[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvb2OXe4jxNDCa4xedY4hvA_o_QbAltscf3LzqzsuTso":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2455,"Valkoinen päällikkö","Reid, Mayne",1818,1883,"2455-reid-mayne-valkoinen-paallikko","2455__Reid_Mayne__Valkoinen_päällikkö","Kertomus Pohjois-Meksikosta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1855,1909,42141,273725,false,64617,[24],"Southwest, New -- History -- Fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Valkoinen päällikkö: Kertomus Pohjois-Meksikosta\" by Mayne Reid is a historical novel written in the early 20th century. The story is set in northern Mexico during a tumultuous period when the region was under Spanish influence, exploring themes of colonialism and Native American resistance. The narrative unfolds through the experiences of Carlos, a young cibolero (buffalo hunter), and his interactions with various characters as tensions rise amid a backdrop of cultural festivities and imminent conflict.  The opening of the novel introduces us to the festive atmosphere surrounding the Juhannus celebrations in San Ildefonso, where locals gather for competitions and festivities. Among the spectators is Carlos, who showcases his exceptional skills during a daring bull-catching event, drawing attention and admiration from the crowd, especially from Catalina de Cruces, the beautiful daughter of a wealthy landowner. As the day progresses, the competition intensifies, marked by rising stakes and the appearance of jealousy from Captain Roblado, a rival suitor. The setting establishes a vivid portrayal of social dynamics, competitive spirit, and a brewing conflict that hints at the challenges Carlos will face as he navigates his identity and loyalties in this culturally rich yet perilous environment. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kanervio, Siimes",242,"Seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun Pohjois-Meksikoon ja kertoo espanjalaisten uudisasukkaiden sekä intiaaniheimojen välisestä kostosodasta. Tarina seuraa Carlos-nimistä metsästäjää San Ildefonson laaksossa, jossa hän joutuu keskelle vaarallisia tapahtumia ja taisteluita.","Mayne Reidin 'Valkoinen päällikkö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2455. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","VALKOINEN PÄÄLLIKKÖ\n\nKertomus Pohjois-Meksikosta\n\n\nKirj.\n\nKAPTEENI MAYNE REID\n\n\nSuomentanut\n\nSiimes Kanervio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.\n 2. Vedonlyönti.\n 3. Kansanjuhla.\n 4. Cibolero kohtaa villiheimoja.\n 5. Valkoinen päällikkö.\n 6. Ryöstö.\n 7. Löytö.\n 8. Linnanpäällikön penkereellä.\n 9. Turmiollinen kirje.\n10. Jälkien seuraajat.\n11. Ihmismetsästäjäin kuolema.\n12. Cibolero vangitaan.\n13. Carlos täyttää valansa. Loppu.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMeksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.\n\n\nSeuraavassa kertomuksessa mainitut tapaukset sattuivat jo yli sata\nvuotta sitten siinä osassa Pohjois-Amerikaa, joka silloin vielä\nkuului Espanjan alusmaihin Uudessa maailmassa, nim. silloin Meksikon\npohjoisimmassa osassa.\n\nTämän laajan alueen kautta kulkee Kalliovuorten jatko ja sen\nhaarautumat, joista erästä sanotaan Sierra Blancaksi.\n\nKun vuorivaeltaja siihen aikaan katseli joltakin näistä\nvuorenkukkuloista ympäröivää maisemaa, näki hän idässä suunnattoman\ntasangon, sen liepeillä laajoja metsäseutuja ja hedelmällisiä\nviljelysmaita, niitten joukossa San Ildefonson ihanan laakson, jonka\nläpitse juoksi mutkitellen pieni Pecos-joki.\n\nAstuessaan vuorilta alemmas laaksoon huomasi hän uutisasunnoita,\nkyläkuntia, vieläpä väkirikkaan ja kukoistavan kaupunginkin\npresidioineen (linnoineen), jonka valleilla liehui Espanjan lippu.\nMainituilta kukkuloilta voi etäämpänä nähdä useita muitakin\nkaupungeita, kauppaloita ja kyliä.\n\nKaikki ovat ne jo aikoja sitten hävinneet maan päältä; niiden nimet on\nunohdettu, ja vähän vaan tunnetaan niiden historiaa, sitä surullista\nkohtaloa, mikä tuli näitten kerran niin onnellisten pikkuyhteiskuntien\nosaksi. Tarinoita niistä vaan enää kulkee.\n\nSyynä onnettomuuksiin ja lopulliseen hävitykseen oli intiaaneissa\nkauvan kytenyt kostonhimo sortajiaan kohtaan, mikä vihdoin aiheutti\nsuuren kostosodan koko seudulle.\n\nSitä käytiin suurella julmuudella. Kaupungeita, kyliä ja uutisasunnoita\nhävitettiin perustuksiaan myöden, onnettomat asukkaat surmattiin,\njolleivät ehtineet paeta, ja niin täydellinen oli hävitys, etteivät\nmeidänaikuiset tutkijat löydä muuta kuin vähäpätöisiä jälkiä entisistä\nasumasijoista.\n\nSeuraavassa kertomuksessa puhutaan eräistä tapauksista, mitkä sattuivat\ntämän kostosodan aikana San Ildefonson laaksossa. Sekin oli onnettoman\nsodan alueella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä juhannuspäivänä olivat el presidio [presidiolla tarkotetaan\nkaupunkia, jossa on linnotus, se voi myöskin tarkottaa vaan linnotusta\nvarustuksineen] de San Ildefonson asukkaat kokoontuneet kaupungin\nulkopuolelle suurelle ruohoiselle tasangolle odotellen alkaviksi niitä\njuhlaleikkejä, joita erittäin loistavasti vietettiin juuri San Juanin\n-- Pyhän Johanneksen -- päivänä.\n\nKoko seudun väestö näytti kokoontuneen tänne, sillä jokainenhan tahtoi\npäästä tai ottaa osaa juhliin.\n\nSiellä olivat jo molemmat jalosukuiset padres -- siirtokuntaan\nkuuluvat munkit -- pitkissä karkeissa viitoissaan, ruususeppele\nja ristiinnaulitunkuva vyöstään roikkuen; heitä seurasi kaupungin\nkirkkoherra, joka helposti tunnettiin mustasta viitastaan,\nleveälierisestä hatustaan ja mustista silkkisukistaan. Kirkkoherra\nhymyilee tapansa mukaan yleisölle, joskus se taas katselee sitä\nvakavasti, jopa synkästikin, näyttelee taas väliin valkoisia,\njalokivisormuksilla koristettuja käsiään auttaessaan jotakuta señoraa\npaikalleen.\n\nVielä eivät ole juhlaleikit alkaneet, sydämiä riemastuttaakseen, mutta\npaljon on siltä jo näkemistä.\n\nKatselkaamme!\n\nEdessämme on rivi penkkejä, jotka asteettain kohoavat niin, että\netäämpänäkin istuvat voivat hyvin kaikki nähdä. Ne kai ovat las\nfamilias principales-henkilöille -- s.o. ylhäisimmille perheille.\n\nJa niin onkin, sillä tuollahan istuu rikas kauppias don José Rincon\nrehevän rouvansa rinnalla ja katselee itsetietoisena ja ylpeänä\nneljää komeasti puettua ja yhtä hyvinvoivaa tytärtään. Ja tuollahan\ntarkastelee el alcalde -- pormestari -- juhlavarusteita arvokkaan\nnäköisenä! Hänen virka-arvoansa todistavat selvästi virkasauvan tupsut.\nHänkin odottaa perheensä keskuudessa juhlallisuuksien alkamista.\n\nToisilla penkeillä on varakkaita tilanomistajia puolisoineen; niistä\non rikkain hacendado, señor Gomez del Monte, jolla on hallussaan\nlukemattomia karjalaumoja ja laajoja maita.\n\nMutta suurinta huomiota herättää kuitenkin rakastettava ja kaunis\nCatalina de Cruces, rikkaan vuorikaivannonomistajan don Ambrosion\ntytär, ja moni itserakas nuori herra pitää itseään onnellisena, jos saa\nhäneltä ystävällisen katseen tai hymyilyn. Sellainen oikea caballero\nseisoo nytkin hänen vieressään; se on isän suosima kosija, kapteeni\nRoblado, jolle kultaisten olkalappujen ja kultakudosten koristama puku\nantaa, yhdessä ylpeän käytöksen kanssa, jonkinlaisen ylhäisen leiman.\n\nNyt tunkeutuu koko joukko katselijoita toiselle puolelle, sillä siellä\ntulee linnotuksen päällikkö señor Vizcarra. Huojuvine hattutöyhtöineen,\nkultakoristeisine takkineen ja ylpeine ryhtineen muistuttaa\nsuurikokoinen neljänkymmenenvuotias eversti aikalailla riikinkukkoa.\nSuopea hymy kohdistuu etupäässä naisiin. Vilkkaasti keskustelee hän\nmilloin kirkkoherran milloin tuomarin kanssa.\n\nLinnotuksen sotilaat jäljittelevät lystikkäällä tavalla käynnissään ja\npuheessaan upseereitaan, joita on saapuvilla kolme. Kannukset kilisten\nja sapeli maata laahaten pysähtyvät sotilaat milloin minkin ryhmän luo,\nmissä heitä mielellään kuunnellaan. He ovat varmoja siitä suotuisasta\nvaikutuksesta, minkä heidän henkilönsä tekee yleisöön.\n\nSeudun nuoret tytöt, sekä rumat että kauniit, ovat kaikki juhlissa.\nKoreat liivit, lumivalkeat hiat ja kaulukset, kirjavat hameet, helmet\nja hepeneet puhuvat heidän suuresta halustaan miellyttää miehiä.\n\nKaupungin miespuolinen nuoriso on sekin juhlapukineissaan lukuisasti\nläsnä. Se erkanee suuresti los pueblos-väestä -- köyhät kaivostyöläiset\n-- ja köyhästä kaupunkilaisväestä, varsinkin lähetysoppilaista.\nMeksikon pueblolla on yllään pussinmuotoinen takki, lyhyet nahkahousut,\nsandaalit ja leveälierinen hattu.\n\nSadottain kuljeskelee täällä noita vähävaraisempia miehiä. Heidän\nvaimonsa ja tyttärensä kaupittelevat nurmikolla pienten pöytien ääressä\nhedelmiä y.m., ostajia odotellen. --\n\nMutta keitä ovat nuo rohkeat ja ylpeät ratsastajat, joitten hevoset\novat koreissa hetuleissa tehden kauniita hyppäyksiä? Mainiosti osaavat\nhe ohjata ratsujaan ja tänään saavat he vielä koetella kilpailuissa\ntaitoaan. Heitä on useita satoja; kuuluvat eri säätyihin. Useimmat\novat ilmottautuneet osanottajiksi kilparatsastuksiin y.m. -- Tuolla\ntervehtivät toisiaan nuoret hacendadot ja rancherot -- suuret ja\npienet tilanomistajat --; vaquerot -- karjanpaimenet ja cibolerot --\npuhvelinpyydystäjät -- arvioiden tulevien kilpailijoidensa voimia.\nHeillä on kaikilla raikasväriset puvut, hyvin erilaiset, ja moni hieno\nseñorita heitä ihastuksella katselee.\n\nOhjelman alussa on n.k. coleo de toros. [Coleo de toros voitanee\nparhaiten suomentaa sanalla häränheitto.] Tämä meksikolaisten\nmielileikki suoritetaan siten, että ratsastajat nelistäen ahdistavat\npakenevaa härkää, kukin ensimäisenä koettaen saada sitä hännästä kiinni\nja siitä heitetyksi juoksussa nurin. Leikki on aika vaarallista,\nsillä usein haavottuu hevonen tai ratsastaja tai molemmatkin. Jos\nhevonen kompastuu, joutuu se ratsastajineen armotta päälle ajavien\nkilpailijoiden jalkoihin. Koetukseen vaaditaan suurta voimaa, taitoa ja\nrohkeutta, ja siitäpä syystä haluaakin nuori meksikolainen tyydyttää\nkunnianhimoaan juuri tällaisessa yrityksessä.\n\nKun viimeiset juhlavarustukset oli suoritettu, huutaa muuan kuuluttaja\nettä coleo alkaa. Katsojat peräytyvät nyt sivulle, jotta näyttämöksi\njää suuri ala härän hurjaa pakoa varten.\n\nUseat naiset rientävät carretaseihin -- kärryihin -- joilla katsojat\novat saapuneet juhliin. Mutta vähän peläten nousevat niihin señoritat,\nsillä voisihan härkä syöksyä yleisön keskuuteen. Ennenkin oli sellaista\ntapahtunut. Luonnollisesti tuntevat ylhäiset señorit ja señoritat\nitsensä varsin turvatuiksi penkeillään näyttämön sivulla. --\n\nTänään kilpailevista oli kaksitoista parasta valittu ensimäiseen\nkilpailuun, ja heidät asetettiin nyt riveihin. Samantekevää on\nniissä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat; koreapukuinen ranchero\nistuu ciboleron rinnalla, jolla on koti aavalla tasangolla; ja\nheidän rinnallaan ratsastaa linnotusväen rakuuna, haluten näyttää\nratsastustaitonsa etevämmyyttä.\n\nMerkki annetaan ja härkä päästetään lähelläolevasta corralista\n(talosta), jossa sitä on pidetty. Sen saattajat kulkevat ratsain härän\nsivulla, lassoilla pidellen härkää sarvista, valmiina nykäisemään\nhärän polvilleen, jos se yrittäisi niskotella. Härkä näyttää jo vallan\nraivoisalta, sillä sen silmät välähtelevät vihaisina, ja otsalla oleva\ntuuhea tukka häilyy kiukkuisesti. Ei sitä näy enää tarvitsevan paljoa\nhärsyttää, sillä se jo pieksee hännällä kylkiään, puhkoo ilmaa pitkillä\nsarvillaan, tohisee pahasti ja kuopii maata jaloillaan. Se on varmaan\nhyvärotuinen espanjalainen härkä.\n\nKaikki katselevat härkää suurella mielenkiinnolla.\n\nPuhutaan sen ominaisuuksista, ja kun muutamat katselijoista väittävät\nsitä liian lihavaksi voidakseen coleossa juosta tarpeeksi nopeasti, ja\ntoiset taas ovat päinvastaista mielipidettä, niin lyödään vetoja siitä\najasta mikä kuluu ennenkuin härkä on hännästä maahan kellistetty.\n\nKun ajattelee että tähän kilpakoetukseen oli valittu vahvin, nopein\nja villein härkä, mitä löytää voitiin, niin saattaa käsittää voittoa\nvaikeaksi ja suuriarvoiseksi, varsinkin kun ei saanut käyttää edes\nlassoa. -- Kun härkä on ärsytetty, niin juoksee se melkein yhtä\nnopeasti kuin nelistävä hevonen -- ja mitä taitoa ja voimaa, tottumusta\nja varmuutta tarvitaankaan ennenkuin ratsumies saattaa lähestyä rajua\neläintä, tarttua sen häntään ja temmata se nurin! Mutta kun se onnistuu\nniin onkin se leikki lopussa.\n\nAinoastaan suurissa Meksikon kaupungeissa on todellinen Plaza de toros\n-- härkätaistelukenttä --, pienet kaupungit saavat tyytyä avonaiseen\nkenttään, jolla taistelut suoritetaan.\n\nYleisön jännitettynä katsoessa mitä tuleman pitää, kuljetetaan härkä\nmuutamia satoja askeleita eteenpäin, pää avonaista kenttää kohden.\nHärkään ammutaan vielä pari palavaa nuolta, ja raivoissaan syöksee se\neteenpäin yleisön huutaessa ja melutessa.\n\nSilloin ratsastavat kisaveikot sen perään vielä huudoillaan härkää\nkiihottaen. Aluksi järjestetty ratsastajien rivi hajautuu. Eteenpäin\nsyöstään hurjaa vauhtia. Kannuksia ja piiskoja käytetään ahkerasti.\n\nHärkä juoksee sillävälin nopeasti eteenpäin, eivätkä parhaatkaan\nratsastajat saavuta sitä niinkään nopeasti, varsinkin kun härälle on\nannettu vähän ennakkoaikaa.\n\nSilloin vihdoin pääsee muuan vahvalla ruskealla hevosella ratsastava\nrakuuna härän sivulle, tarttuu sen häntään lujasti ja koettaa usealla\nvoimakkaalla heitolla saada härkää nurin. Mutta se ei onnistu. Äkkiä\nkääntyy härkä sivullepäin ja jättää petetyn ahdistajan kauvaksi\njälkeensä.\n\nLähin seuraaja, muuan nuori hacendado, joka ratsastaa komealla mustalla\nhevosella, koettaa sitten vuoroonsa onneaan. Mutta joka kerta kun hän\nojentaa kätensä tekee härkä käänteen. Lopulta saa hacendado otteen\nhärän häntään, mutta silloinkin vapautuu se ahdistajastaan hacendadon\nsuureksi kiukuksi.\n\nHäpeissään ratsastaa hän pois kuten äsken rakuuna, sillä\njärjestyssääntöjen mukaan saa tällaisen koetuksen tehdä vaan kerran\nkussakin kilpailulajissa.\n\nYhä kauvemmaksi juoksee härkä ahdistajien seuraamana.\n\nMuuan toinen rakuuna koettaa sitten onneaan, mutta yhtä huonolla\nmenestyksellä kuin edellisetkin.\n\nJärjestyksessä seuraa sitten kolme vaqueroa. He saavat osakseen vaan\nyleisön pilkkanaurua! Ja suurta riemua herättää katsojissa ratsastajan\nja hevosen kaatuminen, vieläpä silloinkin kun härkä niitä puhkoo\nsarvillaan.\n\nMonesta haavasta jo vuotaa veri, eikä kahdestatoista kilpailijasta ole\nenää jäljellä muita kuin yksi. Urhealle nelijalkaiselle taistelijalle\nhuudetaan: \"bravo toro! bravissimo!\"\n\nJo lähestyy ratkaiseva hetki. Yleisö vaikenee. Ylpeänä ratsastaa\nviimeinen kilpailija. -- Jo ensi katseella näkee, että siinä on kentän\nparas hevonen ja komein ratsastaja.\n\nMutta ovatko myöskin paraat kilpailussa? Siitä kysymys.\n\nRatsu on pikimusta mustangi, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Komealta\nse näyttää vihreällä nurmikolla. Sen kaareva kaula ja jalomuotoinen pää\nherättävät yleistä ihastusta, kun se nelistäessään tuskin koskee maahan.\n\nRatsastaja on parinkymmenenneljänvuotias mies, jonka vaaleakiharaiset\nhiukset ja vaalea kasvonväri suuresti erkanevat muiden kilpailijoiden\ntummasta, auringonpolttamasta hipiästä.\n\nHänen yllään on täydellinen rancherovaatetus koreine neulouksineen;\npurppuranpunainen manga [Manga on yhdenvärisestä vaatteesta\nneulottu päällysviitta, jota reunustavat sametti-, kulta-, hopea-\ntai silkkitupsut. Sarape on muuten samallainen, on vaan koristettu\nkirjavammaksi. Se on aina meksikolaisen yllä paitsi kotona.],\nkauniimmasta ja kalliimmasta kankaasta kuin tavallinen sarape, riippuu\nmiellyttävästi hänen olkapäiltään. Saadakseen kädet vapaiksi on hän\nheittänyt rikaspoimuisen viitan päätä taaksepäin, ja kun tuuli avaa sen\npoimut ja näyttää katselijalle koko sen väriloisteen, niin mielellään\nkatselee jokainen tätä uutta kilpailijaa, vierasta ratsastajaa, jolla\non niin uljas ryhti. Haluttiin tietää hänen nimensä.\n\n\"Cibolero Carlos!\" Kuului silloin eräs ääni selvästi yli kentän.\n\nNähtävästi tunsivat jotkut hänet jo ennestään, mutta useimmat eivät\ntunteneet.\n\n\"Miksei hän ole aikaisemmin esiintynyt ahdistamaan härkää?\" Kysyi muuan.\n\n\"Carramba! -- Varmasti olisi hän jo ennen voinut sen tehdä!\" vastasi\nmuuan. \"Hän on vaan tahtonut antaa muitten ensin koettaa, hyvin tietäen\nettei siitä mitään tulisi!\"\n\n\"Mira! Mira! -- Katsokaapas!\" --\n\nMainittu arvelu oli epäilemättä oikea.\n\nEnsi silmäyksellä saattoi arvata, että tämä ratsastaja tulisi\nvoittamaan härän. Hevonen nelisti tosin vielä lyhyeen, mutta sen\nheristetyistä korvista ja pärskyvistä sieramista saattoi päättää, että\nsitä jo ajo kiihotti, ja että vaan kireälle vedetyt suitset pidättivät\nsen vauhtia.\n\nKun huuto \"mira!\" kuului, niin näytti ratsastajassa tapahtuneen\näkkinäinen muutos. Vielä oli hän noin parinkymmenen askeleen päässä\nhärästä, mutta silloin syöksyi hepo lujaan vauhtiin ja oli pian\npelättävän vastustajan sivulla; sitten nähtiin ratsastajan tarttuvan\npitkään, ojossaolevaan härän häntään, kumartuvan syvälle eteenpäin,\nsitten äkkiä kohoutuvan satulassaan ja heittävän nurmelle kellelleen\nhärän, joka sätkytteli koipiaan ilmassa.\n\nNopeasti, suurella taidolla ja helppoudella näkyi koko temppu\nsuoritetun.\n\nHämmästynyt yleisö puhkesi kovaääniseen ja kestävään hyvähuutoon.\nOnnellinen voittaja kumarsi vaatimattomasti joka puolelle. Pian\nsenjälkeen katosi hän katselijain sekaan.\n\nYksi ja toinen oli kyllä huomaavinaan, että cibolero kiittäessään\nerittäin haki silmillään kaunista Catalina de Crucea, ja että señorita\nvastasi lempeällä silmäniskulla ja suloisella hymyllä. Mutta voiko\nse olla mahdollista? Alentuisiko rikkaan don Ambrosion perijätär\npalkitsemaan ciboleron kunnioittavaa tervehdystä suosiollisella\nhymyllä?!\n\nVarma oli kuitenkin, että muuan toinen silmäpari, erään viehättävän\nvalkoverisen naisen, katseli ihastuneena nuorta sankaria.\n\nKun cibolero lähestyi sitä carretaa, jossa tyttö oli, ilmeni selvästi\ntytön riemu. -- Mutta kun heidät näki rinnakkain, huomasi selvästi,\nettä he olivat sisarukset -- samat kasvonpiirteet, sama hipiä, sama\nryhti ja vartalo!\n\nNuoren tytön takana carretassa istui vanha vaimo, jonka pitkät\nalasriippuvat hiukset olivat vallan valkoiset. Ei hän mieltään muuten\nilmottanut, mutta hänen silmistään loisti mitä suurin ilo.\n\nMuutamat katselivat vanhusta uteliaisuudella, toiset taas kauhulla,\nuseat olivat kuulleet hänestä merkillisiä juttuja.\n\n\"Esta una bruja -- una hechicera! -- Hän on noita-akka!\" kuiskailtiin\nsiinä; ei kukaan kuitenkaan puhunut siitä niin, että Carlos tai nuori\ntyttö olisi sen kuullut. Kaikkien kammoama vanhus oli nuorten äiti.\n\nCiboleron kaatamalla härällä ei näyttänyt olevan mitään halua jatkaa\ntuimaa juoksuaan. Se ravasi vaan hiljalleen eteenpäin siksi kunnes\nse jälleen lassolla pyydystettiin kiinni ja annettiin palkinnoksi\nvoittajalle.\n\nKilpailuja jatkettiin. Uusi härkä tuotiin tantereelle, ja kaksitoista\nuutta ratsumiestä koetteli onneaan. Joko heillä sitten oli yhtä hyvät\nhevoset kaikilla, tai oli härkä niin väsyksissä, ettei se enään\njaksanut juosta kyllin nopeasti, joka tapauksessa sattui niin, että\nkilpailijat saavuttivat härän yhtaikaa, jopa toiset sen sivuttivatkin;\nmutta silloinpa kääntyikin härkä äkkiä ympäri ja alkoi katselijain\nsuureksi kauhuksi juosta suoraan katsojaryhmää kohden.\n\nKuului huikeita huutoja. Penkeillä olevat ylimystönaiset huusivat\nsamoinkuin carretoissa olevatkin, sillä muutamassa sekunnissahan oli\nhärkä varmaan siellä. Ratsumiehet olivat kaukana härän jäljessä. He\nolivat hämmästyneet äkkinäistä käännettä.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi ei ollut enää kukaan ensimäisistä\nkilpailijoistakaan ratsailla, ja kukapa olisi jalkasin uskaltanut käydä\nestämään raivostunutta härkää?\n\nJoka hetki kasvoi hämminki ja neuvottomuus yleisön keskuudessa,\nolihan usean henki uhattu. Vaunuissaolijoita uhkasi suurin vaara,\nsillä vaunurivi ulottui kauvas kentälle. Mutta härkä näytti syöksyvän\nsuorastaan penkkejä kohden, aivankuin aikoen siltä kohtaa puhkaista\ntien itselleen.\n\nMutta juuri silloin nähtiin erään miehen lasso kädessä astuvan ulos\nvaunurivistä. Hän oli jalkasin. Päästyään ulommaksi heitti hän lassonsa\nkohden härkää. Lasso tarttui sarviin, ja härän juoksu seisahtui.\nHetkeäkään hukkaamatta juoksi mies lähellä olevan puun luo ja kietoi\nlasson toisen pään sen ympäri. Heti senjälkeen kuului kumea rusahdus:\nhärkä oli ehtinyt köyden päähän ja syöksyi nurinniskoin juuri katsojain\nlavan eteen.\n\n\"Bravo! Wiva!\" kuului sadoista kurkuista kun ihmiset olivat ehtineet\nvähän tointua säikähdyksestään. Yhä uudelleen huusivat he: \"Wiva! Wiva!\nCarlos el cibolero!\"\n\nSillä hän se oli, joka jo toisen kerran samana päivänä oli osottanut\nerinomaista urhoollisuuttaan ja taitavuuttaan pelastaen useita\nhengenvaarasta.\n\nEi oltu härkää tosin vielä kokonaan voitettu, rajotettu vaan suljettuun\npiiriin, mutta se näytti kuitenkin voimattomalta. Ja kun se vielä\nkerran koetti rynnätä katsojia vastaan, ja nämä hätääntyneinä\nperääntyivät, niin heittivät heti useat ratsumiehet lassoja sen\nsarviin ja niskaan vetäen sen maahan niin rajusti, ettei se enään\nkilpatantereelle voinut lähteä. --\n\nKun tämän päivän kilpailuita varten oli määrätty vaan kaksi härkää,\nniin oli samalla el coleo de toros päättynyt.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nVedonlyönti.\n\n\nSuoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita\najan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä\nkoetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja\nkaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat\ntaitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.\n\nSeurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa\n[sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea-\ntai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] -- hattunsa --\nmaahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä\nohitse.\n\nUseimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat\nihmetellen sellaista taitavuutta.\n\nVarsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni\nesine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa\nparastaan.\n\nLinnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä\nhaluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle\nruoholle ja sanoi:\n\n\"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön\nvetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että\nkersantti Gomez suorittaa sen tempun.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos\nsaattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:\n\n\"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei\nkersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan\nlyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä\ntapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi.\"\n\n\"Kuka se toinen on?\" kysyi Vizcarra.\n\n\"Cibolero Carlos!\"\n\n\"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan\nhäneen,\" jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. -- \"Panen vetoa yhden\npeson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että\nkukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!\"\n\nUseita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä\nkultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa\nsiihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti\nGomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.\n\nVielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli\nepäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa\nnäyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin\nvarovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.\n\nPian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja\nkumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi\nsatulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.\n\nVoimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä.\nJoittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen\nsiirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin.\nUseat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan\nnurmelle.\n\nGomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli\nyleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.\n\nTämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta,\nmutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut\nniinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata\nnuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka\namerikalaisen esiintyminen -- sillä se hän oli -- maan alkuasukkaista\nsyntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen\naina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä\ntulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.\n\nCibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi\nminkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin\nkomean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero\nohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä\nkumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan,\nsamalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle\nkämmenelleen.\n\nKaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella\nettä nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa\ninnokkaasti huutamaan \"vivas!\"\n\nKersantti Gomez -- joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä\nkilpailuissa -- näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla\ntuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa\nhäviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö\npääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi\nhänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan,\nkehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.\n\nSeuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja\ntottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä\nnelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, \"Zequian\", reunalle.\n\nZequia -- kanava peltojen kastelemista varten -- oli niin leveä, että\nparaskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin\nse oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.\n\nRatsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää\nhevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli\nihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.\n\nUseat suoriutuivat kilpailusta hyvin, ja innokkailla hyvähuudoilla\nheidät palkittiin. Kaunis oli näky kun eteenpäin lentävä hevonen\nsilmänräpäyksessä pysähtyi äkkijyrkänteelle pää eteenpäin kurotettuna\nja sieramet pärskyen.\n\nSuurta naurua sensijaan saivat osakseen muutamat nuorukaiset, jotka\neivät uskaltaneet ratsastaa kyllin lähelle, tai sitten syöksyivät\npäistikkaa likavetiseen kanavaan, josta suurella vaivalla saivat rämpiä\nkuivalle, vaatteet mudan ja liejun peitossa, yleisön nauraessa.\n\n\"Miksei cibolero kilpaile?\" kysyttiin. Hänen ystävänsä selittivät\nvallan oikein, ettei sopinut hänen, äsken näytettyään taitavuuttaan\nniin loistavalla tavalla, kilpailla tällaisissa vähäpätöisemmissä\nkoetuksissa. -- Eikä Carlos todella halunnutkaan niin helppohintaisia\nvoittoja.\n\nMutta eversti hautoi mielessään jotain ilkeätä juonta, ja toverin\nsai hän pian kapteeni Robladosta. Edellistä suututti rahojensa\nmenettäminen, jälkimäistä se ilmeisesti suosiollinen tapa, jolla ihana\nCatalina katseli voittoisaa ciboleroa.\n\nUpseerit halusivat jollakin häpeällisellä tavalla nöyryyttää Carlosta.\nHe tulivat hänen luokseen ja tiedustelivat miksei hän ottanut osaa\nkilpailuun, minkä pitäisi olla cibolerolle varsin helppo tehtävä.\n\nSyvästi loukkasi Carlosta se halveksiva äänen sävy, jolla hänen\ntoimensa nimi lausuttiin. Aivan kuin olisi ollut jotakin halveksittavaa\nsiinä, että metsästäjän tavoin etsi puhvelin jälkiä, surmasi niitä ja\nmyymällä niiden vuotia ja lihoja ansaitsi elantonsa!\n\nHilliten kuitenkin kiukkunsa sanoi hän lyhyeen ja tyyneesti:\n\n\"Se ei mielestäni maksa vaivaa.\"\n\n\"Vai niin, poikaseni!\" huudahti Roblado ivallisesti, \"luulenpa arvaavani\noikean syyn. Olisi ehkä vähän vastenmielistä sunnuntaihepenissään meloa\nkanavan pohjalla, sillä ette kai väitä vähäiseksi tempuksi pysäyttää\nhevosta kanavan jyrkänteelle?\"\n\nTahallaan oli kapteeni puhunut niin kovaa, että kauvempanakin olijat\nsaattoivat sen kuulla. Vieläpä hän hymyilikin ivallisesti.\n\nJa juuri sellaisen likakylvyn olisivat upseerit niin mielellään suoneet\ncibolerolle. He toivoivat jonkin sattuman, hevosen kompastumisen tai\nmuun sellaisen auttavan heidän aikeitaan. Nauruahan synnyttää aina\nkurasta maalle kömpivä mies, vaikkapa olisi kuinka monta voittoa\nsaanut. Ja sitä juuri ne toivoivat \"don\" Carlokselle!\n\nKukapa tietää vaikka cibolero olisi aavistanut heidän kurjat toiveensa?\n\nKauvan istui loukattu nuorukainen sanaakaan sanomatta satulassaan. Hän\nmietti oliko syytä Robladon ivan tähden ryhtyä tähänkin kilpailuun.\nKielto olisi ehkä taas synnyttänyt pilkkaa muutamissa.\n\nVaistomaisesti aavisti hän upseereilla olevan pahaa mielessä. Häntä\nsuututti kovasti näitten miesten lurjusmaisuus, sillä hän tunsi heidän\nentisenkin elämänsä, vaikka olikin heille tuntematon. Tänään olivat he\ntaas osottaneet halpamielisyyttään, ja vielä kaikui hänen korvissaan\nRobladon ivanauru.\n\nVihdoin vastasi hän:\n\n\"Kapteeni Roblado, sanoin jo, ettei sellainen kilpailu minusta näytä\nmaksavan vaivaa. En haluaisi rikkoa hevosen suuta niin turhan tähden.\nKymmenvuotias poikakin saattaisi tuolla kanavan reunalla hevosen\npysäyttää, mutta jos te haluatte --\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Roblado kerkeästi, joka puoleksi näytti aavistavan\nciboleron aikomuksen.\n\n\"Jos te haluatte panna vetoa yhden kultarahan -- sillä olen köyhä\nmetsästäjä enkä voi enempää siihen uhrata -- niin haluanpa koettaa\njotakin sellaista, mitä ei kymmenvuotias muchachito (pikkupoika)\nniinkään helposti uskaltaisi.\"\n\n\"Mitähän se sitten onkaan, señor cibolero?\" kysyi upseeri ivallisesti.\n\n\"Haluan seisauttaa hevoseni tuolla kalliojyrkänteellä!\"\n\n\"Pari hevosen mittaa kallion reunasta?\"\n\n\"Pari hevosen mittaako? -- Ei, muutamia jalkoja; -- puolta sitä matkaa,\nmikä tässä kilpailussa on kanavan reunalla.\"\n\nSellainen ehdotus hämmästytti suuresti kaikkia läsnäolijoita. Se näytti\nniin huimapäisen rohkealta, ettei sitä todeksikaan voitu luulla.\nMolemmat upseeritkin hämmästyivät ja luulivat ciboleron leikkiä\nlaskevan.\n\nCarloksen mainitsema kallionkieleke oli sitä vuorenselkämää, mikä\nympäröitsi laaksoa.\n\nSe ulottui hyvän matkaa vuorenselkämästä ulos ja näkyi hyvästi\nkaikkialle laaksoon. Se kohosi ainakin 1000 jalkaa laaksoa ylemmä\nja oli melkein vuoren korkuinen. Se oli muodostunut kalkki- ja\nhietakivikerrostumista. -- Heikkohermoisille oli jo tuskallista\nkatsellakin sinne ylös; arvata saattaa, että sieltä oli vielä paljoa\nkauheampaa katsella alas.\n\nJa puhvelinmetsästäjä tarjoutui nyt vedon perästä pysäyttämään ratsunsa\ntäydestä nelisestä tuon kallionkielekkeen jyrkällä reunalla muutamien\njalkojen päässä reunasta! Eipä siis kummakaan vaikka ihmiset olivatkin\nsuuresti ihmeissään. Toisilleen huudahtelivat he:\n\n\"Se on mahdotonta, se on hulluutta! Ei kaiketi hän sillä totta\ntarkotakaan, tekee vaan pilaa upseereista.\"\n\nCarlos istui kuitenkin tyynenä mustanginsa selässä odottaen vastausta.\nVähän aikaa mietittyään sanoi Roblado:\n\n\"Hyväksyn vedon!\"\n\n\"Minäkin panen vetoa yhden kultarahan,\" sanoi eversti.\n\n\"Señores,\" vastasi cibolero, nähtävästi nyreissään, \"ikävä kyllä en\nminä voi hyväksyä muuta kuin yhden vedon. Tämä kultaraha on ainoa\nrikkauteni, ja kukapa minulle lainaisi onzaakaan?\"\n\nHän hymyili tätä sanoessaan, mutta ympärilläolijat näyttivät vakavilta,\nsillä heitä suretti se julma kohtalo, johon cibolero näytti tahallaan\nsyöksyvän.\n\n\"Kaksikymmentä kultarahaa, Carlos! Niinpaljo kuin vaan tahdot!\" huusi\nmuuan siinä läheisyydessä, \"mutta ei tuollaiseen uhkayritykseen; väärin\nolisi auttaa sinua siinä.\"\n\nIloisesti hämmästyen huomasi Carlos puhujan siksi samaksi nuoreksi\nrancheroksi, joka jo kerran oli tänään ryhtynyt häntä puolustamaan.\n\n\"Kiitoksia, don Juan\", vastasi cibolero, \"tiesin teidän tahtonne;\nmutta olkaa huoletta, rahoja ette menetä. -- Ha! ha! ha! olisinko\nistunut kaksikymmentä vuotta ratsailla antaakseni jonkun gachupinon\npilkata itseäni?\" [Gachupino on pilkkanimi espanjalaisista tai heidän\npuhdasrotuisista jälkeläisistään. Se on aztekien kieltä. Intiaanit\nolivat saaneet sanan espanjalaisten kannuksista.]\n\n\"Hei mies!\" kiljasivat Vizcarra ja Roblado yhtaikaa katsellen\nuhkaavasti puhujaan ja tarttuen miekankahvaan.\n\n\"Oh, hyvät herrat, älkää pahastuko!\" sanoi Carlos heittäen heihin\nivallisen katseen. \"Se tuli sanottua vahingossa. Olisin hyvin\npahoillani jos siitä loukkaantuisitte.\"\n\n\"Hillitse toisten kielesi paremmin, poikaseni!\" uhkaili Vizcarra\nkiukkuisesti; \"saattaisipa arvokas henkilönne muuten joutua\nikävyyksiin.\"\n\n\"Suuri kiitos, herra eversti!\" vastasi cibolero nauraen; \"neuvonne\nnäyttää hyvältä, koetan noudattaa sitä.\"\n\nNuori mies tuskin enää huomasikaan everstin kiukkua ja kirouksia,\nkun hänen sisarensa hyvin kiihtyneenä juoksi hänen luokseen. Tieto\nuhkayrityksestä oli jo levinnyt koko yleisölle.\n\n\"Voi veli Carlos!\" huudahti hän syleillen hänen polveaan. \"Onko totta,\nihan totta?\"\n\n\"Mikä sitten, hermanita -- pikkusisar --?\" kysyi hän nauraen.\n\n\"Että sinä --\"\n\nEikä hän voinut päättää lausetta, viittasi vaan vuorelle.\n\n\"Totta se on, Rosita -- ja miksei olisi? Vapisethan sinä! Älä pelkää\nminun tähteni! Vakuutan sinulle, ettei se ole vaarallista; olenhan\nusein suorittanut yhtä vaikeita töitä.\"\n\n\"Rakas veli, tiedänhän minä, että sinä olet taitava ratsastaja; ei ole\nparempaa täällä eikä muuallakaan --, mutta ajattele kuinka suuri vaara\nsiinä on, -- voi Jumala -- ajattele sitä --\"\n\n\"Tyynny, rakas sisareni! Hämmentynyt mielesi sokaisee näkösi. Ethän\ntahtoisi ainoan veljesi joutuvan häpeään! Mennäänpä kuulemaan äidin\nmieltä; olen varma, ettei hän pane vastaan!\"\n\nNäin sanoen käänsi hän hevosensa ja ratsasti vaunujen luo. Nuori tyttö\nkulki sinne hitaasti jäljessä, huomaamatta, että yleisö mielenkiinnolla\nkatseillaan häntä seurasi. Tuska loi hänen kauniille kasvoilleen\nomituisen viehätyksen. Se varsinkin pisti eversti Vizcarran silmiin.\nHän jutteli tunteistaan kapteeni Robladolle, joka oli hänen toverinsa\nnautinnoissa niinkuin virkatoimissakin. Mutta kun poika ja äiti\nalkoivat keskustella, tulivat he muitten uteliaitten joukkoon vaunujen\nluo kuullakseen mitä puhuttiin.\n\n\"Rosita haluaa estää aikeeni, äiti\", sanoi Carlos. \"Tiedäthän, äiti,\nmihin työhön aijon ryhtyä. Luovun siitä vaan sitten jollet sinä sitä\nsalli. Mutta toivon sinun siihen suostuvan, sillä kunnia-asia on pitää\nsanani.\"\n\nViimeiset sanat lausui hän erityisellä ponnella, jottei vaimolta olisi\njäänyt huomaamatta asian pääpaino.\n\n\"Rositako tahtoisi sinua estää! Hän menköön kangaspuilleen ja\nlaittamaan koruja naisille, siinä hänen tehtävänsä; mutta sinä,\npoikani, pystyt suurempiin töihin, sillä suonissasi virtailee\nsankarillisen isän verta. Hänpä suoritti aikoinaan tekoja, ha, ha, ha!\"\n\nTämä merkillinen nauru ja vanhan vaimon villi katse vapisuttivat\nkuuntelijoita.\n\n\"Mene vaan!\" huudahti hän työntäen hiukset taaksepäin, kohoten\nseisomaan ja ojentaen kätensä, \"mene, Carlos el cibolero, ja\nnäytä noille kurjille raukoille, mateleville orjille, mitä vapaa\namerikkalainen kykenee tekemään! -- Kalliolle! Kalliolle!\"\n\nCarlos halusi lopettaa keskustelun, sillä jo näki hän upseerien ja\npappien vaihtavan keskenään merkitseviä silmäyksiä. Vaimon käytös oli\nsuuresti heitä hämmästyttänyt.\n\nPuristaen lämpimästi äitinsä kättä ja suudellen häntä jäähyväisiksi\nnosti Carlos sisarensa vaunuihin, nousi ratsaille ja kiiruhti kalliota\nkohden. Hetkisen tarkasteli hän vielä señorein ja señoritain ryhmiä,\njoissa vilkkaasti keskusteltiin uhkayrityksen johdosta.\n\nMoni tunteellinen sydän sykki jännityksestä kiivaammin ja moni toivoi\nciboleron onnellisesti vaarasta suoriutuvan; mutta pakahtua oli sen\ntytön sydän, jota Carlos katseillaan haki. Ei tosin muodossa mitään\nerityistä muutosta näkynyt, mutta Carlos arvasi sen. Valkoisella\nnenäliinalla heilutti cibolero hyvästiä; sitten kiiruhti hän heponsa\ntäyteen juoksuun.\n\nEi tiedetty ylhäisten eikä alhaisten piirissä ketä tämä tervehdys\ntarkoitti, vaikka siitä yhtä ja toista arveltiin.\n\nKaikki ratsastajat seurasivat ciboleroa polulla, joka mutkitellen\njohti vuorenrinnettä pitkin laaksosta kukkulan laelle. Kun kesti yli\nparikymmentä minuuttia ratsastaa kukkulalle ja kilpailukenttä oli\nmuutenkin loitommalla, seurasivat ainoastaan upseerit ja jotkut harvat\nasiaan erittäin kiintyneet polkua ylös. Toiset ratsastivat kukkulan\njuurelle ainakin lähempää nähdäkseen itse jännittävää ratsastuskoetta.\n\nRunsaan tunnin saivat ihmiset odottaa kentällä. Mutta aikaa koetettiin\nkuluttaa miten voitiin. Nopeasti pantiin kuntoon pelipöydät ja\nmontspeli nieli usean taskuista kulta- ja hopearahat siirtäen\nne toisiin taskuihin. Aina kuinka onnikin vaihteli. Toiset taas\nkiinnittivät kaiken huomionsa kukkotaisteluun.\n\nMutta kun ratsastajat ilmaantuivat vuoren laelle, taukosi leikki\nlaaksossa. Kaikki katselivat vuorelle. --\n\nPäästyään vuorelle määräsi Carlos paikan millä aikoi suorittaa\nratsastusnäytteensä, ja valitsi siksi aikaisemmin mainitsemamme\nkallionkielekkeen. Noin sadan askeleen päästä jyrkänteen reunasta oli\nkallionharjanteella tasainen kenttä, jolla kasvoi lyhyttä grammaruohoa.\nSiellä ei pieninkään kivi voinut vahingoittaa hevosen kavioita.\n\nSinne päästyään tutki cibolero ruohokenttää mitä suurimmalla huolella.\nVizcarra ja Roblado olivat aina hänen lähellään. Vaaran pelko pidätti\nkuitenkin toiset etäämmällä reunasta huolimatta siitä, että näköala oli\njuhlallinen.\n\nCibolero istui kuitenkin satulassaan tyyneenä kuin olisi ratsastellut\nalhaalla kanavan reunalla ja johti matkan mittausta ja rajaviivan\nmerkitsemistä. Hevonen tuotti isännälleen kunniaa. Ei sekään mitään\npelännyt, se näytti tottuneelta niinkin vaaralliseen ratsastukseen.\nVälistä se kurotti kaulansa ja hirnahti iloisesti huomatessaan alhaalla\nlaaksossa toisia hevosia. Carlos ohjaili hevostaan joskus hyvin lähelle\nreunaa totuttaakseen sitä jyrkänteen näkyyn ennen ratkaisevaa koetta.\n\nRajaviiva merkittiin vajaan parin hevosenmitan päähän jyrkänteen\nreunasta. Siinä kasvoi vielä ohut nurmikerros. Mutta kun upseerit\ntahtoivat vielä siitäkin lyhentää matkaa, vastustivat toiset sitä\nyleisesti.\n\nNuori ranchero puolusti ystävänsä etuja tässä kauheassa leikissä ja\ntahtoi rehellistä peliä. Vaikka hän vaan oli karjanomistaja, kuului\nhän kuitenkin varallisuutensa tähden yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja\nuskalsi siitä syystä, rohkea mies kun muuten oli, puolustaa Carloksen\noikeuksia välittämättä upseerien vihaisista silmäyksistä.\n\n\"Carlos!\" huudahti hän mittauksia toimitettaessa, \"ottakaa tämä\nkukkaroni, huomaan ettette aijo luopua järjettömästä kokeestanne, mutta\nen kuitenkaan voi sallia, että niin vähäisestä rahasummasta panette\nhenkenne alttiiksi! Ottakaa se ja pankaa vetoa niinpaljosta kuin\ntahdotte!\"\n\nCarlos silmäili täysinäistä kukkaroa, jossa näytti olevan iso summa,\nkuitenkin arveli hän hetkisen. Kiitollisuus loisti hänen silmistään,\nmutta tarjousta ei hän silti ottanut vastaan, vaikka ranchero olisi sen\nniin mielellään suonut.\n\n\"Ei, hyvä don Juan!\" sanoi hän liikutettuna. \"Kiitän teitä kaikesta\nsydämestäni, mutta apunne täytyy minun kuitenkin hyljätä. Lainatkaa\nminulle yksi onza, ei enempää! Sen avulla voin panna vetoa\nlinnanpäällikön kanssa. -- Ajatelkaapa kuinka äkkiä köyhä cibolero\non tullut varakkaaksi mieheksi! Nyt voi hän jo panna vetoa kaksi\nkultarahaa, joista toinen on hänen omansa!\"\n\n\"No niin\", sanoi don Juan, \"jollette te haluakaan koettaa onneanne, niin\nminä sen teen. -- Eversti Vizcarra!\" sanoi hän tälle, \"otaksun teidän\nhaluavan saada rahanne takaisin? -- Ystäväni panee teidän kanssanne\nvetoa kaksi onzaa, minä puolestani panen kymmenen!\"\n\n\"Hyväksyn vedon,\" sanoi linnanpäällikkö ylpeästi.\n\n\"Uskaltaisittekohan panna kahdesti saman summan?\" kysyi ranchero.\n\n\"Minäkö uskallan?\" kivahti eversti suuttuneena tällaisesta\nkysymyksestä. \"Vaikka neljästi jos haluatte, hyvä herra!\"\n\n\"No niin, siis nelinkerroin!\" kuului tyynesti ärsyttävä vastaus.\n\"Neljäkymmentä onzaa siitä, että Carlos suorittaa ratsastusnäytteensä!\"\n\n\"Jo riittää turha löpinä, rahat ulos!\"\n\nRahat laskettiin. Ne otti haltuunsa eräs läsnäolijoista.\nPalkintotuomarit valittiin. -- Kun kaikki valmistukset oli\nsuoritettu siirtyivät katselijat kauemmaksi jättäen ciboleron\nratsuineen kallionkielekkeen kentälle. Kaikki seurasivat hänen\nliikkeitään mielenkiinnolla. -- Ensin astui hän maahan ratsailta ja\nja heitti yltään mangan nurmelle, jottei se häntä haittaisi. Sitten\ntarkasti hän kannustensa hihnat, pukunsa ja hattunsa. Piiskansa ja\nmetsästyspuukkonsa jätti hän don Juanille.\n\nSitten kiinnitti hän koko huomionsa hevoseen, joka koko ajan oli\nseisonut hiljaa paikallaan, ylpeänä ja kaulaansa kaarehtien kuin\nhyvinkin tietäen mitä tapahtuisi. -- Tarkkaan tutki Carlos päitsimet,\nsuitset ja kuolaimet. Leukahihnan veti hän vähän kireämmälle. Hyvin\ntarkasti hän erittäinkin satulahihnat. Mahavyön päästi hän hetkeksi\nauki ja asetti satulan oikealle paikalle. Sitten kiristi hän mahavyön\nuudelleen, polvella tuupaten sen oikein kireälle.\n\nKaiken tämän varovaisuuden saattaa hyvin käsittää. Sillä jos jokin\nhihna katkeisi tai jokin solki murtuisi, niin voisi urhea ratsastaja\nsyöksyä ikuisuuteen.\n\nKun kaikki hänen mielestään oli täydessä kunnossa, tarttui hän suitsiin\nja hyppäsi kevyesti satulaan. Ensin ohjasi hän hevostaan hitaasti\npitkin jyrkänteen reunaa, ainoastaan muutamien jalkojen päästä siitä,\ntotuttaakseen sitä näkyyn ja vahvistaakseen sen hermoja, mutta pian\nkiristi hän hevosensa tasaiseen raviin ja siitä neliseen.\n\nJo tämä ratsastus oli kauheata katsella, ja alhaalla olijat seurasivat\nsitä vavisten ja ihmetellen.\n\nSitten kääntyi hän jälleen keskemmälle nurmea ja päästi ratsunsa\nnopeaan neliseen -- juuri sellaiseen, jolla hän aikoi kokeensa\nsuorittaa -- ja veti niin äkkiä suitsista, että mustangi oli pudota\nistuvilleen. Sitä koetta jatkoi hän sitten ainakin kymmenisen kertaa,\nnelistäen ja pysäyttäen, hevosen pää milloin kentälle päin milloin\njyrkänteelle päin. Tosin olisi hevonen päässyt lujemminkin, mutta\nsiitä ei oltu ennakolta sovittu, ja mahdotonta olisi ollut vaatiakin\npysäyttää hevosta niin lyhyen matkan päähän jyrkänteestä, jos se olisi\njuossut kilpa-ajovauhtia. Vaikka se olisi siihen paikkaan ammuttu, niin\nsen vauhtia ei olisi voinut pysäyttää. Reipas nelinen riitti tässä\ntapauksessa, ja sitä mieltä olivat palkintotuomaritkin, kun Carlos\nheiltä sitä kysyi.\n\nVihdoin nähtiin ciboleron kääntävän hevosensa kallionkärkeä kohden\nensin otettuaan varmemman asennon satulassa. Hänen päättävästä\nkatseestaan saattoi arvata, että nyt se tapahtuu.\n\nKeveä kannusten isku pani hevosen ripeään juoksuun ja niin nelistikin\nse jo täyttä laukkaa suoraan jyrkänteen reunaa kohden.\n\nJoka silmä tähtäsi rohkeaan ratsastajaan, joka sydän löi kuin\nkuumeessa, ei ääntäkään kuulunut suuresta väkijoukosta. Kuului vaan\nmustangin tasainen kavionisku kovalla nurmikolla.\n\nJännitystä ei kestänyt kauvan. Parikymmentä harppausta toi ratsastajan\njo noin kuuden hevosenmitan päähän reunasta.\n\nSuitset olivat vielä löysällä -- Carlos ei tahtonut niitä kiristää --\nhän tiesi, että vähänkin niitä nykästessä hevonen pysähtyisi. Ja sehän\nolisi vienyt hukkaan koko koetuksen -- hän olisi pysähtynyt ennen\nrajaviivaa. -- Vielä harppaus, toinen ja kolmas! --\n\n\"Voi, hän on mennyt viivan yli, hän syöksyy varmaan alas!\"\n\nNiin huudahdettiin ympärillä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nmuuttui katselijain kauhu suureksi iloksi, ja sadoista kurkuista kuului\nvoimakas \"viva!\"-huuto sekä alhaalta että ylhäältä.\n\nHevonen näytti jo olevan hyppäämäisillään syvyyteen, kun ratsastaja\nsiinä samassa veti ohjakset kireälle, ja hepo seisahtui heti, iskien\njalkansa tanakasti maahan. -- Sen etujalat olivat kolme jalkaa vaan\njyrkänteen reunasta.\n\nTässä asennossa otti ratsastaja sombreronsa, heilutti sitä ilmassa ja\npani jälleen polttavalle otsalleen. Kauniilta näyttivät ratsastaja\nja hevonen sieltä korkeudesta laaksossa olijoille tummansinistä\ntaivaanlakea vastaan.\n\nSelvästi näkyi alhaalle voittajan kädet ja jalat samoinkuin hevosenkin\npiirteet. Ja kun tämä ryhmä ei hetkiseksi liikahtanutkaan, näytti se\npronssipatsaalta, kallio jalustanaan.\n\nEi tämä näky sentään kauvaa pysynyt, sillä hyvähuutojen vielä yhä\nkaikuessa käänsi cibolero nopeasti heponsa ympäri ja katosi vuorelle.\n\nRohkea teko oli suoritettu, ja äsken vielä ahdistuksesta sykkivät\nsydämet pääsivät taas vapaaseen liikkeeseen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKansanjuhla.\n\n\nSuurella riemulla tervehdittiin laaksossa ciboleroa, mutta eniten\nihastutti häntä kuitenkin niitten silmien ystävällinen välke, joita hän\nerityisesti yleisön joukosta etsi, ja suurin palkinto oli hänelle kun\ntyttö huiskutti nenäliinaansa.\n\nKiireesti halusi hän päästä jälleen näkemään äitiään ja sisartaan.\nPäästyään heidän luokseen tervehti hän heitä kättä puristaen ja\nsuudellen.\n\nHänen rinnallaan oli uskollinen ystävä don Juan. Hauska oli nähdä tätä\nnelihenkistä ryhmää, jossa näytti vallitsevan luja keskinäinen ystävyys.\n\nVaikka don Juan oli rikas, nuori tilanomistaja ja karjatarhojen\nomistaja, ja hänen nimensä eteen siitä syystä kohteliaisuudesta\nliitettiin sana \"don\", niin ei hän siitä huolimatta ollut syntyynsä\nnähden paljoa ciboleroa korkeammalla. Jollei hän kuulunutkaan seudun\nvarsinaisiin säätyhenkilöihin -- muuten kunnia josta hän vähät välitti\n-- niin tunnettiin hänet kuitenkin yleensä rohkeaksi ja rehelliseksi\nnuoreksi mieheksi.\n\nHän haki parhaillaan juhlapaikalta parhaita virvokkeita vaunuissa\noleville ystävilleen.\n\nSuuri ero oli rancheron ja linnanpäällikön kasvonilmeissä. Edellinen\noli ollut ystävälleen apuna ja sai sitäpaitsi saaliikseen monta\nkultarahaa. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Linnanpäällikkö kulki\nympäri otsa vihaisissa rypyissä, kosto ja kiukku sydämessään!\n\nJuhlien päättäjäisiksi julistettiin viimeinen kilpailu: \"kukon\ntempaaminen\".\n\nTämä kilpailu suoritetaan siten, että täyttä nelistä ratsastaen\ntemmataan alas kukko, joka jaloistaan on sidottu niin korkeaan oksaan,\nettä ratsumies siihen juuri ulottuu. Temppua on lisätty vielä sillä,\nettä kukon kaula voidellaan hyvin rasvalla tai suovalla.\n\nKun joku on onnistunut saamaan kukon alas -- hän saa sen myöskin pitää\npalkintonaan -- niin koettavat toiset kilpailijat riistää sitä häneltä.\nVoittajan pitää kiertää määrätty rata ja palata sitten jälleen sen\npuun luo, josta kukko riippui. Joskus sattuu, että voittajalta tällä\nmatkalla kukko riistetään. Se jää silloin riistäjän haltuun. Näytös\nloppuu siten, että voittaja tarjoo saaliinsa lemmitylleen, joka sitten\nilolla tanssiaisissa pitää kukkoa kainalossaan fandangoa tanssiessaan.\n\nKolmannen kerran esiintyy rakuuna Gomez kilpailijoiden keskuudessa ja\njo onkin hänen onnistunut saada, pitkä kun on, kukko oksalta. Mutta\nmitenkäs kävikään. Muuan nokkela vaquero tempasi sen häneltä piiriä\nympäri ratsastettaessa.\n\nCarlos ei ollut aluksi enää tässä kilpailussa, sillä hyvin käsitti hän,\nvaikkapa olisikin ystäviään ilahuttanut, liiaksi saavansa vihamiehiä\nja kadehtijoita. Eikä hän sitä tahtonut. Mutta kun ympärilläolijat\nhärnäilivät, ettei hän ehkä enää uskalla, pelkäsi ehkä edellisiä\nvoittojaan, niin nähtiin sankarimme uudelleen kilpakentällä.\n\nTämä kilpailujen viimeinen ohjelmanumero erosi vähän edellisestä.\nMaahan kaivettiin pieni kuoppa ja siihen peitettiin lumivalkea haikara\nniin että pitkä kaula vaan oli maanpinnan yläpuolella. Kun kilpailijan\npiti täyttä laukkaa ratsastaen ohimennessään temmata haikara maasta,\nniin se ei ollut ensinkään helppoa kun haikara heilutti kovasti päätään.\n\nUseat olivat jo turhaan koettaneet. Silloin esiintyi Carlos. Nopeasti\nja taitavasti tempasi hän valittavan linnun pehmeästä mullasta, jolloin\nlintu iloisesti räpytteli vapautuneita siipiään. Mutta silloinpa täytyi\nsuojella itseään toisilta kilpailijoilta. Milloin käänsi hän äkkiä\nhevosensa yhtäälle milloin toisaalle, milloin taas sen äkkiä pysäytti,\nmestarillisia käänteitä tehden. Ja lopulta onnistui hänen päästä radan\nloppuun.\n\nJo oli monen sievän kaunottaren poski punastunut toivosta saada\nhaltuunsa suositun sankarin voitonmerkki, mutta samassa nähtiinkin\nlinnun vapaana lentävän tiehensä. Carlos oli siitä ottanut vaan pari\nsulkaa ja vei ne Catalina de Crucen eteen.\n\nTuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ja Ambrosion tytär suosiollisesti\nkiittää \"gracias caballero\" -- kiitos, herra -- kun Ambrosio kiukusta\nhypähti pystyyn ja lähellä oleva Roblado heitti sulat nurmelle.\nCibolero otti ne ylös vallan tyynesti ja pisti hattuunsa, jota hän\nvielä reippaasti heilautti hyvästiksi señoritalle ja poistui sitten.\n\nVähitellen alettiin sitten valjastaa aaseja ja muuleja raskaitten\nmaalaisvaunujen eteen, ja pian oli koko kenttä autio ja tyhjä. Ennen\nniin vilkasliikkeisellä paikalla harhailivat enää aavikon sudet etsien\njotakin syötävää nälkäisiin vatsoihinsa.\n\nIllalla kokoontuivat kaupungin kaduille ne, jotka halusivat ottaa\nosaa pyhän Johanneksen kunniaksi toimeenpantavaan juhlakulkueeseen.\nSaattueen etupäässä kantoi viisi nuorta miestä raskasta pyhimyksenkuvaa\nsuurella vaivalla ja ponnistuksella ympäri kaupunkia. Tämä kuva\noli sangen merkillinen ilmiö. Se oli tehty vahasta ja kipsistä, ja\nkoristettu kauhtuneilla silkkivaatteilla ja kaikellaisella muulla\nsälyllä, niin että se näytti pikemmin joltain intiaanien jumalalta\nkuin katoolisen kirkon pyhimykseltä. Vaikka meistä sellainen näytelmä\nsaattaisikin tuntua sopimattomalta, herätti se kuitenkin silloin San\nIldefonson asukkaissa suurta hartautta. Hurskaasti kumarsivat he\npolviaan, rukoilivat innolla hyvää pyhimystä ja saivat uutta halua ja\nvoimaa hyviin töihin.\n\nMaallismieliset sitävastoin kiiruhtivat la casa de cabildon --\nraatihuoneen -- tanssiaisiin, missä ei tehty eroa säädyn ja arvon\neri asteitten välillä. Siellä hyörittiin sekaisin, upseerit\ntäysissä pukineissaan, pormestari juhlatakissaan, ahkerat\nkaupunkilaiskutojattaret ja sievät maalaistytöt.\n\nKaikki tanssivat halukkaasti, näky oli viehättävä, ja kaikki olivat\nhuvitettuja.\n\nKaunis Catalinakin oli siellä. Hänen silmänsä näyttivät harhaillen\netsivän jotakuta, ja äkkiä ne saivatkin suloisen kiillon, sillä\novensuussa näkyi nuorukainen, jolla oli valkoisia haikaransulkia\nhatussa.\n\nCarlos tuli tanssisaliin ystävänsä don Juanin seuraamana. Hän tuli näin\nmyöhään vasta sentähden, että oli ensin käynyt saattamassa kotiinsa\näitinsä ja sisarensa.\n\nKun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä,\npoistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein\ninnokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nCibolero tapaa villiheimoja.\n\n\nOmituisimpia luonnonmuodostuksia laajoilla amerikkalaisilla tasangoilla\non Llano estacado s.o. paalutettu tasanko, kuten metsästäjät sitä\nkutsuvat.\n\nSe muodostaa ylätasangon, joka on noin 600 m. korkeammalla ympäröivää\nseutua ja kulkee etelästä pohjoiseen. Leveimmältä kohdaltaan se on\nnoin 40 penikulmaa, mutta pituutta on siinä yli 60 penikulmaa. Se on\nalaltaan melkein yhtä laaja kuin Irlanti.\n\nSe on osittain autiota, vallan puutonta tasankoa, paikottain taas\nkasvaa siellä kituvaisia akasioita. Joskus sitä taas leikkaavat syvät\nrotkot, joita jyrkät kalliot usealta puolen reunustavat.\n\nRotkojen pohjalla on suuria murskaantuneita kallionlohkareita; siellä\ntäällä on suuria rämeikköjä ja kasvullisuus supistuu muutamiin\nvaivaisseetreihin.\n\nAinoastaan muutamin paikoin voidaan kulkea näitten rotkojen ja\nsyvänteitten yli, mutta itse ylätasangolla kulkee kautta koko sen\npituuden luotettava tie. Grammaruoho muodostaa vihreän nurmikon.\n\nTasangon eteläpäässä herättää huomiotamme muuan omituinen luonnonilmiö.\nSiellä on nim. kokonainen vyöhyke hiekkakunnaita. Monet niistä ovat 30\nm korkuisia, mutta kätkevät silti laguneja, joissa vesi säilyy aina.\n\nLlano estacadoa rajottavat pohjoisessa, lännessä ja etelässä\nKalliovuoret, sekä Canadia- ja Pecosvirrat. Idässä ei ole niin selviä\nrajoja.\n\nEi yksikään ihmisolento ollut rakentanut asumasijojaan tälle\ntasangolle, eivätkä edes intiaanitkaan halunneet sinne pysähtyä\npitemmäksi aikaa kuin mitä oli välttämätöntä lepoon pitkien matkojen\njälkeen; olipa siellä sellaisiakin seutuja, joihin eivät nämäkään\naavikoilla tottuneet kulkijat uskaltaneet mennä.\n\nSuurimman haitan tuotti matkustavaisille vedenpuute, sillä ruohoa oli\nkaikkina vuodenaikoina yltäkyllin, mutta parhaimmankin tien varrella\nsai olla joskus ilman vettä penikulmamääriä. Eräs tällainen tie Santa\nFén ja San Antonio de Bexarin kaupunkien välillä Teksasissa oli\nviitotettu paaluilla, jotta kulkijat eivät eksyisi. Siitä johtui koko\ntasangon nimi.\n\nHarvoin näki Llano estacadolla kulkijaa; vaan cibolerot ja comancherot\n-- intiaanikaupustelijat -- siellä liikuskelivat. Suurissa\nseurueissa kulkivat he metsästämässä puhveleita tai kaupustelemassa\nintiaaniheimojen kanssa, vaikka heitä enemmän houkuttelikin\nseikkailurikas elämä kuin saaliintoivo.\n\nCiboleron varustukset olivat siihen aikaan yksinkertaiset; hänellä oli\njousi ja nuolia, metsästyspuukko, pitkä keihäs ja lasso. Ampuma-aseelle\nei hän niin erittäin suurta arvoa pannut. Suurta huomiota kiinnitti\nhän hevoseen, joka oli aina hyvä ja mikäli mahdollista jalorotuinen.\nTavaroita oli hänellä vähän. Muutamia säkillisiä karkeata leipää, joka\noli intiaanien mieliruokaa, kirjavata ja koreata sälyä yhtä toista,\nhelakoita viittoja ja kankaita y.m. Niillä vaihtoi hän vaarallisella\nmatkallaan puhvelinlihaa ja vuotia. Sitäpaitsi hankki hän intiaaneilta\nhevosia, muuleja ja aaseja, joita intiaanit ehkä vähää ennen olivat\nvarastaneet meksikolaisilta.\n\nOmituinen oli puhvelinmetsästäjän seurue. Sillä useilla oli mukanaan\nvaimo ja lapset kuin intiaaneilla. Kullakin joukolla oli johtajansa.\nIntiaanit ottivat kyllä mielellään luokseen tällaisia kaupustelijoita,\nmutta koettivat samalla pettää ja varastaa minkä suinkin saattoivat.\n\nHärät tai muulit vetivät tavallisesti raskaita ja kömpelösti tehtyjä\ntavaravaunuja. Ne näyttivät suurilta hinkaloilta, jotka oli pantu\nsoikeitten, melkein nelikulmaisten pyörien päälle. Kulkiessaan\nkitisivät ja kolisivat ne vallan tavattomasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kahdeksan päivää Juhannus-juhlien jälkeen kulki muuan seurue\nPecos-joen erään kaalamopaikan yli. Siinä oli viisi henkilöä, nim.\neräs puoli-intiaani, kolme intiaania, jotka ajoivat härkävaunuja, ja\njoukon johtaja cibolero Carlos. Puoli-intiaani, nimeltään Antonio,\noli kulkueen arriero eli muulinajaja, ja johti vaivaloista kulkua\nkaalamon yli. Carlos ratsasti joukon edellä tietä tutkistellen. Hän oli\nvaihtanut komean mangansa, purppuravyönsä ja koreat samettihousunsa\nyksinkertaisempiin vaatteisiin, jottei herättäisi intiaanien ahneutta.\nSillä nämä olisivat varmaan ensi tilassa nylkeneet häneltä päänahan\nsaadakseen haltuunsa sellaiset aarteet.\n\nMatka oli Carlokselle hyvin tärkeä. Juhlissa voittamillaan ja don\nJuanin auliisti lainaamilla rahoilla oli hän ostanut yhtä ja toista\nkorusälyä intiaaneja varten, samoin joukon espanjalaisia aseita.\n\nPäästyään joen yli jatkoi pieni joukkue matkaansa Llano estacadolla.\n\nLeveätä rotkoa myöten pääsi kulkue ylätasangolle, missä oli edessä\npensaaton tasanko. Ei tarvinnut cibolero opasta. Kukapa olisikaan\ntuntenut paremmin paalutetun tasangon kuin hän? Hän käänsi mustan\nhevosensa erästä Punaisen virran (Red River) haarajokea kohden\nLousianassa, kun oli kuullut siellä liikuskelevan nykyään suuria\npuhvelilaumoja.\n\nEnsi kertaa oli hän tässä osassa tasankoa, eikä hän nytkään olisi sinne\ntullut, jolleivät comanchit liittolaisineen olisi olleet yksinomaisia\nvaltiaita niillä mailla, joilla hän oli ennen metsästellyt, missä he,\nalituisesti ahdistamalla puhvelilaumoja, olivat tehneet ne aroiksi ja\nvilleiksi.\n\nToisin oli laita Punaisen virran seuduilla. Se oli puolueetonta\nmaata, jossa tosin käytiin verisiä taisteluita waco-, pawnee- ja\ncherokesi-intiaanien välillä, kun tahdottiin riistää viholliselta\nsaalis, mutta siitäpä johtuikin puhvelien suuri lisääntyminen, sillä\nvillit vainosivat rajummin vihollisiaan kuin puhveleita.\n\nCarloksella oli hyvät metsästysaseet, samoin Antoniolla, ja\nintiaaneista oli pari osottautunut taitaviksi metsästäjiksi. Cibolero\noli vaan täydentänyt asevarastoaan eräällä pitkäpiippuisella\namerikalaisella pyssyllä, joka lienee tarkoitettu jotakin suurempaa\nsaalista varten, sillä puhvelit olisivat pelästyneet kovia laukauksia.\n\nTämä ase oli kallis muisto rakkaasta isästä ja entisestä kodista\nPohjois-Amerikassa. Perhe oli vasta myöhemmin siirtynyt Meksikoon.\n\nEi voinut olla parempaa ampujaa kuin cibolero käyttäessään tätä\nisävainaansa asetta, joka jo oli tehnyt hänelle useita suuria\npalveluksia, kuten rakas mustangikin. --\n\nVäsyttävää olisi kuvata yksityisseikoittain matkueen vaivaloista\nkulkua aavan tasangon halki. Hyvin oli tarpeen ciboleron erinomainen\ntarkkanäköisyys, suuret kokemukset ja taito. Vedenpuutteesta huolimatta\nei yhtään vetojuhtaa kuollut.\n\nAnnettuaan juhtien viimeisellä vesipaikalla juoda kyllikseen,\nlähdettiin iltapäivällä matkalle ja kuljettiin koko yö, jolloin\nlevättiin pari tuntia ja annettiin juhtien syödä kasteesta kosteata\nruohoa, ja sitten jatkettiin matkaa taas uusin voimin iltapäivään\nsaakka. Levättiin vähän ja taas jatkettiin matkaa.\n\nMuutamien päivien kuluttua alettiin laskeutua ylätasangon itäistä\nrinnettä alangolle, jossa juoksi se aikaisemmin mainitsemamme Punaisen\nvirran lisäjoki.\n\nTäällä näytti maisema kokonaan muuttuneen. Heidän edessään oli laaja,\nvihreä aro mataline kukkuloilleen ja laaksoineen, joissa kirkasvetiset\njoet juoksivat. Kunnaitten rinteillä kasvoi puita. Kasvullisuus oli\nyleensä rehevä ja kukkia oli kaikkialla lukemattomia eri lajeja.\n\nEi tarvinnut ciboleron kauvan kulkea tässä ihanassa seudussa ennenkuin\nhuomasi jäljistä, että siellä oli liikkeellä puhvelilaumoja, ja jo\nseuraavana aamuna oli hän keskellä suurta puhvelilaumaa, joka rauhassa\nkäyskenteli nurmella ja söi, välittämättä ensinkään matkamiehistä.\n\nMatkan päähän oli nyt päästy. Cibolero saattoi jo katsoa edessään\nkäyskentelevää muhkeata karjaa kuin omakseen. Oli vaan sopivalla\ntavalla saatava se kotiin turvaan, ja siitä syystä oli metsästykseen\nryhdyttävä viipymättä. Paljon työtä oli varmaan lihan valmistamisessa\nja kuivaamisessa, ja kauppaan nähden intiaaniheimojen kanssa toivoi hän\nsaavansa sopivan tilaisuuden seuraavassa kuussa.\n\nLuonnon kauneutta ihailevana miehenä valitsi Carlos itselleen kauniin\nleiripaikan. Hän pysäytti joukkueensa nurmelle erään pienen joen\nrannalle. Lehtevät pekani- ja kinapuut tekivät katvea ja pieneen\nsilkkiäispuulehtoon pystytti toivehikas cibolero telttansa.\n\nRipeästi ryhtyivät metsästäjät työhön ja runsaasti tuli saalista.\nKun aurinko toisen kerran laski mailleen, oli heillä jo kaadettuna\nparikymmentä muhkeata puhvelia. Carlos ja Antonio olivat ahkerasti\nkäyttäneet jousiaan. Intiaanit nylkivät ja palottelivat puhvelit.\nLopuksi leikeltiin liha ohuihin viipaleisiin ja jätettiin kuivamaan\npäivänpaisteeseen. Carlos arveli tältä samalta paikalta saavansa niin\npaljo vuotia ja lihaa kuin suinkin jaksoi kotiin kuljettaa. Ja syyllä\nsaattoi hän toivoa voivansa edullisesti myydä vuodat San Ildefonsossa\nja muissa uusmeksikolaisissa kaupungeissa.\n\nKolmantena päivänä näytti kuitenkin puhvelilauman käytös muuttuneen.\nNe olivat äkkiä tulleet villeiksi ja varovaisiksi. Joskus juoksi niitä\npois laumottain vaikkei Carloksen miehet niitä hätyyttäneetkään.\n\nOikein siis arveli cibolero, että joku intiaaniheimo metsästi\nläheisyydessä, sillä kun hän eräältä kukkulalta katseli laajemmalle\nlaaksoon, näki hän verrattain lähellä erään kukkulan takana\nintiaanileirin, jossa oli yli viisikymmentä majaa, jonkinlaisessa\nleirintapaisessa järjestyksessä.\n\nNe olivat keilanmuotoisia, tehty seipäistä, joitten yläpäät oli\nsidottu yhteen ja alapäät levitetty piiriin. Päälle oli heitetty\npuhvelinnahkoja.\n\n\"Wacomajoja!\" huudahti Carlos kohta kun hänen tottunut katseensa sai\neteensä nuo omituiset majat.\n\n\"Mitä sanotte, herra! Olisivatkohan ne niitä! Mistä sen päätätte?\"\n\nAntonion kokemus oli ilmeisesti pienempi kuin hänen herransa, sillä\nCarlos oli jo lapsuudestaan saakka elänyt näillä aroilla.\n\n\"Itse majoista juuri sen näen\", sanoi Carlos.\n\n\"Minä puolestani pitäisin sitä comancheleirinä\", sanoi puoli-intiaani,\n\"sillä sellaisia juuri olen nähnyt 'puhvelinsyöjillä'\".\n\n\"Sinä erehdyt, Antonio\", sanoi hänen herransa; \"comanchit tosin\npystyttävät telttaseipäänsä samoin kuin wacotkin, mutta edellisillä ei\nole savureikää, ja ne ovat sitäpaitsi kapeampia.\"\n\n\"Wacot eivät ole vihamielisiä meille\", jatkoi cibolero, \"ei meillä\nliene syytä peljätä heitä. Toivonpa päinvastoin, että voimme tehdä\nhyviä kauppoja heidän kanssaan. -- Mutta missä he ovat?\" ihmetteli hän,\n\"enhän näe yhtään miestä enkä naista, lapsia enkä edes eläimiäkään\nkoko laaksossa. Ei suinkaan leiriä ole jätetty kylmilleen? Eivätkä\nintiaanit varmaankaan jätä kulkusalle noin hyviä telttoja kaluineen.\n-- Varmaankin metsästelevät he jossain tässä lähistöllä ja teurastavat\npian ehkä koko puhvelilauman\".\n\nVielä tarkasteli cibolero intiaanileiriä, kun samassa kuului kovaa\nhuutoa. Yhä enemmän läheni melu, ja pian näkyikin suuri joukko, useita\nsatoja ratsastajia kulkevan hitaasti leiriä kohden. Heidän vaahtoisista\nhevosistaan saattoi päättää, että he olivat suorittaneet raskaan\npäivätyön ja saaneet hyvän saaliin.\n\nHeitä seurasi jonkin matkan päässä vielä suurempi joukko. Siinä oli\nhevosia ja muuleja kantaen suuria lihataakkoja ja melkein vaipuen\nniitten painosta maahan. Ajomiehet hätyyttivät niitä kiiruhtamaan.\n\nSiinä oli menoa ja mylläkkää: vaimoja, poikanulikoita, parkuvia\nkakaroita ja suuret joukot koiria.\n\nIntiaanit eivät ensin huomanneet Carlosta ja Antoniota, mutta kun\nlopulta eräs heidät huomasi, päästi hän kohta kaikuvan varotushuudon,\nja silmänräpäyksessä istuivat sotilaat jälleen satulassa valmiina\nmahdolliseen taisteluun. Muuan ratsastajista kiiti heti ilmoittamaan\njälkijoukolle uhkaavasta vaarasta. Intiaanien kasvot näyttivät\nsäikähtäneiltä.\n\nHe luulivat varmaan verivihollistensa pawneeien olevan niskassaan.\n\nCarlos päästi heidät kuitenkin pian tästä pelosta ratsastamalla\nkukkulalle, niin että he saattoivat nähdä hänet kokonaan.\n\nMuutamilla jo aikaisemmilla retkillään oppimilla viittauksilla selitti\nhän heille rauhalliset aikeensa ja \"amigo\" -- ystävä -- vielä lisäsi\nheidän luottamustaan. Muuan nuori waco ratsasti silloin kukkulaa ylös,\nmutta pysähtyi päästyään kuulomatkan päähän cibolerosta.\n\nPuhe heidän kesken kävi vaillinaisesti, mutta onneksi osasi waco\njonkin sanan espanjaa, ja viittaillen sitten puhettaan täydensivät.\nLähettilään selitykset lienevät hyvin tyydyttäneet intiaaneja, koskapa\nhe lähettivät hänet toistamiseen neuvottelemaan ja pyytämään ciboleroa\nseurueineen vieraakseen.\n\nCarlos hyväksyi luonnollisesti tarjouksen, ja pian istui hän\nkaikessa sovussa punanahkojen keskellä syöden vierasvaraista\npuhvelinliha-illallista, iloisesti heidän kanssaan jutellen.\n\nUlkomuodoltaan kunnioitusta herättävä ja varmaankin heimon keskuudessa\narvossapidetty päällikkö näkyi suuresti kiintyneen Carlokseen. Hän\npuhui sotilaistaan, retkistään ja taisteluistaan, ja halusi puolestaan\nmielellään nähdä kaupunkia ja kuunteli jännitettynä vieraansa\nkertomusta. Kun hän kuuli vieraalla olevan muassaan kankaita, lupasi\nhän seuraavana aamuna tulla niitä ostamaan ja antaa heimonsakin tehdä\nkauppaa.\n\nIntiaanit olivat todella wacoja, kuten cibolero oli arvannut. Heitä\npidettiin yleensä suuressa arvossa.\n\nHyvillä mielin palasi Carlos omaan leiriinsä varmasti tietäen\nseuraavana päivänä tekevänsä hyviä kauppoja. Päällikkö oli luvannut\nmuuleja. Ja sehän oli matkan tarkotuskin.\n\nSeuraavana aamuna tuli intiaanipäällikkö Carloksen leiriin, muassaan\nsuuri joukko heimolaisia. Pian oli koko ciboleron leirilaakso täynnä\niloista elämää ja häärinää. Naisia ja lapsia tunkeili tavaroitten\nympärillä. Kaikkia he halusivat nähdä. Huudahdellen ihastelivat he\nkaunisvärisiä kankaita, eivätkä voineet kyllikseen katsella kiiltäviä\nja välähteleviä helyjä. Sitten saivat miehet valita, ja moni silmä\nvälähti iloisesti, kun vaatekääröjen keskeltä ilmestyi kalliita\nmiekkoja ja komeita pikareita.\n\nSiten kului koko päivä iloisessa häärinnässä, eikä illalla ollut\nCarloksen koko varastosta mitään jälellä, mutta sensijaan oli hänen\nleirinsä lähellä kokonainen lauma muuleja, ainakin kolmekymmentä,\npaaluihin sidottuina.\n\nVillit olivat kaupanteossa hyvin rehellisiä, petosyritystäkään ei tehty\nHyvin oli kantanut satoa ciboleron 10 onzaa!\n\nKotona tiesi hän saavansa muuleista hyvän hinnan, sitäpaitsi aikoi\nhän lastata ne puhvelinvuodilla ja kuivatulla lihalla. Tämä aroretki\ntulisi kaikesta päättäen luonnistamaan hyvin, ja puoleksi se jo oli\nonnistunutkin. Unta odottaessaan kuvitteli cibolero jo mielessään\nvastaista rikkautta ja tyyntä kodin onnea.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin innolla metsästystä. Olihan nyt tarpeeksi\nkuormajuhtia, eikä tarvinnut pelätä, että täytyi jättää liikoja lihoja\ntai vuotia mätänemään kedolle. Juhtia oli hänellä nyt omiensa kanssa\n35 ja sitäpaitsi kahdet vankkurit, joihin mahtui tavaraa ainakin sadan\ndollarin arvosta.\n\nIntiaanien kanssa oli hän vaihtanut muutamia valmiita puhvelinnahkoja.\nVaihtotavaraksi oli kelvannut kaikki: napit, kultahetuleet, hänen\nsombreronsa soljet y.m. Hänen miehensä olivat tehneet samoin. Aseet\nvaan oli säästetty.\n\nWacoilla oli samallaiset aseet, jotenka he eivät niitä halunneet.\nCiboleron pitkän pyssyn he tosin olisivat mielellään ottaneet, mutta\nsitä hän ei olisi myynyt vaikka olisi saanut kaksikymmentä muulia siitä.\n\nSiten jatkettiin metsästystä muutamia päiviä. Mutta puhvelit alkoivat\nsillä välin tulla yhä levottomammiksi. Hän huomasi kuljeksivia joukkoja\nsaapuvan yhä enemmän pohjoisesta päin, vaikka wacot metsästivät etelään\npäin. Siihen oli siis toinen syy, mutta mikä?\n\nYö tuli, ja metsästäjät panivat maata. Cibolerokin laskeutui makuulle.\nAntonion vuoro oli vartioida puoliyöhön, jolloin toinen hänet päästäisi.\n\nLuja ratsastus ja jännittävä ajojahti olivat kuitenkin niin raukaisseet\npuoli-intiaanin, että hän unenvastustuksestaan huolimatta nukahti\nvartionsa viimeisellä tunnilla. Mutta sitten hän äkkiä kavahtikin\nseisaalleen kun muulilaumasta alkoi kuulua töminää ja korskahduksia.\n\nMitähän se oli? Oliko laumassa arosusi vai karhuko?\n\n\"Lähden herättämään Carloksen\", ajatteli Antonio.\n\nHiljaa meni hän ciboleron makuusijalle ja nykäsi nukkujan kättä. Kohta\noli nuori metsästäjä jalkeilla ja tarttui pyssyynsä. Se varmaan nytkin\npulasta pelastaisi.\n\nCarlos kuiskasi muutamia sanoja Antoniolle, ja pian oli hän herättänyt\ntoisetkin miehet aseisiin vaunupiiriin, joka oli kuin pieni linnoitettu\ncorral, aitaus. Vaunukorit suojelivat heitä kyllä nuolilta. Leirissä ei\npalanut tulta, se oli kokonaan pimennossa, varsinkin kun silkkiäispuut\nsitä pimittivät. Sen sijaan voivat he nähdä tasangolle.\n\nEsteenä oli kuitenkin sinnepäin taaja pensaikko. Ja sen takana\nsaattoivat viholliset piileksiä.\n\nMetsästäjät olivat vaiti, he kuuntelivat tarkkaan oliko kenties\nvihollisia läheistössä.\n\nKerran näytti siltä kuin joku ihmisenmuotoinen olento olisi ryöminyt\nmuulilaumaa kohden, joka oli heistä noin sadan askeleen päässä. Mutta\noli vielä niin hämärä, ettei mitään voinut varmasti nähdä. Liikkuja\neteni niin hitaasti, että se näytti joskus olevan ihan paikallaan.\n\nKauvaa ei Carlos odottanut. Hän tahtoi tietää lähestyikö todella joku\nelävä olento leiriä. Siitä syystä ryömi hän hiljaa liikkujaa kohden,\npitäen sitä aina silmällä. Antonio seurasi häntä. Lopulta he tarkalla\nkatseellaan huomasivat sen tosiaan liikkuvaksi olennoksi.\n\n\"Ei epäilystäkään!\" kuiskasi cibolero.\n\nSamassa korskahtelivat muulit vielä entistä kovemmin, ja peloissaan\ntömistyttivät maata.\n\n\"Se on varmaankin karhu\", kuiskasi Carlos. \"Se kömpelys ei näy jaksavan\nenää kulkea. Kun se vaan ei säikäyttäisi muulejani. Luulenpa melkein,\nettä ne eivät laukausta niinkään säikähtäisi\".\n\nNäin sanoen ojensi hän pyssynsä, tähtäsi niin hyvin kuin hämärässä\nsaattoi ja ampui.\n\nLaukaus sai varmaan liikkeelle kaikki pahat henget. Sadasta kurkusta\nkuului kiljuna, ja sadat kaviot tömistivät maata. Koko muulilauma\njoutui liikkeeseen. Ne tempasivat itsensä irti paaluista, ja koko lauma\njuoksi ulospäin laaksosta täyttä laukkaa.\n\nJoukko ratsastajia seurasi niitä ja ajoi armottomasti pimeässä yössä.\nEnnenkuin cibolero oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, olivat muulit\nja intiaanit jo tiessään. Koko laumasta ei jäänyt paikalle ainoatakaan\neläintä. Niin varmaksi luultu paikka oli nyt autio ja tyhjä.\n\n\"Sepä kävi joutuin\", lausui cibolero synkkänä. \"Koko kauniista\nmuulilaumastani ei ole ainoatakaan jälellä. Kirotut intiaaniroistot!\"\n\nHän oli täysin vakuutettu siitä, että varkaat olivat wacoja, ehkä juuri\nsamoja, joilta hän oli muulit päivällä ostanut.\n\nJo entuudesta muisti hän samallaisia tapauksia. Kauppiaat olivat\nsaaneet joskus ostaa toiseen kertaan tavarat.\n\n\"Kirotut intiaanilurjukset!\" sadatteli Carlos kiukuissaan vielä\ntoisenkin kerran. \"Vieläkö ihme, että he olivat minulle niin\nvieraanvaraisia. He olivat varmaan jo etukäteen suunnitelleet\nvarastavansa kaikki takaisin. Julkisesti eivät he sitä uskaltaneet,\nvaan yön turvissa. Nyt olen taas köyhä mies!\"\n\nViimeiset sanat lausui hän kiukuissaan ja huolestuneena.\n\nIhanista tulevaisuudenunelmistaan oli hän täten joutunut äkkiä synkkään\ntodellisuuteen. Haihtuneet olivat toiveet riippumattomuudesta ja\nonnesta. Koko omaisuus ryöstetty! Vaivaloinen aavikkomatka edessään.\nSynkkänä tuijotti maahan muutoin niin iloinen cibolero. Pahaksi onneksi\nolivat hänen omat kuormamuulinsakin seuranneet muita. Vaunuhärät ja\nhänen hevosensa olivat jääneet.\n\nMutta saattaisivatko ne edes kuljettaa matkalla välttämättömät\nruokavarat? Köyhempänä kuin tullessaan täytyi hänen lähteä tästä\nihanasta laaksosta, jossa jo oli ehtinyt niin suloisesti unelmoida\ntulevaisuudesta!\n\nNäissä synkissä mietteissä katseli cibolero ryövärien katoamaan\nsuuntaan. Jo arveli hän lähteä heitä ajamaan takaankin. Pianhan\nsaavuttaisi hänen nopea hevosensa heidät. Mutta mitä hyötyä siitä\nolisi? Henkensä vaan menettäisi?\n\nSyvään huokaisten palasi hän corralille varustautumaan uusien\nhyökkäyksien varalle. Hän käski kuljettaa härät sinne ja sitomaan ne\nvaunuihin, etteivät mahdollisesti jälelläolevat intiaanit niitäkin\nryöstäisi.\n\nVaikka kaikki olivatkin hyvin väsyksissä, ei kukaan silti voinut\nnukkua. Vuorotellen oltiin nyt valppaassa vartiossa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nValkoinen päällikkö.\n\n\nCarlos oli viettänyt surullisen yön. Kauhulla ajatteli hän mitenkä\nhänen silloin kävisi, jos villit palaisivat vielä laaksoon hänet\nlopullisesti ryöstääkseen. Ikävältä tuntui hänestä ajatella sitäkin,\nkuinka kotiseutulaiset ottaisivat ivalla vastaan hänet, palatessaan\nkotiin keppikerjäläisenä. Ei ollut myöskään ajateltavissa, että\nhallitus ryhtyisi puuhaamaan mitään erityistä retkeä muutamien\nvaivaisten muulien vuoksi. Ei linnanpäällikkö eikä ylpeä Roblado\nvarmaankaan auttaisi ciboleroa?\n\nMutta eikö hän voisi saada apua muualta? -- Silloin heräsi hänessä\najatus itse ratkaista kohtalonsa. Päivän koittaessa aikoi hän mennä\nwacojen leiriin ja selittää heille ryöstön koko ilkeys. Mutta\nepätietoista oli vieläkö intiaanit olivat leirissään. Mutta uudet\najatukset ponnahuttivat hänet ylös. Jollei hän saanutkaan muulejaan\ntakaisin, niin kostaa hänen kuitenkin piti.\n\nCarlos tiesi wacoilla olevan vihollisia, vieläpä ihan rajan takana.\nSellaisia olivat m.m. pawneet.\n\n\"Kova on kohtaloni, mutta kosto on sentään suloinen!\" ajatteli\nhän. \"Jos lähtisin etsimään pawneita ja puhuisin heille\nkostosuunnitelmistani? -- Mitähän jos tarjoisin heidän avukseen\nkeihääni, jouseni ja tarkan pyssyni? En ole tosin ennen tavannut\nheitä, enkä tiedä mitenkä he ottaisivat minut vastaan, mutta hyvän\nliittolaisen he saisivat minusta. Tiedänpä varmaan miestenikin\nseuraavan minua ja taistelevan mielellään herransa puolesta. Menenpä\ntosiaankin hakemaan pawneita!\"\n\nNopeasti teki cibolero yleensä päätöksensä ja pani ne myöskin kohta\ntäytäntöön. Ei saata ihmetellä hänen päätöstään kun muistaa kuinka\nkurjasti intiaanit olivat häntä pettäneet. Sitäpaitsi toivoi hän\nsaavansa osan muuleistaan takaisin kun vaan saisi apua pawneilta.\n\nJo oli hän aikeessa ilmottaa päätöksensä seuralaisilleen; kun samassa\nAntonio kiiruhti hänen luokseen.\n\n\"Herra\", sanoi arriero, joka oli myöskin vakavasti miettinyt asiaa,\n\"ettekö ole huomanneet mitään eriskummallista tässä tapauksessa?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Siinä että useat rosvoista olivat jalkaisin.\"\n\n\"Se on totta, huomasin sen.\"\n\n\"Usein olen minäkin nähnyt comanchien rosvoavan karjalaumoja, mutta he\nliikkuvat aina ratsain.\"\n\n\"Mitäpä se merkitsee? Meidän rosvomme olivat wacoja eivätkä comancheja.\"\n\n\"Voi olla, mutta olen aina kuullut wacojen olevan oikeita\nhevosintiaaneja, jotka aina suorittavat tällaiset temput ratsain.\"\n\n\"Asia on tosiaankin niin\", vastasi cibolero, ja näytti arvelevan asiaa.\n\"Minusta tuntui heidän menettelytavassaan poikenneen wacojen tavoista.\"\n\n\"Sitäpaitsi tuntuu minusta muuan toinen seikka vähän merkilliseltä\ntässä hyökkäyksessä\", huomautti arriero. \"Ettekö ole, herra, sitä\nhuomannut?\"\n\n\"En mitään muuta erityistä. Kaikki tapahtui niin odottamatta. Mitä sinä\nhuomasit muuta?\"\n\n\"Ettekö kuulleet kiljunnan välillä kimeitä pillien ääniä?\"\n\n\"Kuulitko sinä?\"\n\n\"Useita kertoja.\"\n\n\"Missä minun korvani ovat olleet?\" huudahti cibolero. \"Oletko ihan\nvarma siitä?\"\n\n\"Vallan varma, herra!\"\n\nCarlos tuumiskeli asiaa. Lopulta näytti hän päässeen johonkin tulokseen\nja lausui:\n\n\"Niin se on varmaan ollut, totisesti!\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"Että juuri pawneepillit niin säikäyttivät muuleja!\"\n\n\"Sitäpä minäkin arvelen. Comanchit eivät kilju niin korkealla äänellä,\neivät myöskään kiawait, enkä koskaan ole kuullut wacojen antavan\nsellaisia merkkejä. Mikseivät ne olisi voineet olla pawneita? Usein\nhe kuljeksivat näin retkillään jalkaisin, eivätkä ole yleensä wacojen\ntavoin kuin kasvaneet hevosen selkään. Sitäpaitsi on tällainen\nsalakavala yöllinen hyökkäys hyvin heidän viekkaan luonteensa mukainen.\"\n\nÄkkiä oli ciboleron mielipide muuttunut. Antonion otaksuma oli hyvin\ntodennäköinen. Ensinnäkin on pillienpuhallus pawneitten erityinen\nmerkinantotapa, ja toiseksi kulkevat he usein retkillään jalkaisin.\nVaikka he yleensä ovatkin ratsastavia intiaaneja, kulkevat he silti\nusein jalkaisin pitkiä matkoja etelään, toivoen viekkautensa palkaksi\nsaavansa ratsut alleen kotiin palatessa, mikä myöskin useimmiten\ntapahtuu.\n\nCarlos katui jo melkein sitä, että oli epäillyt wacoja niin kurjasta\nmenettelystä, mutta samassa alkoi häntä arveluttaa muuan toinen\nseikka. Mitähän jos he olisivat vaan pettääkseen häntä jäljitelleet\npawneepillejä? Pakenivathan he juuri wacoleiriä kohden? Oikein hänen\ntuli mielensä pahaksi ajatellessaan, että ihmiset, jotka ystävällisellä\nkäytöksellään olivat herättäneet hänen myötätuntonsa ja luottamuksensa,\ntaas niin ilkeällä tavalla olisivat sen menettäneet. Mutta toisaalta\ntodisti wacojen puolesta se seikka, että he olivat metsästelleet\netelässäpäin, jotavastoin puhveleita ilmeisesti viime päivinä oli\nahdisteltu pohjoisesta päin.\n\nMietteet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään lopulliseen varmuuteen.\nSitävarten täytyi toimia; ja siitä syystä päätti hän ratsastaa\nwacoleiriin katsomaan varastettuja muulejaan tai ainakin ottamaan\nselvää asiasta.\n\nKun auringon ensi säteet valaisivat kukkuloitten huippuja, ja hämärä\nalkoi hälvetä, tutkiskeli Antonio jälkiä leirin läheistössä. Ja pian\nhuomasikin hän merkillisiä asioita.\n\nLähellä muulien seisontapaikkaa näkyi maassa jotakin. Se ei voinut olla\npensas. Se oli kuin jokin makaava eläin. Suuremmalta se näytti kuin\nsusi.\n\nArriero näytti herralleen esinettä. Molemmat katselivat sitä. Oli\nkuitenkin vielä siksi hämärä ja matka pitkä, etteivät voineet tarkkaan\nerottaa mitä se oli. Mielellään olisi cibolero poistunut turvallisesta\nvaunuaitauksesta katsomaan esinettä, mutta täytyi olla varoillaan.\n\nKun päivä kokonaan valkeni riensivät he paikalle ja saivat\narveluittensa vakuudeksi nähdä kauhean totuuden.\n\nHeidän edessään makasi ruoholla kuollut intiaani. Kasvot olivat maata\nvasten, ja ohauksessa oli haava, josta näkyi verta juosseen kedolle.\nSe oli kuulan jälki. Amerikalaisen pyssynlaukaus oli siis osunut. He\nkumartuivat katsomaan ruumista ja käänsivät sen selälleen. Villi oli\ntäydessä sotavarustuksessa, mutta alasti lantioihin saakka. Rinta ja\nkasvot oli maalattu hirveillä kuvilla.\n\nEniten herättivät ciboleron huomiota pään koristeet. Aina ohauksiin\nja korviin asti oli pää paljaaksi keritty, keskelle vaan oli jätetty\nhiustukko, joka oli lujaan palmikoitu. Siihen oli kiinnitetty kirjavia\nsulkia, ja se riippui kuin naisten palmikko pitkin selkää. Sellainen\nkomeapalmikkoinen päänahka on intiaanisoturin suurin ylpeys. Sen\nriistäminen viholliselta on sankarityö.\n\nTulipunaiset pilkut poskilla ja ohauksilla olivat kauheana vastakohtana\njo ilmenneelle kalmanvärille huulissa ja muualla ruumiissa. Hetkisen\ntarkasteli cibolero vielä ruumista ja viitaten päähän ja mokassiineihin\nsanoi tyytyväisenä: \"pawnee\".\n\nKatkeruus wacoja kohtaan oli hänen mielestään haihtunut. Hän tunsi\nheitä kohtaan samaa myötätuntoa kuin ennenkin. Eikä intiaanin kuolema\nhänen mieltään painostanut, päinvastoin tunsi hän tyytyväisyyttä kun\ntiesi voivansa puolustautua ylivoimaakin vastaan.\n\nIhmisen surmaamista olisi hän kyllä muissa olosuhteissa katunut, mutta\nolihan tämä heimolaisineen tullut tuhoamaan viattoman miehen onnea.\n\nWacot olivat siis viattomia. He ehkä auttaisivat häntä saamaan muulinsa\nvielä takaisin.\n\nSe saattoi hyvinkin olla mahdollista, koska nämä heimot olivat\nverivihollisia. He auttaisivat häntä vihollisen ajamisessa jo siitäkin\nsyystä, että heidän oma leirinsä oli vaarassa.\n\nItse aikoi hän lähteä viemään heille sanaa ja samalla lupautua\nmiehineen liittyä heihin.\n\nEnsin aikoi hän lähteä kohta, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että\npawneet jo ehkä olivat ehtineet hyökätä wacojen kimppuun, koskapa yöllä\nolivat paenneet juuri sille taholle.\n\nSe oli hyvinkin todennäköistä.\n\nHyökkäys Carloksen leiriin oli tapahtunut ensimäisen yövartion aikana,\nja puolenyön seuduissa olivat villit sitten kiljuen paenneet ajaen\nmuuleja edellään. Heillä oli siis hyvää aikaa aamuyöllä hyökätä\nwacoleiriin. Ja se oli sitäkin luultavampaa kun intiaanit mieluummin\njuuri silloin tekevät hyökkäyksensä, vihollisten maatessa raskaassa\nunessa.\n\nSiitä syystä pelkäsikin cibolero myöhästyvänsä ja wacojen jo joutuneen\nturmioon. Mutta siitä huolimatta päätti hän lähteä auttamaan heitä.\n\nKäskettyään miestensä tarkkaan vartioida leiriä ja puolustaa sitä\ntarpeen tullen viimeiseen saakka, otti hän pyssynsä ja jousensa, nousi\nmustanginsa selkään ja ratsasti wacoleiriä kohden. Matkalla eteni hän\nhyvin varovaisesti. Jokaista pensasta, puuta ja lehtoa hän tarkasti,\njoka kukkulan rinnettä tähysteli, ettei vihollisnuoli sieltä lentäisi.\nEikä se tarpeetonta ollut, sillä saattoivathan pawneet hyvinkin jossain\ntällä matkalla väijyä häntä.\n\nEi hän pelännyt. Voimaan ja taitavuuteen nähden olisi hän helposti\nsuoriutunut mistä vastustajasta tahansa, jopa kolmestakin kerrallaan.\nSitäpaitsi saattoi hän täydellisesti luottaa hyvään hepoonsa, jota\nyksikään intiaanihevonen ei olisi voinut nopeudessa saavuttaa. Mutta\nsaattoihan käydä, että he äkkiä ympäröisivät hänet, ennenkuin hän\nehtisi wacoleiriin!\n\nTämä saattoi hänen varovaisuutensa äärimmilleen. Hän epäili\nvillikalkkunan kuherrusta tammenoksilla, ja kauluskanan kaakatusta\njollain kukkulalla; metsäpeuran vihellys ja arokoiran heikko haukunta\npani hänet pysäyttämään hevosensa, vaikka ne muulloin olivat hänelle\ntuttuja ääniä.\n\nTänään täytyi epäillä kaikkea, sillä hän tiesi kuinka taitavia\nintiaanit ovat luonnonäänien matkimisessa. He antavat niillä merkkejä\ntoisilleen.\n\nSelvästi huomasi hän yölliset pawneejäljet. Lukuisat muulinkavion\njäljet nurmikolla ja sandaalien monet jäljet jonkun ylikahlatun joen\nrantahiekalla todistivat sotajalalla olevan intiaaniheimon lukuisuutta.\n\nHänen kauniit muulinsa veivät seljässään monta miestä, mutta valtavampi\noli vielä jalkamiesten luku. Sitä suuremmalla varovaisuudella kulki\ncibolero. Jo oli hän ehtinyt puoliväliin wacoleiriä, ja yhä vaan\nkulkivat vihollisjäljet samalle suunnalle. Varmaankin olivat niin\ntarkkavainuiset intiaanit kuin pawneet haistaneet hyvän saaliin wacojen\nleirissä. Eläimiä oli siellä varsinkin paljo.\n\nJo kuvitteli cibolero mielessään intiaanien taistelua. Varmaankin\ntapahtui hirmutöitä, kun elämästä ja kuolemasta oteltiin!\n\nÄkkiä keskeytti kaukainen huuto ciboleron mietteet. Hän pysähtyi heti,\nmutta oli vielä niin etäällä, ettei huutoa selvemmin voinut erottaa.\nSekavaa meteliä kuului. Hän säpsähti. Se oli siis tapahtunut! Wacot\nja pawneet taistelivat. Raaka kiljunta todisti, että kamppailu oli\nkauheimmillaan.\n\nVäliin kuului voitonhuutoja ja ilon karjuntaa, väliin taas halkoi ilmaa\nja kuului yli taistelun melun terävä pillin ääni, tietäen kostoa tai\nvoittoa.\n\nVallan hyvin tiesi Carlos mitä nämä äänet merkitsivät. Aikaisemmin\nolisi hänen pitänyt rientää auttamaan ystäviään! Pelastus ehkä oli\nriippunut vaan muutamista minuuteista. -- \"Liian myöhään cibolero\",\najatteli hän, \"ystäviäsi et enää voi pelastaa!\"\n\n\"Eteenpäin!\" huudahti kuitenkin rohkea ratsastaja kannustaen hevostaan.\n\nTaistelun rymäkkä kuului kukkulan toiselta puolen. Toista puolta\nratsasti hän ylös täyttä nelistä ja sieltä saattoi hän nyt nähdä koko\nwacoleirin laaksossa.\n\nHänen edessään raivosi villi, eläimellinen taistelu. Hyvin saattoi hän\nsitä seurata, nähdä sen kaikki kauhut.\n\nNoin kuusisataa punaista ratsastajaa kiiti arolla. Keihäät ojossa\nsyöksyivät he vihollisia vastaan. Ilmassa suhahtelivat nuolet\nToiset iskivät tomahawkeillaan. Kaikkialta kuului kauheata huutoa.\nHyökkäyksiä tehtiin ryhmittäin. Hevosetkin näkyivät purren ja potkien\nottavan osaa taisteluun. Muutamat intiaaneista olivat, saadakseen\nvarman jalansijan, hypänneet maahan ratsuiltaan ja heiluttivat sieltä\ntuhoisia tapparoitaan vihollisen pään menoksi. Jotkut nuoret soturit\npiiloutuivat puiden taa ja ampuivat sieltä otollisella hetkellä\nnuoliaan, tai lävistivät keihäällä vihollisen selän.\n\nSiten jatkui kiivas taistelu.\n\nEi kuulunut yhtään pyssyn laukausta. Ei torvien räiske eikä\nrummunpärinä kiihoittanut taistelijoita; eivät tykit ukkosena\njyrisseet, ei savu taistelukenttää peittänyt. Sellaista ei korvan\ntarvinnut kuulla eikä silmän nähdä, jotta katselija olisi tullut\nvakuutetuksi siitä, että edessä oli villein näytelmä mitä nähdä voi --\ntaistelu tasangolla.\n\nHyökkääjien sotahuuto, ja ahdinkoon joutuneitten pillienvihellys,\naaltoilevat soturijoukot, voitto- ja kostohuudot, isännättöminä\nlaukkaavat hevoset, siellä täällä makaavat intiaanit, joilta oli\npäänahka riistetty, ja verinen päälaki auringon valossa loisti,\nvierellään verinen keihäs tai kirves. Kaikki tämä todisti taistelun\nvakavuutta. -- Cibolero kukkulallaan käsitti koko aseman kauheuden. Jo\nensi silmäys sen sanoi.\n\nHelppo oli hänen eroittaa pawneet täydellisestä sota-asustaan ja heidän\nsulkakoristeisista palmikoistaan. Wacoilla, joitten päälle epäilemättä\noli hyökätty, ei ollut muuta tuntomerkkiä kuin metsästyspaitansa ja\nnahkahousunsa. Joiltakuilta puuttuivat nekin. Sitäpaitsi liehuivat\nheidän pitkät hiuksensa vapaasti tuulessa.\n\nEnsin aikoi cibolero ratsastaa alas kukkulan rinnettä ja ryhtyä\ntaistelemaan wacojen rinnalla. Ystäviensä ankara ahdistaminen ja\nniitten rosvojen näky, jotka muutamia tunteja sitten olivat tehneet\nhänestä kerjäläisen, saattoi hänen verensä kovaan kuohuntaan ja\nkiihotti häntä kostoon. Monet punanahat istuivat juuri häneltä\nryöstämiensä muulien selässä. Carlos tahtoi saada edes osan niistä\ntakaisin.\n\nJo oli hän aikeessa kannustaa vireätä mustangiansa ja sekaantua\ntaisteluun, mutta se sai silloin sellaisen käänteen, että hän jäi\npaikoilleen -- pawneet pakenivat.\n\nHän huomasi yhä useampien heistä kääntävän viholliselle selkänsä.\n\nSamassa näki hän kolmen pawneesoturin rientävän sitä kukkulaa kohden,\njolla hän oli. Suurin osa heimoa pakeni taistellen toiselle suunnalle,\nmutta nämä kolme olivat joutuneet erilleen muista.\n\nNopeasti kätkeytyi cibolero erään pensaikon taakse odottamaan\nintiaaneja.\n\nSamassa kuului heidän takanaan wacojen sotahuuto ja Carlos näki kaksi\nwacoa ajavan takaa pawneita.\n\nKun pakenijat huomasivat ahdistajiaan olevan vaan kaksi, pysähtyivät he\nryhtyäkseen taisteluun.\n\nEnsi kahakassa kaatui jo toinen waco, ja toinen, jonka Carlos tunsi\nwacojen päälliköksi, joutui yksin taistelemaan kolmea vastaan.\n\nNyt sekaantui cibolerokin verileikkiin. Hänen pyssynsä pamahti, ja\nkohta suistui yksi pawnee satulasta. Toiset eivät tietäneet kuka\nampui. Wacopäällikkö hyökkäsi rajusti päälle ja halkaisi valtavalla\nsotakirveen iskulla toisen pawneen pään. Mutta kun ei hän kyllin\nnopeasti voinut kääntää kovassa vauhdissa olevaa hevostaan, iski\npawnee, jättiläiskokoinen mies, keihään takaapäin hänen selkäänsä.\nKovasti rääkäisten kaatui waco kuolleena maahan.\n\nCiboleron nuoli suhahti nyt ilmassa, myöhään tosin pelastaakseen\npäällikön, mutta varhain kyllä kostaakseen. Nuoli lävisti pawneen\nsydämen melkein samalla hetkellä kun hän heitti keihäänsä, ja\nkuolleena vaipui hän wacon viereen. Vielä kaatuessaankin puristi hän\nsuonenvedontapaisesti keihäsvartta.\n\nCarlos katseli mielenliikutuksella kaatuneita. Kun oli tarpeetonta\nviipyä kukkulalla, ja wacot hyvinkin saattoivat tarvita hänen pyssyään\nja joustaan, riensi hän nopeasti alas laaksoon, missä asema sillävälin\noli huomattavasti muuttunut.\n\nPawneet olivat kadottaneet paljo parhaita sotureitaan, ja huomatessaan\nkaatuneitten heimolaistensa suuren luvun, peljästyivät he ja syöksyivät\npakoon.\n\nSitten alkoi takaa-ajo, johon cibolerokin otti osaa, silloin tällöin\nlaukaisten pyssynsä ja surmaten ryöstäjiään.\n\nHänen tuoma apunsa oli varmaan hyvin tervetullut wacoille, mutta\nsamalla pälkähti hänen päähänsä, että joku joukko pakenevia pawneita\nehkä menee hänen leirilleen uuteen ryöstöön.\n\nHän erosi siitä syystä vainoojista ja ratsasti leirilleen. Antonio oli\nhyvin iloinen herransa pikaisesta paluusta.\n\nYlpeydellä näytti hän mihin toimeen hän miesten kanssa oli ryhtynyt\ncorralin suojelemiseksi. Kaikkia täytyi Carloksen katsoa.\n\nParvi intiaaneja oli kyllä ratsastanut leirin ohi, mutta tunsivat kai\nverisen tappionsa jälkeen haluttomuutta ryöstöön.\n\nNämä tiedot vakuuttivat hänelle leirin turvallisuuden, ja kohta\nlähtikin hän jälleen taistelukentälle, jättäen arrieron vartioimaan\ncorralia.\n\nÄskeisellä kukkulalla pysäytti hän mustanginsa, sillä wacopäällikön\nruumiin ympärillä oli suuri joukko surevia heimolaisia. He alkoivat\nlaulaa kuolonvirttä, joka soi synkänkamalasti.\n\nTakaa-ajosta palanneet sotilaatkin yhtyivät toisten lauluun.\n\nCibolero laskeutui alas ratsailta ja läheni joukkoa. Toiset katselivat\nhäntä ihmetellen, toiset taas, jotka olivat nähneet hänet taistelussa,\ntulivat häntä tervehtimään.\n\nMuuan vanha soturi tarttui Carloksen käteen, johdatti hänet ruumiin luo\nja viittasi sen kasvoihin, ikäänkuin aikoen sanoa: \"Siinä makaa nyt\nkuolleena päällikkömme!\"\n\nEi hän eivätkä toisetkaan soturit tienneet mitä Carlos oli tehnyt\nsamalla kukkulalla. Kaikki olivat olleet sellaisessa taistelun\ntuoksinassa toisaalla, etteivät olleet sinne katselleet. Sitäpaitsi\nesti näkyä taaja pensasto. Vanhus tahtoi siis tavallaan selittää\ntapausta, eikä Carlos puhunut mitään.\n\nSen hän huomasi, ettei waco voinut selittää tapausta.\n\nMaassa oli kuolleena viisi intiaania, eikä yhdeltäkään oltu päänahkaa\nnyljetty. Sehän oli arvotus. Eihän ne suinkaan olleet toisiaan\ntappaneet pawneet?\n\nYksi waco ja yksi pawnee olivat vähän erillään muista, mutta kaksi\npawneeta ja wacopäällikkö olivat yhdessä kasassa.\n\nPäällikön käsi oli vielä lujasti kiinni sotakirveen varressa, ja\npawneen halkaistu pää kyllä osotti kirveen tekemää jälkeä.\n\nSe oli kyllä selvää. Mutta kuka oli sitten tappanut päällikön\nsurmaajan? Siinä kysymys. Joku tästä joukosta oli varmaan jäänyt eloon\nsiitä hirveästä ottelusta, joka muutamissa minuuteissa oli vaatinut\nviisi uhria. -- Jos se olisi ollut joku pawnee, olisi hän varmaan\nnylkenyt wacopäälliköltä päänahan, sillä se olisi tehnyt hänestä\nkuuluisan miehen elinijäkseen. Jos se taas oli joku waco, niin missä\noli hän? Ei kukaan voinut selittää tätä merkillistä tapausta.\n\nKun takaa-ajossa oli vielä joitakuita sotureita, päätettiin odottaa\nheidän paluutaan. Uudelleen laulettiin kuolonvirttä. Vihdoinkin olivat\nkaikki soturit paikalla suuressa kehässä kuuluisan vainajan ympärillä.\n\nSilloin astui joukosta esiin päällikön arvoinen waco, viittasi\nkädellään vaikenemaan ja merkiten haluavansa puhua heimolle.\n\nVallitsi hiljaisuus kun soturi alkoi puhua: \"Wacot! Keskellä\nvoitonriemua valittavat teidän huulenne, ja teidän sydämistänne vuotaa\nsuuri tuska. Emme näe kaatuneita taistelukentällä, sillä emme voi\nsiirtää katsettamme tästä vainajasta, joka oli isämme ja veljemme.\nKylmänä ja elottomana lepää hän jalkojemme juuressa, tämä kansamme\nsuuri päällikkö, joka kuoloa silmiin katsoen niin monasti johdatti\nmeidät ihaniin voittoihin. Voi, miksi juuri voitonpäivä tuli hänen\nkuolinpäiväkseen? --\n\n\"Kuinka olisimmekaan riemuinneet vihollisten tappiosta, jos hän olisi\nnyt elävänä joukossamme! --\n\n\"Surkaa, veljet, kauvan surkaa, mutta lohduttakaa itseänne sillä\ntiedolla, ettei hän ole kuollut kostamatta! --\n\n\"Hänen surmaajansa makaa myöskin kuolleena nuolen lävistämänä. Kuka\nteistä on hänet surmannut?\"\n\nTällä kohtaa puheessaan pysähtyi puhuja kuin vastausta odottaen. Mutta\nkaikki vaikenivat.\n\n\"Wacot!\" jatkoi hän jälleen, \"näettehän, että päällikkömme surmaajalla\nvielä on päänahka jäljellä? -- Kenelle teistä, urhoolliset soturit,\nkuuluu tämä voitonmerkki? Hän lähestyköön kuollutta ja ottakoon\noikeutensa mukaan päänahan!\"\n\nTaas tuli hiljaisuus. Ei kukaan tullut omistamaan tekoa. Ei puhunut\ncibolerokaan mitään. Hän ei ymmärtänyt tarpeeksi wacokieltä, mutta hän\narvasi puhuttavan kuolleesta päälliköstä.\n\nPuhuja jatkoi uudelleen:\n\n\"Veljet! Vaatimattomuus kaunistaa urhoollista soturia, ja vaiteliaisuus\non hänelle kunniaksi, mutta tänään kehotan päällikkömme puolesta\nkostajaa esiintymään saadakseen kiitoksen ansiokkaasta teostaan. Olemme\nhänelle ikuisesti kiitollisia!\"\n\nJatkaessaan puhetta hänen äänensä vapisi:\n\n\"Teen teille erään ehdotuksen\"\n\nKaikki kuuntelivat jännityksellä.\n\nKorotetulla äänellä jatkoi nyt waco:\n\n\"Tapa on heimomme keskuudessa sellainen, että päällikkö valitaan\nurhoollisimpain joukosta. Ehdotan, että tässä kaatuneen päällikkömme\nruumiin ääressä valitsemme hänen seuraajakseen sen, joka hänen\npuolestaan on kostanut.\"\n\nNäin sanoen viittasi waco kaatuneeseen pawneesoturiin. --\n\n\"Minä äänestän sitä, joka on surmannut pawneen\", sanoi kohta muuan\nsoturi.\n\n\"Minä samoin!\" huusi muuan toinen.\n\n\"Häntä kaikki äänestämme!\" vakuuttivat soturit.\n\n\"Täten siis julistetaan\", lausui puhuja, \"että jolle pawneen päänahka\nkuuluu, hän on wacokansan päällikkö!\"\n\n\"Sen vakuutamme juhlallisesti!\" sanoivat läsnäolijat, pannen valansa\nmerkiksi oikean kätensä sydämelleen.\n\n\"Jo riittää!\" sanoi vanha soturi, kun muutamat nuoremmat alkoivat kovin\näänekkäästi osottaa suosiotaan. -- \"Kuka on siis wacoheimon päällikkö,\nastukoon esiin!\"\n\nSeurasi täydellinen hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan että kuka\nesiintyisi. Ilolla olisi häntä tervehditty.\n\nCarlos ei aavistanutkaan sitä kunniaa mikä häntä odotti. Vaiti seisoi\nhän punasten soturien keskuudessa ja seurasi uteliaisuudella heidän\ntoimiaan. Muuan hänen lähellään seisova intiaani, joka osasi vähän\nespanjaa, ihmetteli Carlokselle tapausta ja selitti hänelle mitä oli\ntapahtunut.\n\nJo aikoi metsästäjä esiintyä ja vaatimattomasti tunnustaa ampuneensa\nnuolen, kun samassa muuan arvokas soturi lausui:\n\n\"Miksipä olisimme kauvemmin epätietoiset? Helppohan on saada selvä\nampujasta. Jos vaatimattomuus kahlehtii soturin kielen, niin puhukoon\nhänen aseensa! -- Kas tässä on vielä hänen nuolensa vihollisen\nsydämessä. Se meille kyllä puhuu ampujastaan. Katsokaa, varressa on\nmerkki?\"\n\n\"Todellakin!\" huudahti vanha soturi, \"siitähän nähdään.\"\n\nHän meni kuolleen pawneen luo, tempasi nuolen hänen ruumiistaan ja piti\nsitä korkealla ilmassa.\n\nYmpärilläolijat huomasivat heti hämmästyksellä, että nuolen kärki oli\nrautainen.\n\nEi kellään wacolla voinut olla sellaista asetta. Kukapa muu siis olisi\nvoinut olla ampuja kuin vieras, jonka silmistä loisti tyytyväisyys\nnähdessään nuolensa. Häntä katseltiin nyt ihmetellen, ja viimeinenkin\nepäilys haihtui, kun muuan waco huomasi toisen pawneen kaatuneen\nkiväärin kuulasta. Jokainen siis tiesi, että valkonaama oli kostanut\npäällikön kuoleman. Olivathan he kauppaa tehdessään nähneet hänen\npitkän pyssynsä.\n\nKun he tahtoivat osottaa hänelle kiitollisuuttaan, astui hän esille ja\nkertoi äskeisen tulkin kautta vaatimattomasti päällikön kuolemasta, ja\nsiitä mitä hän oli tehnyt tässä kahakassa.\n\nHyväksymisen hyminä kuului sotilaitten piiristä kertomuksen päätyttyä,\nja monet riensivät osottamaan kiitollisuuttaan cibolerolle,\npuristamalla hänen käsiään ja monella muulla tavalla.\n\nUseimmat punanahat tiesivät ciboleron yöllisen pyssynlaukauksen juuri\nolleen heille varotusmerkkinä. Ja se saattoi pawneitten yöllisen\nhyökkäyksen epäonnistumaan. Vallan toisin olisi voinut käydä, jollei\ntuo varotuslaukaus olisi kajahtanut. Sitäpaitsi oli cibolero auttanut\nheitä vielä itse taistelussa, kostaen heidän päällikkönsä kuoleman.\n\nKiitollisuus kohosi ihastukseksi, ja hyvähuudot huumasivat korvia.\n\nKun melu ja kiihtynyt mieliala olivat jonkun verran asettuneet, astui\ntaas piiristä esiin se vanha wacosoturi, joka oli esiintynyt puhujana,\nja jota varmaan pidettiin suuressa arvossa, ja lausui Carlokselle\nseuraavat sanat:\n\n\"Valkoinen päällikkö! Olen puhunut heimojen urhoollisimpien miesten\nkanssa. He ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, etteivät sanat riitä\nkylliksi selittämään kiitollisuuttamme. Neuvottelustamme olet jo\nsaanut tietää, ja olet kuullut, että olemme valinneet itsellemme uuden\npäällikön. Emme aavistaneet, että urhoollisin taistelussa oli valkoinen\nveljemme. Mutta pitäisikö meidän siitä syystä rikkoa sanamme, että sinä\nolet toista heimoa, toisellainen väriltäsi ja muodoltasi? Niin emme\najattele. Ja tällä samalla paikalla vahvistamme siis valamme!\"\n\n\"Vala vahvistetaan!\" kuului kaikkialta sotilaitten piiristä samalla\nkuin he laskivat kätensä sydämelleen.\n\n\"Valkoinen soturi!\" jatkoi wacopuhuja, \"vala on meille pyhä. Me\nosotamme sinulle korkeinta kunniaa mitä voimme. Ei sitä ole ennen\nkoskaan osotettu muille kuin wacoheimon omille sankarisotureille. Ei\nurhoollisimmankaan päällikön poika, jolta on voimaa ja urhoollisuutta\npuuttunut, ole hallinnut wacoheimoa. Emme pelkää jättää kohtaloamme\nsinun käsiisi, olemme ylpeitä 'valkoisesta päälliköstä'; ja hän johtaa\nmeitä ja neuvoo meitä. Johda meitä mihin tahdot, me seuraamme sinua! --\n\n\"Tunnemme sinut paremmin kuin luuletkaan. Liittolaisemme comanchit ovat\nsinusta puhuneet. Tunnemme hyvin cibolero Carloksen. Tiedämme sinut\nsuureksi soturiksi ja tiedämme senkin, ettei sinua kotiseudullasi\nkunnioiteta arvoasi vastaavalla tavalla. Suo meille anteeksi\nsuorapuheisuutemme. Koettele meidän sanojemme totuutta, äläkä palaja\nsinne missä selkääsi tahdotaan nöyryyttää ja missä ahneus ja kateus\nestävät miehuullisia tekojasi. Jää meidän joukkoomme, me rakastamme ja\nkunnioitamme sinua! --\n\n\"Sinä olet uskollisten miestesi keskellä, ja jolleivät muut siteet sinua\npidätä kotiseudullasi, niin tule meidän päälliköksemme!\"\n\nKun puhuja oli vaijennut, kertasivat kaikki piirissäolijat hänen\nsanansa. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus.\n\nCarlos oli niin hämmästyksissään, ettei hän hetkiseksi voinut sanaakaan\nsanoa. Tämä omituinen ehdotus, tehtynä niin merkillisissä olosuhteissa,\nkummastutti häntä suuresti. Merkillistä oli hänestä sekin, että hänet\ntunnettiin, vaikkei hän puolestaan tuntenut ketään koko heimosta.\n\nViimemainitusta seikasta sai hän siis kiittää comancheja, joitten\nkanssa hän tosiaankin oli tehnyt silloin tällöin kauppoja, ja yleensä\nollut ystävällisessä suhteessa heihin, niin että joku oli käynyt häntä\ntervehtimässäkin rauhan aikana San Ildefonsossa.\n\nMutta omituista oli se, että villit olivat huomanneet hänen suhteensa\nkansaansa, sillä näyttihän tosiaankin siltä kuin eläisi hän maanpaossa.\nTällä hetkellä ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä kaikkia merkillisiä\nseikkoja, sillä intiaanisoturit odottivat vastausta.\n\nJa mitä hän vastaisi? Saattoiko hän, köyhä cibolero, jolla oli omassa\nyhteiskunnassaan niin mahtavia vihollisia, hyljätä niin kunnioittavan\ntarjouksen? Kotona pidettiin häntä tuskin orjaa parempana, täällä\ntulisi hän hallitsijaksi, kokonaisen kansan päälliköksi!\n\nVaikka wacoja kutsuttiin villeiksi, niin oli hän huomannut heidät\nrehellisiksi ihmisiksi. Ehkäpä haluaisivat hänen äitinsä ja\nsisarensakin vaihtaa sivistyneen yhteiskunnan levottoman elämän erämaan\nrauhaan? Mutta uskalsiko hän vaatia niin paljon heidän rakkaudeltaan?\nJa Catalina! Väärin olisi temmata häntä toimialaltaan erämaahan villien\nkeskuuteen!\n\nEi hän kauvaa arvellut, hän oli tehnyt päätöksensä.\n\n\"Jalot soturit!\" lausui hän. \"Käsitän täydellisesti sen suuren kunnian,\njota minulle osotatte. -- En voi sanoin lausua kiitollisuuttani.\nPuheeni on siitä syystä lyhyt mutta avomielinen. -- Totta on, etten\njuuri suurta kunnioitusta ole saanut osakseni nykyisessä isänmaassani,\nasettuessani sinne asumaan. Kaikkein köyhimpien kirjoissa elän kansani\nkeskuudessa, mutta siitä huolimatta kiinnittävät monet siteet ja pyhät\nvelvollisuudet minut sinne. Mikään muu ei saattaisi minua hylkäämään\nteidän ylevämielistä tarjoustanne. -- Wacot, olen puhunut!\"\n\n\"Se riittää, urhea valkoinen päällikkö\", sanoi vanha wacosoturi. \"Ei\nole meidän asiamme udella sinun syitäsi. -- Jollemme saakaan tervehtiä\nsinua päälliköksemme, niin toivomme sinun aina pysyvän ystävänämme,\nvaikka oletkin poissa keskuudestamme! Vielä enemmänkin! Suo meidän\njollain tavalla osottaa kiitollisuuttamme! Vähäisen lahjan voivat wacot\ntarjota, mutta sitä lahjaa seuraavat sitä runsaammat onnentoivotukset\nystävällemme. --\n\n\"Iloisen sanoman kerron sinulle. Suuresti sait kärsiä pawneitten\nryöstöstä, omaisuutesi on nyt meidän hallussamme, ja saat sen jälleen\npoistuessasi meidän majoistamme. Jos haluat suoda meille suuren ilon,\nniin jää vieraaksemme muutamiksi päiviksi nauttimaan yksinkertaista\nvieraanvaraisuuttamme! Sano, jääthän?\"\n\nPyyntöön yhtyivät toiset, ja cibolero otti kutsun vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kahdeksan päivää senjälkeen nähtiin atajon, s.o. muulijonon,\nkaikkiaan viiteenkymmeneen, kulkevan raskaasti kuormitettuina\npuhvelinnahoilla ja kuivatulla lihalla Llano estacadon itäistä rinnettä\nylös ja suuntaavan matkansa luodetta kohden laajalla ylätasangolla.\nJohtajana oli erään muulin selässä ratsastava puoli-intiaani.\n\nKolmet härkien vetämät raskaat vankkurit seurasivat muulijonoa.\nIntiaanit ajoivat härkiä. Ne peljättivät kauhealla kolinallaan kauvaksi\nakasialehdoissa hiiviskelevät arosudetkin.\n\nMuuan ryhdikäs ratsastaja istui komealla, pikimustalla ratsullaan\nkulkueen etupäässä. Silloin tällöin kääntyi hän katsastamaan\ntyytyväisyydellä rikkauttaan, lastattuja muulejaan. Se mies oli hyvä\ntuttavamme cibolero Carlos.\n\nWacot olivat todella suurellisesti osottaneet hänelle kiitollisuuttaan.\nHe tiesivät hänen matkansa tarkotuksen, he tiesivät mitä kaikkea hän\nmetsästysretkeltä toivoi. Ja siinä oli nyt heidän jäähyväislahjansa:\nraskaasti kuormitetut muulit.\n\nMutta vielä arvokkaampi lahja oli ciboleron povitaskussa. Siellä oli\nkallista ainetta, jonka intiaaniystävät olivat antaneet, ja uutta\nolivat vielä luvanneet lisää, kun hän toisen kerran tulisi heidän\nluokseen.\n\nMitähän siinä pussissa oli? Ehkä rahoja, ehkäpä jalokiviä? Hiekkaa se\nvaan oli, mutta se oli keltaista ja kiiltävää. Se oli kultaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRyöstö.\n\n\nOlemme nyt seuranneet ciboleron vaivaloista vaellusta asumattomilla\ntasangoilla ja nähneet hänen villien vieras-ystävänä syövän heidän\nvaatimattomia aterioitaan, etupäässä puhvelinlihaa.\n\nSiirrymme nyt San Ildefonson linnanpäällikön verrattain uljaisiin\nhuoneisiin, jossa Juhannuksen jälkeisenä päivänä pieni, valittu seura\nkoetti herkullisen pöydän ääressä unohtaa murheita ja huoliaan.\n\nLukuisat ruokalajit olivat jo vuoronsa pöydässä kulkeneet.\n\nMeksikolaiset pidot olivatkin siihen aikaan varsin herkulliset monine\nkansallisine ruokalaitteineen ja mehukkaine hedelmineen. Vieraat joivat\njo viiniä.\n\nAikaa kulutettiin hauskasti juttelemalla, ja puhelu tuli yhä\nvilkkaammaksi, kunnes äkkiä sattumalta mainittiin nimi, joka sai\nvakaviksi kaikkien kasvot. Se oli cibolero Carlos.\n\nSitä nimeä mainittaessa useat kasvot muuttuivat. Kapteeni Roblado\nrypisti synkkänä kulmakarvojaan. Linnanpäällikön silmistä välähti\nviha ja kostonhimo. Munkit ja kirkkoherra saivat nähtävästi\nmitä vastenmielisimpiä tunteita ajatellessaan vääräuskoista\npuhvelinmetsästäjää.\n\nNimen oli maininnut muuan keikaroiva nuorukainen Echevarria, jonka koko\nolento todisti turhamielisyyttä.\n\n\"Ritarisanani kautta tosiaan hävyttömin ihminen, minkä vielä\nkoskaan olen tavannut. Sellainen retkale -- nahkojen ja suolalihan\nkaupustelija, puhveliteurastaja -- uskaltaakin kohottaa katseensa --\nmutta luulenpa, että kauniin señoritan isä pian toimittaa hänelle\nmatkapassin, hittovieköön!\"\n\n\"Tosiaankin on hän sietämättömän hävytön!\" sanoivat useat vieraat.\n\n\"Minusta näytti siltä, ettei nuori neiti katsellut häntä ensinkään\nepäsuosiollisesti\", kuului joku sanovan pöydän alapäässä.\n\n\"Erehdytte\", huudahti Roblado kiihkeästi, \"hän halveksii ciboleroa\nsamoin kuin isänsäkin\".\n\n\"Mutta kuka se puheenaoleva mies sitten oikeastaan on?\" kysyi uteliaana\nmuuan nuori herra.\n\n\"Oivallinen ratsastaja joka tapauksessa, sitä kaiketi ei herra\nlinnanpäällikkö voi kieltää!\" sanoi don Ramon, muuan vieraista, vähän\nilkeänpisteliäästi vilkaisten everstiin.\n\nVizcarran muoto synkistyi vielä enemmän tästä huomautuksesta.\n\n\"Te menetitte koko sievosen rahasumman sen miehen ratsastustemppujen\ntähden\", huomautti siihen vielä lisäksi kirkkoherra nauraen.\n\n\"En ainakaan hänelle\", vastasi eversti koettaen hillitä kiukkuaan,\n\"vaan sille toiselle lurjukselle, joka kaiketi oli hänen ystävänsä.\nKauniita ystävyksiä tosiaankin!\"\n\n\"Kun panee vetoa sellaisten henkilöitten kanssa, niin sillä on se ikävä\npuoli, ettei heiltä koskaan voi saada mitään takaisin, kun heitä tapaa\nvaan sellaisissa erikoisissa tilaisuuksissa\".\n\n\"Mutta kuka se nuori mies sitten oikeastaan on?\" kyseltiin taas\nuudelleen.\n\n\"Kukako on? Tavallinen cibolero -- puhvelinteurastaja, johan sen\nsanoin\".\n\n\"Niin kyllä, mutta eikö hänen vaiheissaan sentään ole mitään\nmerkillistä? Hänellähän on vaalea iho ja vaaleat hiukset, ja sehän on\nhyvin harvinaista meksikolaisten keskuudessa. Mitä kansallisuutta hän\non?\"\n\n\"Sanotaan hänen olevan amerikalaisen\", selitti don Ramon.\n\n\"Se oli hänen isänsä\", sanoi eversti. \"Mutta yksi täällä seurassa\ntietää enemmän cibolerosta. Pater voi kertoa yhtä ja toista siitä\nmerkillisestä perheestä\".\n\nYhteisestä vaatimuksesta kertoi pappi sitten vieraille ciboleron\nperheestä seuraavaa:\n\nCarloksen isästä ei juuri paljoa tiedetty ennenkuin hän yhtäkkiä muutti\nlaaksoon asumaan. Sellaiset tapaukset olivat siihen aikaan harvinaisia\nuusmeksikolaisessa siirtolassa; mutta vielä suurempaa huomiota herätti\nse, kun amerikalainen toi muassaan amerikalaisen vaimon -- Carloksen\näidin -- saman vanhan vaimon, joka herätti niin suurta huomiota\nkansanjuhlilla Juhannuksena. Turhaan oli pater koettanut käännyttää\nperhettä ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, sillä vanha metsästäjä\n-- se oli hänen ammattinsa -- kuoli kuten oli elänytkin, pilkaten\npappien oppia; ja hänen leskensä huhuiltiin puuhailevan itse paholaisen\nkanssa. Jollei entinen linnanpäällikkö -- Vizcarran edeltäjä -- jostain\ntuntemattomasta syystä olisi heitä suojellut, niin varmaan olisivat\npapit karkottaneet maasta tämän kerettiläisperheen, joka niin kovasti\nsuututti seudun oikeauskoisia.\n\n\"Mutta, hyvät herrat\", jatkoi kavala pappi, luoden syrjäsilmäyksen\neverstiin, \"sellaiset uskottomat ihmiset ovat myöskin vaarallisia\nkansalaisia. Heissä itää levottomuuden siemeniä, heistä voi koitua\nvaara koko yhteiskuntajärjestykselle. Katsokaa vaan ciboleroa! Hän\non oikea isänsä poika, yhtä itserakas ja kavala, mitäpä hän muuten\npitäisi yhtä noitten epäiltävien tagnojen kanssa [tagnot olivat muuan\nheimo sivistyneitä intiaaneja], joita hänellä on palveluksessaankin?\n-- Sellaisia poikia kuin häntä on tarkoin pidettävä silmällä, etteivät\nvielä tuota valtiolle suuria huolia\".\n\n\"Se on kyllä tosi. Jos asia niin on, niin heitä on valvottava\",\nsanottiin usealta taholta. Mutta pian alettiin taas puhua hauskemmista\nasioista, ja iloista naurua kuului kotiin palatessa, vaikka moni\nliikuskelikin hiukan epävarmasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseimmat olivat jo lähteneet, mutta linnanpäällikkö pyysi Robladoa\njäämään vielä hetkiseksi juttelemaan erään kolmannen henkilön kanssa.\n\nKapteeni katsoi tutkivasti esimieheensä, mutta sytytti samassa uuden\nsikaarin ja lausui leikkisästi:\n\n\"Kohta on puoliyö, ja silloinhan tavallisesti kuullaan aaveita. Toivon\nsentään, ettei teillä, herra eversti, ole aikomus manata aaveita\nesille?\"\n\nHymyillen siveli eversti partaansa ja maistoi parasta viiniä ikäänkuin\nvahvistukseksi suunnitelmalleen, jota oli kauvan hautonut mielessään.\nSitten lausui hän:\n\n\"Ei, kapteeni, se joka nyt tulee, ei kuuluu henkimaailmaan, vaan on\ntosiaankin lihaa ja verta. Siirtykääpä tänne vähän lähemmä, jotta\nsaan selittää teille, mikä on mieltäni painostanut aina sitten sen\njuhlapäivän! -- Minun täytyy saada kostaa cibolerolle, joka on\nsaattanut minut naurunalaiseksi koko siirtokunnan silmissä, ja kostaa\ntäytyy sille toisellekin, joka narrasi minulta kauniit kultarahani.\nMutta hiljaa, jo kuuluu koputusta!\"\n\nSamassa avautui ovi, ja rakuuna Gomez astui huoneeseen. Levottomana\nja hämillään katsoi hän everstiin, mutta tämä kehotti häntä tulemaan\nperemmälle ja esittämään asiansa kapteenista välittämättä. Pian\nselveni tämän yöllisen käynnin tarkotus. Gomez oli saanut everstiltä\ntehtäväkseen, urkkia ciboleron olosuhteita; rakuuna oli sen tehnyt ja\noli odottanut vaan vieraitten poistumista päästäkseen everstin puheille.\n\nNyt sai linnanpäällikkö kuulla, että cibolero asui äitineen ja\nsisarineen laakson äärimmäisessä majassa, hyvin erillään muun maailman\nelämästä.\n\nNiin piilossa oli ciboleron pieni talo, etteivät ohikulkijat sitä juuri\nhuomanneetkaan pensaitten ja kallionkielekkeitten keskeltä.\n\nRakuuna tiesi kertoa, että perheellä oli omaisuutta vaan muutamia\neläimiä ja kuormavankkureita, että ciboleron palveluksessa oli neljä\ntagno-intiaania, ja että tämä aikoi muutamien päivien päästä matkustaa\nLlano estacadolle metsästämään puhveleita.\n\nUrkkija oli sitäpaitsi saanut tietoonsa mihin linnanpäällikön rahat oli\nkäytetty, ja että don Juan, jota hän arveli Rositan sulhaseksi, oli\nvielä lainannut rahaa cibolerolle vaihtotavaran ostoa varten.\n\nHyvin tyytyväisenä urkinnan tuloksiin tarjosi eversti rakuunalle\nviiniä, ja kun ei hänellä ollut muuta kerrottavaa sai hän lähteä.\n\n\"No mitäs arvelette, kapteeni, jos käyttäisimme hyväksemme ciboleron\npoissaoloa kostaaksemme hänelle? Se olisi nyt varsin helppoa.\nAjatelkaapa hänen kauhistustaan, kun hän palaa pitkältä matkaltaan,\neikä enää tapaakaan kotona rakasta sisartaan! Ja mitä antaisikaan tytön\nsulhanen, varakas ranchero, jos vaan löytäisi morsiamensa?\"\n\n\"Mitä puhuttekaan, eversti! Aijotteko ryöstää tytön!\" huudahti kapteeni\nhämmästyneenä.\n\n\"Juuri niin! Ensiksikin saadakseni kostaa, ja toiseksi saadakseni\nlunnasrahoja, siksipä pyydänkin teidän apuanne. Mutta mitä näenkään,\ntehän näytte vallan säikähtävän, vaikka olette usein ennen olleet\ntällaisissa iloisissa seikkailuissa!\"\n\n\"En kiellä apuani tälläkään kertaa; mutta kuinka voitaisiin tämä työ\nsuorittaa? Pientä salassa tehtyä pilaa en säikähtäisi vaikka siihen\ntarvittaisiin kaikkien pahojen henkien apu, mutta mitä sanoisikaan\nkansa tästä?\"\n\n\"Pelkäättekö kansaa? Keksikää vaan jokin nerokas juoni. Teidän täytyy\nkeksiä jokin suunnitelma, jonka mukaan pääsemme päämääräämme, vieläpä\nsen jälkeen näytämme turvattomien pelastajilta. Ajatelkaa sitä, että\ncibolero väijyy teidän ihanaa Catalinaanne, ja lopulta sen kultakalan\nteiltä tempaakin, jollette toimita hänelle muuta ajateltavaa. Ja siten\njuuri jouduttekin ihmisten nalkutettavaksi! Velkojat ahdistavat silloin\nyötä ja päivää hienoa caballeroa, jolta köyhä cibolero on vienyt\nsaaliin ohi suun.\"\n\n\"Ei sanaakaan enää, herra eversti!\" huudahti kapteeni, kauhulla\najatellen sellaista mahdolliseksi. \"Suostun kaikkeen mitä\ntahdotte. Eikähän täällä muuten kukaan uskalla käydä ahdistamaan\nlinnanpäällikköä.\"\n\n\"Olisipa hauska nähdä rancheron kasvoja kun hän luulee kadottaneensa\npikku morsiamensa!\" sanoi eversti ilosta käsiään hykerrellen.\n\"Kokonaisen pussillisen kultaa on hän uskaltanut ciboleron tähden,\nmitenkä paljo uskaltaisikaan hän sisaresta? -- Keksipä nyt, veliseni,\nsopiva temppu mitenkä me ensin voisimme ryöstää aarteen ja sitten sen\nonnellisina löytäjinä keventää vähän rancheron kultakuormaa!\"\n\nPelko menettää ihana Catalina ja hänen suuri perintönsä, ja toisaalta\nhalu ansaita löytörahat vaikutti nopeasti Robladoon. Se mies oli muuten\ntottunut kaikellaisiin konnankoukkuihin. Hän oli juuri aikeissa viedä\nviinilasin huulilleen kun samassa huudahti:\n\n\"Suurenmoista, Vizcarra! Pyhän neitsyeen nimessä, jopa luulen sen\nlöytäneeni!\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Tiesinhän teidät parhaaksi auttajaksi; mutta puhukaa!\"\npyysi eversti.\n\n\"Vuorokauden kuluessa voi tyttö olla teidän hallussanne, eikä\nviekkainkaan kettu löydä tietä siihen pimeään luolaan. Mikä mainio\najatus! Niin sen juuri pitää käymän eikä muuten. Asia on selvä, amigo!\"\n\n\"Älkää enää kiusatko minua, selittäkää jo suunnitelmanne!\"\n\n\"Odottakaahan kunnes ehdin ottaa ryypyn! Janottaa jo pelkkä sellainen\nkeksintökin.\"\n\n\"No juokaa sitten!\" huudahti eversti täyttäen mielihyvissään toisen\nlasin.\n\nRoblado tyhjensi lasinsa yhdessä siemauksessa, siirtyi lähemmäs\neverstiä ja kertoi tälle tuttavallisesti kuiskaillen suunnitelmansa.\nSe näkyi suuresti miellyttävän kuulijaa, koskapa tämä äkkiä nousi\nseisaalle huudahtaen \"bravo!\"\n\nHetkisen käveli hän sitten edestakaisin huoneessa, puhkesi äänekkääseen\nnauruun ja huudahti:\n\n\"Caramba, hyvä veli! Tehän olette vallan nero! Enpä tiedä kuka teidät\nvoittaisi. Santisima virgen! Suunnitelma on hyvin laadittu ja lupaan\npanna sen täytäntöön ensi tilassa!\"\n\n\"Miksi viipyä? Miksei kohta täytäntöön?\"\n\n\"Olette oikeassa. Kohta se on pantava toimeen tämä pieni huvinäytelmä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin tapahtui siirtokunnan sisä- ja ulkopuolella sellaisia\nasioita, jotka ehkä saattoivat estää herrojen kaunista hanketta\ntoteutumasta.\n\nJo saman vuorokauden kuluessa levisi huhu, että intiaanit olivat\ntehneet hyökkäyksen. Sana levisi talosta taloon. Kerrottiin, että\njoukko indios bravos (ryöväri-intiaaneja) -- ei tiedetty varmaan\nolivatko ne apacheja, yutaeja vaiko comancheja -- oli näyttäytynyt\ntäydessä sotamaalauksessa ja muussa asussa siirtokunnan lähettyvillä.\n\nHyökkäystä saatettiin odottaa koska tahansa. Vielä varmemmin\nkerrottiin, että intiaanit olivat hyökänneet eräitten lammaspaimenien\nkimppuun ylängöillä lähellä kaupunkia, surmanneet koirat ja vieneet\npaljo lampaita piilopaikkoihinsa. Paimenet olivat vaivoin päässeet\npelastumaan.\n\nToiset väittivät näitten intiaanien olevan sotamaalauksista päättäen\nyutaeja ja kuuluvan siihen samaan heimoon, joka Pecos-joen itäpuolella\noli ahdistellut kauniin Taos-laakson asukkaita. Mikä oli siis\nluonnollisempaa kuin se, että he ennen palaamistaan kotiseuduilleen\nRio del Norten lähteille tekisivät hyökkäyksen San Ildefonsoon, jonka\nrikkauksista puhuttiin yli koko maan? Muuten elettiin täällä täydessä\nrauhassa apachien ja comanchien kanssa, eikä oltu yleensä annettu\npienintäkään aihetta sotaan.\n\nPahaa päivää seurasi vielä kamalampi yö, sillä villit uskalsivat jo\nahdistaa itse kaupunkilaisia.\n\nEräältä rancherolta varastivat he kaikki nautaeläimet ihan paimenten\nnähden, jotka olivat niin säikähdyksissään, että kiittivät onneansa kun\npelastuivat ehjin nahoin isäntänsä huoneisiin.\n\nEi ketään oltu vielä murhattu, luultavasti siitä syystä, ettei kukaan\nuskaltanut tehdä vastarintaa. Vielä ei tosin oltu taloja ahdisteltu,\nmutta se kai johtui intiaanien vähälukuisuudesta. Pian saattoi heitä\nkuitenkin olla kokonaisia laumoja, ja silloin saattoi tapahtua\nsuurempia väkivaltaisuuksia.\n\nKaikki olivat levottomia. Kauvempana yksinäisissä taloissa asuvat\nihmiset siirtyivät lähikartanoihin tai kaupunkiin. Kaupungin portit\nsuljettiin yön tultua, ja valleilla kävelivät vartijat.\n\nOli syytä pelätä pahinta. Ennenkin olivat villit elämöineet mitä\nkauheimmalla tavalla, surmanneet miehet ja laahanneet mennessään\nnaiset ja lapset. Vielä oli moni valkoihoinen heidän vankinaan turhaan\npelastusta odottaen.\n\nLinnanpäällikkö näytti kuitenkin kokonaan muuttuneen toiseksi mieheksi.\nValppaana kulki hän sotilaineen lähiseuduilla, teki tarkastusmatkoja\naina vuorille asti ja osotti muutenkin sellaista rohkeutta ja\nhuolellisuutta siirtolaisia turvatakseen, että nämä alkoivat oikein\nkunnioittaa häntä ja pitää pelastajanaan. Ne monet jotka ennen olivat\nsyyttäneet häntä pelkuruudesta, kiittivät nyt häntä ja kehuivat hänen\nuhrautuvalla esiintymisellään pelastaneen siirtokunnan perikadosta.\n\nEnsi kertaa oli hänellä nyt toimessaan tilaisuutta näyttää kuntoaan.\n\nKaikkialla valvoi hän asukkaitten turvallisuutta ja neuvotteli heidän\nkanssaan ystävällisesti kaikista puolustusta koskevista seikoista.\nTarkasti valvoi hän vartionpitoa. Ei siirtokunnalla vielä milloinkaan\nollut ennen ollut sellaista sotilasturvaa!\n\nUseita päiviä kesti levottomuutta, mutta suurempaa pahaa eivät\nintiaanit sentään tehneet.\n\nKoko tämän ajan elivät ciboleron omaiset yksinäisessä talossaan kahden,\nilman suojaa, ja pelkäsivät silti ehkä vähemmän kuin muut.\n\nSiihen oli erityiset syynsä. Nämä naiset olivat jo tottuneet näkemään\nvaarallista ja vaivaloista elämää. Sitäpaitsi oli heidän kotinsa köyhä.\nMinkäpä vuoksi intiaanit tulisivat sinne ryöstämään, kun läheisessä\nnaapuristossa oli paljo varakkaampia taloja, joissa oli enemmän\nsaalista?\n\nSitäpaitsi rauhotti heitä vielä muuan toinen seikka. Carlos oli tehnyt\nkauppoja kaikkien lähettyvillä olevien intiaaniheimojen kanssa ja tunsi\nhyvin heidän päällikkönsä, joilta oli saanut monta ystävyydenosotusta\njuuri siitä syystä että hän oli amerikalainen. Amerikalaiset olivat\naina kohdelleet inhimillisesti punanahkoja, ja siitä syystä nämä heitä\nkunnioittivatkin enemmän kuin meksikolaisia. -- Vasta myöhempinä\naikoina muuttuivat nämä olosuhteet kokonaan.\n\nKun cibolero matkallaan tapasi ryöstöretkellä olevia intiaaneja,\nkehotti hän näitä säästämään ranchoaan San lldefonson laidassa. Ja\nsen ne olivat luvanneet. Siitä syystä saattoi hänen kotiväkensä olla\nrauhassa, punaiset ystävät eivät heille tekisi mitään pahaa.\n\nAinoa heimo, jonka kanssa Carlos ei ollut oikein hyvissä väleissä, oli\nkurja Jicarilla-heimo Santa Fé-vuorten koillispuolella.\n\nSe oli muuan haara apacheja, mutta eli erillään siitä ja poikkesi\nmuutenkin etelän kuuluisien \"sudensyöjien\" tavoista.\n\nNämä seikat etupäässä saattoivat ciboleron kotiväkeä noudattamasta\ndon Juanin ystävällistä kutsua -- hän ratsasti usein tervehtimään\nmorsiantaan -- muuttaa näinä levottomina aikoina rancheron lujasti\nvarustettuun kartanoon, jossa oli paljo suojelusväkeä.\n\nÄiti vaan hymyili sellaiselle turhalle pelolle, eikä Rosita tahtonut\njättää yksin vanhaa äitiään.\n\nMutta hyvä olisi ollut jos eivät olisi niin rohkeasti luottaneet\nturvallisuuteensa!\n\nOli kulumassa kolmas yö siitä kuin intiaanit alkoivat ryöstönsä San\nIldefonson seuduilla. Naiset olivat jo jättäneet kangaspuunsa lepäämään\nja aikoivat itse lähteä nukkumaan, kun samassa Cibolo -- heidän suuri\nsusikoiransa -- muristen syöksyi ovelle. Tämä uskollinen eläin oli\nheidän paras vartijansa, ja se näytti ciboleron, ainoan miespuolisen\nvartijan lähdettyä vielä entistä valppaammalta. Kaikki äänet se kuuli.\n\nCibolo oli aina ollut Rositan leikkitoverina, ja tyttö piti hyvää\nhuolta koirastaan. -- Koira oli nyt levoton. Vihainen murina muuttui\npian kiivaaksi haukunnaksi. Se oli varmaan kuullut jonkun vieraan\nlähestyvän asuntoa. Vaistomaisesti tuntui se aavistavan, ettei yöllinen\nvierailu merkinnyt hyvää.\n\nOvi oli tosin lukittu, mutta vanha rouva, joka ei mitään pahaa\naavistanut, avasi sen, edes kysymättä keitä vieraat olivat.\n\nSuuresti kauhistuivat naiset kun samassa kuului kamala intiaaniulvonta,\nja nuijanisku kaatoi vanhan vaimon lattialle.\n\nVaikka koira raivoisasti hyökkäsi vihollisten päälle, syöksyi ovesta\nhuoneeseen useita villejä, kauheasti maalattuina, huutaen ja aseitaan\nheiluttaen. Kiivaasta vastustuksestaan ja kovasta huudostaan huolimatta\noli tyttö pian sidottuna erään muulin seljässä.\n\nHuoneesta ryöstivät rosvot kaikki arvoesineet ja sytyttivät talon\ntuleen; lähtien nopeasti pakomatkalle.\n\nRosita näki liekkien kohoavan pimeälle yötaivaalle, näki äitinsä\nmakaavan tunnottomana, ja tuli hänet varmaankin pian polttaisi. --\nTyttö koetti nousta ylös, mutta hän oli lujasti sidottu. Tuskassaan\nsaattoi hän vaan tukahtuneella äänellä huokasta: \"Voi Jumala! Voi\nJumala! Kuinka käy äiti-raukalleni?\"\n\nMelkein samaan aikaan tai ehkä vähän jälkeen tämän ryöstön kävi\nintiaaneja myöskin don Juanin talolla. Kiljuivat kauheasti ja\nammuskelivat nuolia oviin ja muualle ja lähtivät sitten pois.\n\nDon Juan oli suuresti huolissaan ciboleron turvattoman naisväen tähden,\nsiitä syystä hiipi hän pimeän yön suojassa sinne, kuultuaan intiaanien\njo lähteneen.\n\nSuuresti kauhistui hän nähdessään eräässä tienkäänteessä etäällä\nloimottavat liekit, ajattelematta lähettyvillä mahdollisesti väijyviä\nintiaaneja, kiiruhti hän pelastamaan rakkaita tuttujaan. Muutamien\nminuuttien kuluttua oli hän, nopeasti juostuaan, jo palopaikalla.\nJo aikoi hän rohkeasti hypätä muutamien alassyöksyvien palavien\nhirsien yli, jo oli hän temmannut puukkonsa kostaakseen mahdollisesti\nryöstäjille, kun hän samassa kauhukseen huomasi Rositan äidin makaavan\nverissään, kalman kalpeana liekkien kirkkaasti valaisemalla lattialla.\n\nVielä eivät olleet liekit häneen tarttuneet, mutta se saattoi tapahtua\nkoska tahansa, ja savukin voi hänet pian tukahuttaa, jollei hän jo\nollutkin kuollut.\n\nVoimallisin käsivarsin kantoi ranchero vanhan tajuttoman vaimon pois\nliekkien ulottumilta ja riensi uudelleen etsimään rakasta Rositaansa,\nepätoivoisena huudellen häntä nimeltä.\n\nEi kuulunut ihmisääntä vastaukseksi.\n\nVain liekkien räiske, luhistuvan rakennuksen ryske, yötuulen humina ja\nhuuhkainten huuto vastasi hänelle. Toivo oli loppunut!\n\nEpätoivoisena, melkein tajuttomana palasi hän vaimon luo ja\nkumartui tutkimaan häntä. -- Vielä oli hän hengissä, ehkä oli\npelastettavissakin. Hän kostutti taintuneen huulia ja kohotti\nkorkeammalle hänen päätään hengityksen helpottamiseksi. Ilo kuvastui\nrancheron kasvoista, kun vanhus avasi silmänsä ja liikutti huuliaan.\nIsku oli hänet vaan tainnuttanut. Nyt oli hankittava pehmeämpi vuode.\nHän nosti vanhuksen syliinsä ja kantoi tuttua tietä pitkin asunnolleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna levisi tieto tästä intiaanien uudesta tuhotyöstä\nkautta koko siirtolan ja lisäsi vielä enemmän asukkaitten pelkoa. --\nLinnanpäällikkö teki uudelleen urouden ihmeitä. Vahvan sotilasosaston\netunenässä karahutti hän läpi kaupungin, komensi korkealla äänellä ja\nosotti muutenkin innostustaan, sitten ratsasti hän samaa tietä pitkin,\njota myöden intiaanit todennäköisesti olivat uhriaan kuljettaneet.\n\nJo aikaisin iltapäivällä palasi kuitenkin sotilasosasto, tapansa mukaan\nselittäen:\n\n\"Villejä ei ole tavattu\".\n\nHe kertoivat olleensa aina Pecos-joen rannalla asti, jonka toisella\nrannalla olevat jäljet selvästi osottivat, että yutait olivat jatkaneet\nmatkaansa Llano estacadolle, jotenka takaa-ajo oli siihen keskeytetty.\nSe tieto yleensä rauhotti asukkaita, sillä arveltiin, että intiaanit jo\ntyytyivät ryöstämäänsä saaliiseen ja jättäisivät vihdoinkin kaupungin\nrauhaan. Intiaanit kaiketi yhtyivät johonkin suurempaan heimoryhmään\nläheisyydessä.\n\nVähää sen jälkeen kuin urhea isänmaanpuolustaja oli palannut, kulki\nsamaa tietä siirtolaa kohden toinen kulkue. Se ei kuitenkaan ollut\nmikään ratsastajajoukkue, vaan jono raskaasti kuormitettuja muuleja,\njoita tomuset ja väsyneet intiaanit ajoivat, ja härkien vetämiä\nkuormavankkureita. Sen edellä oli vaan yksi ratsumies, jonka puvusta ja\nkoko käytöksestä saattoi päättää hänet karavanin omistajaksi.\n\nHuolimatta retken monista vaivoista ja miestä sekä hevosta peittävästä\nhiekasta, oli helppo tuntea ratsastaja. Se oli -- cibolero Carlos.\n\nNiin lähellä oli hän jo siis retkensä päämäärää. Vielä penikulma matkaa\ntasangolla, sitten saisi hän nähdä rakkaan kotinsa ja sulkea syliinsä\nomaisensa.\n\nUnohtuneen tuntuivat kaikki vaivat; sydän löi riemukkaammin hänen\najatellessaan sitä hetkeä, jolloin muhkea muulijoukko pysähtyisi\nvaatimattoman kodin edustalle, ja äiti ja sisar rientäisivät ulos\ntervehtimään kauvan kaivattua. Kuinka he ihmettelisivätkään -- ajatteli\nhän -- hänen menestystään, rikkauttaan, ja etupäässä sitä, että\nneljäviikkoiseksi laskettu matka niin pian oli suoritettu!\n\nNyt saisi rakas sisar uuden puvun -- ei yksinkertaista, villaista\nnaguasta [rimsuilla koristettu alushame], vaan loistavasta ulkomaan\nsilkistä tehdyn, sievän mantillan, vieläpä silkkikengät ja silkkisukat!\n\nYlpeydellä ajatteli hän kuinka korealta pikku sisko näyttäisi ensi\njuhlissa, varsin don Juanin silmissä. Vanhalle, hyvälle äidille\nkatettaisiin pöytään teetä, kahvia ja suklaata, josta hän niin paljo\npitää; atolea [atole on muuan tavallinen meksikolainen juoma] hänen\nei koskaan tarvitsisi juoda. Rancho sitäpaitsi ei sellaisena enää\nmitenkään voinut kelvata; uusi rakennus oli rakennettava, somempi\nja mukavampi. Vanhaa majaa voitaisiin sitten käyttää tallina.\nVarmaankin saisi hän muuleistaan niin paljo rahaa, että saattoi ostaa\nisohkon maapalstan siihen kuuluvine eläimineen. Ja olihan hänellä\nvielä sitäpaitsi isot joukot nahkoja ja lihoja; ja kultahietaa!\nMitä saattaisikaan tapahtua, jos cibolerosta tulisi ranchero, joka\nitsenäisesti hoitaisi omaa tilaansa? -- Hänen silmänsä loistivat ilosta\nsitä ajatellessa!\n\nNämä unelmat täyttivät Carloksen mielen kotimatkalla. Ja vielä\nsuurempia tuloksia toivoi hän uudesta matkasta wacoleiriin. Hän oli\nvarma siitä, että vaan köyhyys esti häntä naimasta Catalinaa. Jos\nhän rikastuisi, niin mikäpä silloin enää häntä estäisi? -- Olihan jo\nkaikille tunnettu asia, että don Ambrosio vielä muutamia vuosia sitten\noli köyhä gambucino [kullankaivaja, joka tekee työtä omissa nimissään],\nkuten hänkin, kunnes hän sattumalta löysi kultarikasta maata, ja tuli\nmahtavaksi kaivosmieheksi.\n\nUusissa, muuttuneissa olosuhteissa ottaisi don Ambrosio varmaan\nmielellään vastaan Carloksen, josta hän jo pikkupoikana oli pitänyt,\nja joka oli ollut hänen tyttärensä leikkitoverina. Se varmaan\nonnistuisi, jos Carlos vaan pääsisi rikkaaksi ja ylhäiseksi. Mikseipä\nviimemainituksikin? Olihan äiti usein sanonut hänen verensä olevan yhtä\njalosyntyistä kuin konsanaan jonkun hidalgon -- aatelismiehen!\n\nTällaisia kauniita kuvia häälyi ciboleron sielunsilmissä koko\nmatkan ajan; aina hän niitä ajatteli, päivin ja öin. Kuta enemmän\nkoti lähestyi, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Jo aikoi hän usein\niskeä kannukset heponsa kylkiin ja kiiruhtaa kotiin edellä, jättäen\nkaravaaninsa tulemaan hiljalleen perässä. Mutta hauskemmalta hänestä\ntuntui sentään tulla kotiin oikein juhlallisesti koko laumansa\nkera ja siten vakuuttaa kotiväelle kaikkea oikein todeksi. --\nVarmaankin he makeasti nauraisivat kuultuaan, että hän oli valittu\nintiaanipäälliköksi ja tehnyt reippaine seuralaisineen retken itään!\n\nUskollista ystäväänsä don Juania lähtisi hän kohta tapaamaan. Hänen\nkanssaan oli onni jaettava.\n\n\"Omituista on kuitenkin\", ihmetteli hän, \"ettei koko tiellä ole\nketään, eikähän vielä ole niin myöhäinenkään. Missähän kaikki ihmiset\novat? Jollei tällä tiellä näkyisi niin paljo hevoskavion jälkiä, niin\nsaattaisipa melkein luulla, että intiaanit ovat peljättäneet siirtolan\nasukkaat. Mutta se ei mahda olla asian laita, sillä nämä ovat rakuunain\nhevosen jälkiä, eikä se pelkuri linnanpäällikkö varmaankaan uskaltaisi\nniin kauvaksi, jos vaan intiaaneja olisi lähiseuduilla.\n\n\"Ehkä vietetään jotain juhlaa, ja kaikki ovat sentähden menneet\nkaupunkiin?\n\n\"En kuitenkaan muista mitä pyhimystä tänään juhlittaisiin. -- Antonio\nvarmaan sen tietää. -- Kuules, Antonio, muistatko mikä juhla tänään on?\"\n\n\"En, herra!\" kuului väsynyt vastaus.\n\n\"Missä sitten ihmiset ovat?\"\n\n\"En tiedä, merkillistä se vaan on\", kuului arrieron lyhyt vastaus.\n\n\"Luuletko, että intiaanit ehkä ovat peljättäneet väestöä?\"\n\n\"En luule, herra, sillä nämä ovat vallan tuoreita rakuunain hevosten\njälkiä! Ei ole vielä tuntiakaan siitä kuin ovat täällä olleet.\nLuuletteko intiaanien silloin uskaltaneen näyttäytyä?\"\n\nPuhujan äänessä ja katseessa oli siksi ivallinen vivahdus, että\ncibolero heti arvasi tarkotuksen.\n\n\"Niin, ymmärrän kyllä tarkotuksesi, että linnanpäällikön\nhyvinvarustetut miehet pötkisivät pikemmin pakoon nähdessään intiaanien\nmaalatut kasvot kuin ryhtyisivät taisteluun. Hauska olisi nähdä niin\nerilaisten soturien taistelevan keskenään. Kuinkahan siinä kävisi Uuden\nMeksikon urhoollisten puolustajien?\"\n\nMolempia nauratti.\n\nHe kulkivat edelleen, mutta ketään ei tullut vastaan isolla tiellä.\nHeidän pilapuheensa kuoli, ja alakuloiseksi tuli Carloksen mieli,\najatellessaan yksinäistä kotiaan ja sitä, etteivät rakkaat omaiset\nolisikaan vastassa. Häntä alkoi arveluttaa.\n\nHe eivät olleet vielä nähneet yhtään uutisasuntoa, kun ciboleron\nmaja oli laaksoon tultaessa ensimäinen; siirtolaisten karjalaumat\nkävivät kuitenkin jo täällä saakka laitumella, ja nythän oli jo karjan\nkotiinajon aika. Mutta ei näkynyt karjaa eikä paimenia. Autioina olivat\nniityt.\n\nMitä se merkitsi?\n\nJoka hetki kasvoi levottomuus, mutta Carlos ja Antonio koettivat sitä\nsalata, rauhottaakseen toisia. -- Tie ei tuntunut loppuvan ensinkään.\nNyt olivat he erään käänteen kohdalla ja tulivat tammilehtoon. Jo\nmuutamien askeleitten päästä piti ciboleron majan näkyä. Silloin\nsäpsähti cibolero äkkiä. Hevonen hypähti sivullepäin; Carlos nousi\nseisaalleen jalustimille ja katseli katselemistaan äänettömänä taloa\nkohden.\n\nRakennusta ei vielä voinut nähdä pensaikolta, mutta sen aukoista näkyi\nmusta linja, joka näytti luonnottomalta ja kauhealta, ja pensaikon\nyläpuolella leijaili jotain savuntapaista utua.\n\n\"Voi, Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?\" huudahti hän tukahtuneella\näänellä.\n\nHeti kannusti hän hevostaan; nuolena se kiiti lyhyen matkan. --\nRatsastaja hyppäsi maahan, tunkeutui kaktusaidan läpi -- ja seisoi\nhiiltyneillä raunioilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti perässä tuli muulijono Antonion jouduttamana. Arriero juoksi\nmajaan ja löysi sieltä herransa hiiltyneillä hirsikerroksilla, pää alas\nvaipuneena ja kädet pitkässä tukassa.\n\nAntonion tulo sai hänet kohottamaan päätään, mutta vaan hetkiseksi.\n\n\"Laupias Jumala! Äitini -- sisareni!\" siinä ainoa mitä cibolero\ntuskassaan saattoi sanoa.\n\n\"Laupias Jumala!\" kertasi hän vieläkin kuin unissaan, ja entistä\nsyvemmälle painui pää rinnalle, jota raskaat huokaukset tärisyttivät.\n-- Hän tunsi kuoleman tuskaa, sillä vaistomaisesti aavisti hän koko\ntapauksen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nLöytö.\n\n\nNiin liikuttava oli tämä näky, että uskollinen palvelija tunsi sen\nkovasti koskevan sydäntään. Vaiti ollen kunnioitti hän isäntänsä suurta\ntuskaa. Silloin juolahti hänen mieleensä, että ystävän lohdutus olisi\nvarmaan tässä paras, ja nopeasti hävisi hän.\n\nCarlos ei huomannut hänen poistumistaan. Ajatukset koettivat päästä\njohonkin selvyyteen. Mutta samalla tajusi hän, ettei tällaiseen\nsaamattomaan toivottomuuteen voinut heittäytyä pitkäksi aikaa. Toimia\ntäytyi, ja pikainen apu saattoi vielä paljon parantaa. --\n\nHän nousi ylös, kohotti päänsä, ja edessään oli hänen paras ystävänsä\ndon Juan, joka laski kätensä hänen olalleen.\n\nMutta rancheron kasvoilta kuvastui syvä huoli, mikä ei toiveita\nherättänyt. Siksipä huokasikin vaan cibolero:\n\n\"Äitini, sisareni?\"\n\n\"Äitisi on minun luonani\", vastasi don Juan.\n\n\"Missä on Rosita?\"\n\nDon Juan ei voinut heti vastata. Kurkusta ei tuntunut ääntä lähtevän.\nVuolaat kyynelkarpalot virtasivat pitkin hänen poskiaan. Ne puhuivat\nselvää kieltä.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Carlos, \"sano kaikki, puhu katkerinkin totuus. Onko\nsisareni kuollut?\"\n\n\"Ei, ei! Herra siitä hyvin varjelkoon!\"\n\n\"No puhu sentään! Onko hän ryöstetty?\"\n\n\"On\".\n\n\"Kutka sen ovat tehneet?\"\n\n\"Intiaanit.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että sen ovat tehneet intiaanit?\" kysyi Carlos,\nluoden omituisesti tutkivan katseen ystäväänsä.\n\n\"Olen varma siitä. Itse olen heidät nähnyt. Äitisi --\"\n\n\"Äitini? Mitenkä hän voi?\"\n\n\"Ei hänellä ole enää mitään hätää, mutta kovasti hän on kärsinyt. --\nKannoin hänet täältä kotiini --\n\n\"Kerron lyhyesti kuinka kaikki kävi. Muutamia päiviä sitten ovat\nintiaanit riehuneet täällä siirtolan läheistöllä; karjalaumoja\nja paimenia ahdistelivat he; suuren osan eläimiäni veivät he, ja\nlevittivät suurta kauhua kaikkialle. Lähetin tiedustelijoita eri\ntahoille ja sain kuulla intiaanien taas uudelleen olevan liikkeessä.\"\n\n\"Kävivätkö he ranchoni kimppuun; eikö sitä voitu estää?\"\n\n\"Ei ehditty. Sanan saatuani intiaanien liikkeistä laitoin meillä\nkaikki kuntoon puolustusta varten. Joka hetki odotin hyökkäystä. He\nkulkivat tästä ensin ohitse, mutta palasivat pian jälleen. Luulivat\nkai olevan helppoa ahdistaa meitä, mutta siinä suuresti erehtyivät,\nsillä hacienda oli vahva kuin pieni linna ja kuumat tuliaiset olisivat\nne saaneet. Siitä syystä kai katsoivatkin paraaksi poistua nopeasti.\nSilloin tuli mieleeni surullinen aavistus. -- Ajattelin turvatonta\nkotiväkeäsi, ja lähdin tänne huolimatta pimeästä ja siitä, että yutaeja\noli lähettyvillä.\"\n\n\"Sanoit heidän olleen yutaeja; olisivatko he todellakin ryöstäneet\nsisareni?\"\n\n\"Useat paenneet lammaspaimenet ovat tunteneet heidät\nsotamaalauksistaan, ja minäkin olen varma siitä, sillä muuan\ntiedustelijoistani on tarkkaan kuvaillut heidän ulkomuotonsa. Kuulin\nheidän juuri poistuvan kiiruhtaessani tänne auttamaan kotiväkeäsi.\nKovasti säikähdin nähdessäni talosi liekkien vallassa ja äitisi\nmakaavan tajuttomana kynnyksellä. -- Sisaresi oli kadonnut.\"\n\n\"Madre de Dios! -- Jumalan äiti! -- Oliko hän kadonnut?\"\n\nUudelleen itki ranchero.\n\nCibolero koetti lohduttaa ystäväänsä.\n\n\"Don Juan\", sanoi hän lujalla äänellä, \"tiedän, että olette aina\nollut ystävä ja veli minulle ja omaisilleni. Kärsinyt olette samoin\nkuin minäkin; aavistamatta on sattunut onnettomuuden isku. -- Mutta\nrohkeutta vaan; kuivatkaa kyyneleenne! Katsokaahan, en minäkään enää\nitke. Mutta eivät myöskään väsyneet silmäni unta saa ennenkuin Rosita\non pelastettu tai kostettu. Toimikaamme siis viipymättä! Kertokaa\nkaikki mitä tiedätte täällä esiintyneistä intiaaneista. Kaikki haluan\ntietää. Ehkä pääsemme piankin jäljille.\"\n\nHätääntynyttä nuorta miestä lohdutti suuresti saada purkaa sydämensä\nja aikalailla vahvisti häntä se, että sai voimakkaasta cibolerosta\nseuralaisen morsiantaan etsiessä. Ranchero koetti muistutella\npienimpiäkin yksityisseikkoja viimepäivien tapahtumista, m.m. senkin,\nettä intiaanit olivat ilmestyneet ylängöille vasta kolme päivää\nsitten; ja että senjälkeen alkoivat tuhotyöt siirtolan läheisyydessä,\nkarjanryöstöt y.m.\n\nNiinikään kertoi hän sotilaitten uutteruudesta, ja kuinka he joka aamu\nkävivät retkeilyllä etsimässä vihollista; -- vieläpä oli hän itsekin\ntarjoutunut miehineen seuraamaan linnanpäällikköä, mutta tarjous oli\nhylätty.\n\n\"Onko linnanpäällikkö hylännyt sellaisen tarjouksen?\" kysyi Carlos\nhyvin ihmeissään.\n\n\"Hänen mielestään olimme sotilaille pikemminkin esteeksi kuin hyödyksi.\nLupasin omasta ja väkeni puolesta tarkoin noudattaa hänen määräyksiään,\nmutta ei sekään auttanut. Todellisena syynä luulen olevan sen, että hän\non minulle vielä suutuksissaan juhannus-juhlista asti.\"\n\n\"No mitä sitten tapahtui?\"\n\n\"Sotilaat palasivat noin tunnin verran aikaa sitten ja sanoivat\nseuranneensa jälkiä Pecos-joelle saakka. Vastaiselta rannalta olivat\nhe nähneet intiaanien jälkien johtavan laajalle ylätasangolle ja\nkeskeyttivät siitä syystä takaa-ajon. -- Siten he ainakin selittivät\naikaisen paluunsa.\"\n\n\"Jos lausun oman mielipiteeni\", sanoi don Juan väkinäisesti hymyillen,\n\"niin luulen kaupunkilaisten olevan hyvinkin mielissään intiaanien\nlähdöstä, ja etteivät ryhdy enää mihinkään muihin hommiin. Olen nyt\nomasta puolestani koonnut pienen miesjoukon ajaakseni heitä takaa.\nUseat kieltäytyvät kauhulla seuraamasta, mutta oma väkeni ainakin on\nrohkeata. -- Jumalan kiitos, että te tulitte! Te ryhdytte johtoon, ja\nkaikki voi vielä kääntyä hyväksi.\"\n\n\"Rukoilkaa taivasta\", sanoi Carlos, \"ettei olisi jo liian myöhäistä\nseurata jälkiä. -- Toivokaamme kuitenkin. -- Toissayönähän sanoitte sen\ntapahtuneen? No sitten voi vielä toivoa. Ei ole sitten satanut eikä\ntuullut kovasti. Jäljet ehkä vielä näkyvät. Olisi vaan hyvä vainukoira.\n-- Missä on Cibolo?\"\n\n\"Koira on meillä. Luulimme ensin, että se oli tapettu tai laahattu\npois, mutta puolenpäivän aikaan se palasi lian peittämänä ja\nkeihäänhaava ruumiissa. Se on kai päässyt karkuun intiaanien kynsistä.\"\n\n\"Sepä on hyvin merkillistä. -- Olisiko se jättänyt emäntänsä? --\nKetähän se etsi? -- Voi, Rosita raukka, uskollisimpasikin ovat sinut\njättäneet! -- Voi sisar raukka! Nähnenkö sinua enää milloinkaan! Voi,\nJumala armahda!\"\n\nSuru murti uudelleen hänen kalpeat kasvonsa, mutta suurella\nponnistuksella voitti hän epätoivonsa.\n\nKädet nyrkissä ja silmät tulta iskien hypähti hän seisaalle ja huudahti:\n\n\"Olkoon tasanko kuinka laaja tahansa, ja olkoot jäljet mitenkä\nhaihtuneet tahansa, ciboleron silmä on tarkka. Hän on löytävä sinut,\nrakas sisar! Vaikkapa aamusta iltaan täytyisi vaeltaa niin sinut\nlöydän. Älä pelkää, Rosita! Veljesi jo rientää sinun avuksesi, ja\narmahda sitä heimoa, joka on uskaltanut sinut ryöstää!\"\n\nPian vaihtui sentään ciboleron kiihtymys vakavaksi harkinnaksi.\n\n\"Yö on jo tullut\", sanoi hän ystävällisesti don Juanille, \"menkäämme\näitiä katsomaan. Ajo aljetaan huomenna.\"\n\nKauvan istui cibolero kuumetta sairastavan äitinsä vuoteen ääressä\ntuskallisissa mietteissä.\n\nYön hiljaisuudessa kuului vaan vanhan rouvan huokauksia. Lopulta nousi\nCarlos hiljaa ryhtyäkseen varustelemaan seuraavan päivän retkeä.\n\nKaikki tarkastettiin huolellisesti, aseet, satulat ja hevoset.\nPalvelijain varustaminen kiinnitti koko heidän huomionsa. Muulien\nselkään nostettiin eväät, sillä Carlos ei aikonut ennen palata kuin\noli valansa täyttänyt -- joko vapauttanut sisarensa, tai kostanut\nhänen puolestaan. Lujasti oli hän päättänyt ahdistaa vihollisia vaikka\ntasangon reunoille, heidän salaisimpiinkin komeroihinsa.\n\nMolempia miehiä painosti sama huoli. Nuori ranchero kärsi yhtä paljo\nkuin cibolerokin. Mitä olisi elämä ilman Rositaa? Ei hänkään saanut\nunta, ja jos se tuli, oli se lyhyt ja herääminen sitä kauheampi.\n\nUsein kumartui Carlos katsomaan äitiään. Monia suunnitelmia laati\nhän. Vaikeata oli hänen ratkaista sitä kysymystä, mitä heimoa\nryöväri-intiaanit olivat.\n\nNe eivät voineet olla apacheja eivätkä comancheja, sillä niitä hän oli\ntavannut kotimatkalla; ne olivat ystävällisiä entiseen tapaansa eivätkä\ntietäneet mitään hyökkäyksestä San Ildefonsoon. Varmaankaan eivät\nryövärit olleet tehneet niin pitkämatkaista retkeä palatakseen sitten\nniin vähäinen saalis mukanaan. Mutta olivatpa he nyt kumpaa heimoa\ntahansa -- ajatteli Carlos -- niin varmaan vapauttavat he tytön heti,\nkun saavat kuulla, että hän on ciboleron sisar. -- Varmaankaan ne eivät\nolleet apacheja eikä comancheja.\n\nMutta keitä siis? Yutaejako? Niin luulivat laaksolaiset, ja samaa\nmieltä oli don Juan. Jos siinä huhussa oli perää, niin hän saattoi\nolla huoleti, sillä hän kävi kauppaa tämän mahtavan ja sotaisen heimon\nkanssa, vaikka se nyt oli sotaretkillä pohjoisessa. Mutta toiveitten\nsijaan tuli aina uusia huolia kun hän ajatteli jicarilleja. He olivat\narkoja ja julmia, sitäpaitsi vihamielisiä hänelle. He olisivat ilolla\nhäneltä päänahan nylkeneet. Surullinen oli sisaren kohtalo, jos hän oli\njoutunut heidän valtaansa. Se hirvitti Carlosta.\n\nAamu jo alkoi valjeta. Seuralaiset olivat jo jalkeilla ja valmiina\nlähtöön. Hevoset ja muulitkin olivat jo kunnossa, ja don Juan sanoi\njättävänsä johdon cibolerolle. Carlos meni jättämään hyvästi äitiään.\nTämä viittasi poikansa lähemmäksi kuullakseen hänen heikkoa puhettaan.\n\n\"Poikani,\" sanoi hän Carloksen kumartuessa vuoteelle, \"siunaan\nyritystäsi hakea Rositaa; mutta tiedätkö minkälaisia intiaaneja saat\najaa takaa?\"\n\n\"En, äiti, mutta luulen, että he ovat pahimpia vihollisiamme\njicarilleja\".\n\n\"Onko niillä partaa ja onko niillä jalokivisormuksia?\"\n\n\"Ei, äiti, miksi sitä kysyt, tiedäthän ettei niillä ole. -- Äiti\nraukkani\", kuiskasi hän huolestuneena don Juanille, \"isku on\nheikontanut hänen järkeään.\"\n\n\"No seuraa sitten jälkiä\", sanoi hän heikosti, aivan kuin ei olisi\nkuullutkaan poikansa kuiskausta, \"ne ehkä johtavat --;\" hän veti\nCarloksen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\n\n\"Mitä, äiti?\" kysyi hän hämmästyneenä, \"luuletko tosiaankin niin?\"\n\n\"Se on vaan arvelu, mutta minulla on siihen syytä. Tyydy siihen! --\nmutta lähde nyt seuraamaan jälkiä, pian huomaat ovatko minun vanhat\nsilmäni pettäneet\".\n\n\"Luota minuun. Olen vannonut. Tässä käteni sen vahvistukseksi!\"\n\n\"Lupaa vielä olla varovainen kaikissa toimissasi. Ei hätäillä.\"\n\n\"Älä pelkää, äiti. Pian palaan. Jumala sinua varjelkoon!\"\n\nKättä puristettiin, jäähyväissuutelo annettiin, ja sairas jäi yksin.\n\nPian senjälkeen kulki ratsastajajoukko ulos talon portista tielle, joka\njohti pois laaksosta.\n\nVielä peitti hämärä maita, mutta cibolero tunsi hyvin seudun. Ja\npianhan jo koitti päiväkin.\n\nLähes penikulman päässä don Juanin talosta haarautui tie. Eteläinen\nvei sinne, mistä cibolero eilen palasi, läntinen johti sinne, missä\nsotilaat olivat olleet, eräälle Pecos-virran kaalamolle. Sen näki\nvieläkin kavionjäljistä.\n\nHelppoa olisi ollut vaikka nelistäen seurata näitä jälkiä, mutta\ncibolero ei pitänyt silmällä ainoastaan isoa tietä; hänen huomionsa\nkiintyi myöskin tien ohessa oleviin eläintenjälkiin. Ja se hidastutti\nmatkaa. Tätä tietä olivat intiaanit epäilemättä ajaneet don Juanin\nkarjaa, noin viittäkymmentä eläintä. Jäljet olivat arvion mukaan kahden\npäivän vanhoja.\n\nJo olivat he lähellä jokea, kun Cibolo-koira äkkiä kääntyi vasemmalle\nja pysyi sillä suunnalla. Carlos ymmärsi heti, ettei se ollut sattuma,\nvaan että viisaalla eläimellä oli siihen syynsä. Pian huomasi hän\nsotilashevosten jäljistä erkanevan toiset jäljet suoraan pohjoiseen.\n\nSe herätti erityisesti ciboleron ja rancheron huomiota, että koira\nkääntyi juuri tälle suunnalle, jossa ei ollut tietä, ei edes polkua,\nmuutamia hiljantulleita hevosenjälkiä vaan.\n\nOlisikohan koira ennen ollut täällä?\n\nCarlos laskeutui hevoseltaan tutkimaan jälkiä.\n\n\"Tästä on kulkenut neljä hevosta ja yksi muuli!\" sanoi hän. \"Kahdella\nhevosella on ollut kengät etujaloissa, toisilla ei ensinkään. Kaikkien\nseljässä on ollut ratsastaja; muuli oli ehkä kuormitettu -- sitä\ntalutettiin -- ei, se ei ollut mikään kuormajuhta!\" selitteli cibolero\njälkiä tutkien.\n\nMuutamissa minuuteissa oli cibolero päässyt näihin tärkeisiin\ntuloksiin, eikä hänen johtopäätöksiään saattanut epäillä.\n\nKaikki seuraajat ihmettelivät johtajansa tarkkaa huomiokykyä, paitsi\nAntonio, joka oli siihen jo tottunut.\n\n\"Aika sopii\", sanoi Carlos don Juanille. \"He ovat kulkeneet tästä\neilen, aamulla varhain. Oletteko varma siitä, että he jo ennen\nkeskiyötä lähtivät teiltä?\"\n\n\"Vallan varma\", vastasi ranchero. \"Vasta keskiyöllä minä kannoin\näitinne kotiini. Sen muistan varmaan.\"\n\n\"Montako intiaania luulette olleen teillä, don Juan?\"\n\n\"Montaa ei heitä ollut. Enempää ei selvään näkynyt kuin kolme tai\nneljä. Oli pimeä. Muutamat vaan kiljuivat, ja luulen niitten olleen,\njäljellejääneitä, jotka kiljuivat ilosta kun rancho paloi. Retkikunta\nei kaiketi ollut lukuisa.\"\n\n\"Kaikesta päättäen ovat nämä juuri heidän jälkiään.\"\n\n\"Luuletteko todella niin?\" kysyi ranchero.\n\n\"Niin, katsokaahan, eikö se ole merkillistä?\"\n\nCarlos näytti koiraa, joka palasi takaisin ja vinkui ikäänkuin pyytäen\nseuraamaan.\n\n\"Se on merkillistä, varmaankin on koira jo kerran ennen ollut täällä\",\nhuomautti don Juan.\n\n\"Se on minunkin mielipiteeni, mutta jäljet eivät haihdu vielä yhteen\ntuntiin, ja me voimme sittekin niitä seurata.\"\n\n\"Mutta ei sentään, se olisi ajan haaskausta,\" jatkoi cibolero.\n\"Sotilaat eivät varmaankaan käyneet kaukana; he olivat jo ennen iltaa\nlaaksossa; ja minun täytyy tietää minnepäin he ratsastivat ennenkuin\njätän tavallisen kulkutien. Ratsastakaamme vielä eteenpäin tiellä\npäästäksemme selville siitä asiasta?\"\n\nKiihtyneenä kannustivat kaikki hevosiaan ciboleron perään, joka yhä\ntarkasteli tien molemmille puolille.\n\nVähän ajan päästä olivat he ehtineet Pecos-joelle, sille kaalamolle,\njolta sotilaat olivat kääntyneet takaisin.\n\nCarlos huomasi, etteivät sotilaat olleet menneet yli, mutta että\nsiitä sensijaan oli kulkenut joukko eläimiä ajajineen, kuten rannalla\nolevista jäljistä saattoi nähdä.\n\nHän viittasi muuta väkeä seuraamaan joen yli ja sanoi don Juanille:\n\n\"Amigo, luulenpa, että voitte vielä saada takaisin karjanne.\"\n\n\"Kuinka niin luulette?\"\n\n\"Ajajat ovat olleet täällä vuorokausi sitten. He eivät voi olla\nkaukana.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\"\n\n\"Oh, se ei ole vaikeata, miehet ovat istuneet juuri niillä hevosilla,\njoitten jäljet tässä näkyvät. Eläimet voimme kai nähdä jo tuolla\nvuorilla.\"\n\nCarlos näytti harjanteita, jotka ulottuivat hyvän matkaa ylätasangolle\nja näyttivät olevan noin kolmannespenikulman päässä kaalamosta.\n\n\"Sinnekö menemme?\" kysyi ranchero.\n\n\"Ei ihan vielä\", kuului vastaus. Cibolero ei ollut vielä tehnyt varmaa\npäätöstä. Hän punnitsi syitä ja vastasyitä. Lopulta näkyi hän päässeen\nvarmuuteen ja sanoi melkein juhlallisella äänellä:\n\n\"Se lienee varminta. Huolimatta kauheista epäluuloistani voin sentään\nolla väärässä; -- mutta olisiko äiti voinut erehtyä? -- Ehkä molemmat\njäljet vielä yhtyvät.\" Viimeiset sanat lausui hän melkein itsekseen,\nja vaikka don Juan ne kuuli, ei hän niitä ymmärtänyt. Hän aikoi juuri\npyytää cibolerolta selitystä, kun tämä samassa kannusti hevostaan ja\nkäski miehiä seuraamaan perässään jälkiä. Noin tunnin ratsastettuaan\ntuli joukkue erääseen rotkoon.\n\nKukapa voisi kuvata heidän hämmästystään rotkossa nähdessään sen täynnä\nzopiloteja, korppikotkia joita sadottain istui kallionkielekkeillä tai\nmaassa siipiään räpytellen. Arosusiakin oli joukossa, samoinkuin muulle\nseuralle vastenmielinen karhu, joka oli varmaan tehnyt pitkän matkan\nhalki ylätasangon. Eläimet taistelivat ruuasta, jota tällä kertaa\nkuitenkin oli erittäin runsaasti. Rotkon pohjalla nim. oli neljä tai\nviisikymmentä eläimenraatoa, joita don Juan ja hänen paimenensa hyvällä\nsyyllä uskoivat rancheron karjan jätteiksi.\n\n\"Jopa minä sitä arvelin\", sanoi Carlos, jonka äänestä soi synkkä huoli.\n\"Jo sitä arvelin, mutta en olisi luullut mahdolliseksi sellaista\nroistomaisuutta. Mikä kurja teko! Hän pelkäsi, että jos eläimet\nolisivat jääneet henkiin, ne olisivat palanneet kotiin, ja koko juoni\nolisi paljastunut. Ah sitä konnaa! Hän se on varmaan ollut, äitini on\nollut oikeassa.\"\n\n\"Mitä, kuka sitten, Carlos?\" kysyi don Juan, jota hämmästytti\nvaiteliaan johtajan katkonaiset lauseet.\n\n\"Älkää kysykö nyt, don Juan, kaikki selitän myöhemmin; pääni tuntuu\npalavan, ja sydän lyö haletakseen. Odottakaahan vähän kunnes ehdin\ntyyntyä. Teko on ollut vallan kamala, ihan helvetillinen! Mutta sitä\nei oltu suunniteltu niin viekkaasti, ettei cibolero olisi saanut siitä\nselvää. Arvotus on ratkaistu, tiedän jo kaikki! -- Kurja raukka, vielä\nkostan sinulle! Don Juan, Antonio, seuratkaa minua, jälkiä on helppo\nseurata. Tiedän jo vallan liiankin hyvin mihin ne johtavat. Eteenpäin!\"\n\nHän iski kannukset heponsa kylkiin, ja nopeasti ratsastettiin jälleen\nkaalamolle takaisin.\n\nViimeiset tapaukset olivat mitä suurimmassa määrässä hämmästyttäneet\nCarloksen seuralaisia.\n\nVielä eivät he ymmärtäneet asemaa, mutta viipymättä seurasivat he\njohtajaansa Pecos-joelle. Koira kiiruhti edellä. Se haukahti välistä ja\nsillä näkyi olevan yhtä suuri kiire kuin herrallaankin.\n\nTuskin olivat he kulkeneet jälkiä seuraten neljännestunnin, kun Cibolo\nkääntyi äkkiä suoraan kaupunkia kohden.\n\nTähän saakka eivät ratsastajat vielä olleet lausuneet ihmettelyään\nciboleron omituisen käytöksen johdosta, mutta nyt vasta he\nkummastuivat, kun tunsivat jälleen koiran osottamat jäljet. Carlos\nyksin oli vaiti, hän oli odottanut tätä löytöä. Hänen kasvoillaan ei\nollut hämmästyksen vaan hirveän uhan leima. Syvälle päähän painuneet\nsilmät hehkuivat kamalasti kuin jonkin sisällisen tulen polttamina;\nyhteenpuristetut, vaaleat huulet ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.\nHarvoin hän enää katsahti jälkiin, liiankin hyvin hän tiesi jo minne ne\njohtivat.\n\nHeidän oli kahlattava mutaisen joen yli, josta koira vaivalla raahasi\nitsensä kuivalle. Sen pitkiin karvoihin jäi punertavaa savea. \"Kas\ntuota!\" huudahti don Juan ystävilleen. \"Väri on aivan samaa, jota\nkoirassa oli kun se tuli rancholle. Nyt tiedetään missä se on ollut.\"\n\n\"Tiedän sen, amigo\", sanoi Carlos, \"mutta suo minun nyt vaieta ja\nmiettiä.\"\n\nJäljet johtivat edelleen kaupunkiin päin. Ne eivät menneet enää\ntakaisin laaksoon vaan kiersivät vielä korkeammille seuduille.\n\n\"Herra\", sanoi Antonio, ratsastettuaan isäntänsä rinnalle, \"nämä eivät\nole intiaanien hevosjälkiä; voinpa panna vetoa, että tästä on kulkenut\nupseerien hevosia ennen meitä.\"\n\nCibolero istui satulassaan niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei näkynyt\nhuomanneen, mitä Antonio sanoi eikä siihen mitään vastannutkaan.\n\nTämä luuli siitä syystä ettei herransa ollut häntä kuullut, ja uudisti\nsiitä syystä huomautuksensa.\n\n\"Rakas Antonio\", sanoi cibolero heittäen surullisen ja ystävällisen\nkatseen vanhaan seuralaiseensa, \"pidätkö minua sokeana vaiko tuhmana?\"\n\nTätä ei lausuttu kiukkuisella äänellä, mutta Antonio huomasi, että\nherransa halusi olla yksin, ja peräytyi jälkijoukkoon.\n\nRatsastettiin milloin nelistä milloin ravia. Eläimet jo alkoivat väsyä;\nmutta vielä ei oltu perillä.\n\nVihdoin tultiin sille paikalle mistä polku johti mutkitellen ylängöltä\nlaaksoon, sama polku, jota myöten Carlos juhannuksena oli ratsastanut\nkallion kielekkeelle. Carlos käski silloin muun joukon seisahtua ja\nratsasti Don Juanin kanssa kallion reunalla asti. Kallionkielekettä\nsanottiin Nina perfida'ksi s.o. petolliseksi tytöksi. Täältä saattoi\nnähdä yli koko lakeuden ja kaupungin.\n\nKuinka toisellainen olikaan heidän mielialansa nyt kuin\nsilloin juhannus-juhlissa, kun Carlos oli suorittanut rohkean\nratsastusnäytteensä!\n\n\"Näettekö tuota rakennusta?\" kysyi cibolero viitaten erääseen\nyksinäiseen asuntoryhmään heidän ja kaupungin välillä.\n\n\"El presidio.\"\n\n\"Niin, se on el presidio.\"\n\n\"Mitä sillä tarkotatte?\"\n\n\"Sisareni on siellä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJätämme nyt hetkiseksi ystävämme mietteisiinsä, ja käymme tervehtimään\nmiestä, joka samalla hetkellä käveli asuntonsa pengermällä.\n\nSen toisella sivulla kulki myöskin pari muuta miestä samaa\nyksitoikkoista kävelyään, mutta ne olivat vartiosotilaita karbinit\nolalla, jota vastoin edellinen oli korkea-arvoinen upseeri, itse\nsiirtolan pelätty kuvernööri, linnanpäällikkö eversti Vizcarra.\n\nRakennus oli juuri äskenmainittu presidio, ja pengermä oli upseerien\nrakennuksen tasaisella katolla. Upseerien asuntoryhmä oli erotettu\nmuusta linnotuksesta yhtä korkealla muurilla kuin itse suojamuuritkin.\nTämä pengermä oli rauhotettu alue, jonne ei miehistö saanut tulla\nmuuten kuin jonkin erityisen syyn tähden.\n\nEversti oli puettu mitä suurimmalla huolella, ja mielihyvällä katseli\nhän kultanyöristä pukuaan, kiiltonahkasaappaitaan ja sormuksilla\nkoristettuja käsiään.\n\nItserakas hymy leikki hänen huulillaan, mutta joskus näkyi huolen\npilvikin kulkevan hänen otsallaan.\n\nJokin kalvava ajatus varmaankin häntä vaivasi, sillä hän säpsähti\nväliin ja näytti levottomalta joskus, aivankuin joku olisi voinut\nkuunnella hänen sisimpiä mietteitään.\n\n\"Oh, sehän oli vaan uni!\" mutisi hän. \"Mitäpä sitä enää ajattelen?\nMiksen iloitsisi menestyksestäni?\" Unet vierivät kuin virta, sanoo\nsananlasku. \"Huoli pois ja ilo sijalle! Elämä on lyhyt!\"\n\n\"Mitä se on?\" huudahti hän äkkiä, luodessaan sattumalta katseensa Nina\nperfidaan.\n\nEikö se siis ollutkaan unta; olisivatko unikuvat tulleet tosiksi?\n\nTuollahan oli kalliolla ilmielävänä se haamu, joka oli koko yön häntä\nvaivannut, eikä nyt päivälläkään suonut hänelle rauhaa!\n\nEversti kalpeni säikähdyksestä, vaivoin saattoi hän hengittää;\nsuonenvetoisesti tarttui hän aitaan.\n\nHänen silmänsä tuijottivat kallioon. Siellähän oli elävänä se\nratsastaja, jonka kuva yöllä oli häntä vainonnut. Kuva alkoi elää.\n\n\"Jumalani, Jumalani, hän se on\", huokasi eversti. \"Hevonen! -- Hän\nitse; kaikki! -- Vallan kuin unessa -- Hän se on -- en voi häntä\nkatsoa, en voi!\" Onneton mies käänsi toisaalle päänsä ja peitti\nkasvot käsillään, aivankuin olisi tahtonut päästä katsomasta näkyyn.\nMutta hetken päästä pakotti jokin salaperäinen voima häntä katsomaan\nuudelleen kalliolle. Näky oli hävinnyt. Kallio oli alaston kuin\nennenkin.\n\n\"Olen varmaan uneksinut valveillani!\" mutisi miesraukka itseään\nlohdutellen. --\n\n\"Eihän siellä ketään ole voinut olla, ei ainakaan. -- Ja kuinka\nolisikaan se mieslurjus jo ehtinyt palata? Onhan hän monien penikulmien\npäässä villien keskuudessa. --\n\n\"Se oli ilmeisesti vaan näköhairahdus, ha, ha, ha! --\n\n\"Ihmettelenpä tosiaan mikä minulta on näön vienyt! Olenpa kuin noiduttu.\nEi suinkaan uni ole voinut sitä tehdä! -- Mutta tyttöhän kiljui ja\nkatseli minua niin kummallisesti kun menin hän luokseen! -- En enää\nviitsi ajatella asiaa. Täytyy hakea jotakin huvittavaa!\"\n\nHänen toiveensa näkyi kohta toteutuvan, sillä portailla tuli jo ylös\npenkereelle kapteeni Roblado, joka iloisesti hyvää huomenta toivottaen\ntervehti päällikköään.\n\n\"Terve tuloa, amigo, olkaa hetkinen seurassani!\" sanoi eversti, joka\ntunsi mielensä keventyvän.\n\n\"Voinko todellakaan olla nauramatta\", huudahti Roblado. \"Naamiaiset\nonnistuivat hyvin kai? -- Kaikkea ihomaaliakaan en ole vielä saanut\npois, ja kurkkuni on varmaankin viikon vielä käheänä sellaisen\nkiljumisen jälkeen. Syystä voimme ylpeillä yrityksestämme. -- Olihan\nvallan naurettavaa tuo hyökkäys paimenten kimppuun; ja ne hajotetut\nkarjalaumat, mikä oivallinen teurastus kivääreillämme! Ämmälle isku\npäähän! talo liekkeihin; sotamaalaukset, ja kiljunta sellainen, ettemme\npitkiin aikoihin voineet puhua; sehän oli vallan suuremmoista! --\nOnnistuimme erinomaisesti, mutta kyllä osamme myöskin hyvin esitimme. --\n\n\"Viekas Gomez esitti osansa tässä näytelmässä moitteettomasti, ja José\nkiljui niin, että varmaan luulivat olleen sata päällehyökkääjää neljän\nasemasta. -- Se on paras metku mitä täällä vielä minun ollessani on\ntehty. -- Mutta mikä teidän on eversti? Miksi on otsanne synkkä? Mikä\non vienyt hyvän tuulenne jo näin varhain?\"\n\n\"Muuan uni\", kuului alakuloinen vastaus. \"Muuan kauhea uni, joka\nkiusasi minua koko viime yön.\"\n\n\"Tekö, urhea soturi, antaisitte unien peljättää itseänne? -- Leikkiä\nkai laskette?\"\n\n\"Näin todellakin kauheata unta, Herra varjelkoon sitä toteutumasta!\"\n\n\"No kertokaahan se! Minä osaan selittää unia, ehkä voin tämänkin unen\nselittää teidän mieliksenne.\"\n\nVakavana alkoi eversti kertoa:\n\n\"Te autoitte minua eilen, ja lähditte kun työ oli suoritettu. Mutta\nette tiedä mitä sitten tapahtui. --\n\n\"Miehet olivat sitoneet vaatteen tytön silmille palatessaan\nPecos-joelle, -- se tapahtui teidän neuvostanne ja oli älykkäästi\nkeksitty -- jottei tyttö tietäisi mihin hänet viedään, tai kuka hänet\noli vanginnut. Mutta tyttö näyttää mielipuolelta. Menin häntä katsomaan\nsiinä intiaanipuvussani; halusin selittää hänelle, ettei ollut mitään\npeljättävää, mutta hän ei minua kuunnellut.\n\n\"Kauheata oli nähdä hänen vääntelevän käsiään ja hänen tuijottavaa\nkatsettaan. Hän pakeni minua kuin käärmettä. Olen jo katunut koko\nyritystä. Kun vaan pääsisin häntä näkemästä! Näin ajattelin tytön luota\nlähtiessäni, riisuin yltäni ja koetin nukkua.\"\n\n\"Kuten epäilemättä oli tarpeellistakin, eversti, kolmipäiväisen\nratsastuksen ja häärinän perästä. Mutta entäs se unenne?\"\n\n\"Join lasin viiniä poistaakseni tytön aikaansaaman ikävän mielialan.\nMutta se vaan kiihotti minua. En voinut nukkua. Kaikki äsken kertomanne\ntapaukset pyörivät elävinä sieluni silmissä. Näin elukanraadot\nrotkossa, kuulin liekkien räiskeen ja näin tytön äidin vaipuvan maahan.\n-- Mutta se oli vasta unen alkua. -- Nukuin. Sitten tuntui minusta\nkuin olisin ollut Nina perfidalla kahden ciboleron kanssa. Hän tuntui\nsaaneen selvän kaikesta ja oli houkutellut minut kalliolle kostaakseen\nminulle sisarensa puolesta. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä,\nmutta hän veti minua jättiläisvoimin jyrkänteen reunalle. --\n\n\"Siinä me sitten taistelimme kauvan, hirveän kauvan, kunnes olin\nkokonaan uupunut. Silloin heitti hän minut jyrkänteeltä alas. --\n\n\"Tunsin putoavani yhä syvemmälle ja syvemmälle. --\n\n\"Ylhäällä näin ciboleron sisarineen, ja ihan kallion reunalla seisoi se\nnoitavaimo ja nauroi kamalasti, hullua naurua, ja löi yhteen pitkiä,\nluisia käsiään. --\n\n\"Putosin yhä syvemmälle, mutta pohjaa ei vaan tullut; tätä putoamista\nkesti niin kauvan, että lopulta heräsin hirveään tuskaan. --\n\n\"Herääminen oli niin kamalaa, etten luullut unta nähneenikään. --\n\n\"Ah, hyvä toveri, se oli kauhea uni!\"\n\n\"Mutta joka tapauksessa vaan uni!\" sanoi Roblado, joka oli itse tullut\nvallan kalpeaksi.\n\n\"Ja kuule edelleen. En ole vielä lopettanut. Tulee vielä kauheampaa. --\n\n\"Juuri hiljan, noin neljännestuntia sitten, kun tässä penkereellä\nkävelin edestakaisin ja mietin kaikkea tätä, väliin naurahdellen\ntuskalleni, väliin tehden uusia suunnitelmia vastaisiin nautinnoihin,\ntulin sattumalta katsoneeksi ninakalliolle; ajatteles, Roblado, ja\nkuvaile kauhuani -- siellä oli kallion reunalla ratsastaja, joka\nselvästi näkyi taivasta vasten; ja se oli vallan ciboleron näköinen! --\n\n\"Tunsin täydellisesti hänen kauniin hevosensa ja amerikalaisen ryhdin.\nOlin ihan varma siitä. --\n\n\"Hämmästyin niin, että luulin näkyjä näkevinäni, katsoin hetkiseksi\nmuualle -- ja sillävälin oli näky haihtunut. --\n\n\"Kaikki se kävi niin äkkiä, että luulin sen olevan mielikuvitusta;\neihän ketään juuri voinut olla kalliolla; -- mutta; jollen olisikaan\nerehtynyt, Roblado, jos tuo rohkea mies todella asettuisi meidän\ntiellemme?\"\n\n\"Älkää sellaista ajatelko, eversti, poistakaa mielestänne sellaiset\nhoureet!\" sanoi kapteeni, joka itse tunsi ilkeän mielialan painostusta.\n\n\"Olen samaa mieltä kuin tekin\", sanoi eversti, nähtävästi tyyntyneenä;\n\"se oli varmaankin vaan mielikuvitusta; se on ainakin hyvin\ntodennäköistä; niin, sehän on vallan luonnollista.\"\n\n\"Ensiksikin, herra eversti, on täältä hyvästikin viisituhatta askelta\nkalliolle; on siis ollut teidänkin tarkalle silmällenne mahdotonta\nerottaa ciboleroa muista ratsastajista. Toiseksi on mainittu\npuhvelinmetsästäjä kymmenien penikulmien päässä tästä hyvätuoksuisesta\nhavannasikaaristani, etsimässä henkensä kaupalla pahanhajuisia\npuhvelinvuotia ja kuivattua lihaa. Toivokaamme, että hänen\nkuparinväriset ystävänsä ryöstävät häneltä ensin meiltä saamillaan\nkultarahoilla hankitut korut, ja sitten riistävät häneltä sen ihaillun\nvaaleatukkaisen päänahan. --\n\n\"Ja mitä taas uneen tulee, herra eversti, niin on se luonnollinen\nseuraus eräistä tapauksista. Ciboleron ratsastusnäyte oli teillä\nmielessä, ja siitä syystä olitte unissa hänen kanssaan tuolla vuorella;\neikä saata luulla häntä erittäin ystävälliseksi teille, jos hän kaikki\ntietäisi ja kohtaisi teidät tuolla kalliolla kahdenkesken; -- siinä\nunenselitys!\"\n\n\"Entäs se vanha rouva? Jos hän haihtuukin teidän mielestänne, niin ei\nainakaan minun.\"\n\n\"Unohtaisinko minä akan, jonka löin maahan? Ha, ha, ha!\"\n\nSe lurjus nauroi saadakseen toverinsa siihen käsitykseen, että tapaus\noli vähäpätöinen. Se muuten kyllä tuntui hänestä hyvinkin ilkeältä.\n\n\"Ja nyt, rakas ystävä, saatte heittää mielestänne kokonaan pois nuo\najatukset -- ainaiseksi!\"\n\n\"En voi, Roblado. Uni ahdistaa minua alituisesti. Jokin paha aavistus\nvaivaa minua, ja toivon jo hartaasti, että olisin jättänyt tytön\nmajaansa. -- Toivoisinpa totisesti, että hän olisi siellä jälleen.\nEnnen en voi olla entinen Vizcarra, ennenkun se tyttö on jälleen\nkotonaan.\"\n\n\"Kuinka voitte puhua niin, eversti, voitteko jättää kostonne niin\nvähään? Pääsisikö rikas ranchero niin helpolla, ja hävytön cibolero\nilman muuta? Silloinhan alkaisivat minun huoleni Catalinan suhteen\nuudelleen; sillä niinkauvan minulla on vapaat kädet puuhailla don\nAmbrosion luona kuin cibolero haeskelee sisartaan.\"\n\n\"Eihän teidän tarvitse peljätä, että hän antaisi tyttärensä tuolle\nkerjäläiselle; ja mitä tulee minun kostooni, niin, hyvä ystävä, kaikki\nolisi sovittu, jos vaan pääsisin eroon tytöstä.\"\n\n\"Jos tällä puheella totta tarkotatte, eversti\", sanoi Roblado,\njoka näki, ettei mikään vakuuttelu enää auttaisi, ja tahtoi pitää\npäällikön ystävänään, \"niin voidaanhan asia pian niin järjestää, ettei\nkenellekään mitään pahaa tapahdu. --\n\n\"Viedään hänet vaan takaisin samaa tietä jota tuotiinkin. Meidän täytyy\nvaan vielä kerran panna toimeen naamiaiset.\"\n\n\"Uskotteko niin, kapteeni?\" huudahti eversti tarttuen Robladon käteen.\n\n\"Puhun täyttä totta.\"\n\n\"Selittäkää suunnitelmanne, niin olen hyvin kiitollinen. Mutta\nkiiruhtakaa, sillä tätä levottomuutta en voi kauvempaa kestää!\"\n\n\"No niin\", sanoi Roblado katsellen viekkaasti everstiin, \"meidän täytyy\nvielä kerran pukeutua intiaaneiksi -- meidän täytyy...\"\n\nMutta tässä keskeytyi hän äkkiä.\n\nVizcarra päästi raskaan huokauksen. Hänen silmänsä näyttivät\npullistuvan ulos päästä, huulet kalpenivat, otsasta kohosi tuskanhiki,\nja koko miehen ruumis tärisi kuin kuumeessa.\n\nMitähän se oli?\n\nVizcarra seisoi aivan penkereen aitauksen vieressä, josta hän saattoi\nnähdä kasarmin pääportille johtavalle tielle. Hän katseli yli\nsuojamuurin ja viittasi kädellään erääseen suuntaan.\n\nRoblado, joka oli istuutunut erääseen nojatuoliin, hypähti ylös\nnähdessään äkkinäisen mielenliikutuksen, ja katsoi everstin viittaamaan\nsuuntaan.\n\nHiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti tiellä. Hän oli jo niin\nlähellä, että hänet saattoi tuntea.\n\nOikeassa oli ollut Vizcarra mitä tulee näkyyn Nina perfidalla.\n\nSe oli cibolero Carlos.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nLinnanpäällikön penkereellä.\n\n\nKuultuaan sanan: \"Sisareni on tuolla\", ja nähtyään el presidion, jossa\nhänen morsiamensa oli vangittuna, ei nuori ranchero voinut pidättää\ntunteitaan. -- Selväksi kävi hänelle nyt se, minkä cibolero jo oli\narvannut. He eivät olleet seuranneet intiaanien jälkiä, vaan kavalien\nupseerien ja näiden apumiesten Gomezin ja Josén.\n\nNämä neljä olivat tehneet kaikki edellisenä päivänä tapahtuneet\njulmuudet, ja surmattuaan kivääreillään karjan -- nuoren rancheron\nylpeyden aiheen --, jotteivät eläimet palaisi taloon, samalla ryöstivät\nhe viattoman tytön rauhallisesta kodistaan kätkeäkseen hänet johonkin.\nSamalla olivat he teeskennelleet pitävänsä hyvää huolta yleisestä\nturvallisuudesta ja hankkineet itselleen kansalaisten suosion.\n\nDon Juania suututti niin tämä kavaluus, että hänen oli vaikea pysyä\nalallaan satulassa kuullessaan Carloksen selityksen. Miksi viipyi hän\nvielä kalliolla? Miksei jo rientänyt ryöväreitä vastaan? Olisivatpa\nsilloin saaneet tuntea, mihin pystyy epätoivoon saatettu urhea mies.\n\nCiboleron tarkka silmä keksi penkereellä Vizcarran juuri samalla\nhetkellä, kuin linnanpäällikkö tuijotti kalliolle.\n\n\"Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä!\" puhui Carlos itsekseen. \"Kosto\nlähestyy jo.\"\n\nHän ratsasti jälleen pienen joukkonsa luo ja kehotti Antoniota tulemaan\nneuvotteluun hänen ja don Juanin kanssa. Antoniolla oli jo oma\nmielipiteensä asiasta, jota ei vielä ollut lausunut, mutta kun Carlos\nnyt ehkä aikoi vallottaa tytön takaisin linnasta, sanoi hän:\n\n\"Tiedättehän, herra, etten ole pelkuri; mielellään uhraan vaikka\nhenkenikin teidän puolestanne, mutta olkaamme varovaisia?\"\n\nNäistä sanoista muisti cibolero äitinsä varotuksen; oli hetki\nhiljaisuutta; cibolero näytti tekevän uusia suunnitelmia. --\n\nSelvästi älysi hän kaikki vaikeudet sisartaan väkivallalla vallottaessa\nlinnasta; rakennus oli vahva ja vaikea vallottaa; linnaa, jossa sisar\nvarmaan oli, ei hän tuntenut; mutta voiko sitäkään toivoa, että ne\nroistot päästäisivät sisaren vapaaksi hänen pyynnöstään?\n\nEpäilemättä kieltäisi eversti hänen olevankaan linnassa; sehän olisi\nrikoksen tunnustamista. Sellaista kaiketi ei voinut tehdä se mies,\njoka oli asetettu muita suojelemaan; siten menettäisi hän asemansa,\nkunniansa, kaikki. Ja mitä todistuksia oli Carloksella tähän\nkoiranjuoneen nähden? Ainoastaan muutamilla sotilailla oli tieto tästä\nryöstöstä, ja he varmaan olivat uskollisia upseereilleen.\n\nEivät San Ildefonson asukkaatkaan uskoisi sitä, jos cibolero sen\nkertoisi. Hänelle naurettaisiin, ehkä hänet vielä vangittaisiinkin.\n\nSaattoiko köyhä puhvelinmetsästäjä syyttää siirtolan kuvernööriä\nsellaisesta rikoksesta? Olihan tällä silloin tuhansia keinoja kostaa\nhänelle.\n\nLopulta keksi hän keinon.\n\n\"Toverit\", sanoi hän, \"muu ei auta kuin julkisesti vaatia sisartani, ja\nheti. Mutta olisi hullua teidän kaikkien seurata minua. Mitäpä voisi\nparikymmentä urheatakaan miestä tehdä usealle sadalle asestetulle\nsotilaalle? He vaan suotta panisivat henkensä vaaraan. Minä lähden ihan\nyksin. --\n\n\"Toivon sattumalta saavani keskustella everstin kanssa kahden, vaikkapa\nvaan hetkisen. Hänhän on päällikkönä linnassa, jos hän siis myöntyy,\nonnistuu se. --\n\n\"Hänen täytyy siis myöntyä.\"\n\nCarloksen ääni tätä sanoessaan, ja se, että hän tarttui vyössään olevan\nsuuren metsästyspuukon varteen, selvästi osotti mitä hän ajatteli.\n\n\"Hänen täytyy siis myöntyä!\" toisti cibolero, \"ja pian nukkuu hän\nikuista lepoa, jos onni minua suosii. Vaarasta en välitä, mutta kostaa\nminun täytyy, ja ihan täydellisesti.\"\n\n\"Mutta kuinkahan sinä pääset keskustelemaan everstin kanssa. Hän ei\nsiihen suostu. Eiköhän valepuku auttaisi?\" kysyi don Juan.\n\n\"Ihonvärini ja vaaleat hiukseni minut heti ilmaisisivat, ja maalaaminen\nvie liian paljon aikaa. Joka hetki on kallis, ja kenties juuri tässä\nneuvotellessamme häviää hänen pelastuksensa hetki. Älkää minusta\nvälittäkö, sallikaa minun vaan mennä; mutta jos haluatte osottaa\nystävyyttänne, niin seuratkaa minua erääseen paikkaan, jossa voitte\nodottaa tuloani, ja josta voitte tulla avukseni, jos pako on ainoa\npelastus! Mutta pian! Minulla on kiire, ja aika tulee pitkäksi.\"\n\nNäin sanoen hyppäsi cibolero satulaan, ja seuralaiset saattoivat\nhäntä pitkin jyrkkää, laaksoon vievää polkua. Pian tulivat he eräälle\npaikalle, jossa oli taaja lehto tammia ja pensaita. Se oli taaja ja\npaha kulkea, mutta se suojeli samalla hyvin vierailta katseilta. Carlos\nkäski miestensä nousta ratsailta ja sijoitti heidät niin, ettei heitä\npresidiosta voitu nähdä.\n\n\"Odottakaa minua täällä, rakas ystävä!\" sanoi hän don Juanille.\n\"Odottakaa minua täällä rauhassa vaikka iltaan asti; minulla on\nmukanani talismani, joka varmaan auttaa ja tekee ihmeitä! Katsokaahan\ntätä rahakukkaroa, se on täynnä kultaa! Ja tässä on\", sanoi hän\nmustangiaan näyttäen, \"sellainen ystävä, joka tarpeen tullessa tuo\nminut tuulen nopeudella jälleen teidän luoksenne.\"\n\nVielä kerran puristi hän rancheron kättä huusi a'dios. Päästyään ulos\nlehdosta kannusti hän hevostaan ja ratsasti nopeasti linnan pääporttia\nkohden. Uskollinen Cibolo seurasi ratsastajaa, aivankuin ei olisi\nuskaltanut jättää häntä. --\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Pyhä neitsyt, hän se on!\" huudahti Roblado suuresti hämmästyneenä. \"Se\nlurjus itse, tosiaankin!\"\n\nNäin huudahti kapteeni, kun eversti näytti hänelle ciboleroa.\n\n\"Tiesinhän sen, tiesinhän sen\", huokaili eversti, \"hän se istui\nratsunsa seljässä tuolla kalliolla. Se ei siis ollut mitään\nmielikuvitusta!\"\n\n\"Onko siis tuuli tuonut hänet tänne?\" huudahti Roblado hypähtäen\nseisaalleen ja koettaen peitellä ilkeätä tunnetta asemasta; \"vai\nmikä pahahenki on hänelle vienyt sanan tapauksista San Ildefonsossa?\nKatsokaapa vaan kuinka pian hän teitä hakee eversti; hän varmaan tietää\njo kaikki!\"\n\n\"En voi jäädä tänne. En voi tavata häntä, Roblado. Kysykää mitä hän\ntahtoo? Minä menen alas.\"\n\n\"Se on myöhäistä, hän on jo nähnyt teidät\", kuului kapteenin vastaus.\n\"Se herättäisi varmaan hänen epäluuloaan, jos kieltäytyisitte\npuhuttelemasta häntä. Ja kun hän tulee noin yksinään, tulee hän\nvarmaankin pyytämään apua intiaaneja ajaakseen takaa.\"\n\n\"Luuletteko niin?\" kysyi Vizcarra, jota tämä olettamus hieman rauhotti.\n\n\"Se on ihan varmaa. Totuutta ei hän voi tietää, jollei hän sitten ole\nliitossa paholaisen kanssa.\n\n\"Puhukaa hänelle täältä penkereeltä ja antakaa hänen esittää asiansa!\nJos hän tulee hävyttömäksi, niin saa hän katua ajattelemattomuuttaan\ncalabozossa (vankilassa). Mutta jos hän pyytää avukseen vaan joitakuita\nsotilaita, niin parasta on suostua hänen pyyntöönsä. Sillähän saatte\nhänestä ystävän, ha, ha, ha!\"\n\nSe ohjelma miellytti Vizcarraa. Hän päätti noudattaa sitä. Ratsastaja\noli jo muuten muurin juurella.\n\nLoppumatkaa ei cibolero nelistänyt, vaan ratsasti hiljaa, ottaen\nkasvoilleen kunnioittavan muodon. Hän näytti sitäpaitsi nöyrältä ja\nhuolestuneelta. Roblado oli oikeassa; sellaiselta näytti mies, jolla\noli jokin pyyntö tehtävänä.\n\nPäästyään lähelle otti ratsastaja päästään leveälierisen hattunsa ja\ntervehti upseereita, joitten päät ja hartiat näkyivät penkereen aidan\nyli. Hän pidätteli hevostaan, tervehti nöyrästi uudelleen odottaen,\nettä häntä puhuteltaisiin.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi Roblado.\n\n\"Haluaisin saada puhutella herra linnanpäällikköä.\"\n\nTämä pyyntö tehtiin niin nöyrällä äänellä, että se heti rohkaisi\nVizcarraa, ja kapteenikin tuntui päässeen ahdistavasta mielentilasta,\nkun peljätty mies oli tuolla alhaalla nyt niin nöyränä.\n\n\"Täällä minä olen\", sanoi Vizcarra, \"mitäs sinulla on asiaa, poikani?\"\n\n\"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, jos cibolero raukka pyytää\napuanne sellaisessa tapauksessa, jossa ei voi itse mitään. Te olette\njo osottanut asialle niin suurta huomiota, ja teidän harrastuksianne\nkiitetään kaupungissa niin yleisesti, etten luule teillä olevan mitään\npyyntöäni vastaan.\"\n\n\"Johan sitä sanoin\", kuiskasi Roblado esimiehelleen, \"kaikki käy hyvin.\"\n\n\"Antakaas kuulua sitten, jollei pyyntönne ole vallan mahdoton\", sanoi\neversti hyväntahtoisesti. \"Mitä on tapahtunut?\"\n\nTarkotuksella lausuttiin nämä sanat niin kovalla äänellä, että\nvartiosotilaatkin sen kuulisivat ja huomaisivat mikä tärkeä henkilö\nhän oli. Mutta cibolerokin korotti ääntään, vaikka toisesta syystä, ja\nsanoi vihaansa hilliten:\n\n\"Pyydän teidän armoanne suosiollisesti kuuntelemaan, kun suoraan kerron\nmikä kauhea työ on tapahtunut. Intiaanit ovat toissayönä hyökänneet\nköyhän ranchoni kimppuun kylän ulkolaidassa, polttaneet sen, lyöneet\ntainnoksiin vanhan äitini. Sisar raukkani --\".\n\n\"Olen kuullut jo kaikesta siitä\", sanoi eversti lempeällä äänellä; \"ja\nvielä enemmänkin; lähdin miehineni ajamaan villejä takaa heti kun sain\ntiedon tapauksesta; mutta olette kai kuulleet, että etsintäretkemme\nmeni turhaan.\"\n\n\"Sen olen kuullut, ja tiedän kaikki mitä teidän armonne on tehnyt asian\nhyväksi. Sain kuulla siitä palattuani matkalta, enkä voi kylliksi\nlausua kiitollisuuttani.\"\n\n\"Sitä ei tarvitsekaan, olen vaan täyttänyt velvollisuuteni; valitan\nsuuresti teidän kohtaloanne; niin, lupaan teille, että kun linnaan\nvaan saadaan lisää varustusväkeä, niin minä teen laajan retken villejä\nvastaan. -- Mutta mitä te aijoitte pyytää?\"\n\n\"Pyytäisin teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte joukkonne\nvielä kerran lähteä ajamaan takaa intiaaneja, joko omassa johdossanne\ntai jonkun urhoollisen upseerinne. Minä seuraan mielelläni oppaana,\nenkä liene liiaksi itserakas, jos sanon parhaiten tuntevani tiet ja\npolut näillä seuduilla. Jos siihen suostutte, niin panen vetoa kaiken\nkunniani jälkienetsijänä siitä, että voin seurata jälkiä vieköötpä\nsitten minne tahansa!\"\n\n\"Voisitteko todella tehdä sen?\" kysyi Vizcarra luoden katseen\nkapteeniin, jolloin molemmat vaan vaivoin saattoivat salata\nvastenmielisen tunteensa.\n\n\"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, viekööt mihinkä tahansa.\"\n\n\"Se lienee mahdotonta!\" sanoi Roblado kiivaasti. \"Jäljethän ovat jo\nkahden päivän vanhat, ja sitäpaitsi olemme me seuranneet niitä aina\nPecos-joelle saakka, vaikka turhaan. Olisi siis suotta enää niitä\nseurata.\"\n\n\"Caballeros\", jatkoi cibolero itsepäisesti, \"minä vakuutan varmaan\nlöytäväni jäljet. Ei mikään polku ole minulle siinä työssä liian\nvaikea, eikä mikään tie liian pitkä. Jollei päivä riitä niin jatketaan\nyöllä. Mutta teidänhän ei tarvitse ottaa osaa ajoon, eikä päämäärä ole\nehkä niinkään kaukana kuin näytte luulevan.\"\n\nUpseerit kauhistuivat ja ilmeisesti kalpenivat.\n\n\"Se on hulluutta, hyvä ystävä\", sopersi Roblado. \"Mitä ajattelettekaan?\nVillit ovat jo hyvin kaukana, ylätasangolla tai vuorilla.\"\n\n\"Anteeksi, kapteeni, jos uskallan olla toista mieltä. Heidät voimme\nkyllä saavuttaa, sillä luulenpa tietäväni mihin heimoon he kuuluvat!\"\n\n\"Mihin heimoon?\" kysyivät upseerit melkein yhtaikaa. \"Olivatko he\nyutaeja?\"\n\n\"Eivät\", vastasi cibolero hyvin huomaten upseerien hätääntymisen; \"ne\nolivat jicarilleja, vihollisiani.\"\n\n\"Sehän voi olla hyvinkin mahdollista\", sanoi eversti keventynein\nmielin. \"Paimenraukat säikähtivät kai niin, etteivät sen tarkemmin\nheitä katsoneet. Oli sitäpaitsi yö. Mutta miksi luulette heidän olleen\njicarilleja?\"\n\n\"Heitä oli niin vähän, eivätkä yutait kulje niin pienissä joukoissa.\nJos teidän ylhäisyytenne uskoisi johdettavakseni edes pienen\nsotilasjoukon, niin löytäisin varmaan heidän jälkensä ja tavottaisin\nryövärit, jollei muualla, niin ainakin heidän piilopaikoissaan\nvuorilla?\"\n\nKapteeni hymyili tyytyväisenä ja veti everstin vähän taaksepäin aidasta.\n\n\"Kaikki käy hyvin!\" sanoi Roblado kuiskaten. \"Peli on voitettu. Antakaa\nvaan sen aasin johdettavaksi pieni miesjoukko, niin teette hänelle\npalveluksen ja vielä suuremman itsellenne! Hyvät ildefonsolaiset\nkiittävät kuvernööriään, kun hän köyhänkin asiaa niin innokkaasti ajaa.\"\n\n\"Mutta otaksukaapas, että tuo tarkkasilmäinen mies todella löytää\nmeidän jälkemme, tai eläinten?\"\n\n\"Älkää turhaan olko levoton! Ensiksikään ei hän kulje rotkoon päin,\nja toiseksi tulen minä johtamaan joukkoa. Jollen minä pidä hänen\nehdottamastaan tiestä, niin eihän meidän tarvitse sitä kulkea. Hän\nluultavasti tietää vuoristossa jonkin jicarillipesän, jonka tahtoo\nhävittää. Auttakaamme häntä siinä, siitähän on meille vaan kunniaa.\nHauskoja koristuksiahan olisivat kasarmin portilla jotkut päänahat, ha,\nha, ha!\"\n\n\"Minä puolestani olen tyytyväinen kaikkeen, kun minun vaan ei tarvitse\nolla sen miehen seurassa, ja jollei teitäkään se retki huvita, niin\nkomentakaa sinne Gomez!\"\n\n\"Pidän varmimpana itse johtaa retkeä; mutta ei ole hetkeäkään\naikailtava; mitä enemmän harrastusta, sitä suurempi kunnia! Ilmottakaa\nnyt, eversti, cibolerolle se hyvä sanoma, minä varustan sillä aikaa\nretkeä!\"\n\nKapteeni kiiruhti penkereeltä alas, ja pian kuului sen jälkeen\ntorvenääni käskevän satuloimaan hevoset.\n\nTämän keskustelun aikana istui Carlos liikkumatta mustan hevosensa\nseljässä. Häntä katselivat uteliaina ympärillä olevat joutilaat\nrakuunat, mutta pian kutsui torvi heidät talleihin. Sen ääni vaikutti\niloisesti ciboleroon, sillä nyt hän tiesi pyyntöönsä suostutun.\n\nHetken päästä ilmestyi eversti penkereen aidan luo ja sanoi\nylpeännäköisenä, että ciboleron pyyntöön oli suostuttu.\n\n\"Kiitän teidän armoanne tästä suuresta suosiosta; haluaisin vaan tietää\ntuleeko joukko minun johdettavakseni.\"\n\n\"Etevin upseerini kapteeni Roblado tulee retken johtajaksi; parhaillaan\nvarustelee hän matkaa; saatte odottaa häntä\", kuului Vizcarran varma\nvastaus; hän näytti siihen lopettavan keskustelunsa ciboleron kanssa.\n\nEi ollut hetkeäkään hukattava; muuten saattaisi sopiva hetki päämäärän\nsaavuttamiseksi mennä käsistä. Roblado oli poissa. Kuuluvalla äänellä\njakeli hän määräyksiään. Retkelle määrätyt sotilaat istuivat jo\nratsailla, ja tie penkereelle oli avoinna.\n\nTuskin oli eversti jälleen alottanut kävelynsä penkereellä, kun\ncibolero äkkiä hyppäsi maahan ratsailta, otti pitkän pyssynsä, jonka\nhän tähän asti oli kätkenyt laajan viittansa liepeisiin, sekä vyössään\nolevan pitkän veitsen, ainoat aseensa, ja meni portille.\n\nMuuatta seikkaa hän epäili. Päästäisikö portilla oleva vartija hänet\nsisälle? Jollei, niin hänen täytyi kuolla!\n\nPäätös oli pian tehty, ja lujasti pusertaen puukonpäätä lähestyi hän\nporttia.\n\nHän meni sisälle, ja se onnistui hyvin, kaikeksi onneksi sekä hänelle\nettä vartijalle. Vartija näytti uniselta ja huolimattomalta; hän oli\nkuullut Carloksen puhuvan upseerien kanssa, eikä siitä syystä mitään\nepäillyt, varsinkin kun cibolero kysymykseen: \"Kuka siellä?\" vastasi,\nettä päällikkö tahtoi häntä puhutella penkereellä.\n\nCarlos oli siis päässyt jo pihalle. Nopeasti juoksi hän katolle\njohtaville portaille ja nousi ääneti niitä ylös. Mokasinit pitivät niin\nvähän ääntä, että Carlos ehti jo kulkea pari askelta penkereelläkin,\nennenkuin eversti huomasi mitään, kulkiessaan siinä edestakaisin niissä\nhauskoissa mietteissä, että nyt pääsee mukavasti koko ilkeästä jutusta.\n\nSiellä siis oli tuskin kuuden jalan etäisyydellä ryöstetyn tyttöraukan\nveljestä ryöväri, teeskentelevä roisto -- kuuden jalan päässä ciboleron\ntarkasta pyssystä aavistamatta lainkaan uhkaavaa vaaraa. Ei hän nähnyt\npaljastettua puukkoa eikä rihlapyssyä.\n\nCarlos olisi voinut ampua häntä selkään, se jo juolahti hänen\nmieleensä, mutta heti hän sen aikomuksen karkotti. Surmata hän oli\ntosin päättänyt miehen, mutta ei sillä tavalla. Varovaisuuskin jo\nsaattoi hänet miettimään jotain muuta tapaa. Puukko tekisi hyvää ja\nhiljaista jälkeä, ja helpottaisi siten hänen pakoaan. Siitä syystä\nlaski hän pyssyn hiljaa lattialle aitaa vasten nojalleen.\n\nRaudan kalskahdus aitaan, vaikka se heikosti kuuluikin, kantoi sentään\neverstin korvaan. Hän kääntyi äkisti ympäri ja näki suureksi kauhukseen\nkutsumattoman vieraansa.\n\nAluksi aikoi hän pelottaa miehen katseellaan, mutta ciboleron muoto\noli niin uhkaava, ei rukoileva enää kuten äsken, että everstin valtasi\ntuska.\n\n\"Kuinka uskallatte tunkeutua tänne, mies, mitä...\"\n\n\"Ei niin lujaa, herra eversti\" kuului uhkaavansointuinen ääni, \"ei niin\nlujaa puhetta, eversti, se voitaisiin kuulla.\"\n\nJos jo ääni oli säikäyttänyt pelkuria everstiä, niin sitä enemmän hän\nkauhistui, kun ciboleron kädessä välähti pitkä metsästyspuukko; ja\nmiehen ryhti oli niin kamalan epätoivoisen uhkaava, että se näytti\nsanovan: \"tottele tai olet ruumiina!\"\n\nOmantunnon soimaama mies menetti kaiken itseluottamuksen, kurkusta\nei ääntä lähtenyt; äkkiä selvisi hänelle koko ciboleron juoni. Hänen\npyyntönsä saada sotilaita oli vaan keino päästä everstin kimppuun.\nCibolero oli päässyt hänen jäljilleen, hänen rikoksensa oli tunnettu,\nja Rositan veli oli nyt tullut joko saamaan hyvitystä tai kostamaan.\n\nViimeöiset unikuvat tulivat nyt uudelleen hänen mieleensä, kun kamala\ntodellisuus oli hänen edessään. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle\napua etsien, mutta lähellä ei ollut yhtään ihmistä, ei laajalla\nlinnanpihallakaan, ei ollut mitään toivoa, kylmät kivimuurit vaan, ja\nedessä säälimätön vastustaja.\n\nHuutaisiko hän portilla olevalle vartijasotilaalle? -- Ciboleron puukko\nnäytti sanovan, että jos hän sen tekee, saa hän iskun heti.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän soinnuttomalla äänellä.\n\n\"Sisareni!\"\n\n\"Sisarenne?\"\n\n\"Vaadin sitä teiltä heti.\"\n\n\"Carlos, en ymmärrä teitä, ei hän ole täällä, minä...\"\n\n\"Valehtelija, eivätkö konnantyönne jo riitä? Kuuletteko kuinka\nraivoisasti koirani haukkuu tuolla ovella? Siellä on sisareni.\"\n\nTahdottomana katsoi eversti alas eräälle ovelle, josta koira turhaan\npyrki sisälle, ja uudelleen välähti ciboleron puukko uhkaavasti.\n\n\"Sanokaa mitä se merkitsee! -- Katsokaa!\"\n\n\"En voi sitä selittää. Minä -- minä en tiedä. Luuletteko, että...?\"\n\n\"Te olette valmis vaikka minkälaiseen konnuuteen! -- Tämän on, Jumala\nminua auttakoon, teidän viimeinen hetkenne, jos vielä valehtelette. --\nPetollinen roisto! Tunnen työnne! Tunnustakaa tai! --.\"\n\n\"Älkää tappako minua! Tunnustan kaikki. Hän, hän on tuolla. Vannon,\nettei hänelle ole tehty mitään pahaa. Pankaa pois puukko, Carlos,\nvapisen sen nähdessäni.\"\n\n\"Tulkaa tänne, ryöväri, ihan muurin viereen! -- Pian!\" Cibolero oli\nnäyttänyt erään paikan, josta näki osan pihaa. Hänen käskyään totteli\neversti kohta, hyvin tietäen muuten kuolevansa.\n\n\"Käskekää nyt heti avaamaan hänen vankilansa, huutakaa se niille\nlurjuksille, jotka teitä siinä konnantyössä niin mielellään ovat\nauttaneet! Mutta jos sanalla tai viittauksellakaan kehotatte heitä\ntulemaan tänne ylös, niin työnnän kohta tämän puukon rintaanne!\"\n\n\"Voi, Jumalani -- älkää sitä vaatiko nyt! Hukka minut perii, jos se\nsaataisiin tietää. Armahtakaa, armahtakaa, Carlos! Vannon henkeni\nkautta, että sisarenne vapautetaan. Jo tänä iltana saatte nähdä hänet.\"\n\n\"Ei, nyt kohta! Totteletteko, roisto! Luuletteko, että cibolero voi\nkärsiä ijankaiken? Käskekää miestenne aukaisemaan vankilan ovi, ja\nnopeasti! -- Silmänräpäys vaan, ja...\" Jo kohotti hän puukkonsa\niskeäkseen.\n\n\"Voi, Jumalani! Hän murhaa minut -- vielä hetkinen -- odottakaa --\ntahdon -- --.\"\n\n\"No, suostutteko?\"\n\n\"Haa!\"\n\nTämä viimeinen huudahdus oli vallan toisellainen, se oli ilonhuudahdus.\n\nKun eversti katseli portaille päin, mutta cibolero oli selin sinne,\nei hän nähnyt sitä muutosta mikä tuli tähän jännittävään asemaan sen\nkautta, että kolmas henkilö saapui penkereelle. Äkkiä tarttui vahva\nkäsi hänen kohotettuun käsivarteensa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kiersi\nkätensä vapaaksi ja näki edessään luutnantti Garcian.\n\n\"Teille ei ole minulla mitään asiaa\", huusi cibolero, \"älkää tulko\nlähelle!\"\n\nUpseeri oli jo temmannut pistoolin ja ojentanut sen, viitsimättä\nvastata, ciboleron päätä kohden, kun samassa Carlos hyökkäsi hänen\npäälleen.\n\nKuului laukaus. Molemmat taistelijat peittyivät ruudinsavuun. Kuului\nkumea putoaminen lattialle, ja toinen syöksyi ulos savupilvestä,\nnähtävästi vahingoittumattomana. Se oli cibolero. Hän oli kaatanut\nvastustajansa. Puukko oli verinen.\n\nCarlos riensi nyt sinne missä oli viimeksi nähnyt everstin, mutta\ntämä oli kadonnut. Puolustajansa kaatuessa oli eversti ajatellut vaan\npakoa. Hänen onnekseen oli penkereen toisessa päässä salaportaat. Sinne\nsyöksyi hän; mutta cibolero huomasi hänestä vielä pään ja hartiat.\n\nMyöhäistä oli häntä enää saavuttaa, ja vaarallista oli seurata häntä\npihalle saakka, sillä laukaus oli jo varmaankin herättänyt miehistön\nhuomion. Hän oli vallan epätoivoissaan ajatellessaan, että eversti\npääsisi karkuun, mutta siinä samassa huomasi hän pyssynsä.\n\nSillä ehkä vielä ehtisi saavuttaa everstin.\n\nHän otti aseen ja ampui.\n\nPakenija oli jo ehtinyt kulkea muutamia portaita salaisessa käytävässä,\njoka tavallisesti suljettiin luukulla ylhäältä, ja iloitsi jo, että oli\npäässyt niin kauheasta vaarasta ehjin nahoin.\n\nSilloin valtasi hänet äkkiä uteliaisuus; hän tahtoi nähdä mitenkä\nluutnantin ja ciboleron taistelu oli päättynyt, hän aikoi vaan\nhetkiseksi vilkaista taakseen, mutta juuri everstin päätään kääntäessä\nkuului laukaus, ja mies kieri alas pitkin portaita.\n\nCarlos näki kuulan sattuneen, ja luulipa vielä everstin kuolleeksikin.\nHän kuuli jo kostonhuutoja pihalta ja tiesi olevansa kuoleman oma\njollei ehtisi nopeasti paeta.\n\nEnsin aikoi hän paeta samaa tietä jota oli tullutkin; mutta piha oli\ntäynnä aseellisia miehiä; ehkä pääsisi hän pois niitä pieniä portaita,\njoilta Garcia oli niin äkkiä ilmestynyt. -- Sieltäkin jo kuului\nhuutoja ja aseitten kalsketta. Ei siis pelastusta siltäkään taholta.\nAikailematta hyppäsi hän yli ruumiin, juoksi pitkin penkerettä aidan\nluo ja katsoi alas.\n\nKauhea hyppy olisi tässä ollut, mutta yhtä suurta vaaraa uhkasivat\nsotilaat. Jo juoksi muutamia niistä penkerettä pitkin häntä kohden. Jo\nkuului karbinien räiskettä, ja kuulia mennä suhisi hänen korviensa ohi;\nei ollut aikaa siekailla. Silloin näki hän kauniin hevosensa nurmella\nseisovan kaarevin kauloin. Se oli siis vielä siellä.\n\nTämän näyn elähyttämänä hyppäsi Carlos yli aidan ja pääsi onnellisesti\nmaahan. Kimakka vihellys sai hevosen kohta hänen luokseen; nopeasti oli\nhän ratsailla ja samassa jo porhalsi täyttä karkua avonaisella kedolla.\n\nKuulat vinkuivat hänen ympärillään, ja muuan asestettu sotilasjoukko\nkoetti sulkea häneltä tien, mutta molemmista hän pelastui. Parin\nloikkauksen päästä oli cibolero jo taajan lehdon suojassa.\n\nJoukko keihäillä varustettuja rakuunoita Robladon ja Gomezin johdossa\nseurasi häntä; ja vaikeata oli hänen varmaankin päästä sellaisen\nylivoiman käsistä; mutta kuka voisikaan kuvailla takaa-ajajien\nkauhistusta, kun metsässä äkkiä näkyi joukko päitä ja kamala kiljunta\nkuului.\n\n\"Indios bravos, los barbaros! -- Villejä intiaaneja!\" -- huusivat\nsotilaat, toiset pysähtyen, toiset kääntyen ympäri hakemaan apua\nlinnasta.\n\nVaikka Roblado oli juuri aikonut joukkoineen lähteä ajamaan takaa\nintiaaneja, pysähtyi hän kuitenkin nyt hyvin säikähtäneenä odottamaan\napuväkeä linnasta.\n\nKoko varustusväki lähti liikkeelle, lehto ympäröitiin ja metsään\nuskallettiin lopultakin mennä, mutta ei mitään intiaaneja näkynyt.\n\nOliko helvetti heidät niellyt, vai oliko se harhanäky? Se ei se\nkuitenkaan ollut, koska maassa oli paljo kavionjälkiä kaikkialla.\n\nUseita tunteja turhaan metsässä etsittyään palasi Roblado sotilailleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGarcia oli kuollut, mutta Vizcarra eli, vaikkei hänessäkään paljoa\nnäyttänyt henkeä olevan, kun hänet nostettiin ylös putoamisensa jälkeen\nportailta. Itse pelkäsi hän jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kasvot\nolivat kokonaan veressä. Kuula oli mennyt poskien lävitse ja vienyt\nmennessään useita hampaita, niin ettei eversti voinut puhua varmaankaan\nmoniin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä pahin puoli asiassa.\n\nHuokaillen ja ähisten makasi eversti vuoteessaan; eikä ollut hänen\nhauska odottaa nuoren ja kokemattoman lääkärin selitystä, joka vihdoin\nmonen tunnin kuluttua saapui, ettei haava ollut hengenvaarallinen, vaan\ntavallinen lihahaava. Sairasta vaivasi kova kuume, ja se piti häntä\nkauhujensa vallassa.\n\nCibolero oli päässyt hänen käsistään. Jos hän nyt parhaillaan\nsuunnitteli uusia hyökkäyksiä? Jos Rositan vangitseminen tulisi\nyleisön tiedoksi, ja voitaisiin todistaa hänen osallisuutensa siihen?\n-- Hän toivoi yön loppuvan, vaikka sen piti suoda hänelle virkistävää\nunta; hän pelkäsi yön pimeyttä, sillä sen suojissa saattoi murhamies\nhelpommin toteuttaa aikeensa.\n\nKoko päivän vallitsi suuri hämminki kasarmissa ja kaupungissa. Koko\nsiirtolassa puhuttiin vaan tästä merkillisestä asiasta; se levisi kuin\nkulovalkea tasangolla.\n\nAsiaa kerrottiin kahdella eri tavalla. Toisaalta kerrottiin villien\nciboleron johdolla hyökänneen linnaan, vieläpä suurilukuisena joukkona,\nkoskapa olivat uskaltaneet hyökätä itse linnaa vastaan, mutta että\nurhoolliset sotilaat olivat vimmatun taistelun jälkeen karkottaneet\nheidät. Moni oli saanut taistelussa surmansa. Linnanpäällikön\nkerrottiin kuolleen, ja oli odotettavissa uusi hyökkäys siirtolaa\nvastaan - ehkä vielä samana yönä.\n\nToisen kertomuksen mukaan olivat los indios mansos -- tähän saakka\nrauhalliset intiaanit -- nousseet kapinaan cibolero Carloksen johdolla,\ntehneet epäonnistuneen hyökkäyksen presidioon, siellä taistelussa oli\nkaatunut eversti ja muut upseerit ja tulevana yönä tehtäisiin uusi\nhyökkäys, johon kaikki tagnos -- rauhalliset intiaanit ja ahkerat\ntyöläiset -- ottaisivat osaa.\n\nMolemmatkin huhut tuntuivat San Ildefonson tyynistä ja viisaista\nasukkaista vallan uskomattomilta. Miksi olisivat intiaanit hyökänneet\nlinnaa vastaan, kun he olisivat helposti voineet ryöstää turvattoman\nkaupungin tai suuret haciendat? Tai miksi olisi cibolero juuri\nintiaanien etunenässä ryhtynyt hyökkäykseen, kun oli tunnettua,\nettä hänen sisarensa juuri vähäistä ennen oli joutunut intiaanien\nkäsiin? -- Toinen kertomus tuntui pelkältä tarulta, kun tagnojen\nnähtiin kaikkialla rauhassa suorittavan peltotöitään. Ei kuulunut\nkaivoksiltakaan mitään levottomia tietoja. Mistä siis olisivat\nkapinoitsijat tulleet? Kaikki halusivat saada tarkempia tietoja\nsotilailta, ja pian kokoontui siitä syystä puolet kaupunkia kasarmien\nympärille. Mutta ei sieltäkään voitu saada tyydyttävää varmuutta.\n\nSotilaitten kertomukset olivat salaperäisiä ja sekavia, ja\nristiriitaisia heidän tietonsa ciboleron avunpyynnöstä; toiset heistä\neivät itsekään voineet asiaa ymmärtää, ja ne taas, jotka jotakin\ntiesivät, eivät uskaltaneet paljastaa päälliköidensä menettelyä. Ei\nuteliaiden siis auttanut muu kuin palata kotiin ja siellä miettiä näitä\nmerkillisiä tapauksia.\n\nMuutamat arvelivat, että cibolero oli mustasukkaisuudessaan mennyt\nkostamaan kapteeni Robladolle, tullut estetyksi ja käynyt siitä syystä\neverstin kimppuun.\n\nVaikka liikkeessä olikin näin erilaisia kertomuksia, tuomitsivat ne\nkuitenkin kaikki ciboleron. Se niissä oli yhteistä.\n\nHirttoköysi oli sellaiselle miehelle melkein liian lievä rangaistus, ja\njos hän vaan olisi saatu kiinni, niin kyllä hän olisi saanut hyvittää\npahat työnsä.\n\nOlihan sen lurjuksen kiittämättömyys vallan tavaton. Edellisenä\npäivänähän olivat juuri samat upseerit käyneet retkellä häntä\nauttaakseen! Hän oli varmaan tullut hulluksi, tai oli hänet äiti\nnoitunut. Oliko nyt laitaa tappaa niin suosittu mies kuin luutnantti\nGarcia!\n\nKuollut upseeri ei tosin ollut erittäin ylhäinen, mutta ystävällisellä\nja vaatimattomalla käytöksellään oli hän saavuttanut kaupunkilaisten\nsuosion.\n\nSinä yönä ei San Ildefonsossa tunnettu ystävällisyyttä ciboleroa\nkohtaan. Oli sentään kaupungissa hänellä yksi ystävätär. Yksi sydän\ntunsi häntä kohtaan samaa rakkautta kuin ennenkin. Se oli Catalina,\nCrucesin tytär. Mutta ihmetteli hänkin sitä syytä, mikä oli aiheuttanut\nciboleron toimimaan niin omituisesti.\n\nMutta oli syy mikä tahansa, missään tapauksessa ei hän olisi tuominnut\nCarlosta! Mitäpä välitti hän niistä parjauksista ja solvauksista, joita\nsyydettiin hänen rakastettunsa niskoille? Vaikkapa hän oli surmankin\ntehnyt, niin ei se ollut syyttä tapahtunut. Siitä oli hän vakuutettu.\nTunsihan hän Carloksen jo lapsuudesta, yhteisiltä leikkiajoilta saakka,\nja sitten myöhemmältä nuoruudelta niin jaloksi mieheksi, ettei hänen\nviattomuuttaan voinut epäillä!\n\nHän oli Catalinan silmissä kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla. Ei\nmikään voinut riistää siltä valoa. Tuskallista oli kuitenkin tämä\nkaikki nuorelle tytölle, ja syvä suru valtasi hänen mielensä, -- se\ntiesi pitkää, ehkä ikuista eroa siitä miehestä, jonka läsnäolo oli\nhänelle niin mieleinen.\n\nCarlos ei luonnollisesti uskaltanut enää tulla kaupunkiin, ei koko\nsiirtolaan; kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän saattoi vaan\nonnettomuutta siirtolalle.\n\nSentähden ajautui hän erämaahan -- vainottuna kuin susi tai puhveli --\nhänet ehkä vangittaisiin, surmattaisiin!\n\nKatkeria ja surullisia olivat tyttöraukan mietteet. Koska saisi hän\njälleen nähdä rakastettunsa? Ehkä ei milloinkaan!\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nTurmiollinen kirje.\n\n\nKun Carlos pakomatkallaan ehti lehtoon, olivat takaa-ajajat päässeet\nvasta vähän matkaa linnasta. Kaukana takanaan kuuli hän aseenkalsketta\nja saattoi siitä syystä jo iloita pelastuksestaan.\n\nEi hän lehtoa lähetessään ajatellut enään niinkään paljo omaa\npelastustaan, sillä hän saattoi huoleti luottaa hyvään juoksijaansa,\nniin ettei hänen edes olisi tarvinnut mennä metsän kautta pakoon; mutta\npaljoa suurempaa huolta tuotti hänelle don Juan ja tämän miehet. Ne oli\nsaatava turvaan vaarallisesta asemastaan. Mitenkä pelastaisi ystävänsä?\n\nRatsastaisiko mahdollisesti suoraan Nina perfidaa kohden ja\nhoukuttelisi siten rakuunat pois koko metsän läheisyydestä? Siten voisi\ndon Juan miehineen pelastua. Mutta hän tunsi ystävänsä kiivauden ja\nvaromattoman uhkarohkeuden, siitä syystä luopui hän tästä aikeesta.\nTämä ehkä olisi lähtenyt väkineen sopimattomaan suuntaan, ja silloin\nolisi rauennut tyhjiin Carloksen koko suunnitelma.\n\nSenvuoksi ratsasti cibolero suoraan kohden lehtoa, missä don Juan\nvalmiina ratsailla oli väkineen väijyksissä.\n\n\"Jumalalle kiitos, että taas olette turvassa!\" huudahti nuori ranchero.\n\"Tuolla niitä jo tulee tusinoittain; pian olisi voinut käydä niin,\nettemme olisi teitä enää koskaan saaneet nähdä.\"\n\n\"Niin kyllä,\" sanoi Carlos, \"mutta nyt olen kuitenkin hyvän matkaa\nheidän edellään.\"\n\n\"Mitäs nyt on tehtävä, hajotaanko metsään, vai pysytäänkö yhdessä\nkoossa? Pian ovat he täällä!\"\n\nCibolero älysi kohta, ettei pitänyt hajota metsään, sillä sotilaat\nsaattoivat kiertää metsän, joka ei ollut niin erittäin laaja. Ja\nsilloin olisi don Juanin miehet helposti voitu vangita yksitellen. Paha\noli myöskin lähteä ratsastamaan yhdessä joukossa, sillä tagnojen muulit\nolivat jo väsyneitä, sotilasten sitävastoin virkeitä.\n\nMutta oli kolmas tapa, ja sitä päätti Carlos käyttää.\n\n\"Ratsastakaa pensastoon\", kuului hänen varma äänensä. \"Näyttäkää sieltä\npäänne ja olkapäänne sekä jousenne! Kiljaiskaa sotahuuto, mutta älkää\nmuuten näyttäytykö heille! Tulkaa sitten tänne kohta ja seuratkaa\nminua!\"\n\nNäin sanoen ratsasti hän edelleen. Mutta tagnot menivät don Juanin\nja Antonion johdolla pensastoon, heiluttelivat sieltä aseitaan ja\npäästivät niin kamalan kiljunnan kuin kokonainen intiaaniheimo.\n\nOlisi tarvittu hyvin harjaantunut silmä erottamaan sitä kuinka suuri\nvaara todella oli. Se näytti pahemmalta kuin se olikaan.\n\nUseat tagnot olivat avopäin, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, ja\nerosivat siten hyvin vähän villeistä veljistään aavikoilla. Kaikilla\nheillä oli jouset ja nuolet kuin konsanaan sotajalalla olevilla\nintiaaneilla.\n\nCarlos oli oikein laskenut tämän tempun vaikutuksen. Kuultuaan\nsotakiljunnan pysähtyivät rakuunat heti, sillä he luulivat kohdanneensa\nkoko heimon intiaaneja, ehkä juuri samoja, joitten jälkiä edellisenä\npäivänä olivat seuranneet. He eivät uskaltaneet tunkeutua pensastoon\nennenkun olivat saaneet lisäväkeä linnasta, vaikkapa silloin jo\nolisikin myöhäistä seurata punanahkoja.\n\nKun tagnot käskyn mukaan olivat kokoontuneet johtajansa ympärille,\nsaivat he määräyksen nousta satulaan ja Antonion johdolla lähteä\neräälle polulle, joka johti erästä toista rotkoa pitkin, kuin Nina\nperfidalle vievä, ylängölle.\n\nTäältä korkealta saivat he katsella mitenkä sotilaat piirittivät metsän\nja sieltä haeskelivat vihollisiaan.\n\nCarlos ratsasti melkein pohjoista kohden ja aikoi tämän kaarron kautta\npäästä eräälle rotkolle alangolle.\n\nTämä rotko oli erään pienen joen pohjana, jossa sadeaikana oli\nrunsaasti vettä, mutta joka nyt oli vallan kuivillaan. Pohjalla oli\npieniä piikiviä, jotenka kavioista ei jäänyt mitään jälkiä, vaikka\nkivisoraan tulikin lovia monien entisten lisäksi.\n\nTässä rotkossa seisautti Carlos joukkonsa esittääkseen seuralaisilleen\nerään suunnitelman, jota jo kauvan oli hautonut päässään.\n\nKoko joukosta eivät sotilaat tunteneet muita kuin hänet. Don Juan ja\nAntonio eivät olleet näyttäytyneet, eivätkä tagnotkaan muuta kuin\nhetkiseksi päänsä. Jos he siis lähtisivät kotiin, ei heille seuraisi\nmitään koko retkestä.\n\nEi kukaan tiennyt tästä retkestä. Kotiväkeä oli ankarasti varotettu\nvaikenemaan, ja lähtö oli tapahtunut niin varhain, että kyläläiset\nvielä silloin nukkuivat.\n\nCarloksen kotiin tuomat muulit oli viety turvaan vähän matkan päähän\nranchosta, eikä ciboleron paluusta tietäneet ihmiset mitään ennenkuin\nkohtauksesta linnanpenkereellä.\n\nDon Juanin piti siis joukkoineen palata kotiin; Carloksen seuralaisten\npiti sitävastoin mennä hänen majalleen, laittaa se uuteen kattoon ja\nolla sen läheisyydessä. Eihän heidän tarvinnut olla edesvastuussa\nherransa töistä.\n\nCiboleron olinpaikkaa ei voitu ilmottaa kuin aniharvoille luotettaville\nystäville.\n\nHyvin tiesi hän suojapaikkoja erämaassa; siellä oli hänellä yhtä suuri\nsuoja kuin vuorenonkaloissa; kattoa hän ei kaivannut, tähtitaivas oli\nloistavampi katto kuin ylhäisten saleissa koskaan.\n\nPian oli cibolero laittanut kuntoon varustuksensa, ja auringon\nlaskiessa erottiin.\n\nTagnot ratsastivat ulos rotkosta vuorotellen kulkien eri tietä\nlaaksoon. Lopulta jäi rotkoon vaan cibolero, ranchero ja arriero.\n\nYstävykset ratsastivat rotkon päähän, kääntyivät oikealle ja tulivat\nSan Ildefonson laaksoon etelästäpäin.\n\nOli ihan pimeä, mutta ystävykset tunsivat hyvin tien. Puolenyön\nseuduissa ehtivät he rancheron kotiin.\n\nSitä ennen lähti Antonio tutkimaan oliko tie vapaa, ja eikö sotilaita\nollut väijyksissä läheistöllä. Hän toi rauhottavia tietoja, ja pian oli\nCarlos äitinsä luona.\n\nHartaan tervehdyksen perästä kertoi Carlos äidilleen kaikki tapaukset,\nja useasti ojensi vanhus kätensä pojalleen osottaen sillä hyväksyvänsä\nsen älykkään varovaisuuden, jota Carlos yleensä oli noudattanut.\n\nPian päättyi keskustelu, erota täytyi, sillä rancheron koti ei ollut\nenää turvallinen cibolerolle. Hänen täytyi lähteä erämaahan.\n\nLopuksi pyysi Carlos rancheroa suorittamaan muutamia toimia ja sanomaan\nterveisiä Catalina de Crucesille, sanoi liikutettuna jäähyväiset\näidilleen ja ratsasti ulos maailmalle.\n\nÄiti-vanhus toivotti pojalleen menestystä, ja kyyneleitä vieri pitkin\nhänen kurttuisia poskiaan: olihan pojan kohtalo nyt taas niin synkkä.\n\nAntonio seurasi häntä ajaen muulia, jonka selkään oli sälytetty\nruokavaroja. Matka kulki laakson läpi Llano estacadolle. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nCiboleron jatkaessa yöllistä ratsastustaan pistäydymme katsomaan\nhaavotettua Vizcarraa, joka kääntelehti levottomana vuoteessaan,\nomantunnontuskissa ja aavistellen pahoja tapauksia.\n\nEniten vaivasi häntä se, mitenkä pääsisi eroon Rositasta, josta kaikki\ntämä hänen nykyinen kurjuutensa oli johtunut, ja kiihkeästi odotti\nhän kapteenin paluuta, sillä tämä älykäs mies varmaan keksisi keinon,\nmitenkä saada tyttö jälleen omaistensa luo niin, ettei saataisi tietää\nhänen nykyistä olinpaikkaansa.\n\nHänen toivonsa toteutui.\n\nHaettuaan turhaan lehdosta vihollisiaan ja seurattuaan jonkin matkaa\nluultujen intiaanien jälkiä, palasi Roblado presidioon kertomaan\npäällikölle tapausten kulkua.\n\nEi ollut juuri erittäin hauskaa saada kuulla, että murhamies oli\npäässyt karkuun. Mieluummin olisi eversti suonut makaavan tikarin\nlävistämänä kentällä sen miehen, joka oli niin tuhoisasti rumentanut\nhänen kasvonsa, ja saattoi milloin tahansa riistää häneltä aseman ja\nhengen.\n\nVaikeata oli everstille puhuminen, mutta hänen täytyi saada asiasta\ntäysi varmuus, ja sentähden kysyi hän suurta kipua tuntien:\n\n\"Luuletko hänellä tosiaan olleen mukanaan intiaaneja?\"\n\n\"En\", sanoi Roblado. \"Aluksi kyllä luulin niin, se on sotilaat uskoivat\nsitä, ja se johti minua harhaan. Nyt olen varma siitä, etteivät ne\nolleet indios bravos, vaan joitakuita hänen tagnoystäviään\".\n\n\"Ja mitä aijotte nyt tehdä?\" kysyi sairas, jolla ei ollut voimaa toimia\neikä ajatella.\n\n\"Luulen, että saamme kauvan häntä pyydystellä. Gomez luulee niiden\nlurjuksien paenneen ylisen rotkon kautta ja olevan jo matkalla\nvuoristoon. Meidän täytyy sentähden kiiruusti ilmottaa toisille\nsiirtokunnille, että tietävät olla varoillaan ja ottaa hänet kiinni,\njos hän uskaltaisi ilmestyä heidän alueellaan. Mutta sitä hän ei\nuskaltane niinkään pian, ja meidän on kai saatava hänet kiinni\nviekkaudella.\"\n\n\"Mitenkä, sanokaa pian, Roblado!\"\n\n\"Asia käy helposti. Ensiksikin elää hänen vanha äitinsä vielä, ja on\nsairaana tuolla laaksossa. Poika ei jättäne siitä syystä seutua; ja\nsitäpaitsi pidättää häntä muuan toinen vanha vetovoima.\"\n\n\"Tarkotatte kai häntä\", sanoi eversti viitaten Rositan vankilaan päin.\n\n\"Aivan niin! Sanotaan veljen pitävän hyvin paljo sisarestaan. Kun\nviemme Rositan sellaiseen paikkaan, missä veli voi hänet tavata, niin\nvarmaan voidaan hänet helposti vangita. Viemme siis tytön jälleen\nentisen kotinsa lähelle, ja --\"\n\n\"Te nostatte tosiaankin raskaan taakan päältäni, Roblado. Tapahtukoon\nse niin pian kuin mahdollista. Mutta mitenkä aijotte menetellä?\"\n\n\"Se on varsin helppoa\", sanoi kapteeni. \"Jo tänä yönä tai varhain\nhuomenaamuna vievät Gomez ja José, intiaaneiksi puettuina, tytön\nsellaiselle paikalle kuin heille käsken. Siellä sidotaan hänet, jotta\nnäyttää siltä kuin hän tosiaankin olisi ollut punanahkojen vankina.\nSitten joudun minä, ajaessani takaa ciboleroa, sattumalta rosvojen\nläheisyyteen, ammun muutamia viattomia laukauksia, vapautan tytön ja\njätän hänet kaupungin viranomaisille. Siinä koko temppu, ha, ha, ha!\nMitäs siitä sanotte, eversti?\"\n\n\"Se on kerrassaan mainio!\" sanoi eversti keventynein mielin.\n\n\"Niin pääsemme kaikista epäluuloista, vieläpä saamme kiitosta. --\nVanki on vapautettu ja jätetty ystäviensä haltuun -- ja vieläpä juuri\nsen miehen sisar, joka koetti surmata teidät! Sanonpa teille, eversti\n-- asian pitäisi huvittaman teitä --, että ciboleroa itseä tässä\nhuiputetaan, ja hänen säikähdyksestä miltei hourupäinen sisarensa\nvarmaan vannoo olleensa koko ajan intiaanien käsissä; vieläpä\nvakuuttaakin, että veli on erehtynyt\".\n\n\"Suunnitelma on hyvä, amigo, se pitää toteuttaa jo tänä yönä\", selitti\neversti hyvin mielissään siitä, että jo näytti päässeen niin raskaista\nhuolista.\n\nKuu sotilaat jo lepäsivät kasarmeissaan, lähti muuan merkillisesti\npuettu seurue ulos kasarminportista kulkien vuoristoon vievää tietä.\n\nSiinä oli vaan kolme henkilöä. Yksi oli puettu hyvin viittoihin ja\nnäytti naiselta; toisia olisi sulkakoristeista, maalauksista ja aseista\npäättäen voinut luulla intiaanisotureiksi, mutta he olivat vaan\nespanjalaisia ratsusotilaita, rakuunat Gomez ja José.\n\nSeuraavana päivänä sattui sitten taas tapauksia, joista ildefonsolaiset\nsaivat paljo puhumisen ja ihmettelemisen aihetta.\n\nPuolenpäivän seuduissa ratsasti nim. joukko sotilaita läpi kaupungin.\nHe olivat olleet etsimässä murhaajaa -- joksi Carlosta nyt yleensä\nnimitettiin. Häntä he tosin eivät olleet tavanneet, mutta sensijaan\nkohdanneet indios bravos, joiden kanssa oli kiivaasti taisteltu.\n\nIntiaanit olivat takaa-ajosta huolimatta voineet pelastaa haavotetut ja\nkuolleet, joten niitä ei oltu saatu, mutta sensijaan oli sotilaitten\nkäsiin joutunut muuan naisraukka. Retken urhea johtaja kapteeni Roblado\notaksui tyttöä samaksi, jonka intiaanit muutamia päiviä sitten olivat\nryöstäneet eräästä ranchosta.\n\nTie linnaan ei tosin kulkenut kaupungin läpi, mutta kapteeni tahtoi\nylpeillä retkestä, siitä syystä ratsasti hän torille, pysähtyi la casa\nde cabildon -- raatihuoneen -- eteen ja jätti tytön viranomaisten\nhaltuun. Uteliasta väkeä oli kerääntynyt sinne kuuntelemaan urheiden\nsotilaiden kertomuksia. Kun jalo pelastaja sitten nousi ratsaille\npalatakseen presidioon, huusi väkijoukko alcaldin -- pormestari ja\ntuomari -- kehotuksesta eläköötä kapteenille.\n\n\"Jumala teitä palkitkoon, kapteeni!\" huudettiin kaikkialta.\n\nVaivoin saattoi tämä ylistetty sankari pidättää nauruaan, ajatellessaan\nkuinka hyvin kepponen oli onnistunut, ja kuinka helppo oli pettää\nyksinkertaisia ihmisiä.\n\nSotilaitten poistuttua kerääntyi yleisö tytön ympärille. Mutta vähän\nhänelle osotettiin myötätuntoisuutta. Kaiken sääliväisyyden työnsi\nsyrjään se tieto, että tämä oli sen saman lurjuksen sisar, joka oli\nmurhannut Garcian ja niin kiittämättömästi kohdellut everstiä. Rosita\noli yhtä kaunis kuin ennenkin, vaikkei puna hänen poskillaan ollutkaan\nyhtä helakka, ja vaikka katse oli omituisen harhaileva. Runsas,\nkullankeltainen tukka ja vaalea hipiä ihastutti ihmisiä nyt samoinkuin\njuhannuksenakin. Kysymyksiin vastasi hän vaieten tai sitten hyvin\nsekavasti. Joskus hypähti hän seisoalleen ja huudahti sekavin lausein\n'indios', 'barbaros'.\n\n\"Esta loca! -- Hän on hullu!\" kuiskailivat ihmiset toisilleen. \"Hän\nluulee vielä olevansa villien keskuudessa!\" -- Ehkä oli niin! Ei hän\nainakaan ystävien seurassa ollut.\n\nAlcaldi kysyi oliko läsnäolijoissa keitään tytön sukulaisia tai\nmuita, jotka halusivat ottaa tytön luokseen. Seurasi hiljaisuus,\nkunnes esiintyi juuri paikalle tullut poblana -- kansannainen --, ja\nselitti haluavansa viedä la pobrecitan -- pikku raukan -- kotiinsa.\nSanoi tuntevansa tytön. Siihen suostuttiin mielellään. Vaimo tarttui\nsuojattinsa käteen ja vei pois. Yleisö hajaantui eri tahoille.\n\nNaiset nousivat lähellä oleville rattaille, joille vaimo oli laittanut\nmukavan sijan tytölle, ja ystävällisesti jutellen rohkaisi hän\nmatkatoveriaan. Mutta ei Rosita häntä tuntenut. Tuskin olivat he\nehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun heitä vastaan tiellä tuli hieno\nnainen kauniin hevosen seljässä ratsastaen. Tämä kiiruhti heidän\nluokseen nähtyään rattaat, ja pian kumartui ylpeän don Ambrosion tytär\nkatsomaan Rosita raukan harhaileviin silmiin.\n\nDonna Catalina oli osottautunut uskolliseksi ystävättäreksi hädässä.\nIkkunastaan oli hän nähnyt sotilaitten palaavan retkeltään ja sai pian\nselvän siitä mitä oli tapahtunut. Heti päätti hän auttaa vankia. Mutta\nitse ei hän uskaltanut hakea ciboleron sisarta kotiinsa, sillä mitä\nolisikaan siitä sanonut hänen isänsä, mitä ihmiset? Sentähden lähetti\nhän kamaripalvelijansa Josefan noutamaan Rositaa.\n\nPian olivat rattaat kunnossa ja hänen oma hevosensa satuloituna. Nuoren\nnaisen sydän sykki ilosta, kun sai kuulla työnsä onnistuneen ja Rositan\nolevan turvassa. Suuresti hän iloitsi nähdessään tytön, mutta tämän\nharhaileva katse häntä suuresti huoletti, samoin silmien omituinen\nloiste. Rakkaita sanoja hän haasteli, mutta ei Rosita näyttänyt häntä\nymmärtävän; olisivatko ihmiset puhuneet totta? Olisiko hän -- ei, se\nei voinut olla mahdollista! Levottomana koetti hän puhua lempeästi;\nhiljaa kuiskasi hän Carloksen nimen ja puhui vanhasta äidistä. --\nSilloin vihdoin näkyi Rosita heräävän kuin unesta, keveä puna tuli\nhänen poskilleen, silmiin tuli kyyneleitä, ja samassa jo heittäytyi hän\nrakkaan ystävättären syliin, joka oli valaissut hänen sielunsa hämärän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta missä mahtoi nyt olla koditon Carlos? -- Catalina käski Josefan\nolla koko yön Rositan luona ja sitten ottaa Antoniolta selvää\ncibolerosta, jonka kovaa kohtaloa hän ei itse voinut mitenkään\nlieventää. Hyvästiä heittäessään jätti hän Josefalle kalliin sormuksen\nAntonion kautta cibolerolle jätettäväksi merkiksi hänen uskollisesta\nrakkaudestaan. -- Vielä tervehti hän jäähyväisiksi Rositaa ja palasi\nkaupunkiin.\n\nKun kirkonkellot seuraavana aamuna kutsuivat jumalanpalvelukseen,\npeitti hämärä vielä maisemat. Catalina oli uskovainen ja hartaasti\nrukoili hän Jumalalta apua. Rukouksen vahvistamana tunsi hän taas\nvoivansa kestää elämän koettelemuksia, ja rohkaistunein mielin palasi\nhän jälleen kotiin.\n\nSiellä puuhaili hän kauvan kotoisissa askareissa. Silloin tuli Josefa\nhänen luokseen ja sujautti kirjeen emäntänsä kouraan. Antonio oli\njättänyt sen hänelle, ja oltuaan Rositan luona yötä oli hän kiiruhtanut\ntuomaan sitä perille. Catalina juoksi huoneeseensa lukemaan kirjettä.\nSe oli seuraava:\n\n    \"Rakas Catalina!\n\n    Kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt minut! Vielä tunti sitten\n    olin kurjin ihminen maailmassa. Olin epätoivossa sisareni\n    kohtalosta ja luulin teidän halveksivan minua. Vallan toisin ovat\n    asiat nyt: pidän rakkaan Rositan kättä omassani, ja sormessani\n    välähtelevä sormus todistaa, etteivät parjaukset eikä päälleni\n    syydetty häpeä ole riistäneet minulta teidän ystävyyttänne.\n\n    Te ette pidä minua salamurhaajana, Jumalan kiitos; ja vannon,\n    etten ole kunniaton roisto, vaan kostaja. Saatte tietää kaikki\n    -- kauheat juonet minua ja omaisiani vastaan --, sitä tuskin\n    saattaisi uskoa, sillä niin suuri on roistomaisuus. Olen\n    tosiaankin heidän uhrinsa. Viholliset vainoavat minua kuin\n    verikoirat, en uskalla tulla siirtolaan, minua ahdistetaan kuin\n    nälkäistä sutta, mutta mistään en välitä, kun vaan te olette\n    ystävien joukossa.\n\n    Luotan hyvään hepooni ja uhmailen vihollisiani. Vielä kerran\n    täytyy minun käydä kaupungissa nähdäkseni teidät! Työni ja\n    ajatukseni selitän teille suoraan; kaikki konnanjuonen seikat\n    saatte kuulla, en uskalla niistä kirjottaa. Älkää kieltäytykö\n    kohtaamasta minua. Tahdon vapautua teidän silmissänne kaikista\n    epäluuloista! Huomenyönä -- puolenyön seuduissa -- olen\n    puutarhassanne, siinä mielipaikassanne. Älkää antako ystävänne\n    turhaan odottaa!\n\n                                                Carlos.\"\n\nOnnellisena pani Catalina kirjeen taskuunsa ja askarrellessaan usein\nmietti sen sisällystä. Niin kului tunti tunnilta, ja emännän tehtäviä\nnäkyi riittävän runsaasti. Kaikkialla täytyi hänen olla tarkastamassa,\nettä kaikki kävi hyvin. Vihdoin tuli ilta, silloin saattoi hän ihailla\nkukkien tuoksua, silloin muistella armastaan.\n\nHän istuutui eräälle penkille vielä uudelleen lukeakseen Carloksen\nkirjeen. Hän pisti kätensä taskuun ottaakseen sen, mutta voi taivas!\nMissä se oli? Taskussa se ei ollut enää. Hän hypähti ylös ja haki sitä\nkaikkialta missä oli ollut. Mutta ei sitä mistään löytynyt. Hän oli\nvarmaan vetänyt sen vahingossa ulos taskustaan. Sen täytyi kuitenkin\nolla sitten hänen kamarissaan. Levottomuus eneni yhä. Joka paikasta hän\netsi tuota vaarallista kirjettä. Tuskan valtaamana vaipui hän eräälle\ntuolille huudahtaen:\n\n\"Madre de dios! Missä se mahtaa olla?\"\n\n\"Täytyy kysyäni Vicenzalta\", sanoi hän; \"sitä en tosin mielelläni\ntee kun tyttö on epäluotettava, ja jo kahdesti olen tavannut hänet\npetoksen jäljiltä. -- Mutta hätäistä tuomiota ei saa tehdä, enkä\nminäkään sitä halua\", sanoi hän itsekseen miettien, \"mutta tytöltä\ntäytyy kysyä. Hän on ehkä löytänyt kirjeen, katsonut sen arvottomaksi\nja heittänyt tuleen. Onneksi ei hän osaa lukea! -- Voi, olin unohtaa\nhänen sulhasensa, rakuuna Josén! Se kuuluu olevan huono mies, mutta\nRobladon ja Vizcarran suuressa suosiossa. Jos tyttö olisi löytänyt\nkirjeen ja näyttänyt sen sulhaselleen? Dios de mia alma! -- Jumala\nminua armahtakoon!\"\n\n\"Se olisi todella kauheata!\" huudahti hän epätoivossaan käsiään\nväännellen. \"Se olisi pahinta mitä Carlosraukalle saattaisi tapahtua!\nMutta tästä epävarmuudesta täytyy päästä! -- Vicenza! Vicenza!\"\n\n\"Señorita!\" kuului ääni viereisestä huoneesta.\n\n\"Tule tänne!\"\n\n\"Kohta, señorita!\"\n\nHuoneeseen astui palvelustyttö, jolla oli yllään lyhyt hame ja\nvalkoinen liivi ilman hioja. Kasvonväristä näki hänet mestitsiksi,\n(valkoihoisen ja intiaanin lapsia). Vaikkei hän suinkaan näyttänyt\nrumalta, oli hänen silmissään sentään sellainen viekkauden ja ilkeyden\nilme, ettei hänessä voinut olla hyveitä eikä kunniallisuutta. Hänen\ntöykeä käytöksensä osotti äärimäistä välinpitämättömyyttä, ja Catalina\nolisi jo aikoja ajanut hänet pois palveluksesta, jollei hän säälistä\nolisi pitänyt tyttöä, kun tyttö oli yksin maailmassa.\n\n\"Mitä haluatte, armollinen neiti?\" kysyi palvelija katsellen arasti\nemäntäänsä kuin omantunnonvaivoissa.\n\n\"Vicenza -- olen kadottanut erään paperin -- erään paperilapun, joka\noli kokoontaitettu näin, oletko löytänyt sen?\"\n\n\"En, señora!\" vastasi tyttö nopeasti.\n\n\"Etkö ole ehkä lakaissut sitä tunkioon tai heittänyt tuleen?\"\n\n\"Ei, en ole, vakuutan sen! Lakaissut tai polttanut? En uskalla hävittää\nmitään paperia, kun en osaa lukea; voisihan se olla jotain tärkeätäkin.\"\n\nTyttö vastasi varmasti, näyttipä olevan kuin nyreissään siitä, että\nhäntä uskallettiin epäillä huolimattomuudesta.\n\n\"Uskon sanaasi, Vicenza; ja mikset sitä sanoisikin, jos olisit sen\nlöytänyt?\"\n\n\"Sen olisin varmaan tehnyt\".\n\n\"No se ei ollut erittäin tärkeä paperi, saat mennä Vicenza\".\n\nTyttö poistui ärtyneen näköisenä.\n\nCatalina koetti yhä vielä muistella mihin se onneton kirje\nmahdollisesti oli voinut joutua, siitä syystä ei hän huomannut Vicenzan\nkasvojen ilkeätä ilmettä ja ivairvistystä poistuessaan huoneesta. Hänen\nkatseestaan olisi varmaan nähnyt, että hän tiesi kirjeestä enemmän kuin\ntahtoi ilmottaa.\n\nCatalinan yhä etsiessä oli jo tullut ilta, ja lumihuippuisten vuorten\ntaakse katoava aurinko täytti Catalinan mielen sillä iloisella\ntoivolla, että jo muutamien tuntien kuluttua sai lohduttaa armastaan.\nMutta samalla täytti huoli hänen mielensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄrtyisellä mielellä oli Vizcarra, kun lääkäri oli lähtenyt hänen\nluotaan, osaamatta antaa mitään lievittäviä lääkkeitä. -- Ja ikuisiksi\najoiksi oli everstin kasvoista kauneus mennyt. Sen sanoi peili. Eiköhän\nollut mitään taidekeinoa tämän vamman koristamiseksi.\n\nKiukussaan pui eversti nyrkkiä ja vannoi kalliit valat kostavansa\nilkiölle. Kidutuspenkki ja tuskallinen kuolema odotti pahantekijää!\nMitä äitiin tuli, niin olihan häntä varten häpeäpaalu, vieläpä\nroviokin, josta hengenmiehet kyllä pitivät huolta rangaistakseen vanhan\nvaimon noituutta.\n\nRobladokin oli saanut kokea esimiehensä ärtyisyyttä. Koko siirtola\nsiitä sai kärsiä.\n\nKapteeni istui nyt huoneessaan kasarmissa ja hautoi uusia kostojuonia\nsuositellakseen everstiä. Jo oli hän kuulutuksella julistanut suuren\npalkkion annettavaksi sille, joka saisi ciboleron kiinni joko kuolleena\ntai elävänä. Tämän kuulutuksen olivat allekirjoituksillaan vahvistaneet\nsekä sotilasvallan että kaupungin hallituksen korkein päällikkö, joka\nviimemainittu kaikin tavoin koetti suositella yhteiskunnan turvaajaa.\nMuutenkin oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ciboleron\nkiinnisaamiseksi.\n\nKapteeni mietiskeli juuri näitä asioita, kun samassa kuului hiljainen\nkoputus ovelle.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi hän ennenkuin käski astua sisälle.\n\n\"Minä, kapteeni\", kuului heikko, kimeä ääni.\n\nKapteeni kai tunsi äänen, koskapa käski tulijan astua sisälle.\n\nOvi avautui, ja huoneeseen tuli kevein, hiipivin askelin pieni mies,\njolla oli ilkeämuotoiset kasvot. Hänellä oli päällään rakuunan\nasepuku, miekka ja kannukset, ja näytti muuten sellaiselta kavalalta\nlurjukselta, joka pystyi mihin konnantyöhön tahansa. Se oli José, sama\nmies, joka oli mukana Rositan ryöstössä, ja sama, jonka Catalina tiesi\nVicenzan sulhaseksi.\n\n\"No mitä asiaa sinulla on José?\" kysyi kapteeni. \"Oletko nähnyt kauniin\nVicenzasi? Onko sinulla joitakin uutisia?\"\n\n\"En tiedä joko teillä, kapteeni, on tietoa siitä\", sanoi pieni mies,\njoka näytti hyvin nöyrältä; \"mutta Vicenza juoksi tänne henkimeneissä\nkertomaan eräästä asiasta\".\n\n\"Anna kuulua sitten mistä on puhe!\"\n\n\"Kun alcaldi eilen torilla kaupitteli sitä tyttöä kuin muutakin\ntavaraa, tuli sinne muuan nainen, joka sanoi tuntevansa tytön. Hän\nottikin tytön mukaansa; he nousivat rattaille ja ajoivat eräälle\npienelle rancholle. Nainen, joka sanoi tuntevansa tytön, vaikkei ollut\nkoskaan häntä nähnytkään, oli señoritan uskottu palvelijatar Josefa\".\n\n\"Onko se mahdollista? Onko Vicenza varma siitä asiasta?\"\n\n\"Täydellisesti. Hän tietää vielä enemmänkin. Samaan aikaan kun vaunut\nlähtivät, antoi señoritakin satuloida hevosensa, ratsasti pois ja\npalasi vasta useitten tuntien perästä\".\n\n\"Se oli tuhmasti tehty etten käskenyt ketään seuraamaan don Ambrosion\ntytärtä tälle ratsastusretkellä.\"\n\n\"Vicenza luulee, että señorita itse tahtoi ottaa selvän siitä, ettei\nvillit intiaanit olleet tehneet tytölle mitään pahaa. He näyttävät\nolevan hyviä ystävättäriä. Hän tietää enemmän kuin muut cibolerosta ja\nmitä tämä puuhailee\".\n\n\"Jaha, nyt ymmärrän!\" sanoi kapteeni itsekseen. \"Siitäpä syystä\nnäyttikin se kaunis neiti niin vaiteliaalta, kun hänen isänsä\nmerkitsi puolestaan niin suuren summan ciboleron päästä; nyt ymmärrän\nminkätähden hän näytti niin surulliselta eikä näyttänyt kuuntelevan,\nkun puhuttiin murhaajasta. Odotappas, kyyhkyläiseni, ehkä juuri itse\naavistamattasi saat sen vaaleakiharaisen amerikalaisen ansaan\".\n\nKapteeni oli lausunut nämä sanat itsekseen, eikä ensin huomannut,\nettä José jäi vielä huoneeseen, kumarrellen hyvin nöyrän näköisenä,\naivankuin haluten vielä sanoa jotain. Hän näytti hyvin viekkaalta.\n\n\"Onko sinulla vielä jotain sanottavaa, José?\"\n\n\"Minulla on jotain, joka lienee hyvin tervetullutta?\"\n\n\"Mitä sinä kouraasi kätket niin salaperäisenä?\"\n\n\"Paperiliuskaa vaan\", irvisteli sotilas. \"Tässä se on!\" sanoi hän ja\navaili samassa kirjettä, jotta se paremmin näkyi.\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Herra kapteeni kai ymmärtää sen paremmin kuin minä, koska en juuri\npaljoa osaa lukea. Señorita pudotti sen aamulla taskustaan, ja Vicenza\ntahtoi säästää ylösnostamisen vaivan, ja toi sen tänne. Tässä se on!\"\n\nRoblado ehti tuskin kuuntelemaan rakuunan viimeisiä sanoja kun\njo tempasi kirjeen ja luki sitä ahnaasti. Luettuaan hypähti hän\nseisaalleen niin iloisena kuin olisi aarteen löytänyt.\n\n\"Käske pian tänne Gomez, mutta älä puhu tästä mitään kenellekään!\"\nhuudahti hän hämmästyneelle sotilaalle. \"Ole valmis itsekin, tarvitsen\nsinuakin. Lähetä tänne Gomez heti!\"\n\nSotilas teki kunniaa ja poistui nopeasti.\n\n\"Sepä oli onnenpotkaus! Vielä tänä yönä! Puolenyön tienoissa! Minulla\non hyvästi vielä aikaa tehdä varustukseni. Jos vaan tietäisin varmaan\npaikan. Mutta sitä ei mainita kirjeessä\".\n\nUudelleen luki hän kirjeen.\n\n\"Niin, mitä on tehtävä?\" puheli hän itsekseen. \"Señoritaa täytyy\nvartioida kunnes hän menee kohtauspaikalle. Sen voi Vicenza suorittaa,\nja minä asetun sillaikaa sotilaineni väijyksiin. Tyttö saa johdattaa\nmeidät sinne, ja meillä on kyllä aikaa hiipiä sinne niin, etteivät\nkynsistämme pääse. -- Jospa vaan saisin käsiini sen miehen, joka aikoo\nryöstää kultakalani!\"\n\nKuului taas koputus ovelle.\n\nKersantti Gomezin käskettiin tulla sisälle.\n\n\"Gomez, laittakaa kuntoon kaksikymmentä parasta miestä! Olkaa valmiina\nkello yksitoista! Teillä on vielä tarpeeksi aikaa, mutta olkaakin\nsitten heti valmis lähtemään kun käsken! Antakaa ladata karbinit:\nsaatte ehkä työtä! Lähtekää varustautumaan!\"\n\nYhtä ääneti kuin oli tullutkin lähti kersantti täyttämään määräystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuuttui enää tunti puoliyöstä. Kuu loisti taivaalla ja valaisi\nyksinäistä ratsastajaa, joka kulki laaksosta vuoristoon. Hänen\nvarovainen ratsastuksensa ja tarkastelevat katseensa osotti, että hän\njostain erityisestä syystä halusi pysyä salassa. Samasta syystä kaiketi\nhän myöskin mieluummin ratsasti kallion varjossa ja valopaikkaan\npäästyään katseli entistä tarkemmin ympärilleen.\n\nPitkien kiertoteitten jälkeen tuli hän sellaiselle polulle, missä ei\nkallio eikä pensasto häntä suojannut, ja silloin saattoi nähdä hänet\ncibolero Carlokseksi. Hänen uljas mustanginsa ravasi reippaasti, ja\nsudenkarvainen Cibolo-koira seurasi jäljessä.\n\nCatalinan rakastettu oli jo ehtinyt erääseen lehtoon lähelle kartanoa.\nOli enää ratsastettava erään niityn poikki. Sitten oli hän myöhäisen\nretkensä päämäärässä, don Ambrosion puutarhassa. Leveä joki erotti\nniityn puistosta, jossa kasvoi ihania kukkia ja muhkeita puuryhmiä.\nKaksi siltaa kulki veden yli. Toinen oli kauniisti rakennettu, ja\nsen keskellä oli portti, joka voitiin lukita. Usein nähtiin Catalina\nde Crucesin kulkevan tämän sillan yli kun hän halusi pidentää\nkävelymatkaansa aina kauniille nurmikolle asti.\n\nLehtoon päästyään hyppäsi Carlos maahan ratsailta ja jätti\nhevosen valloilleen sidottuaan ohjakset satulannuppiin.\nPuhuteltuaan ystävällisesti uskollista seuralaistaan riensi\ncibolero metsänrinteeseen, josta saattoi hyvin nähdä yli niityn\npuutarhasilloille.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli kaupungin kirkonkellon aika ilmottaa\npuoliyön hetken tulleen.\n\nSilloin näkyi nuori, tiiviisti mantillaansa verhoutunut tyttö tulevan\npitkin komeata, puistoon johtavaa käytävää. Hetkiseksi pysähtyi\nhän aivankuin olisi kuullut jostain epäilyttävää ääntä, mutta hän\nnähtävästi luuli erehtyneensä koskapa taas jatkoi matkaansa. Päästyään\nkeskelle siltaa, otti hän taskustaan pienen avaimen, avasi sillä portin\nja palasi jälleen puistoon.\n\nTuskin oli Carlos huomannut nuoren tytön ilmestyvän kuuvaloon, kun hän\nkiiruhti sillalle päin. Cibolo olisi mielellään seurannut herraansa\npitemmältäkin, mutta silloilla taputti isäntä sen päätä, puhui sille\nmuutamia sanoja koira laskeutui maahan pitkäkseen.\n\nYmmärsiköhän se, että oli vartioitava?\n\nSeuraavana hetkenä tervehti iloinen metsästäjä ystävätärtään, ja kuukin\nnäytti hymyilevän ikäänkuin iloissaan nuorten kohtauksesta.\n\nMuuan ruohopenkki siinä läheisyydessä tarjosi lepoaan. Yö oli hiljainen\nja tyyni. Eivät he aavistaneet kuinka lyhyt tämä rauha tulisi olemaan.\nMistäpä he olisivat vaaraa pelänneet?\n\nCatalina raukka! Kotoa lähtiessään ei hän tiennyt, että ilkeät silmät\nseurasivat jokaista hänen liikettään. Eikä hän ollut erehtynyt\nkuullessaan jotakin outoa ääntä lehtokujalla kulkiessaan. -- Vicenza\noli vaan muutamien askeleitten päässä hänestä.\n\nKun mestitsityttö oli nähnyt emäntänsä varustautuvan yölliseen\nkohtaukseensa, oli hän jo etukäteen hiipinyt kujalle odottamaan.\n\nNyt makasi hän piilossa erään pensaan takana ja näki vahingoniloisena\nemäntänsä saapuvan. Sanaakaan ei jäänyt häneltä kuulematta ja\nkatsellakin hän koetti.\n\nEnsi hetkinä olivat Catalina ja Carlos niin liikutettuja, etteivät\ntahtoneet saada sanaa suustaan. Catalina alkoi ensin puhella.\n\n\"Kuinka voi sisarenne?\" kysyi hän. \"Onko hänen järkensä jälleen selvä?\"\n\n\"Hän voi paremmin nyt ja asuu entisessä kodissamme, jossa äiti häntä\nhoitelee\".\n\n\"Oletteko ollut hänen luonaan? Onko hän kertonut --?\"\n\n\"Että muuan hyvä ystävätär on pelastanut hänen sielunsa pimeyden\nkahleista ja antanut hänelle uutta rohkeutta elää. Voi, Catalina,\nmitenkä voin teitä kyllin kiittää ystävällisyydestänne minua ja\nomaisiani kohtaan!\"\n\n\"Älkää nyt siitä puhuko, vaan iloitkaa pikemmin siitä, että se\npikkutyttö, jonka kerran pelastitte koskenkuohuista, nyt jo on kasvanut\nniin suureksi, että voi teidän esimerkkinne mukaan taistella elämän\nmyrskyjä vastaan\".\n\n\"Kukapa tietää mihinkä Rosita olisi laahattu, jollette olisi suojellut\nhäntä?\"\n\n\"Lapsi raukka! Varmaan on hän saanut kärsiä paljo niitten villien\nkäsissä!\"\n\n\"Raa'at villit tosiaankin! Oikean nimen te heille annoitte, vaikkette\ntiedä kestä puhutte. Selittääkseni menettelyäni näinä viime päivinä\nja puolustaakseni itseäni olen uskaltanut ratsastaa tänne. Ei mikään\nsalaisuus saa erottaa teitä minusta. Kaikki saatte kuulla. Kuulkaa!\"\n\nCarlos kertoi sitten yksityiskohdittain kaikki tapaukset, ja suuresti\nihmetteli Catalina sellaista hävyttömien juonien paljoutta.\n\n\"Voi niitä jumalattomia!\" huudahti hän. \"Kukapa olisi voinut sitä\naavistaakaan! Asia näyttää uskottavalta vaan kun te sen kerrotte. Olen\ntosin kuullut heidän tehneen jo ennenkin monta konnantyötä, mutta tämä\nmenee jo yli ymmärryksen. Santima madre! -- Pyhä Jumalan äiti! -- Mitä\npetoja ne ovat!\"\n\n\"Nyt tiedätte millä oikeudella minua on sanottu murhaajaksi!\"\n\n\"Voi, Carlos, älkää sitä ajatelko! En ole hetkeäkään pitänyt teitä\nsyyllisenä; tiesin teidän asianne hyväksi ja oikeaksi. Älkää peljätkö!\nKoko maailma saa sen pian tietää.\"\n\n\"Koko maailma?\" toisti Carlos katkerasti. \"Minulla ei sitä ole enää\nolemassa; ei ole minulla kotia. Ihmiset, joitten keskuudessa olen\nelänyt, pitävät minua nyt vieraana, -- maanpakolaisena. Minua ajetaan\nkuin metsän petoa, ja päästäni on luvattu suuri palkkio. Kuinka voisin\nniinollen jäädä tänne? Kuolema, niin vähintään kuolema minua odottaa.\nMinun täytyy lähteä täältä ja palata jälleen sille maalle, josta\nvanhempani lähtivät. Siellä ehkä saan uuden kotiseudun. Mutta katkerata\non erota teistä!\"\n\nCatalina oli kyynelsilmin kuunnellut niin suurta tuskienkertomusta,\nmutta äkkiä näkyi iloinen toivonväre hänen huulillaan, se näkyi\nhajottavan epätoivon synkät pilvet.\n\n\"Varmaankaan ei ole eromme pitkällinen; luotan isäni jaloon mieleen.\nHän on rehellinen mies. Hänen oikeudentuntoonsa luottavat ylhäiset\nja alhaiset. Juuri tämän rehellisyytensä tähden vihaa hän nyt teitä\nja auttaa teidän kiinniottamista, sillä teistä on hänelle puhuttu\ntavattomasti pahaa. Kaikkea alhaista moittii ja rankaisee hän, ja\nvarmaan hän auttaa teitä, jota ennen poikanaan rakasti, saatuaan kuulla\noikean kertomuksen teitä vastaan tehdyistä roistomaisuuksista. Hänestä\nsaatte oikeutenne parhaan puolustajan ja hyvän nimenne puhdistajan, ja\nilkeät ihmiset saavat nähdä kuinka espanjalaisen tarmokas käsi jaksaa\nhankkia oikeudelle voiton. Jos rakastatte Catalina de Crucesia, niin\nluottakaa hänen isänsä oikeudentuntoisuuteen --\"\n\nSanat katkesivat hänen huulilleen. Hänen tarkka korvansa oli kuullut\nepäilyttävää kahinaa. Kuului oksien ja lehtien rapinaa, vaikkei\ntuulenhenki liikkunut.\n\n\"Mitähän se oli?\"\n\nPensasto etsittiin kohta, mutta ei siellä huomattu mitään epäilyttävää.\nKuunvalo oli siellä tosin vaan hämärää, mutta siellä oli siltä kylliksi\nvaloisaa, jotta saattoi nähdä kaikki esineet ympäristöllä. Ei ollut\nlähellä ketään. Olikohan se kenties koira? Carlos kävi sillalla. Cibolo\nmakasi edelleen tyyneesti vartiopaikallaan. Se oli sitten varmaan jokin\nsisilisko tai käärme.\n\nSilloin juolahti Catalinan mieleen äkkiä kauhea ajatus -- hävinnyt\nkirje -- tytön merkillinen käytös. -- Jos --\n\nHyvin tottuneena intiaanien viekkauteen tutki Carlos edelleen tarkoin\nepäilyttävää paikkaa; täytyihän hänen nykyisissä oloissaan olla\näärimmäisesti varovainen kaikkialla. Vielä kerran meni hän lehdistön\nsekaan, laskeutui polvilleen tutkimaan maata ja ruohoa. Heti hypähti\nhän seisaalleen hämmästyksestä huudahtaen.\n\n\"Te olette tosiaan oikeassa, Catalina! Epäilemättä on täällä ollut\njoku; juuri tässä paikassa on hän maannut. Mihinkähän hän on mennyt? Se\non ollut nainen. Tässä on vielä rintaneula.\"\n\n\"Vicenza!\" huudahti Catalina vapisevin huulin. \"Ei kukaan muu ole se\nvoinut olla. Dios de mia alma! -- Herra armahda! Hän on kuullut joka\nsanan. Mikä on saattanut hänet näin katalaan tekoon?\"\n\nLyhyesti kertoi sitten Catalina, kuinka Vicenzan käytös oli muuttunut\nsenjälkeen kun hän sai Josén sulhasekseen. Se mies oli usein tuonut\nherraltaan kirjeitä hänen isälleen, ja tunsi suurta vastenmielisyyttä\nrakuunaa kohtaan. Vicenza oli tullut valheelliseksi ja kavalaksi ja oli\njo aikoja sitten menettänyt emäntänsä luottamuksen. Sitten kertoi hän\nkirjeen häviämisestä ja otaksui tytön löytäneen sen. Siitä syystä pyysi\nhän ystäväänsä kiireesti poistumaan kohtauspaikalta.\n\n\"Niin, parasta lienee minun lähteä, vaikken pelkääkään vihollisten\nkarbineja enkä miekkoja niinkauvan kun oivallinen hevoseni on\nläheisyydessä.\"\n\nHän ojensi liikutetulle tytölle kätensä jäähyväisiksi ja hiljaa\nkuiskattiin \"a'dios!\"\n\nDon Ambrosion tytär kiiruhti jälleen kotiinsa ja Carlos meni sillalle.\nSinne ehdittyään kuuli hän Cibolon äkkiä alkavan murista. Hän seisahtui\nkohta. Kaikki oli hiljaa; ei lehti liikkunut, ei linnun siipi\nrävähtänyt.\n\nUudelleen murisi koira yhä vihaisemmin. Sitten alkoi se rajusti haukkua\nensin hiljempaa varotettuaan. Siitä päätti cibolero, että jokin vaara\nuhkasi; mutta omasta hengestään välittämättä tahtoi hän nähdä Catalinan\npääsevän turvaan. Hän palasi jälleen puistoon, mutta kun ei enää nähnyt\nvilaustakaan armaastaan, palasi hän nopeasti sillalle ja katseli\ntarkasti ympärilleen. Mutta mitä se oli?\n\nKavionkapsetta kuului puutarha-aidan takaa -- joukko ratsastajia\nnelisti esiin molemmilta puolilta. Toinen joukko kuului pysyttelevän\nyhdessä koossa, toinen sitävastoin hajonneen. Heti senjälkeen kuuluivat\nsillanpalkit natisevan, jolloin koira päästi kamalan haukunnan, ja\nsitten näkyi ratsastajanhaamuja rannalla ja puitten välissä. Pakoon ei\nenää voinut päästä. Puutarha oli saarrettu.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nJälkien seuraajat.\n\n\nSopimuksen mukaan oli Vicenza väijynyt puistossa siksi kunnes kuu\noli niin paljo laskenut, että hän saattoi vaaratta hiipiä pois.\nHän oli liikkeissään niin varovainen, ettei kukaan huomannut hänen\npoistumistaan, ja jollei muuan hänen alleen taipunut oksa olisi\noijetessaan vähän kahahtanut, ei señoritakaan olisi mitään huomannut.\n\nNopeasti juoksi mestitsityttö odottavan Robladon luo ja kertoi\nkohtauksesta, ja siitäpä sitten johtui, että cibolero muutamissa\nhetkissä oli ympäröity. Mitä piti tehdä?\n\nJo mietti hän kääntyä rakennukseen päin noustakseen siellä penkereelle\nja hypätäkseen sieltä sopivasta paikasta maahan. Sitten voisi hän\npimeän turvissa päästä kiertoteitä niitylle ja sieltä pakoon. Mutta\npian hylkäsi hän tämän suunnitelman. Pihalta kuului aseitten kalsketta.\nSekin oli siis jo vartioitu. Hänelle tuttu ääni käski sotilaita\nhyökkäämään. Puistokäytävälläkin näkyi jo sotilaita.\n\nNopeasti katsahti cibolero puutarhan muuriinkin, mutta se oli liian\nkorkea, jotta sen yli olisi päässyt ilman mitään apuneuvoja. Muuta\ntietä ei ollut kuin rynnätä väkivallalla yli sillan. Siinä syntyisi\nvimmattu taistelu, mutta hän ei peljännyt. Muutamilla hypyillä oli\nCarlos jälleen lehdossa; pieni joki esti hänet siltä kohtaa pakenemasta.\n\nÄänten sorinasta arvasi hän, että veden toisella puolella oli paljo\nvihollisia. Komento-sanoja kuului antavan vihattu Roblado.\n\nMuutamat sotilaat hyppäsivät nyt alas ratsailta ja hyökkäsivät\nsillalle, kapteeni etunenässä.\n\nUskaltaisiko pakolainen nyt tulla sillalle? Sehän olisi hänelle varma\nkuolema.\n\nEikä ollut kuitenkaan enää valitsemisen varaa. Siekailematta hyökkäsi\nCarlos pistooli ojossa sillalle. Siellä tuli häntä vastaan mies\ntoiselta puolen. Portti erotti hänet enää vihollisesta. Se oli Roblado.\n\nSanaakaan eivät he lausuneet. Kapteeninkin pistooli oli vireissä.\nHän laukaisi, mutta ei osunut, ja peljäten vihollisensa pyssyä lähti\nhän pakoon miestensä luo. Samassa jo laukesi ciboleron pistooli, ja\nkapteeni keikahti virtaan.\n\nCarlos aikoi juuri avata porttia, kun samassa rakuunat tähtäsivät\nkarbineillaan häneen.\n\nÄkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aije, ja sen pani hän kohta\ntäytäntöön.\n\nKun karbinit olivat paukahtaneet, ja savu haihtunut, ei metsästäjää\nnäkynyt missään. Puutarhan kautta ei hän ollut voinut paeta, sillä\nsillä taholla sulki puolitusinaa rakuunoita häneltä tien.\n\n\"Häneen on sattunut kuula!\" huusi useita ääniä. \"Hän on pudonnut\njokeen! Mira! -- Katsokaa!\"\n\nKaikki katselivat veteen. Selvästi oli sinne jotakin pudonnut, sillä\nvesi oli sekasin ja pyreili vielä. Mutta mitään ei näkynyt sen pinnalla.\n\n\"Hän on vajonnut ja makaa joen pohjalla\", sanoi joku.\n\n\"Jollei vaan ole uimalla päässyt pakoon?\" arveli joku. Ja samassa jo\nuseat ratsumiehet etsivät rannoilta.\n\n\"Ei hän ainakaan tästä ole päässyt sivutse!\" huusi muuan vähän etäämpää.\n\n\"Sitten on hän varmaan kuollut ja vajonnut pohjaan.\"\n\n\"Koetetaan saada ylös.\"\n\nEnnenkuin ehtivät ryhtyä niin hyödyttömään toimeen, tuli paikalle\nkapteeni, joka oli vironnut joessa. Hän olikin saanut vaan pienen\nhaavan käsivarteensa. Roblado käski miestensä hajota joen rannoille\nkiljaisten: \"Mitä siinä töllistelette, kiiruhtakaa, muuten hän pääsee\nkarkuun!\"\n\nMutta pian seisahtui pelkästä hämmästyksestä se miesjoukko, joka oli\nkulkenut rannalla myötävirran suuntaan. Noin sadan metrin päässä heistä\nnousi mies vedestä ja seisoi pian suorana kuivalla rannalla. Ihmetellen\naukoivat sotilaat silmiään paikaltaan liikahtamatta. Mutta heidän\nihmettelemänsä mies juoksi nopeasti yli niityn metsänrinnettä kohden.\n\n\"Halloo!\" kiljasi muuan rakuuna täyttä kurkkua. \"Tuollahan se mies jo\njuoksee! Por todos santos! -- Kaikkien pyhien kautta!\"\n\nPyssynpaukkeen halki kuului kimakka vihellys, ja ennenkuin rakuunat\nvielä olivat ehtineet takaa-ajoon, nelisti viidakosta esiin niitylle\nmusta hepo. Herransa tekemästä viittauksesta pysähtyi se, nopeasti oli\nmies satulassa ja kajahuttaen yli niityn kuuluvan pilkkanaurun nelisti\nhän täyttä karkua yli lakeuden ja hävisi pimeyteen.\n\nRakuunat ratsastivat heti perään, mutta vaikka he ponnistivat\näärimmilleen hevostensa voimat, jäivät he kauvaksi jälkeen. Heidän\ntäytyi keskeyttää turha ajo, niin katkeraa kuin olikin tunnustaa\npäällikölle huono tulos.\n\nSen kuultuaan raivostui Roblado silmittömästi, ja vähäinen oli haavan\ntuottama kipu sielun tuskan rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnanpäällikön huono tuuli ei suinkaan parantunut tämän yöllisen\nseikkailun huonosta menestymisestä. Ja siitä syytti hän etupäässä\nRobladoa.\n\nHampaitaan narskuttaen kulki kapteeni huoneessaan edestakaisin,\nkatkerasti uhkaillen kostaa cibolerolle, eikä ajosta ennen luopuvansa\nkuin oli saanut uhrinsa joko elävänä tai kuolleena.\n\n\"Vaikkapa se veisi puolet elämääni, niin kostaa tahdon sille viekkaalle\nketulle!\" sanoi hän itsekseen. \"Minä tahdon sitä!\"\n\nSeuraavana päivänä oli muutamia asioita suoritettava. Toisista\nsiirtoloista oli pyydettävä pari upseeria apuun haavottuneitten\nparanemisajaksi San Ildefonsoon.\n\nSenjälkeen kuulutettiin julistus, jossa ciboleron päästä luvattiin\nvielä entistä suurempi palkkio. Urkkijoita lähetettiin eri tahoille\nhakemaan ciboleroa, ja hänen ranchoansa samoin kun don Juanin haciendaa\nvartioitiin tarkasti.\n\nOtaksuttiin nimittäin, että cibolero saattaisi jonakin yönä hiipiä\nsinne ja ryhtyä varustuksiin lähteäkseen omaisineen maasta pois. Se oli\nestettävä. Ja siitä syystä vartioitiinkin hänen äitiään ja sisartaan\nmelkein kuin vankeja.\n\nNiinpä siis oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimiin pakolaisen\nkiinnisaamiseksi, ja Roblado oli juuri istuutunut erääseen nojatuoliin\nlevätäkseen monissa huolissaan, kun samassa kamaripalvelija tuli\nilmottamaan, että ulkona oli muuan henkilö, jolla oli kerrottavana\ntärkeitä tietoja pakolaisesta.\n\n\"Päästä hänet sisälle!\" sanoi kapteeni ärtyisesti.\n\nHuoneeseen astui sangen vastenmielisen ja hävyttömän näköinen mies,\njonka seurasta ei kapteenikaan juuri näkynyt pitävän. Mutta mikäs\nauttoi? Kostosuunnitelmiinsa täytyi käyttää kaikellaista väkeä.\n\n\"Mitä teillä on asiaa!\" kysyi hän karskisti.\n\n\"Haluaisin mielelläni ansaita rahaa. Ciboleron päästä maksetaan\nnykyään paljo; ja vaikken itse voikaan teitä johtaa jäljille, niin\ntiedänpä pari miestä, jotka siihen pystyvät erinomaisesti. Heitä tulin\nsuosittelemaan.\"\n\n\"Kutka vesselit sen ovat saaneet selville, missä se mies piileksii?\"\n\n\"Pari jälkien seuraajaa. Ettekö ole kuullut puhuttavan mulatista ja\nzambosta?\"\n\n\"Olen kuullut kehuttavan heitä hyviksi metsästäjiksi. No mistä ne ovat\nlöytäneet pakolaisen luolan?\"\n\n\"Vielä he eivät ole löytäneet pesää, mutta jäljet sinne. Pelkäämättömiä\nlurjuksia he ovat, ja niin taitavia kaikissa intiaanikujeissa, että\novat toveriensa keskuudessa päässeet siitä suurempaan maineeseen kuin\nitse cibolero. Sitäpaitsi vihaavat he pakolaista katkerasti. Mulatti on\nennen ollut amerikalaisen isällä orjana, mutta on karannut, ja vihaa\nnyt vaaleatukkaista ciboleroa kuten kaikkea muutakin, mikä muistuttaa\nhänen entistä herraansa; ja zambo taas kadehtii ciboleron suurta\nmetsästäjänmainetta. Molemmat ovat he kykeneviä miehiä, viekkaita ja\nväkeviä, mutta mulatti on pääjehu kaikissa koiranjuonissakin. Tarjotkaa\nheille hyvä palkkio, niin cibolero on pian teidän vallassanne!\"\n\n\"Rahat olisivat he voineet jo aikaa sitten ansaita, onhan palkkiosta\nkuulutettu kautta koko siirtolan?\"\n\n\"Miehet palasivat vasta eilen Ylätasangolta, ja ovat suoriutuneet\nmatkaltaan niin hyvin -- tässä iski mies merkitsevästi silmää --, että\novat saaneet aika lailla kokoon kultaa.\"\n\n\"Luuletteko heidän sitten ryhtyvän tähän asiaan? Hehän ovat vapaita\nmiehiä, ja nyt koonneet varojakin, ehkeivät halua antautua näin\nvaaralliseen yritykseen?\"\n\n\"Vaarasta ei ole heille mitään estettä, siitä uskallan panna pääni\npanttiin. He ovat rohkeita ja kavalia. Jos vaan tarjoatte heille\ntarpeeksi kultaa, niin tuovat he teille ciboleron korvat, päänahan, tai\nvaikkapa koko ruumiinkin, jos niin haluatte, kolmen päivän kuluessa\ntästä lukien.\"\n\n\"Mitäs etua teille sitten on tästä asiasta?\"\n\n\"Tapasin heidät eilen puolenpäivän matkan päässä kaupungista -- olin\nerään suuren haciendan asioilla. Kerroin silloin heille murhaaja\nCarloksesta, ja heillä näytti olevan halua puuttua asiaan. Ehdottelin\nsiitä syystä, että minä rupeaisin välittäjäksi. Osa voitosta tulee siis\nminulle.\"\n\n\"Minun täytyy joka tapauksessa itse puhua heille. Lähettäkää jompikumpi\nheistä tänne!\"\n\n\"Anteeksi, kapteeni. Se voisi herättää huomiota, ja silloin voisi\ncibolerokin saada tiedon asiasta. Parasta olisi teidän käydä heitä\ntapaamassa. Minun luonani asuu eräs pieni intiaanipoika; hän voisi\nopastaa teidät heidän luolalleen vuoristossa. Hän tuntee tien ja\nvaikenee, sen takaan.\"\n\n\"Ehkä olisi varminta lähettää joitakuita rakuunoita heidän mukanaan;\ncibolero ei varmaankaan ole yksin. Sanotaan erään puoli-intiaanin\nolevan hänen luonaan -- hänen oikean kätensä jo pitemmän ajan --, ja se\nmies voisi herransa kanssa lähettää hyvät ystävänne toiseen maailmaan\ntuossa tuokiossa.\"\n\n\"Se on heidän asiansa. Pelkään vaan, etteivät he oikein pitäisi teidän\nehdottamastanne hienosta seurasta. Kun he vaan löytävät pakolaisen\npesäpaikan, niin tekee luja käsi ja hyvä puukko parempaa jälkeä, kuin\ntusina teidän miehiänne.\"\n\n\"Lähettäkää sitten intiaanipoika luokseni huomenaamuna. Haluan saada\nkoko tämän asian päätökseen niin pian kuin mahdollista. Te saatte\nrunsaan palkkion.\"\n\nIlkeännäköinen mies lähti pois, ja Roblado tunsi itsensä paljo\ntyynemmäksi.\n\nTuli ilta, tuli yö, ja yhä istui kapteeni vaan nojatuolissaan\nlähtemättä makuuhuoneeseen. Verenvuoto oli häntä heikontanut, ja\nvaikkei ollutkaan pelkoa käden menettämisestä, tunsi hän olevansa hyvin\nlevoton ja kiihtynyt.\n\nKaikellaiset mielikuvat häiritsivät ajattelemista, ja hän toivoi\njo, että välipuhe salamurhaajien kanssa olisi tehty, sillä häntä\nvärisytti ajatellessaan toisen vahvaa kättä ja toisen tarkkaa silmää.\nRauhattomasti nukkui hän vähän aikaa, eikä ollut uni virkistävää.\n\nVarhain seuraavana aamuna oli Robladon hevonen satuloituna. José auttoi\nhaavan tähden vielä heikkoa herraansa nousemaan ratsaille -- ja niin\nlähti hän pientä tammilehtoa kohden.\n\nNuori intiaanipoika Esteban juoksi muutamia askelia edellä.\nNeljännestunti kuljettiin tavallista tietä, mutta sitten käännyttiin\nsivutielle, ja puolisentuntia vielä ratsastettuaan tuli kapteeni erään\nkalliorinteen juurelle.\n\nHän oli päässyt matkansa päämäärään ja oli nyt metsästäjien majan\nedustalla.\n\nSe oli ränstynyt kota. Muutamat maahan lyödyt paalut kannattivat\nkallionkylkeen nojaavaa rimakattoa. Kattona oli juccas-lehtiä,\nasetettuina taajaan vierekkäin. Ovena oli vahvoja juccas-lautoja, jotka\noli sidottu vahvoilla puhvelinnahkaköysillä.\n\nIkkunana oli aukko seinässä. Se suljettiin luukulla, joka niinikään\nroikkui puhvelinnahkaköydessä. Paaluihin kiedotut niiniköynnökset ja\nnuoret oksat oli savella muurattu majan kolmeksi seinäksi, neljäntenä\noli jyrkkä kallioseinä.\n\nEi vienyt mikään perattu tie tälle kurjalle asunnolle, jonne harvoin\nkulkija eksyi, niin hyvin se oli kallion ja pensaitten peitossa.\n\nMajan toisella sivulla oli kivenlohkareista muurattu aitaus.\n\nSiinä oli kolme laihaa muulia, seljät täynnä haavoja, ja yhtä monta\nmustangia, nekin kurjassa kunnossa.\n\nSiinä lähellä oli pieni peltotilkkukin, mutta se oli huonossa ruokossa.\nLikaheinä tahtoi tukahuttaa vähäiset maissi- ja kalebastaimet.\n\nYhtä kurjalta näytti majan sisäpuolikin, joka oli yhtenä huoneena.\nSiellä oli vaan muutamia huonoja, kaikkein välttämättömimpiä\ntalouskaluja, aseita, metsästystarpeita, verkkoja, vuotia ynnä muuta\nsellaista yhdessä mylläkässä.\n\nKaikkialla oli siivotonta ja likaista, seinät olivat ruokottomat.\nMaassa oli kalebassin kuoria ja saviastioita, ja kivikiukaalla\npalavasta tulesta nouseva savu haki vaivoin tietään kattoon tehdystä\nräppänästä.\n\nPari inhottavaa naista puuhaili ateriaa. Jo heidän näöstäänkin\nolisi luullut ruokahalun katoavan, mitä sitten puhettakaan puoleksi\npilaantuneen, suolatun puhvelinlihan inhottavasta katkusta.\n\nOnneksi Robladon ei tarvinnut mennä majaan, kun tapasi metsästäjät\nulkona sen edustalla.\n\nMulatti oli kellellään nurmella ja zambo makasi kahden puun väliin\nvedetyssä riippumatossa, kuten entisellä kotiseudullaan sierra\ncalientessa -- kuumassa rantavyöhykkeessä.\n\nMiehet olivat kauheannäköisiä mutta sitä paremmin näyttivät ne\nRobladosta soveltuvan kostotyöhön.\n\nTarkastellessaan miesten julkeita, tummia kasvoja ja heidän jänteviä\nraajojaan, ei hän hätääntynyt, sillä nepä juuri näyttivät parhailta\nmiehiltä hänen kataliin tarkotuksiinsa. Kumpikin heistä olisi\nhuoleti voinut käydä taisteluun ciboleron kanssa, sillä he näyttivät\nmolemmatkin suuremmilta ja väkevämmiltä kuin hän.\n\nMulatti oli toisia etevämpi ruumiin koossa, voimissa, murhanhimossa ja\nälykkäisyydessä.\n\nKoko maasta olisi tuskin voinut löytää kamalampia kasvoja, paitsi\nzambon. Ne olivat lähes samallaiset.\n\nHänen ihonsa oli vaaleankeltainen ja ohut parta peitti poskia ja\nhuulia. Hänen huulensa olivat neekerien malliin paksut ja punaiset, ja\nniitten takaa välähteli karsina kauheita sudenhampaita.\n\nSilmät olivat päähän vajonneet ja niiden valkuaisissa oli keltaisia\nlaikkuja. Kulmakarvat olivat paksut ja tuuheat.\n\nNenä oli leveä, sieraimet tavattoman laajat, korvat suuret, tukka paksu\nja kiharainen; likainen, kirjava pumpulihuivi oli käärittynä turbaniksi\npään ympärille. Kasvoilla oli rohkeuden ja villin julmuuden ilme. -- Ne\nherättivät kauhua.\n\nMiehellä oli yllä nahkavaatteet, kuten tavallisesti tasankojen\nmetsästäjillä.\n\nPäähine vaan oli erikoinen, se muistutti hänen olostaan etelävaltioissa.\n\nZambon kasvot villine ilmeineen olivat yhtä kauhistuttavat.\n\nEro oli sentään värissä. Se oli kuparinkarvainen ja hyvin tumma,\nyhdistäen itseensä sekä neekerin että intiaanin värin -- ne molemmat\nrodut, joista hän oli saanut syntynsä.\n\nOtsa ja huulet olivat neekerin, mutta suorat, alas hartioille valuvat\nhiukset muistuttivat intiaania.\n\nYläruumista peitti osittain karkea pumpulipaita, jossa ei ollut hioja,\nrinta oli puoleksi paljas. Laajat, karkeakutoiset pumpulihousunsa oli\nhän vyöttänyt ylleen kuluneella vyöllä. Pukuun kuului vielä karkea\nsarape, mutta sen oli hän nyt heittänyt sivulleen.\n\nRoblado sattui tulemaan juuri parhaaseen aikaan näkemään erästä\nperhekohtausta, joka oli hyvin kuvaava kauhealle zambolle.\n\nHän oli kohonnut puoleksi istualleen verkkokeinussaan, mielihyvällä\npoltellen paperossia ja hätistellen kärpäsiä muokkaamattomasta\npuhvelinnahasta tehdyllä piiskallaan.\n\nHän huusi toiselle naiselle, joka juuri oli tullut majan ovelle:\n\"Nina! Tahdon ruokaa! Joko guisadon on valmista?\" (Guisadon on lihasta\nvalmistettua muhennosta).\n\n\"Ei vielä, saat odottaa hetkisen\", vastasi vaimo, aikoen mennä jälleen\nsisälle.\n\n\"No anna sitten minulle tortilla (maissileipä) ja chile coloradoa!\"\n(chilepippuria).\n\n\"Tiedäthän, rakas ukkoseni, ettei chilepippuria ole kotona\", kuului\nvastaus.\n\n\"Nina, tule tänne, haluan puhua sinulle!\"\n\nNainen tuli ulos ja lähestyi verkkokeinua, vaikka epäillen.\n\nZambo makasi liikkumatta, kunnes nainen oli tullut tarpeeksi lähelle,\nsitten iski hän äkkiä viereensä kätkemällään piiskalla vaimoa yli selän\nkaikin voimin.\n\nNaisella ei ollut selkänsä suojana muuta kuin ohut paita, siksi\nkiemurteli hän tuskissaan ja koetti päästä pois iskujen alta, mutta\nmiespeto oli jo ehtinyt saada hänestä kiinni ja iski lakkaamatta\nuhriaan, kunnes oli vihansa lauhduttanut.\n\n\"Kas niin, Nina, sydänkäpyseni! Sinulla kai on seuraavalla kerralla\ntortilla ja chilepippuria, jos sattuisin niinkuin haluamaan\", ivaili\nhän vaimoraukalleen, joka lyyhistyi kokoon majan edustalle.\n\nSenjälkeen laskeutui hän taas pitkälleen keinuunsa, päästäen kaikuvan,\nraakamaisen naurunhohotuksen, johon mulattikin yhtyi.\n\nSamassa tuli Roblado majan edustalle, missä nämä kunnonmiehet ottivat\nhänet kunnioittaen vastaan. Äskeisen tapauksen he olivat jo unohtaneet,\nsillä olipa nyt hyvää ansiota odotettavissa.\n\nHe kumarsivat syvään, ja kapteeni selitti lyhyesti asiansa. Kapteenia\npyydettiin astumaan majaan, mutta hän katsoi parhaaksi pysyä ulkona,\njoko sitten inhoten majan likaa, tai peljäten joutua niin ahtaalle\nalalle kahden sellaisen rosvon kanssa.\n\nNaiset ja intiaanipoika Esteban lähetettiin pois korvankuulomatkalta,\nja kylmäverisesti ehdotti sitten Roblado, että miehet hakisivat\nciboleron ja valtaisivat hänet millä tavalla parhaaksi näkivät.\n\nMetsästäjät lupasivat toimittaa ciboleron kapteenin haltuun hyvästä\npalkkiosta, joka maksettaisiin kaksinkertaisena, jos he saisivat\nciboleron kiinni elävänä.\n\nMitä sotilaitten apuun tuli, niin sitä katsoivat sekä mulatti että\nzambo arvolleen alentavaksi, eikä heillä sitäpaitsi ollut halua\njakaa toisten kanssa tapporahoja. Kun asia oli siten järjestelty\nkaikkien mielen mukaan, ratsasti kapteeni takaisin presidioon. Haavan\nkipua ei hän enää juuri tuntenutkaan, ja unohtunut oli eilinenkin\nvastoinkäyminen -- ciboleron pelastuminen, sillä nyt ainakin oli hän\nvarma kostonsa onnistumisesta!\n\nIhmismetsästäjät alkoivat heti varustautua kauhealle retkelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli tuntia senjälkeen nousivat mulatti ja zambo -- Manuele ja Pepe --\nratsaille, varustettuina pyssyillä, nuolilla ja jousilla.\n\nZambon satulannupista riippui lasso, jolla cibolero aijottiin köyttää.\nSitäpaitsi oli heillä pistooleja ja puukkoja vyössä. Ratsastajia\nseurasi kaksi isoa ja julmannäköistä koiraa.\n\nViekkaat metsästäjät halusivat kätkeä jälkensä, siitä syystä olivat\nhe valmiit kulkemaan pitkiä kiertoteitä ja kaalaamaan kaukana\nyli Pecos-joen. Sitten kiipesivät he hevosineen ylös jyrkkää\nkallionrinnettä ja ratsastettuaan useita tunteja vaivaloisesti\nrotkoissa ja jyrkänteissä lähenivät he vähitellen päämääräänsä.\n\nSillä missäpä voisi pakolainen olla muualla kuin juuri siinä luolassa,\njonka he vaan tiesivät, ja joka oli varmaan paras kätköpaikka koko\nseudulla.\n\nCarloshan tunsi kaikki polut ja rotkot tällä seudulla niin tarkkaan,\nettä hänen täytyi tietää tämäkin luola; ja siitä olivatkin\nihmismetsästäjät niin vakuutettuja, että miettivätkin vaan, millä\nlailla hänet oli vangittava. Sitä he nyt suunnittelivat.\n\nCibolero sitävastoin ei voinut tietää heidän aikeistaan, sillä kaikki\nluulivat heidän olevan kymmenien penikulmien päässä erämaassa. Sen\nkatsoivat he suureksi eduksi asialleen.\n\nJa siinä olivat he oikeassa. Sillä jos cibolero olisi tietänyt\nheidän palanneen, niin ei hän olisi pitänyt luolaa enää luotettavana\nturvapaikkana, eikä koko maatakaan. Palkkio hänen päästään oli jo siksi\nsuuri, että se varmaan houkuttelisi vainoamiseen sellaiset taitavat\njälkien seuraajat ja muuten niin konnamaiset miehet kuin nämä.\n\nIlolla he sentähden näkivät edessään sen luolanoven, johon heidän\nuhrinsa todennäköisesti oli kätkeytynyt.\n\nTämä luola näytti kuin luonnonoikusta aijotuksi jollekin pakolaiselle.\nKahdelta puolen suojelivat sitä ylipääsemättömät vuoret. Sen suulta\nnäki kauvaksi laaksoon, jotenka jo etäältä voi nähdä ahdistajat.\n\nVizcarrankaan lähettämää sotilasjoukkoa ei ciboleron olisi tarvinnut\npeljätä, koskapa hän tiesi salaisen uloskäytävän. Kapea, jyrkkä ja\nvaarallinen polku johti nim. luolasta Llano estacadolle. Ja sinne\npäästyään ei hänellä olisi ollut hädän pahaistakaan, sillä äärettömällä\nylätasangolla sai turhaan etsiä jälkiä.\n\nKirkasta ja puhdasta vettä pureili eräästä pienestä vuorijoesta luolan\nsisällä, ja kun sitä oli niin lähellä, niin saattoi luolassa tulla\ntoimeen isot ajat.\n\nJälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan\nlähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko,\nmissä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia\nluita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.\n\nPäivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta\nillalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.\n\nYö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita,\nrotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin\npilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.\n\nValppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa\nkallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.\n\nTällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta,\nkuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta\nsen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun\nkuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän\nkimeitä ääniä.\n\nOli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan\nilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta\npäästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.\n\nRosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka\nkulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.\n\nTietä pitkin tuli muuan ratsumies.\n\n\"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan,\nPepe!\" sanoi mulatti.\n\n\"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat\noikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla\nhän on!\"\n\nZambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot\nolivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.\n\n\"Veli Emanuele\", kuiskasi Pepe, \"jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu\nhevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on\nammuttu, on mies helppo saada kiinni.\"\n\n\"Ei käy päinsä, poikani! -- Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin?\n-- Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää.\n-- Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? -- Vanha suunnitelma\non paras -- annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. -- Kun hän sitten\npalaa, saamme hänet varmaan kiinni!\"\n\n\"Mutta Manuele!\"\n\n\"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?\" sadatteli\nmulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. \"Ei, Pepe,\nkärsivällisyys tässä on paras! -- Mutta katsos!\"\n\nTällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että\nhevosen ampuminen oli mahdotonta.\n\nRatsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen.\nHän ratsasti keskellä tietä.\n\nHe eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen\nkoiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.\n\nHevosen hidas kulku osotti ciboleron varovaisuutta.\n\nTäydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään,\nvaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea\nhänen kaunis mustanginsa.\n\n\"Mitäs hänen edellään kulkee?\"\n\n\"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. -- Ja\nminkälainen sitten vielä!\"\n\n\"Kuinka tavaton kita ja suuret hampaat!\" huomautti Pepe julmistuneena.\n\n\"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. -- Sen pitäisi olla erinomainen\nvainukoira! -- Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille\nkolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; -- ei hätää. -- Mutta katsos!\"\n\nSamassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle,\nmissä rosvot olivat piilossa.\n\nKoira oli vainunnut jotain ja alkoi hiljaa urahdella.\n\n\"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! -- Näyttää siltä kuin se\nvainuaisi meidät. -- Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?\"\n\nSiitä huolimatta ei paljoa puuttunut, ettei cibolero huomannut heitä.\n\nJokin heikko kolahdus -- ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen -- oli\nherättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut.\nEi sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti\njuoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat\nmolemmat näkyvistä.\n\n\"Nyt, Pepe, luolaan!\"\n\n\"Erinomaista! Tästäpä hauskaa tulee.\"\n\nMiehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota\ncibolero oli kulkenut.\n\nVihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä.\nSanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään\nsamoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli\nvarovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän\nkoirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet\nmuitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa\nollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä\nseinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään\nniin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen\ntyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.\n\nHevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat\nuudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita\ncibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves\npuitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa\nja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet\nja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet\ntarvitsevansa.\n\nSitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat\ntulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. --\n\nKun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt\njuoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin\nedelleen.\n\nAavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin\nja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran\nsuuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan\nei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli\nkentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan,\nja pian oli Antonio -- hän oli lähetti -- herransa luona.\n\n\"Onko sinua seurattu, Antonio?\" kysyi cibolero, mielihyvillään\nnähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.\n\n\"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää\nvakoilijat jäljiltäni.\"\n\n\"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää\nvainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta\nsiirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat\nsiellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen\nole kuin muutamia tunteja.\"\n\nAntonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan\nihmeissään kysyi:\n\n\"Onko mitään erinomaista tapahtunut? Minä uskon jo kaikkia. Puhu!\"\n\n\"Voi, herra, surullisia uutisia minun täytyy teille kertoa!\"\n\n\"Puhu sitten pian. Epätietoisuus kiusaa minua!\"\n\n\"Keltainen metsästäjä ja hänen toverinsa ovat taas täällä.\"\n\nCiboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta\nselvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti\nja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin\nkonnuuteen tahansa.\n\n\"He ovat äkkiarvaamatta palanneet; mutta vielä pahempaakin on\ntapahtunut.\"\n\n\"Pahempaakin? Mitä?\"\n\n\"He väijyvät teidän henkeänne.\"\n\n\"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. -- Mutta kuinka sen\ntiedät, Antonio?\"\n\n\"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana\nisien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä\nkeltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan\nhopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada\ntietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli\nmetsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien\nkesken oli ollut salainen. -- Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan\nasiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. -- Minä luulen heidän\nparhaillaan etsivän teidän jälkiänne.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan\nluolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä\npiilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. -- Onpa tosiaankin\nonni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni\nnukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää.\"\n\n\"Mitä muuta tiedät?\"\n\n\"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina\nteitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte.\"\n\n\"Oletko nähnyt don Juania?\"\n\n\"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä\nankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne;\ntutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni.\"\n\n\"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani,\nsillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy\nvapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan\nollut minun ystäväni.\" --\n\n\"Eikö Josefalla ollut mitään sanottavaa neidiltään?\"\n\n\"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun\nkerran kysytte, niin vastattava kai on. -- Puutarhakohtauksen perästä\non isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä;\nsiinä kaikki.\"\n\nCarlos oli kauvan synkissä mietteissä, mutta lopulta sanoi hän:\n\n\"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän\nsinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä\nvarovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset\npakottavat minun muuttamaan aikeeni. --\n\n\"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan\nkuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. --\n\n\"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos\njokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana\nyönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät\ntavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. -- Kiitos runsaista\nruokavaroistasi! -- Tervehdi kotiväkeä -- buenas noches, amigo -- hyvää\nyötä, ystävä!\"\n\nAntonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti\nylätasangolle luolaansa kohden.\n\nArrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä\npeljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.\n\nKeskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja\njännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.\n\nJos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja\nmiehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi\nheidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan\nhyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista\netua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai\nsurmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis\nerikoisesti olla varoillaan.\n\n\"He tietävät luolan\", puheli cibolero itsekseen: \"Jos he nyt\npoissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä?\n-- Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan\novat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa,\ntaivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!\"\n\nNäin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan\nhiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään\nyöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot\nolivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut\nrotkoa.\n\n\"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista\", ajatteli hän, \"jos\nolisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta\nlähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat\nmaan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!\"\n\nHän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi\ntutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.\n\n\"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin\novatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät\nlöytää, on minulla aikaa pelastua. -- Tule tänne, Cibolo!\"\n\nKoira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä\nviittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: \"Anda! -- Mene!\"\n\nSe juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa\nkohden.\n\nKoira tuli levottomaksi vainutessaan metsästäjien jäljet rotkon\nkeskellä.\n\nKuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi\nluolan suuta kohden.\n\nCarlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia\nkiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran\nkiihko oli tavaton.\n\nCibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi\n-- mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi\njo olla itse luolassa.\n\nJo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero\nsen olevan luolan lähellä.\n\nHeti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa,\neikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli\nluolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.\n\nHän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan\nosottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin,\nharmaa karhu tai susia.\n\nVaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli\nhän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.\n\nKaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.\n\nMutta missä oli Cibolo? Odotus oli tosin lyhyt, mutta se alkoi\ntuskastuttaa.\n\nSilloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä\nkaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.\n\nKuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo\ntavannut karhun? -- Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti\nmylläkästä verikoiran haukunnan.\n\nHeti selvisi hänelle asema -- viholliset odottivat häntä luolassa --\nsiitä meteli -- villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. --\n\nPakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois\nrotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. -- Hän kuunteli.\n\nVimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos\nmiesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.\n\nVihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin\npäästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.\n\nAmerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt\nihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli\nodottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka\nkymmenen penikulman päästä.\n\nSentähden käänsi hän hevosensa ja ratsasti kiireesti alas rotkoa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nIhmismetsästäjäin kuolema.\n\n\nRotkon päähän päästyään pysähtyi Carlos samojen kallionlohkareitten\ntaa, joilta rosvot ensin olivat häntä väijyneet.\n\nYhä edelleen satulassa istuen kuunteli hän ajettaisiinko häntä takaan.\n\nPian näki hän mustan esineen lähenevän hitaasti.\n\nSuuresti iloitsi Carlos huomatessaan sen Ciboloksi. Se seurasi\nvaivaloisesti nyt herransa jälkiä. -- Cibolo raukka! Pahasti oli sitä\nrevitty, ja monista haavoista vuoti runsaasti verta. Kyljistä oli purtu\nsuuria paloja ja kaulassakin oli iso haava. Koira näytti olevan ihan\nuupunut verenvuodosta ja pääsi vaan horjuen kulkemaan.\n\n\"Uskollinen toverini\", sanoi Carlos, \"sinä olet pelastanut minun\nhenkeni! Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, jos se on enää mahdollista\".\n\nNäin jutellen nelijalkaiselle ystävälleen hyppäsi Carlos maahan, nosti\nkoiran syliinsä ja nousi jälleen ratsaille.\n\nCibolero tiesi nyt varmaan keitä oli hänen piilopaikassaan.\n\nVerikoiran haukunta todisti keltaisen metsästäjän siellä oloa, eikä\nZambon olosta ollut mitään epäilystäkään.\n\n\"Nyt ratsastan joen lähelle lehtoon odottamaan Antoniota ja kätkeydyn\nsinne\", puheli hän itsekseen, \"eivät ne lurjukset voi kuitenkaan\njälkiäni seurata näin pimeänä yönä. Taivas kai suosii minua, koskapa\nei näy tulevan kuuvaloakaan. Koko huomisen päivän voin piileksiä\nsiellä, jolleivät näe jälkiäni, ja jos taas löytävät ne ja seuraavat\nniitä lehtoon, niin nopea ratsuni minut kyllä pelastaa. -- Voi, Cibolo\nraukka, kuinka sinusta vuotaa verta! Kuinka kauheita haavoja! Koeta nyt\nkestää. Kohta kun päästään suojaan, koetan parantaa niitä. -- Niin,\nlehtoon ratsastan. He eivät luule minun uskaltaneen sinne, kun se on\nsiirtolassa päin, yöllä he eivät taas voi nähdä jälkiäni. -- Voi,\nunohdinhan verikoiran! Jumala minua armahtakoon! Ne voivat nyt seurata\nminua yölläkin!\" Hänen kasvoilleen ilmestyi pelko, ja osaksi koiran\npainon väsyttämänä, osaksi levottomuuden vaivaamana, laski hän päänsä\nvaipumaan rinnalle. Ensi kertaa oli pakolainen suurimman epätoivon ja\nlannistuksen vallassa.\n\nKauvan ratsasti hän siten pää kumarassa, mutta sitten oikaisi hän\nitsensä äkkiä. Hän näkyi tehneen jonkin päätöksen, joka herätti hänessä\nuutta toivoa ja viritti hänen elintarmonsa.\n\n\"Ratsastanpa sittenkin sinne lehtoon\", puheli hän itsekseen, \"panen\nteidän taitonne koetukselle, verenhimoiset rosvot. Tänään ehkä saatte\npalkkanne, vaikka se voi ollakin toisellainen kuin mitä odotitte!\"\n\nNäin miettien kohensi hän ryhtinsä, nosti Cibolon mukavampaan asentoon\nja ratsasti nopeammin. Ei hän kiirehtinyt pelosta joutua kiinni, sillä\nhevosensa nopeuteen saattoi hän aina luottaa, mutta Cibololle oli\npikainen apu tarpeen.\n\nSilloin tällöin puhutteli hän ystävällisesti koiraansa, jonka veri\nvuosi hänen reisilleen ja pitkin hevosen kylkiä. Siinä hevosen kaulalla\nja vinhassa juoksussa oli koiralla hyvin tukala olla.\n\n\"Kärsi vielä hetkinen, uskollinen toverini. Tärinä tekee sinulle\nkipeätä, mutta pian saat lievitystä\".\n\nVajaassa tunnissa ehti hän Pecos-virran lehtoon, samaan paikkaan, jossa\nhiljan oli Antoniosta eronnut. Sinne pysähtyi hän.\n\nSe oli toistaiseksi suojapaikkana yön ja seuraavan päivänkin, jollei\nhäntä häirittäisi.\n\nPecos-virran ranta oli tällä kohtaa matalaa; se oli autiota, melkein\npuutonta lakeutta; siellä täällä vaan oli joitakuita puuryhmiä.\nRannalla kasvoi pajukkoa. Sen aukoista voi nähdä isot alat virtaa.\n\nSe lehto, johon cibolero nyt oli tullut, oli vähän erillään muista,\njotenka sieltä näki laajemmalle tasankoa.\n\nLehto näytti etäämmälle laajemmalta kun joen pajukko näytti myöskin\nkuuluvan siihen. Sen keskellä oli puuton aukko, jossa kasvoi tasainen\ngrammaheinänurmikko. Se oli noin sadan jalan laajuinen, ja sen toinen\nreuna oli ihan lähellä rantaa ja puuton, jotenka sille taholle näki yli\njoen kauas tasangollekin.\n\nMatalaa pensaikkoa ja pientä akasiapuuta kasvoi aukon reunoilla.\nKauvempana oli nuorta tammimetsää. Puitten runkoihin kietoutui\nrunsaasti lianeja. Pensaitten läpi ei voinut nähdä, vaikka\nmetsästäjä kyllä saattoi tunkeutua niitten lävitse. Yöllä näytti se\nläpipääsemättömältä tiheiköltä. Tasangon puolella aukkoa kasvoi melkein\ntammien korkuisia kaktuksia. Maa oli kuivaa ja hiekkaista. Ne seisoivat\nyksinään kuin valtavat patsaat -- tai ehkä voisi niitä verrata\npikemminkin jättiläismäisiin kynttilähaarukoihin -- ja tekivät paikan\nomituisen näköiseksi.\n\nTänne siis oli pakolainen tullut hakemaan yösijaa ja suojaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin varmoja kuin rosvot olivatkin hankkeensa menestymisestä, alkoi\nheitä sentään arveluttaa nähdessään Cibolon tulevan luolaan.\n\nRobladon palkkaamat salamurhaajat olivat ryhtyneet kaikkiin\nvarokeinoihin.\n\nHevosensa olivat he taluttaneet syvälle luolaan ja itse asettuneet\nsuurien kivien taa luolan seinävierellä, hyökätäkseen sitten sopivana\nhetkenä tiikerien tavoin uhrinsa kimppuun.\n\nKoirat olivat heille suurena apuna. Odottaessa makasivat ne hiljaa,\nmutta ensi viittauksesta hyökkäisivät ne uhrinsa kurkkuun.\n\nMulatti oli tehnyt tämän nerokkaan suunnitelman, ja Zambokin tunnusti\nsen oivalliseksi.\n\nHeidän salainen lähtönsä siirtolasta, kiertoteitä tulo luolalle,\nkärsivällinen odotuksensa, että Carlos lähtisi ulos luolasta, ja luolan\nälykäs valtaaminen - sanalla sanoen kaikki varustukset oli suoritettu\nhyvin ja älykkäästi.\n\nEnemmän vielä varmistutti heitä onnistumisestaan se, etteivät luulleet\nciboleron tietävän heidän paluutaan siirtolaan. Sitäpaitsi ei\nkivisorassa voinut nähdä heidän jälkiään.\n\nLieneekö väijyntää koskaan paremmin suoritettu kuin tämä.\n\nKärsimättöminä odottivat he sitä hetkeä, jolloin cibolero tulisi\nluolaan, hevostaan taluttaen.\n\nSilloin aikoivat he kohta hyökätä koirineen hänen niskaansa ja sitoa\nhänet, ennenkuin mies ehtisi tarttua pyssyyn tai puukkoonsa.\n\nEi heidän uhrillaan näyttänyt olevan mitään pelastumisen\nmahdollisuutta. Oli kuitenkin yksi sellainen: se oli koira. Sen tiesi\nkeltainen metsästäjä. Olihan hän huomannut kuinka se jo päivemmällä\nvainusi heidän läsnäoloaan.\n\nMaine kulki siirtolassa ciboleron taitavuudesta kaikissa miesten\nsankarileikeissä, intiaanit kehuivat hänen suurta taitoaan ampua\njousella, mutta harvat tiesivät minkä hyvän opetuksen hän oli antanut\nviisaalle koiralleen.\n\nMetsästäjät ajattelivat näin: joko koira kulkee isäntänsä edellä\nluolaan ja haukunnalla ilmottaa siellä olevan vieraita, tai sitten\nkulkee se isäntänsä rinnalla tai perässä, jossa tapauksessa voi ampua\nciboleron tai hänen hevosensa.\n\nAikansa kuluksi söivät metsästäjät luolasta löytämiään ruokia,\nvaikkeivät ne ensin maittaneet.\n\nMulatti kääriytyi luolasta löytämäänsä sarapeehen ja avasi muassaan\ntuomansa kurbitsisäiliön, jossa oli paloviinaa; sitten viettivät he\nyötä koko mukavasti.\n\nMutta odotus ei tullutkaan niin pitkäksi kuin olivat luulleet.\n\nHe olivat otaksuneet ciboleron ratsastavan kauvemmaksi -- ehkä aina\nsiirtolaan saakka -- ja palaavan vasta aamupuoleen yötä.\n\nÄkkiä säpsähti mulatti, joka alituisesti katseli luolan suusta isolle\nrotkotielle -- oli vielä iltayö, -- ja tarttui toverinsa käsivarteen.\n\n\"Katsos tuonne, Pepe poikaseni! -- Tuolla tulee hän\".\n\nKädellään viittasi hän ratsastajanhaamuun, joka tasangolta tuli\nrotkotielle.\n\nHämärässä saattoi vaan vaivoin erottaa sen ratsastajaksi.\n\n\"Carraï!\" huudahti Zambo, koettaen tähystellä siihen suuntaan.\n\n\"Älä liiku, Pepe! -- Hiljaa! -- Pidätä koiraa! -- Jää tänne, minä menen\ntuonne vähän ulommas! -- Hiljaa!\"\n\nZambo jäi paikalleen, mutta keltainen metsästäjä meni luolan suulle,\ntaluttaen hihnasta verikoiraansa.\n\nSitten näkyi hän äkkiä säpsähtävän.\n\n\"Johan sen sanoin!\" huudahti hän. \"Kaikki menee helkkunaan! Ole\nvaroillasi, Pepe! -- Koira on löytänyt jo jälkemme!\"\n\n\"Manuele, mitäs tehdään?\" kysyi Zambo, levottomana hänkin.\n\n\"Ole piilossa vaan; Antaa sen koiran tulla tänne vaan! Tapetaan se\ntäällä luolassa!\"\n\nMiehet menivät peremmälle ja jäivät odottamaan. He päättivät ottaa\nkoiran kiinni ja kuristaa sen.\n\nAikomus ei onnistunut, sillä viisas koira ei mennyt liian syvälle\nluolaan, jäi vaan eräälle kivelle ja alkoi vimmatusti haukkua.\n\nMulatti päästi karkean kirouksen, irrotti verikoiransa ja syöksyi\npuukko ojossa Cibolon kimppuun.\n\nNyt alkoi koirien kesken raivoisa taistelu, jossa verikoira varmaan\nolisi hävinnyt, jollei ylivoima -- mulatti, Zambo, verikoira ja\nsusikoira -- olisi hyökännyt yhtaikaa sen päälle hampain ja puukoin.\n\nKoira ymmärsi, ettei se voinut sellaista ylivoimaa vastaan kauvan\ntaistella, sentähden se, viisaasti kyllä, pakeni ajoissa. Pahoja\nhaavoja se jo oli sentään ehtinyt saada.\n\nRosvot eivät ajaneet sitä takaa, he näet toivoivat, että cibolero\ntulisi itse luolaan katsomaan mikä oli syynä meteliin.\n\nMutta siinä he erehtyivät, sillä pian näkivät he ratsastajan kiiruusti\nkatoavan rotkotietä pitkin.\n\nKarkeasti sadattelivat silloin rosvot, kun saalis näkyi päässeen heidän\nkäsistään. Sitten menivät he hevostensa luo ja taluttivat ne ulos\nluolasta. Luolan suulla he jälleen hetkisen kiroilivat ja mietiskelivät\nmitä piti tehdä.\n\nEi ollut älykästä kohta ruveta seuraamaan ciboleroa, sillä hän oli jo\npäässyt hyvän matkaa edelle. Cibolo oli pelastanut uhrin heiltä. Siksi\nhe koiraa kovasti kirosivat. Mutta mitäpä se auttoi.\n\nZambo arveli, ettei pitäisi enää yöllä seurata ciboleroa. He eivät\nsaisi kuitenkaan kiinni niin hyvää ratsastajaa. Päivällä oli helppo\nseurata hänen jälkiään.\n\n\"Narri sinä olet, poikaseni Pepe!\" sanoi mulatti, katsellen melkein\nsäälien toveriaan. \"Seuratako hänen jälkiään päivällä? -- Niin että hän\nnäkee meidät. -- Mitä mietitkään, poikaseni?\"\n\n\"Mitäs tässä sitten tehdään, Manuele?\"\n\n\"Onhan meillä verikoira, Pepe. Etsiihän se jäljet yhtä hyvin yöllä kuin\npäivälläkin. Varmaan se löytää valkoisen miehen tuossa tuokiossa\".\n\n\"Sinä luulet hänen ehkä yöpyvän tässä jossain lähellä. Ei, Manuele,\nkyllä hän ratsastaa yhden kymmenisen penikulmaa, ennenkuin yötulensa\nvirittää; emme häntä tänä yönä tavota, mutta huomenna\".\n\n\"Tuhmahan sinä olet taas, Pepe! Väsyttäisikö hän hevosensa sillä\ntavalla? -- Ei hän ratsasta pariakaan penikulmaa. -- Ei tiedä olevan\nverikoiraa -- ei luule meidän osaavan seurata jälkiä pimeässä. --\nJollei sitä koiraa olisi ollut. Arvasinhan sen!\"\n\n\"Ei se meitä enää häiritse!\"\n\n\"Kuinka niin luulet, Pepe?\"\n\n\"Minä iskin siihen puukkoni, veli Manuele. Pitkältä se ei linkuta\nperässä!\"\n\n\"Toivoisin olevasi oikeassa! -- Jollei sitä koiralurjusta olisi ollut,\nniin mies olisi köysissä. -- Hän ei epäile mitään -- pysähtyy pian --\nsen vakuutan. Hyökkäämme hänen kimppuunsa nukkuessa!\"\n\n\"Eikä hänellä ole enää silloin koiraa, sen takaan\".\n\n\"Se olisi hyvä, poikaseni! -- Koetamme joka tapauksessa -- tule!\"\n\nNäin sanoen nousi mulatti satulaan, ja koko seurue kulki rotkotietä\nalas.\n\nPäästyään sille kohtaa, missä olivat nähneet ratsastajan häviävän,\nlaskeutui mulatti maahan ja kutsui verikoiran luokseen. Muutamat sanat\nja viittaukset riittivät sille selittämään mitä tahdottiin. Heti alkoi\nse nuuskia ja juosta. -- Metsästäjä istui jälleen satulaan, ja molemmat\nsaivat kannustaa hevosiaan voidakseen seurata verikoiraa.\n\nKuu ei tosin enää loistanut, mutta valkokarvainen koira oli helppo\nnähdä viheriällä nurmella.\n\nMulatti oli hyvin opettanut koiransa. Sana tai ääni sai sen hänen\nsivulleen, ja vaikka se mielellään kaikin voiminsa olisi halunnut\nseurata löytämiään tuoreita jälkiä, oli mulatti opettanut sen yöllä\najamaan otusta hitaasti eikä haukkumaan; toiset samanrotuiset koirat\nolisivat päästäneet kaikuvan haukunnan.\n\nPari tuntia kesti metsästäjäin kulkea, ennenkuin näkivät edessään sen\nlehdon, jossa cibolero vietti yötä.\n\nNähdessään sen viittasi mulatti sitä kohden kädellään ja sanoi\nseuralaiselleen:\n\n\"Katsos, Pepe poikaseni, tänne on koira meidät johdattanut! Panenpa\nonzan vetoa, että cibolero on täällä! -- Niin totta kuin olen Manuele,\nniin täällä hän on!\"\n\nPäästyään noin 500 askeleen päähän lehdosta, huusi mulatti koiran\ntakaisin jäljiltä ja käski sen seurata perässä. Samantekevää oli oliko\nvainottu lehdossa tai ratsastanut läheltä, koiran levoton käytös\nosotti, että saalis oli lähellä. Sentähden ei enää tarvittu viisaan\neläimen apua. Nyt tarvittiin kavalaa metsästäjää, ja viekkaasti oli\nmeneteltävä.\n\nKeltainen metsästäjä ei ratsastanut suoraan lehtoon, vaan kiersi\nkaaressa, aina yhtä etäältä. Zambo ja koirat seurasivat häntä.\n\nPäästyään rantaan vievän leveän tien aukolle näkivät he äkkiä kirkkaan\nvalkean, joka sai heidät hämmästyneinä pidättämään hevosensa. He\nnäkivät nyt selvästi nuotiotulen keskellä lehdon sisällä olevaa aukkoa.\n\n\"Johan sen arvasin, Pepe poikaseni!\" sanoi mulatti hiljaa tyytyväisenä.\n\"Se narri nukkuu kai tuolla -- ei aavistakaan, että me voisimme yöllä\nseurata jälkiä -- ei pidä yöilmasta -- on tehnyt tulen -- luulee\nolevansa turvassa. -- Tietää paikan -- viekkaasti ajateltu -- tuli\nnäkyy vaan kahdelta puolen. -- Kas, tuolla on hevonenkin; Nyt se\nsaadaan!\"\n\nSelvästi näkyi hevonen lähellä nuotiota.\n\n\"Onpa totisesti amerikalainen tuhmempi kuin luulinkaan\", jatkoi\nmulatti. \"Mutta katsos! Tuollahan se mies nukkuu! Tosiaankin!\"\n\nTyytyväisenä viittasi mulatti mustaan olentoon lähellä tulta.\n\nEi epäilemistäkään, cibolero nukkui lähellä tulta.\n\n\"Santisima! Hän se on\", selitti Zambo; \"vallan tulen vieressä; hän on\ntuhma, mutta hän luottaa pimeään yöhön\".\n\n\"Siellä ei ole koiraa; oikeassa olit Pepe! Hiljaa -- nyt se ratkee! --\nEi enää sanaakaan -- seuraa minua!\"\n\nHe ratsastivat nyt kaartaen joen rantaa kohden. Suuri halu oli heillä\nhyökätä kohta uhrinsa päälle.\n\nHe tunsivat hyvin lehdon, sillä he olivat ampuneet siellä usein\npensastosta hirviä. Lähellä rantaa sitoivat he hevoset ja koirat\npajukkoon ja alkoivat hiipiä tulta kohden.\n\nYö oli tyyni. Ei lehtikään värähtänyt, ja pieninkin kahahdus olisi\nvoinut kuulua tulelle. Kauvempaa kuului veden loiske Pecos-joessa,\narosuden ulvontaa, ja yölinnun valittavaa ääntä. -- Kaikki oli muuten\nhiljaa, ja vaikka rosvot kulkivat tiheätä pensastoa, ei risaustakaan\nkuulunut. Ei lehtien kahina, ei taittuvien oksien ritinä, eikä kuivan\nriisin kahina polven tai käden painosta ilmaissut ihmisten liikkeitä.\n\nMiehet luikertelivat käärmeinä tiheikössä. Lopulta pääsivät he niin\nlähelle, että saattoivat helposti nähdä kaikki esineet tulen lähellä.\nSiellä näkivät he ciboleron mangan, sombreron, saappaat kannuksineen.\nHevosen liekana oli lasso, jonka toinen pää varmaan oli sidottu\nnukkuvan käteen. Heti tunsivat he varman saalinsa.\n\nHevonen näkyi äkkiä säpsähtävän. Se polki maata, mutta oli sitten taas\nihan hiljaa. Mikähän peljästytti valpasta ratsua? Olikohan petoja\nläheistöllä?\n\nEi, peto se ei ollut -- jokin suurempi vaara uhkasi; onnettomuus uhkasi\nnukkuvaa pakolaista, eikä ollut ketään varottamassa häntä.\n\nAukon etelänpuolisesta pensaikosta pistihe näkyviin ihmisen kasvot. Ne\nnäyttäytyivät vaan hetkiseksi, sitten ne jälleen katosivat. Kerran nämä\nkasvot nähtyään ei niitä enää saattanut unohtaa.\n\nKasvojen keltainen väri ilmaisi, että mies oli Manuele.\n\nMinkälainen ilme niillä kasvoilla oli? Silmissä oli kauhean ilon ilme\nja huulilla hirvittävä hymy! Se tiesi sitä, ettei onnettomalla uhrilla\nollut armoa odotettavissa.\n\nPian ilmestyi mulatin naama uudelleen, ja tällä kertaa Zambonkin.\n\nMolemmat katselivat nukkuvaa kohden. Menestys näytti varmalta -- uhri\noli heidän vallassaan.\n\nJälleen katosivat vakoojat. Mutta pian ilmestyi mulatin pää uudelleen\naukosta ihan lähellä maata. Sitten seurasi koko ruumis. Ja kohta oli\nmulatti matkalla nukkujaa kohden. Zambo seurasi jäljessä. Pehmeä ruoho\nei kahissut heidän allaan. He ryömivät vatsallaan ja näyttivät suurilta\nsisiliskoilta. He siirtyivät yhä eteenpäin perätysten.\n\nKeltainen metsästäjä kulki edellä. Oikeassa kädessä oli hänellä\npitkäteräinen metsästyspuukko, vasemmassa pyssy.\n\nMolemmat olivat valmiit heittäytymään uhrinsa kimppuun, jos hän\nsattumalta äkkiä heräisi.\n\nVihdoin oli mulatti enää kolmen jalan päässä nukkujasta. Silloin kohosi\nhän polvilleen tehdäkseen loppuhyökkäyksen.\n\nKun hän oikasi itsensä, valaisi tuli hänen kasvonsa. Mutta silloin\ntulikin ratkaiseva hetki.\n\nKuului rihlapyssyn laukaus, ja erään lähellä olevan tuuhean tammen\nlatvasta leiskahti tuli ja hulmahti savua. Mulatti hypähti ilmaan\nkauheasti karjaisten, levitti kätensä, horjui muutamia askelia\neteenpäin, pudotti käsistään aseet ja kaatui suulleen tulta kohden.\nZambokin hypähti seisaalleen ja, luullen nukkujan ampuneen, syöksyi\nhänen kimppuunsa. Rajusti iski hän puukkonsa nukkujan kylkeen. Mutta\ntämä makasi vaan yhtä rauhallisesti.\n\nMutta samassa peräytyi hän kauhusta huudahtaen ja pakeni, välittämättä\nhaavottuneesta toveristaan, suoraa päätä tiheään pensaikkoon.\nMerkillinen ruumis makasi nuotion ääressä yhtä rauhallisesti.\n\nKun Zambo oli poistunut, kiipesi tammen oksia alas musta olento. Se\noli sama tammi, josta laukaus oli ammuttu. Kuului kimeä vihellys, ja\nsamassa oli ciboleron mustangi tammen juurella, laahaten lassoa.\n\nPuolialaston mies pitkä pyssy kädessään istahti kohta sen selkään,\njonka jälkeen ratsastaja kiiruusti katosi tasangolle.\n\nKukahan sitten oli se merkillinen olento nuotion ääressä, kun se ei\nollut cibolero Carlos? Olihan siinä hänen mangansa -- saappaansa --\nsombreronsa kaikki vaatteensa! -- Mutta itse ei hän ollut niissä. Sitä\nvastoin oli juuri hän se, joka tammesta oli laskeutunut hevosen selkään.\n\nKatsokaamme mitä hän puuhaili lehdossa yksin ollessaan, sillä aikaa kun\nrosvot olivat matkalla sinne. Siitä arvotus selviää.\n\nPäästyään lehdon aukkoon pysähtyi Carlos ja alkoi kohta vaalia Ciboloa.\nVarovasti laski hän koiransa pehmeälle ruoholle, silitti hiljaa sen\nkarvaa ja jutteli lohduttavasti, kuin koira olisi voinut sitä ymmärtää.\n\n\"Odota vielä hetkinen, vanha ystävä, tehdään olo täällä ensin\nturvalliseksi, sitten hoidellaan haavojasi!\"\n\nMielellään hän ne olisi kohtakin sitonut, mutta ensin oli suoritettava\nmuutamia tärkeitä töitä.\n\nHevosen syödessä nurmiheinää toteutti cibolero matkalla tekemänsä\nsuunnitelman.\n\nEnsin viritti hän tulen. Yö oli kylmä, ja niinkin karaistuneelle\nmiehelle kuin cibolero teki nuotio hyvää. Kuivia oksia ja puunrunkoja\noli kaikkialla, joten niistä helposti sai oivallisen kokon. Liekit\nvalaisivat kirkkaasti koko aukon.\n\nMahtavat pitahayakaktukset kohosivat matalasta pensaikosta kuin\nkivipatsaat, ja herättivät hänen huomionsa.\n\nHän meni erään kaktuksen luo ja taittoi sen puukollaan. Sitten veisteli\nja lyhenteli hän siitä oksia ja laahasi sen nuotion luo. Ei suinkaan\nhän aikonut heittää sitä tuleen?\n\nTuore, mehevä puuhan sammuttaisi tulen -- Eikä hän niin aikonutkaan.\n\nHän asetti puun muutamien jalkojen päähän tulesta niin ja sovitteli\noksat siten, että se näytti ruumiilta.\n\nSitten levitti hän avaran mangansa sen yli. Ei puuttunut kuvalta\nmuuta kuin pää ja jalat. Ruohoista teki hän pään kokoisen pallon,\nkääri kaulahuivinsa taitavasti sen ympärille ja pani sitten hattunsa\nsen päälle kuin tahtoisi nukkuja suojella kasvojaan kasteelta tai\nmoskiitoilta. Ruoholla täytetyt saappaat toimittivat jalkojen virkaa.\n\nSe työ oli vaikein petoksen peittämiseksi, sillä metsästäjien tapaan\nolivat jalat tuleen päin. Varret asetti hän koukkuun kaktusreisiä\nvastaan ja jätti kannukset paikoilleen, niin että ne tulen valossa\njo kaukaa välähtelivät. Viitan liepeet heitti hän sopivasti varsien\nsuitten yli.\n\nLopuksi vielä silitteli hän työtään, korjaili viitan poimuja hiukan. Ja\nkuva oli tosiaan nukkuvan miehen näköinen.\n\nCibolero katseli sitten eri puolilta työtään ja arvattavasti piti sitä\nonnistuneena, koskapa huulille tuli tyytyväinen hymy. Jopa häntä vähän\nnaurattikin.\n\nJa jokainen olisi varmaan pitänyt sitä väsyneenä matkamiehenä, joka\nnukkui kannukset saappaissa.\n\nCarlos kutsui sitten luokseen hevosen, joka kohta tulikin; talutti sen\nvähään matkaan tulesta ja sitoi suitset satulannuppiin.\n\nHyvin opetettu eläin tiesi kyllä mitä tarkotettiin: se ei saisi syödä\nennenkuin herra päästi ohjakset irti.\n\nSitten irrotti cibolero lasson; toisen pään solmi hän kuolaimiin,\ntoisen pään vei kuvan käteen, jotta näyttäisi siltä kuin pitäisi\nnukkuja lasson päästä kiinni.\n\nVielä ei ollut kaikki kunnossa. Cibolero katseli puita ja huomasi\nsilloin aukon reunassa suuren tammen, jonka vaakasuorat oksat\nulottuivat kauvas aukolle. Latvapuoli oli taajalehväistä, ja lianit\nsitä vielä tihensivät. Tämä puu oli suurempi ja tuuheampi kuin muut.\n\n\"Kuin minua varten luotu\", ajatteli cibolero. \"Kolmenkymmenen askeleen\npäässä. Juuri parhaalla matkalla pyssylleni\".\n\n\"He eivät nähtävästi tule isoa tietä joelta, sillä heidät voisi silloin\nhelposti nähdä -- sellaista varomattomuutta eivät jälkien seuraajat\nkoskaan tee; siltä taholta he kaiketi tulevat, mutta ryömivät kai\npensastosta ukkoani kohden\".\n\nCibolero kiipesi sitten tammeen ja teki siellä oksien haarukkaan\nsammaleista mukavan sijan ja kiipesi jälleen alas. Sitten otti hän\nkoiran syliinsä, nosti sen olalleen ja kiipesi jälleen puuhun, laski\nkoiransa pehmeälle sammalvuoteelle; ja siinä tuntui Cibolo viihtyvän\nhyvin.\n\nCarlos näytti tämän suoritettuaan rauhottuneen.\n\nPian löysi hän itselleenkin sopivan oksahaarukan. Hän kävi noutamassa\npyssyn maasta. Selkänsä nojasi hän erääseen vahvaan oksaan, ponnisti\njalkansa toiseen oksaan ja kolmanteen tuki hän käsivarttaan.\n\nPyssynpiipun asetti hän erääseen oksanhaaruun pitäen kiinni tukista.\nPyssy oli tosin ladattu, mutta vielä halusi hän sitä tarkastaa.\nOlisihan kaste voinut kostuttaa sytytysruudin. Hän pani huolellisesti\nuutta ruutia sytykkeeksi.\n\nCibolero ei heittänyt mitään sattuman varaan, jo ennestään tiesi hän\nvarovaisuuden suuren hyödyn.\n\nEikä ollut ensinkään ihmeellistä, että hän nyt oli varovainen, sillä\nuhkasihan häntä entistä suurempi vaara. Kostean sytytysruudin tai\nväärään osuneen laukauksen vuoksi olisi hän voinut menettää henkensä.\nSillä vaikeata oli paeta sellaisia vainoojia kuin mulattia ja zamboa.\n\nHyvin hän oli valinnut yösijansa. Sieltä näki hän yli koko aukon. Ei\nmitään jäänyt häneltä huomaamatta, ja tavallisella sitkeydellään päätti\nhän tyynesti odottaa, eikä suotta olla liiaksi rauhaton.\n\nSiten kului tunti. Se tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä, sillä joka\nhetkihän saattoi varrota vimmattua taistelua.\n\nCarlos raukka! Olisivatpa vihollisesi presidiossa tietäneet, kuinka uni\nkarttoi silmääsi, ja kuinka suuria tuskia kärsit, niin ehkä olisivat\nheittäneet kostonsa.\n\nVihdoin kuitenkin odotus loppui. Hän näki mulatin keltaisen naaman\npilkistävän pensastosta, ja mielellään olisi hän jo silloin laukaissut.\nMutta pää katosi aina yhtä nopeasti.\n\nNyt tuli hän taas näkyviin. Jokohan nyt laskisi?\n\nLähemmäksi ryömi mulatti yhä toverinsa seuraamana.\n\nÄärimmäisilleen jännityksissään odotti Carlos, kunnes mulatti kohosi\npolvilleen kasvot tulta ja tammea kohden. Se oli ratkaiseva hetki.\nSormi koski liipasinta; tulisuihku suhahti tammen latvasta, ja\nciboleron tarkka kuula oli lävistänyt mulatin pään.\n\nKun zambo kauhun vallassa oli poistunut läpi tiheikön, ja cibolero\nlähtenyt ratsullaan ajamaan häntä takaan, ei paikalle jäänyt ketään\nelävää olentoa.\n\nMulatin jättiläismäinen ruumis oli entisessä asennossaan, kädet\nlevällään ja toinen käsi tulessa. Se sammutti allaan olevat kekäleet.\nTulen valossa näyttivät hänen kasvonsa kamalilta.\n\nKeltainen metsästäjä oli kuollut.\n\nHänen kättään nuoleksivat liekit eivät enää tuottaneet tuskaa.\n\nToverinsa hylkäämällä, eikä kenenkään suremana makasi siinä se konna,\njoka rahanhimosta oli tarjoutunut salamurhaajaksi.\n\nMutta mihinkä olivat toiset joutuneet? He näyttivät syösseen eri\nhaaralle kuin toisiaan pakoon. Zambo oli juossut sille taholle mistä\noli tullutkin. Ei hetkeksikään hän pysähtynyt, juoksi vaan hengen\ntiestä. Oksien kahina ja räiske todisti hänen hurjaa menoaan. Kaikki\noli taas hiljaista. Ei kuulunut edes kaukaista kavionkapsetta.\n\nCarlos ei ollut suinkaan lähtenyt zamboa pakoon. Zambo kyllä olisi\nvälttänyt mielelläänkin kohtausta, mutta cibolero tahtoi saada tavata\nhäntä.\n\nHän tiesi zambon nyt menettäneen kaiken rohkeutensa. Toverinsa kuolema\nniin merkillisellä tavalla oli saanut mustan miehen ihan kauhusta\nhulluksi.\n\nHän tahtoi vaan päästä pakoon -- sen tiesi cibolero.\n\nCarlos oli arvannut vihollisten lähenevän lehdon eteläpuolelta,\nsenvuoksi olikin hän etupäässä sinnepäin tähystellyt. Hän oli oikein\narvannut.\n\nEdelleen arveli hän heidän jättäneen hevosensa vähän loitommalle\nsamalle suunnalle etteivät kavionäänet kuuluisi. Siinäkin oli hän\noikeassa. Ja selvää oli edelleen, että zambo rientäisi suoraa päätä\nhevosten luo. Sitä Carlos mietti nähdessään vihollisensa syöksyvän\npensastoon.\n\nJa juuri niin menetteli zambo. Nähdessään toverinsa kaatuvan, ajatteli\nzambo heti pakoa.\n\nHän aikoi juosta hevosten luo niin pian kuin mahdollista, istua\nsatulaan ja nelistää karkuun. Hän toivoi, ettei cibolero niin pian\nlöytäisi hänen jälkiään; ja yön pimeydessä toivoi hän pääsevänsä pakoon\nlumousta ja näkymätöntä vihollistaan.\n\nMutta hän erehtyi.\n\nCibolero oli arvannut hänen aikeensa ja ratsasti nyt minkä mustangin\nkavioista lähti sinnepäin, missä arveli rosvojen hevosten olevan.\n\nTasangolla kääntyi hän oikealle kiertämään lehtoa joelle päin.\n\nJoelle varmaan zambokin ratsastaisi; siellä voisi hänet ampua.\n\nCarlos aikoi nyt ladata pyssynsä. Ei ollut ehtinyt ennen. Hän etsi\nruutisarvea. Mutta se oli poissa. Samoin oli poissa kannikehihnakin.\nNe olivat varmaan tarttuneet johonkin tammen oksaan, kun hän laskeutui\nalas.\n\nKiukussaan tästä seikasta aikoi hän juuri palata hakemaan niitä, kun\nsamassa tiheiköstä vähän matkan päässä hiipi musta varjo. Se oli zambo.\n\nHetkisen oli Carlos epätietoinen. Pitikö hänen palata hakemaan\nruutisarvea ladatakseen pyssyn ja päästää vihollisensa pakoon? Pitkää\naikaa ei zambo tarvinnut päästäkseen hevosten luo. Sitten oli ciboleron\nenää vaikeata saavuttaa vihollisensa, kun tämä pääsisi ratsaille ja\nniinkin paljo edelle. Sitäpaitsi oli yö.\n\nToinen vihollinen oli tosin kuollut, mutta mielellään hän halusi päästä\ntästä toisestakin.\n\nSiihen kehotti häntä viisaus ja kostonhimo, jota vielä oli kiihottanut\nsalamurhaajien hankkeet.\n\nSitäpaitsi tiesi cibolero, ettei hänen henkensä ollut turvassa niin\nkauvan, kun vaan toinenkin rosvoista oli elossa. Sentähden ei zambokaan\nsaanut hengissä lähteä. -- Nopeasti teki Carlos päätöksensä, jätti\npyssynsä maahan, käänsi hevosensa ja ratsasti nopeasti joellepäin. Pian\noli hän vihollisensa luona.\n\nKun zambo näki, että tie hevosien luo oli suljettu, päätti hänkin\nantautua ratkaisevaan taisteluun. Mutta ennenkuin Carlos ehti hypätä\nalas hevoseltaan ja käydä vihollisensa kimppuun, valtasi pelko\nuudelleen zambon, ja kiiruusti heittäytyi hän pajukon läpi jokeen.\n\nSitä ei Carlos osannut arvatakaan. Hämmästyneenä ja pettyneenä näki hän\nvihollisensa pakenevan.\n\nSeuraisiko hän perässä jalkasin vaiko hevosella? Ei ollut aikaa\npitkältä siekailla, sillä jo nousi zambo vastaiselle rannalle ja juoksi\ntasankoa minkä vaan jaloista lähti.\n\nHevosen olisi ollut mahdotonta nousta äkkijyrkälle vastaiselle\nrannalle, eikä ollut aikaa hakea kaalamoa. Joka hetki oli kallis, ja\nzambo pakeni kuin vainottu hirvi.\n\n\"Minäkin koetan\", sanoi päättäväinen cibolero ja syöksyi jokeen.\n\nPian ui hän toiselle rannalle. Nopeasti kiipesi hän rantatörmää ylös ja\njuoksi vihollisensa jälkeen.\n\nTämä oli tosin edellä noin pari sataa askelta, mutta cibolero oli\npaljoa nopeampi juoksija. Ennenkuin zambo oli ehtinyt juosta vielä\nparisataa askelta, oli matka heidän välillään jo lyhentynyt puoleksi.\nSelvää oli siis, että cibolero pian saavuttaisi zambon, vaikka tämä\njuoksikin hengen tiestä.\n\nAjoa kesti tuskin kymmentä minuuttia. Carlos läheni yhä. Zambo kuuli\nhänen askeleensa jo ihan takanaan. Hän huomasi, että oli suotta enää\njuosta. Sentähden pysähtyi hän odottamaan päällehyökkäävää vihollista.\nSeuraavassa hetkessä seisoivat he jo lähekkäin, tuskin kymmenen\naskeleen päässä toisistaan. Molemmilla oli käsissään suuret puukot,\njoitten terät hämärässä yössä kamalasti välähtelivät. Tuskin ehtivät he\nhenkeä vetämään. Raivoisasti iskivät he yhteen ja alkoivat hirvittävän\nkaksintaistelun.\n\nKauvan ei tämä ottelu kestänyt, tuskin minuuttiakaan. Väkevin ottein\npitivät he kiinni toisilla käsillään koettaen väistää iskuja,\nhypähtelivät ja kiemurtelivat. Mutta sitten kaatui toinen maahan\nraskaasti huokaisten. Zambo kaatui. Hetkisen kiemurteli hän tuskissaan\nmaassa koettaen päästä jalkeille, mutta kaatui jälleen maahan. Vielä\nmuutamia sätkähdyksiä, ja sitten makasi hän liikkumatta. Henki oli\nlähtenyt. Cibolero kumartui tarkastamaan ruumista. Hämärässä saattoi\nhän tuskin nähdä että kuolema jo löi leimansa näille inhottaville\nkasvoille. Huulet valkenivat ja silmät kangistuivat.\n\nKauvempaa ei tarvinnut Carloksen epäillä, tästä vihollisesta oli hän\npäässyt rauhaan elinijäkseen. Tultuaan siitä vakuutetuksi palasi hän\nhitaasti Pecos-joelle. Toisin tuntein ui hän nyt joen yli uudelleen,\notti pyssynsä ja meni etsimään ruutisarveaan. Se olikin tammen alla.\nLadattuaan kiväärinsä uudelleen, meni hän rosvojen hevosia hakemaan.\n\nNe löysi hän läheltä pajukkoa. Koirat makasivat erään puun juurella\nvähässä matkaa sieltä. Ne molemmat hän ampui. Hevoset irrotti hän ja\nlaski vapaiksi tasangolle. Sitten palasi hän lehtoaukolle.\n\nSiellä kantoi hän koiran alas puusta ja toi nuotiolle. Tuli oli jo\nosittain korventanut keltaisen metsästäjän. Inholla katseli Carlos\ntätä kamalaa näkyä, puki ylleen vaatteensa, istui ratsaille ja kulki\nmietteisiin vajonneena takaisin luolalle.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nCibolero vangitaan.\n\n\nKolme päivää oli kulunut siitä kun kapteeni Roblado kävi rosvojen\nluona, ja nämä hyvän palkkion yllyttäminä lähtivät hyvin toivein\nihmismetsästykseen.\n\nAika tuntui upseereista ijankaikkisen pitkältä. Joka tunti odottivat he\nuutisia salamurhaajilta.\n\nHe eivät voineet epäillä metsästäjien intoa -- siihen oli tapporaha\nliian suuri --, ja keltaisen metsästäjän tunnettu taito taas oli\ntakeena hankkeen onnistumisesta.\n\nMutta kärsimättömästi he sittenkin vartosivat tietoja, ainakin\nsitä, että metsästäjät jo olivat jäljillä, vaikkeivät vielä olleet\nsaavuttaneetkaan ciboleroa.\n\nHyvin he siitä syystä hämmästyivät, kun muuan paimen kertoi löytäneensä\ntasangolta kaksi miehen ruumista. Toisen oli hän tuntenut mulatti\nManueleksi, toisen hänen arvoisaksi toverikseen Pepeksi. Varmasti\nolivat he murhatut. Ruumiit olivat olleet lähellä erästä lehtoa\nPecos-joen rannalla. Sudet ja muut pedot olivat ne jo suureksi osaksi\nsyöneet. Vaatteenriekaleista ja aseista vakuutti paimen ne tunteneensa.\n\nAluksi ei San Ildefonsossa ensinkään voitu selittää tätä merkillistä\nmurhaa, mutta otaksuttiin, että indios bravos sen olivat tehneet.\n\nKuinkapa hyvät ildefonsolaiset olisivatkaan voineet aavistaa, että\nheidän oma kuvernöörinsä kapteeni Robladon kautta oli palkannut\nciboleron salamurhaajiksi nämä rosvot, jotka niin arvaamatta nyt itse\nolivat joutuneet surman omiksi.\n\nLuultiin intiaanien metsästysretkellä surmanneen nämä siirtolaiset.\n\nVizcarra käski heti rakuunaosaston lähtemään paimenen opastamana\nmurhapaikalle. Rakuunat palasivat ja kertoivat asian kokolailla toisin\nkuin paimen.\n\nOli käynyt selville, etteivät intiaanien nuolet olleet surmanneet\nmetsästäjiä, vaan jonkun valkoisen miehen pyssy.\n\nSitä otaksumaa vahvisti sekin seikka, ettei heidän hevosiaan oltu\nviety, vaan laskettu vapauteen tasangolle, ja että koirat oli ammuttu.\nSe nähtiin niitten raadoista joen rannalla.\n\nMurhaaja tai murhaajat eivät olleet myöskään huolineet metsästäjien\nvaatteista eikä aseista, jota eivät suinkaan intiaanit olisi tehneet.\n\nKun koirien raatojen lähellä oli hevosen jälkiä, joista useat\nvarmuudella sanoivat tuntevansa ciboleron mustangin kaviot, niin jo\narvattiin, että murhaaja oli ollut cibolero.\n\nHäntä epäiltiin sitäkin suuremmalla syyllä, kun cibolero ja keltainen\nmetsästäjä aina olivat olleet vihamielisellä kannalla toisiinsa.\nLuultavasti oli mulatti ammuttu nukkuessaan nuotion ääressä, koskapa\nhänen ruumiinsa oli pudonnut tuleen ja osaksi hiiltynyt; toveri\nsitävastoin oli paennut, mutta cibolero oli saavuttanut hänet ja\ntappanut puukolla.\n\nSiirtolaiset sadattelivat yhä kovemmin sitä jumalatonta miestä. Hänen\nnimeään mainittaessa ristivät ihmiset itsensä tai lausuivat rukouksen;\näidit pelottivat hänellä pahankurisia lapsiaan.\n\nCiboleron nimi herätti laajalti suurempaa kauhua kuin intiaanien\nhyökkäys.\n\nTaikausko sai nyt hyvää vauhtia.\n\nEi enää monikaan epäillyt sitä, ettekö hänen äitinsä ollut noita,\nja hänen äitinsä avustamiksi tai yllyttämiksi luultiin ne monet\nihmeelliset teot, joista poikaa syytettiin.\n\nJospa se kauhea mies vaan olisi voitu vangita! Mutta kukas paholaisen\nkiinni voisi saada ja rangaista?\n\nMoni hurskas ja kunniallinen porvari ehdotti totuudessa, että Carloksen\näiti -- noita -- vangittaisiin ja poltettaisiin. Jollei sitä tehtäisi,\nei ciboleroa koskaan saataisi kiinni. Vasta kun noita oli poltettu,\nvoitaisiin poika saada oikeuden rankaiseviin käsiin.\n\nTodennäköisesti olisi näitten yltiöhaaveksijain mielipide voittanut\nrauhallisemmin ajattelevan vähemmistön, jollei samaan aikaan olisi\nsattunut tapauksia, jotka kokonaan muuttivat aseman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä sunnuntai-aamuna tulivat ihmiset juuri ulos kirkosta, kun eräs\nhiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti katuja ja pysähtyi plazalle --\ntorille.\n\nKaikki seisahtuivat ihmettelemään kuka niin meluavasti häiritsi\npyhärauhaa. Miehellä oli yllään rakuunan asepuku, ja hänen kasvoistaan\nsaattoi päättää hänellä olevan tärkeitä uutisia.\n\nRatsastaja oli kersantti Gomez.\n\nPian oli uteliaita suuri joukko hänen ympärillään, ja tuskin oli hän\nehtinyt lausua muutaman sanan, kun jo ilo remahti julki väkijoukosta.\n\nPäivän pyhyys oli unohdettu, hattuja heitettiin ilmaan ja vivat-huutoja\nkuului kaikkialla.\n\nMiehestä mieheen kulki sana:\n\n\"Pakolainen on vangittu!\"\n\nVoiko parempaa uutista odottaa?\n\nRatsastaja oli puhunut totta.\n\nCarlos oli vangittu, ja nyt rakuunain hallussa.\n\nEi oltu häntä vangittu väkivallalla eikä viekkaudella. Petos oli\nsuorittanut asian. Eräs hänen omasta väestään oli hänen pettänyt.\n\nMutta kuinka oli muuten niin valpas Carlos joutunut sellaiseen\nonnettomuuteen?\n\nCatalina oli luvannut isälleen selittää asioitten oikean laidan ja\ntapausten kulun presidiossa. Siten paljastuisi upseerien katala\nmenettely. -- Niin toivoi Carlos, mutta siinä hän pettyi.\n\nDon Ambrosio oli sairastunut, ja tytär pelkäsi hänen kuolevan.\n\nCibolero ei tahtonut eikä voinut jättää omaisiaan enää siirtolaan,\nmistä hän oli ajettu maanpakoon, ja missä ei heilläkään ollut mitään\nturvaa.\n\nTilapäinen asunto erämaassakin oli varmempi, kuin asunto vihollisten\nkeskellä.\n\nVaikeata tosin oli kuljettaa pois tarkkaan vartioidut omaiset, mutta\ncibolero oli keksinyt siihen keinon.\n\nJa se olisi varmaan onnistunut, jollei hänen omassa väessään olisi\npetturiksi ruvennut muuan peoni, renki, joka oli ollut muassa\nviimeisellä metsästysmatkalla. Tämä mies ilmiantoi hänet vihollisille.\n\nCarlos oli ranchossa suorittamassa viimeisiä valmistuksia.\n\nÄiti ja sisar olivat hyvin iloissaan, kun kauvan kaivattu Carlos oli\njälleen kotona. Innolla järjestelivät he asioita kuntoon. Hevosen\noli hän piilottanut pensaikkoon vähän matkan päähän majasta. Koira\nei pahaksi onneksi ollut hänellä mukana. Se sairasti vielä haavojaan\nluolassa.\n\nEräs hänen rengeistään oli vartioimassa. Koira oli ennen hoitanut sen\ntehtävän erinomaisesti.\n\nTämän rengin olivat Vizcarra ja Roblado hiljan lahjoneet, ja niinpä\nmenikin petturi, sensijaan että olisi isäntäänsä suojellut, heti\nilmiantamaan hänet presidioon, sanoen kapteenille:\n\n\"Cibolero on täällä. -- Tulkaa heti!\"\n\nHeti ratsasti asestettu joukko majalle ja piiritti sen. Taistelussa\nhaavottui ja kuoli usea rakuuna, mutta ylivoimalla sentään Carlos\nlopulta voitettiin, vaikka hän tekikin vimmattua vastarintaa.\n\nTuskin oli Gomez ollut viittä minuuttia torilla, kun torven ääni\nilmotti sotilasosaston lähestyvän.\n\nKeskellä sotilasryhmää oli cibolero, lujasti sidottuna muulin selkään\nja lukuisan sotilasjoukon vartioimana.\n\nHuhu sellaisesta yleistä mielenkiintoa herättävästä tapauksesta levisi\nkulovalkean tavoin kaupungissa, ja torille riensi kuka kynnelle kykeni\nkatsomaan kuuluisaa cibolero Carlosta.\n\nEi enää nyt peljätty tätä koko seudun kauhua; hän ei voinut enää\nvahingoittaa.\n\nMutta ei Carlos yksin kiinnittänyt puoleensa yleisön huomiota. Siellä\noli muutakin merkillistä katseltavaa.\n\nHetken päästä nähtiin lähestyvän erään toisen sotilasryhmän.\n\nNe kuljettivat hitaasti kahta muuta vankia.\n\nHe olivat naisia. Toinen, vanhempi nainen oli ciboleron äiti, ja nuori\nkalvakka tyttö hänen rinnallaan oli ciboleron sisar Rosita.\n\nLuultuja noitia kuljetettaessa väkijoukon halki, iskivät heihin vaan\ntylyt katseet. Ihmiset kammosivat heitä. Sadatellen saatettiin heitä\nraskasta tietä vankilaan.\n\n\"Muera la hechicera! Muera!\" -- \"Kuolemaan noita!\" -- kuului huutoja\narmottomasta kansajoukosta.\n\nEi edes nuori, katkerasti itkevä, hajahapsinen tyttö herättänyt sääliä\ntässä intohimojen sokaisemassa väkijoukossa. Kuului vaan kolkkoja\nhuutoja:\n\n\"Muera las dos! Madre y hija!\" -- \"Kuolemaan molemmat, äiti ja tytär!\"\n\nSotilaitten täytyi suojella heitä ihmisten raivolta, kunnes heidät\nlopulta työnnettiin vankilaan.\n\nOnneksi ei Carlos nähnyt sitä.\n\nHän ei edes tiennyt heitä vangitun. Hän luuli heidät jätetyn rauhaan\nkotiin, ajatteli vihollisten koston rajottuvan vaan häneen. -- Ei hän\ntiennyt vihollistensa katalia aikeita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaiset vietiin calabozoon -- kaupungin vankilaan, -- mutta nuori ja\nvoimakas cibolero, jonka irtipääsöä peljättiin, vietiin presidion\nholveihin, josta hänen oli mahdoton paeta.\n\nSynkissä mietteissään ei hän huomannut sitä, kuinka illalla myöhään ovi\navautui, ja joku tuli hänen koppiinsa.\n\nLinnanpäällikkö ja Roblado tahtoivat nauttia kostostaan täydellisesti.\n\nYhdessä ystävineen olivat he juoneet iloissaan yrityksensä lopullisesta\nonnistumisesta. Nyt tulivat he pilkkaamaan sidottua vankiaan. He\nloukkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin, ja kauan kuunteli hän\nsitä vaieten.\n\nVihdoin loppui vangin kärsivällisyys. Vizcarran viimeinen raaka pilkka\nsai hänet vastaamaan, ja kun cibolero siinä viittasi muun muassa\neverstin kasvoihin saamaan kolahdukseen, oli Vizcarran kiukku vallan\ntavaton. Tikari kädessä hyökkäsi hän vangitun uhrin päälle ja olisi\nehkä tappanut hänet, jollei Roblado olisi häntä hillinnyt.\n\nHän kuvaili everstille vastaista koston suloisuutta, josta niin paljo\ntoivoivat. Everstihän aikoi pilata koko huvin.\n\n\"Antakaa sen kurjan raukan elää!\" sanoi hän everstille, ivallisesti\nsilmäillen Carlosta, \"huomennahan on hänellä juhlapäivä, olisihan\nvahinko, jollei hän saisi myöskin juhlia!\"\n\nEverstikin vähitellen tyyntyi, purettuaan vihansa ukkosta ensin siten,\nettä iski puolustukseen kykenemätöntä vankia nyrkillä kasvoihin. Sitten\njättivät upseerit vangin yksin miettimään sitä huomenna luvattua\n'juhlaa.'\n\nCarlos saattoi syystä odottaa mitä pahinta. Armoa ei hänen tarvinnut\ntoivoa kunnan -- eikä sotilashallinnon puolelta.\n\nVarmaan tarkotettiin 'juhlalla' sitä, että hän vietäisiin mestattavaksi.\n\nHänen sielunsa oli suuresti murheissaan, ei niinkään paljo itsensä kuin\nvangittujen omaistensa tähden.\n\nPitkän yön kuluttua tunkeutui ikkunaluukusta hiukan aamuhämärää.\n\nAina vangitsemisestaan asti ei hän ollut saanut syödä eikä juoda. Ei\nlohdutuksen sanaa, ei katsettakaan! Ei yksikään ystävä käynyt häntä\nkatsomassa -- ei näkynyt merkkiäkään siitä, että yksikään sydän sykki\nmyötätuntoisesti hänelle, tai kärsi hänen puolestaan!\n\nTuli puolipäivän aika.\n\nHänet laahattiin ulos vankilasta. Sotilaat asettuivat järjestykseen\nhänen ympärilleen ja veivät hänet pois.\n\nMihin hänet vietäisiin?\n\nJokohan mestattavaksi?\n\nHänen silmiään ei oltu peitetty, senvuoksi näki hän kuljettavan\ntorille, joka oli täynnä ihmisiä.\n\nIhmisiä oli asettunut niin paljo kuin oli mahtunut. Katoille ja\nparvekkeille ympäri torin. Siinä oli hacendadoja, rancheroja,\nvuorikaivoksien omistajia, kaivostyömiehiä ja muita.\n\nJokin merkillinen tapaus varmaan oli koonnut heidät tänne; ja sen näki\nheidän kasvoistaankin, että he odottivat jotakin merkillistä näytelmää,\nehkä juuri sitä, josta Roblado oli puhunut.\n\nKaikkialla, missä vanki kulki, pilkattiin häntä.\n\nEdelleen laahattiin häntä ja paiskattiin lopulta kaupungin vankilan\nkovalle lavitsalle.\n\nSiinä asettui hän pitkälleen, kun lujaan sidotut kädet ja jalat estivät\nhäntä istumasta.\n\nHän jäi yksin.\n\nSe sotilaspatrulli, joka oli hänet tuonut, jätti vartijat lukituille\noville ja poistui. Sitä todisti aseitten kalina.\n\nHetkisen makasi vanki liikkumatta, melkein ajattelematta.\n\nOnnettomuus oli murtanut hänen voimansa, hän oli epätoivoinen\nkohtalostaan. Ei voinut ajatellakaan pääsevänsä täältä vapaaksi.\n\nEivät tosin seinät olleet erittäin paksut, eivätkä kiviset, vaan tehdyt\nhuonosta tiilestä. Mutta hänhän oli vangittu ja sidottu! Sitäpaitsi ei\nhänellä ollut aseita eikä aikaa murtautua niitten läpi.\n\nVarmaankin läheni jo hänen mestauksensa täytäntöönpano.\n\nEi hän peljännyt kuolemaa, mutta ero rakkaasta äidistä tuntui\nkatkeralta; -- hän ajatteli sisartaan ja hänen uhrautuvaista sydäntään;\nhän ajatteli lapsuutensa leikkitoveria, ystävätärtään ja rakastettuaan.\n\nEikä hän voinut edes heille lähettää mitään jäähyväistervehdystä?\n\nNäissä synkissä mietteissä ei hän huomannut, kuinka valo kopissa joskus\nväheni.\n\nJoku lepero -- kerjäläinen -- oli kiivennyt toisen hartioille\nkatselemaan ikkunasta vankia.\n\nCarlos kuuli naurua, karkeata pilkkaa ja äitinsä nimen.\n\nHetkisen päästä avautui ovi, ja Roblado huusi hänelle:\n\n\"Kas niin, tappelukukko, olemme luvanneet teille tänään huvitusta, ja\nsana on pidettävä. Nouskaa lavitsalle ja katsokaa torille! Siellä on\nerinomainen näky! Nouskaa ylös nopeasti vaan, niin saatte nähdä itse!\nHa, ha, ha!\"\n\nKapteeni purskahti käheään nauruun, ja siihen yhtyivät toisetkin\nkäytävässä olijat. Ovi suljettiin jälleen, ja turhaan koetti Carlos\nselittää tämän kehotuksen sisällystä.\n\nMestattaisiinko torilla hänen viaton ystävänsä don Juan?\n\nHänen mietteensä keskeytyivät pian; ikkuna-aukossa näkyi taas pää, ja\nraaka ääni huusi:\n\n\"Halloo, Carlos, puhvelinteurastaja, katsokaas tänne torille! Täällä on\nteillä nähtävää. Katsokaapa äitiänne, noitavaimoa! Katsokaa kuinka hän\nirvistelee! Ha ha, ha!\"\n\nEi myrkyllisen käärmeen puraisu -- ei vihollisen nyrkinisku kasvoihin\nolisi voinut pikemmin ponnahuttaa Carlosta ylös kuin tämä puhe.\n\nMutta hän oli unohtanut siteensä; pari kertaa horjahti hän ja kaatui\nsitten polvilleen.\n\nHän koetti uudelleen ja varovammin; se onnistui. Lopulta pääsi hän\nvaivoin penkille ja saattoi katsella ulos ikkunasta.\n\nSiellä näki hän sellaista, mikä sai melkein jähmettymään hänen verensä\nja pusersi tuskanhien hänen otsalleen.\n\nMikä kamala näytelmä!\n\nHänen sydäntään ahdisti sanomaton tuska. Oli kuin joku olisi tarttunut\nsiihen rautakourin ja sitä äkkiä pusertanut.\n\nOsa toria oli väestä tyhjänä, ja rakuunat ajoivat tungeksijoita\nloitommalle.\n\nKeskelle oli järjestetty istumasijoja upseereille, alcaldille,\nkaupungin hallinnon jäsenille ja siirtolan arvohenkilöille. Toisissa\nolosuhteissa olisi yleisö katsellut heitä, mutta nyt kiinnitti muu\nheidän huomiotaan. Se oli muuan ryhmä lähellä Carloksen vankilaa. Tämän\nryhmän huomasi hän ensin. -- Mutta sitten ei hän muuta nähnytkään, ei\nväkijoukkoa, eikä koreapukuisia herroja.\n\nHän näki seuraavaa:\n\nKahden pörrökarvaisen aasin selkään oli heitetty melkein maahan saakka\nulottuvat karkeat, mustat loimet. Niitä talutti merkilliseen mustaan\npukuun puettu lepero. Pari leperoa huiski piiskalla aaseja.\n\nKummankin aasin seljässä oli ihmisolento, jonka jalat oli sidottu\naasin mahan alle. Kädet oli sidottu jonkinlaiseen punikeeseen aasin\nkaulalle. Siten tuli istujan selkä kumaraan, ja pää roikkui alaspäin.\nAsento oli muutenkin vaikea. He olivat naisia. He olivat paitasillaan\nvyötäisille asti, hiukset olivat hajallaan ja roikkuivat aasin\nkaulalle. Toinen naisista oli vanha ja harmaa, toinen taas elämänsä\nkeväässä, hän näytti kauniilta ja hänellä oli runsas kullankeltainen\ntukka.\n\nVoi, Jumala, mikä näky se oli Carlokselle! Nyt ymmärsi hän Robladon\nsanat. Uhreina olivat hänen äitinsä ja sisarensa. Hän tunsi heidät heti.\n\nEi sydämeen ammuttu nuolikaan olisi tehnyt kipeämpää kuin tämä näky.\n\nTerävä, puoleksi tukahutettu huuto pääsi hänen huuliltaan, mutta siinä\noli suuren tuskan tuimuus!\n\nSenjälkeen oli hän vaiti. -- Hän näytti marmorikuvalta, ei käynyt\nvärähdystäkään kasvoissa -- sydämen tykytys näkyi pysähtyneen, silmien\nkatse oli tuijottava ja suu oli tiviisti kiinni.\n\nVizcarra ja Roblado nauttivat suuresti kostostaan, joka jo näytti\nhyvin onnistuneen. He seisoivat keskellä toria ja näkivät Carloksen\nvankilanluukusta. He hymyilivät tyytyväisyydestä, mutta cibolero ei\nnähnyt heitä.\n\nMuuan kirkonkello alkoi soida, mutta vaikeni pian.\n\nSe oli merkkinä kauhean toimituksen alkamiseen.\n\nMustapukuiset aasinajajat taluttivat eläimet loitommalle vankilasta.\n\nNaisten kasvot olivat nyt osittain yleisöönpäin, mutta\nhiukset peittivät ne. Kaksi pappia läheni heitä heiluttaen\nristiinnaulitunkuviaan ja mutisten naisille jotakin. Sitten peräytyivät\nhe jälleen.\n\nSitten tulivat piiskamiehet. Merkin saatuaan kiinnittivät he ranteensa\nympärille varren tyvessä olevan hihnanmutkan ja alkoivat voimakkaasti\nruoskia melkein alastomia naisia.\n\nIskuja annettiin säännöllisesti, ne laskettiin. Joka iskua seurasi\nvako, ja jos siima sattui toisesti samalle kohtaa, tuli verinen viiru\nohueen paidanselkämystään.\n\nMutta naiset eivät huutaneet, kummallista kyllä!\n\nTyttö vähän kääntelehti iskujen sattuessa ja valitti hiljaa, mutta ei\nhuutanut. Karaistunut vanha äiti ei liikahtanutkaan. Ei mikään merkki\nosottanut hänen kärsivän.\n\nKun leperot olivat kukin kymmenen iskuansa jakaneet, kuului ääni\nkansanjoukosta:\n\n\"Basta por la nina! -- kylliksi tytölle!\"\n\nJoukko yhtyi siihen, ja se lepero, jonka tehtävänä oli lyödä noidan\ntytärtä, kiersi kokoon piiskansa ja astui sivulle. Toinen iski äitiä\ntäydet kaksikymmentäviisi kertaa.\n\nRummunpärrytyksellä annettiin merkki, että ruoskinta keskeytettiin.\nAasit talutettiin torin toiseen kulmaan.\n\nSiellä alkoi ruoskinta uudelleen, ja julma lepero näytti lyövän entistä\nkovemmin, aivan kuin vanhan vaimon selkä ei olisikaan ollut verillä.\n\nTällä kertaa pelastui tyttö kidutuksesta väkijoukon vaatimuksesta,\nmutta hänen täytyi sitä seurata häpeällisessä kulkueessa.\n\nRuoskinnan jälkeen pärrytettiin taas rumpua, ja siirryttiin kolmanteen\nja neljänteen kulmaan, kunnes vaimo oli saanut täyden rangaistuksensa\n-- sata iskua.\n\nKauhea näytelmä oli päättynyt, mutta vieläkään ei yleisö malttanut\npoistua. Tunkeuduttiin naisraukkojen ympärille, jotka olivat joutuneet\nilkeän koston ja sokean taikauskon uhreiksi.\n\nIhmiset olivat uteliaita. Ja vaikka he juuri olivat päässeet näkemästä\nniin kauheaa rääkkäystä, ei sääliä missään näkynyt.\n\nUskonkiihko tukahutti ihmisten lempeämmät tunteet. Ei kukaan säälinyt\nnoitaa eikä vääräuskoista murhaaja-ciboleron sisarta.\n\nOli sentään sääliväisiäkin ihmisiä joukossa, koskapa hellät kädet\npäästivät siteet, virvottivat vedellä taintuneitten päätä ja huulia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeitä odottivat yksinkertaiset ja karkeatekoiset rattaat. Ei tiedetty\nmistä ne olivat tulleet, eikä siitä välitettykään. Alkoi hämärtää,\nja kun yleisö sai uteliaisuutensa tyydytettyä ja alkoi väsyä ja\nnälkiintyä, niin hajosi se vähitellen.\n\nVankkurien ääressä seisoi voimakas-vartaloinen mies, joka Josefan\nkäskystä parin intiaanin avulla nosti naiset rattaille. Sitten nousi\nmies itse sinne ja ajoi pois. Josefa ja tagnot seurasivat perässä.\n\nPäästyään ulos kaupungista poikkesi joukkue eräälle sivutielle, joka\nvei sille yksinäiselle rancholle, missä Rosita jo kerran ennen oli\nsaanut suojaa.\n\nAvuttomat naiset kannettiin huoneeseen, ja heitä koetettiin kaikin\nkeinoin herättää henkiin. Lopulta saivat ystävälliset ihmiset Rositan\nvirkoamaan, mutta hän heräsi vaan näkemään, kuinka hänen äitinsä\nrääkätystä ruumiista pakeni viimeinenkin elon kipinä.\n\nVanhan vaimon ohimoita hierottiin, huulia kostutettiin, ja verta\nkoetettiin saada liikkeelle, mutta turhaan. Hänen korvansa eivät\nkuulleet rakastetun tyttären tuskanhuutoja, eivätkä hänen silmänsä\nnähneet tyttären katkeria kyyneleitä -- kuolema oli vienyt hänen\nsielunsa ikuisen rauhan maille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCarlos oli vankilan ikkuna-aukosta nähnyt koko rääkkäyksen. Voimatta\nliikkua paikaltaan katseli hän vaieten tätä kauheata näkyä, vaan\nsillointällöin, piiskan vinhemmin sattuessa, huokasi hän raskaasti. Se\noli rajatonta sielun tuskaa.\n\nKasvot olivat hirvittävästi vääntyneet. Ne kuvastivat hänen sisässään\npalavaa tuskan tulta. Joka sattumalta näki vankilan ikkunassa nämä\nkasvot, se kauhistui niitten hirvittävää ilmettä.\n\nLihakset olivat jännityksestä paisuneet, hampaat karskahtelivat yhteen,\nhuulet olivat lujasti puristetut yhteen, ja tuskanhiki virtasi otsalla.\nPoskien miehuullisen punan sijaan oli tullut kalman kalpeus.\n\nIkkunastaan oli hän nähnyt vaan ruoskinnan kahdessa ensimäisessä torin\nkulmassa, mutta hän tiesi sitä jatkettavan.\n\nKuolema olisi ollut hänelle otollinen; miksei se pelastanutkin häntä\nnäistä tuskista? -- Epätoivo toi hänelle jättiläisvoimat; hän tunsi\nhihnojen ranteitten ympäriltä hien tähden liestyneen. Kaikin voimin\njännitti hän ranteensa auki, ja siteet heltisivät, kädet olivat vapaat.\n\nNyt voi hän helpommin liikkua. Ehkä saisi hän vielä kerran nähdä\nomaisensa rääkkäyksen jälkeen.\n\nMielellään olisi hän heille antanut jonkin merkin, mutta tiesivätköhän\nhe että hän oli täällä?\n\nSilloin kuuli hänen herkkä korvansa piiskan viimeiset iskut. Hän oli\nkuulevinaan äitinsä huutavan hänen nimeään.\n\n\"Laupias Jumala, armahda minua! Hän kutsuu poikaansa, enkä minä voi\nrientää hänen avukseen. Voi minua! Ja minun täytyy elää! Mutta vielä\nminä sinun puolestasi kostan niin totta kuin Jumala minua auttakoon!\"\n\nRaivoisasti pudisteli hän rautakalteria ikkunassa. Mutta se ei heilunut\n-- mutta mitä se oli? -- Raskas esine putosi lavitsalle.\n\nHän luuli sitä ensin kiveksi, jonka joku oli heittänyt torilta, mutta\nsiinä kolahduksessa kuului metallin helinää, ja käärö oli pitkulainen.\nNopeasti otti hän sen ylös.\n\nPaketti oli kääritty huolellisesti silkkihuiviin.\n\nNopeasti avasi hän sen ja katseli sisällystä.\n\nSaattoiko hän uskoa silmiään? Käärössä oli kultarahoja, pitkä puukko ja\nkirje.\n\nCibolero nousi lavitsalle lukemaan kirjettä ikkunan hämärässä valossa.\nSiinä oli kirjoitettuna:\n\n    \"Sinun mestauksesi on päätetty suorittaa huomenna. En tiedä\n    jätetäänkö sinut yöksi kaupungin vankilaan vai viedäänkö\n    presidioon. Jos saat jäädä kaupungin vankilaan, voin helpommin\n    sinua auttaa.\n\n    \"Lähetän kaksi asetta: kultaa ja terävän puukon. Käytä kumpaa\n    tahdot, tai molempia! Seinät ovat savesta, niihin voi helposti\n    kaivaa aukon, Jos se sinulle onnistuu, on ulkopuolella apua\n    odottamassa. Jos sinut kuljetetaan presidioon, niin koeta paeta\n    matkalla; se on ainoa keino! Uskaliaisuutta ei sinulta puutu\n    ratkaisevalla hetkellä, minä tunnen Carloksen! Riennä Josefan\n    rancholle, siellä on uskollisia ystäviä odottamassa. --\n\n    \"Voi hyvin, kovaosainen ystäväni, Jumala kanssasi!\"\n\nKirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta ilman sitäkin tiesi Carlos,\nkeneltä se oli.\n\n\"Rohkea, jalo tyttö\", ajatteli hän kätkiessään kirjeen povelleen;\n\"sinun uskollinen rakkautesi antaa minulle uutta voimaa taisteluun. --\n\n\"Jos kuolen, niin en saa surmaani ainakaan pyövelin kädestä. Käteni\novat nyt vapaat, eikä niitä sidota niin kauvan kuin vähänkin on eloa\njäljellä. -- Kuolo vaan voi minut lannistaa ja voittaa.\"\n\nNäin rohkaistuaan itseään istuutui hän lavitsalle ja katkoi nopeasti\nhihnat jaloista. Taas voi hän seisoa varmasti jaloillaan. Puukko\nkourassa asteli hän vinhasti edestakaisin kopissaan kiihkoisena.\nKauheita silmäyksiä heitti hän ovelle ja varmaan oli hän päättänyt\nsurmata ensimäisen tulijan.\n\nSilloin näkyi hänen mieleensä äkkiä juolahtaneen jotain uutta.\n\nHän pujotti jalkansa jälleen siteisiin, pani poveensa rahat ja puukon,\nkietoi kätensäkin äskeisiin siteisiin, vaikka lievästi, ja paneutui\npitkälleen penkille.\n\nKasvot olivat oveen päin, ja muuten oli hän niin liikkumaton kuin olisi\nnukkunut.\n\nVanki olisi mieluummin kohta ruvennut murtautumaan ulos, mutta hän piti\nviisaampana odottaa vahdinvaihtoa.\n\nHän tiesi uuden vartion toimensa alkaessa tulevan tarkastamaan, että\nkaikki olisi kunnossa. Ja sitä hän päätti odottaa.\n\nSitäpaitsi halusi hän vähän levätä. Nukkua ei voinut, sillä voisivathan\nhe yöllä kuljettaa hänet presidioon, ja sitä ennen piti paon tapahtua.\nJos hän vaan pääsisi täältä pois, niin takaa-ajajista ei ollut\nsuurtakaan pelkoa voimakkaalle ja keinokkaalle miehelle. Ainoa pelon\naihe oli karbinit, mutta vaikeata oli niilläkin osata, kun oli pimeä\nyö, eivätkä rakuunat muutenkaan olleet hyviä ampujia.\n\nRunsaan tunnin makasi hän siinä mietteissään, valmiina äärimmäiseen\nuhkarohkeuteen, kun samassa kuului askeleita käytävässä. Uusi vartio\noli tullut.\n\nHänen sydämensä sykki levottomasti. Veisiköhän tämä vartio hänet jo\npresidioon? Levottomana kuunteli hän joka sanaa. Suureksi ilokseen\nhuomasi hän vartijoitten vaan vaihtuvan, ja ymmärsi joistakuista\nsanoista, että häntä vartioitaisiin tässä vankilassa koko yö. Se tieto\noli hänelle arvokas. Heti senjälkeen avautui ovi, ja useita sotilaita\ntuli koppiin; eräällä oli kädessään lyhty. Sen valossa he karkeita\npilkkapuheita lasketellen tutkivat vankia, ja huomattuaan hänen\nsiteensä olevan ennallaan lähtivät pois uskoen hänen olevan varmassa\ntallessa. Sitten lukitsivat he oven, ja huone tuli jälleen pimeäksi.\n\nCibolero makasi vielä hetkisen hiljaa kunnes oli vakuutettu siitä,\netteivät he enää palaisi. Pari miestä jätettiin vartioimaan ovea, muut\nlähtivät pois. Nyt tiesi hän heidän varmaan poistuneen.\n\nOli aika käydä työhän. Nopeasti kiskasi hän jälleen vapaiksi kätensä\nja jalkansa, otti esille pitkän puukkonsa ja ryhtyi kaivamaan aukkoa\nseinään.\n\nJo maatessaan oli hän miettinyt vankilansa asemaa ja sopivaa paikkaa\naukolle. Hän valitsi sen nurkan, joka oli kauvimpana ovesta ja huoneen\nperäseinällä. Tosin ei hän varmaan tiennyt, kaivoiko hän aukon ehkä\ntoisen koppiin, vai pääsisikö ulos. Mutta hän luotti onneensa. Muuten\ntiesi hän, ettei muita vankeja tällä kertaa vankilassa ollut. Tämä oli\nnimittäin pienempien pahantekijöitten vankila, jossa pidettiin heitä\nvaan lyhemmän aikaa.\n\nEipä siis hänelle sekään tuottaisi lopullista estettä, että hän\nmahdollisesti tulisi aukosta toiseen koppiin. Hän alotti siis työnsä\nhyvin toivein. -- Saviseinä mureni verrattain helposti. Se oli tehty\nkuivatuista savitiilistä, ja vaikka seinä oli puoli metriä paksu,\nonnistui Carloksen puolessa tunnissa saada niin suuri aukko, että\nruumis siitä mahtuisi. Pikemminkin hän sen työn olisi voinut suorittaa,\nmutta kun oli työskenneltävä niin varovaisesti, ettei kolinaa yhtään\nkuuluisi, hidastutti se työtä. Pari kertaa luuli hän jo vartijoitten\ntulevan koppiinsa, ja hypähti jo seisaalle hyökätäkseen heidän\nkimppuunsa.\n\nSe oli onneksi vaan mielikuvitusta. Ei kukaan hänen työtään huomannut.\nVielä viimeiset iskut, ja työ oli valmis.\n\nSe toi hänelle uutta elinvoimaa. Täysin siemauksin hengitti hän\nraikasta ilmaa; kuunteli sentään samalla tarkasti. Kaikki oli hiljaista\ntällä puolen vankilaa. Hän pisti päänsä ulos aukosta ja koetti katsella\nympärilleen. Hän näki vaan ruohoa ja villiä kaktuksia seinän vierellä.\n\nVarovasti ryömi hän ulos aukosta ja nousi seisaalleen puukko kädessä.\nHän oli rakennusten takana pensastossa. Ei ollut enää esteitä. Hän oli\nvapaa!\n\nVarovasti pysytellen pensaitten varjossa hiipi hän eteenpäin. Silloin\nhuomasi hän mustan olennon lähellään äkkiä kohoavan maasta ja hiljaa\nlausuvan hänen nimensä. Hän tunsi Josefan, joka viittasi häntä\nseuraamaan.\n\nHiljaa kulkivat he rautatammilehtoon ja kääntyivät eräälle sivutielle.\nPian olivat he sen yksinäisen ranchon luona, jota kirjeessä oli\nsuositeltu.\n\nHetkistä senjälkeen katseli Carlos äitivainajansa ruumista. Ei mikään\nraju tuskan ääni häirinnyt tätä juhlallista hetkeä.\n\nJo ennakolta oli hän aavistanut surua kohtaavansa tavatessaan jälleen\nrakkaat omaisensa. Hän polvistui vainajan sivulle, tarttui käteen, joka\nniin hellästi oli häntä vaalinut, suuteli vielä kerran kalvenneita\nhuulia, mutta ei itkenyt. Liiaksi olivat tämän päivän kauheat\nkoettelemukset häntä murjoneet, jotta mikään uusi suru enää olisi\nvoinut suoda hänelle itkun lievitystä. Tuskien pikarin oli hän juonut\npohjaan saakka, ja tiesi kaiken tulleen kohtalon kädestä. Äitinsä\nruumiin vieressä rukoili hän Jumalalta uutta voimaa.\n\nHän oli juuri noussut seisaalleen, kun samassa koputettiin ovelle.\nItkuun pakahtumaisillaan avasi Rosita oven ja heittäytyi ystävättärensä\nCatalinan syliin. Hän oli tulija. Mikä tuskallinen kohtaus! Saattoiko\nhän tuoda näille kovanonnen lapsille lohdutusta!\n\nTosin oli don Ambrosion tytär tehnyt kaikki voitavansa lievittääkseen\nnäitten onnettomien naisten tuskia, mutta Josefa oli suorittanut\nitse rakkauden työt. Turhaan oli hän koettanut puhdistaa Carlosta\nja paljastaa konnamaisten upseerien työt. Hänen isänsä oli edelleen\nsairaana, eikä hän voisi terveeksi tultuaan -- vaikka olisi tahtonutkin\n-- mitään vallanpitäjille. Sen tiesi Catalina.\n\nMutta Catalina sanoi tehneensä päätöksen. Kun isä vaan paranisi, oli\nhän päättänyt taivuttaa hänet lähtemään tällaisesta maasta, jossa\nväkivalta ja taikausko piti kansaa kahleissaan. Hänen jalomielinen\nisänsä varmaan tulisi jälleen Carloksen ystäväksi, ja sitten asuisivat\nhe kaikessa ystävyydessä.\n\nKiitollisena ojensi Carlos rakastettavalle tytölle kätensä, jäähyväiset\nsanottiin, ja señorita kiiruhti jälleen isänsä vuoteen luo.\n\n\"Rosita raukka, kuinka paljo oletkaan saanut kärsiä!\" sanoi cibolero.\n\"Kaikki sinun täytyy minulle myöhemmin kertoa! Mutta nyt kiiruusti\npakoon. Missä ovat hevoset?\"\n\n\"Ne ovat ihan lähellä -- aitauksessa.\"\n\n\"Tule sitten, ei ole hetkeäkään aikailtavaa!\"\n\nNäin sanoen käänsi hän sarapeensa äidin ruumiin ympärille, otti sen\nsyliinsä ja lähti huoneesta.\n\nIlo välähti ciboleron silmistä nähdessään muitten hevosten joukossa\nylvään mustan ratsunsa. Antonio oli yleisessä hälinässä saanut sen\nkiinni vankeja torille vietäessä. Rosita istui jo satulassa, samoin\nAntonio ja pari peonia, jotka halusivat seurata herraansa, kun samassa\ndon Juan juoksi paikalle ja huusi:\n\n\"Minä olen päässyt vapaaksi, ystävät; eversti on tyytyväinen kostoonsa\nja on laskenut minut vapaaksi, kun pelkäsi todistustani oikeuden\nedessä. Ottakaa minut mukaan minne tahansa menettekin, seuraan teitä!\"\n\n\"Onhan taivas meille vielä sentään armollinen!\" huudahti Carlos.\n\"Tervetuloa!\"\n\n\"Ratsastammeko alas laaksoa, herra?\" kysyi Antonio, jolla oli kiire\nmatkalle.\n\n\"Ei\", sanoi Carlos hetken mietittyään; \"menemme La Ninan kautta. He\neivät arvaa meidän paenneen sen kautta. -- Aja edellä, Antonio! --\nEteenpäin!\"\n\nPieni seurue ratsasti pois, ja tunnin ratsastettuaan, kuiskaillen vaan\nkeskenään, ehtivät he ylängölle.\n\nÄkkiä pysähtyi Carlos, ja muut kokoontuivat viittauksesta hänen\nluokseen.\n\n\"Täällä voi äitini nukkua rauhassa. Kallioita ei voi kukaan kääntää.\nHaudatkaamme hänet tänne!\"\n\nNäin sanoen alkoi hän puukollaan kaivaa hautaa. Toiset auttoivat siinä\nvaivaloisessa työssä, ja hartain rukouksin peitettiin vainaja haudan\nlepoon.\n\nHautakummulle koottiin ruohoisia turpeita, ja Rosita kostutti\nkyynelillään nurmen nukkaa. Sitten ratsasti Carlos kallionkielekkeelle,\njosta saattoi nähdä yli laakson, presidion ja kaupungin tuikkivine\nvaloineen.\n\nUhkaavin liikkein ja kumealla äänellä huudahti hän: \"Äiti, jos vielä\nsilmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, niin kuule valani! Vannon\nkostavani puolestasi. Tästä hetkestä asti omistan henkeni ja ruumiini\nkostolle. -- Kostolleko?! -- Miksi käytän sitä sanaa? -- Ei kostoa,\nvaan oikeutta. Oikeutta heille, jotka ovat tehneet tämän häpeällisen\nmurhan! Oi, äitini henki, kuule minua! -- Iloitkaa vaan, te kurjat\nkonnat! Teidän aikanne on tuleva pian! -- Minä lähden nyt -- mutta\npalaan ennenkuin aavistattekaan. Vielä kerran näette kasvoista\nkasvoihin cibolero Carloksen!\"\n\nUhaten ojensi hän oikean kätensä kaupunkia kohden, ja voitonvälke\nloisti hänen silmistään. Hepo hirnahti rajusti, aivankuin sekin olisi\ntahtonut yhtyä herransa sanoihin. Sitten kääntyi ratsastaja ympäri ja\nnelisti pois.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nCarlos täyttää valansa. Loppu.\n\n\nKauhean näytelmän jälkeen torilla olivat upseerit saaneet\nonnentoivotuksia San Ildefonson asukkailta, sillä näitä urhoollisia\nmiehiähän saatiin kiittää siitä, että peljätty cibolero oli vihdoin\nvangittu. Päivän kunniaksi oli yhteiskunnan arvohenkilöt kutsuttu\njuhlaan presidioon. Se oli loistava. Viini, soitto ja pila kohotti\nmielialaa, ja kaikki olivat iloisia.\n\nOli jo tullut myöhäinen ilta. Silloin ehdotteli joku vieraista, että\nvaarallinen vanki tuotaisiin juhlaan.\n\nEhdotus oli tosin omituinen, mutta sitä kannattivat monet, ja eversti\nmyöntyi lopulta vieraittensa pyyntöön.\n\nKersantti Gomez kutsuttiin sisälle, ja hän sai määräyksen hakea vanki.\n\nJuominkeja jatkettiin sitten, mutta ne saivat äkkiä lopun, kun\nkersantti Gomez tuli kiiruusti sisälle ja huusi kovalla äänellä:\n\n\"Vanki on karannut\".\n\nTämä uutinen teki seurassa pahempaa jälkeä kuin pommin räjähtäminen.\nKaikki hypähtivät seisoalleen, tuolia ja pöytiä kaadettiin, laseja\nheitettiin lattiaan, syntyi suuri mylläkkä.\n\nSali tyhjeni pian; toiset menivät kotiin katsomaan vieläkö heidän\nperheensä oli turvassa, toiset taas riensivät kaupungin vankilaan\nottamaan tarkempaa selvää asiasta.\n\nVizcarra ja Roblado olivat raivoissaan.\n\nEi kauvan viipynyt kun rakuunat istuivat satulassa ja ratsastivat\nkaupunkiin.\n\nVankila saarrettiin.\n\nSeinässä huomattiin silloin tosiaankin se aukko, josta vanki oli\nkarannut, mutta kuka oli päästänyt hänen siteensä? Mistä oli hän saanut\npuukon? Vartijoita tutkittiin ja piestiin -- piestiin ja tutkittiin,\nmutta ei siitä asia selvinnyt. Heillä ei ollut aavistustakaan vangin\nkarkaamisesta ennenkuin Gomez tuli häntä hakemaan.\n\nRakuunoita lähetettiin kaikille suunnille, kaikki talot tutkittiin,\nmutta jälkiä oli mahdotonta nähdä pimeässä.\n\nSeuraavana aamuna haettiin karkulaista vielä innokkaammin. Käytiin\nciboleron kodissakin, mutta siellä ei ollut ketään ollut. Tutkittiin\ntiet, polut, ja rotkot, mutta turhaan. Lopulta arveltiin hänen jo\npäässeen pakoon kauvaksi.\n\nTämä arvelu näyttäytyi todeksi.\n\nJoukko ystävällisiä comancheja, jotka aika-ajoin kävivät siirtolassa,\nkertoivat tavanneensa ciboleron joukkueen Llano estacadolla. Siinä\noli ollut muuan nuori tyttö ja useita miehiä, sekä ruokavaroilla\nkuormitettuja muuleja. Cibolero oli sanonut matkustavansa kauvaksi,\nylätasangon toiselle puolelle.\n\nSellaista uutista ei voitu epäillä. Cibolero oli usein lausunut\naikovansa palata kotimaahaan, Pohjois-Amerikaan. Olihan siis\nluonnollista, että hän tällaisissa oloissa etenkin oli pannut tämän\naikeensa täytäntöön. Häntä ei enää voitu ahdistaa, ja useimmat luulivat\npäässeensä hänestä ijäksi, sillä ei suinkaan maasta karkotettu\nuskaltaisi enää palata Uuteen Meksikoon?\n\nKauvan puhuttiin ciboleron töistä, mutta tuli taas uusia tapauksia,\njotka kiinnittivät enemmän ihmisten huomiota, ja niin unohdettiin\nnoidan perhe.\n\nVizcarra vaan ei lakannut muistelemasta sitä miestä, joka oli jättänyt\nhänelle muistomarjan elinijäkseen, ja kapteeni Robladon täytyi\nsuorittaa tavantakaa rahalahjuksia sille miehelle, joka oli välittänyt\nkauppoja salamurhaajien kanssa; varsinkin kun hän oli saanut tietoonsa\nyksiä ja toisia seikkoja Rositan ryöstöstä ja uhkasi antaa upseerit\nilmi. Petetty kapteeni sadatteli usein maanpakolaista.\n\nOli sentään pari rehellistä ihmistä, jotka myötätuntoisesti muistelivat\nusein pakolaisia. Kun don Ambrosio useitten viikkojen kuluttua oli\ntoipunut sairasvuoteeltaan, ilmotti Catalina hänelle, kuinka cibolero\noli päässyt karkaamaan. Aluksi ei vanha herra tahtonut voida uskoa\nupseerien kataluutta, mutta lopulta ei hän enää voinut sitä epäillä.\nKun comanchit sitten saapuivat San Ildefonsoon, hämmästyi hän suuresti,\nkun comanchien päällikkö halusi puhutella häntä.\n\nPäällikkö antoi don Ambrosiolle kaksi kirjettä, joista toisessa\nvakavasti kehotettiin häntä tyttärineen lähtemään siirtolasta.\nToisen oli lähettänyt don Juan. Siinä jätti don Juan don Ambrosiolle\nvaltakirjan hänen talonsa myymiseen ja pyysi samalla häntä välittämään\nkaupan. Entinen tilanomistaja ilmotti siinä nykyisen asumapaikkansa ja\nsanoi hyvin menestyvänsä.\n\nSaatuaan don Ambrosiolta Carloksen kirjeen punastui Catalina\nmielihyvästä, ja sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun don Ambrosio sanoi\npäättäneensä myydä maatilansa ja siirtyä samalle seudulle, jossa hänen\nystävänsä jo olivat. Catalina oli hyvin kiitollinen isälleen.\n\nEi kauvan kestänytkään kun asiat olivat järjestyksessä, ja molemmat\nlähtivät San Ildefonsosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä teki Carlos? Oliko hän tosiaan kulkenut yli ylätasangon? Eikö hän\nenää koskaan palaisi? Kuinka kävi San Ildefonson?\n\nNäin kysyy varmaan lukija, ja niihin vastataan järjestyksessä.\n\nNiin, Carlos palasi vielä San Ildefonsoon, mutta hän ei tullut yksinään!\n\nHäntä seurasi viisisataa soturia -- punaista soturia, jotka olivat\nvalinneet hänet päällikökseen, -- 'valkoiseksi päälliköksi'. Ne olivat\nwacoheimon urhoollisia sotureita, jotka olivat saaneet kuulla hänen\nkärsimänsä vääryydet ja olivat päättäneet kostaa hänen puolestaan.\n\nOli jo myöhäinen syksy, kaunein vuodenaika Amerikassa, aika, jolloin\nluonto niin runsaasti jakaa antimiaan. Oli ihana kuutamoyö; vuoret ja\nlaaksot oli hopeoinut se lempeä valo, josta niin paljo on runoiltu.\nLlano estacadon autioille lakeuksillekin loi kuu valoaan. Muuan\nlammaspaimen oli siellä laskeutunut yölevolle laumansa lähelle, kun hän\nsamassa heräsi koiransa vihaiseen murinaan. Hän hypähti äkkiä ylös ja\nkatseli varovasti ympärilleen. Oliko se susi, harmaa karhu vai punainen\npuma? [puma = amerikalainen leijona] -- Ei, muuta hän sai nähdä,\nsellaista mikä sai hänet vapisemaan.\n\nTasankoa pitkin kulki jono mustia olennoita. Siinä oli paljo hevosia\nja ratsastajia. Hevonen seurasi hevosta pitkänä ketjuna. Se kulki\nidästä länteen. Se oli jo parinsadan askeleen päässä paimenesta, mutta\nniin hiljaa se kulki, että sitä olisi voinut luulla henkinäyksi. Ei\nkuulunut hiljaisessa yössä kuolainten kalinaa eikä aseitten kalsketta.\nKengittämättömien kavioitten kumeat iskut nurmeen ja jokunen hirnahdus\nvaan todisti niitten olevan eläviä olennoita.\n\nJuuri herännyt paimen vapisi nähdessään tämän jonon, sillä pian huomasi\nhän, ettei tämä ollut mikään henkinäky, vaan sotajalalla olevia\nintiaaneja.\n\nKirkkaassa kuunvalossa näki hän heidät vieläkin selvemmin. Hän näki\nnäitten intiaanien olevan täysissä sotavarusteissa; rinta ja käsivarret\nmaalattuina, yllään jouset, nuolet ja keihäät -- sanalla sanoen, ne\nolivat sotaretkellä olevia intiaanisotureita.\n\nMerkillisimmältä näytti kuitenkin tämän äänettömän joukon johtaja.\nPaimen saattoi tuskin uskoa silmiään huomatessaan tämän päällikön niin\npaljo eroavan muista muodoltaan ja varustuksiltaan. Paimen huomasi\nhänet selvästi valkoiseksi mieheksi, jolla oli yllään rancheron puku.\n\nSilloin muisti hän äkkiä ne merkilliset tapaukset, joista pari\nkuukautta sitten San Ildefonsossa niin paljo puhuttiin. Hän muisti\nmaanpakolaisen; eikä enää epäillytkään:\n\nCibolero Carlos palasi siirtolaan kostamaan vihollisilleen.\n\nOsaksi isänmaanrakkaudesta, osaksi suuren palkkion toivossa päätti\npaimen ilmaista asian. Hän aikoi lähteä laaksoon ilmottamaan intiaanien\ntulosta presidioon. Kun jono oli päässyt hänen ohitseen, aikoi hän\nlähteä, mutta hän ei osannutkaan arvata valkoisen päällikön älyä.\n\nEnnenkuin paimen oli ehtinyt paeta, saarrettiin hän laumoineen. Osa\nlaumasta paistettiin illalliseksi niille, jotka hän aikoi antaa ilmi.\nPaimen vangittiin.\n\nVähän matkaa jakaantui tie kahtia. Vaiti ratsasti päällikkö sitten\nedelleen, vaiti seurasivat sotilaat. Jono kulki kuin käärme tasangolla.\n\nHitaasti kulkivat intiaanit. Tunnin kuluttua saapuivat he tasangon\nlänsireunalle, sille rotkolle, jossa heidän päällikkönsä oli\npiilotellut. Surullisin mielin muisteli Carlos mennyttä aikaa.\n\nKuu valaisi kyllä lakeuden, mutta rotkoon se ei enää paistanut. Siellä\noli pimeä. Laskeutuminen sinne oli vaikeata, mutta ei sellaisille\nmiehille niin taitavan päällikön johdossa.\n\nValkoinen päällikkö sanoi hiljaa muutamia sanoja lähimmäiselle wacolle,\najoi rotkoon ja katosi kallioitten varjoon.\n\nIntiaani kertasi samat sanat seuraajalleen ja katosi hänkin rotkoon;\nsamoin tekivät kaikki, ja lopulta olivat kaikki viisisataa soturia\nrotkossa.\n\nKavionkapse sorassa kuului vielä kauvan; mutta kun ei niitä enää\nkuulunut, ääntelivät taas piilopaikkoihinsa paenneet pedot.\n\nKuului haukan kimeätä huutoa, kehrääjän valittavaa ääntä ja arosuden\nulvontaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuorokausi oli kulunut. Jälleen oli kuu noussut taivaalle. Silloin\nnäkyi jälleen sama suuri käärme kiemurtelevan rotkosta ulos tasangolle\nPecos-jokea kohden. Se kulkee joen poikki ja tulee sille ylängölle,\njolle jo näkyy San Ildefonson laakso.\n\nYlängölle se seisahtuu -- kuun mentyä pilveen johtaa valkoinen\npäällikkö joukkonsa tammilehdon suojaan. Sotilaat laskeutuvat maahan\nratsailta ja sitovat hevosensa puihin.\n\nMustalta näyttää presidion laaja rakennusryhmä; torninvartijaa ei näy,\nmutta hänen säännöllisesti uusiintuva huutonsa: \"centinela alerta!\" --\n\"vartija, varoillasi!\" -- ilmaisee hänen olevan valveilla.\n\nHuutoon vastaa portinvartija; sen jälkeen on kaikki taas hiljaista.\n\nPian on koko linnotusväestö raskaassa unessa. Yövartijakin portilla on\noikassut väsyneet raajansa kivipenkille ja nukkuu makeasti.\n\nKaikki silmät ovat sulkeutuneet, ei kukaan aavista vaaran olevan niin\nlähellä.\n\nTaas kuuluu: \"centinela alerta!\" ja huuto vastaa portilta, mutta ei\nkukaan vartijoista huomaa niitä tummia haamuja, jotka matavat maata\npitkin suurien sisiliskojen lailla kohti linnanmuuria.\n\nNe luikertelevat ruohikossa yhä lähemmäs linnoituksen porttia.\n\nPortinpielessä on valaistu lyhty, joka valaisee lähintä ympäristöä,\nmutta vartijan selkä on hiipijöihin päin.\n\nÄkkiä sattuu rasahdus hänen korvaansa. Huudahdus: \"quien viva?\" --\n\"kuka siellä?\" häipyy hänen huuliltaan, sillä hän kaatuu kuolleena\nmaahan. Puolitusinaa nuolia lävistää hänen sydämensä.\n\nJoukko tummia olennoita syöksyy avonaisesta portista sisälle, ja juuri\nunesta herätä sävähtäneet sotilaat surmataan ennenkuin ovat kerinneet\ntarttua edes aseisiinsa.\n\nKuuluu wacojen kamala sotahuuto, ja sadottain hyökkää intiaaneja\nlinnaan. He tunkeutuvat pihalle ja sulkevat rakuunoitten kasarmien ovet.\n\nSäikähtyneinä juoksevat puolialastomat sotilaat ulos ja syöksyvät\nintiaanien keihäisiin. Karbinien ja pistoolien laukauksia kuuluu\nkaikkialta, mutta ampujat kaatuvat ennenkuin ehtivät ladata uudelleen.\n\nTaistelu oli lyhyt ja vimmattu.\n\nHuutoja, laukauksia ja huokauksia kuuluu kaikkialta; ovia lyödään\nrikki, sapelit kalisevat, ja ruumiita kaatuu maahan.\n\nVihdoin päättyy hirveä verilöyly. Kaikkialla on uudelleen hiljaista. Ei\nenään kuulu intiaanien villiä sotahuutoa. Kaikki sotilaat on surmattu.\n\nEi sentään ihan kaikkia. Kahden miehen henki on säästetty.\n\nVizcarra ja Roblado eivät ole kuolleet. Heitä odottaa kauheampi kuolema\nkuin kaatuminen taistelussa. Heidät viedään ylpeästä presidiosta\nkamalaa kohtaloaan kohden.\n\nSitä ennen oli hävitettävä muurit ja vahvat varustukset. Monet kädet\nolivat hävittämässä, mutta pahinta jälkeä tekivät liekit. Kaikkialla ne\nroihusivat, ja savu tuprusi esiin joka raosta. Pian on penkere suurena\ntulimerenä; palkit palavat ja putoavat ryskyen. Muurit kaatuvat.\nLopulta on presidio vaan tulta ja savua syöksevä raunio.\n\nMutta vielä ei ole kauhun mitta täysi. Pakolainen ei halunnut\nkostaa ainoastaan rakuunoille, vaan kaupungin asukkaillekin, jotka\nsydämettöminä olivat katselleet ja vaatineet vanhan vaimon ruoskimista\naina kuolemaan saakka ja nuoren viattoman tytön häpeällistä rääkkäystä.\n-- San Ildefonson asukkaatkin saivat tuta cibolero Carloksen kostoa.\n\nHän täytti valansa, sillä ennen auringon nousua paloi kaupunki\nkaikkialla, ja miehet, naiset ja lapset, nimittäin ne, joita ei kohta\nsurmattu, pakenivat henkensä tiestä tasangolle, onnellisina kun sen\nsaivat pelastettua.\n\nSan Ildefonson ihanasta laaksosta oli kadonnut ihmiskätten jälki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme nyt tämän murhenäytelmän loppukohtauksessa, mutta sanoin ei\nvoi kuvailla todellisuutta, sillä se on julmempi kaikkia tähänastisia\ntapauksia.\n\nNäyttämönä on La Nina, sama kallionkieleke, jolla cibolero Juhannuksena\nsuoritti loistavan ratsastusnäytteensä.\n\nTaaskin odottaa jännityksissään utelias katsojajoukko, kuten silläkin\nkertaa. Odotetaan uutta näytelmää. Mutta kuinka toisellaiset ovatkaan\nnyt osanottajat ja katselijat!\n\nKalliolla istuu kaksi miestä hevosten selissä. Mutta he eivät ole\nsiellä vapaasta tahdostaan. Heidän kätensä on sidottu selän taakse, ja\njalat hevosen mahan alle. Satulat ovat lujasti kiinni. Rajaton epätoivo\nja pelkuruus kuvastuu heidän kasvoistaan!\n\nHe ovat keski-ikäisiä miehiä, molemmat täydessä upseerinpuvussa. Toinen\non linnanpäällikkö, eversti Vizcarra, toinen on kapteeni Roblado.\n\nPakolaisen petomaiset vainoojat ovat nyt hänen vankejaan, hänen\nvallassaan. -- Mutta mitä varten istuvat he ratsailla juuri täällä? Ja\nmitä varten on heidät sidottu? Mikähän näytelmä täällä alkaa?\n\nHuomatkaa! -- Heidän allaan olevat hevoset ovat villejä mustangeja!\nKatsokaa niitä tarkemmin! -- Hevosten silmille on sidottu huivi!\n\nKumpaakin hevosta pitelee vaivoin tagno. Hevosten päät on käännetty La\nNinan äkkijyrkännettä kohden.\n\nIntiaanit muodostavat pitkän rivin vähän matkan päässä ratsastajista.\nVillit soturit ovat hiljaa kuin haudassa. Kaikki katsovat valkoiseen\npäällikköön, odottavat merkkiä häneltä. Hänen kasvonsa ovat\nkalmankalpeat, niitten ilme ankara, hänen siinä istuessaan pikimustan\nratsunsa selässä.\n\nSanaakaan ei kostaja lausu uhreilleen valmistaakseen heitä kohtaloonsa.\nSe on tehty. He tietävät jo tuomionsa. -- Kamalan hiljaisuuden\nvallitessa annetaan merkki. Tagnot juoksevat sivulle ja jättävät\nmustangit vapaiksi.\n\nUusi merkki annetaan ratsastaville intiaaneille. He ratsastavat\neteenpäin hurjasti kiljuen. He pistävät mustangeja keihäillään. Ne\neivät mitään näe ja syöksyvät suoraan kohti jyrkännettä.\n\nSidottujen ratsastajien tuskanhuudot voittaa villien kiljunta. -- Vielä\nsilmänräpäys -- ja näytös on päättynyt! Säikähtäneet mustangit ovat\nsyöksyneet jyrkänteeltä alas ja vieneet mennessään ratsastajat.\n\nTummat ratsastajat pidättävät hevosiaan jyrkänteen reunoilla ja\nkatselevat kauhistuneina toisiansa.\n\nMuuan ratsastaja meni vielä lähemmäs reunaa ja katseli syvyyteen. -- Se\noli valkoinen päällikkö.\n\nHetkisen katseli hän ruhjoutuneita ruumiita siellä alhaalla. Ne eivät\nliikahtaneet. Hevoset ja miehet olivat murskautuneet kuoliaaksi.\n\nSyvä huokaus pääsi ciboleron rinnasta, aivan kuin olisi taakka siltä\npois nostettu; sen jälkeen kääntyi hän ympäri ja sanoi vakavasti ja\njuhlallisesti ystävälleen:\n\n\"Don Juan! Olen täyttänyt valani! Olen kostanut äitini puolesta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta-auringon valossa näkyi intiaanijono ratsastavan pois laaksosta\nLlano estacadoa kohden; mutta he eivät palanneet kuten olivat tulleet.\nHeillä oli nyt runsaasti saalista San Ildefonsosta.\n\nEdellä ratsasti cibolero, ja hänen rinnallaan don Juan.\n\nKauheat tapaukset olivat luoneet synkät varjot heidän otsalleen, mutta\nhaihtuivat vähitellen ajatellessa uutta, onnellisempaa tulevaisuutta.\n\nCarlos ei jäänyt pitkäksi aikaa wacoystävien luo. Hän sai runsaasti\nlahjoja ja ratsasti sitten itään päin uuteen, rauhalliseen kotiinsa.\n\nSiellä otti hänet ystävällisesti vastaan don Ambrosio; ja toteen\nnäkyivät käyneen Catalinan sanat, että don Ambrosio korvaisi entisen\nväärinkäytöksensä, kun oli halveksinut Carlosta.\n\nKun entinen cibolero pyysi vaimokseen Catalinaa, siunasi isä nuorikoita\nja iloitsi heidän onnestaan.\n\nToteutui myöskin don Juanin hartain toive; hän järjesti onnellisen\nkodin puolisolleen Rositalle.\n\nAntonio oli aina tervetullut ystävä molempiin perheisiin, ja kun Carlos\nsilloin tällöin kävi metsästysretkillä wacoystäviensä luona, oli\nAntonio aina mukana.\n\nSiitä ajasta lähtien ei enää kuultu puhuttavan San Ildefonsosta. Eikä\nuuttakaan siirtolaa perustettu tuohon ihanaan laaksoon.\n\nSen häviö olisi toisina aikoina ehkä herättänyt suurempaakin huomiota,\nmutta se tapahtui aikana, jolloin Espanjan valta Amerikan mantereella\njo oli häviämässä. San Ildefonson hävitys oli vaan yksi monista\nsamallaisista surullisista tapauksista siihen aikaan. -- Melkein samaan\naikaan joutui sadottain kukoistavia siirtoloita intiaanien käsiin.\nNiillä on oma historiansa, ehkä vielä jännittävämpi kuin tämä.\n\nCarlos ei enää siihen laaksoon palannut, mutta wacointiaanit\nmuistelivat kauvan kiitollisuudella valkoista päällikköään.\n\n\n\n"]