sen täytyi, muutoin laukaukseni veisi minulta metsästyshuumorin pitkäksi aikaa.

Istahdin kannon nenään ja panin tupakaksi, sillä tupakkahan aina auttaa tällaisissa tilanteissa, sen olin saanut kokea. Niinpä se auttoi nytkin, sillä hiljaa tupakoidessani ja kuunnellessani kuulin aivan likeltä istumapaikkaani korahduksen, joka oli tyypillinen kuolevalle linnulle. Juoksin sinne. Siellä juurakon sisässä metso lojui vetäen viimeisiä korahtelevia henkäyksiään. Lopetin sen tuskat.

Tarkastellessani tuota komeata lintua muistelin, mitä sen elämästä tiesin, sillä olinhan joutunut sen kanssa kosketuksiin niin monta kertaa, jopa sille ikävällä tavalla sen elämän kulkuunkin sotkeutunut. Se oli valppaudellaan tuottanut minulle paljon harmia ja tehnyt monen yön vaivannäöt turhiksi. Mutta pohjaltani en sille suinkaan ollut siitä suuttunut, vaan paremminkin ihastuksella olin sen temppuja seuraillut. Se oli viisas lintu, metsosuvun arvokas ja komea edustaja!

Sen siipisulista olivat monet poissa, katkenneet keväällä sitä santarmin ampumaraudalla hätyytellessäni. Myöhemmin sen kynittyäni löysin kaksi haulia sen kurkusta ja useita kyljestä jotka olivat uponneet vain nahan alle: keväällisen voimattoman panokseni surullinen tulos!

Hiljaisena painuin parakilleni kävelemään, sillä erämiehen riemua ei suinkaan viime laukaukseni minulle tuottanut – pikemmin päinvastoin.

Parakille saavuttuani kuulin seuralaisteni jo aikoja palanneen ja minua sieltä kyselleen. Aamulla heiltä tiedustellessani omituista kankaalta lähtöään, selostivat miehet, että he olivat jonkin aikaa minun hyppäämään lähtöni jälkeen kuulleet sivultaan kankaalta liikettä ja, luullen minun palanneen alkaneet minulle huudella. Minä en muka ollut vastannut, vaan olin juossut edelleen! Miehet olivat lähteneet perääni ja ihmetellen menoani jälkeeni huutaneet, näkemättä minusta kuitenkaan vilahdustakaan.

Arvasin näkemäni karhun sitä tietä paenneen ja selitin hämmästyneille miehille, kuka kulkija oli.

AKKAINMEREN RANNALLA METSONSOITIMESSA JA BOLSHEVIKKEJA PAOSSA.

Niinkin voi sattua, että näin erilaisiin harrastuspiireihin kuuluvat asiat voi mukavalla tavalla sovelluttaa yhteen.

Tämä tapahtui Muurmannin radan varrella toukokuussa 1918. Vietin parhaillaan itselleni ottamaani jokakeväistä soidinlomaa, kun asiat sikäläisten ja Suomesta joku aika sitten saapuneiden punaisten pomomiesten ja minun välilläni menivät niin kireälle, että minun oli joksikin aikaa paettava välttääkseni tutkimatonta tuomiota. Ei näyttänyt enää voivan "luovia", kuten tähän saakka olin onnistunut tekemään.

Eräänä yönä hyökkäsi asuntooni 5-miehinen huligaani-sakki aikoen koroittaa minut hirteen, kuten tuomion sanottiin kuuluvan. Mutta kun erinäisten vastahakoisuuden merkkieni ja tuomion täytäntöönpanijain pelkuruuden takia olin tästä toimituksesta normaalikauloin selvinnyt, katsoin ajan sopivaksi poistua näyttämöltä joksikin aikaa.

Käskin hevosmieheni panna miesten ja hevosten eväitä rekeen niin paljon kuin mahtui, toimittaen itse sinne pyssyt, panokset y.m. vehkeet. Pantiin Villi-Ruuna aisoihin, ja apulaiseni, jahtitoverin y.m. y.m. samassa persoonassa, Laasarin hypättyä viereeni rekeen alkoi matka, Villin-Ruunan noustessa kahdelle jalalle kohti taivasta, niinkuin sen lähtötapoihin kuului. Huimassa vauhdissa painuimme radan poikki ja sieltä pitkin Koudan kylään johtavaa tietä. Vasta selvälle metsätielle päästyämme ja syljeksittyämme suumme lumesta ja muista kavion heitännäisistä puhtaiksi aloimme aprikoida, minne olisi paras painua. Kyliin meidän ei ollut terveellistä mennä, vaan turvapaikka oli haettava tiettömien taivalten takaisista metsistä.

Jonkin ajan perästä olikin meillä suunnitelma valmis: ajamme tietä pitkin Koudan kylään, täydellä vauhdilla kylän läpi ja sieltä Valkeanmeren jäälle. Jäällä oli keli parhaimmillaan, eivätkä jäljet siellä juoruaisi vainolaisille, kunne linnut hävisivät. Siellä meitä ei mikään mahti kiinni ottaisi, niin kauan kuin Villi-Ruuna olisi jaloillaan. Ja mikä enimmin kutkutti: Valkeanmeren rannalla oli meille ennestään tunnettuja hyviä soidinpaikkoja sekä Turjan- että vastaisenpuoleisella meren rannikolla. Keväisiä hommiamme ei siis häiritsisi tämä pakomatka, jos vain bolshut eivät meitä löytäisi, ja sehän oli vähän luultavaa.

Teimme suunnittelumme mukaisesti ja päästyämme Koudan kylän läpi ajoimme meren jäätä pitkin itää kohden. Kun huomasimme kauempana meren jäällä pahoja railoja, emme pyrkineet Turjan rannalle, vaan käänsimme etelä-itään, Akkainmeren rannalle (erästä Valkeanmeren osaa sanotaan tällä nimellä, ven. Babianskoje morje). Olimme sinne edellisenä keväänä tehneet yhden matkan ja tunsimme siellä kolme metsonsoidinpaikkaa, jotka eivät olleet kovin kaukana toisistaan. Ja niin ajoimme niemeen, joka oli näiden soidinpaikkojen keskivaiheilla.

Joku hyvä sielu oli sinne meille jo asunnonkin valmiiksi varannut, sillä rannalta löysimme kumollaan olevan ison meriveneen. Se oli oivallinen asunto meikäläisille. Havuja alle, hirventalja reestä aluseksi ja rakovalkea veneen eteen – veneen ollessa tuulen suojana – mitä muuta vielä toivoa voi! Ihastuimme ikihyviksi löytöömme. Paikka sopi meille kaikin puolin erinomaisesti, sillä sieltä oli meillä myös laaja näköala tulojäljillemme.

Ryhdyimme heti talouspuuhiin: honkia kaatamaan ja niitä leirille kuljettamaan, Villille-Ruunalle havuista majaa tekemään, vesipaikkaa etsimään y.m. Näissä hommissa ahertelimme päivän, samalla kuitenkin vähänväliä tulosuuntaamme tarkastaen, siellä kuitenkaan mitään epäilyttävää näkemättä.

Suloiselta tuntui hääräily taas täällä kaukana ihmisilmoilta, erämaan rauhallisessa sylissä, sillä olivathan viime ajat, varsinkin minulle, olleet hermoja kuluttavaa jännitystä yötä ja päivää, alituista varuillaan oloa ja juonien punomista. Kaukana olivat nyt ihmiset poliittisine melskeineen, juonineen ja murhineen. Sielläpä hääräilkööt mielensä mukaan, asia ei tänne asti kuulu! Me elämme rauhassa erämiehen elämää kaikkine sen suomine nautintoineen! Nuotion luona lepäillessämme siirtyikin keskustelu vähitellen oikeaan aiheeseensa – metsoihin. Päätimme jo heti ensi yönä ottaa selvän, minkä verran metsoja oli tänä keväänä kertynyt tietämiimme läheisiin kolmeen soidinpaikkaan. Varovaisuussyistä päätimme, ettemme molemmat yht'aikaa – ainakaan ensi yön seutuna – olisi leiriltä poissa, mahdollisia yllätyksiä välttääksemme. Laasari yksin tänä yönä lähtisi soidinpaikoille ja minä jäisin leirille vahtia pitämään. Halusin tämän tehtävän, voidakseni taas rauhassa nuotiotulen vieressä nauttia kevätyön rauhasta ja sulosta sekä samalla pohtia tilannetta, johon olin joutunut.

Illalla yhdeksän aikaan lähtikin Laasari, yksipiippuinen haulikko olallaan, metsään painumaan. Maa oli jo pälvissä, auringonpuoleiset rinteet laajalta sulina eikä hanki ollut muuallakaan kovin paksua. Paras aika siis soidinmetsästykseen! Nyt soisi metso sekä puussa että hangella! Yö oli rauhaisa ja tyyni, oikea soidinmiehen yö. Tiesin Laasarin kokeneena soidinmiehenä saavan tällaisena yönä täyden selvän metsojen määrästä ja jännittyneenä odottelin aamun raporttia. Yhdentoista seuduissa kuulin Laasarin laukauksen kaukaa vaaran liepeeltä, ja arvelin hänen pian tämän jälkeen olevan metson niskoja vääntämässä, samalla sille hiljaa puhellen, kuten hänen tapoihinsa kuului. Naurahdin itsekseni, sillä voin elävästi kuvitella Laasarin hommat tällä hetkellä, koska olin ne niin monta kertaa ennen nähnyt. Kahden seuduissa kuulin taas laukauksen, mutta eri suunnalta, mistä arvasin Laasarin siirtyneen keskimmäiseen kiimaan. Viiden seuduissa aamulla kuulin hangen ajoittain kahahtavan, ja hetken kuluttua sieltä kävelikin virkeänä Laasari, viskaten selästään kaksi metsoa nuotiolle. Näin jo Laasarin silmistä ja hymyilevästä naamasta, että hän oli retkeensä tyytyväinen.

"No ei bolshuja ole näkynyt?"

"Ei rist'sielua."

"No slaava bohu! sitt' kaikki hyvin. Tshortta heijät muutoin vieköön!"

"No, mitä kiimassa näkyi?"

"Metshoja, veliseni, meillä on. Illalla, kun täältä lässin, kävelin ensin harjun kiimah. Paljon oli kiimasittoa hangella. [Soidessaan metso ulostaa vähänväliä lyhykäisiä pätkiä, jotka helposti erottaa metson tavallisesta ulostuksesta. Karjalaiset sanovat tätä metson 'kiimasitaksi'.] Paljon oli siellä kiimoa käyty. Kun hiljaa pälveä kävelin – emäsmetso ieltäni puusta garkoaa! En metshähistä ollut togatinut [huomannut], kun puunjuurilta sittoa tarkkaelin. Kävelin hieman iellehpäin da istahin kiven piälle kuuntelemahan. Kuulin kolmen metshon kiimamoalle lentävän. Kun aurinko vielä korkialla oltiin, arvelin ei niihen vielä kiimimäh ruvettavan ja kävelin kiimamoalta poijes. Oikaisin sieltä polotan [suon] yli voaran kiimaan katshomah, mitä siellä näkyy. – Siell' oli, jei bohu, koppeloa da metshoa, roavasmetshoa kymmentä pari. Siell' oli vet sittoa hangen piällä, voi, voi, da tappeluksen höyhentä, Siell' oli vet siipeä veitty da torattu. Istahin närehen persehesen outtamah, milloin kiimimäh alettais. Jo leukoja ratsaudeltih, ratsaudeltih, puolella da toisella. Jo yks tsihuuttaa termän alla, jängän laitehes. Aloin hypätä. Termäs oli suloa moata da hyppöän viisin askelin kerralla. Tulin näreikköh, siel lunta polvea myöten. Pahast karahti hanki loikatesh eikä jalkoa kessä. Ka en hyppeä kuin kolmin askelin, hyppeän, hyppeän, ka likel pitäis olla, vaan en togati. Iielläin, metshähinen, hangel juossoh, kun en tapoa, koppelon kera lietäneh. – Da niin vet olikin! Koppelo loikkani kuuli, kun hanki karskahtel, etehpäin juoksee da metso peräs... Siin hypätäh, hypätäh da näreikköä ympäri kierretäh. Lienen vet tuntisen hypänny, ku sain närehen persehest pogahuttoa – da sinne giperty metshähinen! Koppelo poijes garattih.

"Hypätessäin kuulin toisten metshojen kiimintää joka storomal [suunnalla]. Siel vet tsihuutettah, da siipeä lyöväh, toisiaan ajellah. En jiä nyt sekah hyppimäh, koska kaikki kiimamoat tarkastoa kässit, vuan loin [heitin] metshon selkäin da lässin soarenkiimoa katshomah. Sinne vet virstoa pari voarankiimast tulloh. – Metshoja sielläin oli. Loajalt oli sittoa petäjien juuril hatelistol [harvapuisella suolla] da soaren puolel. Keskiyötä piettih, ku sinne tulin, koska ei kiimimist kuulunu. Auringon mukana soimah ruvettih da hatelistolt suostast [kuoripäällisestä kuivuneesta puusta] sain tuon toisen pogahuttoa."

Sellainen oli Laasarin raportti, jonka hän suin ja käsin minulle kertoi. Joskin Laasari tavallisessa puheessaan käytti aika puhdasta suomea, unohtuivat häneltä suomalaiset sanat metsästysseikkoja innostuneena kertoessaan ja kertomus kävi sen puolen karjalaisella murteella, johon lisääntyi sen mukaan venäläisiä sanoja, kuta innostuneemmin Laasari juttua kertoi. Kaipa tuli näin asianmukaisemmin kuvatuksi.

En ole tavannut innostuneempaa ja sitkeämpää eränkävijää kuin samainen Laasari. Pieni oli mies kooltaan, tummatukkainen ja mustasilmäinen viiksiniekka. Kasvojen piirteet juorusivat herrasmiehestä, ja hän kertoikin heidän sukunimensä alkujaan, sukupolvia sitten, olleen Hoffman. Ensimmäinen Hoffman oli Suomesta aikoinaan Karjalaan tullut ja sinne asumaan asettunut metsästäjä. Nyt oli sukunimi Lasaroff. Lukemattomat olivat ne metsästysmatkat, joita hänen kanssaan yhdessä teimme – varsinkin keväisin, metsojen soidinaikaan. – Usein on metson kiimapaikkojen etsiminen vaivalloista, raskasta hommaa. Vuorokausia saa kahlata polviin saakka upottavassa hangessa joko suksilla tai jalan kulkien. Hitaasti katkeavat peninkulmaiset taipaleet sellaisella kululla, mutta peninkulmia saa tässä hommassa kulkea, jos mieli tuloksia saada. Pidin vielä siihen aikaan itseäni sitkeänä kävelijänä ja hiihtäjänä, mutta koskaan ei Laasarikaan väsymystä valittanut, vaan alati yhtä hyvätuulisena jäljessäni paineli. Joskus yönuotiolle asettuessamme naurahteli:

"Emash, emash! Hyväkäisen nedalin [viikon] saa tavallinen kuolevainen niitäkin jälkiä soapastella, mitkä tänään olemme tehneet."

Ensiluokkainen metsästystoveri oli Laasari!

Päivän nuotiolla nukuskeltuamme päätimme illalla lähteä molemmin miehin kiimaan, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että bolshut piilopaikkamme löytäisivät. Päivällä oli aurinko sulattanut hevosen ja reen jäljet jäätiköltä, joten niitä olisi vaikea seurata.

Kävelimme yhdeksän seuduissa illalla ensimmäiselle kiimapaikalle, asettuen sen keskelle harjun rinteeseen istumaan. Rinne vasemmalle ja oikealle meistä oli metsojen soidinkenttää. Tarinoimme hiljaisella äänellä, samalla kuunnellen montako metsoa kiimapaikalle saapuisi. Päiviä ei metso näet kiimamaalla vietä, vaan aamulla soitimensa lopetettuaan se lentää läheiselle pälvirinteelle, josta sitten iltaisin kiimamaalle palaa, istahtaa siellä puuhun, kuuntelee jonkin tunnin, napauttelee joskus leukojaan ja välillä havuneulasen nykäisee. Myöhemmin leukojen rasaukset tihenevät, jopa aina sihuutukseen saakka venyvät, siihen sen lopettavat ja kuuntelevat. Lopulta innostuu joku – varsinkin jos kuulee koppelon kiimaan lentävän – täyteen sointiin, ja se innostuttaa toisetkin pelin aloittamaan, mikä soiden puussa, mikä hangella kiimien.

Siinä istuskellessamme kuulimme harjun takaa aina humahduksen, milloin oikealta, milloin vasemmalta. Ne ilmoittivat meille useiden metsojen kiimaan saapumisesta. Vedimme pitkäätikkua Laasarin kanssa, kumpi lähtee vasemmalle, kumpi oikealle.

Sain vasemmanpuoleisen tikun. Laasari oli riisunut lapikkaansa ja kävi sukkasillaan tämän tästä harjulla kuuntelemassa, eivätkö metsot jo alkaneet kiimiä. Lopulta hän tulikin sieltä pitkin askelin, sanoen yhden metson jo soivan kohdallamme harjun toisella puolella. Hetki oli tullut. Otimme pyssyt ja menimme harjulle. Metso soi siellä täyttä vauhtia, ja koska se oli sopimallamme rajaviivalla, päätimme hypätä yhdessä tämän ensimmäisen metson. Laasari hyppäsi edellä, minä perässä. Hyvin kävi meillä askel yhteen. Metson sihuutus kuului jo aivan läheltä, mutta metsoa emme huomanneet. Eräänä sihuutusaikana sanoin Laasarille: "Mene sinä ampumaan, minä seison tässä." Jäin ison petäjän taakse seisomaan ja sihuutusaikana sieltä kurkistelin, missä metso kiimi, kun sitä ei hangella näkynyt. Laasari hyppäsi joka sihuutuskertana edelleen, mutta laukausta ei vain alkanut kuulua. Arvasin, ettei hän huomaa metsoa ja hyppäsin eräänä sihuutuskertana syrjään hyppäyslinjaltamme. Sieltä seuraavalla sihuutuskerralla katsoessani huomasin metson soivan erään petäjän oksalla, ja Laasari oli saman puun alla! Pyssy hänellä oli toisessa kädessä ja toisella hän nojasi puuhun, missä metso istui. Näin, ettei hän ollut huomannut metsoa, ja seuraavalla sihuutuskerralla huusin hänelle: "Pääsi päällä oksalla!"

Laasari näytti rypsähtävän entistäänkin pienemmäksi, kun sanani kuuli ja vilkaisi hätäisesti ylöspäin. Mutta meni pari kolme sihuutuskertaa, ennenkuin hän huomasi metson oksien välistä ja laukaisi. Metso putosi rymisten hangelle, hyppäsi jaloilleen ja toinen siipi hervottomana sivulla roikkuen, pää pystyssä, pyrstö kiima-asennossa, tepasteli kohti Laasaria. Tämä vilkuili sivultaan lyömäasetta, mutta kun ei löytänyt, niin hyppäsi kohti metsoa, tavaten sitä jalallaan hankeen painaltaa. Metso hyppäsi syrjään ja pyörähti taas kohti Laasaria. Tämä uudisti äskeisen temppunsa, mutta samoin tuloksin. Nyt näki metso parhaaksi lähteä karkuun ja alkoi taakseen vilkuillen juosta loivaa rinnettä alaspäin. Laasari yritti perään, mutta pyörähti sitten ympäri juosten pyssynsä luo, latasi uudelleen yksipiippuisensa ja painui pikahypyin metson perään. Minäkin juoksin sinne päin nähdäkseni loppunäytöksen. Siipirikko metso ja upottavassa lumessa hyppivä Laasari näyttivät olevan tasaväkiset kilpailijat eikä välimatka lyhentynyt – päinvastoin. Laasari tämän huomaten seisahtui ja laukaisi, jolloin metso kaatui hangelle ja alkoi pieksäytyä. Laasari karkasi kurkkuun kiinni, alkaen vääntää niskoja nurin, metsolle samalla puhellen:

"Vot sie metshähinen, äijän kampura. Vai piällein meinasit karata. Enpä mokomoa kummoa ennen nähny ole. Mut pagohpa keännyit, kun mie piälle karaitshin, da juoksemah lässit! Jätättäny prokljaatta [pakana] milma [minut] oisit, ellen pissalil [pyssyllä] pogahuttan – da siihenpä guperruit."

Naurussasuin tallusteli Laasari luokseni, äskeistä kahakkaa selvittäen:

"No jo nyt metsho meinas puksut mieheltä repiä! En mie kummoa mokomoa ennen nähny ole. Kun puusta hangel kirpoaa, niin hyppeää katshomah, mipä kumma minut puusta kesen laulun viskasi. Da kun minut togatii, piälle alkaa assel. Ei ollut karahkoa lähel, millä sit kylil rojahuttoo, joten meinoan, mie sen hankeh tallaitshen. Mut heä syrjään heittäikse da torata meinoaa. Julmast milma silmih katshoo da leukojaan ratsauttelee. Kun mie toitse peälle karaitshen, ka pagoh kiänty. En metshähist tavottanu ois, ellen pissalia mukah temmaissu da sill pinkomist lopettan."

"Sinähän hyppäsit saman puun alle missä metso oli."

"Niin vet hyppäsin. Mie hyppeän, hyppeän, katshelen hanget, puut, a en togati. Lopult kuulen, et aivan vieres tsihuuttaa. Tsirkkoan joka puun ympärilläin, a en togati. Kun sie huusit, et peän peällä issutah, tarkkoan sinne. Sittapalat silmil kirvotah, a metshoa en näe! Jo mie emätän! [kiroilen] Lopult havaitshen pyrstösulkain tärinän, ku minuh päin persehes pyöräytti. Mie kiirehest sinne päi poksahutan, mut drobat [haulit] ei kuin siivispanka sorrettih [katkaisi], a kuitenki metsho puusta viskattih. Ei metshähinen tajunna, mikä hänet oksalt niin äkist kirvoitti, enne ku minut petäjän juurelt togati."

Kun tapausta oli nauraen selitelty, erkanimme kukin suunnallemme, minä vasempaan, Laasari oikeaan kävellen. Kävelin jonkin matkaa, sillä lähiseudun metsot olivat äskeisestä kahakasta siksi häiriintyneet, etteivät ne heti kiimimään rupeaisi. Hiljaa kävellen ja välillä kuunnellen etenin kiimamaan laitaan käsin, kunnes lopulta kuulin harjanteen toiselta puolen metson kiiminnän.

Vaikein tehtävä metson kiimassa on erottaa pitemmältä matkalta metson sointi pikkulintujen äänestä. Kevätyönä on metsä ääniä täynnä, ja joka suunnalta kuuluvien pikkulintujen äänestä niihin hyvin sulautuvan metson soinnin erottaminen vaatii harjaantunutta korvaa. Lyhyemmältä matkalta tämä ei suinkaan ole vaikeata, mutta kun hankikiiman aikaan on sointi erotettava pitkälle matkalle, pitemmälle kuin mistä metso kuulee miehen kävelystä johtuvan hangen karskahteluu, on tehtävä toista laatua. Maasto, mistä päin olin kuulevinani metson soimisen, oli paksulumista, joten etenemiseni kävi hitaasti. Metson soinnista en erottanut muuta kuin kaksi ensimmäistä kaksiosaista napautusta, joten sointia oli ajatuksissa jatkettava, tietääkseni oikean hyppäysajan. Lähemmäksi tultuani kuulin tahdin nopeudesta, että metso kiimi koppelolle.

Pahoittelin huomiotani, sillä tällainen metso on paksussa hangessa vaikea ammuttava. Koppelo kuulee miehen hyppäyksen ja juoksee poispäin, metso siirtyy perästä. Niin kävi nytkin. Sain pitkän aikaa loikkia, kunnes koppelo nälntyään minut lensi pois. Sihuutuksesta selvittyään huomasi metso koppelon hävinneeksi ja leukojaan rasautellen alkoi juoksennella hangella sinne tänne, koettaen keksiä, mistä vaara uhkasi. Onneksi olin suojassa pienen näreen takana, joten se ei saanut minua näkölinjalleen. Samassa rupesi toinen metso kiihkeästi kiimimään harjanteen toisella puolella, johon suuntaan äskeinen koppelo oli lentänyt, ja tämän kuultuaan alkoi vähitellen minunkin metsoni kiimiä ja samalla siirtyä harjanteelle päin. Muutamien hyppykertojen perästä olin ampumamatkalla, ja metso siirtyi huomaamattaan ikuisille soidinkentille.

Harjanteen toisella puolella kiimivä metso ei paljoakaan laukauksesta häiriintynyt, oli hetken hiljaa, rasautteli jonkin aikaa leukojaan, kunnes vähän ajan perästä antoi koko laulunpätkän solua täydellä vauhdilla. Hypättyäni harjanteelle näin metson noin puolentoistasadan metrin päässä. Se soi, juoksi ja siivillään humautellen otti pitkiä hyppyjä viistoa rinnettä alaspäin, siellä olevaa näreikköä kohden. Arvasin äskeisen koppelon sinne lentäneen. Metso kiimi täydellä innolla, joten minun oli helppo hypätä: kolme vuoroaskelta ja neljäs tasaloikka molemmille jaloille. Viimeinen hyppyosa on tärkein, sillä silloin on katsottava, että molemmat jalat uppoavat hankeen ja sellaiseen paikkaan, missä ei ole risuja jalkain alla eikä puiden oksia miehen vaatteisiin koskemassa. Voi näet sattua, että metso syystä tai toisesta lopettaa soinnin joksikin aikaa, ja jos mies silloin seisoo vain yhdellä jalalla, toisen jalan ollessa polvesta koukussa ja sen jalkaterän koskettaessa hankea, ei tässä asennossa jaksa pitempää aikaa hiljaa seisoa, ennenkuin taempi jalka antaa äänen hangen pintaa vastaan karahtaen, ja muuta ei epäilevälle ja tarkkakuuloiselle metsolle tarvitakaan: se on sillä hyppykerralla menetetty. Samoin käy, jos on hypännyt risulle ja tämä seisonta-aikana katkeaa, tai jos on hypännyt niin lähelle puuta, että sen oksat taipuvat vaatteita vastaan, jolloin ne pienimmistäkin liikkeistä antavat kuuluvan äänen. Karvas kokemus on minut opettanut viimeisen askelen huolella tekemään.

Kerrankin, kun en hypätessäni katsonut eteeni, osuin viime loikallani lumen peitossa olevaan purontapaiseen. Etumainen jalka upposi puroon ja taempi jäi suoraksi hangelle. Koetin korjata asentoani, mutta liian myöhään, metso kuuli sen, keskeytti soinnin ja leukojaan rasautellen käveli sivulle voidakseen nähdä, mikä äänen aiheutti. Kylmä vesi tunkeutui vähitellen kenkääni, ja asentoni oli muutenkin äärimmäisen epämukava. Kiroilin itsekseni huolimattomuuttani ja koetin pysytellä liikkumattomana. Metso rietas vain käveli ja kurkisteli. Taempaa jalkaani alkoi pakottaa, joten koetin sitä hiljaa hivuttaa sivullepäin, mutta metso kuuli liikkeen, käveli yhä syrjemmälle ja kurkisteli. Huomasin kyllä, että joudun yhä enemmän sen näkölinjalle, mutta en voinut mitään tehdä. Lopulta se näki minut, hyppäsi siivilleen ja meni. Siinä oli pitkällisten vaivojen nolo tulos, ja juuri tuon huolimattoman neljännen askelen takia!

No niin. Hyppäsin siis rinnettä alaspäin ja tein hyppyni siten, että jokin paksumpi puu jäi linjalle metson ja minun välille, sillä rinne oli verraten harvapuista. Lähetessäni rinteen alla olevaa näreikkömetsää kuulin siellä toisenkin metson soivan: siellä oli siis koppelo, ja sinne oli minunkin metsoni matkalla. Koetin ehtiä ampumamatkalle, ennenkuin tulisimme liian lähelle näreikössä kiimivää metsoa, mutta metsoni juoksi kiimiessään niin nopeaan, etten ehtinyt ampumamatkalle, ennenkuin tulimme näreikköön. Toinen metso ja koppelo kuulivat hyppäykseni ja etenivät; minun metsoni seurasi perässä. Hetken kuluttua lensi toinen metso ja koppelo pois, ja kun minun metsoni kuuli lennon, lopetti se sointinsa yksinäisiin rasautuksiin, käveli ja kurkisteli. Hetken tätä tehtyään se hyppäsi siivilleen ja lensi jonkin matkaa, istuutuen sitten puuhun.

Istahdin maahan ja jäin odottamaan asian kehitystä. Hypätessäni olin aikaisemmin kuullut Laasarin puolelta kaksi aivan peräkkäistä laukausta, ja nyt kuului kolmas, verraten likeltä. Metsoni lopetti yksinäiset rasauttelunsakin kuultuaan laukauksen ja mahdollisesti myös Laasarin hyppäyksen. Ilta oli kulunut liki puolta yötä, ja tietäen metsojen pitävän keskiyön hiljaisuutta varustauduin itsekin mahdollisimman mukavasti istumaan ja aamusointia odottamaan.

Noin tunnin perästä antoi riekko tavanmukaisen merkkinsä uuden päivän alkamisesta, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua erilaisten lintujen ääniä, puolelta ja toiselta. Kuulin jonkin metson lennon humauksen, ja samassa alkoi minunkin metsoni antaa elon merkkejä. Kauempana kuulin yhden metson olevan jo täydessä kiiman touhinassa, sihisevän ja hyppäävän siipiään humautellen. Se oli siis saanut koppelonkin kisakentälleen. Oma metsoni ei vain tahtonut antaa kevättunteilleen valtaa; laiskoja rasauksia vaan päästeli. Kiihoittakseni sitä tein lopulta tavallisen temppuni tällaisessa tilanteessa: päästin pois panokset haulikostani ja pitäen sitä avattuna naputin ja hioin veitsellä sen piippua. Tällä lailla saa äänen, joka muistuttaa erehdyttävästi metson ääntä. – Minun sointini kuultuaan innostui metsoni yhä enemmän, rasautukset tihenivät tihenemistään, kunnes se lopulta veti koko virren loppuun sihuutuksineen ja muine temppuineen. "Kiimin" vielä hetken, ennenkuin rupesin hyppäämään, ja päästyäni sopivalle välimatkalle pudotin kiimakaverin puusta ja pistin reppuuni.

Kauempana kuulemani metso jatkoi sointiaan laukauksestani huolimatta, ja niin lähdin sitä hyppäämään. Jonkin ajan kuluttua kuulin hangen karahduksen metson suunnalta ja jäin kuuntelemaan: Laasari kuului siellä nopealla tahdillaan loikkivan. Muutin suuntaa ja hyppäsin soinnin tahdissa ylöspäin harjulle, asettuen siellä pälveen istumaan ja kuuntelemaan, mutta toisilta suunnilta ei kiimimistä kuulunut. Metsot olivat häiriintyneet. Läheiseltä lammelta kuului tetrien sähinä ja kuherrus yhtenä lurinana ja suon reunalta riekkojen räkätys. Ääntä alkoi olla ilma täynnä, ja aurinkokin kohosi pian näkyviin lopettaen metsojen leikit tältä yöltä.

Laukausta Laasarin suunnalta ei alkanut kuulua, mutta hetken kuluttua hanki karahteli, josta päättelin hänen kävelevän harjulle käsin. Huusin merkkihuudon, johon hän vastasi ja oli hetken kuluttua luonani, kantaen kahta metsoa olallaan. Kerroimme toisillemme yön tapahtumat, otimme törmältä Laasarin "torakaverin" mukaan ja aloimme kävellä leirille. Toista metsoaan oli Laasari saanut ampua kahdesti, ennenkuin siltä hengen sai.

"Puussa kiimittih, da kun ensi kerran laukaitsin, niin siivillein heittäikse. Katshon, katshon, et menee se. A ylen jygehest drobat persehes panettih da hankeh kupsaht, da kun milma ei hotshittan enempi sen kanssa kilpasille ruveta, pogahutin toisen kerran. Ka siihe töllöi" – selitti Laasari.

Olimme täysin tyytyväisiä yöhömme ja reippain askelin kävelimme leirille, jossa Villi-Ruuna pää koholla tuloamme katseli. Nopeasti oli tuli sytytetty ja tsaijupannu vartaan nenässä. Hevonen sai vettä ja ruokaa, ja itselle pantiin kuivat sukat ja paulakengät jalkoihin. Sitten kynittiin yksi metsoista ja pantiin pataan kiehumaan. Syötiin, voitiin hyvin ja painuttiin hirventaljalle venheen alle nukkumaan.

Suloista elämää! Ja sen punaiset olivat tahtomattaan meille hankkineet!

Päivät vietimme leirillä ja yöt kävelimme kiimoissa, milloin paremmalla, milloin huonommalla onnella. Kahtena yönä oli koillistuuli, ja silloin palasimme kiimasta metsoitta. Koillistuulella ei metso koskaan kiimi – ei ainakaan Valkeanmeren seuduissa – sen sain monena keväänä kokea, mistä tämä sitten johtuneekin. Aikaisempina vuosina Repolan puolella kiimoissa käydessäni en tullut merkinneeksi tätä seikkaa. Liekö sama sääntö joka paikassa? Paras kiimailma on lämmin, pilvinen yö, jolloin vettä hiukan satelee. Silloin ei metso paljoa pyssyn paukahduksestakaan välitä.

Yhden viikon elimme tätä pakolais-eräelämää, kunnes kokosimme kampsumme – 23 metsoa niihin luettuina – rekeen, sanoimme hyvästit asunnollemme ja painuimme Koudan kylää kohden. Vaikea oli ikävystynyttä ja muutenkin villiä hevosta saada jäällä hillityksi, mutta ilman suurempia kommelluksia kävi sentään matka. Liki Koudan kylää tultuamme jäin hevosen kanssa niemen taakse odottelemaan, Laasarin mennessä kylään vaimoltaan tiedustamaan, millainen tilanne nyt oli, sopiko jo meidän kylään tulla.

Niiden tietojen mukaan, jotka ennen matkaamme olin saanut, piti nimittäin englantilaisten joukkojen saapua näinä aikoina Kannanlahteen ja Koutaan, ja silloinhan minäkin voisin katsoa pääni lujemmin hartioilla istuvan.

Kun Laasari oli jonkin aikaa kylässä nuuskinut, vilkutti hän valkoista vaatetta – sopimaamme merkkiä – ja niin minäkin ajoin kylään. Englantilaiset olivat tulleet linjalle.

Laasarin kotona istuessamme antoi tämä vaimolleen rahakukkaronsa samalla sanoen:

"Ossa, akka, svetshka [kynttilä] pyhälle Miikkulalle" – ja minuun päin kääntyen jatkoi: "Sen lupasin matkalle lähtiessämme, jos hän meijät hengissä kotia soattaa."

TUUSIK JA SAARIK.

Siinä oli kaksi erämiehen uskollista ja pettämättömän varmaa toveria! Ei tarvinnut metsään lähtiessä ajatella, että sieltä tapaisi sellaista riistaa, mitä eivät nämä toverukset koettaisi isännän reppuun tavalla tai toisella toimittaa, olipa sitten kysymys vesi- tai metsälinnuista, ketusta, näädästä, jäniksestä, saukosta tai jalommasta riistasta: karhusta, ahmasta, ilveksestä ja hirvestä.

Kaikkeen riitti intoa, eikä tämä into kesken loppunut eikä väsymys tavannut, kuten meidän "jalorotuisia". Viikonkin kestävällä metsästysmatkalla, jossa ruoan saannin laita oli miten sattui ja yöt sai nukkua mättään kupeessa paljaan taivaan alla, ei metsästysinto näyttänyt vähenevän eivätkä voimat loppuvan; sama oli vauhti aamusta iltaan.

Lukemattomat olivat ne nautintorikkaat hetket, mitkä nämä toverukset isännälleen tuottivat, ja karvaalta tuntuu vielä nytkin, kymmenen vuoden kuluttua, toverieni menetys. Ne saivat molemmat surmansa Muurmannin punaisten luodeista, luodeista, jotka nämä mieluummin olisivat lähettäneet isännän ruumiiseen, mutta kun tämä ei sattunut onnistumaan, niin joutuivat koirat halpamaisen koston kohteiksi. – Niin viheliäistä on maailman meno!

Tuusik oli oikeata, vanhaa karjalaista pystykorvarotua, joka rotu olisi aikoinaan ansainnut enemmän huomiota meikäläisten koiramiesten taholta. Eiköhän sen ja meikäläisen ajokoiran ristisiitoksesta olisi voitu saada meillekin alkuperäistä smoolantilaista vastaavaa rotua? Ainakin kaikki karjalaisen pystykorvan ominaisuudet viittaavat mielestäni tähän. Ja olisihan tämä rotu sinänsäkin sopinut säilyttää, sillä parempaa eräkoiraa en usko tavattavan kuin mitä alkuperäinen karjalainen pystykorva, n.s. "vetokoira", oli. Ja näiden ensiluokkaisten metsästysominaisuuksiensa ohella se oli mitä parhain pitokoira: uskollinen isännälleen, hyvä vahti, vähäruokainen, helposti kaikkeen oppivainen, viisas ja siistikäytöksinen. Mitä voi koiralta vielä enemmän vaatia? – Ainoa oli väri, joka ei juuri koiramiehen silmää hivellyt, sillä se oli musta, johon tavallisesti sekoittui valkeata kuonossa, rinnassa, käpälissä ja vatsan alla. Pystykorvamiehen haluamaa punaruskeaa väriä ei näissä juuri koskaan tavannut, tai jos tapasikin, niin voi olla varma, ettei koira ollut puhdas karjalainen, vaan rajaseudun punaisen ja karjalaisen mustan pystykorvan sekoitus.

Tuusik oli karjalaisen puhtaan rodun tyypillinen edustaja. Kookas, noin 60 sm korkea, kiiltomusta, valkea piirto otsassa ja valkeita pilkkuja käpälissä. Kuono ihanteellinen pystykorvan kuono, silmät kirkkaat ja ystävälliset, korvat suipot ja vankasti pystyt, rinta syvä, lavat ihanteelliset, jalat ja käpälät samoin, häntä tuuheakarvainen, puolipysty sapelihäntä. Koko koiran ryhti ja ulkonäkö teki jalon ja sopusuhtaisen vaikutuksen. – Huomasin Tuusikin Koudan kylän koiralaumassa ja heti ensi silmäyksellä ihastuin siihen ja otin selvää, kenen tämä mahtava ilmestys oli, sillä päätin hankkia sen itselleni hinnalla millä hyvänsä. Sain kuulla, että se oli santarmipäällikön koira! Ihmettelin, miten tämä karjalainen oli sellaiseen seuraan joutunut: kaipa sattuman oikusta. Menin hieromaan kauppaa santarmin kanssa, ja ennen pitkää olikin Tuusik minun. Santarmi sanoi sen ostaneensa eräältä Jelettijärven karjalaiselta. Ikää oli Tuusikilla silloin vähän päälle vuoden.

Ei ollut Tuusik erikoisemmin kaluunaherraan kiintynyt, kaipa olivat luonteet erilaiset, vai olisivatko sen uinuvat karjalaiset "kansallisuustunteet" päässeet vasta suomalaisten seurassa kehkeytymään, sillä jonkin aikaa minun hoteissani oltuaan se ei ollut entistä isäntäänsä enää tuntevinaankaan, jopa kohteli tätä samalla tavalla kuin muitakin ryssiä: kävi housuihin kiinni, jos tämä taloa ilman isännän lupaa lähestyi. Myöhemmin siitä kehittyi armoton venäläisten ja kiinalaisten vihaaja, ja monet kerrat sain pravleeniassa käydä sen edesottamisista sakkoja maksamassa. Housujen hinnalla ja viiden ruplan sakolla siitä tavallisesti selviydyin. – En kurittanut koiraa tästä, vaan mielelläni maksoin sakot. Suomalaisiin se oli sensijaan kovasti kiintynyt. Tulipa pihalle vaikka kuinka ryysyinen suomalainen "Muurmannin-ratavahti", ei se koskaan tälle haukahtanut eikä estänyt sisään tulemasta; päinvastoin häntäänsäkin hiukan heilautti sukulaisuuden merkiksi. Mutta venäläistä ja kiinalaista se ei koskaan päästänyt varastomakasiinin nurkkaa lähemmäksi. Siinä oli tulijan seisottava, kunnes isäntäväki ilmestyi päästöluvan antoon. Tähän ei vielä ryssäläis- ja kiinalaistulijan vastaanottoseremonia loppunut, sillä heti kun Tuusik varaston luona tulijalle haukahti, ilmestyi paikalle myös Saarik asuinrakennuksen nurkan takaa. Oli kuin Tuusik olisi tulijan luovuttanut edelleen Saarikin silmälläpidon alaiseksi, sillä Tuusik jäi vahtipaikalleen, mutta Saarik seurasi tulijaa huoneeseen saakka, istui totisena täällä koko ajan, minkä vieraskin viipyi, ja lähtiessä saatteli tämän varastolle saakka. Ei siinä enempää haukuttu eikä muristu, kaikki kävi hiljaisesti, joskin karvat olivat pystyssä ja askelet jännittyneitä ja jäykkiä. Ja jos tällainen kävijä sattui joko uteliaisuudesta tai muusta syystä jotakin pihalla olevaa esinettä kädellään koskemaan, tunsi hän samalla hetkellä, joko kädessään tai pohkeessaan, Saarikin terävät hampaat, ja isäntäväen oli jouduttava tilanne selvittämään, ettei vieraan tarvinnut housuitta talosta poistua.

Saarik ei ollut puhdas karjalainen pystykorva, vaan paremminkin rajakarjalainen, kooltaan jonkin verran pienempi Tuusikia, kuono suippo, otsa korkeahko, korvat pienet ja pystyt, häntä tuuhea, selän päälle laskeutuva, väri punaruskea. Kaunis koira joka tapauksessa, joskaan ulkomuoto ei tehnyt niin jaloa vaikutusta kuin Tuusikin. Ostin sen pienenä pentuna eräältä Knäsön kylän karjalaiselta, joka oli sen tuonut Kundijoen kylästä.

Joskin Saarik oli tarkkavainuinen ja innokas metsäkoira, en luule, että siitä koskaan yksin ollen olisi voinut kehittyä niin hyvää riistakoiraa kuin se oli. Ainoastaan Tuusikin koulussa se monipuoliseksi kehittyi; muussa tapauksessa se olisi ollut vain tavallista keskiluokkaa parempi metsälintukoira.

Pelkäsin alussa urospenikkaa asuntooni tuoda, sillä olisihan Tuusik voinut tästä panna pahakseen ja kohdella tulokasta kovakouraisesti.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä jo heti alussa se otti Saarikin suojelukseensa, ja kun tämä jo pentuna joutui äksyn luonteensa takia alinomaa tappeluun Knäsön kylän koirien kanssa, kävi Tuusik sen aina pinteestä pelastamassa. Saarikin varttuessa lähensivät nämä yhteiset tappeluretket niitä toisiinsa ja tekivät niistä vähitellen eroamattomat toverukset, jota ne olivat kuolemaansa saakka. Saarik oli harvinaisen juro luonteeltaan. Helposti olisin jaksanut lukea ne kerrat, mitkä se minullekin ystävyyden merkiksi häntäänsä heilutti. Joskus kuitenkin tapahtui, että se pyrki huoneeseen, pani kuononsa minun polvilleni ja katseli totisena isäntäänsä silmiin. Se halusi kai tällä lähentymisellään näyttää, että ystävyksiä sitä sentään ollaan, vaikk'ei sitä tule aina näytetyksi. – Vieraan se ei antanut koskaan itseään silittää, vaan tarttui hampain käteen kiinni, jos kuka silitellä yritti.

Muutettuani asumaan yksinäiseen kämppääni riistarikkaan Nietsakkajärven rannalle, jossa riistaa ei juuri kotinurkkia ulompaa tarvinnut hakea, pääsivät nämä kaksi toverusta vapaasti metsästysominaisuuksiaan kehittämään ja tulivat siksi, mitä ne olivat, verrattomiksi riistakoiriksi. Niiden välillä oli aina yhteisymmärrys, tekivätpä ne mitä hyvänsä joko kotona tai metsässä. Luontainen älykkyys ja pitkäaikainen kokemus pani ne omaksumaan tapoja, joita sai ihmetellä ja jotka näin kerrottuina voivat monestakin, joka ei tiedä, miksi luontaisen älykäs ja metsästysintoinen koira voi ahkeralla metsässäkäytöllä kehittyä, tuntua jutuilta.

Aikaisemmin mainitsin, miten kotinurkkien vahtiminen toimitettiin. Siinäkin oli kummallakin oma tehtävänsä, johon ne olivat itsestään ilman opetusta tottuneet. Samoin jaettiin tehtävät silloin, kun isäntä lähti linjalle. Toinen jäi kotiin, toinen seurasi isäntää, molempia ei siellä heidän mielestään yhtä aikaa tarvittu. Isäntää seuraavan pääasiallisena tehtävänä oli pysähtymispaikassa häätää lampaat pois hevosen ruokia syömästä, sillä nämähän sikäläisissä kylissä ovat irti talvellakin, ja kun hevosen eteen ruoan panee, on tämä heti lammaslauman vatsoissa hevosen saamatta siitä korttakaan. Minun hevoseni sai aina syödä ruokansa rauhassa, joskin tämä vartioiminen, varsinkin milloin se joutui Saarikin tehtäväksi, kävi joskus vähän liian kovakouraisesti, ja voi sattua, että paluumatkalla meillä oli kotituomisiksi suhteettoman kalliilla ostettu lampaanruho ja akkain haukkumiset matkaeväinä. Kärsin tämän mieluummin kuin jätin hevoseni ruoatta.

Aamuisin toimitettiin ensi askareet aina saman kaavan mukaan. Kun nurkan takana makaava Saarik kuuli sisältä isännän askeleet, siirtyi se keittiön ikkunan alle istumaan, tarkasteli ikkunasta, kun tämä kahvia joi ja siirtyi sitten oven ulkopuolelle istumaan. Kun Tuusik huomasi tämän, lähti se, selkää välillä verrytellen, kävelemään asuinrakennukselle päin, tuli ovea vastapäätä olevan kannon luo, nuuhki ja nosti jalkaa. Saarik käveli nyt vuorostaan kannolle, ja sama toimitus suoritettiin, potkaistiin multaa ja istuuduttiin odottamaan isännän tuloa kämpästä. Kun isäntä portaille ilmestyi, heilahti Tuusikin häntä. Jos isännän selässä oli pyssy ja reppu, meni häntä koko kierroksen ympäri, ja toverukset katosivat metsään. Jos isäntä töittensä takia ei näyttänyt aamumetsästykselle lähtevän, vaan jäi kotihommiinsa, nuuskivat toverukset vähän aikaa ilmaa, ja jos Tuusik huomasi sen hyväksi metsästysilmaksi, lähti se kävellen metsään, ja Saarik seurasi perässä. Sattui usein, että ulkona käydessäni kuulin haukun aivan kotikankaalta ja silloin kesken kiireenkin kävin linnun pudottamassa – jos en sitä karkuun pelästyttänyt. Tällaiselta likihaukulta sain koirat mukanani palaamaan kotiin, mutta muussa tapauksessa ne voivat iltapimeään retkellään viipyä. Ja mitä siellä toimitettiin, kävi selville usein jäljestäpäin. Eräänäkin syystalvena toivat metsätyömieheni näiden toverusten jäljiltä kolme saukkoa ja kaksi kettua. Paljonko näiden tappamaa riistaa jäi metsän peittoon, on tietämätöntä. – Työmiehillä oli useinkin tilaisuus seurata toverusten edesottamisia, ja he kertoivat niistä ihmeellisiä juttuja. Järki, sitkeys, Tuusikin sanomaton nopeus ja molempien yhteisymmärrys pyyntihommassa olivat ne ominaisuudet, jotka panivat miehet ihmettelemään ja kunnioituksella koiriani katselemaan.

Kerron tässä erään toverusten itsenäisen metsästysmatkan, jonka loppusuorituksen jouduin itse näkemään. Kerron sen senkin uhalla, että moni, joka tämän lukee, uskoo minun pajuköyttä syöttävän ja koiraini kuntoa liiaksi kehuvan. Asia on kuitenkin tosi.

Oli syystalvi, järvet jäässä ja lunta maassa korttelin verran. Aamulla en joutanut töitteni takia koirien kanssa metsälle lähtemään, vaan jäin miesten tilejä valmistamaan. Puolenpäivän seuduissa käväisi eräs mies läheiseltä sorahaudalta kämpässäni ja sanoi koirieni ajavan kettua. Ajo oli käynyt aivan hänen sivutseen. En kuitenkaan voinut työstäni poistua, joskin mieli teki kolmanneksi asiaan sotkeutua. Illan suussa tuli toinen mies ja kertoi ajon käyneen silloin tukkilanssin kautta. Kettu oli näyttänyt väsyneeltä, ja koirat olivat olleet jo sitä lähellä. Nyt päätin kiireesti lopettaa työt ja mennä apuun, kun samalla tuli sisään hevosmieheni ja sanoi:

"Joutukaa nyt pian pyssyinenne rannalle, ajo tulee sorahaudalta päin, kohti kämppää."

Sukkelaanhan olin minäkin pyssyineni pihalla, sukkelaan, mutta liian myöhään kumminkin, sillä pihalle tultuani näin ketun tulevan kämpän vastakkaiselta niemeltä jäälle. Ei sopinut juosta enää rannalle, sillä kettu olisi minut nähnyt. Seisoin paikallani, ja samoin siihen tulleet miehet. Kettu, kieli suusta ulkona roikkuen ja väsyneen näköisenä, juoksi lahtea pitkin kohti edessä olevaa saarta. Hetken kuluttua ilmestyivät koirat niemen kärkeen, näkivät ketun jäällä ja kuin yhteisestä sopimuksesta lopettivat haukun ja erkanivat! Tuusik lähti viivana painumaan lahden oikeata rantaa pitkin ja Saarik vasenta. Hämmästyneinä katsoimme koirain menettelyä, kunnes minulle selveni niiden tarkoitus, ja silloin lähdin pyssyineni saarta kohden juoksemaan. Kun koirat olivat kumpikin omalla rannallaan joutuneet ketun tasalle, alkoivat ne kumpikin suunnaltaan juosta sitä kohti. Kettu huomasi ensin vasemmalta puoleltaan tulevan Saarikin, hyppäsi korkealle ja pyörähti oikealle. Sieltä painui Tuusik hirmuvauhdilla. Taas ympäri ja kurssi viistoon Saarikin editse. Nopeus ei riittänyt, vaan hetken kuluttua se syöksyi Saarikin kanssa yhteen. Yhteentörmäyksessä ei Saarik ehtinyt saada kunnollista otetta ketusta, vaan molemmat pyörähtivät nurin, ja kettu pääsi sukkelampana ensin jaloilleen ja jatkamaan matkaa. Samassa siihen saapui kuitenkin Tuusik. Rouhaisu vain ketun etulavoista, ja asia oli selvä! Kun Saarik kuperkeikastaan ehti paikalle, ei se uskonutkaan kettua niin vähällä puremisella, vaan kiskaisi kurkun auki ja – olisiko suuttunut äskeisestä kuperkeikasta – vielä yhdellä nykäisyllä tempasi ketun takajalkojen välistä erinäiset ulottuvaisuudetkin ja viskasi ne hangelle.

Silloin saavuin jo minäkin tappotanterelle. Kämpästä oli mukaani lähtenyt juoksemaan kolmas, kasvuiässä oleva pystykorvani Vyötti. Kun Vyötti näki, mitä tapahtui, rupesi se korvat pystyssä toisia koiria haukkumaan, ikäänkuin sanoen: "johan te nyt kummia teitte, kun koiran tapoitte", olettaen kai, että kyllä isäntä heti antaa mitä kuuluman pitää tällaisesta jutusta. Mutta kun se hämmästyksekseen näki, että isäntä ei lyönytkään, vaan taputteli ja hyväili toisia koiria, meni se itse tarkemmin vainajaa nuuskimaan. Ja kiinni iski sekin hampaansa ketun turkkiin, kuten oli nähnyt Saarikinkin tekevän – tottapa luonto heräsi. Kämpälle mentyä se olikin Vyötti, joka ensimmäisenä Laitisen nilkkaan hampaansa iski, kun tämä yritti kettua koskettaa. – Niin pian metsästysvaisto penikassa herää, kun oikeata verta suonissa virtaa!

Eiväthän nämä toverukset aina yksin metsästelleet, jos joskus niinkin sattui. Useimmitenhan toki minä olin kolmantena pyssyineni auttamassa. Moni sekä pieni että iso riista oli yhteisten eräretkiemme tuloksena – yhteisten vaivojen ilahduttavana palkkana.

Tuusikin erehtymättömän tarkasta vainusta johtuu eräs tapaus mieleeni.

Olin syyskuun aamuna metsoja tapailemassa. Tultuani kangassaarekkeelle kuulin koirieni ajavan koppelopoikueen ylös. Molemmat alkoivat tapansa mukaan haukkua eri lintua – koskaan ne eivät samaan haukkuun menneet. Onnistuin pudottamaan molempien haukusta linnut ja pantuani ne reppuun siirryin läheisen kuusen suojaan odottamaan uusia haukkuja. Ei sopinut niiden kanssa eteenpäin kiirehtiä, sillä melkein poikkeuksetta ne napostelivat koko poikueen haukkua, kun sen kerran olivat ylös saaneet. Rupesin odottaessani tupakkavehkeitä esiin kaivamaan, kun Tuusik palasi ja alkoi haukkua kuuseen, jonka juurella minä seisoin.

"No, johan nyt miehen nokka valehtelee, vai vanhuusko jo vaivannee; täältä repustahan se linnun haju nokkaasi tulee", sanoin Tuusikille kuusta tarkastellen, sillä en siellä mitään huomannut. Häpäisin koiraa ja ajoin sen pois. Tuusik poistui, mutta jonkin ajan perästä se palasi alkaen hyvin toimessaan taas kuuseen haukkua. Rupesin asiaa epäilemään, sillä eihän Tuusik ollut koskaan tyhjää haukkunut, vaan istuvankin linnun haukku ja puun merkitseminen oli aina ollut yhtä erehtymättömän varmaa. Poistuin kuusen luota, joka oli pitkä ja tuuheaoksainen, jonkin matkan päähän sitä perinpohjin tarkastaakseni. Lopulta havaitsinkin poikametson pään liikahduksen eräällä yläoksalla. Pyssy kimposi poskelle ja metso putosi puusta.

Niin erehtymättömän varma Tuusik itse oli vainustaan, että se isännän häpäisystä ja pois ajosta huolimattakin palasi samaa puuta haukkumaan – puuta, josta se ei suinkaan nähnyt metsoa eikä ollut kuullut sen siihen istuutuvan. Yksistään "ilmavainulla" se sen sieltä keksi.

Oli sula nautinto tällaisten toverien kanssa eräretkiä tehdä ja olihan meillä siihen hyvä tilaisuuskin, sillä laajat ja asumattomat olivat Suomen rajalle saakka ulottuvat salot, joita samoilimme, ulottaen retkemme joskus aina Imandrajärvelle saakka.

On synti, ettei tuo "historian sormi", joka muutoin niin hyvin näyttää maamme kohtalosta huolta pitävän, voinut noita Imandrajärven seutuja maamme rajojen sisälle toimittaa. Silloin olisi meillä ollut paikka, jonne ulkomaalaisenkin olisimme voineet opastaa, pelkäämättä, että tämä näkemäänsä pettyneenä olisi matkaltaan palannut. Ja eränkävijöille se olisi ollut "eldorado" sanan täydessä merkityksessä, sillä riistaa siellä on. Siellä ovat kaikki pohjolan eläinlajit edustettuina, ja ne vaihtelevat sitä mukaa kuin maisemat kohoavat, jättäen viimeiseksi tunturihaukan toistatuhatta metriä korkeiden tunturihuippujen yläpuolelle leijailemaan. Siellä on erämiehelle pyssyn, vavan ja silmän ruokaa, sillä jos jo itse järvi on kaunis, niin on sen ympäristö vielä kauniimpi. Lounaispuolella kohoavat Mondze- ja Tsuina-tunturiryhmät tuhannen metrin korkeuteen, ja niiden välillä on juhlallisia kuruja, joissa tunturipurot vaahtoavat. Itäisellä puolella kohoaa yksinäisyydessään juhlallinen ja kaunis Hibinä 1,200 metrin korkeuteen, välkytellen auringonpaisteessa mahtavia, iäti lumenpeittoisia kurujaan.

Sinne pitäisi vielä päästä retkeilemään, mutta voittamattomat ovat nyt jo esteet välillä. Muistella saa, mutta mennä ei. Eikähän noita uskollisia erätovereitanikaan ole enää olemassa, sillä Nietsakkajärven kummulla, merkkikantonsa vieressä, makaavat Tuusik ja Saarik eivätkä tiedä, miten isäntä heitä nytkin vielä kaipaa ja tämän johdosta heistä juttelee toisillekin, jotka ymmärtävät, kuinka katkeralta omistajasta tuntuu tosi hyvän erätoverin menetys.

SAUKKOJAHTI.

Oltiin marraskuussa. Kovia pohjolan pakkasia oli jo ollut pitkän aikaa, joten sisävedet ja Valkeameri olivat paksussa jäässä, mutta lunta oli toistaiseksi vähän satanut, ja sekin, mitä oli, oli löysää pakkaslunta, joka vajotti suksimiestä pohjaan saakka. Suksilla liikkuminen, varsinkin metsämaastossa, oli senvuoksi hankalaa. Jalankulkijallekin oli lumi kiusaksi, joten tavallaan luonnonvoimien pakottamana olin joutunut pitkän aikaa Knäsön kyläpahaisen "hallein" hajua nuuskimaan, saamatta välillä käydä keuhkojani metsien raittiissa ilmassa puhdistamassa. Mutta kun eräänä aamuna huomasin vihdoinkin kauan toivomani suojasään tulleen, ei mikään voima voinut minua kauempaa asunnossani pidättää. Ja joskaan erinäisten esilläolevien tehtävien takia en voinut pitemmälle matkalle Imandrajärven rannalle tunturimaastoon lähteä, kuten olin suunnitellut, niin sopihan sentään pienempi ulosryntäys tehdä.

Eväät reppuun, pyssy selkään ja kurssi kohden Kannanlahteen päin antavia saloja. Kaaressa loikki Tuusik kyläaitojen yli, kun näki isännän vihdoinkin oikeille asioille lähtevän. Ehkäpä näillä likisaloillakin jotakin riistaa tavattaisiin! Ja tavattiinhan sitä. Metsoja löysi Tuusik useita, mutta vaikka se olikin mestari aran linnun haukkumisessa, eivät nämä vain tahtoneet niin kauan haukussa kestää, että olisin ehtinyt niitä pudottamaan. Lumi napsoi niin ilkeästi jalan alla, että arka lintu kuuli sen haukkua lähetessäni ja kaikkosi ajoissa pois. Tuusik jäljitti niitä mestarillisesti, mutta sitä vähemminhän ne kaukaisessa haukussa kestivät. Yhden ainoan vanhan kukon onnistuin puolille päivin mennessä pudottamaan, ja sekin oli minun ollut pakko niin pitkältä matkalta ampua, ettei se puun juurelle pudonnut, vaan lennättäytyi puolisen kilometrin päähän, josta Tuusik sen isännälle kantoi. Alkoi jo tuskastuttaa tuo edestakaisin, usein pitkienkin matkojen haukulle juokseminen, kunnes iltapuoleen osuin erään Valkeaanmereen laskevan puron rannalle ja huomasin puron jäällä tuoreet saukon jäljet. Silloin oli väsymys jäsenistä poissa, varsinkin kun saukon jälkiä tarkastaessani huomasin jälkien tekijöitä olleen kaksi. Niiden kulkusuunta oli ollut puroa ylöspäin. Taitavat olla meidän heiniä nuo kalamiehet. Ilollahan toki metsojahdin saukkojahtiin vaihtaa!

Jäin odottelemaan Tuusikia, ja aikani seisoskeltuani ja vihelleltyäni se tulikin katsomaan, mistä oli kysymys. – Näytin jäljet. Niitä nuuhkaistuaan pyöräytti Tuusik sapelihäntäänsä koko kierroksen ympäri – varma merkki tuoreilla riistan jäljillä olosta. Nopea oli Tuusikin vauhti sen lähtiessä jälkiä seuraamaan, ja parastani koetin minäkin panna jälkeen pyrkiessäni. Painavan repun viskasin puron varrelle; ei ollut aikaa sitä nyt mukana raahata, juoksua vain haittaisi. Purossa oli avonaisia silmäkkeitä tämän tästä, milloin pienempiä, milloin isompia. Saukot olivat niissä käväisseet, sukeltaneet joskus aukosta toiseen, joskus jäätä pitkin välimatkan kulkeneet. Aikani juostuani kuulin kaukaa edestäni Tuusikin äkäisen haukun. Se oli siis jo saukot tavannut. Nyt tuli kiire etsiä sopiva vahtimispaikka, sellainen, missä sula-aukot olisivat niin kaukana toisistaan, etteivät saukot voisi niiden välimatkaa sukeltamalla kulkea, vaan olisivat pakotetut paikan jäitse sivuuttamaan. Juoksin edelleen, mutta mieluistani paikkaa ei alkanut löytyä. Tuusikin kiihkeä haukku kuulosti etenevän, mutta en siitä välittänyt, sillä olin varma, että ennen pitkää saukot kääntyisivät takaisin, koettaakseen pelastua mereen. Näin kävikin, sillä jonkin ajan perästä kuulin haukun jo lähenevän. Olin silloin erään mutkan kohdalla, ja kun näkyvissä ei ollut muuta kuin kaksi pieuenpuoleista aukkoa, pysähdyin niiden keskivälille, josta oli hyvä ampumamatka kumpaankin. Haukku läheni nopeasti vahtipaikkaani, ja hetkisen kuluttua huomasin saukon vilahtavan puron vastakkaisella puolella metsässä. Se oli oikaissut niemekkeen ja pyrki sivuuttamaan minut. Kaipa se oli kuullut liikehtimiseni jäällä tai nähnyt minut. Läksin nopeasti juoksemaan saukkoa kohden, mutta Tuusik oli minua nopeampi. Se oli huomannut saukon metsään painuneen, ja ennenkuin ehdin laukausta lähettää, oli Tuusik sen niskassa – kirahdus vain ja komeassa kaaressa lensi saukko pensaikkoon. Sen kohtalo oli sillä selvä, mutta tämä oli vetänyt minunkin huomioni hetkeksi pois purolta, ja sitä käytti toinen saukko hyväkseen puikahtaen puroa pitkin ohitseni alaspäin. Tuusik ei suinkaan viipynyt kuolleen saukon kimpussa, vaan painui heti purolle takaisin. Näin sen juoksevan puroa alaspäin ja arvasin siitä toisen saukon päässeen minut sivuuttamaan. Kiirettä se olikin mennessään pitänyt, sillä Tuusikin haukku kuului jo kaukaa. Harmillinen juttu, sillä jos olisin paikoillani seisonut ja antanut Tuusikin asiat hoitaa, olisin kai toisen saukon saanut ammutuksi, Tuusikin puolestaan huolehtiessa toisesta äsken kerrotulla tavalla. Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin saukko kainaloon ja pikainen juoksu puroa alaspäin. Tulin reppuni kohdalle, panin saukon sinne, repun olalle ja painelin edelleen puroa alaspäin. Kuuma oli niin, että kaikki vaatteet olivat hiestä märkinä. Arvasin, ettei Tuusik yksinään karanneelle saukolle puron alajuoksulla mitään mahda, sillä puro oli siellä koskimainen, joten saukon oli siellä helppo pelastua Tuusikin hampaista ja päästä mereen. Sinne se jo olikin päässyt, sillä tultuani lopulta meren rannalle kuulin sieltä Tuusikin haukun. Oli pakoveden aika. Silloin rantajäät jäävät kivien varaan koholle, muodostaen kuivalle merenpohjalle kaikenlaisia sokkeloita, joten saukolla oli siellä turvallista kuin linnoituksessa. Tuusik hääri täydellä höyryllä jääröykkiöiden välissä, käyden milloin jään päällä, milloin aukosta jään alle häviten. Kumeasta haukusta kuulin, milloin missäkin paikassa oltiin, ja voin helposti temmellystä seurata, mutta eihän saukon ollut pakko jäälle minun maalitaulukseni hypätä. Toivotonta oli tämä jahti ennen vuoksiveden tuloa, ja silloinkin sen onnistuminen tulisi olemaan siitä ikuisesta "tuurista" riippuva. Ranta ei tosin ulompaa näyttänyt olevan niin kivikkoista kuin tässä puron suulla, joten vuoksiveden tullen ei sinne railoja ilmaantuisi, vaan saukon olisi pakko palata puron suulle. Lyhyt päivä oli kuitenkin loppumassa, ja vuoksiveden tuloon oli vielä 4-5 tuntia. Oli onneksi kuutamoaika, joten yölläkin näkisi valkeaa pohjaa vastaan mustan saukon ampua. Mitäpä siis kuin jäädä odottamaan veden kohoamista, sillä eihän saukkoa niin vain sopinut jättää, ja jos kerran "tuuri" on mukana, niin saahan sen! Annoin Tuusikin rauhassa hääriä jään alla; ehkäpä sen onnistuisi saukko saada niin pahaan pinteeseen, että ylettäisi siihen leukansa iskeä.

Kävelin jonkin matkan päähän puron suulta ja löydettyäni hyvän hongan tein valtavan roihutulen. Vaatteet oli saatava kuiviksi, muuten ei tarkenisi yöllä saukkoa vahtia. Keittelin kahvit, söin ja kuivailin vaatteita nuotion vieressä havuilla köllötellen. Kiveliön miehen taksa on, että talvella nuotiolla ollessa on kahvia juotava niin kauan, kunnes paita päällä kuivuu. Silloin ei tauti tartu. Tein nytkin niinkuin tapa vaati, kuunnellen välillä jäiden paukahtelua, joka oli merkkinä veden kohoamisesta.

Parin tunnin kuluttua tuli Tuusik katsomaan, minne isäntä oli joutunut. Sain napattua sen kiinni, joskin sillä näytti olevan kiire saukkoa edelleen vainoamaan, ja komensin sen nuotiolle maata, että saukko saisi rauhoittua. Taivas oli pilvetön ja kuu melkein täysimmillään. Valoa riitti pohjolan yössä.

Kolmisen tuntia nuotiolla oltuani sammuttelin sen, kytkin Tuusikin selkärepun hihnaan, jätin sen nuotiolle ja kävelin puron suulle vahtimaan. Ilma oli kylmennyt yön kuluessa, eikä kauan kestänyt, ennenkuin purossa kastuneet kenkäni olivat jo aivan jäässä. Vilu alkoi nahkaa puistattaa, mutta liikkuakaan ei sopinut, jos mieli jotakin tulosta vahtimisesta saada. Onneksi tämä tuli hyvin lyhyeksi, sillä nousuvesi pakotti saukon palaamaan puron suulle. Huomasin sen pään pari kertaa aikaisemmin jääaukeamassa vilahtavan, kunnes se yks-kaks ilmaantui parinkymmenen metrin päässä pinnalle erään vesikiven takaa. Lähetin nopean haulisuihkun sinne, ja veden myllerrys osoittikin laukauksen maalinsa tavanneen. Samalla oli Tuusik siinä selkäreppuineni ja heittäytyi samaa vauhtia veteen, nappasi saukon hampaisiinsa ja raahasi sen maalle. Harmitti, kun selkäreppuni kastui, mutta olivathan onneksi nuotiolla kahvivehkeet, joten ainoastaan leipäaineet tärveltyivät. Ja sen vahingon saukko korvasi.

"Vähät siis pilloista, kunhan firma pelastui", kuten entinen mies sanoi, sillä sään pakastuttua ei kuitenkaan kykenisi aamulla metsästystä jatkamaan: hanki karskaisi tehden metson lähenemisen mahdottomaksi. Ei siis muuta kuin nuotiolle kahvin keittoon ja yön viettoon odottelemaan päivän valkenemista, päästäkseen aamulla kotiin palaamaan. Eikä allapäin tarvinnutkaan palata, sillä olihan näin pienen retken tulos kaunis: kaksi saukkoa ja metso! Pitemmilläkin retkillä saa usein vähempään tyytyä, vaikka riistamaat hyvätkin ovat, sillä: "metsänvilja on metsän jumalaisen käessä, ja heän konsa sit antaa, konsa ei, mut ihmine sille ei niin mitänä taija, hotj kuinka yrittäis", tapasi Laasari sanoa, ja niinpä se lieneekin.

AHMA.

Oli kuulakka pohjolan syysilta, kun "marlin" olalla kävelin kohti erästä salojärveä, jossa tiesin hanhien tähän aikaan oleskelevan matkallaan etelään. Järven rannat olivat pitkälle matalat, joten haulikolla ei sieltä kyennyt hanhia ampumaan, vaan oli murha-aseena käytettävä luodikkoa. Kahdeksan mm:n "marlin" makasiinikivääri olikin sopiva ase tähän tehtävään, ja sillä kykeni suurempaakin riistaa hätyyttämään, jos sellaista eteen sattuisi, kuten tälläkin matkallani tapahtui.

Kun olin tullut järven rannalle, huomasin keskijärvellä pari joutsenta ja muutamia hanhia, mutta kaikki ampumamatkan ulkopuolella. En välittänyt ryhtyä niitä jahtailemaan, vaan kävelin rantaa pitkin edelleen sinne, missä tiesin olevan parhaan vahtimapaikan. Iltalennon aikahan oli vielä edessäpäin, joten sattuisi kai jokin silloin ampumamatkallekin istuutumaan. Kävelin pehmeäpohjaista ranta-aukeaa, kun jonkin matkan päässä edessäni huomaan epäilyttävän näköisen kohokkeen. Pidän sitä tarkasti silmällä, mutta se ei ainakaan liiku. Menen lähemmäksi ja huomaan sen poronraadoksi. Eihän tähän aikaan vuodesta pitäisi ainakaan tällaisessa maastossa poronraatoja olla, elleivät sitä olisi metsän pedot tappaneet! Siis se on joko karhun tai ahman työtä, mutta kummanko, ja onko se tuore? Kävelen veteen ja kahlaan sitä pitkin raadon kohdalle, etten jälkiä jättäisi, jos sattuisi vahtiminen tulemaan kysymykseen, ja päästyäni raadon kohdalle kävelen vedestä suoraan sille.

Ilokseni huomaan, että raato on aivan tuore, viime yönä tapettu. Pää on poissa ja rinta avattu – siis ahman viimeöinen tihutyö. Ateriallaan on tämä jostakin syystä tullut häirityksi tai on vasta aamupuoleen poron tappanut, latkinut veren ja mahalaukun aukireväistyään kahmaissut herkkupalansa, sisuselimet, lähtien sitten irroittamaansa päätä piiloon viemään, josta ei enää ole saaliilleen palannut joko myöhäisen ajan tai muun syyn takia.

Tarkastelen raadolta käsin paikkaa, haluamatta jälkiäni ympäristöön jättää. Raadon vieressä on heinäsuova ja heiniä siitä karissut alas. Siis heinäsuovalla on lönttäjalka vahtia pitänyt huomattuaan porolauman järvenrantoja kiertelevän! Porojen tultua kohdalle on sieltä vaatimen selkään hypännyt, kuten etulapojen kohdalla olevat kynnen jäljet näyttävät. Melkein paikoilleen on poro pedon painosta kaatunut, ja sitten lie kamppailu ollut lyhyt, sillä nopeasti ahma poron kurkun avaa. – Eihän se lönttäjalka poroa juoksemalla kiinni saa, mutta hiivittyään likelle poroja ja löydettyään sopivan korkean vaanimispaikan, kuten kallellaan olevan puun, ison kiven tai muun sellaisen, riittää sillä kyllä kärsivällisyyttä siellä saalistaan hyppymatkan päähän saapuvaksi odotella.

Omituinen on sillä saaliin käsittelytapa, ja tästä erottaa heti, mikä poro on karhun, mikä ahman tappama. Ahma puree saaliiltaan heti pään pois ja vie sen piiloon, minne asti vieneekään, sillä aniharvoin poromiehetkään löytävät ahman tappaman poron päätä. Luulisi olevan vaikeata isosarvista päätä metsässä jäljessään raahata ja niin hyvin se piilottaa, ettei ihmissilmä sitä keksi, mutta kyllä ahma tähän kykenee. Piilopaikkana käyttää se useimmiten kivilouhikkoa, ja tällainen sopiva louhikko lie monesti pitkienkin matkojen päässä tappopaikalta, mutta sinne se vain pään hilaa! Tahtoneeko se tällä toimenpiteellä varmistua saaliistaan, sillä eihän se päättömänä karkuun pääse, vai lieneekö niinkuin poromiehet sanovat: "ahma on niin viisas, ettei se päätä tappamansa poron ruumiiseen jätä, sillä poromiehet korvamerkistä tuntisivat, kenen poro on ja asianomainen isäntä rupeaisi ahmaa asiakseen tästä tihutyöstä vainoamaan". Lie niin, lie näin, mutta pään se aina piilottaa, ja saaliistaan se ensimmäiseksi veren latkii ja sisuselimet syö. Karhu ei näin menettele, se luottaa vähempiinkin toimenpiteisiin. Yhden ainoan kerran olen karhun tappaman raadon tavannut päättömänä; se oli hevosen raato Kelujärven salolla. Tältä se oli purrut pään pois ja pistänyt sen kaulassa olevine kelloineen raadon viereen kannon alle piiloon. Muun ruumiin se oli repimättömänä peittänyt sammalilla ja polkenut suohon jäähtymään. Mutta tämä hevonen olikin kauan kamppaillut hengestään karhun kynsissä, kuten suolla olevat jäljet osoittivat, ja lie karhu tästä tappelusta innostuneena tähän varmuustoimenpiteeseen ryhtynyt. Karhu oli näet tavannut hevoslauman erään suon viereiseltä kankaalta ja hypännyt laumaan, jolloin yksi hevosista oli hätääntyneenä juossut suolle. Suo oli keskiosaltaan pehmeä, rimpimäinen, ja täällä hevosen vajotessa oli karhu saanut toisen etukäpälänsä tämän lapoihin lyödyksi. Hevonen ei tästä kaatunut, vaan oli jatkanut matkaansa kohti vastakkaista kangasta, karhun roikkuessa sen lavoissa kiinni. Suon vastakkainen ranta oli kovempaa, harvapuista hatelikkoa, ja täällä oli hevosen helpompi juosta, joskin karhu oli, toisella etukäpälällään petäjistä kiinni tempoen, koettanut sen kulkua pysähdyttää. Kaipa olisi hevosen onnistunut karhun otteesta vapautuakin, ellei toinen etunen olisi vajonnut juurakon sisään ja vääntynyt poikki. – Silloin oli peli selvä, ja karhu sai itselleen lihavaraston. Tältä varastoltaan se myöhemmin syksyllä menetti viritettyihin rautoihin toisen etukäpälänsä ja talvella pesästään ajettuna lopullisesti henkensä Starckin Kustun keihääseen. – Kova on kiveliön laki!

Kuten sanottu oli tämä pään irroittaminen poikkeus karhun tavallisista tavoista. Tavallisesti se ei sitä tee eikä revi sisuksia. Näyttää siltä, ettei se mielellään syö lämmintä lihaa, vaan antaa tämän ensin jäähtyä, ennenkuin aterioimaan rupeaa. Tämä sen ominaisuus on metsämiehelle onneksi, sillä useinhan metsästäjä joutuu avuttomana karhun alle, josta hän kuitenkin liikkumattomaksi heittäytyen tai muuten pelastuu, mutta pakoonpääsemisen toiveet olisivat pienenlaiset, jos karhulla olisi ahman ominaisuudet: irroittaisi mieheltä heti pään pois ja söisi sisuselimet! – Mukavasti on luonnossa asiat järjestetty, ja hyvä on, etteivät nämä ominaisuudet ole erehdyksessäkään sattuneet vaihtumaan.

No niin. Huomattuani poronraadon ahman tekeleeksi päätin jäädä ensi yöksi vahtiin ja kiipesin samaan paikkaan, jossa ahmakin oli edellisenä yönä vahtia pitänyt, heinäsuovalle. Kenpä ties minuakin siellä onnistaisi, kuten ahmaa viime yönä! Kaivauduin mahdollisimman syvälle suovan sisään ja tehden oloni kaikin puolin mukavaksi aloitin tuon ikävän homman, vahtimisen. – Epävarmaahan oli ahman tulo, sillä useimmiten se ei enää tappamalleen raadolle palaja, josta se on jo herkkunsa, sisälmykset, syönyt ja veren latkinut. Vain pitempiaikainen nälkä pakottaa sen tällaiselle raadolle lihan syöntiin tulemaan. Toivoin asian tällä kertaa näin olevan ja jäin vahtiin.

Ilta oli tyyni mutta kolea. Kylmästä ei ollut kiusaa, sillä heinien sisässä oli lämmin olla, mutta hanhet saattoivat minut illan kuluessa monesti kovalle koetukselle, sillä illan pitkään niitä lensi järvelle kymmenittäin, tullen monesti mitä parhaan ampumamatkan päähän. Sehän se on tavallisesti erämiehen kiusana, että kun suurempaa riistaa vaanii, olisi pienempää jos kuinka hyvin tarjolla. Täytyi voittaa kiusaus monenkin helpon laukauksen lähettämiseen ja tyytyä rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan lintujen elämää järvellä. Näkemistähän sitä oli siinäkin, ja ilta kului niin ollen nopeasti. Tuli yö, sen mukana paksu hämärä ja hiljaisuus. Nälkä oli ja tupakan tuska. – Ahmaa ei näkynyt. Kello oli jo puoli kolme aamulla, kun päätin odottaa vielä puoli tuntia, ja jos ahmaa ei silloin kuuluisi, ottaisin repusta evästä, söisin, tupakoisin ja sitten ampuisin hanhia, jos tilaisuus siihen tulee. Eipä sillä lönttäjalalla näyttänyt nälkä olevan, kuten minulla nyt! Sen lienee tänäkin yönä onnistunut poro kaataa ja sisälmyksillä herkutella!

Eivätpä sentään taitaneet olla asiat niin hullusti, sillä rasahdus kuului metsästä. Olikohan tuo poro vai ahma? – Jo kuului liikettä likempää! Tirkistelin hämärään metsään niin, että joka pensas näytti silmissäni ahman näköiseltä oliolta. – Jopa viimein vilahti mustanruskea turkki puiden välissä ja suoraan rantaa se lähenee. Tulija oli ahma. – Kohotin kiväärin olalle; – tulehan vielä viitisen metriä lähemmäksi. Sydän löi niin, että korvissa humisi – pelkäsin ahmankin sen jyskytyksen kuulevan. Ei kai kuullut, koska hiljalleen löntystellen läheni. Tuli parin metrin päähän haaskasta ja katsoi suoraan minuun, niin minusta ainakin näytti. Tähtäin oli rintaa kohti, painoin liipaisinta. Hyppäsi syrjään, kaatui kyljelleen ja alkoi pieksäytyä. Kun näin, ettei se toista panosta kaivannut, hyppäsin alas suovalta, tempasin suovan tukiseipään, löin sillä kalloon pari kertaa, ja selvä oli! – Vanha, huonohampainen uros, kaipa monenkin poron tappaja, oli osunut saaliikseni. En katunut enää, etten ollut hanhia illalla ampunut: hyvinkin mielelläni tämän saaliin hanhiin vaihdoin. Sopi nyt tyytyväisenä tupakkavehkeet esille kaivaa ja posket kuopalla henkisavuja vedellä. – Olin tyytyväinen itseeni ja suosiollinen ahmalle.

Kaivelin kahvipannun repusta, tein tulen, keittelin kahvin, söin, join ja tyytyväisenä vihellellen tein nylkypuun, ripustin koivunvitsaksella sen oksaan ja vetäisin ahmalta turkin reppuuni.

Nyletty raato sai jäädä koivunoksaan riippumaan ja mahdollisesti ohikulkevalle poromiehelle kertomaan, mitä kiveliössä oli tapahtunut.

Ja varmaankin tämä tyytyväisenä ruiskautti pitkän mällisyljen paikalta lähtiessään, ilkamoiden mielessään vihaamansa ahman oikeutettua kohtaloa.

KARHUN JAHTI SOIMIVAARASSA.

Talvella 1915 olin ostanut karhunkierroksen Venäjän Karjalasta Soimivaarasta sikäläiseltä suurmetsästäjältä Jyrki Ievoselta. Tein parhaillaan matkavalmistuksia, kun tuttavani metsänhoitaja I. tarjoutui lähtemään matkaseurakseni. Hän ei ollut mikään innostunut metsämies, mutta halusi kuitenkin kerran nähdä karhunkaadantaa, ja ilomielinhän suostuinkin hänen ehdotukseensa. Astuimme junaan ja ajoimme Lieksaan, josta matka hevoskyydillä jatkui Pankakosken–Lehmivaaran tietä rajan taakse. Pankakoskella poiketessamme teki isännöitsijä H:n (vanhemman) mieli lähteä matkaamme, mutta ollen töittensä takia estetty ei hän voinut sitä tehdä; sensijaan konttoristi T. liittyi sieltä seurueeseemme – metsämiehenä samaa kaliiberia kuin metsänhoitaja I.

Iloisessa seurassa kului matka hupaisesti, joskin tiet rajan takana olivat niin paksulumisia ja vähän ajettuja, että joissakin paikoissa meidän täytyi lapioida kinoksia päästäksemme eteenpäin. Vihdoin saavuimme Soimivaaraan ja menimme Jyrin luo kyselemään lähemmin pesän paikasta y.m. asiaankuuluvista seikoista. Saimme tietää, ettei pesä ollut kuin noin 12 kilometrin päässä kylästä. Erästä heinätietä pitkin pääsisimme alkumatkan hevosella, ja loppu olisi hiihtomatkaa. Päätettiin varhain aamulla lähteä.

Yönseudun vietimme kylän parhaassa talossa, jonne pian kokoontui koko kylän väki vieraita katsomaan ja asioitaan juttelemaan. Suurin osa kylän miehiä oli viety rintamalle, joten vain vanhuksia oli kotona poikiensa vientiä valitellen. Raha-avun anojia oli heti pirtti täynnä, ja mielelläänhän jonkin markan luovuttikin, joskin tapa, millä anomus tehtiin, oli vastenmielinen – polvillaan lattialla vieraan jalkoja halaten ja itkunsekaisella äänellä ruikuttaen, kuten Karjalassa aina tapana on. Eräs "sotaleski" toi mukanaan pirttiin ison, mustan koiran, jota hän tarjosi vieraiden ostettavaksi: koira oli muka hyvä karhukoira ja vanhaa karhukoirasukua. Vaikka minä jo aikaisemmilta matkoiltani olin paremmin kuin hyvin tullut tuntemaan nämä "karhukoirat" ja tottunut arvioimaan omistajain puheet niiden hyvyydestä, ostin kuitenkin tämän "Mustin", sillä se oli aika hyvän näköinen, tavattoman iso ja voimakas.

Yön talossa nukuttuamme sonnustauduimme aamulla päivän valjetessa matkalle. Seurueeseen kuuluimme me kolme "urhoa", Jyrki Ievonen kiertäjätoverinsa kanssa ja uusi karhukoirani Musti, paksuilla rautariimuilla liistereen perään kytkettynä. Aseina meillä kolmella oli 12 kalib. haulikot, joihin kuitenkaan tovereillani ei ollut kuin haulipanoksia, mutta olihan minulla heillekin asti, sekä Brenneke- että pyöreillä hirvikuulilla ladattuja, joten niiden puolesta olimme turvatut. Jyrillä ja hänen toverillaan oli vain kirveet mukana.

Ajettuamme umpista heinätietä pitkin niin kauas kuin matkamme suunta salli, jätimme hevosen tiepuoleen puuhun sidottuna ja nousimme suksille, alkaen Jyrin opastuksen mukaan painua korpeen. Noin tunnin verran hiihdettyämme osoitti Jyrki viitisenkymmenen metrin päässä edessämme olevaa tiheäkasvuista näreikkökumpua, sanoen: "tuoss' on pesä". Huusin jonkin matkaa jäljessä oleville tovereilleni Jyrin ilmoituksen, ja kun he tulivat luokseni, annoin heille panokset pyssyihin, samalla ladaten itsekin Brenneke-kuulan oikeaan ja hirvikuulan vasempaan piippuun. Lähenimme pesäkumpua sitä lähemmin tarkastaaksemme ja tehdäksemme sotasuunnitelman. Kumpu oli hienoa hietaa, sen sivusta näkyä törrötti pesäaukko, lumen ollessa ruskeana aukon ympärillä. Tiheätä näreikköä kasvoi aukon luota tulosuunnallemme ja vasemmalle sivustalle; oikealla oli harvempaa petäjikkömetsää. Paikka ei ollut oikein otollinen suunnitelmillemme, sillä pesän suulta lähtevä tiheä näreikkö tarjoaisi karhulle suojaisan pakoreitin. Tarkoitus ei suinkaan ollut pesän suulle karhua ampua, vaan karkoittaa tämä pesästä ulos, jossa jahti tapahtuisi, sillä olihan lumi paksua, karhua upottavaa ja keli suksimiehelle hyvä, joskin hiukan vajottava. Päätin asettautua pesäaukosta tulojälkiemme suunnalle, pyytäen tovereitani menemään päinvastaiselle suunnalle törmälle, josta oli selvä näköala. Nämä kuitenkin hiihtivät liiaksi vasemmalle, asettuen seisomaan näreikön taakse kummulle, noin 60 metrin päähän pesäaukosta, eivätkä kehoituksestani huolimatta siirtyneet enempää oikealle, selvälle reitille. Sanoivat sieltä muka ampumista katsovansa.

Voidakseni saada ampumalinjan selvemmäksi pyysin Jyriä hakkaamaan muutamia näreitä pois näkölinjalta. Hänen toverinsa Iivana teki itselleen kangen ja meni pesän taakse karhua sillä sieltä karkoittaakseen.

Musti vainusi karhun ja tempoi riimujaan, en tiedä karhun päällekö mennäkseen vai sitä pakoon päästäkseen. Sidoin sen toistaiseksi kiinni näreeseen. Jyrki hakkasi näreitä, pesäaukkoa samalla läheten. Kun hän meni hakkaamaan aivan pesäaukon suulla olevaa närettä varoitin häntä:

"Tule pois sieltä ja kiireellä! Jos nyt karhu hyökkää pesästään, jäät alle ja minun ampumalinjalleni."

"Elä sie varaja! Ei se tule. Viime nedalillakin [viikolla] kävimme tästä Iivanan kanssa sitä katshomassa da siellä pesässäin löhötti" – tuumi Jyrki ja hakkasi näreen poikki. Sitten hän kyykistäytyi katsomaan pesäaukosta sisään, jolloin huusin taas:

"Tule hiidessä pois sieltä kurkuilemasta!"

"Elä varaja, ei se tule! – Voi, voi, tulehan katsho, kun silmät palaa!" tuumasi Jyrki.

Naurahdin vähän Jyrin hommille ja päätin käväistä minäkin katsomassa, ajatellen sitten mennä pesäaukon toiselle puolelle, kaatuneelle hongalle seisomaan, josta minulla olisi hyvä ampumalinja. Jätin sukset paikoilleen ja kävelin pesäaukolle, otin muutamia oksia Jyrin hakkaamasta näreestä ja viskasin ne pesäaukon viereen jalkojeni alle, etteivät jalkani lumeen vajoaisi, ja pitäen pyssyä oikeassa kädessäni kyykistäydyin pesäaukosta sisään katsomaan. Pesä oli monta metriä pitkä, pehmeään santaan kaivettu onkalo, ja aivan oikein – perällä kiiluivat karhun silmät!

Karhu ei kuitenkaan pitänyt muukalaisen kurkistelusta, vaikka olikin Jyrin naamaan tottunut, sillä nähdessään minun naamani se samassa hyökkäsi ulos. Oikaisin itseni, pukkasin salvan pyssystä ja huusin: "Tulee!"

Asemani oli pehmeän lumen takia epäkiitollinen, joten karhun hyökätessä laukaisin molempien piippujen sisällyksen sen suusta sisään, samassa itse hypäten syrjään. Syöksyessään karhu iski minua etusellaan, mutta ei saanut muuta kuin takin vasemman sivun reväistyksi, kaatuen hypystään suoraan edessään olevan Jyrin päälle. Jyrki tapasi kirveellään lyödä sitä päähän, mutta isku lipesi karhun leukapielestä ja kirves osui sen rintaan, vikuuttaen siitä vain hiukan nahkaa. Kaatuessaan karhun alle Jyrki vasemmalla kädellään tapasi karhun päätä syrjään pukata, mutta käsi osui karhun suuhun. Jyrki kiljui täyttä kurkkua karhun alla:

"Auttakoa, auttakoa, syöpi kontio käen!" Latasin pyssyäni kaikella kiireellä, kun näin jo karhun pään voimattomana syrjään vaipuvan. Samassa räsähtivät laukaukset toverieni suunnalta, repien edestäni kannosta sirpaleita silmilleni. Huusin, minkä keuhkoista lähti:

"Älkää h:ssä ampuko ihmisiä!"

Karhu oli kuollut, ja käskin Iivanan tuomaan kirveen avatakseni sen leukoja, että saataisiin karhun alla kiljuvan Jyrin käsi pois sen suusta. Tämän tehtyämme kompuroi Jyrki ylös, roikutti veristä kättään ylhäällä ja sanoi:

"Katsho nyt emashkoi, miksi kontio käen pureksi!"

"Pahoinpa kävi nyt, Jyrki?" sanoin. "Minähän varoitin sinua pesän suulle menemästä, mutta et totellut."

"Ei ole sinun syysi, veliseni, hyvä olit herra, kun kontion ammuit, syönyt nyt emashkoi muutoin minut olisi. En ole tottunut heitä varajamaan, neljätoista olen heitä omin käsin ampunut. Viijest tuli kerranki pissalia käest mult ottaman, a en antanu", selittää Jyrki kättään katsellen.

Jo tulivat siihen toverinikin katselemaan veristä tappelukenttää. Selostetaan siinä kilvan tapahtunutta näytelmää. Jyrin toveri Iivana luulee ensin, että näreikön takaa ammutut luodit repivät Jyrin käden ja "raudan vihoja" lukien vetäisee karhun vatsan halki, ottaen sieltä palasen vatsakalvoa, jonka käärii Jyrin käden ympärille. Pelkäsin ensin tätä toimenpidettä, ajatellen sen aiheuttavan verenmyrkytyksen, mutta vatsakalvo oli puhdas ja hyvä haavan suojelija kylmää vastaan.

Kysyin tovereiltani, näkivätkö he edes karhua pyssynsä laukaistessaan, koska kuulat ympäri ihmisiä kimpoilivat, jolloin I. tuumasi: "En minä varmaan muista, mutta miehen kiljunta oli niin hirmuinen, että aivan vaistomaisesti sinnepäin pyssyni laukaisin."

Olisi tässä melskeessä voinut tulla siis muitakin vainajia kuin karhu!

Huomatessani karhua tarkastellessani sen maidossa olevaksi naaraaksi, menin katsomaan pesäaukolta sisään. Siellä näkyikin liikettä, ja kun tarkemmin katsoin, niin erotin kaksi karhunpoikasta pesän perältä.

"Pyssyt käsiin, pojat!" karjaisin piloillani. "Täällä on toisiakin karhuja."

Silloin I. hyppäsi suksilleen ja ojensi pyssynsä Iivanalle sanoen:

"Tuossa on pyssy, ammu! Minä olen saanut jo tarpeekseni karhunjahdista."

Sanoi ja lähti sivakoilla tulolatuamme alas painumaan. Huusin häntä pysähtymään ja sanoin, etteivät nämä karhut miehen syöjiä ole. Ryömin pesään, ja vedin sieltä niskasta täyttä kurkkua kiljuvan karhunpoikasen, ja heti toisenkin.

Jyrin käsi oli pahannäköinen, niinkuin lihavasaralla taottu lihakimpale. Kämmenpohjassa oli karhun hampaan jälkiä, ja kaksi etumaista sormea riippui vain nahkakinjakkeista kädessä kiinni. Kehoitimme häntä heti hiihtämään hevosen luo ja sillä ajamaan kylään saadakseen välskärin hoitoa kädelleen, sekä sieltä palauttamaan hevosen parin sivakoilla varustetun apumiehen kanssa takaisin.

Reippaasti lähtikin Jyrki hiihtämään tulolatuamme pitkin tielle päin, vaikk'ei voinutkaan kuin yhdellä kädellä pukkia.

Jäimme pesälle odottamaan apumiesten tuloa ja nyt vasta huomasin laskea uuden karhukoirani Mustin kahleistaan näreestä. Se pudisteli itseään, nosti jalkaa näreen juurelle ja – lähti. Se oli viimeinen näkemys minulla Mustista, sillä kylässäkään se ei ollut, kun sinne saavuimme.

Apumiesten tultua pantiin karhuemo vahvoista päreistä tehtyyn ahkiontapaiseen, jolla se verraten helposti vedettiin hevosen luo, kahden meistä kantaessa säkissä karhunpoikasia.

Kylään tultuamme kuulimme akkain parkumista Jyrin mökiltä päin ja kun menimme sisään, oli huone kirkuvia akkoja täynnä, mutta Jyrki itse istuskeli ääneti uunilla. Välskäri oli leikannut kaksi roikkuvaa sormea pois ja sitonut käden. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme ottaa Jyrin mukanamme Lieksaan, jossa hän saisi kunnollista lääkärinhoitoa, sillä eihän sikäläisen välskärin puoskaroimiseen ollut luottamista. Ilomielin Jyrki suostuikin ehdotukseen, varsinkin kun jätimme avustusta hänen perheelleen täksi ajaksi. Varsinkin Jyrin eukko näytti olevan erittäin tyytyväinen tällaiseen asian käänteeseen, ja toistenkin akkain parkuminen loppui siihen. Ei Jyrki kovin kättään valitellut, ei sitten ainakaan, kun oli päässyt peijaiseväiden makuun.

Paluumatkaa tehdessä istuskelin Jyrin kanssa samassa reessä, kysellen hänen entisistä metsästysmatkoistaan, sillä olihan Jyrki sen kylän paras erämies, m.m. ampunut neljätoista karhua. Pesällä mainitsemastaan "pissalin käestä otosta" kertoi Jyrki, että hän oli kerran syksyllä mennyt koirineen lintu- ja oravametsälle. Tällöin tapasi koira karhun, ruveten sille ärhentelemään. Jyrillä oli vain niuha linturihla mukana, mutta päätti tälläkin yrittää karhulta hengen ottaa. Hän laukaisi, ja karhu hyökkäsi häntä kohden, olisi päälle tullut, mutta koira tarttui urhokkaasti takavilloihin kiinni. Jyrki latasi rihlakkonsa uudelleen ja laukaisi. Sama temppu taas: karhu tuli päälle. Viisi kertaa uudistui tämä näytelmä, "viijest tuli pissalia minult käestä ottamah, a en antanu" kuten Jyrki tapausta selitti. Lopulta lähti karhu kuitenkin pakoon ja "metshäh painui".

Lieksassa jätettiin Jyrki sairashuoneelle saamaan kädelleen kunnollista hoitoa. Myöhemmin, noin kuukauden päästä, tohtori H. soitti minulle ilmoittaen Jyrin käden olevan täysin terveen, lukuunottamatta kahta poissaolevaa sormea. Pyysin Jyrkiä puhelimeen ja kyselin, mitä hän kädestään nyt ajattelee, jolloin Jyrki, kiitettyään ensin saamastaan hoidosta, reippaasti huusi:

"Tobora hyvin käessä pysyy, kun peukalon jätti, mutta kostamatta emme kolttosta kontiolle jätä. Tulehan veliseni ensi keväänä uuvelleen, niin katshomme miten kontiolle käy."

Ei siis sisu Jyriltä sormien mukana mennyt!