[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFT9eKiUpCCeRhxacONvk93FByDd_KA18QwNV5JuilG0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2454,"Eräretkiä Pohjolan lohivesillä ja riistamailla","Lampio, Eero",1889,1931,"2454-lampio-eero-eraretkia-pohjolan-lohivesilla-ja-riistamailla","2454__Lampio_Eero__Eräretkiä_Pohjolan_lohivesillä_ja_riistamailla",null,"tietokirja",[],[],"fi",1930,41535,274697,true,[],[],[],"Kokoelma kalastus- ja metsästyskertomuksia Lapista, Petsamosta ja Kuolan niemimaalta 1910- ja 1920-luvuilta. Kirjoituksissa liikutaan pohjoisilla lohijoilla, tuntureilla ja Jäämeren rannikkoseuduilla eränkäynnin ja koskemattoman luonnon parissa.","Eero Lampion 'Eräretkiä Pohjolan lohivesillä ja riistamailla' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2454. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄRETKIÄ POHJOLAN LOHIVESILLÄ JA RIISTAMAILLA\n\nKirj.\n\nEero Lampio\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\n\nLohivesillä:\n\nKalastusvarusteet.\nKolttaköngäs.\nPetsamojoki.\nNeitseellisillä vesillä.\nOtto Juhanneksen kanssa Petsamojoella.\nRetki Petsamojoelle syyskuussa 1926.\nLohen näkemykset Petsamojoella kesällä 1924.\nEngelsmanninkosteen vanhus.\n\"Sinnikäs lohi\".\nTuokiokuvia Könkäältä.\nKoutajoella kalastamassa.\n\nRiistamailla:\n\nMetsästyksestä Petsamon rannikkoalueella.\nJänisjahti talvisella tunturilla.\nBasarnoin järvillä.\nParakin n:o 311 metso.\nKevätyö Valkeanmeren rannalla.\nAkkainmeren rannalla metsonsoitimessa ja bolshevikkeja paossa.\nTuusik ja Saarik.\nSaukkojahti.\nAhma.\nKarhunjahti Soimivaarassa.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nLappi ja muu kaukainen pohjola oli vielä takavuosina lumojen maa. Tämä\npitkän valon ja pitkän hämärän valtakunta eli suuren salaperäisyyden\nverhossa, sillä harvoinpa sinne vieras osui. Vain tutkijat,\nmetsänhoitajat ja maanmittarit sekä vaiteliaat kullanetsijät\ntutustuivat sen luontoon, sen kansan elämään ja tapoihin, vaelsivat sen\nkoskemattomia metsätaipaleita, aavoja jänkiä ja laveita tuntureita tai\nkäyttivät kulkuteinään sen pitkiä vesireittejä.\n\nMutta parissa vuosikymmenessä ovat sikäläiset olot muuttuneet.\nVaikeasti sauvottavien virtojen sijasta ovat leveät maantiet nyt Lapin\nvaltasuonia, joita pitkin väkeä virtaa sinne. Pohjola aina Jäämereen\nsaakka on nyt kaikille avoin omin silmin nähdä, ja kuvin ja\nkirjoituksin on sitä laajasti kuvattu niille, jotka eivät sinne joudu.\nLumous on häipynyt.\n\nMutta erämiehen se voi vieläkin tavoittaa. Heti valtateiltä poikettuaan\nsaa jo koskemattoman luonnon tunnun. Kalastus- ja metsästysmatkat\nmuodostuvat siellä todellisiksi eräretkiksi, joilla ihmisasuntoja ei\nnäy eikä kaivatakaan, vaan joilla kaikki tapahtuu suuressa\nyksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Tosin tuollaiset eräretket pitkine\njalkamatkoineen, raskaine kantamuksineen ja lukuisine askarteluineen --\njoista mainittakoon yönviettopaikkojen valmistus, puiden hakkaaminen,\nvaatteiden kuivaaminen -- useinkin kysyvät vaivoja, jopa käyvät\nrasittaviksikin, mutta toiselta puolen voi saaliskin -- ei tosin aina\n-- samassa määrin tyydyttää mieltä. Ja sitä suuremman arvon osaa\nsilloin sille antaa.\n\nTuo etäinen pohjola oli hellittämättä vetänyt minuakin puoleensa jo\npojasta pitäen. Kalastus- ja metsästysvaistot eivät suinkaan olleet\nvähäpätöisenä tekijänä johdattamassa kulkuani sinne. Näin tulin\nasuneeksi Suomen Lapissa vuodet 1912 ja 1913, Muurmannilla ja Kuollan\nniemimaalla 1915-1920 ja Petsamossa 1921-1927. Kaikilla näillä\nseuduilla olen joutunut -- voipa sanoa runsain määrin -- harjoittamaan\nurheilukalastusta, etupäässä lohenongintaa, koskemattomilla vesillä ja\nmetsästystä peninkulmaisilla asumattomilla saloilla. Useastikin\nmonipäiväiset eräretkeni tein parhaasta päästä yksinäni, vain\nuskollisten koirieni seurassa. Pakostakin silloin joutuu yhtä jos\ntoistakin kokemaan ja havaitsemaan. Tällä tavoin saaduista kokemuksista\nja niihin liittyvistä muistoista ovat tässä julkaistut kirjoitukset\nsyntyneet. Niitä kyhätessäni olen kyllä monesti tuntenut, että\nmieluummin pitelisin kourassani vapaa tai pyssyä, taikkapa kirvestäkin,\nkuin kynää, mutta useiden erämiesystävieni kehoituksesta olen\nuskaltanut ne tarjota kalastajain ja metsästäjäin luettaviksi siinä\nmielessä, että osaltani voisin tehdä heille tunnetuksi noiden\npohjoisten seutujen urheilukalastus- ja metsästysmahdollisuuksia.\n\nHelsingissä toukokuulla 1930.\n\n_Kirjoittaja_.\n\n\n\n\n\n\nLOHIVESILLÄ\n\n\n\n\nKALASTUSVARUSTEET.\n\n\nUseakin lukijoista lienee jo käynyt koettamassa onneaan Petsamon\nlohivesillä ja saanut omakohtaisia kokemuksia sikäläisistä\nkalastusoloista, joten hän niiden perusteella tietää vastaiset\nretkensä sinne varustaa. Mutta monta on sellaista etelänpuolen\nurheilukalastajaa, jotka vasta aikovat sinne matkan tehdä ja sen takia\nehkä mielellään haluaisivat jo edeltäpäin tutustua sikäläisiin\nmahdollisuuksiin ja oloihin. Siksi koetan näissä kirjoituksissani\nhiukan esitellä sikäläisiä kalavesiä, parhaita onkimapaikkoja, siellä\nsopivia pyydyksiä y.m.\n\nTosinhan onkimapaikkojen hyvyyden ja pyyntivälineiden suhteen\nitsekullakin onkijalla on joko lyhyempi- tai pitempiaikaisten\nkokemuksiensa perusteella syntyneet omat mielipiteensä ja\n\"salaisuutensa\", joten tehtäväni on epäkiitollinen. Kuitenkin rohkenen\ntässä kertoa omia havaintojani ja niiden perusteella arvostella näitä\nasioita, tahtomatta millään muotoa esiintyä asiantuntijana, sillä\njokaista sellaista jumala paratkoon lohiasioissa. Mutta onhan toisen\nkokemuksista aina, ainakin vasta-alkajalle, jotakin hyötyä, sillä\nniihin omia kokemuksiaan vertailemalla voi helpommin luoda asioista\nitselleen oikean tai ainakin paremman käsityksen. Jos esimerkiksi\ntietää tarkasti paikan, mistä toinen on lohia saanut, tekee siihen\njokaisen heittonsa huolellisemmin kuin paikkaan, missä ei varmuudella\ntiedä lohia ennen olleen. Sama on asianlaita pyyntivälineidenkin, kuten\nuistimien ja perhojen suhteen. Varmuus paikan ja käytettävän\npyyntivälineen sopivaisuudesta auttaa mielestäni lohen jo puoliväliin\nkankaalle, sillä luja usko on pääasiassa tuo onkijan n.s. \"hyvä tuuri\".\n\nEtelä-Suomessa tunnutaan yleensä oltavan siinä käsityksessä, että\nPetsamossa saa lohia ja vieläpä suuria, kunhan vain jotain vehjettä\njohonkin paikkaan siellä veteen heittää. Näissä hurskaissa\nolettamuksissa on moni sinne saapunut lohia nyppimään, moni\nsellainenkin, joka tuskin eläissään on vapaa kädessään pidellyt, mutta\nkun Petsamon-matka on ollut kyseessä, on hän katsonut asiakseen hankkia\njonkinlaiset onkivehkeet, temmatakseen niillä sieltä noita\nparikymmenkiloisia venkaleita ja päästäkseen siten yhdellä iskulla\nlohimiesten kirjoihin. Ei ole ihmeteltävää, jos tällaiset\n\"urheilukalastajat\" ovat pettyneinä Petsamosta palanneet ja saaneet\nhuonon käsityksen sikäläisistä lohensaantimahdollisuuksista. Kyllä\nonkimataito on hyvä olemassa Petsamonkin vesillä, joskaan se\nKolttakönkäällä veneestä käsin uistellessa ei niin välttämätön olekaan\nkuin Petsamojoella heitellessä. Onkimavälineetkin saisivat olla jopa\nparemmatkin kuin Etelä- ja Keski-Suomen vesillä ongittaessa, tai jos ei\nparemmat, niin ainakin vahvemmat. Heikoilla välineillä ei Petsamossa\nsaada lohia, vaan mieliharmia.\n\n_Vapa_, tuo onkimiehen tärkein kapine, jonka hyvyydestä onkimisen\ntuottama nautinto suureksi osaksi riippuu, on niin puheessa kuin\nkirjoituksissakin hyvin arasti käsiteltävä esine. Sillä ken on tullut\nitselleen hankkineeksi useita tuhansia maksavan vavan, hän ei\nmielellään kuule naapurin sitä morkkaavan. Ja vavan hinnan mukaan\nsyntyy useallekin itsetietoisen jyrkkä käsitys erilaatuisten vapojen\nhyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta, ilman että erilaisilla\nvavoilla saatu kokemus olisi tuon mielipiteen aiheuttajana.\n\nKuitenkin haluaisin sille, joka Petsamon vesiä silmällä pitäen aikoo\nitselleen vavan ostaa, huomauttaa eräistä seikoista vapaa valitessa.\n\nKumpi on sopivampi, yhdenkö- vai kahdenkäden vapa?\n\nYhdenkäden vapa on halvempihintainen kuin kahdenkäden vapa, se on\npienuutensa takia mukavampi kuljettaa niin matkoilla kuin\njokivarrellakin, venevapana se on sopivampi ja samalla se kelpaa myös\npienempien kalojen, kuten forellien, harrien ja taimenten ongintaan.\nMutta merilohen käsittelyssä se on liian hento, sen pieneen rullaan ei\npaksumpaa siimaa saa tarpeeksi paljon mahtumaan, ja sen lyhyyden takia\nei heitettyä uistinta tai perhoa saa -- useassakin lohipaikassa --\ntarpeeksi kauan kalan oleskelupaikalla pysymään. Ainakin nuo kaksi\nviimeksimainittua seikkaa tekevät mielestäni kahdenkäden vavan paljon\nsopivammaksi, eikä ainoastaan sopivammaksi, vaan myös antoisammaksikin.\nLentäköön uistin ilmassa miten kauniisti ja sirosti hyvänsä -- siroja\nheittoja yhdenkäden vavalla on kylläkin helppo tehdä -- ei se vaikuta\nmitenkään kiihoittavasti lohen syömähaluun. Sen tekee yksistään\nuistimen kulku vedessä, ja tämän voi paljon paremmin ohjailla\nkahdenkäden kuin yhdenkäden vavalla. Eri heittotavoista voisi paljonkin\njutella; mutta sehän ei kuulu tähän. Sen sijaan haluaisin mainita\nsanasen onkijalle vavan jälkeen tärkeimmästä välineestä, siimasta.\n\n_Siiman_ tulee olla mahdollisimman paksua, ainakin 24 kiloa\n(deadweight) kantavaa emaljoitua silkkisiimaa. Pitkässä ja vankassa\nperhovavassa sitä voi käyttää perhosiimana, ja heittovavankin siimana\n-- varsinkin devonia heitettäessä -- se on parempi kuin varsinainen\nöljytty heittosiima, sillä se ei ole niin arka kiertymään kuin tämä.\nKulumista vastaan se on lujempi. Devoni on paha kiertämään siiman, ja\njos uusikin öljytty siima pääsee kiertymään, ei se kestä mitään.\nTäysipitkän siiman, noin 125-150 yardia, kuten sikäläisillä vesillä\nvaaditaan, ei suinkaan tarvitse kokonaan olla kallista silkkisiimaa,\neikä sellainen rullalle mahtuisikaan, vaan esim. noin 50 yardia\nsilkkisiimaa ja muu osa lujaa ja pehmeää palmikoitua pumpulisiimaa,\njoka vaatii rullalla vähän tilaa. Perhovapaa käytettäessä määräävät\nluonnollisesti vavan pituus ja jäykkyys siiman vahvuuden, mutta\nheittovavassa se ei ole vavasta niin paljon riippuvainen.\n\n_Perukkeiden_ tulee luonnollisesti olla lujinta lajia. Esim.\ntiger-perukkeista on \"Y Stout\" sopiva, joskin pahoista paikoista\nongittaessa \"Z\" on sopivampi. Perhoperukkeita koskee sama vaatimus.\nNiistä on hyvyyteensä verrattuna varsin halpa \"Red Loop\", vahvuus extra\nstrenght, sikäläisillä vesillä paljon käytetty peruke, ja sillä tulee\nkyllä hyvin toimeen, ellei kallishintaisia hardylaisia y.m. halua\nostaa.\n\n_Perhojen_ tulee sikäläisillä vesillä olla paljon isommat kuin muualla\nSuomessa yleisesti käytetyt perhot. Kolttakönkäällä ovat sopivimmat\nyksikokkaiset 6/0 ja 5/0 ja Petsamojoella 5/0 ja 4/0 ja syksympänä\nmatalissa paikoissa ongittaessa myös kaksikokkaiset 3/0. Eri perhoista\nolen seuraavat huomannut siellä parhaiksi: Silver Doctor, Silver Jock\nScott, Mar Lodge, Silver King, Lion, Dusty Miller y.m., jotka väriltään\nmuistuttavat näitä. Huomattavaa on, että n.s. pilkkasiipi perhon\nkupeilla näyttää sikäläisille lohille olevan melkein välttämätön\nkoristus, joten se on lisättävä esim. Hardyn Silver Doctoriin, josta se\ntavallisesti puuttuu. Perhon ruumiin tulee olla suurimmalta osaltaan\nhopeanvärinen ja mahdollisimman ohut ja sileä, ei karvoilla peitetty.\nMonista muista kuin ylläluetelluista perholajeista saa sopivia\npoistamalla eräitä höyheniä. Yleensä on eri tehtaiden valmistamilla\nsamannimisilläkin perhoilla hyvin suuri ero värissä, niin että esim.\ntoisen tehtaan Silver King ja Dusty Miller ovat siellä aivan\nkäymättömiä, kun sen sijaan toisen tehtaan valmistamat samannimiset\novat erinomaisia. Yleensä ovat Hardyn valmisteet parhaat, mutta koukut\nniissä liian kovat, joten ne on ennen käyttöä pehmitettävä, esim. parin\ntulitikun tulella. Muuten ne helposti katkeavat lohen leukapielissä.\n\n_Uistimissa_ itsekullakin onkimiehellä tahtoo olla omat patenttinsa,\njoihin hän luottaa, ja sopiihan niitä koetella Petsamon vesilläkin.\nMutta yleensä ei siellä alkukesästä tarvitse muuta kuin hopeadevonin,\nkoko noin 2 1/2\", joko milwardilaisia tai jonkin muun tehtaan\nvalmisteita. Hardyn \"pioneerit\" ovat hyviä ja tunnetulla huolella\nvalmistettuja. Sitäpaitsi niillä on se etu, että niitä saa sekä\nvasempaan että oikeaan pyöriviä, joten siiman kiertyminen tulee\nehkäistyksi. Kuitenkin niiden patenttikoukkulaitteissa koukut ovat\nliian paksut, joten ne olisi varustettava tavallisella devonin\nrengaskoukkulaitteella. Useat tehtaat valmistavat devoneja, mutta malli\non monessakin huono. Devonin tulee olla mahdollisimman sulavasti\ntorpedomainen. Siipien kiinnityskohdalta se ei saa olla liian paksu,\neikä sen pääpuoli liian lyhyt. Siivet on väännettävä siihen asentoon,\nettä runko kulkee uistellessa mahdollisimman vaakasuorassa asennossa\neikä \"riko vettä\". Devonissa mukana oleva peruke on paras poistaa,\nsillä se ei tahdo kestää, ja tiger-perukkeen voi kiinnittää suoraan\ndevonissa olevaan rengaslaitteeseen. Alkukesästä on puhtaasti\nhopeanvärinen paras luonnollisen meriruoan, lota-nimisen kalan jatkona,\nmutta syksymmällä voi käyttää väritettyjä, esim. ahvenen värisiä.\n\nToinen hyvä uistin on \"delphin\" niminen lusikkauistin. Ulkopuoli hopean\nvärinen, suomuille taottu, sisäpuoli heikosti kullattu. Delphinin\nsisäpuolelle on kiinnitettävä sopivan suuret olkakoukut eturenkaaseen.\nTämäkin uistin olisi saatava sopivaliikkeinen, tasakulkuinen, sillä\nmuunlaisilla ei tee mitään. Sopivaliikkeisen hankkiminen kaupasta\nsamoin kuin itse vääntelemälläkin on onnen kauppaa, mutta kun sattuu\nhyväliikkeisen saamaan, on se verraton. Olen yhdellä sellaisella saanut\n38 lohta yhtenä kesänä, ja lahjoitettuani sen kruununvouti Pl:lle on\nhän jatkanut sen ansioluetteloa hyvällä summalla. Siihen ottaa lohi\nuseasti silloinkin, kun se muusta syötistä ei näytä välittävän. Kolmas\nhyvä uistin on \"halko\", t.s. amerikkalainen puu-uistin (wobbler), hauen\ntai ahvenen värinen Pikie Minnow y.m., jos kuka urheilulliselta\nkannalta ei katso näiden käyttöä sopimattomaksi, sillä sitä se\nmielestäni kyllä on. Puu-uistinta käytetään nykyään paljon\nKolttakönkäällä, ja se on -- varsinkin syyspuoleen -- hyvä\nPetsamojoellakin.\n\nMitä muihin Petsamon varusteihin tulee, ovat pitkävartinen kalakoukku\nja pitkävartiset kumisaappaat sekä pikiöljypullo välttämättömät.\nKolttakönkäällä venheestä käsin uistellessa ei kumisaappaita\nluonnollisesti tarvita, mutta jos Petsamojoella tahtoo jonkinlaisiin\ntuloksiin päästä, ovat ne välttämättömät, ellei ole tarpeeksi\nkylmäverinen käyttämään tohtori Iivosen patenttia: kahlata\npäällyshousuissa jokeen ja pitää alushousut kuivina rannalla\npuunoksalla riippumassa. Petsamojoella ei näet ole montakaan\nkunnollista onkimapaikkaa -- varsinkaan kevätkesästä veden korkealla\nollessa -- jossa ylettyisi heittoja tekemään rannalta käsin. Jokeen on\nkahlattava niin pitkälle kuin varret ulottuvat. Kumisaappaat ovat\nsiitäkin mukavat, että niillä voi kahlata yli Petsamojoen matalimmilta\npaikoin. Siten pääsee helposti joen toisella puolella oleville\nonkimapaikoille ja samalla lyhentää pitkiä kävelymatkoja joen mutkia\noikaisemalla. Monen onkimapaikan rannat sitäpaitsi ovat avonaisia,\njoten lohi ei niin helposti huomaa miestä tämän seisoessa vedessä.\nTosinhan kumisaappaat ovat liian raskaat pitempiin kävelymatkoihin ja\nnäin käytettyinä ne helposti kuluvat, mutta voihan repussa pitää kepeät\nkävelykengät, esim. paulakengät, jotka kulkemaan lähtiessään vetäisee\njalkaansa ja kumisaappaat panee selkäänsä.\n\nNäiden varusteiden lisäksi olisi sen, joka aikoo pitemmän onkimatkan\nPetsamojoelle tehdä, varattava itselleen n.s. rankinen, palttinasta\ntehty kevyt teltantapainen, jonka voi helposti pystyttää haluamalleen\npaikalle. Rankinen ei paljoa paina repussa, noin 1,5 kiloa, mutta\nsuojaa nukkuessa sekä sateelta että sääskiltä. Ilman rankista on\nPetsamojoen rannalla nukkuminen mahdotonta sääskien takia, eikä\nrannoilla ole asumuksia, joissa voi nukkua, muita kuin könkäiden\nvälillä kolttien turvekammeja. Myöhemmin syyskesällä, jolloin sääskistä\nei enää ole kiusaa ja yöt ovat koleahkoja, on rankisen sijasta\nkäytettävä louetta. Se on suunnikkaan muotoinen purjekangaskappale,\njoka pannaan pystyviistoon asentoon nuotiotulen tai rakovalkean eteen.\nLouteesta säteilevä tulen hohde pitää tämän yksiseinäisen asunnon\nkyllin lämpimänä ja nopeasti kuivattaa märätkin vaatteet. Lyhyempiä,\nyön kestäviä onkimatkoja voi luonnollisesti tehdä joko luostarilta tai\nmatkailumajalta käsin, jolloin rankista tai louetta ei tarvita.\n\n\n\n\nKOLTTAKÖNGÄS.\n\n(Boris Gleb.)\n\n\nKun Petsamon alue kuului Venäjään, oli kalastusoikeus Könkäällä\npidätetty ainoastaan Paatsjokivarren syntyperäisille koltille, joten\nmuun muassa Salmijärven uudisasukkailla ei kalastusoikeutta siellä\nollut. Koltat kalastivat verkoilla ja kulkutuksella eli ajoverkolla,\njoka laskettiin poikki joen virran vietäväksi, jolloin lohet tarttuivat\nsen silmiin. Urheilukalastusoikeuden he myöhäisempinä vuosina\nvuokrasivat eräälle englantilaiselle. Vuokramaksun peri tästä\nvenäläinen Petsamon uratniekka, joka vuokrasummasta jakoi Petsamon\nvarastosta koltille jauhoja. Samainen englantilainen kävi monena kesänä\ntovereineen Könkäällä, käyttäen siellä kalastaessaan yksinomaan perhoa.\nNiillä he pääsivät varsin kauniisiin tuloksiin, ollen pääluku heidän\nsesonkiaikana saamistaan lohista keskimäärin 100 kpl, niiden\nkeskipainon ollessa noin 9 kiloa. Sittemmin koltat vuokrasivat\nkalastusoikeuden norjalaisen Sydvaranger-yhtiön henkilökunnalle, joka\nkalasteli siellä ahkerasti, kuitenkin pääasiallisesti onkien vain\nrannalta käsin säilyttääkseen lohikantaa joessa.\n\nNykyäänkin on kalastusoikeus täällä luovutettu koltille, jotka\nmuodostavat n.s. Könkään kylän pyyntikunnan. Ammattimainen\nverkkokalastus tarkoin määrätyillä pyyntisijoilla on sallittu, paitsi\nkutuaikana, kulkutus sitävastoin on kielletty. Pyyntikunta on\nvelvollinen sallimaan sinne saapuvien urheilukalastajien määrätystä\nmaksusta harjoittaa urheilukalastusta ja järjestämään heidän\nkäytettäväkseen soutajia ja veneitä. Jos joella on neljä vierasta\nvenekuntaa, eivät pyyntikunnan jäsenet silloin saa harjoittaa\nurheilukalastusta useammalla kuin yhdellä veneellä.\n\nTavallisin kysymys, minkä matkustaja Petsamoon aikoessaan tai ensi\nkertaa tullessaan tekee, on:\n\n\"Milloin on paras onginta-aika?\"\n\nTähän voinee vastata, mikäli kysymys koskee yksinomaan Köngästä: noin\npuolivälistä kesäkuuta puoliväliin heinäkuuta. Petsamojoella on tämä\naika hieman toinen, mutta siitä tuonnempana enemmän. Ensimmäiset lohet\nnousevat Könkäälle merestä jo toukokuussa, heti kun joki on jäistä\nvapautunut. Aikaisimmat lohet olen siellä saanut 19 päivänä toukokuuta.\nNämä lohet ovat pieniä puolitoistakiloisia kolttien n.s. \"kirluos\" tai\n\"dinta\". Nimitykset johtuvat näiden pyynnissä käytettävien verkkojen\nsilmien suuruuden nimityksestä. Isompi kesälohi ei vielä tällöin nouse\njokeen, vaan myöhemmin kesäkuussa. Lähenevän lohen nousun merkkinä voi\npitää merenrannalla pyytävien norjalaisten kiilanuottakalastajain\nrunsaampaa saalista, sillä heti sen jälkeen, kun nämä alkavat saada\nhuomattavammin lohta, nousee se Könkäälle. Suuremmassa määrin tapahtuu\nnousu korkeiden ullivesien aikana. [Petsamon rannikolla kuulee\nmatkailija joka päivä puhuttavan \"ullista\" ja \"hieruasta\". Edellinen\ntarkoittaa nousuvettä eli vuoksea, jälkimmäinen laskuvettä eli\nluodetta. Nousu- ja laskuvesien erotus Petsamon rannikolla on yli 2\nmetriä, jopa korkeiden nousuvesien aikana 3,5 metriäkin. Tämä\nvaltamerien ilmiö vaikuttaa myös Kolttakönkäällä lähes puoliväliin\nkoskea, ja niinkin ylhäällä kuin matkailumajan kohdalla on nousu- ja\nlaskuveden erotus noin 1.5 metriä.] Samoin myöhemmälläkin kesällä olen\nkorkeiden ullien aikana huomannut lohien parhaiten nousevan jokeen,\nmikä kenties johtuu siitä, että joen suolaton vesi suurten vesien\nvallitessa leviää kauemmaksi meressä, joten lohi paremmin pääsee\nkosketukseen makean veden kanssa ja viehättyy siitä virtaan nousemaan.\nMonesti keväällä, kun lotaa on runsaasti rannikkomeressä, lohi seuraa\nsitä pitempiä aikoja, jolloin sen nousu jokeen myöhästyy. Almanakan\nmukaan voi suunnilleen päätellä parhaat lohen syöntiajat, ja joskaan\ntämän nojalla ei mitään varmaa sääntöä voine laatia, opastan tässä\nkuitenkin huvin vuoksi tuon tietokirjan käyttöä.\n\nKorkeimmat ullit sattuvat uudenkuun ja täydenkuun aikana. Esimerkiksi\nvuoden 1930 almanakasta huomataan, että korkeat ullit ovat muun muassa\nkesäkuun 11 ja 26 päivänä. Kuitenkin tämä ilmiö myöhästyy vähäsen,\njoten Petsamon rannikollakin korkeat ullit ovat tavallisesti kaksi tai\nkolme päivää täyden- ja uudenkuun jälkeen, mutta tämä myöhästyminenkin\njonkinverran vaihtelee syistä, jotka eivät ole maallikoille tunnetut.\nNiinpä venäläisen meteorologisen laitoksen julkaisun mukaan vuoden 1930\nkesäkuukausien korkeimmat ullit ovat: toukokuun 30 p., kesäkuun 11 ja\n29 p., heinäkuun 11 ja 28 p., elokuun 12 ja 26 p. Näiden ja niitä\nlähimpien päivien siis pitäisi olla parhaita ongintapäiviä Könkäällä\nsanottuna vuonna. Kun lohi yleensä ottaa parhaiten kevätkesästä,\njolloin se suuremmissa määrin nousee jokeen, niin jos tällä ja\nalmanakan perustalla rupeaisin tarkemmin ennustelemaan, milloin etelän\nonkimiehen olisi edullisin Petsamossa onkia, sanoisin: 29-30 päivänä\nkesäkuuta. Voi olla, että lohi jo kesäkuun 11 päivän korkealla vedellä\nnousee jokeen -- sillä tämähän riippuu kevään varhaisuudesta,\nmeriravinnon runsaudesta rannikkovesillä y.m. seikoista -- mutta tämä\naika näyttää kuitenkin liian varhaiselta, joten suurempi nousu\ntapahtunee vasta 29 päivän korkealla vedellä, varsinkin kun tämä ulli\non toista jalkaa korkeampi kuin varhaisempi 11 päivän ulli. Almanakka\nnäyttää vielä, että 29 päivänä kesäkuuta kuu on puolipäivän piirissä\nkello 15.24. Lisäämme tähän aikaan 5 t. 45 min., niin saadaan tietää,\nettä uliin korkein kohta on kello 21, ja kun 15.24:stä vähennetään 6 t.\n40 min., niin tiedetään aamu-uliin olevan korkeimmillaan kello 8.40.\nNämä ullit sattuvat näin ollen lohen parhaimmiksi syöntiajoiksi, joten\ntämäkin seikka puhuu 29 päivän eduksi.\n\nTässähän tuli nyt aivan tunnin tarkkuudella syöntiaika ennustetuksi,\njoten tuohon niin usein tehtyyn kysymykseen lienen täten antanut\ntyhjentävän vastauksen. Luonnollisesti sattuu hyviä syöntiaikoja\nmuinakin kuin näinä korkeiden ullien aikoina, mutta joka tapauksessa\nnäyttävät vesien taitteet vaikuttavan virkistävästi lohen syöntiin,\nmistä tämä sitten johtuneekin.\n\nKuten tunnettua on, ongitaan Kolttakönkäällä parhaasta päästä veneestä\nkäsin, mikä vähemmän tottuneelle onkijalle on helpoin tapa päästä\nlohionneaan koettamaan. Sillä tämä ongintatapa ei kysy mitään taitoa,\nvaan ainoastaan istuinlihasten lujuutta ja mielen kärsivällisyyttä,\njoten sen urheilullisesta merkityksestä ei juuri voi puhua. Sille, joka\nei ole tottunut heitto- tai perhovavalla onkimaan, on Kolttaköngäs\nainoa mahdollinen sikäläinen paikka onkimiseen. Petsamojoki sitävastoin\nkysyy paljon enemmän onkimataitoa, eikä siellä voi venheellä uistella\nmuualla kuin eräissä virran laajennuksissa.\n\nSilloin kun n.s. Ukkokivi, hotellista hiukan alaspäin oleva iso kivi,\nalkaa mennä veden peittoon, on aika lähteä kalaan, sillä joessa ei voi\nuistella virran väkevyyden ja veden vähyyden takia muulloin kuin uliin\naikana. Puolinousun ja puolilaskun aika on paras lohen syöntiaika,\nmutta veden korkeimmillaan ollessa se ei mielellään ota. Silloin voi\nonkija käydä hotellissa ja antaa soutajan levähtää. Pääasiallinen\nuistelualue on melko pieni, Ukkokiven ja kosken alaosan välinen virta,\njoten siihen ei sovi useampia venheitä soutamaan olematta toistensa\ntiellä. Neljää venettä enempää ei sinne pitäisi kerralla laskea.\nUkkokiven ja Norjan rajan välisellä virran osalla uistellaan vähemmän,\nsillä siellä ei yleensä lohta saada, mikä kai johtunee siitä, että\nvirran laimeuden takia siellä ei saa uistinta niin hyvin kulkemaan kuin\nhotellin edustalla. Kuitenkin pääsin sielläkin hyviin tuloksiin\nmentyäni sinne heti, kun nousuvesi alkoi kohota Norjan rajaa lähellä\nolevan karin luona. Onnistuin siellä kerrankin saamaan kolme lohta jo\nennenkuin vesi hotellin kohdalla oli ehtinyt niin paljon nousta, että\nsiellä olisi saattanut uistella. Mainitsemani karin seutu ja joen\nitäisellä rannalla, karista alaspäin oleva niemeke ovat varmoja lohen\nseisontapaikkoja ja vielä lisäksi isojen lohien. Viimeksimainitusta\npaikasta on m.m. saatu Kolttakönkään suurin lohi, 37 kilon painoinen\nkarilas. Lohi oli tarttunut perhoon ja mennyt jokea alas Elvenesiin\nsaakka, mistä se oli kohonnut vähitellen takaisin lähtöpaikkaansa,\njossa se saatiin koukutuksi. Perholla uisteluun on tämä samainen virran\nosa sopiva ja tuloksia antava.\n\nSikäläiset koltat osaavat kyllä jo nykyään kunnollisesti soutaa, jos\nvain haluavat, sillä he kyllä tietävät paikat, missä lohi tavallisesti\nottaa. Mutta useimmiten he soutelevat missä on helpoin sitä tehdä ja\nvenettä ohjailla, välittämättä miten uistin kulkee.\n\nTuulien vaikutuksesta lohen syöntiin olen ollut huomaavinani, että\npohjanpuoleisilla tuulilla lohi ottaa uistinta paremmin kuin\neteläisillä, mutta perholla uistellessa on asia aivan päinvastainen.\nJohtuneeko tämä siitä, että etelätuulella joelle tulee suuremmassa\nmäärin luonnollisia perhoja ja lohi sen takia erehtyy keinotekoisenkin\nnappaamaan.\n\nRannalta käsin ongintaan on Könkäällä ainoastaan muutamia kunnollisia\npaikkoja, nimittäin n.s. Engelsmanninkoste joen itärannalla ja\nKalliokoste sen länsirannalla sekä jossakin määrin viimeksimainitun\nyläpuolella oleva putouksen alus \"rosvohodun\" kohdalla. Varsinkin\nEngelsmanninkoste on mieluinen lohien seisontapaikka, ja siellä tapaa\nisojakin yksilöitä. Ullin korkeimmillaan ollessa nousee lohi joessa\naina putouksen alle, josta se veden aletessa alkaa painua alemma,\nhakeutuen hieruan ajaksi edellämainittuihin ja muihin syvänteisiin.\nJoskin näissä kosteissa voi onkia milloin vain huvittaa, on paras\nsyöntiaika niissä kuitenkin puolilaskusta laskun loppuun, varsinkin\nmilloin ulli on varhain aamulla.\n\nNäistä paikoista ongittaessa täytyy olla lujat välineet, jos haluaa\nlohen käsiinsä saada. Varsinkin Engelsmanninkoste on monen jättänyt\nsiimantynkä vavan nenässä, jopa vavantynkäkin kädessä rannalle\nseisomaan.\n\nTämän kosteen alaosassa on pitkänlaisen heittomatkan päässä rannasta,\nvirran ja suvantoveden rajalla, iso, syvällä oleva vedenalainen kivi,\njonka juuresta lohi usein tarttuu. Kosteen yläpää ja ja kosteen\npuolivälissä oleva vedenalaisen kiven kohta ovat samoin varmoja\npaikkoja. Yleensä on tämä koste Könkään hauskin onkimapaikka, sillä\nlohi näyttäytyy siellä mielellään pintavedessä, joten siellä ainakin\nnäkee lohia, vaikk'ei sattuisi niitä saamaan. Mutta kuten sanottu on\nsiellä ongittaessa aina oltava valmiina \"tappelu aloittamaan\".\n\nKalliokoste joen vastaisella rannalla on helpompi onkia, sillä lohi\nharvoin ryntää sieltä koskea alas, ja jos se sen tekeekin, voi sitä\nhelposti seurata rantaa pitkin. Samoin on tämän kosteen ranta sovelias\npitkiin heittoihin, sillä se on avonaista kalliota. Tässäkin kosteessa\n-- sen keskipalkkaa hiukan ylempänä -- on virran juonteessa\nvedenalainen kivi, jonka seudusta nappaus on varmimmin odotettavissa.\nYlettyäkseen sinne kunnollisia heittoja tekemään voi -- ainakin\nkevätkesästä, jolloin vesi koskessa on korkealla -- kahlata rannasta\njonkin matkan päässä oleville vedenalaisille kiville. Putouksen alus on\nnäistä kolmesta paikasta vähäantoisin. Vesi siellä on kuohuista\nrikkinäistä, joten lohi ei siinä helposti huomaa uistinta tai perhoa.\nSitäpaitsi veden laimeuden ja pyörteiden takia uistinta ei saa siinä\nkunnollisesti kulkemaan. Jos lohi täällä tarttuu, hyökkää se useimmiten\nalempana olevaan Kalliokosteeseen, jonne sitä on helppo rantaa pitkin\nseurata. Molemmista viimeksimainituista paikoista norjalaiset useasti\nonkivat kastemadolla, saaden pienehköjä lohia ja taimenia.\n\nMilloin lohella ei ole syöntiä Könkäällä, voi kalastaja käydä ylempänä\nolevalla Jäniskoskella harreja ja järvitaimenia perhostamassa. Paikka\non kaunis, ja kosken sekä sen alapuolella olevan karin välinen virran\nosa antaa toisinaan harreja runsaasti. Samoin kosken yläpuolella oleva\nvirta -- etenkin Norjan-puoleinen -- on isojen harrien ja taimenten\nmieluinen oleskelupaikka.\n\nJos kalaportaat tulevat Paatsjoen koskiin rakennettaviksi, muodostuu\nJäniskoskelle varmasti hyvä ongintapaikka, joskin paras jäänee Norjan\npuolelle.\n\n\n\n\nPETSAMOJOKI.\n\n\nEnnenkuin Petsamo-alue tuli Suomelle, oli Petsamojoki neitseellinen\nurheilukalastusvesi, sillä onkimiehiä ei siellä käynyt. Ainoastaan\nkoltat siellä kalastivat verkoilla ja munkit sekä Petsamon kylien\nasukkaat verkoilla ja kulkuttamalla.\n\nJoki on ennenvanhaan ollut hyvinkin lohirikas, mutta pääasiallisesti\nkulkuttaminen, jota varsinkin luostari harjoitti sangen ahkeraan,\nlienee lohikannan sieltä vähentänyt. Nykyisin on kulkuttaminen\nkielletty ja ainoastaan verkkopyynti sitä varten merkityissä paikoissa\nsallittu. Joen yläjuoksulla Moskovan kylän ja Mellilompolon välisellä\njoen osalla koltat verkostavat syksyisin. Moskovan koskelta alaspäin,\nhyvän joukon luostarin alapuolella, ovat munkkien kevät- ja\nsyksykalastuspaikat ja siitä alaspäin aina jokisuulle saakka Petsamon\nkylien verkkovedet. Verkkopyyntiä harjoitetaan keväisin niin kauan kuin\nvesi joessa rantavieremien takia pysyy sameana, ja syksyisin öiden\npimettyä aina i päivään syyskuuta.\n\nJos verkot lasketaan asetusten määräämällä tavalla, eivät ne\nerikoisemmin ehkäise lohen nousua jokeen, mutta niillä voidaan -- ellei\nviranomaisten puolelta tätä tarkoin valvota -- tukkia koko joki, kuten\nmuutama vuosi takaperin tapahtui juuri lohennousulle tärkeimmällä joen\nosalla, n.s. Esikunnankosken ja jokisuun välillä. Tällä jokiosalla\ntulisi verkkopyynti kokonaan kieltää, sillä jos tämä jokiosa on\nkeväisin lohennousun aikaan kovin tiheään verkoilla täytetty, kyllästyy\nlohi ylöspäin pyrkimiseen ja kääntyy takaisin mereen, kuten on ollut\nhavaittavissa.\n\nSamoin kolttien syksyinen verkkojen pito joen yläjuoksulla tapahtuu\njuuri lohien kutupaikkojen läheisyydessä, ja ellei heidän kalastustaan\npidetä silmällä, voi se aiheuttaa pahaa tuhoa lohikannalle. Olen omin\nsilmin nähnyt myöhäsyksyllä jokivarrella kolttien kalansuolauskuoppia,\njotka eivät ole olleet kauniin näköisiä. Maakuoppaan, jonka pohjalle ja\nlaiteille oli pantu jonkin verran tuohia, oli suolattu komeita\nkutulohia sekaisin haukien ja siikojen kanssa. Multaa oli karissut\npäälle, joten jo vaalealihaiset lohet näyttivät kurjilta. Pyynti oli\ntapahtunut laillisen ajan jälkeen, lohen kutuaikana.\n\nKoltat valittavat lohien vähenemisen syynä olevan kiilanuottapyynnin\nmeressä Maattivuonossa ja Petsamovuonon suun läheisellä\nmerenrantaosalla, mutta syy ei liene siinä, vaan pääasiallisesti\naikaisemmassa kulkuttamisella tapahtuneessa ryöstökalastuksessa. On\notettava huomioon, että pääasialliset lohien kutupaikat ovat joen\nyläjuoksulla, Moskovan kylän ja Yläkönkään välisellä joen osalla. Tänne\nnousee lohi jo aikaisin keväällä tulvaveden aikana, painautuen veden\naletessa matalien nivojen välillä oleviin syvänteisiin ja suvantoihin.\nNämä ovat kuin luodut kulkutuspaikoiksi, joista lohet on voitu\nkulkutuksella nostaa kuin varastosta. Munkit ovat siellä useimmiten\nkulkuttaneet kahdella kulkutusnuotalla peräkkäin, joten jos lohi onkin\npäässyt hyppäämään ensimmäisen kulkutuksen yli, se on takertunut\ntoiseen. Venelastittain kuuluvatkin munkit joskus lohta saaneen.\n\nPetsamojoki on luonteeltaan suotuisa lohen lisääntymiselle, sillä se on\npitkä, kirkasvetinen ja useimmissa paikoin sorapohjainen. Sellaisena\nkeväänä, jolloin lota meressä hyvin rantautuu ja joessa on tarpeeksi\nkorkea tulvavesi, voi Petsamojokeen nousta suurikin määrä lohta. Olen\njoinakin syksyinä nähnyt tästä hyvän esimerkin joen yläjuoksulla\nolevissa laajennuksissa, lompoloissa, joissa on todellakin ollut\nvilkasta liikettä lohien kutunivoihin siirtymisaikana.\n\nLohi alkaa nousta jokeen jo aikaisin keväällä, heti jäiden lähdettyä,\njolloin sen tulvavedessä on helppo nousta aina Yläkönkäälle saakka.\nNousua jatkuu jossain määrin pitkin kesää, joskaan nämä lohet eivät\nenää veden vähyyden takia nousne näin ylös, sillä siellä ei myöhemmin\ntapaa kesälohia, vaan ainoastaan aikaisemmin nousseita isoja n.s.\njäälohia. Keskikesällä nousee myös pieni 1,5-kiloinen lohi -- kolttain\n\"dinta\" -- ja sitä voi silloin saada ongella runsaastikin, sillä se on\nhyvä käymään kiinni, joskaan pienuutensa takia ei tuota samaa\nongintailoa kuin iso lohi.\n\nUrheilukalastajalle Petsamojoki tarjoaa mitä kiitollisimman tilaisuuden\nmielihommansa harjoittamiseen. Joki on siksi koskinen ja matala, ettei\nuistelu veneestä käsin tule täällä kysymykseenkään muualla kuin jossain\nmäärin joen yläjuoksulla, Petsamolompolon ja Mellilompolon välisillä\njokisuvannoilla, joten onginta on suoritettava rannalta heittäen. Hyviä\nlohipaikkoja on runsaasti, ja ne soveltuvat yhtä hyvin perho- kuin\nuistinongintaan. Joki on erittäin mutkainen, joten rantaa pitkin\nkulkien monessakin paikassa tulee pitkä kävelymatka onkipaikalta\ntoiselle, mutta kun osaa oikaista niemekkeiden poikki, supistuvat\nkävelymatkat hyvinkin vähiin. Näköalat jokivarrella ovat vaihtelevat ja\npaikoitellen maalauksellisen kauniit, kuten esim. Mellilompololla,\nYläkönkäällä ja Alakönkäällä. Ken näille seuduille tekee retkiä, hän\nsaa todellakin käsityksen Petsamon luonnon kauneudesta eikä arvostele\nsitä yksin merenrantamaisemien näkemisen perusteella.\n\nKoetan seuraavassa tarkemmin esitellä n.s. hyviä onkimapaikkoja, t.s.\nsellaisia, jotka kokemuksen perusteella olen huomannut parhaimmiksi.\nTosinhan joessa on tuhkatiheään muitakin onkimapaikkoja, ja niissä voi\nsilloin tällöin lohen tavata -- varsinkin keväisin lohen vielä nousussa\nollen --, mutta niiden luetteleminen kävisi tässä yhteydessä liian\npitkäksi.\n\nLohipaikkojen löytämistä varten viittaan tämän kirjan lopussa olevaan\nkarttaliitteeseen Kallojärven--Yläluostarin välisestä Petsamojoen\nosasta. Sekä karttapiirroksessa että alempana olevassa esityksessä\nkäyttämäni lohipaikkain nimet Yläluostarin--Moskovan välillä eivät ole\nvanhoja, paikkakunnan asukkaiden käyttämiä nimityksiä, vaan olen ne\naikoinani tekaissut erottaakseni kalastusmuistiinpanoissani, mistä\npaikasta milloinkin olen lohta saanut. Paikkakunnan asukkaille nämä\npaikat ovat olleet kokonaan merkitystä vailla, joten he eivät ole\nniille nimiäkään antaneet, mutta pitäneehän toki lohipaikalla nimi\nolla, että onkimies voisi toverilleen sen selittää. Siis otan ne tähän\nsemmoisinaan kuin ne muistiinpanoissani esiintyvät. Moskovasta ylöspäin\nolevien paikkain nimitykset sensijaan ovat koltilta saatuja, nehän ovat\nheidän vanhoja verkkopaikkojaan.\n\nJoen alajuoksulla kolmen kilometrin päässä Alaluostarilta, nykyisen\nvaivais- ja lastenkodin kohdalla olevissa koskissa, Pitkässä-koskessa\nja Niittykoskessa, on montakin hyvää lohipaikkaa: Savihauta, Savolaisen\nmutka, Otto-Juhanneksen kari, Iivosen kivi y.m., mutta koska monikin\npetsamolainen voi etelästä saapuvan urheilukalastajan näille paikoille\nopastaa, jätän niiden tarkemman esittämisen. Etelänpuolen onkimies\ntavallisesti pysähtyy Yläluostariin joko siellä olevaan munkkien\nmatkustajakotiin tai tästä puolitoista kilometriä Petsamoon päin\nsijaitsevaan, matkailijayhdistyksen hoidossa olevaan uuteen ja komeaan\nmatkailumajaan ja pitäen näitä pääpaikkanaan tekee kalamatkoja joelle.\nSiksi esitänkin ainoastaan luostarilta ylöspäin olevia paikkoja ja\nnumeroin ne helpottaakseni niiden löytämistä kartalla.\n\nN:o I. _Savihauta_. Luostarilta läntistä jokitörmää noin 600 m alaspäin\noleva syvänne, jossa on lohta tavallisesti läpi kesän. Paikka on rannan\njyrkkyyden takia vaikeasti ongittava muualta paitsi haudan yläosassa\nolevalta niemekkeeltä. Haudan keskikohdalla on maanvieremästä jääneitä\npahoja puuttoja, joihin on varottava uistinta heittämästä. Paikka sopii\nparhaiten perholla ongittavaksi. Haudasta ylöspäin Mannajoen suulle\nsaakka joen länsirannalla on syvänteitä, joissa myös usein lohen tapaa.\n\nN:o 2. _Mannajokisuu_. Tämän joen ja Petsamojoen yhtymäkohdan\nalapuolella oleva syvänne on hyvä lohipaikka. Siinä voi onkia sekä\nlänsi- että itärannalta. Itärannalta kalastaessa pitää kahlata sieltä\nulottuvalle karille, jonka alapuolella lohet tavallisesti makaavat.\n\nN:o 3. _Yläluostari_. Noin 300 metriä edellisestä ylöspäin on joen\nitärannalla vanha maanvieremä, jonka alapuolella on syvä hauta. Paikka\non keväisin lohennousun aikana melko hyvä. Parasta on onkia joen\nitärannalta.\n\nLuostarilta ylöspäin Lammasjokisuulle kuljettaessa sivuutetaan monia\nisoja joenmutkia, joissa on maanvieremiä ja syviä hautoja. Näissä tapaa\njoskus lohen, varsinkin kevätkesästä.\n\nN:o 4. _Savipyörre_. Jokimutkassa luostarilta Lammasjoelle menevän tien\nvarrella oleva syvänne. Tässä haudassa asustaa aina isoja lohia, joskin\nne huonosti siinä onkeen ottavat.\n\nN:o 5. _Lammasjokisuu_. On Petsamojoen parhaita lohipaikkoja. Siinä on\nläpi kesän lohta, ja paikka on hauska onkia joen länsirannalta. Ranta\non puista vapaa, joten voi tehdä toiselle rannalle ulottuvia heittoja,\njolla puolen lohet tavallisesti ovat. Varsinkin juuri Lammasjokisuun\nkohta on antoisa, mutta hyvää onkivettä on siitä alaspäinkin, aina\nsiihen saakka, missä joki alkaa mataloitua. Tällä kohdalla on munkkien\nrakentama paimenmaja, jossa on hyvä lepäillä ja sadetta pitää.\n\nN:o 6. _Koivunalus_. Lammasjoelta noin 400 metriä ylöspäin, joen\nlänsirannalla oleva syvänne. Sekin on hyvänlainen lohipaikka, joskin\nvaikea onkia rannalla olevien puiden vuoksi. Itärannalta kahlaamalla\nvoi parhaiten heittoja tehdä. Pahoja puuttoja on syvänteen keskellä.\n\nN:o 7. _Lämpiön mutka_. Edellisestä paikasta muutamia satoja metrejä\nylöspäin oleva jokimutka. Joki on tällä kohdalla kapea, mutta aika syvä\nmutkassa olevasta kivestä alaspäin lähtien. Varsinkin itärannalla on\nsyvänteitä, jotka läpi kesän ovat varmoja lohen oleskelupaikkoja.\nSamoin mutkakivestä ylöspäin oleva virta noin 150 metrin pituudelta on\nhyvää lohivettä. Paikka on helppo onkia molemmilta rannoilta sekä\nuistimella että perholla.\n\nN:o 8. _Pajusaari_. Edellisestä muutamia satoja metrejä ylöspäin oleva\nsaari, jonka vähän veden aikana kari yhdistää joen länsirantaan. Saaren\nyläpäästä muutamia kymmeniä metrejä ylöspäin on siellä olevan karin\nalapuolella iso, tulvan aikana vedenalainen kivi, jonka alapuolella on\nsyvänne. Tämän syvänteen ja itärannan välillä virta on syvää ja lohi\nsiinä mielellään asustaa. Sinne on helppo tehdä heittoja karin päähän\nkahlattuaan. Saaren puolivälistä alaspäin virta on kohtalaisen syvää,\nhyvää onkivettä, ja lohta onkin siinä läpi kesän. Varsinkin saaren\nalapäässä aivan rannassa oleva pieni pyörre on varma paikka. Saarelta\non hyvä tehdä heittoja, sillä puita ei ole olemassa. Jos lohi hyökkää\nsaaresta alaskäsin, jonka se kuitenkin harvemmin tekee, vaaditaan\nvahvaa ja pitkää siimaa saadakseen lohen takaisin nousemaan, sillä\nseuraamaan sitä ei kykene muuten kuin uimalla itse virran poikki\ntoiselle rannalle.\n\nN:o 9. _Karisaari_. Edellisestä paikasta muutama sata metriä ylöspäin\njokimutkassa oleva saari, johon pääsee kahlaamalla joen länsirannalta.\nSaaren ja joen itärannan välisessä virrassa on pari syvännettä saaren\npuolella ja kaksi syvännettä isojen kivien kosteessa virran\nitärannalla, joista voi useasti tavata lohen, joskaan paikka ei\nantoisuudessa vastaa edellistä. Forelleja sitävastoin siellä on aina.\n\nN:o 10. _Iivosen mutka_. Edellisestä paikasta noin kilometri ylöspäin\njoen itärannalla olevan maanvieremän kohdalla oleva kosken mutka.\nPaikka ei näköjään ole iso, mutta useasti lohirikas ja tavallisesti se\nei onkijaa ilman lohta jätä. Sen yläosa -- aivan kosken alakuohuista\nalkaen -- ja itärannanpuoleisen ison kiven seutu sekä siitä alaspäin\noleva itärannanpuoleinen syvänne ovat lohen oleskelupaikkoja. Paikka on\nongittava länsirannalta kahlaten niin kauas kuin saapasvarret sallivat.\n\nN:o 11. _Puuttosuvanto_ (Kotasuvanto). Edellisestä puolisen kilometriä\nylöspäin oleva suvanto, jonka länsirannalla on munkkien verkkokota.\nSuvannossa on useasti lohta, mutta paikka ei ole erikoisen kiitollinen\nongittavaksi, sillä suvannon länsirannan heinäisyyden takia ei heittoja\nvoi tehdä muualta kuin suvannon yläosan niemekkeeltä. Sieltäkin\nheitettäessä on varottava itärannanpuoleista kivikkomatalikkoa.\nSuvannon alaosassa on vedenalaisia kiviä, jonne kykenee heittoja\ntekemään joen itärannalta kahlaten. Keskikesällä tulvan aikana voi\npaikka olla antoisa, mutta ei myöhemmin matalalla vedellä.\n\nN:o 12. _Pommisuvanto_. Joen kaukaisimmassa itämutkassa, noin 2 km\nedellisestä (suoraan kulkien) oleva koskenalussuvanto. Paikka oli ennen\nsurullisen kuuluisaa pommien heittoa varmimpia lohipaikkoja, mutta\nviime vuosina siitä ei ole erikoisemmin saatu. Kai pommituksen\naiheuttama lohen luonnollisten seisontapaikkojen hävittäminen lienee\nsen sille vähemmän mieluisaksi tehnyt. Paikalla voi onkia sekä itä-\nettä länsirannalta. Tämän ja edellämainitun Puuttosuvannon välillä\ntekee joki suurempia mutkia. Sillä välillä on m.m. Isoköngäs, kaunis ja\njyrkkä koski. Könkäällä on jokunen vähempiarvoinen ongintapaikka, m.m.\nsen yläpuolella olevan kalliosaaren seutu.\n\nN:o 13. _Moskovan koski_. Edellisestä noin kilometri jokea ylöspäin\noleva koski, jossa on muutamia syvempiä hautoja. Näissä viihtyy lohi\nhyvin kesäkuumallakin. Onkia voi molemmilta rannoilta kahlaamalla.\n\nN:o 14. _Moskovan saari_. Moskovan kylän kohdalla olevan saaren ja joen\nitärannan välinen virran osa. Saaren alapään kohdalla virta on syvää,\nmutta matalimmista paikoin kahlaten sen voi hyvin onkia. Paikka on jo\nvanhastaan \"kulkutusajalta\" tunnettu hyväksi lohipaikaksi.\n\nN:o 15. _Sahin alus_. Moskovasta noin kilometri jokea ylöspäin olevan\nmatalan ja pitkän Sahin (kolttien Sah) alla oleva virran osa. Sen ylä-\nja alaosassa on kareja, joiden välisessä virrassa lohet makailevat koko\nkesän. Paikka on varmimpia lohipaikkoja. Heitot on tehtävä kauas\njokeen, kahlaamalla joen joko länsi- tai itärannalta.\n\nN:o 16. _Ylähauta_. Edellisestä noin puoli kilometriä ylöspäin, samassa\nSahissa oleva syvänne. Sinne on kahlattava länsirannalta. Ei ole\nedellisen veroinen lohipaikkana, ainoastaan tulvan aikana siinä on\nlohta.\n\nN:o 17. _Pyiskajoen suu_ (kolttien Pasajoki). Noin 2,5 kilometriä\nMoskovan kylästä ylöspäin. Jokisuun alapuolella länsirannalla on\nhiekkamatalikko, jonka kohdalla virta on syvää. Tässä virrassa\nsamoinkuin hiekkamatalikon alapuolella olevassa syvänteessä asustaa\nusein lohia. Paikka on helppo onkia matalikolta käsin. Myöskin jokisuu\non hyvänlainen lohipaikka, jolla voi onkia joen sekä länsi- että\nitärannalta.\n\nN:o 18. _Gallipooga_. Edellisestä noin kilometri virtaa ylöspäin oleva\njoenmutka. Sen länsipuoleisen rannan alaosa on kalliota. Kalliorannan\nalapuolella on syvä hauta, mikä on lohien oleskelupaikka helteiselläkin\nilmalla. Haudasta hiukan alaspäin joenmutkan takana länsirannalla on\nsantamatalikko, jonka alla virta on syvää ongintavettä. Kalliosta\nylöspäin, toisessa joenmutkassa, on länsirannalla santatörmän kohdalla\nsyvänne, joka on lohen oleskelupaikka. Tästä hiukan ylöspäin on karin\nalla virran syvänne, jonka itäsivustalta lohen usein tapaa.\nViimeksimainitun joenmutkan itärannalla on kallio, joka tulvan aikana\non saarena. Sen rantasyvänteissä on isoa taimenta.\n\nN:o 19. _Illefinkoski_. Edellisestä vajaa kilometri ylöspäin,\nPetsamolompolosta alkava koski. Koskessa olevan saaren seutuvilla virta\non syvää ja siinä on usein lohta.\n\nN:o 20. _Petsamolompolo_. Edellisen yläpuolella oleva järventapainen,\nnoin kilometrin pituinen joenlaajennus. Siinä on lohelle tarpeeksi\nvettä kuumaakin kesää viettääkseen. Täällä tapaakin jo suurta\n\"jäälohta\" ja voi niitä venheestä käsin uistella. Lompolon yläosassa,\nmissä Katkimakoski loppuu, on hyvä rannalta heittää, kun kahlaa\ntarpeeksi kauas itärannanpuoleista matalikkoa pitkin. Lompolon\nlänsirannalla on huononlainen kämppä, jossa kuitenkin voi sateen\nsattuessa saada suojaa.\n\nN:o 21. _Katkimakoski_. Edellisestä ylöspäin oleva noin kilometrin\npituinen koski. Sen voi onkia melkein koko pituudeltaan. Koskessa\nolevan saaren kohdalla ja kosken yläpäässä joenmutkassa olevat\nsyvänteet ovat parhaimmat lohipaikat. Muualla tapaa useimmiten vain\ntaimenta, joskus sentään pienen lohenkin.\n\nN:o 22. _Katkimalompolo_. Edellisen yläpuolella oleva joenlaajennus,\njoka on varsinkin syksyisin lohen mieluinen oleskelupaikka. Siinä voi\nainoastaan veneellä soutaen uistella, sillä rannalta käsin heiteltäviä\npaikkoja siellä ei ole. Lompolossa on myös runsaasti haukea.\n\nN:o 23. _Jonnikielklompolo_ (Isokivilompolo). Edellisestä parin\nkilometrin päässä oleva suvanto. Se on mielestäni varsinkin syksyisin\nPetsamojoen parhain lohipaikka. Lompolon yläpäässä, itärannalla, on\nhuomattavan iso kivi, josta lompolokin on nimensä saanut ja outokin\npaikan heti tuntee. Kivestä alaspäin oleva virranosa, aina lompolon\ntyyneen veteen saakka, on varmaa lohivettä. Heitot on mukava tehdä\nkahlaamalla länsirannalta ulottuvaa matalikkoa pitkin virran reunalle.\nLompolon alaosasta jatkuvan virran mutkassa on yli joen ulottuva\nmatalikko, jonka ja itäisen kallioisen rannan välillä joki on syvää.\nTämä on myös hyvänpuoleinen onkimapaikka.\n\nN:o 24. _Tuurilompolonkoski_. Edellisestä pari kilometriä jokea\nylöspäin Tuurilompoloiden välillä oleva lyhyt koski. Sen alaosassa\nvirta on syvää ja hyvänpuoleista lohivettä, mutta varmin paikka on\nkosken yläpäässä oleva joen laajennus, jonka keskikohdalla on\nhietamatalikko ja tämän kahtapuolta syvät vedet. Tämän matalikon\nreunasta useimmiten tapaa lohen. Paikan tuntee helposti, sillä joen\nlänsirannalla on metsä palanut pieneltä alalta.\n\nN:o 25. _Koskimukka_. Edellisestä noin kilometri jokea ylöspäin\nkoskimutkassa oleva pieni syvänne. Sen keskellä on matala\nhiekkamuodostuma, jonka seuduilta lohi useasti ottaa. Tässä paikassa\noli minulla kerran kiinni suurin lohi, minkä Petsamojoella olen nähnyt.\n\nN:o 26. _Alaköngäs_. Äskeinen koski alkaa suvannosta, jonka yläpäässä\ntämä köngäs on. Sen alus samoinkuin putousten välinen syvännekin ovat\nhyvännäköisiä ongintapaikkoja, mutta tulokset niistä ovat laihat.\nForellia sitävastoin siellä on erittäin runsaasti. Muuten paikka on\njuhlallisen kaunis, joten senkin vuoksi siellä kannattaa käydä.\nKönkäällä on Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen rakennuttama pirtti.\n\nN:o 27. _Saarilompolo_. Edellisestä toista kilometriä ylöspäin oleva\njoenlaajennus. Se sopii veneellä uisteltavaksi. Heitoille sopivaa\npaikkaa siellä ei ole muualla kuin lompolosta lähtevän virran suulla.\nEompolon länsirannalla on Maksima nimisen koltan kalamaja.\n\nN:o 28. _Saarilompolonkoski_. Edellisestä ylöspäin olevan kosken\npuolivälissä oleva pienoinen syvänne, jonka länsirannalla useasti on\nlohta. Paikka on helppo onkia.\n\nN:o 29. _Ollin kammi_. Edellisestä ylöspäin jokimutkassa Olli nimisen\nkoltan turvekammin kohdalla oleva syvänne. Se on helppo onkia yläosassa\nolevalta karilta. Kammi on uusi, joten siinä sopii majaa pitää.\n\nN:o 30. _Kollilompolo_. Edellisestä ylöspäin oleva lompolo, varsinkin\nsen yläosa. Paikka on hyvä onkia länsirannalta käsin.\n\nN:o 31. _Yläköngäs_. Edellisen yläpuolella on muutaman sadan metrin\npituinen vuolas virta, joka alkaa Koskilompolosta. Sekä virrassa että\nlompolossa on runsaasti taimenta. Yläköngäs aukenee tähän lompoloon.\nTämän noin puolentoistasadan metrin mittaisen kosken alus on lohien\noleskelupaikka. Samoin varsinaisen könkään alla olevasta altaasta\njoskus tapaa lohen, joskin se etupäässä on forellien asuntopaikka.\nKöngäs on erinomaisen kaunis, todellinen Petsamojoen nähtävyys, joten\nsenkin vuoksi kannattaa siellä viivähtää. Könkään jyrkästä hampaasta\neivät lohet yleensä pääse ylös, joten voinen lohipaikkain luettelemisen\nlopettaa tähän. Jokunen lohi nousee kyllä tästäkin kevättulvan aikana,\nmennen aina Kallojärvelle saakka, mutta harvoja ne ovat.\n\nKen haluaa forelleja ja taimenia onkia, voi jatkaa matkaa Könkäältä\nylöspäin. Siellä Mellilompoloiden välisissä nivoissa ja Kallojärvestä\nlaskevassa pitkässä koskessa ovat näiden varsinaiset oleskelupaikat.\nMaisemat Mellilompoloiden seutuvilla ovat suurenmoisen kauniit.\n\nMainitut onkimapaikat, jotka sijaitsevat noin 25 kilometrin pituisella\nalalla rantaa pitkin laskien, osoittavat, etteivät ongintapaikat\nPetsamojoella ole niin rajoitetut kuin Kolttakönkäällä, vaan sopii\nsinne suurempikin joukko onkimiehiä yhtaikaa, joutumatta silti toinen\ntoisensa tielle. Ja täällähän on tilaisuus tehdä varsinaisia\neräretkiä, joten onkiminen ei käy niin herraskaisen mukavaksi kuin\nKolttakönkäällä. Täällä saa rauhassa keskiyötä pitäessään pistää\nlohen vartaaseen paistumaan, ilman että syrjäiset ovat puuhia\nkurkistelemassa.\n\nSe käsitys on yleinen, että Petsamojoessa lohet ovat paljon pienempiä\nkuin Kolttakönkäällä ja ettei täällä saa suuria rekordilohia kuten\nsiellä. Mutta kyllä iso lohi nousee Petsamojokeenkin, joskaan lohien\nkeskipaino ei täällä ole niin korkea kuin Könkäällä.\n\nEsimerkiksi v. 1922 Kolttakönkäällä onkimani 82 lohen keskipainoksi\ntuli 10,2 kiloa, kun siihen laskin myös n.s. \"dintat\". Pelkkien\nkesälohien keskipaino nousi 11,7 kiloon. Seuraavana kesänä\nPetsamojoella onkimani 43 lohen keskipaino oli 8,1 kiloa, \"dintat\"\nmukaan luettuina, joten erotus keskipainossa Könkään ja Petsamojoen\nlohien välillä oli siis 2,1 kiloa. Huomattavaa on, että Petsamojoella\nsaa useasti noin 4-5 kilon painoisia, jotka siis alentavat keskipainoa,\nmutta että tämän painoisia lohia Könkäällä saa tosiharvoin. Ne ovat\nyleensä joko isoja kesälohia tai 1,5-kiloisia \"dintoja\" ja\n\"kirluoksia\". Urheilullisessa merkityksessä onkiminen Petsamojoella on\nasetettava paljon korkeammalle kuin Kolttakönkäällä.\n\nSille, joka Yläluostarilta käsin tekee onkiretkiä Petsamojoelle,\nGallipoogan ja luostarin väliset paikat ovat tarpeeksi likellä yhden\nyönseudun kestävien matkojen tekoon, mutta jos haluaa käydä Gallipoogaa\nylempänä, on viisainta ottaa mukaansa rankinen, jossa voi päivisin\nnukkua. Gallipoogan ja luostarin väliset paikat ovat antoisimpia\nkeskikesästä, mutta Gallipoogan ja Yläkönkään väliset paikat sensijaan\nsyyskesästä. Parhain syönti siellä yläjuoksulla on elo-syyskuun\nvaihteessa, jolloin lohet lompoloiden syvänteistä alkavat nousta\nkutuvirtoihin. Mutta onkimalupa-aika Petsamojoella loppuu nykyään jo\nsyyskuun 1 päivänä, joten parhaan syyskesän syöntiaikana siellä ei enää\nsaa onkia. Jos suotuisia ilmoja sattuu, ovat elokuunkin viime päivät\nhyviä. Kesällä voi sattua päiviä, jolloin lohet täällä yläjuoksullakin\novat liikkeellä, ja silloin ne ottavat devonia ja perhoa.\n\nKeskikesästä ei lohi Petsamojoella rupea syömään, ennenkuin vesi joessa\non kirkastunut kevättulvista tai siellä joka kevät tapahtuvien\nmaanvieremien aiheuttamasta savisuudesta. Näin ollen voi syönnin\nalkaminen useana keväänä siirtyä heinäkuun ensiviikolle. Heinäkuuta\nonkin yleensä pidettävä parhaana onkima-aikana Petsamojoella, sillä\nelokuussa on usein pitkällisiä poutia, jolloin vedet käyvät vähiin ja\nlohi painuu jokisyvänteisiin, joista se ei liiku, eikä se silloin\nmielellään ota uistinta enemmän kuin perhoakaan. Mutta kun pitkällisen\npoudan jälkeen tulee säänvaihdos, lähtee lohi liikkeelle, ja tällöin\nonkimies voi korjata sievoisen saaliin. Esimerkiksi eräänä tällaisena\nsäänmuutos-yönä satuin saamaan sieltä 11 lohta ja 6 taimenta.\n\nJoka haluaa Petsamojoelle tehdä oikean eräretken, menettelee viisaimmin\nsopiessaan jo kevättalvesta jonkun petsamolaisen kanssa kepeän venheen\nviemisestä Kallojärvelle, voidakseen myöhemmin kesällä tällä laskea\njokea Moskovan kylään saakka. Matkan varrella on siksi suurenmoisen\nkauniita näköaloja ja niin paljon koskemattoman erämaan tuntua, että se\npalkitsee suuremmatkin vaivat. Kallojärvelle on helppo kävellä, sillä\nmaasto sinne on aivan tasaista lukuunottamatta yhtä tunturiylänköä.\n\nKen haluaa käydä ainoastaan ylemmillä könkäillä saakka, voi suorittaa\nmatkan helposti jalan. Polku Alakönkäälle kulkee tasaista hietakangasta\npitkin, ja vain itse könkään kohdalla varsin lyhyellä matkalla\ntunturiliepeen yli mentäessä se on huonoa. Tällä kohdalla on\nPetsamojoen kenties kaunein näköala, sillä joki porautuu tässä\njyrkkäseinäisten tunturien välitse. Paikka tekee todellakin juhlallisen\nvaikutuksen, kun rantakalliolta katselee alla virtaavaa synkkää\nmanalanvirtaa. Yläkönkäällä käydessä voi pistäytyä myös lähellä olevan\nMattert-tunturin laella, sillä sieltä on juhlallinen ja laaja näköala\naina Jäämeren rantaa, Salmijärven tuntureita, Luttojokea ja\nVenäjän-puoleisia seutuja myöten. Könkäältä tunturin laelle on noin 45\nminuutin kävely pitkin loivaa, helposti noustavaa tunturinrinnettä.\n\n\n\n\nNEITSEELLISILLÄ VESILLÄ.\n\n\nKesän 1923 vietin suurimmaksi osaksi Petsamojoen varrella, tehden\nluostarilta käsin jokaöisiä retkiä joelle lohia ongiskellen ja etsien\nongintapaikkoja, sillä olivathan ne toistaiseksi vielä jokaiselle\ntuntemattomia. Edellisenä kesänä oli sieltä joku määrä lohta ongittu.\nMuun muassa tohtori Iivonen ja kalastusneuvos Hellevaara olivat\nkahdesti tehneet sinne pari päivää kestäviä kalamatkoja. Mutta\nparhaista ongintapaikoista oltiin vielä tietämättömiä, sillä eihän\nyhden kesän vähäisen kokemuksen nojalla voi niistä varmuudella mitään\npäättää.\n\nElokuun loppupuolelle tultaessa olin joen alajuoksusta aina\nPyiskajoelle saakka täysin selvillä, ja nyt olin päättänyt tutkia sen\nyläjuoksun, sillä se oli urheilukalastuksen kannalta vielä tuntematonta\naluetta. Kukaan onkimies ei ollut käynyt Alaköngästä ylempänä, ja\notaksuttiin, ettei lohi sen yläpuolelle nousisikaan.\n\nElokuun 27 päivänä pantiin pieni jokiveneeni munkkien nelipyöräisille\ntyörattaille, siihen ladottiin eväät, suolat, kalakorvo, loue y.m.\nmatkavarusteet ja kuorma vietiin hevosella aina Pyiskajoelle saakka.\nMoskovankylän Iljan olin puhunut venemieheksi, ja saapuikin tämä\nukonkäppyrä, leipää ja teetä säkkiin evääksi varattuaan, varsin topakan\nnäköisenä sovitulle kohtauspaikalle. Matkavarusteihini kuului vielä\ndrillinki vesilintujen päiden menoksi. Jätin Iljan kuljettamaan venettä\nPetsamolompolon alaosaan saakka, sillä tällä välillä ei ole vaikeampia\npaikkoja noustavana, vaan veneen voi helposti kuljettaa yksikin mies,\nkun vetonuorat ovat kiinnitetyt venheeseen kolttien käyttämällä\ntavalla: toinen nuora venheen keulassa vesirajassa olevaan renkaaseen\nja toinen perään pohjapuun nokkaan. Rannalla kävellen on nuorista\nhelppo vetää venettä ja toista nuoraa kiristämällä, toista\nhöllentämällä veneen voi ohjata tarpeeksi kauas rannasta ja kierrätellä\nsen eteen sattuvien matalikoiden, kivien y.m. esteiden ohitse ja\nvälitse.\n\nItse kävelin vapoineni rantaa pitkin jonkin matkaa edellä, ettei vene\nkarkoittaisi lohia. Ensimmäinen lohi kävi kiinni Petsamolompolosta\nlähtevän virran yläpäässä, aivan jalkojeni juurelta maarannasta. Lohi\noli pieni 4-kiloinen uroslohi, joka ampui virrasta lompolon tyyneen\nveteen, josta sen ennen pitkää koukkusin rannalle.\n\nKeittoloin täksi päivää oli saatu, ja sehän oli pääasia, sillä en ollut\nmuita ruokatarpeita ottanut mukaan kuin leipää, voita, kahvia, sokeria\nja milkkiä, luottaen siihen, että tokihan joki särpimen antaa. Lohta\nväsyttäessäni huomasin haapananpoikueen uiskentelevan lompolossa, joten\npäätin koettaa hankkia talouteemme myös liharuokaa. Iljan tultua\nveneineen sousimme lompolon yläpäähän ja pystytimme rannalle louteen\nyönviettoa varten. Jäljelläolevan iltapäivän päätin hätyytellä\nvesilintuja ja yrittää lohta läheisessä Katkimakoskessa. Näin pari\nhaapananpoikuetta painuvan vastakkaisen rannan ruohikkoon, jonne päätin\nmaitse kiertää. Ruohikko oli kovapohjaista, helppoa kahlata, ja ennen\npitkää onnistuinkin reppuuni korjaamaan kuusi haapanaa. Nyt oli meillä\nsiis sekä kalaa että lihaa, joten ruokahuolet olivat toistaiseksi\npoistetut.\n\nVaihdoin nyt drillingin heittovapaan ja kävelin kosken rannalle\ntutkiakseni, ovatko lohet havainneet siinä viihtyisää paikkaa kutua\nodotellessaan. Tässä noin kilometrin pituisessa koskessa löysin monta\nnäköjään hyvää onkimapaikkaa, mutta lohta ei niistä kuulunut; sen\nsijaan taimenta rupesi tulemaan tuhkatiheään. Kun pienemmässä\nsyvänteessä taimen ottaa, on se melkein varma merkki, ettei siitä\nsilloin lohta saa, ja niinpä lopetinkin enemmän yrittämisen päättäen\nalastulomatkalla koskea paremmin tutkia.\n\nLeirille tultuani Iljalla oli lohikeitto ja kahvit valmiina, jotka\nmaistuivatkin entisellä totutulla tavallaan, sillä olihan ilta kulunut\njo liki puoleen yöhön.\n\n\"Lohivatsalla\" nukkuu hyvin ja näkee mukavia unia, sen kokemuksen sain\ntaaskin uusia, ja kun nukkuma-aikaa jäikin vain neljä tuntia, oli se\n\"kiireellä nukuttava\", sillä oli päätetty aamuvarhaisella lähteä\neteenpäin voidakseni lohen aamusyönnin aikana tutkia edessä olevia\nvesiä. Päiväsaikaan, jolloin lohi ei ole syönnillään, ei saa selvää\nkäsitystä lohipaikoista, vaan hyvästäkin paikasta voi tulla siihen\nkäsitykseen, ettei lohi siinä asusta. Aamuyöstä nousimme Katkimakosken\nja saavuimme sen yläpuolella olevaan Katkimalompoloon. Yritin siellä\nuistella lohta veneestä käsin, mutta niin pian kuin sain uistimen ulos,\noli siinä hauki. Tämä uudistui useita kertoja, joten uistin ei niiltä\nsaanut olla rauhassa niin pitkää aikaa, että mahdollinen lohi olisi\nehtinyt siihen tarttua. Lopetinkin enemmän uistelun toivoen, etteivät\nhauet paluumatkallani olisi näin syönnillään, ja korjasin saaliinani\nviisi kappaletta noin 3-kiloisia haukia keittokalaksi. En näet ollut\nmoneen vuoteen haukea syönyt, joten oletin sen lohen asemesta maistuvan\nhyvälle.\n\nKulku Katkimalompolosta ylöspäin aina Jonnikielklompoloon saakka oli\nvaikeata, sillä välillä olevat kosket olivat niin vähävetisiä,\nettä piti keskijokea kahlaten vetää venettä jokipohjaa pitkin.\nJonnikielklompolossa huomasin vankan lohen nostavan selkäänsä, ja niin\npian kuin olimme vetäneet veneen rannalle ja Ilja oli saanut käskyn\nryhtyä kahvinkeittoon, kahlasin joen länsirannalta pistävää matalikkoa\nvirran reunalle. Valmistautuessani siellä heittoa tekemään ilmestyi\nkupeelleni minusta vain parin metrin päähän veden pinnalle lohen selkä,\njoka valasmaisella liikkeellä hitaasti painui veden alle. Tuon liikkeen\ntekevää lohta pidän varmana saaliina, ja senpätähden nytkin heti\nkaikessa hiljaisuudessa peräydyin taaksepäin voidakseni tehdä heiton\nlohen etupuolelle. Lohi oli kiinni ensi heitolla. Se syöksyi ensin\nylöspäin, mutta pyörsi ympäri matalan kosken vastatessa ja painui\nohitseni lompoloon. Teki siellä isolle lohelle tyypillisiä laimeahkoja,\nmutta voimakkaita painautuksia pohjaa kohden. Jonkin ajan kuluttua sain\nsen takaisin virtaan, jossa väsyttäminen kävi nopeampaan, eikä\nkestänytkään kauan, ennenkuin se jo pintautui. Kylkeään välkytellen se\nkoetti painua pohjaan, mutta kun voimat jo olivat väsähtäneet, sain sen\npysytetyksi pintavedessä. Helposti se antoikin itsensä uittaa\nminunpuoleisen rannan matalaan veteen, jossa pian sain isketyksi koukun\nsen selkään. Tulokas oli komea 17-kiloinen naaras. Ei muuta kuin \"jalka\npäälle ja Tarzanin voitonhuuto ilmoille\" uuden paikan kunniaksi, sillä\naikaisemmilla kesäretkilläni en ollut tätä lohipaikkaa keksinyt.\n\nLaitettuani devonin koukut taas asianomaiseen kuntoon ryhdyin uudelleen\nkokeilemaan paikan lohipitoisuutta. Seurauksena oli pari tempaisua\nilman tarttumista. Ihmettelin tätä, sillä eipä devonia kala juuri tapaa\nsen koukkuihin takertumatta. Tarkastin koukkulaitteen, mutta siinä ei\nollut vikaa. Heittelin vielä ja -- kiinni oli! Alkuliikkeet tuntuivat\noudoilta, joten ihmettelin, mikähän otus siellä lienee devonin\ntempaissut, kunnes jonkin ajan perästä hauki välähti pintavedessä.\nVedin harmissani tämän lohivesien rumiluksen kelkkana maalle, ja kun\naamukin jo oli kulunut kello kahdeksaan, tuumin jättää paikan enemmän\nonkimisen tulomatkaan.\n\nPystytimme louteen rannalle, sillä olin päättänyt päivän maata tässä\njoutuakseni iltasyönnin ajaksi jo kesällä hyväksi havaitsemalleni\nTuurilompolonkoskelle ja Alakönkään alle.\n\nHaukikeittoa keitellessämme näin vähänväliä isojen lohien näyttäytyvän\npinnalla äskeisestä onkipaikastani alaspäin oikealla aivan\nvirrattomassa lompolon vedessä. Merkitsin näkemäni iloisena muistiin\npäättäen uhrata paikalle enemmän aikaa tulomatkalla.\n\nNoustuamme iltapäivällä Tuurilompolon koskelle -- koskea jotkut koltat\nmyös kutsuivat nimellä \"Annikkakuosk\" -- ryhdyin saaliista varmana\nheittelemään, sillä olinhan kesällä siellä käydessäni saanut samaisesta\npaikasta kaksi kymmenkiloista. Tulos oli kuitenkin tänä iltana laiha:\nyksi 2,5-kiloinen uroslohi ja kolme taimenta. Koetin myös veneellä\nuistella yläpuolella olevassa lompolossa, mutta huomasin sen liian\nmatalaksi lohien oleskella. Sensijaan lompolon jatkona koskenniskassa\noleva virran laajennus, keskellä olevine santamatalikkoineen ja\nsyvänteineen, oli kuin luotu lohille helteisen kesän viettopaikaksi.\n\nLompolosta kiskottiin vene seuraavaa koskea ylös. Se on edellisiin\nverrattuna aika syvä ja paikoin voimakas. Kosken yläosaan päästyämme\njätin Iljan yksin hiljakseen venettä kuljettamaan, itse lähtien edeltä\nmahdollisia lohipaikkoja etsimään ja kokeilemaan. Päästyäni kosken\nniskassa olevaan mutkaan olin huomaavinani vastakkaisella\nhiekkapohjaisella rannalla lohen liikkeen. Tarkastaessani paikkaa en\nkuitenkaan nähnyt muuta kuin jokipohjalla kuumottavan lieon pätkän.\nKoska olin ollut huomaavinani lohen juuri siinä paikassa vettä\npyöräyttäneen, heitin devonin lieon alapuolelle. Ei mitään. Heitin\nyläpuolelle. Nappaus ja kiinni! Mutta samalla tuo oletettu lieko\nhävisi, sillä se olikin ollut virran jamaan painautunut lohi. Tunsin\nheti liikkeistä, että nyt olen ison papan kanssa tekemisissä. Lohi\npainui ensin ylöspäin, kiersi hiljakseen yläpuolella olevan\nhietamatalikon, käväisi vielä senkin yläpuolella olevan voimakkaan\nvirran kuohujen kohdalla pintavedessä, jolloin näin sen valtavan\npyrstön ja sain aavistuksen sen suuruudesta. Koetin nousta rantaa\nylöspäin pysyttääkseni lohen jokimutkan syvässä vedessä, mutta en\nehtinyt montakaan askelta ottaa, kun lohi jo kääntyi ja ampui virtaa\nalas ohitseni. Kauas ylös siimaa pitkin kirposi devonin hylsy siinä\nvauhdissa, ja kuumana kurahti sormi siiman juoksua vapaa vasten\nhillitessäni.\n\nLohi syöksyi suoraan alla olevan kosken niskaan, jossa panin sille\nlujanlaisen vastineen, saadenkin sen pyörähtämään poikittain ja\nmenemään vastakkaiselle rannalle. Siellä se ensin painautui pohjaan,\nmutta ampui kohta ylös pinnalle. Näin nyt selvästi sen valtavan koon\nkoko komeudessaan. Hyvän joukon yli 30 kilon täytyi tuon ruhon painaa!\nHätkähdin aikalailla ja veri tulvahti päähäni, sillä jos olinkin\npyrstöstä olettanut sen suureksi, en kuitenkaan mokomaa lohien\nkuningasta ollut odottanut näkeväni. Nuolena kimposi ajatus päässäni,\nettä nyt on elämäni rekordilohi kysymyksessä, ja arvasin sen näin\nahtaassa paikassa yrittävän koskea alas väljempiin vesiin. Vaikka\nvavassani olikin 28 kilolle taattu siima ja \"Tiger Z\" peruke, tiesin,\netten kykene sen lähtöä estämään, vaan että minun on seurattava koskea\nalas lohen määräämällä vauhdilla. Drillinki roikkui onnettomuudeksi\nselässäni, sillä en ollut uskaltanut jättää sitä venheeseen. Vetäisin\ntoisella kädelläni sen selästäni ja kyyristyin asettamaan sitä\nrantakiville, kun samassa lohi pyörähti minuun päin ja syöksyi täydellä\nhöyryllä keskivirralle. Vavan yhdessä kädessä ollen en ehtinyt saamaan\nsiimaa kireälle, vaan se sai löysän, ja samassa lohi oli irti.\n\nVoi surkeutta! Heitin vavan rannalle ja lakkinikin paiskasin sen perään\nja vapisin, vapisin koko ruumiiltani. Sinne meni rekordiloheni! Sinä\npakanan, pakanan drillinki, minkä teit! Jos tuon tiesin, olisin koko\nvärkin antanut rusentua rantakiviin, ennenkuin päästänyt tuota lohta\nkarkuun. -- Ja mikä panikin lohen kääntymään juuri sillä hetkellä, kun\nolin avuton sitä hoitelemaan? Mikä oli pannutkin sen asettumaan näin\nahtaaseen, vähäpätöiseen paikkaan? Sinne meni ylpeyteni! Olisi tehnyt\nkoko joen kuuluisaksi. Ei se Iivosen kaksikymmenkiloinen olisi ollut\nmitään tuon rinnalla! Harvoinpa lohi on devonista karannut sen kerran\nsuuhunsa haraistuaan. Olisipa sentään pitänyt muuttaa nuo numeroa\nsuuremmat koukkulaitteet siihen, kuten jo olin ajatellut, sillä hatarat\novat jo tähän aikaan lohen leuat.\n\nTäytyi istuutua rantakivelle, sillä niin vapisivat polvetkin, että\nhävetti. Pitkä sylki drillinkiriepua kohden ja tupakkavehkeet esiin!\nTärviöllä oli koko matkan nautinto, sillä varmasti tuo lohi aina\nkummittelee mielessäni.\n\nTupakoin puolisen tuntia lähtien lopulta innottomana auttamaan Iljaa,\njoka ei näkynyt jyrkästä rantakuohusta saavan venhettä yksin ylös.\nHaluton olin onkimista jatkamaan, ja niinpä heti Alakönkäälle saavuttua\nryhdyimme vetämään venettä maitse sen molempien hampaiden sivuitse,\nkunnes saavuimme soudettavaan virtaan.\n\nKönkään yläpuolella meitä odottivat neitseelliset vedet, joihin\ntiettävästi kukaan tätä ennen ei ollut uistinta tai perhoa viskannut.\nErikoinen viehätyksensä on tällaisilla seuduilla, olkoon eränkävijä\nkuinka tottunut hyvänsä. Matkan vaatimat vaivat on helppo kestää; niitä\nei huomaakaan mielen ollessa jännittyneenä edessäpäin olevia uusia\nnäkemyksiä odottaessa. Heti edessä olikin paikka, joka vei mielestä\näskeisen epäonnen aiheuttaman alakuloisuudenkin. Sanattomaksi se pani\nmatkamiehen katsellessa synkkää manalan virtaa jyrkkien, seinämäisten\nkallioiden puristuksessa. Kallioseinämät heijastuvat mustina virtaan,\ntehden sen synkän ja syvän näköiseksi, jota vaikutusta vielä lisää\nhäränpyörteillä oleva puristunut vesi. Ei haluttanut tähän pyhättöön\nonkea heittää, vaan hiljaisena ihailin sen kauneutta. Se rauhoitti\njuhlallisuudellaan ja kuolleella hiljaisuudellaan riehuvan mielen, ja\ntämän tunteen vallassa nousimme vielä edessä olevan virran ja\nSaarilompolon.\n\nLompoloa seuraavan matalan kosken keskivaiheilla tuli eteemme pienehkö\nsyvänne, johon heitin devonin. Muutaman heiton perästä oli lohi kiinni\nja ennen pitkää myös veneessä. Välinpitämättömästi sitä virrassa\nväsyttelin, sillä mieleeni palautui taas äskeinen kolmikymmenkiloinen,\nmutta olihan tämä iloinen kokemus, sillä se todisti lohta olevan myös\nAlakönkään yläpuolella.\n\nOllin kammilla pantiin pata ja pannu tulelle, sillä olihan saatu jo\ntarpeeksi rehkiä yhden illan osalle. Paikka näytti lohipaikalta, joten\npäätin aamuyöstä siinä kokeilla.\n\nAamuonginnan tuloksena oli yksi kahdeksan- ja yksi viisikiloinen\njokimutkasta karin alta.\n\nLäksimme taas virtaa ylöspäin, ja Kollilompoloon tultua näin\ntelkkäpoikueen, josta vähän ajan perästä kolme kappaletta oli\nvenheessäni. Kollilompolon yläosassa heittelin länsipuoleiselta\nrantakalliolta, mutta vaikka paikka olikin näköjään lohipaikka, oli\ntuloksena ainoastaan muutama taimen.\n\nVuorokauden aika oli jo myöhä lohen syönnille. Siksipä jatkoimmekin\nmatkaa Koskilompoloon, jossa veneellä soutaen uistelin jonkin aikaa.\nTulos oli yksi 3-kiloinen koukkuleukataimen ja muutama pienempi. Lohi\nei ottanut, vaikka paikan ulkonäöstä päättäen epäilin niitä siinä\nolevan.\n\nNiin tultiin Yläkönkäälle, jonka alle pystytettiin loue. Paikka on\nkaunis, sillä tällä kohdalla porautuu Petsamojoki tunturivyöhykkeen\nläpi muodostaen keväisin korkean veden aikana mahtavan putouksen.\nKönkään ylähammas on pari metriä korkea kallioporras, josta vesi putoaa\njyrkkäseinäiseen ja kaitaan kallioaltaaseen, jatkuen siitä pienempinä\nputouksina lompoloon. Oikealla rannalla kohoaa kaunis Mattert-tunturi\n519 metriä korkeana, ja sen jatkona ovat monessa paikassa\njyrkkäseinäisinä jokeen putoavat Mellilompolon tunturit.\n\nJätettyäni Iljan louetta pystyttämään läksin heti putousta ihailemaan.\nHuomasin jo ensi silmäyksellä, että lohipaikat loppuvat tähän. Niitä\netsien ei tarvitse tämän könkään yläpuolelle mennä, sillä sen ylin\nhammas on siksi jyrkkä, ettei lohi siitä yleensä nouse. Korkean\nkevättulvan aikana kuitenkin joku lohi kykenee itsensä siitä ylös\nkeinottelemaan, koskapa niitä on jokunen saatu aina Kallojärveltä\nsaakka.\n\nOtin tämän könkään majapaikakseni ja sieltä käsin tein retkiä joen\nyläjuoksulle ja läheisille tuntureille. Kolme vuorokautta vietin tässä\nluonnonpyhätössä, milloin vapa mukana tehden retkiä jokea ylös aina\nKallojärvelle saakka taimenia \"rassikalaksi\" onkien, milloin kävellen\npyssy selässä tuntureilla näköaloja ihailemassa. Unohtumattomat ovat\nnämä hetket, jotka siellä yksin vietin. Iljan olin näet lähettänyt\nluostarilta noutamaan ajokoiriani, sillä olihan syyskuun 1 päivä edessä\neikä sitä sopinut vapa kädessä sivuuttaa.\n\nEräällä retkelläni huomasin lähellä jokirantaa sijaitsevien kevättulvan\naikana lampena olevien syvänteiden pohjalla suden jälkiä. Koko pentue\noli siellä elellyt kaivellen syvänteiden pohjalle isoja kuoppia\nsyötävää etsiessään. Paikka olikin sopiva suden pesimispaikaksi, sillä\nalavalla maalla oli maa korkean, miehen vyötäisiin ulottuvan\nkasvillisuuden peitossa ja pajukko oli paikoin luoksepääsemättömän\ntiheä. Siellä oli porojen surma synnyttänyt sukunsa jatkajia ja\nopastanut näille elämisen ensimmäisiä ehtoja: ravinnon etsintää.\n\nEnpä ollut odottanut saavani vieraita tälle ihmisilmoista kaukana\nolevalle asunnolleni, mutta niin kuitenkin sattui. Koltta Olli sieltä\nsaapui naisväen kera veneellä soutaen. Olivat tulleet syysverkkoja\nlaskemaan. Kolli- ja Koskilompoloon olivat jo niitä asettaneet, ja nyt\nkävi matka Mellilompololle, jossa on turvekota, n.s. lesken kammi.\n\nKauan tutki Olli onkivehkeitäni kysellen pyynnin salaisuuksia. Mieli\nnäkyi palavan tähän hommaan, ja hänestä tulikin myöhempinä vuosina\ntottunut onkija.\n\nIljan saavuttua kolmantena päivänä lähtönsä jälkeen ajokoirieni Panun\nja Kruunan kanssa oli isännän odottamaton löytäminen näille suuri\nriemastus. Siinä touhussa täytyi heti metsään painua, into ei muutoin\nasettunut. Ajo olikin ennen pitkää käynnissä, ja pari tuntia saivat\nkoirat täydellä kurkulla ilmoittaa metsästyskauden alkaneen, ennenkuin\njänis tuli kaadetuksi Mattertin rinteellä. Enin into oli nyt saatu\ntyydytetyksi, ja kun tarkoitukseni ei ollut varsinaista metsästystä\naloittaa ennen kuin paluumatkalla alavammilla mailla, Alakönkään\nalapuolella, painuttiin louteelle kalakeitolle.\n\nJoskin Panu oli kuuluisa ruokahalustaan, löi se nyt entisen rekordinsa,\nsillä valtava oli se annos lohien päitä, selkärankoja, mätiä ja\ntaimenia, minkä se sisälleen ajoi. Istualtaan täytyi loppuja pistellä,\nennenkuin se uskoi, ettei vatsassa enempää tilaa ollut. Mutta syökööt\n-- onhan meillä yksiseinäinen huone, joten syönnin seuraukset eivät\nisännän nokkaa kirvele.\n\nIltapäivällä aloitettiin paluumatka, koirat ja kampsut venheessä. Ei\npidetty kiirettä, sillä halusin tarkoin onkia menomatkalla huomaamani\nsopivat paikat nähdäkseni, minkä verran lohta oli tänne noussut.\n\nOli jo 3 päivä syyskuuta, kun saavuttiin Katkimalompololle, josta\nlähtevän kosken suumutkaan pystytimme louteemme. Lohikorvo alkoi\ntäyttyä, sillä m.m. Jonnikielklompolosta olin edellisenä yönseutuna\nsaanut kolme vankkaa lohta. Siellä muuten näkyi enemmän lohien liikettä\nkuin muualla koko matkan varrella. Katkimalompolossakin niitä kyllä\nnäyttäytyi, mutta sain vain yhden veneeseeni, sillä hauet tekivät taas\nkiusaa kuten menomatkallakin.\n\nKeskiyötä louteessa nukkuessamme heräsin Panun liikehtimiseen\nvierelläni. Sillä oli tosin riimut kaulassa, mutta en ollut sitonut\nniitä puuhun. Huomasin sen nousevan ylös ja vainuavan pimeään yöhön.\nSamassa se syöksyi ulos ja Kruuna tapautui perään, mutta sain riimuista\nkiinni. Heti alkoi Panun kiihkeä haukku, joka painui läheisen vaaran\nyli kuulumattomiin, Kruunan vikisten kuunnellessa sen menoa. Ei voinut\nmuuta tehdä kuin odottaa päivän valkenemista, sillä yö oli pimeä.\n\nPäivän kajastaessa painuin drillinki olalla metsään, jättäen Kruunan\nIljan hoitoon louteelle. Kävelin sen päivän Valasjoelle käsin olevia\nmaisemia, kuulematta kuitenkaan Panusta mitään. Mutta eräällä suolla\ntapasin hirven ja koiran jäljet. Siinä oli siis Panun riista kulkenut,\nmutta minne lienevät painuneet Venäjän puolelle. Ilman Panua palasin\nillalla louteelle ja aamulla lähetin Iljan vuorostaan Panua\nhuutelemaan.\n\nLouteella aamupäivällä kahvia keitellessäni huomasin lohen käyvän\npinnalla aivan asuntoni kohdalla olevassa jokimutkan syvänteessä.\nPainuin rannalle ja heittelin kallioniemekkeeltä syvänteeseen. Lisäsin\npainoa uistimeen ja annoin sen painua syvälle. Jo otti! Lohi liikkui\nedestakaisin ja syöksyi sitten kosken niskaan. Minun ei sopinut antaa\nperään, sillä nostokoukun olin jättänyt louteelle, joten, jos koskessa\nsen väsyttäisinkin, en saisi sitä maihin vedetyksi. Sain lohen takaisin\nkallion viereen, mutta tilanne oli vieläkin tukala. Miten saisin koukun\nlouteelta? Ei muuta neuvoksi kuin ensin väsyttää lohi perinpohjaisesti\nja sitten käväistä noutamassa koukku louteelta. Olikin kiltintapainen\nlohi ja ennen pitkää se väsyi. Pitelin sitä kyljellään pintavedessä\nkauemman ajan, antaen sen \"haukkoa ilmaa\", ja päästin sen sitten\nrauhassa painumaan syvänteeseen. Rullalta siimaa antaen kiipesin\nrantatörmää ylös louteelle. Matkaa kertyi satakunta metriä, mutta\nriittihän siimaa. Sain koukun käteeni ja siimaa rullalle ottaen painuin\ntakaisin rannalle, lohen pysytellessä koko ajan liikkumattomana.\nPerille tultuani säikäytin sen pinnalle ja koukkusin kalliolle. Siinä\nloikoi kaunis kahdeksankiloinen, mutta sekin naaras, ikävä kyllä. En\nollut koko matkalla saanut kuin muutaman uroslohen, muitten ollessa\nkutuun valmistuvia naaraita, joista toiset tummempi-, toiset\nvaaleampilihaisia.\n\nIltapäivällä palasi Ilja turhalta matkaltaan. Ei jälkeäkään Panusta.\nOdoteltiin vielä seuraava yönseutu, mutta Panu pysyi poissa. Tiesin sen\nosaavan palata lähtösijoilleen mistä maailman äärestä hyvänsä, mutta\nkun sen kaulassa oli riimut riippumassa, pani se huolestuttamaan.\nOlihan se ennenkin palannut tuollaisilta retkiltään riimujen tynkä\nkaulassa, mutta olisiko nyt sattunut niin vahvat, ettei se, niiden\ntartuttua puuhun tai kiveen, saisi niitä poikki vedetyksi? Täytyi\nluottaa onneen, sillä asialle ei mitään mahtanut.\n\nSamana iltapäivänä laskimme kosken alas Petsamolompololle, jossa olin\npäättänyt veneellä soutaen uistella. Mutta kun läheinen Gallipooga\noli minusta hauskempi louepaikka, kävimme ensin majamme sinne\npystyttämässä, nousten sitten tyhjin venein takaisin lompololle\nuistelemaan. Sain sieltä kolme 14--16-kiloista venkaletta ja menetin\nneljännen. Tämä neljäs lohi oli harvinaisen voimakas ja eloisa, näöstä\npäättäen edellisten painoinen. Kun ilta jo oli pimeä, joten veneestä ei\nnähnyt hyvin koukuta, käskin Iljan soutaa läheisen niemen kärkeen\nsaadakseni ottaa lohen maalle. En tahtonut saada sitä rantautumaan,\njoten pitkän arvelun perästä luovutin koukun Iljalle, pyytäen hänen\nkoukkuamaan kalan, voidakseni pitemmällä siimalla paremmin lohta\nhoidella. Luonnollisesti neuvoin häntä varomaan tapsia ja vielä Iljan\nasettaessa koukkua veteen annoin viimeisen ankaran varoituksen. Mutta\nturhaan. Ilja vetäisi ja -- peruke poikki! Sinne meni komea lohi ja\nhyväuintinen devonini. Ellei liene Ilja ennen tietänyt, minkämoista\nväkeä koltat ovat, niin toivottavasti hänelle nyt se asia selvisi.\n\nSeuraava yö oli tyyni ja lämmin. Valvoin havuvuoteellani, sillä Panun\nkohtalo huolestutti. Joelta kuulin vähän väliä lohen molskahduksen,\njoten tuntui niitä tälläkin paikalla olevan. Päivän sarastaessa painuin\ntaas joelle yrittämään, ja tulos oli yksi 14-kiloinen, musta,\nkoukkuleuka koiras. Näki väristä, että se oli koko kesän kallion\nsyvänteessä aikaansa viettänyt, erehtyen juuri odottamansa kutuajan\novella petolliseen onkimiehen koukkuun. Sellaista on lohirievun\nkohtalo!\n\nPäivällä suolasin viimeksi saadut lohet, eivätkä korvoon enää kaikki\nmahtuneetkaan. Mitta oli täysi, ja olisin ollut valmis ihmisilmoille\npainumaan, mutta päätin vielä jonkin päivän odottaa Panua.\n\nSeuraavana yönä tämä ilmestyikin nuotiolle. Heräsin Kruunan vikinään ja\nhuomasin sen kuuntelevan jokea ylöspäin. Hetken kuluttua nuotion valoon\nilmestyikin Panu hiljaa pimeydestä kävellen, ketjujen tynkä kaulassa\nroikkuen ja ulkoasultaan kurjan näköisenä. Siinä olivat kesälihat ja\nlohikeitot haihtuneet! Jalkapohjat olivat niin turvoksissa ja arkoina,\nettei paljon liikkumaan päässyt. Matkaa oli näköjään tehty paljon.\nMolemminpuolinen ilo oli suuri jälleennäkemisestä, ja Kruuna pani koko\nteltan sisällyksen nurin hyppiessään isännän ja Panun ympärillä.\n\nNyt olin valmis lähtemään, ja seuraavana päivänä panimmekin kampsut\nkokoon ja laskimme veneellä Moskovan kylään. Kävelin koirineni\nluostarille ja lähetin sieltä hevosen lohia ja tavaroita noutamaan.\n\nMatkan tarkoitus oli saavutettu: uusia lohipaikkoja löydetty. Sopi\nlopettaa onkiminen tältä syksyltä ja luostarilta käsin aloittaa uusi\nharrastus erämiehen elämässä -- ajojahdit.\n\n\n\n\nOTTO JUHANNEKSEN KANSSA PETSAMOJOELLA.\n\n\nVartiosotilas kävi pyytämässä minua puhelimeen munkkien \"hotellista\".\n\n\"Terve, se on Otto Juhannes! No sinähän kuulut viime yönä kovasti lohia\ntappaneen.\"\n\n\"Kuka semmoisia kertoi?\"\n\n\"Ka sotilaalle soitin ja tiedustelin. Mittees sinä nyt ilmasta tykkeet,\nonko se noin niinkuin mallillaan?\"\n\n\"Ka eihän tuo ole pahempikaan.\"\n\n\"Otatko miehen mukaasi, jos tulen?\"\n\n\"Suurimmalla mielihyvällä. Pistä vain kiireimmän kaupalla vehkeesi\nkokoon.\"\n\n\"No minä käsken valjastaa 'Kössin'. Outahan niin mies tulee. Onko\nsinulla kahvia tarpeeksi?\"\n\nVakuutin niitä vielä olevan, mutta tiesinhän minä, ettei Otto Juhannes\nvähillä kahvivarusteilla jokivarrelle lähde. Omassa repussa pitää pitkä\nporonnahkainen kahvipussi olla.\n\nParin tunnin perästä ajoikin Otto Juhannes luostarin hotellin eteen.\nJoimme tavanmukaiset Leonidin tsaijut ja läksimme kävellä jumppasemaan\njokivarrelle, Otto Juhanneksen minulta kysellessä viimeaikaisia\nsaaliitani. Matka kävi ensin Pommisuvantoon, sillä siihen paikkaan Otto\nJuhannes enimmin luotti. Tulimme suvannolle ja istahdimme rannalle\nvapoja kuntoon panemaan.\n\n\"No minkälaisella vehkeellä sitä yritetään?\" kysäisi Otto Juhannes.\n\n\"Minä olen perholla tähän aikaan ongiskellut ja panen nytkin vapaani\nperhokärjen, mutta kun sinulla on vain heittovapa, niin pane\n'divonakala'.\"\n\n\"Eiköhän sitä 'halolla' mojauteta?\"\n\n\"Elä hiidessä pilaa lohivesiä halkoinesi! Paras olisi, kun pitäisit\npöytälaatikossasi ne vehkeet jokivarrelle niitä kuljettamatta. Pane\nvain divonakala ja mene koettamaan, minä kiehautan kahvit tässä\nrannalla.\"\n\n\"No niinköhän ois\", tuumi Otto Juhannes ja meni heittelemään. Heitteli\nsuvannon sen alapäähän saakka, mutta mitään ei kuulunut. Kävin sitten\nminäkin perhoa heittämässä, mutta samalla tuloksella. Rupesimme kahvin\njuontiin ja tarinoimaan. Olin sitä mieltä, ettei tämä Pommisuvanto ole\nenää mikään hyvä lohipaikka S:n pommituksen jälkeen.\n\n\"Niinköhän rietas pohjan pilasi?\" meinasi Otto Juhanneskin. \"No missä\nne on sinulla sitten ne lohipaikat?\"\n\n\"Alempana jokea, kunhan lähdetään niin kyllä näytän.\" Joimme\npuolentoista litran pannumme tyhjäksi ja lähdimme Iivosen mutkaan.\nLaskeuduimme törmää alas, kun Otto Juhannes kysäisee:\n\n\"Lampiini, haiseeko sinusta lohelle?\"\n\n\"Kyllä tuntuu vähän hajahtavan.\"\n\n\"Onko se haju miten suuren lohen?\"\n\n\"Ei taida olla kuin nelikiloisen.\"\n\nTulimme rannalle.\n\n\"No näytähän missä sinulla on se nelikiloinen.\"\n\n\"Viskaahan divonasi tuota valkoisena kuumottavaa kiveä kohden, sen\ntaakse ja hieman alapuolelle, siellä sen pitäisi olla\", jatkoin\nleikkipuhetta. Mutta mitenkäs kävikään! Kun Otto Juhannes oli tehnyt\nsinne muutaman heiton, oli lohi kiinni ja ilmahypystä päättäen noin\nneljän kilon painoinen.\n\n\"No katso rietasta, kun olikin siellä, ja aivan taitaa olla\nnelikiloinen! Hätäkös se sinun on onkiessa, kun olet tuttu jokaisen\nlohen kanssa joella. Lienet jo puntarisikin nokassa niitä roikuttanut,\nkun painot tiedät. Kummakos tuo, kun kesäkauden olet täällä porkannut.\nToista se on minun voutirievun. Jonniijoutavia papereja pitää\nkesäkaudet herroille kirjoitella, ettei pääse näihin oikeihin miesten\nhommiin kuin joskus pujahtamaan\", valitteli Otto Juhannes lohta\nväsytellessään. Ja unohtaen elämän murheet jatkoi: \"eiköhän pistetä\nkahvipannua tulelle, jos tässä hyvinnii olisi toisiakin lohia.\"\n\nTein työtä käskettyä ja jonkin ajan perästä kahlasin kumisaappaissa\nveteen koukuten Otto Juhanneksen lohen maalle. Naputtelimme kivellä\nsitä päälakeen ja läksimme kahville.\n\n\"No eikös se tuo Otto Juhannes ole kalamies? Ei siinä muuta konstia ole\nkuin ajoissa vain saada tuo peukalo rullalle ja jarrutappi tökättyä\nlaulamaan. Silloin se lohi tulla luikkii yhtä hyvin Otto Juhanneksen\nkuin muidenkin onkimiesten reppuun\", tuumii Otto Juhannes kahvia\nhärppiessään.\n\n\"No sinä se osaat tuon kahvin keittää mallilleen, se ei oukkaan mitään\nsumppivettä\", jatkoi Otto Juhannes viidettä kuppia kaataessaan. \"Mutta\nmissäs sinulla tässä mutkassa on ne isot lohet? Niitä saisit nyt\nmiehelle näyttää.\"\n\nNeuvoin kahlaamaan santamatalikkoa pitkin keskemmä suvantoa ja sieltä\nheittämään toiselle rannalle. Mutta eihän Otto Juhannes lähtenyt\nitseään kastelemaan, kun hänellä oli vain tavalliset lapikkaat\njaloissa. Kahlasin vuorostani sinne, mutta lohta ei kuulunut. Kaipa\nniitä ei siellä sillä kertaa ollut, sillä vastahan kaksi päivää sitten\nolin paikan \"tyhjentänyt\", kuten Otto Juhannes arveli.\n\nMenimme Karisaareen. Otto Juhannes heitteli devonia ja minä perhoa,\nmutta ei saatu muuta kuin pari taimenta. Taakseni katsahtaessani näin\nOtto Juhanneksen syrjittäin minuun seisoen asettavan \"halkoa\" vapaansa.\nHän luotti niihin vehkeisiin, mutta kun tiesi, etten minä näin\nkeskikesästä niitä sietänyt, niin koetti huomaamattani halon vapaansa\npanna. En ollut puuhaa näkevinänikään ja annoin hänen rauhassa\nheitellä. Vähän ajan perästä kuuluu Otto Juhanneksen harras siunailu,\nja kun kysyn syytä siihen, sanoo hän, kädellään toiselle rannalle\nosoittaen:\n\n\"Kattohan tuonne koivuun, suoraan tästä yli joen!\"\n\nKatson sinne, ja siellä ylhäällä koivussa riippuu Otto Juhanneksen\nhalko.\n\n\"No sinnehän on joku mies halkonsa suutuksissaan viskannut. Nythän tuo\non kerrankin oikealla paikallaan.\"\n\n\"Elä siinä viisastele. Minun halkoni se on, enkä minä siihen suuttunut\nole. Pistin sen siimaani, kun devoniin ei mitään kuulunut, mutta\nheittäessä siima katkesi ja halko tuonne koivuun lensi.\"\n\nIhmeteltiin hänen siimansa heikkoutta, sillä olihan se äsken kestänyt\nlohen ylösoton. Kahlasin kumisaappaissa yli joen hakien halon puusta --\nen suinkaan itse halon, vaan sen mukana olevan tiger-perukkeen takia,\nkuten Otto Juhannekselle huomautin. Hän pisti halon uudelleen vapaansa\nja heitteli saaresta alaspäin olevien kivien taakse. Hetken kuluttua\nlentää halko taas siimanpätkä perässään vastakkaiselle rannalle\nkoivuun.\n\n\"No joko nyt uskot tuon halonviskelyn! Näethän sinä, että metsään se\nsyntymäsijojaan muistellen pyrkii eikä veteen.\"\n\n\"No senkö helkkari sille nyt tuli, kun tuollaiset tavat otti ja siiman\nkatkoo! Eihän sillä ennen nuita kujeita ole ollut\" -- tuumi Otto\nJuhannes.\n\nTarkastin hänen siimansa. Se oli paikkapaikoin leikkautunut melkein\npoikki. Katsoin vavan kärkirengasta: agaatti oli lohjennut ja siinä oli\nteräviä särmiä. Oli nähtävästi taimenta koukuista päästellessä\nkolahtanut rantakiveen.\n\nHuomio oli surullinen, sillä varakärkirengasta ei ollut mukana ja\nentinen oli niin pahoin lohjennut, ettei vapaa voinut käyttää. Otto\nJuhanneksen onkiminen tänä yönä oli siis auttamattomasti lopussa. --\nHän sanoi yhtä mielellään rupeavansa minulle \"hukimieheksi\", kun minä\nsen \"ison\" otan. Lupasin sitä yrittää Lampion mutkasta, jonne nyt\nläksimme.\n\nKävelin edellä, kun Otto Juhannes hetken kuluttua karjaisee: \"Elähän\nmene! Minne sinä olet kahvipannun pannut, kun sitä ei näy reppusi\npäällä?\"\n\nKatson ja kahvipannu oli poissa vaikka varmasti muistin saaresta\nlähtiessämme panneeni sen entiselle paikalleen, repun päälle. Palattiin\ntakaisin ja läksin kahlomaan saareen, jonka rannalla näinkin pannun\nkiiltävän kiven kupeessa joessa. Se oli sinne kahloessa huomaamatta\npudonnut. -- Voimme rauhallisina taas matkaa jatkaa. Kun tulimme\nLampion mutkaan, sanoi Otto Juhannes:\n\n\"No nythän sinä olet kotonasi. Näytäppä nyt missä sinulla se iso lohi\non?\"\n\n\"No eihän se mikään iso ole, noin 10-kiloinen. Tuossa kai se\nkeskimmäisessä syvänteessä toisella rannalla makaa.\"\n\n\"No käyhän ottamassa, minä tässä sillä aikaa kahvit kiehautan.\"\n\nEnsi heitoilla ei kuulunut mitään, mutta kun olin aikani siellä\nporkannut, kävikin lohi devoniin.\n\n\"No nyt se olisi täällä, jos mies joutaisi keitoksiltaan hukimieheksi.\"\n\n\"Eikhös vain porkannutkin lohta kiinni! Tietysti, kun tiesi missä se\non, niin viskasi divonan koukut sen leukaan kiinni. Tultava se siinä\ntapauksessa lohen on, tahtoi tai ei\" -- veistelee Otto Juhannes koukku\nkädessä rantaan kävellessään.\n\n\"Saapiko mies koukuta lohen, jos se sattuu tähän niemekkeen rannalle\nuimaan?\"\n\n\"No koukkua vain, vaikk'ei tapoihini kuulukaan väsyttämätöntä lohta\nkoukulla tapailla. Mutta katso myös, että siihen osaat, muutoin käy\nvaikeaksi sitä ylös saada.\"\n\nLohen uidessa Otto Juhanneksen ohi tapasi hän sitä koukuta, mutta\nosuikin vain selkää raapaisemaan. Lohi tästä arkiintui ja, kun paikka\non ahdas, alkoi alavirtaan painua vastaanpanostani huolimatta. Nyt\ntulikin meille pitkäaikainen työ, sillä mutkasta alaspäin on ranta\nsellaista, ettei siinä lohta juuri saa koukutuksi. Ei se onnistunut\nmeillekään ennen kuin liki Koivunalushautaa.\n\nJoimme taas kahvit ja tarinoimme. Otto Juhanneksen teki mieli nähdä\nPetsamojoen yläjuoksua ja lupasin lähteä oppaaksi, milloin vain hänelle\nsopii matka tehdä. Kun hän vapansa särkymisen takia ei nyt kyennyt\nonkimaan, palasimme luostarille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin elokuussa sopikin Otto Juhanneksen lähteä aiotulle matkalle\nPetsamojoen yläjuoksulle, ja niin kävellä jumppasimme selässämme reput\nrankisineen ja muine asiaan kuuluvine vehkeineen eräänä elokuun päivänä\nkohti Alaköngästä. Aika ja helteiset ilmat eivät suinkaan olleet\nlupaavat, mutta saisihan Otto Juhannes ainakin nähdä siellä olevat\nnähtävyydet ja lohipaikat. Otimme asian siltä kannalta. Könkään\nnähdessään hän olikin niin ihastunut, että uhkasi antaa jonkun koltan\nheti seuraavana talvena sinne mökin rakennushirret vetää.\n\nIlma oli tavattoman kuuma ja paarmoja, sääskien ja mäkäräin lisäksi,\noli kuhisemalla. Rauhaa näiltä pohjolan kesän pilaajilta ei saanut\nmuualla kuin huolellisesti kivillä ja sammalilla tukitussa rankisessa.\nSiellä kerran hikisinä loikoillessamme tuumikin Otto Juhannes:\n\n\"Olen tässä katsellut nuiden paarmain hommia ja ovat ne koko petoja,\ntäytyy sanoa. Tasan viidessä minuutissa se puree rankisen seinän rikki,\npuikahtaa sisään, haukkaa nukkuvan miehen käsivarresta lihapalasen ja\nlentää lähimmälle oksalle sitä syömään. Olen monesti ajatellut, että\nmiksihän se luoja nuokin loi ihmisten kiusaksi, Lapin kesän\ntärvelijöiksi. Mutta kaipa lie niin, että ellei nuita kiusanhenkiä\nolisi, kaikki ihmiset muuttaisivat tänne Lappiin.\"\n\nOtto Juhanneksen mielipide Lapin kesän ihanuudesta oli tällä tavalla\nvarsin yksinkertaisesti esille tuotu. Huumoria ei \"räkkäkään\" päässyt\nhäneltä alentamaan, ja kun kaiken lisäksi löysimme Jonnikielklompolosta\nkolttain veneraman, jolla päästiin, sitä ensin turvoteltuamme, jokea\nalas soutaen, oli tyytyväisyys rikkomaton. Saimmehan me sitäpaitsi\nmatkan varrella sievoisen joukon taimenia ja jonkin pienemmän lohenkin,\njoten kalaa kyllä oli tarpeeksi, vaikk'ei ollutkaan niitä \"isoja\".\nNiitä tapailimme Jonnikielk-, Katkima- ja Petsamolompoloissa\nvenepahasellamme soudellen, mutta lohet eivät vaan vehkeistämme\nhuolineet, joskin taimenet niihin hanakasti iskivät.\n\nIstuimme rannalla Petsamolompolon yläosassa, keittelimme taas kahvimme,\nja puheet tuntuivat aivan erikoisesti luistavan. Jopa virkkoi Otto\nJuhannes:\n\n\"Tämä matka on tosi hauska, ja olen kiitollinen, että miehen oppaaksi\ntänne läksit. Ei ole suinkaan sopivaa toisen lohisalaisuuksia udella,\nmutta etkö sallisi miehen tuota uistinrasiaasi tarkastella, sillä\nerikoisen hyvin näkyvät taimenetkin sinun vehkeisiisi iskevän.\"\n\n\"Tarkastele vain mielesi mukaan. Ei minulla mitään salaisuuksia\nrasiassani ole.\"\n\nOtto Juhannes tarkastelee uteliaana uistinrasiani sisältöä, ottaa\nsieltä lopuksi kaksi devonia, tutkii niitä erikoisen tarkasti,\nvertailee niitä toisiinsa ja lopuksi suu messingillä virkkaa:\n\n\"Mies on keksinyt salaisuutesi, ja tästä lähtien tulee Otto\nJuhanneksenkin devoniin lohi iskemään yhtä hyvin kuin Lampiinin. Kun\nvertaa toisiinsa näitä kahta devoniasi, ovat siipien asennot selvästi\nerilaiset. Tätä, jonka siivet olet vääntänyt runkoon nähden\nkohtisuoraan ja melkein pystyyn asentoon, käytät tietysti\nheikkovirtaisissa paikoissa, kuten lompoloissa, suvannoissa ja muissa\nsellaisissa. Ja tätä toista, jonka siivet ovat hiukan taapäin ja\nvähemmän pystyssä, käytät väkevävirtaisissa nivoissa ja koskissa. Onko\nmies oikeassa?\"\n\n\"Mies on aivan oikeassa, ja kun annat divonakalasi tänne, vääntelen\npihdeilläni sinullekin pari lohelle kelpaavaa vehjettä.\"\n\n\"Siinä mies tekee toiselle kunnon työn, ja sen asian päälle kannattaa\nuudet kahvit kiehauttaa. Panehan sinä taas pannu tulelle, niin mies\npistäytyy sillä aikaa hiukan tuolla puskistossa, etteivät kanat nälkään\nkuolisi.\"\n\nPistin pannun tulelle, ja miten siinä lie minulta solahtanutkin\nkahvipussista tavallista vankempi panos jauhoja äskeisiäkin periä jo\npuolillaan olevaan pannuun. En viitsinyt ruveta niitä poiskaan\nharomaan, kun johtui mieleeni, että kerran aikaisemmin kiehautettuani\ntavallista väkevämmän kahvin ja huomautettuani siitä Otto\nJuhannekselle, hän oli vakaumuksella sanonut: \"En ole eläessäni vielä\nsaanut liian väkevää kahvia.\"\n\nAnnoin siis jauhojen olla vähentämättä pannussa ja kiehautin kahvin. Se\noli mustaa ja sakeaa kuin terva ja makukin tietysti sen mukainen.\n\nKun Otto Juhannes saapui ja ojensi puolen litran vetoisen\nemaljimukinsa, kaasin sen tätä voimaperäistä nestettä täyteen. Sitä\nmaistettuaan vilkaisi hän minuun kulmainsa alta, mutta ei puhunut\nmitään. Hörppi rauhallisesti mukinsa tyhjäksi, mutta kun rupesin uutta\npanosta siihen lataamaan, virkkoi hän rauhallisesti:\n\n\"No annahan sentään olla. Tuntohan se on voutirievussakin!\"\n\nVeneessä oli vain yksi istuinlauta soututappien kohdalla, joten teimme\nkoivunlehvistä veneen perään toisen istuinpaikan. Otto Juhannes istui\nlehvistössä ja tyytyväisenä lauleli mielilauluaan: \"ja ei mikkään lintu\nniin korkialla lennä, kuin lentävi kuukkeli poikineen\", kunnes\nsaavuimme Moskovan kylän yläpuolella olevalle vähävetiselle koskelle.\nSiinä oli pujotteleutumista alas päästäkseen. Sauvoin keulassa seisten,\nkun veneen perältä kuului surkea parkaisu:\n\n\"Lampiini, elä sauvo!\"\n\n\"Mikä tuli?\"\n\n\"Vene rietas hajosi!\"\n\nKatsahdin taakseni ja -- vene oli perässä auennut pohjaan saakka.\nPeräpuoli oli vettä täynnä. Lehvistöstä kompuroi Otto Juhannes ylös, ja\nhousujen takamus vettä valuen hän pajatteli:\n\n\"No jo on kolttarievulla kulkuneuvo! On totisesti! Ei kestä aikuisen\nmiehen edes istua. Otappas ja hajoa keskellä koskea ja jätä mies\npehvallaan koskenpohjaa kyntämään. Mutta sauvo hiidessä rannalle,\nmuutenhan tämä riettaan ahkio jättää meidät keskelle koskea seisomaan!\"\n\nOlin näet jäänyt töllistelemään surkean näköistä Otto Juhannesta ja\njättänyt sauvomisen. Mutta eihän vene syvemmälle vajonnut, koska se jo\noli pohjassa kiinni. Hinasimme sen rannalle ja panimme sinne kumolleen,\nlähtien jalan kamppeinemme Moskovan kylään. Siellä Otto Juhannes haki\nkäsiinsä veneen omistajan ja ojensi tälle 50 markkaa samalla vakavana\nselvittäen:\n\n\"Me lainattiin sitä sinun venettäsi sieltä lompolosta ja tuotiin\nse tuohon kosken kohdalle rannalle. Tästä saat 50 markkaa\ntakaisinvientipalkkaa, jos venettä lompolossa kerran tarvitset. Mutta\nkun menet sitä viemään, niin otakkas muutamia piikaria matkaasi, sillä\nsiitä näytti se perähoito vähän russautuvan.\"\n\nOli kait se vähän russautunut!\n\n\n\n\nRETKI PETSAMOJOELLE SYYSKUUSSA 1926.\n\n\nSyksyllä 1925 olin ollut merkitsemässä koltille luovutettuja\nlohiverkkopaikkoja Petsamojoen yläjuoksulla, mutta tämä työ voitiin\nkuitenkin loppuunsaattaa vasta seuraavana syksynä. Silloin läksin\nkruununvouti Pl:n kanssa syyskuun ensiviikolla työtä suorittamaan.\nMatkaamme yhtyi vielä pankinjohtaja K. ja vapaaherra Y-K, joka\nviimeksimainittu sinä kesänä oli Petsamoon henkilökohtaisesti\ntutustumassa. Matka kävi hevosilla Yläluostarin kautta Moskovaan, mistä\notimme kolttia avuksi kantamaan tavaroitamme Pyiskajoelle, jonne olimme\njo aikaisemmin vedättäneet veneen retkeämme varten. Siellä keitettiin\nkahvit ja syötiin, sillä edessä oli pitkä matka, ja sälytettiin tavarat\nveneeseen. Pieni veneemme tulikin täyteen, sillä rojua oli matkalle\nkertynyt runsaasti. Siinä oli loue, kaksi rankista, neljä porontaljaa,\nkaksi lohensuolausastiaa, kirveitä, maalipönttöjä, rautakanki,\nkattiloita, pannuja, pyssyjä y.m. Koltta Maksiman, Karjalais-Huotarin\nja minun piti nostaa vene virtaa ylöspäin Alakönkäälle saakka, toisten\nmennessä onkivehkeineen maitse erään kolttapojan ollessa heillä\nreppujen kantajana.\n\nTultuamme veneinemme Gallipoogaan heitin muutaman kerran uistinta sen\nyläosan hautaan kuulostellakseni, ovatko lohet jo syyssyönnillään.\nMuutaman heiton perästä tunsinkin vankan painautuksen, mutta lohi ei\nsaanut koukkuja kiinni. Hyvä oli merkki, kala-astia ei jäisi tyhjäksi\ntällä matkalla. Enempää onkimatta nousimme edelleen, ja vaivalloisen\ntyön perästä vähävetisissä koskissa pääsimme Jonnikielklompoloon, jossa\nen malttanut olla ottamatta vapaani esille koettaakseni, ovatko lohet\ntaas entisellä paikallaan. Sousimme lompolon yläosaan ja miesten\nryhtyessä lepäilemään ja kahvinkeittopuuhiin kahlasin virran jamaan\nheittelemään.\n\nHeti ensi heitolla oli lohi kiinni, painautti kerran, mutta pääsi irti.\nTarkastin vehjettäni, sillä olihan Gallipoogassa tapahtunut sama\ntemppu. Mitään vikaa en kuitenkaan huomannut ja tein uuden heiton.\nKiinni oli taas.\n\n\"Ei ole tämä se äskellinen painauttaja. Tuntuu olevan kai\npari-kolmekiloinen, mutta äsken oli vankka lohi. Turkanen, kun\nsattuikin 'hotta' ensiksi häiritsemään lohivettä\" -- tuumasin\nvierelleni tulleelle Huotarille, samalla pidellen lohta lujanlaiseen,\nettei se pääsisi koko lohipaikkaa häiritsemään. Ennen pitkää vetäisin\nsen matalaan rantaveteen, josta Huotari sen nappasi koukulla.\n\n\"Otamme nyt sen ison\", naurahdin Huotarille heittoa tehdessäni ja\nsamalla sain jatkaa hänelle: \"kii on\", sillä heti, kun uistimeni oli\npäässyt vaipumaan tarpeeksi syvälle, oli se lohen suussa.\n\n\"Onko iso?\" uteli Huotari naaman innostuneena loistaessa.\n\n\"Kaipa noin 14--17-kiloinen, niitä tämän paikan tavallisia jäälohia\npainautuksista päättäen. Annahan kun panen 'tuuritupakan', -- jos sen\nantaa rauhassa tehdä, on lohi minun.\"\n\n\"Mutta onpa tässä paikassa lohia, kolmas heitto ja joka heitolla lohi\nkiinni!\"\n\n\"On niitä tässä. Pidän tätä Petsamojoen parhaana lohipaikkana näin\nsyyskesällä, jolloin lohet lähtevät lompolon syvänteistä kutuvirtaan\nnousemaan. Pari viikkoa sitten, kun täällä kuljimme Hellevaaran ja\nvoudin kanssa, ei tässä paikassa kuulunut yhtäkään lohta. Sanoin jo\nsilloin, etteivät lohet ole syvänteistään vielä kohonneet, mutta parin\nviikon perästä on asia toisin. Tästä sen nyt näkee! Paras on, ettemme\nongi tästä enempää, vaan jätämme voudille toiset lohet. Tokko lie\nmennessään tästä onkinut ollenkaan, sillä eipä hän luota tähän\npaikkaan, kun ei ole tästä lohta saanut\" -- juttelin Huotarille\nhoidellessani virran pohjavesissä uiskentelevaa voimakasliikkeistä\nlohta. Huomattuani kyljen välähdyksestä kalan jo väsyneeksi, otin\nHuotarilta koukkuni ja kahlasin ulomma matalikkoa pitkin. Sain lohen\nvirrasta matalaan veteen ja hetken kuluttua koukkuni sen selkään.\n\nEnempää onkimatta mutta tietenkin kahvit juotuamme jatkoimme\nvaivalloista matkaamme raskaalla lastiveneellämme. Oli jo myöhäinen\nilta tullessamme suvantovesille, alempaan Tuurilompoloon. Täällä heitin\nuistimen erään kallion kohdalla olevaan syvänteeseen, josta olin\nmonesti ennen yrittänyt, saamatta kuitenkaan muuta kuin taimenta,\nvaikka paikka näyttikin soveliaalta lohen seisontapaikalta.\n\nMutta olipa tällä kertaa siinä lohi! Sillä heti kun sain uistimen\nveteen, tempasi lohi sen. Seurailimme lohen liikkeitä veneellä\nsuvannossa ja saimme sen puolisen tunnin perästä koukutuksi.\nLohi oli jonkin verran pienempi edellistä, 12-kiloinen naaras.\nTuurilompolonkoskella pystytimme louteen ja laitoimme rakovalkean\nyönviettoa varten. Syötyämme vankan kalakeiton, johon käytimme kosken\nalla olevasta lompolosta juuri saamani kolme vankkaa taimenta,\npainuimme rakovalkean viereen havuvuoteelle ja porontaljoille\nnukkumaan, minkä rasittava päivätyö hyvin vaati. -- Aamulla otimme\nkirveet, rautakangen, maalipöntön, numerolaudat ja muut lohipaikkojen\nmerkitsemisessä tarvittavat kojeet ja läksimme kävellen Ollin kammille,\njossa tiesimme tapaavamme jalan menneen joukon ja jossa työmaamme\nalkoi.\n\nAjattelin voudin saaneen edellisenä päivänä useitakin lohia, sillä\nolivathan kalat syönnillään. Hämmästyin siis kovin, kun perille\ntultuamme hän kertoi saaneensa vain yhden pienehkön lohen Yläkönkään\nalta, vaikka oli monessa paikassa yrittänyt. Muutoin olivat herrat\ntyytyväisiä näkemiinsä komeihin näköaloihin, jotka varsinkin\nensikertalaiseen vaikuttavat mahtavasti.\n\n\"Tuossakin on lohi näyttäytynyt, mutta se ei ota\", sanoi hän osoittaen\nkammin kohdalla olevaa virran mutkaa. Se lohi ei ottanut minunkaan\nvehkeitäni, kun kävin voudin kehoituksesta onneani koettamassa.\n\nAloitimme lohipaikkojen merkitsemisen Yläkönkään alta, painuen sieltä\nvähitellen jokivartta alaspäin. Iltaan mennessä olimme merkinneet ne\naina Tuurilompoloon saakka. Yön seutuna ongiskelimme majapaikkamme\nvieressä Tuurilompolonkoskella, mutta huonoin tuloksin.\n\nAamulla jatkoimme taas työtämme jokea alaspäin kulkien.\nJonnikielklompololle saavuttua erkanivat seurueestamme vapaaherra Y-K\nja pankinjohtaja K., jota viimeksimainittua virka kiirehti Petsamoon,\njoskin hän olisi mielellään viettänyt vielä jonkin yön jokirannalla.\nVaikka hän ottikin vasta ensiaskeleita lohimiesuralla, oli hän jo\npäässyt viehätyksen esimakuun saatuaan eilen taimenia ja forelleja.\nKahvitulillemme saapui myös, veneellä alavirtaan viilettäen, tohtori\nTanner, jonka leiri oli Alakönkään alla. Tohtori väitti, ettei hän\nPetsamojokea huonompaa kalavettä ole nähnyt pitkiin aikoihin, sillä ei\nedes riittävästi syödäkseen siitä saa kalaa!\n\nPystytimme louteen lompolon rannalle ja iltayöstä ongiskelimme. Kumma\nkyllä lohet eivät enää olleetkaan syönnillään tässä patenttipaikassa,\nja ahkerasta yrityksestämme huolimatta tulos jäi vain muutamiin haukiin\nja taimeniin.\n\nVouti olikin tuloksesta apeanlaisella mielellä, mutta koetin hänelle\nvakuuttaa, että edessäpäin on vielä hyviä paikkoja ja että lompolot\nkyllä antavat lohta tähän vuodenaikaan. Huomasin, ettei hän luota\ntuohon lompolojuttuuni, sillä vielä maatapannessaankin hän kysäisi:\n\n\"Aivanko varmaan sinä olet niistä lompoloista syksyisin lohia saanut?\"\n\nVakuutuksestani huolimatta hän kuitenkin näytti epäilevän minulla muita\n\"salaisia\" lohipaikkoja tiedossani olevan.\n\nNuotiolle makaamaan asettautuessamme huvitti Huotaria ja minua voudin\nvaatteiden paljous, lukuunottamatta sitä vaatemäärää, mikä hänellä jo\nennestään oli päällään, lisäili hän sitä vielä villapaidalla ja\nsadetakilla. Puuhistaan näki, ettei hän ole tottunut rakovalkealla\nnukkumaan. Kun hän kaiken päätteeksi veti jalkoihinsa kahdet sukkaparit\nentisten päälle, ei Huotari malttanut olla, minulle silmää iskien,\nvoudille huomauttamatta: \"Kunhan ei vain ketut yöllä nuotiolla kävisi!\"\njota viittausta vouti ei kai ymmärtänyt. Pian häneltä putosikin piippu\nkädestä ja tasainen kuorsaus alkoi. En ole eläissäni nähnyt miestä,\njolla olisi paremmat unenlahjat kuin kruununvouti Pl:llä, varsinkin\njokivarrella ollessa. Hän voi kyynärpäänsä varassa loikoen vedellä\npiippuaan, kysäistä jotakin ja ennenkuin ehdin vastaamaan, huomaan\npiipun jo putoavan kädestä ja miehen olevan täydessä unessa. Samassa\nasennossa jonkin tunnin nukuttuaan hän herää, koppaa maasta piippunsa\nja alkaa virkeänä tarinoida, uudistaen taas hetken päästä saman\nnukkumistempun.\n\nNytkin hän veteli jo kiireellä unia. Siirsimme nuotion kauemmaksi,\nettei hän kokonaan sulaisi rakovalkean myöhemmin kunnollisesti palamaan\nruvettua.\n\nAamuvarhaisella herätessäni näin Huotarin jo istuvan porontaljallaan.\nHuomattuaan minunkin olevan valveilla hän nauraen osoitti sormellaan\nvoudin jalkoihin. Ja aivan oikein! Kettu oli käynyt yöllä nuotiolla\npurren voudin kaksista päällimmäisistä sukista terät pois. Ne olivat\nnimittäin palaneet karstaksi. Kun nuotiolla maatessa käyttää vain yksiä\nsukkia, tuntee jalkapohja helposti liian lämmön ja nukkuessaankin\nvaistomaisesti vetäisee jalkansa kauemmaksi tulesta, mutta kun on\nuseita sukkia, ei jalka heti tunne liikaa lämpöä, ennenkuin\npäällimmäiset sukat jo ehtivät palaa. Niin oli käynyt nyt voudillekin.\n\nLäksin Huotarin kanssa jo varhain veneellä jokea alaspäin töitä\njatkamaan, voudin jäädessä Maksiman kanssa unia vetämään. Hän sanoi\nvielä tunnin verran nukkuvansa ja sitten perusteellisesti onkivansa\nJonnikielklompolon ja sen alaosassa olevan karin alustan.\n\nPystytettyämme merkkipaalut Katkimalompolon verkkopaikoille, kehoitin\nHuotaria pyöräyttämään veneen lompolon alaosaan, sillä olin siellä\nnähnyt lohenselän käväisevän veden pinnalla. Heti paikalla tarttui\nsiellä 14-kiloinen! Uusi yritys ja toinen saman kokoinen, kuin\nedellisen sisar, oli hetken kuluttua rannalla. Soudamme vielä hetken ja\nkolmas kävi kiinni, sekin edellisen kokoinen. Väsytimme sitä\nparhaillaan, kun vouti ilmestyi lompolon rannalle.\n\n\"Haukiko sinulla siellä on?\"\n\n\"Katsohan näitä 'haukia' siellä edessäsi rannalla, siellä on malliksi\npari kappaletta.\"\n\n\"Kattos pakanaa, eikö vain löytänytkin lohia lompolostaan!\" -- kuuluu\nvouti manailevan rannalla lohia tarkastaessaan.\n\nSaatuani lohen veneeseen koukutuksi sousimme rannalle ja kehoitin\nvoutia vuorostaan menemään yrittämään minun keitellessä rannalla\nlohikahvit.\n\nVouti souteli Huotarin kanssa lompoloa, mutta lohi ei napannut. Hieman\nalakuloisena hän tuli jonkin ajan perästä rannalle tuumien minun jo\ntyhjentäneen koko lompolon.\n\nVakuuttelin lohta siinä kyllä olevan, sillä olinhan hänen\nsoudellessaankin nähnyt usean lohen pinnalla käväisevän.\n\n\"Millä vehkeellä sinä oikein ongit?\" kysyi vouti.\n\n\"Halolla, se on paras tähän vuodenaikaan.\"\n\n\"Halkohan minullakin on toisessa vavassa, vaan eipä ota.\"\n\n\"Ei ole halkosi niin hyväliikkeinen kuin minun. Mutta missä sinulla on\nse minulta saamasi delphini?\"\n\n\"Taskussa, laatikossa.\"\n\n\"Pane hiidessä se, kyllä se sinulle ihmeet näyttää, ja ota minun vapani\ntoiseksi! Minä olen jo onkinut tarpeekseni.\"\n\nNäin uudelleen varustettuna meni vouti yrittämään. Hetken soudeltuaan\nnäin oman vapani notkahtavan.\n\n\"Kii on!\" huutaa vouti. \"Elä souda, vaan lapa toinen siima veneeseen!\"\n\nHuotarin hypättyä airoista ja alettua rullata delphinin siimaa sisään\nnäin, uistimen jo ehdittyä veneen vieressä pintaveteen, lohen\ntempaisevan sen suuhunsa.\n\n\"Tpruu, täällä on kanssa!\" huutaa Huotari.\n\n\"Katos pakanaa! -- Anna hiidessä löysiä! Vavan kärki pystyyn, niin,\nvastaa kädellä rullasta -- niin -- kierrä sisään, kierrä -- niin. Kun\nvain ei tänne hyökkäisi minun siimaani sotkemaan\" -- komentaa vouti\nHuotaria tämän holttaillessa hanakkana lohta kuin poroa suopungin\nnenässä, johon hän kylläkin oli mestari.\n\n\"No jo uskon, että on lompolossa lohta!\" -- huutaa vouti iloissaan\nminulle, \"kaksi junkkaria yht'aikaa kiinni. En eläissäni ole mokomaa\nuneksinut!\"\n\nSiinä oli temppuilemista tarpeeksi hoitaessa lohia niin, etteivät ne\npäässeet siimoja toisiinsa sotkemaan. Mutta vaihtaen vapoja keskenään\nlohien liikkeiden mukaan meni kaikki onnellisesti ja molemmat lohet\nolivat jonkin ajan perästä veneessä. Kooltaan nekin olivat samanlaisia\nkuin minun aikaisemmin saamani, komeita jäälohia.\n\nVoudin tultua kahvinjuontiin menin minäkin vielä yrittämään. Saaliina\noli noin 9-kiloinen hauenvonkale.\n\nOlihan lohia tullutkin jo tarpeeksi, 5 kappaletta 14-kiloista peräkkäin\npienestä lompolopahasesta.\n\nVoudin jäädessä onneaan yrittämään lompolosta lähtevän Katkimakosken\nniskassa olevassa jokimutkassa ja Katkimakoskessa, laskeutuakseen\nsieltä veneellä alas Petsamolompoloon, oikaisin metsää pitkin\nPetsamolompolon yläosaan.\n\nKun voutia ei siellä vielä näkynyt, kahlasin yli kosken ja heitin\nuistimen virran alaosaan. Ei kuulunut mitään. Epäilin kuitenkin siinä\nlohta olevan. Kun paikka on syvä, panin vankan painon perukkeeseen ja\nheitettyäni annoin halkoni rauhassa painua -- sillä eihän se pohjaan\nuppoa. Kun ajattelin sen jo olevan lähellä pohjaa, kohotin vapaa.\nSamassa iski lohi. Sielläpä se pohjavesissä sittenkin makasi.\n\nVäsytellessäni sinnikästä lohta kuului ylempää kosken mutkasta voudin\nääni:\n\n\"No katsohan! Eikö seiso jo taas tuolla silmäkkäin lohen kanssa!\"\n\nKoukkusimme miehissä rantavesiä pakoilevan lohen. Se oli entisten\nkokoinen vankka koiras.\n\nNousimme sitten veneeseen ja uistelimme lompololla. Kun veneemme\nkuitenkin kävi ahtaaksi, otimme lompolon päässä olevan Maksiman veneen\ntoiseksi. Vouti sai samalla delphinillä kolme lohta, minä halolla\nkaksi. Kaikki olivat edellisten kokoisia.\n\nYö näytti tulevan sateiseksi, joten päätimme nukkua rannalla olevassa\nkolttain vanhassa kämpässä. Sinne tultuamme näimme siellä olevan\nmuitakin asukkaita. Kemoffin Jyrki tyttärensä kanssa siellä asusti\nheinäntekomatkallaan. Panimme lohikeiton tulelle ja kannoimme\nläheisestä suovasta heiniä kämpän lattialle makuualusiksi. Syötyämme\npainuimme takkavalkean hohteeseen nukkumaan. Vouti teki taas entiset\nyövalmistuksensa, vetäen kaikki mukana olevat vaatteensa päälleen,\nsääskimyssyn päähänsä ja sen päälle vielä viilekkeistä leuan alle\nnapitettavan lippalakin. Ei nyt kylmä kopeloinut kruununmiestä!\n\nAamuvarhaisella sonnustauduttiin taas matkalle. Rantaan tullessamme\nhuomasin voudin päässä ainoastaan sääskimyssyn.\n\n\"Etkö sinä lakkia päähäsi panekaan, kun on vain myssy päässä?\"\n\n\"Ka, minnes lakki on joutunut?\" tuumi hän päätään kädellä kopaisten.\nMarssittiin takaisin kämpälle. Ei näy siellä. Purettiin kaikki reput,\nei ollut niissäkään.\n\n\"Eihän sinulla vain se liene päälläsi takkien tai villapaitojen\nvälissä?\" kysäisin hänen vaatetoppaustaan epäillen katsellessani.\n\nVouti koetteli kädellään joka paikan ruumiistaan, mutta ei siellä\nlakkia tuntunut. Kannoimme kaikki heinätkin pienin tukoin kämpästä,\nmutta lakkia ei löytynyt. Aprikoitiin puoleen ja toiseen. Lopulta\nvaadin voudin ruumiintarkastusta. Hän intteli vastaan, mutta salli\nminun kuitenkin ruveta häntä kuorimaan. En ollut monta vaatekertaa\nehtinytkään poistaa, kun lakin viileke pisti jo villapaitain välistä\nselästä esiin. Nykäisin viilekkeistä ja -- tässä on lakkisi! --\nNaurahtaen hän pisti sen päähänsä.\n\nVouti jäi Maksiman kanssa vielä lompololle uistelemaan, kun minä\nHuotarin kanssa menin toisella veneellä jokea alas verkkopaikkoja\npaaluttamaan.\n\nGallipoogaan tultuamme huomasin lohen hyppäävän kallion vieressä.\nHeitin sinne halkoa ja perhoa, mutta ei ottanut. Veistelimme\nnumerotolppaa rannalla, kun vouti saapui paikalle. Kehoitin häntä\nkoettamaan delphinillä. Jo tapasikin. Uusi delphinin pudotus, sillä\nlohi oli aivan jalkojen juuressa. Jo otti! Delphinin otti aivan\n\"jnksaamallakin\", vaikk'ei muu sille kelvannut! Taikakalu se oli kuin\nolikin, olinhan sen voiman niin useasti jo nähnyt. Kauan kesti,\nennenkuin vouti lohensa ylös sai, sillä olimme jo ehtineet Pyiskajoen\nsuulle, kun hän sinne saapui lohta roikottaen.\n\nVene oli tänne jätettävä ja merkitsemistyötä jatkettava rantaa jalan\nkulkien, lähetimme Maksiman luostarille soittamaan voudin hevosta\nlohien ja tavarain hakuun, sillä voudin oli jo itsensäkin jouduttava\nvirastoonsa.\n\nPainavat olivat lohiastiat ja -säkit niitä rattaille nostettaessa,\nsillä yhteinen saaliimme oli parisataa kiloa. Oli siis Petsamojoen\nyläjuoksulla lohia!\n\n\n\n\nLOHEN NÄKEMYKSET PETSAMOJOELLA KESÄLLÄ 1924.\n\n\nMerien syvänteistä oli tullut lähdetyksi toisten lohien kanssa\nrantavesiin ja siellä touko- ja kesäkuulla herkutelluksi lodalla, niin\nettä selkä oli käynyt pyöreäksi. Kalastajasaarennon Kervantolahdessa\npoiketessa oli hädintuskin vältytty Räinän Kustun kiilanuotasta, joka\ntörrötti Plevnanniemen kärjessä. Pummangin rannalla oli toki näistä\nvehkeistä selvät vedet, sillä eiväthän he tapansa mukaan olleet\nkiilanuottaa mereen panneet, riitelivät vain vaitolahtelaisten kanssa\nnuottapaikoista ja vahtivat toisiaan. Petsamonpuoleiselle rannalle\ntultua alkoi vuonosta virtaava jokivesi niin mukavasti sivuviivaa\nkutkuttaa, ja makean veden alkaessa yhä enemmän tuntua pani se niin\nkummat vaistot hereille, että vuonoon tuli taas mennyksi, vaikka\nvastahan toissa kesänä siellä tuli käydyksi.\n\nVuonon rannalla olevat kolttain verkot eivät kulkua hidastuttaneet, ja\nulliveden mukana tuli painutuksi vuonon perukkaan, josta veden kohottua\nuskalsi lähteä mutkaista santamatalikkojen välissä olevaa väylää jokeen\nkohoamaan. Samea oli vesi jokisuulla, joten täytyi luovia matalikon\nreunasta toiselle pysyäkseen oikealla väylällä, ja vieläpä täytyi\nkerran edestä tulevan moottorin takia nopeasti syrjään heittäytyä, niin\nettä oli pamahtaa Miikkulan verkkoon. Niskas-Jussi näkyi siinä\nWickströmillään Trifonaan painavan.\n\nMutta mikä kumman laitos tänne Parkkinan kohdalla olevaan\nsantamatalikkoon on laitettu? Pääsihän tästä ennen ullin aikana\nmatalikon yli oikaisemaan, ettei tarvinnut hautuumaan puoleista väylää\nseurata, mutta nyt on aita edessä, ja pituutta tällä tuntuu olevankin.\nOn taidettu tukkia koko joki? -- Ei, onhan tänne hautuumaan rannalle\nsentään vielä rako jätetty, josta pääsee sivu soluttautumaan.\nApteekille päin näkyy rantapää tässä 100-metrisessä aitauksessa\nulottuvan ja lieneekin siis sen uuden apteekkarin laitteita. Eiköhän\nhän ongella pyydystänekään meikäläisiä, niinkuin muut Petsamon\nherrasmiehet, koska on tällaisen pyydyksen laittanut, vai keränneeköhän\ntällä apteekkiinsa takaisin niitä pieniä 100 gramman pulloja, joita\nvilustuneet petsamolaiset virtaan heittävät? Käytännöllinen mies joka\ntapauksessa, olipa asia puolin tai toisin!\n\nMunkki Savatin verkko näkyi ristin juurella seisovan\nentisellä paikallaan, mutta eipä Esikunnankoskessa ollut nyt\n\"ruuhkanlaukaisija-urakoitsijoita\" koskikivellä apua huutamassa, kuten\ntoissa keväänä! Selvät ovat vedet tästä Niittykoskelle saakka, mutta\nsiellä jokimutkassa täytyy taas varoa, ettei saa kiviryöppyä\nSofron-äijältä niskaansa, kuten viime matkalla. Se pakana ajaa\nkiviryöpyllä lohet verkkoonsa ja kulkuttaakin, vaikka sanovatkin sen\ntavan olevan nyt kielletyn. Ei se ukko vanhoista tavoista luovu! --\nMutta missä kummassahan onkimiehet ovat, kun ei ketään näkynyt\nalemmalla Savihaudallakaan? Totta ne pitävät vettä vielä liian sameana\ntäällä alakoskilla ja vahtivat kirkkaammissa vesissä luostarin\nseuduissa.\n\nVäsyttävää oli noiden alakoskien, Pitkänkosken ja Niittykosken nousu,\nmutta helppohan täällä suvantovesissä on uiskennella ja luostarin alla\nSavihaudassa sopii sitten lepäillä, sillä siellä lie toisiakin\nmenijöitä. -- Nelisen päivää siellä lepäiltyä tuli lähdetyksi taas\nmatkaa jatkamaan.\n\nHei, jopa pirskahti jotain epäilyttävää veden pinnalla! Tuossahan se\ntuleekin virran mukana hiljaa uiskennellen. Silver Jock Scott pakanahan\nse onkin! Kyllä tuo laitos jo tunnetaan, niin lystin näköiseltä kuin se\nnäyttääkin. Käväisempähän sentään pinnalla katsomassa, kuka sitä\nuittelee -- samallahan onkimieskin näkee \"valtavan selän\" ja jopa\nkenties olen kiinnikin ollut mutta karannut, kun asia kavereille\nkerrotaan.\n\nJo piippu näkyy pajupensaikosta! No, Karhus-Kallehan siellä kyyköttää,\nvanha saksmanni kädessään! Eipä ole myöhästynyt tohtorikaan\nkesähommistaan, vaan on jo Salmijärveltä tänne painellut. Niin näkyy\nlystisti perho kimpoavan kuin ennenkin. Ei se Kalle-tohtori tahdo\nluottaa \"divona-kalaan\", vaan perhoa viskaa jo näin alkukesästä. Siisti\nlaitoshan se onkin ja vaarallinen, kun noin salakähmää pensaikosta\nheitellään. Mutta jopa Kalle siirrälsi piipun kiireellä toiseen\nsuupieleensä, kun selän näki ja hujautti perhon aivan nenäni eteen!\nAnnahan jätetään Kalle heittelemään ja painutaan hiljaa ohi.\n\nMutta mitä kummaa täällä Mannajokisuulla häärätään? Vene on ankkuroitu\nkeskelle virtaa, sen kapeimmalle kohdalle, ja eikö totisesti näykin\nmunkkien partoja veneen laidan yli! Ja eikö vilahtelekin devoni ja\nlusikkauistin veneen alapuolella virrassa. Niin ovat kuin kilpasilla\nkeskenään: devoni pyörähtää aina jonkin matkaa virtaa ylöspäin ja\nsitten perä pohjaa kohden painuen soluu virran mukana alaskäsin, ja\nlusikkauistin tekee samanaikuisesti veneen toisella puolella hurjia\nsivuloikkauksia, että vesi kurahtelee! No eipä ennen ole munkkeja\nnäissä hommissa virralla näkynyt. Varmaankin heihinkin on tuo lohikuume\ntarttunut, kun ovat nähneet uusien tulokkaitten lohia uistimella\nsaavan. Mutta ei näy onkimisen jalo taito vielä munkkien päähän\nmahtuneen, koska se käy kuten tavallinen turskan \"juksaus\" ja nykäisy\nseuraa toistaan hyvässä tahdissa kuten kumarrukset rukousta\ntoimittaessa. Jo taisi jumalan-mies liian maallisiin puuhiin antautua,\nkunhan ei hyvä jumala \"griehhaksi\" lukisi tällaisia pyyteitä! Paras\ntaitaisi olla näiden hengenmiesten luostarin suojiin painua, että tästä\nmaallikkokulkija edelleen pääsisi!\n\nMutta mikä meteli täällä hiukan ylempänä virran kapeimmalla kohdalla\non? Devoneja sataa virtaan rantamättäältä, niin että vesi pärskyy.\nLienee itseoppinut ja kekseliäs isä Parmen jonkin peloituslaitteen\ntänne kyhännyt, etteivät meikäläiset tästä luostarin luota ylemmä\npääsisi? Ja eikös vain olekin munkki tuossa mättäällä seisomassa! Ei\nole sentään Parmen itse, vaan on vähemmän viisas Varsanofij. Paksu\nkoivuriuku on käsissä ja hakkaa sillä virtaa kuin riihenpuija,\nkauhtanan helmat vain hulmuaa ja hiki otsalta valuu, sillä kuumahan se\nmunkki-rievulle näin kiireellisessä työssä tulee. Hän on siis päässyt\nyhtä kehitysastetta ylemmä toisista \"pyhän partasuuveljeskunnan\"\njäsenistä tässä onkimisen jalossa taidossa, sillä edellisillä\nonkijoilla ei ollut kuin uistin ja siima, mutta tällä on niiden lisäksi\nvielä \"vapa\" ja vavassa näkyy olevan oikea nottingham-rullakin!\nRullaltaheitto-taitoa ei näy vielä keksineen, koskapa heitot tapahtuvat\nkiinteällä siimalla vapaa olan takaa hujauttamalla. -- Ankaraa hommaa\nnäin kesähelteellä ja sivuille käypää, mutta onhan munkilla\npokkuroimisella sivut harjoitettu notkeiksi, joten kai tämäkin puuha\nilman pahempia kipuja mennee! Paras on uiskennella pohjaa myöten tämän\npaikan ohi.\n\nAina Lammasjokisuulle saakka olivat vedet rauhallisia, mutta täällä\nnäkyy jo liikettä rantahietikolla ja kahvitulet loistavat rannalla. Iso\nkahvipannu on tulella ja kattilakin tulen vieressä. Jokisuulla seisoo\nmies vyötäisiään myöten vedessä ja tekee voimaa osoittavia heittoja\nkauhean pitkällä vavalla. Oikein vonkaisu kuuluu, kun siima lentää ja\nsiiman nenässä jokin korea värkki. Se on kuin perho, mutta kirkas\nväkkärä on pantu sen nokassa hyrisemään. Komea on laitos, mutta\nkomeahan täällä näkyy onkijakin olevan! Vankka, pitkä ja vatsan\nkohdalta harteikas mies, pitkävartiset kumisaappaat jalassa ja päässä\napteekin vahakankaasta tehty sääskimyssy. Naama vain on niin kovin\nmustankirjava, -- on taidettu sivellä sillä Jaakko Eräsen paleltuneella\npikiöljyllä? -- No tämä se on varmasti se petsamolaisten uusi Kummeli,\nsavolainen lohenpiiskuri! Ja eikös vain olekin Jeremejeffin Huotari\n\"hukimiehenä\". Kaksissa miehin on siis joelle painuttu. Mutta ei taida\ntuo Huotari olla oikein terve, koska housuntaskusta kurkistaa\npikkupullo \"Snellmanin tippoja\"? Vai lieneekö vilustuttanut itsensä\nhukimieshommassaan kylmässä vedessä kahlatessaan? Mutta tyhjähän tuo\nnäkyy vielä kattila kahvitulilla olevan, joten ei kai ole vielä\nkahlatakaan tarvinnut. Lienee siis \"varovaisuussyistä\" lääkkeetkin\nmatkassa, sillä hyvin varustettuhan tämä kaksikko muutenkin on. Tuo\nkattila vain lienee vaarallinen vehje näin jokivarrella, sillä\n\"riskihän\" se on kalamiehelläkin, jos se tyhjäksi jää. Toivotaan\nsentään, ettei heille tuollaisia vahinkoja tapahdu, vaan että\nuskaltavat täältä mammojensa luokse palata.\n\nNo niin! Tuo täällä jokimutkassa seisova rojokoipi on sittenkin Lampio,\nvaikka sanoivat sen tänä kesänä moottorilla Trifonassa \"kalastavan\"! No\nmissäpä se korppi haaskalta olisi! Mutta kummallista, että on noista\nrakkaushoureistaan sen verran järkiinsä selvinnyt, että on jokivarrelle\npainunut! Ei näy sittenkään luonto antavan perään. Kovasti näkyy\nepäilevän tuon rantasyvänteen pohjaa, koskapa aina vain sinne devoniaan\nheittelee, -- lie joskus jonkin torrakon sieltä saanut, koska noin\nharoo. No jätetäänhän höpsähtänyt mies rauhaan lohista ja tytöstään\nhaaveilemaan ja mennään edelleen.\n\nKa Piispasen Yrjöhän täällä Karisaaressa \"Victorillaan\" komeita\nolkaheittoja heittelee! Niin lentää devoni kuin torpedo veteen. Nättejä\nheittoja nuo, miten lie antaviakin.\n\nNo sehän on selviö, että Iivosen Martti täällä mutkassaan seisoo!\nKaliisit näkyvät roikkuvan rantapensaikossa, ja päällyshoususillaan on\nvyötäisiään myöten virtaan kahlannut. Innokkaan näköisenä näkyy\ntohtorismies olkakoukutonta devoniaan suvantoon heittelevän, totta se\non taas viimeinen englantilainen uutuus, koska englanninkielinen\nlohikirja näkyy levällään rantakivellä olevan. Ja eikös vain mennytkin\nsitä vilkaisemaan! Kaipa tarkastaa, muistiko hän oikein tuon\n\"erikoisheiton\" tehdä, vai missä tässä vika on, kun lohi ei tartu. Jaa,\njaa, tohtori Martti turvautuu tieteeseen onkiessaankin eikä yksistään\nlääkärintoimessaan.\n\nVaikea oli tänne Pommisuvantoon nousta, kun tuo Köngäs oli niin\nvoimakas ja pitkä. Mutta näkyy täällä vaivoistaan korvauksen saavan,\nsillä tuossahan ui niin kummallisin liikkein outo olio takapuoltaan\nmukavasti ketkutellen. Eipä tuollaista kulkijaa ole ennen eteeni\nsattunut! Nipistänpähän vähän niskasta nähdäkseni, mikä se on...\nSaamari! -- Koukkujahan siitä leukaan tarttui! Nopea pään ravistus\nsivulle -- ja irti on. Onneksi antoi siima perään, että koukut leuasta\nheltisivät. Mutta mikä kumman laitos se olikaan oikeastaan? Tietysti se\non uusia onkimiesten kojeita. Tuossahan se tuleekin uudelleen\nperäpuoltaan huiskuttaen. Amerikan halkohan tämä on! Kyllähän tämän nyt\nnäkee! Mutta kukahan näitäkin on tänne kuljettanut? -- Sus siunoo! Itse\nkruununmieshän siellä rannalla huiskii, Otto-Juhannes omassa\npersoonassaan! No jopa vehkeen keksit mies vakava, mutta onneksi et\ntaas ehtinyt ajoissa panna \"peukaloa päälle\" Marstoncrosslessasi.\nKovinpa näkyy tapaus mieltäsi kaivelevan, koska veret kasvoillasi\nvaihtuvat ja niin päätäsi punauttelet. Pois näkyy halkonsa virrasta\nrullaavan ja lähtee rantatörmää ylös kapuamaan, välillä kuitenkin tänne\npäin katsahtaen. No jo näkyy mielensä malttavan, koska armiro-ykköstä\nloppiin asettaa. Pois näkyy lähtevän ja huumorin on jo armiro\npalauttanut, koska laulavan kuuluu: ja ei mikkään lintu niin korkialla\nlennä kuin lentävi kuukkeli poikineen.\n\nPois pitäisi minunkin lähteä tästä paikasta, ettei tule yhtä kiivas\nlähtö kuin toissa kesänä. Kaikessa rauhassa näet asettauduin silloinkin\ntähän toisten lohien Iivosen mutka ja sen isäntä, kanssa lepäilemään,\nkun eräänä iltana huomasin outoa liikettä suvannon rannalla. Sieltä\ntuli luutnantti Schönberg sotilaiden kanssa -- taisi olla \"poroton\"\nToivanenkin mukana -- kalapyttyä, suoloja ja kummallisia lieriöitä\nkäsissään kantaen. Arvelin että ne ovat tarkastusmatkalla joella, ettei\nsiellä mitään luvattomuuksia harjoiteta, varsinkin kun luutnantti oli\nsilloin voudin apulaisena. Aivan luuloni vahvistui, kun he ensitöikseen\ntarttuivat käsiksi Nasarin ukon rannalla olevaan kulkutukseen, jonka\nkäyttäminen oli äskettäin kielletty koko joella. Mutta eivät he\nihmeekseni vieneetkään kulkutusta pois, vaan päinvastoin laskivat sen\nalasuvantoon rannasta toiselle. Ihmettelin mitä tästä seuraisi, sillä\ntämän jälkeen he viskasivat kantamansa lieriöt suvantoon, kun samassa\nkuului kamala paukaus. Vesi täräytti kylkiä niin, että oli siihen\npaikkaan tupertua ja pohjasantaa kirposi silmille, ettei katsoa\nkärsinyt. Täräyksestä puolihölmönä ponnistelin virtaa ylös, päästen\nlopulta Moskovan kosken kivisyvänteihin, mutta miten lienee toisille\nsuvannossa olleille lohille silloin käynyt? Vielä nytkin näkyy\npohjasannassa syvennyksiä tästä pamauksesta ja pohja on penkoutunut,\njoten tämä ei ole enää mikään mieluisa oleskelupaikka. \"Pommisuvanto\"\ntästä tuli. Paras nousta ylös aina lompoloiden syviin vesiin saakka,\nsillä siellähän saa rauhassa kesän viettää, päästäkseen syksyllä\nylävirtoihin kisailemaan, luonnon kutsua kuulemaan.\n\n\n\n\nENGELSMANNINKOSTEEN VANHUS.\n\n\nNäyttää siltä, että suurikokoinen lohi kesäkuukausina virrassa\nkutua odotellessaan valitsee itselleen pysyvän, sille edullisen\noleskelupaikan, siis sellaisen, mikä lämpimänäkin aikana tarjoaa\ntarpeeksi vilpoisan veden ja missä virran juonteet tekevät paikoillaan\npysymisen mahdollisimman vaivattomaksi. Väkevämmän oikeudella anastaa\nse tällaisen paikan itselleen ja pitää sen hallussaan kutuaikaan\nsaakka.\n\nKesällä 1922 oli eräs vankka lohenkarilas ottanut tyyssijakseen\nKolttakönkäällä Engelsmanninkosteessa, virran ja suvantoveden rajassa\nolevan vedenalaisen kiven seudun, eleli siinä viikko viikon jälkeen\neikä erehtynyt ottamaan mitään pyydystä. Sille tarjottiin melkein joka\npäivä vaikka minkälaista vehjettä, sillä kun Könkäällä alinomaa käyvät\nnorjalaiset onkimiehet huomasivat sen olinpaikan, syntyi heidän\nvälillään tavallaan kilpailu siitä, kuka tämän vankan lohen onnistuisi\nrannalle narraamaan. Lohi vain näytti asian ottavan enemmän\nhumoristiselta kannalta, sillä kun onkimies oli aikansa kiven\nhuopeeseen vehkeitään heitellyt ja yritykseen väsyneenä laski vapansa\nrannalle ja istuutui levähtämään, nousi se heti pinnalle ja näytteli\nvaltavaa selkäänsä ikäänkuin huomauttaakseen, että täällä minä kyllä\nolen, heittelehän pois vain, poikaseni. Kun onkimies näystä\ninnostuneena taas viskasi sinne vehkeensä, oli lohi hiljaa eikä\nnäyttäytynyt ennenkuin onkimies oli istuutunut. Sattui monesti, että\nonkijan istuessa pitemmän aikaa hiljaa lohi uiskenteli aivan rannan\nrajaan, jossa melkein onkijan jalkain juuressa nousi pinnalle aivan\nkuin käydäkseen katsomassa, vieläkö kaveri siellä istuu. Ei ole niin\nollen ihme, että tällainen peli jo alkoi käydä onkimiehen kunnialle ja\nkiihoittaa jos mitäkin konstia sen narraamiseen käyttämään. Se piti\njännityksessä koko sikäläistä onkimiesjoukkoa. Jännityksellä\nkuikuiltiin jo joen toiselta puolen, kun onkija Engelsmanninkosteesta\npalatessaan astui veneeseensä niemen kärjessä, ja helpotuksesta\nhuokaistiin, kun nähtiin, ettei se tuota karilasta mukanaan raahannut.\nVielä jäi siis tilaisuus itselleen tuo kunnia anastaa. Sellainen se\nlohimies on.\n\nTehtyäni aikani turhia yrityksiä luovuin enemmästä ponnistelusta ja\njätin karilaan norjalaisten huostaan. Näin ainakin syrjäisestä näytti,\nsillä kosteella en sen enempää käynyt. Asianlaita ei kuitenkaan ollut\nnäin, sisuhan se on minullakin, vaan olin ryhtynyt perinpohjaisempiin\npuuhiin kuin hommistani mitään pahaa aavistamattomat norjalaiset voivat\nkuvitellakaan. Olin nimittäin ollut huomaavinani, ettei tavallisella\nvavalla heittäen uistinta saada kiven luona kulkemaan niinkuin pitäisi,\nvaan tavallaan paljastettiin lohelle kortit. Jokitörmä oli näet heti\nvedenrajasta niin korkea ja pysty, ettei tarpeeksi kauas kantavaa\nheittoa voinut kunnollisesti tehdä, ja jos jotenkuten saikin uistimen\nvaaditulle paikalle, liepsautti virranjama sen heti pois oikealta\npaikaltaan. Tämän takia päätin rakentaa niin pitkän vavan, että\nkykenisin sillä pistämään uistimen suorastaan kiven huopeeseen ja sitä\nsiellä vaadittavalla tavalla uittelemaan.\n\nHankin Kirkkoniemestä bamburuokoja ja lienen tusinan verran näitä\nkatkonut, ennenkuin onnistuin mieleiseni vehkeen kokoamaan. Pituutta\nsillä oli 24 jalkaa ja se oli kokoonpantu useasta eri bamburuo'osta\nleikkaamistani osista, jotka olin messinkiputkilla toisiinsa liittänyt.\nUlkomuoto ei kylläkään muistuttanut mitään \"Hardy-Marstonia\", mutta\nluja se tuntui olevan, kun kirkkokoivujen välissä sitä kokeeksi\nvääntelin. Iltapäivällä tekaisin sille sopivan perhotapsin: neljä\nkappaletta \"Herkules\" tapseja lievästi yhteen palmikoituna! Siima oli\nennestään tähän tarkoitukseen sopiva: 28 kiloa kestävä \"Reed Seal\".\nAjattelin tämän laitteeni kestävän vaikka Hartmanin oriin nykäisyn.\n\nSeuraavana aamuna vehkeeni lopullisesti valmistumisesta oli ulli kello\n4. Siis kello 5-6:n tienoissa olisi Engelsmanninkosteessa paras lohen\nsyöntiaika. Ilma oli mitä ihanteellisin lohi-ilma, se aivan jo haisi\nlohelle. En käynyt soutumiestäni Mikkoakaan herättämässä, sillä asian\npiti tapahtua hiljaisuudessa.\n\nSousin joen yli ja kävelin kosteelle. Auringonsäteet lankesivat törmän\ntakaa kosken puoliväliin, jättäen kosteen varjoon. Tarkastelin sitä\ntörmältä. Se näytti tällä ilmalla ja tässä valastuksessa niin\nsalaperäisen ja lupaavan näköiseltä, että aivan luissa ja ytimissä\nalkoi tuntua aavistelua siitä, ettei tämä aamu mene ilman jotain\nerikoista tapausta. Varovasti laskeuduin törmää alas kosteen alapäähän\nja sieltä kumarassa rantaa pitkin kulkien lähenin veden alla olevaa\nkivitelinettä, jonka olin aikaisemmin paikalle rakentanut. Kiinnitin\nsiimaan ensin devonin ja heitin sen kiven ulkopuolelle. Mukava\ntuntuikin tämä vapavärkkini olevan! Sillä kykeni tekemään heiton niin,\nettei devonin veteen putoamista kuulunut juuri lainkaan, ja mielin\nmäärin tätä kuljettamaan kiven ympäristössä. Jännitys oli\nluonnollisesti suuri näin perinpohjaisten valmistusten jälkeen ensi\nheittoa tehdessä, mutta odottamaani painautusta ei vain kuulunut.\nHeitin vielä pari kertaa devonia ja sen jälkeen panin delphinin\nkokeeksi. Tulos oli sama, vaikka uistin välkähtelikin niin nätisti\nkiven kupeessa, että tuntui aivan mahdottomalta, ettei lohi sitä\nottaisi. Istahdin rannalle ja ensi jännitys alkoi olla ohi. Jokohan\nolisivat kaikki laskelmani sittenkin olleet turhia? Hetken kuluttua\nukko tavoilleen uskollisena kohosi pinnalle kivensä luona. Siinäpä se\npakana taas on! Istuin hiljaa edelleen. Jo kohosi uudelleen, mutta\nkivestä jonkin verran ylempänä. No jopa sentään läksit ympäristöäsi\ntarkastamaan; sitä se tämmöinen aamu teettää! Ja tuollainen rauhallinen\nvalasmainen liike! Tähän saakka se on ollut pettämätön merkki lohen\nsyönnillään olosta. Niinköhän olisi, ettei sinulle nytkään mikään\nkelpaa!\n\nPistin herkules-yhdistelmäni siimaan ja siihen 5/0 \"Jock Scott\" perhon.\nSiirryin varovasti rantaa pitkin ryömien kosteen ylemmälle\nheittopaikalle ja pudotin perhon veteen. Ei mitään tulosta. Heittelin\nhiukan alemma, mutta ei mitään kuulunut. Istahdin taas rannalle ja\nmuutin tapsiin 6/0 \"Briscoen\". Tosin se ei ollut oikea \"Briscoe\",\nvaikka tehdas sitä siksi nimitti, vaan paremminkin se oli tämän ja \"Red\nRoverin\" välimuoto. Joka tapauksessa se oli nätin näköinen syötävä ja\nvaikutti paljon kirkkaammalta kuin \"Jock Scott\". Odottelin hiljaa\nrannalla, tarkkaillen missäpäin ukko suvaitsisi näyttäytyä, sillä\nliikkeellä se nyt oli, sen olin huomannut. Hetken kuluttua se kohosi\naivan istumapaikkani kohdalla. Samassa olin minäkin pystyssä ja\nkahlasin telineelle. Heitin ja sain perhon juuri sen paikan\nyläpuolelle, missä lohen selkä oli äsken näkynyt. Annoin perhon vajota\nsyvemmälle.\n\nRauhallinen painautus -- mutta löysäsi!\n\nJopa sentään tapasi! Mutta joko ukko hylkäsi sen tai perho luiskahti\nsen suupielestä koukun ehtimättä tarttua kiinni. Käteni vapisivat\ninnosta tehdessäni uutta heittoa. Ei kelvannut. Heittelin useampia\nkertoja, mutta painautusta ei tullut. Kuitenkin jo tuo yksikin\npainautus oli enemmän kuin koko kesän tähänastiset saavutukset. Se\nnäytti, ettei ukkokaan ole erehtymätön. Aurinko tuli jo törmän takaa\nesiin tehden valaistuksen kosteessa kirkkaammaksi. Muutin sen takia\ntapsiin 6/0 \"Silver Doctorin\". Tein heiton ja yletyin aivan virran\njamaan. Perho luirahti virran painosta mukavasti kosteen laitaan ja\nalkoi painua syvemmä. Löysäsin enemmän siimaa saadakseni sen vielä\nsyvemmä ja alaspäin. Samassa välähti noin metrin syvyydessä valkea\nkylki, vesi myllähti ja vapa notkahti!\n\nKiinni! -- Kiinni on pakana!\n\nKylläpä lämpimästi sydämessä ailahti! Hyppäsin samassa kivitelineeltä\nrannalle, sillä arvasin nyt kaivattavan tukevaa jalansijaa ja siinä en\nsuinkaan erehtynytkään, sillä samassa silmänräpäyksessä teki ukko\nhuiman hyökkäyksen kostetta alaspäin. Olin olettanutkin niin tapahtuvan\nja päättänyt, etten -- mikäli voimani riittävät -- antaisi enempää\nperään kuin kosteen alaosassa olevaan kalliopoukamaan saakka, sillä\nminua ei haluttanut koskeenkaan lähteä, jonne eräs lohi aikaisemmin oli\nminut tempaissut, kun laskin sen kallioniemekkeen alapuolelle\nryöstäytymään. Eikä minua haluttanut lähteä pitkilläkään säärilläni\nrantaa pitkin lohen kanssa kilpaa ravaamaan, sillä lyhyemmän korren\nsiinä menossa mies vetää, kuten olin nähnyt eräälle norjalaiselle\nkäyvän, vaikka hänelläkin oli pitkät koivet. Kaikesta aikaisemmasta\nkokemuksesta tiesin, että ainoa mahdollisuus lohen ylössaamiseen tästä\nkosteesta on se, että jaksaa pidättää lohen kallioniemekkeen\nyläpuolella. Jos vankka lohi pääsee tämän alapuolelle ryöstäytymään, on\npeli menetetty, lohi irti joko vehkeet katkaistuaau tai koukut\noikaistuaan ja onkijalla kylmä kylpy koskessa tai rantakivillä\nkaupanpäällisiksi. Voimat eivät riitä sen seuraamiseen rantaa pitkin,\nsillä koski on liian voimakas ja pitkä, ja ranta huono juoksuradaksi.\n\nSiis vakaa päätökseni oli, etten lohelle liiaksi perään anna. Tämä oli\nkuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty, sillä jo ukon ensimmäinen\nhyökkäys oli hurja. Panin vastaan kaikkien voimieni mukaan,\nrantakivistä jaloillani ponnistaen. Vapa paukkui ja rutisi, joten\npelkäsin sen joka hetki katkeavan, mutta ei se sentään niin hävytön\nollut. Aivan kallion viereen sai ukko minut raahatuksi, siinä täristiin\nhetkinen, joka paikka äärimmilleen pingoitettuna, ja ukko solahti\nniemekkeen yläpuolelle tyyneen veteen. Huh! Siinä hengitimme hetken, ja\nniin aloin hiljaa hinautua rantaa ylöspäin, päästäen sitä mukaa siimaa\nrullalta, mutta pitäen sen koko ajan siksi tiukalla, ettei ukko saanut\ntilaisuutta alaspäin kääntyä. Hinauduin näin kosteen yläosaan ja\nsaatuani tukevan kiven jalkojeni tueksi rupesin vähitellen ottamaan\nsiimaa rullalle.\n\nSiinä työssä siunasin vankkaa siimaani ja herkules-yhdistelmääni, sillä\nukko rupesi vähitellen nousemaan. Se tuli suvannon yläosaan saakka,\npyörähti ympäri ja teki uuden hurjan syöksyn alas. Nyt oli minun\nkuitenkin paljon helpompi, tukevasti paikoillani seisten, antaa sille\nperään kallioon saakka ja siiman pitkällä ollessa sain sen helpommin\njohdetuksi kallion yläpuolelle. Hiukan lepoa molemmille, paitsi\nvavalle, ja uusi hinaus ylöspäin. Se seurasi kosteen yläosaan ja teki\nkolmannen syöksynsä alas. Sain uudelleen johdetuksi sen kallion\nylälaitaan ja sieltä vähitellen nostetuksi kosteen yläpäähän. Siellä se\ntaas pillastui ja teki neljännen hyökkäyksensä, mutta tällä kertaa ei\nkostetta alas, vaan nyt se ampui viistosti koskeen, kohti joen toista\nrantaa. Hyökkäys oli siksi hurja ja voimakas, että jalkani luiskahti\nkiintokiven takaa, ja kun rannan irtonaiset mukulakivet eivät antaneet\ntarpeellista tukea, sai lohi ryöstetyksi siimaa enemmän ja enemmän. En\nkuitenkaan tätä kovin pahoitellut, sillä sivullehyökkäys ei suinkaan\nollut niin vaarallinen kuin alaspäinmeno. Sormella siimaa vapaa vastaan\npainaen koetin jarrutusta lisätä, mutta vinhassa vauhdissa siima upposi\nlihaan ja veri purskahti esille. Löin kämmenpäällä sormen asemesta, ja\nhyökkäys asettui. Aloin takaperin kohota rantatörmää ylös. Tämä olikin\nterveellinen teko, sillä siimaa oli ulkona 120 metriä. Jos se olisi\npainautunut kosken kuohuihin, olisi ollut mahdotonta ihmisvoimilla\nestää lohen menoa alaspäin, sen saatua vielä virranpainonkin avukseen.\nMutta helppo tehtävä ei ollut pitää tuota pitkää siimaa ilmassa\npingoitettuna. Makasin selälläni jyrkällä rinteellä 7-10 metriä rantaa\nkorkeammalla, pingoittaen kaikin voimin vapaa ylöspäin. Siinä olivat\ntaas paikat kireällä molemmin puolin ja tuntui iankaikkisuudelta nuo\n10-15 minuuttia, jotka lohi minua tässä asennossa piti. Voimani\nrupesivat tositeolla vähenemään ja olisin vavan aikoja löysännyt\nkäsistäni, jos pideltävä olisi ollut muu kuin lohi. Rupesi toki lopulta\nukon leukapieliä pakottamaan, koskapa se alkoi vähitellen omaa rantaa\nlähetä. Tuuma tuumalta sain siimaa sisään ja saatuani ukon noin 30\nmetrin päähän lopetin enemmän sisäänoton. Pitäen siimaa kireällä\nlaskeuduin törmältä rannalle kosteen yläpäähän ja hinautumalla\nvähitellen vielä koskeakin ylöspäin sain ukon nostetuksi koskessa\nolevan ison kiven luo. Näin tuli minulle hyvää taisteluvettä tarpeeksi\npaljon alapuolelleni.\n\nLohi painautui kiven kosteeseen lepäämään ja minä samalle kohdalle\nrannalle. Panin vavan tyven kiveä vastaan, pidin polvikoukulla sen\npystyssä pingoitettuna ja väänsin rullan jarrun mahdollisimman\ntiukalle. Näin sain tilaisuuden lepuuttaa käsiäni, jotka jo olivat\naivan puutuneet. Sormet ja osa kämmentäkin olivat siiman polttamat ja\nverille repimät. Huiskuttelin käsivarsiani ja oioin sormiani, vuoron\nperään käsiäni vavan tueksi vaihtaen. Pahalta tuntui sormissa, mutta\nhyvältä sydämessä! Panin tupakaksi, sillä minusta alkoi jo tuntua, että\nolin pelin voittanut. Olin kaukana kosteen yläpuolella, joten minun ei\ntarvitsisi enää liiaksi tiukoittaa lohen mahdollisesti lähtiessä alas,\nja sillä oli väkevä virta joka suunnalla vastuksenaan. Siinä olisi\nhelppo lopullisesti väsyttää se.\n\nLoppusuoritus tapahtuikin kokonaan koskessa, sillä samalla kun sain\n\"tuuritupakkani\" poltetuksi ja nousin seisaalleni, läksi lohikin\nliikkeelle, toljautteli päätään puoleen ja toiseen ja pyörähti koskeen.\nSeurasi kymmenisen minuuttia tiukkaa kamppailua lohen soluessa kosteen\nyläosaan, kunnes väkevä virta oli tehnyt tehtävänsä. Valtava pyrstö\nalkoi pintavedessä kuohuja halkoa ja kylki vedessä välähdellä\ntasapainon horjuessa. Niitä onkijan ihania näkyjä nuo!\n\nLopulta ukko väsyi niin, ettei yrittänytkään asentoaan säilyttää, vaan\nmakasi kyljellään ja oli kokonaan kosken kuohujen vietävänä, noin 70\nmetrin päässä minusta. Selvä tuli! -- päättelin itsekseni, mutta sitä\nse ei kuitenkaan vielä ollut. Ei ollut suinkaan helppo työ saada tuo\nliikkumaton möhkäle kosken kuohuista pois vedetyksi! Se meni kosken\nmukana kuin tukki. Pelkäsin jo menettäväni sen, mutta lopulta se\nkuitenkin liikutteli itseään sen verran, että sain sen kosteeseen\nuitetuksi. Rullasin siiman mahdollisimman lyhyelle, kahlasin\nonkitelineelle, painoin vavan tyven kiven varaan, venkasin toisella\nkädellä vapaa ylöspäin ja pidin toisessa koukkua valmiina iskemään.\nHiljaa pyrstöään liikutellen se vavan pingoituksesta syrjäkarhia ja\npääpuoltaan alas painaen likenee ja likenee koukkuani. Vartaloni on\nvinossa kaaressa, kädet tutisevat, suu mutuilee, hengitys läähättää,\nsydän läplättää, silmät palavat. Koukku siirtyy lohen selän toiselle\npuolen, nykäisy -- ja koukun perässä raahaan liikkumattomana makaavan\nvanhuksen vesipintaa pitkin rantakiville. Kivi käteen, nasevia iskuja\nsilmien väliin, jalka päälle ja \"Tarzanin voitonhuuto\" ilmoille!\n\nTaisinpa pälyillä ympärilleni, sillä tällaisella hetkellä toivoisi\nsyrjästäkatsojia näkevänsä! Lämpimät veret suonissa ailahtelivat ukkoa\nkatsellessani. Minä olin sittenkin tuossa pitkällisessä kilpailussa\nvoittanut! Mitähän norjalaiset nyt sanovat! Totisesti tunsin itseni\nsillä hetkellä \"lohimieheksi\" ja luulin olevani varma ottamaan\nEngelsmanninkosteesta minkälaisen lohen hyvänsä. Turhaa uhmailua, kuten\nkerran jälkeenpäin tulin kokemaan.\n\nKaivoin tupakkavehkeet esille, latasin piipun ja suurella nautinnolla\nvetelin savuja. Aikani tupakoituani ja vanhusta puolelta ja toiselta\ntarkasteltuani, löytääkseni siitä uistimien tai muitten pyydysten\njättämiä merkkejä, jotka enemmän kertoisivat sen elämänvaiheista,\nryhdyin vielä onkimispuuhiin. Jonkin aikaa perholla kostetta harottuani\nnappasikin sen 17-kiloinen. Tunsin itseni edellisestä ottelusta siksi\nvarmaksi, että käsittelin lohtani lujilla otteilla äskeisen kaavan\nmukaan ja jonkin ajan kuluttua koukkusinkin sen rannalle.\n\nUlli oli jo kosteesta laskenut ja aurinko helotti siihen kirkkaasti,\njoten enempää yrittämättä palasin kotiin.\n\nSaman päivän iltana saapuivat norjalaiset tapansa mukaan kosteelle\nmennäkseen. Miehet olivat intoa täynnä ja rasiat pullollaan\nkaikenlaisia vehkeitä vanhuksen päänmenon varaksi.\n\nKieltämättä tunsin jonkinlaista voitoniloa ilmoittaessani heille, että\njos he ukkoa haluavat nähdä, niin tämä olisi kaverinsa kanssa\ntavattavissa keittiön rappusilla. Noloiksi näyttivät miesten naamat\nvääntyvän uutisen kuultuaan. Ja arvaapa sen, kun hartaissa toiveissaan\nniin pahasti pettyy. Katseltiin miehissä vanhusta ja muisteltiin, mitä\nkokemuksia kullakin siitä oli. Norjalaisten mielipide tuntui olevan,\nettei Engelsmanninkosteesta yksin ilman venettä ja venemiestä saa 12\nkiloa suurempaa lohta ylös. En puhunut heille mitään vavastani!\n\nVanhus tovereineen punnittiin, mitattiin mittanauhalla kaikki\nulottuvaisuudet ja kyljestä otin suomunäytteen, joita sinä kesänä\nkeräilin Helsingissä suoritettavia lohitutkimuksia varten. Vanhuksesta\ntuli lohikirjaani seuraava merkintä:\n\nHeinäk. 8 p. Lohi O.\n\nPaino 23,0 kg. Pituus 128 sm. Ympärys 69 sm. Saatu klo 5 ap. Engl.\nkosteesta perholla 6/0 \"Silver Doctor\". Suomu N:o 64. Tuuli N.W. Sää\nkirkas.\n\nNykyaikaisissa kalabiologisissa tutkimuksissa on n.s.\nsuomututkimuksella tärkeä sija. Suomua suurennuskoneella tarkastaessa\nhuomaa siinä erikoisia kasvusarkoja, samalla tavalla kuin puun\npoikkileikkauksessa vuosilustoja. Niiden mukaan voi määrätä kalan iän\nja kasvunopeudenkin eri vuosina. Lohen suomuun jättää sitäpaitsi\nkutuaikainen virrassa oleminen erikoisia merkkejä, joista voidaan\npäättää, minä vuosina se on kudulla käynyt. Pyynnöstäni on professori\nJärvi määrännyt äsken kertomani lohen iän, siirtymisajan mereen ja\nkutuvuodet. Näitä tietoja olen seuraavassa tämän lohen lyhyessä\nelämäkerrassa hyväkseni käyttänyt.\n\nEngelsmanninkosteen vanhus! Se oli syntynyt vuoden 1910 kudusta. Koko\nsyksyn ja talven oli herneenkokoinen mätimuna, josta se sai alkunsa,\nollut hyvästi kätkettynä virran sorapohjalla, ja keväällä 1911 siitä\nkuoriutui pieni ja turvaton, aluksi tuskin liikkumaan kykenevä\nlohenpoikanen. Mutta virta toi mukanaan ravintoa, uintitaito kehittyi,\nruumis voimistui ja varttui. Pian se löysi muita samanikäisiä\ntovereitaan ja kilvan niiden kanssa tavoitteli ruokaa. On hyvin\nmahdollista, että se eli ensimmäiset lapsuusaikansa juuri Paatsjoen\nKolttakönkäällä, sillä nykyäänhän pidetään jo todistettuna, että lohi\nvarttuneena jokeen noustessaan yleensä palaa siihen, jossa se on\nsyntynyt. Täällä se eli huoletonta elämää kolme vuotta ja painautui\nsitten muitten tovereittensa kanssa Jäämereen. Sen tumma ja täplikäs\nväri muuttui puhtaan hopeanhohtoiseksi. Se sai myös uusia tapoja\nuudessa ympäristössään. Täällä ei ollutkaan kivenkoloja, minne\npainautua, eikä myötävirta kuljettanut ravintoa. Mutta se joutui silli-\nja lotaparviin, verotti niitä ahnaasti ja huomasikin kohta olevansa\ntäysi peto. Joessa lapsuusaikanaan se oli kolmessa vuodessa kasvanut\npituutta vajaan 20 senttimetriä, nyt meressä se ensimmäisenä kesänä sai\npituutta toisen verran ja lisääntyi painossa monin verroin. Neljä\nvuotta se eli aavoilla ulapoilla, kunnes varhain keväällä 1918 joutui\nVaranginvuonoon muitten sukulaistensa parvessa ja hakeutui\nlapsuussijoilleen Kolttakönkäälle. Täällä se vietti koko kesän. Kumman\nnäköisiä koreita höyheniä ja pyöriviä metalliesineitä liikkui toisinaan\nsen ohitse, mutta ne eivät häirinneet sen rauhaa. Syksypuolelle\ntultaessa sitä alkoi lähennellä toinen samankokoinen lohi, se oli\nsaanut sulhasen. Rauhassa se toimitti ensimmäisen kutunsa ja palasi\nlokakuun loppupuolella takaisin Jäämereen. Ruoka ei ollut joessa\nmaistunut, joten se oli käynyt laihaksi ja heikoksi ja sen kaunis\nhopeinen väri oli muuttunut tummaksi makeassa vedessä, matalassa\nvirrassa maatessa. Mutta kun se pääsi taas suolaiseen veteen, hävisi\nrusketus heti, voimat tulivat takaisin ja lisääntyivätkin, painoa ja\npituutta tuli taas lisää, ja selkä kävi entistäänkin pyöreämmäksi.\n\nTätä lihotuskautta kesti tällä kertaa vain puolitoista vuotta, sillä\nkeväällä 1920 se uudelleen nousi jokeen kutemaan, vältti tällöinkin\nkaikki vaarat ja palasi taas mereen. Itsensä kokoisia ja suurempiakin\nkoiraslohia se tapasi matkoillaan useastikin, mutta samankokoiset sen\nomaa sukupuolta näyttivät olevan perin harvinaisia. Puolentoista vuotta\nmeressä lihotuskuurilla oltuaan se vielä nousi synnyinseudulleen\nkeväällä 1922.\n\nEnnen verraten rauhallinen joki oli nyt suomalaisten ja norjalaisten\nlohihullujen temmellyskenttänä. Veneitä sousi joella joka uliin aika,\njoten uistimia, toinen toistaan kauheamman näköisiä, vilisi koskenalus\ntäynnä. Rauhaa rakastavana se painui tästä markkinapaikasta ylemmä\nkoskeen, otti kosken itärannalla olevan syvän Engelsmanninkosteen\nasuntopaikakseen ja karkoitti virranjamassa olevan vedenalaisen kiven\ntakaa sinne aikaisemmin asettuneen lohen, pitäen kiventaustaa\nlepopaikkanaan. Mutta tännekin löysivät nuo lohihullut tiensä. Uistimia\npaiskittiin kosteeseen tämän tästä, että vesi porahteli. Kun se,\nleikkisänä luonteeltaan, rupesi näiden onkijain kustannuksella hiukan\npilaa tekemään, sai se koko koplan kiihkon niskoilleen ja sen jälkeen\nse ei saanut enää päivääkään rauhassa olla. Joka uliin laskuaikana\nsyydettiin sen olinpaikalle kilpaa kaikenlaisia pellinkappaleita ja\npörriäisiä.\n\nEiväthän nämä mitään hengenvaarallisia vehkeitä olleet, kun tiesi niitä\nvaroa, ja olisi tämäkin kutumatka kai sujunut onnellisesti, ellei se\nheinäkuun 8 päivän aamuna, aamupäiväuiskentelulla ollessaan, olisi\nerehtynyt kosteen yläosassa nappaamaan erästä viattoman näköistä\nperhoraatoa. Telkillään se otti sen suuhunsa, mutta kun se kovalta\ntuntui, pudotti pois. Nyt ilmestyi näköpiiriin toinen heleämmän värinen\nperho, ja kun se tämän tempasi suuhunsa, hävittääkseen sen pois\nsilmiään ärsyttämästä, tapasi se kohtalonsa. Viattomalta ja\nvaarattomalta näyttävästä vehkeestä pisti luja koukku leukapielen\ntaakse, ja hurjista ponnisteluista huolimatta se ei saanut sitä\nirtaantumaan, sillä sitä pidettiin vahvoilla vehkeillä rannalta käsin\nkiinni. Se oli sittenkin niitä onkimiesten kavalia pyydyksiä! --\nVahvatkin voimat väsyvät hurjassa tappelussa, ja niin kävi\nvanhuksenkin. Kolmen neljännestunnin ponnistelujen jälkeen sen täytyi\nantaa perään, tunnustaa itsensä voitetuksi ja sallia onkimiehen\nriemullisena korjata saaliinaan.\n\n\n\n\n\"SINNIKÄS LOHI.\"\n\n\nOltiin jo liki syyskuun puoliväliä. Siis Kolttakönkäänkin lohet\ntulisivat onkimiehiltä saamaan olla heti rauhassa ja tehdä\nkutuhommiaan, mikäli kolttain verkot ja kulkutuksen veto eivät niitä\ntässä hommassa estäisi. Tukkien lasku oli tehnyt kiusaa viimeaikaisille\nonginnoille, joten en ollut joella moneen päivään käynyt, mutta koska\ntämän illan ullilla eivät kuuluneet tukkeja laskevan, sopi siellä vielä\npistäytyä ja katsoa, oliko lohi syönnillään.\n\nSoutelimme Mikon kanssa joen alaosalla Norjan rajalta Ukkokiveen, mutta\nmitään ei siellä kuulunut. Kun vesi oli jo siksi kohonnut, että voi\nkosken allakin soudella, käskin Mikon soutaa Rengaskivikarin\nyläpuolelle, jonne nousimme joen itärantaa. Karin kohdalle saavuttaessa\notin siimoja lyhyemmälle, etteivät uistimet kariin tarttuisi. Tuskin\nolimme karin yli päässeet, kun delphini-vavan rulla äkäisesti parahti.\nTempasin vavan käteeni, luullen uistimen kiviin tarttuneen, mutta\ntunsinkin sen olevan lohen leukapielissä.\n\n-- Kii on, vedä devoni sisään kiireellä!\n\nMikko hyppäsi ylös ja lappoi minkä ehti lyhyellä olevan siiman\nveneeseen ja tarttui taas airoihin. Lohi ampui karilta viistoon ylös\nkeskivirralle, niin että vesi siimassa sirisi.\n\n-- Souda kiireellä jälkeen, että saamme siiman lyhyelle ja ohjailluksi,\nettei lohi Rengaskiven verkkoihin mene!\n\nPääsimme Rengaskiven yläpuolelle ja soutelimme venettä virran kuvetta\nylöspäin. Lohi käväisi toisella rannalla ja painautui syvemmälle\nuiskennellen virtaa ylöspäin.\n\n-- Pannaanhan tuuritupakki. -- Hyvin antoi panna -- kaipa se siis\nmeidän on!\n\n-- Niin kai, mutta katso rietasta, kun aivan matalalta karilta otti! --\ntuumasi Mikko naurussa suin.\n\n-- Niin pakana otti. Ne nähtävästi jo oleilevat kutupaikoillaan, koska\nUkkokiven alapuolella syvemmässä virrassa ei mitään kuulunut, mutta\ntänne tultua heti tempasi. Vankka lohi tuntuu olevan. Kun saisi sen\nnäyttäytymään pinnalla, että nähtäisiin missä delphihin koukut ovat\nkiinni, niin tietäisi sen mukaan tiukilla pitää. Mutta ei tunnu\npinnalle kohoavan, virran pohjavesiä vain uiskentelee. -- Ylöspäin\ntuntuu nousevan. Menköön vain sinne kosken alle väkevään virtaan, niin\npikemmin väsyy. Soudahan sinne päin, viedään se niin ylös koskea kuin\nsuinkin! -- Kumma lohi näin syysloheksi, kun ylös menee eikä virtaa\nalas painu, kuten tavallisesti syyslohi tekee. -- Jo suuttui! Kato\npakanaa, minkä vauhdin otti! -- Nyt se hyppää ylös, pidä varasi!\n\n-- Hyvin on kiinni! Poskipielessä istuu delphini, siis peräkoukunkin\ntäytyy olla kiinni, -- raportteeraa Mikko, kun lohi oli kosken alla\ntehnyt komean ilmahypyn.\n\n-- Selvä on, pidämme poikaa lujilla. Komea venkale, kai noin\n17-kiloinen. Emme laske sitä Rengaskivestä alaspäin menemään,\nvaan täällä virrassa väsytämme. Eihän täällä verkkoja ole?\n\n-- Ei pitäisi olla kuin Rengaskiven alapuolella ukko Romanan verkot. En\nnähnyt toisten käyvän laskemassa.\n\n-- No pakana, onhan tuossakin verkko, vasemmalle veneestä!\n\n-- On, verkko on, näkyy. Ne on akat käyneet laskemassa.\n\n-- Koetetaan vain niitä peijakkaita varoa, ettei lohi niihin pääsisi,\nsilloin se meiltä menisi. Pannaan vänkään, jos verkkoa kohden lähtee.\n-- Hyvinhän tuo kiinni on. Katso kun ukko vapaa painauttelee, kovin on\nsiivo lohi! Eikö tuo kohta näin väkevässä virrassa uiskennellen itseään\nväsyttäne, sillä tiukilla ovat leukapielet olleet koko ajan. -- Jo\nrapsahti siima, -- kääntyi ympäri, alas yrittää. Jokohan nuo toiset\nkoukut poskesta löysääntyivät, koska vavan kärki tuollaisia merkkejä\nantoi? -- Ei kai, lie kääntyessä siima sen pään yli vain luiskahtanut.\nStop, stop, ukko! Jo seitsemänkymmentä metriä nykäisit ulos, ei enää\nanneta. Eiköhän sitä aleta takaisin kääntyä? Rengaskivestä ei alas\nlasketa, ei, ei -- vai jo pyörähdit, sitä minäkin, taitaa alkaa\ndelphinin raahaus raskaalta tuntua? -- Ethän lie jo viimeistä\nhyökkäystäsi vain tehnyt, koska näin kiltisti annat itseäsi ylös\nkohottaa? Painauttele vain, kyllä pohjaa kohti saat painua. Taitaapa\nleukapieliä pakottaa, kun pinnalle tuntuu kohoavan. -- Jo kylki välähti!\n-- selvä näkyy tulevan. Sukkelaanpa syksyisen lohen voimat\nloppuivatkin! No tiukalla se on koko ajan ollutkin ja väkevässä\nvirrassa uinut, kyllä se nirrin ottaa. -- Vedähän venettä rantaa kohti\ntuon verkon alapuolella olevan matalikon kohdalle, eiköhän tuo ala\nmukana seurata ja anna siellä koukkua selkäänsä iskeä. -- Vielä pakana\nteki hyökkäyksen! No jo kääntyy, pinnalle taas kohoaa. -- Jopa pahasti\nkylki välkkyy, ei jaksa enää tasapainoa pitää ja siiman jännitystä\nvastustaa. -- Jo antaa vetää itseään tänne päin. Selvää tulee, jo\npinnalla pysyy -- e'et pakana enää alas painu. Ojennahan huki tänne ja\nperuutahan hiukan venettä! -- Stop, stop! -- odotahan vähän! Eipä\nantanut vielä iskeä, vaan pois pyörähti, -- no e'et kauas mene --\npäälaellaan pyklöttää, koettaa syvemmälle painua. Huopaahan hiukan,\nniin otan siimaa sisään, eiköhän tuo anna koukkua jo iskeä.\n\nSelvä tuli! 17-kiloinen lohi kohosi koukun nenässä venheeseen. Mikko\npeittosi kalanuijalla sitä silmien väliin ja päästeli delphinin koukut\nirti. Katselimme toisiamme ja naurahtelimme.\n\n-- No siinä se taas lököttää! Komea on otus vieläkin, vaikka onkin jo\nkyljet pahasti ruskeina. No hetihän jo kutuaika onkin käsillä. Kovin on\nvatsa mätiä pullollaan. Mutta hanakkapa oli kiinni käymään ja hyvin\nnäkyi haraisseen. Delphinin niskaan on iskenyt ja olkakoukut ovat\nalaleuan alle tarttuneet, peräkoukut kidusten taakse ulkopuolelta\nkiinni iskeneet. Olisi tämä ote kärsinyt lujemmallekin ottaa, vaikka\nkyllähän tuo koko ajan lujilla olikin.\n\n-- Eiköhän tuolla ole kutukaveria siellä karin alla? Soudetaanhan sinne\npäin ja mennään taas karin päällystää kokeilemaan.\n\nSousimme keskivirralle, sillä siellä, virtavassa paikassa, sai paremmin\nuistimet veteen, ja painuimme sitten viistoon karin yläpuolitse. Ei\nsaatu kuitenkaan tällä manöverilla uistimia tarpeeksi kauas karin\npäälle, sillä virta Rengaskiven ja itärannan välillä oli heikko, joten\nuistimet seurasivat liiaksi veneen vanavedessä. Mutta Mikkohan on\ntaitava soutumies eikä kestänytkään kauan, kun jo saimme uistimet karin\npäälle. Samassa oli lohi kiinni devonissa, iski aivan samasta paikasta\nkuin äskeinenkin.\n\n-- No johan nyt lohet tästä karin päältä ottavat! -- Souda hiidessä\nkeskivirralle! Kovin rajusti painaa. Alas virtaa ampuu, ei sille mitään\nmahda. -- Kunhan vaan ei siima Rengaskiveen tarttuisi! -- Yli meni että\nmuljahti, -- souda karin alitse keskivirralle! -- Katso pakana mitä\nvauhtia pitää, devonin hylsäkin näkyy siimaa ylös kohonneen ja niin\nleikkaa siima vettä, että vinkuu. Lyödään kämmenperällä vastaan, sillä\njohan pohjasiima on menossa. -- No jo tokenee lopultakin ja kääntyy\nviistoon tälle puolelle. Iso se on tämäkin, kai samanlainen kuin\näskeinen, mutta pahoille vesille läksi. Jo nytkäyttelee, tunnustelee,\nettä minne päin tästä nyt lähtisi. -- Pannaanhan taas tuuritupakka! --\nHyvin antoikin panna, meidänpä se sitten on tämäkin. Annahan vain\nveneen enempi alaspäin painua, koska ei tunnu antavan itseään tänne\nkohottaa. Otetaan siima lyhyemmälle, niin on helpompi sitä holttailla.\n-- No nyt ei ole kuin 25 metriä ulkona, annahan olla, katsotaan mitä se\nmeinaa. Taisi ottaa alussa liian rajusti, koskapa pohjaan painautuu.\nEikö lie suurempikin kuin tuo tuossa veneen pohjalla, siltä se tuntuu.\nJo alkaa kääntyä, minnepäinhän tuo nyt lähtee? -- Et pakana puomin\ntoiselle puolen mene -- menee, meneehän se väkistenkin, ei sitä jaksa\nestää, voimakas on! Ei kun nytkyttää ja menee -- no jo vihdoinkin\nseisahtuu. Koetetaanhan takaisin hilata, sehän on jo liki hotellin alla\nolevaa rantakiveä. -- Jo suuttui! Ylöspäin ampuu! No eipä onneksi ollut\nkiven toisella puolella, silloin olisi hullusti käynyt. Poikki se olisi\nsiiman siihen kiveen vetänyt, jos olisi arvannut rannanpuolelta\nkiertää. Eihän täältä tuon pakanan puomin takaa voi sen kulkua\nholttailla. -- No eipä tunnu kovin ylöskään lähtevän, koska jo\nseisahtui ja pohjaan painui. Nostahan vene Rengaskiven alle, niin\nkoetetaan sitä vähitellen ylöspäin kohottaa ja väkevämpään virtaan\njohtaa. -- Taitaa olla koko jurilas tämä, koska ei pinnalla edes\nnäyttäydy! Pimeäkin tässä heti tulee ja ukko ei kuin lepäilee eikä\nuimalla itseään väsytä. Taisimme nyt karilaaseen taas osua!\n\nKului puoli tuntia ja asema oli ennallaan: Mikko airoissa, minä perässä\nja lohi virran pohjassa. Se uiskenteli hiljalleen aina vähän matkan ja\nme seurailimme lyhyellä siimalla perässä. Pidin siiman kireällä koko\najan, sormet alkoivat puutua ja kädet alituisesta jännityksestä\ntäristä. Hämärä lisääntyi. -- Lopulta otti lohi paremman vauhdin ja\nmeni taas puomin toiselle puolen. Kun panin sen lujille, närkästyi se\nlopulta ja hyppäsi korkealle ilmaan, tavaten pyrstöllään siimaa lyödä.\nHuomasin toki ajoissa sen meiningit ja löysäsin siiman höllälle, joten\nyritys pysähtyi vain valtavaan pyrstön pamautukseen veden pinnalla.\n\n-- Suuripa on pakana! -- hihkaisi jo tyyni Mikkokin, kun lohen\nilmahypyn näki.\n\n-- On se komea otus, täytyy sanoa! Mutta sitkeä se on. Vedetäänhän pois\npuomin takaa, ettei vahinkoja tapahdu. -- Jo se tuntuu seuraavan.\nSoudahan puomista poispäin, vedämme sitä mukanamme, ettei tarvitse\nsiimaa liian lyhyelle ottaa, sillä se ei ole terveellistä se. -- Joo,\ntuleehan se poika mukana, tulee. -- Jopa viimeinkin taisi väsymys\ntulla, koska nytkytys vavassa tuntuu, koettaa näet syrjäänpäin\nvenkailla, mutta ei enää jaksa toimeksi panna, pää vain pyrstön\nliikkeiden mukaan heilahtelee. Eiköhän tuota tuossa Ukkokiven\nyläpuolella saada pintaan kohoamaan ja hukia selkään lyödyksi, siltäpä\nalkaa tuntua. Soudahan sinnepäin! -- Jo kohoaa pinnalle. -- Huopaahan\nsinnepäin, niin vedän siimaa sisään, sillä jopa sen kylki välähtelee,\neivät jaksa enää evät tasapainoa pitää, -- selvä näkyy tulevan.\n\n-- No eipä pakana antanut iskeä! En uskaltanut sitä koukuta, kun sen\npää oli tänne päin, voisi tapsin poikki raapaista tässä pimeässä. Nyt\nse sai yhdessä kädessä olleen vavan taas alas painetuksi ja pääsi\npohjaan painumaan. -- Paras taitaa olla, että soudetaan tuohon\nNeitiniemen kylkeen. Minä vedän sen rannemmaksi ja sinä kahlaat\nkoukkuamaan. Niin on jo hämärä, ettei veneestä käsin ole hyvä iskeä.\nEihän siellä Neitiniemen rannassa vain verkkoja liene?\n\n-- Ei ole! Varmasti ei.\n\n-- No soutelehan sinne, jos kerran niitä ei ole. Joutaa jurottaa\npaikoillaan, annan siimaa perään ja vetelen sitten rannalta käsin\nsisään, sillä tavoin se paremmin rantautuu.\n\nVetäisimme veneen keulan rannalle, ja Mikko otti koukun käteensä, minun\nnoustessa hiukan törmää ylemmä sieltäkäsin siimaa rullalle ottaen.\nSamalla kuulin moottorin äänen Rajakarin takaa. Siellä palasi\nmoottorimieheni Kirkkoniemen matkaltaan. Annoimme nenäliinaa\nhuiskuttamalla ja huutamalla hänelle merkkejä, että kiertäisi Ukkokiven\ntoiselta puolelta eikä ajaisi suoraan lohen selkään, mutta eihän hän\nmeitä huomannut, ennenkuin aivan kohdalle tultuaan. Lohi oli siihen\nsaakka antanut pintavedessä uiden itseään rantaa kohden vetää, mutta\nkun moottori kulki aivan vieritse, säikähti se tätä ja syöksyi pohjaan.\n\nManailin moottorimiestäni, mutta mitäpä se auttoi.\n\n-- Senkin Mathiessen, kun lohen pohjaan karkoitti, sinne se tuntuu taas\näkääntyvän eikä rannemma lähde! Syvän haudan se nyt löysikin.\nKoetetaanhan vetää, sillä emmehän me tässä voi iankaiken vastakkain\njurottaa, kun pimeäkin tulee. -- Kylläpä tuntuu raskaalta, mutta seuraa\nse sittenkin. Joo, joo, vedellään vain pois rannalle ja huki niskaan,\nmikäs tässä. -- Mutta ei, katso miten lujasti vastaan rupesi panemaan,\nei sitä voi vetää, täytyy jo hiukan perään antaa. -- No vedelläänhän\ntaas uudelleen, eiköhän nyt jo seurata. -- Tulee, tuleehan se poika,\nvaikka raskaalta tuntuukin, niin on kuin hakoa jäljessään hilaisi. --\nKatsos sitä, kun taas topin teki! Ei se tuota rannemmalle lähde! -- No\njopa se on sinnikko, onpa totisesti. Äsken jo, ennen moottorin tuloa,\naivan väsyneenä pinnalla pysyi ja nyt tuollaiseksi jurilaaksi herkesi.\n-- Mistä se tuollaiset tavat otti ja voimat uudelleen sai? Ei, ei\ntaaskaan äskeistä likemmä rantaa lähde. Niin lujasti vastaan panee,\netten uskalla enempää kiskoa. Eihän tästä mitään tule! -- Mennään\nveneeseen ja soudetaan päälle, kohotetaan väkisten pintaan, sillä\nkyllähän värkit kestävät, ja isketään huki niskaan. Yönhän se muuten\ntässä meitä seisottaa.\n\nSanottu ja tehty. Menimme veneeseen ja soluimme sillä lohen\njurotuspaikalle. Rullasin siimaa sisään niin, että se nousi jo\nkohtisuoraan pohjasta, mutta lohi ei lähtenyt liikkeelle.\n\n-- No nythän perhana on tämän kanssa! Ei me koko yötä ruveta tässä\njurnottamaan. Minä vedän käsin siimasta ylös ja iskehän sinä huki\nniskaan, kun pinnalle tulee. Niinhän tuo tuntuu rauhallisesti kohoavan\nkuin hako. -- Kohoo, kohoo se sieltä, vaikka kumman raskas se on!\nPidähän varasi, heti se on pinnassa! -- Mitä tuhannen tulimmaista tämä\non? Tapsi jo kohoaa eikä lohta näy! Voi pakanan pakana, koltan\nverkkohan sieltä kohoaa! Ja lohta ei näy ei kuulu! -- Voi Turjan Lappi!\nSe Mathiessen parka se säikäytti sen pohjaan syöksymään ja sattui juuri\nsyvänteessä olevan verkon kohdalle painautumaan. Sen yläainaan ovat\ndevonin koukut kiinni tarttuneet ja lohi on itsensä pois koukuista\npotkaissut! Suorana on kaksi olkakoukkua! -- Voi tuota viheliäistä! Se\npäästi verkon avulla itsensä koukuista pois ja luikki tiehensä, jättäen\nmeidät verkkoa uittelemaan, ja muutos kävi niin hienosti, etten siitä\nvavassa mitään tuntenut. -- Ilmankos se niin raskaalta tuntui rannemma\nvetäessä ja hetken muka seurattuaan teki jyrkän topin. Tekihän se, kun\nverkko on molemmista päistään kiviriipoilla pohjaan kiinnitetty! Ääh,\njo nyt meitä, Mikko, narrinaan lohi piti! Souda hiidessä pois ja\nmennään kotiin tästä voivottelemasta. Annetaan sen Mathiessenin kuulla,\nkuka käski moottorin perässä torkkumaan. Niin komean lohen menetti! Oli\nse paljon suurempi tätä lohta, lie siinä 22-kiloinen ollut! -- No\nsaatiinhan sentään tuo yksi, mutta kaivelee mieltä, kun valmiiksi\nväsytetyn lohen viime tingassa menettää.\n\nMentiin kotiin ja haukuttiin Mathiessen, sillä lohduttihan sekin\ntavallaan. Mutta olihan meillä sentään alkuaikana ollut lohi kiinni,\njoten emme toki koko aikaa verkkoa loheksi luulleet ja sen kanssa\ntemppuilleet, kuten eräs naapuri kerran teki! Mutta eihän sitä tapausta\nuskalla tässä kertoa, sillä se naapuri on kiivas ja vankka mies.\n\n\n\n\nTUOKIOKUVIA KÖNKÄÄLTÄ.\n\n\nIstuin Kolttakönkään putouksen kohdalla olevalla rantatunturilla,\nkatsellen kosken kuohuja ja onkimiesten hommia. Läheisellä\nKalliokosteella oli norjalainen T--s toverinsa kanssa ongiskellut koko\nsunnuntainvastaisen yön. Olivat nukuskelleet päivällä rannalla ja\njatkoivat nyt sunnuntai-iltana onkimistaan vuoron perään onneaan\nkoettaen. Ahkerasti olivat toverukset yrittäneet, mutta päätäkään eivät\nolleet saaneet.\n\nToveri oli jo kyllästynyt koko hommaan ja käveli rantatörmää ylös\nmarjan syöntiin, mutta T--s jatkoi sisukkaana heittelemistä. Lopuksi\nnäin hänen muuttavan siimaansa toisen uistimen, ruskean, omatekoisen\ndevonintapaisen, kuten myöhemmin kuulin, ja kahloen suvantoon viskaavan\nsen virran jamaan. Samassa oli lohi kiinni. T--s vilkaisi rantaa pitkin\nnähdäkseen, oliko toveri huomannut mitä tapahtui, mutta tämä oli poissa\nmetsässä.\n\nLohi teki muutaman kaarroksen suvannossa, lähtien sitten hyvällä\nvauhdilla painumaan virtaa alas. T--s koetti jarruttaa vastaan\npysyttääkseen sen suvannossa, mutta se vain lisäsi vauhtia. Lohen\ntultua suvannon alapäässä olevan kallioniemekkeen kohdalle huomasi T--s\navuttoman asemansa: siima loppuisi rullalta, ennenkuin hän ehtisi\nkosteen kiertäen päästä lohen menoa rantaa pitkin alaspäin seuraamaan.\nTämän takia hän päätti pysäyttää hinnalla millä hyvänsä sen menon ja\npani kaksin käsin vahvalla bambuvavallaan vastaan. Seuraus tästä\nvoimaperäisestä pysäyttämisestä oli, että kovassa vauhdissa\nmyötävirtaan menevä lohi tempautui pintaan ja samaa vauhtia ilmaan,\npoikittain virran suuntaan. Kovasti kaarelle mennyt paksu vapa auttoi\nsen ilmamatkaa, joten siitä tuli tavallista komeampi hyppy, ja lohi\nputosi niemen kärkeen kalliolle!\n\nT--s oli aluksi aivan hölmönä komeasta, toistakymmenkiloisen lohen\nilmalennosta, kunnes hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Lohi makasi\nhiljaa paikoillaan, sillä alastulo oli tapahtunut sellaisella vauhdilla\nkovaan kallioon, että lohi oli mennyt tajuttomaksi. T--s ei voinut\njuosta sen luo, sillä koste pisti pitkänä lahdelmana hänen ja lohen\nvälisestä linjasta vasemmalle. Nyt jos koskaan oli toveri tarpeen.\nPitäen siimaa tiukalla paikoillaan seisten, rupesi T--s voimiensa\nmukaan karjumaan apua. Toveri kuuli hänen huutonsa, mutta kosken\nkohinalta ei saanut selvää, mistä oli kysymys, ja läksi rauhallisesti\nkävelemään rannalle.\n\nTulipunaisena kiukusta karjui T--s: \"Juokse, juokse sinä s--n tosk,\nlohi makaa niemen kärjessä kalliolla.\"\n\nKaverin oli vaikea ensin käsittää tilannetta, vaan luuli T--sen\nuistimen tarttuneen kallioon ja ottaen koukun käteensä läksi hän\nverrattain rauhallisesti kalliolle kävelemään. Mutta kuka ei ollut\nrauhallinen, se oli T--s! Hän karjui, sylki, hyppi ja voihki\npaikoillaan vavan tyvessä, kuitenkaan kykenemättä tekemään mitään muuta\nkuin pitämään siimaa tiukalla. Lopulta toveri huomasi lohen kalliolla\nja nyt hän sai jalat alleen. Hirmuvauhtia painalsi hän koukku kädessä\nlohta tavoittamaan, mutta samassa lohi virkosi, potkaisi voimakkaasti\npyrstöllään ja -- putosi koskeen, ollen samalla koukuista irti. Kaveri\njuoksi vauhdissaan vielä veteen ja haurasi koukullaan lohen perään,\nmutta mennythän se jo oli. Nousi sitten kalliolle ja nolona ja\nläähättäen katseli toveriaan. Tämä oli viskannut vavankin kädestään\nrannalle ja kyykkysillään ollen itkusilmissä takoi raivoissaan käsillä\npolviaan, sylki ja voihki. Kun kaveri lopulta uskalsi tulla hänen\nluokseen, näin T--sen liikkeistä ja naamasta, että siellä käytellään\nvoimakkaita sanoja nopeassa tahdissa ja että äskeinen tilanne nyt tulee\nainakin kaverille selväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä syyskesän iltana kävelin koskelle johtavaa polkua, aikoen mennä\nongelle äskenmainittuun Kalliokosteeseen, mutta huomasinkin siellä jo\ntoisen onkimiehen olevan. Kaivoskylän kansakoulunopettaja siellä\nseisoi. Oli kahlannut kauas rannasta vesikivelle ja sieltä käsin\nheitteli uistinta kosteeseen. Velttoja olivat heitot, sillä kaipa hän\nitsekään ei uskonut itsestään \"lohimiestä\" tulevan. Sesonkilipun\nlunastettuaan hän oli näet koko kesän ahkerasti soutanut ja saanut\nkaiken kaikkiaan vain yhden lohen tulokseksi yrityksistään.\n\nSamassa hän huomasi tukkimiesten ryhtyvän vetämään venhettä\nrantakalliota pitkin könkään sivuitse ja tarkkaillen heidän hommiaan\nviskasi lyhyellä siimalla uistimen vasemmalle kupeelleen, katsomatta\nminne se putosi. Samassa silmänräpäyksessä oli lohi kiinni ja tempasi\nsiimasta. Opettaja säikähti ja putosi polvilleen vesikivelle, vavan\nkirvotessa kädestä veteen. Käsillään vedessä hapuillen hän sai itsensä\npysytetyksi kivellä, sai tasapainonsa ja tempasi vavan käteensä. Se oli\ntyhjä! Lohi oli mennyt saatuaan heti löysän, joten koukut eivät\nehtineet leukaan upota.\n\nOlen eläissäni nähnyt monta katkeroitunutta naamaa, ja sellainen oli\nnytkin nähtävissäni, joskaan osanoton takia en viitsinyt mennä sitä\nlähemmin tarkastamaan. Opettaja katsoi synkästi lohen menosuuntaan,\npisti vavan olalleen ja kahlasi rannalle, mennen siellä reppunsa luo,\nhieroskeli polviaan, keräsi kamppeensa ja alkoi painua Kaivoskylää\nkohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaivoskylän osuuskaupan hoitaja W--d oli tapansa mukaan pystyttänyt\nlauantai-iltana teltan Engelsmanninkosteen kohdalle jokitörmän päälle.\nHän oli ahkera onkimies, ilmaantuen säännöllisesti joka lauantai-ilta\ntelttoineen ja neitosineen Könkäälle, missä ongiskellen ja teltassa\nasuen vietti pyhän seudut. Hänellä oli noin 21 jalkaa pitkä bambuvapa,\njolla hän -- kumisaappaissa jokeen kahlattuaan -- teki kiinteällä\nsiimalla heittoja. Varsinkin rakasti hän Engelsmanninkosteessa\nporkkaamista, koettaen saada onkeensa siellä useasti näyttäytyviä isoja\nlohia.\n\nNytkin hän näissä hommissa hääräili rannalla ja hujautteli pitkää\nvapaansa. Jopa jamahtaakin vankka lohi -- parikymmenkiloinen -- kosteen\nalapäässä kiinni. W--d panee vastaan kaikin voimin, ettei lohi pääsisi\nsyöksymään koskeen kallion alapuolelle, sillä hän tuntee paikan ja\ntietää tämän seuraukset. Lohi painaa täydellä voimalla alas. W--d ei\nsaa sitä pysäytetyksi kallion kupeeseen, vaan lohi pääsee sen\nalapuolelle koskeen. Pitkäsäärinen on onkija ja ravakkaliikkeinen,\njoten rantakivet vain kimpoilevat, kun hän rantaa pitkin alas\npainaltaa. Rulla, hirmuisen iso ja kovaääninen, huutaa kuin niittokone\nlohen lappaessa täydellä vauhdilla siitä siimaa.\n\nJo lähenee matkue kosken alaosaa, jossa W--dilla on venhe. Sinne jos\nehtisi ennen siiman loppumista, olisi tilanne vielä pelastettu. Mutta\nnäin onnellisesti ei käy. Ennen venheelle tuloa on iso rulla tyhjänä ja\nlohella on vauhti entisellään. Kiitäessään rantaa pitkin huomaa W--d\nsiimansa loppuvan ja pelastaakseen onkivehkeensä hän tekee viimein\nepätoivoisen teon: heittää vavan virtaan. Samalla hän itse suistui\nvauhdista nenälleen, joten heitto ei onnistu, vaan vapa putoaa raskaan\nrullan painosta pystyyn ja sen tyvi osuu kahden kiven väliin. Samassa\non vapa paukahtaen keskeltä poikki ja silmänräpäys sen jälkeen siima,\nlohen jatkaessa hurjaa menoaan.\n\nPolviltaan katselee W--d tätä hävityksen kauhistusta. Sinne menivät\nvavat, siimat ja uistimet!\n\nKummako jos hän tämän jälkeen vissillä pelolla ongiskeli\nEngelsmanninkosteessa ja väitti asiantuntemuksella, ettei 12-kiloista\nsuurempaa siellä jaksa hallita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLohi oli syöntituulella Könkäällä. Olin saanut jo yhden ja toista\nparaillaan väsyttelin Rengaskivikarin yläpuolella, kun koltatkin\nilmaantuivat joelle lohionneaan koettamaan. Tämä oli niitä kolttain\nlohionginnan ensiaikoja, ja heidän vehkeensäkin olivat silloin vielä\nkovin alkuperäiset. Vapana oli pihlajakepakko, johon oli rautalangasta\ntehty renkaita, siima oli paksua turskakaalaa, mutta lyhyt. Rullaa\nei useallakaan ollut, vaan siima oli tavallisella pyörivällä\nuistinkelalla, josta se kulki vapaan.\n\nTällä kolttaparilla, joka nyt tuli virralle, oli sentään pahaa ääntä\npitävä norjalainen rullantapainen, jonka he olivat joltain\nkaivoskyläläiseltä saaneet.\n\nJonkin aikaa soudeltuaan nousivat he minun venheeni sivuitse aina\nkosken alakuohuille saakka. Hetken perästä kuulin sieltä kamalaa rullan\nräminää ja huutoja. Katsoessani ylöspäin virralle näin toisen koltan\nveneessä seisovan ja tuskaisena pitävän vapaa kädessään, koettaen käsin\nkamalaa räminää pitävän rullan pyörintää hillitä. Vapa oli luokaksi\ntaipunut ja sen kärki sukelteli tämäntästä veden alle lohen sitä\npamauttaessa. Toinen koltta -- airoissa oleva -- sousi minkä voimat\nsallivat alaspäin virtaa lohen kulkusuuntaan. Kun matkue saapui minun\nkohdalleni, huusi vapaa pitelevä koltta itkussa suin:\n\n\"Voi, voi, siima loppuu!\"\n\n\"Heitä vapa veteen!\" -- huusin vastaan.\n\nMutta koltta ei noudattanut neuvoani, vaan teki päinvastoin, --\nkietaisi kiireellä siiman soututapin ympäri! Napsaus vain ja siima oli\npoikki!\n\nHiljeni vauhti kolttain venheeltä, ja hiljaisina, toisiaan surkeasti\näänettöminä katsellen he soluivat kylän rantaan. Siellä ei ollut hetken\nkuluttua hiljaista, vaan päinvastoin kova äänten porina. Joka\ntöllistä juoksi kolttia rannalle, akkaa ja miestä, kerääntyen\nonnettomuustoverien ympärille. Siinä viittoiltiin virralle ja kilvan\nporistiin akkain hokiessa:\n\n\"Voi, voi, Onderin uuden uistimen vei! Onderin Niemestä ostetun\nuistimen vei! Onderin uistimen vei!\"\n\nSuru oli laskeutunut kolttakylän yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeisoin rannalla soutajani Mikon kanssa norjalaisten uistelua\nkatsellen. Heidän venheitään oli virralla neljä kappaletta, joten\nsinne ei juuri viidettä sopinut, ja siksi olimme jättäytyneet\nrannaltakatsojiksi, varsinkin kun kukaan heistä ei ollut mitään saanut.\n\nVenheiden kulkua tarkastellessani huomasin, ettei yhdenkään uistin\nkulkenut meidän \"patenttipaikan\" kautta Rengaskivikarin yläpuolella.\nSiellä on nimittäin vedenalainen kivi, jonka takana on pienempi\nsyvänne, ja siellä tavallisesti lasku-ullilla lohi nappaa. Mutta täytyi\nosata tarkasti venhettä virrassa ohjailla, ennenkuin sai uistimen\nkuopan kautta kulkemaan. Huomautin piloillani Mikolle:\n\n\"Eivät taida meidän lohta saada, joten meidän kai pitää itse käydä se\nsieltä noutamassa.\"\n\n\"Siltä se näyttää\", sanoi hiljainen, mutta kalastukseen aina innostunut\nMikko.\n\nPukkasimme venheen virralle ja neuvoin Mikon soutamaan vastakkaisen\nrannan puolitse suoraan Rengaskivikarin päälle ja sieltä virtaan,\nsaadakseni uistimet tarpeeksi pitkälle. Sitten painuimme norjalaisten\nvenheiden välitse omaan paikkaamme ja -- \"kiinni oli kuin ampiainen\",\nkuten Mikko sanoi. Rulla lauloi lohen syöksyessä virtaa alas. Pyysin\nreittiä vapaaksi hämmästyneiltä norjalaisilta, päästäkseni painumaan\njokea alas väljemmille vesille, ettei lohemme toisten siimoihin\ntakertuisi. Alasmeno onnistui kommelluksetta, ja saimme lohen\nNeitiniemen kohdalle. Täällä se ei ruvennut liikkumaan, vaan painui\npohjaan. Lähetin siimaa pitkin sille \"Uuden Suomen\" luettavaksi, mutta\nei siitäkään ollut seurauksena muuta kuin muutaman metrin syrjään\nsiirtyminen. \"Souda sen päälle!\" sanoin Mikolle. Venheen tultua lohen\njurotuspaikalle kohotin siimaa suoraan ylös tarkastaen, onko uistin\nhaossa vai lohen suussa. Siellä pötkötti vankka lohi pohjaan\npainuneena, delphinin paistaessa sen suupielestä.\n\n\"Mitähän jos teemme tästä eräänlaisen rekordilohen! Koska se noin\nnopeasti kiinni kävi, niin koukkuamme sen samassa tahdissa myös ylös.\"\n\n\"Koithetaan vain\", meinasi Mikkokin naurussasuin.\n\nEn uskaltanut sitä pääpuolesta koukuta perukkeeseen osumista peläten,\nmutta kun lohen pyrstö näkyi venheen perän toiselta puolelta, päätin\nsieltä yrittää. Upotin pitkävartisen koukkuni veteen ylettyen sillä\njuuri ja juuri pohjaan. Kuljetin koukkua pohjaa pitkin alaspäin ja kun\nse tuli siellä kuumottavan lohen pyrstön kohdalle, tempasin ylöspäin.\nTunsin koukun uppoavan loheen, mutta samassa minun oli koukku\nlöysättävä kädestäni, sillä lohi potkaisi pyrstöllään niin\nvoimakkaasti, että oli väännältää veneen laitaa vasten ranteeni\nsijoiltaan. Samassa alkoi vavan rulla laulaa kiivasta nuottia.\n\nLohi ampui virtaa alas täydellä höyryllä, koukku kiinni pyrstössä, ja\nkoukunvarsi halkoi vettä, että vongunta kuului.\n\n\"Kyllä nyt huki kyytiä saa!\" meinasi Mikko, ja siltä se näyttikin. Lohi\nsyöksyi satakunta metriä, mutta seisahtui sitten ja koukku kohosi\npinnalle. Se oli päässyt irti. Sousimme sinne ja korjasimme sen\nveneeseen.\n\nLohi tuli kuitenkin äskeisestä koukkuamisesta niin araksi, että meidän\noli vaikeata päästä sen ylettyville. Vasta pitkäaikaisen temppuilun\nperästä saimme tämän 12-kiloisen veneeseen.\n\nOlen jostakin aikaisemmin lukenut, että lohen voi helposti vaikkapa\nkäsin nostaa pyrstöstä venheeseen. Minä ainakaan en sitä toiste yritä\n-- en edes koukulla -- sillä pyrstössä on lohen voima ja väkevyys.\n\n\n\n\nKOUTAJOELLA KALASTAMASSA.\n\n\nOli elokuu vuonna 1917. Ilmat olivat viime aikoina olleet kovin\nhelteiset, ja kun työni olivat vaatineet minua istumaan melkein\nvuorokaudet läpeensä ratsun selässä, tunsin olevani hiukan vaihtelun\ntarpeessa. Mikäpä oli tähän sopivampi kuin pieni jahtimatka. Pistin\nhaulikkoni selkääni ja ajoin ratsullani Verhuskoijärvelle, jonka\nsaaressa kesää asuva puominvahti \"Puujalka Ivan\" kyllä lähtisi minua\nveneellään järvellä soutamaan, ampuakseni haahkoja y.m. vesilintuja,\njoita siellä oli runsaasti.\n\nHuutelin rannalta Ivanille, ja huutoni kuultuaan hän kompuroikin\nkainalosauvoineen mökistään veneeseen ja sousi luokseni.\n\n\"Terve, Ivan! Lähdetäänkö soutelemaan järvelle ja vesilintuja\npaukuttelemaan?\"\n\n\"Ei, hyvä prijaatel, nyt vesilintuja hätyytellä, vaan kumshoja\n[meritaimen] ja lohia. Etkö ole pannut merkille, että kuu vaihtui viime\nyönä, ja nyt on siis ensimmäinen neljännes, lohen syöntiaika. Sousin jo\nhiukan tänä aamuna ja yhden sain, mutta ensi yönä sitä yritetään toden\nperästä.\"\n\n\"En veikkonen ole almanakkaan vilkuillut enkä siis ottanut onkivehkeitä\nmukaanikaan. Ei ole kuin pyssy mukana.\"\n\n\"No on minulla kaksi uistinta. Vie vain 'aeroplaanisi'\" -- kuten ryssät\nratsuani kutsuivat -- \"vajaan, siellä on hevostasi varten niittämiäni\nheiniä ja joudu veneeseen. Ei nyt viitsi lintuja ampua, kun on\nlohiaika.\"\n\nEihän siinä ollut muuta tehtävänä kuin viedä hevonen vajaan ja joutua\nIvanin veneeseen. Harmittelin, kun en onkivehkeitä ollut ottanut\nmukaani, sillä tiesinhän minä entuudestaan minkälaiset Ivanin vehkeet\nolivat: pari venäläistä lusikkauistinta, joiden perukkeena jänislankaa.\nSiima oli paksua pellavalankaa, ja vapaa ei ollut olemassakaan, vaan\nsiima oli tavallisella uistinkelalla. Mutta ei ollut nyt valitsemisen\nvaraa, niillä täytyi lähteä yrittämään, sillä ukko ei mistään maksusta\nlähtisi vesilintujahtiin lohen syöntiaikana, kuun ensi neljänneksellä.\nMuuhun aikaan tuskin koskaan tapasi sikäläisiä asukkaita uistinta\nsoutamassa. Koskista he eivät osanneet onkia, niin suotuisan\ntilaisuuden kuin sikäläiset lohirikkaat joet siihen tarjosivatkin, vaan\nuistelu tapahtui yksinomaan veneellä soutaen järvissä, jotka olivat\nkoskien välillä.\n\nVerhuskoijärvi, jossa nyt Ivanin kanssa uistelin, on muutaman\nkilometrin päässä Valkeanmeren rannalla olevasta Koudan kylästä, siitä\nylöspäin olevan pitkän kosken yläpuolella. Järvestä ylöspäin on pitkiä\nkoskia Sierakkajärvelle mennessä, ja ylimmäisen kosken niskasta kulkee\nMuurmannin rata Koutajoen yli.\n\nSousimme Ivanin kanssa, vuoronperään airoissa ollen, näiden koskien\nvälistä virtavaa järven osaa, sillä siellä tavallisesti lohi ja taimen\nottivat, jos kerran ne syönnillään olivat. Lohia hyppikin tämän tästä\nveden pinnalla, mutta eivät näyttäneet huolivan Ivanin uistimista.\nTempasihan kuitenkin lopulta yksi uistimen suuhunsa ja Ivan juristikin\nheti, ryhtyessään sitä siimasta veneeseen käsin kiskomaan, että:\n\n\"Lohi on. Lapa toinen uistin sisään!\"\n\nEi Ivanin tapa ollut lohta väsytellä. Kiireimmän kaupalla oli se veneen\nluo kiskottava, panipa se vastaan kuinka hyvänsä. Kyllä siima ja Ivanin\nkädet kestivät. Jos lohelle perään antaa, rupeaa se vikuroimaan\nja koukut pääsevät irti -- se oli Ivanin horjumaton käsitys\nlohenuistelusta. -- Täydellä voimalla hän nytkin narun päästä kiskoi,\nei siinä ollut aikaa kelalle siimaa ottaa, suoraan veneenpohjalle vain\nlöysät lappoi. Ja jos Ivanin suu oli alati käynnissä, sousipa hän tai\nistui, niin parpatti se lohta kiskoessa kahta kovemmin. Siinä oli\nmehukkaita sanoja lohen kuultavaksi, jos milloin siima sattui lohen\nhangoittelusta niin kireälle menemään, että sormia pakotti. Pitkällä\nIvan tavallisesti siimaansa piti, joku 60-70 metriä vähintään oli\nulkona, joten sitä sisään vetäessä ehtivätkin enimmät voimat lohelta\nloppua ja suu auki, vesipintaa halkoen, se tavallisesti loppumatkansa\nsuoritti. Kiskottuaan lohen veneen luo nappasi Ivan lyhytvartisella\nkoukullaan sen niin sukkelaan ja erehtymättömän tarkasti veneeseen,\nettä sitä ihmetellen katselin.\n\nTyytyväisyys loisti taas Ivanin mustapartaisesta naamasta, kun hän\nlohta katseli ja nauraen minulle lohenuistelutaitoa selitti. Hän ei\nnäet koskaan voinut hyväksyä minun tapaani, että ensin väsyttää lohi,\nennenkuin koukkuamaan rupeaa. Asia oli aivan päinvastainen Ivanin\nmielestä, selitinpä minä sitä jos kuinka.\n\nTuli taas minun vuoroni uistimia hoidella ja Ivanin soutaa. Tällä\nsoutuvuorolla tarttuikin yksi lohi ja yksi kumsha uistimiin.\n\nKumshaa ylösottaessani ei Ivan kovinkaan suutaan soittanut ja neuvojaan\njaellut, vaan halveksuva ilme naamallaan minun hommiani seuraili.\nOlihan tuo vain kumsha, menettäköön sen temppuineen, eihän tuossa kovin\nsuurta vahinkoa tapahdu -- näytti Ivan ajattelevan. Mutta kun tuli\nlohen vuoro, oli asia toisin. Silloin lasetteli Ivanin suu moniosaisia\nvenäläisiä kirosanoja tulvanaan, kun lohelle siimaa perään annoin, eikä\nhän uskonut minusta koskaan lohimiestä tulevankaan. Ei kuulunut ikinä\nuskovan sitä juttua, että minä Läkkäminankoskesta olin perhovavalla\nyhtenä yönseutuna saanut neljätoista lohta ylös, vaikka Russanovin\nsahan uittomiehet kertoivatkin sen muka omin silmin nähneensä! Se on\npötyä! Lohta ei tuolla lailla ylös saada. -- Mitä lienee tammukoita\nsaanut, vaan ei lohia -- parpatti Ivan. Mutta Ivanin sanatulvasta\nhuolimatta hääräilin kaikessa rauhassa aikani ja sainhan minä kun\nsainkin lohen veneeseen, ja Ivan oli taas hyvällä tuulella, pyöritteli\nuuden sätkän itselleen ja naurahteli.\n\nSoudellessa yö kului ja kävimmehän kerran sydänyön aikaan kosken alla\nmaissakin eväitä haukkaamassa.\n\nSitten aamusoudulla tapahtui se \"katastrofi\". Ivan oli silloin airoissa\nja minä perässä uistimia hoitamassa. Jämähti tavallista vankempi lohi\nkiinni. Ivan ihan karjui neuvojaan soutupenkiltä, kun minä annoin\nlohelle siimaa perään, että kela hyrisi. Se oli eri meteliä kuin\nedellisillä kerroilla, mitä Ivan nyt piti, havaittuaan ison lohen\nolevan kyseissä. Pelkäsin jo Ivanin kainalosauvojen veneen keulasta\nselkääni kimpoavan, sillä Ivan oli kiukkuinen mies, jonka kanssa ei\nsuinkaan ollut leikkimistä -- niin puujalka kuin olikin.\n\nHetken kuluttua ei Ivan voinut enää kiukkuaan hillitä, vaan kompuroi\nsoututuhdolta luokseni perään, tempasi minulta siiman ja kelan ja käski\nhävitä hiiden kattilaan.\n\nMenin soututuhdolle istumaan ja katsomaan näytelmää, joka ei koskaan\nunohdu mielestäni. Se oli suoranainen aseeton tappelu lohen ja Ivanin\nvälillä. Uupui vain, ettei lohi voinut puolestaan käyttää sitä\nvoimasanatulvaa, jota Ivan suustaan sen niskaan purki. Mutta sieltä\nsitä tulikin molempain puolesta. Ivan oli minulle raivoissaan ja halusi\nnyt näyttää, mitenkä hänen teoriansa mukaan toimien lohi helposti tulee\nveneeseen, ja kiskoi kaksin käsin siimasta. Lohi syöksyi välillä järven\nsyvänteisiin, välillä hyppäsi ilmaan, mutta ei hellittänyt Ivan narun\npäästä, vaan kiskoi, niin että sormet olivat siiman kiristyksestä\nsinisinä. Kun lohi teki äkkisyöksyn sivulle, oli Ivanilta sormet mennä\nsiiman mukana. Silloin aina lohi kuuli kunniansa! Tätä mekastusta\njatkui, ja Ivan oli vihdoin saanutkin lohen noin parinkymmenen metrin\npäähän veneestä, kun tämä teki äkkisyöksyn veneen ohi ylöspäin. Siima\nsilloin höltyi ja Ivanin kääntyessä istuinlautansa toiselle puolen\ntarttui veneenpohjalla oleva siima hänen puujalkansa ympärille. Ivan\nhuomasi tämän ja tapasi toisella kädellään siimaa vapauttaa, kun\nsamassa lohi tempasi siiman hänen toisestakin kädestään ja kiskoi sen\ntiukalle puujalan ympärille. Se oli rahanarvoinen näytös, mikä tästä\nseurasi.\n\nMelkein reidestä saakka lähtevä puujalka oli tönkkö, eikä Ivan tahtonut\npäästä kuuristumaan niin paljoa, että olisi käsin ylettynyt siimaa\njalkaterän ympäriltä päästämään, ja lohi tempoi koko ajan puujalkaa.\nIvan oikein sähisi naama kiukusta punaisena ja kopeloi siimaa.\n\nSamassa lohi hyppäsi ilmaan, löi pyrstöllään siimaan ja -- uistin\nputosi sen leukapielestä. Ivan oli täysin voimin kiskoessaan tietysti\nrepinyt isot reiät sen leukapieleen, josta koukut lohen hypätessä\nhelposti irtaantuivat.\n\nNyt oikaisi Ivan itsensä, mutta naama oli lievimmin sanottuna\njulmistuneen miehen! Sanojen voimalla kuulivat sekä puujalkakampura\nettä lohi kunniansa.\n\nKatsoin parhaaksi kääntää veneen keulan rantavajaa kohden, eikä\nIvankaan puhunut minulle mitään huomattuaan veneen suunnan muutoksen,\n-- mumisi vain mustaan partaansa kirouksiaan. Vasta veneen kokan\nmaarantaan töksähdettyä ja noustuani maalle, joten sain välillemme\nturvallisen välimatkan, uskalsin suuni avata ja ruveta Ivanin kanssa\ntapauksesta keskustelemaan.\n\nKotiapäin lähtiessäni oli Ivanin kiukku jo ohitse, jopa hän hiukan\nnaurahtelikin.\n\n\n\n\n\n\nRIISTAMAILLA\n\n\n\n\nMETSÄSTYKSESTÄ PETSAMON RANNIKKOALUEELLA.\n\n\nVarsinainen jänisjahti Petsamossa jäisi verraten lyhytaikaiseksi, ellei\nkeskitalvella useimmiten muodostuisi siksi kovaa lumenpintaa, että se\nkoiran kannattaa. Lupa-ajan alussa on lumetonta aikaa noin kuukausi,\nmutta silloin on ainakin toisilla ilmoilla kiusana se, että jänikset\neivät tahdo juosta koiran edessä, vaan piiloutuvat heti ylös saatua\nlouheen. Lokakuun lopulla on jo useimmiten siksi paljon lunta, että\nkoira vajoaa siihen kylkiään myöten. Sattuuhan toisina vuosina niinkin,\nettä maa on vielä silloinkin lumeton, kun jänis jo on valkea. Nämä ovat\najokoiramiehen loistosyksyjä, mutta ikävä kyllä niitä on harvoin.\n\nKun syystalvikuukausien pehmeä lumi on sattuvien suojasäiden ja kovien\ntuulien ajamana painunut tuntureilla tiukaksi ja kovaksi, kannattaa se\nhyvin koiran, ja miehenkin on helppo silloin suksilla tuntureilla\nliikkua. Näin ollen on keskitalvikuukausina useinkin hyviä\njänisjahti-ilmoja, joskin valoisa aika silloin on lyhyt. Tästä syystä\neivät sikäläiset olosuhteet ole edullisia kettujen metsästykseen\najokoiralla, sillä sinä muutaman tunnin aikana, jolloin valoa on, ei\nsikäläisessä maastossa ehdi kettua ampua, se on jo enemmän\nsattumankauppaa. Koiran ylösottama kettu painuu heti toisille\ntuntureille, ja tunturit peittävät siksi hyvin koiran äänen,\nettä miehen on vaikea saada selvää, minnepäin ajo rupeaa kallistumaan,\nvoidakseen tämän mukaan kulkusuuntansa valita. Täytyy tyytyä yksistään\najojälkiä seuraamaan saadakseen ajon taas kuuluville, ja tällöin voi\nmenettää tilaisuuden sopivalle passipaikalle pääsyyn, sillä se on jo\nuseimmiten myöhäistä. Tunturimaastothan ovat aukeita, puuttomia, joten\nnäköalaa niissä kyllä on ja ajettavan riistan voi erottaa kilometrin\netäisyydeltä, mutta ketulla on myös sama näköala. Harmikseen vain\nuseinkin näkee ketun palautuvan lähtösuunnalleen toista tunturiryhmää\nmyöten kuin millä itse seisoo. Jos olisi arvannut jo ajon alkaessa\npainua tuolle tunturille, olisivat ketun päivät nyt luetut, mutta nyt\nsinne hiihto on jo myöhäistä; ketulla on yhtä hyvät silmät kuin\nmiehelläkin ja kuulo tämän kuuloa vielä parempi. -- Tunturirinteiden\nkiipeäminen panee miehen hikoilemaan, ja kun tunturille pääsee, tuulee\nsiellä melkein aina läpipurevan kylmästi. Kun vain hetkisen siellä\nseisahtaa, niin vilu karmii luita ja ytimiä. Seisopa sellaisessa\ntuntimääriä tarpeeksi hiljaa, kuten ketun passipaikalla täytyy seisoa!\n\nNämä seikat tekevät ketunajon sikäläisessä maastossa huonotuloksiseksi,\nvain hyvästä onnesta riippuvaksi, mutta ei miksikään harkituksi\njahdiksi. Vain silloin kun on useampia, kolme tai neljä, ketunajoon\ntäysin perehtynyttä miestä ja ajattaa samoilla seuduilla useat kerrat,\njoten tulee tietämään ketun tavallisesti käyttämät kulkureitit, voi\njahti antaa tuloksia.\n\nJänisjahti käy paremmin päinsä, sillä vaikka siinäkin varmimmat\npassipaikat ovat tunturien korkeimmilla kohdilla, siis mahdollisimman\nkylmät seisomapaikat, niin eihän toki jäniksen kierros ole ketun\nkierros. Tosin siellä aukeilla tuntureilla jänikset tekevät paljon\nlaajempia kierroksia kuin metsämaastossa, mutta tästä ei ole haittaa,\npäinvastoin huvia, sillä korkealla tunturilla seisoen voi melkein koko\najan seurata koiran ajoa silmillään eikä vain korvillaan. Siellä on\nhyvä tehdä huomioita ja nähdä mitä temppuja jänis tekee koiraa\neksyttääkseen ja miten koira näistä lenkeistä selviää. -- Sinne\ntäytyisi ajokokeet järjestää, niin kykenisivät palkintotuomaritkin koko\najan silmillään koiran työskentelyä seuraamaan, eikä tarvitsisi\nyksinomaan kuulonsa nojalla arvosteluja tehdä.\n\nSikäläinen tunturimaasto vaatii kyllä koiralta tarkkaa vainua, jotta se\nkykenisi siellä ilman hukkaa ajamaan, sillä tunturin kasvillisuus,\njäkälä, kanerva, saniaiset y.m., antaa maan sulana ollessa toisin\npäivin -- säästä riippuen -- siksi väkevää katkua, että koiran on\nvaikea jälkiä siinä vainuta. Merenranta n.s. hieruan eli pakoveden\naikana, jolloin merenpohjaa jää kuiville kymmenien metrien laajuudelta,\nhaisee jo ihmisenkin nenään väkevältä, ja koiran on aivan mahdoton\nsiinä jälkiä seurata. Ja tämän jänis kyllä tietää ja käväisee ajon\naikana mielellään pitkänkin matkan merenpohjaa juoksemassa. -- Talvella\ntaas ovat tunturien päällykset koiran vainua kysyviä paikkoja, ja siksi\njänis sinne aina tuppaakin. Tunturinlaki on jäätikön peitossa, sillä\nirtonaista lunta, johon jälki jäisi näkyviin, ei siellä alati\nvallitsevan tuulen takia juuri koskaan ole. Paljaalla, jäätyneellä\ntunturiselänteellä, joka usein on vielä kalliopohjaista, on koiran\nvaikea pysyä jäljillä. Se kysyy hienoa vainua. Tavallisestihan\nEtelä-Suomessa syytetään ajon aikana sattuneesta hukasta jäätynyttä\nmaantietä y.m., jonne jänis on mennyt. Tunturimaasto on pahempaa kuin\ntällainen maantie, sillä siellä puhaltaa vielä hyytävän kolea tuuli,\njoka pian jäljen hienoonkin nenään tuntemattomaksi haihduttaa. -- Tämä,\nmitä edellä on sanottu, koskee vain rannikkoseudun tunturimaastoa,\nsillä onhan Petsamossa puutakin kasvavia maastoja, kuten Yläluostarin\nseuduilla, ja siellä ajo käy kuten muuallakin Suomessa, ilman erikoisia\nvaikeuksia tai näköalaetuja.\n\nKanakoiralla metsästykseen ovat tällaiset aukeat, puuttomat\ntunturimaastot ihanteellisia. Ei Petsamossa tarvitse soiden laiteita,\nmärkiä maita eikä savisia peltoja kahlata seisovan koiran riistaa\nhakiessa, vaan saa komeita ja vaihtelevia näköaloja tarjoavassa\ntunturimaastossa kävellä. Riekkoja on Petsamon alueella, niin metsässä\nkuin tunturimaastossakin, runsaasti muuhun Suomeen verrattuna, ja\nainakin sellaisena syksynä, jolloin pitkäaikaiset koillistuulet\npuhaltavat, ilmaantuvat riekot suurissa parvissa sisämaasta\nmeren rannikolle, sekä Petsamon rannikkotuntureille että\nKalastajasaarennonkin aukeaan ja tasaiseen tunturimaastoon.\nKalastajasaarento on paljon lumiköyhempää kuin Petsamon rannikko, joten\nsiellä on tämän sekä maaston tasaisuudenkin vuoksi helppo kävellä.\nSinne sopisi syksyisin Etelä-Suomenkin kanakoiramiesten matkojaan\ntehdä. Esim. Maatti- ja Pummankivuonojen välinen saarennon osa on\nihanteellinen, sillä siellä tunturiylänkö on aivan tasaista,\nsileäpohjaista, jota kävelee kuin hyvääkin maantietä, ja riekkoja ja\nkiirunoita siellä on. Sadoittainhan niitä joka syksy tällä alueella\nilman koiraakin ammutaan, joten voi arvata, mitä kanakoiramies siellä\nvoi saada aikaan!\n\nSiis Petsamoon sopisi ajo- ja kanakoiramiestenkin matkoja tehdä eikä\nyksistään \"lohihullujen\".\n\n\n\n\nJÄNISJAHTI TALVISELLA TUNTURILLA.\n\n\nMetsästysmuistiinpanoissani on m.m. seuraava merkintä:\n\n    25 p. tammik. 2 jänistä. Hautuumaa-tunturilta Panun, Kruunan ja\n    Klaavan ajosta. Ajot samanaikaisia. Kruunan ja Klaavan yhteisajo\n    2 1/2 t. (Klaavan ensimmäinen ajo.) Panun ajo n. 4 t. Hieruajänis\n    ammuttu. Näin jahtihaukan tunturilla. Lunta noin 5 sm\n    tunturijäätiköllä.\n\nTästä muistiinpanosta palautuvat elävästi mieleeni sen päivän ajot,\nsillä kun samalla oli Klaavan ensimmäinen ajopäivä, jäi se hyvin\nmuistiini. -- Klaava oli puhdasrotuinen Schiller-ajokoira. Sen isä oli\nRuotsin kuuluisuus, kuninkaan pokaalin voittaja \"Champion Pell av\nSkarnö\". Olin jo syksyllä käyttänyt sitä muutaman kerran mukanani\npienehköillä metsästysmatkoilla, mutta liian nuori ja lapsellinen se\nsilloin vielä oli ollut. Se oli kylläkin innokkaasti takertunut\njäniksen yöjäljille, mutta ei niistä päässyt sen pitemmälle eikä ollut\ntoisten ajoonkaan yhtynyt, koko ajan yöjäljillä vain tonkinut.\nAlkutalvi oli ollut pehmeälumista, joten en ollut hennonut sitä ottaa\ntoisten mukana lumia kahlomaan. -- Nyt se oli jo toisella vuodella,\najokeli oli tänään hyvä, tunturilumi oli kovaa, koiran kantavaa, ja sen\npäälle oli illalla satanut noin 5 sm verestä lunta. Kun ilma oli aivan\ntyyni, oli nyt lumi seisahtunut tunturien huipuillekin. Siis ajokeli\noli ihanteellinen. Klaava saisi tänään näyttää, oliko se jo \"herännyt\".\n\nKruuna, Panun kaunis tyttö, oli jo siihen aikaan täysi tekijä, vaikka\nolikin vielä nuori. Muistan m.m. Munsterhjelmin sanoneen eräällä\nsyksyisellä matkallamme Yläluostarilla, kuullessaan Kruunan kaunista\nyhtämittaista ajoa: \"Tuo koira haudataan vielä mantteli yllä!\" -- Ei\nsiis huono arvostelu vanhan veteraanin antamaksi!\n\nNyt saivat siis kaikki kolme lähteä pienelle tunturitripille. --\nVetäisin nahkavyön vyölleni ja sidoin siihen Kruunan ja Klaavan ketjut,\nPanulle panin kahdet ketjut peräkkäin ja pidin ketjujen päätä\nkädessäni: se sai olla \"oijuksena\" toisten edellä. Sain riehuvat koirat\nsen verran hillityiksi, että ehdin saada sukset jalkaani ja pukatuksi\nalkusuunnan kohti asuntoni vastapäätä olevaa Hautuumaa-tunturia, kuten\nsitä nimitin. Tunturin alla oli näet petsamolaisten hautausmaa. Minulle\noli tämä toisessakin merkityksessä hautausmaa, jäniksien hautausmaa,\nsillä yli 30 jänistä olin syksyn aikana siinä ampunut, kaikki pieneltä\nnoin 1 km2:n suuruiselta alalta. Siinä oli sinä syksynä jäniksiä, ja\ntoisia näytti tuntureilta siihen sijalle painuvan, kun entiset tulivat\nammutuiksi. Tiesin siinä vielä nytkin niitä olevan, ja olihan siellä\nheti kylänpuoleisella rinteellä minulle tuttu \"hieruajänis\", kuten sitä\nnimitin, sen syksyllä säännölliseen hieruaan turvautumisen takia. Se\noli oikea rakkari ajettavaksi ja oli monena päivänä minulta tärvellyt\njahdin.\n\nNyt talvella se makasi aina samalla tunturirinteellä hankeen\nkaivamissaan pitkissä tunneleissa ja ylösotettua se juoksi tunturien\nharjanteita aina Porovaaran louhikkoisille tuntureille saakka.\nAinoastaan Panun viisaus kykeni tämän kieroja temppuja selvittämään,\nmutta joka tapauksessa tuli ajo katkonaiseksi ja aikaa kysyväksi. Lyhyt\nvalonaika ei riittänyt sen ajoon, ja monesta yrityksestä huolimatta se\noli kyennyt vielä minulta päänsä säilyttämään. Sillä jäniksellä oli\nsekä \"tuuria\" että järkeä.\n\nKun Panu huomasi kurssin otettavan mainittua tunturia kohden, tiesi se\njo, minne matkalla oltiin, ja huima oli kyyti, minkä tunturirinteelle\nmennessäni sain. Ei siinä sauvoja tarvittu vauhdin lisäämiseen, mutta\nsen hidastuttamiseen kylläkin, joskaan tällä kelillä ei sauvojen päällä\nistuminenkaan auttanut. Kolme vankkaa, vetämään tottunutta koiraa vie\nsuksimiehen kovalla kelillä minne haluaa. Sain vain jään yli mennessä\neteeni katsoa ja koettaa pahimpien jäätöyryjen ohi suksiani ohjailla\npäästäkseni ehein nahoin tästä kyydistä. Päästyämme tunturin juurelle\nnykäisin äkkiä Panun riimuista ja sain tämän pysähtymään, joten sain\npäästetyksi koirat kahleistaan.\n\nTyttäret näkyivät painuvan vesakkoista tunturinalustaa oikealle, mutta\nPanu kohosi suoraan tunturirinteelle. Kaipa se oli päättänyt vanhan\nkiistaveikkonsa, \"hieruajäniksen\", ottaa käsiteltäväkseen. Lähdin\nhiihtäen kapuamaan tunturia ylöspäin, ehtiäkseni sen huipulle passiin,\nennenkuin koirat jäniksen ylös saisivat. Olin jo kohonnut ylimmän\nhuipun alla olevaan painanteeseen, kun kuulin Panun ajon alkavan.\nPyörähdin ympäri ja näin jäniksen painavan kohti tunturin huippua,\nmutta sen juoksulinjalla en ollut enkä ehtinyt sille siirtyäkään, kun\nse jo minut sivuutti pyssyn kantaman ulkopuolella ja hävisi Panu\nperässään tunturin taakse. Läksin edelleen kiipeämään, kun kuulin\nsamassa Kruunan ja Klaavan äänet alhaalta. Tyttäret olivat löytäneet\nsieltä toisen jäniksen! Kruunan kiihkeä ajo meni tunturin alustaa\noikealle, ja Klaava tuntui seuraavan sitä hiukan jäljempänä. Se siis\noli jo \"herännyt\"! Ilomielin kuuntelin sen haukkaa. Ääni erosi\ntuntuvasti toisten koirieni äänestä, se oli yksiäänistä, kimeää, mutta\nkaunissointuista kuin hopeakellon soitto.\n\nKun kuulin, ettei tämä jänis tunturilleni kohoaisi, vaan että ajo\njatkui alamaata pitkin kohti Kaakkurin kylän puoleista tunturia, päätin\nkiiruhtaa sinne voidakseni seurata, miten Klaava ajaa. Panu saisi\nhoitaa yksinään jäniksensä siksi, kunnes tyttärien jäniksen olisin\nselvittänyt. Laskin suksilla vinhaa kyytiä tunturirinnettä viistoon\nalas, ajon suuntaan. Tultuani tunturin oikeanpuoleiselle rinteelle näin\nKruunan kohoavan laakson vastakkaista tunturirinnettä ylös. Haukku oli\nkiihkeätä ja vauhti samoin. Klaava oli jäänyt jo paljon jälkeen, mutta\nilmestyihän sekin tiheästi ääntään soitellen rinteelle. Tarkkaa näkyi\njälkien seuraaminen olevan. Kuonoonsa näkyi yksistään luottavan eikä\ntoisten jälkiä silmillään seuraten ajavan. -- Iloinen huomio tuo koiran\nkasvattajalle.\n\nHiihtelin hyvää vauhtia laakson yli ja tultuani ajojäljille aloin niitä\nseuraten nousta tunturin huipulle. Sinne tultuani kuulin Kruunan äänen\njo tunturin alta oikealta, ja Klaavan soitto kuului edestäni tunturin\npohjoisrinteeltä: siis Kruuna oli ehtinyt jo pitkän matkaa sen edelle.\nKovaa vauhtiapa Panun tyttö piti! Mutta hyvähän nyt oli ajaakin:\ntuoretta, eileniltaista lunta kovan pohjan päällä. Ihanteellinen keli!\nPanun ääni kuului kaukaisena kuminana edestä vasemmalta, oli kai\nparhaillaan Hautuumaa-tunturin pohjoispuolella olevassa rotkossa. --\nAntaapahan ukon saarnata, kyllä sinne apuun tullaan, kunhan tyttärien\njänis on ensin selvitetty! Se tuntuikin alkavan kiertää kohti tunturia,\njolla seisoin. Jäin odottamaan äskeisille ajojäljille, sillä oletin\nsen, niille rinteessä yhtyessään, niitä pitkin tunturin huipulle\nkohoavan. -- Väärä olettamus: Kruunan haukku likeni, mutta jänis ei\nilmaantunut. Haukku kohosi tunturille ja sivuutti minut oikealta. En\nollut arvannut sinnepäin tarpeeksi usein vilkuilla, vaan jänis oli\nhuomaamattani isojen kivien suojassa päässyt minut sivuuttamaan.\nHarmillista, mutta mitäpä muuta kuin jäädä odottamaan seuraavaa\nkierrosta. Klaava oli jo ainakin kilometrin Kruunasta jäljessä, mutta\nhyvä vain, että omaan kuonoonsa luottaen työtä teki eikä Kruunan ääntä\nseurannut. Siirryin Kiuunan äskeisille ajojäljille, ja kun Klaava tuli\nkohdalleni, taputtelin sitä näyttääkseni, että oikeassa hommassa hän on\nja on se isäntäkin mukana seuraamassa. Innokkaana painuikin Klaava\nedelleen jälkiä pitkin, isännän kättä kaikella kiireellä hyvän\ntoveruuden merkiksi nuolaistuaan. Kruunan ääni jo silloin kuului\npohjoispuolen laaksosta ja tuntui tulevan tunturiani kohden. Tuskin oli\nKlaava hävinnyt näkyvistäni tunturin taakse, kun jänis jo ilmaantui\nsinne oikealta sivulta. Ei kohonnut seisomapaikalleni, vaan jatkoi\nmatkaansa tunturiylänköä pitkin vasemmalle ja hävisi taas pohjoispuolen\nlaaksoon. Ihailin Kruunan vauhtia, kun se hiukan jälkeenpäin ylängön\npoikki kulki. Siinä vauhdissa olisi itse Panullekin ollut tietämistä!\n-- Panun ääni oli välillä ollut jo kuulumattomissa, vaan alkoi nyt\nkumista pohjoistunturin takaa; hieruajänis oli siis tulossa\nlähtötunturilleen käytyään tapansa mukaan vuonon rannalla olevan\nPorovaaran kylän tunturilla saakka. Siellä oli pahoja louhikkoisia\nrinteitä, joilla se mielellään juoksenteli edestakaisin. Nyt tuntuivat\njo nämä temput suoritetuilta, koska ajo likeni lähtömaitaan.\nKatsellessani Hautuumaa-tunturin rinteelle näin jäniksen erottuvan\ntaivasta vastaan tunturin korkeimmalla kohdalla, ja se alkoi sieltä\nminunpuoleistani rinnettä alas koivikkoon painua ja seurasi sitä alas\nsaakka, joten toivoin sen sieltä Kruunan ja Klaavan ensimmäisiä\najojälkiä seuraten tulevan passipaikalleni. Kuulin kumminkin Panun\näänestä, että se alhaalle tultuaan oli kääntynyt hautuumaan niemeen,\njosta se jäätä pitkin tuntui painuvan vuonoa alaspäin. Se kävi siis\nsyksyisillä hieruapaikoillaan, mutta nyt ei hieruasta ollut sille apua,\nsillä sielläkin oli jää ja jäällä lunta ja siinä tassun jälki näkyi\nselvästi eikä merenpohjan katku ollut siitä hajua sotkemassa.\n\nKylmä oli jo pitkän aikaa ruumistani tärisyttänyt, joten otin suksilla\nsypäkän pyörähdyksen ja siirryin pohjoispuolella olevalle ylängölle,\njosta jänis oli äskenkin kulkenut. Ei se suvainnut sinne kumminkaan\nseuraavalla kierroksellaan tulla, vaan kulki paikasta, minkä olin\njättänyt, ja painui taas tunturin alle. Jäniksen kulkua katsellessani\nhuomasin jahtihaukan leijailevan kurun yläpuolella. Kaipa tämäkin, näin\ntalvisaikaan harvinainen nähtävyys, seuraili jäniksen kulkua.\n\nKierros meni kierroksen perään, mutta minulla ei tuntunut olevan\n\"tuuria\". Näin usein jäniksen, mutta en saanut sitä ampumamatkalle.\nAjoa oli jo kestänyt parisen tuntia, ja Klaavan ajo, joka oli jo jäänyt\ntoista kierrosta jälkeen Kruunasta, teki haittaa saaden jäniksen usein\npoikkeamaan pois kulkusuunnaltaan ja passipaikalleni saapumasta. --\nTällaisen Klaavan vastaantulon ansiosta pyörähti jänis kerran enemmän\nvasemmalle, seurasi pohjoisnotkoa ja kohosi Hautuumaa-tunturille.\nSamalla suunnalla oli Panunkin jänis, ja kuulin nyt Panun ja Kruunan\näänien yhtyvän notkossa.\n\nOlisinpa nyt Hautuumaa-tunturilla! -- Saisin silloin molemmat jänikset\nsiellä eteeni. Myöhäistä oli nyt sinne mennä, sillä tarkastaessani\nvastakkaista rinnettä näin jäniksen erottuvan taivasta vastaan samassa\npaikassa kuin noin tunti sitten Panun jäniskin oli käynyt. Samoja\njälkiä se näkyi lähtevän painumaan rinnettä alaspäin. Samalla ilmaantui\nhuipulle toinenkin jänis ja lähti samaa polkua alas menemään. Siellä\nolivat siis molemmat ajojänikset yhdessä! Tarkastelin niitä ja\npäättelin edellä juoksevan Kruunan ja jäljempänä tulevan Panun\njänikseksi. Tunsin nämä väristä. -- Olen näet pannut merkille, että\nylhäällä tunturimaastossa oleva jänis on väriltään hiukan poikkeava\nalamaan jäniksestä, sillä kirkkaalla ilmalla lunta vastaan katsottuna\non sen väri hiukan kellertävälle vivahtava eikä niin hohtavan valkoinen\nkuin alamaan jäniksen. Sen ravintokin on hiukan poikkeava, sillä en ole\nsen yöjälkiä tarkastaessani huomannut syövän puiden kuoria ja varpuja,\nkuten alamaan jäniksen, vaan sen syönnökset ovat yksistään joko\npaljaalla tai vähän lumisella tunturirinteellä, josta se\ntunturikasvillisuutta syötäväkseen kaivaa. Se on talvisin lihava kuin\nmakkara, ja makukin sen lihassa lienee parempi kuin alamaan jäniksessä.\nEn ole makuasioissa mikään hienostunut, joten en voi sitä varmuudella\nväittää, mutta antaessani tunturijäniksiä makuasioita tuntevan\nHalleenin Lennartin maisteltavaksi on hänkin varmuudella väittänyt\nniiden olevan herkullisempia kuin muiden jänisten. Olen ollut\nhuomaavinani niissä noita pahaa makua antavia kalvoja olevan vähemmän\nkuin tavallisessa metsäjäniksessä, ja voihan maun paremmuus johtua\ntästä.\n\nNämä erimakuiset paistit siis painuivat nyt peräkkäin tunturia alas ja\nseurasivat vanhaa, ajettua jälkeä. Mutta kun jälkimmäinen oli päässyt\nnoin puolimatkaa tunturia alas, teki se pitkän loikan syrjään ja painui\nHautuumaa-tunturin etelärinnettä näkymättömiin. Edellinen seurasi\najojälkeä alavesakkoon saakka ja katosi sinne näkymättömiin. -- Mitenkä\nnyt koirat tekisivät, ryhtyisivätkö samaa jänistä ajamaan? Uteliaana\njäin tähystyspaikalleni asian kehitystä seuraamaan. Koirat ilmaantuivat\nyhdessä tunturin laelle, Kruuna edellä, Panu jäljessä, ja painuivat\nrinnettä alaspäin. Kun Kruuna tuli sille kohdalle, mistä Panun jänis\noli ottanut hypyn syrjään, vilkaisi se syrjähyppyä, mutta painui polkua\nedelleen alas. Mutta kun Panu tuli syrjähypyn kohdalle, kääntyi se\nilman arvelua sitä seuraamaan! Hämmästyneenä katselin tätä toimitusta.\nTunsivatko koirat siis, kumpi oli kummankin ajama jänis, koska ilman\naprikointia kumpikin omaansa ajoi jänisten eroamispaikoista edelleen?\n-- Täytyi sanoa, että minulla oli hienovainuiset ja itseensä luottavat\nkoirat! -- Olinhan tosin pannut merkille, että kun Panu oli pitemmän\naikaa jotakin jänistä ajanut ja samoille jäljille ilmaantui myöskin\nsyrjäjäniksiä -- kuten Petsamon tuntureilla usein tulee -- ei se\nerehtynyt koskaan syrjäjänistä seuraamaan, vaan ajoi edelleen omaa\najettavaansa. Mutta että Kruunakin oli yhtä varma asiastaan, oli\ntotisesti kasvattajan mieltä ilahduttavaa! Ei ollut ihme, jos\n\"rikosrekisteri\" olikin pahannäköinen jahtiajan päätyttyä sitä\nsilmäillessä, kun käytettävänäni olivat tuommoiset tekijät.\nIhastellessani äskeistä näytöstä maltoin sentään kuunnella Kruunan\nääntä, ja kun se tuntui vesakosta kohoavan kohti tunturiani, pidin\nvarani, ettei jänis nyt enää pääsisi minua sivuuttamaan. Hetken\nkuluttua se alkoikin ensimmäisiä tulojälkiään tunturille kiivetä ja\nmakasi pian jaloissani vainajana. Kruuna sai isännältään ylistystä ja\nhyväilyjä kuten asiaan kuului. Pantuani sen kiinni sain puolisen tuntia\nodottaa, ennenkuin Klaava siihen saapui. Se oli pahasti jäljessä, mutta\nseurasi itsepäisesti jälkiä. Lupaava alku sekin oli, ja se sai nyt\nensikerran eläissään maistella jäniksen sisälmyksiä. Kovin se näytti jo\nolevan iloissaan isännän tavattuaan, kaipa oudostutti tuntureilla\njuoksu ja lienevät jalatkin alkaneet pitkällisestä 2 1/2 tunnin ajosta\npuutua, outo kun tähän hommaan vielä oli.\n\nPitäen koiria kahleissa hiihdin Hautuumaa-tunturille Panun jänistä\nvahtimaan. Siellä päästin koirat irti, ja kuultuaan Panun ajon meren\nrannalta painuivat ne molemmat hyvää vauhtia sinne, yhtyen siellä Panun\najoon.\n\nTämä \"hieruajänis\" oli vähällä tälläkin kertaa päänsä säilyttää, sillä\nse risteili kauan edempänä vuonon varrella olevilla tuntureilla,\nennenkuin iltahämärissä suvaitsi palata lähtötunturillensa, jossa sain\nsen lopulta kaadetuksi. Jos se sillä kierrolla olisi päässyt minut\nsivuuttamaan, olisi minun täytynyt panna koirat kiinni ja jättää sen\najo toiseen kertaan, siksi hämärä jo oli. -- Päättyi kuitenkin ennen\nlupa-ajan loppua senkin \"tuuri\", ja minulta säästyivät enemmät\nmuistiinpanot sen edesottamisista.\n\nPanuakin näytti oikein naurattavan, kun vanhan kiusanhenkensä vainajana\nnäki. Mielihyvästä ykisten se hampaansa sen turkkiin painoi ja\ntavallista kauemmin sitä lokkaili, ennenkuin suvaitsi isännälle\navattavaksi luovuttaa.\n\n\n\n\nBASARNOIN JÄRVILLÄ.\n\n\nPetsamon rannikolla olevaan Suolavuonoon laskee etelästä vesireitti,\njoka saa alkunsa ylimmäisestä Basarnoin järvestä, kuten tätä\npaikallisasukkaiden keskuudessa nimitetään. Tämä vesireitti on\nluonnonkaunis. Sen länsirannalla ovat korkeat, erinimiset Vuoremijoen\ntunturit, itärannalla Petsamon rannikkoalueen korkein tunturi Basarnoi\nja tämän jatkona yhtenäinen tunturiylänkö aina mereen saakka. Basarnoin\nkohdalla vesireitti muodostaa kolme tunturijärveä: ylimmäisen,\nkeskimmäisen ja alimmaisen Basarnoin järven. Järvet ovat kalarikkaita,\nkirkasvetisiä, tyypillisiä tunturijärviä, ja rannoilla kasvaa\nsikäläisiin oloihin katsoen hyvää koivumetsää.\n\nJo ensikerran käydessäni Basarnoin tunturilla ja ihaillessani sieltä\navautuvaa laajaa, juhlallista näköalaa kiinnyin tähän seutuun niin,\nettä tulin montakin matkaa sinne tehneeksi. Tähän ei minua houkutellut\nyksistään maisemien kauneus, vaan myös niiden riistarikkaus. Vesistössä\non runsaasti taimenia ja nieriäisiä, vankkojakin yksilöitä joukossa,\njoten onkivehkeet mukana pitäen sieltä saa monen kauniin taimenen\nrannalle nykäistä ja nuotiolla \"hohdekalana\" paistaa. Maistuneekohan\nmikään tässä maailmassa paremmalle kuin kaikkien taiteen sääntöjen\nmukaan paistettu \"hohdekala\", joko lohi, taimen tai nieriäinen,\nvarsinkin kun tämän toimituksen saa tehdä lumoavan kauniissa\ntunturimaastossa, luonnon hiljaisessa yksinäisyydessä!\n\nBasarnoin järviä ympäröivät metsät antavat tarpeellista suojaa\nja ravintoa riekkopoikueille, joten näitä on siellä paljon\npaikallislintuina. Huononakin riekkovuotena, jolloin ei rannikkoseutuun\nsisämaasta satu lentämään suurempia riekkokarjoja, tapaa niitä aina\ntäällä. Jäniksiä ja kettuja on kohtalaisesti, jopa joskus jokin\nnaalikin joukossa. Mutta mikä tälle riistarunsaudelle kruunun tuo, on\nsiellä asustava karhu tai pikemminkin karhut. Tavallisesti puhutaan\naina \"poroaidan karhusta\", mutta olen nähnyt täällä jälkiä koko\npentueesta. Olivatpa ne eräänä kesänä Vuoremin Kljutsheroffin niitynkin\nmakuusijoinaan niin pahoin tallanneet, ettei tarvinnut sinne heinälle\nmennä. Tämä ei ollut yhden karhun tekoa, vaan oli niitä jäljistä\npäättäen ollut useita. Samaa joukkoa olivat kai nekin karhut, jotka\neräänä kesänä Trifonan kylän lähettyvillä useaan kertaan näyttäytyivät.\nTämä riistan kukka, \"poroaidan karhu\", tai niinkuin minä nimitystä\nenemmän paikallistuttaen sanoisin, \"Basarnoin karhu\", oli retkieni\nsalaisena aiheena ja sen päänmenoa suunnitellen retkeni varustin,\njoskaan lähtiessä ei sopinut mainita karhujahdille menevänsä: se olisi\nkuulunut liian juhlalliselta. Toiveethan olivat pienet sen tapaamiseen\nsulalla maalla, ja lumikelillä se ei tavallisesti ollut liikkeellä.\nYhden ainoan kerran pääsin sen lumijäljille eräänä keväänä ja ajatimme\nsitä Nurmelan kanssa kaksi vuorokautta, mutta silloinkin se ankarasta\nhiihdosta huolimatta pelastautui jo lumettomana olevaan Petsamojoen\nlaaksoon, jossa sitä oli mahdoton seurata.\n\nNäissä salaisissa \"isonriistan\" ajatuksissa suuntasin eräänä koleana\nlokakuun aamuna matkani Trifonasta Basarnoille. Täydelliset varusteet,\njoihin kuului myös loue -- neliön muotoiseksi ommeltu purjekankaan\nkappale -- olivat repussa selässäni, ja Panua ja Jallua kahleissa\ntaluttaen kävelin ensin Trifonajärven rannalle, soutelin sieltä\nveneellä järven poikki ja lähdin vastakkaiselta rannalta\nMustapahtatunturin sivuitse kävelemään kohti keskimmäistä Basarnoin\njärveä. Kun tällä taipalella ottaa oikean kurun seurattavakseen, saa\nkoko matkan kävellä verraten tasaisia, hyväpohjaisia maita ja noin\npuolentoista tunnin kävelyn jälkeen pääsee jo Basarnoin järvelle. Jos\nei tätä kurua arvaa seurata, vaan menee joko liiaksi oikealle tai\nvasemmalle, joutuu maisemiin, joissa tulee \"äitiä ikävä\", kuten\nsanotaan. Kurut ovat jyrkkiä ja korkearinteisiä sekä erisuuntaisia,\njoten matka on koko ajan yhtä kiipeämistä harjanteelta toiselle. Siellä\nvoi pian mennä suunnasta sekaisin ja joutua \"itsensä\" kuljeteltavaksi,\nkuten eräs kartoittajamaisterikin, joka, vaikka hänellä olikin\nkompassi, kartta ja opas mukanaan, harhaili seudulla kaksi vuorokautta\njärveä löytämättä ja lopuksi puhelinlinjan löydettyään ryhtyi sitä\nseuraamaan, luullen siten pääsevänsä Vuoremin kylään, mutta tulikin\ntoisen vuorokauden iltana hämmästyksekseen Parkkinaan!\n\nTunsin seudun hyvin ja ilman harhakävelyjä tulin keskimmäiselle\nBasarnoille. Heti Trifonajärven yli päästyäni laskin koirat irti\nkahleista, pääasiassa helpottaakseni kävelyä, sillä varsinaista\nmetsästystä en aikonut aloittaa ennenkuin Basarnoin seudussa. Reppu\nselässäni oli siksi painava, ettei sen kanssa mielikään tehnyt liikoja\njuoksennella. Panu hävisi tietysti heti omille teilleen, ja Jallu\ntämän huomattuaan käväisi tapansa mukaan isännän luona lausumassa\nhalveksumisensa tuollaisen käyttäytymisen johdosta: ei seuraa isännän\nviittauksia eikä etsi tämän näkösällä, vaan juoksee suoraa menoa\nnäkymättömiin! Tämä oli Jallun (Gordon-setteri) mielestä huonon koiran\nominaisuuksia, ja joka kerta, kun se Panun etenemisen näki, pyörähti se\ntakaisin ja kävi isäntää rintaan pukkaamassa näyttääkseen, että kyllä\nhän sentään jäi isäntää seuraamaan, joskin tuo hulttio taas meni omille\nteilleen.. Yhtä kelvoton kaveri näytti Panun mielestä Jallu olevan:\nhäärii vain isännän ympärillä eikä koskaan edes ajoon yhdy!\nHalveksuvan näyttivät molemmat toisiaan eivätkä koskaan toistaan edes\nnuuhkaisemassa käyneet. Huoneessakin ollessa mahdollisimman pitkän\nmatkan päästä toisensa sivuuttivat, ettei vain toisen turkki\nvahingossakaan toista nykäisisi. Tapella tai murista eivät ne sentään\nkoskaan viitsineet: gentlemanneja kun molemmat olivat. Pari riekkoa\nsain menomatkalla Jallun edestä ammutuksi ja Basarnoita lähestyessäni\nkomensin sen taakseni kävelemään. En halunnut siellä vielä paukutella,\nkun se \"isoriista\" oli mielessäni. Panu oli heti alkutaipalella\nvainunnut jonkin otuksen, jäniskö lie ollut vai kettu. Epäilin\nviimeksimainitun olevan kyseessä, sillä ajo loittoni heti\nkuulumattomiin, kävi jonkin ajan perästä kuulosalla Peuravuonon\npuoleisilla tuntureilla, mutta häipyi sitten taas tunturien taakse.\nPainava reppu selässäni en lähtenyt ajoa näille vaikeasti kuljettaville\nmaisemille seuraamaan, vaan kävelin edelleen Basarnoin järven rannalle.\nTiesinhän Panun kyllä jälkeni löytävän ja Basarnoille tulevan.\n\nJärvelle tultuani ryhdyin louetta pystyyn panemaan. Asetin sen\nlappalaiskodan malliin kehäksi ja tein pienistä kivistä tulisijan\nkeskelle. Yöt näet olivat jo kylmiä, ja tällaisen kodan saa vähemmillä\npuilla lämpimäksi kuin tavallisen kattolouteen, jonka eteen saa\nvaltavan koivuröykkiön hakata yöpolttopuiksi, saadakseen tarpeeksi\nlämpöä nukkuessaan. Kun asunto oli valmis, koivunvarpuja makuualusiksi\nlaitettu ja kaikki repussa olleet tavarat pantu niille kuuluviin\npaikkoihin, kiehautin kahvin ja sitä ryypiskellen, voileipää ja \"corned\nbeafia\" pureskellen nautin olemassaolostani. Niinpä tuntui, kuin olisi\nmies taas omissa hommissaan! Oikein sitä ääneen ajatuksiaan juttelee ja\ntyytyväisyyttään ilmaisee, sillä niin tuntuu elämä tunturilla\nmukavalta.\n\nTein samalla sotasuunnitelman vastaista toimintaa varten. Järven\nvastakkaisella rannalla olivat täällä kalassa käväisseet koltta-akat\nnähneet kolme päivää takaperin karhun. Siis varma todiste, että se oli\ntaas näillä seuduin. Kaipa se jo alkaa makuupaikkaansa ajatella, sillä\nlunta voi odottaa minä päivänä hyvänsä. Kunpa sataisikin nyt ensi yönä\nlumen ja ukko olisi vielä liikkeessä, niin...\n\nSuloisia ajatuksia nuo, mutta lunta ei nyt ainakaan ollut vielä maassa,\njoten oli harmaata karhun tapaaminen, aivan hyvästä onnesta riippuvaa.\n\nPäätin joka tapauksessa ensin kävellä läheiset seudut ristiin rastiin\nampumatta riekkoja tai jäniksiä, etten mahdollisesti lähelläkin olevaa\n\"suurriistaa\" säikäyttäisi. Sitten, jos en tätä tapaisi, tulisi muun\nriistan vuoro.\n\nKahvi oli tapansa mukaan vienyt matkan vaivat jäsenistä pois, ja mieli\npaloi tuntureita kiertelemään. Jätin Jallun kodalle, panin täyteiset\npanokset drillinkini haulipiippuihin, puolimanttelikuulan kuulapiippuun\nja lähdin tunturivaellukselle. Ensin menin koltta-akkain neuvomaa\npaikkaa tarkastelemaan. Ei siellä tietenkään sen kummempaa näkynyt:\nolipahan eräitä koivunjuuria karhu tongiskellut. Seurailin\njärvenrantoja ylöspäin Pikku-Näsykkäjärvelle päin ja tapasin useassa\npaikassa karhun tonkimia koivunjuuria. Toisissa paikoin se oli\nmuurostanut kuin hyvä peltomies. Täällä oli siis ukko pitkin kesää\nkäyskennellyt, mutta missä se tällä hetkellä oli, oli eri asia. Nousin\nsitten alamailta Vuoremijoen puoleisille tunturiselänteille, kulkien\nniitä pitkin takaisinpäin. Muutamia kiirunaryhmiä tapasin, mutta annoin\nniiden olla rauhassa. Tulin Basarnoin korkeimman kukkulan kohdalle,\nlaskeuduin laaksoon, kahlasin järvien välissä olevan puron poikki ja\nnousin Basarnoin huipulle iltavalaistusta katsomaan. Se maksoi\nnousuvaivan, varsinkin kun ilma oli selkeä ja tyyni. Lähellä näyttää\nsieltä katsoen Vaitolahti ja samoin Norjan puoleinen Kibergin niemi\nolevan. Vaikea on uskoa välimatkaa niin pitkäksi kuin se\ntodellisuudessa on ja vaikea on uskoa, että tuo välimatka on\nmerenulappaa; se on kuin maisemaa, jossa taivaanrannalla olevat pilvet\nnäyttävät tuntureilta. Kauan saa katsella, ennenkuin erottaa, missä\nmeri loppuu ja taivas alkaa, yhtenäistä, laajaa on koko näköpiiri.\n\nLähenevä pimeä ajoi minut pois mielipaikaltani, sillä tunturilta alas\npääsy ei ole vaivatonta päivälläkään, saati sitten pimeässä.\n\nKarhua en ollut nähnyt, mutta ei mieli silti apealta tuntunut kodalleni\nsaapuessa. Olinhan tietoinen, että on vain hyvä sattuma, jos tämän\nosuisi tapaamaan. Mutta yksinomaan tuntureilla kävelykin on jo vaivan\narvoinen.\n\nKodalla ryhdyin ilta-askareita toimittamaan, t.s. kahvia keittämään ja\nyöpuita hakkaamaan. Näitä puuhaillessani saapui kodalle Panukin,\nmielihyvästä vikisten isäntänsä löydettyään. Tarinoitiin tietysti\nkiihkeästi hänen ajostaan, mutta enhän Panun puheesta ymmärtänyt, mikä\noli ajettavana ollut ja miten sille oli käynyt. Jälkimmäiseen\nkysymykseen sain kylläkin vastauksen Panua tarkastellessani: etusten\nkaksi kynttä oli rikki, ja ikenissä oli verihaava. Ajettava -- kettu\ntai jänis -- oli siis mennyt louheen ja Panu tapansa mukaan koettanut\nkynsin ja hampain kiviä edestään kiskoen jäljestä työntäytyä. Aikansa\ntyötä tehtyään sen oli täytynyt otus sinne jättää ja lähteä isäntää\napuun noutamaan, sillä niinhän Panu aina tällaisissa tilanteissa\nteki, ja kun isäntä lähti sitä seuraamaan, opasti se louhelle ja\nuseimmitenhan sieltä yksissä tuumin riista esille saatiin. Tässä\npuuhassa oli isännän repussa alati mukana oleva kolmikokkainen 4/0\nuistimenkoukku tarpeen. Se kun kiinnitettiin ohuella nuoralla sutjakan\nkoivuvavan kärkeen, piti otuksen olla liian pahassa paikassa, ettei se\nylös olisi tullut.\n\nNyt ei isäntä ollut kuitenkaan halukas Panua seuraamaan, joten riista\nsai jäädä rauhaansa kiven alle. Syötiin miehissä illallinen ja\npainuttiin nukkumaan: isäntä kodan sisään koivunvarpuvuoteelle,\nsammalilla täytetty reppu päänalusena, ja toverukset sammalvuoteelle\nkodan ulkopuolelle, ettei savu nokkaa pilaisi. Eihän tällainen asunto\naivan savuton ole, vaikka kuinkakin hyvin osaisi kodan pystyttää ja\nsavureiän laatia, sillä varsinkin iltayöstä, ennenkuin varpujen y.m.\navulla saa tulipaikalle syntymään tarpeeksi suuren hiilloksen, jossa\nsitten huolellisesti päällekkäin ladotut tuoreetkin koivupalikat hyvin\npalavat, on kota savun vallassa. Myöhemmin, puiden hyvin palaessa,\nsyntyy siitä tarpeeksi paljon vetoa ja savu menee kattoaukosta ulos;\nsilloin on kodassa lämmin ja hyvä nukkua. Hyvin nukutti nytkin, vaikka\niltayöstä ei raatsinut nukkua, sillä niin mukavalta tuntui taas\nyksinäinen metsäelämä.\n\nAamuhämärissä, kun kiirunan päryytys Basarnoin rinteellä ilmoitti uuden\npäivän koittaneen, nousin kahvia keittämään ja ilmaa tarkastelemaan. --\nSää oli ihana, taivas pilvetön ja tyyni. Nautinto oli siis tänä päivänä\ntuntureilla kävellä, karhun jälkiä tarkastella! Molemmat koirat päätin\ntoistaiseksi jättää majalle, sillä tämä päivä oli uhrattava karhun\netsiskelyyn eikä silloin sopinut pienempää riistaa paukutella. Panin\nvoileipiä ja kahvipannun -- väsymyksen poistajan -- reppuuni ja\nsuuntasin matkani Vuoremijoen laaksoon. Tapasin siellä paljon koivuja,\njoiden juuria oli karhu kaiveskellut, mutta kaivajaa itseään ei\nnäkynyt. Seurailin laaksoa kymmenkunta kilometriä ja nousin sitten\nNäsykkäjärven länsirannalla olevalle tunturille, jossa eräällä\naikaisemmalla karhunetsiskelymatkallani olin löytänyt syvälle maahan\nkaivetun karhunpesän. Rassailin pitkällä kepakolla pesää, mutta tyhjä\nse oli: kepakkoa ei sisään tempaistu eikä ulos sysätty. Keittelin\nkahvit tunturin liepeellä, sillä olihan kävelyä tullut jo tehdyksi\nnelisen tuntia, siis kahvin aika käsissä. Tämän toimituksen jälkeen\notin kurssin Pikku- ja Iso-Näsykkäjärvien välistä kannasta kohden\nja siellä laakson poikki mentyäni seurailin sen itäpuolisia\ntunturirinteitä kodalle päin. Useassa paikassa tapasin merkkejä karhun\nedesottamisista ja ulosannoista, mutta enempiä tuloksia ei kävelystä\ntullut. Riekkoja ja kiirunoita tapasin matkani varrella paljonkin,\nmutta ne saivat toistaiseksi olla rauhassa, niin monta kertaa kuin\ntilaisuuksia \"nätin\" laukauksen tekoon tarjoutuikin, kuten tällaisissa\ntilanteissa aina.\n\nSaavuttuani kodalle otin Panun mukaani, mutta Jallun jätin sinne\nedelleen, ettei sen tarvitsisi turhaan \"seisontia\" tehdä. Panun\nominaisuuksista karhunajossa en ollut varma; ehkäpä se isännän\nkehoituksesta rupeaisi tuoreita jälkiä seuraamaankin, jos sellaiset\ntapaisimme. Alkumatkan, jossa tiesin jäniksiä runsaasti olevan, pidin\nsitä kahleissa, mutta kun tulin Basarnoin vaikeasti kuljettaville\ntunturirinteille, laskin sen irti. Olin siksi laajan alueen eilen ja\ntänään kävellyt löytämättä sieltä haeskelemiani merkkejä, jotka\nviittaisivat karhun pesäpaikan läheisyyteen, että aloin suuresti\nepäillä pesäpaikan olevan Basarnoitunturin seuduilla. Siksi otinkin\ntämän tarkan tutkiskelun kohteeksi ja kiertelin siellä ristiin ja\nrastiin, tutkin jokaisen epäilyttävän tunturirotkon ja onkalon, kunnes\niltapäivällä osuin Basarnoitunturin itäisellä rinteellä paikkaan, joka\npani vereni nopeammin kiertämään. Tapasin näet jyrkän, louhikkoisen\nrinteen keskivaiheilla pienen nurmikkokeitaan, ja siinä oli paikka,\njoka osoitti, ettei karhun pesäkään voinut siitä kaukana olla. Joka\ntapauksessa oli tämä keidas vakituisena karhun käymäpaikkana.\nKeitaalla, joka oli vain noin 30 m2:n laajuinen, oli karhun ulostusta\nkuin hyvin lannoitetulla pellolla. Sitä oli vanhempaa ja tuoreempaa, ja\nkokoomuksesta voi päätellä, minkä kuukauden jätteitä mikin oli, sillä\nkarhullahan on eri ruokalajit eri kuukausina. Siinä oli helposti\nluettava päiväkirja karhun tiheään uudistuvista käynneistä\ntunturivaellustensa lomassa ja ruokalistajäljennös herran aterioista,\njotka se vaelluksillaan oli syönyt. Tutkiskelin ja tarkastelin siinä\n\"otteita karhun elämästä\" ja silmäilin läheisiä tunturirinteitä. Paikka\noli karhun vakinainen oleskelupaikka, siitä ei ollut enää\nepäilystäkään, sillä siksi viisas ja varovainen on tämä riistan\nkaunistus, ettei se ulostuksiaan mielellään tiputtele sinne ja tänne\nihmisten havaittaviksi, vaan tekee toimituksensa paikkaan, johon se ei\nluule ihmisen osuvan ja jossa se tuntee itsensä täysin turvalliseksi.\nTässä oli siis sellainen \"valittu paikka\", eikä se ollutkaan pahoin\nvalittu. Keidaspyöräkkeelle oli joka suunnalta siksi vaikea pääsy,\nettei kukaan ihminen sinne ilman erikoista tarkoitusta pyri. Suuren\nvaivan takana oli minullakin pääsy ollut; mutta kun ylempänä olevalta\ntunturiseinämältä olin paikan huomannut, niin päätin sitä käydä\nlähemmin tarkastamassa. Se olikin maksanut vaivojen palkan.\n\nNiin vaikeata kuin jyrkällä, isolouhuisella rinteellä liikkuminen\nolikin, kolusin sitä innokkaana koko iltapäivän. Löysin paljonkin\npaikkoja, jotka soveltuivat karhun kätköiksi, vaikk'en mitään\ntoivomiani merkkejä pesäpaikasta tavannut. Enimmin epäilin erästä syvää\nja laajaa kalliohalkeamaa, mutta kun Panukin teki sinne turhaan pitkän\ntutkiskelumutkan, tiesin, ettei karhu siellä nyt ainakaan ollut. Se voi\nolla jossakin näillä seuduin tai sitten ainakin tänne palajaa, siitä\nolin varma, ja riittihän sekin tämän päivän kävelyn tulokseksi.\nIltahämärässä panin Panun kiinni ja palasin kodalle.\n\nTyytyväisenä puuhailin yöseudun tehtävissä ja ne suoritettuani\npainuttiin taas nukkumaan, uutta päivää ja sen mahdollisia yllätyksiä\nodottamaan.\n\nYö ei kulunut yhtä onnekkaasti kuin edellinen, sillä kun kota ei\ntuntunut pahemmin savuiselta, olin ottanut illalla koiratkin\nsisäpuolelle nukkumaan ja tällöin laskenut Panun kahleistaan. Varomaton\nteko, joka tuotti ikävät seuraukset, sillä nukuttuani oli Panu\npujahtanut kodasta ulos ja sieltä metsään. Heräsin sen tuntureja\njymisyttävään haukkuun ja kodasta ulos hypättyäni kuulin ajon painuvan\nkohti Basarnoitunturin laaksoa. Siinä sitä nyt oltiin! Erämaan rauha\noli rikottu syyttä suotta, sillä Panun mahtava ääni kumisi\ntunturimaastossa kuin pasuunan puhallus. Säikkyisi karhukin tuollaista\nmeteliä ja menisi rauhallisemmille seuduille oleilemaan! Manailin\nitsekseni varomattomuuttani, sillä pitihän minun jo Panu tuntea:\nmetsään se meni, jos irti pääsi, oli sitten yö tai päivä. Kahleissa se\noli pidettävä ja vielä lujissa, jos mieli sitä käsillä pitää. -- Ei\nvoinut nyt yöllä tunturille lähteä sitä kiinni tapailemaan, joten\ntäytyi se jättää omiin valtoihinsa ja koettaa lohduttautua miten voi.\nEi tahtonut nukkumisesta mitään tulla, sillä vähän väliä heräsin\nkumajavaan musiikkiin, jota kylläkin toisissa olosuhteissa olisin\nilolla kuunnellut, mutta nyt en. Haukku kuului milloin lähempää,\nmilloin kauempaa, mutta tasaisesti paukkui siellä Panun basso. Tuntui\nukko olevan taas \"kovalla päällä\".\n\nAlkoihan vihdoinkin päivä sarastaa, ja kun tuli tarpeeksi valoisa,\nmenin tunturille passipaikalle, sillä eihän nyt tarvinnut enää\npaukkuakaan säästää, koska kerran muutenkin oli rauha rikottu. Jo\npäivän valkenemista odotellessani olin kahvin juonut ja aamiaisen\nsyönyt, päivän varalle eväät ja kahvipannun reppuuni pannut, joten siis\nolin kaikin puolin valmis päivän tehtäviä aloittamaan. Jallu seurasi\nmukanani, ja passipaikalle tultuani komensin sen taakseni maata; Jallun\nikävä tehtävä Panun ajon aikana. Tunnin verran sain odotella ja\npassipaikkoja muutella, ennenkuin onnistuin jo ajosta väsyneen jäniksen\nkaatamaan. Ei näyttänyt koko yön kestänyt yhtämittainen ajo vielä\nPanulta voimia eikä intoa vieneen. Yhtä kiihkeä se oli jäniksen\nkaaduttua ja ajopalkkansa saatuaan taas uutta etsimään. Sille koiralle\neivät palkintotuomarit syyttä suotta olleet ajokokeissa täyttä 100\npistettä antaneet, sillä joskin se lienee ollut jo alkujaan hyvä\najamaan, niin kehittyi siitä Petsamon tuntureilla, melkein\njokapäiväisen metsässäkäytön ansiosta, vuosien kuluessa tekijä,\njollaista ei monta tavata. Se oli helmi ajokoirain joukossa!\nTuollaiseksi puhtaaksi sadan pisteen ajoksi sen usea ajo muodostui, ja\nvoimat tuntuivat olevan ehtymättömät. Jaloistakin usein kynsiä katkeili\nja särkyi sen louhesta jänistä tai kettua kaivaessa, mutta ei se siitä\nsen enempää välittänyt: päälle painoi aina vain. -- Kerrankin\nalkusyksystä, jolloin käpälät eivät olleet vielä karaistuneet, ajatimme\nsillä Yläluostarilla kuutena päivänä peräkkäin, aamuvarhaisesta\niltapimeään, mutta vaikka jalat näyttivätkin aamuisin olevan tönköt\nkuin tukit, virkosi se heti metsään päästyään taas täyteen vireeseen.\n21 jänistä ammuimme silläkin matkalla, ja sattuihan siinä välissä\npitkiäkin, lähes puoli päivää kestäviä ajoja.\n\nEivät näyttäneet nytkään tulomatkalla särkemänsä etusten varpaat Panun\nmenoa haittaavan, vaan ketterästi se liikkui Basarnoin rinteellä sinne\nmatkani suunnattua. Eilen tekemäni havainnot minua vastustamattomasti\nsinne vetivät, joskin toiveet karhun tapaamisesta olivat nyt pienet.\nKiertelin tunturia ja Peuravuonoon päin olevia seutuja, mutta muuta ei\nollut tuloksena kuin muutama kiiruna, jotka Jallun edestä ammuin.\nTäytyi luopua \"karhuajatuksista\" ja laskeutua pienemmän riistan maille,\nsillä täytyihän Jallunkin saada taitoaan näyttää.\n\nLaskeuduin siis varsinaisille riekkomaille Basarnoin ja Pikku-Näsykän\nväliseen alamaahan. Hyvin toimikin Jallun kuono tänään kodassa\nnukkumisesta huolimatta, ja isännän repussa alkoi paino sen mukaan\nlisääntyä, kuta pitemmälle päivä kului. Riekko- ja kiirunaparvia\ntavattiin tämän tästä ja niitä yhteistoimin harvenneltiin. Eräskin\nparvi, joka tavattiin Basarnoijärveen laskevan puron varrelta, alkoi\nkärsiä liian suurta mieshukkaa, ellei Panu laukaukset kuultuaan olisi\nilmaantunut sinne hommiamme häiritsemään. Jallu tuntui tänään olevan\noikealla \"poimimistuulella\", siksi varmaa oli sen seisonta ja\nriekkojen seuraaminen, eikä isännälläkään tuntunut olevan \"tuurin\"\npuutetta tänään: harhalaukauksia tuli harvoin, mutta osumia usein.\nKahdeksantoista riekkoa oli illalla repussa, kun kodalle saavuttiin, ja\nnäiden lisänä Panun ajosta ammutut kolme jänistä, yksi yöajosta ja\nkaksi päivällä ammuttua. Päivä oli ollut noita \"iloisia lehtiä\nmetsästäjän päiväkirjassa\", ja jokainen meistä oli itseensä ja\nsaavutettuun tulokseen täysin tyytyväinen.\n\nIsännän jalka vain näytti kodalle kävellessä rupeavan \"töksähtelemään\",\nmikä ei liene ollutkaan aivan ihmeteltävää, sillä moni askel oli päivän\nmittaan tullut harpatuksi eikä reppukaan ollut enää pienen pojan\nkannettavissa. Mutta kyllähän kahvi jäsenistä väsymyksen huuhtoo!\nKunhan kodalla on pannullinen väkevää metsäkahvia sisuksiin valettu,\nniin helposti suoriudutaan taas iltatehtävistä. Yöpuiden hakkaus ei\nnäet ole aivan vaivatonta puuhaa, kun saa raskaita koivunrunkoja\nolallaan metsästä kodalle kantaa ja ne siellä sopivan pieniksi\nkalikoiksi pilkkoa. Puuta kuluu yönseutuna aika paljon, jos mieli\nkodassa tareta nukkua.\n\nHelpostihan sentään kaikesta suoriuduin, ja mukava oli sitten ulkona\nolevan keitinvalkean vieressä loikoilla, jalkapohjia tulen loimussa\npaahdella ja päivän elämyksiä muistella. Pitkän keitinvartaan nenässä\nriippui tulella aluminikattila, ja siinä kiehuivat kahden jäniksen\nlihat. Pitihän meidän toki vankka illallinen syödä, sen olimme päivän\nponnistuksilla ansainneet. Ja helpompihan oli jäniksetkin siten\nmiehissä kotiin kantaa eikä jättää niitä yksinomaan isännän olkapäiden\npainoksi. -- Mielessä kertaantuivat päivän eri tapahtumat hauskoina\nmuistoina, mitään jäljestäpäin mieltä karvastelevaa kommellusta ei\nollut sattunut. Panuhan oli aina Panu, siinä ei ollut sen enempää\nihmettelemistä, mutta Jallun tämänpäiväinen työskentely oli mieltä\nhivelevää. Jallu-parkahan oli jo puolikuuro, paha korvatauti oli siltä\nheikentänyt kuulon, mutta tämän vaillinaisuutensa se osasi sekä kotona\nettä metsällä ollessa niin hyvin salata, ettei syrjäinen sitä koskaan\nhuomannut. Toisin ajoin paheni tauti niin, että silmätkin olivat\nverestävän punaisina ja koko koira kuumeessa, pudisteli päätään ja\nhiljakseen valitteli. Ne olivat niitä synkeitä päiviä sekä Jallulle\nettä isännälle. Ja se tautihan se lopuksi Jallulle surman toi: se alkoi\najoittain saada kouristuskohtauksia, jolloin se turvautui aina isännän\nsyliin, mutta eihän isäntä voinut Jallu-parkaa auttaa muuten kuin\nlopulla turvautumalla Iivosen sedän varmaan apuun: pyysi tämän\nkivuttomasti ja huomaamatta toimittamaan Jallun tuonen koirien\nvaliojoukkoon.\n\nJoutuihan siinä päivän tapahtumia muistellessa jäniskeittokin\nvalmiiksi. Syötiin se miehissä ja niin painuttiin varvuille unissa\nmetsästystä jatkamaan.\n\nAamuvarhaisella noustuani makuulta huomasin Basarnoitunturin rinteellä\nmuutamia poroja kävelevän, ja kun ympäristöä laajemmalti tarkastelin,\nnäkyi pororyhmiä pitkin koko järvijakson idänpuoleisia rinteitä.\nPorotokka oli siis yön aikana tänne vaeltanut -- paikkahan on Petsamon\npaliskunnan poroaidan sisällä. Päätin tämän vuoksi kävellä aamupäivän\njärvijakson läntisellä puolella, sillä Panusta ei ollut aina\ntakaamista, ettei se poroja ajaisi -- surullinen seuraus eräästä\nhirvenajosta.\n\nAamupäivän kävelyn tuloksena oli kolme kiirunaa ja yksi jänis.\nViimeksimainittu teki tunturilla siksi laajoja kierroksia, että melkein\nkoko aamupäivä meni sitä ajettaessa.\n\nPuolelta päivin palasin kodalle, ja kun toivomastani lumisateesta ei\nnäkynyt mitään merkkejä, päätin lyödä tavarat läjään ja palata\nTrifonaan lumen tuloa odottamaan. Ensilumella tulisin tänne uudelleen\nja koettaisin Basarnoin asukkaasta selvän tehdä, jos vain tämä\nerehtyisi lumijäljillä liikkeellä olemaan!\n\nJoskaan eväät eivät paluumatkalla repussa painaneet, niin olivat siellä\nretken tulokset liikaakin painoa antamassa, joten olin hyvin\ntyytyväinen, kun iltapäivällä Trifonajärven rannalle saavuttuani sain\nrepun selästäni veneeseen heittää. Tyytyväisin mielin järven yli\nsoutelin ja sieltä kotiini kävelin saunan löylyssä jäseniäni hautomaan\nja nokea naamasta hankailemaan.\n\n\n\n\nPARAKIN N:O 311 METSO.\n\n\nElettiin vuotta 1916. Metsojen kevätsoidin oli jo täydessä käynnissä,\nmutta haulikkoani en ollut saanut Arkangelista käsiini postiliikenteen\nkurjuuden y.m. takia, joten olin saanut karvain mielin pysyä kiimoista\npoissa. Eräänä iltana kävi tuska ylitsevuotavaksi, sillä ilma oli mitä\nparhain metsonsoidinilma, lämmin, pilvinen ja hiukan vettä vihmova,\nlievä etelätuuli. Ei tällaisella ilmalla jaksa kiimasta poissa pysyä,\nmuutoin kuulee unissa koko yön kiivasta metson nokan ratuutusta ja\nhiontaa, varsinkin kun lähellä on tiedossa hyvä kiimapaikka. Näin oli\nminunkin laitani, sillä vasta rakennetun parakin N:o 311 viereisellä\nmetsäkummulla olin huomannut hyvän metsonkiiman. Muurmannin rata tuli\nsiinä kulkemaan metsojen vanhan kisakentän kautta, mutta kun siinä ei\ntoistaiseksi ollut kuin linja avattu ja väliaikainen maantientapainen\nsen sivuun tehty, eivät metsot antaneet niiden kiimaansa häiritä, vaan\nsoivat vanhaan tapaan entisellä paikallaan.\n\nOlin päättänyt jo ilman pyssyä lähteä metsojen kisoja katsomaan, kun\nsamassa johtui mieleeni, että onhan santarmiupseerilla haulikoita ja\nmuita pyssyjä. Olihan tämä komeakuorinen keisarin hengenvarjelija\ntakavarikoinut -- muka yleisen turvallisuuden vuoksi -- karjalaisilta\ny.m. pyssyjä, ja kaipa hän minulle jonkin torrakon niistä voi lainata,\nsillä olihan tämä \"prijaattelj\" minulta vienyt melkein jokaisen\nkapistuksen, minkä Suomesta olin saanut sinne vaivalla haalituksi.\nVoisivathan nyt osat olla vaihdoksissa tämän kerran. Marssin hänen\nparakilleen, ja mielellään hän aseen luovuttikin, vanhan,\nyksipiippuisen haulikkorämän, johon oli valmiiksi ladattuja\nmessinkihylsyisiä paukkujakin.\n\nTämä ampumarauta olalla riensin toivorikkain mielin kiimapaikalle.\nVähän aikaa siellä istuskeltuani kuulin metson soivan aivan\nrautatielinjan vieressä. Sinne oli helppo hypätä, sillä kiimintä kuului\nkummun päästä, jonka päivänpuoleinen sivu oli melkein sula. Metso kiimi\nhangella tiheänlaisessa näreikössä. Olin jo ampumamatkalla ja aioin\nlaukaista, kun samassa johtui mieleeni, että enhän tiedä, mitenkä ase\nkäy. Ja kun kiimametso on sitkeähenkinen, oli näin ollen parasta hypätä\nsitä mahdollisimman lähelle, varsinkin kun maasto oli siihen sopiva.\nNiinpä hyppäsin noin 15 metrin päähän metsosta ja annoin sille sitten\ntuliluikusta täräyksen. Metso kimposi paukun puhdista muutaman metrin\npäähän kyljelleen, ja voi tavaton sitä höyhenten pölinää, minkä\npaukkuni aikaansai! Ajattelin metson menneen aivan riekaleiksi, mutta\nasia oli kuitenkin päinvastoin, sillä säikähdyksestä selvittyään\nhyppäsi se pystyyn ja alkoi juosta, minkä jalat sallivat. Latasin\nkiireesti aseeni uudelleen ja juoksin sen jälkeen. Jonkin ajan kuluttua\npääsin sitä aivan lähelle ja annoin uuden täräyksen aseestani: metso\nkimposi puhdista nurin, hyppäsi pystyyn ja alkoi juosta. Hämmästyneenä\nsurvoin pyssyyni uuden panoksen, sillä enhän näyttänyt sille muuta\nvahinkoa aikaansaavan kuin höyhenten menetystä. Aloitimme taas uuden\nkilpajuoksun. Olin sitä jo aivan lähellä, kuu kohottaessani pyssyä\nolalle jalkani tarttui liekoon ja kimposin nenälleni. Metso pälyili\nhätäisesti taakseen ja juoksi edelleen. Noustuani pystyyn jatkoin\ntakaa-ajoa. Päästiin kummun harjalle, siellä metso seisahtui, katsahti\nminuun, ja -- hypähti lentoon! -- Hämmästyneenä katselin sen menoa,\nodottaen joka hetki sen putoavan alas, sillä olinhan pitänyt sitä jo\nvarmana saaliinani. Mutta luuloistani huolimatta metso lensi edelleen,\nkunnes se istahti lähelle parakkia ison petäjän oksalle, pyristeli\nitseään, oikaisi kaulaansa ja kurautti kummallisen, korahtavan äänen.\nKatselin vuoroin metsoa, vuoroin pyssyäni ja arvasin vian olevan\njälkimmäisessä. Olin saanut käsiini haulienkylvökoneen, jolla ei ollut\nn.s. \"tappavaa\" ominaisuutta!\n\nHetken noiduttuani päätin lähteä asuntooni nukkumaan, sillä juostessani\nmetson jäljessä kiimamaan halki olin karkoittanut sieltä kolme metsoa\nlentoon. Ilman asetta kulkien voi nauttia näkemästään ja kuulemastaan,\nmutta kun on viheliäinen ase mukana, tärvelee se tunnelman, sillä\nmetsämiehen veri panee sillä kuitenkin ampumaan, ja tulokseksi saa vain\nraajarikon linnun ja mieliharmia.\n\nKun metsoni näki minun linjaa pitkin kävelevän, kurahti se petäjässään\nomituisella äänellä ja hätäisesti oksalla pyörähdeltyään lensi toiseen\npuuhun.\n\n\"Saat, ukko hyvä, olla toistaiseksi minun puolestani rauhassa ja\niloinen, etten pahempia vahinkoja sinulle tällä kertaa aseellani\naiheuttanut!\"\n\nKävellessäni kapulasiltaa pitkin asunnolleni päin huomasin ison pöllön\nistuvan puussa aivan sillan vieressä. Astelin edelleen, mutta tämä vain\nistui kaikessa rauhassa. Kävelin sen kohdalle, mutta pöllö vain\nkatselee minua. Tempasin mörssärini olaitani ja paukautin sitä vasten\npyöreätä naamataulua. Pöllö pyöräytteli ihmeissään päätään ja lensi\nrauhallisin, pehmein siiven vedoin toiseen puuhun. Naurahdin itsekseni\nettä: \"Vot, onpa miehellä kerrankin ase kädessä! Taitaisi kuitenkin\nolla paras antaa sen komean kaluunanauhaherran tällä aseella metsää\nkäydä sekä suomalaisia, rajan yli tulevia savukesalakauppiaita\nsäikytellä, niin ei kummallekaan asianosaiselle vahinkoa tapahtuisi.\"\n\nSeuraavana päivänä tarkastelin lähemmin asettani. Eihän piipun suussa\nahtaaksiporausta tuntunut, mutta muutoin se ei ollut kovinkaan pahan\nnäköinen, joten ajattelin vian olevan panoksissa. Purettuani yhden\nhylsyn huomasin sen pakatuksi tavaraa täyteen. Hauleja oli valtava\nannos, huononnäköistä jauhomaista ruutia toinen mokoma ja näiden\nvälissä ohut, sanomalehdestä tehty tulppa. Myöhemmin päivällä sain\nhankituksi jonkin verran kunnollista ruutia, ja tehtyäni huopasaappaan\nvarresta välilatingit latasin messinkihylsyt uudelleen. Kävin\nkoettamassa maaliin, ja löihän se parinkymmenenviiden metrin päästä\nkutakuinkin, niin että hätätilassa voisin yrittää, kunnes oman\nhaulikkoni saisin.\n\nSeuraavana yönä lähdin uudelleen samaan kiimaan, sillä joskaan\npyssynlyönti ei ollut kehuttava, niin enhän malttanut olla kiimastakaan\npoissa. Siksi toiseksi olin päättänyt, etten laukaise asettani,\nennenkuin olen päässyt tarpeeksi lähelle metsoa.\n\nKävelin tietä pitkin parakille päin ja saavuttuani kapulasillalle,\njosta oli aivan lyhyt matka kiimakummulle, kuulin kummallisen\nkurahduksen. Katsahdin sinne päin ja näin metson istuvan petäjässä,\nparakin ja kiimakummun välillä. Sieltä tuli tuo kummallinen ääni.\nKiimametsohan puussa istuessaan kurauttaa välillä kurkkuaan, mutta tämä\nääni oli aivan erikoinen, tavallisesta äänestä poikkeava, särkynyt,\npuoleksi tukahdutettu kuraus. Seisahduin metsoa katsomaan, ja taas tämä\npäästi saman äänen. Hyppäsin kapulasillalta metsään, ettei metso minua\nnäkisi, mutta silloinkos tämä kurinan päästi, lenteli hätäisenä ja\nsuurella ruminalla puusta puuhun kiimakummulle käsin ja kurahteli!\nSeisoin hiljaa näreikössä kuunnellen tätä meteliä. Metso ei\nrauhoittunut, vaan jatkoi peliään, lennellen minuun päin. Ajattelin sen\nerehtyvän tulemaan ampumamatkalle ja pidin pyssyäni varailla. Jonkin\najan perästä huomasi metso piilopaikkani ja istahti puuhun,\nampumamatkan ulkopuolelle, katsellen minuun päin. Lähdin harmissani\nkävelemään parakille päin aikoen sieltä käsin kiimakummulle mennä.\nMetso seurasi mukana, lennellen puusta puuhun ja kurahdellen, pitäen\nkuitenkin turvallisen pitkän välimatkan meidän välillämme. Tulin\nparakille ja menin sisään aikoen siellä odottaa metson poistumista.\nOlin varma siitä, että tämä kiusanhenki oli viimeöinen metsoni, sillä\nsitä todistivat sen kummallinen ääni ja vasemmasta siivestä katkenneet\nsiipisulat, joista metson lentäessä näkyivät selvästi aukot. Nyt se\nnähtävästi oli ottanut tehtäväkseen varoittaa toisiakin metsoja\nvaarasta, sillä itse se jo oli saanut karvaan kokemuksen minun\nhommistani.\n\nIstuin parakissa hyvän aikaa ja sitten kurkistin oven raosta. Metso\nistui petäjässä parakin ja kiimakummun välillä, katsellen parakille\npäin! Parakista en näin ollen voinut lähteä metson minua huomaamatta,\njoten päivittelin koko parakkiin tuloani. Ajattelin metson kyllästyvän\npitempään odotukseen ja heittäydyin lavitsalle pitkälleni, loikoillen\nsiinä noin tunnin, puolitoista. Raotin sitten ovea, ja -- siellä se\npakana istuu petäjässä hiljaa ja tarkkaavaisena! Päätin mennä joka\ntapauksessa ulos, sillä muutenhan en pääse kiimakummulle koko yönä.\nAvasin varovasti oven, alkaen seinäviertä hiljaa hiipiä parakin päähän,\npäästäkseni sieltä metsään pujahtamaan, mutta heti huomasi metso minut\nja alkoi samassa kurautella kurkkuaan. Kuulin selvästi toisten metsojen\nkiimaratinaa kummulta ja päätin vahdistani huolimatta lähteä\nhyppäämään. Mutta astuessani muutamia askelia kiimakummulle päin tuli\nmetsolleni hätä. Kurkkuaan kurautellen se hätäisesti lenteli puusta\ntoiseen, seuraten tarkoin liikkeitäni. Toiset metsot lopettivat\nkiimimisensä yksityisiin rasautuksiin; ne siis ottivat vaarin\nkiusanhenkeni käytöksestä ja olivat varuillaan. Kaikki minun yritykseni\npäästä näreikkötiheikön suojassa kummulle olivat turhia, sillä\nkiusanhenkeni seurasi minua itsepäisesti. Arvelin sen säikähtävän\nampumista ja paukautin sitä kerran noin 70 metrin päästä, mutta\ntästäkös se metelin nosti entistä pahemman, lentämättä kuitenkaan kuin\nmuutaman puunvälin päähän. Ihmettelin metson viisautta ja sadatellen\npainuin kotiin, muuta en voinut tehdä.\n\nYritin vielä parina seuraavana yönä tähän kiimaan, mutta en päässyt\nkiimakummulle tuon vahtimetson huomaamatta ja meteliä nostamatta, joten\nsain kävellä nelisen kilometrin päässä olevaan toiseen kiimaan.\n\nMuutamien öiden kuluttua päätin pettää kiusanhenkeni. Asunnoltani\nparakille N:o 311 mentäessä oli lähellä parakkia rimpisuo, jonka poikki\nlinjan kohdalle oli tehty kapulasilta, ja tullessani tätä kapulasiltaa\npitkin näki metso minut. Nyt päätin mennä kiimakummulle toista, joskin\npitkää ja vaivalloista reittiä.\n\nLähdin jo kuuden tienoissa iltapäivällä asunnoltani kävellen metsien\nkautta rimmen laitaan, noin kolmen kilometrin päähän parakilta, ja\nkeinoteltuani sieltä riukujen avulla itseni vetelän rimmen yli kävelin\nsieltä edelleen suosaarekkeita pitkin kiimakummulle. Pääsinkin sinne\nilman kommelluksia ja istahdin kummun keskelle tuuhean petäjän alle\nlepäämään ja odottamaan metsojen kiimalle saapumista. Jo kahdeksan\ntienoissa kuulin kohahduksen parakilta käsin, ja kurkistaessani sinne\npiilopaikastani näin metsoni istuvan entisellä paikallaan petäjässä,\npääpuolen ollessa kapulasillalle päin. Ajoissapa tuli jo vaari\nvahtimaan, etten sen tietämättä kummulle pääsisi! -- Nauroin itsekseni\nkepposelleni ja odottelin, mitä seuraaman piti.\n\nNoin runsaan tunnin kuluttua tuli ensimmäinen metso istuutuen petäjään\nnoin kymmenen metrin päähän lymypaikastani. Sadattelin huonoa onneani,\nsillä nyt en voisi pienintäkään liikettä tehdä pitkään aikaan. Metso\nistuskeli puussa, nappaili jonkin havuneulasen silloin tällöin,\nkohotteli pyrstöään ja päästi joskus hiljaisen kurausäänen, ikäänkuin\nselvitellen kurkkuaan tulevaa laulua varten. Kiusanhenkimetsoni kuulin\nsamoin joskus kurahtavan, mutta aivan toisella äänellä kuin mitä se\nminut nähdessään oli tehnyt, hiljaa ja lyhyesti se nyt äänteli.\n\nJonkin ajan perästä saapui kummulle toinen metso istahtaen kummun\nlinjanpuoleiseen päähän. Tuli kolmas metso ja meni samalle suunnalle.\n\nNoin tunnin verran nämä istuivat puissa, joskus äännähtäen tuon lyhyen\nkurkunselvitysäänen ja joskus havuneulasia tapaillessaan oksalla\nliikahdellen. Minun asemani oli kaikkea muuta kuin mukava, sillä\nsamassa asennossa istuminen pakotti jäseniä. Olisinhan kenties voinut\nhiljaa saada pyssyni olalle ja pudottaa vieressäni puussa istuvan\nmetson, mutta en toki halunnut ampua kuin kiimivää metsoa. Lopulta\nrupesivatkin metsot napauttelemaan leukojaan. Kuulin pari humahdusta\nIinjanpuoleisesta päästä kumpua ja heti senjälkeen yhden metson soivan\ntäydellä höyryllä. Nähtävästi sinne tuli koppelo, ja toinen metsoista\nlensi puusta hangelle sen luo, aloittaen lemmenjulistuksensa.\nViereisessä puussa oleva metso rasautteli nyt tiheämpään leukojaan ja\nvähän ajan perästä se lensi samaan suuntaan, mistä sointi kuului. --\nHuokasin helpotuksesta saadessani oikaista raajani. Tähyilin\nkiusanhenkimetsoani ja näin sen istuvan rauhallisena entisessä\nasennossaan puussa. Se ei edes siellä yhtynyt toisten iloon, vaan piti\nuskollisesti vahtia.\n\nRyömin piilostani kummun vastakkaiselle rinteelle alkaen hypätä kummun\npäässä kiimivää metsoa. -- Sulassa maassa kävi hyppääminen nopeasti,\njoten ennen pitkää pääsin sitä noin parinkymmenen metrin päähän ja\nlaukaisin. Metso jäi hangelle pieksäytymään, ja hypättyäni sinne\nlopetin sen hengen.\n\nMutta voi totta toisen kerran, mitä elämää vaari rupesi laukaukseni\nkuultuaan pitämään! Se parkaisi puussaan ja lensi rymisten kummulle\npäin, käväisi puussa, lensi toiseen ja kurautteli kurkkuaan aivan kuin\nse olisi tukehtumaisillaan. Kuulin, että sillä oli totinen hätä,\nennenkuin se löysi minut kummun juurelta. Se oli kauhuissaan huonosta\nvahtimisestaan eikä voinut käsittää, miten olin kummulle sen näkemättä\npäässyt pahojani tekemään. Hädin tuskin se malttoi pitää itsensä\nampumamatkan ulkopuolella, siksi innoissaan se oli rähisemään minulle.\n\nTiesin, ettei se tänä yönä enää minua silmistään laskisi eikä antaisi\ntoisten metsojen soida, joten nostin ampumani metson selkääni ja\nkävelin asunnolleni päin vaarin minua haukkuen saattaessa aina\nkapulasillalle saakka, jonka laitaan se jäi petäjään istumaan ja\ntarkastamaan, että varmasti painuin kapulasillan yli pois sen vanhalta\nlempikummulta.\n\nSiitä, miten ukko lopulta kuitenkin joutui reppuuni, kerron toisessa\nyhteydessä.\n\n\n\n\nKEVÄTYÖ VALKEANMEREN RANNALLA.\n\n\nVarsinainen metson kevätsoidinaika oli jo ohi, eikä taimenien ja\nforellien ongintaa voinut vielä aloittaa, joten elettiin niinsanottua\n\"luppoaikaa\" erämiehen elämässä. Tosinhan sikäläisissä oloissa\nsupistuvat hyvin vähäisiksi nuo sesonkien väliset joutilaat ajat, sillä\neiväthän siellä ole metsästys- ja kalastusasetukset rajoittamassa\nerämiehen hommia. Lupa-aika on kaikelle ja aina, tai ainakin niin\nkäsitettiin ja sen mukaan elettiin. Tarvitsi vain ostaa alueen\nmetsänhoitajalta \"biletta\" (metsästyskortti), niin asia oli selvä.\nTosinhan, jos oli lukutaitoinen ja \"biletan\" selkäpuolta sattui\nvilkaisemaan, siellä oli mainittu eri riistalajien rauhoitusajat, mutta\nnämäkin rajoitukset olivat siksi vähäisiä, että ne näyttivät hyvin\nsoveltuvan yhteen sikäläisen käytännön kanssa, tapojen, jotka erämiehet\nolivat aikojen kuluessa itselleen omaksuneet. Poikalintuja niiden\npieninä ollessa ei ammuttu; päinvastoin aloitettiin varsinainen\nmetsälinnun ammunta paljon myöhemmin kuin meillä tehdään. Sensijaan\nkeväällä lennon aikana metsästys oli yleinen, samoinkuin luonnollisesti\nmetson ammunta soitimeltakin, ja tämän näkyi korkea kruunukin\nasetuksellaan vahvistaneen. Jos siis paukuttelikin melkein ympäri\nvuoden, ei oikeastaan mitään asetuksia sillä rikkonut, kun vain piti\nmetsästysintonsa siksi rajoissa, ettei mitään \"häpeällisiä laukauksia\"\ntehnyt, hautovia emoja y.m. ampuen, mutta onhan erämiehen luonteessa jo\ntällaisen kielto, joskin se näkyy monelta sunnuntaimetsästäjältä\npuuttuvan.\n\nKuten sanottu elettiin sesongin vaiheaikaa, mutta jotainhan silloinkin\nvoi mielihommistaan tehdä saadakseen työn lomaan virkistystä. Keväiset\nyöt houkuttelevat metsiin pohjolassa. Niillä on vetovoima, joka ei anna\nmiehen kotona vuoteessaan nukkua. Parempi on väsyneenäkin ollen\nhavuvuode metsässä kuin pehmeä vuode kotona. Ruoka ei ole ruokaa eikä\nkahvi maistu kahville muualla kuin metsässä, olivatpa ne kotikämpässä\nvaikka kuin hyvin valmistettuja. Toinen on maku nuotiolla paistetussa\nhohdekalassa kuin kotona voinrasvassa käristetyssä. Toinen on maku\nnokisessa metsäpannun kuin kirkkaaksi kiilloitetussa kotipannun\nkahvissa. Paljon on siltä ihmiseltä tämän maailman nautinnoista jäänyt\ntuntematta, joka ei tätä ole saanut kokea! Siispä nytkin leppoisana\npohjolan kevätiltana löin laukun pannuineen ja tarpeellisine vehkeineen\nselkääni, otin vavan käteen ja pyssyn olalle ja läksin marssimaan\nNapapiirin asemalta Valkeanmeren rantaa kohden, sillä tiesin siellä\nerään vesireitin, jonka lammet olivat jo jäistä vapautuneet ja joissa\nsiis hauki oli parhaalla syöntituulellaan. Kolme työmiestäni liittyi\nkuparipannun kyljestä tehtyine uistimineen mukaan, sillä ihana kevätyö\nja tuore kala houkuttelivat heidätkin liikkeelle, joskin heitä taas\nhuomenna olivat raskaat työt odottamassa.\n\nVesireitille tultuamme tekaisimme miehille vavat koivikosta, ja\nkuparipannun kappaleet alkoivat pian lampiin roiskahdella. Ei kestänyt\nkauan, ennenkuin minunkin osalleni oli tullut jo kaunis kantamus noita\nsuuripäisiä veden ahmatteja, ja lopettaen enemmän uistelun lähdin\nkävelemään vesireittiä alaspäin, mistä olin kuullut hanhien y.m.\nvesilintujen ääniä. Tultuani eräälle rimpisuon laidalla olevalle\nlammelle huomasin siellä joukon näitä kevätvieraita. Istahdin metsäisen\nniemekkeen kärkeen katselemaan niiden elämää ja leikkejä sekä, jos\ntilaisuus ilmenee, heittääkseni jonkin laukauksen ohitse lentäviin\nsiivekkäisiin, joita rimmellä tuntui äänistä päättäen olevan kaikkia\npohjolan eri lajeja ja varsinkin lajien yksilöiden runsaus tuntui\nolevan valtava.\n\nOlin jo parisen tuntia istuskellut mainiolla tarkastelupaikallani, kun\nkuulin kaukaa miesteni minua huutelevan. En viitsinyt vastata\nhuutoihin, sillä halusin edelleen rauhassa huomioitani tehdä, mutta\nitsepäinen huutelija likeni ja likeni olopaikkaani, kunnes katsoin\nparhaaksi kysyä syytä etsiskelyyn.\n\n\"Tulkaa, veikkonen, joutuin tuonne kankaan päähän, metsot kiimivät\nsuosaarekkeella niin että yksi ainoa ratina käy.\"\n\n\"Eikä hiidessä enää tähän aikaan metso soi, lehtihän on jo puuhun\npuhjennut?\"\n\n\"No kiimii varmasti. Me olemme jo kauan kuunnelleet ja teitä\nhuudelleet.\"\n\nIhmettelin juttua, sillä en uskonut metson enää soivan. Sehän soi\ntavallisesti niin kauan kuin lehti koivussa tulee hiirenkorvalle, ja\nnyt se oli jo ylittänyt tuon asteen. Läksin kuitenkin miehen mukaan, ja\ntultuamme toisten luo kuulin todellakin läheisellä suosaarekkeella\nmetson soivan. Mitäs muuta kuin hauet maahan ja kiireellä hyppäämään!\n-- Hyppäsin edessä olevan suosalmekkeen yli saarekkeelle ja sen laitaa\nedelleen pientä kurua kohden, josta sointi kuului. Helppo olikin\npehmeätä, karhunsammalpohjaista maastoa hypätä, ja ennen pitkää olin\nkurun laidalla. Metso soi sen vastakkaisella rinteellä. Mutta kurua\npitkin hypätessäni kuulin oikealta puoleltani liikettä samanaikuisesti\nkuin minäkin hyppyjäni tein. Ihmettelin, kuka tämä kilpailija mahtoi\nolla, sillä risujen rasahtelusta kuulin selvään jonkun kulkusuunnan\nolevan metsoa kohden, ja kun tulija hyppyjen väliajat oli aivan hiljaa,\nkuten metsonhyppääjä konsanaan, päätin lopuksi sen olevan jonkun\nmiehistäni, joka oli lähtenyt huomaamattani mukaani katsomaan metson\nkiimintää. Toivoen mielessäni, että hän osaisi kunnollisesti hypätä\neikä lähemmäksi tultua karkoittaisi metsoa, hyppäsin edelleen. Jonkin\nhyppykerran kuluttua kuulin suhauksen hyppytoverini suunnalta, ja\npyörähtäessäni katsomaan äänen suuntaan näin hämmästyksekseni karhun\nheittäytyvän seisoaltaan maahan -- jossa asennossa se oli nähtävästi\nottanut selvää vainuamastaan hyppytoverista -- ja lähtevän täyttä\nlaukkaa pakoon. Tempasin kiireellä pyssyn auki saadakseni täyteisen\nkuulan sisään ja lähettääkseni kovan tervehdyksen sen turkkiin, mutta\nse oli jo myöhäistä. Metsä oli peittänyt omansa, enkä nähnyt siitä enää\nvilahdustakaan, vaikka juoksin sen jälkeen läheiselle kummulle. Sukkela\non karhu metsässä miehen näköpiiristä häviämään, sillä harvinaisen\nhyvin se osaa harvassakin metsässä käyttää hyväkseen puiden suojaa ja\njuosta kaikella kiireelläkin paetessaan niin, että suojaavat puut,\npensaat y.m. jäävät metsästäjän ja sen väliin. Sen \"metsä peittää\",\nkuten karjalaiset metsästäjät sanovatkin tästä karhun ominaisuudesta.\nNiin oli käynyt nytkin, ja vaikka olinkin hämmästyksissäni tästä\nodottamattomasta ja oudosta kohtaamisestamme, ei ollut nyt muuta\ntehtävää kuin vaihtaa takaisin haulipanokset pyssyyn ja lähteä metsoa\nhyppäämään. Samalla alkoivat mieheni hoilata kankaan laidalla, jonne he\nolivat minusta jääneet, ja metso, kuullen heidän huutonsa, lopetti\nsoinnin. Manasin hiljakseen miehet sinne missä pippuri kasvaa, mutta\ntämä hurskas toivomus ei auttanut asiaa. Lohdutuksekseni kuulin\nkuitenkin huutelujen loittonevan. He saivat kernaasti minun puolestani\nmennä minne halusivat, joskaan en voinut käsittää syytä heidän\nhuutoihinsa ja miksi he lähtivät menemään suuntaan, joka ei sopinut\nyhteen meidän kulkusuuntamme kanssa. Menkööt vain, mutta ikävintä oli,\nettä metso lopetti sointinsa! -- Odottelin paikoillani jonkin aikaa,\nmutta metso ei edes leukojaan rasautellut. Täytyi koettaa vanhaa\ntemppuani: ruveta pyssyllä \"soimaan\". Mutta metso oli arveluttavan\nlähellä, joten se oli tehtävä kaikella mahdollisella taidolla, että\nsaisi sen narratuksi sointiaan jatkamaan. Tein parhaani, mutta\nhyppäämässäni metsossa ei sointini saanut muuta aikaan kuin leukojen\nrasauttelua, sillä paitsi miesten huutoja oli se kuullut minunkin\njuoksuni karhun jälkeen, joten se tiesi olla varuillaan. Sensijaan\nyltyi toinen metso kummun vastakkaisella puolella täyteen sointiin, ja\nkun oman metsoni rasauttelu ei tästäkään huolimatta lauluksi venynyt,\nlähdin hyppäämään kummun toiselle laidalle. Hyppäys kävikin metson\nyhtämittaisen soinnin takia joutuisasti, ja hetken kuluttua sain sen\npudotetuksi paksulta hongan oksalta, jossa se laulujaan oli vedellyt.\nSe oli nuori metso, edellisen kesän poikuetta, kuten olin sointiäänestä\npäätellytkin. Vanhat kukot eivät varsinaisena soidinaikana salli\nnuorten metsojen tulla soimaan, vaan karkoittavat nämä kisakentältä\npois. Mutta riidanhaluisten vanhojen herrojen lopetettua rakastelunsa\ntulevat myöhäisemmällä keväällä nuorukaiset kiimakentälle soinnin\ntekniikkaa rauhassa opettelemaan, ja niin oli tässäkin tapauksessa\nasianlaita, sillä lähemmin saareketta tarkastellessani huomasin siinä\nvarhemmin keväällä olleen laajan kiiman. Yhden hyvälahjaisen\nopiskelijan opintomatka oli nyt päättynyt minun laukkuuni, ja kun\ntoisia nuorukaisia ei kummulla kuulunut, palasin takaisin äskeiseen\nkuruun tarkastaakseni lähemmin siellä tapaamani karhun jälkiä.\n\nOliko karhukin \"hypännyt\" metsoa? Olinhan kuullut monen kokeneen\nVienan- ja Aunuksen-Karjalan metsästäjän väittävän, että karhu hyppää\nhankikiiman aikana metsoa, kuten metsämieskin tekee, vaikka kukaan ei\nollut nähnyt, onnistuuko se pyyntihommassaan. Näitä ajatellen\ntarkastelin karhun jälkiä, mutta sulassa maassa oli vaikea jäljistä\nmitään päätellä, sillä vain pehmeän sammalikon kohdalla olivat käpälän\npainannaiset näkyvissä. Kuitenkin olin karhun liikkeet kuullut\nainoastaan silloin, kun itsekin hyppyjä tein, joten sen metsonsoinnin\nensitahtien aikana täytyi seisoa hiljaa paikoillaan, kuten minunkin.\nJoskin asia tuntui oudolta, aloin kallistua uskomaan, että karhu oli\nollut metsoa hyppäämässä. Seuraavina keväinä tapasin neljä eri\nkertaa karhun jälkiä soidinpaikoilla, jopa kahdesti satuimme\nsamanaikuisestikin niille, mutta en koskaan onnistunut näkemään tätä\noutoa metsästäjää itse hyppäyshommassa, voidakseni näkemäni perusteella\nmitään varmaa väittää, joskin lumessa olleiden selvien jälkien\nperusteella haluaisin uskoa, että karhu \"hyppää\" metsoa.\n\nViisashan tämä lönttäjalka yleensä on, joten voi sattua, että\njoku vanha, yhtä ja toista paljon kokenut eläin on elämänsä\nvarrella tämänkin pyyntitavan keksinyt, varsinkin kun karhun\nluonteenominaisuuksiin näkyy kuuluvan, että sen täytyy jokaisesta\nmieltäkiinnostavasta asiasta saada täysi selko, menipä tämän\nkeksimiseen miten paljon aikaa hyvänsä. Sitkeyttä sillä riittää, mutta\nkärsivällisyys tahtoo välillä loppua, ja vinha kämmenen sivallus on\nsilloin mielialan tulkitsijana.\n\nMainitsen tässä ohimennen erään esimerkin karhun kyvystä selviytyä\njärkensä avulla eri tilanteista.\n\nHuomasin kerran toisen elättikarhuistani istuvan kokonaisen päivän\nvesitynnyrin luona, johon heitettyjä perunoita se koetti saada\nsyötäväkseen. Se teki yrityksiä jos minkälaisia, mutta turhaan.\nVaihtoi käpälää välillä, koettaen ylettyä sillä tynnyrin pohjaan, mutta\nyhtä lyhyethän käpälät olivat eivätkä perunoihin ylettyneet. Huomasipa\nse, kerran vihoissaan vettä laapallaan porskuttaessaan, että kun vesi\ntulee kiertävään liikkeeseen, niin tulevat perunat sen mukana ylöspäin.\nSilloin se hämmensi etusellaan vettä niin, että se läikkyi tynnyrin\nyli, tarkasti missä perunat kiertävät ja iski laapalla kiinni. Mutta\neihän peruna kömpelössä laapassa pysynyt, vaan luiskahti pois. Ei\nvedellyt siis sekään keino. Istui miettimään. Lopulta monituntisen\nmietiskelyn ja tynnyrin tutkimisen tuloksena oli, että se mahtavalla\nryhdillä -- josta jo päättelin sen probleemin ratkaisseen -- käveli\ntynnyrin luo, löi takasensa tynnyrin juureen, etuset tynnyrin laitaan,\nja edestakaisin heilauttelemalla sai tynnyrin nurin, jolloin se\nvoittajan tyytyväisyydellä keräili virtaavasta vedestä perunat\nsuuhunsa! Tämä karhuista ja niiden järjenjuoksusta tällä kertaa.\n\nKävelin nyt suosalmekkeen yli kankaalle, jonne mieheni olin jättänyt,\nja kun huutoihini ei kuulunut vastausta, pistin onkivavan ja haukinipun\nsieltä selkääni ja otin kurssin kohti rautatielinjaa.  Haa osuin\nlinjalle parahin N:o 311 kohdalla, jonka soidinpaikasta ja siellä\nolevasta viisaasta metsosta olen edellisessä luvussa kertonut. Tätä\nkiusanhenkeäni muistellen pysähdyin linjalle parakin taakse, sieltä\ntuttuun petäjään kurkistellen, vieläkö metsovaari oli minua vahtimassa.\n-- Tämä yö näytti tulevan kovin yllätysrikkaaksi, sillä hämmästykseni\nei suinkaan ollut vähäinen, kun metsoani kurkistellessani kuulin tämän\nsoivan täydellä höyryllä parakista oikealle olevalla kummulla!\n\n\"No jo nyt jotakin, vaari-riepu! Nytkö lopulta katsoit uskollisen\nvahtitehtäväsi päättyneen, kun toisia metsoja ei enää kiimapaikalla\nollut? Ne olivat jo tehtävänsä tehneet, lemmenleikkinsä suorittaneet\nsinun valppaassa suojeluksessasi ja hävinneet korven kätköihin leikistä\nlevähtämään. Olit jaksanut oman lemmentunteesi tukahduttaa\nvelvollisuutesi täyttääksesi, lemmenleikistäsi toisten hyväksi\nluopunut. Nyt vasta, kun toiset olivat poissa, pani lemmentuska\nsinutkin soimaan, pyrstösi täräjämään. Kummasti kränäjää kurkkusi\nvielä: -- santarmin pyssystä lähettämäni hauliko siellä kangertanee?\nMutta hartaasti vaari säveltä vetää, kiireimmän kaupalla suustaan\nsäveltä syytää. Ei auta siinä kurkun karvastelu, laulut on laulettava\ntällekin keväälle. Ja eipähän nyt pyssymies enää uhanne, kun viikkoon\npariin ei ole näkynyt. Pää on kuitenkin kapulasillalle päin, että\npyssymiehen näkee, jos se tulee. Et arvannut, raukka, minua tältä\nsuunnalta tulevaksi odottaa, pohjoisesta taaksesi puikahtavan. Elää\nansioittesi takia sietäisit, elää ja heimosi jatkosta huolta pitää!\nMutta jos sentään taaksesi hyppään ja kauhuksesi näytän, ettet\ntarpeeksi varovainen olla osannut.\"\n\nVälillämme olevan pienen aukeaman yli menin soinnin tahdissa polvillani\nkontaten, ja siitä ulkonevaa näreikköä oli helppo edelleen hypätä.\nLikenin metsoa noin 10 metrin päähän ja suojaavasta tiheiköstä kauan\naikaa sen hommia tarkastelin. Kiire näytti ukolla olevan, kaipa oli\npaljon lauluja jäänyt laulamatta. Kirkkaana pälyi silmä, ja laulun eri\ntahti seurasi nopeasti toistaan, tullen yhtenä sirinänä ukon suusta\nulos. Ajattelin ensin jättää sen ampumatta, mutta lopulta erämies\nvoitti, ja minä laukaisin.\n\nPahasti rämähti ukon ääni, se horjahti eteenpäin, hyppäsi siivilleen ja\n-- meni! -- Hämmästyneenä lentoon lähdöstä jäi minulta toinen piippu\nperään laukaisematta, sillä olinhan toki olettanut ukon keränä maahan\nputoavan, kun ampumamatka oli noin pieni, joskin paksunlainen oksantyvi\noli ollut sen keskiruumista pahimmalta haulituiskulta suojaamassa.\nLentoon se joka tapauksessa hyppäsi. Lento oli kuitenkin raskasta ja\nhätäistä, ja hetken kuluttua näin metson putoavan maahan läheisen\nsaarekkeen laitaan. Merkitsin tarkoin putoamispaikan ja juoksin sinne.\nKatselin, mutta metsoa ei näkynyt. Etsin koko saarekkeen mutta metso\noli poissa: se oli kai päässyt juoksemaan edelleen. Sadattelin itseäni,\nettä ollenkaan laukaisin; tämä oli nyt palkka, kun en parempaa minääni\ntotellut! -- En koskaan antaisi itselleni laukaustani anteeksi ellen\nukkoa löytäisi saadakseni sen tuskat lopettaa! Päätin hakea vaikka\nvuorokauden, mutta löytyä sen täytyi, muutoin laukaukseni veisi minulta\nmetsästyshuumorin pitkäksi aikaa.\n\nIstahdin kannon nenään ja panin tupakaksi, sillä tupakkahan aina auttaa\ntällaisissa tilanteissa, sen olin saanut kokea. Niinpä se auttoi\nnytkin, sillä hiljaa tupakoidessani ja kuunnellessani kuulin aivan\nlikeltä istumapaikkaani korahduksen, joka oli tyypillinen kuolevalle\nlinnulle. Juoksin sinne. Siellä juurakon sisässä metso lojui vetäen\nviimeisiä korahtelevia henkäyksiään. Lopetin sen tuskat.\n\nTarkastellessani tuota komeata lintua muistelin, mitä sen elämästä\ntiesin, sillä olinhan joutunut sen kanssa kosketuksiin niin monta\nkertaa, jopa sille ikävällä tavalla sen elämän kulkuunkin sotkeutunut.\nSe oli valppaudellaan tuottanut minulle paljon harmia ja tehnyt monen\nyön vaivannäöt turhiksi. Mutta pohjaltani en sille suinkaan ollut siitä\nsuuttunut, vaan paremminkin ihastuksella olin sen temppuja seuraillut.\nSe oli viisas lintu, metsosuvun arvokas ja komea edustaja!\n\nSen siipisulista olivat monet poissa, katkenneet keväällä sitä\nsantarmin ampumaraudalla hätyytellessäni. Myöhemmin sen kynittyäni\nlöysin kaksi haulia sen kurkusta ja useita kyljestä jotka olivat\nuponneet vain nahan alle: keväällisen voimattoman panokseni surullinen\ntulos!\n\nHiljaisena painuin parakilleni kävelemään, sillä erämiehen riemua ei\nsuinkaan viime laukaukseni minulle tuottanut -- pikemmin päinvastoin.\n\nParakille saavuttuani kuulin seuralaisteni jo aikoja palanneen ja minua\nsieltä kyselleen. Aamulla heiltä tiedustellessani omituista kankaalta\nlähtöään, selostivat miehet, että he olivat jonkin aikaa minun\nhyppäämään lähtöni jälkeen kuulleet sivultaan kankaalta liikettä ja,\nluullen minun palanneen alkaneet minulle huudella. Minä en muka ollut\nvastannut, vaan olin juossut edelleen! Miehet olivat lähteneet perääni\nja ihmetellen menoani jälkeeni huutaneet, näkemättä minusta kuitenkaan\nvilahdustakaan.\n\nArvasin näkemäni karhun sitä tietä paenneen ja selitin hämmästyneille\nmiehille, kuka kulkija oli.\n\n\n\n\nAKKAINMEREN RANNALLA METSONSOITIMESSA JA BOLSHEVIKKEJA PAOSSA.\n\n\nNiinkin voi sattua, että näin erilaisiin harrastuspiireihin kuuluvat\nasiat voi mukavalla tavalla sovelluttaa yhteen.\n\nTämä tapahtui Muurmannin radan varrella toukokuussa 1918. Vietin\nparhaillaan itselleni ottamaani jokakeväistä soidinlomaa, kun asiat\nsikäläisten ja Suomesta joku aika sitten saapuneiden punaisten\npomomiesten ja minun välilläni menivät niin kireälle, että minun oli\njoksikin aikaa paettava välttääkseni tutkimatonta tuomiota. Ei\nnäyttänyt enää voivan \"luovia\", kuten tähän saakka olin onnistunut\ntekemään.\n\nEräänä yönä hyökkäsi asuntooni 5-miehinen huligaani-sakki aikoen\nkoroittaa minut hirteen, kuten tuomion sanottiin kuuluvan. Mutta kun\nerinäisten vastahakoisuuden merkkieni ja tuomion täytäntöönpanijain\npelkuruuden takia olin tästä toimituksesta normaalikauloin selvinnyt,\nkatsoin ajan sopivaksi poistua näyttämöltä joksikin aikaa.\n\nKäskin hevosmieheni panna miesten ja hevosten eväitä rekeen niin paljon\nkuin mahtui, toimittaen itse sinne pyssyt, panokset y.m. vehkeet.\nPantiin Villi-Ruuna aisoihin, ja apulaiseni, jahtitoverin y.m. y.m.\nsamassa persoonassa, Laasarin hypättyä viereeni rekeen alkoi matka,\nVillin-Ruunan noustessa kahdelle jalalle kohti taivasta, niinkuin sen\nlähtötapoihin kuului. Huimassa vauhdissa painuimme radan poikki ja\nsieltä pitkin Koudan kylään johtavaa tietä. Vasta selvälle metsätielle\npäästyämme ja syljeksittyämme suumme lumesta ja muista kavion\nheitännäisistä puhtaiksi aloimme aprikoida, minne olisi paras painua.\nKyliin meidän ei ollut terveellistä mennä, vaan turvapaikka oli\nhaettava tiettömien taivalten takaisista metsistä.\n\nJonkin ajan perästä olikin meillä suunnitelma valmis: ajamme tietä\npitkin Koudan kylään, täydellä vauhdilla kylän läpi ja sieltä\nValkeanmeren jäälle. Jäällä oli keli parhaimmillaan, eivätkä jäljet\nsiellä juoruaisi vainolaisille, kunne linnut hävisivät. Siellä meitä ei\nmikään mahti kiinni ottaisi, niin kauan kuin Villi-Ruuna olisi\njaloillaan. Ja mikä enimmin kutkutti: Valkeanmeren rannalla oli meille\nennestään tunnettuja hyviä soidinpaikkoja sekä Turjan- että\nvastaisenpuoleisella meren rannikolla. Keväisiä hommiamme ei siis\nhäiritsisi tämä pakomatka, jos vain bolshut eivät meitä löytäisi, ja\nsehän oli vähän luultavaa.\n\nTeimme suunnittelumme mukaisesti ja päästyämme Koudan kylän läpi\najoimme meren jäätä pitkin itää kohden. Kun huomasimme kauempana meren\njäällä pahoja railoja, emme pyrkineet Turjan rannalle, vaan käänsimme\netelä-itään, Akkainmeren rannalle (erästä Valkeanmeren osaa sanotaan\ntällä nimellä, ven. Babianskoje morje). Olimme sinne edellisenä keväänä\ntehneet yhden matkan ja tunsimme siellä kolme metsonsoidinpaikkaa,\njotka eivät olleet kovin kaukana toisistaan. Ja niin ajoimme niemeen,\njoka oli näiden soidinpaikkojen keskivaiheilla.\n\nJoku hyvä sielu oli sinne meille jo asunnonkin valmiiksi varannut,\nsillä rannalta löysimme kumollaan olevan ison meriveneen. Se oli\noivallinen asunto meikäläisille. Havuja alle, hirventalja reestä\naluseksi ja rakovalkea veneen eteen -- veneen ollessa tuulen suojana --\nmitä muuta vielä toivoa voi! Ihastuimme ikihyviksi löytöömme. Paikka\nsopi meille kaikin puolin erinomaisesti, sillä sieltä oli meillä myös\nlaaja näköala tulojäljillemme.\n\nRyhdyimme heti talouspuuhiin: honkia kaatamaan ja niitä leirille\nkuljettamaan, Villille-Ruunalle havuista majaa tekemään, vesipaikkaa\netsimään y.m. Näissä hommissa ahertelimme päivän, samalla kuitenkin\nvähänväliä tulosuuntaamme tarkastaen, siellä kuitenkaan mitään\nepäilyttävää näkemättä.\n\nSuloiselta tuntui hääräily taas täällä kaukana ihmisilmoilta, erämaan\nrauhallisessa sylissä, sillä olivathan viime ajat, varsinkin minulle,\nolleet hermoja kuluttavaa jännitystä yötä ja päivää, alituista\nvaruillaan oloa ja juonien punomista. Kaukana olivat nyt ihmiset\npoliittisine melskeineen, juonineen ja murhineen. Sielläpä hääräilkööt\nmielensä mukaan, asia ei tänne asti kuulu! Me elämme rauhassa erämiehen\nelämää kaikkine sen suomine nautintoineen! Nuotion luona lepäillessämme\nsiirtyikin keskustelu vähitellen oikeaan aiheeseensa -- metsoihin.\nPäätimme jo heti ensi yönä ottaa selvän, minkä verran metsoja oli tänä\nkeväänä kertynyt tietämiimme läheisiin kolmeen soidinpaikkaan.\nVarovaisuussyistä päätimme, ettemme molemmat yht'aikaa -- ainakaan ensi\nyön seutuna -- olisi leiriltä poissa, mahdollisia yllätyksiä\nvälttääksemme. Laasari yksin tänä yönä lähtisi soidinpaikoille ja minä\njäisin leirille vahtia pitämään. Halusin tämän tehtävän, voidakseni\ntaas rauhassa nuotiotulen vieressä nauttia kevätyön rauhasta ja sulosta\nsekä samalla pohtia tilannetta, johon olin joutunut.\n\nIllalla yhdeksän aikaan lähtikin Laasari, yksipiippuinen haulikko\nolallaan, metsään painumaan. Maa oli jo pälvissä, auringonpuoleiset\nrinteet laajalta sulina eikä hanki ollut muuallakaan kovin paksua.\nParas aika siis soidinmetsästykseen! Nyt soisi metso sekä puussa että\nhangella! Yö oli rauhaisa ja tyyni, oikea soidinmiehen yö. Tiesin\nLaasarin kokeneena soidinmiehenä saavan tällaisena yönä täyden selvän\nmetsojen määrästä ja jännittyneenä odottelin aamun raporttia.\nYhdentoista seuduissa kuulin Laasarin laukauksen kaukaa vaaran\nliepeeltä, ja arvelin hänen pian tämän jälkeen olevan metson niskoja\nvääntämässä, samalla sille hiljaa puhellen, kuten hänen tapoihinsa\nkuului. Naurahdin itsekseni, sillä voin elävästi kuvitella Laasarin\nhommat tällä hetkellä, koska olin ne niin monta kertaa ennen nähnyt.\nKahden seuduissa kuulin taas laukauksen, mutta eri suunnalta, mistä\narvasin Laasarin siirtyneen keskimmäiseen kiimaan. Viiden seuduissa\naamulla kuulin hangen ajoittain kahahtavan, ja hetken kuluttua sieltä\nkävelikin virkeänä Laasari, viskaten selästään kaksi metsoa nuotiolle.\nNäin jo Laasarin silmistä ja hymyilevästä naamasta, että hän oli\nretkeensä tyytyväinen.\n\n\"No ei bolshuja ole näkynyt?\"\n\n\"Ei rist'sielua.\"\n\n\"No slaava bohu! sitt' kaikki hyvin. Tshortta heijät muutoin vieköön!\"\n\n\"No, mitä kiimassa näkyi?\"\n\n\"Metshoja, veliseni, meillä on. Illalla, kun täältä lässin, kävelin\nensin harjun kiimah. Paljon oli kiimasittoa hangella. [Soidessaan metso\nulostaa vähänväliä lyhykäisiä pätkiä, jotka helposti erottaa metson\ntavallisesta ulostuksesta. Karjalaiset sanovat tätä metson\n'kiimasitaksi'.] Paljon oli siellä kiimoa käyty. Kun hiljaa pälveä\nkävelin -- emäsmetso ieltäni puusta garkoaa! En metshähistä ollut\ntogatinut [huomannut], kun puunjuurilta sittoa tarkkaelin. Kävelin\nhieman iellehpäin da istahin kiven piälle kuuntelemahan. Kuulin\nkolmen metshon kiimamoalle lentävän. Kun aurinko vielä korkialla\noltiin, arvelin ei niihen vielä kiimimäh ruvettavan ja kävelin\nkiimamoalta poijes. Oikaisin sieltä polotan [suon] yli voaran kiimaan\nkatshomah, mitä siellä näkyy. -- Siell' oli, jei bohu, koppeloa da\nmetshoa, roavasmetshoa kymmentä pari. Siell' oli vet sittoa hangen\npiällä, voi, voi, da tappeluksen höyhentä, Siell' oli vet siipeä veitty\nda torattu. Istahin närehen persehesen outtamah, milloin kiimimäh\nalettais. Jo leukoja ratsaudeltih, ratsaudeltih, puolella da toisella.\nJo yks tsihuuttaa termän alla, jängän laitehes. Aloin hypätä. Termäs\noli suloa moata da hyppöän viisin askelin kerralla. Tulin näreikköh,\nsiel lunta polvea myöten. Pahast karahti hanki loikatesh eikä jalkoa\nkessä. Ka en hyppeä kuin kolmin askelin, hyppeän, hyppeän, ka likel\npitäis olla, vaan en togati. Iielläin, metshähinen, hangel juossoh, kun\nen tapoa, koppelon kera lietäneh. -- Da niin vet olikin! Koppelo\nloikkani kuuli, kun hanki karskahtel, etehpäin juoksee da metso\nperäs... Siin hypätäh, hypätäh da näreikköä ympäri kierretäh. Lienen\nvet tuntisen hypänny, ku sain närehen persehest pogahuttoa -- da sinne\ngiperty metshähinen! Koppelo poijes garattih.\n\n\"Hypätessäin kuulin toisten metshojen kiimintää joka storomal\n[suunnalla]. Siel vet tsihuutettah, da siipeä lyöväh, toisiaan\najellah. En jiä nyt sekah hyppimäh, koska kaikki kiimamoat tarkastoa\nkässit, vuan loin [heitin] metshon selkäin da lässin soarenkiimoa\nkatshomah. Sinne vet virstoa pari voarankiimast tulloh. -- Metshoja\nsielläin oli. Loajalt oli sittoa petäjien juuril hatelistol\n[harvapuisella suolla] da soaren puolel. Keskiyötä piettih, ku sinne\ntulin, koska ei kiimimist kuulunu. Auringon mukana soimah ruvettih da\nhatelistolt suostast [kuoripäällisestä kuivuneesta puusta] sain tuon\ntoisen pogahuttoa.\"\n\nSellainen oli Laasarin raportti, jonka hän suin ja käsin minulle\nkertoi. Joskin Laasari tavallisessa puheessaan käytti aika puhdasta\nsuomea, unohtuivat häneltä suomalaiset sanat metsästysseikkoja\ninnostuneena kertoessaan ja kertomus kävi sen puolen karjalaisella\nmurteella, johon lisääntyi sen mukaan venäläisiä sanoja, kuta\ninnostuneemmin Laasari juttua kertoi. Kaipa tuli näin asianmukaisemmin\nkuvatuksi.\n\nEn ole tavannut innostuneempaa ja sitkeämpää eränkävijää kuin samainen\nLaasari. Pieni oli mies kooltaan, tummatukkainen ja mustasilmäinen\nviiksiniekka. Kasvojen piirteet juorusivat herrasmiehestä, ja hän\nkertoikin heidän sukunimensä alkujaan, sukupolvia sitten, olleen\nHoffman. Ensimmäinen Hoffman oli Suomesta aikoinaan Karjalaan tullut ja\nsinne asumaan asettunut metsästäjä. Nyt oli sukunimi Lasaroff.\nLukemattomat olivat ne metsästysmatkat, joita hänen kanssaan yhdessä\nteimme -- varsinkin keväisin, metsojen soidinaikaan. -- Usein on metson\nkiimapaikkojen etsiminen vaivalloista, raskasta hommaa. Vuorokausia saa\nkahlata polviin saakka upottavassa hangessa joko suksilla tai jalan\nkulkien. Hitaasti katkeavat peninkulmaiset taipaleet sellaisella\nkululla, mutta peninkulmia saa tässä hommassa kulkea, jos mieli\ntuloksia saada. Pidin vielä siihen aikaan itseäni sitkeänä kävelijänä\nja hiihtäjänä, mutta koskaan ei Laasarikaan väsymystä valittanut, vaan\nalati yhtä hyvätuulisena jäljessäni paineli. Joskus yönuotiolle\nasettuessamme naurahteli:\n\n\"Emash, emash! Hyväkäisen nedalin [viikon] saa tavallinen kuolevainen\nniitäkin jälkiä soapastella, mitkä tänään olemme tehneet.\"\n\nEnsiluokkainen metsästystoveri oli Laasari!\n\nPäivän nuotiolla nukuskeltuamme päätimme illalla lähteä molemmin miehin\nkiimaan, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että bolshut piilopaikkamme\nlöytäisivät. Päivällä oli aurinko sulattanut hevosen ja reen jäljet\njäätiköltä, joten niitä olisi vaikea seurata.\n\nKävelimme yhdeksän seuduissa illalla ensimmäiselle kiimapaikalle,\nasettuen sen keskelle harjun rinteeseen istumaan. Rinne vasemmalle ja\noikealle meistä oli metsojen soidinkenttää. Tarinoimme hiljaisella\näänellä, samalla kuunnellen montako metsoa kiimapaikalle saapuisi.\nPäiviä ei metso näet kiimamaalla vietä, vaan aamulla soitimensa\nlopetettuaan se lentää läheiselle pälvirinteelle, josta sitten iltaisin\nkiimamaalle palaa, istahtaa siellä puuhun, kuuntelee jonkin tunnin,\nnapauttelee joskus leukojaan ja välillä havuneulasen nykäisee.\nMyöhemmin leukojen rasaukset tihenevät, jopa aina sihuutukseen saakka\nvenyvät, siihen sen lopettavat ja kuuntelevat. Lopulta innostuu joku --\nvarsinkin jos kuulee koppelon kiimaan lentävän -- täyteen sointiin, ja\nse innostuttaa toisetkin pelin aloittamaan, mikä soiden puussa, mikä\nhangella kiimien.\n\nSiinä istuskellessamme kuulimme harjun takaa aina humahduksen, milloin\noikealta, milloin vasemmalta. Ne ilmoittivat meille useiden metsojen\nkiimaan saapumisesta. Vedimme pitkäätikkua Laasarin kanssa, kumpi\nlähtee vasemmalle, kumpi oikealle.\n\nSain vasemmanpuoleisen tikun. Laasari oli riisunut lapikkaansa ja kävi\nsukkasillaan tämän tästä harjulla kuuntelemassa, eivätkö metsot jo\nalkaneet kiimiä. Lopulta hän tulikin sieltä pitkin askelin, sanoen\nyhden metson jo soivan kohdallamme harjun toisella puolella. Hetki oli\ntullut. Otimme pyssyt ja menimme harjulle. Metso soi siellä täyttä\nvauhtia, ja koska se oli sopimallamme rajaviivalla, päätimme hypätä\nyhdessä tämän ensimmäisen metson. Laasari hyppäsi edellä, minä perässä.\nHyvin kävi meillä askel yhteen. Metson sihuutus kuului jo aivan\nläheltä, mutta metsoa emme huomanneet. Eräänä sihuutusaikana sanoin\nLaasarille: \"Mene sinä ampumaan, minä seison tässä.\" Jäin ison petäjän\ntaakse seisomaan ja sihuutusaikana sieltä kurkistelin, missä metso\nkiimi, kun sitä ei hangella näkynyt. Laasari hyppäsi joka\nsihuutuskertana edelleen, mutta laukausta ei vain alkanut kuulua.\nArvasin, ettei hän huomaa metsoa ja hyppäsin eräänä sihuutuskertana\nsyrjään hyppäyslinjaltamme. Sieltä seuraavalla sihuutuskerralla\nkatsoessani huomasin metson soivan erään petäjän oksalla, ja Laasari\noli saman puun alla! Pyssy hänellä oli toisessa kädessä ja toisella hän\nnojasi puuhun, missä metso istui. Näin, ettei hän ollut huomannut\nmetsoa, ja seuraavalla sihuutuskerralla huusin hänelle: \"Pääsi päällä\noksalla!\"\n\nLaasari näytti rypsähtävän entistäänkin pienemmäksi, kun sanani kuuli\nja vilkaisi hätäisesti ylöspäin. Mutta meni pari kolme sihuutuskertaa,\nennenkuin hän huomasi metson oksien välistä ja laukaisi. Metso putosi\nrymisten hangelle, hyppäsi jaloilleen ja toinen siipi hervottomana\nsivulla roikkuen, pää pystyssä, pyrstö kiima-asennossa, tepasteli kohti\nLaasaria. Tämä vilkuili sivultaan lyömäasetta, mutta kun ei löytänyt,\nniin hyppäsi kohti metsoa, tavaten sitä jalallaan hankeen painaltaa.\nMetso hyppäsi syrjään ja pyörähti taas kohti Laasaria. Tämä uudisti\näskeisen temppunsa, mutta samoin tuloksin. Nyt näki metso parhaaksi\nlähteä karkuun ja alkoi taakseen vilkuillen juosta loivaa rinnettä\nalaspäin. Laasari yritti perään, mutta pyörähti sitten ympäri juosten\npyssynsä luo, latasi uudelleen yksipiippuisensa ja painui pikahypyin\nmetson perään. Minäkin juoksin sinne päin nähdäkseni loppunäytöksen.\nSiipirikko metso ja upottavassa lumessa hyppivä Laasari näyttivät\nolevan tasaväkiset kilpailijat eikä välimatka lyhentynyt --\npäinvastoin. Laasari tämän huomaten seisahtui ja laukaisi, jolloin\nmetso kaatui hangelle ja alkoi pieksäytyä. Laasari karkasi kurkkuun\nkiinni, alkaen vääntää niskoja nurin, metsolle samalla puhellen:\n\n\"Vot sie metshähinen, äijän kampura. Vai piällein meinasit karata. Enpä\nmokomoa kummoa ennen nähny ole. Mut pagohpa keännyit, kun mie piälle\nkaraitshin, da juoksemah lässit! Jätättäny prokljaatta [pakana] milma\n[minut] oisit, ellen pissalil [pyssyllä] pogahuttan -- da siihenpä\nguperruit.\"\n\nNaurussasuin tallusteli Laasari luokseni, äskeistä kahakkaa selvittäen:\n\n\"No jo nyt metsho meinas puksut mieheltä repiä! En mie kummoa mokomoa\nennen nähny ole. Kun puusta hangel kirpoaa, niin hyppeää katshomah,\nmipä kumma minut puusta kesen laulun viskasi. Da kun minut togatii,\npiälle alkaa assel. Ei ollut karahkoa lähel, millä sit kylil\nrojahuttoo, joten meinoan, mie sen hankeh tallaitshen. Mut heä syrjään\nheittäikse da torata meinoaa. Julmast milma silmih katshoo da leukojaan\nratsauttelee. Kun mie toitse peälle karaitshen, ka pagoh kiänty. En\nmetshähist tavottanu ois, ellen pissalia mukah temmaissu da sill\npinkomist lopettan.\"\n\n\"Sinähän hyppäsit saman puun alle missä metso oli.\"\n\n\"Niin vet hyppäsin. Mie hyppeän, hyppeän, katshelen hanget, puut, a en\ntogati. Lopult kuulen, et aivan vieres tsihuuttaa. Tsirkkoan joka puun\nympärilläin, a en togati. Kun sie huusit, et peän peällä issutah,\ntarkkoan sinne. Sittapalat silmil kirvotah, a metshoa en näe! Jo mie\nemätän! [kiroilen] Lopult havaitshen pyrstösulkain tärinän, ku minuh\npäin persehes pyöräytti. Mie kiirehest sinne päi poksahutan, mut drobat\n[haulit] ei kuin siivispanka sorrettih [katkaisi], a kuitenki metsho\npuusta viskattih. Ei metshähinen tajunna, mikä hänet oksalt niin äkist\nkirvoitti, enne ku minut petäjän juurelt togati.\"\n\nKun tapausta oli nauraen selitelty, erkanimme kukin suunnallemme, minä\nvasempaan, Laasari oikeaan kävellen. Kävelin jonkin matkaa, sillä\nlähiseudun metsot olivat äskeisestä kahakasta siksi häiriintyneet,\netteivät ne heti kiimimään rupeaisi. Hiljaa kävellen ja välillä\nkuunnellen etenin kiimamaan laitaan käsin, kunnes lopulta kuulin\nharjanteen toiselta puolen metson kiiminnän.\n\nVaikein tehtävä metson kiimassa on erottaa pitemmältä matkalta metson\nsointi pikkulintujen äänestä. Kevätyönä on metsä ääniä täynnä, ja joka\nsuunnalta kuuluvien pikkulintujen äänestä niihin hyvin sulautuvan\nmetson soinnin erottaminen vaatii harjaantunutta korvaa. Lyhyemmältä\nmatkalta tämä ei suinkaan ole vaikeata, mutta kun hankikiiman aikaan on\nsointi erotettava pitkälle matkalle, pitemmälle kuin mistä metso kuulee\nmiehen kävelystä johtuvan hangen karskahteluu, on tehtävä toista\nlaatua. Maasto, mistä päin olin kuulevinani metson soimisen, oli\npaksulumista, joten etenemiseni kävi hitaasti. Metson soinnista en\nerottanut muuta kuin kaksi ensimmäistä kaksiosaista napautusta, joten\nsointia oli ajatuksissa jatkettava, tietääkseni oikean hyppäysajan.\nLähemmäksi tultuani kuulin tahdin nopeudesta, että metso kiimi\nkoppelolle.\n\nPahoittelin huomiotani, sillä tällainen metso on paksussa hangessa\nvaikea ammuttava. Koppelo kuulee miehen hyppäyksen ja juoksee poispäin,\nmetso siirtyy perästä. Niin kävi nytkin. Sain pitkän aikaa loikkia,\nkunnes koppelo nälntyään minut lensi pois. Sihuutuksesta selvittyään\nhuomasi metso koppelon hävinneeksi ja leukojaan rasautellen alkoi\njuoksennella hangella sinne tänne, koettaen keksiä, mistä vaara uhkasi.\nOnneksi olin suojassa pienen näreen takana, joten se ei saanut minua\nnäkölinjalleen. Samassa rupesi toinen metso kiihkeästi kiimimään\nharjanteen toisella puolella, johon suuntaan äskeinen koppelo oli\nlentänyt, ja tämän kuultuaan alkoi vähitellen minunkin metsoni kiimiä\nja samalla siirtyä harjanteelle päin. Muutamien hyppykertojen perästä\nolin ampumamatkalla, ja metso siirtyi huomaamattaan ikuisille\nsoidinkentille.\n\nHarjanteen toisella puolella kiimivä metso ei paljoakaan laukauksesta\nhäiriintynyt, oli hetken hiljaa, rasautteli jonkin aikaa leukojaan,\nkunnes vähän ajan perästä antoi koko laulunpätkän solua täydellä\nvauhdilla. Hypättyäni harjanteelle näin metson noin puolentoistasadan\nmetrin päässä. Se soi, juoksi ja siivillään humautellen otti pitkiä\nhyppyjä viistoa rinnettä alaspäin, siellä olevaa näreikköä kohden.\nArvasin äskeisen koppelon sinne lentäneen. Metso kiimi täydellä\ninnolla, joten minun oli helppo hypätä: kolme vuoroaskelta ja neljäs\ntasaloikka molemmille jaloille. Viimeinen hyppyosa on tärkein, sillä\nsilloin on katsottava, että molemmat jalat uppoavat hankeen ja\nsellaiseen paikkaan, missä ei ole risuja jalkain alla eikä puiden oksia\nmiehen vaatteisiin koskemassa. Voi näet sattua, että metso syystä tai\ntoisesta lopettaa soinnin joksikin aikaa, ja jos mies silloin seisoo\nvain yhdellä jalalla, toisen jalan ollessa polvesta koukussa ja sen\njalkaterän koskettaessa hankea, ei tässä asennossa jaksa pitempää aikaa\nhiljaa seisoa, ennenkuin taempi jalka antaa äänen hangen pintaa vastaan\nkarahtaen, ja muuta ei epäilevälle ja tarkkakuuloiselle metsolle\ntarvitakaan: se on sillä hyppykerralla menetetty. Samoin käy, jos on\nhypännyt risulle ja tämä seisonta-aikana katkeaa, tai jos on hypännyt\nniin lähelle puuta, että sen oksat taipuvat vaatteita vastaan, jolloin\nne pienimmistäkin liikkeistä antavat kuuluvan äänen. Karvas kokemus on\nminut opettanut viimeisen askelen huolella tekemään.\n\nKerrankin, kun en hypätessäni katsonut eteeni, osuin viime loikallani\nlumen peitossa olevaan purontapaiseen. Etumainen jalka upposi puroon ja\ntaempi jäi suoraksi hangelle. Koetin korjata asentoani, mutta liian\nmyöhään, metso kuuli sen, keskeytti soinnin ja leukojaan rasautellen\nkäveli sivulle voidakseen nähdä, mikä äänen aiheutti. Kylmä vesi\ntunkeutui vähitellen kenkääni, ja asentoni oli muutenkin äärimmäisen\nepämukava. Kiroilin itsekseni huolimattomuuttani ja koetin pysytellä\nliikkumattomana. Metso rietas vain käveli ja kurkisteli. Taempaa\njalkaani alkoi pakottaa, joten koetin sitä hiljaa hivuttaa sivullepäin,\nmutta metso kuuli liikkeen, käveli yhä syrjemmälle ja kurkisteli.\nHuomasin kyllä, että joudun yhä enemmän sen näkölinjalle, mutta en\nvoinut mitään tehdä. Lopulta se näki minut, hyppäsi siivilleen ja meni.\nSiinä oli pitkällisten vaivojen nolo tulos, ja juuri tuon huolimattoman\nneljännen askelen takia!\n\nNo niin. Hyppäsin siis rinnettä alaspäin ja tein hyppyni siten, että\njokin paksumpi puu jäi linjalle metson ja minun välille, sillä rinne\noli verraten harvapuista. Lähetessäni rinteen alla olevaa\nnäreikkömetsää kuulin siellä toisenkin metson soivan: siellä oli siis\nkoppelo, ja sinne oli minunkin metsoni matkalla. Koetin ehtiä\nampumamatkalle, ennenkuin tulisimme liian lähelle näreikössä kiimivää\nmetsoa, mutta metsoni juoksi kiimiessään niin nopeaan, etten ehtinyt\nampumamatkalle, ennenkuin tulimme näreikköön. Toinen metso ja koppelo\nkuulivat hyppäykseni ja etenivät; minun metsoni seurasi perässä. Hetken\nkuluttua lensi toinen metso ja koppelo pois, ja kun minun metsoni kuuli\nlennon, lopetti se sointinsa yksinäisiin rasautuksiin, käveli ja\nkurkisteli. Hetken tätä tehtyään se hyppäsi siivilleen ja lensi jonkin\nmatkaa, istuutuen sitten puuhun.\n\nIstahdin maahan ja jäin odottamaan asian kehitystä. Hypätessäni olin\naikaisemmin kuullut Laasarin puolelta kaksi aivan peräkkäistä\nlaukausta, ja nyt kuului kolmas, verraten likeltä. Metsoni lopetti\nyksinäiset rasauttelunsakin kuultuaan laukauksen ja mahdollisesti myös\nLaasarin hyppäyksen. Ilta oli kulunut liki puolta yötä, ja tietäen\nmetsojen pitävän keskiyön hiljaisuutta varustauduin itsekin\nmahdollisimman mukavasti istumaan ja aamusointia odottamaan.\n\nNoin tunnin perästä antoi riekko tavanmukaisen merkkinsä uuden päivän\nalkamisesta, ja heti sen jälkeen alkoi kuulua erilaisten lintujen\nääniä, puolelta ja toiselta. Kuulin jonkin metson lennon humauksen, ja\nsamassa alkoi minunkin metsoni antaa elon merkkejä. Kauempana kuulin\nyhden metson olevan jo täydessä kiiman touhinassa, sihisevän ja\nhyppäävän siipiään humautellen. Se oli siis saanut koppelonkin\nkisakentälleen. Oma metsoni ei vain tahtonut antaa kevättunteilleen\nvaltaa; laiskoja rasauksia vaan päästeli. Kiihoittakseni sitä tein\nlopulta tavallisen temppuni tällaisessa tilanteessa: päästin pois\npanokset haulikostani ja pitäen sitä avattuna naputin ja hioin\nveitsellä sen piippua. Tällä lailla saa äänen, joka muistuttaa\nerehdyttävästi metson ääntä. -- Minun sointini kuultuaan innostui\nmetsoni yhä enemmän, rasautukset tihenivät tihenemistään, kunnes se\nlopulta veti koko virren loppuun sihuutuksineen ja muine temppuineen.\n\"Kiimin\" vielä hetken, ennenkuin rupesin hyppäämään, ja päästyäni\nsopivalle välimatkalle pudotin kiimakaverin puusta ja pistin reppuuni.\n\nKauempana kuulemani metso jatkoi sointiaan laukauksestani huolimatta,\nja niin lähdin sitä hyppäämään. Jonkin ajan kuluttua kuulin hangen\nkarahduksen metson suunnalta ja jäin kuuntelemaan: Laasari kuului\nsiellä nopealla tahdillaan loikkivan. Muutin suuntaa ja hyppäsin\nsoinnin tahdissa ylöspäin harjulle, asettuen siellä pälveen istumaan ja\nkuuntelemaan, mutta toisilta suunnilta ei kiimimistä kuulunut. Metsot\nolivat häiriintyneet. Läheiseltä lammelta kuului tetrien sähinä ja\nkuherrus yhtenä lurinana ja suon reunalta riekkojen räkätys. Ääntä\nalkoi olla ilma täynnä, ja aurinkokin kohosi pian näkyviin lopettaen\nmetsojen leikit tältä yöltä.\n\nLaukausta Laasarin suunnalta ei alkanut kuulua, mutta hetken kuluttua\nhanki karahteli, josta päättelin hänen kävelevän harjulle käsin. Huusin\nmerkkihuudon, johon hän vastasi ja oli hetken kuluttua luonani, kantaen\nkahta metsoa olallaan. Kerroimme toisillemme yön tapahtumat, otimme\ntörmältä Laasarin \"torakaverin\" mukaan ja aloimme kävellä leirille.\nToista metsoaan oli Laasari saanut ampua kahdesti, ennenkuin siltä\nhengen sai.\n\n\"Puussa kiimittih, da kun ensi kerran laukaitsin, niin siivillein\nheittäikse. Katshon, katshon, et menee se. A ylen jygehest drobat\npersehes panettih da hankeh kupsaht, da kun milma ei hotshittan enempi\nsen kanssa kilpasille ruveta, pogahutin toisen kerran. Ka siihe töllöi\"\n-- selitti Laasari.\n\nOlimme täysin tyytyväisiä yöhömme ja reippain askelin kävelimme\nleirille, jossa Villi-Ruuna pää koholla tuloamme katseli. Nopeasti oli\ntuli sytytetty ja tsaijupannu vartaan nenässä. Hevonen sai vettä ja\nruokaa, ja itselle pantiin kuivat sukat ja paulakengät jalkoihin.\nSitten kynittiin yksi metsoista ja pantiin pataan kiehumaan. Syötiin,\nvoitiin hyvin ja painuttiin hirventaljalle venheen alle nukkumaan.\n\nSuloista elämää! Ja sen punaiset olivat tahtomattaan meille hankkineet!\n\nPäivät vietimme leirillä ja yöt kävelimme kiimoissa, milloin\nparemmalla, milloin huonommalla onnella. Kahtena yönä oli koillistuuli,\nja silloin palasimme kiimasta metsoitta. Koillistuulella ei metso\nkoskaan kiimi -- ei ainakaan Valkeanmeren seuduissa -- sen sain monena\nkeväänä kokea, mistä tämä sitten johtuneekin. Aikaisempina vuosina\nRepolan puolella kiimoissa käydessäni en tullut merkinneeksi tätä\nseikkaa. Liekö sama sääntö joka paikassa? Paras kiimailma on lämmin,\npilvinen yö, jolloin vettä hiukan satelee. Silloin ei metso paljoa\npyssyn paukahduksestakaan välitä.\n\nYhden viikon elimme tätä pakolais-eräelämää, kunnes kokosimme kampsumme\n-- 23 metsoa niihin luettuina -- rekeen, sanoimme hyvästit asunnollemme\nja painuimme Koudan kylää kohden. Vaikea oli ikävystynyttä ja muutenkin\nvilliä hevosta saada jäällä hillityksi, mutta ilman suurempia\nkommelluksia kävi sentään matka. Liki Koudan kylää tultuamme jäin\nhevosen kanssa niemen taakse odottelemaan, Laasarin mennessä kylään\nvaimoltaan tiedustamaan, millainen tilanne nyt oli, sopiko jo meidän\nkylään tulla.\n\nNiiden tietojen mukaan, jotka ennen matkaamme olin saanut, piti\nnimittäin englantilaisten joukkojen saapua näinä aikoina Kannanlahteen\nja Koutaan, ja silloinhan minäkin voisin katsoa pääni lujemmin\nhartioilla istuvan.\n\nKun Laasari oli jonkin aikaa kylässä nuuskinut, vilkutti hän valkoista\nvaatetta -- sopimaamme merkkiä -- ja niin minäkin ajoin kylään.\nEnglantilaiset olivat tulleet linjalle.\n\nLaasarin kotona istuessamme antoi tämä vaimolleen rahakukkaronsa\nsamalla sanoen:\n\n\"Ossa, akka, svetshka [kynttilä] pyhälle Miikkulalle\" -- ja minuun päin\nkääntyen jatkoi: \"Sen lupasin matkalle lähtiessämme, jos hän meijät\nhengissä kotia soattaa.\"\n\n\n\n\nTUUSIK JA SAARIK.\n\n\nSiinä oli kaksi erämiehen uskollista ja pettämättömän varmaa toveria!\nEi tarvinnut metsään lähtiessä ajatella, että sieltä tapaisi sellaista\nriistaa, mitä eivät nämä toverukset koettaisi isännän reppuun tavalla\ntai toisella toimittaa, olipa sitten kysymys vesi- tai metsälinnuista,\nketusta, näädästä, jäniksestä, saukosta tai jalommasta riistasta:\nkarhusta, ahmasta, ilveksestä ja hirvestä.\n\nKaikkeen riitti intoa, eikä tämä into kesken loppunut eikä väsymys\ntavannut, kuten meidän \"jalorotuisia\". Viikonkin kestävällä\nmetsästysmatkalla, jossa ruoan saannin laita oli miten sattui ja yöt\nsai nukkua mättään kupeessa paljaan taivaan alla, ei metsästysinto\nnäyttänyt vähenevän eivätkä voimat loppuvan; sama oli vauhti aamusta\niltaan.\n\nLukemattomat olivat ne nautintorikkaat hetket, mitkä nämä toverukset\nisännälleen tuottivat, ja karvaalta tuntuu vielä nytkin, kymmenen\nvuoden kuluttua, toverieni menetys. Ne saivat molemmat surmansa\nMuurmannin punaisten luodeista, luodeista, jotka nämä mieluummin\nolisivat lähettäneet isännän ruumiiseen, mutta kun tämä ei sattunut\nonnistumaan, niin joutuivat koirat halpamaisen koston kohteiksi. --\nNiin viheliäistä on maailman meno!\n\nTuusik oli oikeata, vanhaa karjalaista pystykorvarotua, joka rotu olisi\naikoinaan ansainnut enemmän huomiota meikäläisten koiramiesten taholta.\nEiköhän sen ja meikäläisen ajokoiran ristisiitoksesta olisi voitu saada\nmeillekin alkuperäistä smoolantilaista vastaavaa rotua? Ainakin kaikki\nkarjalaisen pystykorvan ominaisuudet viittaavat mielestäni tähän. Ja\nolisihan tämä rotu sinänsäkin sopinut säilyttää, sillä parempaa\neräkoiraa en usko tavattavan kuin mitä alkuperäinen karjalainen\npystykorva, n.s. \"vetokoira\", oli. Ja näiden ensiluokkaisten\nmetsästysominaisuuksiensa ohella se oli mitä parhain pitokoira:\nuskollinen isännälleen, hyvä vahti, vähäruokainen, helposti kaikkeen\noppivainen, viisas ja siistikäytöksinen. Mitä voi koiralta vielä\nenemmän vaatia? -- Ainoa oli väri, joka ei juuri koiramiehen silmää\nhivellyt, sillä se oli musta, johon tavallisesti sekoittui valkeata\nkuonossa, rinnassa, käpälissä ja vatsan alla. Pystykorvamiehen haluamaa\npunaruskeaa väriä ei näissä juuri koskaan tavannut, tai jos tapasikin,\nniin voi olla varma, ettei koira ollut puhdas karjalainen, vaan\nrajaseudun punaisen ja karjalaisen mustan pystykorvan sekoitus.\n\nTuusik oli karjalaisen puhtaan rodun tyypillinen edustaja. Kookas, noin\n60 sm korkea, kiiltomusta, valkea piirto otsassa ja valkeita pilkkuja\nkäpälissä. Kuono ihanteellinen pystykorvan kuono, silmät kirkkaat ja\nystävälliset, korvat suipot ja vankasti pystyt, rinta syvä, lavat\nihanteelliset, jalat ja käpälät samoin, häntä tuuheakarvainen,\npuolipysty sapelihäntä. Koko koiran ryhti ja ulkonäkö teki jalon ja\nsopusuhtaisen vaikutuksen. -- Huomasin Tuusikin Koudan kylän\nkoiralaumassa ja heti ensi silmäyksellä ihastuin siihen ja otin selvää,\nkenen tämä mahtava ilmestys oli, sillä päätin hankkia sen itselleni\nhinnalla millä hyvänsä. Sain kuulla, että se oli santarmipäällikön\nkoira! Ihmettelin, miten tämä karjalainen oli sellaiseen seuraan\njoutunut: kaipa sattuman oikusta. Menin hieromaan kauppaa santarmin\nkanssa, ja ennen pitkää olikin Tuusik minun. Santarmi sanoi sen\nostaneensa eräältä Jelettijärven karjalaiselta. Ikää oli Tuusikilla\nsilloin vähän päälle vuoden.\n\nEi ollut Tuusik erikoisemmin kaluunaherraan kiintynyt, kaipa olivat\nluonteet erilaiset, vai olisivatko sen uinuvat karjalaiset\n\"kansallisuustunteet\" päässeet vasta suomalaisten seurassa\nkehkeytymään, sillä jonkin aikaa minun hoteissani oltuaan se ei ollut\nentistä isäntäänsä enää tuntevinaankaan, jopa kohteli tätä samalla\ntavalla kuin muitakin ryssiä: kävi housuihin kiinni, jos tämä taloa\nilman isännän lupaa lähestyi. Myöhemmin siitä kehittyi armoton\nvenäläisten ja kiinalaisten vihaaja, ja monet kerrat sain pravleeniassa\nkäydä sen edesottamisista sakkoja maksamassa. Housujen hinnalla ja\nviiden ruplan sakolla siitä tavallisesti selviydyin. -- En kurittanut\nkoiraa tästä, vaan mielelläni maksoin sakot. Suomalaisiin se oli\nsensijaan kovasti kiintynyt. Tulipa pihalle vaikka kuinka ryysyinen\nsuomalainen \"Muurmannin-ratavahti\", ei se koskaan tälle haukahtanut\neikä estänyt sisään tulemasta; päinvastoin häntäänsäkin hiukan\nheilautti sukulaisuuden merkiksi. Mutta venäläistä ja kiinalaista se ei\nkoskaan päästänyt varastomakasiinin nurkkaa lähemmäksi. Siinä oli\ntulijan seisottava, kunnes isäntäväki ilmestyi päästöluvan antoon.\nTähän ei vielä ryssäläis- ja kiinalaistulijan vastaanottoseremonia\nloppunut, sillä heti kun Tuusik varaston luona tulijalle haukahti,\nilmestyi paikalle myös Saarik asuinrakennuksen nurkan takaa. Oli kuin\nTuusik olisi tulijan luovuttanut edelleen Saarikin silmälläpidon\nalaiseksi, sillä Tuusik jäi vahtipaikalleen, mutta Saarik seurasi\ntulijaa huoneeseen saakka, istui totisena täällä koko ajan, minkä\nvieraskin viipyi, ja lähtiessä saatteli tämän varastolle saakka. Ei\nsiinä enempää haukuttu eikä muristu, kaikki kävi hiljaisesti, joskin\nkarvat olivat pystyssä ja askelet jännittyneitä ja jäykkiä. Ja jos\ntällainen kävijä sattui joko uteliaisuudesta tai muusta syystä jotakin\npihalla olevaa esinettä kädellään koskemaan, tunsi hän samalla\nhetkellä, joko kädessään tai pohkeessaan, Saarikin terävät hampaat, ja\nisäntäväen oli jouduttava tilanne selvittämään, ettei vieraan tarvinnut\nhousuitta talosta poistua.\n\nSaarik ei ollut puhdas karjalainen pystykorva, vaan paremminkin\nrajakarjalainen, kooltaan jonkin verran pienempi Tuusikia, kuono\nsuippo, otsa korkeahko, korvat pienet ja pystyt, häntä tuuhea, selän\npäälle laskeutuva, väri punaruskea. Kaunis koira joka tapauksessa,\njoskaan ulkomuoto ei tehnyt niin jaloa vaikutusta kuin Tuusikin. Ostin\nsen pienenä pentuna eräältä Knäsön kylän karjalaiselta, joka oli sen\ntuonut Kundijoen kylästä.\n\nJoskin Saarik oli tarkkavainuinen ja innokas metsäkoira, en luule, että\nsiitä koskaan yksin ollen olisi voinut kehittyä niin hyvää riistakoiraa\nkuin se oli. Ainoastaan Tuusikin koulussa se monipuoliseksi kehittyi;\nmuussa tapauksessa se olisi ollut vain tavallista keskiluokkaa parempi\nmetsälintukoira.\n\nPelkäsin alussa urospenikkaa asuntooni tuoda, sillä olisihan Tuusik\nvoinut tästä panna pahakseen ja kohdella tulokasta kovakouraisesti.\n\nNäin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä jo heti alussa se otti Saarikin\nsuojelukseensa, ja kun tämä jo pentuna joutui äksyn luonteensa takia\nalinomaa tappeluun Knäsön kylän koirien kanssa, kävi Tuusik sen aina\npinteestä pelastamassa. Saarikin varttuessa lähensivät nämä yhteiset\ntappeluretket niitä toisiinsa ja tekivät niistä vähitellen eroamattomat\ntoverukset, jota ne olivat kuolemaansa saakka. Saarik oli harvinaisen\njuro luonteeltaan. Helposti olisin jaksanut lukea ne kerrat, mitkä se\nminullekin ystävyyden merkiksi häntäänsä heilutti. Joskus kuitenkin\ntapahtui, että se pyrki huoneeseen, pani kuononsa minun polvilleni\nja katseli totisena isäntäänsä silmiin. Se halusi kai tällä\nlähentymisellään näyttää, että ystävyksiä sitä sentään ollaan, vaikk'ei\nsitä tule aina näytetyksi. -- Vieraan se ei antanut koskaan itseään\nsilittää, vaan tarttui hampain käteen kiinni, jos kuka silitellä\nyritti.\n\nMuutettuani asumaan yksinäiseen kämppääni riistarikkaan Nietsakkajärven\nrannalle, jossa riistaa ei juuri kotinurkkia ulompaa tarvinnut hakea,\npääsivät nämä kaksi toverusta vapaasti metsästysominaisuuksiaan\nkehittämään ja tulivat siksi, mitä ne olivat, verrattomiksi\nriistakoiriksi. Niiden välillä oli aina yhteisymmärrys, tekivätpä ne\nmitä hyvänsä joko kotona tai metsässä. Luontainen älykkyys ja\npitkäaikainen kokemus pani ne omaksumaan tapoja, joita sai ihmetellä ja\njotka näin kerrottuina voivat monestakin, joka ei tiedä, miksi\nluontaisen älykäs ja metsästysintoinen koira voi ahkeralla\nmetsässäkäytöllä kehittyä, tuntua jutuilta.\n\nAikaisemmin mainitsin, miten kotinurkkien vahtiminen toimitettiin.\nSiinäkin oli kummallakin oma tehtävänsä, johon ne olivat itsestään\nilman opetusta tottuneet. Samoin jaettiin tehtävät silloin, kun isäntä\nlähti linjalle. Toinen jäi kotiin, toinen seurasi isäntää, molempia ei\nsiellä heidän mielestään yhtä aikaa tarvittu. Isäntää seuraavan\npääasiallisena tehtävänä oli pysähtymispaikassa häätää lampaat pois\nhevosen ruokia syömästä, sillä nämähän sikäläisissä kylissä ovat irti\ntalvellakin, ja kun hevosen eteen ruoan panee, on tämä heti\nlammaslauman vatsoissa hevosen saamatta siitä korttakaan. Minun\nhevoseni sai aina syödä ruokansa rauhassa, joskin tämä vartioiminen,\nvarsinkin milloin se joutui Saarikin tehtäväksi, kävi joskus vähän\nliian kovakouraisesti, ja voi sattua, että paluumatkalla meillä oli\nkotituomisiksi suhteettoman kalliilla ostettu lampaanruho ja akkain\nhaukkumiset matkaeväinä. Kärsin tämän mieluummin kuin jätin hevoseni\nruoatta.\n\nAamuisin toimitettiin ensi askareet aina saman kaavan mukaan. Kun\nnurkan takana makaava Saarik kuuli sisältä isännän askeleet, siirtyi se\nkeittiön ikkunan alle istumaan, tarkasteli ikkunasta, kun tämä kahvia\njoi ja siirtyi sitten oven ulkopuolelle istumaan. Kun Tuusik\nhuomasi tämän, lähti se, selkää välillä verrytellen, kävelemään\nasuinrakennukselle päin, tuli ovea vastapäätä olevan kannon luo, nuuhki\nja nosti jalkaa. Saarik käveli nyt vuorostaan kannolle, ja sama\ntoimitus suoritettiin, potkaistiin multaa ja istuuduttiin odottamaan\nisännän tuloa kämpästä. Kun isäntä portaille ilmestyi, heilahti\nTuusikin häntä. Jos isännän selässä oli pyssy ja reppu, meni häntä koko\nkierroksen ympäri, ja toverukset katosivat metsään. Jos isäntä\ntöittensä takia ei näyttänyt aamumetsästykselle lähtevän, vaan jäi\nkotihommiinsa, nuuskivat toverukset vähän aikaa ilmaa, ja jos Tuusik\nhuomasi sen hyväksi metsästysilmaksi, lähti se kävellen metsään, ja\nSaarik seurasi perässä. Sattui usein, että ulkona käydessäni kuulin\nhaukun aivan kotikankaalta ja silloin kesken kiireenkin kävin linnun\npudottamassa -- jos en sitä karkuun pelästyttänyt. Tällaiselta\nlikihaukulta sain koirat mukanani palaamaan kotiin, mutta muussa\ntapauksessa ne voivat iltapimeään retkellään viipyä. Ja mitä siellä\ntoimitettiin, kävi selville usein jäljestäpäin. Eräänäkin syystalvena\ntoivat metsätyömieheni näiden toverusten jäljiltä kolme saukkoa ja\nkaksi kettua. Paljonko näiden tappamaa riistaa jäi metsän peittoon, on\ntietämätöntä. -- Työmiehillä oli useinkin tilaisuus seurata toverusten\nedesottamisia, ja he kertoivat niistä ihmeellisiä juttuja. Järki,\nsitkeys, Tuusikin sanomaton nopeus ja molempien yhteisymmärrys\npyyntihommassa olivat ne ominaisuudet, jotka panivat miehet\nihmettelemään ja kunnioituksella koiriani katselemaan.\n\nKerron tässä erään toverusten itsenäisen metsästysmatkan, jonka\nloppusuorituksen jouduin itse näkemään. Kerron sen senkin uhalla, että\nmoni, joka tämän lukee, uskoo minun pajuköyttä syöttävän ja koiraini\nkuntoa liiaksi kehuvan. Asia on kuitenkin tosi.\n\nOli syystalvi, järvet jäässä ja lunta maassa korttelin verran. Aamulla\nen joutanut töitteni takia koirien kanssa metsälle lähtemään, vaan jäin\nmiesten tilejä valmistamaan. Puolenpäivän seuduissa käväisi eräs mies\nläheiseltä sorahaudalta kämpässäni ja sanoi koirieni ajavan kettua. Ajo\noli käynyt aivan hänen sivutseen. En kuitenkaan voinut työstäni\npoistua, joskin mieli teki kolmanneksi asiaan sotkeutua. Illan suussa\ntuli toinen mies ja kertoi ajon käyneen silloin tukkilanssin kautta.\nKettu oli näyttänyt väsyneeltä, ja koirat olivat olleet jo sitä\nlähellä. Nyt päätin kiireesti lopettaa työt ja mennä apuun, kun samalla\ntuli sisään hevosmieheni ja sanoi:\n\n\"Joutukaa nyt pian pyssyinenne rannalle, ajo tulee sorahaudalta päin,\nkohti kämppää.\"\n\nSukkelaanhan olin minäkin pyssyineni pihalla, sukkelaan, mutta liian\nmyöhään kumminkin, sillä pihalle tultuani näin ketun tulevan kämpän\nvastakkaiselta niemeltä jäälle. Ei sopinut juosta enää rannalle, sillä\nkettu olisi minut nähnyt. Seisoin paikallani, ja samoin siihen tulleet\nmiehet. Kettu, kieli suusta ulkona roikkuen ja väsyneen näköisenä,\njuoksi lahtea pitkin kohti edessä olevaa saarta. Hetken kuluttua\nilmestyivät koirat niemen kärkeen, näkivät ketun jäällä ja kuin\nyhteisestä sopimuksesta _lopettivat haukun ja erkanivat!_ Tuusik lähti\nviivana painumaan lahden oikeata rantaa pitkin ja Saarik vasenta.\nHämmästyneinä katsoimme koirain menettelyä, kunnes minulle selveni\nniiden tarkoitus, ja silloin lähdin pyssyineni saarta kohden\njuoksemaan. Kun koirat olivat kumpikin omalla rannallaan joutuneet\nketun tasalle, alkoivat ne kumpikin suunnaltaan juosta sitä kohti.\nKettu huomasi ensin vasemmalta puoleltaan tulevan Saarikin, hyppäsi\nkorkealle ja pyörähti oikealle. Sieltä painui Tuusik hirmuvauhdilla.\nTaas ympäri ja kurssi viistoon Saarikin editse. Nopeus ei\nriittänyt, vaan hetken kuluttua se syöksyi Saarikin kanssa yhteen.\nYhteentörmäyksessä ei Saarik ehtinyt saada kunnollista otetta ketusta,\nvaan molemmat pyörähtivät nurin, ja kettu pääsi sukkelampana ensin\njaloilleen ja jatkamaan matkaa. Samassa siihen saapui kuitenkin Tuusik.\nRouhaisu vain ketun etulavoista, ja asia oli selvä! Kun Saarik\nkuperkeikastaan ehti paikalle, ei se uskonutkaan kettua niin vähällä\npuremisella, vaan kiskaisi kurkun auki ja -- olisiko suuttunut\näskeisestä kuperkeikasta -- vielä yhdellä nykäisyllä tempasi ketun\ntakajalkojen välistä erinäiset ulottuvaisuudetkin ja viskasi ne\nhangelle.\n\nSilloin saavuin jo minäkin tappotanterelle. Kämpästä oli mukaani\nlähtenyt juoksemaan kolmas, kasvuiässä oleva pystykorvani Vyötti. Kun\nVyötti näki, mitä tapahtui, rupesi se korvat pystyssä toisia koiria\nhaukkumaan, ikäänkuin sanoen: \"johan te nyt kummia teitte, kun koiran\ntapoitte\", olettaen kai, että kyllä isäntä heti antaa mitä kuuluman\npitää tällaisesta jutusta. Mutta kun se hämmästyksekseen näki, että\nisäntä ei lyönytkään, vaan taputteli ja hyväili toisia koiria, meni se\nitse tarkemmin vainajaa nuuskimaan. Ja kiinni iski sekin hampaansa\nketun turkkiin, kuten oli nähnyt Saarikinkin tekevän -- tottapa luonto\nheräsi. Kämpälle mentyä se olikin Vyötti, joka ensimmäisenä Laitisen\nnilkkaan hampaansa iski, kun tämä yritti kettua koskettaa. -- Niin pian\nmetsästysvaisto penikassa herää, kun oikeata verta suonissa virtaa!\n\nEiväthän nämä toverukset aina yksin metsästelleet, jos joskus niinkin\nsattui. Useimmitenhan toki minä olin kolmantena pyssyineni auttamassa.\nMoni sekä pieni että iso riista oli yhteisten eräretkiemme tuloksena --\nyhteisten vaivojen ilahduttavana palkkana.\n\nTuusikin erehtymättömän tarkasta vainusta johtuu eräs tapaus mieleeni.\n\nOlin syyskuun aamuna metsoja tapailemassa. Tultuani kangassaarekkeelle\nkuulin koirieni ajavan koppelopoikueen ylös. Molemmat alkoivat tapansa\nmukaan haukkua eri lintua -- koskaan ne eivät samaan haukkuun menneet.\nOnnistuin pudottamaan molempien haukusta linnut ja pantuani ne reppuun\nsiirryin läheisen kuusen suojaan odottamaan uusia haukkuja. Ei sopinut\nniiden kanssa eteenpäin kiirehtiä, sillä melkein poikkeuksetta ne\nnapostelivat koko poikueen haukkua, kun sen kerran olivat ylös saaneet.\nRupesin odottaessani tupakkavehkeitä esiin kaivamaan, kun Tuusik palasi\nja alkoi haukkua kuuseen, jonka juurella minä seisoin.\n\n\"No, johan nyt miehen nokka valehtelee, vai vanhuusko jo vaivannee;\ntäältä repustahan se linnun haju nokkaasi tulee\", sanoin Tuusikille\nkuusta tarkastellen, sillä en siellä mitään huomannut. Häpäisin koiraa\nja ajoin sen pois. Tuusik poistui, mutta jonkin ajan perästä se palasi\nalkaen hyvin toimessaan taas kuuseen haukkua. Rupesin asiaa epäilemään,\nsillä eihän Tuusik ollut koskaan tyhjää haukkunut, vaan istuvankin\nlinnun haukku ja puun merkitseminen oli aina ollut yhtä erehtymättömän\nvarmaa. Poistuin kuusen luota, joka oli pitkä ja tuuheaoksainen, jonkin\nmatkan päähän sitä perinpohjin tarkastaakseni. Lopulta havaitsinkin\npoikametson pään liikahduksen eräällä yläoksalla. Pyssy kimposi\nposkelle ja metso putosi puusta.\n\nNiin erehtymättömän varma Tuusik itse oli vainustaan, että se isännän\nhäpäisystä ja pois ajosta huolimattakin palasi samaa puuta haukkumaan --\npuuta, josta se ei suinkaan nähnyt metsoa eikä ollut kuullut sen siihen\nistuutuvan. Yksistään \"ilmavainulla\" se sen sieltä keksi.\n\nOli sula nautinto tällaisten toverien kanssa eräretkiä tehdä ja olihan\nmeillä siihen hyvä tilaisuuskin, sillä laajat ja asumattomat olivat\nSuomen rajalle saakka ulottuvat salot, joita samoilimme, ulottaen\nretkemme joskus aina Imandrajärvelle saakka.\n\nOn synti, ettei tuo \"historian sormi\", joka muutoin niin hyvin näyttää\nmaamme kohtalosta huolta pitävän, voinut noita Imandrajärven seutuja\nmaamme rajojen sisälle toimittaa. Silloin olisi meillä ollut paikka,\njonne ulkomaalaisenkin olisimme voineet opastaa, pelkäämättä, että tämä\nnäkemäänsä pettyneenä olisi matkaltaan palannut. Ja eränkävijöille se\nolisi ollut \"eldorado\" sanan täydessä merkityksessä, sillä riistaa\nsiellä on. Siellä ovat kaikki pohjolan eläinlajit edustettuina, ja ne\nvaihtelevat sitä mukaa kuin maisemat kohoavat, jättäen viimeiseksi\ntunturihaukan toistatuhatta metriä korkeiden tunturihuippujen\nyläpuolelle leijailemaan. Siellä on erämiehelle pyssyn, vavan ja silmän\nruokaa, sillä jos jo itse järvi on kaunis, niin on sen ympäristö vielä\nkauniimpi. Lounaispuolella kohoavat Mondze- ja Tsuina-tunturiryhmät\ntuhannen metrin korkeuteen, ja niiden välillä on juhlallisia\nkuruja, joissa tunturipurot vaahtoavat. Itäisellä puolella kohoaa\nyksinäisyydessään juhlallinen ja kaunis Hibinä 1,200 metrin korkeuteen,\nvälkytellen auringonpaisteessa mahtavia, iäti lumenpeittoisia kurujaan.\n\nSinne pitäisi vielä päästä retkeilemään, mutta voittamattomat ovat nyt\njo esteet välillä. Muistella saa, mutta mennä ei. Eikähän noita\nuskollisia erätovereitanikaan ole enää olemassa, sillä Nietsakkajärven\nkummulla, merkkikantonsa vieressä, makaavat Tuusik ja Saarik eivätkä\ntiedä, miten isäntä heitä nytkin vielä kaipaa ja tämän johdosta heistä\njuttelee toisillekin, jotka ymmärtävät, kuinka katkeralta omistajasta\ntuntuu tosi hyvän erätoverin menetys.\n\n\n\n\nSAUKKOJAHTI.\n\n\nOltiin marraskuussa. Kovia pohjolan pakkasia oli jo ollut pitkän aikaa,\njoten sisävedet ja Valkeameri olivat paksussa jäässä, mutta lunta oli\ntoistaiseksi vähän satanut, ja sekin, mitä oli, oli löysää pakkaslunta,\njoka vajotti suksimiestä pohjaan saakka. Suksilla liikkuminen,\nvarsinkin metsämaastossa, oli senvuoksi hankalaa. Jalankulkijallekin\noli lumi kiusaksi, joten tavallaan luonnonvoimien pakottamana olin\njoutunut pitkän aikaa Knäsön kyläpahaisen \"hallein\" hajua nuuskimaan,\nsaamatta välillä käydä keuhkojani metsien raittiissa ilmassa\npuhdistamassa. Mutta kun eräänä aamuna huomasin vihdoinkin kauan\ntoivomani suojasään tulleen, ei mikään voima voinut minua kauempaa\nasunnossani pidättää. Ja joskaan erinäisten esilläolevien tehtävien\ntakia en voinut pitemmälle matkalle Imandrajärven rannalle\ntunturimaastoon lähteä, kuten olin suunnitellut, niin sopihan sentään\npienempi ulosryntäys tehdä.\n\nEväät reppuun, pyssy selkään ja kurssi kohden Kannanlahteen päin\nantavia saloja. Kaaressa loikki Tuusik kyläaitojen yli, kun näki\nisännän vihdoinkin oikeille asioille lähtevän. Ehkäpä näillä\nlikisaloillakin jotakin riistaa tavattaisiin! Ja tavattiinhan sitä.\nMetsoja löysi Tuusik useita, mutta vaikka se olikin mestari aran linnun\nhaukkumisessa, eivät nämä vain tahtoneet niin kauan haukussa kestää,\nettä olisin ehtinyt niitä pudottamaan. Lumi napsoi niin ilkeästi jalan\nalla, että arka lintu kuuli sen haukkua lähetessäni ja kaikkosi ajoissa\npois. Tuusik jäljitti niitä mestarillisesti, mutta sitä vähemminhän ne\nkaukaisessa haukussa kestivät. Yhden ainoan vanhan kukon onnistuin\npuolille päivin mennessä pudottamaan, ja sekin oli minun ollut pakko\nniin pitkältä matkalta ampua, ettei se puun juurelle pudonnut, vaan\nlennättäytyi puolisen kilometrin päähän, josta Tuusik sen isännälle\nkantoi. Alkoi jo tuskastuttaa tuo edestakaisin, usein pitkienkin\nmatkojen haukulle juokseminen, kunnes iltapuoleen osuin erään\nValkeaanmereen laskevan puron rannalle ja huomasin puron jäällä tuoreet\nsaukon jäljet. Silloin oli väsymys jäsenistä poissa, varsinkin kun\nsaukon jälkiä tarkastaessani huomasin jälkien tekijöitä olleen kaksi.\nNiiden kulkusuunta oli ollut puroa ylöspäin. Taitavat olla meidän\nheiniä nuo kalamiehet. Ilollahan toki metsojahdin saukkojahtiin\nvaihtaa!\n\nJäin odottelemaan Tuusikia, ja aikani seisoskeltuani ja vihelleltyäni\nse tulikin katsomaan, mistä oli kysymys. -- Näytin jäljet. Niitä\nnuuhkaistuaan pyöräytti Tuusik sapelihäntäänsä koko kierroksen ympäri\n-- varma merkki tuoreilla riistan jäljillä olosta. Nopea oli Tuusikin\nvauhti sen lähtiessä jälkiä seuraamaan, ja parastani koetin minäkin\npanna jälkeen pyrkiessäni. Painavan repun viskasin puron varrelle; ei\nollut aikaa sitä nyt mukana raahata, juoksua vain haittaisi. Purossa\noli avonaisia silmäkkeitä tämän tästä, milloin pienempiä, milloin\nisompia. Saukot olivat niissä käväisseet, sukeltaneet joskus aukosta\ntoiseen, joskus jäätä pitkin välimatkan kulkeneet. Aikani juostuani\nkuulin kaukaa edestäni Tuusikin äkäisen haukun. Se oli siis jo saukot\ntavannut. Nyt tuli kiire etsiä sopiva vahtimispaikka, sellainen, missä\nsula-aukot olisivat niin kaukana toisistaan, etteivät saukot voisi\nniiden välimatkaa sukeltamalla kulkea, vaan olisivat pakotetut paikan\njäitse sivuuttamaan. Juoksin edelleen, mutta mieluistani paikkaa ei\nalkanut löytyä. Tuusikin kiihkeä haukku kuulosti etenevän, mutta en\nsiitä välittänyt, sillä olin varma, että ennen pitkää saukot\nkääntyisivät takaisin, koettaakseen pelastua mereen. Näin kävikin,\nsillä jonkin ajan perästä kuulin haukun jo lähenevän. Olin silloin\nerään mutkan kohdalla, ja kun näkyvissä ei ollut muuta kuin kaksi\npieuenpuoleista aukkoa, pysähdyin niiden keskivälille, josta oli hyvä\nampumamatka kumpaankin. Haukku läheni nopeasti vahtipaikkaani, ja\nhetkisen kuluttua huomasin saukon vilahtavan puron vastakkaisella\npuolella metsässä. Se oli oikaissut niemekkeen ja pyrki sivuuttamaan\nminut. Kaipa se oli kuullut liikehtimiseni jäällä tai nähnyt minut.\nLäksin nopeasti juoksemaan saukkoa kohden, mutta Tuusik oli minua\nnopeampi. Se oli huomannut saukon metsään painuneen, ja ennenkuin ehdin\nlaukausta lähettää, oli Tuusik sen niskassa -- kirahdus vain ja\nkomeassa kaaressa lensi saukko pensaikkoon. Sen kohtalo oli sillä\nselvä, mutta tämä oli vetänyt minunkin huomioni hetkeksi pois purolta,\nja sitä käytti toinen saukko hyväkseen puikahtaen puroa pitkin ohitseni\nalaspäin. Tuusik ei suinkaan viipynyt kuolleen saukon kimpussa, vaan\npainui heti purolle takaisin. Näin sen juoksevan puroa alaspäin ja\narvasin siitä toisen saukon päässeen minut sivuuttamaan. Kiirettä se\nolikin mennessään pitänyt, sillä Tuusikin haukku kuului jo kaukaa.\nHarmillinen juttu, sillä jos olisin paikoillani seisonut ja antanut\nTuusikin asiat hoitaa, olisin kai toisen saukon saanut ammutuksi,\nTuusikin puolestaan huolehtiessa toisesta äsken kerrotulla tavalla. Nyt\nei ollut muuta tehtävää kuin saukko kainaloon ja pikainen juoksu puroa\nalaspäin. Tulin reppuni kohdalle, panin saukon sinne, repun olalle ja\npainelin edelleen puroa alaspäin. Kuuma oli niin, että kaikki vaatteet\nolivat hiestä märkinä. Arvasin, ettei Tuusik yksinään karanneelle\nsaukolle puron alajuoksulla mitään mahda, sillä puro oli siellä\nkoskimainen, joten saukon oli siellä helppo pelastua Tuusikin hampaista\nja päästä mereen. Sinne se jo olikin päässyt, sillä tultuani lopulta\nmeren rannalle kuulin sieltä Tuusikin haukun. Oli pakoveden aika.\nSilloin rantajäät jäävät kivien varaan koholle, muodostaen kuivalle\nmerenpohjalle kaikenlaisia sokkeloita, joten saukolla oli siellä\nturvallista kuin linnoituksessa. Tuusik hääri täydellä höyryllä\njääröykkiöiden välissä, käyden milloin jään päällä, milloin aukosta\njään alle häviten. Kumeasta haukusta kuulin, milloin missäkin paikassa\noltiin, ja voin helposti temmellystä seurata, mutta eihän saukon ollut\npakko jäälle minun maalitaulukseni hypätä. Toivotonta oli tämä jahti\nennen vuoksiveden tuloa, ja silloinkin sen onnistuminen tulisi olemaan\nsiitä ikuisesta \"tuurista\" riippuva. Ranta ei tosin ulompaa näyttänyt\nolevan niin kivikkoista kuin tässä puron suulla, joten vuoksiveden\ntullen ei sinne railoja ilmaantuisi, vaan saukon olisi pakko palata\npuron suulle. Lyhyt päivä oli kuitenkin loppumassa, ja vuoksiveden\ntuloon oli vielä 4-5 tuntia. Oli onneksi kuutamoaika, joten yölläkin\nnäkisi valkeaa pohjaa vastaan mustan saukon ampua. Mitäpä siis kuin\njäädä odottamaan veden kohoamista, sillä eihän saukkoa niin vain\nsopinut jättää, ja jos kerran \"tuuri\" on mukana, niin saahan sen!\nAnnoin Tuusikin rauhassa hääriä jään alla; ehkäpä sen onnistuisi saukko\nsaada niin pahaan pinteeseen, että ylettäisi siihen leukansa iskeä.\n\nKävelin jonkin matkan päähän puron suulta ja löydettyäni hyvän hongan\ntein valtavan roihutulen. Vaatteet oli saatava kuiviksi, muuten ei\ntarkenisi yöllä saukkoa vahtia. Keittelin kahvit, söin ja kuivailin\nvaatteita nuotion vieressä havuilla köllötellen. Kiveliön miehen taksa\non, että talvella nuotiolla ollessa on kahvia juotava niin kauan,\nkunnes paita päällä kuivuu. Silloin ei tauti tartu. Tein nytkin\nniinkuin tapa vaati, kuunnellen välillä jäiden paukahtelua, joka oli\nmerkkinä veden kohoamisesta.\n\nParin tunnin kuluttua tuli Tuusik katsomaan, minne isäntä oli joutunut.\nSain napattua sen kiinni, joskin sillä näytti olevan kiire saukkoa\nedelleen vainoamaan, ja komensin sen nuotiolle maata, että saukko saisi\nrauhoittua. Taivas oli pilvetön ja kuu melkein täysimmillään. Valoa\nriitti pohjolan yössä.\n\nKolmisen tuntia nuotiolla oltuani sammuttelin sen, kytkin Tuusikin\nselkärepun hihnaan, jätin sen nuotiolle ja kävelin puron suulle\nvahtimaan. Ilma oli kylmennyt yön kuluessa, eikä kauan kestänyt,\nennenkuin purossa kastuneet kenkäni olivat jo aivan jäässä. Vilu alkoi\nnahkaa puistattaa, mutta liikkuakaan ei sopinut, jos mieli jotakin\ntulosta vahtimisesta saada. Onneksi tämä tuli hyvin lyhyeksi, sillä\nnousuvesi pakotti saukon palaamaan puron suulle. Huomasin sen pään pari\nkertaa aikaisemmin jääaukeamassa vilahtavan, kunnes se yks-kaks\nilmaantui parinkymmenen metrin päässä pinnalle erään vesikiven takaa.\nLähetin nopean haulisuihkun sinne, ja veden myllerrys osoittikin\nlaukauksen maalinsa tavanneen. Samalla oli Tuusik siinä selkäreppuineni\nja heittäytyi samaa vauhtia veteen, nappasi saukon hampaisiinsa ja\nraahasi sen maalle. Harmitti, kun selkäreppuni kastui, mutta olivathan\nonneksi nuotiolla kahvivehkeet, joten ainoastaan leipäaineet\ntärveltyivät. Ja sen vahingon saukko korvasi.\n\n\"Vähät siis pilloista, kunhan firma pelastui\", kuten entinen mies\nsanoi, sillä sään pakastuttua ei kuitenkaan kykenisi aamulla\nmetsästystä jatkamaan: hanki karskaisi tehden metson lähenemisen\nmahdottomaksi. Ei siis muuta kuin nuotiolle kahvin keittoon ja yön\nviettoon odottelemaan päivän valkenemista, päästäkseen aamulla kotiin\npalaamaan. Eikä allapäin tarvinnutkaan palata, sillä olihan näin pienen\nretken tulos kaunis: kaksi saukkoa ja metso! Pitemmilläkin retkillä saa\nusein vähempään tyytyä, vaikka riistamaat hyvätkin ovat, sillä:\n\"metsänvilja on metsän jumalaisen käessä, ja heän konsa sit antaa,\nkonsa ei, mut ihmine sille ei niin mitänä taija, hotj kuinka yrittäis\",\ntapasi Laasari sanoa, ja niinpä se lieneekin.\n\n\n\n\nAHMA.\n\n\nOli kuulakka pohjolan syysilta, kun \"marlin\" olalla kävelin kohti\nerästä salojärveä, jossa tiesin hanhien tähän aikaan oleskelevan\nmatkallaan etelään. Järven rannat olivat pitkälle matalat, joten\nhaulikolla ei sieltä kyennyt hanhia ampumaan, vaan oli murha-aseena\nkäytettävä luodikkoa. Kahdeksan mm:n \"marlin\" makasiinikivääri olikin\nsopiva ase tähän tehtävään, ja sillä kykeni suurempaakin riistaa\nhätyyttämään, jos sellaista eteen sattuisi, kuten tälläkin matkallani\ntapahtui.\n\nKun olin tullut järven rannalle, huomasin keskijärvellä pari joutsenta\nja muutamia hanhia, mutta kaikki ampumamatkan ulkopuolella. En\nvälittänyt ryhtyä niitä jahtailemaan, vaan kävelin rantaa pitkin\nedelleen sinne, missä tiesin olevan parhaan vahtimapaikan. Iltalennon\naikahan oli vielä edessäpäin, joten sattuisi kai jokin silloin\nampumamatkallekin istuutumaan. Kävelin pehmeäpohjaista ranta-aukeaa,\nkun jonkin matkan päässä edessäni huomaan epäilyttävän näköisen\nkohokkeen. Pidän sitä tarkasti silmällä, mutta se ei ainakaan liiku.\nMenen lähemmäksi ja huomaan sen poronraadoksi. Eihän tähän aikaan\nvuodesta pitäisi ainakaan tällaisessa maastossa poronraatoja olla,\nelleivät sitä olisi metsän pedot tappaneet! Siis se on joko karhun tai\nahman työtä, mutta kummanko, ja onko se tuore? Kävelen veteen ja\nkahlaan sitä pitkin raadon kohdalle, etten jälkiä jättäisi, jos\nsattuisi vahtiminen tulemaan kysymykseen, ja päästyäni raadon kohdalle\nkävelen vedestä suoraan sille.\n\nIlokseni huomaan, että raato on aivan tuore, viime yönä tapettu. Pää on\npoissa ja rinta avattu -- siis ahman viimeöinen tihutyö. Ateriallaan on\ntämä jostakin syystä tullut häirityksi tai on vasta aamupuoleen poron\ntappanut, latkinut veren ja mahalaukun aukireväistyään kahmaissut\nherkkupalansa, sisuselimet, lähtien sitten irroittamaansa päätä piiloon\nviemään, josta ei enää ole saaliilleen palannut joko myöhäisen ajan tai\nmuun syyn takia.\n\nTarkastelen raadolta käsin paikkaa, haluamatta jälkiäni ympäristöön\njättää. Raadon vieressä on heinäsuova ja heiniä siitä karissut alas.\nSiis heinäsuovalla on lönttäjalka vahtia pitänyt huomattuaan porolauman\njärvenrantoja kiertelevän! Porojen tultua kohdalle on sieltä vaatimen\nselkään hypännyt, kuten etulapojen kohdalla olevat kynnen jäljet\nnäyttävät. Melkein paikoilleen on poro pedon painosta kaatunut, ja\nsitten lie kamppailu ollut lyhyt, sillä nopeasti ahma poron kurkun\navaa. -- Eihän se lönttäjalka poroa juoksemalla kiinni saa, mutta\nhiivittyään likelle poroja ja löydettyään sopivan korkean\nvaanimispaikan, kuten kallellaan olevan puun, ison kiven tai muun\nsellaisen, riittää sillä kyllä kärsivällisyyttä siellä saalistaan\nhyppymatkan päähän saapuvaksi odotella.\n\nOmituinen on sillä saaliin käsittelytapa, ja tästä erottaa heti, mikä\nporo on karhun, mikä ahman tappama. Ahma puree saaliiltaan heti pään\npois ja vie sen piiloon, minne asti vieneekään, sillä aniharvoin\nporomiehetkään löytävät ahman tappaman poron päätä. Luulisi olevan\nvaikeata isosarvista päätä metsässä jäljessään raahata ja niin hyvin se\npiilottaa, ettei ihmissilmä sitä keksi, mutta kyllä ahma tähän kykenee.\nPiilopaikkana käyttää se useimmiten kivilouhikkoa, ja tällainen sopiva\nlouhikko lie monesti pitkienkin matkojen päässä tappopaikalta, mutta\nsinne se vain pään hilaa! Tahtoneeko se tällä toimenpiteellä varmistua\nsaaliistaan, sillä eihän se päättömänä karkuun pääse, vai lieneekö\nniinkuin poromiehet sanovat: \"ahma on niin viisas, ettei se päätä\ntappamansa poron ruumiiseen jätä, sillä poromiehet korvamerkistä\ntuntisivat, kenen poro on ja asianomainen isäntä rupeaisi ahmaa\nasiakseen tästä tihutyöstä vainoamaan\". Lie niin, lie näin, mutta pään\nse aina piilottaa, ja saaliistaan se ensimmäiseksi veren latkii ja\nsisuselimet syö. Karhu ei näin menettele, se luottaa vähempiinkin\ntoimenpiteisiin. Yhden ainoan kerran olen karhun tappaman raadon\ntavannut päättömänä; se oli hevosen raato Kelujärven salolla. Tältä se\noli purrut pään pois ja pistänyt sen kaulassa olevine kelloineen raadon\nviereen kannon alle piiloon. Muun ruumiin se oli repimättömänä\npeittänyt sammalilla ja polkenut suohon jäähtymään. Mutta tämä hevonen\nolikin kauan kamppaillut hengestään karhun kynsissä, kuten suolla\nolevat jäljet osoittivat, ja lie karhu tästä tappelusta innostuneena\ntähän varmuustoimenpiteeseen ryhtynyt. Karhu oli näet tavannut\nhevoslauman erään suon viereiseltä kankaalta ja hypännyt laumaan,\njolloin yksi hevosista oli hätääntyneenä juossut suolle. Suo oli\nkeskiosaltaan pehmeä, rimpimäinen, ja täällä hevosen vajotessa oli\nkarhu saanut toisen etukäpälänsä tämän lapoihin lyödyksi. Hevonen ei\ntästä kaatunut, vaan oli jatkanut matkaansa kohti vastakkaista\nkangasta, karhun roikkuessa sen lavoissa kiinni. Suon vastakkainen\nranta oli kovempaa, harvapuista hatelikkoa, ja täällä oli hevosen\nhelpompi juosta, joskin karhu oli, toisella etukäpälällään petäjistä\nkiinni tempoen, koettanut sen kulkua pysähdyttää. Kaipa olisi hevosen\nonnistunut karhun otteesta vapautuakin, ellei toinen etunen olisi\nvajonnut juurakon sisään ja vääntynyt poikki. -- Silloin oli peli\nselvä, ja karhu sai itselleen lihavaraston. Tältä varastoltaan se\nmyöhemmin syksyllä menetti viritettyihin rautoihin toisen etukäpälänsä\nja talvella pesästään ajettuna lopullisesti henkensä Starckin Kustun\nkeihääseen. -- Kova on kiveliön laki!\n\nKuten sanottu oli tämä pään irroittaminen poikkeus karhun tavallisista\ntavoista. Tavallisesti se ei sitä tee eikä revi sisuksia. Näyttää\nsiltä, ettei se mielellään syö lämmintä lihaa, vaan antaa tämän ensin\njäähtyä, ennenkuin aterioimaan rupeaa. Tämä sen ominaisuus on\nmetsämiehelle onneksi, sillä useinhan metsästäjä joutuu avuttomana\nkarhun alle, josta hän kuitenkin liikkumattomaksi heittäytyen tai\nmuuten pelastuu, mutta pakoonpääsemisen toiveet olisivat pienenlaiset,\njos karhulla olisi ahman ominaisuudet: irroittaisi mieheltä heti pään\npois ja söisi sisuselimet! -- Mukavasti on luonnossa asiat järjestetty,\nja hyvä on, etteivät nämä ominaisuudet ole erehdyksessäkään sattuneet\nvaihtumaan.\n\nNo niin. Huomattuani poronraadon ahman tekeleeksi päätin jäädä ensi\nyöksi vahtiin ja kiipesin samaan paikkaan, jossa ahmakin oli edellisenä\nyönä vahtia pitänyt, heinäsuovalle. Kenpä ties minuakin siellä\nonnistaisi, kuten ahmaa viime yönä! Kaivauduin mahdollisimman syvälle\nsuovan sisään ja tehden oloni kaikin puolin mukavaksi aloitin tuon\nikävän homman, vahtimisen. -- Epävarmaahan oli ahman tulo, sillä\nuseimmiten se ei enää tappamalleen raadolle palaja, josta se on jo\nherkkunsa, sisälmykset, syönyt ja veren latkinut. Vain pitempiaikainen\nnälkä pakottaa sen tällaiselle raadolle lihan syöntiin tulemaan.\nToivoin asian tällä kertaa näin olevan ja jäin vahtiin.\n\nIlta oli tyyni mutta kolea. Kylmästä ei ollut kiusaa, sillä heinien\nsisässä oli lämmin olla, mutta hanhet saattoivat minut illan kuluessa\nmonesti kovalle koetukselle, sillä illan pitkään niitä lensi järvelle\nkymmenittäin, tullen monesti mitä parhaan ampumamatkan päähän. Sehän se\non tavallisesti erämiehen kiusana, että kun suurempaa riistaa vaanii,\nolisi pienempää jos kuinka hyvin tarjolla. Täytyi voittaa kiusaus\nmonenkin helpon laukauksen lähettämiseen ja tyytyä rauhassa katselemaan\nja kuuntelemaan lintujen elämää järvellä. Näkemistähän sitä oli\nsiinäkin, ja ilta kului niin ollen nopeasti. Tuli yö, sen mukana paksu\nhämärä ja hiljaisuus. Nälkä oli ja tupakan tuska. -- Ahmaa ei näkynyt.\nKello oli jo puoli kolme aamulla, kun päätin odottaa vielä puoli\ntuntia, ja jos ahmaa ei silloin kuuluisi, ottaisin repusta evästä,\nsöisin, tupakoisin ja sitten ampuisin hanhia, jos tilaisuus siihen\ntulee. Eipä sillä lönttäjalalla näyttänyt nälkä olevan, kuten minulla\nnyt! Sen lienee tänäkin yönä onnistunut poro kaataa ja sisälmyksillä\nherkutella!\n\nEivätpä sentään taitaneet olla asiat niin hullusti, sillä rasahdus\nkuului metsästä. Olikohan tuo poro vai ahma? -- Jo kuului liikettä\nlikempää! Tirkistelin hämärään metsään niin, että joka pensas näytti\nsilmissäni ahman näköiseltä oliolta. -- Jopa viimein vilahti\nmustanruskea turkki puiden välissä ja suoraan rantaa se lähenee. Tulija\noli ahma. -- Kohotin kiväärin olalle; -- tulehan vielä viitisen metriä\nlähemmäksi. Sydän löi niin, että korvissa humisi -- pelkäsin ahmankin\nsen jyskytyksen kuulevan. Ei kai kuullut, koska hiljalleen löntystellen\nläheni. Tuli parin metrin päähän haaskasta ja katsoi suoraan minuun,\nniin minusta ainakin näytti. Tähtäin oli rintaa kohti, painoin\nliipaisinta. Hyppäsi syrjään, kaatui kyljelleen ja alkoi pieksäytyä.\nKun näin, ettei se toista panosta kaivannut, hyppäsin alas suovalta,\ntempasin suovan tukiseipään, löin sillä kalloon pari kertaa, ja selvä\noli! -- Vanha, huonohampainen uros, kaipa monenkin poron tappaja, oli\nosunut saaliikseni. En katunut enää, etten ollut hanhia illalla\nampunut: hyvinkin mielelläni tämän saaliin hanhiin vaihdoin. Sopi nyt\ntyytyväisenä tupakkavehkeet esille kaivaa ja posket kuopalla\nhenkisavuja vedellä. -- Olin tyytyväinen itseeni ja suosiollinen\nahmalle.\n\nKaivelin kahvipannun repusta, tein tulen, keittelin kahvin, söin, join\nja tyytyväisenä vihellellen tein nylkypuun, ripustin koivunvitsaksella\nsen oksaan ja vetäisin ahmalta turkin reppuuni.\n\nNyletty raato sai jäädä koivunoksaan riippumaan ja mahdollisesti\nohikulkevalle poromiehelle kertomaan, mitä kiveliössä oli tapahtunut.\n\nJa varmaankin tämä tyytyväisenä ruiskautti pitkän mällisyljen paikalta\nlähtiessään, ilkamoiden mielessään vihaamansa ahman oikeutettua\nkohtaloa.\n\n\n\n\nKARHUN JAHTI SOIMIVAARASSA.\n\n\nTalvella 1915 olin ostanut karhunkierroksen Venäjän Karjalasta\nSoimivaarasta sikäläiseltä suurmetsästäjältä Jyrki Ievoselta. Tein\nparhaillaan matkavalmistuksia, kun tuttavani metsänhoitaja I. tarjoutui\nlähtemään matkaseurakseni. Hän ei ollut mikään innostunut metsämies,\nmutta halusi kuitenkin kerran nähdä karhunkaadantaa, ja ilomielinhän\nsuostuinkin hänen ehdotukseensa. Astuimme junaan ja ajoimme Lieksaan,\njosta matka hevoskyydillä jatkui Pankakosken--Lehmivaaran tietä rajan\ntaakse. Pankakoskella poiketessamme teki isännöitsijä H:n (vanhemman)\nmieli lähteä matkaamme, mutta ollen töittensä takia estetty ei hän\nvoinut sitä tehdä; sensijaan konttoristi T. liittyi sieltä\nseurueeseemme -- metsämiehenä samaa kaliiberia kuin metsänhoitaja I.\n\nIloisessa seurassa kului matka hupaisesti, joskin tiet rajan takana\nolivat niin paksulumisia ja vähän ajettuja, että joissakin paikoissa\nmeidän täytyi lapioida kinoksia päästäksemme eteenpäin. Vihdoin\nsaavuimme Soimivaaraan ja menimme Jyrin luo kyselemään lähemmin pesän\npaikasta y.m. asiaankuuluvista seikoista. Saimme tietää, ettei pesä\nollut kuin noin 12 kilometrin päässä kylästä. Erästä heinätietä pitkin\npääsisimme alkumatkan hevosella, ja loppu olisi hiihtomatkaa.\nPäätettiin varhain aamulla lähteä.\n\nYönseudun vietimme kylän parhaassa talossa, jonne pian kokoontui koko\nkylän väki vieraita katsomaan ja asioitaan juttelemaan. Suurin osa\nkylän miehiä oli viety rintamalle, joten vain vanhuksia oli kotona\npoikiensa vientiä valitellen. Raha-avun anojia oli heti pirtti täynnä,\nja mielelläänhän jonkin markan luovuttikin, joskin tapa, millä anomus\ntehtiin, oli vastenmielinen -- polvillaan lattialla vieraan jalkoja\nhalaten ja itkunsekaisella äänellä ruikuttaen, kuten Karjalassa aina\ntapana on. Eräs \"sotaleski\" toi mukanaan pirttiin ison, mustan koiran,\njota hän tarjosi vieraiden ostettavaksi: koira oli muka hyvä karhukoira\nja vanhaa karhukoirasukua. Vaikka minä jo aikaisemmilta matkoiltani\nolin paremmin kuin hyvin tullut tuntemaan nämä \"karhukoirat\" ja\ntottunut arvioimaan omistajain puheet niiden hyvyydestä, ostin\nkuitenkin tämän \"Mustin\", sillä se oli aika hyvän näköinen, tavattoman\niso ja voimakas.\n\nYön talossa nukuttuamme sonnustauduimme aamulla päivän valjetessa\nmatkalle. Seurueeseen kuuluimme me kolme \"urhoa\", Jyrki Ievonen\nkiertäjätoverinsa kanssa ja uusi karhukoirani Musti, paksuilla\nrautariimuilla liistereen perään kytkettynä. Aseina meillä kolmella oli\n12 kalib. haulikot, joihin kuitenkaan tovereillani ei ollut kuin\nhaulipanoksia, mutta olihan minulla heillekin asti, sekä Brenneke- että\npyöreillä hirvikuulilla ladattuja, joten niiden puolesta olimme\nturvatut. Jyrillä ja hänen toverillaan oli vain kirveet mukana.\n\nAjettuamme umpista heinätietä pitkin niin kauas kuin matkamme suunta\nsalli, jätimme hevosen tiepuoleen puuhun sidottuna ja nousimme\nsuksille, alkaen Jyrin opastuksen mukaan painua korpeen. Noin tunnin\nverran hiihdettyämme osoitti Jyrki viitisenkymmenen metrin päässä\nedessämme olevaa tiheäkasvuista näreikkökumpua, sanoen: \"tuoss' on\npesä\". Huusin jonkin matkaa jäljessä oleville tovereilleni Jyrin\nilmoituksen, ja kun he tulivat luokseni, annoin heille panokset\npyssyihin, samalla ladaten itsekin Brenneke-kuulan oikeaan ja\nhirvikuulan vasempaan piippuun. Lähenimme pesäkumpua sitä lähemmin\ntarkastaaksemme ja tehdäksemme sotasuunnitelman. Kumpu oli hienoa\nhietaa, sen sivusta näkyä törrötti pesäaukko, lumen ollessa ruskeana\naukon ympärillä. Tiheätä näreikköä kasvoi aukon luota tulosuunnallemme\nja vasemmalle sivustalle; oikealla oli harvempaa petäjikkömetsää.\nPaikka ei ollut oikein otollinen suunnitelmillemme, sillä pesän suulta\nlähtevä tiheä näreikkö tarjoaisi karhulle suojaisan pakoreitin.\nTarkoitus ei suinkaan ollut pesän suulle karhua ampua, vaan karkoittaa\ntämä pesästä ulos, jossa jahti tapahtuisi, sillä olihan lumi paksua,\nkarhua upottavaa ja keli suksimiehelle hyvä, joskin hiukan vajottava.\nPäätin asettautua pesäaukosta tulojälkiemme suunnalle, pyytäen\ntovereitani menemään päinvastaiselle suunnalle törmälle, josta oli\nselvä näköala. Nämä kuitenkin hiihtivät liiaksi vasemmalle, asettuen\nseisomaan näreikön taakse kummulle, noin 60 metrin päähän pesäaukosta,\neivätkä kehoituksestani huolimatta siirtyneet enempää oikealle,\nselvälle reitille. Sanoivat sieltä muka ampumista katsovansa.\n\nVoidakseni saada ampumalinjan selvemmäksi pyysin Jyriä hakkaamaan\nmuutamia näreitä pois näkölinjalta. Hänen toverinsa Iivana teki\nitselleen kangen ja meni pesän taakse karhua sillä sieltä\nkarkoittaakseen.\n\nMusti vainusi karhun ja tempoi riimujaan, en tiedä karhun päällekö\nmennäkseen vai sitä pakoon päästäkseen. Sidoin sen toistaiseksi kiinni\nnäreeseen. Jyrki hakkasi näreitä, pesäaukkoa samalla läheten. Kun hän\nmeni hakkaamaan aivan pesäaukon suulla olevaa närettä varoitin häntä:\n\n\"Tule pois sieltä ja kiireellä! Jos nyt karhu hyökkää pesästään, jäät\nalle ja minun ampumalinjalleni.\"\n\n\"Elä sie varaja! Ei se tule. Viime nedalillakin [viikolla] kävimme\ntästä Iivanan kanssa sitä katshomassa da siellä pesässäin löhötti\" --\ntuumi Jyrki ja hakkasi näreen poikki. Sitten hän kyykistäytyi katsomaan\npesäaukosta sisään, jolloin huusin taas:\n\n\"Tule hiidessä pois sieltä kurkuilemasta!\"\n\n\"Elä varaja, ei se tule! -- Voi, voi, tulehan katsho, kun silmät\npalaa!\" tuumasi Jyrki.\n\nNaurahdin vähän Jyrin hommille ja päätin käväistä minäkin katsomassa,\najatellen sitten mennä pesäaukon toiselle puolelle, kaatuneelle\nhongalle seisomaan, josta minulla olisi hyvä ampumalinja. Jätin sukset\npaikoilleen ja kävelin pesäaukolle, otin muutamia oksia Jyrin\nhakkaamasta näreestä ja viskasin ne pesäaukon viereen jalkojeni alle,\netteivät jalkani lumeen vajoaisi, ja pitäen pyssyä oikeassa kädessäni\nkyykistäydyin pesäaukosta sisään katsomaan. Pesä oli monta metriä\npitkä, pehmeään santaan kaivettu onkalo, ja aivan oikein -- perällä\nkiiluivat karhun silmät!\n\nKarhu ei kuitenkaan pitänyt muukalaisen kurkistelusta, vaikka olikin\nJyrin naamaan tottunut, sillä nähdessään minun naamani se samassa\nhyökkäsi ulos. Oikaisin itseni, pukkasin salvan pyssystä ja huusin:\n\"Tulee!\"\n\nAsemani oli pehmeän lumen takia epäkiitollinen, joten karhun hyökätessä\nlaukaisin molempien piippujen sisällyksen sen suusta sisään, samassa\nitse hypäten syrjään. Syöksyessään karhu iski minua etusellaan, mutta\nei saanut muuta kuin takin vasemman sivun reväistyksi, kaatuen\nhypystään suoraan edessään olevan Jyrin päälle. Jyrki tapasi\nkirveellään lyödä sitä päähän, mutta isku lipesi karhun leukapielestä\nja kirves osui sen rintaan, vikuuttaen siitä vain hiukan nahkaa.\nKaatuessaan karhun alle Jyrki vasemmalla kädellään tapasi karhun päätä\nsyrjään pukata, mutta käsi osui karhun suuhun. Jyrki kiljui täyttä\nkurkkua karhun alla:\n\n\"Auttakoa, auttakoa, syöpi kontio käen!\" Latasin pyssyäni kaikella\nkiireellä, kun näin jo karhun pään voimattomana syrjään vaipuvan.\nSamassa räsähtivät laukaukset toverieni suunnalta, repien edestäni\nkannosta sirpaleita silmilleni. Huusin, minkä keuhkoista lähti:\n\n\"Älkää h:ssä ampuko ihmisiä!\"\n\nKarhu oli kuollut, ja käskin Iivanan tuomaan kirveen avatakseni sen\nleukoja, että saataisiin karhun alla kiljuvan Jyrin käsi pois sen\nsuusta. Tämän tehtyämme kompuroi Jyrki ylös, roikutti veristä kättään\nylhäällä ja sanoi:\n\n\"Katsho nyt emashkoi, miksi kontio käen pureksi!\"\n\n\"Pahoinpa kävi nyt, Jyrki?\" sanoin. \"Minähän varoitin sinua pesän\nsuulle menemästä, mutta et totellut.\"\n\n\"Ei ole sinun syysi, veliseni, hyvä olit herra, kun kontion ammuit,\nsyönyt nyt emashkoi muutoin minut olisi. En ole tottunut heitä\nvarajamaan, neljätoista olen heitä omin käsin ampunut. Viijest tuli\nkerranki pissalia käest mult ottaman, a en antanu\", selittää Jyrki\nkättään katsellen.\n\nJo tulivat siihen toverinikin katselemaan veristä tappelukenttää.\nSelostetaan siinä kilvan tapahtunutta näytelmää. Jyrin toveri Iivana\nluulee ensin, että näreikön takaa ammutut luodit repivät Jyrin käden ja\n\"raudan vihoja\" lukien vetäisee karhun vatsan halki, ottaen sieltä\npalasen vatsakalvoa, jonka käärii Jyrin käden ympärille. Pelkäsin ensin\ntätä toimenpidettä, ajatellen sen aiheuttavan verenmyrkytyksen, mutta\nvatsakalvo oli puhdas ja hyvä haavan suojelija kylmää vastaan.\n\nKysyin tovereiltani, näkivätkö he edes karhua pyssynsä laukaistessaan,\nkoska kuulat ympäri ihmisiä kimpoilivat, jolloin I. tuumasi: \"En minä\nvarmaan muista, mutta miehen kiljunta oli niin hirmuinen, että aivan\nvaistomaisesti sinnepäin pyssyni laukaisin.\"\n\nOlisi tässä melskeessä voinut tulla siis muitakin vainajia kuin karhu!\n\nHuomatessani karhua tarkastellessani sen maidossa olevaksi naaraaksi,\nmenin katsomaan pesäaukolta sisään. Siellä näkyikin liikettä, ja kun\ntarkemmin katsoin, niin erotin kaksi karhunpoikasta pesän perältä.\n\n\"Pyssyt käsiin, pojat!\" karjaisin piloillani. \"Täällä on toisiakin\nkarhuja.\"\n\nSilloin I. hyppäsi suksilleen ja ojensi pyssynsä Iivanalle sanoen:\n\n\"Tuossa on pyssy, ammu! Minä olen saanut jo tarpeekseni\nkarhunjahdista.\"\n\nSanoi ja lähti sivakoilla tulolatuamme alas painumaan. Huusin häntä\npysähtymään ja sanoin, etteivät nämä karhut miehen syöjiä ole.\nRyömin pesään, ja vedin sieltä niskasta täyttä kurkkua kiljuvan\nkarhunpoikasen, ja heti toisenkin.\n\nJyrin käsi oli pahannäköinen, niinkuin lihavasaralla taottu\nlihakimpale. Kämmenpohjassa oli karhun hampaan jälkiä, ja kaksi\netumaista sormea riippui vain nahkakinjakkeista kädessä kiinni.\nKehoitimme häntä heti hiihtämään hevosen luo ja sillä ajamaan kylään\nsaadakseen välskärin hoitoa kädelleen, sekä sieltä palauttamaan hevosen\nparin sivakoilla varustetun apumiehen kanssa takaisin.\n\nReippaasti lähtikin Jyrki hiihtämään tulolatuamme pitkin tielle päin,\nvaikk'ei voinutkaan kuin yhdellä kädellä pukkia.\n\nJäimme pesälle odottamaan apumiesten tuloa ja nyt vasta huomasin laskea\nuuden karhukoirani Mustin kahleistaan näreestä. Se pudisteli itseään,\nnosti jalkaa näreen juurelle ja -- lähti. Se oli viimeinen näkemys\nminulla Mustista, sillä kylässäkään se ei ollut, kun sinne saavuimme.\n\nApumiesten tultua pantiin karhuemo vahvoista päreistä tehtyyn\nahkiontapaiseen, jolla se verraten helposti vedettiin hevosen luo,\nkahden meistä kantaessa säkissä karhunpoikasia.\n\nKylään tultuamme kuulimme akkain parkumista Jyrin mökiltä päin ja kun\nmenimme sisään, oli huone kirkuvia akkoja täynnä, mutta Jyrki itse\nistuskeli ääneti uunilla. Välskäri oli leikannut kaksi roikkuvaa sormea\npois ja sitonut käden. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme ottaa Jyrin\nmukanamme Lieksaan, jossa hän saisi kunnollista lääkärinhoitoa, sillä\neihän sikäläisen välskärin puoskaroimiseen ollut luottamista. Ilomielin\nJyrki suostuikin ehdotukseen, varsinkin kun jätimme avustusta hänen\nperheelleen täksi ajaksi. Varsinkin Jyrin eukko näytti olevan erittäin\ntyytyväinen tällaiseen asian käänteeseen, ja toistenkin akkain\nparkuminen loppui siihen. Ei Jyrki kovin kättään valitellut, ei sitten\nainakaan, kun oli päässyt peijaiseväiden makuun.\n\nPaluumatkaa tehdessä istuskelin Jyrin kanssa samassa reessä, kysellen\nhänen entisistä metsästysmatkoistaan, sillä olihan Jyrki sen kylän\nparas erämies, m.m. ampunut neljätoista karhua. Pesällä mainitsemastaan\n\"pissalin käestä otosta\" kertoi Jyrki, että hän oli kerran syksyllä\nmennyt koirineen lintu- ja oravametsälle. Tällöin tapasi koira karhun,\nruveten sille ärhentelemään. Jyrillä oli vain niuha linturihla mukana,\nmutta päätti tälläkin yrittää karhulta hengen ottaa. Hän laukaisi, ja\nkarhu hyökkäsi häntä kohden, olisi päälle tullut, mutta koira tarttui\nurhokkaasti takavilloihin kiinni. Jyrki latasi rihlakkonsa uudelleen ja\nlaukaisi. Sama temppu taas: karhu tuli päälle. Viisi kertaa uudistui\ntämä näytelmä, \"viijest tuli pissalia minult käestä ottamah, a en\nantanu\" kuten Jyrki tapausta selitti. Lopulta lähti karhu kuitenkin\npakoon ja \"metshäh painui\".\n\nLieksassa jätettiin Jyrki sairashuoneelle saamaan kädelleen kunnollista\nhoitoa. Myöhemmin, noin kuukauden päästä, tohtori H. soitti minulle\nilmoittaen Jyrin käden olevan täysin terveen, lukuunottamatta kahta\npoissaolevaa sormea. Pyysin Jyrkiä puhelimeen ja kyselin, mitä hän\nkädestään nyt ajattelee, jolloin Jyrki, kiitettyään ensin saamastaan\nhoidosta, reippaasti huusi:\n\n\"Tobora hyvin käessä pysyy, kun peukalon jätti, mutta kostamatta emme\nkolttosta kontiolle jätä. Tulehan veliseni ensi keväänä uuvelleen, niin\nkatshomme miten kontiolle käy.\"\n\nEi siis sisu Jyriltä sormien mukana mennyt!\n\n\n\n"]