Lannistumaton sydän

LANNISTUMATON SYDÄN

Kirj.

Sigrid Undset

Suomentanut

Anna-Maria Tallgren

Porvoo - Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.

I

Kun Dorthea-rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että tuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.

Hän sulki jälleen oven. Pitäen rivasta hän jäi seisomaan ja kuunteli tuulen kohinaa talon nurkissa. Heikko liekki hulmahti vahvemmaksi ja valaisi loimahtaen hirsiseinää. Siinä seisoessa häntä alkoi äkkiä kammottaa. Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa; ylhäällä oli kalpea valonkajo, kuu kumotti käytävän ikkunasta. Kyllähän hän tiesi, että mustat möhkäleet pimeissä nurkissa olivat vain vaatearkkuja ja että seinillä riippui vain vaatteita. Mutta hän ei voinut päästä selittämättömästä kammon tunteesta, joka oli vallannut hänet, kun hän oli avannut oven kotiopettajan huoneeseen ja nähnyt, että se oli tyhjä ja pimeä ja kylmä. Vaikka tiesihän hän sen jo ennakolta – ettei siis herra Dabbelsteen ollut kotona.

Ja sitä paitsi – olisihan vain ollut pahempi, jos hän olisi ollut sisällä. Nyt Dorthea-rouva saattoi ainakin edellyttää, että pojat olivat opettajan mukana. Siitä huolimatta, ettei herra Dabbelsteen sinänsä ollut kaikkein luotettavinta seuraa – ei ainakaan tämäntapaisena päivänä, jolloin tiet olivat olleet täynnä rahtimiehiä. Hetkiseksi hän oli rauhoittunut, kun Lars oli palannut ja tuonut tiedon, ettei Lervikenissä kukaan ollut nähnyt Dabbelsteeniä sitten varhaisen iltapäivän. Ja silloinkin hän oli ollut vain pikimmältään Else Dragonin luona – eivätkä lapset olleet edes olleet siellä hänen mukanaan; he olivat sillä aikaa laskeneet tiellä mäkeä. Elsen kertoman mukaan.

Ulkona valui vesi kaikilta katoilta. Tuulenpuuskat humisivat vanhoissa saarnipuissa. Nyt kai loppuisi keli, josta Thestrup oli ollut niin iloinen, ajatteli Dorthea-rouva säälitellen. Suojailma oli alkanut niin rajusti. Kaikki talon ikkunaluukut paukkuivat tuulen niitä repiessä.

Keittiöstä kantautui hänen korviinsa äänten sorinaa. Täytyihän heidän saada syödä rauhassa. Elleivät lapset palaisi ennen kuin väki oli aterioinut, piti tietenkin kaikkien miesten lähteä etsimään heitä. Lars saisi ottaa reen ja ajaa Fenstadiin. Jos Dabbelsteen oli päätynyt kapteenin luo, oli hänessä tuskin miestä palaamaan jalkaisin kotiin.

Ei ollut koskaan ennen sattunut, että hän olisi ollut näin kauan poissa, kun pojat olivat mukana. Dorthea-rouva oli pitänyt hänen puoltaan, joskin hänen täytyi myöntää että Thestrup oli oikeassa sanoessaan, että vaikkakin Dabbelsteen epäilemättä oli hyvin lahjakas nuori mies, hän oli epäluotettava kotiopettaja. Tosin rouva tunsi eräänlaista äidillistä hellyyttä säälittävää nuorukaista kohtaan. Joka tapauksessa juuri hän itse oli vaatinut, että he pitäisivät kotiopettajan vielä vuoden, sillä äidin mieltä kirveli, kun hän ajatteli, että Vilhelm ja Klaus lähetettäisiin kotoa jo vuotta aikaisemmin. Ja Kristinen haltuun.

Tietysti hän saattaisi lähettää Haakonin tai jonkun palvelustytöistä Scharlachin luo. Mutta kernaimmin hän tahtoi itse. Kuitenkin hän oli varma, että he eivät olleet Scharlachilla. Mutta hänelle tekisi hyvää puhua vanhan saksalaisen kanssa. Kaikki tehtaalaiset turvasivat lasinpuhaltajaan, kun jotakin oli hullusti. Ja Dorthea-rouva oli todellakin levoton tällä kertaa, vaikkakin hän koetti voittaa levottomuuttaan – mutta olihan nyt myöhäkin. Vaikka olihan ennenkin sattunut, että pojat olivat unohtaneet päivällisen ja myöhästyneet iltapuurolta, kun heillä oli ollut jotakin erikoista puuhaa.

Ja jos esimerkiksi heidän päällensä olisi ajettu tai he olisivat jotenkin sekaantuneet ajomiesten parveen, niin olisihan hän kuullut siitä jo aikoja sitten.

Dorthea-rouva heitti harteilleen hilkkaviitan, sylkäisi sormiinsa ja sammutti tuikun.

Juuri kun hän avasi oven, ryösti tuulenpuuska sen hänen käsistään, paiskasi rajusti häntä päin ja oli kaatamaisillaan hänet; hänen takanaan jysähti jokin esine, jonka tuuli oli kaatanut nurin käytävässä. Säikähdys ajoi hien hänen kasvoilleen, hän sai kiinni rivasta ja oven suljetuksi jälkeensä. Jo ensimmäisellä porraskivellä hän liukastui, niin että oli kaatua – räystäsvesi oli jäätynyt liukkaaksi kuoreksi. Hänen sydämensä jysähti – olipa tämäkin yö! Minnehän pojat olivat saattaneet joutua!

Ilmassa vihelsi ja vinkui, vanhojen puiden latvat tohisivat. Kuu, joka oli melkein täysi, sukelsi ajelehtivasta pilvestä toiseen, peittyi hetkeksi ja tuli taas esiin. Toisella puolen laaksoa kimmelsi alastoman tunturin jäätynyt, mustanvalkoinen kylki kuin katinkulta.

Dorthea seisoi silmänräpäyksen ja mietti. Sitten hän veti hilkan paremmin päänsä yli, kannatti hameitaan ja kulki kumarassa tuulta päin, joka ajoi jääkylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Hän huomasi, että sitten aamun olivat pihalle luodut kinokset paljon painuneet molemmin puolin, ja tie oli märkä ja liukas. Ulkorakennukset nukkuivat luoden eteensä pilkkopimeän varjon, ja kuunvalo kiilsi kattojen kivilaatoilla – melkein kaikki lumi oli ajautunut pois. Täällä talojen suojassa kävi kulku vielä. Mutta veräjällä tuli vastaan tuulenpuuska, niin että hänen täytyi seisahtua.

Samassa kuu sukelsi näkyviin ja jää kimmelsi rinteellä, josta sänki pisti esiin – siinä määrin olivat jo pellot paljastuneet. Jälleen Dorthea ajatteli miestään – hänen takiaan olisi talvikeliä vielä kauan tarvittu. Ja semmoinen tuuli – tällaisessa ilmassa Thestrup aina pelkäsi kuumaa sulattimoa ja jäi usein kirjoitushuoneeseensa koko yöksi. Ja Dorthea tiesi, että päivä oli ollut hänelle raskas.

Entäpä jos hänen täytyisi lähettää sana miehelleen, että pojat eivät olleet palanneet kotiin, eikä Dabbelsteenkaan! Ja jos jotakin oli tapahtunut, niin olihan se hänen syynsä, hän kun oli uskonut poikansa niin epäluotettaviin käsiin.

Tuuli hellitti hetkiseksi. Dorthea riensi rinnettä alas. Talontie oli liukas, ja törkyä ja hevosen lantaa oli ajautunut sille kasoihin, välissä kiiltävää jäätä.

Mäen alla, toisella puolen maantietä, olivat molemmat pitkät asuinrakennukset. Kuunvalossa ne näyttivät merkillisiltä sisiliskoilta, jotka makasivat vatsa painautuneena maata vasten ja jalat koukussa – kummankin keittiön oven edessä oli korkeat portaat ja kuisti. Scharlachin keittiöstä nousi vielä savupatsas – tuuli painoi sen alas ja pyöritteli sitä.

Asuinrakennusten takana notkon pohjalla teki virta mutkan, ennen kuin katosi louhikkoon tehtaan niemekkeen taakse. Kuunvalo kimmelsi railojen mustassa vedessä ja kaislansänget törröttivät lumesta jääpeitteen reunamalla. – Olivathan he hyviä, tottelevaisia lapsia, Vilhelm ja Klaus. – Mutta ehkäpä Dabbelsteenillä oli ollut asiaa tuonne toiselle puolelle ja hän oli yhtäkkiä huomannut, että olikin myöhä. Häneen ei ollut luottamista. Hän oli hyvinkin saattanut keksiä, että he oikaisisivat suoraan joen poikki, jossakin, missä jää näytti joltisenkin varmalta, päästäkseen kiertämästä sillan yli.

Missä he mahtoivatkaan olla? Ja voi kuinka tuuli!

Hän huokasi helpotuksesta päästessään maantielle. Jalat ja hameenhelmat olivat niin märät kuin olla voi; kuitenkin hän yritti välttää pahimpia jääsohjokuoppia kurjalla rikkiajetulla tiellä.

Scharlacheilta näkyi heikkoa valoa uutimien reunoilta. Jumalan kiitos, ajatteli Dorthea-rouva seisoessaan kuistilla ja kuullessaan vanhuksen vastaavan hänen kolkutukseensa: "Sisään!"

Scharlach istui kumarassa uunin reunalla kädessä kirja, jota hän luki hiilloksen valossa. Huomatessaan kuka tulija oli hän hätkähti:

"Rouva Thestrup! Ei Du lieber Gott – oletteko ulkona tällaisessa ilmassa?"

Scharlachin muori oli nuokkunut rukkinsa ääressä – nyt hän nousi ja työnsi tuolin Dorthea-rouvalle Täällä sisällä tuntui lämpimältä ja hyvältä, ainakin kun tuli ulkoa. Täällä tuoksui ihmiseltä ja maitoruoalta, jota vasta oli keitetty. Finchenin molemmat pienokaiset makasivat syvässä unessa isovanhempiensa vuoteessa. Se seikka tiesi tavallisesti, että vävypoika, Wagner, joka asui tuvan viereisessä huoneessa, oli ottanut lasin liikaa.

"Kas, asia on niin, että Klaus ja Vilhelm eivät vielä ole palanneet. He lähtivät iltapäivällä ulos herra Dabbelsteenin kanssa. Eikä kukaan ole sen koommin heitä nähnyt. Ja niin minä ajattelin, että he ehkä voisivat olla täällä –? Scharlach, ettekö tiedä heistä mitään –?"

"Entä ylioppilas – eikö hänkään ole tullut kotiin?" Scharlach kurtisti tuuheita mustia kulmakarvojaan.

Lasinpuhaltaja oli lihavanläntä, lyhytkaulainen mies, valtavan leveäharteinen. Pyöreät kasvot ulkonevine poskipäineen ja tummine, syvällepainuneine silmineen olivat keltaiset kuin nahka, posket suonien punaamat. Harmaantunut tumma tukka törrötti aina hoitamattomana ympäri päätä, niin että hiuspalmikko usein riippui ohuena kuituvana takana.

"Oletteko tiedustellut Lervikenistä, rouva – Hans Wagner kertoi, että kotiopettaja oli käynyt iltapäivällä tapaamassa Elseä." Scharlach tuijotti omituisen synkästi eteensä.

Dorthea kertoi, että Lars oli tiedustellut Dragoneilta ja koulumestarilta, mutta tuloksetta. "Pelkään, että isännöitsijä saa kohtauksen, kun hän kuulee asiasta. Tietäähän Scharlach että Thestrupilla muutenkin saattaa olla huolia, tällaisessa ilmassa –"

"Rouva Thestrup, jos minä olisin teidän asemassanne, lähettäisin miehiä heitä hakemaan, nyt heti. Ja minäkin –."

Hän alkoi vetää sukkia jalkaansa – Dorthea huomasi nyt vasta olevansa avojaloin.

"Mutta Scharlach, tämähän on teidän maatamenonne aika, eikö niin?"

Scharlach pudisti päätään, onki esiin varsisaappaansa ja veti ne ylleen: "Senkin Dabbelsteen, siitä ihmisestä ei koskaan voi olla varma."

Hän sovitti valtavan hilkan huolellisesti päähänsä, tunki hiuksensa tarkoin sen alle ja heitti takin ylleen. "Geh zu Bett, Mutter", hän nyökäytti vaimolleen, joka liikuskeli säikähtäneenä. Scharlachin muori oli tapansa mukaan pysynyt aivan mykkänä. Hän ei muutoin osannutkaan norjaa oikein hyvin, vaikka oli vähintään viisitoista vuotta siitä, kun hän oli muuttanut maahan.

Kuu oli pilvien takana, kun he tulivat ulos, ja Scharlach otti rouvaa käsipuolesta ja tuki häntä. "Rouva Thestrup – Hans kertoi –. Enhän kyllä tiedä, johtuuko ylioppilas Dabbelsteenin katoaminen siitä. Mutta meidän täytyy odottaa, kunnes pääsemme talojen suojaan, täällähän tuuli ihan vie sanat suusta."

Brovoldin pihalla tuli kahlekoira kalistellen kopistaan, haukahti iloisesti pari kertaa ja töytäisi häntäänsä heiluttaen saksalaista vastaan. Vanhus kumartui hyväilemään koiraa.

"Siis vävypoika Hans Wagner – oli kuullut Dragoneilta –. Niin, kai te olette kuullut, että Dabbelsteenilla ja eräällä talonpoikaistytöllä oli ollut joitakin välejä, siellä kotipuolella, ja että äiti sen vuoksi tahtoi saada poikansa toisaalle."

Nyt loisti kuu jälleen heleästi, niin että piha välkkyi jäisenä, täynnä mustia varjoja. Täysvalo lankesi päärakennuksen haalistuneelle harmaalle julkisivulle. Keittiön ikkunoista näkyi valoa, sillä oli unohdettu sulkea luukut. Dorthean sydäntä kouristi: vanhuksen äänessä oli jotakin, joka herätti hänessä kaameaa ja tuskallista odotusta. Tuuli viuhui saarnipuun latvassa, irtonainen lauta kolisi lakkaamatta jossakin seinässä, ja kylmät sadepisarat piiskasivat häntä kasvoihin, niin että hän värisi.

"Niin. Onneton ihminen hän on, rouva Thestrup. Ja eräs Skårdalenin talonpoika – Anders Øverli, joka toi Kindlienistä kvartsikuormaa – hän kertoi tänään Else Dragonin luona, että tyttö viime sunnuntaina tuli pastorinsa puheille ja tunnusti, että hän oli saattanut päiviltä kaksosensa, jotka hän salassa oli synnyttänyt nyt joulunpyhinä."

"Laupias Jumala, Scharlach, mitä sinä oikein kerrot!"

"Niin. Tyttö oli lapsen isäksi ilmaissut isäpuolensa, Margit Johantytär Klokkhaugen on kyllä hänen nimensä. Isä on siis hänen äitinsä toinen mies; hän ja tytärpuoli kuuluvat olevan yhdenikäiset."

"Voi niitä onnettomia! Ja Dabbelsteen raukkaa, jos hän siis rakastaa tuota neitoa! Tyttöhän on pilannut koko elämänsä."

"En tahtonut puhua siitä kotona. Mutter ei siedä kuulla mitään sentapaista."

Dorthea seisoi tuokion. Sitten hän voitti itsensä ja kysyi:

"Oletko siis sitä mieltä, että meidän on etsittävä pitkin virran reunaa – löytääksemme jälkeä?"

"Olen sitä mieltä, että meidän on etsittävä kaikkialta, rouva. Itse aion käydä sahalla, ottaa sieltä väkeä mukaani, niin että voimme seurata virran molempia rantoja. Vaikkakin – tiedättehän itse, tällaisessa ilmassa ja niin paljon kuin tänään on ajettu – mitä jälkiä voimme näissä oloissa odottaa löytävämme! Mutta ennen kaikkea, rouva, lähettäkää kaikkialle miehiä ratsain ja käskekää heidän tiedustella kaikissa levähdyspaikoissa, olisiko joku sattunut näkemään kotiopettajaa."

"Mutta entäs lapset, Scharlach, entäpäs lapset! Hehän ovat tietenkin hänen tiellään, jos hän on epätoivoissaan –!"

"Hän on voinut jättää heidät, tai käskenyt heidän odottaa jossakin. Mutta emme sittenkään saa kadottaa rohkeuttamme, hyvä rouva. Meidän on annettava asia Herran haltuun."

Oli kuin Scharlachin sanat yhtäkkiä olisivat täysin selvittäneet hänelle, että näiden viime tuntien levottomuus saattoi todellakin olla vain määrättömän tuskan ensi alkua. Antaa kaikki Herran haltuun – niinhän hän aina oli tehnyt. Mutta jos Vilhelmille ja Klaulle oli tapahtunut jotakin, silloin ei ole helppoa antaa kaikkea Herran haltuun.

Scharlach kosketti hänen olkaansa:

"Tulkaa nyt, rouva. Pidetään huolta, että miehet lähtevät niin pian kuin suinkin."

Kun miehet olivat lähteneet, määräsi Dorthea-rouva kaikki palvelustytöt vuoteeseen, keittäjä-Ragnhildia lukuun ottamatta. Mutta navettapalvelija Elen selitti, ettei hän halunnut mennä levolle, ennen kuin ylioppilaasta ja pojista oli saatu joitakin tietoja.

Pitkällä keittiöpöydällä oli sikin sokin kuppeja ja erilaisia astioita. Dorthea istuutui takan viereen sylissään maljallinen olutjuustoa. Teki hyvää saada hiukan lämmintä syödäkseen, hänhän oli niin märkä ja häntä paleli, ja hän rauhoittui itse jutellessaan ja rauhoittaessaan palvelustyttöjä, jotka nyt alkoivat pestä astioita. Todennäköisesti ylioppilas ja pojat olisivat ennen pitkää kotona. Turhaa oli olla liian levoton. Turhaa oli olla liian aikaisin levoton. Ragnhild ja Elen saisivat nukkua vuorotellen – kun vain toinen aina oli ylhäällä ja piti huolta tulesta, sillä täytyihän heidän saada jotakin lämmintä palatessaan, sekä lasten että heidän etsijäinsä. Dorthea sytytti kynttilän ja tarttui kattilaan, jossa oli tulikuumaa teevettä. Vielä kerran hän kehotti tyttöjä pitämään hyvää huolta valkeasta – ja oli turhaa olla liian aikaisin levoton.

Mutta hänen astuessaan kynttilä kädessä makuuhuoneeseen löi pieni pöytäkello lipastolla kymmenen.

Huone oli suuri, kaksi-ikkunainen, sillä verhovuoteen takana oleva kolmas ikkuna oli peitetty. Hirsiseinät olivat paljaat ja maalaamattomat, mutta huone sijaitsi niin, että keittiön valtava takka muodosti sekä tämän että viereisen huoneen – imettäjän kamarin – palomuurin, niin että molemmat olivat lämpimimmät koko rakennuksessa. Sen vuoksi he söivätkin yleensä talvisaikaan täällä.

Uunin eteen oli katettu teepöytä Thestrupia varten. Dorthea laski kynttilänjalan kädestään, täytti teekeittiön kuumalla vedellä, avasi kaakeliuunin luukut – mutta valkea oli palanut jo melkein loppuun. Hän haroi haromistaan hiilihangolla, onki muutamia hehkuvia hiiliä teekeittiöönsä ja pani puuhiiliä päälle. Sitten hän latoi puita ja tuohta uuniin, laskeutui polvilleen ja puhalsi palkeella. Mutta hän tunsi sydämensä takovan kureliivin sisässä, yrittäessään olla tyyni ja askarrellessaan näin.

Kehto heilahti verhoilla varustetun vuoteen luona, jalakset kolahtivat lattiaan. Dorthea kiirehti varpaillaan sinne. Pikku Kristian liikahti – mutta Jumalan kiitos, hän rauhoittui jälleen ja nukkui uudelleen. Äiti kumartui ja tunsi lapsen lämpimän hapahkon maidonhajun.

Jumalalle kiitos pienokaisista – ne olivat ainakin tallella! Vaikka –. Keittiössä oli Elen verestänyt pienen Ole Skumsrudhagenin tarinan – pienokaisen, joka katosi äidiltään tämän ollessa karjamajalla. Se oli tapahtunut heidän ollessaan ensimmäistä vuotta täällä lasitehtaalla. Talonpojat uskoivat kaikki, että lapsi oli vuoren viemä. Niin, ja myöskin tehtaan saksalaiset olivat siinä uskossa – he olivat kyllä yhtä taikauskoisia kuin täkäläinen maalaisväestö, olivathan monet katolilaisia. Mutta Dorthea ei koskaan ollut hennonnut väittää vastaan – totuus oli kai paljon pahempi. Mitähän tuo pieni raukka oli mahtanutkaan kärsiä – harhaillessaan yksinään synkässä metsässä, nälissään, väsyneenä, turhaan huutaen äitiään! Ellei hän ollut painunut suohon tai hukkunut johonkin veteen ylhäällä tunturilla.

Teekeittiö humisi, tuli kohisi uunissa ja vetorei'istä huokui valoisaa lämpöä. Tuuli painui savupiippuun. Mutta myrsky tuntui vähemmän talon tällä puolen, vaikka uutimet heiluivat ikkunoissa ja kynttilänliekki lepatti teepöydällä uunin edessä.

Hänen jalkansa olivat kuin jääkimpaleet; häntä paleli paksuissa läpimärissä hameissaan. Dorthea nosti väliin toista, väliin toista jalkaansa laatalle uuninluukkujen eteen.

Hänestä tuntui aina pahalta, kun öisin oli ankara tuuli – mitenkä helposti saattoikaan tapahtua jokin onnettomuus, jos tuli ryöstäytyisi tehtaalla. Voi, pojat olivat kyllä jossakin katon alla, koetti Dorthea lohduttautua. He olivat jääneet jonnekin, minne Dabbelsteen oli keksinyt mennä vieraisille, ja sitten heidät oli varmasti luvattu kyyditä kotiin. Istuivat ja odottivat, sillä aikaa kun Dabbelsteen joi ja unohti ajan Fenstadin kapteenin luona. Tai kenties hän oli mennyt Wilbergiin asianajaja Haussin luo neuvotellakseen neitonsa kohtalosta lakia ymmärtävän miehen kanssa. Niinhän saattoikin olla. Olisipa hän vain huomannut sen jo ennen ja sanonut sen Larsille. Mutta kenties Lars itsekin keksi tiedustella Wilbergistä.

Mutta Bertel ei saattanut jäädä yksikseen makaamaan poikien huoneeseen – jos nimittäin tuuli herättäisi hänet ja hän huomaisi, etteivät vanhemmat veljet olleetkaan siellä. Ymmärtäessään, kuinka kovasti häntä pelotti kulkea pimeän ullakon poikki, Dorthea suoristautui. Tuskastuneena oman heikkoutensa vuoksi hän tempasi tuikun pöydältä, piti sitä kynttilänliekissä ja meni pukupöydän luo sytyttämään sillä olevan pienen käsilyhdyn.

Peilissä hän näki naisen kuvan, jolla oli kädessään palava paperitukko. Silmänräpäyksen verran hänestä tuntui, että hän näki vieraan naisen – kalpeat, vanhentuneet kasvot, jotka pistivät esiin pitsitetyn kaavun teräväkaarisesta päähineestä.

Hän käytti yhä vanhanaikaista tupsuyömyssyä ja yhä samanlaista tukkalaitetta, joka oli ollut muodissa hänen nuoruudessaan: kampasi tukkansa korkean täytteen yli ja antoi hiuskiehkuran pudota molemmin puolin kaulalle. Olihan hän nähnyt, että hänen tukkansa oheni – oli työlästä saada sitä riittämään koko täytteen peitteeksi. Se oli vieläkin tuhkanvaalea – mutta sen hopeinen kiilto oli hävinnyt. Se oli himmeä ja kauhtunut – keltaisen kirjava, jollaiseksi hyvin vaalea tukka tulee vanhetessa.

Vuodesta vuoteen hän oli seisonut peilinsä edessä, mutta pikainen katse oli tuskin nähnyt jälkiä, joita ikä oli uurtanut hänen kasvoihinsa. Keski-ikä oli tullut huomaamatta ja hiipien. Mutta vieläkin hän oli komea rouva. Dorthea Thestrupin piirteet olivat melko suuret ja säännölliset – nenä hieno ja suora, hiukan liian pitkä, suu erikoisen kaunismuotoinen. Mutta jo aikoja sitten hän oli vaistomaisesti tottunut kätkemään hampaansa hymyillessään. Ja vähitellen oli kasvojen lihakerros aivan kuin painunut alaspäin ja kerääntynyt velton täyteläisesti leuan kauniin kaaren alle.

Hän oli niin vähän ajatellut ajan kulkua ja kauneutensa lakastumista – tultuaan Jørgen Thestrupin vaimoksi hän tuskin oli katsonut peiliin huomioidakseen ulkomuotoaan. Hän käytti miehen silmiä peilinään ja tiesi, että niissä hän oli aina kaunis. Hän ei ajatellut, mistä se johtui, mutta nyt, kohdatessaan oman katseensa, tummuneena tuskasta, jota hän turhaan koetti voittaa, oli kuin hän olisi uudelleen nähnyt jonkun aikoja sitten tuntemansa. Juuri noin hän oli tarkastellut kasvojaan peilistä, täynnä hätää ja jännitystä, jota hän tuskin uskalsi tunnustaa itselleen, aikoja sitten, jolloin vuosien kulku sai hänen sydämensä käpristymään, koska hän oli Dorthea Bisgaard, vanhan miehen kukoistava vaimo.

Juuri tuo, mitä hän oli kuullut noista kahdesta onnettomasta nuoresta Skårdalenin ihmisestä, oli herättänyt eloon ne päivät, joita hän ei koskaan ajatellut, mikäli hän vain voi sitä välttää.

Viisitoista vuotta hyvän ja rakastetun aviopuolison rinnalla. Hedelmällinen, toimelias ja hyödyllinen elämän vaihe, jota todellisen rakkauden ilot sulostivat. Voi Jumala tätä sydämentykytystä, joka sai hänet muistelemaan sitä edeltänyttä ilotonta nuoruutta; merkitsikö se, että heidän onnensa nyt oli ohi! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, vastoinkäymisiä ja vaikeuksia – voi kuinka kevyttä oli ollutkaan kantaa kaikkea tuota, joka tuli koettelemuksena rakastavan Jumalan isänkädestä! Surut niinkuin ilotkin olivat yhdessä lujittaneet hellää sidettä Jørgenin ja hänen välillään. Mutta jos Vilhelmille ja Klaulle nyt oli tapahtunut jotakin – hyvä Jumala, silloin hänestä tuntui, ettei edes hänen Thestrupinsa voisi lohduttaa häntä, ja hän itse tuntisi varmasti voimattomuutensa, nähdessään miehensä isänsurun.

Hänen katseensa osui pieneen kuvaan, joka riippui peilin vieressä. Se oli kuparipiirros, luultavasti leikattu jostakin kirjasta. Haltijatar, kiharat ja helmat hulmuten, nojautui alttariin, kädessään tulisoihtu. Taustana oli klassillinen temppeli lehdossa. Mutta Peter Andreas oli värittänyt sen kauniisti ja piirtänyt alttarin etusivuun soikion, joka sisälsi hänen oman sepittämänsä runon:

    Ollos aina, sisko kulta,
    ilo miehes, ystäväin,
    uskollisen lemmen tulta
    sydämessäs säilyttäin.
    Silloin sulle onni hohtaa,
    kunne jalkas kulkeekaan,
    silloin sua siunaus johtaa
    matkan päähän päällä maan.

    Pyhitetty rakastettavalle Sisarelleni,
    Madame Dorothea Thestrupille,
    uskollinen Veljesi Peter Andreas Hjorth Eckeløff.

Kuva oli ollut siinä kirjeessä, jossa veli onnitteli häntä Vilhelm Adolfin syntymän johdosta. Voi tuota rakasta veljeä! Hyvinä niinkuin pahoina päivinä veli oli aina ottanut osaa hänen vaiheisiinsa. Kaksikymmentä vuotta kestänyt eroaika ei ollut voinut jäähdyttää hänen tunteitaan kaukaisessa kotimaassa olevaa sisarta kohtaan, ja joka vuosi tuli yhä kirjeitä häneltä. Kun Dorthea ajatteli, että hänen pian tulisi erota kolmesta vanhimmasta pojastaan, lohdutti häntä se tieto, että heillä Kööpenhaminassa olisi sentään Peter Andreas. Veli saisi tavata heidät ja ehkäpä pojat saattaisivat tuoda joitakin auringonsäteitä hänen ilottomaan elämäänsä.

Pienen kuvan kehys oli Vilhelmin käsialaa. Poika oli ymmärtänyt, miten kallis veljen tervehdys oli äidille ollut. Kerran – Vilhelm ei silloin ollut kuin yhdeksänvuotias – hän oli renkituvassa kerjännyt muutamia lasisirpaleita, muodostanut niistä kehyksen ja maalannut sen marmorimaiseksi altapäin, hyvin sievästi, Scharlach oli kyllä auttanut häntä työssä. Mutta herttainen ajatus oli lapsen oma.

Ei ei, tässä ei ollut aikaa käydä hentomieliseksi! Dorthea tarttui lyhtyyn. Hän kulki imettäjän huoneen kautta. Suuresta vuoteesta kuuluva syvä hengitys ilmaisi, että he nukkuivat kaikin, sekä lapsentyttö että imettäjä, pieni Rikke rinnallaan. Toisella seinällä oli lastuista punottu vuode, jossa hänen molemmat vanhemmat pikkutyttönsä nukkuivat. Dorthea valaisi heitä silmänräpäyksen verran. He nukkuivat selät vastakkain, ja heidän vaaleat kiharansa valuivat yhteen päänalaisella. He olivat viehättäviä, pitkät mustat silmäripset varjostivat lämmintä punaista poskea. Tapansa mukaan oli vanttera Birgitta vetänyt koko päällispatjan omalle puolelleen, niin että Elisabet makasi heiveröiset jäsenet paljaina. Äiti kohensi päällyslakanaa, painoi patjan kiinteämmin heidän ympärilleen ja jatkoi kulkuaan.

Ulkona pimeässä käytävässä tuntui ankara veto. Portaat parkuivat hänen askeleittensa alla, ja ääni jatkui valittavana vanhan hirsirakennuksen parruissa ja lankuissa. Ullakon lattialla loisti valo kammottavan valkoisina neliöinä – kuu oli suoraan talon yllä ja paistoi sisään kattoluukuista.

Koulusalissa oli pilkkosen pimeää. Kantaen lyhtyä edessään Dorthea kulki suoraan isoa makuulavitsaa päin – hän ei halunnut nähdä tyhjää makuusijaa vuodekomerossa. Mutta äiti hätkähti kohdatessaan Bertelin pelästyneen katseen.

"Mutta etkö sinä vielä nukukaan? Vai herättikö äiti sinut, ystävä pieni? Et kai sinä vain makaa ja pelkää täällä?"

Bertel ei vastannut. Mutta kun Dorthea pyyhkäisi hiukset hänen kostealta otsaltaan, tarttui poika äidin käteen ja piteli sitä lujasti.

"Kuulehan, Bertel, entä jos tulisit alakertaan äidin luo? Nyt tuuleekin niin. Sinun on parempi nukkua isän ja äidin vuoteessa tänä yönä."

Bertel nousi nopeasti istumaan penkkivuoteessaan: "Äiti, missä Klaus ja Ville ovat?"

"Ulkona herra Dabbelsteenin kanssa. Kas näin, vedä takki yllesi ja jalat kenkääsi –"

Samassa kun hän oli sen sanonut, hän huomasi erehdyksensä. Takaperin puhuminen tiesi onnettomuutta – no niin, kukapa sellaista uskoisi! Kuitenkin hän hoputti hiukan kärsimättömänä poikaa, joka nauroi, heleästi ja vapautuneesti, kerratessaan "vedä jalat kenkääsi" –

Bertel painautui kiinteästi häneen ja kompastui tavaroihin, joita oli hujan hajan lattialla. Huomasi kyllä, ettei äiti ollut käynyt täällä tänä iltana – huoneessa vallitsi tavaton epäjärjestys. – Thestrup oli usein niin väsynyt palatessaan kotiin, että hän mieluummin halusi juoda teensä kahden kesken vaimonsa kanssa ja sitten istua hetken rauhassa, lukemassa. Silloin oli Dorthean tapana itse kantaa illallisruoka opettajalle ja pojille, ja hän jäi mielellään istumaan tuokioksi kudin kädessään. Voi sitä Dabbelsteeniä, eihän hän saattanut olla pitämättäkään nuorukaisesta – kuinka kaunopuheiseksi tämä tulikaan saadessaan kertoa lapsille ja hänelle Snorresta ja Norjan vanhoista kuninkaista, näyttää heille kokeitaan ja kivennäis- ja kasvikokoelmiaan! Ja hän puhui haltioituneena kaikesta ihmeellisestä, mitä tapahtui suuressa maailmassa, Amerikassa ja Ranskassa, Thestrup ei kai hyväksynyt kaikkia ylioppilaan aatteita, hän pelkäsi, että pojat saisivat niistä epäterveitä vaikutteita. Mutta Dorthea ei voinut sille mitään – hän soi pojilleen nämä iltahetket nuoren innostuneen haaveksijan parissa. Thestrupin oma nuoruudenaika oli ollut vapaa ja onnellinen – sen vuoksi hän ei ymmärtänyt niin hyvin kuin vaimo nuoruudenilojen arvoa.

Kun hän ja Bertel tulivat alas portaita, kuului kahlekoiran haukuntaa, johon Feierfaksin järeämpi ääni vastasi. Hyvä Jumala, mitähän mies sanoisi hänelle!

Thestrup ryntäsi sisään ulko-ovesta jäniskoira kantapäillään niin kovaa vauhtia, että oli törmätä vaimoonsa:

"Ja mikä nyt on hätänä – ei kai poika ole – ei kai Bertelillekin ole jotakin tapahtunut?" kuiskasi mies kiihtyneenä. Hän pani kätensä Dorthean harteille, työnsi vaimoaan edellään makuuhuoneeseen: "Hakisitkohan ratsastussaappaani ja panisit vähän evästä reppuuni – he ovat ajaneet pohjoiseen päin. Varhain iltapäivällä talonpoikaisreessä. Sen sai Scharlach selville padon luona. Erään kvartsinajajan reessä, kenen, sitä he eivät tietäneet – eivät olleet huomanneet. He luulivat, että karkurit vain huvikseen istuivat talonpojan kuorman päällä." Thestrup heitti hattunsa ja takkinsa vuoteen päädylle ja istuutui raskaasti nojatuoliin teepöydän päähän.

"Thea, Thea – ettet sinä sentään heti lähettänyt minulle sanaa! Että kohta olisin saanut väkeä liikkeelle, Nyt Herra tiesi –"

"Kiipeä vuoteeseesi ja pane maata", kuiskasi Dorthea Bertelille, joka seisoi ja vapisi jännityksestä ja vilusta, pelkkä paita pienen takkinsa alla. "No, mutta sinähän olet päässyt heidän jäljilleen." Vaimo ojensi täytetyn teekupin miehelleen, joka istui kokoonpainuneena nojatuolissa, pitkä, luiseva ja kulmikas olento. Hän näytti väsyneeltä ja resuiselta – kaulaliina ei ollut puhdas eikä kunnolleen solmittu, myrtinvihreä lievetakki oli kauhtunut ja tahraiset, vaaleanharmaat polvihousut olivat kuluneet mustiksi polvista, sukat ja solkikengat olivat märät ja kuraiset.

Suorastaan kaunis Jørgen Thestrup ei ollut koskaan ollut. Kasvot olivat pyöreät ja laihat, nenä iso, sen orsi kiiltävä ja luiseva, suu iso, ohuthuulinen ja hyvin liikkuva. Mutta hän oli ollut miellyttävän näköinen, suuret silmät vaaleanruskeat ja säihkyvät. Nyt oli silmämuna punertava. Hänen hienon punakan ihonsa oli ikä tehnyt ruskeaksi ja ahavoituneeksi. Vieläkään hän ei välittänyt peittää vaaleanruskeita hiuksiaan tekotukan alle, mutta hiusraja oli siirtynyt hyvin korkealle hänen pyöreällä otsallaan – jota hän itse kutsui trondelaiskallokseen – ja korvien takana se riippui takkuisena ja harmahtavana; hänellä oli harvoin aikaa kiertää sitä kiharoille.

Ihmeellisen rauhoittuneena, melkein iloisena Dorthea seisoi ja katseli miestään tämän hörppiessä teetä ja pistäessä voileipiä, yhden kokonaisen kerrallaan, keltaisten, suurien hevosenhampaittensa aitauksen taakse.

"Sinun täytyy nyt ainakin hiukan levätä, rakas Thestrup, ennen kuin lähdet –"

"Levätä! Mitä sinä sanot!" Mies nauroi suu täynnä ruokaa. "Kun kerran tiedän, että he ovat ulkona maantiellä keskellä yötä! Taikka istumassa ties minkälaisessa majatalossa juopuneitten ajomiesten ja ystävämme Dabbelsteenin kanssa. Kaunista seuraa, nuo Kindlian ajomiehet – monet heistä."

"No niin." Nyt kun Dorthea ainakin tiesi, minne pojat olivat joutuneet, hän ei enää ollut niin levoton heidän takiaan. "Luuletko, että sinun kannattaa ratsastaa heidän jälkeensä keskellä yötä? Nythän heidän on täytynyt olla katon alla jo aikoja sitten. Ethän sinä saata kiertää ja ratsastaa ja koputtaa ihmisiä hereille taloissa tien varrella? Etkö lähtisi aamupuoleen ja ottaisi jotakuta miehistä mukaasi? Siihen mennessä on kenties tuulikin asettunut."

Thestrup pudisti päätään:

"Ei ole aikaa, Thea-muori! Luuletko, että saatan olla niin kauan poissa sieltä – Scharlach jää kirjoitushuoneeseen yöksi. Sitä paitsi – olethan kuullut tuon kauhean jutun Klokkhaugenista? Uskon, että Dabbelsteen on tahtonut lähteä kotiin Skårdaleniin stante pede [heti], Mieshän on yltiöpää. Emmehän myöskään tiedä, minkälainen osa hänellä itse asiassa siinä on – hänhän oli kaksi kertaa kotona äitinsä luona viime vuonna. Juttu ei jumaliste ole keskenkasvuisia poikia varten – läheltä nähtäväksi. Ei, pikku Thea. Ja jos he ovat yötä matkan varrella, lähtee kai Dabbelsteen eteenpäin ennen kukonlaulua. Ja metsästysretki tulee vain paria peninkulmaa pitemmäksi."

Dorthea ei puhunut mitään. Hän meni keittiöön antamaan määräyksen eväästä ja löysi miehen ratsastuspuvun pimeästä käytävästä. Palatessaan makuuhuoneeseen syli täynnä vaatteita hän näki miehensä seisovan vinolipaston vieressä pidellen pistoolejaan.

"Otatko ne mukaasi?"

Kääntymättä Thestrup vastasi lyhyesti: "Mustalaisjoukko on kuulemma matkalla laaksoon. Sitä paitsi – tiedäthän, että matkailijoiden kimppuun on monet kerrat hyökätty tänä talvena – metsäseuduilla. Niin että vaikka en näkisikään riistaa –"

Dorthea oli vaiti. Mutta hän tunsi kalpenevansa. Kun vain hänen Thestrupinsa ei olisi niin äkkipikainen. Viime vuonna oli tapahtunut yhteenotto hänen ja mustalaisjoukon välillä. Kun nuo kulkurit liiaksi ahdistelivat tehtaalaisia, Thestrup ja kapteeni Cold olivat, mukanaan muutamia nuoria työmiehiä, parhaasta päästä ulkomaalaisia, ajaneet joukon tiehensä lasitehtaan lähettyviltä. Likeisten talojen isännät eivät olleet siitä pitäneet; he pelkäsivät ilkimysten kostoa.

Thestrup pisti poveensa taskumatin ja veti ylleen isokäänteisen harmaan takin. "Viittako, mutta mitä sinä oikein ajattelet, tällaisessa tuulessako? Ei, ripusta se vain taas paikalleen?"

"Minä vain ajattelin – etkö voisi kääriä sitä kokoon ja kiinnittää satulaan? Ehkä sinä vielä tarvitset sitä, joko itsellesi tai jollekulle heistä. Dabbelsteen oli kai hyvinkin kevyissä vaatteissa –"

"Dabbelsteen ja Dabbelsteen! Eikö hän sinusta ole ansainnut –" Mies purskahti hohottavaan nauruun. "No niin. Tuo se nyt sitten. Voi sinua, Thea!"

Nähdessään, miten kalpea vaimo oli, hän pani kätensä hänen harteilleen:

"Pää pystyyn, rakas! Saatpa nähdä, huomenna tähän aikaan istumme kaikin täällä yhdessä ja nauramme huoliamme." Hän antoi käsiensä hyväillen liukua vaimon käsivarsia pitkin, kunnes hän sai Dorthean kädet omiinsa. Nopeasti hän nosti ne huulilleen ja suuteli ensin toista ja sitten toista.

Vaimon täytyi hymyillä. Vaikkakin hän ajatteli: ei sentään Dabbelsteen – ainakaan hän ei istu meidän kanssamme ja naura huoliaan. Mutta Dorthea tiesi, että jos hän vain sai omansa terveinä takaisin kotiin – niin, silloin ei vieraan nuorukaisen onnettomuus voisi tehdä suurtakaan säröä hänen iloonsa. Ei tarvittu muuta kuin vain tuollainen pieni odottamaton hyväily – joka ilmaisi muutakin kuin heidän hyvää aviollista yhteisymmärrystään, niin kohta hän tunsi, ettei mikään onnettomuus, ei edes lapsiin kohdistuva, voisi masentaa häntä niin, ettei hän sentään sydämensä syvyydessä tuntisi onneansa. Niin kauan kuin hänellä oli Thestrupinsa.

"Ei ei, älä huoli tulla ulos. Elen voi näyttää minulle valoa!"

Niin Dorthea jäi seisomaan kynnykselle, käsi Feierfaksin kaulanauhalla. Kuu oli nyt niin korkealla taivaanlaella, että se näytti melkein pieneltä. Ilma oli kokonaan kirkastunut, eikä tuuli ollut niin voimakas. Dorthea seisoi väristen, kunnes näki toisten tulevan tallista, lyhtyä kantavan navettatytön ja Reveilleä taluttavan Thestrupin. Tamma oli levoton, se oli saanut liian vähän liikuntaa viime aikoina. Dorthea voitti halunsa juosta pihalle jättämään vielä kerran hyvästit ja kehottamaan miestä varovaisuuteen. Thestrup ei olisi pitänyt siitä. Dorthea jäi paikoilleen ja piteli koiraa, joka haukkui raivokkaasti ja ponnisteli päästäkseen irti – se olisi mielellään tahtonut mukaan. Thestrup kääntyi satulassa, vilkutti hänelle, ja Elen lähti juoksemaan, niin että vesi roiskui hänen ympärillään, ja avasi portin ratsastajalle.

Kahlekoira vaikeni ja vetäytyi koppiinsa, niin että ketju kalisi, mutta Feierfaks ulisi ja haukkui. Vaimo jäi seisomaan, kuunteli kavioiden kapsetta ja ajatteli: on ihanaa saada kuivat tohvelit sisälle tullessa; hänen jalkansa olivat kuin jäätä. Sitten lähestyi lyhty, jota Elen kantoi pihan yli, ja Dorthea saattoi kuulla, että Thestrup oli päässyt isolle maantielle, joka oli sulana. Kavionkapse vaimeni vähitellen.

2

Äkkiä kiskaistuna unesta, joka oli päättynyt kanuunain paukkinaan, heräsi Vilhelm keskellä tiheää, tukahduttavaa pimeyttä. Hän työnsi hikisiltä kihelmöiviltä kasvoiltaan jonkin raskaan villavaatteen, joka haisi tallilta, tunsi kylmän yöilman ihollaan ja huomasi makaavansa keskellä metsää, kuunvalossa.

Unen viimeinenkin häive katosi samassa, kun hän nousi istumaan, pökerryksissään ja viluissaan – vain päätä kuumotti. Veljen yläruumis oli maannut hänen rintansa päällä; nyt Klaus putosi raskaasti hänen syliinsä. Unessa he olivat vetäneet loimen silmilleen; Klaus makasi kyljellään alaruumis peittämättä, pitkät saapasjalat vedettyinä kippuraan.

Vilhelm huomasi istuvansa reessä, joka ei liikkunut mihinkään; kuu paistoi lumelle, ja pimeä metsä kohosi molemmin puolin tietä. Puro kohisi runsaana ja pyörteisenä – he olivat pysähtyneet pienelle sillalle, joka vei sen yli. Vesi valui ahtaassa uomassa harjulta tien yläpuolelta, juoksi sillan alitse ja tulvi jään peittämällä alavalle maalle – se oli suomaata, jossa kuunvalo kimmelsi vedessä, niin että maisema näytti yliluonnolliselta.

Vilhelm vääntäytyi vapaaksi Klausta ja nousi polvilleen. Vaistomaisesti hän peitti veljen säkillä ja hevosloimella. Hän ei aavistanutkaan, missä he olivat, ja yö oli varmaankin puolessa.

Hänellä oli inhottava maku suussa ja häntä kuvotti. Reen keulassa istuimen alla makasi kaksi kokoonlyyhistynyttä olentoa. He kuorsasivat, mutta muuten he makasivat hiljaa kuin ruumiit. Poika ponnisteli ylivoimaista ahdistusta vastaan – hän yritti koota ajatuksiaan.

He olivat syvän laakson pohjalla, ja korkealla kuilun yläpuolella oli kuu, aivan pienenä ja miltei täytenä, niin että ilma oli samalla kertaa sekä valoisa että pimeä. Heidän takanaan laski tie äkkijyrkästi, ja edessä se kohosi suoraan metsään. – Vilhelm ymmärsi heränneensä siihen, että hevonen pysähtyi – kanuunanpauke unessa johtui reenjalasten töminästä siltapalkkeja vastaan.

Pörröinen vaalea hevoskaakki seisoi pää riipuksissa ja puuskutti, niin että kyljet nousivat ja laskivat. Vilhelm ryömi reestä, oikoi jäseniään ja meni hevosen luo. Hän alkoi taputtaa sitä ja jutella sen kanssa.

"Tällaista siitä siis tuli, viinanjuonnista –"

Hän oli muistavinaan nähneensä taivaan täydeltä repaleisia punaruskeita pilviä – ne kuvastuivat kuparinkarvaisina järven puolisulaan jääpeitteeseen, missä viri tummensi railojen vettä. Aurinko oli kai juuri laskenut, kun he tulivat ulos Sandtangenin tuvasta. Mutta olihan ollut tarkoitus, että joku kyyditsisi heidät kotiin, niin oli Dabbelsteen sanonut. Mutta poika ei ollenkaan tuntenut tätä ahdasta poikkilaaksoa; hän oli melkein varma, ettei missään Sandtangenin ja lasitehtaan välissä ollut tämän näköistä. Ja hänestä tuntui, että hevonen seisoi lähinnä pohjoista päin.

Eikä tämä ollut sama reki, jossa he olivat ajaneet Dratfoneilta Sandtangeniin; se oli ollut suurempi ja valjaissa oli ollut punainen tamma. Vilhelm kääntyi neuvottomana katsomaan reen keulassa nukkuvia, mutta oli mahdotonta erottaa heidän kasvojaan, eikä hän uskaltanut koskettaa heitä. Ei kai se olisi mitään auttanutkaan, he nukkuivat varmasti liian raskaasti, olivathan he olleet siinä määrin päissään. Hän saattoi kuitenkin tuntea, että toinen oli Dabbelsteen. Mutta kuka oli toinen – ja kuinka he olivat tulleet tänne? Hän ei ymmärtänyt mitään.

Mutta ehkäpä tuo toinen olikin se mies, jonka Dabbelsteen tahtoi tavata Sandtangenissa. Vilhelm oli muistavinaan, että he kerran olivat olleet ulkona siellä ollessaan, olivat seisoneet reen vieressä, ja hän oli taputtanut tällaista pientä pörröistä vaaleata kaakkia. Silloin kai Dabbelsteen oli noussut rekeen ja lähtenyt humalaisena ajamaan, ja hän ja Klaus olivat olleet niin sekaisin, etteivät olleet huomanneet minne ajettiin. Nyt hänestä tuntui, että hän muisti senkin. Sandtangenista he olivat ajaneet suoraan metsään – mutta heidänhän olisi pitänyt ajaa etelään järven yli, palatakseen kotiin. Mutta nähtävästi he olivatkin joutuneet kauas pohjoiseen, laaksoon – aurinko laski tähän vuodenaikaan seitsemältä ja kuusta hän näki, että nyt oli melkein puoliyö.

Silmänräpäyksen verran pojasta tuntui, että hänen kurkkuaan ja silmäluomien alla kirveli. Hän halusi herättää Klaun, Klaus Hartvigin, joka aina oli niin olevinaan – olisipa saanut nähdä, mitä uljas veli olisi sanonut huomatessaan, millaisessa tilanteessa he olivat – ja kuulla, tietäisikö Klaus nytkin mitä heidän oli tehtävä.

Mutta häntä hävetti, hänhän oli sentään vanhempi. Tuntui sentään hiukan hyvältä ja rintaa nostattavalta, että nyt oli juuri hänen päätettävä asiat ja pidettävä huoli veljestä ja noista kahdesta reen pohjalla makaavasta juopporentusta. Ja Klaus nukkuikin varmaan liian raskaasti, hän oli juonut enemmän. Kun Dabbelsteen itsepintaisesti oli vaatinut, että heidänkin oli otettava lämmitysnaukku, istuttuaan niin kauan reessä, rajutuulessa, oli Klaus arvelematta hetikohta kumonnut ensimmäisen pikarin. Vilhelm taas ei ollut voinut tyhjentää yhdellä siemaisulla koko lasillista pahanhajuista, karmivan raakaa paloviinaa – hän oli alkanut yskiä, niin että vesi oli tippunut silmistä. Ja kun lähinnä istuvat nauroivat häntä, kehui joku Klauta ja niin tämä otti vielä toisenkin naukun kuin aikamies.

Tuuli ei ollut läheskään yhtä voimakas enää. Vai tuntuiko se vain vähemmän täällä laakson pohjassa?

Tuska ja hämäännys pojan mielessä oli niin suuri, että hän vaistomaisesti koetti tukahduttaa kaikki tunteet ja karistaa yltään kaikki muut ajatukset paitsi yhden ainoan – mitä hänen nyt oli tehtävä! Dabbelsteenin salaperäiset toimet, jotka olivat päätyneet tähän autioon metsään, – hän, Vilhelm, ainoana elävänä ihmisenä reentäyteisen juopposeuran parissa – hän koetti olla sitä ajattelematta. Myös sen vuoksi, että se hävetti häntä; hän oli sentään ymmärtänyt niin paljon, että heidän opettajansa tavalla tai toisella oli ollut sekautunut johonkin rumaan juttuun – haureuteen ja murhaan jossakin pohjoisessa päin. Mutta hän ei ollut päässyt selville koko asiasta ja sen vuoksi häntä vain ujostutti, kun ajatukset sattuivat sivuamaan tätä salaperäistä juttua.

Yhtä kaikki nyt oli tärkeintä päästä pois tästä metsästä. Kotiin. Mitähän kotona mahdettiinkaan ajatella, kun he olivat näin kauan poissa? Äiti – voi kuinka hän mahtoi olla peloissaan heidän takiaan nyt! Ja isä vihainen. Mitähän isä mahtoikaan sanoa ja tehdä, kun jälleen tavattiin –?

Mutta hänhän ei tietänyt, kuinka kaukana koti oli – varmasti se oli hyvin kaukana. Hän ei edes aavistanut, missä he nyt olivat. Ja hevonen oli niin väsynyt; olisi hullua kääntyä takaisin. Hevonen oli vanha, mieluummin se kai kulki tallia päin. Kunhan he vain pääsisivät ihmisiin, löytyisi aina jokin neuvo.

Kokeeksi Vilhelm tarttui ohjaksiin, mauskutti: "Hei, Rusko!" Ja hevonen painoi todellakin kavionsa sillan palkkeihin, nykäisi ja alkoi vetää.

Vilhelm kulki reen vieressä jyrkkää mäkeä ylös jutellen hevoselle. Se rauhoitti häntä. Aikaisemmin talvella, kovilla pakkasilla, oli susilauma ollut liikkeellä. Hän oli kuullut myös ryöväreistä – oli usein sattunut, että talonpojat olivat tulleet kotiin rahattomina ja ryövättyinä, kun he olivat juopotelleet matkalla tai olleet yksinään.

Jokainen ääni, jonka poika kuvitteli kuulevansa läpi reenkitinän ja metsän suhinan, pelotti häntä. Sitten hän ajatteli kostonhimoisella nautinnolla vastaanottoa, jonka isä antaisi herra Dabbelsteenille, kun he kerran palaisivat. Ehkäpä isä ajaisi hänet tiehensä –? Mutta tässä Vilhelmin sydän käpristyi kokoon – ei, sitähän hän ei mitenkään toivonut, silloin olisi käynyt niin sääli herra Dabbelsteenia. Eikä hän mitenkään halunnut jäädä vaille heidän rakasta kotiopettajaansa. Heidän ei ollut kenenkään ihmisen kanssa ollut niin hauskaa kuin tämän.

Mutta tuolloin tällöin kun hevonen pysähtyi ja hänen täytyi antaa sen seisoa puhaltamassa –. Pelottava yksinäisyys, kaamea kuunvalo, pimeä suhiseva metsä, jyrkkä vastamäki, joka nousi suoraan ylös tuntemattomaan ikuisuuteen – Vilhelm veti henkeään, kuulosti ja koetti hillitä itseään, ettei käyttäytyisi kuin lapsi, purskahtaisi itkuun, heittäytyisi reessä nukkuvien päälle, pudistelisi heitä ja huutaisi heille, niin että he heräisivät. Hänen oli nälkä, jalat olivat kylmät ja märät, suu oli kuiva ja pahanmakuinen ja kurkusta pyrki koko ajan ylös jotakin kirvelevää hapanta. Dabbelsteen raivostutti häntä. Kotona olevia, äitiä ja pikku sisaruksia, hän ei lainkaan jaksanut ajatella. Mutta hän seisoi, tuki rekeä heikoilla voimillaan, imi jääpalasta – ja niin hän jälleen mauskutti: "Hei, Rusko!"

Vihdoinkin he olivat saapuneet kukkulalle. Mikäli Vilhelm saattoi nähdä, kulki tie nyt suoraan synkän metsän läpi – ja keli oli hyvä täällä kuusten suojassa. Hän hypähti rekeen, työntäytyi kahden elottoman olennon väliin ja pääsi istumaan etuistuimelle. Kaikesta huolimatta hän tunsi nyt olonsa hiukan mukavammaksi istuessaan siinä ajamassa. Hevonen juoksi aika hyvin; paikoittain oli hiukan myötämaata.

Äiti – nyt kai hän kulki kotona ja väänteli käsiään aivan onnettomana. Ja tässä poika ajoi aina vain edemmä ja edemmä hänestä. Mutta hänhän ei voinut sitä auttaa. Tai oikeastaan, hän olisi voinut olla juomatta viinaa Sandtangenissa. Mutta kun herra Dabbelsteen niin ehdottomasti oli vaatinut, että heidän oli juotava, muuten he sairastuisivat –. Mutta että he olivat juoneet, sen hän aikoi tunnustaa äidilleen. Sillä hän tunsi, että tuosta toisesta asiasta, tuosta vastenmielisestä, josta Dabbelsteen oli puhunut Anders Øverlin kanssa – hän ei voisi mitään puhua. Hän tuli vallan sairaaksi, kun hän vain ajattelikin, että kotolaiset saisivat siitä vihin. Hän aikoi olla aivan tietämätön.

Hän löysi jonkin vaatteen ja levitti sen polvilleen. Jalat alkoivatkin sulaa, tuntui lämpimältä pitää niitä molempain nukkuvien välissä. Mutta käsiä paleli hävyttömästi. Dabbelsteenin muhvi! hän huomasi yhtäkkiä – kotiopettajalla oli ollut muhvinsa mennessään ulos iltapäivällä. Siitä tuntui olevan ikuisuus – apeus hulvahti uudelleen laineena pojan sydämeen, kun hänen mieleensä tuli auringonvalo kotivainioiden yllä, hän ja Klaus heittäytymässä kelkkaan ja ajamassa alas mäkeä, samalla kun Dabbelsteen tuli perässä pitkäkoipisena ja tanssivin askelin. Kuinka hullunkurisen keikarimaiselta hän olikaan näyttänyt, keikarimaiselta ja kuluneelta, yllään heidän isänsä vanha lievetakki ja päässä kolmikolkkainen hattu, jonka pystyreunoja nahkasuikale kiersi; hän heilutti muhviaan heille. Olisi vain ollut lähetettävä kirje Else Dragonille – Dabbelsteen koettaisi, saisiko hän jonkun rahtimiehen ottamaan sen mukaansa; se oli hänen äidilleen. "Ja sitten kai hän taas kiusaa äidiltään rahoja", kuiskasi Klaus; Vilhelm oli suuttunut. "Sellaista ei saa sanoa." Mutta Klaus Hartvig ei koskaan ymmärtänyt, mitä ei saanut sanoa.

Kenties he joutuivat rouva Dabbelsteenin luo, hän ajatteli ja virkistyi. Hän oli kuullut niin paljon rouva Dabbelsteenista. Kerrottiin, että hän tavallisesti oli kirjoittanut saarnat miehensä puolesta. Ja hän osasi pysäyttää veren. Pojan teki kovin mieli saada kerran nähdä tuo ihmenainen.

Ja näin hän joutui uudelleen ajattelemaan omaa äitiään ja kuinka tämä mahtoikaan olla hädissään heidän takiaan. Yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää – tässä hän ajoi eikä tietänyt minne, yö oli niin kaamea, eikä hän kestänyt enää.

Vilhelm kumartui ja kopeloi molempia jaloissaan nukkuvia miehiä. Hyi saakeli! Vieraan parta oli märkä ja tahmea, ja Dabbelsteen oli märkä maatessaan siinä, ja suusta valui kuolaa hänen nukkuessaan. Nopeasti poika vetäisi kätensä pois ja pyyhkäisi sen hevosloimeen – paras antaa heidän nukkua. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla hiukan polkaisematta heitä, istuutuessaan jälleen paikoilleen. Se kohensi hänen rohkeuttaan. Senkin siat! Hänestä kyllä riippui, miten tässä selvittiin.

Mutta hän oli löytänyt muhvin reenpohjalta. Ajaminen kävi yhtä hyvin, vaikka kädet olivatkin muhvissa. Hevonen kulki joka tapauksessa oman päänsä mukaan.

Tie vei valkoiselle tasangolle, joka kimalsi kuutamossa. Pienet matalat koivut ja pajut loivat lyhyitä varjoja – tämä oli suomaata. Sen toisella puolen oli ryhmä pieniä taloja, maat etelänpuolella paljaat ja mustat; ne olivat torppia. Ladon katolla törrötti joitakin kuusenhavuja, värittöminä valoisaa taivasta ja noita muutamia kaukaisia tähtiä vastaan. Hevonen lönkytti eteenpäin – ja nyt tultiin jälleen metsään. Jälleen teki Vilhelmin mieli itkeä. Hän oli niin väsynyt, ja hänen oli vilu –.

Äkkiä hän hätkähti. Hän oli kai istunut torkuksissa. Lyhyen vai pitkän ajan, sitä hän ei tietänyt. Mutta reki heittelehti ja luisti sivulle ja hevonen pani vastaan. Nyt he luistivat mäkeä alas, reki liukui, hyppelehti ja liukui. Metsä väistyi ja Vilhelm näki allaan leveän, tiheään asutun laakson. Hän hypähti äkkiä reestä, tarttui siihen ja auttoi sitä pysymään suunnassa. Vähän ajan perästä hän tunsi, että ruumiinliikunta teki hyvää.

He olivat korkealla harjulla. Kuu oli painunut pohjoiseen päin ja valaisi metsän reunoja ja etäisiä lumituntureita, täyttäen laakson syvän maljan usvaisella valolla. Laakson pohjalla oli valkoisia lumikenttiä ja musta virta, joka kauimpana pohjoisessa haarautui kahteen uomaan. Pimeä törmä näitten välissä tuntui jollakin lailla tutulta. Taempana olivat harjat tummametsäisiä, siellä täällä valkoisia täpliä – ne olivat pikkutaloja. Mutta auringon puolella olivat maat paljaat ja tummat ylös asti, ja siellä täällä hän näki loistavina viiruina puroja, jotka jo olivat alkaneet elää.

Hevonen pysähtyi, ja Vilhelm sen mukana jyrkän ylämäen alla. Poika oli ihkasen hereillään jännityksestä. Nähtävästi he olivat tulossa oikeaan suurkylään. Sitten he kai pian saapuisivat ihmisiin – ja tämä kaamea yöllinen matka päättyisi vihdoin. Taivaalla ei ollut pilveäkään, ja tuuli oli melkein lakannut, hän huomasi sen vasta nyt, heidän pysähtyessään ja kuunnellessaan virtaavan veden kaukaista solinaa nukkuvasta laaksosta.

Oli alkanut pakastaa – hän näki hengityksensä ja hevosesta nousevan huurun kuunvalossa. Reen jalasten alla ritisi uusi jääkuori. He ajoivat aitoviertä pitkin – tien pohjoispuolella oli vainioita ja siellä oli suuri talo, jonka monissa ikkunanruuduissa kuunvalo välkkyi; hirsiseinät loistivat vaaleanruskeina. Pihan kahlekoira alkoi haukkua kauempaa vastasi toinen koira. Aitojen varsille oli muodostunut kinoksia, niin että jalakset leikkasivat niitä ja reki kallistui – Vilhelm kuuli nukkuvien miesten kolahtelevan reen keulaa vasten, mutta se teki heille vain hyvää. – Sitten reki jälleen pääsi tasapainoon – he ajoivat koivulehdon läpi, jonka kevyet varjot liukuivat lumella. Ja tie kääntyi lehtipuita kasvavan mäen taakse; yli kuurassa loistavien harsoisten latvojen nousi jyrkkä paanukatto solakkoine torneineen.

Sydän hypähti hänen rinnassaan. Mutta tämähän oli Herbergin kirkko, ja talo, jota kuu äsken kirkkaasti valaisi, oli Herbergin taloja – mutta silloinhan oli Lunde ihan vastapäätä, suoraan sillasta etelään! Nyt hän siis tunsi paikat, ja ilonväreet kulkivat pitkin selkäpiitä lämmittäen hänen kohmeista, väsynyttä ruumistaan. Hän kiepahti ylös etuistuimelle – tie ei tästä enää ollut niin jyrkkä, hän oli muistavinaan. Mitähän isoäiti sanoisikaan, kun hän tällä lailla ajoi Lundeen aamupuolella yötä ja kertoi seikkailunsa! Että hän totisesti kävi aikamiehestä, sanoisi isoäiti. Ajatuksissaan Vilhelm alkoi jo muovailla tarinaansa öisistä tapahtumista.

Tultuaan maantielle pieni kaakkikin sai rohkeutta – se alkoi ravata tiuhempaan. Mutta kun hän käänsi sen sillan yli vievälle tielle, ei se enää tuntunut halukkaalta – se ei siis ollut hevosen kotitie. Lunden mäessä poika nousi kävelemään, työnsi rekeä takaapäin sen minkä heikot voimat sallivat – kulku kävi raskaasti. Hevonen oli lopen uupunut, jalakset laahasivat pitkiä matkoja pelkässä kurassa. Vilhelm katseli raivoissaan kuormaansa – olisipa oikein ravistaa koko sakki hereille, haukkua suut silmät täyteen ja pakottaa heidät ryömimään ulos, kävelemään. Mutta hän antoi olla – sivalsi muutamia kertoja kevyesti piiskallaan, jonka hän oli kopeloinut esiin reenpohjan sekamelskasta. Kun hän pysähtyisi Lunden talon oven eteen, löisi hän piiskanvarrellaan oveen ja koputtaisi talonväen hereille. Mahtaisivatpa he hämmästyä. Ja sitten tulisi itse nimismies, ja isoäiti laskeutuisi portaita alas.

Mutta kun hän oli päässyt viimeisestä tienkäänteestä, hän näki, että päärakennuksen ikkunoista loisti valoa. Pihalla oli hevosia ja rekiä. Ja kun hän käänsi mahtavasta portista sisään, huusi joku hänelle. Vilhelm ei oikein kuullut mitä, mutta hän ymmärsi, että he luulivat häntä jonkun kyytimieheksi. Talossa tuntui olevan pidot tänä yönä.

"Ei sinnepäinkään." Hän koetti huutaa kovalla äänellä ja iloisesti, mutta huomasi samassa, että ääni oli käheä ja aivan maassa. "Me olimme vain aikoneet kysyä yösijaa täältä."

Ovi avattiin. Tummia olentoja piirtyi taustan valonkajoa vastaan. Vilhelm seisoi oven vieressä tehden kunniaa piiskanvarrella: "Me tulemme lasitehtaalta – minä olen Vilhelm Adolf Thestrup, rouvan tyttärenpoika" – ja hän alkoi töyttiä piiskallaan nukkuvaa rahtiaan.

Joku tuli ulos ja he alkoivat yhdessä ravistaa nukkuvia. Ensin autettiin reestä vieras, lyhytkasvuinen ja harmaapartainen talonpoika, joka asetettiin keittiön ovesta tulvivaan valoon. Sitten he saivat Dabbelsteenin jotenkuten jaloilleen – ilman hattua, tumma tukka törröttäen kalmankalpeiden kasvojen ympärillä. Miehet seisoivat ja räpyttivät silmiään kuin pöllöt, puolinukuksissa, tajuamatta missä olivat. Joku nauroi: "Hei pojat! Ne eivät kyllä ole paastonneet viime majapaikassaan!"

"Sikahumalassa", sanoi Vilhelm reippaasti, mutta hänen äänensä särkyi. Hän alkoi kaivaa esiin Klauta säkkien ja hevosloimien seasta: "Herää jo, velimies, me olemme perillä! No etkö sinä ollenkaan aio herätä", ja, joku tuli auttamaan häntä, sai pojan reestä ja asetti hänet molempien toisten viereen.

Nimismies Haagen Lunden hahmo näkyi ovesta. Vaatteet riippuivat napittamatta hänen valtavan ruhonsa ympärillä, eivätkä hänen säärensä olleet oikein varmat, kun hän astui maahan kiviaskelmalta. Hän huitoili pitkällä piipullaan – osoitteli sillä umpimähkään noita neljää, jotka seisoivat oven edessä, aivan kuin ei olisi varma, kutka heistä mahtoivat olla hänen vaimonsa tyttärenpoikia. Vilhelm astui esiin ja ojensi kätensä:

"Hyvää iltaa, hyvä nimismies – tai oikeammin hyvää huomenta! Niin, tämähän on merkillinen aika tulla taloon – tulla ihmisiin – tulla näin vain ihmisten vaivaksi." Teeskennellystä varmuudesta huolimatta ei hänen äänensä tahtonut oikein luontua. "Niin, tämä onkin erikoinen juttu, kuten saatte kuulla –"

"Tervetuloa, tervetuloa! Sopii tulla sisäpuolelle." Nimismiehen ääni oli hiukan puuroinen. "Sinäkös se tässä olet Vilhelm Adolf? Tulkaa sisään, tulkaa sisään –"

Vilhelm aikoi seurata nimismiestä. Silloin hän huomasi, että kaakki oli riisuttu valjaista. Hän juoksi sen luo, taputti sen hikistä kaulaa ja silitti sen turpaa; tämä uskollinen toveri oli yksinään jakanut öiset mielenliikutukset hänen kanssaan. "Rusko parka, niin, Rusko parka." Hevonen tönäisi hyväillen päällään hänen rintaansa ja nuuski hänen käsiään. "Se on kulkenut yhtä kyytiä Sandtangenista tänne" – ja kyyneleet puhkesivat äkkiä hänen silmistään – hän tunsi vapautusta, ja vanha kunnon kaakki säälitti häntä.

Mies tuli ja kuljetti pikku Ruskon mukanaan – niin sievästi ja varovaisesti, ajatteli Vilhelm, että hän kernaimmin olisi seisonut täällä tuokion rauhassa ja itkenyt, nyt kun tämä surkea matka oli päättynyt. Mutta Haagen Halvorsen seisoi ovella ja odotti häntä. Ja kurjan ja sekapäisen seuransa etunenässä seurasi Vilhelm nimismiestä sisään.

Suurtuvan ilma oli paksunaan tupakansavua ja punssin hajua. Punaiset kasvot hehkuivat siniharmaista savupilvistä, jotka raskaina leijailivat pitopöydän kynttilöiden ympärillä. Vilhelm tunsi vain erään heistä – äidin nuoren velipuolen Ole Haagensenin.

"No pojat, hakekaa itsellenne istuinpaikka", sanoi nimismies, mutta hän kääntyi Vilhelmin puoleen. Nuo kolme muuta jäivät seisomaan rykelmään ovenpieleen, mutta Vilhelm meni takan ääreen ja ojensi palelevat kätensä tulta päin.

"Mutta miksi sinä et istu, poika?" Haagenin suuret kauniit kasvot olivat punaiset ja hienkiiltävät. Hän nyökäytti tytölle, joka korjasi pöytää; tyttö nosti tuolin Vilhelmille takan eteen. Silloin istuutuivat myös nuo kolme muuta vaistomaisesti penkin päähän ovensuussa. He tuskin tiesivät missä olivat. Klaus alkoi sentään vähitellen herätä; hänen katseensa kiersi ihmettelevänä toisesta toiseen.

"Aika raskas keli, vai –?" keskusteli nimismies. "Lumi vallan kuittia – heh heh – joku läiskä vain – kertovat että maa on ihan sula Torstadista etelään Bergumiin päin. Ja kylässä ei tietenkään ollut tietoakaan kelistä."

"Harjulla oli oikein hieno keli. Me ajoimme toista tietä. Me ajoimme kylään Herbergin talojen kohdalla, kirkon ohi."

Nimismies nyökäytti päätään. "Niin niin, tottamar. Harjun tietä, sehän on selvä. Ei, iso maantie on varmaan ajokelvoton pitkät matkat."

"Sitä en totisesti tiedä." Vilhelm ei voinut jättää äänekästä, poikamaisen iloista puhetapaa. Mutta ääni ei tahtonut oikein totella häntä. "Sillä minun ansiotani ei missään tapauksessa ollut, että valitsimme paremman tien. Me tulimme Kroksjøenin Sandtangenista, ja siellä kääntyi ajomiehemme metsätielle. Mutta meillähän olikin kaikilla hiukan hatussa. Mitäs siitä!" Ja hän alkoi nauraa, niin että muutamat vieraat pöhöttyneet kasvotkin hymyilivät, mutta nimismies tuijotti häneen, vakavasti ihmeissään. "Kun heräsin, näin että yö oli jo pitkälle kulunut ja me olimme pimeässä metsässä, en tiedä missä. Toiset nukkuivat tukkihumalassa. Ja niin ei auttanut muu kuin tarttua ohjaksiin ja annoin hevosen omin päin löytää ulos metsästä. Ja kun sitten olimme tulleet niin pitkälle, että näin Gullaugin mäen, tiesin kohta missä olimme. Silloin päätin ajaa tänne ja pyytää teiltä ja isoäidiltä yösijaa meille." Hän nauroi pientä aiheetonta voitonriemuista naurua, johon muutamat vieraat yhtyivät.

Samassa aukeni ovi, ja siinä hän seisoi, isoäiti. Vilhelm hätkähti – hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt isoäitiään; hän muisti kyllä, miltä tämä näytti, mutta nyt kun hän näki vanhuksen tämä oli kuitenkin hänestä aivan erilainen. Hän vaikeni kauhistuneena kohdatessaan isoäidin ihmeelliset silmät: ne olivat kuin mitkäkin suuret tummat pallot, jotka pyörivät vanhojen pussimaisten luomien sisässä. Vanhuksen kasvoissa jokin muistutti koiraa – sekä moppea että verikoiraa. Lihakkaissa kasvoissa, jotka olivat yhtä kellanvalkoiset kuin niitä ympäröivä yömyssy, töpötti pieni tylppönenä; sieraimet olivat mustat ja avoimet – tuntui että hän voi nähdä niilläkin, taikka haistaa aivan kuin eläin. Posket riippuivat raskaina ja litteinä molemmin puolin pientä suuta, jonka alahuuli työntyi esiin pyöreänä kuin kirsikka, ja suupielet olivat vääntyneet alaspäin, itsepäisinä ja kopeina.

Ikä oli tehnyt hänen ruumiinsa muodottomaksi – Vilhelm ajatteli vuorta. Hänellä oli vihreä, vanulla pehmustettu silkkinuttu sini- ja valkoraitaisen alushameen päällä, ja jalassa suuret poronnahkaiset lappalaispieksut joissa kirjavat paulat ja tupsut. Poikaa oikein ahdisti, kun hän astui esiin isoäidin luo ja suuteli tämän ojentamaa kättä. Elisabet-rouvan kädet olivat erikoisen pienet, lihavuuttaan aivan pyöreät, taipeissa lukemattomia kuoppaisia, paksut sormet täynnä sormuksia, ja aika lailla likaiset: ne päättyivät hyvin terävästi soikeihin ruusunvärisiin kynsiin, joissa oli nokimusta reuna.

"Kas vain, kas vain. Ei mutta sinähän olet tullut isoksi, rakas poikani! Oletpa totisesti kasvanut aika lailla siitä kun sinut viimeksi näin. Sinä siis olet Vilhelm Adolf. Ja tämä tässä Klaus Hartvig – tervetuloa!" Vilhelm huomasi, että isoäidin tahmea ääni tuli sävyltään lämpimämmäksi, aivan kuin Klaun näkeminen olisi sytyttänyt eräänlaisen sisäisen hymyn vanhassa naisessa. Kun Klauskin oli suudellut ojennettua kättä, taputti isoäiti häntä poskelle. "Kas vain. Teistä molemmistahan on tullut oikein reippaita poikia." Sitten hän pyyhkäisi Vilhelminkin punaista pörröistä kiharapäätä ja läimäytti häntä olalle. "Klaushan on kasvanut paljon pitemmäksi kuin sinä, pikku Vilhelm! Enkö minä sitä sanonut – Klaus kasvaa vielä pitemmäksi kuin veljensä, sanoin minä, kun viimeksi näin teidät."

Vilhelm tunsi itse, miten pieneltä ja laihalta ja hintelältä hän näytti pitkän kauniin veljensä rinnalla. Varhaisimmasta lapsuudesta saakka oli häntä kiusoiteltu vihreiden silmiensä ja punaisen tukkansa takia – ja se oli vieläpä niin kiharainen ja pyrki niin itsepintaisesti nousemaan tupsuna otsalta, että kun ihmiset tahtoivat laskea leikkiä hänen kustannuksellaan, he puhalsivat häntä, ikään kuin sammuttaakseen kynttilän. Ja hänen pehmyt, punainen ja valkoinen ihonsa oli täynnä pisamia, jotka vain hiukan vaalenivat talveksi. Että hänen kasvoissaan myös oli jotakin kaunista, aavisti hän paremmin kuin tiesi: kun äiti silloin tällöin otti häntä leuasta ja katsahti häneen, poika tunsi, että hänessä oli jotakin, jota äiti katseli sydämen ilolla.

Kuitenkin hänen lapsuudenmaailmansa perustui paljossa tietoon, ettei hän ollut kaunis, mutta sen sijaan Klaus Hartvig oli. Tämä toteama – että Klaus oli kaunis poika – merkitsi hänelle aivan toista kuin esimerkiksi, että molemmat pikku sisaret, Birgitta ja Elisabet, olivat sieviä lapsia, joita vieraat ihailivat ja isä ja palvelusväki hemmottelivat. Hän itse ylpeili sisaristaan, kunhan nämä eivät vain olleet jossakin pahanteossa, joka kiusasi ja vaivasi häntä. Ja hänen sydäntään kouristi aina, kun hänen tietoisuuteensa tunkeutui, että Bertel oli aivan liian pieni ikäisekseen, melkeinpä kutistunut – silloin hän aina palavasti toivoi, että tuo lempeä, kalpea veli, jolla oli niin kauniit tummat silmät ja ruskeat kiharat, kasvaisi suureksi ja väkeväksi, ja iltarukouksessaan hän pyysi Jumalaa parantamaan Bertelin selän. – Ja Rikke ja pieni Kristen olivat suloisia – eikä hän sielussaan pannut vastaan, kun hän kuuli naisten äänekkäästi ihastelevan näitä pieniä viattomia.

Mutta Klaun suhteen asia oli toinen. Heidän välillään oli tuskin vuoden ikäero, kun taas Klaun ja Bertelin välillä oli kokonaista neljä vuotta, ja Bertel oli varhaislapsuudestaan ollut viallinen. Niin että Klaus ja hän olivat aivan kuin säädetyt parivaljakoksi. Mutta samalla tähdennettiin aina, että hän kuitenkin oli vanhempi. Ainakin hänen täytyi noudattaa käskyjä ja kieltoja, sillä hänellä täytyi olla enemmän järkeä ja hänen oli oltava esimerkkinä nuoremmalle veljelleen. He olivat aina lukeneet saman läksyn, mutta ihmiset odottivat, että hän oppisi sen helpommin kuin Klaus. Jos he olivat eri mieltä, kuului asiaan, että hänen vanhempana oli myönnyttävä. Jos heidän oli jaettava makeisia, hänen täytyi suoda nuoremmalle parhaimmat palat. Vieläpä sen etuoikeutensa, joka hänellä oli ollut heidän lapsena ollessaan – että hän sai ensin uudet vaatteet ja että Klaun oli kulutettava loppuun vaatekappaleet tai ainakin kengät ja saappaat, jotka olivat käyneet pieniksi – hän oli nyt menettänyt. Ensinnäkin olivat Klaun kädet ja jalat kasvaneet suuremmiksi kuin hänen; sitten veli kävi paksummaksi – ja nyt hän oli vieläpä päätä pitempikin. Nyt piti hänen, Vilhelmin, periä Klaun vaatteet.

Mutta juuri siksi, että varsinkin äiti muistutti häntä vanhemman veljen velvoituksista ja että hän epämääräisesti, mutta ehdottoman varmasti vaistosi, että vaikkakin äiti piti yhtä paljon kaikista lapsistaan, hän, Vilhelm oli jollakin tavoin äidin sydäntä kaikkein lähimpänä, juuri siksi Vilhelm jaksoikin kantaa esikoisoikeutensa taakat ilman sanottavaa surua. Bertel oli omassa erikoiasemassaan – äidin huolenpito oli hänen kohdallaan itsestään selvää. Isällä oli vain vähän aikaa askarrella poikiensa parissa: heidän suhteensa isään oli kyllä rakastava, mutta sille antoi enemmän leimaa luottamus ja kunnioitus kuin sydämellisyys. Palatessaan kotiin isä oli useimmiten väsynyt; silloin hän haki lepoa tyttäriensä viattomasta iloisuudesta. Varsinkin Birgittaan, joka oli saanut nimensä jumaloidun isänäidin mukaan, isä suhtautui mitä hellimmin; tytön lapsellinen lepertely ja hullunkuriset päähänpistot saattoivat hänet ihastuksiinsa. Äiti, imettäjä ja lapsenhoitaja hoitivat kilpaa kumpaakin nuorinta. Hän, Vilhelm, ja Klaus kuuluivat yhteen.

Tavallaan Klaus oli kyllä kaikkien lemmikki. Vilhelm näki, että vanhemmat ylpeilivät kauniista, voimakkaasta pojastaan – ja kuinka muu olisi ollut mahdollistakaan: hän itse oli ylpeä veljestään. Mutta kuitenkin – tässä ylen määrin runsasjäsenisessä perhekunnassa Klaus oli ihmeellisen irti muista ja aivan hänen takanaan. Niin, hän seisoi todellakin Klaun edessä, hän, jonka nenä oli pirteän terävä, jonka hiustupsu oli kuin tulenliekki, jonka voimat olivat heikommat, mutta terveys sitkeämpi. Klaus oli jäntevämpi, mutta kaikkinaiset taudit tarttuivat häneen paljon helpommin, kun taas hän itse, Vilhelm, oli pahuksen sitkeä ja oli tuskin maannut päivääkään sairaana. Hänen täytyi aina olla aivan kuin veljensä edeltäkävijä, jonkinlainen puskuri, jonka oli aukaistava tie, niin että Klaus, jossa oli enemmän mahdikkuutta, pääsi etenemään.

– Mutta nyt heidän piti istuutua pöytään ja saada vähän ruokaa, sanoi nimismies. Palvelustyttö kattoi pöydänpäähän. Talossa oli vankat posliinilautaset ja suuret hopealusikat. Toinen palvelustyttö kantoi sisään tinamaljan ja ammensi höyryävää ja rasvaista lihalientä, jossa uiskenteli kaalia ja lihapalasia. Se oli muuten Vilhelmin mieliruokaa, mutta nyt oli kuin hänen sisälmyksensä olisivat vääntyneet inhosta – hän tunsi närästystä ja suussa oli äskeinen inha maku. Silloin tuli nuori Ole Haagensen kädessään suuri hopeakannu, josta kuohu juoksi yli reunan, ja joi hänen maljansa – milloinkaan Vilhelm ei ollut maistanut mitään niin hyvää kuin tämä kylmä vaahtoava olut. Hän upotti kasvonsa kannuun ja joi kulauksittain kirpaisevan täyteläistä virvoitusjuomaa. Ole katsahti häneen ja hymyili hiukan, ja kannun laidan yli Vilhelm hymyili enolleen. Terve, liemi, terve, liha ja kaali! Tässä on poika, jolle särvin kelpaa! Hän heilautti punaista hiustupsuaan ja hymyili hävyttömän ylimielisesti kolmelle muulle, jotka lähestyivät pöytä unenpöpperöisinä ja kömpelöinä.

Vilhelm ei tuntenut ketään nimismiehen vieraista, mutta kaikki olivat talonpoikia – varakkaita miehiä, hän huomasi. Pitkä laiha, jota nimismies kutsui Larsiksi, oli nähtävästi Lars Gullaug, Ole-enon morsiamen, Ingebjørg Larsdatterin isä. – Itse asiassa oli sentään ihmeellistä, että isoäiti oli naimisissa talonpojan kanssa, olkoon että talonpoika oli nimismies ja korpraali, sekä että äidillä oli talonpoikainen velipuoli. Eikä Ole ollut edes tahtonut päästä toiseen säätyyn – Vilhelm tiesi, että poika itse oli vastustanut, kun äiti tahtoi häntä papiksi. Mutta Vilhelmistä tuntui nyt yhtäkkiä, että hän ymmärsi Olen kannan. Tupa oli merkillisen viihtyisä. Kaikki puhui suuren talon leveästä elämästä – vieläpä ne monet nukkuvatkin, joita hän vähitellen oli keksinyt makaamassa penkillä ja vuoteessa kamarin puolella. Isot, leikkauksin koristetut kaapit seisoivat uhkeina ruskeita hirsiseiniä vastaan, niitten leikkaukset, maalatut kiemurat ja ovenpielet olivat loisteliaita merkilliseen, rahvaanomaiseen tapaan.

Hän piti elävää nimismiestä parempana kuin kuollutta rovastia, ja vuoteessa makaavaa lämmintä korpraalin parempana kuin lyijyarkussa lepäävää palsamoitua majuria, oli isoäiti kuuleman mukaan sanonut, mennessään naimisiin Haagen Lunden kanssa. Haagen Halvorsen oli palvellut henkivartiossa Kööpenhaminassa ja sittemmin aliupseerina eräässä toisessa søndenfjeldilaisessa rakuunarykmentissä. Hänen piti matkustaa kotiin ottaakseen haltuunsa Lunden talo ja nimismiehen toimi vanhemman veljensä kuoltua, kun leskiruustinna de Theilemann iski silmänsä häneen ja päätti, että nyt hän ottaisi tämän. Näin oli Vilhelm kuullut palvelustyttöjen kotona puhuvan isoäidin neljännestä avioliitosta. Ja isoäiti vei tahtonsa perille, vaikkakin lapset hänen ensimmäisestä avioliitostaan ja eritoten kolmannen puolison ystävät ja sukulaiset katkeroituneina panivat vastalauseensa.

Vilhelm ei tietänyt, miksi hän juuri nyt johtui ajattelemaan vanhan vaimon monivaiheista aviollista tarvetta. Mutta isoäiti oli niin merkillisesti taputtanut Klauta poskelle, nautinnollisesti viivytellen, ja sitten läimäyttänyt häntä leikillisesti olalle. Klaus ja nimismies Lunde muistuttivat toisiaan. Vaikka oikeastaan he eivät olleet toistensa näköisiä – nimismiehen tukka oli vaalea, otsa korkea ja kalju, silmät siniset ja kasvot hyvin punakat. Mutta Klaun hopean hohtoiset hiukset laskeutuivat pehmeinä ja kevyinä kiharoina molemmin puolin täyteläistä kasvonsoikiota, ja hänen ihonsa oli ruskehtava ja hienoinen kuin sametti. Hän jutteli isoäidin kanssa istuessaan siinä syömässä ja katsahti isoäitiin suurilla silmillään, jotka olivat kuin härän, sillä ne olivat tummat, pinta untelon sininen. Niin, nyt Klaus oli päässyt etulinjoille, hän oli ottanut hoitaakseen keskustelun isoäidin kanssa ja vastaili auliisti tämän kysellessä äidin vointia ja kotoisia oloja – paljon perinpohjaisemmin kuin Vilhelmin mielestä oli tarpeellista. Dabbelsteen ja vieras talonpoika istuivat etukumarassa, hartiat koholla, ja söivät ahneesti. Mutta Klaus istui suoraryhtisenä, katseli isoäitiä silmiin ja hymyili hiukan, pistäen silloin tällöin lusikallisen lientä suuhunsa, kun sai juttelultaan aikaa. Hän oli sellainen aina joskus – lörppö. Toisinaan Vilhelmiä harmitti, että veli kulki tuppisuuna päivät pitkät.

Mutta sittenkin Klaus muistutti Haagen Lundea ja nuori Ole-eno heitä. He olivat kaikki samalla tavoin täyteläisiä; heidän vartalolleen oli ominaista raskas vankka hyvinvointi: muodot pyöreät, yllin kyllin lihaksia, mehevä, kaunis iho ja kosteat silmät.

Nimismies oli käynyt joitakin kertoja heillä kotona, liikkuessaan matkoillaan tehtaan ohi, Ole Haagensen niin ikään, mutta isoäiti ei koskaan. Vilhelm ei kai ollut nähnyt häntä kolmeen vuoteen, sillä hän muisti, kuinka heidän tullessaan kotiin äiti oli sanonut isälle isoäidin vakuuttaneen, että tällä kertaa hän matkustaisi heidän luokseen ja viipyisi tyttärensä luona ensi lapsivuoteen aikana. Silloin Rikke oli ollut tulossa. Ja isä oli nauranut ja sanonut, että näin oli Elisabet-rouva ennenkin uhannut, mutta tähän asti ei siitä Jumalan kiitos ollut mitään tullut. Isä ei voinut pitää äidinäidistä.

Peter Andreas-eno ei halunnut isänsä, majuri Eckeløffin muotokuvaa eikä isoäidin siltä ajalta, kun tämä oli ollut naimisissa isoisän kanssa. Vanhemmat olivat tarjoutuneet lähettämään kuvat hänelle Kööpenhaminaan, mutta eno oli vastannut, ettei heidän totisesti kannattanut kustantaa lähetystä. Niin että nyt riippuivat muotokuvat kotona suurtuvassa kaarevaselkäisen sohvan yläpuolella. Ja Vilhelm huomasi äkkiä – jotakin oli kaikesta huolimatta yhtäläistä valtaisen lihavassa vanhassa vaimossa, joka seisoi tässä, ja maalauksen nuoressa kauniissa naisessa. Kuvassakin olivat hänen silmänsä samanlaiset pyöreät kupurat, mutta ne olivat vuokonsiniset. Ja nykerönenä, jonka sieraimet olivat niin pyöreät ja ahnaat, hallitsi pyöreitä, pieniä, kiinteitä kasvoja, kasteenraikkaita ja ruusunpunaisia kuin vahaomena. Nuorella rouvalla kuvassa oli puuteroitu vaalea tukka, jonka kampaus myötäili päätä asettuen kiharoille ja laineille – kun Vilhelm oli pieni, oli tämä erikoinen kampaustapa aina tuonut hänen mieleensä kermakuohun, joka vatkattaessa kiertyy renkaille. Oikean ohimon kohdalle oli asetettu ruusu, ja pitkät korvahelyt – helmiä ja keltaisia kiviä – kehystivät herkullisia, rohkeita naisen kasvoja, joiden supukkasuu paisui kilpaa tukkaan pistetyn ruusun kanssa. Maalauksessa oli hänen yllään tötterönmuotoinen, taivaansininen silkkimiehusta, joka oli niin syvälle uurrettu, että suuri povi nousi esiin vankilastaan, kiinteänä ja pyöreänä kuin sorvattu. Rinnalle, vasemmalle puolen, oli asetettu kukkavihko – punaisia ruusuja ja vihreitä lehtiä. Rouvan komeus oli aina syvästi tehonnut Vilhelmiin, mutta tähän asti hän ei ollut ymmärtänyt, että isoäiti siis oli nuorena ollut kaunis – vaikka hänellä olikin nykerönenä ja paljaat rinnat, jotka pojan viattomassa lapsensielussa olivat herättäneet epämääräisiä mielikuvia rintalapsista ja imettäjistä, kapalovöistä ja talkkijauheesta. Mutta nyt hän ymmärsi, että hänen isoäitinsä oli mahtanut olla erinomaisen viehättävä nainen ammoisessa muinaisuudessa, jolloin hän oli ollut majurinrouva Eckeløff.

Olihan siis luonnollista, että hän Peter Andreas-enon ja Kasper-enon mielestä oli nainut alempisäätyisen, solmiessaan avioliiton aliupseerin kanssa. Majuria esittävä maalaus näytti hyvinkin ylhäiseltä – tummia kasvoja kehysti pitkä mustaksi värjätty poskiparta, kolmikolkkahattu upeili valkoisella peruukilla ja sotilaallinen univormu oli punasinikeltainen. Mutta – isoäiti oli siis nainut alempisäätyisen silloinkin, kun oli mennyt naimisiin heidän todellisen isoisänsä, David Frazerin kanssa. Frazer oli ollut hänen ensimmäisen miehensä kirjuri. Molempien suurikokoisten, kultapuitteisten maalausten alla riippui pieni pastellikuva hänestä – kapean, vaalean pään sivukuva. Se oli jo melkoisen kauhtunut, sillä kerran suursiivouksessa oli lasin alle päässyt vettä. Vilhelm tiesi, että Frazer oli tullut Helgolannista, mutta alkuaan suku oli kyllä skotlantilainen. Sen hallussa sanottiin olevan useita maa-alueita Norrlannissa, mutta isoisä oli joutunut vihoihin sukulaistensa kanssa, sillä isoäiti oli yllyttänyt häntä nostamaan kanteen erästä lankoaan vastaan. Bertel oli saanut nimen isoisänsä mukaan – Frazerin täydellinen nimi oli ollut Bertel David Alexandersen Frazer. Äiti ei muistanut muuta isästään, kuin että tämä oli ollut kiltti hänelle ja soittanut kauniisti huilua.

Isoäiti itse oli laivurin tytär Fredrikshaldin puolelta. Hän oli ollut hyvissä naimisissa ja sen jälkeen alempisäätyisessä. Hän palasi jälleen säätyynsä, solmiessaan avioliiton rikkaan vanhan rovastin de Theilemannin kanssa, mutta tämä avioliitto oli lapseton, niin että suurin osa rovastin omaisuutta joutui hänen ensimmäisen vaimonsa lapsille. Tämän jälkeen rovastinleski meni naimisiin nuoren nimismiehen kanssa. Siis koko lailla kirjava elämänkulku, oli Vilhelmin tunnustettava. Oikeastaan oli kai heidän isoäitinsä yhtä merkillinen kuin sanokaamme rouva Dabbelsteen. Ehkäpä ihmiset puhuivat isoäidistäkin? Se ei koskaan ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä.

"Mitä sinä oikein katselet minua?" sanoi isoäiti. "Tahdoitko sanoa jotakin, pikku Vilhelm?"

Poika hämääntyi yhä enemmän huomatessaan, että isoäiti oli havainnut hänen syrjäkatseensa. Hän käänsi nopeaan silmänsä lautaseen ja pudisti päätään.

"– Mutta hyvä Augustin Dabbelsteen – hänhän on siis suorastaan ryövännyt lapset?" Rouva Elisabetin rauhalliseen ääneen oli tullut pelottava sävy. "Tahtooko hän siis kertoa minulle, että hän ilman muuta on karannut toimestaan vävypoikani kotoa? Ja ottanut mukaansa kaksi nuorta poikaa, jotka olivat uskotut hänen huostaansa? Kenenkään tehtaalla tietämättä, minne te kaikki oikein olette joutuneet?"

"Eihän se toki ollut tarkoitukseni, hyvä rouva. Minähän ajattelin, että me Sandtangenissa tapaisimme jonkun, joka voisi viedä heidät mukanaan kotiin päin."

"Mutta miksi hän oikeastaan laahasi Klaun ja Vilhelmin mukanaan Sandtangeniin?"

"Hehän itse himoitsivat päästä rekiretkelle. Eikä minun ollut helppoa selittää nuorille ihmisille, mille asioille minä lähdin. Voi, en enää muista mitä ajattelin." Dabbelsteen painoi pitkät kapeat kätensä ohimoilleen, niin että hänen tummat kiharansa kiertyivät kuin käärmeet hänen ohuiden sormiensa ympärille, ja pyöritti päätään. Sitten hän heittäytyi selkänojaan, katsellen kiusanhenkeään suoraan silmiin – sillä Vilhelm ymmärsi yhtäkkiä: isoäiti kiusasi ehdoin tahdoin herra Dabbelsteenia. Hiki helmeili hänen kapealla kalpealla otsallaan. Opettajan kasvot eivät sivulta päin olleet yhtä kauniit kuin edestä, mutta leuka vetäytyi taaksepäin. Se tuntui todistavan, että mies oli itsetietoinen, ellei suorastaan tunkeileva, sillä hän tahtoi vaimentaa sisäistä levottomuuttaan. "Kyllähän te ymmärrätte, rouva, olin kuohuksissa, kiihdyksissä sielun pohjia myöten –"

"– ja päästä pyörällä Dragonin emännän viinasta –"

Dabbelsteen antoi päänsä painua kohotettujen hartioitten väliin. "Silloisessa mielentilassani – vakuutan teille, olin menehtymäisilläni. Niin, olin tosiaan juovuksissa. Päästäkseni tasapainoon. Minun oli välttämätöntä toimia, ja toimia nopeasti. Minun täytyi koota kaikki voimani – jotta olisin tietänyt mitä tehdä."

"Niin, mitä hän siis oikeastaan oli aikonut tehdä?"

"Mitäkö minä olin ajatellut tehdä –. Hyvä Jumala, rouva Lunde, juuri sitähän minä en tietänyt." Hänen äänensä särkyi itkuun. "Ainoa ajatukseni koski häntä, onnetonta Margitiani. Tahdoin kotiin ollakseni hänen läheisyydessään. Pulmakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mikäli se oli mahdollista, vakuuttaakseni hänelle muuttumatonta rakkauttani – voi, en tiedä! Ajaakseni hänen asiaansa, laatiakseni armon-anomuksen ja riennättääkseni sen armolliselle kruununprinssillemme. Margithan on onnettomien olosuhteiden uhri, hirvittävien kiusausten. Oliko siis luonnotonta, että kun tapasin tämän Austenin, uskollisen lapsuudenystävämme –" hän osoitti vanhaa partaniekka talonpoikaa – "niin ensi hädässä unohdin pyytää kyytiä pojille heidän kotiinsa –"

Elisabet-rouva pudisti raskasta päätään. Hän vastasi, mutta ei epäystävällisesti:

"Siitä ei ole apua, Dabbelsteen, kai hän sen itse ymmärtää. Tyttö on vapaaehtoisesti tunnustanut, että hän ja isäpuoli ovat olleet enemmän kuin kolme vuotta –, niin, se siitä. Ja että hän tänä aikana on synnyttänyt ja surmannut kolme lastaan."

Dabbelsteen, valitti suureen ääneen:

"Rouva Elisabet, auttakaa meitä! Ettekö voi auttaa meitä?"

"Tässä ei kukaan voi auttaa", sanoi rouva kuin äsken.

"Voi kyllä! Jos kukaan voi auttaa niin juuri te! Kaitselmus itse on varmasti ohjannut matkamme teidän luoksenne tänä yönä."

"Eipä kuin viina, pikku Dabbelsteen. Ja se seikka, että Vilhelm ei nukkunut yhtä raskaasti kuin te muut ja että pojan järki juoksi."

Muutamat vieraat olivat vetäytyneet lähemmä heitä. He seisoivat ja katselivat, punakat kasvot omituisen puisevina ja jäykkinä, kalpeata nuorukaista, joka istui ja huiski pitkillä jäsenillään, ja itki – luultavasti yhä kohmelossa. Vilhelm tunsi äkkiä kipinöivää harmia Dabbelsteenin tapanahan oli aina ollut kehuskella ylpeitä norjalaisia talonpoikia – mutta tässähän he juuri seisoivat, vanhanaikaisina ja mykkinä ja tuijottivat halveksien ylioppilasta tämän itkiessä ja paljastaessa itseään. Tietämättä itsekään mitä teki Vilhelm hypähti kotiopettajan viereen, iski laihat pojankyntensä opettajan hartioihin ja pudisteli häntä: "Herra Dabbelsteen – te ette saa –! Mutta rauhoittukaa, herra Dabbelsteen. Tulkaa, niin menemme – voitte huomenna puhua nimismiehen kanssa."

"Se oli tosi sana se." Haagen Lunde nyökäytti päätään. "Mene nyt maata, Dabbelsteen. Hyvä tempaus, Vilhelm – vie hänet mukanasi."

"Mene tiehesi, senkin pentu!" Dabbelsteen karisti pojan käden. "Sinä olet muka olevinasi, nyt kun sinä – tiehesi, sanon minä. Minä tahdon puhua rouvan kanssa, Te voitte kaiken mitä tahdotte – minä tiedän sen! Tehän tiedätte kaiken naapuri-nimismiehestänne, Simon Byrstingistä, niin että voisitte pakottaa hänet aukaisemaan Margitini vankilan oven –"

Veri kuohahti Vilhelmin poskille. Vihoissaan hän tarttui jälleen toiseen. Hän ei ollut olevinaan, mutta hän ei voinut sille mitään, että hänellä oli vielä hiukan järkeä tallella ja että hän tahtoi pelastaa opettajansa häpäisemästä itseään kokonaan. "Herra Dabbelsteen, pyydän teitä, tulkaa!" Hän katsahti ympärilleen aivan kuin aikoakseen pyytää täysi-ikäisiltä apua.

Silloin hän huomasi, että heidän kasvoilleen oli tullut uusi ilme, joka pelotti häntä, sillä hän ei ymmärtänyt sitä täysin, mutta hän tunsi, että oleskelu täällä oli käynyt kaameaksi. Isoäiti oli noussut. Suurena kuin tunturi ja uhkaavana hän seisoi siinä, kellanvalkoiset kasvot yönutun vihreän pyramidin huipulla. "Tulkaa!" Vilhelm veti herra Dabbelsteenia. "Tulkaa", hän pyysi melkein kerjäten, sillä hän huomasi, ettei toinen ymmärtänyt vaarasta mitään, – mutta olihan Dabbelsteen puhunut kauheita, huomasi poika yhtäkkiä. Ja Klaus istui vain ja näytti vaivautuneelta, mutta käytti tilaisuutta tyhjentääkseen punssilasin. Silmänräpäyksen verran Vilhelmistä tuntui, että nyt hänkin menetti malttinsa – hän oli raivoissaan ja epätoivoinen, etteivät nuo kaksi mitään ymmärtäneet.

Dabbelsteen työnsi hänet luotaan, niin että Vilhelm kompastui parin askelen päähän. Ja Augustin Dabbelsteen heittäytyi polvilleen rouvan eteen, käsivarret ojolla ja kädet ristissä:

"Rouva! Te ymmärrätte ihmissydämen salatiet – rouva! Tehän olette itse kokenut jumaluuden vallan! Armahtakaa meitä! Voi, teillä on vaikutusvaltaa ihmisiin, miehiin. Matkustakaa sinne! Luvatkaa, että tahdotte käydä tapaamassa vanhaa ystävätärtänne, äitiäni."

"Dabbelsteen, hänhän on pähkähullu! Minä en voi uuttaa hänen neitoaan pelastumaan – sillä sitä kai hän tarkoittaa. Tyttö on itse ilmiantanut itsensä –"

"Mutta muistakaa, muistakaa, muistakaa, Elisabet-rouva – äitini oli kerran lähellä teitä."

"Nyt hän saa jo vaieta." Vanha vaimo oli hetken yhtä ainoata uhkaa. Sitten hän muuttui jälleen – aivan entiselleen; hän kääntyi mieheensä: "Meidän on nyt saatava tämä säkki vuoteeseen. Hän on niin päissään ettei tiedä mitä puhuu."

Nimismies nyökäytti päätään. "Niin on – joku saa tulla ja viedä ulos. Poika ei yksinään siihen pysty. Ja Klaus näyttää siltä, että hänellä on kyllin tekemistä itsessään", sanoi hän ja hymyili.

"Olen ajatellut, että ylioppilas ja Austen voivat maata vanhalla puolella", sanoi rouva lyhyesti. "Sinä saat taluttaa Dabbelsteenia, Austen – ja Ole, huuda Einaria tänne auttamaan. Yhdessä he saavat hänet ulos."

Dabbelsteen oli hypähtänyt pystyyn. Hän työnsi vanhan talonpojan syrjään ja seisoi ja huojui, pitkänä ja juhlallisena.

"Elisabet-rouva, muistatteko Adloniasta pyhässä Raamatussa – kun hän meni Batseban luo ja pyysi tämän esirukousta – pyysi että Batseba auttaisi häntä ja Abishagia sunnamiitteja vastaan –? Ja Batseba rukoili heidän puolestaan, sillä hänen sydämensä tunsi sääliä rakastavien huolia kohtaan. Hänellä oli säälivä sydän, Batseballa, Davidin vaimolla – Batseballa!" Hän alkoi ulvoa ja vaipui jälleen polvilleen: "Rouva, jos teillä on säälivä sydän –" ja nyt hän nyyhkytti oikein ulisemalla.

Suunniltaan pelosta Vilhelm tuijotti hullua ihmistä. Oli kuin hän olisi nähnyt unta, ja nyt se lopulta muuttui suorastaan painajaisuneksi. Ja tässä seisoi Klaus hänen vieressään, suuret typerät häränsilmät ammollaan – ja hänen kauniissa pyöreissä pojankasvoissaan häivähti hymyntapainen. Voi niin, Jumala paratkoon – Dabbelsteen oli myös hullunkurinen maatessaan polvillaan ja huiskiessaan tuolla tavoin. Sehän juuri olikin kaikista kauheinta.

Isoäiti seisoi ja tuijotti kotiopettajaa. Sitten hän kohotti harteitaan aivan kuin häntä olisi palellut – oli kuin vilunpuistatus olisi vavahduttanut koko hänen valtavaa runoaan. Mustat silmämunat kierähtivät takaisin poimujensa suojaan. "Hän ei kyllä suoriudu yksinään Tarttukaa kiinni ja kantakaa ressukka vuoteeseen."

Ole Haagensen ja joku poikanen – kai siis Einar – ja vieras talonpoika saivat hänet jaloilleen ja tukivat häntä. Dabbelsteen karjui ja koetti turhaan vastustaa mutta nyt he saivat hänet nopeasti ovelle.

Elisabet-rouva pudisteli itseään jälleen, niin että povi hytkyi aamutakissa. Sitten hän kääntyi tyttärensä poikiin, aivan kuin olisi herännyt:

"Ja nyt on kai teidänkin aika mennä levolle. Teille on valmistettu vuoteet kuninkaanluhtiin. Ymmärrättehän, täällä tuvassa ovat kaikki paikat täynnä. Ettehän te pelkää yksinänne luhdissa? Nyt on jo täysi päivä", hän lisäsi rauhoittaen. "Väki on jo aikoja noussut. Et kai sinä pelkää maata kuninkaanluhdissa, Vilhelm?"

Vilhelm pudisti päätään. Mutta hänestä oli ilkeää ajatella yötä siellä. Kuninkaanluhti oli mäellä hyvän matkaa muista rakennuksista. Vaikka – eihän hän olisi yhtään pelännyt, ellei isoäiti olisi kysynyt noin.

"Niin pelkäänkö? – Mutta isoäiti, eikö olisi parempi, että herra Dabbelsteenkin makaisi siellä? Siellähän on kaksi vuodetta. Niin voisimme pitää häntä silmällä."

Mutta isoäiti ei ollut häntä kuulevinaan. "Kuten sanottu, väki on jo noussut. Sinun ei ollenkaan tarvitse pelätä, pikku Vilhelm."

"Eipä toki. Tule nyt, Klaus, niin sanomme hyvää yötä. Ja sittenhän te lähetätte sanan äidille aamulla varhain? Niin ettei kotolaisten tarvitse olla hädissään kauemmin kuin on välttämätöntä."

Rouva Elisabet nyökäytti ystävällisesti päätään:

"Mies saa heti ratsastaa sinne." Hän pani kätensä pojan harteille. "Olen iloinen, että sinusta on tullut niin huolehtiva, ymmärtäväinen poika." Jälleen hän silitti Klaus Hartvigin poskea, otti tätä leuasta ja kohotti hiukan kasvoja: "Sinun on kyllä uni, rakas ystävä – hyvää yötä nyt, pojat."

Ulkona oli jo niin valoisaa, että piharakennukset erottuivat tummina kalpeaa, vihreänsinistä taivasta vasten, ja kaakossa, jossa laakso kaartui umpeen joen mutkan kohdalla, oli ilma kellertävän valkoinen tuntureitten yllä. Tallinoven ylempi puolikas oli avoin ja sisällä oli ihmisiä ja lyhdynvaloa.

Klaus kulki hoippuen, kunnes Vilhelm otti häntä käsipuolesta. Loka tiellä oli kovettunut, niin että maa risahteli heidän askeleittensa alla – näin aamupuoleen pakasti, ja tuuli oli melkein kokonaan lakannut. Vilhelm tuki ja veti veljeään ja he pääsivät veräjästä. Kuninkaanluhdille vievä polku kasvoi ruohoa, joka kuuraisena rasahteli heidän jaloissaan. Päädyn kuusiruutuisen kaari-ikkunan takaa näkyi valoa – se rauhoitti Vilhelmiä ihmeellisesti.

– Miksi isoäiti ei tahtonut, että Dabbelsteen nukkuisi heidän kanssaan –? Tuntien surkeasti kadottaneensa jotakin Vilhelm ajatteli, etteivät he kenties milloinkaan enää saisi olla yhdessä Dabbelsteenin kanssa entiseen tapaan. Hän aavisti, että Dabbelsteenin elämässä oli paljon sellaista, jota he eivät tunteneet. Voi – hän oli tehnyt kaiken niin hauskaksi heille; hän tiesi niin paljon, oli niin viisas ja innostunut. Mutta nyt Vilhelm ymmärsi, että tämä heidän näkemänsä ei ollut koko Dabbelsteen. Hänen saamansa kuva rakkaasta opettajasta oli tänä yönä särkynyt niin pahoin, ettei Vilhelm koskaan voisi liittää siruja yhteen. Ja nyt Augustin Dabbelsteen varmasti liukuisi heidän näköpiiristään. Isä ei koskaan antaisi opettajalle anteeksi tätä seikkailua, Vilhelm ymmärsi sen kyllä.

Kuninkaanluhti kohosi tummana ja erikoisena, ylempi hirsikerros paljon ulompana alakertaa. Se oli niin ikivanha, että tarun mukaan kuningas Haagen Haagensen oli nukkunut siellä yötä. Suurella vaivalla Vilhelm sai veljensä ylös jyrkkiä luhdinportaita ja pitkin pimeää käytävää, joka kulki seinäviertä. Ovenpieli oli niin matala ja kynnys niin korkea, että hän löi päänsä, vaikka muisti kumartua. Klaun sisäänraahaaminen oli oikea päivätyö, ja Vilhelm soi veljelleen kaikki kuhmut ja mustelmat, joita tämä sai toimituksen aikana.

Ikkunalaudalla seisoi sytytetty kynttilä, ja toisen vuoteen vieressä Vilhelm huomasi nuoren neidon selän ja pitkät vaaleat palmikot. Täällä oli hytisyttävän kylmää, paljon kylmempää kuin ulkona, niin että Vilhelm iloitsi nähdessään tytön vetävän esiin pitkävartinen hiilipannun pielusten alta. Tyttö kääntyi, hänen kasvonsa olivat ihmeellisen valoisat ja kauniit, otsa levä ja kirkas.

"Tepäs olette myöhäisiä", hymyili neito ja haukotteli samassa itse. "Mahtaa olla uni?"

"Mutta eikö tämä ole myöhäistä sinullekin?" Vilhelm seurasi kiinnostuneena tytön nopeita liikkeitä – tämä ammensi saavista vettä vatiin, jonka hän asetti pöydälle, laskien käsipyyhkeen viereen.

"Ei ole vielä kuin kolme tuntia, kun minä nousin", nauroi tyttö. Hän kokosi tavaransa. "Niin, hyvää yötä sitten."

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Vilhelm iloisena. Neito näytti olevan suunnilleen heidän ikäisensä, mutta tietenkin aikaihminen, olihan hän tyttö.

"Tora."

"Hyvää yötä, Tora, ja tuhannet kiitokset!"

Vilhelm seisoi ja kuunteli, kuinka tytön askelet laskeutuivat luhdin portaita. Hänen kantamansa kippo kolahteli seinään. Vilhelm tunsi itsensä yhtäkkiä rauhalliseksi ja iloiseksi. Kaikki yölliset tapahtumat väistyivät ylpeän tietoisuuden tieltä: hän oli ensimmäistä kertaa ollut koko yön ylhäällä! Talonväki oli jo noussut, ja nyt he menivät levolle. Ja ajatella, mitä kaikkea he olivat kokeneet –!

Ulkoa kuului kirkkaita, metallisia linnunääniä – tiaisen kevätlaulua ti-ti-tyy, ti-ti-tyy –. Peräseinällä oli kaksi vuodekomeroa, ja niiden välissä leikkauksin koristettu kapea kaappi. Ja huoneessa oli hieno laipio, jonka listat ja pintakuviot muodostivat eräänlaisen tähden. Ja kahden tuolin päällinen oli kullattua siannahkaa. Täällä oli hienoa – luhti oli sisustettu uudelleen edellisen nimismiehen aikana. – Vanhat kuninkaat ja sankarit, joiden Dabbelsteen oli kertonut kummitteleviin täällä – pelkkää roskaa. Pihlajapuussa jatkoi talitiainen aamuiloista ääntelyään ti-ti-tyy, ti-ti-tyy.

"Laita itsesi äkkiä vuoteeseen", kehotti Vilhelm ystävällisesti Klauta, joka seisoi ja nuokkui. Itse hän riisui vaatteensa tuossa tuokiossa, otti kaulahuivinsa, veti solmun joka kulmaan – hän oli nähnyt isänsä tekevän niin kerran, kun he olivat yötä vieraissa, ja isä oli unohtanut yömyssynsä. Ja niin hän seisoi paitasillaan, valmiina hypähtämään vuoteeseen. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä, ettei hän ollut rukoillut iltarukoustaan. Vai pitäisikö hänen ennemmin valita aamurukous –? Hän huomasi, että aamurukous oikeastaan soveltui tilanteeseen hämmästyttävän hyvin. Polvistuneena hän alkoi nopeasti:

"Oi, sinä iankaikkinen ja kaikkivaltias Jumala, armollinen rakas taivaallinen Isä! Minä ylistän sinua tänä aamuhetkenä kaikesta sielustani ja mielestäni, että sinä kuluneen yön pimeydessä olet ollut aurinkonani ja kilpenäni ja varjellut minua kaikesta vaarasta ja pahasta ruumiin ja sielun puolesta." Hän kuiskaili nopeasti, sillä hän paleli kovin, mutta samassa hän tajusi merkillisen väkevästi vanhojen sanojen sisällyksen, jota hän muuten ei tavallisesti ajatellut; se vain kuului aamurukoukseen, joka oli sanottava: "– ja pelasta minun kurja sieluni kiusauksesta, ruumiini sairaudesta, silmäni itkusta ja jalkani loukkaantumasta. Mutta koska synti on kaikkein suurin paha, niin auta minua, oi Jumala, kaikin tavoin seisomaan sitä vastaan" – mutta sehän oli aivan totta, hänen mieleensä muistui Dabbelsteenin morsian ja Dabbelsteen itse, sellaisena kuin tämä oli kiemurrellut lattialla. Vaistomaisesti hän luki nopeammin: "Pidä kätesi minun ylläni, Henkesi minussa, salli rauhasi ympäröidä minua", hän rukoili keventyneenä – oli kuin hän olisi tullut eräänlaiselle henkiselle yleistielle, jossa oli turvallisempi matkustaa nyt, kun rukous synnistä ja kurjuudesta oli ohi. "Älä anna minun elää itselleni, mutta Jumalan Pojan uskossa" –

Nyt oli jo Klauskin paitasillaan, ja hän polvistui veljen rinnalla – liikutti huuliaan nopeasti, aivan kuin olisi tahtonut päästä tasoihin veljensä kanssa. "Etkö aio ottaa mitään päähäsi?" kuiskasi Vilhelm paheksuen. Klaus pudisti kiharoitaan, ja Vilhelm jatkoi: "Ota myös, oi armostarikas isä, hyvät vanhempani suojaasi..." Pistävän katumuksen vallassa Vilhelm tunnusti itselleen, että hän tuskin ollenkaan oli ajatellut kotolaisia ja heidän levottomuuttaan sen jälkeen, kun hän oli päässyt suojaan Lundeen. Kaikki oli ollut niin – – –, ja kauheata oli myös ollut nähdä Dabbelsteenin käyttäytyvän tuolla tavoin – mutta tässä kaikessa oli myös ollut muutakin – se oli ollut jännittävää. Joka tapauksessa, hänen omat elämyksensä olivat kokonaan täyttäneet hänen mielensä.

Aamurukouksen loppuosan hän luki ulkoa, ajattelematta sanojen merkitystä – hänet oli täysin yllättänyt äskeinen huomio, että hänhän oli tavallaan nauttinut yöllisistä elämyksistään ja että vanhempiin kohdistuva sääli oli oikeastaan täyttänyt hänen sielunsa silloin, kun hän enimmän pelkäsi. Samassa kun hän itse tunsi olevansa turvassa, sääli aivan kuin sammui.

Hän ryömi vuoteeseen. Lakanat tuntuivat hiukan nihkeiltä, hiilipannun lämpö oli muuttanut kylmät liinavaatteet kosteiksi. Mutta joka tapauksessa tuntui lämmitetty vuode ihanalta hänen kylmille jaloilleen. Ja paisuvat höyhenpatjat ja pielukset – voi, tässähän heidän oli ihanaa; kotivuoteissa heillä oli vain olkipatjat. Jälleen hänet valtasi hyvänolon tunne, niin ettei hän pystynyt jatkuvasti kantamaan levottomuutta, surua ja sääliä toisten kohtaloista. Vaikka hän kuinkakin olisi tahtonut avata sydämensä toisille, hän tunsi vaistomaista tarvetta keriytyä kokoon ja nautiskella – hänen oli nyt hyvä maata.

Klaus tepsutti paljain jaloin kapealle kaapille vuoteitten väliin ja aukaisi alaovet. "Katsos, Ville – muistatko tätä?" Hän seisoi hymyillen valkoisessa paidassaan – pitkät ruskeat hiukset valuivat valtoiminaan niskassa – hän näytti veljelle yöastiaa, jota hän riiputti kädessään. Vilhelm ei itse tiennyt, minkä takia hänessä leimahti harmi ja häpeä. Tietysti hän muisti – hän itse oli ollut ihastunut tähän kapineeseen viime kerralla. Hänestä se oli ollut sanomattoman vitsikäs ja soma. Pohjassa olivat mestattujen Struenseen ja Brandtin kreivien ruskeanväriset kuvat ja niitten ympärillä kirjoitus:

    Petturuutenne on aivan vissi,
    paras palkkanne on suuhun pissi.

"Pane se paikoilleen!" Sanomattoman hämmästyneenä poika tunsi, että hänen äänensä melkein tukahtui raivosta. "Mene luhdin käytävään asioillesi. Sinä et saa käyttää tuota sellaiseen."

Klaus katsahti ihmeissään veljeensä, mutta asetti astian paikoilleen ja tallusti tottelevaisesti ulos.

Hehän olivat kuolleet, sovittaneet rikoksensa omalla hengellään. Vastenmielistä, niin, nyt hän ymmärsi, kuinka vastenmielistä oli noin umpimähkään vainota ja ivata vainajia.

3.

Dorthea havahtui aivan hämmentyneenä. Hän oli kai vaipunut uneen sellaisenaan, nojaten vasempaan käsivarteensa, povi ja hartiat paljaina. Häntä paleli, ja käsivarsi oli vallan puutunut. Mutta pikku Kristen nukkui lämpimänä ja rauhallisena hänen kupeeseensa painautuneena – poika oli liukunut alemma vuoteessa. Kynttilä yöpöydällä tuikutti aivan loppumaisillaan, niin että huoneessa tuntui kuuman messingin ja sulaneen talin haju. Ja ikkunaluukkujen katsomarei'istä kajasti harmaa aamu.

Sanomattomasti helpottuneena Dorthea tunsi olevansa omassa makuuhuoneessaan. Hän puhalsi käryävän liekin sammuksiin ja ryömi päällispatjan alle – oikaisi puutuneen käsivartensa. Jumalan kiitos, hän oli siis Vain nähnyt unta. Mutta samalla pettymys ja häpeä puristi häntä kurkusta. Hän oli nähnyt unta, että hän oli maannut Bisgaardin kanssa samassa vuoteessa.

Huoneessa oli kylmä tänä yönä, niin että kun hänen oli täytynyt hoidella Kristeniä ja antaa pienokaiselle rintaa, hän oli paneutunut vuoteeseen. Ja hän oli siis painunut uneen ahdistuksestaan huolimatta. Ja sävähtänyt valveille, väsyneenä ja paleltuen, selkä kipeänä epämukavasta asennosta. Samassa olivat huolet ihkasen elävinä hänen edessään. Korvaukseksi oli uni loihtinut esiin erään menneen vaiheen hänen elämässään ja yllättävän, puoleksi unohdetun pahan muiston.

Olihan hän ennenkin – hyvin harvoin – nähnyt unta ensimmäisestä aviomiehestään. Mutta ei milloinkaan näin elävästi – näin inhottavan läheisesti. Värähtäen hän painautui pieluksiin, otti pienokaisen käsivarrelleen, jota kihelmöi, nyt kun veri uudelleen oli päässyt kiertämään. Selässään hän tunsi Bertelin lämpimän ruumiin – ja aavistus, jota hän koetti tukahduttaa, sanoi hänelle, että pojan terävät, luisevat kyynärpäät olivat tuoneet vanha miehen hänen uniinsa. –

Huoneessa alkoivat esineiden ääriviivat hahmottua. Tämä hirveä yö oli siis päättymässä. Ja niin he voisivat uusin voimin alkaa etsintänsä. Lähitaloista he saisivat varmasti apua. Mustalaisista oli puhuttu yöllä keittiössä, etsimästä palanneiden miesten ja palvelustyttöjen kesken. Kaikki talonväki, vieläpä lapsen tyttö ja imettäjä, Rikke käsivarrellaan, oli kokoutunut ylimääräisille kahvikesteille, joista hän oli antanut määräyksen, kun etsijät palasivat. Herranen aika, epäilemättä oli heidän huolensa ja osanottonsa rehellisesti tarkoitettua – ei ollut heidän syytään, että yöllinen kahvikokous sitä paitsi muodostui heille elähdyttäväksi vaihteluksi jokapäiväisessä aherruksessa, taikka että he eräänlaisen kammonsekaisen mielihyvän vallassa antautuivat pohtimaan opettajan ja poikien katoamisen erilaisia syitä.

Olisipa mustalaisraukoilla sentään pitänyt olla yllin kyllin vaivaa omien lapsiensa elättämisestä. Hänestä oli aina tuntunut suorastaan uskomattomalta, että he viitsisivät ryövätä toisten lapsia. Ennemminkin hän pelkäsi, että Thestrup joutuisi tekemisiin noitten roikaleitten kanssa – kuten hän heitä nimitti. Hän oli niin kiivas suuttuessaan.

Oli toivotonta ajatella, että tämä epävarmuus jatkuisi, eikä hän osannut tehdä mitään, jotta se loppuisi. Kun kaikki oli tehty, mitä ihmisen vallassa oli, saattoi vain odottaa, koettaa olla kärsivällinen ja toivoa.

Dorthea tunsi olevansa aivan puutunut väsymyksestä. Nyt heräsi talo uuden päivän työhön. Hänen tapanaan oli ollut uudelleen paneutua levolle, kun Johanne oli ollut sisällä ja vienyt Kristenin imettäjänhuoneeseen – silloin hän sai vielä silmäntäyden unta, ennen kuin nousi noin kello kuudelta. Puolivalveilla hän kuuli viereisestä huoneesta kahden pienimmän aamunvirkkua viserrystä ja pikku tyttöjen kirkunaa, kun nämä pukeutuessaan saivat saippuavettä silmiinsä, tai kun lapsentyttö Gundhild tukisti heitä suoriessaan heidän tukkaansa. Sitten he nauroivat, ja sitten hiukan riitelivät. Nyt hänen siis täytyi nousta. Jo istuessaan pukeutumispöydän edessä hänen täytyi ottaa vastaan palvelustyttöjä ja antaa heille määräyksiä. Sitä mukaa kuin hän tunsi suuren talouden lankojen juoksevan toimeliaiden käsiensä kautta, alkoi veri kulkea vilkkaammin hänen suonissaan; aivot alkoivat virkistyä.

Mutta on aivan kuin vanhojen ja sairaiden ihmisten elinvoima ei enää jaksaisi nousta sen jälkeen, kun se on ollut matalimmillaan yön ja aamun välisinä tunteina. Useimmat ihmiset kuolevat tähän vuorokauden aikaan. Bisgaard kuoli puoli viisi aamulla, maaliskuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Hän itse oli tuntenut samaa häilyessään elämän ja kuoleman välillä ensimmäinen, kuolleenasyntyneen pikku Bertelin tultua tähän maailmaan – sillä heikontunut tuntee kiusausta päästä valjaista ja saada vaipua viimeiseen pitkään uneen juuri silloin, kun terveet nauttivat heräämisestään uuden päivän toimiin.

Hänellekin koittaisi kerran se aamuhetki, jolloin hän; mielellään sulkisi silmäluomensa ja antaisi toisten jatkaa ilman häntä. Dorthea ei ollut koskaan ajatellut, että kuolema sellaisenaan koskisi häntä – ei edes kaksitoista vuotta sitten. Hän oli silloin kuitenkin koko ajan vaistonnut, miten ruumiilla ja sielulla oli tarjolla salaisia varavoimia; hän tunsi aina itsensä nostetuksi yli tuon tuokion, jolloin kuolema tulee vastaan ja korjaa valmiit. Eihän hän ollut valmis: hänellä oli rakkaat pienokaisensa, jotka eivät tulleet toimeen ilman häntä, ja hänellä oli Thestrupinsa. He olivat eläneet yhdessä niin lyhyen ajan – tämä oli vasta alkua siihen, mitä he voisivat olla toisilleen.

Nyt he olivat olleet naimisissa kuusitoista vuotta. Ne olivat olleet siunattuja vuosia, sillä hän oli saanut seisoa rakastetun miehen vieressä. Thestrup oli voinut uskon hänelle kaikki toiveensa ja pettymyksensä, kaikki suunnitelmansa, sekä turhiksi osoittautuneet että perilleviedyt. Eihän Thestrup yleensä ollut mikään puhelias mies hän oli hieman itsepäinen ja epäluuloinen, etenkin kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat arvossa häntä ylempänä. Monet kerrat Dorthea oli melkein saattanut toivoa, että he olisivat voineet jäädä entisille asumasijoilleen, etelän puolen rautatehtaalle. Kerran toisensa jälkeen Thestrup oli ollut jättämäisillään kaikki, sillä hän oli ollut niin sydäntynyt toimikunnan herroille heidän sekaantuessaan kaikkeen ja piinatessaan häntä. Mitä vaikeuksia hän olikaan saanut kestää, ennen kuin sai heidät suostumaan välttämättömiksi havaitsemiinsa parannuksiin ja uudistuksiin tehtaalla! Vaikka – eihän elämä rautatehtaallakaan ollut kulunut ilman kahnauksia Thestrupin ja kamariherran välillä.

Ottaessaan vastaan täkäläisen toimensa johtajana hän oli havainnut, että tehtaan metsät olivat haaskatut ja tavarasuojat täynnä toisarvoisia tuotteita. Vanhan työläiskaartin parhaat miehet olivat jättäneet sulattimon, tyytymättöminä palkanmaksujen epäsäännölliseen suoritukseen ja luontaisetujen petolliseen peruutukseen. Kirjanpito oli ollut harhaanviepä – eräänkin vuoden tappiotili oli suurempi todellisuudessa kuin virallisessa paperissa. Mutta kaikista vaikeuksista huolimatta hänen Jørgeninsä oli onnistunut nostaa tehdas jaloilleen. Ensinnäkin hän oli saanut Scharlachin palaamaan Ruotsista, ja samoin tämän vävypojan, mestari Wagnerin. Heti oli tavaran laatu parantunut ja epäonnistumiset olivat vähentyneet. Hän oli tehnyt muutoksia ja rakentanut uudelleen ja järjestänyt myynnin ja lasitavaroiden kuljetuksen edullisesti. Viidestä viime vuodesta oli neljä tuottanut voittoa. Hän oli perustanut koulun tehtaalaisten lapsille ja saanut aikaan parannuksia työläisten asunto-oloihin. Hän oli usein ollut oikein tyytyväinen, tuo hyvä, vaikeasti tyydytettävä Jørgen Thestrup.

Kyllähän Dorthea toivoi, että mieheltä olisi riittänyt enemmän aikaa lapsille. Mutta tärkeintä oli kuitenkin, että hän oli lastensa kunnioituksen ja luottamuksen arvoinen. Dorthean tehtäväksi jäi siis heidän kaikkinaisten tarpeittensa tyydytys. Ja siihen hän tuntui Jumalan kiitos pystyvän. Heiltä ei näyttänyt mitään puuttuvan. Vieläpä Bertel oli varmasti vahvistunut viime aikoina. Monilla aloilla poika osoitti hyvää käsityskykyä – ja samaa sanoi myös herra Dabbelsteen. Laskento ja latinan kielioppi tuottivat hänelle kyllä vaikeuksia. Mutta hän piirusti kauniisti ja oli todella musikaalinen. Ja ne neljä, jotka olivat täällä syntyneet, olivat kaikki terveitä, raikkaita ja kauniita lapsia; Thestrup oli niin kovin iloinnut tyttäriensä syntymästä.

Dorthea oli maksanut jokaisesta lapsestaan osan nuoruutensa kauneutta – ruusuposken sileyttä, hymyn helmiriviä, silmien loistetta, jota kaikkea Winther oli ylistänyt syntymäpäiväsäkeissään. Hänen povensa oli painunut, vatsa suurentunut ja veltto. Mutta hän oli usein tuntenut eräänlaista outoa mielihyvää huomatessaan, kuinka tämä nykyinen elämä jätti jälkensä häneen. Ensimmäisessä avioliitossa olivat hänen sulonsa säilyneet – ne lakastuivat miltei huomaamatta, aivan kuin kukkaset lakastuvat hitaasti kylmässä huoneessa. Voi, hän oli ollut niin turhamainen – ja niin täynnä toiveita – kun hän ensin oli herännyt huomaamaan kehittyvänsä kaunottareksi. Pappilan palvelijat olivat yllyttäneet häntä, he olivat antaneet lisävirikettä hänen mielikuvitukselleen: jonakin päivänä saapuisi varmasti kosija, nuori ja kaunis, miellyttävä ja varakas, ja veisi hänet mukanaan, pois kotoa, jossa hän oli vain köyhä tytärpuoli, äidin ja nuoren tyhjätaskun harkitsemattoman avioliiton hedelmä.

Mutta sen sijaan rovasti de Theilemannin päähän pälkähti kuolla. Ja ystävä, naapuri, joka peri hänen kirkkoherrakuntansa – mitenkä Dorthea olikaan lapsena kunnioittanut häntä jalona vanhuksena, jonka kaksikymmenvuotiaan tyttären tummaa kauneutta hän oli ihaillut! Hän oli kai puolittain toivonut, että äiti nyt menisi naimisiin rovasti Bisgaardin kanssa; hän oli haaveksinut viehättävästä Kristinestä sisarenaan. Oli kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaalta, kun äiti eräänä päivänä ilmoitti, että Bisgaard oli pyytänyt hänen kättään. Oli turhaa ajatellakaan vastustaa. Isänsä sukulaisten kanssa hänellä ei ollut mitään kosketusta, velipuolet olivat etäällä, Kaspar Länsi-Intiassa ja Peter Andreas Kööpenhaminassa. Ja hän tiesi hyvin, ettei hän koskaan ollut pystynyt tuntemaan lämpimiä tunteita äitiään kohtaan, ja tämä teki hänet araksi; hän oli vain velvollisuudesta toivonut äidille terveyttä ja onnea, niin kuin uskonto vaati häntä toivomaan. Äidin ja majuri Eckeløffin pojat eivät olleet edes niinkään paljon kiintyneet synnyttäjäänsä – jo pienenä Dorthea oli käsittänyt, että vaikka isot veljet osoittivat eräänlaista muodollista kohteliaisuutta äidille, olivat heidän sydämensä salatut tunteet milteipä vihamieliset. Mutta hän ymmärsi myös, ettei äidin suhde lapsiinsa ollut erikoisen hellää äidinrakkautta. Oikeastaan hän oli jo siitä alkaen tietänyt, että osanotto, mitä hän äitiään kohtaan tunsi, oli koko lailla tarpeetonta. Mutta sittenkään hän ei saattanut nousta vastustamaan äitiä tarmokkaasti ja voimaperäisesti. Ja se johtui ainakin osittain siitä, että häntä säälitti kolmannen kerran leskeksi jäänyt äiti, jonka pojat olivat pettäneet ja jonka piti nähdä rovastin ja tämän ensimmäisen vaimon lasten perivän suurimman osan vanhuksen omaisuutta. Ja joka oli käynyt vanhaksi – sillä vanha hän oli nuoren tyttärensä silmissä. Eikä Dorthea sentään ollut niin naiivi, ettei hän olisi ymmärtänyt, kuinka kovaa äidin tapaiselle naiselle oli käydä vanhaksi ja nähdä, että mies, jonka hän kaikesta päättäen oli itse aikonut naida, olikin valinnut hänen tyttärensä.

– Tämän viimeisen huolen Dorthea kuitenkin olisi voinut säästää itseltään. Hän oli tuskin ehtinyt olla puoli vuotta rouva Bisgaardina, kun äiti meni naimisiin nuoren Haagen Lunden kanssa, jonka hän luultavasti oli katsonut itselleen jo ennen kuin hän naitti tyttärensä, Sillä muuten hän ei varmastikaan olisi niin tiukasti tahtonut, että Dorthean oli otettava Bisgaard.

Dorthea oli kuudennellatoista, kun hänen oli käytävä aviovuoteeseen.

"L'amour c'est un plaisir, l'honneur c'est le devoir". [Rakkaus on huvia, velvollisuus kunniaa.] Näin oli äiti kirjoittanut hänelle, kun halvaus ensimmäisen kerran oli kohdannut Bisgaardia. Ajatellessaan nyt silloisia päiviä Dorthea ihmetteli, etteivät äidin kirjeet herättäneet hänessä muita tunteita kuin eräänlaista kylmän pilkallista hilpeyttä. Uskoiko äiti, joka sentään ei saattanut olla kokematon näissä asioissa, että plaisir avioliitossa Bisgaardin kanssa oli ollut hänen tyttärensä osana? Mutta hän oli ehtinyt olla jo kaksi vuotta naimisissa. Eräänlainen itsepuolustus oli kai kehittänyt hänessä tiettyä kyynillisyyttä.

Ja sittenkin, vähitellen kypsyessään, hän vakuutti yhä enemmän, että tämä tunnuslause oli hyväätekevän terve ja tosi – vaikkakin se hänen äitinsä kirjoittamana näytti jonkin verran hullunkuriselta.

Hänen nuori kokemattomuutensa oli varjellut häntä täysin ymmärtämästä, miten kauheita kaikki ne vuodet oikein olivat, jotka hän Kristinen kanssa hoiti sairasta vanhusta: tätä oli huollettava kuin lasta, kannettava vuoteesta ikkunan edessä olevaan nojatuoliin ja siitä jälleen vuoteeseen. Ollakseen rehellinen hänen oli tunnustettava, että hän alussa ei ollut surrut, kun asiat kehittyivät tähän suuntaan, niin että hänen suhteensa Bisgaardiin muuttui tyttären suhteeksi isään. Nuoren vaimon omistaminen oli vanhassa herrassa herättänyt luonnotonta tulisuutta, johon Dorthea ei koskaan oppinut mukautumaan, ja se oli kuluttanut hänen kunnioituksensa sitä Bisgaardia kohtaan, joka oli ollut vain hänen isäpuolensa arvoisa ystävä ja hänen oma isällinen hyväntekijänsä. Pitkälle sen jälkeen, kun sairaus jo oli lamaannuttanut Bisgaardin ruumiin, hän säilytti suureksi osaksi henkisen terävyytensä. Hän vaati vaimoltaan ja tyttäreltään apua myös hengen ravitsemisessa; heidän oli luettava ääneen kirjoja, jotka usein ylittivät nuorten naisten käsityskyvyn. Mutta Dorthea tunsi itsensä miehensä sairausajan kahtena ensimmäisenä vuotena usein milteipä onnelliseksi, istuessaan korokkeella miehensä vieressä, lukiessaan ääneen ja saadessaan keskustelujen avulla selvyyttä lukemaansa. Vaikka hänen opetustaan kehitysvuosina oli pahoin laiminlyöty, hän oli kuitenkin, osittain omin neuvoin, osittain Peter Andreas veljen avulla, onnistunut saavuttamaan melko lailla hajatietoja eri aloilta. Ja hän oli vielä niin nuori ja tiedonhaluinen, että hän riemumielin otti vastaan vanhan aviomiehensä opastusta. Bisgaardilla oli monta vuotta ollut tekeillä laaja teos, maantieteellis-kansantaloudellinen tutkimus Etelä-Telemarkista, ja hän toivoi yhä saavansa sen painokuntoon. Dorthean täytyi lukea ääneen käsikirjoitusta, oikaista, kirjoittaa uudelleen toisen sanelun mukaan; piirustukset, joita vaimo suoritti miehensä luonnosten perusteella – tarvekaluja, eläimiä kasveja – saavuttivat Bisgaardin hyväksymisen. Syvintä kiitollisuutta Dorthea tunsi miestään kohtaan, kun hän tämän opastuksella tutustui Ossianin ihanaan runouteen. Aikaisin kuolleen isän muisto elävöityi ihmeellisellä tavalla, kun hän antautui Morvenin kuninkaallisen runoilijan lumoihin. Oscar, Calthon, Shilric saivat hänen isänsä puolittain unohtuneen, miellyttävän olemuksen; hämärähetkien huilunsoitto, jonka hän selvemmin muisti isästään, tuntui hänestä nyt olevan sukua näitten raskasmielisten runojen hengelle – isähän polveutui samoilta kaukaisilta ja usvaisilta ylämailta. Ja itse hän oli valkopovinen liehuvakutrinen sankaritar, Malvina, Minona tai Vinvela, joka kadotti rakastajansa ennen kuin oli täysin maistanut rakkauden riemuja, ja lauloi suruansa, nappaillen harppuaan autioissa kuninkaansaleissa, tai vaelsi yöllä kuunvalossa ja usvissa kivikumpuisten sankarihautojen välissä nummella.

Olihan hän itse myöhemmin hymyillyt näille nuoruutensa haavekuville – silloin hän oli kuviteltujen tuskien hekumalla koettanut korvata kaiken, mitä kohtalo oli häneltä kieltänyt. Bisgaardin henkiset kyvyt sammuivat vuosien mittaan – opettaja väistyi ja tilalle tuli äreä, tyrannimainen ukko, joka ei välittänyt muusta kuin omista ruumiillisista tarpeistaan. Sillä aikaa kypsyi Dorthean naisellisuus. Kun rakkauden nautinto ja äitiyden ilot olivat häneltä kielletyt, muuttui unelmointi hänelle makeaksi myrkyksi, joka vuoroin tuotti hänelle kyllästystä, vuoroin herätti hänet himoamaan kaikkea, mitä hänen oli täytynyt jäädä vaille.

Nyt häntä kammotti, kun hän vain ajattelikin umpimähkäistä vaellustaan petollisten sudenkuoppien keskellä. Siihen aikaan hän kai olisi tuntenut vain kammoa ja inhoa, jos hän olisi kuullut kerrottavan sellaisesta suhteesta kuin Margit Klokkhaugenin ja tämän isäpuolen. Nyt se häntä tuskin vaivasi – kuinka kammottavan luonnollisia olivatkaan tuollaiset tapahtumat, kun nuori ihminen ja voimaton vanhus yhtyivät luonnottomaan avioliittoon.

Ensimmäinen Bisgaardin kappalaisista, joka herätti hänen povessaan tunteita, joita hän häpesi, oli Snæbjørn Gislason. Niin kokematon kuin hän olikin, hän kuitenkin aavisti, että olosuhteet enemmän kuin Gislason itse tekivät miehen vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Hän oli niin sydämestään toivonut, että Gislason ja Kristine olisivat rakastuneet toisiinsa – Gislason oli niin intohimoinen, hänen kiintymyksensä tuntui käsittävän samalla kertaa sekä hänet että tytärpuolen. Mutta Dorthea ei koskaan päässyt selville Kristinestä. He makasivat tähän aikaan samassa vuoteessa; se oli Bisgaardin huoneessa, sillä vanhus tarvitsi öisin kahden apua. Taikka oikeastaan, hän itse ei ollut koskaan ymmärtänyt sen tarpeellisuutta. Bisgaard oli pieni ja kevyt, hän nuori ja väkevä – hän olisi hyvin voinut suorittaa sekä miehen hoidon että huolenpidon palkatun väen avulla. Ei Bisgaardille ollut ollenkaan vaikeaa puhua järkeä, päinvastoin, hän oli täysin yhtä mieltä vaimonsa kanssa, kun tämä esitti, että Kristine totisesti oli jo kyllin vanha hankkiutuakseen naimisiin ja että olisi mitä toivottavinta saada se aikaan isän eläessä.

Mutta Kristinellä oli kerta kaikkiaan liioitellut käsitykset tyttären velvollisuuksistaan. Dorthea oli jo ensimmäisenä tulopäivänään saanut kokea, ettei tytär helposti jättäisi talouden ohjaksia itseään nuoremmalle äitipuolelle. Mutta muutenhan Kristine oli kohdellut häntä niin hellästi, että se melkein vaivasi Dortheaa: lapsuudenkodissaan Dorthea ei ollut tottunut hyväilyihin ja suudelmiin ja lirputteluun. Hän oli toivonut sisarystävää, mutta tämä osoitti liian suurta rakkautta, ja tahtoi sitä paitsi aina kohdella häntä pikkusiskonaan, pelkkänä lapsena.

Snæbjørnin kappalaisaika oli todella vaikea. Pitkät yölliset itkunkohtaukset, jolloin Kristine painautui häneen ja vakuutteli, että hän kunnioitti Gislasonia, mutta ei tahtonut jättää isäänsä ja kallista Theaansa – ne olivat hänelle suoraan sanoen hyvin vastenmieliset. Kun sitten Gislasonin oleskelu heillä päättyi niin surullisesti, että hän saattoi erään nuoren tytön seurakunnastaan onnettomaksi, oli Kristinen vaikeata löytää kyllin kovia sanoja miehen tuomioksi. Kristinen ansiota ei ollut, jos asia ei saanut niin laajoja mittasuhteita, että sen seuraukset olisivat suorastaan kaataneet Gislasonin. Dorthea oli varma, ettei onnettomuutta koskaan olisi tapahtunut, jos vain Kristine olisi myöntynyt papin kosintaan. Hän oli kuullut, että Gislason myöhemmin oli mennyt naimisiin kotipaikkakunnallaan ja että hänestä oli tullut erinomaisen hyvä ja arvossapidetty pappi. Ja neito oli joutunut naimisiin tinanvalajan kanssa Kristianiassa ja eli nyt varsin hyvissä oloissa. Kuinka paljon surua ja häpeää ihmiset voisivatkaan säästää itseltään ja lähimmäiseltään, kun he vain kuuntelisivat luonnon ääntä ja käyttäisivät järkeään!

Dahlgreenin aika oli ollut rauhallinen. Hänen morsiamensa oli hiljattain kuollut ja hän haki uurastuksesta lohtua. Hänestä Kristine ei pitänyt – Dorthea ei käsittänyt miksi ei. Kun hän sai paikan Trondheimin hiippakunnassa ja meni naimisiin, oli Kristine valmis puhumaan katkerasti ikuisesta uskollisuudesta.

Mutta kaikkein pahinta oli, kun Winther tuli heille, Dorthea ei ollut ollenkaan osannut siihen valmistua, kun pieni juutalainen, jolla oli punaiset tuuheat kulmakarvat ja sarvisankaiset silmälasit, ilmestyi heidän taloonsa. Mies oli mitä rauhallisin ihminen, rakastettava, avulias, sitä paitsi musikaalinen ja runollisuuteen taipuvainen. Alussa hän oli todellinen voitto heidän murheelliselle kodilleen. Ja kun papin serkku sai paikan rautatehtaasta ja hänestä tuli heidän jokapäiväinen vieraansa, tuntui Dortheasta todellakin, että edes muutamat ilonkukkaset saattoivat kukkia hänen tiellään.

Toistaiseksi hän ei eritellyt Jørgen Thestrupin herättämän tunteensa laatua. Mutta hän odotti hänen käyntejään, iloitsi, kun Jørgen oli heillä, ja ajatteli häntä, kun Bisgaard eräänä päivänä esitti toivonaan, että hänen oli mentävä naimisiin Wintherin kanssa, sitten kun hän itse, Bisgaard, pian kuolisi. Bisgaard oli kerran avannut sydämensä apulaiselleen ja sanonut olevansa huolissaan, miten vaimo tulisi leskenä toimeen – äitihän oli talonpoikaisessa avioliitossa, veljet ulkomailla, ja leski itse jäisi varattomaksi. Silloin Winther oli selittänyt, että hänen korkein toivomuksensa toteutuisi, jos rouva Bisgaard suostuisi vastaanottamaan hänen kätensä ja sydämensä, kun aika kerran täyttyisi. Bisgaardin mielestä se olisi erinomaista – ja yhä parempaa, jos yksin tein voitaisiin järjestää avioliitto Kristinen ja Thestrupin välillä.

Dorthea oli vastannut olevansa kiitollinen Wintherille, mutta ettei hän halunnut Bisgaardin eläessä sopia uudesta avioliitostaan. Ja jäädessään kahden kesken Wintherin kanssa hän antoi papin ymmärtää, ettei hän toista kertaa sallisi muitten määrätä, kenelle hänen olisi lahjoitettava kätensä, nyt hän tahtoisi itse päättää. Hän punastui – hän huomasi, että Winther ymmärsi, mitä hän hautoi mielessään. Mutta Dorthea punastui vielä enemmän muistaessaan, että puoli vuotta aikaisemmin rakastettava Winther oli ollut hänen haaveilevan mielenkiintonsa kohde, sillä hän oli toivonut, että Winther – kenties – oli tuo 'oikea', joka toteuttaisi hänen toiveensa: tekisi hänestä tyytyväisen vaimon ja äidin kunnon miehen kodissa.

Nyt hän tiesi Thestrupiin kohdistuvien tunteittensa olevan toisenlaatuisia kuin aikaisemmat, jotka olivat tehneet hänen sielunsa ja vaistonsa rauhattomiksi ja olivat kohdistuneet milloin mihinkin nuorenpuoleiseen mieshenkilöön hänen lähiympäristössään. Ellei hän olisi voinut saada Thestrupia, hän olisi kai lopulta mennyt naimisiin jonkun muun kanssa. Mutta tavallinen, kesy tyytyväisyys, jollaisen nainen voi saavuttaa järkisyistä solmitussa avioliitossa, ei enää olisi riittänyt hänelle. Hän olisi huonosti sopinut tekemään kunnon aviomiehen – Wintherin tai jonkun toisen – niin onnelliseksi kuin tämä ansaitsi.

Miten onnelliseksi Winther oli tullut Kristinen kanssa, hän ei oikein tietänyt.

Ei ei, hän oli oppinut ymmärtämään, että rakkaus oli vaarallinen voima. Ja jos ihmisen on sallittu nauttia rakkauden riemua, samalla kun hän kaikin voimin noudattaa velvollisuuden ja kunnian ääntä, silloin hän ei koskaan voi kyllin kiittää Kaitselmusta näin harvinaisesta lahjasta.

Kyynelet valuivat hitaasti Dorthean poskilla. Hän oli ollut niin onnellinen. Jos se nyt oli mennyttä – hyvä Jumala, hän ei saisi ruveta valittamaan! Les délices d'amour, rakkauden hurma, joka ajaa naiset kavaltamaan miehensä, miehet turmelemaan viattomuuden, ystävät pettämään toisensa, oli hänelle ollut elävä lämpö, josta riitti hänelle käyttövoimaa.

Dorthea sysäsi peitteen syrjään, haroi paljaalla jalallaan tohvelia. Hän tunsi olevansa puutunut ja nuutunut, ruhjottu ja väsynyt yön jälkeen, jonka oli riisuutumatta viettänyt. Aamun kajo oli hänestä irvistelevän harmaa ja kylmä, vaikkakin hän huomasi, että kirkas vaalea etelätaivas lupasi kaunista säätä.

Monta, monta tuntia kuluisi kai joka tapauksessa, ennen kuin hän voisi toivoakaan minkäänlaisia uutisia – ennen kuin mikään niistä eri seurueista, jotka olivat lähteneet etsiskelymatkalle, oli tietoineen odotettavissa takaisin – ja kenties vain kertoakseen, ettei mitään uutta ollut kerrottavaa.

Uskoa kaikki Herran käteen, täyttää velvollisuutensa – se tuntui hänestä nyt suorastaan kaamealta. Jos miehelle ja pojille oli jotakin tapahtunut. Onni oli vähitellen käynyt hänelle juurtuneeksi tottumukseksi – niin juuri, juurtuneeksi. Kerran Thestrup oli palannut kotiin ja tuonut mukanaan puupalasen, joka oli sahattu ikivanhasta hongasta. Kuoren alla, joka oli täysin eheytynyt, oli muinaisaikainen rautanuoli. Hänestä tuntui nyt, että hän oli juuri samoin kantanut onnea sydämessään, se oli kuin nuoli, jonka rakkaudenjumalan jousi kerran oli ampunut, ja nyt se oli suloisessa ja varmassa tallessa aviovaimon moninaisten velvoitusten kuoressa. Ilman kuolettavaa tuskaa ei sitä voitaisi kiskoa hänen olemuksestaan. Iloton velvollisuuden täyttäminen, johon hän kuitenkin oli päässyt ensimmäisessä avioliitossaan, tuntui hänestä nyt karulta, kammottavalta. Olisiko hänen kohtalonaan jälleen tottua siihen –!

Voi, joskus hän oli itsekseen ihmetellyt, että siveelliset ja kunnialliset ihmiset usein olivat niin vähän miellyttäviä. Huonosti peitetty itsetyytyväisyys, eräänlainen karsaus tai eräänlainen salattu kateus, joka kohdistui kevytmielisempiin ja iloisempiin lähimmäisiin, ei ollut heille eduksi. Nyt hän ei milloinkaan enää tuomitsisi heitä – on katkeraa tehdä, mitä tehdä täytyy, kun ei siihen liity iloa! Se, jonka alituisesti täytyy voittaa luonnolliset taipumuksensa, voidakseen menetellä oikein, joutuu helposti itsetyytyväisyyden kiusaukseen – eihän hänellä ole muutakaan syytä olla tyytyväinen. Niin paljon hän oli kuitenkin oppinut ja maksanut oppinsa ollessaan seitsemän nuoruuden vuottaan orjuudessa: ihmisen on täytettävä hänelle säädetty paikka niin hyvin kuin hän kykenee – muutoin maailma olisi liian kammottava olopaikka. Vaikkakin ihmisluonteen vajavaisuudesta johtuu, että vain suuret ja jalot sielut selviytyvät tästä aiheutuvasta ponnistuksesta heidän moraalisen selkärankansa vioittumatta.

Eihän hänen elämänsä koskaan enää voinut tulla samanlaiseksi kuin niiden, joille kylmä hyveellisyys ja kunnioitus etäistä taivasta kohtaan määrää elämän kulun. Mitä tappioita hänen ikinä täytyisikin kestää – kaiken hänen ponnistuksensa päämaalina pitäisi aina olla hänen rakastettujen lapsiensa menestys.

Mutta vieläpä lapsetkin olivat aina olleet hänelle kallisarvoisia siksi, että nämä olivat olleet heidän rakkautensa pantteja. Niin sydämensä pohjasta kuin hän olikin rakastanut Thestrupiansa, ei hän avioliittonsa ensi aikoina ollut täysin kyennyt vastaamaan miehen tunnehehkuun. Hän koetti vakaasti vastata aviomiehensä tuleen hellällä ystävyydellä – mutta hänen ensimmäinen liittonsa oli jähmettänyt hänet sydänjuuria myöten, niin että hänen mieleensä joskus hiipi salainen alakuloisuus: pystyikö hän todellakin tekemään rakastetun miehen onnelliseksi? Mutta kun hänen ruumiinsa ja sielunsa tilassa sitten tapahtui muutos ja hän ihmetellen ja riemuiten huomasi, että kylmän kouristus päästi otteensa hän ymmärsi tulleensakin siunattuun tilaan. Oli kuin ihme olisi tapahtunut – uusi elämä hänessä itsessään tuntui säteilevän lämpöä ja sulattavan luonnottomuuden hallan hänessä, niin että hän tunsi kypsyvänsä, täyttyvänsä voimasta ja makeudesta, aivan kuin karvaat ja kovat omenanraakilat kypsyvät myöhään, silloin kun helleaika myöhästyy ja suvi on ollut kylmä ja harmaa.

Olihan hän sittemmin saanut kuulla, että toisetkin naiset olivat kokeneet samaa. Rakastavathan monet äidit esikoistaan aivan erikoisesti juuri siksi, että vasta äitiys saattoi heidän naisellisuutensa täyteen kukintaan. Nainen antaa miehen uskoa, että tämän sytyttävä intohimo on yksin aiheuttanut sen – koska nainen niin mielellään tahtoo uskoa, että rakkaus on luonnonlakien yläpuolella, ja uskottelee itselleen ja rakastetulleen, että vain sydämen tunteet, eikä ruumiilliset muutokset, saattavat verenkierron vilkkaammaksi, hermot herkemmiksi ja väkevämmiksi. Kaikki hänen lapsensa olivat kai hänelle yhtä rakkaat, kaikki vetosivat jollakin erikoisella tavalla hänen huolenpitoonsa. Mutta hän tiesi hyvin, minkä vuoksi Vilhelm kuitenkin eräällä tavalla oli hänen rakkain lapsensa.

Dorthea-rouva oli nähnyt eri etsintäjoukkojen lähtevän talosta.

Makuuhuone sijaitsi luoteispuolella; tähän aikaan vuotta sinne ei päässyt päivänsädettäkään. Mutta ikkunan edessä olevalta korokkeelta, jonne Dorthea oli istuutunut täyden parsimakorinsa ääreen, hän katseli kirkasta kevättalven päivää. Missä talon varjo lankesi puutarhan puolelle, oli lumikinos vielä korkea, mutta etäämpänä oli nurmi paljaana, kuuran peitossa, ja aivan aidan vieressä kultasi auringonvalo nuorten omenapuiden latvoja. Thestrup oli aina kovaäänisesti harmitellut edellisen vuokraajan aikaansaannosta, kompostikasaa, jonka hän suurin kustannuksin oli koonnut talon pohjoispuolelle. Mutta eihän hän olisi voinut koota sitä mihinkään muuallekaan, ja Dorthealla oli ollut paljon iloa ja hyötyä siitä viime vuosina, sitä mukaa kuin puut ja pensaat alkoivat kantaa hedelmää.

Birgitellä ja Elisabetilla oli koulupäivänsä tänään – heidän isänsä tahtoi, että he saisivat ensi opetuksensa tehtaankoulussa; ellei se ollut kyllin hyvä antamaan hänen lapsilleen perustietoja, ei se kerta kaikkiaan ollut hyvä. Sitten Birgitta saisi alkaa opetella ranskaa, piirustusta ja soittoa kotona, kun hän keväällä täyttäisi seitsemännen vuotensa. Mutta Bertel istui rahilla äidin jalkojen juuressa ja koetti matalalla äänellä takoa päähänsä latinanläksyä – viimeistä, minkä Dabbelsteen oli hänelle antanut. Poika oli lakannut kyselemästä isäänsä, veljiänsä ja opettajaansa. Mutta kun Dorthea ehdotti, että hän istuutuisi takan eteen, pudisti poika päätään: "Jos äiti antaa minulle luvan, tahdon kernaammin istua tässä vieressä."

Molemmat pienokaiset olivat imettäjän huoneessa palvelustyttöjen kanssa. Äidin pitäisi kai pian noutaa Kristen ja antaa tälle ruokaa. Oli vain niin väsyttävää kuunnella Johannen ja Gunhildin mietteitä ja kertomuksia kaikista ihmeellisistä ja onnettomista tapahtumista, joita oli sattunut heidän kotipuolessaan.

Hän oli saanut käteensä Dabbelsteenin sukan, haroessaan koria. Hitaasti hän pujotti vasemman kätensä sen sisään – sitten hän tarttui parsinneulaan sydämessään eräänlainen taikauskoinen tunne, että kun kerran hän oli olevinaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ehkei mitään todella ollutkaan tapahtunut. Eihän kolme ihmistä sentään saata kadota ihan jäljettömiin! Heikot jäät, mustalaiset, Dabbelsteenissa äkkiä puhjennut mielenvikaisuus – vai olisiko vielä muita mahdollisuuksia? Mutta mikä todella oli tapahtunut – sitä kai ihminen juuri viimeiseksi tahtoo uskoa. Hän ei löytänyt mitään tukea mielikuvitukselleen koettaessaan arvailla, millaisessa tilanteessa Vilhelm ja Klaus nyt saattoivat olla. Oli aivan kuin olisi koettanut nähdä sumupilveen. Hän tunsi syvää masennusta juuri siksi, ettei ollenkaan kyennyt kuvittelemaan, missä he olivat, mitä he tekivät, millaista heillä nyt oli, ja sen vuoksi hänestä lopulta tuntui, että heidän kasvonsakin ja olemuksensa aivan kuin hämärtyivät; oli kuin hän jo olisi alkanut unohtaa, minkä näköisiä he olivat.

Pelkäsivätkö he, olivatko he eksyksissä, kutsuivatko he häntä, elleivät sanoin, niin ainakin sydämessään? Oikeastaan hän ei sitä uskonut. Palvelustytöt olivat koettaneet olla hänelle mieliksi, he olivat rukoilleet Jumalaa auttamaan noita raukkoja. Hän tiesi, että he olivat saattaneet joutua onnettomuuteen, mutta hän ei osannut sitä uskoa. Kaikesta päättäen he olivat saattaneet kokea yhtä ja toista, olihan ilma eilen illalla ja yöllä ollut vallan kauhea, eivätkä he olleet pukeutuneet pitkää matkaa varten. Mutta kaikesta huolimatta jokin hänessä vakuutti, etteivät he kai sentään olleet erikoisen onnettomiakaan, mikäli he olivat joutuneet seikkailuun, joka sentään ei ollut vallan kaamea. Hän osasi aivan kuin nähdä poikainsa sisimpään. Kumpikaan heistä ei oikeastaan ollut pelkuri. Hän, äiti, oli pelännyt lähettää heidän luotaan. Usein, kun hän ajatteli, että he pian joutuisivat vieraitten joukkoon, kauaksi kotoa, oli hänen sydäntään kouristanut: hän tunsi, kuinka katkerasti he kaipasivat häntä ja isäänsä ja kaikkea täällä Brovoldissa. Mutta näin olisi, jos heidät lähetettäisiin pois.

Hän antoi työn vaipua helmaansa – ajatus jähmetti hänet. Jos Dabbelsteen oli saanut heidät taivutetuksi pakenemaan kanssaan – ottamaan pestin merelle. Opettajan kertomukset olivat herättäneet heissä innostusta Amerikan ja Ranskan vapaudensankareita kohtaan: heitä oli hurmannut Kaspar-enon ihmeellinen elämä Länsi-Intian hehkuvan auringon alla, Franquebar ja Kiinan-matkustajat. Entäpä jos Dabbelsteen nyt epätoivoisena hetkenään olisi saanut päähänsä, että he kääntäisivät isänmaalle selkänsä, ja lähtisivät etsimään onneaan avarasta maailmasta? He olivat hyviä lapsia, hän tiesi, että he sydämestään rakastivat häntä. Mutta Dabbelsteen saattoi toisinaan olla vaarallisen mukaansatempaava, ja pojat olivat poikia. Hänhän tiesi, että monen monet olivat karanneet merelle, vaikkakin olivat hellästi kiintyneet vanhempiinsa. Kun vain seikkailunhalu sai heidät valtaansa, he vaimensivat omantunnon äänen, ja kuvittelivat kotiinpaluun riemua ja kaikkia ihanuuksia, joita he toisivat mukanaan isälle ja äidille ja sisaruksilla. Mutta hän rauhoitti itseään ajattelemalla, että heidät siinä tapauksessa kyllä pidätettäisiin ja tuotaisiin kotiin, Jumalan kiitos, täältä sisämaasta oli pitkä matka satamaan kuin satamaan. Jos he vielä olisivat asuneet rautatehtaalla – niin silloin hän kyllä tietäisi, mitä hänen nyt piti uskoa. Vaikka eihän nyt ollut sopiva vuodenaika löytää laivaa noin vain ilman muuta. Eikä heillä kai ollut rahaakaan.

Voi, hän muisti hyvin, miten Thestrup oli laskenut pilaa hänen kustannuksellaan, kun hän ei ollenkaan olisi tahtonut, että mies ottaisi vastaan paikan täällä lasitehtaalla! "Koetapas kuvitella, miten monta kertaa saat pelästyä, kun Ville ja Klaus tulevat kyllin vanhoiksi ohjatakseen venettä." Hän oli monesti ollut levoton, kun Thestrup oli purjehtinut ulkosaaristoon metsästämään. Vaikka hän alkoi tuntea iloa miehen kotiintulosta jo samana hetkenä, kun tämä ehti ulos ovesta. Siihen aikaan oli elämä ollut tapahtumista rikasta.

Eivätkä vuodet Thestrupinkaan kohdalla olleet kuluneet jälkiä jättämättä. Tulisesta rakastajasta oli tullut tasainen aviomies; intohimo oli jättänyt paikan hellyydelle ja luottamukselle. Mutta väliin Dorthea ei voinut huokaamatta ajatella menneitä aikoja. Hänen nuoruutensa oli saapunut myöhään, luonnonlakien mukaan se ei ollut voinut kestää varsin monta vuotta. Sitä armaampi se oli ollut. Valoisina suviöinä he olivat kävelleet rautatehtaan puistossa, kiinteästi toisiinsa painautuneina, ja päihtyneet lehvien ryytituoksusta ja lintujen laulusta – kunnes Jørgen kiihkeästi riisti röyhelön hänen kaulaltaan peittäen hänen yökylmän povensa hehkuvin suudelmin ja vetäen häntä, käsivarsi kiinteästi hänen vyötäisillään, puistokäytävän kautta heidän hiljaisiin huoneisiinsa villiviinin peittämään isännöitsijän asuntoon. – Nahkasiin kiedottuna hän istui yhdenistuttavassa reessä; Thestrup seisoi takana ja ajoi, hän hoputti äänekkäästi hevosta, joka ravasi niin, että Dorthyn täytyi sulkea silmänsä saadessaan päin kasvoja lunta ja sohjoa, joka sinkoili hevosen kavioista heidän ajaessaan pitkin kiiltävää lahden jäätä, kun he palasivat kotiin kutsuista kaupungista. Ja kun hän sitten vihdoin myöhään yöllä seisoi heidän makuuhuoneessaan – kuinka kiireisesti hän poimikaan koristukset hiuksistaan ja riisui silkkisen hameensa, pidättäen naurua ja peläten, että Jørgen törmäisi hänen luokseen. Viinin ja musiikin ja rajun ajomatkan kiihdyttämänä mies saattoi yltyä vaatimaan, että vaimo ottaisi vastaan hänen palveluksensa kamarineitsyenä – ja se ei ollut ollenkaan edullista hänen ainokaiselle kaupunkiasulleen.

Hänen täytyi mennä pitämään huolta päivällisestä. Heillä piti olla ohraryynipuuroa ja suolaista turskaa Jørgenin mieliruokaa. Ei kukaan muu kuin hän välittänyt turskasta – nyt se oli sitä paitsi käynyt kovin karkeasyiseksi. Mutta Thestrup sai trondheimiläiseltä serkultaan turskapyttynsä. Jørgen oli sanonut ettei hän kauan voinut olla poissa tehtaalta – eiköhän hän palaisi päivällisaikaan?

Hän päätti joka tapauksessa kattaa Thestrupia varten, Kuitenkin näytti pöytä merkillisen pieneltä, vain toinen sivu oli nostettu, sillä sentään kolme perheenjäsentä puuttui. Dorthea ajatteli, että oikeastaan olisi ollut hauskempaa syödä väen kanssa keittiössä – hänen tapansa oli tehdä niin, kun joskus sattumalta kaikki hänen miehiset perheenjäsenensä olivat poissa kotoa. Mutta oli aivan kuin hän olisi pysynyt rohkeana, kattaessaan makuuhuoneeseen ja ollessaan kuin olisi odottanut miestään kotiin päivälliseksi. Ja samassa kun Elisabet ja Birgitta tulivat sisään, silmät suurina ja pikku kasvot hämmästyneinä, käski äiti pöytään.

"Ehkä sinä sitten luet pöytärukouksen – tänään on kai sinun vuorosi?"

Elisabet änkytti ja tapaili katkonaisesti; hän ei osannut rukouksiaan hyvin – hänen ei yleensäkään ollut helppoa oppia. Ja yhtä mittaa lensivät hänen ja sisaren katseet tyhjään tuoliin pöydän päähän, jossa oli isän viinapullo, lasi ja olutruukku, kaksi tyhjää lautasta, syvä matalan päällä ja raskaat hopeiset syömäneuvot. Näin lepotilassa näytti kaikki niin ihmeen juhlalliselta. Oli kuin pikku tytöt eivät olisi milloinkaan ennen huomanneet, miten mahtavat ja raskaat ne olivat, lusikka, haarukka ja veitsi, jotka muuten lensivät edestakaisin ruokavadin ja isän suuren hammasrivin väliä. Thestrup, jolla aina oli kiire, ahmi kernaasti ruokansa nopeasti ja huolimattomasti, niin että äidin usein täytyi muistuttaa heitä, että isällä oli kiire, mutta että he saivat olla hyviä ja syödä sievästi ja hitaasti, sillä heillä ei ollut mitään syytä olla huolimattomia.

Birgitte ja Elisabet olivat tietysti kuulleet koulussa juttuja veljien ja kotiopettajan salaperäisestä katoamisesta, mutta he eivät uskaltaneet sanoa tai kysyä mitään, äidin ilme kielsi sen ehdottomasti. Bertel oli vetänyt tuolinsa niin lähelle äitiä kuin suinkin, mutta hänkään ei puhunut mitään. Näin he söivät täydessä hiljaisuudessa.

Auringonpaiste sammui ja pilvipäivän valo muuttui harmaan keltaiseksi heidän istuessaan pöydässä. Vihdoinkin oli eltaantunut, mauton turska syöty, ja Dorthea jakoi kolmen lapsen kesken isän sokeroidun oluen: "Sehän jäähtyy joka tapauksessa, niin että minun on paras valmistaa uutta, kun hän tulee." Sitten Bertel luki ruokaluvun. Dorthea huomasi muutamien lumihiutaleiden leijuvan ikkunoiden ohi.

Hän saattoi pikkutytöt käytävään ja auttoi päällysvaatteet heidän ylleen. Hän kyyristyi ja sitoi juuri Elisabetin myssyn nauhoja, kun lapsi tarttui häntä ranteeseen: "Äiti – täytyykö meidän tänäänkin mennä kouluun?" Ja Birgitte purskahti itkuun: "Äiti – emmekö tänään voi jäädä pois?"

"Isänne ei pitäisi siitä." Äiti suuteli molempia rauhoittaakseen heitä: "Älkää ollenkaan välittäkö – kaikista heidän puheistaan –"

"Mutta äiti – tiedättekö mitä he kertovat?"

"Minähän sanoin, ettei teidän pidä siitä välittää. Kun palaatte kotiin, ovat hekin jo kaikki täällä taas. Sitten voitte istua ja nauraa noita harakoita, jotka ennustivat onnettomuutta." Mutta kun äiti avasi ulko-oven, putoili suuria lumihiutaleita ihan taivaan täydeltä.

Jospa hän vain olisi pakottanut miehensä ottamaan Feierfaksin mukaansa, ajatteli hän mennessään takaisin makuuhuoneeseen. Entä jos miehelle oli jotakin tapahtunut.

Bertel seisoi korokkeella ja katseli ulos: "Nyt pyryttää, äiti!"

"Sen olen huomannut, Bertel. Isä tulee hyvin iloiseksi – jos saadaan oikein kunnon lumipyry. Niin että rekikeliä riittää vielä jonkin ajan. – Oletko lukenut läksysi?"

"Olen, äiti."

"Ehkä tahdot lainata jonkin kuvakirjan selailtavaksi? Jos tahdot, saat katsella kuvaraamattua."

"Kiitos." Mutta hän sanoi sen hiljaa, ilman ihastusta, ja otti ääneti vastaan pienen kirjan, jonka Dorthea otti lipastosta ja antoi hänelle. Muuten eivät hänen lapsensa milloinkaan saaneet kylläkseen siitä – vaikkakin se oikeastaan oli tarkoitettu aivan pieniä varten ja lapset tunsivat sen läpikotaisin. Jokaisella sivulla oli aina tärkeä raamatunlause, mutta kaikkia substantiiveja vastasi puupiirros, joka liittyi kyseessä olevaan asiaan. Erittäin havainnollista – vaikkakaan aina ei ollut aivan helppoa päästä selville, mitä kuvat oikein esittivät, sillä mitään mestariluomia ne eivät suinkaan olleet.

Imettäjän huoneesta ei kuulunut risahdustakaan – Johanne ja Gunhild istuivat kai keittiössä ja juttelivat muitten kanssa. "Voi Bertel – juoksepa sanomaan Hannalle, että hän tuo Kristenin sisään – hänen mahtaa olla nälkä. Ja Rikkekin voi käväistä hiukan täällä."

Pikku Kristen kirkui kohti kurkkuaan, kun palvelustytöt toivat pienokaiset äidille – poika oli hikinen ja oli kiljunut niin että oli ihan näännyksissä, ja suun ympärys oli tahmea: hänelle oli nähtävästi annettu keittiössä jotakin pureskeltavaa, jotta hän lakkaisi itkemästä, niin ettei palvelusväen tarvinnut lopettaa lörpöttelyään. "Minä näet luulin, että rouva halusi olla vielä hetken rauhassa", sanoi Johanne anteeksipyynnökseen.

Kapalolapsi kävi hanakasti kiinni rintaan, kun äiti otti hänet syliinsä. Häntä alkoi nikottaa itkun jälkeen, ja maito meni väärään kurkkuun, hän kirkui, ja imi taas – mutta sitten hän rauhoittui. Hän nukahtaisi varmasti pian uudelleen, huomasi äiti.

Dorthea lähetti palvelustytöt imettäjän huoneeseen, Heti sen jälkeen alkoivat molemmat rukit surista siellä kilpaa. Rikke ryömi lattialla, nousi ja seisoi isän tuolla vieressä. "Katti", sanoi hän tyytyväisenä ja veti kissan hännästä – mirri oli kai huomaamatta hiipinyt sisään; nyt se makasi keränä nojatuolissa. Hyväntahtoinen eläin alkoi kehrätä, se ei harmistunut, vaikka Rikke sitä kiusasi.

Tuntui hyvältä istua näin hetkinen rauhassa pienokaisten kanssa, jotka eivät mitään aavistaneet. Voi, olihan niin kiduttavaa lukea kaikkien muiden silmistä, että he ajattelivat samaa kuin hänkin – ja tietää, että heidän levottomuuteensa sekaantui muutakin. Täysi-ikäiset tunsivat eräänlaista mielihyvän värittämää kammoa, kun he innokkaasti arvailivat kaikkia lukemattomia mahdollisuuksia, lapset taas eivät ymmärtäneet kaikkea, ja juuri se herätti heissä hätää. Dorthea kantoi aivan yksinään omaa syvää huoltaan. Thestrup, Thestrup, eikö hän pian jo palannut! Hänhän oli sanonut, ettei tehdasta voisi pitkäksi aikaa jättää – ja nyt oli jo iltapäivä kulumassa!

Rikke astua taapersi, asetti pienen paksun kätösensä äidin polvelle: "Äiti –", ja sitten hän nojasi koko pienellä painollaan äidin helmaan. Hän oli niin herttainen, rauhallinen pienokainen.

Voi, viime vuotena näihin aikoihin, jolloin hänen oli täytynyt hankkia imettäjä Rikkelle, koska hän ei enää voinut olla epätietoinen siitä, että uusi pienokainen oli tulossa, hän oli kyllä hiukan hyvillään ajatellut, että kuuden seitsemän vuoden kuluttua olisi se aika hänen elämässään ohi, ja hän nauttisi taas siitäkin. Ei silti, ettei hän ollut onnellinen kauniin lapsiparvensa keskellä ja ylpeillyt siitä. Mutta hän toivoi kyllä hiukan aikaa, jolloin kaikki olisivat isompia – tuottaisivat äidilleen hiukan vähemmän vaivaa. Olivathan he herttaisia, pikkuvauvat, mutta hauskoja he olivat hiukan suurempinakin, niin hupaisia, kun järki ja tiedonhalu todella alkoivat herätä. Nyt häntä hytisytti, kun hän vain ajattelikin, miten paljon tuskaa ja huolta vanhemmat voivat saada lapsistaan, kun nämä kasvavat isoiksi ja oma-aloitteisiksi. Dorthea painoi Kristenin hikisen myssyn verhoamaa päätä kiinteämmin povelleen, niin että lapsi hiukan kirahti; toisella kädellään hän tapaili Rikken pientä lihavaa kätöstä, joka lepäsi hänen polvellaan. "Äiti – saanko kysyä jotakin?"

"Tiedäthän, rakas Bertel, että selitykset ovat kirjan alussa – sieltä löydät kuvien avaimet."

"En minä sitä tarkoittanut." Poika tuli hänen luokseen ja laski avatun kirjan hänen eteensä pöydälle. "Äiti" – hän osoitti keskellä lehteä olevaa kuvaa. "Se merkitsee Elämää, avaimen mukaan. Mutta äiti, miksi Elämä on tuon näköinen?"

Dorthea luki: "Joka etsii vanhurskautta ja armoa, hän löytää", ja alla oli kuvattuna lihava henkiolento, tai lapsi, tai mikä se oikein oli olevinaan, joka istui hajareisin pääkallolla ja puhalsi saippuakuplia.

Bertel selaili kirjaa, kunnes löysi erään sivun aivan loppupuolelta: "Kas, tässä se on taas. Tässäkin se merkitsee Elämää. Minkä vuoksi, äiti?"

"En tiedä, lapsi kulta."

Bertel läimäytti kirjan kiinni. "Eihän minun enää tarvitse sitä katsella, äiti?"

Dorthea nyökäytti päätään.

Hiukan myöhemmin hän oli kuulevinaan, että joku ratsasti pihalle. Hieno punerrus häivähti vaimon kalpeille poskille. Rikke käsivarrellaan – ja tuo suloinen pikku nukke hymyili niin tyytyväisenä – Dorthea riensi tulijaa vastaan.

Ulkona lumipyryssä seisoi vieras nuori talonpoika pidellen vähäläntää, reimaa hevosta – sen vaalea karva oli jakaantunut pieniksi tummankosteiksi kiharoiksi. Poika pudisteli vastasataneen lumen yltään suurina kinoksina:

"Päivää – sinä olet kai rouva itse, arvaan mä? Äitis käskee sanoa terveisiä että poikas tulivat Lundeen yöllä –"

Dorthea piti silmällä, että sanantuoja sai hyvän paikan lämpimässä keittiössä hyvinvarustetun pöydän ääressä, jolta ei ruokaa eikä juomaa puuttunut; vasta sitten hän avasi pienen kirjeen, jonka poika oli kaivanut hattunsa sisästä. Mutta äidin kirjoittamassa lyhyessä kirjelippusessa ei ollut muuta kuin mitä poika oli kertonut.

Isoäiti tahtoi pitää Klaun ja Vilhelmin luonaan huomiseen saakka – he tarvitsisivat kyllä yhden päivän levon, ennen kuin hän kyydityttäisi heidät tehtaalle. Mairea maininta Vilhelmin käytöksen johdosta. Miten sanantuoja olikaan lausunut: "Hän, Vilhelm, on sitten mainio, hän se toi koko sakin meille." Lämmin ylpeyden laine hulvahti äidin tuskan puuduttamaan sydämeen – Vilhelm, Vilhelm, hänen reipas, järkevä poikansa... Dorthea tarttui viinapulloon ja kaatoi taas Lunden pojalle:

"Etkö sinä nähnyt isännöitsijää matkan varrella? Hän ratsasti pohjoiseen päin myöhään eilen illalla etsimään Dabbelsteenia ja poikia. Etkö ole kuullut mitään hänestä? Etkö ole kuullut, että joku olisi nähnyt häntä?"

Ei, poika ei ollut kuullut.

No niin, eihän sitä voinut juuri ajatellakaan. Eihän Thestrup ollut voinut ehtiä Lundeen asti siihen aikaan, kun poika ratsasti kotoa. Ja olihan mahdotonta tietää, minkä tien mies oli valinnut laakson poikki.

Hämärissä, kun Dorthea seisoi keittiössä ja levitti voileipiä, saapui Scharlach. Dorthea meni hänen luokseen eteiseen, jossa mies seisoi ja tömisti lunta jaloistaan. Mutta mies näytti tyyneltä – ja se rauhoitti sanomattomasti Dortheaa. Koko tehdas tiesi jo, että pojat olivat turvassa. Ja Scharlach sanoi saman, jota hän itsekin oli ajatellut: myöskin Thestrup oli kai saapunut Lundeen ja tulisi itse huomenna poikiensa mukana kotiin.

Tässä tyynessä märässä ilmassa ei tulenvaaraa ollut pelättävissä tehtaalla, niin että Scharlach aikoi mennä kotiin nukkumaan. Mutta Dorthea sai hyvin helposti houkutelluksi hänet kanssaan keittiöön, jossa rouva tarjoili voileipää, olutjuustoa ja särvintä kaikille, jotka olivat olleet etsimässä, vieläpä jokaiselle, joka ilmoittautui näihin pitoihin.

Lopuksi heitä istui ihan tiheässä – pöydän ympärillä, laatikoilla ja kumoonkäännetyillä saaveilla, takan reunalla, niin että rouva Dorthean ja Ragnhildin oli vaikeaa päästä kääntymään maitopadan ja oluttynnyrin välillä. Birgitta juoksi palvelustyttöjen mukana ja toi kuppeja, joihin äiti ammensi ihanasti tuoksuvaa olutjuustoa, mutta Elisabet oli paennut Scharlachin syliin, suojaan. Naisia ja lapsia oli tullut mukaan taloista, joista miehet olivat olleet etsinnässä, ja pappilasta oli tullut emännöitsijä tiedustelemaan uutisia, ja niin hänkin istuutui muiden joukkoon. Ragnhildin täytyi lähteä ruoka-aittaan tuomaan lisää sianlihaa ja makkaroita.

Olikin jo myöhä, ennen kuin viimeiset vieraat olivat lähteneet ja rouva ja palvelustytöt olivat saaneet kaikki paikalleen. Dorthea jäi istumaan peilinsä eteen purettuaan tukkansa yöksi ja kierrettyään sen papiljoteille Hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut nousta ja riisuutua.

Mutta nuo hyvät ihmiset olivat viihtyneet. Oli merkillistä, kuinka kansa oli mieltynyt kummitusjuttuihin. Keskustelut koskivat melkein yksinomaan murhia ja teloituksia, taikuutta ja noidanpolttoja, kummituksia ja ennustuksia – oli kuin kaikki olisivat kilvan antaneet osuutensa kaamean kertomuksen muodossa. Eikä kukaan epäillyt, että he kävivät kummittelemassa, nuo molemmat pojat, jotka olivat kuolleet puupinon alle noin kymmenen vuotta sitten – yksi ja toinen väitti nähneensä heidän liehuvan kaatopaikan tienoilla öiseen aikaan. Scharlach väitti nähneensä eräänä yönä palatessaan metsästämästä kirkkomaan puistokäytävän luona Heinrich Mahlerin, joka oli hukuttautunut sillan alapuolella ja jonka sanottiin aiheuttaneen onnettomuuden, kun hän vihapäissään oli heittänyt toisen pojan luotaan niin tuimasti, että tämä sai raskaan puupinon päällensä, – Thestrup oli muuten tunnustanut, että hänkin oli öisin ollut käsittämättömien tapahtumien näkijänä sekä kirkkomaan puistokäytävässä että tehtaan alueella.

Muuten – eikö useimpien ihmisten sielussakin piillyt sama erikoinen mieltymys kaikkeen kaameaan –? Lapsethan tahtovat kernaimmin kuulla hirveitä ja pelottavia satuja. Kun kehittyneelle yleisölle juuri murhenäytelmä on mielenkiintoisin kaikista runolajeista, eikö tässä ilmene sama maku, joskin ylevämmässä muodossa?

Dorthea selaili pientä raamatunarvoituskirjaa, jonka Bertel oli jättänyt pöydälle. Itse asiassa olivat useimmat sen kuvat pelottavia. Miekkoja ja vitsoja – ja Kuolema oli aina kuvattu luurankomiehenä. Ja Sydän, sydän josta oli puhe miltei joka toisessa raamatunlauseessa ja joka esitettiin karkeasti varjostaen, jotta se vaikuttaisi täyteläiseltä ja pyöreältä ja josta lähti poikkileikattu suoni – olihan se aivan kuin teurastuksen jäljeltä. Kun hän oli ollut lapsi, ei tämä kaikki ollut koskaan häirinnyt häntä – pieni kirja oli hänelle ollut kallisarvoinen todistus isäpuolen suosiosta; rovasti de Theilemann ei useinkaan yllättänyt häntä lahjoituksilla. Isäpuoli ei milloinkaan ollut epäystävällinen hänelle, hän ei ollut lähimainkaan niin ankara häntä kuin Kasperia ja Peter Andreasta kohtaan. Mutta tytärpuolen kunnioitukseen sekaantui kuitenkin eräänlaista pelkoa.

Mutta Bertel oli tunteellinen poika – ehkäpä nuo kaameat kuvat vaikuttivat toisella lailla häneen. Dorthean lapset olivat kasvaneet paljon lempeämmässä ilmapiirissä kuin hän itse – siinä oli enemmän rakkautta. Äiti oli kai vaistomaisesti pyrkinyt antamaan heille kaikkea sitä, jota hän itse oli lapsuudessaan saanut olla vailla.

Varovaisesti Dorthea niisti pukeutumispöydällä käryävää talikynttilää. Ei, hänen piti totisesti pitää kiirettä ja päästä vuoteeseen.

Mutta olivathan nuo monet kertomukset suuren mustalaisakan ennustamiskyvystä ihmeelliset, ja merkillisesti hän osasi parantaa ihmisten ja eläinten tauteja. Luultavasti vanhus oli monessa suhteessa viisaampi kuin ihmiset yleensä ja tunsi vanhoja koeteltuja parannusohjeita, joiden avulla hän saattoi menestyksellisesti harjoittaa lääkitsemistä – parantaa vammoja, joita hän kai ainakin joskus itse oli aiheuttanut. Ja entäs sitten tuo magneettinen vetovoima, josta oli kuultu kertomuksia – "Eihän ihmisen sentään ole lupa uskoa noitatemppuja ja taikoja –" Mutta vaikkakaan Thestrup ei olisi joutunut tekemisiin ennustajaeukon seurueen kanssa, mustalaispojat ovat hämäräperäistä väkeä ja valmiit käyttämään puukkoa.

Mutta ei kannattanut olla noin levoton – olihan hän saanut kokea, että hänen äskeinenkin sielunhätänsä oli ollut aivan turha.

Dorthea kääntyi ja kieriskeli vuoteessa ja koetti löytää mukavimman asennon pehmeiden pieluksien ja tyynyjen välissä. Bertel makasi keränä seinää vasten ja nukkui kuin kivi – hänen ohut heiveröinen ruumiinsa huokui miellyttävää hienoista lämpöä. Kristen oli kylläinen ja kuiva ja pysyisi toivottavasti rauhallisena ainakin keskiyöhön saakka. Dorthea veti kehdon niin lähelle verhovuodetta, että hän vuoteesta nousematta ulottuisi lapseen sen herätessä.

Kunpa ihmiset vain voisivat olla pelottamatta itseään omilla mielikuvillaan – varmaan he silloin säästyisivät paljosta kärsimyksestä. Mutta juuri sitäpä he eivät halunneet – tuntui kuin he tavallaan nauttisivat kiihdyttäessään täten pelkoaan ja kammoaan.

Huomisiltana – Dorthea painoi ristiinpannut käsivartensa poveaan vasten ja hautasi kuuman poskensa olkansa viileyteen – huomisiltana hän varmasti kietoisi rakastetun hyvän ystävänsä syliinsä.

Herätessään seuraavana aamuna hän huomasi nähneensä unta Thestrupista – hän sulki jälleen silmänsä ja koetti pitää kiinni unen haihtuvista kuvista. Ja yhtäkkiä hän muisti nähneensä unta myös isästään – hän oli hyvin selvästi nähnyt edessään isän kauniin, nuorekkaan olemuksen, jota hän valveilla ollessaan ei milloinkaan jaksanut loihtia esiin unhotuksen sumupilvestä, Myös majuri Eckeløffin hän oli nähnyt – hän tunsi tämän piirteet salin seinällä olevasta taulusta. Nämä kolme miestä olivat istuneet yhdessä, suuressa huoneessa; se oli samanlainen ja kuitenkin erilainen kuin hänen oma salinsa täällä Brovoldissa. Sitten tuli joku henkilö, jota hän ei saattanut nähdä, ja viittasi heille ovelta, ja kaikki kolme menivät yhdessä ulos.

Hän karisti yltään muiston kulkiessaan huoneessaan ja pukeutuessaan – se häipyi kuin poislakaistu hämähäkinseitti. – Ulkona pyrytti yhä sakeasti, puiden latvat kaartuivat kevyinä ja täyteläisen valkoisina, ja valkoisten vainioiden ääriviiva häipyi valkoiseen kuusimetsään ja lumiseen ilmaan. Ei kannattanut odottaa heitä kotiin ennen iltaa tällaisella kelillä.

Dorthea nautti rauhallisesta, hyvästä päivästä. Hän leikkasi Birgitan uudet paidat – tyttölapsi oli kasvanut niin tänä talvena, että kaikki alusvaatteet olivat käyneet pieniksi. Ja hän kävi katsomassa kutomahuonetta yläkerrassa – nyt tulisi pian jo siksi lämmin, että hän voisi panna palvelustytöt sinne kutomaan. Ja hänestä oli hauskaa ajatella, että hän itse saisi viettää vapaahetkensä kangaspuiden ääressä.

Kun tuli pimeä, aukaisi Dorthea uuninluukut ja istuutui sukankudin kädessään Thestrupin nojatuoliin – nyt hän tahtoi nauttia käsityöhetkestä oikein kylläkseen, sillä aikaa kun palvelustytöt olivat keittiössä pienokaisten kanssa ja Bertel ja pikkusiskot rakensivat lumilinnaa pihalla –

– ja yhtäkkiä hän heräsi kevyestä unestaan tummien olentojen rynnätessä raskain kengin pimeään, samalla kun poikien innokkaat, ilosta värisevät äänet huusivat äitiä. Heidän jäljessään tuli Johanne, kantaen kahta sytytettyä kynttilää, jotka hän asetti pöydälle.

"Vilhelm – Klaus!" Hän hypähti pystyyn ja pojat törmäsivät hänen avattuun syliinsä. "Rakkaat lapset, minä olen ollut niin peloissani – – mutta missä isänne on?"

"Isä?" kysyivät pojat yhteen ääneen.

"Eikö isä ole mukananne?"

Vilhelm kohotti päätään, katsahti nopeasti ja läpitunkevasti äitiä kasvoihin: "Ei –? Eikö isä olekaan kotona?"

Johanne löi kätensä yhteen ja huudahti:

"Eivätkö he tiedä – isännöitsijähän lähti heti yöllä heidän peräänsä, kun hän kuuli että olitte hukkuneet –"

Dorthea seisoi jäykkänä, miltei puuduksissa. Vaistomaisesti hän puristi yhä Klaus Hartvigia rintaansa vasten – poika puristautui kiinni äitiinsä ja kätki päänsä hänen povelleen ensimmäistä kertaa aavistaessaan, ettei kaikki ollut täällä niinkuin olla piti.

Vilhelm oli vaistomaisesti suoristautunut, seisoi jännittyneenä, valmiina toimimaan, ja katseli äitiä kasvoihin sama kiihkeä kysymys silmissään. Kun hän huomasi äidin horjahtavan, hän kietoi nopeasti käsivartensa tämän harteitten ympäri.

Dorthea vaipui nojatuoliin. Epämääräisesti hän toivoi, että saisi pyörtyä, pääsisi hetkeksikin pois kaikesta – pääsisi ajattelemasta. Mutta tiedottomuus jäi tulematta: hän ei osannut pyörtyä, niin kernaasti kuin olisikin halunnut.

Klaus, jonka hän oli tempaissut mukaansa, painuessaan nojatuoliin, alkoi itkeä hiljaa ja pelästyneenä – hän makasi polvillaan, pää upotettuna äidin helmaan. Dorthea silitti tietämättään pojan märkiä, tummia hiuksia, ja tarttui toisella kädellään Vilhelmin ojennettuun käteen:

"Vilhelm, Vilhelm – Vilhelm, Vilhelm, mitä meidän pitäisi tehdä –"

4

Perästäpäin Dortheasta tuntui, että hän oli tietänyt sen ensi hetkestä saakka. Samassa kun hän oli ymmärtänyt, etteivät pojat olleet nähneet isäänsä eivätkä kuulleet hänestä mitään, hän ymmärsi: onnettomuus oli siis tapahtunut.

Voi niitä ensimmäisiä pitkiä öitä, kun hän makasi ja kuvitteli erilaisia mahdollisuuksia! Thestrup oli saattanut ajatella, että karkurit sittenkin olivat matkalla etelään päin, pääkaupunkiin ja rannikolle, ja hän oli kääntynyt etsimään heitä. Taikka hän makasi jossakin eteläisessä talossa tai torpassa ja oli loukkaantunut. Kenties hän oli pudonnut hevosen selästä; Reveille oli aina ollut vauhko, ja tänä talvena se oli saanut liian vähän liikuntoa. Vaikka olihan Jørgen taitava ratsastaja. Ja sydämessään Dorthea varmasti tiesi, että Thestrup, jos tämä kerran oli hengissä eikä aivan tiedoton, olisi lähettänyt sanan sekä tarkastaja Thommesenille tehtaalle että hänelle.

Lunta pyrytti yhä kuin kaatamalla. Olivatko hän ja tamma hautautuneet jonnekin kinoksiin? Voi olisipa hän vain suostuttanut miehensä ottamaan Feierfaksin mukaansa!

Mutta Dorthea nousi joka aamu, varmasti päättäen näyttää tyyneltä. Palkolliset suorastaan imivät itseensä kaiken sen rauhoittavan puheen, jolla hän koetti heitä lohduttaa. Hehän olivat jo nielaisseet niin suuret annokset pelkoa poikien tähden, että tahtoivat mielellään päästä rauhaan entisiin oloihinsa.

Myöskin Klaus Hartvig vastaanotti ahneesti äidin vakuuttelut, että nyt he pian saisivat selityksen isän viipymiseen. Ei vain saanut heti uskoa kaikkein pahinta. Olihan poika sitä paitsi kokenut niin paljon, että hän ihan hehkui halua saada kertoa siitä äidille. Pian pidettäisiin Lundessa suuret häät – Ole-eno toivoi, että Vilhelm ja hän olisivat sulhaspoikia, ja isoäiti oli sanonut, että äidin pitäisi tulla leipomaan mainioita omenapaistoksiaan. Dorthea ymmärsi, että pidot askarruttivat tavattomasti Klaun mieltä; poika ei ollenkaan tahtonut sulattaa sellaista ajatusta, että jotakin olisi saattanut tapahtua, joka tekisi mahdottomaksi hänen osanottonsa juhlaan.

Vain Vilhelm ymmärsi. Aina kun äiti kohtasi vanhimman poikansa katseen, hän luki siitä, että poika ajatteli – niin, suunnilleen kai samaa kuin hänkin. Vilhelm oli aivan selvillä siitä, että tilanne oli epätoivoinen.

Ensimmäisenä päivänä päivällisen jälkeen Klaus tuli huoneeseen ja tahtoi pitää lankavyyhtiä äidille. Ja Dorthean keriessä poika kertoi Dabbelsteenista. Kun he aamupäivällä olivat tulleet tupaan, he saivat tietää, että kotiopettaja oli kadonnut. Isoäiti ei tahtonut mitään kertoa. Mutta Tora, eräs Lunden palvelustytöistä, luuli että Dabbelsteen oli lähtenyt eteenpäin pohjoiseen, äitinsä luo. Muuten, sanoi Klaus, oli Tora nimismiehen sukulainen, niin ettei hän oikeastaan ollut mikään palvelustyttö, mutta hän siis oli heidän luonaan.

Dabbelsteen, ajatteli Dorthea-rouva. Thestrup oli siis ollut oikeassa. Kunpa he vain olisivat antaneet nuorukaisen lähteä syksyllä. Ja kaikkien muiden huoliensa lisäksi äiti sai vielä uuden – molemmat isot pojat jäisivät näin joutilaiksi, ja se tiesi äidin kohdalla, että hänen oli hillittävä epätoivoista tuskaansa entistäkin lujemmin. Hän ei hetkeksikään saisi heittäytyä itkemään, ei itkeä – vaikka hän niin suunnattomasti olisi halunnutkin.

Voi – jos kaikista pahin todella oli tapahtunut, niin tiesihän hän, että hänen silloin oli painettava sielunsa salatuimpaan soppeen rakastetun muisto, oma hellä kaipauksensa ja ikävänsä, niin, vieläpä suru verrattoman aviopuolison menetyksestä – hänen kaikkien ajatustensa pitäisi yksinomaan suuntautua tulevaisuuteen. Miten kävisi hänen, jolla oli seitsemän alaikäistä lasta, jos nämä olivat jääneet isättömiksi –? Vain huoltamalla heitä hän saattaisi enää osoittaa rakkauttaan heidän isälleen. Voi, mutta koko Dorthean olemus kapinoi, vaati saada surra oikein sydämen pohjasta, itkeä ystävän ja rakastajan käsittämätöntä menetystä.

Pikku Kristen kirkui kirkumistaan koko seuraavan yön – pojan vatsa oli kipeä. Mielenliikutus oli kai pilannut äidin maidon. Muuttaessaan kuivaa pojan ylle harmaassa aamunkajossa Dorthea huomasi, että lapsi oli kovasti laihtunut – hänen jäsenensä olivat käyneet niin ohuiksi ja veltoiksi, ja silmänalus oli kuopalla ja sininen. "Voi oma pojukultani, voi pikku ressukkaa!" Kyynelet virtasivat valtoinaan, ja itkun täyttämä sydän tunsi kevennystä saadessaan hiukan purkaa kuormaansa. Mutta noustessaan hän tiesi, että päivä oli saatava jotenkuten menemään.

Hän istui jo korokkeellaan ja ompeli Birgiten paitoja pikkuriikkisin jälkipistoin, kun Vilhelm astui sisään. Toiset lapset olivat vielä aamupuurollaan keittiössä.

"Äiti – me olemme puhuneet siitä, Scharlach ja minä. Että ellei isästä tänäänkään mitään kuulu, täytyy kai meidän toimittaa sana Kristianiaan, konttoriin –"

Dorthea katsahti ompeluksestaan.

"Niin äiti" – tahdon sanoa, "että enkö minä voisi matkustaa – sillä täällähän ei ole ketään muuta, joka saattaisi työnsä takia lähteä. – Äitihän ymmärtää", hän lisäsi kiihkeästi, "etten minä voi vain maleksia täällä, mihinkään ryhtymättä."

"Eihän se ole vielä tarpeellista, Vilhelm. Ja sitä paitsi, asiahan kuuluu Thommesenille!"

"Hän on paljon huonompi tänään", sanoi Vilhelm innokkaasti. "Rouva Thommesen sanoo, että tämä kauhea levottomuus isän takia on siinä määrin järkyttänyt häntä, ettei rouva yhtään osaa sanoa, milloin mies paranee."

"Ei ei – mutta siitä huolimatta. Jos isäsi on katkaissut säärensä ja makaa jossakin, saattaa kulua aikaa, ennen kuin saamme siitä tiedon." Puhuessaan näin hän ymmärsi samassa, kuinka epätodenmukaista se oli – kun kerran etsijöitä oli ollut niin paljon, olisi joku siitä kuullut. Olihan ihan mahdotonta, että Jørgen olisi eksynyt etäälle yleisistä kulkuteistä. Oli kuin tuska olisi puristanut Dorthean sydäntä entistäkin lujemmin. Mutta ääni oli sama kuin äsken: "Olin ajatellut ehdottaa sinulle, että sinä ja Klaus luette toistaiseksi läksynne omin päin, niin hyvin kuin se käy – ja sittenhän te voisitte, eli oikeammin, sinä voisit valvoa Bertelin lukuja, kunnes saamme nähdä –."

"Niinkuin äiti haluaa."

Mutta kuultuaan poikien askelien häipyvän yläkertaan hän meni keittiöön. Birgiten ja Elisabetin nauru tyrehtyi äkkiä, kun he näkivät äidin. He juoksivat ja ajoivat toisiaan takaa ja hutkivat märillä pesurievuilla, – olivat muka auttamassa Ragnhildia, mutta siitä tulikin pelkkää leikkiä. Hajamielisesti Dorthea silitti lähintä lapsenpäätä – se sattui olemaan Elisabetin: "Tehän olette oikein ahkeria. Ja kun olette tehneet työt, saatte mennä ulos laskemaan mäkeä. Ja Hanna ja Gunhild voivat jäädä keittiöön Rikken kanssa – pikkupoju nukkuu, hän oli niin levoton yöllä."

Näin hän sai olla rauhassa makuuhuoneessa. Käsivarret ristissä ompelupöydän liinavaatekasalla ja pää kätkettynä käsiinsä hän itki, miltei äänettömästi, jotta lapsi kehdossa ei heräisi. Lopulta hän tuskin ajatteli minkä vuoksi itki; oli vain niin keventävää antaa jännityksen laueta.

Johanne raotti ovea: "Kapteeni Cold on täällä ja kysyy, saako hän tulla tervehtimään rouvaa."

"Heti." Dorthea meni vaistomaisesti peilin ääreen, työnsi epäjärjestykseen joutuneita hiuksiaan myssyn alle ja suori röyhelmää. Hän saattoi tuskin tuntea omaa kuvaansa, silmienympärys ja nenä olivat aivan punaiset. Nopeaan hän kostutti pyyheliinan ja yritti jäähdyttää itkettyneitä kasvojaan.

"Rouva Thestrup!" Kapteeni Cold tarttui hänen käteensä ja painoi sille viiksensä. "Ei, ette saa – ette saa vaipua epätoivoon – ette vielä. Rakas hyvä ystävä, tulkaa tänne istumaan!" Hän johdatti rouvan Thestrupin nojatuoliin uunin viereen ja painoi hänet istumaan, otti hajusuolapullon pukeutumispöydältä ja piteli pulloa rouvan nenän alla. "Kas näin – ja jos nyt tunnette olonne paremmaksi, niin sallittehan –" saapasjalallaan hän veti taburetin luokseen ja painui sille, aivan Dorthean polvien viereen. "Rakas rouva Thestrup, jos olette kyllin vahva kuulemaan tietoja, joita voin teille antaa – meidän täytyy pitää niitä hyvinä, ainakin minun mielestäni –"

Miehen iho oli karkea, ulkoilman ja juopottelun ahavoittamaa, ja hän alkoi olla melkoisen lihava, mutta siitä huolimatta kapteeni oli varsin komea mies. Nyt kun Dorthea katseli läheltä häntä silmiin, hän huomasi äkkiä, että ne oikeastaan muistuttivat Thestrupia – ne olivat tuliset, suuret ja tummansiniset, ja pieniä loistavan keltaisia ja ruskeita läikkiä oli siellä täällä sinessä. Ja Coldinkin silmät olivat vanhenevan miehen – silmämuna oli kellertävä ja se veresti. Hänen Jørgeninsä oli vanhentunut määrättömästi työstä, tämä paljon nuorempi mies – no niin, muilla aloilla osoittamastaan määrättömyydestä. Mutta eiköhän heidän luonteessaan sittenkin ollut yhteisiä piirteitä – siinä kai olikin syy, minkä vuoksi heidän keskinäiset välinsä olivat usein jännittyneet. Jos Thestrup, silloin kun hän vielä oli täysissä nuoruudenvoimissaan, yhtäkkiä olisi heitetty syrjään omalta alaltaan – kuka takaa, minkälaisiin elämyksiin hänen intohimoinen luonteensa olisi voinut hänet heittää.

Kapteeni Cold tiesi kertoa, että nyt oli saatu tietoja mustalaisjoukosta "ja näytti olevan aivan mahdotonta, että mustalaisilla olisi mitään osuutta miehenne kohtaloon". Oikeastaan ei tätä nykyä voitu puhua mistään mustalaisjoukosta, sillä nuorukaiset ja yleensä kaikki nuoremmat jäsenet – lukuun ottamatta erästä vaimoa, jonka mies parastaikaa istui vankilassa Kristianiassa – olivat vetäytyneet pohjoista kohti jo ennen joulua. Pahin kaikista, Rasmus Tjuril, oli vangittu puukotuksesta markkinoilla jossain Trondheimin lähellä. Ryhmän molemmat iäkkäimmät olivat oleilleet useita kuukausia eräässä kesänavetassa Bjørgedalin puolella, mutta he olivat kuuleman mukaan käyttäytyneet verraten nuhteettomasti – vaikka tietenkin naiset ja lapset olivat kerjäilleet lähiseuduilla, ja suuri ennustajaeukko itse oli harjoittanut tavanomaista ammattiaan. Mutta mies, Leivardo-Johan, jota muuten aina oli sanottu melko kunnon mieheksi, ollakseen mustalainen, makasi kuolemaisillaan syöpätaudissa: "Näyttää kuin hänen puolisonsa kuuluisa lääkitsemistaito tässä kärsisi tappion – niin niin, kuolemaa vastaan ei kasva mitään yrttiä, kuten sanantapa kuuluu." Tietenkin joutuisi koko seurue tiukan kuulustelun alaiseksi, jotta kävisi ilmi, tiesivätkö he mitään tämän salaisuuden selvittämiseksi. "Mutta kuten sanottu, tuntuu niinkuin me kokonaan saisimme jättää syrjään olettamuksen, että mustalaiset olisivat hyökänneet isännöitsijän kimppuun."

Koko ajan kapteeni piteli Dorthean kylmää kättä omassa lämpöisessä kädessään, eikä Dorthea huomannut vetää sitä pois. Oli jollain tavoin lohduttavaa istua näin; miehen sydämellinen osanotto aivan kuin kietoutui hänen ympärilleen. Cold oli ensimmäinen, jonka kanssa hän oli saanut puhua huolestaan, niin, jonka kanssa hän oli voinut neuvotella, ihminen, joka ymmärsi paremmin asioita kuin hän itse ja jolla oli parempi arvostelukyky. Thommesen oli sairas, Scharlachia hän ei uskaltanut vaivata tietäessään, että vastuu koko lasitehtaasta oli nyt tämän niskoilla – sillä mestari Wagner oli yhtä epäluotettava kuin taitava. Sekä hän että monet muut työläiset olivat epäilemättä valmiita käyttämään yleistä hämminkiä hyväkseen ja päästämään otteensa ja tuhlaamaan aikansa lörpöttelyyn ja juomiseen, ellei Scharlach ollut heidän kintereillään.

"Voitte uskoa, herra kapteeni, että olen kiitollinen käynnistänne. Minähän istun täällä aivan yksinäni" – voi, hän oli todella vielä yksinäisempi kaikkien näiden ihmisten keskellä, joille hänen täytyi näyttää kasvonsa tyyninä, kuin jos olisi ollut aivan yksin. "Kunpa vain osaisin uskoa kuten tekin – että on hyvä merkki etteivät mustalaiset –. Mutta voitteko te sitten päätellä, mitä hänelle oikein on tapahtunut? Eihän mies ja hevonen voi sentään kadota ihan noin vain –"

Cold pudisti päätään. "Ellei vain tätä onnetonta lumipyryä olisi sattunut, joka on hävittänyt kaikki jäljet. Mutta koetan tutkia, eikö kukaan tiedä mitään tammasta – jokainen lapsihan näillä main tuntee Reveillen." Hän pusersi Dorthean sormia: "Vielä ette saa menettää toivoanne, rakas rouva. Ja minä olen kokonaan käytettävissänne, mitä ikinä haluatte minun tekevän."

"Te olette kovin ystävällinen –" Dorthea veti kätensä pois ja nousi. Sisimmässään hän oli koko ajan ollut selvillä, ettei Thestrup olisi hyvillään, jos hän olisi nähnyt Dorthean tuolla tavoin kahden kesken kapteeni Coldin seurassa. Mutta oli ollut helpottavaa saada puhua hänen kanssaan.

Mieskin oli noussut seisomaan: "Entäs nuori ystäväni Bertel – Kuulkaahan, rouva Thestrup, eikö teille olisi helpottavaa päästä muutamista lapsista edes pariksi päiväksi? Bertel saattaisi tulla minun mukaani Fenstadiin Karl-raukalle olisi niin terveellistä saada seuraa. – Niin, myöskin Klaus on tervetullut, jos hän vain haluan – mutta mitä Vilhelmiin tulee, arvelen että hän voi olla teille hyödyksi."

Dorthea punastui ja nolostui tuntiessaan sen – ja punastui vain sitäkin ankarammin: "Hyvä kapteeni, huolenpitonne liikuttaa minua. Mutta en voi ottaa sitä vastaan, pojat tuottaisivat varmasti liian paljon vaivaa talouspuolella – mutta olen teille kiitollinen jalomielisestä tarjouksestanne."

Kapteeni hymyili häipyvää ja uhittelevaa hymyä.

"Mitään vaivaa ei siitä koituisi taloudessani – neitsyt Langseth tekisi parhaansa poikienne viihtymykseksi, ja ilomielin. – Mutta ellette tahdo lähettää heitä pois kotoa –" Hän kohautti harteitaan ja suu vetäytyi pieneen ylpeään virnistykseen.

"Olen aivan varma, että neitsyt Langseth tekisi kaikkensa, hän on hyvä ihminen, tiedän sen. Mutta minusta tuntuu etten voi laskea ainoatakaan lasta luotani nyt." Pikku Kristen aivan kuin pelasti tilanteen – hän alkoi surkeasti uikuttaa, ja Dorthea kiirehti kehdolle. Hän kumartui lapsen puoleen peittääkseen hämmennystään.

"Hyvä on, rakas ystävä, sulkeudun suosioonne. Mutta muistakaa, että jos voin palvella teitä tavalla tai toisella, se tuottaisi minulle todellista iloa." Hän suuteli rouvan kättä hyvästiksi. "Tapasin pastori Muusin kirkolla", hän sanoi ollessaan juuri lähdössä. "Hän sanoi aikovansa käydä tervehtimässä teitä myöhemmin päivällä."

"Voi ei!" Rouva laski vaistomaisesti kätensä Coldln hihalle aivan kuin ehkäistäkseen jotain.

"Kuinka –? Tahdotteko ennemmin, että arvoisa sielunpaimenemme ei käy luonanne?"

"Voi, kapteeni hyvä – pelkään etten ole ensinkään otollinen vastaanottamaan uskonnon lohtua juuri nyt – vika on kai minussa, mutta –. Niin, tunnettehan pastorin."

"Niin, hyi pahus – pardon, rouva. Niin, minä tunnen hänet."

"Ymmärrättekö, etten jaksa kuulla hänen ylitsevuotavaa puhetulvaansa, kun itse olen niin suuressa, suuressa tuskassa – tämä pienokainen ei myöskään ole kunnossa, ja – kapteeni Cold, minähän – minä ajattelen jokea. Virtaa – haurasta jäätä." Hänen kyynelensä alkoivat jälleen vuotaa.

Kapteeni ei sanonut mitään.

"Siinähän olisi selitys kuinka sekä Thestrup että tamma ovat voineet kadota jäljettömiin. Vastatkaa minulle, kapteeni Cold, uskotteko että niin on tapahtunut?"

"Ajatushan nousee vastustamattomasti mieleen", vastasi mies matalalla äänellä, kuin vastahakoisesti. "Mutta meidän on lohdutettava itseämme muistaessamme, että kaikkein selvin selitys useimmiten osoittautuukin vääräksi –"

Masentuneena Dorthea pudisti päätään. "Hyvä Jumala! Ettekö voi löytää mitään, yhtään mitään lohdullista? Ettekö voi keksiä, mikä saattaisi tehdä hänelle mahdottomaksi antaa elonmerkkiä itsestään – jos hän on hengissä?"

"Keksiä ja keksiä!" Jälleen kapteeni Cold oli hetken vaiti. "Loppujen lopuksi on aina tapahtunut juuri sellaista, jota kukaan ei ole tullut ajatelleeksi. – Eihän siitä vielä ole pitkää aikaakaan –"

"Tiistaina iltamyöhällä hän ratsasti kotoaan. Ja tänään on lauantai."

"Niin niin, rakas rouva. Mutta älkää siitä huolimatta kadottako toivoanne. Joka tapauksessa ajan nyt pappilan kautta ja kerron että olette huonovointinen. Niin että ette voi ottaa useampia vierailuja vastaan. Ettekä huomenna tule kirkkoon."

Cold tarttui rouvan vasempaan käteen, joka riippui rentona – oikealla hän liekutti koko ajan kehtoa. "Uskokaa minua", sanoi Cold lämpimästi, "sydäntäni viiltää, kun näen teidät näin murtuneena. Kunpa voisinkin tehdä hiukan enemmän hyväksenne – osoittaakseni teossa myötätuntoani ja ystävyyttäni teidän kaltaistanne jaloa naista kohtaan." Vielä kerran hän painoi huulensa rouvan kädelle.

Dorthea hoiteli ja vaali pienokaista. Hyvänen aika, miten teräväksi ja ryppyiseksi sen pieni takapuoli oli käynyt vain tämän viime vuorokauden aikana! – Mutta hän ei voinut olla harmittelematta äskeistä punastustaan. Nyt Cold tietysti luuli että hänkin oli ollut mukana siveellisesti suuttuneiden yhteiskuorossa, joka pohti kapteenin ja taloudenhoitajattaren suhdetta. Ettei Dorthea sen vuoksi tahtonut lähettää poikia Fenstadiin, ja olihan tämä olettamus tavallaan oikea.

Asia oli kyllä niin, ettei Coldin ménage kuulunut toisille – Dorthea oli aina tähdentänyt tätä seikkaa, kun juoruakat alkoivat penkoa aineistoa. Ja neitsyt Langseth oli hellä, uhrautuva kasvatusäiti pikku Karlille – hän oli hoitanut poikaa tämän maatessa trondheimiläisessä kurkkutaudissa, niin että itse sai tartunnan ja oli aivan kuolemaisillaan. Mutta tietenkin oli niinkuin Jørgen sanoi – olisi vain oikeus ja kohtuus, jos Cold olisi suorittanut kiitollisuudenvelkansa menemällä naimisiin neitsyen kanssa. Mitä sitten taas Coldin otaksuttuun – ja sivulinjalta periytyneeseen – ylhäisyyteen tuli, nyt hän ei missään tapauksessa ollut muuta kuin virkaheitto upseeri, jolla ei ollut mahdollisuuksia päästä jatkamaan keskeytynyttä uraansa. Todennäköisesti hän jäisi istumaan Fenstadiin hamaan kuolinpäiväänsä – ellei hänen aikoja ennen olisi pakko luopua talosta. Tämän onnettomuuden pystyisi ehkä ahkera ja kykenevä Marie Langseth torjumaan, mikäli mies oli kyllin järkevä tehdäkseen hänestä Marie Coldin.

Mutta Dorthea oli seurannut ensimmäistä mielijohdettaan – sanonut 'ei kiitos' miehen hyväntahtoiseeen tarjoukseen, joka tahtoi vapauttaa hänet kahden lapsen hoidosta tänä aikana – sillä hän tunsi ettei Thestrup hyväksyisi, jos hän lähettäisi pojat Fenstadiin. Ei niin että hän olisi pelännyt poikien saavan siellä huonoja vaikutteita. Cold joi kai kyllä aika lailla ollessaan kotona. Mutta Dorthea tiesi että hän salasi paheensa niin hyvin kuin taisi Karlin silmiltä, ja lapsen läsnäollessa hän ja neitsyt aina noudattivat säädyllisyyttä. Hän rakasti ainoaa – tai ainoaa laillista – lastaan hellästi. Ja varmasti hän osoittaisi samaa hienotunteisuutta Dorthean poikia kohtaan. Klaus olisi kai innostuneena suostunut tarjoukseen päästä pois kotoa – hän ei viihtynyt kaiken tämän surun ja ahdistuksen keskellä. Ja Bertel, herkkä ja hellä Bertel poika, hänkin kärsi, mutta häneen koski kaikki tämä paljon kipeämmin. Hänelle olisi tehnyt hyvää päästä Fenstadiin ja seurustelu samanikäisen toverin kanssa olisi huojentanut hänen mieltään tänä murheen aikana.

Sillä molemmat yksinäiset pikkupojat olivat todella sydämestään viihtyneet toistensa seurassa sinä puolena vuotena, jolloin myös Karl Cold oli Dabbelsteenin oppilaana. Kävi sääli Berteliä, kun hänen isänsä oli järjestänyt asiat toisin. Ja isän menettely taas johtui siitä, että kapteeni Cold oli käyttänyt pojan koulua tekosyynä useasti vieraillakseen Brovoldissa – se oli herättänyt Jørgenissä mustasukkaisuutta. Dorthea ei kyllä voinut kieltää, että kapteenin huomaavaisuus miellytti häntä – Coldin käytöksessä naisia kohtaan oli todellakin jotain erikoista. Dorthea olisi tahtonut nimittää sitä eräänlaiseksi intomieliseksi myötätunnoksi, sydämelliseksi osanotoksi kaikkiin heidän vaiheisiinsa. Ja juuri tähän kai pohjautui hänen maineensa – häntä pidettiin toisen sukupuolen tulisena palvojana. Mutta Dorthea oli myös kuullut niiltä, jotka olivat seuranneet hänen elämäänsä Kööpenhaminassa ja Rendsborgissa, että Cold vaimonsa eläessä oli ollut esimerkillinen aviomies. Ja sitä paitsi, olisihan kaikkien pitänyt järjen nimessä älytä, että kauniin kapteenin liehittely, mikäli se kohdistui häneen, oli aivan viatonta. Olihan Dorthea sentään keski-ikäinen ja onnellisessa avioliitossa – ja sitä paitsi näkyvästi siunatussa tilassa juuri niihin aikoihin, jolloin kapteenin käynnit olivat tiheimmät. Mutta Thestrupiin eivät järkisyyt kerta kaikkiaan pystyneet tässä asiassa.

Koko Johannes Coldin olemus tuntui hermostuttavan Jørgeniä. Miehen salaperäinen syntyperä, joka useimpien ihmisten silmissä kietoi kapteenin eräänlaiseen viekoittelevaan mystillisyyteen – Jørgen väitti että Cold keikaroi sillä arvottomasti ja epämiehekkäästi. Huhu oli tietävinään, että hän oli kreivi St. Germainin avioton poika ja että äiti olisi eräs hyvin ylhäissyntyinen tanskalainen nainen, mutta puhe oli varmasti pelkkää pötyä. Saapuessaan Tanskaan kreivi oli kolmenkymmenen- tai kolmenkymmenenyhdenvuotias, ja siihen aikaan Cold kai jo viisi-, kuusivuotias; eihän ollut luultavaa, että kuuluisa sotaherra olisi tuonut pojannaskalin matkapakkauksessaan. Eikä Cold sitä paitsi ollut vähintäkään kreivin näköinen – sen tiesi nimismies Lune, joka oli nähnyt kreivin monta kertaa sekä Kööpenhaminassa että Traven varrella. Ja kaiken lisäksi Cold oli itse eräänä avomielisenä hetkenään uskonut Dorthealle – kerran illalla, hämärissä, odottaessaan että Karl pääsisi Dabbelsteenin tunnilta – ettei hän aavistanutkaan, kuka oli antanut hänelle elämän. Mutta Cold oli sanonut hämärästi muistavansa, että ennen kuin auditööri Cold oli ottanut hänet ottolapsekseen, hän oli asunut jossakin metsän ympäröimässä talonpoikaistalossa, ja sinne oli joskus saapunut kaunis, syväänhunnutettu nainen, joka suuteli ja syleili häntä. Cold uskoi, että nainen oli hänen äitinsä.

Dorthea oli vaistonut, että Johannes Coldin lapsuutta ja nuoruutta oli pimentänyt vanhempien kaipuu ja alituinen syntyperää koskeva mietiskely. Dortheasta ei ollut mitenkään luonnotonta, vaikka kapteeni niin hanakasti oli tarrautunut päähänpistoon, että tuntematon isä oli kreivi St. Germain – olihan Cold sotamarsalkan tekojen suuri ihailija. Cold itse oli jo nuorena osoittanut olevansa harvinaisen lupaava insinööriupseeri, etevä matemaatikko ja nuorten kadettien opettaja – hän oli kai tuntenut olevansa henkisesti sukua kuuluisalle miehelle, joka kokonaan uudisti kaksoisvaltakunnan sotavoimat. Jotkut ohimennen heitetyt vihjaisut olivat riittäneet herättämään nuorukaisessa ajatuksen, että hän todellakin oli St. Germainin avioton poika. Kasvatusisä oli ilmoittanut hänelle, että hänet jo edeltäpäin oli säädetty sotilasalalle – ja vaikkakaan poika ei koskaan saanut tietää, mistä määräys oli lähtöisin, oli helppo uskoa, että sen takana piili sama salaperäinen sukulainen, jonka vaikutusta hän usein oli saanut tuntea. Sillä vaikka hän oli erikoisen taitava alallaan, oli kuitenkin mahdotonta ajatella, että hän ilman mahtavaa suojelijaa olisi niin nopeasti noussut arvoasteikossa. Jo kaksikymmentäkaksi-vuotiaana hän oli kapteeni, ja hänelle oli uskottu tärkeitä tehtäviä Kööpenhaminan linnoitustöissä. Ja samat salaperäiset voimat olivat varmasti tukeneet hänen rohkeaa kosintaansa, jonka kohteena oli ihana Helle Skeel. Sillä vaikka tytön isä oli milteipä köyhä ja nuori kreivitär itse viaton maalaiskaunotar, joka tunsi itsensä ujoksi ja onnettomaksi pääkaupungin loisteliaassa seuraelämässä, oli hänellä yllin kyllin sukulaisia, jotka helposti olisivat voineet järjestää aivan toisenlaisen ja loistavamman naimakaupan kuin hämärää syntyperää oleva upseeri saattoi tarjota – olkoon että Coldilla vielä siihen aikaan oli melkoinen yksityisomaisuus ja erinomaiset tulevaisuuden toiveet. Että hänen taipumuksensa samalla kallistuivat elosteluun, ei silloisissa piireissä pidetty erikoisen vakavana – Cold oli sitä paitsi sanonut neidolle, ettei tämä poikamiehen hummailu sentään ollut niin vaarallista. Tietenkin hän oli juopotellut, pelannut korkeilla panoksilla ja huvitellut teatterin pikku näyttelijättärien ja kaupungin kevytkenkien seurassa, koskapa kerran sellainen kuului hyvään tapaan. Mutta työ ja opiskelu ei aivan yksinkertaisesti ollut jättänyt hänelle paljon aikaa huvitteluun – ollakseen nuori mies hän ei ollut läheskään ollut niin huima, millaiseksi maine tahtoi tehdä hänet. "Ja uskokaa minua, Dorthea-rouva, viattomuutta kohtaan tunsin silloin mitä syvintä kunnioitusta. Nuoren tytön puhtaus, kunniallisen aviovaimon sielunrauha oli minulle liian pyhää, jotta olisin tahtonut aiheuttaa hyveelliselle naiselle silmänräpäyksenkään mielenlevottomuutta." – Vasta kun hänen aviollinen onnensa tuskin neljän vuoden kuluttua päättyi Helle-rouvan kuolemaan ja heidän vastasyntynyt tyttärensä seurasi äitiään hautaan, muuttui kaikki. Vaimentaakseen suruaan ja katkeruuttaan – sillä hänen sielunsa oli täynnä eräänlaista katkeruutta hänen ymmärtäessään, ettei hän kaikesta päättäen koskaan enää saisi nauttia perhe-elämän armautta – hän heittäytyi valtoimenaan siihen elosteluun, jota hän ennen naimisiinmenoaan oli vain tilapäisesti ja kevytmielisesti maistellut.

Ja sitten tuli onneton kaksintaistelu, johon hänen sotilasuransa päättyi ja joka pakotti hänet hautautumaan ja hautaamaan omaisuutensa viimeiset rippeet "jonnekin Norjaan". Asia oli joko niin kuin Cold itse oli valmis luulemaan – että kovuus, jolla häntä kohdeltiin, oli niiden salaisten voimien aiheuttama, jotka tahtoivat hänen tuhoaan hänen syntyperänsä vuoksi. Taikka, kuten Dorthea kaikessa hiljaisuudessa arveli riittihän onnettomuuden syyksi jo se, että kaksintaistelussa kaatunut oli erään mahtavan ministerin lähisukulainen ja että vaikutusvaltaiset henkilöt tunsivat suurta mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, joka oli aiheuttanut kaksintaistelun. Puhumattakaan siitä, että Johannes Cold mahtoi maailman silmissä näyttää oikein onnen suosikilta, joten hänellä varmasti oli yllin kyllin kadehtijoita. Ja oli niitäkin, jotka sanoivat, että kaksintaistelijaa ei sentään ollut kohdeltu mitenkään epäinhimillisen ankarasti, koska hänen oli sallittu jäädä kuninkaan valtakuntaan ja asettua asumaan isäpuoleltaan perimäänsä taloon.

Dorthea ei koskaan ollut kieltänyt, enempää itsensä kuin Thestrupin edessä, että kapteeni Cold oli hänen silmissään miellyttävä. Miehen ystävällinen olemus ja myös tapa, millä oikullinen kohtalo oli häntä kohdellut, hänen yksinäisyytensä kauniin äidittömän pojan kanssa rappeutuneessa surkeassa talossa – vaikka eihän Fenstad oikeastaan ollut sen surkeampi tai rappeutuneempi kuin talonpoikaistalot yleensä, ennen kuin Cold asettui sitä asumaan – kaikki tuo vetosi tietenkin naissydämeen. Mutta Jørgen ei siis ollut suostunut tuntemaan liikutusta, eikä hän ollut pitänyt vaimonsa ja kapteenin ystävyydestä.

Mutta nyt, tänä ahdistuksen aikana, jolloin Dorthea niin suuresti tarvitsi jonkun ystävän neuvoja – hänellä ei ollut ketään muutakaan? Tietysti Dorthea oli aivan selvillä, että ellei Coldin asema olisi ollut mikä se oli, ellei hän olisi ollut uraltaan suistunut ja yksinään vieraassa maassa, hän ei todennäköisesti näin innokkaasti olisi havitellut Dorthea-rouvan ystävyyttä. Olihan Dorthea sentään keski-ikäinen ja vanheneva porvarisrouva, Cold vähintään, ainakin omissa silmissään, kreivillistä syntyperää, sillä kun kerran kapteeni oli saanut päähänsä, että hän oli tätä sukujuurta, oli samantekevää, oliko asia niin vai ei. Joka tapauksessa oli ainakin varmaa, että Cold Kööpenhaminassa ja Rendsborgissa oli liikkunut ylhäisöpiireissä. Mutta – nyt Cold oli hänen ystävänsä, eikä Dorthealla ollut ketään muuta.

Jørgen oli ollut haluton ylläpitämään vilkasta seurustelua naapuriston säätyläisperheitten kanssa, ja Dorthea oli mielihyvin suostunut siihen. Hän ymmärsi ettei miehen aika tai voimat riittäneet seurusteluun, kun kerran hänen työtahtinsa oli niin raju ja työ oli hänelle kaikki kaikessa. Tilanne oli kyllä ollut aivan toinen heidän asuessaan rautatehtaalla; silloin ihmiset saivat varmastikin lähinnä sen vaikutelman, että Thestrup oli synnynnäinen seuramies. Mutta siihen aikaan olikin kamariherra pidellyt hänen ohjaksiaan melko kireällä – vasta täällä hän sai työskennellä olosuhteissa, jotka sallivat hänen toteuttaa omat suunnitelmansa. Sitä paitsi hän oli viihtynyt paljon paremmin vilkkaiden rannikkokaupungin ihmisten parissa – hänen luonteenlaatunsa oli niin toisenlainen kuin täkäläisten raskasveristen alkuasukkaiden, joten suhde hänen ja monien lähinaapureiden välillä ei ollut erikoisen sydämellinen. Pitäjän papin kanssa hän eli milteipä vihoissa – aluksi he olivat joutuneet riitaan lasitehtaan työläisten penkkisijoista. Sittemmin oli pastori Muus ankarasti suuttunut, kun hänen korviinsa oli tullut Thestrupin ehdotus Kööpenhaminan Kauppaseuralle, että sen ulkomaisia työmiehiä varten, joilla oli paikka Seuran työmailla Norjassa, oli hankittava omia sielunpaimenia. Joka toinen vuosi olikin Kristianiaan lähetetty kalvinilainen, joka toinen vuosi katolinen pappi, jonka piti oleskella muutamia viikkoja kaupungissa. Vihdoin Muus ja Thestrup joutuivat riitaan pappilan metsän ja tehtaan metsän rajoista – ja nyt he olivat kuin kissa ja koira.

Vilbergissä asuvan asianajaja Haussin kanssa Thestrup ylläpiti koko lailla ystävällisiä suhteita – silloin tällöin hän käytti Haussia neuvonantajanaan lakiasioissa. Mutta hänellä ei ollut erikoisen suuria ajatuksia miehen moraalista. Sen sijaan hän piti suuressa arvossa Haussin rakastettavaa puolisoa ja laski mielellään leikkiä heidän herttaisten pikkutyttöjensä kanssa.

Mutta kapteeni Coldia hän ei niin muodoin voinut sietää, ja sitä paitsi hän oli kapteenille mustasukkainen.

Ja Dorthea oli helposti sopeutunut miehensä asenteeseen – niin kauan kuin mies oli ollut hänen vierellään. Iso lapsilauma ja monipuolinen taloudenpito täytti hänen aikansa niin tykkänään, ettei hän suorastaan ennättänyt kaivata seuraa. Myös talon maanviljelyksen johto joutui hänen osalleen. Jørgen oli ajatellut, silloin kun hän oli päättänyt ottaa Brovoldin kokonaan omiin käsiinsä, että maanviljelys menisi muun työn ohessa ja muodostuisi vain miellyttäväksi vaihteluksi. Mutta eipä edes hänen rakas Thestrupinsa ehtinyt hoitaa kaikkea.

Nyt kun Dorthean täytyi katsoa silmästä silmään mahdollisuutta, että oli kadottanut ainokaisen ystävänsä ja tukensa, hän ei voinut olla syvästi masentuneena toteamatta: mies oli sananmukaisesti ollut hänen ainokaisensa. Hän ei koskaan ollut omistanut mitään muuta turvaa kuin oman Jørgeninsä.

Veljet – voi, hehän olivat vain velipuolia! Kaspar ja Peter Andreas olivat sitä paitsi niin etäällä – ja vaikkapa he olisivatkin olleet lähempänä, olisivatko he mahtaneet olla auttajina niin erinomaisia? Peter Andreas raukan osaksi oli tullut kolkko kohtalo, eikä Dorthea ollut lainkaan varma, että puheet Kasperin rikkauksista olivat kovinkaan luotettavat. Olesta hän piti kovasti – nuorukaisen olemuksessa oli niin paljon luottamusta herättävää ja sydämellistä. Mutta Ole oli niin nuori ja kuului toiseen säätyyn; veljen mielipiteet ja tavat olivat niin erilaiset kuin ne, joihin hän, Dorthea, oli kasvatettu. Huolimatta siitä, että hän rakasti ja kunnioitti Ole veljeä – ja hän oli huomannut, että nuorukainen vastasi näihin tunteisiin – oli oikea lähiystävyys heidän välillään mahdoton.

Mitä taas äitiin tuli, ärsytti ja vieraannutti Dorthensä äidin käsittämätön joustavuus sopeutua mitä erilaatuisimpiin säätyihin ja elämänehtoihin. Itse asiassa äiti ei kunnioittanut tapoja ja mielipiteitä ja tottumuksia, koskivatpa ne mitä säätyä hyvänsä. Eipä edes niin paljon, että olisi välittänyt olla uskollinen niille, elleivät ne hyödyttäneet häntä itseään tai olleet tarpeelliset hänen menestykselleen. Hän oli muuttumatta sama Elisabet Andersintytär Hjort, joka teki mitä itse tahtoi ja hankki itselleen mitä halusi – joko hän sitten esiintyi majurinrouvana, ruustinnana tai nimismiehen vaimona. Tytär oli oppinut suhtautumaan tähän kaikkeen rauhallisesti, sitten kun hän itse oli joutunut naimisiin miehen kanssa, joka teki hänet onnelliseksi. Mutta jos nyt pahin oli tapahtunut – voi, hän värähti vastenmielisyydestä ajatellessaan, että hänen oli tavattava äitinsä ja otettava tältä vastaan lohdutusta tai neuvoja.

Nimismies Lunde – niin, hänhän oli hänen isäpuolensa, vaikkakin Dorthea harvoin ajatteli nimismiestä isäpuolenaan. Lunde oli järkevä ja kunnon mies. Mutta Dorthea ei sentään voinut olla tuntematta eräänlaista halveksuntaa nuorta talonpoikaa kohtaan, joka oli antautunut paljon vanhemman naisen saaliiksi, naisen, joka oli kolminkertainen leski ja miehen elämäntavoille vieras. Dorthea tiesi hyvin, että Haagen Lunde oli tällä teollaan joutunut säätyveljiensä hampaisiin – heidän mielestään Lunden olisi ennemminkin pitänyt naida joku vertaisensa, joku sikäläisistä suurtalollisten tyttäristä. Dorthea tunsi myötätuntoa Ole veljeään kohtaan senkin vuoksi, että tämä, huolimatta kaikesta mitä äiti oli ehdottanut, tahtoi kernaammin jäädä hoitamaan taloaan ja mennä naimisiin Lars Gullaugin tyttären kanssa.

Eikä Thestrupinkaan sukulaisissa ollut ketään, jonka puoleen Dorthea olisi vaikeuksissaan voinut kääntyä. Ivar Thestrupin leskeä hän ei ollut tavannut sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet tänne, molemmat Jørgenin sisaret olivat naimisissa niin kaukana pohjoisessa, ettei hän ollut koskaan nähnyt heitä tai heidän miehiään.

Niin yksinään hän oli – jos hän nyt oli jäänyt leskeksi suuren lapsiparven kanssa.

5.

Viikon sade muutti vastapyryttäneen lumen harmaaksi velliksi, niin ettei kukaan uskaltanut lähteä pohjattomille teille, mikäli se ei ollut aivan välttämätöntä.

Dorthea tunsi itsensä toimettomuuden uuvuttamaksi, sillä talousaskareet, joilla hän yritti täyttää päivänsä, tuottivat hänelle vain vähäistä tyydytystä. Hän ei pystynyt kiinnittämään mieltään niihin, ja yrittäessään koota ajatuksiaan johonkin työhön hän alkoi sen sijaan miettiä: mitä se oikeastaan kannattaa – nyt? Heidän hän pitäisi pian muuttaa pois – hän ei tietänyt, minne – hän ei tietänyt mitään tulevaisuudesta, ei vielä ollut jaksanut mitään suunnitella. Ainoa, mistä hän oli selvillä, oli että tänne Brovoldiin he eivät voineet jäädä.

Thestrup ei enää voinut olla elossa, Dorthea oli siitä varma. Hän ei nyttemmin uskaltanut toivoa mitään muuta, kuin että ruumis pian löydettäisiin. Niin että epävarmuuden viimeinenkin häive voisi sammua – sehän vain piinasi häntä. Olisi eräänlaista lohtua saattaa hänen ruumiilliset jäännöksensä kunnialla lepoon ja pukeutua itse ja pukea lapset suruvaatteisiin, jotka osoittavat, että vertavuotavat sydämet ovat alistuneet välttämättömään kohtaloon.

Pitkinä unettomina öinä hän itki katkerasti, heittelehtiessään rauhattomana sinne tänne yksinäisellä makuusijallaan. Kehto oli siirretty imettäjän huoneeseen – hänen oli täytynyt jättää pikku Kristen Johannen huomaan. Tämän rinnoilla tuo pieni ressukka näytti hieman elpyvän, vaikka hänen vatsansa yhäkin oli epäkunnossa ja hän kirkui ja oli levoton. Dorthea makasi ja kuulosteli jokaista ääntä sivuhuoneesta. Kun Kristen alkoi uikuttaa, teki hänen mielensä syöksyä sisään ja temmata poika syliinsä – olisi ollut viihdyttävää painaa pienokainen kuumille, kivikoville rinnoille, joita pakotti niin, että hänen oli vaikea vaipua uneen, vaikkakin oli niin uupunut kaikesta miettimisestä ja surusta. Mutta hänen maitonsa oli muuttunut myrkyksi pienokaiselle. – Milloinkaan enää hän ei saisi tuntea kapalolapsen suloisten huulien imeytyvän nänneihinsä, vauvan kevyttä ja lämmintä painoa käsivartensa taipeessa. Eikä oma ystävä milloinkaan enää lepäisi hänen vieressään vuoteessa.

Iho hänen silmiensä alla oli kuin nyljettyä, suolaisten kyynelien polttamaa – se aivan kuin rapisi pois pieninä kuivina hilseinä. Rumat, punatäpläiset, punanenäiset kasvot, jotka hän aamuisin näki peilissä, tuntuivat hänestä aivan vierailta. Ei auttanut suuria, vaikka hän voiteli niitä vilvoittavilla voiteilla ja puuteroi ne mantelileseillä.

Dorthea ajatteli hiukan puhua asianajaja Haussin kanssa – mutta se tuntui niin vastenmieliseltä: aivan kuin hän olisi kiiruhtanut viedäkseen lopullisesti kirjaan miehensä kuoleman. Mutta hänhän ymmärsi itse, että kun yhtiön Kristianian-osasto käsitti, että Thestrupin katoamista oli pidettävä lopullisena, se tietenkin ryhtyisi toimenpiteisiin hankkiakseen seuraajan, ainakin väliaikaisen. Hänen täytyi välttämättä saada selvää, mikäli mahdollista, taloudellisesta asemastaan, jos kerran pahin oli tapahtunut.

Hän aavisti, ettei asema voinut olla erikoisen loistava. Thestrup oli aikoinaan sijoittanut isänsä melkoisen perinnön useihin vastaperustettuihin norjalaisiin tehtaisiin, jotka eivät juuri koskaan tuottaneet voittoa ja jotka lopuksi kokonaan lakkasivat. Tämä oli tapahtunut ennen kuin Thestrup oli tutustunut häneen; hän oli jo silloin menettänyt suurimman osan omaisuuttaan. Mutta yhdeksän vuotta sitten hän oli jälleen saanut periä, äitinsä sisaren – summa ei kylläkään ollut suuri, mutta rahat olisivat nyt olleet hyvät olemassa. Mutta Dorthea pelkäsi, ettei Thestrupilla ollut onnea niitä sijoittaessaan, koskapa tämä ei mielellään puhunut niistä hänen kanssaan.

Mutta olkoon niin. Mennessään naimisiin Jørgen Thestrupin kanssa Dorthea oli alusta alkaen ollut selvillä siitä, ettei mies luultavasti milloinkaan tulisi rikkaaksi. Jørgen itse sen sijaan kai haaveili, että jokin hänen liikeyrityksistään voisi vielä muuttua hyvinkin tuottavaksi. Mutta hän oli aina liian valmis uskaltamaan kaikki käyttövaransa uusiin ja kernaasti hiukan erikoisiin yrityksiin. Rahat olivat Thestrupille – ellei suorastaan leluja, niin joka tapauksessa eräänlaisia pelimarkkoja; hänestä oli hauska pelata niillä. Mutta entä sitten? Dorthea ei vähintäkään havitellut ylellistä elämää, hän ei ollenkaan kaivannut velttoa yltäkylläisyyttä tai seuraelämää tai laiskottelua. Bisgaardin jälkeenjättämän vaatimattoman perinnön hän oli sijoittanut lankonsa Julius Bisgaardin liikkeeseen – sen korvarasivat hänelle ainakin riittävät neularahat. Ja sitä paitsi hän luotti siihen, että Thestrup aina kykeni huoltamaan vaimonsa ja ne lapset, jotka Taivas suvaitsisi heille lahjoittaa – olihan mies niin ahkera ja toimelias. Ja omasta puolestaan hän tiesi pystyvänsä täyttämään huolellisesti ja hyvin ne velvoitukset, jotka avioliitossa joutuisivat hänen osalleen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki oli mennyt hyvin, hän oli ollut täysin onnellinen asemassaan. Saadessaan jakaa kaikki Thestrupinsa kanssa.

Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta, että joutuisi elämään joskus ilman Jørgeniä. Jørgen oli niin terve, niin elinvoimainen, ja he olivat aivan yhdenikäiset – hänen lähtökohtansa oli, että he saisivat vaeltaa käsi kädessä elämänsä iltaan. Niin, hän oli usein haaveksinut, armaasti ja tunteellisesti, tästä vanhuudesta, jota he yhdessä saisivat nauttia – kun lapset olivat lentäneet pesästä ja kenties perustaneet oman perheensä. He voisivat vetäytyä johonkin vaatimattomaan mutta viihtyisään asumukseen pieneen, puutarhan ympäröimään taloon, mieluummin meren rannalle. Kenties joku tytöistä haluaisi kernaimmin jäädä heidän luokseen, omistautuakseen iäkkäiden vanhempiensa hoitoon. Tai Bertel jäisi naimattomaksi, kun hän kerran ei ollut aivan terve.

Leskeys – niin, senhän hän oli jo kerran kokenut. Mutta olisi valhetta, jos hän olisi teeskennellyt silti tunteneensa leskensurua. Mielessään lempeä haikeus hän oli sulkenut Bisgaardin silmät ja saattanut miehen hautaan, mutta hänen sydämessään orasti uuden, onnellisemman elämän toivo. Tähän onnellisempaan elämään hän saisi astua, niin pian kuin olisi kulunut sovelias aika vanhuksen kuolemasta. Milloinkaan hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän kerran jäisi surevaksi leskeksi.

Eräänä päivänä puolisen jälkeen hän lähti Vilbergiin, Vilhelm ajomiehenään. Mutta asianajaja ei voinut sanoa paljon sen lisäksi, mitä hän itse jo tiesi. Oli näet olemassa jo suunnitelmia, joiden mukaan kuningas vuokraisi kaikki norjalaiset lasitehtaat kamarineuvos Wexelille, joka vuorostaan luovuttaisi ne vuokralle – ja silloin tulisivat kysymykseen ennen kaikkea henkilöt, jotka pystyivät niitä itsenäisesti hoitamaan. Mutta senhän oli jo Thestrup kertonut. Mies oli ajatellut, että hänen korkein toivomuksensa toteutuisi näin ja hän saisi työskennellä, täysin oman päänsä mukaan minkään määrääjien pääsemättä sekaantumaan asioihin – juuri sehän oli aina suututtanut Thestrupia. Tämä oli aikoinaan pohtinut kysymystä Haussin kanssa, mutta hän oli suorastaan sanonut asianajajalle, ettei hänellä ollut kyllin suurta pääomaa sijoittaa liikkeeseen: hänen olisi turvauduttava lainaan, jotta hän voisi panna toimeen lisäparannuksia.

Dorthea istui äänettömänä, apeana ja ajatuksissaan, kun he ajoivat kotiinpäin lauhana kevätiltana. Lännessä piirtyivät kuusimetsän tummat latvat kultaisen taivaan leveää vaaleaa kaistaa vasten – nyt kai tulisi vihdoinkin pouta. Auringonlasku heijasti lempeää kultakajoa savimäkien paljaille ja tummille kupeille; lumi oli sulanut, mutta sitä oli vielä harmaana ohuena kerroksena vesaikon reunoilla, notkopaikoissa mäkien välissä, missä pikkupurot pujottelivat virtaa päin ja kapea alava rantakaistale oli vielä lumen peitossa.

Kesällä tämä kasvoi mehevää nurmea, joka oli kirjavanaan kukkia – voi kuinka täällä silloin oli kaunista, ajatteli Dorthea. Oli ollut niin hauskaa tehdä kävelymatkoja tänne – lapset olivat poimineet kukkia ja marjoja. Jossakin pienessä kuusikossa puron varrella hän kokosi lopuksi iloisen laumansa ja Gundhild, lapsentyttö, purki eväskorit. Joka suvi hän oli sentään kerran tai pari onnistunut houkuttelemaan Thestrupin ottamaan lomaa ja seuraamaan heitä virran rannalle. Silloin mies aina tahtoi Gundhildia laulamaan, tytöllä oli kaunis ääni. Ja jos laulu oli Jørgenille tuttu, hän lauloi mukana – lopuksi kaikki lauloivat yhdessä.

– Gundhildistakin hänen kai täytyisi erota, jos hänen oli jätettävä Brovold. Se oli surullista, sillä tyttö oli harvinaisen älykäs ja miellyttävä, ja kaikki lapset pitivät hänestä. Johanne sen sijaan – raukka, hän oli hupsu ja vallan päästään pyörällä, niin pian kuin hän luuli, että jokukin mies välitti hänestä. Oikeastaan Johanne oli palvelustytöistä ainoa, josta hän ei oikein pitänyt. Mutta Johannen täytyisi seurata mukana; Kristen ei voinut olla imettäjäänsä vailla.

Kevätlinnut lauloivat ja sirkuttivat kaikkialla pikkumetsässä pitkin jokivartta. Peipponen oli palannut aikoja sitten, punarintasatakieli ja punasiipirastas niin ikään. Auringonlaskua seurannut kajo oli sammunut, mäentöyräät kaartuivat tummina taivaanrannan valojuovaa vasten.

Virtaavan veden helinä ja solina täytti ilman – näiden lempeiden kevätäänien rinnalla oli vaunujen natina ja kitinä vastenmielisen meluisaa; pyörät kolisivat kiviä vasten ja hevosten kaviot roiskuttivat kuravettä, Dorthea oli aivan kurassa – märkänä kasvoja myöten.

Mustien ja valkoisten äyräittensä välissä näytti virran vesi pysähtyneeltä. Vain milloin silmä kiintyi ruskeankellervään vaahtopyörteeseen tai ajelehtivaan jäälohkareeseen, näki miten tumman pinnan alla, joka oli väriltään kuin tehtaalla valmistettu, tummanruskea, läpinäkymätön talouslasi, kulki voimakas virta. Oli kaameata ajatellakaan: kenties tämä pimeä jääkylmä vesi oli huuhdellut hänen hengetöntä ruumistaan. Dorthea ei suorastaan osannut sitä kuvitella. Ja kuitenkin oli juuri se todennäköisintä – että mies oli vaipunut jäihin ja hukkunut.

Vilhelm pysytteli yhtä äänettömänä kuin äitikin. Dorthea oli pyytänyt hänet mukaansa ajomieheksi, ei vähimmän sen vuoksi, että hän toivoi käynnin Vilbergissä ehkä hieman elähdyttävän poikaa. "Vilbergin muori", jonka nimen Karen Hauss itse oli itselleen antanut, oli lempeä ja miellyttävä ihminen, ja Dorthea oli luullut huomanneensa, että Vilhelmin haaveilun kohde – luultavasti hänen ensimmäisen haaveilunsa – oli iloinen tumman verevä Matilda. Äidin istuessa asianajaja Haussin kanssa oli Vilhelm juonut kahvia rouva Haussin ja tyttären seurassa etuhuoneessa. Mutta eipä edes harvinainen nautinto, kahvi, pystynyt reipastuttamaan häntä.

Oli jo miltei vallan pimeää, kun he palasivat tehtaalle. Loputtomat puupinot kumottivat heikosti; niistä lähti raikas hapahko tuoksu. Pimeässä kulki heidän ohitseen poikanen, joka mumisi hyvää iltaa. Ja kun he ajoivat sulattimon ohi, näkyi uunin tulenloimo avoimesta ovesta. Ihmiset näyttivät omituisilta, kun he liikkuivat siinä valossa.

Vilhelm hypähti rattailta ja kulki hevosen vieressä Brovoldin ylämäkeä.

"Riisu Junkkari valjaista ja pane se talliin, Vilhelm. Hans on kai jo mennyt levolle. Sen jälkeen voit tulla minun luokseni saamaan jotakin lämmintä."

Keittiössä Dorthea sai käsiinsä karkean saviruukun, jossa oli maitoa – se oli puolittain haudattu tuhkaan jotta se pysyisi lämpimänä. Hän kaatoi maidon vadille, jossa oli kylmää puuroa, otti esiin voiruukun ja muutamia korppuja. Ragnhild keittäjätär kuorsasi vuoteessaan. Kun Dorthea tarttui tuvan pöydällä olevaan kynttilään, hän huomasi että samassa vuoteessa makasi pieni poika. Sehän oli Frikke – että hän oli voinutkaan tämän unohtaa! Aivan niin, tänäänhän pojan pitikin tulla ollakseen paimenena kesällä, ja hän oli unohtanut koko asian. Olisihan pojan toki pitänyt saada makeata puuroa ja hunajakakkua tervetuliaisiksi. No niin, toivottavasti Ragnhild oli käyttänyt tilaisuutta ja kestinnyt häntä hyvin.

Voi niin, nyt ei kai tämäkään asia järjestyisi näin! Ragnhild-rukka oli niin iloinnut koko talven ajatellessaan, että saisi poikansa luokseen, ressukan ei ollut hyvä olla isovanhempiensa kodissa, jossa hän oli talvet. He olivat köyhiä kuin kirkonrotat, isoäiti sen lisäksi vihainen ja häijy; hän ahdisti rumin sanoin tyttärensä äpärää, löi ja tukisti. Ja pieni Frikke oli sentään niin vilkas ja hauska lapsi. Mutta vanhus ei voinut antaa anteeksi Ragnhildille, että tämä oli naineen miehen viettelemä, eikä pojalle, että tämä oli tehnyt tyhjäksi kaikki isoäidin yritykset tuhota elämä ennen syntymää.

Ragnhildin koti oli seitsemän tunnin kävelymatkan päässä metsässä, niin ettei hän juuri koskaan voinut käydä siellä. Nyt Dorthea oli luvannut, että Frikke saisi jäädä Brovoldiin talveksikin. Varmasti hän voisi tehdä työtä puolestaan ja sentään hänelle jäisi aikaa käydä tehtaan koulua. Kun kerran pojalla oli niin mainio pää, pitäisi hänen saada oppia, päästäkseen eteenpäin maailmassa. Mahtoikohan Brovoldin tuleva isäntäväki suostua suunniteltuun järjestelyyn?

Vilhelm seisoi uunin ääressä ja lämmitteli käsiään, kun äiti tuli huoneeseen tuoden ruokaa.

"Me saamme tyytyä samaan vatiin, Ville, minä en tuonut lautasia. Sinä voit istua tuonne nojatuoliin. Sait asiat nopeasti kuntoon tallissa?"

"Hans heräsi, kun minä tulin." Poika näytti heiveröiseltä ja oudolta isänsä suuressa tuolissa. Vanhin poika. Äiti huokaisi. Kaikki saisivat tuntea muutoksen oloissa, kaikki lapset, vuoronsa perään. Mutta ensin tuli Vilhelmin vuoro. Osa vastuuta perheen puolesta laskeutuisi ehdottomasti näille kapeille harteille.

Pojan nenä työntyi esiin tavallistakin isompana ja terävämpänä – kasvot olivat laihtuneet. Kosteassa iltailmassa suoritetun ajomatkan jälkeen kähertyi hänen keltajuuren värinen tukkansa vielä entistäkin enemmän, taipuipa pieni niskapalmikkokin vallattomasti, kuin se olisi tahtonut vapautua nauhasta. Ja hänen yllään oli vanha lievetakki, jota hän tavallisesti käytti arkisin. Se oli ollut sininen, mutta hihojen ulkosivulta ja edestä niin kauhtunut, että se nyt oli miltei harmaa, ja rinnan kohdalta se ahdisti ja hihat olivat niin lyhyet, että luisevaa rannetta näkyi pitkälti käänteiden alta.

"Hans suree niin Reveilleä. Niin, tietysti isääkin, sanoo hän – mutta vielä enemmän Reveilleä."

Dorthea nyökäytti päätään: "Hans pitää kovasti hevosista. Onhan luonnollista, että ne ovat hänen sydäntään lähinnä, kun ne kerran ovat hänen hoidossaan. – Mutta olisit voinut pukeutua ruskeaan takkiisi, kun lähdimme Vilbergiin – olihan luultavaa, että tapaisit rouvan ja neitoset –"

"Tällaisessa ilmassako – nythän kura roiskuu niin että kastuu läpikotaisin. Ja muutenhan – mitä he välittävät siitä, miltä minä näytän."

"Mutta Vilhelm! Hehän ovat aina olleet niin ystävällisiä teille – sinulle ja Klaulle. Luulin, että sinä ja Matilda olitte kovin hyvät ystävät?"

Poika irvisteli: "Matilda pitää minua kakarana, jonka korvantaustat eivät vielä ole kuivuneet. Ja hänhän onkin paljon minua vanhempi."

"Onpa tietenkin." Dorthea peitti hymyään. Matilda Hauss oli kuusitoistavuotias.

"Ja nyt kerrotaan, että hänen pitäisi mennä naimisiin serkkunsa Nymoenin kanssa."

"Niinkö? Kuka sitä on kertonut?"

"Rouva vihjaili siihen suuntaan. No niin – minä olisin kuitenkin suonut hänelle hiukan miellyttävämmän sulhasen kuin moisen ihravatsan. Voi ei, äiti, voitte uskoa, että jo olen saanut kokea – etten ole enää sama, muitten silmissä. Eiväthän tulevaisuuden mahdollisuudet minun kohdaltani enää ole samat" – ääni oheni kuiskaukseksi – "kuin isän eläessä."

Voi raukkaa, ajatteli äiti. Oliko poika kulkenut ja haaveillut, että Matilda Hauss odottaisi häntä, kunnes hän, koulupoika, kasvaisi ja valmistuisi joksikin. Sehän oli hyvin naurettavaa, epäilemättä – sillä kun on kysymyksessä avioliitto, on kuusitoistavuotias tyttölapsi paljon, paljon vanhempi kuin viisitoistavuotias nuorukainen. Sen Vilhelm olisi joka tapauksessa joutunut kokemaan. Mutta silti oli yhtä kipeää, että hän oli tehnyt tämän kokemuksen siinä muodossa, että hän yhdisti sen muuttuneisiin olosuhteisiin, jotka taas olivat seurauksena isän kuolemasta.

"Mutta enhän ole parempaa ansainnutkaan!" Pojan kädet käpristyivät tuolin kädensijojen ympäri, hän katsahti äitiä kasvoihin, ja Dorthea luki mitä syvintä epätoivoa pojan ilmeistä ja äänestä. "Sillä kaikkihan on minun syytäni! Äidin ei pidä luulla, etten sitä ymmärrä – koko syy on minun! Jos isä on kuollut – jos äiti ja sisareni ja veljeni ovat köyhiä ja puille paljaille joutuneita! Syy on minun, sillä minun olisi sentään pitänyt paremmin ymmärtää. Niin etten olisi karannut kotoa sinä päivänä – ihan umpimähkään – tuollaisen kirotun huithapelin kanssa. Ja juopotellut hänen seurassaan Sandtangenissa niin että järki sammui." Hän luhistui pöytää vasten kasvot käsivarsien välissä.

Dorthea oli noussut seisomaan, aivan hiljaa, ja hiljaa hän siirsi tyhjän puurovadin syrjään, niin ettei poika sattuisi töytäisemään sitä, maatessaan tuolla tavoin pöytää vasten ja itkiessään. Lempeästi ja kevyesti hän laski kätensä Vilhelmin niskalle, merkillisesti kiertyneen pienen hiuspalmikon alle.

"Rakas siunattu lapsikultani – et saa ajatella noin! Oma rakas Vilhelmini, oma poikani!" Hän hiveli varovaisesti pojan täriseviä harteita ja kapeaa selkää. "Vilhelm, kuuntele nyt äitiä – mitä minä sitten sanoisin? Minähän juuri tahdoin, että pitäisimme Dabbelsteenin vielä tämän vuoden – isäsi olisi tahtonut lähettää hänet matkoihinsa jo syksyllä, mutta minähän en suostunut. Niin että kaikki on paljon enemmän minun syytäni.

"Et ollenkaan saa ajatella noin, Vilhelm. Hän teki hyvin väärin lähtiessään tuolla tavoin tiehensä, te teitte hyvin väärin lyöttäytyessänne hänen seuraansa – mutta eihän kukaan voinut aavistaa, että se veisi tähän."

Dorthea tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotakin sallimuksen tutkimattomasta tahdosta tai siihen suuntaan. Mutta hän ei jaksanut – olihan hän viime aikoina vieläpä vältellyt Scharlachia, koska hän pelkäsi tämän yrittävän lohduttaa häntä siihen tapaan kuin tälle hurskaalle vanhukselle olisi luontaista. Sen sijaan hän vain sanoi:

"Tämän piti kai tapahtua, Vilhelm. Tiedäthän kuinka talonpojat sanovat – kun ihmisen aika on täyttynyt. Se kai tässä oli." Ja hän hiveli hivelemistään varovaisesti poikansa hiuksia ja selkää, kunnes nuorukainen vähitellen rauhoittui.

"Kirottu Dabbelsteen!" hän kuiskasi ja puri hampaansa yhteen.

"Hss – hss – ei asia parane, vaikka me kiroamme." Vilhelm katsahti äitiinsä:

"Hänhän olisi yhtä hyvin voinut matkustaa syksyllä! Kun kerran näin piti käydä. Sillä nyt minä en ainakaan tule tarvitsemaan kaikkea latinaani ja kreikkaani niin, tietysti äiti käsittää, että sen minä toki ymmärrän – nythän meillä ei ole varaa kouluttaa minua. Kun äiti matkustaa Kristianiaan, tulen minä mukaan; yritän saada jotakin tointa – ehkäpä ylimääräisenä konttorissa – tai kauppiaalle oppiin. Äidillä on tarpeeksi huolta lapsista, niin ettei teidän tarvitse elättää vielä minuakin –"

"Mutta rakas, rakas lapsi" – Dorthea katsahti pojan laihoihin kasvoihin, jotka olivat niin itkettyneet ja samalla hehkuivat innosta. Vilhelmin silmät kiilsivät vaaleiden silmäripsien välistä, jotka olivat itkusta tummenneet ja liimautuneet toisiinsa. "Emmehän vielä voi tietää, käykö se välttämättömäksi. Mutta isä olisi iloinnut, jos hän olisi nähnyt sinun näin huolehtivan. Emmehän kuitenkaan vielä tiedä, kuinka kaikki asettuu. Ja tiedäthän isän toivoneen, että sinä jatkaisit opintoja."

"Klaus voi jatkaa omiaan – jos meille jää varaa siihen."

"Sinulla on parempi lukupää kuin Klaulla, kuten itse tiedät."

"Voi, Klaun pää on kyllin hyvä, jotta hän voi lukea papiksi – tai asianajajaksi –"

"Mutta sinun harrastuksesi luonnontieteisiin – halusi lukea ehkä lääkäriksi –"

"Hyh. Nyt minä paljon kernaammin tahdon ruveta ansaitsemaan rahaa heti kohta. Niin että äiti pääsee elättämästä minua."

"Kas tässä, juo nyt teesi." Dorthea kaatoi teetä ja ojensi kupin hänelle. "Ja syö pari korppua?" Jumalan kiitos, itkunpuuska oli tällä kertaa ohi. Ja pojan sydäntä oli kai keventänyt, kun hän oli saanut uskoa äidille katumuksensa – ja tulevaisuudensuunnitelmansa.

Dorthea vaipui jälleen omaan tuoliinsa ja joi muutamia kulauksia lämmittävää juomaa. "Kuulehan nyt, Vilhelm, mitä minä olen ajatellut. Jos meidän täytyy lähteä täältä. Johonkin minun on ryhdyttävä, voidakseni ruokkia niin monta suuta. Olen ajatellut poikakoulua – pystyisin aivan hyvin opettamaan pieniä lapsia, senhän tiedät – ja isompia tyttöjä voisin ohjata käsitöissä ja vesivärimaalauksessa. Niin, sellaista minä olen suunnitellut. Mutta jos sinä tulisit ylioppilaaksi, ja me löisimme viisaat päämme yhteen, voisimme pitää koulua suuremmillekin lapsille –"

"Niin – tietysti me voisimme." Mutta poika ei näyttänyt erikoisen innostuneelta. Hän oli kai jo ehtinyt mielistyä ajatukseen lähteä ulos maailmaan ja yrittää omin päin.

"Mutta – äiti ei ehkä ole syönyt yhtään korppua?" Vilhelm katseli nolona kahta ainokaista, jotka olivat jäljellä maljassa.

"En välitä niistä – saat kernaasti syödä ne. Mutta sen jälkeen sinun on paras mennä huoneeseesi ja panna maata –"

Vilhelm oli kiittänyt ruoasta ja nousi lähteäkseen, "Niin, olin unohtaa", sanoi äiti, "että Frikke on tullut."

"Niin, hän tuli tänne aamupäivällä. Hän oli yötä Midtskogenissa, ja sitten hän sai istua takana, kun eräs pojista ratsasti kylään aamulla."

"Olisi ikävä, jos Ragnhild pettyisi toiveessaan. Jos tänne tulee uusi isännöitsijänväki, – ja ne ovat talonpoikia. He saattavat kyllä pitää Ragnhildin palveluksessaan – tai hän saa sellaisen paikan, jossa voi pitää pojan luonaan – mutta epävarmaa on, antavatko he Frikken jatkaa koulua. Talonpojat eivät useinkaan, ikävä kyllä, käsitä että köyhienkin lapsien pitäisi saada kunnollista opetusta."

"Aivan niin sanoi myös Scharlach. Hän sanoi Ragnhildille, että tämä ennemmin antaisi Frikken alkaa lasitehtaalla nyt heti. Silloin on varma, että poika pääset kouluun ja saa kolme riikintaalaria kuukaudessa. – Monet tulevat kyllä kaipaamaan isännöitsijä Thestrupia ja rouvaa, sanoi Scharlach" – ja jälleen poika oli itku kurkussa.

Kun Dorthea kietoi käsivartensa pojan olkapäille, painautui Vilhelm niin kiihkeästi häntä vastaan, että äiti oli huudahtamaisillaan tuskasta – tulehtuneisiin rintoihin oli koskenut. Mutta hän vain painoi poikaa sitäkin kiinteämmin syliinsä: "Rakas, kallis poikani!"

Ensimmäistä kertaa yli viikon väliajan jälkeen Dorthea polvistui vuoteensa viereen ja rukoili iltarukouksensa. Kuin pahana muistona häivähti hänen mieleensä, kuinka katkerasti hän oli vaatinut, että taivas toimittaisi hänen rakastetun miehensä jälleen kotiin. Mutta äskeinen iltahetki Vilhelmin kanssa oli niin suuresti lohduttanut ja virkistänyt häntä – täytyihän hänen rukoilla Jumalaa varjelemaan hänen lapsiaan, isoja ja pieniä – ja Frikkeä ja palvelustyttöjä ja kaikkia hyviä ihmisiä, joista hänen nyt oli pian erottava.

Thestrup – hän ei enää uskaltanut rukoilla, että mies palaisi heidän luokseen. Sillä Dorthea ei enää uskonut, että hän oli elävien joukossa.

6.

Dorthea-rouva päätti lähteä Kristianiaan, niin pian kuin tiet olisivat kuivuneet. Lars ei voinut luovuttaa ketään miehistä kevätkiireiden takia, mutta Vilhelm voisi tulla ajomieheksi.

Thestrupin katoamisesta oli kulunut kuusi viikkoa. Pikkutytöt tulivat sisään ja toivat äidille kukkakimppuja – lyhytvartisia kevätkukkia, sinivuokkoja, leskenlehtiä, ensimmäisiä pienenpieniä valkovuokkoja, kukissa ja lehdissä punerva vivahdus. Heidän poskensa hehkuivat ulkoilmasta, ja heidän hiuksensa olivat hikisiä huppupäähineissä. Silloin tällöin äiti huomasi, että heidän kasvoillaan häivähti kuin pilven varjo – heidän mieleensä muistui isä. Mutta varjo liukui siinä samassa pois. – Ulkona oli nurmi vihreä, leppäpuut virran varrella riippuivat täpösen täynnä punaruskeita kukkaterttuja – ja vasikkahaassa oli vastasyntyneitä vasikoita, ja Elisabetin lammas oli saanut kaksoset. Kuinka lapset voisivatkaan surra –?

Vilhelm – hän näytti niin vakavalta ja miettiväiseltä, että Dorthea katseli häntä usein huolissaan, mutta joka tapauksessa poika iloitsi kaupunkimatkasta, äiti oli huomannut sen. Eräänä iltana hän alkoi kysellä äidiltä Bisgaardin naisista, joiden luona heidän piti asua Kristianiassa: "Eikö eräs heistä ollut kovin lyhyt, ja ontuva, vai kuinka?"

"Ihan niin, se oli Cecilia – nuorin tyttäristä. Hän on aivan kyttyräselkäinen, raukka – häntä käy niin sääli, sillä hänellä oli mitä suloisimmat kasvot. Mutta voitko tosiaankin muistaa, että kävimme heitä tervehtimässä? Sinä et ollut silloin kuin kuusivuotias."

"Emmekö käyneet siellä, kun muutimme tänne? Muistan hyvin, että heillä oli suuri sali, jossa tuolit olivat niin hullunkuriset. Klaus ja minä kiipesimme niille nähdäksemme, olimmeko yhtä pitkät kuin tuolinselät – ne olivat ihan jäykät, ylimpänä jotakin pientä leikkausta. Mutta sitten te tulitte ja kielsitte meitä. Ne olivat tummanpunaisia ja kullattuja –"

"Ajatella että sinä muistat sen!" Dorthea hymyili hiukan. "Antonetten mies sai nämä vanhat huonekalut Solholmista – niiden päällys oli siannahkaa, ja niissä oli vahvasti punaista ja kultaa. Muistat ihan oikein. Luulen, että ensimmäinen miesvainajani kadehti veljeään, kun ne olivat joutuneet tälle. Minusta ne eivät olleet kauniit – vanhanaikaiset ja komeilevat. Mutta olivathan ne olleet kauan suvussa."

"Hänenkö mukaansa minä olen saanut nimeni?" kysyi Vilhelm miettiväisenä. "Nimittäin rovasti Bisgaardin."

"Tiedäthän että se on tapana. Mutta muuten voit olla hyvin tyytyväinen, että olet saanut Vilhelm Adolf Bisgaardin nimen. Hän oli huomattava, jalo ihminen."

"Mutta hänhän oli teitä paljon vanhempi, eikö ollutkin? Ja rouva Bisgaard, jota me kävimme tapaamassa Kristianiassa, olihan hän vanha nainen?"

"Kälyni Antonette oli koko joukon vanhempi kuin – ja hänen tyttärensä Ottilia, rouva Meijerstad, on suunnilleen minun ikäiseni. Niin, nyt on hänkin kohta ja vanha nainen. Kuten sinunkin äitisi, Vilhelm pieni."

"Muistan aivan hyvin kaikki kolme." Vilhelm istui tuokion. "Äiti, – ettekö luule, että rouva Bisgaard saattaisi auttaa minua, niin että pääsisin heidän kauppahuoneeseensa, jos te vain puhuisitte siitä hänelle?"

Nyt se oli sanottu! Poika kulki siis yhä vielä ja hautoi päässään suunnitelmia lähteä maailmalle ja alkaa jotakin. Ääneen äiti sanoi: "Antonettehan luopui omasta osastaan miehensä kuoltua. En tiedä onko hänellä enää mitään sananvaltaa siellä. Mikäli olen kuullut, ei hänen pitäisi olla oikein hyvissä väleissä uuden omistajan kanssa. Mutta voimmehan ajatella asiaa. On noustava joka aamu kello neljältä, rakas ystävä, jos rupeat puotioppilaaksi."

"Eikö äiti ehkä luule, että minä pystyisin siihen?" Vilhelm oli nähtävästi hiukan loukkaantunut.

Niin niin. Eteenpäin piti heidän kaikkien. Myöskin hänen. Ja vaikkakin hän jäisi elämään suruunsa, kantamaan sitä mukanaan kuin etana kuortaan, samalla kertaa kotina, suojana ja taakkana – nuorien laitahan oli toinen. Ja Jumalalle kiitos siitä!

Mutta Vilhelmin ajatusta kannatti pohtia. Kun Ottilia Meijerstad oli vastannut hänen kyselyynsä, saattaisivatko he majoittaa hänet ja Vilhelmin, oli Ottilia kirjeessään muun ohessa maininnut, että Laurids Winther ja Kristine jättäisivät Kööpenhaminan keväällä; mies oli saanut papinpaikan maalla lähellä Viborgia. Suunnitelma, jonka mukaan Vilhelm ja Klaus asuisivat heillä ja suorittaisivat ylioppilastutkintonsa Tanskassa, meni siis myttyyn.

Se oli ollut Jørgenin rakkaimpia suunnitelmia. Itsekin oli hänet lähetetty Kööpenhaminaan tätinsä ja tämän miehen luo, sen vuoksi, että vanha Thestrup oli lopuksi saanut liikaa kaikista hänen hullutteluistaan. Hänestä ja Laurids-serkusta tuli erottamattomat ystävykset. Ja kun isä Winther sai paikan synnyinkaupungissaan Viborgissa, muuttivat molemmat nuorukaiset ullakkohuoneeseen Rigenskadun varrelle ja jakoivat vuoteen ja puurovadin – niin, vieläpä talon ainokainen juhlaperuukki oli yhteinen. Usein se ei joutunut käyttöön – hymyillen Jørgen oli kertonut lapsilleen, miten Laurids-serkun kerran piti komeilla siinä, kun hänen oli mentävä tervehdyskäynnille ylhäisen herran luo anomuskirjeineen: silloin he huomasivat, että hiiri oli saanut poikasia heidän peruukissaan!

Mutta eiväthän Klaus ja Vilhelm olleet samanlaisia yltiöpäitä kuin heidän isänsä aikoinaan. Sen vuoksi he olisivat voineet menestyä hyvin Kristianian latinakoulussa. Dorthea piti kovasti Wintherista ja paljon Kristinestäkin. Mutta hän ei todellakaan monta kertaa elämässään ollut niin hämmästynyt, kuin saadessaan tietää, että nuo kaksi olivat menneet naimisiin. – Bisgaardin kuoleman jälkeen Kristine oli muuttanut tätinsä luo Kristianiaan – ja Dorthean mielestä se oli ollut hyvin järkevää. Omien varojensa turvissa tytärpuoli saattoi elää aivan huolettomasti ja mukavasti, muutettuaan asumaan sukulaisten luo, Ja kun kerran avioliitto ei tuntunut ollenkaan houkuttelevan Kristineä, oli hänen vaikeata löytää sopivampia olosuhteita kuin täti Bisgaardin ja serkkujen luona – – kaksi leskeä ja yksi neito, jonka luonto itse näytti määränneen naimattomien luokkaan. Kuitenkin Kristine sai ennen pitkää kylläkseen heistä – hänhän oli niin erikoinen ja kiihkeä, kuten Dorthea itsekin oli kokenut. Vuoden perästä hän muutti Kööpenhaminaan, vaikka hänellä oli tuskin ketään tuttuja kaupungissa – hänen täytyi vieläpä vuokrata itselleen asunto ventovieraitten ihmisten luota. Rouva, jonka kodissa hän asui, oli tuntenut hänen äitinsä, siinä kaikki. Mutta Kööpenhaminassa Kristine oli sitten sattumalta tavannut jälleen Laurids Wintherin.

Kun Dorthea ajatteli entisen tytärpuolensa ihmeellistä luonnetta, hän oli lähinnä taipuvainen säälimään Wintheria. Mutta Thestrupin mielestä oli vain hauskaa, että rakas Laurids, jota jo oli pidettävä iäkkäänpuoleisena vanhanapoikana, oli pelastettu avioliiton satamaan. Ja kun serkku sitten saattoi kertoa, että Kristine oli lahjoittanut hänelle tyttären, Thestrup suorastaan riemuitsi. Ja kun hän esitteli mieluisinta tulevaisuudentuumaansa, että hänen molemmat vanhemmat poikansa saisivat päättää opintonsa Wintherin valvonnan alaisina, hän saattoi lopuksi laskea leikkiä – kuka tiesi, kenties jompikumpi vielä sinetöisi sukulais- ja ystävyysliiton tuomalla pikku Minonan morsiamenaan kotiinsa.

– Sinä päivänä, kun heillä savustettiin kinkut ja kylkikappaleet, jotka talven olivat maanneet suolalaukassa, oli Brovoldissa käynyt tavaksi, että tehtaalaisten vaimot toivat omat talvivarastonsa samalla kertaa palvattaviksi, Dorthean silmiä kirveli ja hän oli sekä väsynyt, että nokinen tullessaan iltapäivällä palvisaunasta ja huomatessaan vaunujen vyöryvän pihalle. Hän tunsi parivaljakon – ne olivat asianajaja Haussin mustat, valko-otsaiset hevoset.

Mielessään ajatus, joka aina oli kaiken pohjalla, Dorthea-rouva riensi saapuvia vastaan – vaistomaisesti hän pyyhki esiliinalla käsiään. Mutta asianajajalla ei ollut mukanaan vain vaimoansa, takana vaunuissa Dorthea huomasi paitsi Sofiaa ja pikku Matildaa vielä sisarenpojan – Rasvanahkan, kuten Vilhelm melko osuvasti häntä nimitti –

– niin että eihän heidän tulonsa voinut merkitä, että he olivat löytäneet Jørgenin.

Mutta kun asianajaja Hauss oli kiivennyt alas vaunuista, hän antoi kasvojensa painua niin hautajaismaisiin poimuihin ja otti Dorthean käden molempien käsiensä väliin ja piteli sitä niin osanottavaisen hellästi, että Dorthea silmänräpäyksen verran ajatteli, oliko Hauss sittenkin saapunut ilmoittamaan –. Hänen sydämensä vallan pysähtyi kauhusta.

Vilbergin muori suuteli häntä molemmille poskille sulkiessaan hänet syliinsä. Mutta sitten hän nauroi oikein iloisesti, kun Dorthea muisti näyttävänsä kovin tahraiselta ja pyyteli anteeksi, ja molemmat emännät joutuivat vilkkaaseen keskusteluun ruoka-aittojensa varastoista Dorthean ohjatessa vieraansa saliin.

Sitten hänen täytyi pyytää lupaa poistua hetkeksi, mutta rouva Hauss tuli melkein samassa hänen jälkeensä makuuhuoneeseen. Hänen piti saada tietää, oliko hänen rakas Theansa jo voittanut vieroittamisesta aiheutuneet haitat – ja entäs kostuiko tuo suloinen enkelilapsi imettäjänsä maidosta – ja Bertel rukka, mitenkä Bertel oikein jaksoi tätä nykyä? Hän ei todellakaan oikein ollut oma itsensä tänään, Vilbergin muori – niin hätiköivä ja jollakin lailla niin ylenpalttisen sydämellinen. Ja hänhän oli tavallisesti niin miellyttävä ja luonnollinen.

Mutta Dorthea ei osannut kyselläkään. Häntä pelotti. Eräs ajatus ei viime aikoina voinut jättää häntä rauhaan – kun he kerran löytäisivät Jørgenin, tämä jo oli mahtanut hyvin muuttua. Tietysti Dorthea toivoi koko sydämensä pohjasta, että Thestrupin maalliset jäännökset voitaisiin saattaa lepoon siunattuun maahan – ja hän toivoi myös, että tämä kauhea epävarmuus vihdoinkin loppuisi ja sen mukana kaikki toivo. Mutta häntä kammotti sanomattomasti ajatus, että hänen oli katseltava ruumista, joka oli ollut hänelle niin rakas – kun mätäneminen jo oli alkanut.

"Niin niin, pienet lapset, pienet huolet, kun he vain ovat terveitä", huokasi rouva Hauss, "ja suuret lapset, suuret huolet. Mutta täytyyhän minun olla kiitollinen pikkutytöistäni, he eivät ole tuottaneet minulle mitään huolia, joista kannattaisi puhua – vielä ainakaan. Mutta varmasti tuntuu oudolta lähettää pikku Matilda luotaan. Vaikkakaan hän ei muuta niin kauaksi meistä."

"Mitä ihmettä! Mitä sinä oikein sanot – muuttaako Matilda pois?" Dorthea hymyili: "Se kai tarkoittaa, että hän menee naimisiin?"

"Luulin että ehkä olit kuullut pikkulinnun laulavan siitä. Niin se on, nyt ovat hänen ja Esten Nymoenin välit selvät." Rouva Hauss pyyhkäisi pois pari kyyneltä, "Hänhän on niin kelpo ihminen, kuten tiedät, Thea; jos minä jollekin voin rauhassa uskoa oman Tyttini, niin juuri Estenille. Mutta sittenkin se tuntuu niin oudolta, – Niin, tyttö joutuu hyville päiville." Rouva Hauss itki hiukan enemmän.

"Niin hän joutuu." Dorthea seisoi vastasilitetty pääliina kädessään – nyt hän laski sen luotaan: "Mutta minunhan täytyy oikein onnitella sinua, Karen kulta!" Hän sulki toisen syliinsä ja suuteli tätä. "Saat vävypojan, jonka tunnet ja jota kunnioitat. Eikä Tilda muuta kauemmas kuin että saat nähdä hänet niin usein kuin tahdot. – Niin, sinä olet kai iloinen." Mieshän on erinomainen ihminen, ja Aas oivallinen talo; siellä on varmasti rahoja arkunpohjalla. – Mutta olisin suonut sievälle Matildalle komeamman sulhasen enkä tällaista, joka on niin hiljainen ja raskas. Ja joka sammaltaa niin pahasti. – Ääneen hän sanoi: "Niin, meidänhän täytyy olla valmistuneita siihen, että tyttölapset lentävät pesästä. Emmekä itse asiassa tahtoisikaan toisin. Tietysti saattaisi olla ihanaa pitää heidät luonaan, niin että he hoivaisivat meitä, kun käymme vanhoiksi. Mutta kun sitten kuolla kupsahdamme – ja heistä on tullut ikäneitoja –. Niin, niin, sinähän ymmärrät, Karen."

"Niinpä niin. Sinä olet aivan, aivan oikeassa, Thea. Ja minähän olenkin kovin hyvilläni, senhän voit käsittää –"

"Ja tätä siis olette tulleet kertomaan – olette kovin kilttejä! Nyt minun on jouduttauduttava – minunhan täytyy mennä sisään onnittelemaan pikku ystävätärtäni Tildaa – ja meidän pitää juoda malja kihlattujen onneksi."

"Odota hiukan!" Rouva Hauss oli noussut seisomaan; kaikki teeskentely aivan kuin karisi hänestä. Kauniit ruskeat silmät olivat murheelliset ja vakavat. "Tahdon kertoa sinulle jotakin – sen vuoksi tulin sinun luoksesi tänne. Ajattelin, että sinä ehkä mieluummin haluat tietää sen ennen kuin Hauss siitä puhuu.

"Hauss oli viime viikolla Kristianiassa. Tule, istu tänne, rakas Thea." Hän laski suuren pehmeän kätensä Dorthean käsivarrelle. "Ja hän on siis puhunut johtajien kanssa – niin, olipa hän tapaamassa itseään kamarineuvostakin. – Älä vain usko, ettei meillä ole mitä syvintä myötätuntoa sinua kohtaan, kaiken sen vuoksi mitä on tapahtunut." Vilbergin muorin sievät pyöreät kasvot ilmaisivat, että häntä hävetti. "Mutta että isännöitsijä löydettäisiin elossa – voi Dorthea, sen toivon olet kai sinäkin aikoja jättänyt! Kamarineuvoksen täytyy ajatella tehtaan tulevaisuutta. Niin, Martin käytti tilaisuutta ajaakseen sinunkin asiaasi – oli näet puhetta eläkkeestäsi. Thestrup ei ollut tehnyt mitään sopimusta sen suuruudesta – mutta kamarineuvos tahtoo olla runsaskätinen, hän lupasi Martinille –."

"Niin, minä ymmärrän. Kamarineuvos on neuvotellut miehesi kanssa Thestrupin seuraajasta täällä tehtaalla?"

"Täytyyhän tehtaalla olla isännöitsijä." Rouva Hauss punoi nenäliinaa sormissaan. "Voi Dorthea, minähän otan osaa kohtaloosi, koskaan et saa uskoa muuta. Mutta eihän kannata peittää päätään siiven alle."

"Enhän minä peitäkään, Karen hyvä. Olen jo kauan ollut selvillä, että meidän täytyy lähteä täältä. – Tietääkö miehesi kuka on määrätty Thestrupin seuraajaksi?"

"Se on Esten", sanoi Karen Hauss hämmentyneenä. "Tiedäthän, että hän on tottunut ostamaan ja myymään ja tekemään arviolaskelmia, ja sitä paitsi hän on suorittanut tanskalaisen lakitutkinnon. Mutta Hauss aikoo itsekin seurata asioita. Jos nimittäin tehdas tarjotaan arennille, hänkin aikoo tehdä tarjouksensa."

Dorthea nyökäytti päätään. "Sitä Jørgenkin ajatteli. Hän oli sitä mieltä, että tehtaasta voisi koitua oikein hyvä liikeyritys, jos hän vain saisi kaikki suunnitelmansa toteutetuiksi –"

"Niin, luulenpa että juuri miesvainajasi oli pannut ajatuksen hänen päähänsä."

Miesvainajani. Ensimmäisen kerran oli joku maininnut Jørgenia tällä nimityksellä. "Miesvainajani" hän oli itse sanonut, kun hän joskus silloin tällöin joutui puhumaan rovasti Bisgaardista. Mutta nyt oli siis myös Jørgen Thestrup hänen miesvainajansa. Äkkiä häntä alkoi mielettömästi naurattaa, sillä hänen päähänsä juolahti, millaiseksi olikaan mahtanut hänen molempien miestensä taivaallinen jälleennäkeminen muodostua –? Toinen, pieni heiveröinen vanhus, kumaraharteinen ja valkoinen, lukukammion ja sairasvuoteen riuduttama, ja taas hänen reipas ahavoitunut Jørgeninsä, joka tulla törmäsi sisään, aseistautuneena ja ratsastussaappaat jalassa, suoraan kohtalokkaalta viime ratsastusmatkaltaan – Voi Herra Jumala, eiväthän ihmiset astuneet autuaitten asuntoihin niinkuin he täällä alhaalla ovat liikkuneet – ruumiissa ja vaatteissa. Taivaassa ei naida eikä huolla. Hänelle selvisi yhtäkkiä viiltävän terävästi, että nyt hän oli jälleen tullut leskeksi, ja tällä kertaa ainiaksi.

"Sinä et ole vihainen meille?" sanoi rouva Hauss rukoillen. Hän painoi nenäliinaa silmilleen. "Jonkunhan täytyy joka tapauksessa ruveta isännöitsijäksi. Sinähän sanot itsekin jo ajatelleesi sitä. Ajattelin, että sinä kuitenkin pitäisit enemmän, jos minä kerroin siitä, kuin jos Martin olisi sanonut sen sinulle. Ethän voinut olla lainkaan valmistunut tähän."

"Suuri kiitos, että ajattelit niin. Se oli – se oli – oli oikein harkittu, Karen kulta. Sinä olet aina ollut minulle hyvä ystävätär." Dorthea suuteli rouva Haussin poskelle. "Usko minua, ymmärrän sen hyvin."

Hän meni peilin ääreen, järjesti hartiaröyhelöään ja kiinnitti sen ruusukivisellä soljellaan, jota hän käytti sunnuntaina. "Ymmärräthän", hän puhui peilikuvalleen, "tietenkin minä tajuan, että on aivan luonnollista, kun asianajaja ryhtyy toimenpiteisiin estääkseen jonkun toisen pääsemästä hänen edelleen –

"Mutta entäs Matilda?" Hän kääntyi Karen Haussin puoleen. "Enhän minä koskaan olisi osannut kuvitella – että tuo lapsi tulisi seuraajakseni täällä Brovoldissa!"

Olihan aivan luonnollista, että asianajaja oli ryhtynyt toimenpiteisiin ehkäistäkseen ketään toista pääsemästä hänen edelleen – Dorthea kertasi tätä itselleen, istuessaan yksinään kaarevaselkäisessä sohvassaan autiossa suurtuvassa. Hän oli saattanut vilbergiläiset vaunuihin ja oli mennyt takaisin saliin itse korjatakseen pois hienot juomalasit.

Häntä hytisytti. Oli kuin seiniin olisi jäänyt hiukan talvikylmää, vaikkakin aurinko paistoi tänne aamupäivin ja hän antoi joka päivä avata ikkunaluukut, jottei ilma kävisi niin kosteaksi, että huonekalut pilaantuisivat.

Ne olivat ruskeiksi lakatut, simpukankuorileikkaukset ja kiemurat kullatut – Jørgen oli tilannut ne eräältä trondheimiläiseltä puusepältä tuolien mukaan, jotka hänen veljensä oli tuonut ulkomailta. Kalusto ei ollenkaan riittänyt täyttämään suurta salia, lisäksi oli vain pari isoa lattiapeiliä, ja Jørgen oli aina puhunut, että hän tilaisi yhden lisää keskiseinälle – vielä tänä joulunakin hän oli siitä puhunut. Tämä kalusto ainakaan ei joutuisi huutokauppaan, hän koettaisi saada sen mukaansa. Mutta tietysti hänen täytyisi toimeenpanna huutokauppa ennen muuttoa. Asianajaja oli sanonut, että Matilda ja Nymoen voisivat ostaa häneltä yhtä ja toista. Mutta varmasti hän saisi niistä paremman hinnan huutokaupassa.

Suuria maalauksia – äidistä ja tämän ensimmäisestä miehestä – hän ei sentään kehtaisi panna huutokaupattavaksi: äiti asui liian lähellä, huhu voisi kulkeutua hänen korviinsa, ja sitä paitsi se voisi herättää pahennusta paikkakuntalaisten keskuudessa. Mutta herra nähköön, häntä ei totisesti haluttanut laahata niitä mukanaan. Voisihan hän kysyä, haluaisiko Ole-veli ne. Vaikka mitäpä hän tekisi majurin muotokuvalla.

Vilhelm ja Klaus olivat Hans Wagnerin kanssa metsästämässä; he palaisivat tuskin ennen kuin aamupuoleen. Dorthea tunsi itsensä niin sanomattoman yksinäiseksi istuessaan ja hytistessään suuressa puolityhjässä salissa.

Näinhän piti käydä. Toisen kuolema toisen leipä – hän oli varmasti itsekin käyttänyt samaa sanantapaa joskus. Mutta tällä kertaa siis Jørgen Thestrupin kuolema varasi jokapäiväisen leivän Esten Nymoenille. Eipä silti, että mies oikeastaan oli ilman jokapäiväistä leipää – mutta hän ja asianajaja olivat kai hyvillään saadessaan hiukan ylimääräistä voita leivälleen. Jos he nimittäin pystyivät hoitamaan lasitehdasta niin, että se tuotti voittoa. Mutta jos hänelle jonakin päivänä kerrottaisiin etteivät he siihen pystyneet, ei kai hän vuodattaisi kyyneleitä – ihmissydän on sillä tavoin luotu. Vaikkakin heidän astumansa askel olikin täysin kunniallinen Vaikkakin Thestrup silloin kääntyisi haudassaan.

Mutta kai se vaikuttaisi hänenkin kohtaloonsa – tietysti tehtaan rasitus tuntuisi hänen eläkkeessään. Varmasti kamarineuvos järjestäisi asiat näin, luovuttaessaan tehtaan vuokraajan haltuun. Ja siksi – niin, siksi hänen ei auttanut muuta kuin toivoa, että heille kävivät hyvin. Oma suu lähempänä kuin kontin suu, sanoo vanha sananlasku. Voi – on masentavaa hommaa joutua tuntemaan omaa itseään, oli Bisgaardin tapana joskus sanoa.

Vaatteisiin tarttunut raikas savunhaju muistutti hänelle, ettei ollut aikaa istua tässä näin muina miehinä. Dorthea nousi seisomaan ja kokoili karahvit ja lasit hienoimmalle tarjottimelle. – Niin, hän oli ollut vieraanvarainen Karenia, Matildaa ja tulevaa vävypoikaa kohtaan – he olivat reippaasti ja uteliaina kierrelleet taloa, jonka he oikeastaan tunsivat entuudestaan melko hyvin, ja sillä aikaa kun Hauss kävi asialla tehtaan konttorissa, olivat muut käyneet kaikkialla ulkosuojissa. Nymoen kertoi, että hän aikoi itse hoitaa Brovoldia, Aasin hän antaisi langolleen arentitilaksi.

Dorthea oli varma siitä, että hän oli osannut hallita hyvin ilmeensä kaiken aikaa. Voi niin, hänhän oli aina tietänyt, että harvat ihmiset ovat luonteeltaan erikoisen jaloja ja epäitsekkäitä. Hänen itsensä oli ollut helppoa olla jalo ja epäitsekäs niinä vuosina, mitkä hän oli ollut naimisissa Jørgeninsä kanssa. Niin kauan kuin hyve ja velvollisuus ja halu vetävät yhtäänne, ei asia olekaan vaikea. Nyt hän tunsi, kuinka heikkoja ja epäjaloja vaikutteita lakkaamatta syntyi hänen sielussaan – vaikutteita, joita vastaan hänen oli taisteltava, jos hän tahtoi toimia oikeudenmukaisesti.

Auringonlaskun kajo kultasi pohjoista taivaanrantaa ja lähetti lämpimän kultaheijasteen makuuhuoneeseen, jossa Dorthea istui ja ruokki Rikkeä vellillä, samalla kuin Bertel riisuutui suuren verhovuoteen ääressä. Dorthea piti pikkutytön luonaan näinä öinä, jotta ei makaisi aivan yksinään, ja tänään saisi Bertelkin nukkua täällä, koskapa veljet olivat metsällä.

Rakennuksen tällä puolen ei kuulunut niin selvästi, milloin vieraita tuli taloon – Dorthea ei aina huomannut koirien haukuntaa. Sen vuoksi hän aivan hämmästyi, kun ovi aukeni ja Ole Haagensen seisoi siinä.

"Mutta voi kuinka hän sentään on kaunis", Dorthea ajatteli iloisena ja lämpimin mielin – illan hohde lankesi suoraan Olen raikkaille, punerville kasvoille ja solakalle varrelle. Että hän juuri tänä iltana saikin vieraakseen ihmisen, joka sentään oli hänen omaisensa!

"Mutta Ole rakas – oletko sinä näillä main? Olipa hauskaa tavata sinut!"

"Täälläpäin ollaan. Olet ehkä ajatellut, että olisin ennenkin voinut käydä – kun täällä nyt asiatkin on niinkuin on."

"Isäsi on ollut täällä – kaksikin kertaa. Mutta istu nyt, istu – Bertel, etkö juoksisi sanomaan Ragnhildille, että hän toisi olutta Ole-enolle! – Ei, kun ei kerran nimismies voi asialle mitään – niin mitenkä sinä –. Mutta mitä äidille kuuluu?"

"Joo – hommaa ja huolta, tottamaar, pitovalmisteluja, kuten tiedät. Taitavat jotkut tulla Kristianiasta saakka. Mutta ei puhuta siitä nyt. – No mutta ei ei, en minä aikonut, että sinulle tulisi vaivaa minun vuokseni –"

"Höpsis, Ole, nyt sinä tarvitset ruokaa. Mitenkä on, muistan, että sinulla ei ole mitään teetä vastaan." Ole oli ottanut lakin päästään ja pannut sen lattialle jalkojensa väliin; Dorthea ei saattanut vastustaa haluaan silittää kevyesti hänen harteitaan kulkiessaan hänen ohitseen pöytäliina käsivarrellaan. Dorthea tiesi, että hänen pienet hyväilynsä aina ujostuttivat nuorukaista; Ole oli aivan talonpoikainen. No niin, äiti oli tuskin ollut omiaan muuttamaan hänen mielipiteitään tässä suhteessa, eihän äiti ollut koskaan tuhlannut hyväilyjään lapsilleen. Mutta oli niin houkuttelevaa hipaista kädellään vaaleankeltaisia hiuksia, jotka laskeutuivat molemmin puolin pojan kauniita nuoria kasvoja miltei takinkaulukseen saakka. "Paistettuja munia, muistaa, että niistä sinä paljon pidät – – no nyt sinun täytyy saada niitä." Äiti oli aina kovasti säästänyt muniaan.

Kaunis, herttainen poika! Oli turhaa ruveta utelemaan häneltä. Jos hänellä oli jotakin sydämellään, tulisi se aikoinaan esiin. Niin että Dorthea sanoi vain – entäs tiet, ne alkoivat kai olla kuivat ja hyvässä kunnossa jo? Ja oliko hänellä ollut matkaseuraa? Dorthea tiesi, että talonpojat kernaasti matkustivat monta yhdessä, kun heidän oli lähdettävä pääkaupunkiin. Mutta Ole nauroi hänen kysymystään – ei, tähän aikaan oli maalaisilla liian kiireelliset oltavat voidakseen jättää kotinsa ja matkustaa; hän oli saanut lähteä yksin. "Mutta nyt minä olin ajatellut, että saisin sulhaspoikani mukaan kotimatkalle."

"Vilhelmin ja Klaun? Mutta rakas Ole, eihän täällä nyt ole ketään häihin lähtijää! Mitä sinä luulisit ihmisten sanovan, jos antaisin surutalon omien poikien – sillä surutalo tämä nyt on – ottaa osaa suuriin juhlapitoihin, joissa tanssitaan ja pidetään hauskaa?"

"Tarkoitatko, ettet itsekään voi tulla?" kysyi veli hiljaa.

Dorthea pudisti päätään.

"Mutta kuules – eihän heidän tarvitsisi tanssia – kun he vain ratsastavat mukana kirkkoon ja istuvat enonsa kanssa pöydässä. Eihän kellään pitäisi olla mitään sanomista siihen, vai? Niin, minä ajattelin että sinäkin tulisit auttamaan äitiä ja olisit jonkinlainen yliemäntä hänen kanssaan – kukaan ei kai voisi sanoa muuta, kuin että se on oikeus ja kohtuus. Eihän minulla ole äidin puolella muita lähiomaisia kuin sinä ja poikasi."

"Voi Ole, kyllähän sinä saatat ymmärtää, että minä olisin halusta mukana. Pojat ovat niin äärettömän iloinneet näistä pidoista. Ja minun kaikkein sydämellisin toiveeni on ollut saada olla mukana, kun astut Ingebjørgisi kanssa Herran alttarin eteen, rukoillakseni taivaan siunausta liitollenne. Hän on kuulemma niin kaunis, kertoi Dabbelsteen –"

Nuoren talonpojan kasvot saivat vaivaantuneen ilmeen. "Minä olen tyytyväinen naimiskauppaani – hän on kiltti ja taitava, Ingebjørg. Onhan ihan synti ja häpeä, ettet voi olla mukana, pitäisihän sinun toki tulla tutuksi kälysiskosi kanssa!"

"Niinpä niin, Ole. Ja sitäkin enemmän, kun on kai hyvin epävarmaa, koska minä saan tutustua morsiameesi, ellei se tapahdu tänä kesänä. Meidänhän täytyy ennen pitkää jättää Brovold, kuten ymmärrät."

"Niin, kai sinun täytyy. Mutta en luullut, että sinun pitäisi ajatella sitä – vielä. Ja eiväthän ne voi panna toista isännöitsijää tilalle, ennen kuin on ihan varma, että Thestrup on kuollut. Kai ne nyt antavat siihen mennessä teidän jäädä paikoillenne?"

Ragnhild toi ruoan, ja Dorthea kaatoi ruokaryypyn: "Kas niin, Ole, syö nyt, sinä mahdat olla sekä nälissäsi että väsynyt. Rakas ystävä, syö nyt, syö!" Ja pitäessään huolta, että veli otti eteensä, hän kertoi samalla asianajajan käynnistä.

Ryyppy oli tehnyt nuorukaisen hiukan välittömämmäksi. Hän sanoi sydämensä aivoituksen Hausseista, hänestä heidän menettelynsä oli alhainen.

"Voi veli rakas – onhan aivan luonnollista, että mies lähinnä valvoo omiensa ja tulevan vävypoikansa etuja. Epäilemättä hänen käytöksessään ilmenee eräänlaista – miten sanoisi – hienotunteisuuden puutetta, mutta eihän kukaan ole ajatellutkaan, että Haussilla olisi tahdikkuutta. Mutta missään tapauksessa en aio suostua siihen, että he ottaisivat haltuunsa täkäläisen irtaimiston tai yleensä niitä huonekaluja ja tavaroita, joista minun täytyy luopua – enkä usko niiden arviointiin, jotka tanssivat asianajajan pillin mukaan – tai pelkäävät joutuvansa tanssitettaviksi. Eikö niin, eikö sinustakin ole parempi, että panen toimeen huutokaupan, ennen kuin lähdemme täältä?"

Kummankaan mieleen ei ollut juolahtanut, että Bertel saattoi maata valveilla – nyt kuului äkkiä katkeraa lapsenitkua isosta vuoteesta. Dorthea riensi sinne: "Haa – hss – oma enkelini, et saa herättää Rikkeä – rakas pikkaraiseni." Hän istuutui vuoteen reunalle ja sulki pojan syliinsä, ja käsivarret äidin vyötäisillä Bertel kätki päänsä äidin avariin hameisiin niin että nyyhkytystä tuskin kuului.

Ole Haagensen laski veitsen ja haarukan käsistään. Kasvoillaan hiljainen osanoton ilme hän istui ja odotti, kunnes pojan itku oli vaimentunut. "Kuules, Dorthea, minusta sinun olisi viisainta neuvotella isän kanssa, millä lailla asetat olosi. En luule, että voit pitää aivan äkkiä huutokauppaa täällä Brovoldissa – luullakseni sinun täytyy saada paperit viranomaisilta, että miehesi on ollut niin kauan poissa, jotta pidetään luonnollisena, että saat kauemmin asua täällä. Niin, kyllä sinä tarvitset tavattoman paljon papereita, pelkään niin. Siitä tulee niin paljon touhua, ettet yksin tule toimeen, Dorthea. Tiedäthän, että isä auttaa sinua mielellään missä vain voi. Joko pyydät häntä tulemaan tänne tai lähdet itse Lundeen."

"Voi ei, äiti!" Bertel päästi suuren hätähuudon. "Voi, älkää tehkö niin!"

"Mitä minä en saisi tehdä, poikaseni? Onhan kiltti nimismies Lunde minun isäpuoleni – hänhän tahtoo vain meidän parastamme, etkö sitä ymmärrä –"

"Mutta ei saa kirjoittaa mitään paperia", nyyhkytti poika. "Ei äiti, ette saa kirjoittaa. Sillä silloinhan käy varmaksi, että isä on kuollut!"

Dorthea painoi Bertelin syliinsä: "Voi lapsi kulta! Luuletko, että isä antaisi meidän jäädä tuskaan ja epävarmuuteen näin pitkäksi aikaa, jos hän vielä olisi elossa? Sitä hän ei koskaan hennoisi –"

Bertel hieroi kyyneleisiä kasvojaan käden selällään ja katsahti äitiin omituisen läpitunkevasti: "Ei. Ei, sitä ei isä kyllä koskaan hennoisi", hän sanoi, ikään kuin ajatus olisi ollut lohdullinen.

Dorthean valtasi aavistus. Oliko lapsi kuullut juttuja, otaksumisia –? Tietysti oli huhuja liikkeellä – täytyihän niin olla – isännöitsijän salaperäisen katoamisen tähden – kuinka hän oli saattanutkaan olla niin hajamielinen, ettei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Hellästi hän hyväili Bertelin kyynelien kostuttamia poskia: "Iso ymmärtäväinen poikakultani! Meidän täytyy koettaa kestää tämä niin hyvin kuin voimme, Bertel rakas! Tiedäthän, ettei hyvä Jumala hylkää isättömiä", sanoi hän hiukan laimeasti. Voi, hän itse oli vielä kypsymätön voidakseen hyväksyä Jumalan käsittämättömän johdon.

"Myydäänkö sitten ihan kaikki – Junkkari ja vanha Rusko ja kaikki muut ja kaikki muut – ja – ja kaikki täällä – ja Elisabetin lammas ja minun vasikkani ja ihan kaikki?"

"Tyynny nyt, rakas lapseni! Sinähän kuulet mitä Ole-eno sanoo – se ei tapahdu huomenna eikä ylihuomenna." Hän kääntyi veljeensä, joka hämillään ja osaa ottavan näköisenä oli kuunnellut pojan valitusta.

"Niin, katsos, Ole – usko minua, että panen arvoa isäsi avuliaisuudelle, jota hän osoitti täällä käydessään. Mutta äiti – eihän hänen terveytensä enää ole sama kuin ennen, sanoi isäsi. Ja nyt hänellä on ollut häidenvalmistelut huolenaan jo pitkän aikaa. En tiedä onko kohtuullista, että minä nyt lasken omat huoleni hänen kannettavakseen."

"Äiti – Scharlach sanoo, että on niin murheellista, kun ette etsi lohdutusta äidiltänne – kun hän ei asu sen kauempana kuin parin päivämatkan päässä", sanoi poika.

Aivan niin – ihmiset, jotka eivät tunteneet hänen ja hänen äitinsä suhdetta, ajattelivat tietysti niin. Että hän oli merkillinen tytär, joka ei rientänyt äidinsyliin kaikkine huolineen. Mutta muuten – eikö olisi voitu yhtä suurella syyllä edellyttää, että äiti olisi kiirehtinyt raskaasti koetellun tyttärensä luo? Mutta hän sanoi lempeästi: "Bertel, en tahdo torua sinua tänä iltana. Mutta et saa yhtä mittaa sekaantua enon ja äidin keskusteluun." Hän suori pieluksia pojan alla, peitti hyvin hänet ja Rikken ja veti vuodeverhot eteen: "Koettaisit ennemmin nukkua nyt."

Hän meni takaisin pöydän ääreen vaatiakseen, että Ole ottaisi neljännen paistetun munan – Olelle täytyi tarjoamalla tarjota.

"Onhan äiti sentään sinunkin äitisi, Dorthea", sanoi nuorukainen hiljaa.

Sisar nyökäytti päätän. Hetkiseksi hän jäi seisomaan kuin häpeissään. "Niin Ole, siinä olet oikeassa. – Mutta syö nyt – voi, tee nyt minut iloiseksi ja syö nyt vielä tuo viimeinen paistettu muna!"

Seuraavana aamuna hän saattoi veljen avoimeen vaunuvajaan ja katseli, kuinka veli koetti saada äidin ja tämän ensimmäisen miehen muotokuvat pysymään kuormansa päällä – Ole otti ne mielellään. Dorthea olisi oikeastaan toivonut, että hän olisi voinut antaa Feierfaksinkin – koira tunsi Olen ja oli kiintynyt häneen, hän oli pari kertaa lainannut sen kotiinsa narttuaan varten. Uskollinen kunnon koira saisi hyvät olot Lundessa. Mutta hän oli huomannut, kuinka Vilhelm ja Klaus olivat kauhistuneet, kun hän oli suunnannut puheen sinnepäin aamiaispöydässä – he pitivät kovasti koirasta, ja hehän harjoittivat hiukan metsästystä, kun se vain oli mahdollista. Niin että toistaiseksi hän sai luopua ajattelemasta Feierfaksin tulevaisuutta. Mutta nyt hän saattoi selvemmin kuvitella, miltä lapsista tuntuisi, kun heidän olisi jätettävä hyvästit nelijalkaisille ystävilleen – niin, koko vanhalle rakkaalle kodilleen ja kaikille sen elollisille ja elottomille esineille. Hän miltei iloitsi, että Ole oli huomauttanut monista muodollisuuksista, joihin hänen oli alistuttava, ennen kuin muutto kävisi mahdolliseksi. Se siirtäisi sentään ratkaisua.

"Entäs Dabbelsteen", kysyi Dorthea-rouva, "eikö kukaan ole kuullut mitään hänestä?"

"Ne kertoivat tässä hiljan kirkolla, että hän kai olisi päässyt livistämään Ruotsiin – Gunder Ophus ja Elland olivat kuulleet puhuttavan siitä, kun he olivat kaupungissa pari viikkoa sitten –"

Pari yötä sen jälkeen kun Dabbelsteen keväällä oli lähtenyt Lundesta, oli nimismies hänen kotiseudullaan ottanut hänet kiinni, juuri kun hän oli yrittänyt – muuten erinomaisen taitamattomasti – pelastaa lapsensamurhaaja Margit Klokkhaugenin, joka istui vangittuna nimismiehen talon ruoka-aitassa. Putkana oli vain yksi ainoa huone, ja siellä säilytettiin myös hänen kanssarikollistaan, isäpuoltaan. Kun sitten nimismies Byrsting pani onnettoman ylioppilaankin arestiin, syntyi molempien miesten välillä sellainen kohtaus, että Byrsting, joka ei tahtonut panna rouva Dabbelsteenin poikaa kahleisiin, muutti hänet erääseen talon huoneeseen. Sieltä hänen ei ollut vaikeata päästä pakenemaan. Mutta miten tuo raukka sen jälkeen oli voinut tulla toimeen, vaillinaisesti pukeutuneena ja ilman rahaa, lumipyryssä, joka juuri niihin aikoihin raivosi ja saattoi tiet laaksossa melkein käyttökelvottomiksi – se oli todellakin arvoituksellista. Vaikkakin hänen äitiänsä, kappalaisen leskeä, yleisesti pelättiin monissa pitäjissä luulotellun näkijänkykynsä takia.

– Norjalaiset lainrikkojat yleensäkin pyrkivät Ruotsin puolelle.

"Kuules, Ole. Vastaa minulle rehellisesti, niinkuin kunnon veljen sopii. Oletko kuullut kenenkään vihjaavan, että Thestrupin katoaminen voitaisiin – niin, että se voitaisiin selittää muutenkin kuin suoranaisena onnettomuustapauksena?"

Ole Haagensen oli saanut täysinäisen kuorman sidotuksi. Hän kääntyi sisareensa, ja yhdessä he alkoivat kulkea päärakennusta päin.

"Että hän ratsasti railoon, niin ihmiset yleensä luulevat. Niin, muutamat aprikoivat kyllä, että ryövärisakki, joka on ollut näillä main tänä talvena, on tappanut ja ryövännyt hänet – ties mitkä kulkurit. Mutta tiedäthän, että aina on sellaisia ihmisiä, jotka höpisevät mitä hyvänsä, kun tällainen onnettomuus kerran on tapahtunut."

"Niinkö, mitä ne sitten sanovat?" kysyi sisar hiljaa.

Nuorukainen venytti sanojaan: "Noo, ne puhuvat niin paljon –"

"Sanovatko ne ehkä, että Thestrupkin olisi – olisi lähtenyt Ruotsiin?"

"Ei, siitä en ole kuullut mitään", sanoi Ole varmasti.

Ole aikoi ostaa kotiin joukon lasitavaraa, ja Dorthea seurasi häntä varastohuoneeseen.

Konttorin ja varastohuoneiden välissä olevaan puolihämärään huoneeseen tunkeutui auringonsäde yhden ainokaisen ikkunan kautta, kultasi tiheästi pyörivät pölyhiukkaset ja valaisi Vilhelmin punaista hiustupsua. Vilhelm seisoi korkean pulpettinsa ääressä – hänen täytyi seisoa kumoonkäännetyllä laatikolla paremmin yltääkseen. Hanhensulka pistettynä korvansa taakse – se oli jättänyt mustetahroja sekä hänen poskeensa että hiuksiinsa – ja yllään eräänlainen säkkikankainen esiliina hän tuntui olevan varustautunut auttamaan vanhaa tarkastaja Thommesenia sekä varastohuoneessa että konttorissa. Jo kaksi viikkoa sitten hän oli ilmoittautunut tähän toimeen.

Syynä oli se, että pastori Muus vaimoineen oli käynyt tervehtimässä heitä. Osoittaen todellista hyväntahtoisuutta pastorinväki oli luvannut rouva Thestrupille ottaa hänen poikansa pappilaan, missä nämä voisivat saada ohjausta luvuissaan sikäläiseltä kotiopettajalta. Olivathan pappilanlapset kyllä paljon nuorempia, vanhin oli tyttö ja samanikäinen kuin Bertel, mutta kyllä se silti luontuisi. Kuitenkin sekä Vilhelm että Klaus vastustivat, että hän ollenkaan otti harkittavakseenkaan koko ehdotusta, niin hyväntahtoinen kuin se olikin – rehellisesti puhuen, sanoi Vilhelm, hän uskoi osaavansa kaikkia latinakoulun aineita vähintään yhtä hyvin kuin tuo jumalisuudellaan teeskentelevä ylioppilas Mikkelsen. Ja Klaus Hartvig kertoi tavanneensa kapteeni Coldin, ja tämä oli tarjoutunut opettamaan hänelle matematiikkaa ja piirustusta, kunnes äiti oli ehtinyt toisin asettaa.

Ja niin kävi, että Vilhelm sai aloittaa tehtaan konttorissa, samalla kun Klaus kolme kertaa viikossa ratsasti Fenstadiin, jossa hän omien sanojensa mukaan oppi yhdessä aamupäivässä enemmän kapteenilta kuin Dabbelsteen oli pystynyt ajamaan hänen päähänsä kolmessa kuukaudessa. No niin, matematiikka ei kai kuulunutkaan Dabbelsteenin vahvoihin puoliin, ja että kapteeni oli Dabbelsteenia taitavampi ranskanopettaja, oli kai itsestään selvää. Kivulloinen Bertel ei asioiden näin järjestyessä voinut kulkea yksinään koko pitkää matkaa pappilaan ja takaisin kotiin – vaikkakin oikea syy, miksi Dorthea ei tahtonut lähettää häntä yksin sinne olikin, ettei hän tietänyt, mitä papin vallattomat ja sangen hemmotellut pikkutytöt voisivat keksiä kiusatakseen häntä. Niin että äiti itse luki nyt Bertelin kanssa, osittain taas hän antoi Klaun ohjata pojan lukuja. Ja huomasi ihmeekseen, että Klaus pystyi tähän tehtävään paljon paremmin kuin Vilhelm, joka myös oli yrittänyt. Klaun untelo – tai suorastaan veltto – rauhallisuus teki nähtävästi hyvää tunteelliselle, helposti kiihtyvälle Bertelille, niin, näytti vieläpä yllyttävän hänen tiedonhaluaan ja läksyjenlukuaan.

Vanha Thommesen tuli konttorista ja tervehti sydämellisesti rouva Thestrupia ja Ole Haagensenia. Sitten hän rupesi suoraa päätä innokkaasti kehumaan Vilhelmin näppäryyttä.

"Kuinka hauskaa onkaan kuulla teidän sanovan niin, rakas Thommesen. Mutta nyt minä tulin tänne muun ohessa pyytääkseni teitä myöntämään Vilhelm Adolfille vapaaviikon. Veljeni tässä toivoo niin kovin saavansa nähdä sisarenpojat muiden sulhaspoikien joukossa kohtsillään pidettävissä häissään, ja ymmärrätte varmaan hyvin, etten tahtoisi mielelläni kieltää. Näillä main ei ole muitakaan kuin minun poikani, jotka voisivat edustaa hänen äitinsä sukua siinä tilaisuudessa."

Hän tarkasteli koko ajan vanhuksen kasvoja, mutta tämä ei näyttänyt hämmästyneeltä, päinvastoin, sehän oli luonnollista, hän sanoi.

Dorthea oli päättänyt antaa poikiensa matkustaa häihin. Kaikki saisivat mielellään nähdä, ettei Jørgen Thestrupin perhe pelännyt mitään häpeällisiä paljastuksia. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi ennen kuin nyt, että hänen pidättyvä käytöksensä, sen jälkeen kun kadonneen etsimisestä oli luovuttu, voitaisiin tulkita niin, että hänellä oli muutakin peitettävänään kuin kyyneleensä.

Nyt hän halusi, heti poikien lähdettyä, pukeutua leskenpukuun ja pukea Bertelin ja pikkutytöt suruun. Ja sitten hänen oli tehtävä se, joka hänestä tähän saakka oli tuntunut niin vaikealta – kirjoittaa Thestrupin sukulaisille ja omilleen ja kertoa onnettomuustapauksesta.

Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kälyään Maren Sabinea – kuinka merkillistä oli, että tämäkin oli kokenut samaa kuluttavaa odotusta, toivon asteittaista kuolemaa, miehen kadotessa aivan jäljettömiin. Vaikka Binalle tämä ei kai sentään tuntunut yhtä luonnottomalta; aina kun merimies lähtee pitkälle matkalleen, on mahdollista, ettei hän koskaan palaa. Sitä paitsi Jørgen oli arvellut, ettei Ivar Thestrupin ja tämän vaimon välinen suhde ollut kaikkein parhaita, vaikkakin vaimo murehti, kun mies oli jäänyt sille tielleen. Vaimo ei ainakaan ollut mennyt uusiin naimisiin.

Sisaret eivät olleet nähneet Jørgen veljeään vuosikausiin. Fredrikke, rouva Devle, istui nojatuoliinsa sidottuna huoneessaan Namdalenin kapteenintalossa: Karen Anna, rouva Jæker, ei ollut aikoihin käynyt edes niin pitkällä etelässä kuin Trondheimissa. Niin että suru tuskin musertaisi heitä – vaikkakin heistä mahtaisi tuntua omituiselta saada tietää, että toinenkin veli oli kadonnut, luonnonvoiman riistämänä, joka nähtävästi halusi säilyttää saaliinsa ja salaisuutensa.

7

Dorthea päätti tänä iltapäivänä ajaa Fenstadiin hakemaan Klaus Hartvigia. Oli helteistä, ja poikaraukka oli saanut kulkea joka päivä edestakaisin jo yli viikon ajan. Siitä huolimatta Lars näytti happamelta saadessaan tietää, että Dorthea tarvitsi jonkun hevosista täksi päivää, ja hän saikin tyytyä vanhaan Ruskoon.

Jotta hänellä olisi jonkinlainen tekosyy lähteäkseen, hän täytti korin perunoillaan. Neitsyt Langseth oli sanonut kerran talvella, että hän mielellään kokeilisi tällä uudella kasvilla ja panisi sitä pari riviä, ja Dorthea oli luvannut hänelle muutamia tusinoita siemenperunaa. Mutta nythän neitsyt voisikin saada kaikki tyynni. Dorthea oli kyllä aikonut istuttaa ja kylvää puutarhansa on entiseen tapaan – Jørgenin keppihevosia olikin ollut, että heidän pitäisi vaikuttaa puutarhaviljelyksen puolesta täkäläisten talonpoikien keskuudessa. Dorthean täytyi hymyillä. Jørgenillä ei koskaan ollut aikaa omistautua asialle, ja siitä oli seurannut, että Dorthean oli pitänyt ottaa sekin omakseen. Ja hän olisi kyllä suonut seuraajilleen Brovoldissa hyvässä kunnossa olevan yrttitarhan perunamaineen ja kaikkineen. Mutta kun seuraaja olikin Nymoenin väki –. Voihan Matilde saada siemenperunaa sekä Aasista että äidiltään.

Bertelin arat pikkukasvot kirkastuivat, kun äiti sanoi, että hän saattaisi tulla mukaan tervehtimään Karl-ystäväänsä.

Vauhti oli jätettävä Ruskon määrättäväksi. Hiljaista hölkkää ajettiin huonoa metsätietä. Täällä oli ilma melko viileä. Lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla, ja vastapuhjenneen lehvän tuoksu oli hyvin voimakas. Eräässä jokilaaksossa Bertel innostui huomatessaan vielä hiukan likaista lunta kuusten alla pohjoispuolella.

"Katso – voi katso äiti, se on harakka – eikö se olekin kaunis!" Kävi ilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat. Hän osasi myös matkia niitä – viheltää kuin mustarastas harjulla ja kuherrella kilpaa viidassa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa.

"Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä tiedät linnuista?"

Poika punastui. "Vilhelm", hän sanoi hitaasti. Ja vieläkin hiljemmin: "– Dabbelsteen."

He tulivat tasangolle. Fenstad sijaitsi oikeastaan kauniisti tumman, metsäisen kummun juurella. Pellot viettivät suoperäistä maata päin, jossa pienet kirkkaat lampareet heijastivat sinistä taivasta. Rakennukset olivat kyllä vanhanaikaiset ja rappeutuneet, pärekatot ja maalaamattomat – muutamissa ulkohuoneissa oli vain turvekatto. Mutta kerran se oli mahtanut olla komea talo, – kun vain sen omistaja olisi välittänyt maanviljelyksestä. Ja jos hänellä olisi ollut varoja rakennusten kunnostamiseen.

"Kas tässä, Bertel, sinä voit ajaa." Hän tiesi kuinka lasta ilahduttaisi olla ohjaksissa, kun he ajoivat paikalle. Äidillä oli muka tarpeeksi tekemistä karistellessaan pölyä ja hevosenkarvoja vaatteistaan, sitoessaan uudelleen hatunnauhojaan ja suoriessaan hansikkaansa.

Mutta pihalla ei ollut minkäänlaista liikettä, kun he kaarsivat sisään portista. Vain valkoisenkirjava kissa istui kellarinkäytävän ovensuussa ja nuoleskeli takapuoltaan. Aurinko hellitti ja oljenjätteet ja höylänlastut loistivat kuin kulta ruohoisella mäellä, eikä edes koira häirinnyt iltapäivän hiljaisuutta. Jonkin verran hämmästyneenä Dorthea astui vaunuista, otti Berteliä kädestä ja meni päärakennusta päin.

Kaikki kuistin ovet olivat sepposen selällään. Tultuaan käytävään Dorthea kuuli suurtuvasta lyhyitä teräviä huudahduksia ja metallin kilinää. Hän hämmästyi niin, että unohtaen koputtaa jäi seisomaan oviaukkoon –

Klaus seisoi etunojassa, käsivarsi ojennettuna ja syöksyi kimaltava säilä kädessään kapteenia päin, joka seisoi selin Dortheaan. Hiukset riippuivat hurjassa epäjärjestyksessä pojan tulipunaisten, hikeä valuvien kasvojen kahden puolen, ja hänen paitansa pursuili vyöhihnan yli. Itsepintaisen kiihkeästi hän antoi iskun iskun jälkeen, jotka toinen väisti – tomu pölisi taistelevien ympärillä aurinkoisessa, melkein tyhjässä, suuressa huoneessa.

Yhtäkkiä hento ase putosi kilisten Klaus Hartvigin kädestä. Poika seisoi hengästyneenä ja suu auki, ja Cold laski säilänsä, puhjeten hohottavaan nauruun: "Mainiota, suurenmoista, pojannappula – sinähän edistyt! Tällä kertaa sinä olit peijakkaanmoinen –" ja hän pyyhkäisi kasvojaan paidanhihallaan.

"Eläköön!" riemuitsi Karlin kimeä lapsenääni. Dorthea huomasi hänet istumassa jalat allaan punaiseksi lakatulla teepöydällä keski-ikkunan edessä. Auringonpaisteessa, joka tulvi takaapäin, loistivat lapsen vaaleat kiharat läpinäkyvänä kultakehänä pikku pään ympärillä. "Eläköön, isä! Voititpa sinä sentään lopuksi!"

Kapteeni hohotti vieläkin äänekkäämmin: "Isä voitti sittenkin lopuksi – kuulepas, Klaus! Sinusta alkaa jumaliste sukeutua oikein kunnioitettava vastustaja! Kun sinä vain opit säilyttämään kylmäverisyytesi – mutta sinulla on totisesti oikeat otteet – no nosta nyt säiläsi maasta."

Yhtäkkiä Klaus huomasi molemmat ovessa seisovat. Hän huudahti kauhistuneena: "Äiti – tuleeko äiti tänne –!"

Cold kääntyi äkkiä. Hänenkin kasvonsa olivat hyvin punaiset, paidankainalot hikiset. Hän tervehti säilällään: "Rouva Thestrup – mikä viehättävä yllätys." Hänen äänessään pulppuili yhä vielä nauru. "Ja kas Bertel! Eläköön, Karl, sinä saat vieraita, poikaseni! Niin, rouva – saatte antaa anteeksi asumme – meillä on juuri ollut miekkailutunti. Virkistystä näin matematiikan jälkeen."

Hän ei ollut aivan päissään, mutta ei myöskään täysin selvä. Suuri pöytä, joka seisoi peräseinällä, oli täpösen täynnä koulukirjoja, karttoja, kirjoitusvälineitä ja piirustuksia, ja kaiken keskellä oli taskumatti, laseja, kannu ja ruokakuppeja. Myös Klaus oli juonut viinaa, sen Dorthea tunsi hajusta, auttaessaan takkia pojan ylle. Ahkerasti anteeksi pyydellen myös Cold puki ylleen liivit ja lievetakin.

Karl oli hypähtänyt alas pöydältä, nyt hän ja Bertel seisoivat ja katselivat toisiaan vaiti ja hämillään. Klaun välityksellä he olivat aina vaihtaneet tervehdyksiä, vieläpä pikku kirjelappusiakin, mutta nyt, kun he seisoivat vastakkain, heillä ei ollut sanaakaan sanottavana.

"Mutta istukaa toki, rouva Thestrup – Klaus" – kapteeni Cold katseli neuvottomana ympärilleen. Klaus siirsi viulukotelon ja metsästystorven lähimmästä nojatuolista ikkunalaudalle ja pyyhkäisi siannahkapäällystä kädellään. "Ettekö tahdo riisua viittaanne – niin, nythän me olemme oikein saaneet hellettä – voi Klaus, koetapa, löytäisitkö hänet, tyttölapsen, no mikä hänen nimensä taas olikaan –"

Suurtuvassa oli kauhea siivo – lattia oli kauttaaltaan syljen ja likaisten saappaan jälkien tahrima. Vaatekappaleita tuoleilla, kirjoja ja kalastusvehkeitä lattialla, liitupiippuja, narua, veitsiä ja ruutisarvia ikkunalaudoilla. Ja kaikkialla pölyä. Huone oli aina vaikuttanut köyhältä ja tyhjältä maalaamattomine hirsiseinineen ja verhottomine ikkunoineen. Huonekalut, joita oli vähän, olivat vanhanaikaisia ja kömpelöitä – Cold oli haalinut ne kokoon huutokaupoista, osittain talonpojilta. Punainen teepöytä posliinilevyineen ja klavikordi [pianoa muistuttava soitin] lakattuine ja kullattuine laatikkoineen ilmaisivat kuitenkin, että täällä asui säätyläishenkilö. Ja samalla kun harmaiden hirsiseinien ainoat koristukset olivat pyssyt ja hirvensarvet, joista riippui kalanpyydyksiä, kenttäpulloja ja metsästyslaukkuja, riippui uuninseinällä sohvan yläpuolella luonnollisen kokoinen Coldin vaimovainajan muotokuva.

Kuva oli ihmeellisen elävä, maalattu vuotta ennen heidän avioliittoaan. Vaaleat kiharat, joita kehysti kedonkukkaseppele, korostivat nuoren naisen hienoa hipiää; hänen vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat synnynnäistä hienostusta – lempeyttä ja rauhaa. Kauniin harteita ja povea peitti osittain valkoinen nyplätty röyhelö, siniharmaa atlassilkki verhosi siroa yläruumista ja ympäröi rikkaina laskoksina pyöreitä lanteita. Juel, joka oli sen maalannut, olikin Coldin väittämän mukaan eräs Kööpenhaminan kaikkein huomatuimpia muotokuvamaalareita.

Dorthea ei ollut koskaan voinut ilman liikutusta katsella tätä muistoa Johannes Coldin kadotetun onnen päiviltä, joka yhä kangasti nykyisen alennustilan takaa. Mutta niinä harvoina kertoina, kun hän oli käynyt täällä, oli suurtupa sentään aina ollut siisti ja hyvässä järjestyksessä. Dorthea alkoi ajatella: olikohan Marie Langseth taas 'matkalla' –? Vaikka, jos jotakin sellaista olisi ollut tulossa, ei kai Coldin mieleen olisi juolahtanut kutsua paria vierasta poikaa kevääksi Fenstadiin?

Klaus Hartvig tuli jälleen sisään talonpoikaisesti pukeutuneen nuoren naisen mukana, joka jäi seisomaan ovensuuhun ja katseli ymmällään ympärilleen –

"Voi kuule, koetapa järjestää täällä hiukan – ei, odotahan. Minunhan täytyisi tarjota teille virvokkeita, rouva, mutta en tiedä – talossa on tuskin muuta kuin olutta tätä nykyä, ja oluesta ette pidä, mikäli muistan –"

"Pyydän, kapteeni Cold, ei mitään vaivaa minun takiani. Me olemme vain tulleet hakemaan Klauta. Ja samalla tahdoin mielelläni suullisesti kiittää teitä, kun te niin ystävällisesti luette hänen kanssaan, sehän on kovin rakastettavaa –"

"Pyydän – sehän on minulle itsellenikin hauskaa." Hän nauroi. "Monessa vanhassa upseerissa piilee jotakin koulumestarimaista, kuten tiedätte. Ja hän on todellakin hyvä oppilas, teidän Klaunne – hänellä on taipumusta juuri niihin aineisiin, joita minä parhaiten pystyn opettamaan."

"Nyt hän kuitenkin joutuu matkustamaan pois vähäksi aikaa –" ja Dorthea alkoi kertoa veljensä lähestyvistä häistä.

Kapteeni työnsi pinon kirjoja ja kirjoitus vihko ja avoimeen pöytälaatikkoon. Pöytä oli vanha ja jykevä, jalat pallomaiset; sellaiset olivat yleisiä kaikkialla talonpoikaistuvissa. Samalla kokosi nuori tyttö juoma-astiat ja kupit, ja Klaus pani viinapullon ja lasit ruokakaappiin. Voi poikaraukkaa, kuinka hänen on hiki, ajatteli Dorthea sekä huvittuneena että harmissaan – miekkailuharjoituksia ja viinaryyppyjä sekaisin tämäntapaisena iltapäivänä, sehän on omiaan hikoiluttamaan.

"Häihin – kas, kas, pääsetkö sinä häihin, Klaus! On muuten vahinko, me kun olemme päässeet niin hyvään vauhtiin opinnoissa –." Hän alkoi jälleen nauraa, taputellen suutaan nikotustaan peittääkseen. Sitten hän iski silmää Klaulle: "Mitäs arvelet, käytämmekö tilaisuutta selostaaksemme rouva äidille suunnitelmiamme –? Niin, kuulkaapas –" Mutta samassa tuli nuori nainen jälleen sisään, kantaen tinakannua ja kolmea tinatuoppia. "Hyvä on, tässä on siis olutta."

Dorthea otti vastaan pikarin ja kostutti huuliaan. Cold tyhjensi omansa, mutta Klaus koetti olla, kuin ei olisi nähnyt, että kapteeni oli kaatanut hänellekin. Pojan saama opetus täällä Fenstadissa oli nähtävästi monipuolisempaa, kuin äiti oli aavistanutkaan – vaikka hänen tietonsa matematiikassa olisivat erinomaisesti lisääntyneet, edistyi hän kai muissakin, vähemmän hyödyllisissä taidoissa.

"Kuten näette, rouva Thestrup, me elämme niin sanoakseni leirielämää tässä talossa. Taloudenhoitajattareni ei ole täysin terve, hän on ollut näinä päivinä vuoteessa."

"Sepä ikävää – minulla oli näet asiaa myös neitsyt Langsethille. Toivottavasti sairaus ei sentään ole vakavaa laatua."

"Herra tiesi!" Kapteeni Cold pyyhkäisi hehkuvan punaista otsaansa. "Oikeastaan, kun te kerran satutte tulemaan tänne juuri tänään –" hän näytti epävarmalta ja hermostuneelta – "oikeastaan minä toivoisin, että kävisitte häntä katsomassa, Dorthea-rouva – Falletin nuori, senkin haaska, on päissään yötä päivää."

Dorthea huomasi silmäyksen, jonka hänen nuori poikansa lähetti kapteenille. Hän tunsi tämän miesten keskeisen paheksumisen merkin, kun toinen ajattelemattomuuttaan ilmaisee naiselle, mitä toinen pitää sopimattomana tämän korville. Vaistomaisesti hän katsahti ympärilleen, mutta molemmat pikkupojat olivat kadonneet.

"Käyn hyvin mielelläni häntä katsomassa, jos luulette siitä olevan jotakin apua kiltille neitsyellenne."

Näytti kuin Klaus olisi tahtonut sanoa jotakin vastaan, mutta kapteeni kerkesi edelle: "Tahtoisitko katsoa, voisitko löytää koirat, hyvä ystävä?" Hän heitti pojalle pari kaulanauhaa ja ketjut. "Oli kuin olisin kuullut niiden haukkuvan aidan luona vähän aikaa sitten. Ne karkasivat aamulla – Belinda, ajokoira, minun kai täytyy ihan laskea kuula sen kalloon – en voi pidättää sitä ajamasta lampaita, ja se houkuttelee toiset mukanaan. Kaikki on ihan helkkarinmoisesti tässä talossa" – hän kivahti. "Minä olen ihan – suottehan anteeksi, rouva, kuljen edellä näyttääkseni teille tietä."

Käytävästä veivät portaat, kapeat kuin kanan tikapuut ja hyvin horjuvat, avoimeen toisen kerroksen eteiseen: "Näistä hän putosi", selitti Cold, "ne olivat liukkaat sateesta – hän satutti itsensä kyllä hyvin pahasti –"

Dorthea tarkasti kapteenia epäillen ja kohotetuin kulmin. Miehen aiheettomat naurukohtaukset, kiusaantunut ilme, joka levisi hänen punoittaville kasvoilleen, kun hän vain hetkeksikään lakkasi hymyilemästä ja lörpöttelemästä, kavalsi ettei hän ollut ainoastaan hiukan päissään, vaan että myöskin levottomuus ja huolet kalvoivat häntä.

Johannes Cold ohjasi hänet suuren huoneen kautta, jossa oli kangaspuita ja rukkeja; katon laipiosta riippui min. Miehen aiheettomat naurunkohtaukset, kiusaantunut avasi pääty huoneen oven. "Täällä on rouva Thestrup, joka tahtoo tulla tervehtimään sinua, Marie – miten sinä oikein jaksat? Etkö voi jo hiukkasen paremmin, vai mitä?"

Inhottava maksoittuneen veren löyhkä osoitti Dorthean epäluulon oikeaksi. Vuode oli varjossa vinokaton alla, mutta Marie Langsethin kasvot kumottivat miltei yhtä keltaisina kuin hänen keltainen tukkansa, joka riippui takkuisena yömyssyn alta. Hänen nenänsä oli terävä, silmät ja ohimot olivat painuneet syvään, niin että Dorthea ajatteli kauhistuneena: "Mutta hänhän on kuolemaisillaan –."

Lattialla neitsyen vuoteen edessä istua kyyhötti pikku Margrete ja tuuditteli riepunukkejaan, joille hän oli valmistanut vuoteen ylösalaisin käännettyyn rahiin.

"Miten sinä oikein jaksat", toisti Cold ja antoi kasvojensa painua typerän osaa ottaviin poimuihin. "Hiukan paremmin, eikö niin, Marie? Eihän sinussa ainakaan ole kuumetta enää, vai mitä? – Et tunnu enää niin kuumalta." Neitsyt Langseth vavahteli vilunväreissä.

Dorthea kuohahti: "Voi, menkää matkaanne, Cold, enhän voi tehdä yhtään mitään, niin kauan kuin seisotte siinä töllistelemässä – ja viekää lapsi pois – ottakaa lapsenne mukaan ja menkää matkaanne."

Iso mies seisoi siinä holtittomana, surkean nolon näköisenä.

"Voi Cold, Cold, olen niin kauhean kipeä – luulen että kuolen", vaikeroi Langsethin neitsyt. Hän käänteli ja väänteli päätään pieluksilla. "Mene nyt – rakas ystävä, etkö nyt voi mennä, Cold – kun rouva Thestrup tahtoo, että sinä menet."

"Niin, menkää nyt, kapteeni Cold, ja ottakaa Margrete mukaanne."

"Eh bien – tule siis, pikku karitsaiseni – täällä me kaksi olemme todella liikaa." Ja typerästi nauraen kapteeni nosti tyttölapsen käsivarrelleen. Pienokainen tuntui viihtyvän siinä hyvin; luottavaisena hän painautui isäänsä. "Nuketko – täytyykö sinun nukkiesikin tulla mukaan, sanoitko niin, Greta pieni?" Dorthea näki tavallaan iloisena ja osaa ottavaisena, että Cold tunsi sentään hellyyttä aviotonta lastaan kohtaan.

Heti kun molemmat olivat kadonneet, heitti Dorthea päällyspatjan sivuun. Maksoittuneen veren haju oli aivan tukahduttava. Varovaisesti hän tunnusteli sairaan vatsaa – se oli pöhöttynyt, reidet ja sääret olivat ajettuneet ja kiilsivät pingottuneina: "Mutta hyvä Jumala ja Luoja, Marie – teissähän on lapsivuodekuume, tyttö raukka –"

"Niin onkin." Langsethin neitsyt valitteli, vilunvärähdys vavahdutti hänen ruumistaan. Dorthea peitti hänet jälleen nopeasti. "Se oli jo niin pitkälle ehtinyt tällä kertaa – voi Herra Jeesus, kuinka minuun koskee, kuinka minuun koskee." Hänen äänensä oli aivan ohentunut kärsimyksestä.

"Eikä ketään muuta hoitamassa kuin vanha epäsiisti Falletin muori?"

"Olin ajatellut, ettei ihmisten tarvitse pistää nenäänsä tähän – Martha Fallet ainakaan ei kerro liikaa."

"Mutta rakas ihminen – tällä menollahan te panette henkenne alttiiksi."

"Samantekevää, niin minusta melkein tuntuu. Voi ei sentään –" sairas alkoi valitella, melkein itkien, "en tarkoita sitä, Jumala antakoon minulle anteeksi – enkä minä uskallakaan kuolla, niinkuin minä olen elänyt – silloin menisin suoraa päätä helvettiin –"

"Älkäähän nyt." Dorthea oli ottanut yltään päällysvaatteet; hän kääri ylös hihansa kyynärpäitä myöten. "Onko teillä täällä jotakin esiliinan tapaista, Marie – tuossako lipastossa? Kas niin. Herra Jumala, hyvä Marie, meidän Herramme ymmärtää kai kyllä, ettei yksinäisen naisihmisen ole niinkään helppoa, varsinkin kun toinen on oman talon väkeä." Jälleen hän alkoi vaivata aivojaan palauttaakseen muistiinsa, mitä tohtori Langemack oli tehnyt hänelle, kun hän makasi lapsivuodekuumeessa Bertelin syntymän jälkeen. He olivat hieroneet häntä kuumalla villavaatteella, kun hän oli pahimmin hikoillut – mutta Langsethin neitsyen koko ruumis oli varmasti niin arka, ettei hän sietäisi sitä. Ja niin kauan kuin vilunväristykset jatkuivat, olisi uskallettua aukaista ovea kutomahuoneeseen – vaikkakin tämä kauhea sakea ilma varmasti pahensi potilaan päänsärkyä.

"Sanoisitteko minulle, mistä löytäisin puhtaita lakanoita – niin tuon vettä. Minähän voin joka tapauksessa hiukan hoivata teitä, niin saatte nähdä, että teidän heti tulee hiukan parempi olla."

"Vaihtaako – mutta eikö se ole vaarallista – Martha sanoo –"

"Akkojen loruja!" Dorthea yritti puhua hilpeästi ja ponnekkaasti. Sydämessään hän oli sanomattoman kauhistunut – mitä ihmettä hän oikeastaan osasikaan tehdä? Lähettääkö sana Mads Olsenille ja antaa tämän iskeä sairaan suonta – vaikkakin Marie varmasti oli jo nyt menettänyt kovasti verta – mutta se oli kai sentään tehtävä lieventämään ajettuneiden jalkaraukkojen pingotusta.

Langsethin neitsyt mumisi jotakin, ettei puhtaita lakanoita luultavasti ollut – kapteenin talo oli niin huonosti varustettu siinä suhteessa. Hänen oli usein täytynyt ottaa omistaan. Oli, se oli kyllä hänen arkkunsa siinä ovensuussa. Hän puhui koko ajan surkealla valittavalla äänellä.

Paitojen, yönuttujen ja huivien, patjakangaskääröjen ja kauniisti kokoon laskostettujen villaisten vuodepeitteiden alta Dorthea lopultakin löysi pakallisen rällipyyhkeitä ja parin hienoja kirjailtuja liinalakanoita. Hän levitti ne kahdelle tuolille, niin että ne hiukan tuulettuisivat.

"Morsiuslakanani", nyyhkytti sairas, "Herra Jumala, niidenhän piti olla morsiuslakanoitani. – En ajatellut niitä kirjaillessani, että loppuni olisi tällainen."

"Nehän voidaan pestä, Marie, niin ne ovat taas aivan kuin uudet. Meidän täytyy käyttää mitä on, te ette voi kauemmin maata tässä pesässä."

Täytyi tehdä ainakin minkä voi. Dorthea veti esiin sen astian, jota pidetään vuoteen alla, ja heitti esiliinan sen yli. "Voi ei, rouva Thestrup, eihän tällainen työ sovi teille."

"Eihän täällä näy olevan ketään muutakaan siihen." Pää pystyssä harmista Dorthea-rouva poistui huoneesta.

Cold seisoi ja nojasi eteisen kaiteeseen. Hän kääntyi aivan kuin kysyäkseen jotakin, mutta huomattuaan, että rouvalla oli jokin esine esiliinansa alla, hän kävi tummanpunaiseksi ja loi silmänsä muuanne rouvan kulkiessa ohi.

Tyhjässä keittiössä istui Martha Fallet kokoonlyyhistyneenä lieden reunalla. Hän nukkui niin raskaasti, että tuhisi. Dorthea ravisti vanhaa hyllyvää rumilusta. "Kuules, mene tyhjentämään tämä. Ja tuo sitten sisään pari vesiämpäriä –"

Martha vastasi äkäisesti, että poikakin oli pellolla.

"Häpeä vähän – voithan sinä itsekin kantaa ne tänne."

Suurin pata oli puolillaan vettä, ja se oli ainakin haaleaa. Dorthea käänsi padan koukkua ja lisäsi hiiliä alle, niin että tuli syttyi. Kyyristyneenä hän puhalsi mustuneeseen lieteen, samalla kun eräänlainen ajatusyhtymä herätti hänessä etäisen muiston – hän oli kerran nähnyt nuotion metsänlaidassa, mustat olennot sen ympärillä, naisen joka polvillaan puhalsi savuaviin tuoreisiin puihin – ja hänen mieleensä tuli nimi, joka viime aikoina niin usein oli ollut hänen ajatuksissaan. Tämä henkilö kuului olevan nykyään etelässä päin.

Noustessaan jälleen portaita ja tultuaan eteiseen kuumavesiämpäri kädessään hän sanoi ilman muuta kapteenille: "Sanokaa minulle, Cold, tiedättekö onko tietäjävaimo vielä Aaserudissa? Niin että saisimme hänet käsiimme."

"Tietäjävaimoko –?" Mies katsahti häneen aivan kauhuissaan.

"Niin. Nyt on tosiaan syytä kokeilla, onko perät siinä, mitä kerrotaan hänen ihmeellisestä lääkitsemistaidostaan."

"Enpä olisi luullut" – mies oli nähtävästi hämillään, "Te olette aina puhunut niin halveksuen – kansan taikauskosta."

"Niin, mutta nyt en tosiaankaan tiedä, mihin muuten ryhtyä. Täkäläinen kätilömme" – Dorthea vavahti hiukan – "on varmasti kiusannut kuoliaaksi joka vuosi yhtä monta vaimoa kuin on auttanutkin. Kerran käytin hänen apuaan ja sain tarpeekseni! Välskäri Olsen taas voi vetää ulos hampaan ja iskeä suonta – mutta muuten" – hän kohautti harteitaan. "Ja jos etsimme lääkäriä Kristianiasta niin parhaassa tapauksessa siihen menee kolmatta vuorokautta, ja silloin voi kaikki jo olla myöhäistä. Jos ratsastatte heti kohta Åserudiin ja vaimo on vielä siellä, voitte palata kotiin hänen kanssaan jo keskiyöllä. Ja uskokaa minua, tässä ei ole aikaa hukattavissa."

"Onko hänen vointinsa tosiaan niin huono?"

"Ajan kotiin, kun olen auttanut Marieta missä kykenen – minun täytyy tuoda sieltä yhtä ja toista ja ilmoittaa, että jään tänne yöksi. Karl voi tulla mukaan, ja Greta – onhan ihan hullua, että neitsyellä on ollut koko ajan tyttö vuoteessaan – nyt kun hän on niin sairas. Tehkää niinkuin pyydän, kapteeni Cold – tehän olette joka tapauksessa aiheuttanut tyttöraukan tuskat."

Cold aikoi nähtävästi vastata kiivaasti, mutta Dorthea tarttui vesiämpäriin ja meni sisään.

Hän hoivasi sairasta kykynsä mukaan, saatavissa olevien välineiden avulla, ja pyysi sitten nuorta neitoa, jonka hän oli tavannut alhaalla suurtuvassa, istumaan Langsethin neitsyen luona, kunnes hän palaisi. Sitten hän riensi alas etsiäkseen käsiinsä lapset.

Klaus Hartvig tuli, muassaan mytyllinen kirjoja, joita hän rupesi sovittamaan taakse ajopeleihin: "Mitä äidillä on tässä?"

Perunakoppa. "Anna sen olla siinä, poikani." Korin näkeminen saattoi Dorthean tavallaan aiheettomaan mielenkuohuun. – Siemenperunaraukat, jotka eivät missään tulisi hyödyksi, kasvoivat hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan pienoiskuvaksi menetyksistä, hyvän tappioista – joita ihmiset aiheuttavat hillittömillä intohimoillaan haaskatessaan terveyttä ja hyvinvointia, järjestystä ja turvallisuutta, niin, vieläpä sielunrauhaa ja onnea ja elämää. Hän kokosi hameensa kädellään ja juoksi pihan yli, huutaen äänekkäästi ja kimeästi, sillä hän oli itkuun purskahtamaisillaan: "Bertel – Karl, Bertel – Karl, missä te oikein olette?"

Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi pikkupojat. Nämä makasivat vatsallaan nurmella likellä pajaa pienen lähteen ääressä, joka pulppusi maasta. Kun he kuulivat, että Karl pääsisi mukaan Brovoldiin ja saisi olla yötä, he alkoivat hyppiä ja taputtaa käsiään riemusta. Dorthea sai heidät mukaansa ja asetti heidät istumaan taakse vaunuihin.

Gretaa hän ei löytänyt mistään. No niin, se asia sai siis olla.

Hän jätti ohjakset Klaulle. Poika ei sanonut sanaakaan kotimatkalla, hän oli nähtävästi hämillään ja nolo. Mutta äiti ei tällä kertaa välittänyt auttaa poikaa. Vaikka eihän Klaus oikeastaan ollut syypää siihen, että hän näin oli sekaantunut tähän kiusalliseen ja sopimattomaan juttuun. Mutta Dorthea oli vihainen, eikä sentään yksinomaan vihainen: kun hänen kerran oli täytynyt ryhtyä johonkin, oli tämä tavallaan johtanut pois hänen ajatuksensa hänen omista suruistaan ja huolistaan, ja se taas tuntui vapauttavalta – vihastuminenkin oli tehnyt hyvää viime viikkojen näännyttävän avuttomuuden jälkeen.

Ja niin matkasivat äiti ja poika kotiinpäin syvän äänettömyyden vallitessa.

Aurinko oli jo laskenut harjun taa, kun Dorthea ajoi takaisin Fenstadia päin. Valkoinen sumu nousi suolta ja levisi laakson pohjalla sijaitsevien peltojen yli. Alhaalla lounaassa kiilui uusi hunajankarvainen kuunsirppi metsänlaidassa.

Nyt oli keittiö väkeä täynnä. Valkea palaa roihusi liedessä, ja Martha Fallet oli kerrankin niin hereillä kuin hän yleensä voi olla ja kertoili talonväelle jotakin – Dorthea aavisti, että kertomus koski neitsyen tilaa. Rouva ajoi kaikki matkoihinsa, ystävällisesti mutta päättävästi, ja alkoi valmistaa lääkkeitään.

Langsethin neitsyen huone oli jo melko pimeä – siinä oli vain yksi ainoa pieni päätyikkuna. Mutta Dorthea huomasi heti, että sairas nyt oli hehkuvan kuuma. Hän makasi silmät sepposen selällään ja tummankiiltävinä, ähkyi ja mutisi silloin tällöin jotakin. Nuori tyttö, jonka Dorthea oli pyytänyt pitämään neitsyttä silmällä, selitti että tämä oli käynyt kuumeiseksi pian sen jälkeen kun rouva Thestrup oli lähtenyt. Tyttö – hänen nimensä oli Magnille – vaikutti järkevältä. Dorthea ymmärsi, että hän oli nähtävästi ainoa koko talossa, jolta voi odottaa jotakin apua.

Pikku Margrete oli jälleen joutunut neitsyen vuoteeseen. Hän nukkui makeasti hiestä kosteassa, pahanhajuisessa pesässä. "Kuulehan Magnille – sinä kyllä osaat valmistaa hänelle vuoteen suurimpaan villakoriin minkä löydät kutomahuoneesta." Dorthea nosti varovaisesti lapsen syliinsä.

Tuntui kuin Marie Langseth ei olisi tajunnut, mitä hänelle tehtiin. Dorthea sai pari kuivaa pyyhettä hivutetuksi sairaan alle ja pari suurta patjaa kohottaakseen hänen pöhöttyneitä sääriään. Sitten hän asetti lämmitetyt pussit, jotka sisälsivät hyväätekeviä yrttejä, sairaan vatsalle ja reisille, kohotti Langsethin neitsyen puolittain istumaan ja koetti antaa hänelle lämmintä kamomilla- ja salviateetä. Osa valui leualle, mutta osa meni sentään hänen suuhunsa.

Magnille oli tullut sisään ja seurasi tarkkaavaisena Dorthean toimia. Tämä selitti: "Sinun täytyy pitää huolta siitä, että sairas koko ajan on hyvin peitetty, aina kaulaa myöten. Ja tämän pyyhkeen, jonka olen asettanut hänen otsalleen, kastelet kylmässä vedessä heti, kun se tuntuu liian lämpimältä – voit myös kastella hänen huuliaan märällä rievulla, mutta hänen ei pidä saada mitään kylmää juodakseen, vaikka hän rukoilisi kuinka hartaasti hyvänsä. Sen sijaan saat antaa hänelle hiukan tätä teetä, se on vertapuhdistavaa. Mutta peitä teekannu aina oikein tarkkaan, niin että se pysyy lämpimänä. Paras saada hänet hikoamaan aika lailla, niin että vieraat ainekset poistuvat niin nopeaan kuin suinkin. Mutta pää ei saa tulla liian kuumaksi – näetkös, se voi suorastaan olla vaarallista hänen ymmärrykselleen."

Dorthea aukaisi oven kutomahuoneeseen sepposenselälleen ajaakseen edes hiukan ulos sitä löyhkää, joka täytti huoneen ilman. Hän yritti avata ikkunaa, mutta koko talossa ei luultavasti ollut ainoatakaan ruutua, jota olisi saattanut avata. Niin että hänen piti avata ovi ulkoeteiseen.

Hänen täytyi rakentaa jonkinlainen suojaverho pienokaisen korin ympärille, niin ettei lapsi saisi vetoa. Herranen aika, tässä lapsi nyt nukkui kuin pikku Mooses kaisla-arkussaan, ajatteli Dorthea säälien. Ja kuten Mooses, saisi kai pikku Greta suostua siihen, että oma äiti puhui hänestä löytölapsenaan – vaikka ei, Dorthea muistikin hiukan häpeissään, että Sanan mukaan Mooses todellakin oli heprealaisen vaimon eikä faaraon tyttären poika. Että äiti olisi ollut faaraon tytär, oli vain sopimatonta kuvittelua, joka lapsena oli noussut hänen mieleensä – eräänä sunnuntaina kirkossa, kun hänen isäpuolensa oli loputtomiin puhunut Mooseksen löytämisestä Niilin virrasta, oli pikku Dorthea ajatellut, että hän kysyisi heidän kotiintultuaan, kuinka saatettiin tietää, ettei Mooses todellakin ollut egyptiläisen prinsessan tytär. Mutta tietenkään hän ei koskaan ollut uskaltanut kysyä.

Hän laski mielessään, jouluksi oli kolme vuotta Langsethin neitsyen Kristianian matkasta. Pikku raukka, hän oli siis vuotta Rikkeä vanhempi. Mutta nähtävästi molemmat, sekä "Marie-täti", jonka nimen tyttö oli antanut neitsyelle, ja kapteeni sentään pitivät lapsesta.

Dorthea ei voinut olla katselematta kangasta, jota Langsethin neitsyt oli kutonut. Kudos – niin, oli liian hämärää, jotta hän olisi tarkoin voinut nähdä kuviointia, mutta varmasti se oli kaunis, ja kangas tuntui käteen kiinteältä ja tasaiselta. Jälleen rouva Thestrupin täytti sama syvä ja surunsekainen harmi – miksi ihmiset asettavat olonsa niin epäviisaasti! Kaunis, taitava tyttö – mikäli hän tiesi, hyvästä kodistakin – ottaa emännöitsijän paikan leskimiehen luona, joka on vielä tulisimmassa iässä. Täytyihän tytön tietää, mitä tällaisesta tavallisesti seuraa – ja kuinka epätodenmukaista oli, että kapteeni menisi hänen kanssaan naimisiin. Ja tässä makaa nyt pikku Margrete raukka ja sisällä äiti, joka on vaarassa kuolla mitä kauheimpiin kärsimyksiin.

Hän oli mennyt ulos kuistille saadakseen suun täydeltä raitista ilmaa. Saattoihan hän samalla pistäytyä panimoon nähdäkseen, oliko Martha tehnyt niinkuin häntä oli käsketty ja pannut käytetyt vaatteet likoon.

Kun rouva Dorthea juuri palasi kulkien kasteesta kosteaa ruohonurmea, ratsasti kapteeni Cold pihalle. Dorthea pysähtyi kynnyspaadelle oven eteen ja odotti toista: "Tulette yksin – eikö vaimo ollutkaan Aaserudissa?"

"Ei, lintu oli jo lentänyt pois. Mutta he lupasivat lähettää hänelle sanan. Niin että kaipa hän tulee. Koska te nyt kerran uskotte, että paha on pahalla parannettava." Kun Dorthea ei vastannut mitään, kysyi kapteeni vähemmän jyrkkään sävyyn: "Entäs potilaanne – kuinka hän jaksaa?"

"Ei hyvin, kapteeni Cold."

Mies seisoi ja kaiveli maata jalallaan. "Ette saa uskoa, rouva Thestrup – ette saa epäillä kiitollisuuttani. Kunniani kautta, teidän täytyy luottaa minuun, kun sanon, että jos Marien kävisi hullusti, se tuottaisi minulle syvää surua."

"Ja minä kyllä pelkään" – Dorthea kohautti harteitaan – "että saatte valmistua vastaanottamaan syvää surua, kapteeni Cold."

Kapteeni oli ymmärtävinään väärin Dorthean liikkeen. "Teidänhän on vilu, Dorthea, te värisette kylmästä." Ja se oli muuten tottakin, Dorthean vaatteet olivat kastuneet aivan läpikotaisin hänen hoivatessaan sairasta. "Tulkaa sisään, tulkaa suurtupaan saamaan jotakin lämmittävää."

Suurtuvassa olikin lämmintä, mutta ilma auringonpaahtamien hirsiseinien sisässä tuoksui pölyltä ja piintyneeltä tupakansavulta. Huone vaikutti vieläkin alakuloisemmalta ja köyhemmältä näin yöllä – alastomina ammottavat ikkunat läpäisivät kalpeaa yöllistä valoa, jota ruutujen himmeä epätasainen lasi hiukan vaimensi. Seinillä riippuvat ja soppiin työnnetyt tavarat olivat vain tummempia möhkäleitä hämärässä. Mutta uunin luota loisti muotokuvan valoisa hahmo miltei aavemaisena.

Kapteeni riensi kulmakaappia kohti, mutta Dorthea pysäytti hänet: "Kiitos, minä en halua viinaa. Ja te voitte odottaa edes sen verran, että ehdin yläkertaan."

Cold pysähtyi äkkiä, naurahti hiukan hämmentyneenä. "Kuten teidän armonne käskee –"

"– mutta ettekö edes suvaitsisi pitää hyvänänne mitä vähäinen taloni pystyy tarjoamaan" – hän teki suuren liikkeen kädellään. Fajanssipöydälle keski-ikkunan alle oli asetettu ruokaa. Cold veti kaksi siannahalla päällystettyä nojatuolia pöydän ääreen. "Suokaa minulle kunnia –"

Dorthea tunsi yhtäkkiä, kuinka hänen oli nälkä. Hänellä oli ollut niin paljon tekemistä lyhyenä hetkenä kotona Brovoldissa, että hän suorastaan oli unohtanut syödä. Niin että hän istuutui ja otti eteensä palasen herneleipää ja makkara viipaleen. Kapteeni kaatoi tinakannusta olutta, mutta se oli jo aivan väljähtynyttä ja sitä paitsi lämmintä.

"Tietenkin minä ymmärrän hyvin – te olette suutuksissanne minulle sukupuolenne edustajana, jos sallitte minun käyttää tätä lausetapaa!" Cold irvisti, valaessaan alas suupalansa pahanmakuisella oluella. "Il y est un esprit de corps aussi entre les femmes, n'est-ce pas? [Naistenkin kesken on yhteishenkeä, eikö niin?] Ja nyt te olette kiihdyksissä Marien puolesta, elostelija-heittiön takia – älkää sanoko mitään, tiedän Herra nähköön, mitä minusta ajattelette. No niin, eihän kukaan piru vieköön saata vaatia, että osaisitte katsella asioita miehen kannalta."

"Hyvä herra kapteeni, ei ole syytä kirota niin taukoamatta – minä kyllä ymmärrän."

"Sieluni autuuden nimessä, ette te ymmärrä, Dorthea! Te olette harvinaisen ihana nainen, teidän ystävyytenne on ollut keitaana tässä erämaassa – keitaana, jossa minun kylläkään ei ole sallittu käydä varsin usein! Niin, olkaa varma, että kunnioitan teitä, kallis ystävä – annan teille arvoa, olette minulle rakas. Mutta taivaan Jumala, kuinka saattaisittekaan tietää mitä maanpakolaisuus on, mitä merkitsee joutua tällaiseen erämaahan, olla tuomittu kitumaan vuosia elämästään, miehen parhaita vuosia, tällä kauhealla paikkakunnalla."

Dorthea katsahti ympärilleen kolkossa tuvassa:

"Eihän tämän paikan sentään olisi tarvinnut olla niin kauhea, kapteeni Cold. Kun vain olisitte tahtonut tehdä jotakin maatilastanne. Tiedättehän, että monet norjalaiset upseerimme hoitavat mallikelpoisesti talojaan, niin että se on esimerkkinä tavalliselle talonpojalle. Fenstadhan on itse asiassa hyvin arvokas maatila, se voisi tulla –"

"Fenstad!" keskeytti kapteeni hänet, ja oli kuin hänen äänensä olisi sähissyt vihaa. "Tiedättekö mitä fen merkitsee muinaisnorjassa? Kuulin sen ylioppilas Dabbelsteenilta – se tarkoittaa suota, suomaata, lätäkköä, savikuoppaa nykynorjaksi –"

"Sehän kuuluu hyvin todenmukaiselta – täällähän on suuri suo aivan lähellä. Mutta ojittaminen tekisi suuren osan siitä mainioksi niityksi."

Mies purskahti nauruun:

"Saatte koko Fenstadin minulta viljeltäväksi ja omaksenne – jos nukutte yhdenkin yön kanssani."

"Minulla ei ole varaa antaa niin paljon maatilasta", sanoi rouva Thestrup kuivasti.

Kun Cold vaikeni, nähtävästi hiukan hämillään, jatkoi Dorthea hiljaisesti:

"Minusta tuntuu, että sen hinnoittelun mukaan Marie Langseth olisi aikoja sitten saanut omistusoikeuden Fenstadiin."

Hämärästä huolimatta Dorthea näki, että Cold tarkasteli häntä läpitunkevasti:

"Ei, rakas ystävä – maailmassa on paljon, jota teidän tapaisenne järkevä nainen ei koskaan ymmärrä." Hän naurahti katkerasti: "Mutta Marie ymmärtää – juuri sen vuoksi, että hän ei ole järkevä."

"Herranen aika, Cold, sitähän ei ole vaikeata ymmärtää. Hän on taloudenhoitajatar, joka on palkattu emännän tehtäviin. Kunnes tottumus saa aikaan, että hän ottaakin hoitaakseen enemmän velvollisuuksia kuin sopimukseen alkuaan kuului. Kuten Jumala ja ihmiset tietävät, tapahtuu näin joka ainoa päivä."

"Kas siinä sitä ollaan, kas siinä sitä ollaan!" Kapteeni naurahti jälleen, samaa vastenmielistä rumaa naurua. "Siinä kaikki, mitä te ymmärrätte, Dorthea. Kyllä teidän on kelvannut, olette tietänyt aina niin varmasti, mitä teidän kulloinkin on ollut tehtävä. Ensimmäinen aviopuolisonne oli ukko, kunnon mies, jonka syliin teidät lykättiin, kun vielä tuskin olitte täysinkehittynyt neito –. Ettekö alistunut, tukahduttanut jokaista salaisesti hiipivää ajatusta, kaikkia epämääräisiä toiveita, kernaammin kuin annoitte sielunrauhanne ja puhtaan omantuntonne alttiiksi? Se oli kaunista, se oli ihailtavaa – mutta kuinka kykenisitte ymmärtämään sydämiä, jotka eivät pysty näin jaloon alistumiseen? Ja toinen puolisonne – häntä te rakastitte, sen tiedän – kaikki hänen omituisuutensa, jotka olisivat saattaneet heikomman naisen kapinaan – – – ei, ei, älkää suuttuko minulle, tarkoitukseni ei ole alentaa Thestrupia, hänellä oli hyviä, niin, suuria ominaisuuksia, hän oli itse rehellisyys. Enkä epäile sitä että hän on ollut ihastuttava aviomies kaikessa, mikä on tärkeintä" – jälleen Cold puhkesi inhottavaan nauruun. "Te hyväksyitte niin karvaan kuin makeankin – hänen levottoman temperamenttinsa, hänen vaateliaan ja kokeiluihin alttiin luonteensa, yksinäisen ja työteliään elämän vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa, joihin hän teidät tuomitsi. Te luovuitte viettämästä niitä riemuvoittoja, jotka kuuluvat kauniille ja viisaalle naiselle, niin, vieläpä vaalimasta kauneuttanne – ja kunnioitan teitä sen vuoksi, viisas ja hyvä ystävä! Mutta mitä tietää teidän väkevä, päättäväinen sielunne epätoivosta, epävarmuudesta, petollisen toivon tuskista –"

"Nyt kai minä ainakin olen tullut tuntemaan ne", kuiskasi Dorthea järkyttyneenä.

"Niin, olette tullut tuntemaan ne, se on totta, mutta olette jo sanonut niille hyvästi. Kohta olette ne unohtanut – voi Dorthea, ette saa suuttua! Ette unohda kadonnutta aviomiestänne, tiedän sen hyvin. Mutta pulmaksenne totta – ette usko enää, että Thestrup on elossa. Te olette jo aikoja sitten vapautunut sielunne epävarmuudesta ja muodostanut sydämenne rakkaalle vainajalle pyhitetyksi muistotemppeliksi."

"Mutta Cold!" huudahti Dorthea kiihkeästi, "enhän muutakaan voi! Kuinka voisin enää tuntea heikointakaan toivoa –"

"Eipä niin! Mutta näin te samalla olette vapauttanut itsenne kaikkein pahimmasta kidutuksesta – toivon kuolinkamppailusta!"

Miehen sanoihin sisältyvä totuus järkytti Dortheaa niin, että hän jäi tuijottamaan Coldiin – hämärässä hän ei täysin voinut erottaa kapteenin kasvojen ilmettä.

"Marie taas, nähkääs" – mies naurahti äskeiseen tapaansa. "Joskus hän on epäilemättä toivonut, että lopuksi menisin naimisiin hänen kanssaan, kaikesta huolimatta. No niin, joskus olen itsekin sitä toivonut. Sillä pidän paljon tuosta hyvästä tytöstä – Jumala tietää että pidän."

"Voi, te siis –?" sanoi Dorthea toiveikkaasti.

"Mutta en aio naimisiin hänen kanssaan! Vaikkakin hänen palaamisensa elämään riippuisi siitä, menenkö hänen luokseen ja sanon hänelle: 'Marie, mennään naimisiin' – vakuutan teille, etten voi sitä tehdä! En saata tuomita itseäni loppuiäkseni tähän kirottuun, vihattuun karkoitusseutuun! Koskaan en ole voinut luopua toiveestani saada palata Tanskaan, armeijaan – siihen työhön, jolle ruumiineni ja sieluineni aikoinani antauduin! Eikä Marie uskoisi minua, jos ehdottaisin hänelle avioliittoa. Sillä Marielle en voi valehdella – hän tuntee minut vielä paremmin kuin itse tunnen itseni.

"Mutta sen voin kuitenkin vakuuttaa teille – Jumala olkoon todistajanani, Dorthea – minä en ole millään tavoin osallistunut – tähän kauheaan asiaan. Teidän täytyy uskoa minua, Dorthea – ikinä maailmassa en olisi kehottanut Marieta poistamaan sikiötään – mutta en vielä tietänyt, että hän jälleen oli siinä tilassa –"

Dorthea oli siinä määrin inhon järkyttämä, ettei hän osannut sanoa sanaakaan. Vaikkakin hän hyvin tiesi tietäneensä tämän kaiken koko ajan.

"Ei – uskokaa minua. Tässä kauheassa – ei minulla ole ollut mitään osaa."

Pelottava mielenkuohu miehen äänessä sai Dorthean taas tyyntymään. Oikeastaan – eikö ollutkin epäjohdonmukaista, että ihmiset – hän itse myös – pitivät paljon kauhistuttavampana sikiön hävittämistä kuin valmiiksi kehittyneen lapsen murhaa? Mutta joka ainoa nainen, jolla ei ole kivisydäntä, säälii lapsenmurhaajaa. Samalla kun tuo toinen kauhistaa häntä.

"Mutta Cold – olihan hän jo viidennessä kuussa – kuinka saatoittekaan olla huomaamatta –?"

"Huomasin että hän oli alakuloinen, murheissaan. Mutta luulin hänen ymmärtäneen, mitä viimeaikainen ahkera kirjeenvaihtoni kööpenhaminalaisten ystävieni kanssa saattoi merkitä – luulin että hänen mielentilansa aiheutui siitä. Ja kun sitten hiljattain ilmoitin hänelle, että Karlin eno tarjosi pojalle kodin luonaan Aunsøgårdissa, tuli hän vallan epätoivoiseksi."

"Karl – lähetättekö pikku Karlin luotanne?"

"Toivon voivani itse saattaa hänet sinne – joskus tänä kesänä. Niin, Dorthea!" Dorthea huomasi, että mies vapisi liikutuksesta. "Suurestirakastettu kruununprinssimme – puhumattakaan Hessenin prinssistä – ansaitsee kiitoksemme uutterasti huolehtiessaan sotavoimistamme. Tiedätte ehkä, että näissä hedelmällisissä aivoissa syntyy uusi suunnitelma armeijan uudelleenjärjestämiseksi ja parantamiseksi – tai huonontamiseksi – miltei vuoden jokaisena päivänä. Mutta nyt on kysymyksessä muun ohessa tykistöosaston vahvistamme – upseeriston lukumäärää lisätään. Ja voi ihmettä kruununprinssin mielestä on todellakin toivottavaa, että joitakin tanskalaisia nimitetään, paitsi holsteinilaisia ja saksalaisia. Ja entinen lankoni kreivi Kristen Keel – ja monet muutkin vanhat upseeritoverini – isällinen suosijani kenraali Roepsdorff ennen kaikkea – ovat toimineet minun hyväkseni. Minä saan kaikkein armollisimman luvan astua jälleen palvelukseen. Niin, niin, niin. Voitteko ollenkaan asettua minun asemaani – voitteko käsittää, mitä merkitsee miehelle, joka on viettänyt vuosia helvetissä – toimettomuudessa – saada palata kaikkeen siihen, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi."

"Cold, sen minä ymmärrän. Tunnenhan intohimon jolla toimelias mies omistautuu elämäntyölleen. Voi, olisin valmis koko sydämestäni onnittelemaan teitä, rakas ystävä, ellen ajattelisi onnetonta Marie Langsethia. Sillä on kai mahdotonta, että hän seuraisi teitä Tanskaan?"

"Mahdotonta – vaikkapa tulevaisuuteni olisikin turvatumpi kuin se on." Mies oli vaiti tuokion. "Kolme vuotta sitten olisin vielä voinut antaa hänelle kunnolliset myötäjäiset. Ja sopiva, hyvä mies oli valmis solmimaan avioliiton hänen kanssaan. Totta puhuakseni, olin valmistunut siihen, että hän tarttuisi tilaisuuteen molemmin käsin. Tiesinhän, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat syvät. Mutta tunnettehan, millä tavoin tämäntapaiset jutut tavallisesti päättyvät – kun kunnollinen, taitava nuori tyttö on ollut jonkin aikaa – varavaimoineen –, ja toinen asianomainen on mies, jonka kanssa hän ei voi edellyttää joutuvansa naimisiin? Ennemmin tai myöhemmin tulee aina päivä, jolloin tyttö antaa etusijan hänen kamaripalvelijalleen, tai kuskilleen, tai parranajajalleen – ja pääsee vakiintuneisiin järjestyneisiin oloihin. Vapautuakseen epämääräistä asemastaan – olkoon että edellinen mies kylläkin henkilökohtaisesti miellyttää häntä enemmän."

Dorthea nyökäytti päätään. Tietenkin, sehän oli asioiden yleinen kulku – ja useimmiten oli parasta niin. Lyhyt kidutus – ja kun se oli kestetty, rasittava työpäivä rehellisessä yhteiskunnallisessa asemassa, ja usein lopuksi rauhaa ja tyytyväisyyttä.

"Mutta Marie ei siis suostunut. Enkä nyt enää voi tehdä suuriakaan hänen hyväkseen. Tulen itse tarvitsemaan kaikki mitä minulla on – ja se on, Herra nähköön, surkean vähän – ja lisäksi ystävieni avun, voidakseni uudestaan alkaa säätyni mukaisesti."

Dorthea istui vaiti tuokion. – Suviyö oli pimeimmillään: hän katseli ikkunasta ja virkkoi aivan hiljaa:

"Tietenkin ymmärrän, kapteeni Cold, ettei upseeri voi mennä naimisiin ennen kuin hänellä on esimiestensä suostumus. Mutta ettehän vielä ole astunut virkaanne, ettehän? Olisiko vastaisen virkauranne tiellä, jos olisitte naimisissa jo Tanskaan tullessanne? Olettehan vakuuttanut minulle, että pidätte hyvin paljon Mariesta. Hänhän on niin viisas tyttö – ja niin pystyvä ihminen, että hän kaikissa olosuhteissa voi olla aviomiehelleen todelliseksi avuksi. Hänellä on miellyttävä käytös, ja hän on säätyynsä katsoen erittäin sivistynyt. Ja varmasti erinomaisen kehityskykyinen."

"Te puhutte totta, Dorthea. Mutta en voi aloittaa elämääni uudelleen, kaikkien näiden hukkaankuluneiden vuosien jälkeen, siinä määrin sidottuna kuin jos tunnesyistä menisin naimisiin taloudenhoitajattareni kanssa. Käsieni täytyy olla vapaat. Ellei oman itseni, niin Karlin vuoksi."

"Marielle ainakin olisi näin ollen miltei onneksi, ettei hän koskaan nousisi tältä sairasvuoteeltaan", sanoi Dorthea yrmeästi.

"Dorthea! Ette saa sanoa sellaista!" kuiskasi Cold, ja Dorthea aavisti pukeneensa sanoiksi ajatuksen, jota mies ei ollut uskaltanut tunnustaa itselleen.

"Niin, mutta mikä siis olisi hänen kohtalonsa, kun te matkustatte tiehenne?"

"Täytyyhän olla jokin neuvo", sanoi mies matalalla äänellä.

"Ja entäs pikku Margrete – hänhän on sentään teidänkin lapsenne."

"Täytyyhän olla jokin neuvo", kertasi Cold kuin äsken.

Kutomahuoneesta Dorthea löysi vanhan nojatuolin, jonka hän siirsi neitsyen huoneeseen, aivan oven viereen. Niin että hän saattoi sentään hengittää hiukan parempaa ilmaa, aina kun oli hoivannut sairasta, ja samalla pitää silmällä Gretaa.

Aika ajoin Marie Langseth makasi silmät selällään, aika ajoin hän piti ne suljettuina, mutta tiedoton hän oli koko ajan ja valitteli miltei taukoamatta. Joskus hän myös mumisi jotakin, mutta oli vaikeaa ymmärtää juuri mitään hänen puheistaan. Dorthea ei luullut, että sairaan tilassa toistaiseksi oli odotettavissa muutosta – Dorthea itsekin torkahti silloin tällöin, istuessaan siinä nojatuolissaan –

– kunnes sairasvuoteelta kuuluvat sydäntäraastavat valitushuudot yhtäkkiä kiskaisivat hänet kevyestä unenhorroksestaan. Kun Dorthea törmäsi vuoteelle ja kumartui Marien puoleen, tarrautui neitsyt Langseth niin kovasti hänen käsivarsiinsa, että oikein koski. Oli kuin kärsivä ruumis olisi tahtonut käpertyä kokoon, mutta jokainen äkillinen, vaistomainen liike vain lisäsi tuskaa, ja koko ajan taukomatta, hän päästi mitä kauheimpia valitushuutoja.

Dorthea kamppaili hänen kanssaan. Vuoteesta nouseva hien ja veren ja pilaantuneiden ainesten haju oli miltei sietämätöntä. Marie oli hikoillut niin ettei vain yömyssy, vaan pielus hänen allaan oli ihan tummana. – Jospa Dorthea vain ei olisi lähettänyt Magnillea nukkumaan, jospa hän vain olisi saanut välskärin tänne nyt heti, jospa hänellä vain olisi ollut hiukan punaviiniä sairaalle, mutta talossa ei sitä ollut, ei myöskään Brovoldissa – hänen olisi pitänyt lähettää Klaus ratsain Vilbergiin tai pappilaan, pyytämään lainaksi muutamia pulloja. Ja jospa hän saisi lääkärin tänne – olihan mahdollista, että tämä voisi saapua ajoissa tehdäkseen jotakin.

Kun sairas vihdoinkin oli rauhoittunut sen verran, että hänet uskalsi jättää, huomasi Dorthea polviensa vapisevan. Hän oli miltei yhtä hikinen kuin potilaskin – päänahkaa kutitti, ja sivukiharat riippuivat suoristuneina ja takkuisina kaulalla.

Oli jo miltei täysi päivä, hän totesi tultuaan eteiseen. Pienet vaaleanpunervat pilvenhaituvat purjehtivat korkealla vaikenevan taivaan alla, ja kylmä aamuilma oli hyväätekevän puhdasta. Voi, Jumalan kiitos, tunnin tai puolentoista kuluttua olisi talonväki jo noussut, ja kaamea yksinäinen yövartio olisi päättynyt. – Kaksi ruskeata hevosta oli tullut aidattuun hakaan, – maa tömisi heikosti niiden askeleista ja kuului, kuinka ne hiljaa nyhtivät mehuisaa ruohoa, joka kasvoi kaivosta tippuvaa vesisuonta pitkin.

Keittiössä nukkuivat palvelustytöt pimeässä, suljettujen ikkunaluukkujen takana. Dorthea herätti Magnillen ja lähetti hänet potilaan huoneeseen viemään lämmintä vettä ja kannullisen vastahautunutta yrttiteetä. Hiukan paloviinaa pitäisi hänen saada Marie Langseth ottamaan – aina se jonkin verran vaimentaisi tuskia ja vahvistaisi lamaantunutta elinvoimaa.

Dorthea-rouva hiipi varpaillaan suurtupaan. Oli niin kuin hän oli arvannutkin – Cold ei ensinkään ollut mennyt levolle. Harmahtavassa aamunkajossa erottui hänen kokoonlyyhistynyt olemuksensa – käsivarret pöydällä ja pää niiden varassa hän kuorsasi, pulloja ja kirjoja ja papereita hujanhajan ympärillään.

Niin äänettömästi kuin suinkin Dorthea tunnusteli pulloja, toista toisensa jälkeen – hän nosteli niitä valoa päin. Tässä oli yksi ainakin puolillaan.

Mies heräsi, haroi hänen vyötäisiään – "hyvä enkelini – hoivaa minua niin uskollisesti", lallatteli hän sekapäisenä ja kangersi: "– Dorthea, Dorthea – weisst wohl, mein feines Lieb, wie du mir teuer bist –" ["Dorthea – tiedäthän, lempeni armas, miten kallis minulle olet."]

"Koettakaa ryhdistäytyä, Cold, koota ajatuksenne! Herra Jumala, ihminen, en käsitä mitä tehdä, hän on niin huono. Teidän täytyy lähettää joku Kristianiaan hakemaan lääkäriä – kuuletteko!"

Mutta mies oli uudelleen vaipunut uneen. Dorthea tönäisi häntä, polkaisi jalkaa. Sitten hän ravisti toivottomana päätään, potkaisi syrjään pari maahan pudonnutta kirjaa ja meni tiehensä pullo kädessään. Se oli sentään hyvää ranskalaista konjakkia, hän päätteli hajusta.

Kun Marie Langseth oli nauttinut aimo annoksen Dorthean teetä, johon oli sekoitettu konjakkia, hän tuntui hetken kuluttua vaipuvan eräänlaiseen horrokseen, Dorthea-rouva ei osannut päätellä, johtuiko se juomasta vai suuresta uupumuksesta, varsinkin kun käsissä oli aamu, jolloin sairaat usein vaipuvat kuolemankaltaiseen tajuttomuuteen. Mutta näytti kuin ihmisraukka vihdoinkin saisi jonkin tunnin levon.

Ja nyt kiireesti kotiin, ajatteli rouva Thestrup. Hän oli niin väsynyt, että liikkui kuin jonkinlaisessa kuumehoureessa. Mutta hän uskoi antaneensa Magnillelle neuvoja kaiken varalta, seisoessaan vihdoinkin matkavalmiina.

Kapteeni oli mennyt levolle, vastasi talonväki, kun Dorthea tiedusteli Coldia. Niin niin, eiväthän lääkäritkään oikeastaan voineet mitään lapsivuodekuumeelle, ei muuta kuin kuka tahansa kokenut vaimo. Tällaisissa tapauksissa hän kaikesta huolimatta enemmän uskoi sellaisiin kuin juuri Tietäjävaimoon – saattoihan sentään ajatella, että tämä tunsi jonkin koetun keinon.

Millähän lailla kevättyöt suoritettaisiin nyt Fenstadissa – isäntä nukkui humalapäisenä ja hän, jonka oli oltava emäntä, makasi kuolemaisillaan. Dorthea ravisti päätään, ajaessaan suomaata päin, jossa pienet lampareet välkkyivät niin kirkkaasti ja kauniisti aamuauringon paisteessa.

Monen monet työt olivat odottamassa, kun hän palasi kotiin. Hänen täytyi hakea esiin poikien parhaat vaatteet ja katsoa, olivatko ne kunnossa, hänen täytyi ottaa selkoa, oliko hänellä tarpeelliset ainekset Lundeen lähetettäviä tuliaisia varten – hän oli ajatellut omenaviipaleita ja kuorrutettua torttua, jota punasokerista tehdyt avioparin alkukirjaimet koristaisivat. Ja sitten hänen oli pantava koriin liinavaatteita ja muita välttämättömiä tarpeita, jotka hänen oli otettava mukaansa, ajaessaan illalla takaisin Fenstadiin.

Päivällisen jälkeen hän tunsi suurta levontarvetta. Vetäessään eteen vuodeverhot ja oikaistessaan väsyneen ruumiinsa himmeän vihreässä hämärässä hän huomasi yhtäkkiä, että tänä viime vuorokautena hän tuskin oli omistanut ajatustakaan omille suruilleen. Jørgen, rakastettu, kaivattu mieheni, hän koetti kuiskata. Mutta hän ei kyennyt tuntemaan muuta kuin tyhjyyttä sielussaan, ei tuskaa. Hän oli jo tottunut siihen, että mies oli poissa. Samassa kun uni valtasi hänet, kiteytyi tämä hänen huomionsa kuvaksi – se oli tuttua hänelle omasta puutarhastaan: monet kasvit kuihtuivat siten, että varsi kuoli. Paljaaseen multaan jäi törröttämään vain joitakin kuivia tynkiä kasvista, jonka hän oli istuttanut ja jota hän oli hoitanut. Mutta kehässä sen ympärillä putkahti esiin juurivesoja tai siementyneitä taimia. Samoin alkoi hänessäkin versota huolenpitoa ja harrastusta sen kehän ulkopuolella, joka oli ollut omistettu hänen ystävälleen; ystävä oli poissa ja heidän yhteiselämänsä lakastunut. Voi, hän oli kauan ollut varma, että mies oli kuollut. Mutta nyt vasta Dorthea huomasi, että hän täyttä vauhtia jatkoi elämäänsä ilman Jørgeniä.

Oli jo myöhä, ennen kuin hän seisoi valmiina lähtemään Fenstadiin. Ilta-aurinko täytti makuuhuoneen kirpeän keltaisella valolla, joka melkein sokaisi Dorthean, kun hän astui peilinsä eteen solmimaan hilkkaansa. Olenko todellakin noin kelmeä, hän ajatteli, vai tekeekö valo minun kasvoni niin keltaisiksi? Ja sekö korostaa jokaista ryppyä?

Ei ole hauska tietää, että on niin kuihtunut. Mutta on elähdyttävää tietää, että vielä on niitä, joille tuntee olevansa mieluinen, sulojen kadottuakin. Kapteeni Coldin lämmin osanotto oli tehnyt hänelle hyvää, hänen täytyi tunnustaa se itselleen, sillä hänen naisellisia tunteitaan hiveli, että häntä nuorempi, kaunis mies niin avoimesti osoitti mieltymystään vanhenevalle naiselle, jonka posket jo olivat kalvenneet. Dorthean myötätunnossa kapteenia kohtaan ei ilmennyt mitään säröä, vaikkakin hän niin hyvin tiesi miehen luonteen monet heikkoudet. Nytkin hän tunsi lähinnä sääliä häntä ja hänen uhriaan kohtaan – eihän mies ollut menetellyt toisin kuin niin monet hänen asemassaan. Hän joi, laiminlöi tulevaisuutensa – ja nyt hän oli päättänyt jättää rakastajattarensa ja heidän yhteisen lapsensa. Nyt tämä kuohutti Dortheaa, kun Marien surkeus oli niin elävänä hänen edessään. Mutta kun Cold olisi lähtenyt maasta, tiesi Dorthea muistavansa häntä rakastettavana, onnettomana ihmisenä ja unohtavansa hänen vikansa. Eihän kapteeni Cold ollut pakottanut Langsethin neitsyttä tämän epätoivoiseen tekoon – jos se maksaisi Marien hengen, tuntisi Cold ohimenevää kipua ja liikutusta. Mutta se tekisi Coldille lähdön Fenstadista helpommaksi. – Ei ollut kaunista ajatella tällä tavoin, mutta se oli totuus.

Silloinkin, kun nainen on varma aviopuolisonsa rakkaudesta ja kun molemminpuolinen tyydytys on kaikkien yhdessä elettyjen vuosien aikana kiteytynyt lujaksi kiintymykseksi, on kuitenkin mieluista todeta vielä pystyvänsä tehoamaan – tietenkin kaikessa kunniallisuudessa – mieheen, jota ei ole tuntenut nuoruuden kehkeydessä. Kaikessa kunnallisuudessa, voi, niin – mutta onko tästä muuta kuin askel eteenpäin, ja taas yksi, ja taas yksi – ja nainen päätyykin keimailijoiden parveen, kevytmielisten, mistään piittaamattomien naisten joukkoon, jotka oma-aloitteisesti liehittelevät miehiä hankkiakseen itselleen aistillisuuden ja turhamaisuuden uudistettua tyydytystä – – Dorthea tunsi äkkiä eräänlaista kaipausta ajatellessaan, että saisi pian tavata äitinsä. Nyt hän saattaisi tavata tämän tuntematta sitä tyttärelle sopimatonta, tuomitsevaa kylmyyttä, joka oli pitänyt hänet eräänlaisessa jäykkäkouristuksessa ja kiusannut häntä, aina kun he olivat tavanneet toisensa silmästä silmään. Äiti-rukka – vaikkakaan Dorthea ei ollut koskaan huomannut, että äiti olisi kärsinyt lapsiensa viileydestä, kenties Olea lukuun ottamatta. Lasten suhtautuminen oli luultavasti ollut äidille verraten samantekevää, niin kauan kuin hän huomasi pystyvänsä valloittamaan ne miehet, jotka hän syystä tai toisesta oli valinnut itselleen.

Nyt Dorthean täytyi tunnustaa itselleen: hän oli vihannut äitiään niinä vuosina, jolloin hän nuoruudessaan koetti kestää avioliitossa Bisgaardin kanssa, ja halveksinut äitiään itse eläessään onnellisena Thestrupinsa rinnalla. Saadessaan iloiten vastaanottaa aviopuolisonsa hellyyden eläviä todistuksia Dorthea oli tuntenut eräänlaista halveksuvaa sääliä sellaista naista kohtaan, joka oli luopunut äidillisyyden puhtaasta riemusta vangitakseen omakseen milloin rikkaan aviopuolison, milloin toisen, jonka pääasiallisena ansiona oli nuoruus ja ruumiilliset edut. – Nyt kun suru ja kaipuu oli opettanut Dorthean ymmärtämään, kuinka väkevät ja heikot ihmisen pyhimmät tunteet ovat, kun niiltä riistetään ne aisteilla tajuttavat ainekset, joista ne elävät – nyt hänestä tuntui, että hän saattaisi tavata äitinsä todellista myötätuntoa tuntien. Kaikesta huolimatta – äiti-rukka! Aina uudelleen ja uudelleen hänen oli pitänyt kokea samaa tyhjyyttä, saavutettuaan halunsa kohteen vain kadottaakseen sen jälleen. Mitä Dorthea olikaan eräänä päivänä lukenut jostakin poikien koulukirjoista: "Afflictio dat intellectum." [Suru antaa ymmärrystä.]

"Hevonen on valjastettu. Ja tavarat on sidottu rattaille."

"Kiitos vain. Minun täytyy siis heti lähteä. Tahdotko pitää silmällä Berteliä ja Karlia, että he menevät ajoissa levolle – etkä sinä ja Vilhelmkään saa istua ylhäällä liian myöhään."

"Mutta enkö minä siis tule äidille ajomieheksi?"

"Ei, poika kultani, sinun ei tarvitse. Minähän jään sinne yöksi. Langsethin neitsyessä on hyvin kova vatsakuume; toistaiseksi on paras, ettet tule sinne."

Hän huomasi pojan tukahduttavan hymyntapaisen. Klaus tiesi kyllä, mitä Langsethin neitsyen vatsakuumeet oikeastaan olivat; Dorthea huomasi sen eikä pitänyt siitä. Mutta Klaus muuttui jälleen vakavaksi. Hänen tummiin unteloihin silmiinsä syttyi jännittynyt odotus. "No – mitä sinä ajattelet? Sinä niin katsot minuun, rakas lapsi –?"

"En – en ollenkaan. Minä vain ajattelin – onko kapteeni puhunut kanssanne? Minusta, tarkoitan."

"Sinustako, pikku Klaus? On, hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen edistykseesi näinä viikkoina. Mutta kun talossa nyt on sellainen sairaus – minullahan on ollut niin paljon tekemistä siellä – en juuri ole ehtinyt keskustelemaan kapteeni-ystävämme kanssa."

"Niin ollen hän ei siis ole puhunut teille tulevaisuudestani – mitä hän aikoo ehdottaa –? Että hän tahtoisi yrittää saada minut oppilaaksi tykistökadettilaitokseen – hän tahtoo, että matkustaisin hänen kanssaan Kööpenhaminaan, hän sanoo olevansa varma, että voi tehdä jotakin hyväkseni, kunhan vain olen siellä –"

"Laupias Jumala, mitä sinä puhut, Klaus! Mitä keksintöjä nämä oikein ovat!" Dorthea vaipui nojatuoliinsa, katsoen kauhistuneena poikaansa. "Oletteko te, sinä ja kapteeni Cold, minulta salassa" – pelästys oli niin äkkinäinen, että hän alkoi suuttua – "oletteko te suunnitelleet sinun tulevaisuuttasi minun saamatta sitä tietää?"

"Ei ei, äiti, kuulkaahan nyt!" Klaus puhui niin nopeasti, kuin hänen olisi pitänyt äkkirynnäköllä valloittaa äiti. "Kapteeni Cold on vakuuttunut, että minulla on taipumuksia insinöörinalalle, ja äiti, sitähän minä kaikkein kernaimmin harrastaisin. Mutta en luullut hyödyttävän pyytää päästä Kristianian matemaattiseen kouluun. Ja tässä maassahan meillä ei ole ketään, joka auttaisi minua – mutta Tanskassa on, jos saan matkustaa sinne kapteeni Coldin kanssa. Eikä se maksaisi äidille mitään – ei ainakaan paljon. Kapteeni sanoo, että minulla on tarpeelliset pohjatiedot – hän tahtoisi itse lukea kanssani, niin että pääsisin ylimmälle luokalle melkein suoraa päätä, niin minusta tulee tykkijunkkari – ja sehän on paljon helpompaa, tykistössä taikka insinöörikomppaniassa on paljon paremmat ylenemismahdollisuudet kuin muissa aselajeissa. Sillä siinä vaaditaan paljon ankarampaa työtä, sanoo kapteeni Cold, eikä se miellytä nuoria herroja, jotka vain himoitsevat univormuja ja arvonimiä ja tahtovat käydä kavaljeereistä –"

Dorthea pysäytti hänen puhetulvansa nostamalla kättään: "No mutta lapsi! Emmehän me koskaan ole ajatelleet, isäsi tai minä, että joku pojistamme joutuisi sotilasuralle."

"Mutta äiti –!"

Dorthean aivoissa häivähti muisto kaikista niistä kerroista, jolloin Thestrup oli ilmaissut vastenmielisyytensä kaikkea sotilaskomentoa kohtaan. Hän saattoi kertoa ylioppilasajaltaan saksalaisten upseerien raakuudesta ja eläimellisyydestä ja tanskalaisten narrimaisesta haihattelusta. Kööpenhaminassa oleskelevat norjalaiset ylioppilaat eivät olleet hitaita ottamaan osaa loppumattomiin, yliopiston ja varuskunnan välisiin riitoihin. Aliupseerit olivat raakoja elukoita, sanoi Thestrup, eikä heillä ollut muuta neuvoa, hehän olivat tyrannimaisen ylipäällystön ja miehistön välillä, ja näistä olivat värvätyt enimmäkseen rikollisia ja nostoväki vastaanhangoittelevia talonpoikaisnulikoita. Sotilaita pideltiin pahasti, kunniallisia ja ahkeria porvareita kohdeltiin väkivaltaisesti, juopottelua ja uhkapeliä ja inhottavien tautien levittämistä – kas siinä oli herrojen upseerien pääasiallisin tehtävä –.

"Isäsi ei olisi koskaan suostunut tuollaiseen mielettömään ehdotukseen, Klaus!"

"Niin mutta äiti – kun me nyt kerran olemme kadottaneet isän! Kyllähän minä tiedän, että hän olisi määrännyt minut toiselle alalle. Mutta minua ei ole koskaan haluttanut lukea ylioppilaaksi – vaikka jos isä olisi elänyt, olisi minun tietysti täytynyt noudattaa hänen toivomuksiaan."

"Klaus!" Dorthea nosti torjuen kätensä. "Miten sinä oikein puhut, poika! Voisi melkein luulla, ettet sure isäsi menetystä."

"Suren minä! Mutta" – hän vilkaisi sivulta äitiin. Hänen tummat silmänsä muistuttivat enemmän kuin milloinkaan mietteliäästi tuijottavaa sonnivasikkaa. "Kun kerran on niin, että hän on poissa, täytyy meidän suoriutua niin hyvin kuin taidamme. Ei, jos isä olisi elänyt, ei tietysti kapteenikaan olisi voinut tehdä meille tällaista ehdotusta. Silloinhan olisi ollut isän tehtävänä auttaa minua eteenpäin, ja niin ollen hänellä olisi myös ollut määräysvalta.

"Niin, äidin ei pidä luulla, etten tietänyt isällä olevan ennakkoluuloja upseerisäätyä kohtaan." Hän koetti puhua kuin aikuinen ainakin "Mutta enhän minä silti voi hylätä näin erinomaista tarjousta. Kun siitä kaiken ohella on sekin hyöty, että äiti pääsee elättämästä minua – ainakin ennen pitkää."

"Klaus, Klaus – eihän minulla tosiaankaan ole liikeneviä varoja kustantaa sinua sillä alalla! Se tie on täynnä kiusauksia ja vaaroja."

"Hyh." Oli kuin poika itsekin olisi hiukan säikähtänyt epäkunnioittavaa hymähdystään. "Äiti ei kyllä tiedä suuria niistä", hän jatkoi, vaivoin peittäen uhitteluaan. "Pitäisihän teidän ymmärtää, että jos alallaan on tultava taitavaksi, jos haluaa kohota arvossa, on ehdottomasti opiskeltava, luettava ja tehtävä työtä."

"Kohota arvossa – voi rakas lapsi, siihen tarvitaan ennen kaikkea syntyperää ja suhteita – taikka mahtavaa suojelijaa. Se riippuu niin harvoin etevyydestä."

"Niin isäkin aina sanoi, mutta voin vakuuttaa äidille, ettei puhe useinkaan pidä paikkaansa – ja toisekseen, samoinhan on kaikilla aloilla. Me tulemme totisesti aina vastedes tuntemaan, että olemme vailla mahtimiesten suojelua, mille uralle sitten joutunemmekin, mutta tällä alalla voisi sentään kapteeni Cold saattaa minut yhteen erinäisten –

"– ja mitä sitten niihin kiusauksiin ja vaaroihin tulee, joita äiti ajattelee", lisäsi poika nopeaan ja voitonriemuisena, aivan kuin tämä terävä ajatus yhtäkkiä olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Ette kai sentään usko, että ylioppilaselämä pääkaupungissa aina on vaellusta hyveen ja ahkeruuden poluilla? Voi ei" – hän naurahti uhitellen. "Äiti ajattelisi vain Dabbelsteenia. Olisittepa kuullut mitä hän saattoi kertoa. Hän puhui asioista, joista kapteeni koskaan ei ole edes ohimennen maininnut – hän on aina sanonut, että nuori mies, joka tahtoo eteenpäin maailmassa ja jolla ei ole muuta kuin kykynsä ja rehellisyytensä turvanaan, ohjatkoon purtensa mahdollisimman etäältä Bakkuksen ja Venuksen temppeleistä."

"Klaus, niin minä uskoisinkin teistä, mille uralle sitten antauduttekin."

Klaus pyöritti kärsimättömästi päätään: "Niin, niin. Aivan samoin kuin luullakseni vanhemmat yleensä, mutta sattuu, että he siinä suhteessa erehtyvät. Luuleeko äiti, että pastori Muus esimerkiksi oli omana ylioppilasaikanaan niin paljon hyveellisempi kuin Cold nuorena? Ainoa ero oli, että jumaluusopin ylioppilaan täytyi häpeän vuoksi käydä salassa tervehtimässä hienohelmoja, jotka asuivat Grønnegadenin kapeiden kujien varsilla – ja kuitenkin hänen jälkensä paljastuivat pari kertaa, kyllä Dabbelsteen siitä tiesi. Mutta kun vain nuoret luutnantit syövät ravintolassa, jossa on naisia tarjoilijoina, luulee koko maailma heti vaikka mitä. Ja kummalla äiti luulee olevan syvällisemmät tiedot – olkoon latinassa tai filosofiassa, ja kumpi äidin mielestä on perinpohjaisemmin viljellyt henkeään, pastorimmeko vai kapteeni?"

"Hss, hss. On kauheata kuulla puheitasi, Klaus – kuinka herra Dabbelsteen saattoikaan kertoa sellaisia lapsille, jotka olivat uskotut hänen huostaansa!"

"Eihän Dabbelsteenkaan koskaan olisi halunnut opiskella. Mutta hän ei muuta voinut, jottei pahottaisi äitiään, sillä äiti tahtoi ehdottomasti, että poika lukisi papiksi, niin että hän kerran saisi asua poikansa luona. Mutta Dabbelsteen, hän halusi vain päästä katsomaan suurta avaraa maailmaa – Itä-Intiaan – hän puhui kernaasti Kasper-enosta, eikö äiti muista? Ja hän oli sanonut kapteenille, että hän kaikkein mieluimmin olisi ottanut pestin vieraaseen sotapalvelukseen. Niin, sen hän on sanonut monet kerrat – ja jo ennen kuin hän sai vihiä tuosta kotipuolen jutusta. Mutta kapteeni koetti ehkäistä häntä – hän sanoi, että herra Dabbelsteenin tapainen heikkoluontoinen mies ei jumaliste saavuttaisi sillä alalla muuta kuin selkäsaunoja ja kepinlyöntejä. Mutta nyt hän kai sentään on toteuttanut tuon aikomuksensa, luulisin."

Dorthea hypähti pystyyn: "Nyt saa jo riittää! En tahdo enää kuulla lisää. Minulla ei ole aikaa – etkö näe, että aurinko on jo melkein laskenut, on jo yö ennen kuin olen perillä Fenstadissa."

Hänen sydämensä takoi rajusti kiihtymyksestä, ja polvet tuntuivat ihan heikoilta. Klaun nyreä ilme – poika seisoi ja piti ovea auki äidilleen – täytti hänet taas samalla kauhulla, jonka hän vasta oli oppinut tuntemaan. Mitähän odottamattomia onnettomuuksia lähin tulevaisuus kantoikaan helmassaan?

"Enkö minä siis tule äidille ajomieheksi, kun on jo näin myöhäkin?" He olivat saapuneet sinne, missä rattaat odottivat ja vanha Rusko nukkui valjaissaan. Heleä kultajuova punasi harjun ylimmät kuusenlatvat – aurinko oli juuri painunut sen taa.

"Et, sanoinhan sen jo. Ota ennemmin selkoa siitä, missä Bertel ja Karl ovat, ja tuo heidät sisään – nyt on jo heidän maatapanoaikansa – missä he mahtavatkaan olla?"

"He ovat Scharlachin luona." Poika sormeili köysiä, joilla valtaistuimen tapainen huonekalu oli sidottu rattaitten taakse. Tuolin selkämys kohosi korkealle ajomiehen korokkeen yli, se ojensi kaartuvat käsinojansa vieraanvaraisesti taaksepäin, niin että sinikankain pehmustus ja tyyny paljastuivat. – Kun Dorthea oli huomannut, ettei koko Fenstadissa ollut tällaista mukavuusesinettä, hän päätti viedä sinne isoimman chaise percéen [tarvetuoli], mitä Brovoldissa oli.

"Mutta eihän se tauti ole tarttuvaa."

Salamannopeasti kiepsahti Dorthea-rouva ympäri ja läimäytti poikaa suulle, niin että Rusko havahtui torkuksistaan. Äiti kiipesi nopeasti rattaille: "Juokse aukaisemaan minulle veräjä. Ja sitten saat mennä Scharlachille hakemaan kotiin pienokaiset."

8

Dorthea-rouva sai todellakin Ruskon pistämään juoksuksi Brovoldin mäkeä alas, tehtaan alueen läpi ja sillan yli. Sitten hevonen jälleen painui tavalliseen hiljaiseen hölkkään. Dorthean vapisevat jäsenet kävivät hervottomiksi ja rauhallisiksi, samalla kun ajatukset, toinen toisensa jälkeen, pulpahtivat esiin ensimmäisestä onnettomuuden kaaoksesta.

Ensin hänen sielunsa oli melkein lamaantunut, kun hän huomasi maailmansa hajoavan – aivan samoin kuin kevättulva vie mukanaan perustan ja murtaa kaikki, niin että irtikiskaistut hirret ja laudat kieppuvat virran vieminä, pois näkyvistä. Ihminen, joka oli pitänyt kaiken koossa, oli poissa – ja jälleen hän tunsi kiihkeätä ikävää ensimmäisen surunsa aikoihin, jolloin kadonneen paikka oli vielä lämmin hänen sydämessään ja mielessään. Mutta nyt oli tullut jo niin paljon silloisen ajan ja nykyhetken väliin. Joka päivä hän huomasi, että hänen täytyi ottaa kannettavakseen taakkoja ja huolia, jotka ovat raskaita yksinäiselle naiselle. Hän oli jo kulkenut pitkän matkan eronhetken jälkeen, ja tyhjä sija, jonka miehen kadottaminen oli jättänyt hänen elämäänsä, oli käynyt kylmäksi ja autioksi.

Hän ei ollut ymmärtänyt sitä, kun Vilhelm oli esittänyt hautomansa suunnitelman – irtautua perhepiiristä ja etsiä onnensa omin päin. Tuo rakas poika oli osoittanut niin suurta pojallista rakkautta, hän oli niin hellästi ja innokkaasti koettanut keventää sitä kuormaa, jonka lapsilauman eteenpäin auttaminen tuottaisi äidille. Mutta Klaus Hartvig, joka tänä iltana niin avoimesti oli osoittanut, että hänkin oli tehnyt tulevaisuudensuunnitelmansa kysymättä äidin neuvoa, oli esiintynyt sillä lailla kuin hän olisi tahtonut näyttää: – jos äiti yrittää pysäyttää minut, nyt kun isä on poissa – ainoa, joka olisi voinut pidättää minut siltä tieltä, jota itse tahdon käydä – saa äiti tuntea, että minä voin panna kovan kovaa vastaan niin ettemme enää ole ystäviä –.

Lorua! Neljätoistavuotias poika ei sentään ole muuta kuin lapsi. Eihän Klaus ole vielä edes ripillä käynyt. Koko juttu oli Coldista lähtöisin. Kunnon kapteenia oli tyydyttänyt oppilaansa opinhalu, häntä oli huvittanut puhua pojan kanssa ammattinsa erikoisuuksista, häntä oli huvittanut opettaa pojalle miekkailua ja ampumista. Ja sitten juolahtaa miehen mieleen, että tämä lahjakas, kaunis ja voimakas nuorukainen varmasti esiintyisi edukseen upseerina – ja hän esittää yhtäkkiä suunnitelmansa, ja lapsi suhtautuu siihen heti tosissaan ja innostuu.

Dorthea oli todellakin katkeroitunut ystävälleen kapteeni Coldille, ajatellessaan tätä kaikkea. Saako sellaista tapahtua, että toisten lapsissa herätetään mokomia päähänpistoja –? Olkoon, että kapteeni oli miellyttänyt häntä – eihän mies silti ollut oikeutettu uskomaan, että hän antaisi yhden lapsistaan vastustaa kuolleen isänsä toivomuksia. Tiesihän Cold hyvin, kuinka vähän Thestrup oli harrastanut kaikkea sotilaallista. Ja sitä paitsi hänen tunteensa Johannes Coldia kohtaan olivat todellisuudessa kylmenneet, nyt kun hän oli nähnyt, kuinka kevytmielisesti tämä aikoi särkeä välit rakastajattarensa kanssa. Vaikkakaan Marie Langsethin käytöstä ei voinut pitää nuhteettomana, hänen uskollinen kiintymyksensä mieheen ja hänen työnsä tämän hyväksi olisi sentään ansainnut paremman palkan. Eihän asia oikeastaan moraalisesti parantunut, vaikka juttu oli vanha kuin taivas. Kaikkialla maailmassa kokevat taloudenhoitajatar-rakastajattaret saman kohtalon kuin Marie, ja tuhannet isät jättävät kevytmielisesti aviottomat lapsensa epämääräisen tulevaisuuden valtaan, mikäli heistä tuntuu liian epämukavalta turvata heidän vastaisuutensa.

Hän antaisi kapteeni Coldin kuulla kunniansa – houkutella poika tuolla tavoin oman äidin luota. Totisesti, kapteeni saisi kuulla.

Klaus, ajatteli hän, Klaus. Saisiko hän, Dorthea, tuntea jossakin omassa lapsessaan samaa kaunaa, samaa vastenmielisyyttä kulkea vanhempien viitoittamaa tietä, mitä hän itse oli tuntenut, kun äiti antoi hänet Bisgaardille? Mutta hänhän rakasti lapsiaan. He eivät olleet hänelle haittana, joka hänen oli raivattava tieltään; juuri siksi että heidän elämänonnensa oli ainoa, mitä hän enää pyysi, hän tahtoi pitää kiinni oikeuksistaan saada ohjata heidän askelensa aikuisten maailmaan.

Jørgen Thestrup oli poissa hänen maallisesta elämästään, voi, paljon täydellisemmin kuin jos Dorthea olisi saanut sulkea rakkaat silmät viimeiseen uneen ja vastaanottaa kuolevan viimeiset jäähyväiset ja ohjeet. Pian hän joutuisi jättämään tämän paikan, joka niin monet vuodet oli ollut heidän yhteisenä kotinaan. Omin neuvoin hänen pitäisi suoriutua juridisista ja taloudellisista vaikeuksista, ennen kuin hän saattaisi suunnitella supistuneen elämänsä jälleenrakentamista ahtaammissa puitteissa. Mutta lapset, heidän yhteisen lapsilaumansa, joita hän nyt oli yksin vastuussa, sen hän tahtoisi täysilukuisena viedä muassaan jättäessään Brovoldin.

Mutta hän myönsi levottomin sydämin, että molemmat vanhemmat pojat olivat paljon vähemmän lapsia kuin hän oli kuvitellut. Harmi kuohui hänessä, kun hän ajatteli, että Dabbelsteen oli osoittanut sellaista säädyllisyyden puutetta, jota hän ei ollut uneksinutkaan mahdolliseksi. "Hienohelmat Grønnegaden kujien varrella" – olihan uskomatonta, että ihminen keksi huvittaa oppilaitaan kertomalla tuollaista. Ja entäs pastori Muusin sopimattomasta käytöksestä hänen ylioppilasvuosinaan –. Sillä tietenkään Klaus ei ollut ainoa, jolle hän oli tarjoillut moisia roskapuheita. Myöskin Vilhelm oli varmasti saanut kuulla niitä – erotus oli vain siinä, ettei Vilhelm koskaan ilmaisisi äidilleen saaneensa tietää säädyttömyyksiä. Hänellä oli nähtävästi helläsydämisyys ja siveellinen vaisto aivan synnynnäistä. Ja entäs pikku Bertel – eihän äiti voinut olla edes aivan varma siitä, että ajattelematon opettaja aina oli varonut lapsen viattomuutta. Kun poika ei millään ehdolla suostunut käymään pappilassa lukemassa, ei syynä ehkä ollut vain se, että hän arkaili papin vallattomia pikkutyttöjä – saattoihan olla, että hän tunsi, kuinka mahdotonta olisi punastumatta katsoa pastori Muusia silmiin.

Tietysti, olihan Dorthea itsekin lapsuudessaan saanut verraten perinpohjaisia selityksiä kaikesta sellaisesta, jota hän mistään hinnasta ei olisi aikuisten edessä kotona tunnustanut tietävänsä. Joskus olivat isäpuolen palvelustytöt valistaneet häntä, joskus vanhat vaimot ja kylän lapset. Mutta se ei ollut pilannut häntä. Eihän hän voinut kieltää, että hän oli tuntenut eräänlaista uteliaisuutta, mutta keittiöissä ja ulkohuoneissa kuultu lörpöttely oli kuitenkin lähinnä herättänyt hänessä vastenmielisyyttä ja pelkoa pahetta kohtaan. Hän muisteli vanhan karjakon kuvauksia luomataudin uhreista – voi kuinka monta unetonta yötä tämä kertomus olikaan hänelle aiheuttanut! Hän tiesi varmasti, että Vilhelm oli tuntenut samaa pohjatonta inhoa, kun Dabbelsteen oli kertoillut suurkaupungin elämän yöpuolista. Ja Bertel rukka – kuinka hän olikaan mahtanut piina utua ja pelästyä, jos hän oli ollut kuulemassa samaa!

Mutta Klaus Hartvig oli toista maata. Dorthea ei tietänyt, miten hän oli yhtä varma siitä kuin äsken Vilhelmistä ja Bertelistä. Äiti näki edessään pojan hehkuvat kasvot ja säihkyvät silmät, yllättäessään tämän miekkailemassa kapteenin kanssa. Sydämessään tuskan pistos äiti muisti, kuinka kiiltävä säilä pojan kädessä tuntui tavallaan olevan osa komeaa, kevyesti puettua nuorukaisvartaloa. Ja Klaun henki haisi viinalta, kun äiti sitten auttoi takkia hänen ylleen. Eikä pojan käytöksessä ollut minkäänlaista arkuutta tai häpeää, kun hän antoi äitinsä tietää, että hän oli hyvinkin perillä siveettömyyden teistä aikuisten maailmassa. Päinvastoin – siinä ilmeni salattua uhittelua, hänen äänessään ja ilmeessään oli ollut eräänlaista kätkettyä hilpeyttä. Niinkuin poika olisi halunnut sanoa, ettei tässä kanan tarvinnut opettaa munaa. Taikka kukonpoikaa.

Voi voi voi, kana saattaa kyllä koota poikasensa siipiensä suojaan. Mutta leskeksi jäänyt äiti, jolla on lauma kaikenikäisiä lapsia, miltei aikuisista kapalovauvoihin – kuinka hän saattaa onnistua pitämään laumansa koossa –

Toisena silmänräpäyksenä Dorthea ajatteli, että Cold oli vaadittava tilille – kuinka mies oli voinutkaan yllyttää vierasta lasta moiseen omavaltaisuuteen! Toisena silmänräpäyksenä äidistä taas tuntui, että oli paras jättää asia silleen. Ehkäpä kapteeni oli vain umpimähkään ja sen enempää ajattelematta heittänyt muutamia sanoja, jotka Klaus oli käsittänyt liian vakavasti. Siinä tapauksessa äiti saattaisi poikaressun naurettavaksi, jos hän juhlallisesti vaatisi selitystä kapteenilta.

Kuusenlatvojen pykälöittämä harju piirtyi mustana taivasta vasten, ja niittyjen vaalea vihreys oli sammunut, kun rouva Thestrupin ajoneuvot kaarsivat Fenstadin pihalle. Yhtäkkiä säpsähti säyseä Rusko ihan jokaista hermoaan myöten – oli kuin se olisi tahtonut karata saman tien. Kookkaan, kumaraisen naisen varjo irtautui päärakennuksen ja kellarin yhteisvarjosta.

Dorthea kiristi ohjaksia, hänen sydämensä aivan kuin hypähti kauhusta. Hän tiesi siinä hetkessä, että nyt hän tapasi sen salaperäisen olennon, joka viimeisten kuukausien aikana oli niin usein ollut hänen ajatuksissaan – ja mustalainen tervehti syvällä äänellä pimeässä yössä: "Herran rauhaa!"

Dorthea pakotti pelästyneen hevosen kaartamaan puolen pihaa ja sai sen pysäytetyksi tallinoven eteen. Samassa oli vaimo siinä – äänettömänä kuin henkiolento hän sukelsi esiin Ruskon toisella puolen. Vanha hevonen säpsähti jälleen, mutta mustalaisvaimo laski kätensä sen kaulalle, päästi pari äännähdystä ja sitten hän alkoi riisua valjaista hevosta, joka nähtävästi oli vain puolittain rauhoittunut.

"Hyvää iltaa", tervehti rouva. "Eikö talonväki ole enää valveilla?" Mistään ei näkynyt mitään valoa ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Aivan kuin tämän hiljaisuuden äärimmäisiltä laidoilta pulppuilivat laulurastaan ylitsevuotavat sävelet ylhäältä harjulta.

"Ei, hyvä rouva saa kyllä tyytyä minuun tänä yönä." Vieraan ääni oli syvä eikä vastenmielinen. Mustalaisvaimojen tavallinen mairea äänensävy tuntui hioutuneen eräänlaiseksi pehmeäksi ystävällisyydeksi. "Minä kyllä päästän hevosen hakaan."

Nainen ja hevonen sulautuivat yhdeksi varjoksi, kun vaimo talutti sitä ulkohuoneitten välistä. Jokin veräjä paukahti hiljaa kiinni.

Vaikkakin taivaanlaki oli niin valoisa, oli täällä alhaalla hämärää. Dorthea jäi seisomaan ajopelien viereen ja kuulosti – jossakin lähellä kahisivat haapojen latvat. Ilma oli niin raikasta, että sitä oli virkistävää hengittää – se oli kosteaa ja hyvien tuoksujen kyllästämää. Yhtäkkiä sukelsi varjomainen musta ihminen jälleen hänen vierelleen.

Hän oli vaikuttanut melkein kammottavan pitkältä, kun Dorthea ensiksi hänet huomasi, mutta nyt hän näkikin, että mustalaisvaimo ulottui häntä vain hartioihin. Vaimo kulki kyllä hyvin kumarassa. Huivi oli vedetty syvään otsalle, niin ettei Dorthea nähnyt paljonkaan toisen kasvoja.

"Mutta eihän koko talonväki saata olla makuulla?" kysyi Dorthea. "Eivät kai he ole saattaneet antaa teidän yksin valvoa, muori kulta?"

"Ovat kyllä, ovat." Vaimon ääni kävi vieläkin silkkisemmäksi. "Kaikki tietävät, sanon minä teille, ettei tarvita vahtia eikä valvojaa, ei lukkoa eikä lukintaa, kun tietäjävaimo tulee taloon parantamaan ihmisiä ja eläimiä. Minua ei kenenkään tarvitse epäillä, rouva kulta. Sen tietävät sekä vallasväet että vaivaiset kaukana ja lähellä, että minun askeleistani kasvaa hyvää eikä koskaan pahaa."

"Niin niin, muori, kaikki hyvin taas – en minä tarkoittanut mitään pahaa. Mutta täytyisihän teillä olla joku apuna, kun hoivaatte sairasta? Minäkin olisin mielelläni tarvinnut hiukan apua saadakseni nämä tavarat sisälle ja hänen huoneeseensa."

"Kyllä siihen keinot keksitään." Mustalaisvaimo oli nopeasti irrottanut kaikki köydet, hämärästä huolimatta. Nyt hän nosti ensin raskaan vaatekorin ja sen jälkeen tarvetuolin ruohonurmelle. "Jos hieno rouva tahtoisi olla niin alhainen ja kantaa toisena koria, niin –" Hän siirsi tyynyn ja metalliastian tuolin istuimesta, pisti päänsä sisään reiästä, niin että huonekalu joutui heilumaan hänen harteillaan. Toisella kädellään hän tuki tuolia, toisella hän tarttui vaatekorin kädensijaan. Dorthea ei ollut pahoillaan, ettei kukaan nähnyt heitä, kun kulkue marssi pihan yli ja katosi rakennukseen.

Miten tietäjävaimo oikein osasi pujottautua ovissa ja kiivetä kapeita kanantikapuita toiseen kerrokseen, miltei kertaakaan kolauttamatta seinään tai aikaansaamatta melua – tämä oli jo enemmän kuin Dorthea jaksoi käsittää. Yleensäkin mustalaisvaimo liikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että Dortheasta tuntui melkein pahalta – vaikkakin hän sanoi itselleen, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ihailla toista. Olihan vaimon taito kulkea noin äänettömästi tosiaan ihmeteltävää, ja varmasti hyvin hyödyllistä hänen ammatissaan.

Pöydällä pienen päätyikkunan edessä seisoi talikynttilä, joka oli palanut niin loppuun jalassaan, että huoneessa haisi käryävältä rasvalta ja kuumentuneelta metallilta – mutta muuten ei ilma ollut läheskään niin vastenmielinen kuin edellisenä iltana. Dorthea kaivoi esiin kynttiläkimpun korista – hän oli ottanut mukaansa kaikkea, mitä hän voi ajatella tarvitsevansa täällä: olihan ilmeistä, ettei kukaan tietänyt mistään mitään koko Fenstadissa, kun neitsyt itse ei ollut ohjaksissa, Dorthea sytytti uuden kynttilän viimeisillään lekottavan liekin yllä ja tarttui kynttilänjalkaan – se oli kuuma ihan kädensijaa myöten.

Marie Langseth nukkui, mikäli näytti, aivan rauhallisesti. Mutta kasvot olivat keltaiset ja painuneet, hiki helmeili niillä. Ja iho tuntui niin polttavalta, kun Dorthea tunnusteli hänen rintaansa patjan alla, ettei hän luultavasti nytkään ollut kuumeeton. Dorthea kohotti lakanoita – sairaan alla oli runsaasti verta ja visvaa, mutta se oli enimmäkseen kuivaa ja tummunutta. Ja samaan hajuun sekaantui ryytiyrttien ja lääkkeitten haju – Dorthea ei tuntenut niitä. Mutta mitä mustalaisvaimon keinot olivatkaan – joka tapauksessa ne olivat vaikuttaneet hyvää; sairaan vatsa ja reidet eivät olleet yhtä pöhöttyneet kuin eilen. Dorthea paineli varovaisesti ajettuneita ruumiinosia – ihopoimu tuntui omituisen taikinaiselta, ja hänen sormiensa jättämät kuopat eivät heti haihtuneet. Mutta ainoakaan värähdys Marien kasvoissa ei ilmaissut, että sairas tunsi kosketusta.

"Näen että olette pannut hänelle iilimatoja, muori?"

"Justiinsa. Paha veri on saatava ulos, ei tässä sitä ennen auta juomat tai tropit. – Eikä sinun haudepussisikaan", hän sanoi nopeasti, kun Dorthea tarttui yrttipussiin, joka oli tuolilla vuoteen vieressä.

"Ei kai se ainakaan ole haitaksi."

"Kyllä vain se voi olla haitaksi – sillä se saattaa kääntää pahan, joka on saatava ulos, takaisin ihoon ja vereen, niin että tauti nousee sydämeen ja päähän, ja siitä tulee kuolema, niin se on, rouva kulta." Mustalaiseukko tahtoi nähtävästi tykkänään saada määräysvallan sairaan suhteen. "Kun kerran pyysitte tietäjävaimoa tulemaan, saavat minun konstini kelvata. Ja voitte olla ihan huoleti – paljon sellaista, jota ei kirjoista opita ja jota ei tohtorit eikä kätilöt tunne, opin minä siihen aikaan, kun vietin seitsemän vuotta Nordtemmenissä ja näin viisaitten suomalaisten temput."

Dorthea katseli vaimoa. Varjostavan huivin alla olivat mustalaisen kasvot melkein leveämmät kuin pitkät; poskipäät seisoivat korkeina ja silmänaukot olivat avarat; pienet nokimustat silmät hehkuivat syvällä päässä. Sittenkään hän ei oikeastaan ollut ruma, niin ryppyinen ja tummankeltainen kuin hänen ihonsa olikin. Ja vaikka hänen kapeille huulilleen ilmestyi viekkaan itsetietäväinen hymy, kun hän kehuskeli suomalaisilta oppimaansa viisautta, oli koko hänen kookkaassa, kumaraisessa olemuksessaan eräänlaista arvokkuutta. Hän liikkui kevyesti ja ääneti, ja Dorthea huomasi, että hänen keltaiset, ei aivan puhtaat kätensä, jotka olivat täynnä messinki- ja hopeasormuksia, olivat pienet ja nuorekkaan siloiset.

Tietäjävaimo oli asettanut tarvetuolin vuoteen jalkopäähän ja pannut sen eri osat paikoilleen. Nyt hän istuutui itse valtaistuimen tapaiselle huonekalulle; eteenpäin kumartuneena, kädet polvilla, hän huomioi terävin silmin kaikkia rouvan liikkeitä.

Dorthea ei voinut sille mitään, mutta hän tunsi, ellei suorastaan kammoa, niin ainakin eräänlaista levottomuutta ja vastenmielisyyttä vieraan tuijottaessa häneen niin taukoamatta. Olihan tilanne kaiken kaikkiaan erikoinen, – nyt oli kai jo sydänyö ja tässä hän oli vieraassa talossa, kahden kesken salaperäisen vaeltajan kanssa, kuolemansairaan naisen vuoteen ääressä. – Talikynttilä, jonka hän oli tuonut muassaan, ei palanut hyvin; se oli nyt jo karstalla ja kulunut niin vinoksi, että tali valui toispuolisesti.

Hän etsi katseillaan kynttiläsaksia – pöydällä ei niitä näkynyt, niin että hän meni neitsyen lipastolle katsoakseen, olivatko ne siellä. Mutta hänestä tuntui vieläkin turvattomammalta, kun hän nyt seisoi selin mustalaisvaimoon. Tyyntyäkseen hän tarttui lipastolla olevaan lasipurnukkaan, piteli sitä valoa vasten ja katseli mustia iilimatoja, jotka makasivat siinä ja näyttivät niin merkillisen myhkyräisiltä, valon taittuessa veteen. Hän laski purnukan taas kädestään ja aikoi ruveta katselemaan sen vieressä olevaa metallirasiaa, kun vaimon terävä huudahdus pysäytti hänet:

"Varo sinä sitä rasiaa – siinä on näes väkeviä aineita, Voisi vielä käydä hullusti, jos sinä rupeisit puoskaroimaan niillä – sinä joka et niitä tunne – niissä on salattuja voimia."

"No no." Dorthea kääntyi puolittain vaimoon, mutta hän ei vetänyt pois kättään, joka lepäsi metallikannella. Oli tietysti vain mielikuvitusta, että hän oli tuntevinaan hienoa kihelmöintiä sormenpäissään. "Niin vaarallista se ei kai sentään mahda olla? Uskon kernaasti, muori kulta, että olette taitava vaimo – näyttäähän että neitsyt nyt jo on tullut paremmaksi hoidossanne. Mutta ei kai teillä sentään ole niin väkeviä aineita tässä rasiassa, että ne vaikuttaisivat lukitun kannen läpi?"

"Kyllin vaarallisia sinulle", vastasi vaimo äkkiä. Hänen tummille kasvoilleen häivähti nopea, ivallinen hymy. "Jos sinulla olisi ollut uskoa, olisin voinut tehdä hyvää sinulle ja omillesi niillä aineilla, mitä rasiassa on. Mutta kyllä minä tiedän, että te isoiset ette usko vaeltajaväen viisauteen – on melkein kuin ette uskoisi kaikkivaltiaaseen Jumalaan enempää kuin siihen mieheen, jonka nimeä en tahdo tässä paikassa mainita" – hänen mustat silmänsä kierähtivät kerran ympäri, aivan kuin hän olisi salaa vilkaissut kelmeään sairaaseen, joka makasi vuoteessa hänen takanaan. "Mutta silloin on mahdotonta ymmärtää mitä ei tiedä. Ja mitä te tämän maailman suuret ja mahtavat tiedätte siitä, joka on viisailta salattu ja ilmoitettu vaivaisille, kuten kirjoitettu on."

Dorthea-rouva siirtyi ja istuutui rikkeimelle, siannahalla päällystetylle tuolille, joka yhä oli kutomahuoneeseen vievän oven pielessä hänen eilisen yövartionsa jäljeltä. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että mustalaisvaimon ihmeellinen raamatullinen kieli oli sentään oikeastaan naurettavaa – vain yönhetki sinänsä ja paikka ja vaimon erikoinen messuileva lausunta teki hänen temppuilunsa tavallaan juhlalliseksi. Ja vaimo jatkoi salaperäistä lausuiluaan:

"– joka makaa ja nukkuu katon alla, lukitun oven ja luukun takana, ei näe sitä, mitä me näemme, ei ei, sillä me makaamme ulkona yön tunnit ja kuuntelemme niitä, jotka ulkona ovat ja vaeltavat – ja siinä onkin eroa, siinä. Sinä hienohelma, sinä tanssit kultaisissa saleissa, täynnä peilejä ja komeita tuoleja. Mutta toista oli minun tanssia paljain jaloin käärmeleikissä ja ottaa kiinni valkeata käärmettä."

Kun hän istui noin nojatuolissaan, lipastolla seisova yksinäinen kynttilä valaisemassa sivultapäin, oli hänen olemuksessaan todellakin eräänlaista tietäjän arvokkuutta. Hänen hartioitaan peittävän tummanruudullisen silkkihuivin alta välkkyivät mustan liivin hopeahakaset; hopeisen nauhoituksen välistä näkyi kaista heleän punaista kaulaliinaa. Vyötäisillä hänellä oli leveä nahkavyö, jota messinkinastat ja tähdet koristivat; täysinäinen irtotasku kuparilukkoineen riippui kupeella. Muuten hänen pukunsa oli talonpoikaista kuosia, aivan tumma, mutta näytti kunnolliselta ja siistiltä. Kun vaimo pyyhkäisi mustan huivin otsaltaan, huomasi Dorthea, että se oli leveä ja matala – ei kuitenkaan niin leveä kuin kasvot poskipäitten kohdalta – ja kolmen syvän poikkirypyn uurtama. Hänellä oli samanlainen musta myssy kuin vanhoilla talonpoikaisnaisilla yleensä, ja sen ympäri hän oli kietonut räikeänvärisen silkkirievun. Hänen tukkansa näkyi vain vähän päähineitten alta ja se oli nokimusta.

Hän oli tosiaankin omiaan hämäämään taikauskoista kansanainesta ja Sibyllan nimi oli hänelle aiheellinen – Dorthea ei voinut olla kysymättä itseltään, eikö se ollutkin ammattinimi, jonka vaimo kypsyneellä iällään oli omistanut, niin hyvin se luontui hänelle.

"Niin niin, muorikulta, siinä, mitä sanotte, voi kyllä olla tottakin. Minä uskon sen kernaasti. Mutta neitsyt Langsethin vamma on oikea tauti, jolla ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa. Ja sen kai te parannatte helpoimmin luonnollisilla lääkkeillä, ilman mitään loitsimista. Minunkin vähäisen käsitykseni mukaan oli hyödyllistä panna hänelle iilimatoja."

"Ne minä lainasin eräältä Aaserudhaugenin eukolta." Sibylla hymyili ivallisesti. "Kas, asia on sillä lailla, että minä tiedän paljon sellaista, mitä sinunkin kansasi tietää ja minun myös. Ja kun minä kerran en ole kade ja neitsyt makaa tässä kuoleman kelmeänä, olkoon että tauti on oikea tauti, kuten sanoit, käytin minä niitäkin. Kuitenkin minä, Sibylla, etkä sinä, sain pilaantuneen veren pois ja elävän veren pysäytetyksi ja pelastin tämän kapteenin-huoran hengen. Hyi olkoon!"

Mustalaisvaimo sylkäisi. "Oli se kaunis teko, suurteko oikein. Koskaan ei ole kuultu, että mustalaisnainen tappaisi sikiönsä sukkapuikolla – hyi sellaista inhottavan tekoa!"

Dorthea värähti vaistomaisesti. Hän oli jo aikaisemmin tuntenut syvää vastenmielisyyttä ajatellessaan Marie Langsethin epätoivoista tekoa, mutta oli kuin vasta mustalaisvaimon sanat ja inho, jota halveksittuun kiertolaisväkeenkin kuuluva vaimo osoitti sitä ajatellessaan, täysin olisi selvittänyt Dorthealle rikoksen koko kaameuden. Hän tunsi äkkiä alkavansa voida pahoin – saastunut ilma ja huoneen kuumuus oli enemmän kuin hän jaksoi sietää.

Hän nousi nopeasti – hänenhän piti sentään katsastaa kutomahuoneessa olevaa pikku Gretaakin. Mutta hänestä tuntui omituisen pahalta kuvitellessaan tuntevansa vaimon pistävät silmät selässään.

Greta-tyttö nukkui makeasti villakorissaan. Mutta hän oli potkinut päällyslakanan yltään, ja suviyön heikossakin valossa Dorthea-rouva saattoi huomata, että pikku sääret ja jalat olivat hirveän likaiset. Hän oli myös märkä ja korista nousi kirpeä haju, ja nyt hän raapi kiivaasti päätään, kuitenkaan heräämättä. Pieni lapsi raukka – eikö ollut ketään, joka pitäisi huolta hänestä? Hänen täytyisi hiukan hoivata Gretaa ja pestä hänet puhtaaksi, heti ensimmäiseksi aamulla. Oli kuin tämä ajatus olisi vaimentanut levottomuutta, jonka mustalaisvaimon läsnäolo aiheutti ja josta hän järkisyin ei voinut vapautua.

Hän hätkähti rajusti huomatessaan, että mustalaisvaimo oli tullut hänen perässään kutomahuoneeseen. Hiipivät kissanaskelet pysähtyivät hänen taakseen. Dorthea ymmärsi, että toinenkin seisoi ja katseli nukkuvaa lasta.

"Mitähän tästä pienestä tulee – mitä te luulette?" pääsi Dorthean huulilta, ennen kuin hän ehti harkita. Sitten hän huomasi ja sanoi kevyempään sävyyn: "Kerrotaan, että voitte lukea ihmisten kohtalot – menneet ja tulevat?"

"Eiväthän he siinä valehtele." Erikoinen itsetietoisuus ilmeni vaeltajan matalaäänisessä vastauksessa; vasten tahtoaan Dorthea tunsi kuin vilunväreitä jännityksestä. "Se on hyvän Jumalan lahja hurskaille, jotka saavat kärsiä vääryyttä tämän maailman lasten puolelta. Olisipa hyvä, jos hän tietäisi mitä minä tiedän – tämän tyttölapsen isä nimittäin – niin hän ei olisi niin ahdistanut tytärtään ja tyttäreni penikoita siihen aikaan,kun hän koetti pakottaa meitä kertomaan hänelle mitä emme tienneet. Olisipa hän nähnyt sen, mitä minä tänä hetkenä näen, ei hän totisesti olisi ollut niin ankara. Minä näin sen hänen silmistään, taudin, joka syö ja kalvaa maksan ja keuhkot vanhalla miehelläni, se on jo komeassa herra kapteenissakin – pian se puree häntä vatsaan, niin niin, sellainen on se juttu. Ja tämä hänen tyttärensä – hän seisoo nimismiehen edessä ja hänen täytyy vastata synneistään, joita hän koskaan ei ole tehnyt – ihan niinkuin meitäkin on monet kerrat suotta syytetty. Kerjurintietä hän vaeltaa, ja hulttion miehekseen hän on saava, näen mä – ei se ole mustalainen, se on kylänheittiö, joka on liittynyt vaeltamaan sakkiin, tuo hänen miehensä. Vankikoppi ja nimismies seuraavat häntä paikkakunnalta toiselle – ai ai, se on paha se. Pikku kaunis enkelilapsi, tässä hän nukkuu niin makeasti eikä tiedä, että hän on kadottanut sekä isänsä että äitinsä, ennen kuin uuden vuoden kuu kumottaa taivaalla, lapsi raukkaa, niin."

Jälleen Dortheasta tuntui, että vanhus muistutti varjoa, joka oli irtautunut huoneen nurkkien pimennosta – mutta nyt hän muistutti tulevien onnettomuuksien varjoa, uhkaavaa ja kohtalokasta. Mustalaisvaimo hengitti äänekkäästi, ja Dorthea kuuli hopeaketjun pikkuriikkistä kitinää, sen kiristyessä ja höltyessä sitä mukaa kuin ennustajaeukon povi nousi ja laski. Hän aavisti, että vaimo vihasi kaikkia ja kaikkea, joka ei kuulunut vaeltajakansaan, vihasi niin kiihkeästi, että Dortheaa ihan pelotti. Mutta sitten leimahti hänessä harmi: ennustella pahoja viattoman pienokaisen tulevaisuudesta – hyi, se oli sentään liian ilkeää – ja mitäpä se oli muuta kuin lorua, toivetta, että vihamiehen lapsi joutuisi turmioon.

"Minusta te sanoitte, muori, että lääkitsemiskeinonne saisivat Langsethin neitsyen terveeksi taas? Mutta nyt kerrottehan minulle, että sekä neitsyt että kapteeni kuolevat ennen uutta vuotta?"

"Tällä erää hän kyllä paranee, minä tiedän mitä sanon. Terve kuin varsa hän on sinä päivänä, kun hän vuoteestaan nousee, mutta sen kauemmas ei minun voimani kanna. Kas, sille joka vaanii kostaakseen äidilleen, sille en mitään mahda. Jos se olisi lääkkeillä karkotettu, voisin teräksellä ja väkevillä luvuilla manata sen suohon. Mutta teräs on jo kulkenut sen lävitse, ja siihen ei ole mitään neuvoa. Varokoon neitsyt itseään, ensi kerran noustuaan jaloilleen, ettei kulje portaissa pimeän tultua. Sillä se voisi vaania häntä siellä, ja silloin olisi neitsyen loppu. Ja kapteeni – en tiedä, onko hän kuollut tai miten hänen on käynyt. Mutta uutena vuotena hän ei täällä ole, sen näen varmasti. Tiedän minkä sanon."

Synkästi ennustava ääni, joka kuului pimeydestä, kiihotti merkillisesti Dortheaa:

"Kun sinä kerran kaiken sen näet, näet kai enemmänkin", kuiskasi hän. "Voitko nähdä missä mieheni on?"

Varjovaimo näytti hiukan pudistavan päätään, mutta vastausta ei kuulunut. "Koeta nähdä hänet!" pyysi Dorthea matalalla äänellä ja sydämensä pohjasta. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että tätä hän olikin odottanut kaiken iltaa – saada asettaa tämän kysymyksen mustalaisnaiselle – niin, että hän oikeastaan juuri siksi oli tahtonut vaimon tänne. "Missä on minun mieheni? Etkö voi nähdä, missä hän makaa? Löydänkö hänet vielä?"

"Miestäsi en voi nähdä. Näköni sumenee yhtäkkiä, on kuin voimani vuotaisi minusta, aina kun olen koettanut löytää isännöitsijää. Mutta koskaan et sinä etsimääsi löydä."

Dorthea huokasi syvään. Vaistomaisesti hän nojautui kangaspuihin, joiden vieressä hän seisoi. Mustalaisvaimo jatkoi puhettaan, mutta vähitellen hän korotti messuilevan äänensä juhlalliseksi syytökseksi:

"Hän oli kova mies minua ja meikäläisiä kohtaan, miehesi, siihen aikaan kun hän kielsi meidän miehiämme harjoittamasta sepänammattia ja käymästä kauppaa tehtaalaisten kanssa. Ja kun matkustajia tuli, ei hän antanut köyhien ämmien ansaita viisaudellaan. Sibylla tunsi monta neuvoa sairautta ja muuta pahaa vastaan, lääkkeitä ihmisten ja eläinten tauteihin, mutta isännöitsijä kielsi niitä käyttämästä, sillä hän ei niihin uskonut, miehesi. Sen vuoksi en voi häntä nähdä – kun hän kerran ei uskonut minun voimaani. Mutta sinä olet saanut tämän uskon, huomaan sen, ja sen vuoksi voin nähdä sinun tulevaisuuteesi, rouva Thestrup. Niin, minä näen, että sinulla on jäljellä vielä paljon hyvää, rakas rouva. Näen, että asut suuren kirkkaan veden varrella, se on kai meri, luulemma, mutta en tiedä miten sinne tulet, tiedän vain, että joudut matkustamaan kauaksi täältä, ja sinua odottaa paljon sekä hyvää että pahaa minne tulet. Mutta mitä sinä enimmän toivot, sitä et saa, ja mitä kernaimmin tahtoisit löytää, sitä et koskaan löydä!" Ennustaja veti syvään henkeään, niin että hänen rintahopeansa helähtivät heikosti.

Mutta vaimon viimeisen puhetulvan aikana Dorthea alkoi jälleen tulla järkiinsä. Kuumana häpeästä, kun niin helposti oli antanut toisen hämätä itsensä, hän rupesi miettimään – hänenhän olisi tietenkin täytynyt antaa eukolle huomattava juomaraha, ennen kuin hän pyysi tältä minkäänlaista ennustusta. Silloin olisi varmasti ollut toinen ääni kellossa. Mutta hän oli tosiaankin antautunut narriksi. Silmänräpäyksen verran hän oli uskonut ennustajavaimoa ja näin antanut tälle tilaisuuden vuodattaa kaiken vihansa ja kostonhalunsa. Eikä se kai ollut pienempi säätyläisiä kuin talonpoikia kohtaan, ennemminkin suurempi, kun kerran nämä "kvantingit", jolla nimellä mustalaiset heitä kutsuivat, usein eivät edes kunnioittaneet heidän taikavoimaansa. Nyt Dorthea huomasi myös, että vaimon olemus ja puhetapa oli paljossakin eronnut mustalaisten tavallisesta käytöksestä talonpoikaistaloissa. Oliko vaimo itse epävarma, kun oli kysymyksessä ihminen, jolle hän kanto kaunaa ja johon hän mielellään tahtoi tehota?

Ääneen hän sanoi: "Niin niin, hyvä vaimo, ettehän paljastanut erikoisen edullisia tulevaisuuden näkyjä kenellekään meistä. Mutta kun te siis sentään lupaatte minulle hiukan myötäkäymistä, saan kai minä palkita hyväntahtoisuutenne. Kas tässä" – hän irrotti pienen neulan rintaliinastaan. "Minulla ei ole kukkaroani mukana, mutta olen aina kuullut, että teikäläiset naiset pitävät koruista ja koristeista."

Mustalaisvaimo tarttui neulaan, kiiruhti huoneeseen ja tutki sitä tarkoin kynttilän valossa, vieläpä purikin sitä. Se oli kaunis pieni esine, granaattien ympäröimä maitoagaatti, joka oli kiinnitetty kullattuun, hopeaan. Kuitenkin vanhus näytti vain osittain tyytyväiseltä – Dorthea oli kuullut, miten ylenpalttisen anteliaasti yksinkertaiset talonpoikaisvaimot joskus olivat palkinneet Sibyllaa, kun hän oli muka parantanut karjaa, ja antaneet hänelle perintökoruja, ruoka-aineita ja hopealusikoita. "Tiedäthän", sanoi Dorthea ohimennen, "jos onnistut parantamaan Langsethin neitsyen, palkitsee kapteeni varmasti hyvin vaivasi".

Ennustajavaimo istui ja punnitsi huivineulaa kädessään:

"Se on kuunkivi, näen mä – niin niin, niissä asuu suuri voima – ne vallitsevat ihmisen sydänverta. Voisinhan ehkä katsella sinulle vielä kerran. Olethan saanut tämän neulan mieheltäsi, vai kuinka?" Dorthea oli saanut sen ensimmäiseltä mieheltään ja hän nyökäytti päätään. Hänen uskonsa ennustajavaimon yliluonnollisiin voimiin oli haihtunut. Olihan vaimo helposti voinut kuulla huhuja, että kapteeni Cold suunnitteli lähtöä Norjasta; että Dorthean itsensä pian täytyi lähteä Brovoldista, ei ollut salaisuus sekään, ja olihan lähellä johtopäätös, että hän asettuisi asumaan Kristianiaan, siis meren rannalle. Ne ennustuksen kohdat, jotka varmasti toteutuisivat, olisi kuka tahansa voinut ennustaa. Nyt hän myös tiesi, miltä Marie Langseth oli tuoksunut – oopiumitipoilta. Niin, olihan luonnollista, että tyttö raukka nukkui suhteellisen rauhallisesti tämän yön.

Dorthea haki sukankutimensa, jonka hän oli ottanut mukaansa, ja istuutui nojatuoliinsa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että tuo vanha petkuttaja oli voinut vaikuttaa häneen niin voimakkaasti. Tosiaankin, vaimo oli mainio istuessaan korkeaselkäisellä, pehmustetulla valtaistuimella kädet sylissään ja jalat vieri vieressä siniseksi maalatulla jalustalla – ja tuoli oli sentään vain Bisgaardin vanha tarve tuoli, joka oli tullut moiseen arvoon ja kunniaan! Dorthean teki miltei mieli nauraa.

Kuitenkin hänen sydänalaansa etoi, kun hän veti puikon kutimestaan ja muisti samassa hetkessä, mitä mustalaisvaimo oli kertonut pahoinpitelystä, johon Marie oli alistunut. Ja vastoin tahtoaan hän ei voinut ilman sydämentykytystä seurata taikomisen valmisteluja.

Ennustajavaimo toi metallirasian, veti tuolin pienen pöydän ääreen ja lausui, aukaistessaan lukon, niin että rasian tavarat paljastuivat: "Oletkos koskaan nähnyt tällaista?"

Dorthea katsahti mustalaisnaisen ruskeassa, sormuksilla koristetussa kädessä olevaa esinettä. Se näytti kasvin juurelta ja oli hiukan miesnuken näköinen. Dorthea ei oikein ehtinyt nähdä, mitä rasia muuten sisälsi – pienen vaskikäärmeen selkärangan tai jotakin sentapaista, kasvien siemenkotia ja sitä paitsi yhtä ja toista vanhaa romua.

"Minä kaivoin hänet maasta hirsipuu vuorelta, Kristianian vanhan osan pohjoispuolelta, kolmekymmentä vuotta sitten. Niin, muistan sen kuin eilispäivän, siitä voit olla varma. Täytyy osata manaukset ja pitää terästä ristissä rinnalla, kun kaivaa sen esiin. Ja sitten pitää koiran vetää se ylös, kun se on paljastettu mullasta."

"Se on siis alrunaa?" kysyi Dorthea jatkaen neulomistaan.

"Ei maar olekaan, sellaista inhottavaa ainetta emme me käytä, me olemme rehellistä väkeä, me, emme vedä keneltäkään voimaa alrunalla – ei, tämä on minun poppamieheni." Mutta Dortheaa kiinnosti koko asia yhä vähemmän, – tämähän oli ihan silmänkääntötemppua. Sitten vaimo kaivoi esiin syvältä hameentaskustaan pelikortit, pelottavan rasvaiset ja mustuneet samalla kun hän juhlallisesti selitti, että nämä olivat hänen ennustuskorttinsa – pitäisipä koettaa, voisivathan kortit kertoa jotakin isännöitsijän kohtalosta. Mutta Dorthean oli vaikeaa tukahduttaa epäuskoista hymyään: eivätkö ne olleetkin suorastaan tarokkikortteja, joita toinen monin metkuin alkoi asettaa pöydälle?

Mutta epäuskostaan huolimatta Dorthea ei voinut olla seuraamatta vanhuksen kaikkia kädenliikkeitä ilman eräänlaista jännitystä ja kuuntelematta, kun vaimo mumisi jotakin jokaisen kortin kohdalla – jotkut sanat olivat norjaa ja jotkut mustalaiskieltä.

Dorthea antoi kuteen vaipua syliinsä ja veti esiin nuuskarasiansa. "Tämä pitää hyvin valveilla", hän huomautti, pannen hyppysellisen nuuskaa kämmenelleen ja vetäen sen sieraimiinsa. "Ehkäpä tekin tahdotte hiukan muori?" Tahtoiko hän tällä lopullisesti suostutella vaimoa, ennen kuin tämä ryhtyi selittämään mitä kortit paljastivat?

Mustalaisvaimo tunki sieraimensa nuuskaa täyteen. "No, mutta nähkääs nyt! On kuin kortitkaan eivät tahtoisi mitään ilmaista – mutta kai ne sentään pikkuhiljaa saa taipumaan." Vaimo sekoitti kortit ja alkoi uudelleen latoa niitä eteensä. "Voisitpa antaa minulle hyppysellisen lisää, se selvittää päänuppia – no kas vain! Nyt se tulee!" Ja jälleen vaimo mumisi pitkän lorun omalla kielellään. "Niin, nyt se kai alkaa valjeta! Katsos nyt tänne!"

Innoissaan Dorthea kumartui eteenpäin. Hän ei osannut pelata korttia, mutta muisti kuvat lapsuudestaan, pappilasta, ja vastustelematta hän yritti seurata Sibyllan ajatuksenkulkua vaimon tehdessä päätelmiään sen mukaan, kuinka kortit olivat asettuneet. Herttakuninkaan vieressä oli Onnen pyörä "– se tietää miehesi onnea, eikä kuolema ole etäällä siitä – ei, ei oikein siltä näytä, että hän olisi elossa – mutta onhan tässä Aurinko ja Vaunut sentään välissä –" Hän katsahti Dortheaan, silmissään omituinen vaaniva ilme. "En usko, että hän kuoli sinä päivänä, jona hän lähti etelään päin – sillä etelään hän ajoi, sen voit itse nähdä – et kai sinä sattumalta tiedä, oliko hänellä asiaa jonnekin, josta hän pelkäsi puhuttavan – ei ei" – hän lisäsi, kun Dorthea pudisti päätään. "Ja kas tässä on jokin neitokainen, mahtoiko hänellä olla mitään tekemistä Thestrupin kanssa –" vaimo osoitti Welt-korttia. "Minä en vain usko, että hän makaa joen pohjalla – hänhän on kaukana vedestä – mutta katsos tänne!" Voiton varmasti hymyillen vaimo painoi sormensa kortille, joka esitti tornia ja salamaa. "No nythän minä muistankin, että hän oli matkalla samana yönä, kun oli se ankara lumipyry Maarian-messun aikaan. Katsos tässä – taivaalla käy ankara myrsky, joka heittää hänet nurin! Torni, se tietää tunturia – ja sieltä vyöryy kiviä alas. Minä luulisin melkein niin, että se on ollut hänen kuolemansa – hän on ratsastanut kallioseinän alla ja samassa se on vyörynyt hänen ylitseen. Ja siellä hän jossakin makaa, kivilouhikkoon hautautuneena."

Voi, olihan hassua antaa moisen ennustajan sanojen tehota noin – sehän oli vain löyhää kulkupuhetta ja arveluja, joita vaimo oli sattunut kuulemaan, siinä kaikki! Ja kuitenkin Dorthea tunsi itsensä oikein lapsellisen onnettomaksi – oli kuin hänellä yhä, tietämättään, ollut sielunsa salaisimmassa sopukassa ollut pikkuriikkinen toivonhiven, ja nyt se oli sammutettu. Hänen kätensä vapisivat, kun hän jälleen jatkoi sukanneulomistaan, ja hän odotti hetken, ennen kuin uskalsi puhua – hän pelkäsi mustalaisvaimon huomaavan hänen äänestään, kuinka ennustus oli koskenut.

"Kortit eivät siis voineet kertoa teille paljonkaan, Sibylla. Mehän olemme jo kauan olleet varmoja siitä, että isännöitsijää on kohdannut onnettomuus. – Mutta nyt alkaa päivä valjeta; minä menen keittiöön ja herätän Magnillen, niin hän keittää kahvia. Tekin voitte tarvita kupin, muori – teidän iällänne on raskasta valvoa koko yö."

Tänä aamuna tahtoi kapteeni Cold itse kyyditä hänet takaisin Brovoldiin. Mutta he eivät suuria puhuneet ajomatkalla. Kapteeni oli vallan selvä tänään, mutta hän näytti olevan ajatuksissaan, niin, milteipä synkkä. Ja Dorthea-rouva istui hajamielisenä ja vaiti hänen vierellään. Dorthea kertoi vain, että Langsethin neitsyen tila tosiaankin oli huomattavasti parempi tänä aamuna – neitsyt oli hyvällä ruokahalulla nauttinut kupin kahvia ja maljallisen siivilöityä suurimolientä ja puhunut hiukan heikolla, mutta luonnollisella äänellä. Eivätkä hänen tuskansa enää olleet lähimainkaan yhtä suuret, vaikkakin hänen ruumiinsa tietysti oli vielä hyvin arka. – Magnille oli ehdottanut, että he lähettäisivät hakemaan hänen pikku sisartaan hoitamaan Gretaa. Ja niin oli keskustelu tyrehtynyt.

Koko ajan Dorthea koetti ajatella kaikkea muuta kuin mustalaisvaimoa, mutta vaimon ennustuksen yksityiskohdat pulpahtivat aina silloin tällöin hänen mieleensä. Eihän pitänyt paikkaansa, että lumimyrsky raivosi sinä yönä, kun Thestrup ratsasti kotoa – silloin oli kyllä ollut myrsky, mutta lumentulo oli alkanut vasta seuraavana päivänä, kun tuuli jo aikoja oli lakannut. Että Jørgen olisi jäänyt vuorenvieremän alle – hän oli muistavinaan, että tämäkin olettamus oli jo ennen mainittu, monien muiden ohessa. Ja oliko tien varrella oikeastaan sellaisia kohtia, joissa vuorenvieremää voitaisiin ajatella mahdolliseksi? Ei ainakaan, jos hän oli ratsastanut pohjoista valtatietä. Etelään päin vievän tien varrella oli monin paikoin jyrkkiä kallioseiniä, joissa vuoren vieremiä usein sattui – mutta eikö ennustajavaimo vain ilkeyttään vihjaillut hänen ratsastaneen etelään päin, koskapa vaimokin varmasti oli kuullut huhuja, että Thestrup syystä tai toisesta oli tahtonut pysyä näkymättömänä? Mutta olihan hullua, että hän ollenkaan viitsi ruotia vanhan petkuttajaeukon loruja! Eri asia oli, että vaimo todellakin oli pystynyt auttamaan neitsyttä – mutta Dortheakin olisi voinut keksiä antaa sairaalle ooppiumia, jos sitä vain olisi ollut kotona. Ja saattoihan hyvinkin olla, että juuri hänen hoitotapansa ensimmäisenä yönä, haudepussit ja vertapuhdistava tee oli muuttanut kaamean verenvuodon tavalliseksi kuukautisvaivaksi. Ja humalannupuilla täytetty tyyny, jonka hän oli asettanut Marien pään alle, oli omiaan tuomaan unta, jota raukka ennen kaikkea tarvitsi. Mutta varmasti myös puoskarivaimo tunsi monia todella hyviä parannustapoja – sillä eihän voinut olla hänen loitsulukujensa ja taikuutensa ansiota, että hänen hoitonsa useimmiten ja kaikesta päättäen tuotti niin hyviä tuloksia. Eihän sen takia ole mitenkään tarvis kiinnittää huomiota hänen väitteeseensä, että hän näki ihmisten kohtalot, menneet ja tulevat. Eihän hän ainakaan ollut nähnyt, ettei huivineula ollut Thestrupin lahja, vaan aivan toisen aviopuolison – niin jostakin ennustajan puheesta oli käynyt ilmi, ettei hän edes aavistanutkaan Dorthean olleen leskenä jo kerran ennen. – Mutta olihan typerää istua tässä ja vaivata itseään muistuttelemalla, mitä eukko oli tietänyt, mitä ei, ja Dortheaa suututti, kun hän tosiaankin oli yöllä sallinut mustalaiseukon tehota itseensä niin voimakkaasti.

– Kapteeni ei tahtonut tulla sisään. Mutta pikkupoikien rynnätessä häntä vastaan hänen laskeutuessaan alas rattailta hän painoi Karlin kiihkeästi syliinsä ja rutisti häntä rintaansa vasten. Ja hän tervehti sydämellisesti Berteliä.

"Koetan päästä Fenstadiin vielä tänä iltana", sanot Dorthea, antaessaan kätensä hyvästiksi.

"Voi jospa voisittekin tulla! Minun on vaikeata sietää, että hän makaa siellä yksinään ja tuo kauhea nainen käsittelee häntä", sanoi Cold kiihkeästi.

"Hän ei ole miellyttävä, se on totinen tosi. Mutta onhan sentään myönnettävä, että hänen tähänastinen hoitonsa on ollut hyödyksi."

"Pahus häntä siitä kiittäköön, senkin kirottu noita! Hänenhän pitäisi olla lähin auttamaan tässä onnettomuudessa, jonka hän itse on aiheuttanut."

"Jonka hän itse on aiheuttanut?" kuiskasi Dorthea kauhistuneena.

"Niin niin, ettekö sitä tietänyt? Marie lähti Aaserudiin, kun vaimo oli siellä, ja palasi kotiin" – mies kohautti harteitaan. "Hän näytti olevan kuoleman kielissä – ja yöllä, ja seuraavana päivänä – lyhyesti, hän tunnusti minulle, mitä oli tapahtunut. Kuka muu kuin Sibylla olisi sellaiseen ryhtynyt? Luulin teidän tietäneen sen ja juuri siksi niin ehdottomasti vaatineen, että toisin tuon inhottavan, rikollisen olennon Fenstadiin. Noudattaakseni periaatetta, jonka mukaan on parannettava samalla aseella millä on haavoittunutkin –"

Dorthea kohotti kättään pysäyttääkseen kapteenin puheen. Hän tunsi käyvänsä aivan valkoiseksi kasvoiltaan, kauhusta ja inhosta: "Ihminen, olkaa jo vaiti! Sehän on mahdotonta – mustalaiseukkokin puhui kammoksuta, moisesta teosta."

Cold nauroi ilkeästi: "Sen kyllä uskon! Hän puhuu aina sen mukaan kuin kulloinkin on edullisinta – puhuu sen mieliksi, jonka kanssa on tekemisissä. Muuten – en luule, että he tekevät sitä omilleen – sanotaanhan, että kuta enemmän lapsia, sitä paremmin kerjääminen käy. Varmasti tuo hylkyväki halveksii meitä koko sydämestään joka ikisen palveluksen takia, jonka me ostamme heiltä kalliilla hinnalla."

Kun Dorthea oli suorittanut aamupäivän tehtävät, hän ryömi levolle eteen vedettyjen vuodeverhojen taakse. Mutta hän ei päässyt uneen, niin väsynyt kuin olikin. Hän ei voinut olla ajattelematta tietäjävaimoa – näki hänet sielunsa silmillä, makasi ja pohti ja tutki joka puolelta vaimon ennustusta – ja koetti etsiä syitä ja anteeksipyytelyjä, jotta hänen ei enää tarvitsisi palata Fenstadiin.

Niin – vaikkakin hän sisimmässään myönsi menettelevänsä arvottoman pelkurimaisesti ja pettävänsä onnetonta Langsethin neitsyttä, mutta hän ei jaksaisi nähdä uudelleen mustalaisvaimoa, vielä vähemmän viettää uutta vartioyötä kahden kesken hänen kanssaan Fenstadin kaameassa sairashuoneessa.

Hän sävähti polttavan kuumaksi ajatellessaan, että oli pyytänyt apua tuollaiselta naiselta – saadakseen tietää miehensä kohtalon! Hän ei edes tietänyt, oliko hän menetellyt noin sen vuoksi, että hän tosiaankin uskoi tuon tumman, salaperäisen naisen selvänäköisyyden lahjaan, vai oliko hän uhallakin tehnyt sen, koska hän oli varma, että kaikki oli petosta ja silmänlumetta. Mutta kumpikin oli yhtä väärin.

Voi – sielunsa salatuimmissa uumenissa hän oli varmasti toivonut, että vieraalla oli käytettävänään tietolähteitä, jotka pulppusivat syvissä pimennoissa, minne järjen kirkas päivänvalo ei yllä. Ja hän, joka juuri oli uskonut koko sielustaan rakastavansa tätä siunattua päivänvaloa! Mutta heti kun sen valo näytti hänestä kylmältä ja armottomalta sen vuoksi, että se paljasti murheellisen nykyhetken ja epävarman tulevaisuuden, hän haki turvaa taikuudesta toivoen, että vaeltajakansa kenties sittenkin omasi salaperäisiä voimia, kuten yksinkertaiset ihmiset uskoivat.

Hän ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseään ja omaa typeryyttään. Ja kuitenkin hän oli järkyttynyt, aivan kuin hänen suruaan olisi mitä katalimmalla tavalla häväisty. Hän muisteli, miten tuo varjomainen musta olento oli istunut talikynttilän punertavasti lekottavassa valossa, kumartuneena korttilehtiensä puoleen, mumisten onnettomuuden-ennustelujaan, samalla kun hän oli lukevinaan Jørgenin kohtalon noista likaisista paperinkappaleista! Ja, sietämätön ajatus! – entäpä jos vaimo koko ajan olikin tietänyt sen, entäpä jos juuri Sibylla ja hänen poikansa olivat kostaneet yksinäiselle ratsastajalle sen vuoksi, että tämä kerran oli herättänyt heidän vihansa – sillä heidän vihansa virtasi varmasti pimeissä uomissa, eikä se koskaan paljastunut päivänvaloon.

Kapteenin äskeiset sanat olivat paljastaneet niin helvetillisen valheellisuuden tässä ihmisessä, ettei Dorthea uskaltanut tavata häntä enää.

Marie Langsethia oli sääli – mutta kun hän kerran itse oli antautunut mustalaisvaimon käsiin, ei kukaan muukaan kuin juuri Sibylla saattanut häntä auttaa. – Taikka lääkäri – niin, tietysti Dorthean täytyisi lähettää kirjelappunen Fenstadiin ja vannottaa Coldia lähettämään hakemaan oikeaa lääkäriä – miksei hän ollutkin tehnyt niin heti, kun oli saanut tietää, mihin onneton tyttö oli ryhtynyt.

Tietysti – olihan selvää, että lääkärin oli puututtava asiaan; kotikeinot, sellaiset joita hänkin tunsi, olivat aivan riittämättömät. Sen hän kirjoittaisi kapteenille. Hän oli joka tapauksessa tehnyt voitavansa; kuumetta vaimentavat ja vertapuhdistavat keinot, joita hän oli käyttänyt, olivat ainakin kipualievittäviä ja aivan viattomia. Ja myöskin Sibyllan lääkitsemistavat olivat nähtävästi vaikuttaneet edullisesti sairaaseen. – Hän itse, Dorthea, oli pitänyt huolta, että potilaan varalle oli kyllin puhtaita vaatteita, siderasua ja kaikkea mitä tarvittiin sairashuoneessa. Hän oli perin pohjin selittänyt Magnillelle mitä sairaan pitäisi syödä ja juoda. – Hän ei todellakaan osaisi tehdä mitään muutakaan neitsyen hyväksi.

Ja hänellähän oli omakin koti hoidettavanaan – kaikki poikien matkavalmistelut. Ja mikäli hän itsekin päättäisi lähteä häihin, kuten Ole-veli tuntui niin sydämestään toivovan, tulisi hänelle vielä enemmän hommaa – silloin hänen pitäisi sekä suorittaa omat matkavalmistelunsa että ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotta palvelustytöt selviäisivät taloudesta ja pienokaisten hoidosta hänen poissaollessaan. – Nyt hän ei voisi pyytää Karen Haussia olemaan täällä sinä aikana – mutta kenties Finchen Wagneria? Voi, hänelle tulisi paljon hommaa.

Syvästi hämmästyneenä hän havaitsikin, että hänen nyt teki todella mieli matkustaa häihin. Hehän olivat sentään hänen lähimmät omaisensa, lundelaiset – hyvä rakas nuori veli, rehellinen ja hyväntahtoinen nimismies, joka tosiaan oli osoittanut mielellään tahtovansa olla hänelle isän sijainen. Ja äiti – omituinen epämääräinen tunne, oliko se sitten odotusta vai avun toivoa vai äidin kaipuuta, heräsi hänen sielussaan. "Onhan äiti sentään sinunkin äitisi, Dorthea", oli Ole-veli sanonut.

9

Elisabet-rouva ja nimismies vastaanottivat ystävällisesti Dorthea Thestrupin ja tämän pojat. Mutta kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu ja kahvi juotu pienessä vanhanpuolen kamarissa, ei Dorthea juuri nähnyt heitä enää. Nimismies katosi, ja rouva liikkui hopeahelaiseen keppiinsä nojaten rakennuksesta toiseen ja huoneesta huoneeseen – ja johti itse hyörivää kiirettä häätalossa.

No niin, olihan aivan luonnollista, ettei hän ehtinyt puhua kauemmin tyttären kanssa. Ja sinä lyhyenä hetkenä, minkä he olivat istuneet yhdessä, kahvia juotaessa, ei Thestrupin nimeäkään mainittu. Dorthea oli matkaa varten pukeutunut rippipukuunsa, joka oli mustaa alpakkakangasta, ja varustanut sen valkoisilla kalvosimilla, joihin oli pujotettu mustaa samettinauhaa. Musta ruusuke kiinnitti hartiaröyhelön hänen povelleen, ja hän oli päärmännyt päähineensä rimsut mustilla nauhoilla. Hän oli koko ajan osittain tietoinen siitä, että hän nyt oli leskenpuvussa. Mutta eiväthän äiti ja isäpuoli voineet aavistaa, että näin tapahtui ensimmäistä kertaa – he kai luulivat, että hän jo aikoja sitten oli pukeutunut siihen. Dorthea käsitti, että heille oli Thestrupin kuolema vanhentunut tosiasia, jota he sen koommin eivät muistelleet. Oli ilta ennen häitä, ja sadat muut seikat kiinnittivät heidän mieltään.

Lakkaamatta saapui taloon vaimoja ja tyttöjä tuoden tuliaiskoreja ja kannuittain kermapuuroa ja kaikkia tulijoita oli pyydettävä sisään ja kaikkien oli saatava ryyppy. Dorthea auttoi ottamalla vastaan vieraita ja kantamalla tavaroita aittoihin. – Oli ihana kevätilta – sillä täällä ylätasangolla ei vielä ollut täysi kesä. Tallatun piharuohon raikas tuoksu, hevosenlannan ja puupinojen ja savupiipuista nousevan savun haju sekaantui laidunhaan nuoren vihreyden kosteaan lemuun.

Touhu ulkona ja sisällä purkautui moniin iloisiin ääniin, joita myllypuron pauhina talon eteläpuolelta säesti; kaukaa laakson pohjalta kantautui virran kohina. Korkea taivaanlaki oli täynnä pilviä, jotka näyttivät villakiehkuroilta, mutta lännessä siivilöityivät vaimennetut auringonsäteet pilvipeiton alta ja valaisivat tuoretta vihreää ja mullanruskeita peltoja talojen ympärillä, joita oli rivissä päivänpuoleisella rinteellä. – Kuinka täällä sentään on kaunista, ajatteli Dorthea sisarellisen myötätuntoisesti – varmasti eläisi hänen rakas Olensa onnellisena suuressa rikkaassa talossaan reippaan Ingebjørginsa kanssa. Neito ei muuten ollut niin kaunis kuin Dorthea oli odottanut, ja hyvän joukon sulhastaan vanhempi – kahdenkymmenenkahdeksan. Mutta hän näytti järkevältä ja hyvinkasvatetulta ja hänen olemuksensa oli hiljainen ja miellyttävä. Ja vaurauteen pohjautuva turvallisuuden tunne ei ole vähäarvoinen.

Silmänräpäyksen verran hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan ja huokasi. Eikö hänen asemansa itse asiasta ollut melkein yhtä epävarma kuin noiden köyhien ihmisten, jotka asuivat harmaissa mökeissään joen varrella? Halla pilasi monina syksyinä sadon heidän tulvien vikuuttamilta peltotilkuiltaan, jotka sijaitsivat leppämetsän ja rantasoran välimailla, ja huokui tautia ihmisiin ja eläimiin.

Harju laakson toisella puolella oli kuperanaan tummansinistä metsää, alhaalta maasta ylös taivaanrantaan asti. Vain pitkin lisäjokea, joka laski Herbergin kirkon kohdalla, oli muutamia suurehkoja taloja, joiden pellot painuivat jyrkästi joenuomaa päin, ja siellä täällä tuntureilla näkyi muutamia vaaleita täpliä – siellä oli torppa tai keväinen karjamaja. Dorthean seisoessa ja ihaillessa laaksoon avautuvaa näköalaa alkoivat pilvet muuttua lounaassa kuparinkarvaisiksi, välkkyen reunoiltaan meripihkan värisinä – aurinko alkoi painua. Tuskin tuulenhenkäystäkään tuntui – suuri vaahtera pihan keskellä seisoi aivan hiljaa vaaleankeltaisine kukintoineen ja hentoine punaruskeine lehvineen. Millainen ilma mahtaisi huomiseksi tulla? Muuten, täkäläinen kansa tuntui uskovan, että jos morsiamen päälle sataa matkalla kirkkoon, se tietää rikkautta. Mutta kyllä olisi vastenmielistä, jos kaikki vieraat joutuisivat istumaan likomärkinä höyryävissä vaatteissaan, kun he täyttivät huoneet käydessään päivällispöytään.

Vilhelmiä ja Klauta hän ei nähnyt missään. Naiset kiiruhtivat navetasta pihan yli ja kantoivat täysinäisiä maitoastioita; he huusivat iloisia tervehdyssanoja palvelustytöille, jotka juoksivat rakennusten väliä syli täynnä vuodevaatteita. Kuninkaanluhdin lähellä kulki joku, lyhty kädessä – morsian makaisi yötä siellä niiden naisten kanssa, jotka pukisivat hänet huomenna.

Dorthea tarttui makkarasankoon ja vei sen keittiörakennukseen. Miellyttävä haju valtavasta liemipadasta lehahti häntä vastaan, kun hän avasi oven. Ahkerat naisolennot, jotka puolittain peittyivät rasvaiseen höyrypilveen, liikkuivat pesästä hehkuvien hiilien valossa, toiset askaroivat pitkän leipomapöydän ääressä, jolle oli asetettu pari talituikkua rautapihteihin kaukaloiden, maljakoiden ja munakorien väliin. Eräässä nurkassa seisova nainen survoi hellittämättä murekelihaa isossa kivihuhmaressa. Hänellä oli suuri valkoinen päähine, jonka moninkertaiset riippuvat liepeet peittivät kokonaan hänen kasvonsa, sillä hän seisoi kumarassa.

Äiti oli pyytänyt Dortheaa panemaan makkarat liemipataan – tarkoituksena oli saada lihaliemi niin väkeväksi kuin suinkin. Mutta nainen, jolla oli suuri päähine, tuli hänen luokseen, aivan kuin ehkäistäkseen Dortheaa: "Mitä tahdotte, muori – keitto on jätetty minun huostaani – mutta", keskeytti hän yhtäkkiä puheensa, "en kai minä vain – ei kai se toki ole Dorthea, rouva Thestrup, piti minun sanoman –? Niin, ette kai te tunne minua?"

Toisessa oli todellakin jotakin, joka tuntui Dortheasta tutulta, vaikkakaan hän ensimmältä ei tietänyt, kenelle kasvot oikein kuuluivat. Ne olivat hevosmaiset pitkulaiset, joskin päähineen liepeet yhä riippuivat otsalla, ja suuret kasvojenpiirteet tuntuivat tässä hiilien lekottavassa valossa aivan kuin varjostavan toinen toistaan. Pitkät ontot posket olivat kuopalla, nenä iso ja suora ja sen nipukka omituisen kulmikas, leuka pitkä ja laakea. Kun vaimo seisoi kumarassa nytkin, vaikka hän oli jättänyt äskeisen työnsä huhmaren äärellä, häivähti Dorthean mielessä silmänräpäyksen verran mustalaiseukon vastenmielinen muisto, mutta hänen edessään seisova vaimo oli kaupunkilaisittain pukeutunut ja puhui kuin sivistynyt ihminen. Yhtäkkiä hän pääsi jäljille:

"No mutta – ettehän te vain ole – rouva Dabbelsteen?"

"Olen kuin olenkin – ajatella, että Dorette kulta saattoi minut tuntea! Niin, suonette anteeksi, hyvä rouva Thestrup, mutta minulle te aina olette suloinen pikku Dorthea Frazer, olitte oikea sydänkäpyni, kun olin teillä mammanne ja rovasti de Theilemannin kodissa."

Dorthea ei totta totisesti voinut sitä muistaa, päinvastoin hänestä oli aina tuntunut, ettei hän ollenkaan pitänyt Aleth-neitsyestä, kuten äidin seuralaisnaista silloin kutsuttiin. Mutta hänhän oli vain pikkutyttö siihen aikaan, kun neitsyt muutti heiltä siirtyäkseen, mikäli hän ei erehtynyt, vanhanpuoleisen pappismiehen emännöitsijäksi jonnekin Kongsvingerin puolelle. Vuosikausia myöhemmin hän oli joutunut naimisiin Dabbelsteen nimisen kappalaisen kanssa – hän oli kai niihin aikoihin jo vanhapiika. Olihan kyllä totta, että silloin kun Dorthea tahtoi miestään ottamaan ylioppilas Dabbelsteenin kotiopettajaksi, oli siihen luultavasti syynä, että ylioppilas oli hänen äitinsä entisen uskotun palvelijan poika. Dorthea luuli, että Aleth-neitsyt oli ollut äidin luona majuri Eckeløffin ajasta saakka ja ainakin niinä vuosina, jolloin äiti oli ollut naimisissa Dorthean isän kanssa. Mutta nyt, nähdessään hänet jälleen Dorthea oli aivan varma, ettei hän koskaan ollut pitänyt neitsyestä.

Rouva Dabbelsteen kuori porisevaa lihalientä ja puheli sitä tehdessään:

"Olipa tämä odottamaton ilo – saada nähdä rakas Dortheani täällä – rouva ei uskonut, että tulisitte häihin. Niin että tämä tosiaankin oli odottamaton ilo. Enkä koskaan osaa kyllin kiittää teitä kaikesta siitä hyvyydestä, mitä osoititte poikaraukalleni! Niin, äsken näinkin poikanne – voi miten kauniita nuorukaisia – etenkin vanhin – hänenhän nimensä on Klaus?"

"Vilhelm on kyllä vanhin. Mutta Klaus on suurikasvuisempi."

Dortheasta oli alkanut tuntua vastenmieliseltä ajatella Augustin Dabbelsteenia. Mutta vaikkakin miehen talvinen karkaaminen oli niin rikollista, myönsi hänen oikeudentajuntansa kuitenkin, että ylioppilas jossakin mielessä oli puolustettavissa – kukapa nuori mies ei olisi kadottanut harkintaansa, saatuaan kuulla tuollaisia uutisia rakastetustaan? Dabbelsteenin syyksi ei ilman muuta voinut panna kaikkea sitä onnettomuutta, joka oli seurauksena hänen käyttäytymisestään. Ja sittenkään Dorthea ei voinut ajatella häntä ilman niin syvää katkeruutta, että se koski häneen itseensäkin. Kuitenkin hänestä tuntui, että hänen oli sanottava nuorukaisen äidille pari osanoton sanaa.

"Niin, hehän juuri olivat poikanne oppilaita, rouva Dabbelsteen. Ja monella tavoin hän oli taitava opettaja, mieheni ja minä annoimme arvoa hänen pedagogisille kyvyilleen. – Onko teillä ollenkaan ollut tietoja ylioppilas Dabbelsteen-raukasta?"

Mutta rouva huokasi vain ja pudisti päätään, niin että kaikki monet valkoiset laskokset liehuivat hänen tummien kasvojensa ympärillä.

Dorthea ei juuri ollut tyytyväinen, kun rouva Dabbelsteen kertoi, että he kaksi joutuisivat vuodetovereiksi tänä yönä. Mutta panimossa oli niin paljon tehtävää, että Dorthean täytyi jäädä sinne loppuun asti: yhdessä lähtivät hän ja rouva Dabbelsteen viimeisinä sieltä.

Silloin oli yö jo pitkälle kulunut. Ilma oli yhtä kaunis ja tyyni, ja himmeät siniharmajat villapilvet peittivät koko taivaan kuvun, samalla kun kultaisten raitojen kuviointi osoitti, missä kuu oli kätkössä pilvisuojan takana. Valoisassa kesäkuun yössä, jossa aamun ensi sarastus jo alkoi tuntua, kuului selvästi virtaavan veden kohina talon ympäriltä ja alhaalta laaksosta, ja laitumelta kantautui tömähdyksiä, ja lehvät rasahtelivat, kun jokin monista sinne päästetyistä hevosista tunkeutui leppäviidakon läpi. Kaikki häävieraat olivat jo käyneet levolle, mutta ulkorakennusten vaiheilla liikuttiin vielä, ja ajokaluvajasta näkyi valoa.

Huone, jossa Dorthealle ja kappalaisenleskelle oli valmistettu yösija, oli vanhalla puolella. Rouva Dabbelsteen asetti ikkunapöydälle pienen lyhdyn, ja sen kajossa Dorthea huomasi, että toisessa vuoteessa olevat molemmat naiset olivat jo täydessä unessa – toinen oli morsiamen käly, toinen joku vanhempi nainen, jota Dorthea ei tuntenut. Pienen valurautauunin viereen oli valmistettu tilapäinen vuode, ja kolme vaaleakiharaista lapsenpäätä pisti esiin nahkavällyjen alta.

"Oli oikein ikävää, että Elisabet-rouvan piti saada noin paljon harmia papin takia", huomautti rouva Dabbelsteen; hän seisoi ja vaihtoi päivämyssynsä pieneen siloiseen yömyssyyn. Se teki hänen suuret laihat kasvonsa vieläkin pitkulaisemmiksi ja kulmikkaammiksi, ja Dorthea pani nyt merkille, että rouvan nenä oli punainen – omituisesti helakan punainen, niinkuin hän joskus olisi pahoin palelluttanut sen. Eikä se olisikaan ollut ihmeellistä, olihan nenä niin iso ja esiintyöntyvä, mutta hänen painuneet ja kalpeat poskensa eivät siitä suinkaan kaunistuneet. "Niin, Dorthea on kai huomannut, että rouva on oikein pahalla tuulella – hän on totisesti niin äreä, että oikein –"

"Niin niin, mutta äidin iässä – hän on kai hyvin väsynyt. Hänellähän on ollut jo kauan niin paljon hommaa näiden pitojen takia."

"Ihmiset tulevat kyllä lörpöttelemään ja ihmettelemään, miksei pappilasta ole ketään mukana pidoissa. Ovathan he sentään puolittain säätyläisväkeä, lundelaiset – onhan Elisabet ollut säätyläisrouvana kaksi kertaa!" Aleth Dabbelsteen naurahti, hiukan ilkeästi, tuntui Dortheasta. "Onhan papin ja hänen emäntänsä tapana silloin saapua kirkosta häätaloon. Ja niinpä on luonnollista, että Elisabet on nyt harmissaan. Ja kunhan edes saataisiin olla varmoja, ettei pappi koskettele sitä hääpuheessaan – ettei hän ala moittia ja haukuskellen talonpoikien huonoja tapoja. Mutta pastori Struwesta ei koskaan tiedä."

"Niinkö? Onko hän siis tuollainen kaunosielu, täkäläinen uusi pappi?" Dorthea oli riisunut yltään leninkinsä ja päällimmäiset alushameet; hän seisoi nyt sukkasillaan ja pukeutui yöröijyyn.

"Niin, sehän siinä juuri onkin, että hän kallistuu vahvasti lahkolaisuuteen – on muuten holsteinilainen, tuo pastori Struwe. Ja hän piti kovin pahana kun kuuli, että Ingebjørg on ollut Olen luona varhaiskeväästä saakka – Ingebjørghan seurasi Lars Gullaugia, kun tämä tuli tuomaan myötäjäisiä. Äitisi vastasi papille, että sellainen kerta kaikkiaan on tapana" – rouva kääntyi Dortheaan päin ja hymyili mielevästi – "niin, Dorthea kulta ei saa suuttua minulle, mutta en todellakaan osaa sanoa rouva Thestrup omalle karitsaiselleni, enkö saisi sanoa Dorette, kuten entisaikaan, ja puhutella sinuksi?" Niin, Elisabet-rouva siis sanoi, että se kerta kaikkiaan on täkäläisten talonpoikien tapa; kun poika menee naimisiin ulkoseurakuntalaisen kanssa ja morsiamen isä on kustantanut kihlajaispidot ja määrännyt myötäjäiset, on sulhasen ja hänen talonväkensä asiana ottaa tyttö luokseen ja suorittaa kaikki kulut sekä hänen jokapäiväisestä elannostaan että häistä. Ja sitä paitsi, kun nuoret ovat kihlautuneet papin edessä, on avioliitto jo solmittu niin lujasti, että se pitää, se on ollut tämän maan tapa hamasta entisajasta. Mutta Struwe lasketteli pitkät puheet talonpoikien kauhistuttavasta siveettömyydestä, ja hän sanoi äidillesi, että kun tämä kerran on alkuaan ylempää säätyä, täytyisi hänen ensimmäisenä taistella tätä syntistä tapaa vastaan – niin, oli suoranainen häpeä, sanoi pappi, että äiti suvaitsi moista menoa omassa talossaan, hän joka sentään oli ollut kunnioitettavan hengenmiehen vaimo. Mutta Dorthea voi olla varma, että äiti antoi papin kuulla kunniansa!" Rouva Dabbelsteen nauraa kikatti vahingoniloisesti. "Voi taivas, miten he sättivät toinen toistaan! Niin, ja pappi tahtoi tietää, miksi he eivät voineet valmistaa häitä samalla kun Ingebjørg Larsintytär saapui Lundeen, ja Elisabet vastasi, niin niin, täällähän ei olla niinkuin pappilassa, jossa ihmisten on tuotava lahjoja, sangollinen maitoa tai kannu kermaa, saadakseen puhua sanaakaan papin kanssa – me talonpojat saamme kyllä siirtää pitojen valmistelumme, kunnes lehmämme antavat maitoa. Voi Herra varjele sitä suukopua! Mutta kun nyt Struwe ei vain antaisi heidän kuulla kunniaansa huomenna kirkossa ja häpäise Olea ja Ingebjørgia hääpuheessaan – siellähän hän on yksin herrana eikä Elisabet voi vuorostaan vastata papille!" Hän nauroi äänekkäästi, niin että Dorthea pelkäsi hänen herättävän jonkun kamarissa nukkuvista, ja hän komensi kiivaasti toista olemaan vaiti.

Ei, miellyttävä ei Aleth Dabbelsteen tosiaankaan ollut – mutta siitä huolimatta! Dortheaa liikutti sittenkin niin ihmeellisesti, kun sai jälleen kuulla lempinimensä, jolla häntä oli lapsuudessa kutsuttu – oli siis sentään olemassa edes yksi ihminen, joka muisti hänet pienenä tyttönä ja joka kutsui häntä silmäteräkseen ja karitsaisekseen. Olihan luonnollista, että äidillä näinä päivinä oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin tyttären yksityiset asiat, mutta kuitenkin hän tunsi pettymystä, vaikka hän ei tietänyt, mitä hän oikein oli odottanut. – Rouva Dabbelsteen kiipesi vuoteeseen ja pani maata hänen viereensä. Hän ei haissut hyvältä – hänestä lähti merkillinen hiirenhaju, joka usein on ominaista vanhoille ihmisille, joilla on vanhat vaatteet. Mutta Dortheasta ei sittenkään ollut pelkästään vastenmielistä, kun Aleth taputti häntä poskelle ja hellästi toivotti Dorettelleen hyvää yötä. Kukaan ei ollut kutsunut häntä sillä nimellä siitä saakka, kun Bisgaard oli vienyt hänet kotoa – hän taas sanoi Thea, ollessaan hellimmillään. Ja samoin Thestrup – hän oli kuullut, että rovasti ja Kristine kutsuivat häntä niin.

Rouva Dabbelsteen oli sillä aikaa pannut kätensä ristiin ja alkanut lukea niin pitkää iltarukousta, että Dorthea oli vaipunut uneen, kun toinen vielä makasi mumisten.

Dorthea ei nähnyt ensinkään poikiaan ennen kuin seuraavana aamuna seisoessaan toisten pitoemäntien joukossa katsomassa hääkulkueen lähtöä – hän ei edes ollut saanut selvää, missä he olivat maanneet yönsä. Nyt hän huomasi Klaun ja Vilhelmin toisten sulhaspoikien joukossa, joiden kunniavartion tavoin piti ratsastaa juhlakulkueen etunenässä.

Hiukan levottomana äiti pani merkille, että molemmille oli annettu ampuma-aseet, kuten toisillekin nuorukaisille; heitä oli kai kaksitoista, ja tuo levoton ryhmä liikehti lakkaamatta – hevoset näyttivät kärsimättömiltä. Hän huomasi, että Klaus ratsasti Junkkarilla, mutta että Vilhelmillä oli vieras ratsu – nuori, kaunis eläin, joka vaikutti hyvin virmalta. Äidistä olisi ollut parempi, jos ratsut olisivat joutuneet päinvastaisiin käsiin; rauhallinen Klaus piteli taitavammin hevosia. No niin, olivathan molemmat melko hyviä ratsastajia! Thestrupin mielestä oli ollut niin tärkeää kasvattaa heistä hyviä ratsastajia ja ampujia, että hän kaikesta kiireestään huolimatta oli itse saanut järjestetyksi aikaa harjoittaakseen heitä.

Näky oli muuten kaunis ja hauska: kirjavapukuinen hääsaattue, joka auringonpaisteessa oli kokoontunut korkealla sijaitsevalle pihamaalle. Heidän allaan levisi laakso keväisen vaaleanvihreänä, laakson pohjassa kimmelsi virta leppävirtojen lomassa, ja toiselta puolen, missä metsänrinne kohosi auringonsavun keskeltä, alkoivat Herbergin kirkonkellot soida aivan kuin kutsuen.

Mutta kohta hukkuivat lempeät kellonäänet tykkänään kavioiden töminään ja kiväärien ja pyssyjen paukkinaan, kun sulhaspoikien koko parvi kirmasi talon veräjälle; jokainen koetti tunkeutua toinen toisensa ohi valtaisten veräjänpylväiden välitse, he huusivat ja hihkuivat ja heiluttivat hattujaan ja ampuma-aseitaan, samalla kun ruudin kirpeä haju ajautui ilmaan heidän jäljessään. Rumpali päristi rumpuaan, ja molemmat pelimannit, joista toinen käsitteli klarinettia ja toinen viulua, kaiuttivat ilmoille iloisen sävelen, joka kyllä kävi hieman katkonaiseksi, sillä he voivat vain vaivoin hillitä vauhkoutuneita hevosiaan.

Ingebjørg Larsintytär näytti oikein komealta; hänen korkea hopeakruununsa kimalsi auringonpaisteessa, silkkinauhat ja valtoimet hiukset liehuivat ja povella välkkyivät soljet ja ketjut; hänen damastiröijynsä oli helakanpunainen. Ole ratsasti ylpeänä hänen rinnallaan, hänen kolmikolkkainen hattunsa oli hopeakalunainen, sapeli riippui hänen kupeellaan, jaloissa oli mustat korkeat kaulussaappaat; hän näytti melkein sotilaalliselta. Hääparin jäljessä seurasi morsiusneitojen koristeltu parvi – jotkut heistä olivat saaneet poikia ja nuoria miehiä taluttamaan hevosiaan; heidän ei kai ollut helppoa hallita ratsuja istuessaan tuolisatuloissaan. Ja sitten seurasivat kaikki häävieraat, miehet ja naiset, useimmat ratsain, mutta viimeiseksi tuli joitakin ajopelejä, täynnä vanhempaa väkeä ja lapsia.

Dorthea oli niiden joukossa, joiden piti jäädä taloon; hän seisoi veräjän luona ja näki meluisan saattueen katoavan pölypilviin tuolla alhaalla, jossa tie kääntyi pieneen lehtoon. Kuului kavioiden kapsetta ja rattaiden ja pyssyjen pauketta – morsiusmarssin sävelet aivan hukkuivat siihen. Ja tuolla, tienkäänteessä, tuli taas näkyviin etujoukko, sulhaspojat – joukon ympärillä pöllähti yhä ilmaan pieniä valkoisia savupilviä. Mutta nyt kuuluivat kirkonkellot selvemmin laakson toiselta puolen, ja myllypuron pauhina tehostui jälleen, sitä mukaa kuin hääkulkueen melu eteni. Dorthea katseli solakkaa kirkontornia, joka kohosi lehtimetsän yli joen mutkassa – sitten hän kohotti silmänsä sinistä suvitaivasta päin ja lähetti sydämellisen huokauksen Kaitselmukselle rukoillen, että tämä soisi onnea ja menestystä hänen rakastetulle veljelleen.

Mutta sisällä odottivat pöydät kattamista ja vadit ja pikarit täyttämistä. Palvelustytöt juoksivat aitan ja keittiörakennuksen väliä, toiset kantoivat koreilla silputtua katajaa ja kulleroita, joita oli siroteltava lattioille. Dorthea kääntyi ja kulki pihan yli, jolta pöly ja ruudinsavu hitaasti ajautui tuulen mukana, ja kiiruhti askareihinsa.

Tuliaisiksi hänellä oli ollut paitsi kuorrutettua torttua suuri korillinen omenapaistoksia – niissä ei tosin ollut omenanpalasia, mutta ne maistuivat ihanilta. Kuitenkin pyysi äiti häntä leipomaan niitä lisää, jotta saataisiin lämpimiä omenamunkkeja, kuten niitä täällä kutsuttiin, ainakin siihen pöytään, missä päävieraat istuisivat. Dorthea ei näin päässyt pitkiin aikoihin minnekään leipomiseltaan. Seurakseen hän sai Ingebjørgin veljen nuorimman tyttären; lapsessa oli silmäsärkyä, niin ettei häntä uskallettu ottaa mukaan kirkkoon. Pienoinen Abelone Harkelsintytär lohduttautui natustelemalla omenaviipaleita, ja sitä paitsi hän sai toisilta edeskäyviltä vohveleita, toisilta rinkilöitä, jotka olivat menneet rikki, vieläpä juustonpalasia. Dortheaa alkoikin kaduttaa, ettei hän ollut ottanut mukaansa ketään pikkulapsistaan – monet vieraat olivat tuoneet häihin pienokaisensa. Ja täällä oli sellainen siunattu makeisten ylenpalttisuus, että hän olisi suonut omiensakin saavan siitä osansa.

Vastavihittyjen kotiinpaluu tapahtui yhtä meluisasti kuin lähtökin. Kavioiden kapse ja kiemurteleva ratsastussaattue ja loputtomat kunnialaukaukset tiedoittivat, että esijoukko, sulhaspojat, oli tulossa. Kotona olevat naiset törmäsivät ulos kuullakseen ratsastajien ja pääkokin välistä väittelyä – se oli täydellinen huvinäytelmä, sillä vaikkakin siis tultiin sulhasen omaan taloon, teeskentelivät nuo nuoret ihmiset, että heidän muka täytyi pyytää yösijaa ja vierasoikeutta talosta Ole Haagensenille, tämän vaimolle ja koko seurueelle. Vihdoinkin he saivat pääkokin suostutetuksi, mutta sitä ennen oli vaihdettu monia leikillisiä lausuntoja, jotka yhtä mittaa innostivat ympärillä seisovia naisia ja tyttöjä vilkkaisiin huudahduksiin ja tirskuntaan.

Dorthea huomasi, että nuorukaiset, myös hänen omat poikansa, olivat aika höyryssä – heidän päänsä punoittivat, hiki valui virtoinaan kasvoja pitkin hatun alta ja monet olivat kirjavat ruudinsavusta. Vilhelmin takissa ja housuissa oli merkkejä, joista näkyi, että hän oli pudonnut hevosen selästä hurjan ratsastuksen aikana – mutta hän ei suinkaan ollut ainoa. Klaulla oli verinen nenäliina kietaistuna toisen käden ympäri. He olivat kaikesta päättäen juoneet väkeviä jossakin matkalla, ja nyt, kun he olivat päässeet sopimukseen pääkokin kanssa, toi tämä viinapullon ja lasit, joiden hän antoi kiertää sulhaspoikien kesken. Sitten koko joukko pyrähti ympäri ja ajaa karautti hääsaattuetta vastaan, joka oli tulossa Lunden mäkeä ylös.

Rumpali rummutti, pelimannit soittivat repäisevää marssia, Ole ratsasti ylpeänä sapeli paljastettuna ja Ingebjørg tuki toisella kädellään raskasta hopeakruunuaan, joka alituiseen oli liukua otsalle. Heidän jäljessään virtasi koko joukko pihalle palavissaan ja pölyisenä – joku pienokainen parkui minkä kurkusta lähti, ja vieraiden äänekkäät huudahdukset ja suuren ihmis- ja hevosjoukon aiheuttama korviahuumaava melu tervehti hääparin saapumista Lundeen.

Keittiöhuoneessa ammennettiin rouva Dabbelsteenin ihanaa lihakeittoa liemimaljoihin, joista toiset olivat kukikasta keramiikkaa, toiset kirkkaaksi kiilloitettua tinaa. Mutta samaan käyttöön joutuivat myös yksinkertaiset saviastiat, joiden piti tulla vanhaan tupaan – siellä oli katettu nuorisolle ja vaatimattomammille vieraille.

Dorthea ja Aleth Dabbelsteen, joiden piti valvoa tarjoilua suurtuvassa, jossa morsiusparin pöytä oli, saivat runsaasti aikaa hengähtääkseen rasituksistaan ja viilentääkseen uuninloimun hehkuttamia kasvojaan. He seisoivat vastaanottamassa vieraita, jotka ahtautuivat seinävierille – pääkokin täytyi käydä pyytämässä heitä yksitellen, maanitella ja vetää kädestä, ennen kuin sai heidät istutetuiksi pöydän ääreen. Morsiuspari ei istunut yhdessä, vaan erikseen pöydän päissä – Ingebjørg pöydän alapäässä. Hän oli harjannut ja siistinyt asuansa morsiuskruunu oli jälleen kohdallaan hänen vaalealla päälaellaan, mutta Dorthean mielestä hän näytti jo nyt koko lailla väsyneeltä. Mutta joka tapauksessa oli vieraitten kuunneltava pitkä pöytärukous, jonka lukkari luki, ja pääkokin tervehdyspuhe, ennen kuin Dorthea ja Aleth voivat ruveta ammentamaan lientä lautasille.

Aurinko paistoi lyijypuitteisista, ruskehtavista ikkunaruuduista, eikä kestänyt kauan, ennen kuin uuniin pistettyjen koivunlehvien ja lattialle ripotellun katajan raikas tuoksu hukkui monien hikisiä hevosia pidelleiden ihmisten, ruoanhöyryjen ja oluen hajuun. Juomantarjoilijat hoitivat ahkerasti tointaan. Dorthea huomasi hiukan levottomana, että Klaus Hartvig käsitteli haarikkaa kuin aikuinen ja joi viinapikarista niin usein kuin se joutui hänen kohdalleen. Mutta ennen pitkää äiti ei enää ehtinyt tarkkailla poikiaan – sisälle tuotiin höyryävät kala- ja särvinvadit, ja nyt oli pitoemännillä yllin kyllin työtä maanitellessaan vieraita ottamaan eteensä tätä hyvää ruokaa.

Pöydässä istuttiin kauan, hyvin kauan, ja Dorthea oli vilpittömän kiitollinen Aleth Dabbelsteenille, jonka neuvosta hän oli etukäteen reimasti maistellut ruokia keittiöhuoneessa. Ne talonpoikaishäät, joissa hän oli ollut läsnä naapureitten luona, tehtaalla asuessaan, olivat paljon vaatimattomammat – olihan lasitehdas perustettu syrjäiseen metsäseutuun muun muassa senkin vuoksi, että köyhät maanviljelijät voisivat saada lisätuloja.

Papin poissaolo ei tuntunut pilaavan talonpoikien hyvää tuulta. Dorthea oli vieläpä huomaavinaan eräänlaista hyökkäävää talonpoikaista itsetuntoa: sen jälkeen kun oli juotu kuninkaallisten malja ja lukkari oli veisannut asiaankuuluvan säkeistön, jossa rukoiltiin taivaan siunausta Kristianille ja kruununprinssille, nousi pääkokki seisomaan ja lauloi säkeistön, jota Dorthea entuudestaan ei tuntenut:

    Oi Herra, rauha suo, suo kasvu pelloillemme!
    Vuoks armos armahda, kun vihas ansaitsemme!
    Maamiehen siunaa työ ja siunaa koko maa!
    Elämäntaakkaamme kevennä ankaraa!
    Suo sanan miehiä ja näkijöitä anna!
    Kuninkaan katsehan ei läpi vuorten kanna.
    On hyvä kuningas ja prinssi hyvä on.
    Mut kansan sortaja – hän koston saakohon!

Dorthea ei voinut olla surumielisesti myhäilemättä – kuinka tämä laulu olisikaan miellyttänyt hänen rakasta Jørgeniään!

Maljojen sarja oli pitkä, ja jokaisen jälkeen laulettiin virrensäkeistö. Syvästi liikuttuneena yhtyi sisar hyräilemään säveltä, kun vieraat olivat juoneet Ole Haagensenin ja Ingebjørg Larsintyttären menestykseksi:

    Oi Jeesus, luot
    viiniks surun vuot –
    niin lahjas tuot
    myös häihimme, kun vaan
    vieraaks sua rukoillaan.
    Aviopareille
    kaikille
    suo tyhjään astiaan
    vuo lohtus vuotamaan!
    Anna armos virtojen
    niin vuotaa majaan maisehen
    aviota siunaten!

Niin ikään vei aikansa, ennen kuin tinavati oli kiertänyt ja vieraat laskeneet sille rahalahjansa morsiusparia varten: molemmat, sekä vadin kuljettaja – Ingebjørgin sisarenpoika – että kokki sanoivat näet huomautuksensa jokaisen lahjan kohdalla, ilmoittaen, miten paljon jokainen oli antanut, ja kiittäen lahjasta, kun taas jälkimmäinen vastasi leikkisästi kehuskellen runsaskätistä antajaa. Ja tuskin oli tämä keräys päättynyt, ennen kuin jälleen pantiin kiertämään lautanen, johon vieraat panivat lahjan pitäjän viljamakasiinia varten. Edellinen pappi pii perustanut tämän hyödyllisen laitoksen, ja sekä nimismies Lunde että Lars Gullaug tuntuivat suhtautuvan siihen lämpimästi, mikä todisti heidän vilpittömästi harrastavan yhteistä hyvää. Iltapäivä olikin jo pitkälle kulunut, ennen kuin lukkari vihdoin saattoi lukea loppurukouksen ja noustiin pöydästä.

Ja sillä aikaa kun vieraat hengittivät pihalla raikasta ilmaa, täytyi pitoemäntien valvoa, että sali raivattiin tanssia varten. Kaikki irtaimet pöydät ja penkit kannettiin ulos, lattialta lakaistiin katajanhavut, kynttilänjalkoihin pantiin kynttilät, niin että ne heti pimeän tullessa voitaisiin sytyttää. Vasta sitten saattoivat Dorthea ja Aleth Dabbelsteen, samoin kuin muut pitoemännät, suoda itselleen lepoa sivuhuoneessa, jossa he vuorostaan vihdoinkin saivat nauttia pitoruokia ja -juomia.

Dorthean jalkoja pakotti hänen seisottuaan ja kuljettuaan tuntikausia, ja kurkku tuntui ihan karkealta janosta, hänen nieltyään pölyä kaiken päivää. Äidin voimakkaasti vaahtoava olut maistui hänestä mainiolta, ja hän otti vastaan myös viinapikarin, jonka Ole toi hänelle toivoen, että se piristäisi häntä. Mutta viina ja väsymys ja kuumuus puolipimeässä huoneessa saattoivat hänet niin uniseksi, että kun ihmiset jälleen virtasivat suurtupaan ja soittoniekka viritti reippaan piiritanssin, hypähti Dorthea pystyyn ja huomasi, että hän olikin torkahtanut istuessaan siinä toisten vaimojen välissä epämukavan kapealla lavitsalla.

Ingebjørg rukan täytyi tanssia – ensin pääkokin kanssa, ja sen jälkeen kaikkien miehisten vieraitten parina, jotka saattoivat vaatia "pyörähdyksen morsiamen kanssa". Samalla aikaa Ole pyysi tanssiin pitoemäntiä ja morsiusneitoja. Hän tuli siihenkin huoneeseen, jossa Dorthea istui, ja pyysi sisartaan tanssiin, mutta Dorthean täytyi hymyillen tunnustaa, ettei hän osannut hyppytanssia. Mutta samassa viulu aloittikin uutta säveltä, ja Dorthean täytyi kuitenkin seurata veljeään tanssilattialle ja pyöriä uudenaikaista fandangoa.

Ole oli vaihtanut korkeat saappaansa hopeasolkisiin kenkiin, ja siinä missä myrtinvihreät housut päättyivät, liehui polvien taipeessa iso kirjava nauhakimppu. Mutta osoittaakseen arvoaan vastaleivottuna aviomiehenä hän piti tanssiessaan hatun päässään, ja sapeli riippui hänen kupeellaan – se kilisi ja kalisi, kun hän tömisteli jaloillaan lattiaa ja kieppui kumarrellen ja taputtaen käsiään Dorthean ympärillä.

"Hei hei!" Hän pani kätensä Dorthean uumille ja pyöritti sisartaan. "Mutta sinähän olet mainio menijä, Dorthea! Voi kuinka mukavaa on tanssata kanssasi!"

"Sinähän viet niin hyvin!" Kädet nuorukaisen lanteilla Dorthea katseli hymyillen nuoren sulhasen hehkuvia kasvoja. Hänen sydämensä oli tulvillaan hellyyttä veljeä kohtaan – ja häntä ihan huimasi tämä nopea kieppuminen. Vaikka lattia nyt olikin täynnä tanssijoita ja monien jalkaparien töminä ihan tuntui nostavan kattoa, he pääsivät hienosti tuvan ympäri. Ja kun he jälleen seisoivat ja suorittivat tanssin vaatimia kuvioita, syntyi todellinen pantomiimi heidän välillään – Dorthea hymyili keimailevasti ja kumarteli, samalla kun Ole heitti hänelle veikeitä silmäniskuja ja lähenteli häntä rohkeasti. Monet vieraat pysähtyivät, huomasivat heidät ja yllyttivät heitä suosionosoituksillaan – ja tuskin oli Ole jättänyt hänet, kun jo isäpuoli sukelsi esiin Dorthean viereen ja veti hänet mukanaan tanssiin.

Pitkä, väkevänkomea Haagen Lunde pyöritti häntä, niin että Dorthean jalat tuskin koskettivat lattiaa. Silmänräpäyksen häivähti hänen päässään – hänellähän oli surua – mutta kaikki murheelliset ajatukset ja huolet kävivät jollakin tavoin etäisiksi ja epätodellisiksi. Houkuttelevat viulunsävelet ja tanssivien parien pyörre tempasi Dorthean pois hänen omasta arkielämästään. Ammoin kadonneitten päivien intohimo leimahti hänessä. Kuinka hän olikaan rakastanut tanssia, oi Jørgen, oi mikä tulinen, hurmaava tanssiaiskavaljeeri hän olikaan ollut – niinä aikoina kun he vastanaineina asuivat rautatehtaalla –!

Lars Gullaug sai hänet syliinsä samassa hetkessä, kun nimismies päästi hänet – tai laski hänet lattialle. Dorthea ehti hiukan huoahtaa, seuratessaan Olen appi-isän varmarytmistä menoa hiukan rauhallisemmassa neljän hengen vuorossa. – Hämärtyvässä tuvassa näytti koko hääseurue hukkuneen kuin virranviemänä tanssin pyörteeseen. Dorthea erotti vilauksen äidistään, joka kieppui ympäri Pohjois-Lunden isännän kanssa. Elisabet-rouva oli muhkean komea ruskeassa brokadipuvussaan, mutta hänellä oli otsahuivi ja silkkimyssy kuten toisillakin talonpoikaisvaimoilla – vasta viikko sitten Dorthea oli ollut keskellä Fenstadin järkyttäviä ja surullisia tapauksia – ja Aleth Dabbelsteen muistutti merkillisesti mustalaiseukkoa, joka oli pelästyttänyt hänet niin pahanpäiväisesti – mutta hyh, Aleth oli itse asiassa vain kiltti vanha riepu – kas, tuossahan hän tanssikin kokin kanssa, niin että päähineen suikaleet liehuivat hänen painuneiden poskiensa ympärillä. Kapteeni Cold – oi niin, tietenkin mies oli hänen ystävänsä, raukka, ja Marie Langseth – Dorthea oli kärsinyt yhdessä heidän kanssaan. Mutta se kaikki oli niin kaukaista, niin aikoja sitten tapahtunutta – nyt hän ei osannut puristaa itsestään mitään myötätuntoa heitä kohtaan. Hän tanssi – koko sydämestään hän himoitsi vain saada tanssia – lisää lisää –. Silmillään hän etsi vilinästä Ingebjørgin veljeä – hänen seuraava tanssinsa kuului kyllä tälle – ja hän oli komea mies ja hyvä tanssija, Harkel Larsson.

Silloin sytytti joku – Aleth Dabbelsteen – kynttilät pitkällä pitopöydällä. Ja valonliekit heijastuivat Klaus Hartvigin tummissa silmissä; poika seisoi nojautuneena ovenpieleen ja seurasi, omituinen, kylmä halveksunta kasvoillaan, hänen ja kaikkien näiden vanhenevien ihmisten vallatonta menoa. Oli kuin joku olisi äkkiä herättänyt Dorthean. Samassa Klaus ponnahti esiin ja tavoitti Ingebjørgin, jonka Vilhelm juuri oli päästänyt – Dorthea ymmärsi, että pojat olivat tulleet sisään saadakseen tanssia morsiamen kanssa, kuten heille sulhaspoikina kuului. Tietysti – eiväthän he koskaan ennen olleet ajatuksissaan yhdistäneet äitiään mihinkään niin nuorekkaaseen kuin tanssiin.

Hymyillen hän torjui Harkel Gullaugin ojennetut kädet: "Kiitos vain! Mutta nyt minun täytyy jo mennä tehtäviini." Itse asiassa olikin jo aika ajatella illallisruokaa vieraille.

Tähän ei muuten tarvittu erikoisen suuria valmisteluja – taloonhan oli tuotu sangoittain ja kannuittain kermapuuroa, ja lisäksi vohveleita ja muita leivonnaisia. Nyt oli katettava pöydät vanhassa tuvassa, niin että tanssi saattoi jatkua suurtuvassa. Mutta nuoriso olikin pesiytynyt vanhalle puolelle ja tanssinut siellä klarinetin tahtiin. Niin että täällä oli kaikki vieläkin enemmän sekaisin kuin päärakennuksessa, ja vasta monien suostuttelujen jälkeen saivat vaimot, pääkokin avulla, vallattomat nuoret ihmiset ja polvenkorkuiset ulos ovesta.

Huoneesta häädetyt nuorukaiset ja neidot siirtyivät pihalle tanssimaan. Klarinetin puhaltaja istuutui aitan portaille – hän oli täten hyörivien naisten tiellä – ja jatkoi soittoaan. Mutta hän oli ikävä kyllä melkoisen keskinkertainen soittoniekka, niin että monet nuoret kokoontuivat suurtuvan oven lähettyville ja tanssivat aivan toisia tansseja viulun tahtiin – sävelet kantautuivat avoimesta ovesta.

Koko iltapäivän olivat sekä Vilhelm että Klaus kierrelleet Toraa, tuota nuorta tyttöä, joka oli sukua nimismiehelle, ja tahtoneet tanssia hänen kanssaan niin usein kuin vain saivat hänet käsiinsä. Mitä Vilhelmiin tulee, tämä aiheutui alussa siitä, että Tora oli ainoa, jonka hän entuudestaan tunsi, ja häntä ujostutti ensin pyytää tanssiin vieraita tyttöjä. Ja sitä paitsi Tora oli niin sievä ja niin ystävällinen. Mutta pian Vilhelm havaitsikin olevansa oikein hyvä tanssija – musiikki aivan kuin valui koko hänen ruumiiseensa ja ohjasi hänen jäseniään. Eipä edes hyppytanssi, jota hän koskaan ennen ei ollut tanssinut, tuottanut hänelle vaikeuksia. Hänen huomattuaan sen oli hänen ujoutensa aivan kuin poispuhallettua ja aina kun Toran täytyi kadota – talousaskareet vaativat suurimman osan hänen aikaansa – hän ohjasi itsevarmana askelensa lähimmän vapaana seisovan tytön luo. Ja hän huomasi pian sanomattoman tyytyväisenä, että tytöt mielellään tanssivat hänen kanssaan. Ei vain sen vuoksi, että hän oli sulhasen sisarenpoika, sillä niin oli Klauskin. Ja Klaushan oli paljon kauniimpi kuin hän, Tytöt seurasivat kyllä mielellään Klauta lattialle, mutta he keskeyttivät hyvin pian – Klaus ei todellakaan osannut tanssia.

Vilhelm pani sen merkille hiukan vahingoniloisena. Tuo typerä pojannulkki ansaitsi sen totisesti. Vielä viime jouluna hän oli ivaillut Vilhelmiä, joka viitsi hypiskellä käsivarsi jonkun tyttölapsen vyötäisillä "vain sen vuoksi, että tahdot harjoitella kunnes sinun on aikasi käydä kosimassa". Itse Klaus halveksi ihan lapsellisesti sekä tyttöjä että tuuliviirin pyörimistä, kuten hän tanssimista nimitti. Ja nyt hän seisoi siinä kuin mikäkin köyhä sikopaimen.

Mutta sitten myös Klaus keskitti kaiken huomionsa Toraan. Ja tyttö oli liian kiltti antaakseen Klaun huomata, mikä kömpelö pökkelö tämä oli. Päinvastoin, hän ohjasi ystävällisesti ja kärsivällisesti poikaa oikealle tolalle – tee niin, äläkä tee niin, äläkä niin, kas nyt, sehän kävi jo paremmin, voi, kyllä sinä piankin opit jo tanssimaan.

Seurauksena oli, että veljekset melkein riitelivät Torasta, aina kun tämä vain näyttäytyikään tuvassa. Tyttö puolestaan koetti lempeällä tavallaan olla tasapuolinen ja tanssia kummankin kanssa, ja Vilhelm olisi saattanut siihen alistua, ellei Klaus olisi osoittautunut riidanhaluiseksi. Hän tunkeutui aina tielle ja tahtoi tanssia Toran kanssa silloinkin, kun hänen vuoronsa ei ollut, ja kun tyttö varovaisesti sysäsi hänet syrjään ja ojensi kätensä Vilhelmille, jäi Klaus töllöttämään heidän jälkeensä, kun joku sysäsi hänet pois tieltä. Ja aina kun hänet tuolla tavoin sysättiin syrjään tanssilattialta, hän kävi yhä vihaisemmaksi – sitten hän meni ulos, ja kun hän jälleen sukelsi esiin tuvassa, huomasi Vilhelm, että hän oli juonut väkeviä; hän oli jo aika lailla päissään.

Monet muutkin olivat päissään, yhä useammat kuta pitemmälle iltapäivä ehti kulua, ja monta kertaa olivat nuoret miehet joutumaisillaan tukkanuottasille keskenään. Mutta aina oli naisten ja vanhempien miesten onnistunut erottaa heidät, ennen kuin oikeaa tappelua oli syntynyt. Nyt iltaan mennessä oli kyllä monen urhean nuorukaisen täytynyt tunnustaa itsensä oluen ja viinan voittamaksi. Myös muutamat vanhemmat miehet olivat kadonneet vajoihin ja makuuluhteihin. Ja pitkin talon seinäviertä, jossa ruoho kasvoi tuuheana ja pehmeänä, istui ja makasi nuorukaisia; muutamat taistelivat urhoollisesti unta vastaan, mutta toiset makasivat pitkin pituuttaan ja kuorsasivat äänekkäästi. Oli sellaisiakin, joita luonto pakotti luovuttamaan takaisin, mitä olivat ylenpalttisesti nauttineet; musiikin ja kekkerihälinän halki kuului aina tuon tuostakin surkea ylenantajan ääni.

Aurinko oli painunut harjun taa. Oli kuin rakennusten ja puitten pitkät varjot yhtäkkiä olisivat häipyneet pois ja sulautuneet pehmeäksi pimeydeksi seinien vierillä ja lehtikattojen alla, nyt kun taivaankuvun lienteä valkoinen valo aivan kuin imi tyhjiin kaikki aurinkoisen päivän värit. Vihreät ruohonurmet kävivät kalvakoiksi ja ruskeat hirsirakennukset harmaiksi, seisoessaan siinä illankajo ikkunaruuduillaan. – Vilhelm tanssi polkkaa kookkaan ruskeahiuksisen tytön kanssa – neito oli kai päätä pitempi ja puolta tanakampi kuin hänen tanssittajansa, mutta tytön sääret lensivät kuin rummunpalikat ja hän kieppui ympäri niin keveästi ja helposti kuin leikissä; he tanssivat niin hyvin yhdessä ja katselivat nauraen toisiaan silmiin. Kumpikaan ei halunnut lopettaa niin kauan kuin henki kulki.

Mutta samassa saapui kulkue, joka marssi illallispöytään talon vanhalle puolelle – etummaisena rumpali, viulunsoittaja ja pääkokki sauva kädessä. Ole ja Ingebjørg kulkivat käsi kädessä vieraitten etunenässä.

"No nyt täytyy sinunkin mennä sisään, ja veljesi myös", sanoi tyttö, jonka kanssa Vilhelm tanssi – hänen nimensä oli Anne ja hän oli talontytär jostakin Herbergistä. "Tehän olette sulhaspoikia –" ja hän piipahti itse paikalleen morsiusneitojen parveen.

Klaus seisoa roikkui tahkokiven luona – näytti kuin hän ei jaksaisi liikahtaakaan. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja ruskeat kiharat valuivat pörröisinä hänen hehkuvalle otsalleen. Hän oli avannut sekä liivin että paidan napit, aivan kuin tarjoten rintansa jäähdytettäväksi.

Mutta samassa kosketti joku Vilhelmin hihaa – Tora. "Nyt sinunkin on mentävä sisään, kun kerran olet sulhaspoika", sanoi hän kuten Anne Herberg ja hymyili herttaista, hiukan unteloa hymyään.

"Kun ei minua pakoteta siihen –? Ei sentään, tunnen minäkin ihmistapoja!" Vilhelm nauroi autuaallisena ja kietoi toisen käsivartensa tytön harteiden ympäri. "Vai täytyykö sinun mennä sisään?"

"Ei – meidän täytyy kyllä odottaa, meidän. Vain isoiset pääsevät syömään nyt."

"Mutta sehän on suurenmoista! Tule tanssimaan, Tora!"

"Oletkos nyt ihan hassu, Vilhelm", nauroi tyttö hiljaa ja koetti irtautua nuorukaisen otteesta, kun Vilhelm painoi otsaansa hänen rintaansa vasten. Hänen punaraitaisen röijynsä kangas oli karkeaa ja se oli kiinnitetty pienin metallihakasin, jotka painuivat kylminä pojan kuumottavaan ihoon, mutta Vilhelm tunsi kankaan läpi tytön lämpimän poven. "No mutta päästä irti, poika, minä olen väsynyt, en jaksa tanssia enää."

"No mutta silloinhan me voimme mennä istumaan jonnekin – Tora, armahin nukkeni – silloin me menemme jonnekin hakemaan paikkaa, missä voimme istua lepäämässä."

Joku poikanen oli saanut haltuunsa klarinetin – hän puhalsi paremmin kuin pelimanni äsken. Ja kaikki nuoret, jotka vielä eivät päässeet syömään, ja jotkut vanhemmatkin ihmiset, torpparit ja pieneläjät, joiden oli odotettava seuraavaa pöytää, jatkoivat tanssiaan. Pihamaa oli jo kovaksi ja paikoitellen mustanpaljaaksi tallattu.

Tora taipui, huokaisten ja pudistaen päätään, ja antautui Vilhelmin kuljetettavaksi seinänviertä pitkin, tanssivien piirin ulkopuolella. Kun he kulkivat tahkokiven ohi, suoristihe Klaus ja yritti tavoittaa tyttöä: "Tämä on minun vuoroni –" nikotteli hän, "sinä olet velkaa sen minulle – tämän tanssin – velkaa, kuuletkos!"

"Mutta minä en jaksa tanssia enää, jalkani ovat jo ihan poikki!" Tora katseli poikaa, huulilla pieni säälivä hymy. "Herra nähköön, Klaus – luulen melkein, ettet sinäkään jaksa tanssia enää tänä iltana!" Klaus ei seisonut oikein tanakasti jaloillaan – aina kun hän päästi irti tukensa ja aikoi tavoittaa tyttöä, hän oli tuupertumaisillaan. Tora tönäisi häntä ystävällisesti, mutta kosketus oli kaatamaisillaan koko pojan. Sitten Tora antautui Vilhelmin vietäväksi. "Klauskin oli jo saanut tarpeekseen", sanoi tyttö ja hymyili.

"Poika raukka, hän on kyllä kypsä vuoteeseen", nauroi Vilhelm vuorostaan.

He kääntyivät ruohoiselle polulle, joka vei poispäin talosta ja kulki korkeiden pellonpientareiden välissä. Oras oli jo niin paljon näkyvissä, että maa välkkyi hienossa ensi vihreässä. "Nyt tarvittaisiin sadetta", arveli Vilhelm.

"Botalfina sataa varmasti. Ihan varmaan on oikein roskailma sinä päivänä, kun lähdemme karjamajalle."

Rudolfin päivä – sehän oli ensi viikolla, ajatteli Vilhelm pettyneenä. Äiti ja hän olivat aikoneet jäädä tänne viikon ajaksi häiden jälkeen. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei juuri kannattanut jäädä tänne, jos kerran Tora lähti karjamajalle.

Siellä täällä istui ja makasi ihmisiä korkeiden pellonpientareiden ruohikossa. Täällä oli paljon valoisampaa kuin asumusten vaiheilla, koko avara taivas oli vapaana heidän päänsä päällä, ja oli kuin leveä laaksokin heidän allaan olisi säteillyt valoa. Ilta oli niin kirkas, että he saattoivat selvästi erottaa jokaisen rakennuksen ja aidan tuolla alhaalla, ja pieniä mustia pilkkuja liikuskeli siellä, missä ihmiset olivat laskeneet karjan laitumelle. Kaikki kävi hiljaiseksi ja vaimeaksi, kun he etenivät häätalosta, ja monet erilaiset sieltäpäin kantautuvat äänet sekaantuivat epämääräiseksi surinaksi, josta silloin tällöin jokin yksityinen huudahdus erottui. Virrankohina kuului hiljaisena, mutta he lähenivät lähenemistään kuohuilevaa myllypuroa.

Vilhelm näki jonkun olennon hoippuroivan tiellä heidän takanaan. Hän huomasi ihmeekseen, ettei ollutkaan niin valoisaa kuin hän oli luullut, ja pysähtyi katsoakseen, kuka siellä oli tulossa. Ja samassa hän tunsi Klaus Hartvigin.

Klaus tuli heidän luokseen: "Tahdon tanssia Toran kanssa – sinun pitää nyt jäädä minun kanssani, Tora!"

Tyttö työnsi Vilhelmin hiukan syrjemmälle ja asettui veljien väliin. Hän näytti niin kauniilta ja aikuiselta ja varmalta juhlapuvussaan. Palmikot, jotka hän oli kietonut pään ympäri, olivat hopeahelyjen ja silkkinauharuusukkeiden koristamat, punaraitainen röijy oli kirjailtu pienin kukka-aihein, ja se myötäili niin tiukasti hänen käsivarsiaan ja vyötäisiään, että korosti harteiden ja rintojen viehättävää muotoa, mutta vyötäisiltä se oli leikattu kaistoille, joita hameiden runsas rypytys kannatti lanteiden kohdalla. Tyttö yritti tyynnyttää Klauta; hän pyysi poikaa palaamaan ja menemään pieneksi aikaa levolle – illemmalla olisi vielä aikaa tanssia.

"Ei, minä tulen teidän kanssanne – minne te kaksi olette menossa ja mihin aiotte kätkeytyä?"

"Se ei kuulu sinulle, se", sanoi Vilhelm.

Kun Klaus horjahti eteenpäin – hän muistutti puskemaan valmista sonnivasikkaa – retkahti hän Toraa vastaan, niin että tämä ponnahti pari askelta syrjään. Vilhelm antoi veljelleen hyvinsuunnatun iskun kylkiluiden väliin, ja silloin veli lysähti kokoon ja jäi makaamaan ruohikkoon. Tora ja Vilhelm kulkivat eteenpäin.

"Sinä olit liian kovakätinen veljeäsi kohtaan", sanoi Tora ja silmäsi olkapäänsä yli. "Sinne se raukka jäi nyt makaamaan –"

"Ja se ei totisesti ole hänelle pahitteeksi", sanoi Vilhelm keveästi. "Hänhän on toistaiseksi vain täysi kakara."

"Eikös hän sitten olekaan sinua vanhempi?"

"Ei totisesti ole. Hän on vain pitkä ikäisekseen."

He olivat tulleet pellon päähän, ja nyt polku jatkui hyvin jyrkästi rotkoon, jossa myllypuro syöksyi kohisten pieninä peräkkäisinä putouksina tunturia alas. Yksinäinen lammas pakeni tietä pitkin, pelästyneenä määkien, ja katosi lehtipuita kasvavaan viitaan, joka levittäytyi rehevänä rotkon pohjalla. Vielä alempana välkkyi kiiltävä vedenpinta lehvistön välitse: myllypato.

"Huh, kuinka täällä on hyvää ja raitista – minun on sitten kuuma – eikös sinun ole?" Tyttö pyyhki kasvojaan esiliinansa kulmalla. "Mutta täällähän on ihan kosteata – tunnetko miten ruoho on märkää."

Jyrkkä ruohomäki oli kirjavanaan kevätkukkia. Täällä virran varrella kasvoi tuomia ja koivuja, joiden nuori vihreä tuoksui huumaavan kitkeränä ja raikkaana. Heidän kasvoilleen tihkui vesipisaroita puista.

Tultuaan pienen myllypadon rannalle he olivat yhtäkkiä joutuneet jälleen valoon, ja ilma tuntui lämpimältä ja leppoisalta viidakon raa'an kosteuden jälkeen. Täälläkin oli ruohikko märkää, mutta he huomasivat vanhan reen aivan polun kohdalla ja istuutuivat siihen.

Täältä he eivät nähneet muuta kuin kaistan sinimustaa harjua laakson toisella puolen, mutta oli kuin he samalla olisivat voineet nähdä välillä olevan suuren ilma-aavan. Lampi heidän jalkojensa juuressa oli kiiltävä ja vaalea – välistä muodostui pieniä pyörteitä vesipeiliin, kala oli hypähtänyt. Ja hetken aikaa istuttuaan Vilhelm tunsi, että vanha reenpohja oli vielä lämmin auringonpaisteesta, ja siitä uhosi miellyttävä heikko tuoksu, jauhojen tai heinän, vanhasta kuluneesta puusta.

Tora aukaisi röijynsä hakaset ja käänsi sen puolittain yltään, niin että hänen valkoisen paitansa yläosa ja liivin punaiset olkaimet tulivat näkyviin: "Huh, minun on sitten niin kuuma, että nahkaa vallan kirvelee –" ja hän raaputti selkäänsä hartioitten välistä.

"Niin, siellä oli kuuma." Vilhelm uskalsi panna kätensä hänen kaulalleen. "Mutta sinulla on kai ollutkin työtä ja hommaa tänään?"

"No varmasti! Olemme touhuneet joka ikinen, sen voit uskoa." Hän katseli poikaa silmiin ja hymyili avomielistä hymyään eikä yrittänytkään torjua pojan lämmintä kättä, niin että Vilhelm antoi sen liukua alaspäin, kunnes se tapasi hänen toisen pienen pehmeän rintansa.

Minä kosketan hänen rintaansa, ajatteli Vilhelm ja muisti, kuinka hullunkuriselta tämä lausetapa oli tuntunut hänestä, kun isä Holbergin henkilöt sanoivat: "Saanko koskettaa rintojanne, kaunis neitsykäiseni, saanko koskettaa rintojanne." Voi kuinka tuntui hyvältä istua näin ja hyväillä Toran suloisia pieniä tytönrintoja. Hän siirtyi aivan tytön viereen reen pohjalla ja kietoi toisen kätensä hänen vyötäisilleen. Tytön kainaloista tulvaili hyvä tuoksu häntä vastaan – samanlaista kuin kosteista puolipuhjenneista tuomenlehdistä. Ero oli vain siinä, että tuomien tuoksu oli kylmää, kun taas Toran tuoksu oli ihanan lämmintä. Silmänräpäyksen verran poika veti kätensä pois ja haisteli sormiaan. Ne tuoksuivat mustan viinimarjan lehdiltä – kun jonakin aurinkoisena päivänä on käynyt varastamassa mustia viinimarjoja puutarhasta. Ja jälleen hän pujotti kätensä tytön paidan alle, hänen paljaalle povelleen, ja antoi sen viipyä siinä.

"Voi sinua, Tora – miten kaunis sinä olet! Luulen, että olet kaikista kaunein koko häissä! Olet paljon kauniimpi kuin morsian."

"Älä nyt! Enhän minä ole muuta kuin köyhän lesken tytär, vaikkakin äitimuori on nimismiehen orpana. Mutta Ingebjørg – hänhän on Gullaugin ainoa tytär."

"Mutta eihän sinun kauneutesi siitä vähene, vaikka et olekaan rikas."

"Eipä monikaan tuumi niin", hymyili tyttö, mutta hänen kauniiden tummien silmiensä katse harhaili vakavana laakson sinisessä ilmassa.

"Tora, sinä suloinen – minä pidän sinusta niin sanomattomasti."

"Niin, kaipa minä sen olen huomannut." Hän nauroi matalaäänistä naurua, melkein hiukkasen ylimielisesti.

Vilhelm rutisti häntä vastaansa – pienet hekumalliset väristykset kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. "Saanko suudella sinua?"

"Ei, sitä et kyllä saa", vastasi tyttö hyväntahtoisen lempeästi, mutta hän ei yrittänytkään irtautua Vilhelmin otteesta, ja niin poika tarttui häntä päähän ja käänsi sen puoleensa. Tytön poski oli niin viileä ja sileä ja pehmoinen, ja kun pojan huulet tapasivat hänen huulensa, ne avautuivat hiukan, ja poika aivan kuin suuteli suoraan avoimeen tytönsuuhun – aivan suunniltaan autuudesta hän vain suuteli suutelemistaan.

Kunnes tyttö hiukan muutti asentoaan – Vilhelmin viimeinen suudelma oli vain hiukan hipaissut hänen poskensa kaariviivaa – "anna jo olla, poika, riittää jo" – sanoi hän ja hytkyi pidätettyä naurua. "Sinäpä olet oikea tunkeilija mieheksi, Vilhelm!"

Poikakin purskahti nauramaan ja hautasi päänsä hänen runsaslaskoiseen helmaansa: "Mutta Tora, sinä siis pidät minusta – sinusta tuntuu hyvältä, kun suutelen sinua, eikö tunnukin?"

Tyttö hymyili salaperäisesti: "Vai niin sinä luulet" – ja sitten hän pujotti sormensa pojan punaiseen tukkaan ja tukisti häntä melko kovakouraisesti. "Sinä senkin –" ja alkoi hypistellä pojan hiusnauhaa, avasi sen ja levitti hänen suortuvansa valloilleen, kunnes ne valuivat kasvojen molemmin puolin, kokosi ne käsiinsä ja tukisti oikein tuntuvasti: "– mokomakin punapää – sinulla on sitten ruma tukka – ruma se on, Vilhelm." Se kuulosti naurunsekaiselta hyväilyltä.

Vilhelm tarttui hänen nilkkaansa solkiniekka kengän yläpuolelta – kuinka hienoinen ja kapea nilkka! – ja sääri karkeassa villasukassa oli niin pyöreä ja kiinteä. Mutta kun hänen kätensä harhaili ylemmäs monien hameitten alle, aina paljaalle lämpimälle iholle polven yläpuolelle, hätkähti tyttö yhtäkkiä: "Ei Vilhelm – nyt saat jo olla ihmisiksi – sitä et saa tehdä, et!"

Pojasta tuntui, ettei kielto kai ollut niin vakavasti tarkoitettu, hän jatkoi hyväilyjään hameitten alla. Silloin tyttölapsi tukisti häntä lujemmalla kädellä ja tönäisi häntä kylkeen: "Ole nyt jo siivolla, senkin hurjastelijapoika!"

Hämmästyneenä Vilhelm ponnahti suoraksi – mutta tyttö ei näyttänyt vihaiselta; hän hymyili ilkikurisesti, veti röijyn jälleen kokonaan ylleen ja alkoi panna kiinni sen hakasia: "Meidän on kai kohta lähdettävä kotiinkin."

"Tuntuuko sinusta, että täällä alkaa olla viileää – kas tässä –." Vilhelm kiskaisi takin yltään ja kietoi sen hänen harteilleen. Hänestä ei ollut ollenkaan ikävä näyttää, että hänen mustissa silkkiliiveissään oli pitkät hihat ja että paidassa oli laskostettuja pitsireunuksia.

"No nythän sinun tulee vilu", sanoi tyttö, mutta jäi istumaan, sormeillen hänen takkinsa tahkottuja teräsnappeja ja tarkastellen niitä. Vilhelm sijoitti jälleen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja järjesti takin liepeet niin, että se peitti heidät molemmat.

– Ja hän oli saattanut kuvitella rakastavansa Matilda Haussia – mokomaakin ruipeloa! Poika oli aina kovin pelännyt, että tyttö nauraessaan nauroikin häntä, niin että hänellä monet kerrat oli ollut sydämentykytystä uskaltaessaan puhutella tyttöä. Kun taas Tora, nauraessaan hänelle, on niin herttaisen hyväntahtoinen, että Vilhelm vain koetti saada toisen nauramaan yhä enemmän ja enemmän suloista tytönnauruaan. Voi, miten viehättävä Tora olikaan! Vilhelmin mielessä häivähti, että hän oli suudellut Matildaa kerran joulun tienoilla, kun he leikkivät panttileikkejä, ja miten loputtomiin tyttö oli muka kursaillut.

Tora ei yllyttänyt eikä kieltänyt, mutta nyt Vilhelm luuli tietävänsä mitä se merkitsi. Ja niin he taas suutelivat toisiaan tuokion. Kunnes Tora antoi merkin, että nyt tämä saattoi jo riittää – hän käänsi pois päänsä ja alkoi puhua lähdöstään karjamajalle.

"Viihdytkö täällä Lundessa? Eikö isoäiti ole kauhean kova teettämään työtä?"

"Voi, tiedätkös." Oli jo niin pimeä, että Vilhelm vain saattoi kuulla tytön hymyilevän. "Hänhän sai semmoisen palkinnonkin, joltain Talousseuralta, kun oli kudottanut tuhannen kyynärää kangasta talon omista villoista ja pellavista. Joten voithan ymmärtää, että palvelustytöillä on tekemistä täällä Lundessa. Mutta minä en tahdo muuta sanoa, kuin että hän sentään on reilu ja kiltti monella tavoin."

"Onko isoäiti saanut palkintoja, sitäpä en tietänytkään. Tiedän vain, että nimismies sai hopeamitalin viime vuonna suon ojittamisesta ja raivauksesta."

"Niin, tämä onkin oikea palkintojen talo! Mikäs ihme se on – Haagenilla on paljon väkeä, ja silloin kaikki käy kuin tanssi. Minun isäni taas ei jaksanut raivata meidän kotipeltojamme, niitä, jotka tulva oli saattanut maanvyörymän alle, ennen kuin kuoli. Isä sai vian vääntäessään kiviä."

Nyt mahtoi olla jo keskiyö, vuorokauden pimein tunti. Hämärän verhoamana Tora kertoili kodistaan, vastaten Vilhelmin osaa ottaviin kyselyihin. Synstevoll oli ollut iso ja hyvinhoidettu talo, kun äiti oli naitu sinne, mutta seuraava vuosi – Toran vanhin veli oli juuri syntynyt – oli vuoden 72 tulvavuosi. Useimmat kotipellot joutuivat kiven ja soran peittoon ja melkein kaikki talon rakennukset viottuivat jollakin tavoin. Tora oli syntynyt ja kasvanut Synstevollhaganissa, johon torppaan vanhemmat muuttivat, mutta isä ahersi uupumatta raivatakseen pellot entiselleen onnettomuuden jälkeen. Mutta hän ei ollut ehtinyt pitkällekään, ennen kuin kuoli – Tora oli silloin viisivuotias – ja heikon äidin oli raskasta hoitaa taloa, vaikka se oli niin pieni. Ja näin joutuivat nuorimmat lapset sukulaisten luo. Vanhin veli oli juuri ottanut haltuunsa Synstevollin, ja hän olisi kyllä tahtonut jatkaa siitä, mihin isä jäi. Mutta sitten tulvi Storofsen ja hävitti taas kaikki tyyni. Tora ei tietänyt, pääsisikö hän milloinkaan kotiin omaistensa luo.

Vilhelm istui ja piteli tytön kättä ja puristi sitä silloin tällöin, tytön kertoessa tasaisesti ja rauhallisesti. Tora oli hänen mielestään yhtä hurmaava näinkin, vakavana.

– Vihdoin nälkä pakotti heidät lähtemään – he muistivat äkkiä, etteivät olleet saaneetkaan illallista! Mutta Tora vakuutti, että siihen kyllä neuvot keksittäisiin.

Vilhelm huomasi, että päivä oli alkanut jälleen valjeta, kun he käsi kädessä palasivat peltotietä taloon päin. Rakennukset kohosivat autioina ja hiljaisina kuun kajossa, jota tuskin huomasi, oli jo niin valoisaa.

He olivat jo miltei talon kohdalla, kun näkivät ihmisiä, kaksi nuorta poikaa, jotka nukkuivat tien vieressä.

"Mutta entäs Klaus – eiköhän sentään pitäisi katsoa missä hän on?" kysyi Tora huolissaan.

"Voi, kai hän jollakin tavoin on päässyt sisään – koskapa hän ei näy makaavan missään kuopassa", sanoi Vilhelm kevyesti.

Päästyään rakennusten kohdalle Tora veti häntä pientä yksikerroksista tupaa päin, joka oli puristunut isompien rakennusten väliin. Kuiskaten hän uskoi tietonaan, että täällä vanhalla puolella Elisabet-rouva oli tarjoillut joillekuille valituille vieraille kahvia – hän tahtoi katsoa, eiköhän kattilassa olisi vielä jokin tilkka.

Vanhassa tuvassa oli pimeää – avoin tulisija oli keskellä lattiaa ja katossa räppänä. Hienoinen sinervä savu nousi hiilloksesta ja kohosi häilyen avointa luukkua päin, josta aamuvaloinen ruohonkorsi katseli alas. Seinäpenkeiltä ja mustista sopista kuului hengitystä ja kuorsausta – ja Vilhelm muisti yhtäkkiä nolona laiminlyöneensä velvollisuutensa sulhaspoikana – hänenhän olisi pitänyt saattaa enonsa morsiushuoneeseen. Mutta Ingebjørg ja Ole olivat kai menneet levolle jo aikoja sitten. – No, hänhän ei kai ollut ainoa laiminlyöjä – hän oli tuntenut virkaveljekseen ainakin yhden peltotien varrelta.

Tora oli löytänyt ison maljan – ja hän sai juoksemaan hiukan kahvia, vaikkakin enimmäkseen poroa, kattilasta, joka oli asetettu lieden reunalle. Ilma huoneessa oli ummehtunut ja haisi kitkerästi ihmisiltä ja tupakansavulta – pöydällä oli ruukku, täynnä ehjiä ja rikottuja liitupiippuja, sekä koreja ja tarjottimia, joissa oli lahjaksi tuotujen leivonnaisten jätteitä. Tora kokosi tarjottimelle kaiken, mikä näytti houkuttelevimmalta, täytti maljan maidolla ja pisti huuliensa väliin palasen rintasokeria: "Tules nyt –"

Tupaan kuului eteinen, ja siinä he seisoivat illastamassa. Tyttö puraisi sokeripalansa kahtia ja antoi Vilhelmille toisen puolen, he joivat vuorotellen maljan reunalta ja natustelivat vohveleita ja makeisten jäännöksiä ja kermaleipää, ja tirskuivat ja naureskelivat tyhjästä.

Oli jo aivan täysi päivä, kun he vihdoinkin tulivat siihen päätökseen, että nyt heidän täytyi mennä levolle. "Saanko siis hyvän-yön suukon, Tora" – eihän kukaan nähnyt heitä eteisessä. Ja nyt Vilhelm tiesi, ettei hänen tarvinnut odottaa vastausta. Siitä tuli pitkä ja armas suukko, ja tyttö oli kietaissut käsivartensa pojan niskaan sydämellisen luottavaisena. Mutta kesken kaikkea hän haukotteli, niin että leukaluut natisivat.

Molemmat rupesivat nauramaan – mutta sitten tyttö ponnistihe vapaaksi ja juoksi pihan poikki. Vilhelm aikoi juosta perässä, mutta huomasi yhtäkkiä olevansa itse hurjan uninen. Niin että hän löntysti toista tietä löytääkseen huoneen ja rakennuksen, jossa oli edellisen yön nukkunut.

10.

Hääpidot jatkuivat. Kolmannen päivän iltana lähtivät muutamat vieraat kotiin, mutta useimpien oli määrä olla kuusi päivää.

Vilhelm ajatteli Toraa niin herkeämättä, ettei hän juuri huomannut, mitä ympärillä muuten tapahtui. Hän oli pian päässyt selville, että tahtoi mennä kihloihin tytön kanssa. Miksi hän ei voisi naida talonpoikaistyttöä? Olihan sellaista ennenkin kuultu; Kristianiassa oli monta kauppiasta, joiden vaimot olivat maalta, ja hänhän oli jo päättänyt antautua kauppa-alalle.

Kertomuksissa ja huvinäytelmissä tapahtui usein, että sankari – tavallisesti nuori paroni tai joku sentapainen – rakastui kauniiseen talonpoikaistyttöön ja kosi häntä. Useimmiten kävi sitten niin, että tyttö osoittautuikin juuri siksi rikkaaksi neidiksi, jonka kanssa isä oli aikonut pakottaa nuorukaisen naimisiin. Tyttö oli paennut maaseudulle ja pukeutunut valepukuun, siksi että hänen julma isänsä tahtoi antaa hänet sulhaselle, jota hän milloinkaan ei ollut nähnyt ja jota hän etukäteen inhosi. No niin, pääasiahan oli, että paroni tai mikä hän kulloinkin oli, kosi kaunotarta siinä luulossa, että tämä oli talonpoikaistyttö.

Väliin häivähti Vilhelmin mielessä, että jos isä olisi elossa, ei hänen kenties olisi niinkään helppoa saada lupaa mennä kihloihin Tora Synstevollin kanssa. Mutta Vilhelm torjui ajatuksen. Hänhän suri isäänsä vilpittömästi. Mutta nyt oli kuin isän katoamisesta olisi jo pitkä aika – sen jälkeen oli niin paljon ehtinyt tapahtua. Hän tahtoi ennemminkin ajatella siten, että koska hän kerran oli kadottanut isänsä niin varhain, hänen oli pidettävä huolta, että pystyi seisomaan omilla jaloillaan niin pian kuin suinkin. Ja kun hänen kerran oli pidettävä itseään aikuisena, miksi hän ei siis heti varaisi elämäntoverikseen sitä tyttöä, josta hän niin äärettömästi piti?

Tietysti hän ei koskaan menettelisi vastoin äidin tahtoa tai solmisi avioliittoa ilman äidin siunausta. Mutta kun äiti tutustuisi Toraan, hän alkaisi varmasti pitää arvossa tämän rakastettavia ominaisuuksia ja sulkisi ihastuksissaan neidon tyttärenään syliinsä. Herranen aika, olihan äiti ollut mukana ihailemassa, kun isoäiti oli naisvierailleen näyttänyt, mitä kaikkea hänellä oli arkuissaan ja kaapeissaan, villaa ja pellavaa, kaikki Lundessa kehrättyä ja kotikutoista. Ja sehän oli Toraa ahkeruuden ja kunnon hedelmiä, ainakin osittain.

Hän tahtoi, että Tora ottaisi jonkin paikan kaupungissa, kun he itse muuttaisivat Kristianiaan. Perheessä, jossa hän voisi saada eräänlaista ulkosilausta. Eipä silti, hän oli hyvä sellaisenaan, oli mahdotonta, että hän enää voisi tulla suloisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Mutta kun he kerran joutuisivat kaupunkilaisiksi, oli käytännöllisempää, että hän saisi hiukan kaupunkilaissäväystä.

Kaiken kaikkiaan – eihän äiti voinut loukata äitiään ja isäpuoltaan ja Ole-veljeään vastustamalla hänen ja Toran avioliittoa, kun kerran tyttö oli nimismies Lunden lähisukulainen.

Kuitenkaan ei Vilhelm vielä ollut saanut tilaisuutta – tai rohkeutta – ilmaista Toralle haavettaan heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Tytöllä oli aina touhua, niin ettei poika saanut suuria nähdäkään häntä. Silloin tällöin iltapäivällä pari tanssikierrosta. Tora osasi mainiosti kaikki uudenaikaiset tanssit – oli oppinut ne enoltaan. Tämä oli ollut sotaväessä Tanskassa, Toran kertoman mukaan, ja oli soittajana häissä. Mutta vain yhtenä ainoana iltana Vilhelmin oli onnistunut hiipiä talosta tytön kanssa. He olivat istuneet kuninkaanluhdin rinteellä, ja hän oli saanut suudella neitoa ja pitää kättään hänen povellaan. Mutta tyttö ei uskaltanut jäädä niin pitkäksi aikaa kuin ensi iltana.

Muuten, täällä Lundessahan oli ruokaa ja juomaa määrättömästi. Häiden jälkeisenä päivänä he olivat saaneet jo vuoteessa ryypyn ja vohveleita. Vilhelm oli nyttemmin varovainen väkevien suhteen – hän ei halunnut tulla noin tiedottoman päihtyneeksi kuin sinä kauheana kevätiltana, jolloin he olivat juopotelleet Sandtangenissa. Sitä paitsi, totta puhuen ei viina hänen mielestään maistunutkaan niin kauhean hyvältä.

Klaus sen sijaan oli toista mieltä, sen saattoi kuka tahansa huomata. Vilhelm ei muuten ollut paljonkaan nähnyt veljeään näiden päivien aikana – Klaus ei ollut maannut heidän yhteisessä vuoteessaan, kun Vilhelm tuli sisään ensimmäisen – tai oikeastaan toisen – hääpäivän aamuna. Veli oli nähtävästi löytänyt jonkin toisen makuupaikan ja nukkui siellä seuraavatkin yönsä, sillä nyt oli Vilhelmin vuodetoverina muuan reipas nuori talonpoika, Ingebjørg Gullaugin sukulainen.

Vilhelm ei tietänyt, muistiko Klaus, että veli oli lyönyt hänet kumoon ensimmäisenä iltana. Mutta hänestä Klaulla ei näyttänyt olevan mitenkään erikoisen hauskaa näissä kemuissa. Toiset nuorukaiset toimeenpanivat voimanmittelyjä, ja joskus he myös ampuivat maaliin – maalitauluna oli pajan seinään kiinnitetty levy. Klaus otti kyllä osaa, mutta ei esiintynyt oikein edukseen – hänhän oli kaiken aikaa jonkin verran pöhnässä, eikä sen vuoksi ampunut läheskään niin hyvin kuin tavallisesti. Vilhelm onnistui paljon paremmin, vaikka hän muuten ei ollut yhtä varma ampuja kuin Klaus Hartvig.

Tanssin Klaus oli kokonaan jättänyt. Toisten tanssiessa hän vain katsella toljotti. Ja sen jälkeen kun Tora kerran oli oikein kouraantuntuvasti karkottanut hänet, hänen lähennellessään juovuspäissään, Klaus tyytyi synkästi tuijottamaan nähdessään tytön tanssivan Vilhelmin kanssa.

Vilhelm ei voinut sille mitään, mutta hän ei tuntenut yksinomaan sääliä Klauta kohtaan. Hänestä maistui melkein hyvältä, että hän nyt oli saavuttanut asemansa vanhempana veljenä, täysi-ikäisenä, joka osasi käyttäytyä toisten aikuisten nuorten seurassa, ja että hänellä oli heila – sillä Tora ei peitellyt mieltymystään. Ja poika oli varma, että kunhan hän vain saisi tilaisuutta puhua suunsa puhtaaksi suloiselle tytölle, ei tämä totisesti ajaisi häntä pellolle.

Klaus rukka taas, eihän hän ollut sitä tai tätä, vaan siltä väliltä. Ei enää lapsi, mutta ilmeistä oli, ettei hän ollut vielä läheskään aikuinen.

Uuden vuodetoverinsa, Olen vaimon sisarenpojan, ja parin muun nuorukaisen kanssa lähti Vilhelm retkeilemään vuorelle seitsemäntenä päivänä häiden jälkeen. Heidän piti käydä karjamajalla, ja heillä oli mukanaan koira, pyssyt ja kalanpyydyksiä. Talonpoikaisnuorukaiset olivat sitä paitsi ottaneet jostakin mukaansa taskumatit.

Oltuaan ulkona aamuvarhaisesta ja ammuttuaan pari jänistä – Vilhelm rehenteli hiukan kun hän oli ampunut toisen niistä – ja vedettyään sen jälkeen nuottaa karjamajan läheisessä joessa he menivät sisään, söivät ja joivat ja nukkuivat. Alkoi olla iltapäivä, ennen kuin he olivat lähtövalmiita. Aurinko oli jo laskenut harjun taa, kun metsästäjät lähestyivät Lundea viidakkometsän halki.

Tämä oli laidunhaka, joka kasvoi leppiä ja pajukkoa maaperä oli vetistä, nurmi pehmeää ja tallattua – häävieraiden hevoset olivat koko viikon olleet täällä. He olivat jo aivan kotivainion veräjällä – se oli auki, ja puolapuut oli pudotettu alas – kun he kuulivat naisen puoleksi tukahdutetun kirkaisun: "Anna minun olla, etkö kuule – et saa –" ja puuromaisen pojanäänen: "Älä nyt viitsi teeskennellä, likka –"

Koira riuhtaisihe irti Per Voldin kädestä ja juoksi, haukkuen minkä kurkusta lähti, leppäpuiden väliin, kunnes kahleet tarttuivat kiinni johonkin. Per juoksi perässä, Vilhelm kantapäillä. Suon takana, pienellä vihreällä ruohonurmella lähellä aitaa, kieriskeli tummu kerä, kaksi ihmistä, jotka olivat käsikähmässä – poika koetti kaikin voimin saada tytön alleen – ja nyt Vilhelm tunsi äänet.

Per tarttui häntä lujasti käsivarteen: "Ei, anna olla, poika – tämä ei kuulu meille", hän kuiskasi kiivaasti. Hän seisoi kumarassa ja piteli toisella kädellä kaulanauhasta narttua, joka ponnisteli ja koetti riuhtoa itsensä irti ja päästä noiden kahden luo.

Vilhelm näki vilaukselta jotakin valkoista – Toran polven ja kappaleen reittä, tyttö makasi hameet ylhäällä. Vilhelm kiskaisi kätensä Perin kouraisusta. Päästäen puolittain tukahdutetun raivonhuudon ja pyssy nostettuna nuijan lailla hän ryntäsi mäkeä alas ottelijoiden luo.

Klaus oli jo puolittain aidan yli. Vilhelm ajoi häntä takaa pyssynperällään, tähtäsi iskun veljen harteitten väliin, niin että tämä lyyhistyi. Samalla Klaun kengänkorko potkaisi häntä kasvoihin ja Klaus heilautti itsensä yli aidan ja juoksi niin kovaa kuin jaksoi yli pellon.

Vilhelm etsi katseellaan Toraa – tämä oli noussut pystyyn ja vapisi pidätetyistä nyyhkytyksistä. Narttu oli päässyt vapaaksi ja hyppeli inisten ja häntäänsä heilutellen häntä vastaan; tyttö silitteli sitä avuttomasti.

"Tora – Tora – onko hän tehnyt sinulle jotakin – Tora, oliko hän sinulle paha –?" Poika tahtoi tarttua tyttöön, tukea häntä.

"Päästä minut – päästä minut –" Sydäntävihlovasti ja kimeästi kirkaisten Tora kääntyi ja pakeni pitkin aidanvartta niin että pensaat heilahtivat, sitä mukaa kuin ne painuivat umpeen hänen pakotiellään. He kuulivat hänen kompastelevan veräjän alaslaskettujen pienapuitten yli.

Per Vold veti Vilhelmiä mukanaan samaa tietä, jota he olivat tulleet. Hän oli vaiti kuin muuri, mutta ei päästänyt otettaan toisen käsivarresta. Vilhelm oli haparoinut käteensä nenäliinansa, koettaen pysäyttää nenästä tulvivaa verta – sitä juoksi suuhun, se tuntui niin ilkeältä – ja nyt alkoi hänen kasvojaan hävyttömästi särkeä saadun potkun jälkeen.

Tultuaan veräjälle Vilhelm näki, että Tora seisoi hievahtamatta vähän matkan päässä, pellon poikki vievällä tiellä. Vaaleankellervä koiranpötkylä hyppeli ja tempoi ja tahtoi eteenpäin, kärsimättömästi vinkuen, – Tora piteli sitä kahleista. Vilhelm tahtoi rientää hänen luokseen, mutta Per puristi hänen käsivarttaan yhä kovemmin: "Ei, jää sinä tänne."

Vilhelm kohotti pyssyään ja heilutti sitä: "Jumaliste, jos se olisikin ollut ladattu – silloin minä –!"

"Sinun ei olisi pitänyt sekaantua koko juttuun", sanoi Per. Nuoren talonpojan koko olemus uhosi voimakasta paheksumista.

Kaukana alempana juosta vikittivät molemmat toiset pojat taloa päin. Kun he olivat kadonneet mäen alle, katsahti Tora taakseen kankaalle. Vilhelm tahtoi rynnätä hänen luokseen, mutta Per Vold piteli häntä lujassa puristuksessa kuin mitäkin rikollista –

"– mutta päästä jo minut, ihminen – täytyyhän minun saada puhua Toran kanssa –"

"Seiso paikallasi, sanon minä! Etkö mielestäsi ole jo saattanut tarpeeksi häpeää tyttöraukalle, vai mitä?"

"Minäkö –?" ynähti Vilhelm, nenä täynnä verta.

"Sinun ei koskaan olisi pitänyt sekoittaa itseäsi koko tähän juttuun, Vilhelm" sanoi Per päättävästi, mutta hiukan tyynemmin. Mutta hän piteli nuorempaa toveriaan kuin pihdeissä, sillä aikaa kun Tora hitaasti kulki taloa päin.

"Mutta hyvä Jumala, mies! Poikahan oli tekemäisillään hänelle sitä pahaa –!"

"No nii-in." Perin sanat tulivat hitaasti ja haluttomasti. "Ei kai siinä ollut mitään hätää. Kun sinä vain et olisi nostanut melua –"

– Vilhelmin mielessä välähti, että hänen seuralaisensa katseli asiaa toisin – mikä näkökohta taas hänelle itselleen oli käsittämätön ja vieras. Hänen ei sitä paitsi ollut niinkään helppoa puhua nenän vuotaessa verta noin roimasti – ja hänen kasvojaan särki, ja ylähuuli tuntui paksulta ja jäykältä.

Vasta kun Tora oli kadonnut näkyvistä, päästi Per Vold otteensa ja alkoi asettaa pienapuita paikalleen veräjään. Ja sitten vähitellen alkoi hänkin hitaasti laskeutua mäkeä alas.

Kun onnettomuus kerran on tapahtunut, niin –. Elämänsä loppuun Vilhelm muistaisi tätä totuutta, niin usein kuin Ole Haagensenin hääpitojen viheliäinen loppu tulisi hänen mieleensä.

Pihalle tultuaan hän suuntasi askelensa suoraan hevosten juottopaikalle tallin eteen. Mutta tuskin hän oli upottanut pahoinpidellyt kasvonsa tummaan ja jääkylmään veteen, kun joku kosketti häntä harteihin.

"Mutta armias taivas – mitä oikein on tapahtunut –?"

Se oli rouva Dabbelsteen – kalpeassa iltavalossa paistoi suuri valkoinen hilkka väkevän valkoisena hänen rumien hevosenkasvojensa kehyksenä.

"Ei hätää, Aleth-rouva – minä olen vain lyönyt nenäni –" Vilhelm sukelsi nopeasti uudelleen ja puuskutti niin että vesi kuplaili.

"– mutta onhan ihan kauheata kuinka hän on satuttanut kasvonsa, pikku Vilhelm. Annahan minun auttaa – osaan tyrehdyttää verenvuodon –"

"Minä tulen kyllä hyvin toimeen itse – kiitoksia vain –"

Rouva Dabbelsteen pani kädet puuskaan ja pudisti päätään: "Niin, niin, näitä pitoja, näitä pitoja!" Hän huokasi hymyillen. "Jotakin totta hänen puheissaan sentään on, pastori Strywen – niin, ja sanoihan Dabbelsteen-vainajakin samaa, monet kerrat – nämä laaksolaiset oikein palvovat kaikkea ylenpalttista mässäystä pidoissaan, viinaa ja olutta pitää olla vuotamalla. Ja siinä, missä juoma menee sisään, käy järki ulos – ja niin päättyy kaikki mellastuksiin ja tappeluihin, ja vielä pahempaan. Juuri äsken tulee kaunis pikku Tora täyttä karkua kotiin, aivan kuin hänellä olisi tulta liepeissään, ja kyynelet valuvat pitkin hänen poskiaan – ja nyt Vilhelm." Hän pysähtyi äkkiä. Sitten hän löi kätensä yhteen ja hymyili rumasti: "Kuules Vilhelm – ethän sinä vain ole ollut Tora Ommundintyttären kanssa käsikähmässä?"

"Mitä Vilhelmille on tapahtunut – onko Vilhelm ollut tappelemassa jonkun kanssa? Herranen aika, poika, miltä sinä näytät –"

Vilhelm oli kääntynyt kipenöivän vihaisena vastatakseen rouva Dabbelsteenille. Mutta silloin hän huomasi, että myös äiti ja isoäiti seisoivat siinä, ja hän jäi ällistyneenä paikalleen. Pelko, häpeä ja hämäännys taistelivat hänen sielussaan – sitten sai äkkiä ylivallan uusi tunne, joka oli puolittain katkeruutta, puolittain tuskaa – hänkö joutuisi maksamaan veljen pahanteosta –?

Hän ei tietänyt mitä uskaltaisi sanoa. Vedotako Per Voldiin silminnäkijänä – ja paljastaa näin tyttöraukka –? Hän alkoi havaita, että nuoren talonpojan asenteessa saattoi olla paljonkin aiheellista. Mutta eihän hän Herran nimessä voinut rauhassa sallia Klaun häpäistä neitoa – mutta hän ymmärsi, että jos alettaisiin puhua jotakin noiden kahden kohtauksesta aidan luona, niin joka tapauksessa pahimmin kärsisi Tora. Mutta jospa hän sanoisi vain tahtoneensa varjella morsiantaan – mutta sehän juuri oli murheellista, ettei tyttö ollut hänen morsiamensa, eihän hän ollut saanut tunnustetuksi sydämensä toivetta edes tytölle itselleen – ja hän aavisti hämärästi, ettei hän voisi tehdä tytölle mitään pahempaa kuin nyt puhua rakastumisestaan. Ja kaiken tämän ristiriitaisuuden takana asui järkkymätön tunne, joka oli peräisin hamasta lapsuudesta: veljestä ei kannella.

Ääneen hän sanoi: "Ei mitään – eihän tämä ole mitään. Minä vain kompastuin ja löin nenäni, niin että se alkoi vuotaa."

"Mutta poika! Anna minun katsoa – on parasta, että tulet mukana sisään –"

Aleth-rouva tarjoutui yhä uudelleen "pysäyttämään veren". Mutta nyt tuli isoäiti väliin: "Herra Jumala, Dorthea, älä nyt jankuta tuolla tavoin kun poika on raapaissut nenänsä, niin että siitä vuotaa hiukan verta; hänhän on jo aikuinen. Mene huoneeseesi ja pane maata selällesi, poikaseni, niin se asettuu kyllä. – Muuten on kai jo aika, että me kaikkikin menemme levolle; meidänhän pitäisi vähitellen päästä arkiuomaan taas, kaiken tämän hälyn ja huminan jälkeen. Haakon meni vuoteeseen jo hetki sitten –, mutta oletteko saaneet illallista?" sanoi hän äkkiä kääntyen Perin ja Vilhelmin puoleen.

Per mutisi jotakin, että he olivat syöneet ennen lähtöään karjamajalta. Rouva Dabbelsteen huudahti kiireissään, että siitähän oli jo monta tuntia, heillehän oli jo aikoja ehtinyt tulla uudelleen nälkä – "mutta minähän voin lähettää Toran tuomaan teille ruokaa, hän on varmasti vielä ylhäällä, hän ei mitenkään ole voinut saada astioita pestyksi, palattuaan niin myöhään."

"Siitä ei sinun tarvitse huolehtia, Aleth", sanoi Elisabeth-rouva, "Sinun ei yleensäkään tarvitse huolehtia niin paljon silloin kun sinua ei pyydetä –" ja Vilhelm tunsi jälleen isoäidin äänensävyssä eräänlaista uhmaa, jonka hän tiesi jo ennen panneensa merkille.

Nuo kolme naista sanoivat hyvää yötä. "Hyvää yötä, oma poikani", sanoi äiti matalalla äänellä. Hän oli seisonut aivan hiljaa, melkein mitään sanomatta, mutta juuri tämä hänen hiljaisuutensa kieli pojalle, kuinka levoton äiti oli. Hän aavisti, että jotakin oli tekeillä.

"Eikö olisi ollut parempi, että olisit kuunnellut minua", sanoi Per Vold hiljaa, kun he tulivat luhtiinsa. "Senkin Dabbelsteenin akka – jos hän pistää nokkansa tähän, niin sitten –" Hänen ilmeensä oli niin synkkä, ettei Vilhelm uskaltanut sanoa mitään. Eikä hänen sitä paitsi tehnyt mielikään keskustella asiasta. – Per veti saappaat jalastaan, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa ja vääntäytyi vuoteeseen.

Huone, jossa he makasivat, oli oikeastaan vain eräänlainen käytävä kahden huoneen välissä vanhanpuolen toisessa kerroksessa – luhtikäytävään vievä aukko oli ilman ovea. Vilhelmistä se oli ihana ja ilmava – ja hän ajatteli, että kun Tora toisi heille ruokaa, hän saattaisi helposti hiipiä alas tytön perässä. Hänenhän täytyi saada puhua Toran kanssa, Perin itsensä piti se ymmärtää.

Hän heittäytyi vuoteeseen Perin viereen, ulommaiseksi; hänen sydämensä takoi niin että koski, hänen maatessaan siinä ja odotellessaan Toran ilmaantumista. Hänen nenäänsä ja kasvojaan särki hiivatinmoisesti – valtimot takoivat ja kaikki tuntui kiristävän sitä mukaa kuin turvotus eneni. Ei ollut helppoa maata yhdessä kohdin – mutta jos hän liikahtikaan, natisi ja heilui koko vuode, niin kuin se olisi hajoamaisillaan alkutekijöihinsä. Se oli vaivainen tilapäinen vuode, joka oli nostettu käytävään Klauta ja häntä varten; tavallisesti täällä ei kai ollut muuta kalustusta kuin valtavat, raudoitetut arkut pitkin seiniä.

Hän ei voinut maata hiljaa – jännitys ja ahdistus kasvoivat vähitellen suoranaiseksi piinaksi. Eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa – ja kuitenkin hän oli tietoinen, ettei hän aivan syyttä suotta maannut tässä, ettei paheksuminen, jonka hän tunsi tulvaavan vastaansa, ollut ihan aiheeton. Aina kun Klaus vain johtui hänen mieleensä, hän joutui suunnattomaan raivoon – ja ajatellessaan Tora Synstevollia hän upposi sekavaan tuskaiseen häpeäntuntoon – ja sitten nousi äidin kuva hänen eteensä, ja hän tunsi kauheita pistoksia omassatunnossaan. Vain vastenmielisyys täytti hänet, kun hän muisteli rakastumisen suloista hurmiota, joka oli täyttänyt hänet koko hääviikon – oli kuin hän nyt olisi ollut hurjassa pohmelossa sen jälkeen. Mutta hintaan mihin hyvänsä hänen oli saatava puhua kunnollisesti Toran kanssa.

Vihdoin kuljettiin portaissa. Mutta tulija ei ollutkaan Tora. Vanhempi, hiljainen palvelijatar, jonka hän oli nähnyt hyörivän rakennusten välillä pitojen aikana, asetti maitokulhon ja puuvadin, jolla oli kaksinkertaisia voileipiä, lattialle vuoteen viereen: "Siin' on, tehkää hyvin ja syökää –", ja katosi.

Mutta Per Vold oli jo vaipunut uneen. Eikä Vilhelmin tehnyt mieli häntä herättää. Raikas makea maito maistui ihmeen hyvältä, ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli tyhjentänyt miltei koko kulhon. Ja hänen alkoi tehdä mieli voileipiäkin – niiden välissä oli ihanaa suolaista makkaraa. Kaikesta huolimatta alkoi elämä näyttää hiukan valoisammalta.

Joka tapauksessa hän oli valmistunut makaamaan hereillä, tuskallisten ja murheellisten ajatusten vallassa – ja särkevin kasvoin ja pää kipeänä – kun hän jälleen ryömi nahkavällyjensä alle. Mutta ennen kuin hän aavistikaan, häipyi kaikki unenhäivään, ja hän oli poissa.

Seuraava päivä oli saarnapäivä Herbergin kirkossa, ja lähimmät omaiset – muita ei Lundessa enää ollutkaan – aikoivat lähteä nuorikoiden mukana päiväjumalanpalvelukseen.

Ole, vastanaineen miehen asussa, ajoi yhdessä Ingebjørginsä kanssa, jonka hiuksia peitti aviovaimon musta päähine; Ole oli itse ohjaksissa, ja takana istui Per Vold. Suurissa vaunuissa heidän jäljessään tulivat nimismies ja rouva, heidän äitinsä ja rouva Dabbelsteen; ajomiehen istuimella oli renkipoika. Vilhelmin varalle oli satuloitu hevonen – muutamien taloon kuuluvien miesten ja naisten piti ratsastaa. Tässä ryhmässä hän huomasi Klaun: veli istui hyvinkin pönäkkänä ja huolettomana Junkkarinsa selässä. Kun Vilhelm tuli sinnepäin, käänsi veli hevosensa vastakkaiselle sivulle, ja heti sen jälkeen lähtivät hän ja pari muuta ratsastajaa liikkeelle.

Toraa ei näkynyt missään.

Taivas oli käynyt pilveen ja aurinko oli peitossa heidän poistuessaan kirkosta. Ja jo ennen kuin he olivat ehtineet Lundeen, alkoi sataa. Koko iltapäivän satoi hiljaisesti ja tasaisesti – katoilta ja puista tihkui vettä. Ja laakso oli puolittain peittynyt sadehäivään. Mutta vaikka sää oikeastaan oli melko raaka ja kylmä, tuntui Vilhelmistä myöhemmin, että päivä oli ollut helteinen.

Hänen päätään kuumotti ja olo tuntui pahalta – hänen jäykät ja pöhöttyneet kasvonsa vaivasivat häntä sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Kirkonmenoista hän ei muistanut muuta kuin että oli kätkeytynyt taimmaksi lehterille, jossa nuoret pojat istuivat. Joku oli salaa toimittanut hänelle taskumatin, ja häntä oli hävettänyt, niin että hänen teki mieli vaipua maan alle – näkyikö hänestä, miten kurjaksi hän tunsi itsensä? Mutta hänellä oli kerrankin suoranainen palava halu ottaa naukku. Ja se teki hänelle hyvää – ja hän näki keventyneenä, että pullo vaelsi edelleen miehestä mieheen – hänelle ei siis ollut tarjottu sen vuoksi, että hän näytti surkealta.

Päivällispöytään käytäessä eivät Klaus ja hän enää voineet välttää toisiaan – heidän täytyi istua vierekkäin. Mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, he tuskin katsahtivat toisiinsa. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä veljen kiinteätä ruhoa, joka sekin kätki kuoreensa ties millaisia ajatuksia – ainakin ne kiersivät samaa keskipistettä kuin hänen – hänen sisäinen kipunoiva levottomuutensa yhä kasvoi, niin että se kävi miltei sietämättömäksi.

Päivällisen jälkeen hän rohkaisihe ja meni ulos hakemaan Toraa. Neuvottomana ja märkänä hän vaelsi tihkusateessa ympäri taloa – sitten hän pistäytyi vanhalle puolelle, jossa Tora ja hän olivat olleet ensimmäisenä iltana ja löytäneet ruokaa ja kahvia. Liedessä paloi ihana tuli. Pitkän pöydän toisessa päässä istui muutamia nuoria pelaamassa korttia, toiset seisoivat ympärillä katsomassa. Vilhelmin teki mieli mennä mukaan ja istuutua hetkeksi rauhaan – lieden valo oli niin pehmeää. Mutta samassa hän huomasi Klaun heidän joukossaan ja hiipi jälleen ulos.

Hän kohotti harteitaan, juoksi pihan poikki keittiörakennukseen. Mutta ovi oli lukittu ja säppi päällä. Vanhanpuoleinen palvelustyttö, joka edellisenä iltana oli tuonut hänelle ruokaa, kulki samassa ohi – hänellä oli rikkein säkki pujotettuna pään ja selän yli sateen suojaksi, ja hän kantoi paria ämpäriä korennossa. Hän oli erinomaisen aulis antautumaan jutteluun Vilhelmin kanssa: keittiörakennusta ei käytetty tavallisissa oloissa, paitsi silloin, kun leivottiin ja teurastettiin; niin, pitoja varten siellä kyllä oli keitetty. Mutta nyt, kun vieraat enimmäkseen olivat jo lähteneet, he valmistivat ruoan tupakeittiössä, senhän ymmärrät –.

Keittiössä oli Vilhelm ollut jo monet kerrat eikä nähnyt Toraa: "Et kai sinä tiedä, missä Tora on – Tora Ommundintytär, tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa hänen kanssaan?"

"Tora vai, hän on kai kotona Synstevollissa, luulen ma. Hän lähti aamulla varhain." Vilhelmistä nainen katsahti merkitsevästi häneen.

Ja jälleen valtasi Vilhelmin sama hämäännys ja pelko. Aivan kuin hän olisi vaeltanut äänettömässä pimeässä, peläten kompastuvansa näkymättömiin esteihin, putoavansa näkymättömiin sudenkuoppiin. – Äiti oli näyttänyt niin omituiselta, hänen mielestään – hiljaiselta ja alakuloiselta. Muuten hän ei ollut uskaltanut montakaan kertaa katsahtaa äitiin tänä päivänä.

Vihdoin hän hiipi jälleen päärakennukseen. Suurtuvassa askartelivat äiti ja rouva Dabbelsteen, he sulloivat lainattuja astioita isoihin koreihin, samalla kun Elisabet-rouva istui pöydän päässä ja johti toimitusta: "Holenista – sieltä saimme tinavadin ja seitsemän tinalautasta – saanko nähdä, heidän kaikissa tavaroissaan on puumerkit – ja neljä hopealusikkaa –"

Vilhelm livahti sisähuoneeseen. Nimismies makasi vuoteella ja nukkui makeasti, hänen pitkä piippunsa riippui vielä suupielessä, piipunkoppa nojasi lattiaan.

Pienen ikkunan edessä oli pöytä ja nojatuoli; hyllyllä, ikkunan yläpuolella oli useita kirjoja. Ranskankielinen jumaluustarusto – isoäiti oli kai tuonut sen mukanaan varhaisemmalta kaudeltaan. Raamattu ja virsikirja. Käsinkirjoitettu vihko, jossa oli neuvoja kotieläinten tautien varalta. Saksankielinen postilla, joka oli varustettu Haagen Halvorsenin nimellä. "Tämä Kirja on minulta hankittu 1 riikintaalarilla ja kahdela markala Altonasa ano D. 1769." Vihdoinkin hän löysi hakemansa kirjan: "Kokeiluja kauniisa ja hyödellisisä Tiedoissa isänmaaliselta Seuralta koottuina." Hän ryömi nojatuoliin ja alkoi lukea kertomusta Sigridistä eli Rakkaudesta, Urhoollisuuden Palkkiosta.

Itse asiassa hän ei koskaan ennen ollut suuriakaan välittänyt lemmenkertomuksista. Mutta nyt oli toista – ja sitä paitsi tarina kertoi pakana-ajasta, jolloin ihmiset uskoivat Freijaan ja Toriin ja Odiniin, ja henkilöt olivat joko jaloja sankareita tai verenhimoisia heittiöitä. Ja viehättävä Sigrid Syvaldintytär muuttui tavallaan Toraksi – ja hän itse Othariksi. Hundingen mies, joka syöksyi prinsessan kimppuun metsässä ja tahtoi raiskata hänet, sai hänen mielessään ehdottomasti Klaun hahmon, kun taas salakavalassa Ragnhildissa oli jotakin rouva Alethista.

Kuta kauemmin hän luki, sitä enemmän luettu kiinnosti häntä. Tänään tuli hämärä varhain, mutta Vilhelm piteli kirjaa aivan kellanvihertävän ruudun tasalla, vaikkakin se kauttaaltaan oli räystäiltä valuneiden lokavesipisaroiden huuhtoma. Hän ei huomannut, että paisunutta verestävää silmää särki – kiusasi vain näköään voidakseen erottaa kirjaimet, jotka alkoivat sekaantua toisiinsa hänen silmissään.

Hän säpsähti isoäidin tullessa huoneeseen – päivänvalon viimeisessä häiveessä hän oli yrittänyt lukea loppuun kuvauksen Otharin vale-avioliitosta Insegrundin kanssa, ja Sigridin sieluntuskista, kun neito piteli kynttilää vihittäville. Se oli hirveän jännittävää – ja kuvaus Jarl Ebben kodista aivan kuin sopi tähän suureen talonpoikaistaloon. – Hän oli hypähtänyt pystyyn, tarjosi isoäidille tuolia, mutta odotti vain lupaa saadakseen hiipiä jonnekin toisaanne kirja mukanaan.

"Odota hiukan, Vilhelm", sanoi Elisabet-rouva. "Minulla olisi hiukan asiaa sinulle. Ja muuten voit mennä hakemaan veljeäsi – asia koskee teitä molempia."

Vilhelm tunsi kasvojensa kalpenevan ja jähmettyvän. Nyt tuli se, jota hän oli pelännyt koko päivän – hän ei oikein tietänyt mikä.

"Mutta luuletkos sinä, että tämä on viisasta, Lisabett kuului Haagen Lunden ääni sanovan pimeästä vuoteesta.

"Aleth, senkin saatanan akka, on saanut lypsetyksi koko jutun Toralta." Elisabet-rouva oli istuutunut nojatuoliin – hänen kasvonsa paistoivat hämärästä suuren keltaisena läiskänä. Hän rummutteli sormenpäillään edessään olevaa pöytää. "Täytyyhän nuo ihmiset saari ymmärtämään, että heidän ainakin on pidettävä kiinni turpansa. Etteivät he suhtaudu siihen niin traagillisesti kuin Dorthea rukka. Sinun on kyllä annettava minun hoitaa tämä asia, Haakon."

"Niin niin." Nimismies vääntäytyi istumaan ja etsi saappaitaan. "Itse kai sinä parhaiten tunnet väkesi ja sinun on kai nytkin tehtävä niin kuin hyväksi näet. Hän huokasi syvään.

Ulkona oli paljon valoisampaa kuin sisällä. Vilhelmiä vilutti märissä vaatteissaan, kun hän juoksi pihan poikki. Ja hänen avatessaan oven vanhanpuolen tupaan tulvahti sieltä vastaan lämmin, savun ja ihmishajun kyllästämä ilma. Hiillos hehkui lämpimänä ja punaisena liedessä. Pitkällä pöydällä paloi tuikku, jonka valokehässä kortinpelaajien kasvot vilahtivat esiin, liitupiipuista nousevan sinisen savun ympäröiminä. Vilhelm olisi mielestään antanut paljonkin, saadakseen hiipiä jonnekin soppeen täällä, pimeään ja lämpimään. Mutta hän meni Klaun luo, joka seisoi erään kortinpelaajan takana ja katseli tämän kortteja. Hän kosketti Klauta harteihin:

"Isoäiti tahtoo puhua kanssasi. Hän odottaa sinua pienessä sisähuoneessa."

Klaus Hartvig kääntyi nopeasti, hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi ja hän lähti nopeasti huoneesta, Vilhelm perässä. Vasta kun he seisoivat taivasalla, kääntyi Klaus raivoissaan häneen:

"Vai niin! Sinä olet siis kielinyt! No olisihan minun pitänyt se jo arvatakin."

"Senkin viheliäinen pässinpää! – jumaliste, minä en ole hiiskahtanut sanaakaan – etkö käsitä edes sen vertaa? Etkö nyt ymmärrä, tietysti Tora on kertonut. Sinä olet pelottanut häntä niin, ettei hän uskalla asua saman katon alla kuin sinä, senkin – senkin –. Ja täytyihän hänen sanoa jotakin, miksi hän ei tahtonut olla täällä niin kauan kuin sinä olet täällä Lundessa."

Klaus Hartvigin kasvojen ilme kävi yhtäkkiä merkillisen lapselliseksi – Vilhelm ymmärsi, että hänkin pelkäsi. Mutta hän yritti ryhdistäytyä: "Oh – ei kai hänen tarvinnut pelätä yksinomaan minua." Joka tapauksessa hän näytti melkoisen suopealta tullessaan Vilhelmin perässä suurtupaan.

Joku oli lisännyt tulta pesään. Lekottavassa kynttilänvalossa seisoi rouva Dabbelsteen pöydän ääressä ja järjesteli pesuvaatteita. Äiti ei ollut siellä.

Äiti oli pienessä sisähuoneessa. Hän seisoi isoäidin nojatuolin vieressä. Sytytetty kynttilä, joka oli asetettu pöydälle Elisabet-rouvan eteen, tehosti hänen pukunsa murheellisuutta; siinä oli niin paljon valkoista mustalla, ja jälleen mustia reunuksia valkoisella, että hänen kasvonsa vaikuttivat miltei yhtä kellertäviltä kuin vanhuksen, ja hänen silmänsä olivat punareunaiset. Äiti näytti entistään pitemmältä tässä huoneessa, jonka katto oli niin matala, ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin, joka saattoi Vilhelmin ajattelemaan loukattua pyhyyttä – hyveinä, pojallisia velvollisuuksia ja muuta sentapaista. – Vaikkakaan hän ei ollut tehnyt mitään väärin – itse ainakaan hän ei saattanut sitä käsittää – mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiä tuon tapaisena. Äiti, jonka luokse aina oli ollut niin helppoa mennä, jonka luona hänen aina oli ollut niin turvallista – ja nyt Vilhelmistä äkkiä tuntui, että kaikista pahinta olisi, jos Toran juttu levitettäisiin äidin surullisten, vakavien silmien eteen.

Isoäiti istui ja rummutteli pienellä paksulla suipposormisella kädellään sen kirjan nahkakansia, jonka Vilhelm äsken oli laskenut kädestään. Omituiset kuulanmuotoiset silmät siirtyivät toisesta pojasta toiseen, ja nuuskan mustuttamat sieraimet olivat laajentuneet kuin vainukoiran. Mutta Vilhelm vaistosi heti, ettei isoäiti suhtautunut asiaan samalla tavoin kuin äiti, poika tunsi melkein eräänlaisen hyväntahtoisuuden tulvailevan vastaansa vanhasta naisesta, vaikka tämä samalla oli äkäinenkin heille.

Hän näytti komealta, milteipä kauniilta sunnuntaiasussaan; hieno, nypläyksellä reunustettu otsaliina kehysti kasvoja mustan silkkipäähineen alla, ja kellanruskea silkkihuivi oli asetettu ristiin rinnalle kotikutoisen leningin päälle, joka oli kiiltävää tummanvihreää kangasta ja puolittain kaupunkilaista kuosia.

"Istu, Dorthea – istuhan nyt, tyttäreni", sanoi hän hiukan kärsimättömästi tyttärelleen.

Dorthea-rouva vaipui pienelle tuolille pöydän toiselle puolen. Mutta hän käänsi tuoliaan hiukan, niin että hän joutui istumaan suoraan poikiaan päin.

"Tämähän on ikävä asia, pikku Vilhelm", alkoi isoäiti, ja rummutteli rummuttelemistaan kirjaa. "Täällä maaseudulla ei ole tapana, että nuoret – pojat ja tytöt – seurustelevat niin vapaasti kuin teikäläisissä piireissä. Täällä ei pidetä soveliaana, että heidän nähdään kulkevan yhdessä tai puhelevan keskenään, niin että vanhemmat ihmiset sen näkevät. Tietenkin pidoissa, joissa tanssitaan ja juodaan hieman väkeviä, sävy helposti muuttuu hieman keveämmäksi. Se otetaan lukuun, ja silloin katsellaan sormien lomitse. Mutta joka tapauksessa on hyvin, hyvin epäedullista nuorelle tytölle, jos hänet yllätetään tuttavallisessa tête à tête'issä [kahden kesken] nuoren pojan kanssa. Niin että kunnon ihmiset, jotka sattumalta joutuvat näkemään nuoren parin hellän kohtauksen, menevät ohi ja ovat kuin eivät olisi mitään nähneet. Niin, minähän tiedän, ettet tarkoittanut mitään pahaa, sinähän et tunne täkäläisiä tapoja, uskon minä. Mutta Tora raukalle se on pahempaa – hän tuntee itsensä häväistyksi, hänen maineensa täkäläisellä paikkakunnalla on saanut tahran, oikein ruman tahran."

Vilhelm oli käynyt tulipunaiseksi kasvoiltaan isoäidin puheen aikana. Isoäitihän asetti kaikki asiat päälleen – mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään, Toran vuoksi, eikä hän myöskään voinut syyttää Klauta.

Klausta huomasi, että hän tunsi olonsa keventyneen. Ja Vilhelm ajatteli katkeroituneena – kaiken kukkuraksi hänen oli kai pidettävä hyvänään, että tuo poikapiru pääsi rehentelemään hänen kustannuksellaan, niin pian kuin he joutuisivat kahden kesken. Mutta siihen hän ei aikonut niinkään lauhkeasti suostua –.

"Niin, eihän Klauskaan ole käyttäytynyt kuten pitäisi", jatkoi Elisabet-rouva. "Sinä olet kyllä koettanut olla tunkeileva ihan äärimmäiseen asti, vieläpä hyvää, kunniallista tyttöä kohtaan."

"Mutta sehän tässä juuri onkin", puuttui Vilhelm kiihkeästi puheeseen. "Isoäiti saa uskoa, minä en tosiaankaan tehnyt muuta kuin koetin vain auttaa Toraa. Niin että tämä pääsisi vapaaksi Klaun – alhaiselta – tungettelulta." Alhainen – juuri senhän sanan hän oli tavannut monta kertaa kertomuksessa Sigrid Huntupäästä, se oli oikea – koko juttu oli niin alhainen, että hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut itkeä raivosta.

"No, ei kai se sentään ollut niin vaarallista", sanoi Elisabet-rouva. Hän katsahti Klauhun pieni hymynhäive huulillaan. "Tuo poikanen olisi tuskin pystynyt tekemään tyttölapselle erikoista vahinkoa – Tora on melko lujakätinen. Ja Klaus on varmasti aika lailla kokematon."

"Mutta äiti" – Dorthea-rouva kääntyi vanhuksen puoleen, harmistuneena ja tuskaisena. Klaus seisoi tummanpunaisena ja katseli katkeroituneena isoäitiä, mutta tämä nyökäytti sovittelevasti päätään molemmille. "Niin niin, Dorthea, minähän myönnän, että juttu on ikävä. Nimismies ja minä voimme tietenkin pitää huolta, ettei sitä pohdita avoimesti täkäläisten ihmisten parissa. Mutta eihän kukaan voi estää ihmisiä kuiskuttelemasta nurkissa."

"Siinä tapauksessa minusta olisi parasta, että Tora matkustaisi pois." Vilhelm tunsi kalpenevansa kaikkien kesakkojensa ja sinelmiensä alla – kuinkahan hänen rohkeuteensa suhtauduttaisiin! "Minä olinkin jo ajatellut ehdottaa sitä hänelle. Ja että hän hankkisi jonkin paikan – herrasväen luona – tai Kristianiassa. Odottaakseen minua – mikäli hän silloin vielä huolii minusta –"

Nyt kohdistui isoäidin säälivä hymy häneen. "Sekään ei ole tapana talonpoikaisissa, rakas ystävä. Että he sallisivat tyttärensä kihlautua, ennen kuin kosija on siinä asemassa, että hän voi mennä naimisiin. Ja sehän onkin hyvin viisasta. Ennen kuin sinä pääset niin pitkälle, poika raukkani, saattaa teidän molempien rakkautenne – jos hän siis on rakastunut sinuun – olla aikoja tipotiessään –"

"Voi, sitä en kyllä pelkää." Vilhelm vastasi isoäitinsä katseeseen silmäyksellä, jonka hän toivoi ansaitsevan nimen ylpeä. Mutta Elisabet-rouva hymyili yhä – kunnes hän äkkiä katsahti oveen päin ja sanoi vihaisesti:

"Mitä sinä täällä teet, Aleth – kukaan ei ole lähettänyt hakemaan sinua."

"Eikö –?" Rouva Dabbelsteen livahti ovesta sisään, jäi seisomaan ja nojasi ovenpieleen. "Muuten minä tulin sanomaan sinulle, että olen pakannut kaikki ne tavarat, jotka tahdot lähettää huomenna –"

"Hyvä on, tulen kohta katsomaan. – Mitä sinä oikein seisot siinä kyttäämässä?" kysyi hän kärsimättömänä, kun toinen ei näyttänyt aikovan lähteä.

"Minä vain –. Aleth oli kyllä hyvä olemassa urkkimaan sinun laskuusi, mitä tyttärenpoikasi oikein olivat tehneet – sinun mielestäsi minä olen aina ollut erinomaisen sopiva käymään sinun asioitasi, Elisabet, haistelemaan jälkiä, kun tahdoit jotakin tietää. Mutta yhtä asiaa minä en koskaan saanut tietää, en mitenkään, nimittäin mitä Elisabetilla oikein oli mielessä –."

"Sinäpä osaat valehdella. Tulla töytäiset sisään kuin mikäkin tuulentuoma ja taritset juttuja Dorthean pojista ja Haakonin sisarentyttären tytöstä – kuka sinulta oli sitä pyytänyt? Enkö ole sanonut sinulle tuhansia kertoja – älä pistä nenääsi siihen, mikä ei sinulle kuulu, rakas Aleth, kerran vielä sinun voi käydä hullusti. Mutta sinä olet utelias kuin orava, niin juuri, utelias!" Elisabet-rouva nauraa kihersi hiukan. "Taivas tiesi mitä sinä nytkin oikein haluaisit tietää – ehkäpä ajattelit, että antaisin vitsaa näille pitkille pojille? Sillä se olisi voinut olla sinulle mieluista katsottavaa."

"Minä olen jo tottunut ilkeyksiisi. Mutta että olet ilkeä omille lapsenlapsillesi –! Kuulin mitä Vilhelm sanoi –"

"Hyvin tehty – kuuntelit oven läpi –"

"– ja siinä voi olla paljon vaarinotettavaa. Tora rukalle olisi kyllä paras päästä pois täältä. Ja kun kerran hän ja Vilhelm siis pitävät toisistaan – sillä Toran puheista ymmärsin, että hän pitää hyvin paljon Vilhelm Adolfista –"

Elisabet-rouva nauraa kotkotti:

"Voi, sinä senkin vanha haaveksiva nymfi – yhäkö sinä vetelet tuollaista virttä! – Onhan muuten merkillistä, ettet vieläkään ole viisastunut vahingosta", lisäsi hän terävästi. "Margit raukka, hän oli edes kauniin pienen talon perijätär – ja kun tuo heittiö pojaksesi ei jumaliste milloinkaan olisi voinut tulla kirkkoherraksi tai kappalaiseksi, sai hän olla iloinen, jos hän pääsisi lukkariksi tai koulunopettajaksi. Mutta olethan jo nähnyt, mihin vei, kun tahdoit, että tytön oli odotettava sinun Gusteniasi – voi Jumala varjelkoon meitä kaikkia –!"

"Sinähän olisit voinut auttaa heitä, Elisabet, kerjäsihän Augustin sinua."

"Klaus ja Vilhelm, nyt saatte jo lähteä", sanoi Elisabet-rouva. "Ei, sinä jäät, Aleth, meillä on vielä hanhi kynittävänä –"

Klaus ei odottanut toista kehoitusta, hän säntäsi ovelle ja ulos tuvan kautta, niin kuin tuli olisi kärventänyt hänen takalistoaan. Vilhelm seurasi veljeä, paljon hitaammin.

Tupa oli miltei pimeä nyt, lieden tuli hehkui enää punervana hiiloksena. Vilhelm ei itse tietänyt, miksi hän pysähtyi. – Häntä harmitti kun isoäiti lähetti heidät pois juuri kun rouva Dabbelsteen alkoi käydä jännittäväksi. Hänestä olisi ollut hauska kuulla oliko rouvalla jotakin muuta kerrottavaa hänestä ja Torasta. Sitä paitsi, hän olisi niin mielellään tahtonut saada käsiinsä äskeisen kirjan. –

"En tiedä muuta kuin että olen auttanut sinua, Aleth, aivan ensimmäisestä päivästä alkaen, kun tulit meidän taloomme, Eekeløff-vainajan ja minun – sen sukulaisuuden takia, mikä puheitten mukaan vallitsee välillämme, en sitten tiedä, miten paljon niissä on perää."

"Majuri oli setäni –"

"Hyvinkin mahdollista, miksikä ei. Joachim-lanko oli aikamoinen elostelija, vaikkakin hän kenties joskus sai kantaa kunnian siitäkin, mikä ei ollut hänen aikaansaannostaan. Mutta kuinka tuon asian laita sitten olikin, sinulla oli koti luonani, eikä vain niin kauan kuin Eckeløff eli. Mutta vielä senkin jälkeen, kun jouduin toistamiseen leskeksi – Jumala tietää, miten ahtaat oltavat minulla ja kolmella lapsellani oli. Mutta minä pidin sinut luonani, minä jaoin kanssasi, mitä minulla oli – ei ei, älä keskeytä minua nyt – minä jaoin leipäni sinun kanssasi noina laihoina vuosina. Ja kun sitten menin naimisiin Søren Theilemannin kanssa, sait runsaan osuutesi."

"Enkö minä ehkä ahertanut kylliksi siitä hyvästä, että ruokit ja vaatetit minua, Elisabet!"

"Tiedäthän, pikku Aleth – erikoisen taitava et ole koskaan ollut. Minulla olisi koska tahansa ollut suurempi apu rotevasta palvelustytöstä kuin sinuntapaisestasi – fantastisesta – ja haihattelevasta mamsselista –"

"– ja sitten sinä pelkäsit minua!" Rouva Dabbelsteenin ääni kävi huutavaksi. "Pelkäsit, että kavaltaisin, mitä tiesin salateistäsi, Elisabet!"

"Minäpä en pelännyt. Kenen olisit luullut uskovan kaikkea sitä mieletöntä ja sekavaa, mitä sinä keksit – Davidin kuoleman jälkeen." Vilhelm huomasi, että isoäiti pysähtyi siunaaman hetken, ennen kuin mainitsi isoisän nimen. "Kaikkihan tunsivat sinut niillä main kyllin hyvin tietääkseen, että olit milteipä vain mielenvikainen raukka. Kyllähän sinä panit huhuja liikkeelle – Eckeløffin kuolemasta kiersi kyllä juttuja, en koskaan epäillyt, etteivät jotkut niistä olleet sinusta lähtöisin. Mutta en viitsinyt koskaan vaatia sinua tilille. Sinähän sait nähdä" – vanhuksen ääni kävi merkilliseksi, syvästi ylpeäksi – "etteivät ne vahingoittaneet minua. Minä menin naimisiin David Frazerin kanssa ja annoin heidän juoruta."

Silmänräpäyksen verran vallitsi huoneessa hiljaisuus. Ja sitten alkoi joku nyyhkyttää – se oli kyllä rouva Dabbelsteen.

"Niin, kyllähän minä olin huomannut, että sinä –. Ymmärsin mitä toivomuksia sinulla oli. Kirjuri ja talousmamsseli, sehän olisi voinut olla hyvin luonnollista. Kun sinä vain et olisi ollut sellainen, kuin olit, kykenemätön ja epämiellyttävä, raju ja puuskapäinen, aivot aivan sekaisin romaaninluvusta ja runoista ja kaikesta moskasta – Aleth-rukka, minä en kyllä koskaan toivonut sinulle enemmän pahaa kuin itse teit itsellesi. Ja kun sinä kerran niin ehdottomasti tahdoit jäädä minun ja Davidin luo, en raskinut ajaa sinua ovelle –"

Rouva Dabbelsteen itki itkemistään.

"Ja mitä kaikkea sinä kuvittelitkaan, kun David kuoli! Minä suhtauduin siihen kuin mielenvikaisen hourailuihin. Ja kun jälleen palasit ja rukoilemalla rukoilit saada jäädä lapsien ja minun luokseni – hän piti todellakin teistä, Dorthea, erikoisesti sinusta – no niin, minä otin hänet jälleen armoihin, hänellä ei ollut paikkaa minne mennä, ihmisethän pelkäsivät häntä, hän oli moneen otteeseen vallan viiropäinen.

"Ja sitten menin naimisiin de Theilemannin kanssa. – Minähän tein sen erikoisesti juuri lapsieni takia – niin, pikku Dorthea, tiedän hyvin, etten minä teidän mielestänne pitänyt teistä tarpeeksi, mutta joka tapauksessa ajattelin nimenomaan teidän tulevaisuuttanne, tahdoin, että joutuisitte hyviin taloudellisiin oloihin kasvuiässänne. Minähän olin silloin vielä nuori nainen – no niin, Theilemann oli hyvä ihminen, mutta suuri talous ei jättänyt minulle paljonkaan aikaa teitä varten. Mutta uskoin saattavani luottaa Alethiin, että hän ainakin ottaisi sinut erikoiseen hoivaansa, isäsi takia. No niin, kaipa hän ottikin. Mutta kun Theilemannin hyvä ystävä, pastori Thue jäi leskeksi, toimitimme me Alethin hänen taloudenhoitajattarekseen. Minähän toivoin sen vievän siihen, että Aleth joutuisi naimisiin hänen kanssaan, ajattelin, että kunhan Aleth vain ensin pääsee aviovuoteeseen, hän muuttuu vähitellen vähemmän sekapäiseksi.

"Ei, Aleth, minä en totisesti koskaan ole tehnyt sinulle kiusaa. Ja kun kuulin, että miehesi oli kappalaisena Mo'ssa ja että sinulla oli poika, iloitsin oikein vilpittömästi puolestasi, vaikkakaan en juuri osaa sanoa kaivanneeni sinua. Ja kuitenkin, kun tulit leskeksi, kävin katsomassa sinua, kutsuin sinut luokseni, autoin sinua jos poikaakin niin yhdessä kuin toisessa."

"Ethän sinä muuta olisi uskaltanutkaan", huusi rouva Dabbelsteen itkuntäyteisellä äänellä. "Entäpä jos nimismiehesi olisi saanut tietää, silloin et olisi istunut hänen talonsa suurtuvassa, jos oikeus olisi saanut tapahtua – pieni kammio, jossa on kalteri ikkunaluukkuna, olisi sinun paikkasi, Elisabet Eckeløff."

Pöytään pamahti. "Pidä jo kitasi", sanoi isoäiti uhkaavana. "Ehditään vielä siihenkin asiaan – ymmärsin hullun poikasi Augustinin puheista, että olit täyttänyt hänen päänsä noilla vanhoilla – sepitelmilläsi. Niin, mitäpä sinä et keksisi! Kohta on puoli vuosisataa kulunut Eckeløffin kuolemasta. Luuletko voivasi vahingoittaa minua, senkin riepu, vaikka keksisit juoruta mitä hyvänsä! Mutta nyt saa jo riittää, nyt pitää meidän välimme tulla selviksi, Aleth Svenintytär. Ensinnä tahdon kuitenkin tietää, mitä vanhoja satuja sinä – tai poikasi – olette kertoneet Dorthealle ja hänen pojilleen."

"En mitään, en mitään", ulisi rouva Dabbelsteen. "Mutta nyt saakoon Dorette kuulla, mikä sinä oikein olet –"

Sisähuoneessa rämähti tuoli kumoon. Vilhelm ehti töin tuskin painua sisimpään soppeen uunin taakse, ennen kuin kamarin ovi aukeni ja rouva Dabbelsteen lensi ulos takaperin, niin että hänen niskansa kolahti ovenpieleen. Elisabet-rouva työnsi häntä edellään tupaan, mutta toinen huusi hurjasti: "Jumala kostaa sinulle! Jumala kostaa!

"– Muistatko mitä Eckeløffista kerrottiin, kun David kyyditsi häntä talonpoikaisreessä – sanottiin, että hän olisi tehnyt sen itse, sillä hänellä oli kassanvaillinki, hän oli kavaltanut kruunun rahoja – ja samaa he sanovat nykyisin vävypojastasi! Onko ketään, joka tietää, mitä oikein tapahtui sinä iltana, kun setäni ammuttiin Enrudsjøenin varrella – ei enempää kuin mitä tiedetään Dortheankaan miehen kohtalosta. Vahingonlaukaus, sanottiin, no niin – David Frazer otti sen valalleen – sinä sait hänet siihen, sinä, kun huomasit, ettei majuri oikein uskonut teihin enää. Toisesta ampujasta, jonka hän sanoi nähneensä kivilouhikossa rannalla, ei sittemmin kuultu hiiskaustakaan. Ja viisi kuukautta sen jälkeen olit naimisissa Davidin kanssa."

"Auttakaa minua saamaan hänet ulos." Mutta Vilhelm näki vilahdukselta äidin liikkumattoman hahmon ovenpielessä.

"En ole kielinyt mitään. Mutta nyt, nyt kun ei minun enää kannata ajatella Augustinin tulevaisuutta, hänetkin sinä olet ryöstänyt minulta – nyt minä sanon mitä tahdon! Että sinä olet huora, murhaaja, avionrikkoja –"

"Sano sitten, sano mitä haluat – mutta ulos huoneesta!" Vanha nainen ähkyi, työntäessään vastaanhangoittelevaa ja kirkuvaa ihmistä askel askelelta ovea kohti. "Avaa edes ovi, Dorthea – älä seiso siinä kuin mikäkin puupökkelö –"

Vihdoinkin Dorthea liikahti. Hän astui lattian poikki ja avasi oven sateeseen. Vilhelmistä näytti kuin äiti olisi tarttunut Aleth Dabbelsteenia käsivarteen ja irrottanut tämän otteen ovenpielestä, mutta muulla tavoin hän tuskin auttoi häätämään tuota hullua ihmistä tuvasta.

Äiti ja tytär jäivät hetkiseksi ovelle. Sitten Elisabet-rouva sanoi: "Mene hänen perässään, Dorthea, koeta saada hänet levolle. Muuten hän juoksee ympäri taloa ja huutaa –"

Äiti sanoi jotakin, jota Vilhelm ei voinut kuulla. "Ei ei", sanoi isoäiti, "silloinhan minä voin itse –." Aleth Dabbelsteen jatkoi meluamistaan oven takana – mutta samassa kun isoäiti meni ulos, kuului nimismiehen ääni. He kuuluivat neuvottelevan jotakin siltapalkeilla.

Isoäiti palasi ja kulki pimeän tuvan läpi. Hän tuntui pyyhkivän kasvojaan esiliinalla, yhä uudelleen ja uudelleen. "Nyt Haakon ottaa hänet haltuunsa. Hän saanee kyllä hänet järkiinsä taas. Alethillahan on kohtauksensa – sen tietävät kaikki. On kai parasta, että sinä pian menet hänen luokseen ja panette maata – mutta saat olla valmistunut siihen, että hän toitottaa korvasi täyteen –"

"En jaksa – en jaksa enää nähdä koko ihmistä! Se pitäisi äidin ymmärtää!"

Elisabet-rouva seisoi tuokion:

"Onko siis mahdollista, ettet koskaan ole kuullut noista vanhoista – huhuista?"

"En koskaan, en sanaakaan!" Dorthean ääni vavahti epätoivosta.

"No silloinhan oli paha, että sinä satuit –. Oli paha, että Aleth sattui saamaan kohtauksensa tänä iltana", toisti isoäiti, ääni aivan kuin hieman varmistuneena.

Dorthea pani kädet kasvoilleen ja itki.

"Kas niin, lapsi. Ymmärräthän, että kaikki tyynni on mielipuolen puhetta."

"Kaikkiko?" kysyi Dorthea kaiuttomasti.

Elisabet-rouva tuntui harkitsevan tuokion verran. Sitten hän sanoi:

"Kaikki – paitsi että ensimmäinen mieheni oli mustasukkainen isällesi. Hän oli. Ja että Alethkin oli rakastunut häneen."

"Entä sitten –?"

"Niin", sanoi rouva miettivänä. "Herra Jumala, Dorette, olethan kohta itsekin vanha nainen – ei kai tämä voi koskea sinuun niin hirveästi? Että äitikin on ollut kerran nuori – viidettäkymmentä vuotta sitten. Niin, me olimme molemmat rakastuneet David Frazeriin." Hänen äänensä kuulosti omituisen kylläiseltä ja tyydytetyltä.

"Ja tästä Aleth on alkanut punoa juttuja – omasta päästään. Juttua kaikki! Eihän isäsi ollut petturi – senhän voit itse ymmärtää, kun katsot hänen kauniita piirteitään – sinullahan on pieni pastellikuva hänestä?"

"Se on niin epäselvä." Dorthea nielaisi pariin otteeseen. "Lasin alle on valunut vettä."

"Mutta kuinka te olette jaksanut tätä!" parahti Dorthea. "Elää – kaikki nämä vuodet, tietäessänne että ihmiset puhuivat – noin kauheita – teistä, takanapäin –!"

Elisabet-rouva ei puhunut mitään.

"Voi, äiti!"

"Herranen aika, lapsi. Ihmisten puheet –" Hän naurahti matalalla äänellä, mutta ei niin kuin hän olisi ollut iloinen. "Niistä ei suuria välitä, kun kädet ovat oikein täynnä."

"Mutta – mutta", änkytti Dorthea, "entäpä – entäpä – nykyinen miehenne – jos hän sattuisi kuulemaan tästä –"

"Haakon –" vanhuksen ääni sai taas erikoisen, kylläisen sävynsä. "Hänhän ei ole mikään eilisen teeren poika, pidä se mielessäsi. Haakonin kaltainen vanha sotilas on kuullut pahempaakin –

"– mutta nyt pitäisi sinun ennemminkin mennä levolle, tyttöseni", sanoi isoäiti vähän ajan perästä. "Kunhan olet nukkunut, ei asia enää näytä niin pahalta."

"En tahdo mennä hänen luokseen", kuiskasi Dorthea kiihkeästi.

"No ei sitten, ellet tahdo, niin sillä hyvä. Olen ullakkohuoneessahan on tänä yönä vuode tyhjänä. Minä saatan sinut sinne, kenties he jo ovat menneet maata, nuorikot. Ja Haakon saa kyllä Alethin ymmärtämään, ettei hän menettele viisaasti huitoessaan niin kuin olisi kypsä hullujenhuoneeseen."

Äiti tuntui hamuilevan eteensä, ja toinen tuki häntä. "Voi äiti, äiti, äiti", itki Dorthea, antaessaan toisen johdattaa itsensä ulos. Vilhelm huomasi, että äiti sanoi äiti eikä mamma –

Hän hiipi esiin uuninsolasta, tähysi ovesta öiselle ja pimeälle pihamaalle nähdäkseen, oliko kulkutie selvä. Sitten hän lähti juoksemaan seinänviertä pitkin, räystäiden alla, löytääkseen piilopaikan. Hitaasti alkoivat jotkut ajatussäikeet irtautua sekavasta vyyhdestä hänen päässään.

11.

Verraten alakuloinen matkaseurue ajoi Lunden veräjästä aamulla, toisena päivänä tuon onnettoman illan jälkeen.

Nimismies oli päättänyt lähteä tytärpuolensa mukana voidakseen auttaa häntä ja järjestää kaiken sen muodollisen, joka oli tarpeen ennen kuin Dorthea voi lähteä Brovoldista. Sen vuoksi he ajoivat isoissa hienoissa vaunuissa, jotka Haagen Halvorsen oli antanut valmistaa ulkomailla näkemiensä ajopelien mukaan. Vaununkori lepäsi S:n muotoisilla joustimilla, niin että se keinui miellyttävästi, ja sekä takana että edessä oli istuimilla nahkatyynyjä, ja vaunujen takaosa oli varustettu kuomulla. Tietoisuus, että hän ajoi niin hienosti, antoi Vilhelmille eräänlaista itsetuntoa. Ja sitä hän saattoikin tarvita.

Hän istui etuistuimella vastapäätä nimismiestä ja äitiä, jotka molemmat nojasivat nurkkiinsa. Oli toki lohdullista, ettei Klaus ollut mukana vaunuissa – hän ajoi heidän omissa ajopeleissään ja ohjasi Junkkaria. Äiti oli määrännyt niin: – "sinä ajat meidän kanssamme, Vilhelm." Vilhelmistä tuntui, että äiti tieten tahtoen syrjäytti Klaun. Ja olihan veljen käytös Lunden häissä antanut äidille tarpeeksi syytä tyytymättömyyteen. Oli vain niin, että Vilhelmin täytyi koko ajan ajatella, miten paljon pahemmin juuri hän oli käyttäytynyt! Olisipa äiti tietänyt kuinka hän oli salaa kuunnellut uunin takana! Aina kun hän vain ajattelikin sitä, hän tunsi vatsanpohjassaan ilkeän äkillisen hiukaisun, ja sydänkin tuntui kuin kuroutuvan kokoon ja kutistuvan. Nyt hän ei saattanut käsittää, että oli voinut menetellä niin. Mutta silloin hän ei ollut silmänräpäyksenkään vertaa ajatellut että se oli häpeällistä.

Eihän hän myöskään tietänyt miksi oli niin tehnyt. Kenties hän oli odottanut, että aikuiset sanoisivat jotakin lisää hänestä ja Torasta, että Aleth toistaisi joitakin tytön lausumia sanoja, niin että kävisi selväksi ettei Tora ollut vihainen hänelle, Vilhelmille, vaan että tyttö ymmärsi ettei hänen lähentelynsä ollut epäjaloa, vaan aivan toista kuin Klaun inhottava päällekarkaus. Tai kenties Vilhelm oli toivonut, että äiti muutamin sanoin puhdistaisi hänen pienen tahratun seikkailu-raukkansa hänen omissa silmissään.

Hänestä tuntui, ettei hän jaksanut hautoa tätä asiaa nyt – eikä hän sittenkään voinut olla sitä ajattelematta, kaiken aikaa. Oli kauheata, kun täytyi hävetä, että oli ollut niin lapsellisen onnellinen! Ja sitten tulivat kaikki ihmiset, toiset äänettömästi halveksien, toiset sanoen sanoja, jotka sattuivat kuin korvatillikat ja jotka ilmaisivat hänelle, kuinka hirvittävän nurinkurisesti hän oli käyttäytynyt – typerästi, herättäen pahennusta tavalla, joka oli Toralle turmioksi: hän oli siis kömpelö poikanen ja kokonaan vailla ihmistapoja. Hän oli varma, ettei hän milloinkaan voisi unohtaa niitä iltahetkiä, jotka he olivat istuneet yhdessä niin viattomina ja tyytyväisinä.

Aina hän muistaisi tytön suloisen pienen rinnan, jota hän oli pidellyt kädessään; se oli ollut niin ihanan lämmin heidän istuessaan siellä kosteankylmässä laaksossa myllypadon luona, ja harju laakson toisella puolen oli ollut niin syvänsininen ja etäällä. Ja tytön suudelmat tulivat aivan kuin vieläkin täyteläisemmiksi ja paremmiksi, kun kaikki oli niin autiota heidän ympärillään, – olisi ollut vallan kaameata, ellei heitä olisi ollut kaksi. Aina, kun hän tästedes tuntisi vastapuhjenneen tuomenlehden väkevän tuoksun, hän muistaisi tytön hikistä paitaa ja pientä puroa, joka solisi tuomipensaiden takana laaksossa. Ja aina liittyisi näihin muistoihin eroamattomasti häpeän tunne – hän oli haaveksinut olevansa täysi-ikäinen nuori mies, ja hänet olikin viskattu kovakouraisesti takaisin nulikkaikäisten maailmaan, jossa aina on vaarassa tehdä tyhmyyksiä ja aina on otettava vastaan nöyryytyksiä.

Äidin kasvot olivat kalpeat ja väsyneet. Hän oli ryöminyt syvälle omaan nurkkaukseensa kuomun alla ja oli kietoutunut tiukasti matkapeitteeseen, aivan kuin hänen olisi ollut vilu. Päivä olikin melko kolea – sade oli lakannut, mutta taivas oli pilvessä ja ilma raakaa. Hetken kuluttua painuivat äidin silmät umpeen, Vilhelm huomasi, että hän oli nukahtanut. Vähän ajan perästä nimismies Lundekin vaipui uneen.

Vilhelm ei voinut nukahtaa paikallaan – etuistuin oli melko kapea, ja hänen selkänsä takana se yhtyi kohtisuoraan ajajan istuimeen. Kun vaunut heittelehtivät ja keinuivat hiukankin äkillisemmin, hän oli viskautumaisillaan pois orreltaan. Pari kertaa hän yritti kääntyä ja kysellä jotakin näkemäänsä pojalta, joka oli ohjaksissa, mutta oli kovin vaivalloista puhella ylöspäin ja sitä paitsi hän pelkäsi herättävänsä molemmat toiset. Oli parempi kun he nukkuivat – hän ei toivonut, että he puhelisivat hänen kanssaan.

Hän arkaili ajatusta, mutta sittenkään hän ei voinut olla ihmettelemättä: miltähän mahtoi tuntua, kun oli saanut tietää, että omista vanhemmista oli kierrellyt noin kauheita huhuja? Kun rouva Dabbelsteen oli alkanut huutaa ja kirkua, ei rouvan sanojen sisällys ollut ensin tehonnut häneen sen kummemmin – hänestä oli tuon hullun ihmisen raivo vain ollut kaameaa ja vastenmielistä, samoin kuin noiden vanhojen naisten tappelu – niin, sillä hehän olivat suorastaan tapelleet, rouva Dabbelsteen ja isoäiti. Vasta myöhemmin hän oli älynnyt, mitä rouva oikeastaan oli kertonut. Tietenkään se ei ollut totta, hän ei hituistakaan uskonut rouva Alethin juttuja. Olihan miltei puoli vuosisataa siitä, kun se kaikki muka oli tapahtunut. Ja oli kuin Vilhelm ei olisi kyennyt kuvittelemaan, että jokin asiallisesti niin etäinen saattaisi olla todellista. Ellei vain herra Dabbelsteen olisi juolahtanut hänen mieleensä. Hän muisti nyt opettajan epätoivoisen käyttäytymisen sinä yönä, kun he olivat ajaneet eksyksiin ja päätyneet Lundeen – hän muisti isoäidin suuret uhkaavat kasvot, sellaisena kuin vanhus oli seisonut heidän edessään yöpukeissaan, vihreässä silkkinutussa, joka pani ajattelemaan vuorta. 'Batseba, Batseba, Davidin vaimo', oli herra Dabbelsteen huutanut, ja isoäiti oli kohonnut hänen edessään, kaameana kuin tunturi. – Tietenkin hän saattoi sanoa itselleen, että herra Dabbelsteen oli vihjannut sellaiseen, minkä oli äidiltään kuullut. Mutta vaikka se olisikin ollut silkkaa juorupuhetta, parhaasta päästä –! Isoäidin vankka ruho ja hänen oma aavisteleva pelkonsa, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, piirtyi tuskallisen selvänä hänen mieleensä. Ja oli miten oli, raskasruumiinen vanha vaimo oli hänestä salaisuuksia täynnään. Jo se, että hän oli ollut neljä kertaa naimisissa ja miesten kanssa, jotka tulivat aivan eri tahoilta ja eri maailmoista, kaikki luovuttaakseen elämänsä langan hänen käteensä, täytti pakostakin isoäidin raskaan ruhon niin paljolla tietämisellä ja merkillisillä ajatuksilla, että Vilhelm oli varma, ettei hän milloinkaan enää voisi ajatella isoäitiään tuntematta turvattomuutta.

Kesken kaiken hänen täytyi yhtäkkiä vilkaista nukkuvaan äitiinsä. Ei kai hän vain saattanut luulla, että kertomukset olivat tosia? Sillä silloinhan äidistä olisi tullut salamurhaajan ja avionrikkojan tytär – ei, eihän sellaista ollut lupa ajatellakaan! Ja jälkeen kävi tuskan värähdys hänen lävitseen, niin että vatsanpohjaa karmi – entäpä jos äiti saisi tietää, että hän oli seisonut sopessa kuuntelemassa! Koskaan hän ei saisi vihiä, mutta niin kauan kuin he eläisivät, hän saisi näin ollen kulkea ja tietää, että äiti sisimmässään ajatteli sellaista, jota hän ei tietänyt poikansa tietävän.

Hän katseli kosteana kimaltavaa vuorenseinää, jonka sivua he ajoivat. Sammalmättäitä ja jäkäläruusukkeita, ja vesi valui suihkuina pitkin vuorenkuvetta, joka näytti rapistuneelta, punaruskean ruosteen syömältä: tuontapaista kallionpintaa oli lapsena hauska raaputtaa! Pyörät kulkivat keikkuen ja hytkyen kivien yli ja aivan kuin juuttuivat mutakuoppiin – hevoset ponnistelivat, ja ajopelit heiluivat ja huojuivat, ja nuo kaksi, kumpikin nurkkauksessaan kuomun alla, liikkuivat hiukan nukkuessaan. Vilhelmin alkoi vähitellen tulla vilu.

Hän ei koskaan ennen ollut sitä ajatellut, vaikka tietysti aina oli tietänyt, että vanhemmat ja aikuiset yleensäkin elivät omassa maailmassaan, josta lapset tunsivat vain pien osan. Aivan kuin heilläkin oli oma maailmansa – niin, kirjoissahan puhuttiin "lasten maailmasta", jonka ulkopuolelle aikuiset jäivät. Ja siinähän oli sellaistakin, josta voitiin sanoa: "sepä vielä puuttuisi, että isä ja äiti saisi siitä tietää". Mutta oli ollut niin selvää ja luonnollista, että näin oli. Hän oli varma, että esimerkiksi Bertel ja Birgitte eivät milloinkaan sitä pohtineet; he turvautuivat yhtä luottavaisina äitiin ja muihin täysi-ikäisiin, jotka vastalahjaksi suojasivat heitä. Aivan niinkuin hänkin oli tuntenut olevansa lämpimien siipien peitossa, ajatellessaan äitiä ja isää. Vieläpä silloinkin, kun isä äkkiä katosi ja elämään tuli paljon epävarmuutta ja pelkoa ja surua heille kaikille, ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanut, että saattoi olla muutakin epävarmaa ja kauheata isän kohtalossa kuin hänen kuolemansa onnettomalla matkalla. Kyllähän hän tiesi, että ihmiset puhuivat ja lausuivat kaikenlaisia arvelujaan, mutta hänestä se oli tuntunut aivan luonnolliselta – olihan ihan tavatonta ja huomiota herättävää, että mies saattoi tuolla tavoin kadota, tykkänään. Mutta nyt hän ei saattanut olla ajattelematta – niin, eihän hän luullut että asia oli niin, mutta se siis saattoi olla mahdollista tavallaan, – että isän elämässä voi olla sellaistakin, jota kukaan ei tuntenut. Tai kenties äiti tunsi, mutta ei kukaan muu – ja olipa asian laita niin taikka näin, ei hän, Vilhelm, saisi milloinkaan sitä tietää.

Hänhän oli ollut naimisissa jo kerran ennen, äiti – nyt sekin selvisi hänelle uudella tavalla. Vilhelm Adolf Bisgaard, jonka kaimaksi hänet oli ristitty – oli kuin hän olisi ollut vain kaksi suurta arkkua ullakolla, täynnä kirjoja ja sirokirjaimisia käsikirjoituspinoja. Äiti oli kieltänyt niihin koskemasta, kun he menivät ullakolle etsimään paperia, valmistaakseen leijoja. Ja salkut, joissa oli kauniita vesivärikuvia perhosista, jokaisella toukka ja kotelo vierellään. Valkoisiin pergamenttikansiin sidottu Horatius, jota he saivat käyttää koulussa, mutta johon niin hirveän helposti tuli mustetahroja, ja silloin äiti torui. Ametistinen kaulaketju ja korvahelyt – kotelo, jossa ne olivat, lepäsi päällimmäisenä äidin korulippaassa, ja kun lapset saivat sitä katsella, sanoi äiti, että se oli ollut Bisgaard-vainajan häälahja hänelle. – Ja Vilhelmin mieleen juolahti yhtäkkiä, että Bisgaardkin oli ollut ihminen, hänkin, ja että äiti oli ollut hänen luonaan seitsemän vuotta, niin kai se oli, mutta tämä tapahtui ennen kuin he olivat olemassa, äiti yksin tiesi tuosta ajasta ja siitä miehestä.

Oli kuin hän yhtäkkiä olisi oivaltanut, että ihmiset, joka ikinen heistä, olivat näkymättömän kuorensa sisässä – näkymättömän, mutta silti oli sen läpi mahdotonta nähdä. Hän kätki sisäänsä niin paljon sellaista, mitä oli elänyt, mitä hän aina muistaisi, mutta mistä äiti ei koskaan saisi tietää. Ja äiti, ja isoäiti, ja nimismies tuossa, ja kaikki ihmiset – kaikilla oli loputtomiin salaisuuksia, joita he kätkivät kuorensa suojaan. Oikeastaan oli kaameata ajatella sitä, sillä näinhän oli jokainen tavallaan aina yksin, kenen kanssa hän sitten olikin.

Raskaat vaunut eivät kulkeneet erikoisen nopeasti sateen liottamalla tiellä. Useita kertoja heidän täytyi pysähtyä kohdatessaan karjamajoille kuljetettavia eläimiä. Ja ensimmäisessä vaihtopaikassa, jossa he levähtivät, tapasi nimismies tuttuja ja jäi istumaan pitkäksi aikaa ja juttelemaan heidän kanssaan – kai tuntikaupalla. Äiti ja hän istuivat sillä aikaa uunin vieressä, mutta he tuskin puhelivat mitään keskenään. Vilhelm kadehti Klauta, joka oli riippumaton – Klaus ajoi tiehensä heti, kun he olivat syöneet ja kun Junkkari oli levännyt.

Heidän täytyi yöpyä majatalossa, joka oli suunnilleen Lunden ja lasitehtaan puolivälissä, ja sinne he saapuivat vasta myöhään illalla – kello oli jo yli yhdeksän. Klaus oli syönyt ja mennyt levolle jonkinlaiseen käytävässä olevaan vuoteeseen, joka oli poikien makuupaikkana. Hän oli jo unessa, kun Vilhelm tuli pannakseen levolle.

Käytävässä kävi ankara veto, mutta ei sittenkään tarpeeksi voimakas, jotta se olisi voinut karkoittaa vanhan pilaantuneen ruoan hajun – ruokaa säilytettiin hyllyllä vuoteen yläpuolella. Koko majatalo oli kaiken kaikkiaan vastenmielinen. Vaimo kompuroi suoraan vuoteesta, kun he tulivat, ja otti heidät vastaan sellaisenaan, puolialastomana. Hänen säärensä resuisen paidan alla olivat likaiset, täynnään sinisten, paisuneiden suonien verkkoa, ja paidan kaula-aukko oli liian avara, niin että se koko ajan luisui alas ja näytti luisevan laihat olkapäät ja ajoittain vieläpä hänen litteät riippurintansakin. Vilhelmistä tuntui oudon vastenmieliseltä nähdä niin paljon vanhan ruumiin viheliäisyyttä. Varsinkin kun vaimo nähtävästi oli ollut kaunis nuorena, sen saattoi päättää kasvoista – ne olivat kyllä ruskeat ja kurttuiset, ja tukka törrötti vihertävänä ja liasta kankeana mustan myssyn alta, mutta vaikkakin suu oli sisäänpainunut, oli siinä jotakin kaunista, varsinkin sivultapäin.

Vilhelm ei ollut maannut kauan vuoteessa, ennen kuin kirput alkoivat häntä kiusata, ja muitakin syöpäläisiä oli. Ja Klaus otti hävyttömän paljon tilaa ja nukkui kuin ainakin se, jolla näennäisesti on puhdas omatunto.

Vihdoin Vilhelm alkoi lukea iltarukousta itsekseen. Hän oli luopunut tavasta lukea ääneen rukouksensa, noustessaan ja pannessaan maata. Hän tiesi ettei se ollut oikein, ja kun hän nyt luki ne vain ajatuksissaan, ei sekään ollut ihan oikein. Sillä hän oli kokenut, että hänen aloitettuaan rukouksensa vuoteessa sattui useimmiten niin, että hän nukahti kesken, kuten nytkin.

Dorthea-rouva makasi kapealla seinäpenkillä tuvassa, eikä hän juuri voinut toivoa saavansa unta tänä yönä. Osittain senkin vuoksi, että oli nukkunut koko lailla ajopeleissä. Ja hänen vuoteensa oli kovin epämukava, vaikkakin nimismies oli tuonut sisään vaunun tyynyt ja valmistanut niistä hänelle alustan, ja peitteekseen hän sai lainaksi nimismiehen omat nahkavällyt, jotka aina olivat Halvor Haagensenin mukana matkoilla. Olihan se tavattoman kauniisti tehty. Itse nimismies makasi ajomiehen kanssa tuvan ainoassa vuoteessa, joka oli vieläkin lyhyempi ja epämukavampi kuin talonpoikaisvuoteet yleensä ja joka sitä paitsi näytti kovin epäsiistiltä.

Dorthea makasi käsi posken alla, kääntyneenä tulenhohdetta päin: hiillos tummui vähitellen, leimahti tuokioksi hiukan tohahtaen, jälleen tummuakseen yhä mustemmaksi, samalla kun hiiltynyt puu hiljaa rasahdellen raukesi tuhaksi.

Niin, hän oli hyvä ihminen, nimismies Lunde. Ja ihmeellistä kyllä, Dortheasta tuntui, että hän kaikesta huolimatta oli tullut lähemmäksi äitiään kuin milloinkaan ennen. Ehkä siksi, että he nyt olivat molemmat vanhoja naisia. Sillä kun ihminen itse joutuu leikistä pois, silloinhan kalpenevat ne tunteet, joiden takia kerran oltiin niin kireästi vastakkain.

Aivan kuin keskinäisestä, sanattomasta sopimuksesta he olivat jättäneet kauhean illallisen kohtauksen silleen, hiljaisuudessa haudattavaksi. Seuraavana päivänä äiti oli ottanut hänet syrjään ja puhunut kahden kesken hänen tulevaisuudestaan. Itse asiassa mikään ei estänyt häntä asettumasta tänne Lundeen pikkulastensa kanssa; huoneita ja ruokaa heillä Jumalan kiitos oli. Vilhelmhän oli jo nyt saanut pienen kirjanpitotoimen lasitehtaalla, ja Klaus saattoi päästä kauppaoppilaaksi taikka konttoriin – kukaties Antoinette Bisgaardin avulla. Hän itse, Elisabet-rouva, ja nimismies, ja varmasti myös Ole, ottaisivat mielellään hänet vastaan. Vain yhdestä paikasta puristi kenkä – gaullelaiset saattaisivat ehkä katsella heitä karsaasti. He olivat nyt jo hiukan tyytymättömiä, etteivät Haakon ja hän tahtoneet jättää taloa Olelle ja Ingebjørgille, heti häistä alkaen. Mutta mikäli Dorthea halusi lähettää jonkun pienimmistään heidän kotiinsa, he saisivat kaikin tavoin hyvät oltavat isovanhempien luona – Elisabet-rouva itse pitäisi mielellään pari pikkuveikkaa luonaan, ja Haakon oli lapsirakas – hän ei koskaan ollut oikein toipunut surusta pikku-Halvorin kuoleman jälkeen. Sopisi kai parhaiten, että he ottaisivat Rikken ja Kristenin – ei kai kestäisi kauankaan, ennen kuin Ole ja Ingebjørg saisivat pienokaisia, ja pari pikkulasta enemmän tai vähemmän talossa menisi samalla. "Niin, ajattelehan asiaa, tyttöseni. Jos sinusta myöhemmin alkaa tuntua, ettet tule toimeen, kun laumasi on niin suuri, niin lähetä milloin hyvänsä pari heistä meidän luoksemme – he ovat tervetulleet."

Dorthea ymmärsi kyllä, että äidin tarjous oli rehellinen. Äidin tapaista ei ollut uhrautua kenenkään hyväksi, ellei hänellä itsellään ollut halua. Vaikkakin – Aleth Svenintytärtä kohtaan hän kaikesta päättäen oli ollut hyväntahtoinen ja kärsivällinen. Sillä hyvin vähän luultavaa oli, että hän olisi pitänyt Alethin puolta vain sen vuoksi, että hän pelkäsi, mitä juttuja Aleth saattoi panna liikkeelle. Oli kai liiankin totta, että äiti ei milloinkaan ollut erikoisesti välittänyt ihmisten puheista. Todenmukaisempaa olikin, että hän oli säälinyt tyttöä, joka oli niin toivottomasti rakastunut emäntänsä valloittamaan mieheen. – Dorthea makasi ja olisi suonut, että hän selvemmin muistaisi isänsä – hän muisti vain, että isä oli ollut lempeä ja hyvä. Oli päätöntä ajatella häntä joidenkin hämäräperäisten juttujen yhteydessä. – Eihän Dorthea osannut uskoa äidistäänkään mitään suoranaisesti rikollista. Mutta nuoresta vaaleaverisestä isästä, joka soitteli huilua illan hämärässä – ei koskaan!

Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti uni, jonka oli nähnyt aiemmin keväällä. Isä – ja majuri Eckeløff – olivat tulleet huoneeseen, jossa Jørgenkin oli – he olivat tulleet hakemaan häntä.

Ei –. Hän koetti kääntyä saadakseen paremman asennon, mutta silloin liukuivat nahkatyynyt erilleen ja vällyt olivat pudota lattialle. Dorthea järjesti vuoteen ja paneutui maata, kasvot seinään käännettyinä. Hänen piti koettaa sulkea silmänsä ja ajatella muutakin kuin kaikkea tätä huolestuttavaa. Rikke ja Kristen – ei, heitä hän ei ainakaan voisi lähettää pois luotaan – kuinka Rikke hurmaantuisikaan löytäessään noin paljon ihania namusia isoäidin lähettämästä korista!

Ei – ruveta uskomaan unia ja enteitä, siihen hän ei Jumala nähköön sentään suostuisi. Vaikkakin viimeaikaiset tapahtumat olivat niin kovasti koskeneet hänen hermoihinsa. Oli tarpeeksi hullua, että hän oli antautunut tuon mustalaisvaimon puijattavaksi sinä yönä. Ja vaikka hän vielä senkin jälkeen oli kokenut uusia kolahduksia – niin, meidän Herramme tiesi kuinka Aleth Dabbelsteenin mielettömät syytökset olivat häntä järkyttäneet.

Hänhän oli ollut aivan selvillä jo hamasta lapsuudestaan, etteivät äiti ja hän koskaan olleet ymmärtäneet toisiaan. Mutta sen perusteella uskoa äidistä – ei, se meni sentään liian pitkälle. Tavallaan oli kai äiti tarkoittanut hyvää lapsilleen – ainakin enemmän kuin Dorthea oli nuorempana ollessaan ymmärtänyt. Äiti oli ainakin vaikuttanut niin sydämelliseltä, kaikki ihanat liina- ja villakankaat, mitä äiti oli hänelle lahjoittanut, annettiin hyvästä sydämestä – ja oli äärettömän tervetullutta.

Mutta jättää joku lapsista hänen haltuunsa – ei, siihen hän ei kyennyt. Hän ei voisi olla ilman ainoatakaan, vaikka heidän elättämisensä saattaisi käydä miten vaikeaksi hyvänsä.

Tietysti voisi Vilhelm jäädä lasitehtaalle – mutta ei, kun kerran nuo ihmiset hallitsisivat siellä – ja eihän se myöskään olisi mikään tulevaisuuden paikka – olla kirjurinapulaisena tai varastopalvelijana.

Ehkä hänen kuitenkin olisi pitänyt lähemmin harkita kapteeni Coldin tarjousta Klaun suhteen. Nauttivathan upseerit säätynä eräänlaista arvonantoa, ja olihan totta, että monet heistä ansaitsivat ihmisinäkin mitä suurinta kunnioitusta. Mutta ei – vähemmän kuin milloinkaan ennen äiti nyt uskalsi ajatella, että poika valitsi sellaisen elämänuran, joka moraalisessa mielessä oli niin vaaroja täynnä. Se pienoinen unen turtumus, joka oli alkanut vallata Dorthean, vaihtui taas eläväksi kauhuksi. Klaun oli aivan liian kärkäs väkeville, mikäli tilaisuus tarjoutui – tämä oli alaston totuus, eikä äiti voinut sulkea siltä silmiään. Ja entäs tuo kauhea asia ja nuori tyttö. Se ajatus vaivasi häntä kuin painajainen.

Vaikkakin Aleth tietysti liioitteli, suunnattomasti, esittäessään asian niin, että poika oli suorastaan yrittänyt raiskata Toraa. Mutta Klaus oli kaikesta päättäen käyttäytynyt raa'asti ja tunkeilevasti, koskapa lapsi todellakin oli alkanut pelätä häntä. Ei hyvä ystävä, sinuapa ei äiti lähetäkään omin päin nuorten soturien joukkoon kuninkaalliseen Kööpenhaminaan!

Vilhelm taas oli ollut aivan liikuttava, poika raukka, seisoessaan siinä viattomasti vakuuttaen, että hän pyytäisi samaista Toraa odottamaan. Niin, hän oli hyvä poika, äidin pikku Vilhelm. Hänestä ei tarvinnut olla huolissaan. Vaikkapa hänellä kai oli helposti syttyvä sydän. Tämä oli jo pojan toinen rakastuminen. No niin, silloinhan ei kestäisi kauankaan, ennen kuin hän löytäisi tulevaisuudenunelmilleen uuden kohteen. Jumalalle kiitos ja kunnia, hänen pikkujuttujaan ei äidin tarvinnut panna sydämelleen. – Dorthea hymyili hellästi pimeässä. Ei, Vilhelmin rakastumisille hän saattaisi ainakin toistaiseksi hymyillä. Ja Dorthea jäi makaamaan ja ajattelemaan sydänkäpyään, kunnes hänen mielensä rauhoittui ja hän nukahti.

Seuraavana aamuna, kun Vilhelm astui ulos syli täynnä nimismiehen matkavaunujen tyynyjä, seisoi Klaus tarkastelemassa ajopelejä. Vilhelm ei ollut välittävinään hänestä: "Siirrypäs hiukan." Hän asetti tyynyt paikoilleen ja meni sisään hakemaan muita vaunuihin kuuluvia tavaroita. Mutta kun hän palasi, seisoi veli yhä paikallaan.

He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan siitä illasta lähtien. Ja nyt aamulla, heidän herättyään pöpperöisinä kylmän ja tukalan yön jälkeen, ei ainakaan Vilhelmia haluttanut puhua sanaakaan enemmän kuin oli tarpeen. Ei edes äidin matkaseuralleen keittämä olutjuusto, jota poika söi aimo annoksen, pystynyt sulattamaan häntä kuin jonkin verran.

"Kuulehan, Ville –?" sanoi Klaus puoliääneen, kun veli kääntyi mennäkseen jälleen sisään.

"Mikä on? Tahdotko jotakin?" tiedusteli Vilhelm kylmästi, kun Klaus pysähtyi.

"No niin, jääköön – ei, minä tahdoin vain sanoa sinulle erään asian." Klaus punastui hiukan, suuntasi kauniit silmänsä veljeen ja sanoi hiukan hämillään: "Minun on paha olla – kun tulin potkaisseeksi sinua kasvoihin."

Vilhelm tunsi kalpenevansa kiukusta. Pöhötys oli laskenut, mutta hän tiesi näyttävänsä pahalta yhä vielä, toinen puoli kasvoja oli aivan sinisen ja vihreän ja ruskean kirjava, ja silmänvalkuaista veresti. "Tosiaankin – sinä olet siitä pahoillasi! Oletpa sinäkin aika hyväkäs."

"Ymmärräthän, Ville – jos vain olisin tietänyt – tietänyt, että sinä ja hän – että olitte niin hyviä ystäviä, niin minä –. Mutta minähän luulin, ettei se ollut muuta kuin – minä luulin ettet sinäkään tahtonut muuta kuin hakkailla häntä!"

Kesti silmänräpäyksen ennen kuin Vilhelm pystyi puhumaan: "– etten minäkään tahtonut muuta kuin –! Ja sitä sinä siis tarkoitat hakkailulla?"

"Niin niin, tietysti." Klaus tömisteli jalkojaan, mutta katsoi yhä edelleen toista silmiin. Vilhelm tiesi oikeastaan hyvin, että Klaus tahtoi pyytää anteeksi, sekä ettei se ollut veljelle niinkään helppoa. "Minähän olin nähnyt, että hän salli sinun – ja uskoin, että se oli vain tuollaista hakkailua. Ja minua harmitti niin – kun hän oli olevinaan niin nenäkäs minua kohtaan."

"Sinä olet sitten kuin seitsemän pirun riivaama! Ettet sinä nyt koskaan opi mitä saa sanoa, mitä ei. Tahdotko tehdä minulle palveluksen ja pitää turpasi kiinni!"

Klaus katseli häntä vielä silmänräpäyksen ajan – sitten hän katsahti maahan. Vilhelm tunsi sanomattomaksi tyydytyksekseen rangaisseensa nuorempaa veljeään ja että veli tunsi saaneensa rangaistuksen. Poika kääntyi nopeasti ja meni heidän ajopelejään kohti, joiden eteen Junkkari jo oli valjastettu. Klaus vihelteli hiukan, muka askarrellessaan jotakin.

Heti sen jälkeen, Vilhelmin seisoessa tuvassa ja ilmoittaessa nimismiehelle, että vaunut olivat matkavalmiina, hän kuuli Klaun ajavan pihalta.

Ilta oli jälleen myöhä, ennen kuin he ehtivät kotiin Brovoldiin.

Bertel törmäsi ulos, Klaus perässä; tämä auttoi äidin alas vaunuista – ja sitten Bertel heittäytyi hänen syliinsä ja tarrautui häneen, puhjeten kiihkeään itkuun.

"Mutta oma aarteeni – onhan ihan hullua – valveilla näin myöhään –." Gunhild lapsentyttö selitti, että oli ollut aivan mahdotonta saada poikaa levolle. Siitä asti kun Klaus oli tullut kotiin iltapäivällä ja kertonut, että toisia voitaisiin odottaa illemmalla, olivat Bertel ja Birgitte ja Elisabet olleet ihan riehaantuneita ilosta; vasta vähän toista tuntia sitten olivat pikkutytöt vihdoinkin luopuneet taistelemasta unta vastaan ja suostuneet menemään vuoteeseen.

Dorthea kulki läpi koko kotinsa, hilkkakaapu yhä yllään. Kaikki oli niin sievästi järjestetty: makuuhuoneessa odotti katettu pöytä, ja kynttilät paloivat peilin edessä; hänen oma ihana vuoteensa odotti valmiina, verhot aukivedettyinä, puhtaana ja houkuttelevana. Ja hän huomasi, että palvelustytöt olivat siivonneet imettäjänhuoneen oikein erikoisen huolellisesti. Pikku Kristen nukkui makeasti Johannen sylissä, ja kaikki kolme pikkutyttöä nukkuivat lastenvuoteessa, nukkuivat suloisina ja lämpiminä, pienin puolittain isonsiskon sylissä – ja päällyspatja lattialla kuten aina.

Hän meni yläkertaan ja tarkasteli vierashuonetta, jossa nimismiehen piti nukkua – sekin oli joka tavalla kunnossa, vuoteessa parhaat lakanat – mitään ei ollut unohdettu.

Keittiössä ammensi Ragnhild-keittäjätär paraikaa kermapuuroa vatiin, ja Finchen Wagner nousi juuri kellarinluukusta, tuoden mukanaan pullon talon parasta kirsikkamehua. He toivottivat hänet sydämestään tervetulleeksi kotiin, ja Finchen suuteli hänen kättään. Vantteran pikku vaimon tummat silmät hymyilivät kilpaa suun kanssa, hänen vastatessaan Dorthean kyselyihin vakuuttaen, että lapset olivat olleet kilttejä kuin kulta – ja kotona heillä oli kaikki oikein hyvin, kiitos vain kysymästä.

Tervetuloa kotiin – voi, milloinkaan ennen ei ollut tuntunut niin siunatun hyvältä päästä kotiin. – Kuinka viihtyisä koko talo olikaan, kuinka hyvä täällä oli asua! – Ja hän oli vain palannut kotiin hajottaakseen sen; sitä oli mahdotonta käsittää tai kuvitella.

Seuraavana aamuna hän vastaanotti palvelustyttöjensä selonteot kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Elen, karjakko, oli juuri kertonut uutiset omalta osastoltaan. – "Entäs Karl Cold?" kysyi hän Gunhildilta, "minä päivänä hän matkusti?"

Eilen illalla oli lähetetty häntä hakemaan. Kapteeni tahtoi hänet kotiin – ja olihan luonnollista että hän tahtoi – niin, sillä ajatelkaas, rouva, neitsyt Langseth raukalle tuli sittenkin lähtö! Ja kapteeni valmisteli paraikaa muuttoa; hänen piti matkustaa Tanskaan heti kun hautajaiset olisivat ohi, maanantaina. Neitsyt oli kuollut viime perjantaina.

"Voi Jumala armahtakoon! Vai loppuko siitä sittenkin tuli –!"

Niin, Gunhild oli aikonut kertoa kaikki eilen illalla, mutta silloin nimismies oli juuri tullut sisään. Niin, viime perjantaina se oli tapahtunut. Neitsyt oli kyllä ollut meikein terve taas – kapteeni oli tuottanut jonkun tohtorin Kristianiasta, ja hänkin oli sanonut että neitsyt paranisi. Mutta heidänhän piti lähteä karjamajalle viime lauantaina, ja perjantaina iltapäivällä oli neitsyt Langseth saanut päähänsä, että hänen ehdottomasti oli mentävä pikimmältään alakertaan nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa matkaa varten. Ja sitten he olivat auttaneet häntä saamaan hiukan vaatetta ylleen, karjakko ja Magnille, sillä neitsyt oli niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Mutta juuri, kun hän oli menemässä portaita alas, hän yhtäkkiä lyyhistyi, ja seuraavana silmänräpäyksenä oli kaikki ohi.

"Voi Herra Jeesus, kuinka kauheaa!"

"Niin, ihmisraukka –. Ja vaikka pitäisikin sanoa, että hän itse oli syypää kaikkeen – käy häntä sentään sääli. Niin kiltti ja kaunis ja reilu naisihminen kuin hän oli, Marie Langseth." Gunhild huomasi, ettei rouva halunnut kuulla enempää Fenstadin onnettomuudesta, ja vetäytyi syrjään.

Portaissako, portaissako – mutta tietysti se oli ihan sattuma –. Kerrottiinhan joskus ihmisistä, jotka olivat maanneet sairasvuoteella pitkiä aikoja, suurien verenmenetysten jälkeen, ja jotka sitten yhtäkkiä kuolla kupsahtivat, juuri kun luultiin että vaara olikin jo ohi. Niin, mikäli hän tiesi, sattui – eikä aivan harvoinkaan – että kuolema kohtasi heidät juuri silloin kun he ensimmäistä kertaa olivat jalkeilla. Aivot tyhjenivät silloin verestä, sanottiin – toisten lääkärien mukaan taas tuli äkkikuolema siksi, ettei kaikkea pilaantunutta verta ollut saatu pois, ja niin syntyi aivan kuin tulppa maksoittuneesta verestä, joka sydämeen tunkeuduttuaan tappoi heti.

Saattoihan hyvinkin ajatella, että mustalaisvaimo oli kuullut tämäntapaisista tapahtumista ja ennustanut että Mariellekin saattaisi käydä niin. – Tyttö raukka, tyttö raukka – ja Cold raukka myös, tietysti hän nyt kärsi sekä sydämentuskia että omantunnon vaivoja, sillä hän ei suinkaan ollut tunteeton mies – eikä mikään huono ihminen.

Voi hyvä Jumala, mitä hyödytti häntä nyt, että hän aina oli vihannut taikauskoa ja mystiikkaa – ei, ei vihannut, hän oli ennemminkin halveksinut kaikkea sentapaista, hymyillyt sille ylimielisesti. Nyt vasta hän vihasi sitä – nyt, kun hän tunsi, että tuo kaamea yritti tunkeutua hänen sieluunsa, myrkyttää sen petoksen inhottavilla huuruilla.

Niin, sillä kaikki tuo ennusteleminen – myrkkyä se oli! Oi Jumala, surut ja onnettomuudet, kaikkein raskaimmatkin – saihan ihminen taakkojen lisääntyessä myös lisävoimia kantaakseen niitä. Kun vain osasi nähdä tien selkeänä edessään, kohdata onnettomuudet avoimin silmin, auttoi järki säilyttämään tasapainon. Mutta jos alkoi kysyä itseltään, piilikö tämän armottoman kohtalon takana salaperäisiä voimia, joita kukaan ei hallinnut, jos rupesi etsimään salattuja tarkoituksia kaikessa tässä läpitunkemattomassa pimeydessä – ei, silloin oli elämä mahdotonta kantaa. Pimeys on aina pahaa, se tekee jalan epävarmaksi, mielen pimeänaraksi, häilyväksi, heikoksi.

Ja sitä paitsi, millaisia vastenmielisiä, alhaisia edustajia näillä pimeydenvalloilla olikaan palveluksessaan, näillä valloilla, joiden olemassaoloa taikausko edellytti! Yliluonnollinen maailma, joka lähetti tiedoituksensa inhottavien, näpistelevien tai puolihupsujen akkojen, rasvaisten korttilappujen tai alhaisten juorujen välityksellä! Hyi, hyi, oli kuin tämäntapaisen pelkkä kosketuskin olisi saastuttanut – surut ja kärsimykset, tuska ja epätoivo, kaikki peittyi mädännäisyyden inhottavaan, petolliseen väritykseen ja muodottomuuteen – ei ei! Voi Herra Jumala, minä olen kyllä heikko, paljon heikompi kuin tiesinkään. Mutta varjele minua tulemasta niin heikoksi, että alan kuunnella ennusteluja ja merkkienselittelyjä – nimitäthän sinä sellaista omassa Sanassasi pahennukseksi Herran silmissä.

Dorthea päätti mennä kirkkoon tänä sunnuntaina ja ottaa mukaansa viisi vanhinta lastaan. Nimismies liittyi seuraksi, joten he tänään täyttivät koko isännöitsijän penkin. Ja lehterille oli Brovoldin palveluskunta kokoontunut täysilukuisena.

Hän istui kenties viimeisen kerran penkissään, ajatteli Dorthea; tämä oli kuin hyvästijättöä, ja sen vuoksi juhlallista, vaikkakin pastori Muus tapansa mukaan saarnasi hyvin kauan ja pitkäveteisesti. Mutta hänen messuäänensä oli kaunis. Ja nuo tutut kasvot ympärillä, joille Dorthea sydämessään jätti hyvästit, urkujensoitto ja virrenveisuu liikutti häntä syvästi. Useaan otteeseen täyttivät lämpimät kyynelet hänen silmänsä hänen istuessaan siinä ajatuksiinsa painuneena saarnan aikana ja pidellessään Birgitteä, joka kesken kaiken alkoi nuokkua. Pikku Elisabet nukkui rauhallisesti Haagen Lundin sylissä – hän ja Rikke olivat luottavaisesti turvautuneet tuohon ystävälliseen jättiläiseen, joka täysin oli hyväksynyt osansa näiden kahden kultaisena isoisänä.

Aurinko paistoi sunnuntaisen heleästi, kun he tulivat ulos kirkosta. Liikkuessaan hitaasti kirkkomaan veräjää päin ja tervehtiessään milloin toista, milloin toista ryhmää, joka vaelteli hautojen välissä nähdäkseen rakkaittensa lepopaikat, Dorthea ajatteli alakuloisena: täällä olisi hänenkin Jørgeninsä levännyt. Voi, itse asiassa oli kai kutakuinkin samantekevää, luovutammeko rakkaittemme tomumajan haudan suojaan vai tietääkö yksin Herra, missä ihmisen maalliset jäännökset maatuvat, metsän peitossa vaiko meren pohjalla. Ja sentään hän toivoi katkerasti, että hän olisi saanut laskea Thestrupin hautaan, jonne hänetkin kerran kätkettäisiin, miehensä viereen. Eikö Jørgenin ruumista koskaan löydettäisi –?

– Ja täällä vanhan kirkon juurella oli niin kaunista, kun aurinko niinkuin nyt valaisi lehmusten ja vaahteroiden suuria tiheitä latvoja ja kun kellojen soitto kantautui yli suvisen tienoon. Voi, olihan synnillistä, että hän edes silmänräpäyksen verran saattoi ajatella näin, vaikkakin hän kulki tässä ja talutteli pikkutyttöjään, ja nuo kolme poikaa kulkivat hänen edessään pitkin tietä. Mutta viime ajan kaikki järkytykset olivat jättäneet hänen sydämeensä niin syvän väsymyksen, ettei hän voinut sille mitään. Mutta tietenkään hän ei tosissaan sitä tarkoittanut – ja sittenkin se häivähti hänen sielussaan – kunpa olisikin saanut jäädä tänne, saanut ojentaa väsyneet jäsenensä rakastetun viereen, mullassa, noiden vihreiden lehmusten alla.

Hänen murheelliset mietiskelynsä keskeytyivät, kun pastori Muus tuli hänen luokseen ja tervehti häntä. Pastori tahtoi välttämättä, että Dorthea-rouva seuralaisineen tulisi pappilaan nauttimaan hieman virvokkeita. Samalla voisi nimismies Lunde tarkastella niitä rakennuksen korjaustöitä, jotka hän oli pannut siellä käyntiin – ja eikö Liseä ja Gitteä haluttanut leikkiä hänen pikkutyttöjensä kanssa heidän hienossa uudessa nukkekodissaan? Hän taputti ystävällisesti Elisabetia ja Birgitteä päälaelle.

Dorthean täytyi vastata, ettei hän ennättänyt, kiitos vain. Mutta hänen piti joutua kotiin solmimaan seppelettä – hänen täytyisi ajaa Fenstadiin nyt iltapäivällä viedäkseen Langsethin neitsyelle viimeisen tervehdyksensä; olivathan hautajaiset huomenna.

No niinhän ne olivat, vastasi pastori Muus harmissaan. Oli tunnettua että pastori Muus oli melkoisen laiska, kun kysymyksessä ei suorastaan ollut pappilan maitten raivaus ja parantaminen – hän ei juuri ollut mielissään, kun hänen oli tehtävä ylimääräisiä matkoja kappeliseurakuntiensa kirkkoihin. Mutta kapteeni von Cold oli ehdottomasti vaatinut, että hänen taloudenhoitajattarensa haudattaisiin arkipäivänä – kapteeni tahtoi osoittaa vainajalle niin suurta kunniaa kuin suinkin. No niin, pastori ei siis tahtonut pidättää rouva Thestrupia kauemmin. Mutta eräs asia vielä: hän oli kuullut että rouva panisi toimeen huutokaupan, ennen muuttoaan tehtaalta. Nyt pastori oli ajatellut kysyä, eikö hän sitä ennen tahtoisi myydä osan irtaimistoaan, jota pastori voisi tarvita pappilansa uusittuihin huoneihin. Erikoisesti pappi ajatteli suurta kaunista verhovuodetta, joka rouva Dorthealla oli arkihuoneessaan – sen pastori ja hänen vaimonsa halusivat hankkia piispankamariin.

Kiusaantuneena Dorthea vastasi, että voisihan herra pastori jonakin päivänä tulla Brovoldiin, niin he voisivat keskustella asiasta.

– Eihän hän voisi viedä vuodetta mukanaan. Mutta sittenkin – se oli ollut heidän aviovuoteensa, joka oli suojannut heidän autuaallisinta hellyyttään ja jossa heidän lapsensa olivat saaneet elämän lahjan. Ja jossa hän oli toivonut heidän molempien kerran saavan sulkea silmänsä – ja, mikäli Jumala salli, toisen verraten pian toisen jälkeen. – Mutta mukanaan hän ei saattanut sitä viedä – ja yksinäiselle leskivaimolle se sentään oli vain murheellinen muistomerkki.

Ja sittenkin, piispanvuode! Häntä eivät juuri viehättäneet piispat ja piispattaret, tutustuttuaan heihin pappilan emäntänä. Itse asiassa, kehitysaikanaan pappilassa ja vietettyään nuoruutensa toisessa hän oli saanut jonkin verran vastenmielisyyttä hengellistä säätyä kohtaan.

"On parasta että tulet ajomiehekseni", sanoi Dorthea Klaulle. Hän katsahti tyytyväisenä aikaansaannokseensa, jonka oli asettanut koriin, ennen kuin käänsi liinan kulmat sen suojaksi ja pani kannen päälle – suuri seppele oli solmittu puutarhan kauneimmista ruusuista ja kesän kukkasista. "Kapteeni on osoittanut niin paljon hyvyyttä sinua kohtaan, että sinun täytyy puolestasi osoittaa Langsethin neitsyelle kunniaa. Ja sinä ja Vilhelm olette liian nuoria, ottaaksenne osaa surusaattueeseen huomenna."

Klaus katsahti alas: "Eikö joku toinen voisi olla äidin ajomiehenä? Minä – minun vatsani on niin kipeä tänään."

"Onko, Klaus – en huomannut mitään kun söimme päivällistä."

"Ei, tunsin sen vasta myöhemmin. Ja olen varma, että tulen sairaaksi – annan ylen –"

"No mutta onko sinun laitasi niin huonosti?"

"Niin, jos minun vain täytyy katsoa häntä, niin –", sanoi Klaus kiihkeästi. "Hänhän on ollut kuollut jo toista viikkoa. Ja ruumista täytyy aina katsoa, näin maalla. Siitä ei koskaan pääse."

Dortheaa itseäänkin kammotti sama asia. Sitten hän nyökäytti päätään: "No niin, pääset siis siitä." Mutta hän ei saattanut olla lisäämättä, hiukan ivallisesti: "Sehän on hyvin luonnollinen tunne. Mutta luulin vain, että sinä, joka tahdot sotilaaksi –"

"Sehän on aivan toista", alkoi Klaus kiihkeästi. Mutta äiti ojensi hänelle korin seppeleineen, ja Klaus lähti kiireesti huoneesta, kori käsivarrellaan.

Joten Dorthea oli itse ohjaksissa. – Ei, hän ei halunnut nähdä Marien ruumista eikä myös tavata jälleen kapteenia, hän ajatteli, ajaessaan ulos metsästä ja nähdessään vanha talon kummulla, suomaan yläpuolella. Pienet suonsilmät välähtelivät sinisinä, ja pajupensaiden lehdet loistivat rasvankiiltävinä – koko suo uhkui nyt villiä hedelmällisyyttä ja kukkasrikkautta, täällä oli lemmenkukkaa, voikukkaa, pienten valkoisten tähtikukkien utumaisen keveitä päiviä, kimaltavaa suovillaa. Niin, suvi oli tullut.

Karja kulki suonreunan viereisellä laitumella, sitä ei siis vielä ollut viety tunturimajalle. Kapteeni oli kenties päättänyt pitää sen kotona, koska se oli myytävä, kuten hänen, Dortheankin, oli myytävä omansa.

Fenstadissa vallitsi aikamoinen hyörinä, mutta kapteeni itse ei ollut häntä vastaanottamassa. Vieras, kaupunkilaisittain pukeutunut nainen tuli ovelle vastaan ja kutsui hänet sisään. Yhdennäköisyys Marie Langsethin kanssa oli silmäänpistävä, vaikkakin vieras oli vanhempi eikä yhtä kaunis. Hän olikin vainajan sisar, ja hänen nimensä oli rouva Kaxrud. He vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, ja rouva Thestrup esitti surunvalittelunsa.

"Niin, ikävä kyllä en voi pyytää teitä katsomaan sisartani – kapteeni antoi naulita kiinni arkun jo muutama päivä sitten. Mutta kenties haluatte kuitenkin nähdä sen ja itse asettaa kauniin seppeleenne kannelle."

Dorthealta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän seurasi rouva Kaxrudia suurtupaan.

Siellä oli musta arkku, kahdelle jalustalle nostettuna – kuinka pieneltä se näyttikään isossa tuvassa! Huone oli olevinaan vielä entistäänkin autiompi himmeässä auringonvalossa, joka siivilöityi lakanoiden peittämistä ikkunoista. Ja tyhjyyttä yhä tehosti se, ettei täällä nyt ollut kapteenin tavaroita, jotka tavallisissa oloissa täyttivät paikat – kirjoja, aseita, soittimia. Klavikordi oli poissa. Ja poissa muotokuva sohvan yläpuolelta – palanen seinäpintaa, hiukan vähemmän kauhtunut ja pölyinen kuin muu hirsiseinä, oli ainoa, mikä enää muistutti rouva von Coldista. Ja arkussa oli kapteenin rakastajattaren ruumis jo alkanut mädätä – ruumiinhaju oli hyvinkin tuntuva, ja Dorthea huomasi, että arkun alta oli vastikään kuivattu lattiaa kostealla rievulla.

Hänen ei ollut vaikeata uhrata Marien tomulle säädyllistä kyynelmäärää, kun hän asetti seppeleensä toisten seppelten viereen, jotka koristivat arkkua. Seppeleitä ei ollut aivan vähän – kuusi, eikä talonpoikaisten tapana aina ollut lähettää seppelettä. Neitsyt oli kuitenkin nauttinut naapurien ystävällistä kunnioitusta, siitä huolimatta että hänen käytöksessään oli tuomittavaa. Dorthea itki vilpittömästi, nenäliina painettuna silmilleen – ja nenälle: vainaja oli ollut hyvä, kaunis, ahkera, toimissaan uskollinen – ja suhteensa synnillisyyden hän oli sovittanut hengellään, niin että taivas varmasti oli antanut hänelle anteeksi.

Sen jälkeen Dorthean täytyi istua ja nauttia rouva Kaxrudin tarjoamaa sokerikaakkua ja lasillisen viiniä. Rouvan aviopuolisokin tuli sisään – pitkä mies, jolla oli laihat, terävät ja punakat kasvot, tukka kammattuna sotilasmaisesti, niskassa pitkä, mustalla nauhalla kiedottu hiuspalmikko. Hänestä uhosi vastenmielinen kirpeä haju, joka sekaantui ruumiinhajuun ja pölyyn ja kukkastuoksuun paahtavan kuumassa huoneessa. Dorthean oli työläs niellä kaakunviipaleita, ja viini kihosi hänelle päähän, jo ensi lasilta. Mutta hänen täytyi istua hiukan ja juoda vielä puoli lasillista, ennen kuin hän säädyllisyyden muotoja noudattaen saattoi jättää hyvästi suruväelle.

Kapteeni pysytteli huoneessaan, hän ei rouva Kaxrudin kertoman mukaan voinut hyvin.

Dorthea luuli näkevänsä häivähdyksen kapteenin kasvoista yläkerran ikkunaruudun takaa, noustessaan ajopeleihinsä. Cold koetti kai upottaa omantunnonvaivojaan norjalaisen Letheen. Mutta joka tapauksessa oli pidetty huolta, että Marie sai säätynsä mukaiset hautajaiset. Kulkiessaan keittiön ohi Dorthea oli tuntenut hajusta, että talossa paistettiin ja leivottiin, ja ruumishuone oli oikein sievästi järjestetty – karhunmarjaseppeleitä oli kiinnitetty lakanoihin, jotka riippuivat ikkunain ja peilien edessä, arkulla oli kynttilänjalkoja ja lattialla katajanhavuja. Ei, rouva Kaxrudista näki kyllä, että hän saisi asiat luistamaan kuten pitikin.

Dorthea-rouva ei ollut saattanut kysyä lapsista. Miten kapteeni aikoi menetellä Margreten suhteen?

Silloin hän huomasi, ajaessaan ankkalammikon ohi, että lapsi seisoi pienellä, veteen pistävällä sillalla. Vanha pesusoikko uiskenteli aivan lähellä, ja Grete tavoitteli sitä paljaalla pikku jalallaan, laulellen itsekseen iloisesti ja helakalla äänellä.

Dorthea huusi hänelle kovalla äänellä, mutta pienokainen ei ainakaan ollut kuulevinaan. Dorthean täytyi kiivetä vaunuista ja kiertää lammen ympäri saadakseen lapsen pois vaaralliselta leikkipaikalta. Nyt hän kuuli mitä Margrete lauloi:

    Sana mennä nyt saa ison taipalen taa
    Inkeri Törjelle asti:
    hän olkoon kiltti ja rouvan luo
    avuks saapukoon sukkelasti,
    sillä mirri on mennyt pois, pois, pois
    ja hiiret ruokakomerossa
    nyt voin ja leivän syö –
    Ja ensin surukaavuissaan
    tuli rottain joukot,
    ja sitten hiiret saapuivat
    ja täytti kaikki loukot –

"Tulepas tänne minun luokseni, Grete-muori", huusi Dorthea. Häntä kiusasi jollain tavoin tuo iloinen lastenkamarilaulu, jota pienokainen lauleli ja joka nähtävästi oli kotoisten tapahtumien pohjalta syntynyt – ja näistä tapahtumista ei lapsi käsittänyt mitään. "Etkö tahdo tulla tänne tervehtimään –"

"Nää on mun ankanpoikiani", sanoi Grete säteillen ja osoitti poikuetta, joka veti vanan lammikon savenharmaaseen pintaan paetessaan vastarannan puolelle.

"Ovatko! Mutta tule nyt tänne minun luokseni – kuljemmeko ympäri, niin voit paremmin näyttää minulle ankanpoikasi."

Margrete lähti pyykkisillalta. Hänen paljasjalkaisuutensa ei ehkä aiheutunut laiminlyönnistä – Dorthea tiesi kokemuksesta, että pikkulapset haluavat juosta avojaloin kesällä. Rikke riisui sukkansa ja kenkänsä heti, kun hän hetkenkään oli vailla silmälläpitoa.

Lapsi oli kaunis pieni tyttö, kiiltävät vaaleanruskeat hiussuortuvat kehystivät hänen hienoja ruusuisia kasvojaan. Hän muistutti jonkin verran kiinalaista posliininukkea, sillä hänen silmänsä olivat hiukan vinosti kasvoissa, ja nauraessaan hän sulki ne puolittain, hänelle ominaisella, veitikkamaisella tavalla. Nytkin hän nauroi, pannessaan kätensä Dorthea-rouvan käteen ja uskoessaan rouvalle: "Marie-täti, tiedätkös missä hän on – hän on kuollut!" Hänen pienet kasvonsa säteilivät ylpeydestä.

Ei kannattanut ruveta selittämään tyttörievulle mitään – onnellisinta oli niin kauan kuin hän ei ymmärtänyt, mitä oli kadottanut. Niin että Dorthea sanoi vain: "Tiedän sen, karitsainen – mutta mene nyt Magnillen luo, että saat kuivaa yllesi."

"Ja meille tulee hautajaiset – hautajaiset – Marie-tädille tulee hautajaiset."

"Niinpä niin – ja nyt leivotaan kaakkuja hautajaisiin. Jos nyt juokset keittiöön, saat varmasti maistiaisia."

Vasta kun näki että Grete oli varmassa tallessa tuvanoven takana, Dorthea astui jälleen vaunuihinsa ja ajoi eteenpäin.

Kääntyessään metsätielle hän kuuli koiran haukuntaa, ja jokin olento kohosi kanervikosta tien reunalla. Mies tuli häntä vastaan hattu kädessä – yllä vihreä metsästystakki, pyssy olalla hän näytti tavallista nuoremmalta ja terveemmältä; hän ei Dorthean mielestä ollut yhtä turpea kuin ennen, ja kasvoista oli pöhötys sulanut.

"Olen istunut täällä odottamassa teitä, rouva Thestrup." Hän pani toisen kätensä vaunujen reunalle ja katsahti rouvaa kasvoihin. "En oikein tietänyt, käydäkö teillä jäähyväisillä – vaiko peräytyä velvollisuudesta, joka pelotti minua" – hän naurahti kuin itseään pilkaten – "ja ennemminkin kirjoittaa teille saavuttuani Kööpenhaminaan. – Mutta sitten näin teidän ajavan taloon. Ja niin päätin odottaa paluutanne tässä."

No niin, olihan tämä sentään parempaa kuin jos mies olisi maannut tukkihumalassa huoneessaan. "Niin – nyt kai me sitten tapaamme viimeisen kerran, kapteeni Cold."

"Hyvinkin todennäköisesti. Ja tiedättekö, Dorthea – tämä ajatus tekee minut niin äärettömän surulliseksi! Teillä on suurempi sija kuin kenties aavistattekaan liiankin laajassa sydämessäni." Jälleen hän naurahti alakuloisesti. "Mutta kaiken kaikkiaan ansaitsette kiitoksen, sydämellisen kiitoksen, rakas ystävä, siitä mitä olette minulle näinä vuosina ollut. Eikä vähimmän", hän lisäsi hiljaa, "siitä mitä olette tehnyt Marie-raukkani puolesta. Pidän arvossa uljasta taisteluanne yrittäessänne riistää kuolemalta saaliinsa. Mutta se oli siis säädetty epäonnistumaan –"

"Niin –"

"Olette itkenyt – silmänne ovat punareunaisot. Voi Dorthea, teistä kai minä olen epäinhimillinen –"

"Tiedänhän hyvin ettette ole epäinhimillinen, Cold." Hän kohotti harteitaan. "Ette ole erilainen kuin miehet yleensä. Mutta kauniisti ette ole menetellyt, se on totinen tosi."

"En, siinä te kai olette oikeassa. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille omaa mietelausettanne, jonka kerran kuulin teiltä: L'amour c'est un plaisir, l'honneur c'est un devoir."

"Marie Langseth sai maksaa kalliisti tämän nautinnon, Cold."

"Sai, mutta – itse asiassa saamme me kaikki maksaa siitä kalliisti, tavalla tai toisella, kuten itsekin tiedätte, Dorthea!"

"Ehkäpä. Mutta kaikki riippuu siitä, kannattiko meidän maksaa niin paljon saamastamme rakkaudesta vai eikö kannattanut –"

"– tarkoitatteko, että Marie maksoi rakkaudestaan liikaa? Enpä tiedä. Näittehän hänen sisarensa, eikö niin, ja miehen, nahkuri Kaxrudin? – Ettekö usko että Marie oli onnellisempi laillistamattomassa suhteessaan, kuin jos hänestä olisi tullut kunniallinen rouva – jonkun tuollaisen Kaxrudin avulla?"

"Kenties. Mutta oman kertomanne mukaan ajattelitte toisin silloin, kun esititte hänelle sovinnaisavioliittoa – kun hän ensimmäistä kertaa oli raskaana teistä –"

"Niin esitinkin. Mutta Marie oli tapansa mukaan älykkäämpi meistä kahdesta."

"Ja kaiken hänen älynsä seurauksena hänet lasketaan huomenna hautaan."

"Voi, Dorthea! Luuletteko, että valittaisin, jos minut olisi haudattava huomenna – ellei yksi ainoa asia olisi esteenä: minulle on aina le devoir, aktiivisesti toimivana miehenä, ollut kalliimpi rakkauden iloja. Ja ollut aina", hän lisäsi hiljaa, kuin olisi puhunut itselleen. "Kalliimpi kuin oma vaimoni – ja sentään palvoin häntä – oli minulle ammattini edellyttämä toiminta!"

"No niin, kapteeni Cold – kunpa jälleen löytäisitte sielunrauhanne ahkerassa työssä! Toivon teille kaikkea hyvää, sen te kyllä tiedätte."

"Tunnen sen, Dorthea." Hän tarttui rouvan käteen ja suuteli sitä tulisesti.

"Entäs Karl?" kysyi rouva Thestrup. "Mitä hän pitää siitä, kun hänen nyt on lähettävä Tanskaan?"

"Hän ei siitä pidä!" Kapteeni naurahti. "Hän on todellakin hämmästyttänyt minua. En aavistanutkaan, että poika olisi niin sydämestään kiintynyt Fenstadiin ja kaikkeen täkäläiseen. Koetan maalailla hänen eteensä tulevaisuuden Aunsøgaardissa niin herkullisin viirein kuin vain osaan, mutta häntä ei tosiaankaan tunnu houkuttelevan ajatus että hän joutuisi elämää herraskartanoelämää Tanskassa."

"Mutta sehän on sentään hänen kotimaansa."

"No niin, se ei kyllä paljon merkitse. Hänhän oli aivan peukaloinen silloin, kun muutimme tänne, ettei hän muista mitään kotimaastaan."

"Karl tottuu kai vähitellen uuteen elämään. Ja silloin hän tuskin suostuisi vaihtamaan sitä täkäläiseen. – Ja entäs Margrete?" kysyi Dorthea sitten. "Oletteko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tyttärenne varalta?"

"Kaxrudit ottavat hänet omakseen", sanoi Cold, ja hänen ilmeensä synkkeni huomattavasti. "Näissä olosuhteissa se ratkaisu on paras. Heidän taloudellinen asemansa on hyvä. Ja hänen tätinsä on sentään reilu ja kunnollinen ihminen. Hän muistuttaa jonkin verran Marieta."

"Toivokaamme. – Ja hyvästi nyt, kapteeni Cold, ja kaikkea hyvää!"

"Hyvästi!" Jälleen kapteeni suuteli hänen kättään, lämpimästi ja pitkään. "Hyvästi, te herttainen ihminen!"

"– ja tervehtikää lapsianne, ennen kaikkea ystäviäni Klauta ja Bertelia", hän huusi, kun vaunut jo vyöryivät edelleen. Hän seisoi tiellä ja heilutti vihreää metsästyshattuaan, kun Dorthea katsahti viimeisen kerran taakseen, tien kääntyessä jyrkästi metsään.

12.

Haagen Lunde osoittautui hyväksi tueksi Dorthea-rouvalle. Hän sai järjestykseen kaikki ne lainopilliset muodollisuudet, jotka olivat tarpeen, ennen kuin Thestrupin kuolinpesä voitiin lopullisesti selvittää, vieläpä teki matkan Kristianiaan neuvotellakseen asioista sikäläisten viranomaisten luona ja saattoi Dorthean kosketuksiin erään asianajajan kanssa, jonka hän tunsi ja johon hänen mielestään saattoi luottaa.

Hän arvioi asiantuntevasti Brovoldin irtaimiston ja neuvoi Dorthealle alimmat hinnat, jotka saattaisi hyväksyä. Ellei Dorthea saisi jostakin eläimestä näitä hintoja, hän lupasi itse ostaa ne; hän voisi kyllä edullisesti sijoittaa ne.

Jørgen Thestrup oli tavattaessa aina tullut hyvin toimeen nimismies Lunden kanssa. Mutta kieltää ei voinut, että isännöitsijän ja talonpojan välillä aina oli vallinnut eräänlainen vierauden tunne. Molemmille miehille oli ominaista jyrkkä itsetunto, ja tietoisuus että he kuuluivat eri säätyihin, saattoi heidät molemmat suhtautumaan jonkin verran pidättyvästi toinen toiseensa. Joka tapauksessa oli yhdistäviä siltoja kyllin, joilla he voivat ystävinä tavata toisensa – molemmat olivat innokkaita patriootteja, harrastaen omilla aloillaan kaikkea yhteishyvää.

Nyt oli ikään kuin toisin, kun Thestrupia ei enää ollut. Haagen Lunde huolehti suorastaan isällisesti Dorthean asioista, ja Dorthea tunsi nyt, että todellinen perhesuhde yhdisti hänet äidin aviopuolisoon. Hänen kodissaan saavutti Lunde ennen pitkää isoisän aseman.

Kyllähän Vilhelm ja Klaus kutsuivat häntä yhä edelleen "nimismieheksi", ja Bertel ujosteli siinä määrin kaikkia outoja ihmisiä, ettei hän milloinkaan puhunut vieraalle, ellei tämä kysynyt jotain häneltä. Mutta kaikki kolme pikkutyttöä olivat täydellisesti lahjoittaneet sydämensä vastalöydetylle "Haakon-isoisälle". He kulkea tepsuttelivat hänen jäljessään missä ikinä hän liikkuin kotona Brovoldissa; he riitelivät kuka kulloinkin saisi pitää häntä kädestä – ja perästäpäin he kertoivat äidille mitä ihmeellisimpiä juttuja, joita he olivat kuulleet "isoisältä" – leikillisiä juttuja ja hauskoja eläintarinoita, mutta myös sellaista, josta Dorthea ei oikein pitänyt. Hämmästyksekseen hän huomasi, että vieläpä tämä hyvin valistunut ja toimellinen talonpoika uskoi sellaisiin olentoihin kuin tonttuihin ja keijuihin ja luuli, että ihmiset, jotka elävässä elämässä olivat muuttaneet rajamerkkejä talonpoikien tilojen välillä, vielä kuoltuaan kummittelivat.

Tämä oli eräs syy, minkä vuoksi häntä epäilytti lähettää pikku Elisabet nimismiehen mukana äidin luo.

Muuten oli paljonkin, joka painoi vaa'an sinnepäin. Haagen Halvorsen oli oikeassa sanoessaan, että tyttölapsi oli ohut ja kalpea, hänelle olisi kyllä hyväksi joutua Lundeen ja syödä voita ja kermaa niin paljon kuin jaksoi. Ja Dorthea oli usein huomannut, että äidit, jotka omia lapsiaan kohtaan osoittivat liioiteltua kovuutta tai kylmäkiskoisuutta, olivat sen sijaan mitä hellimmät ja hemmottelevimmat isoäiteinä. Ei ollut, ollenkaan epätodenmukaista, että äiti ottaisi pienen nimikkolapsensa hellästi vastaan, niin, että hän suorastaan kilpailisi nimismiehen kanssa siitä, kumpi hemmottelisi enemmän. Sillä Haagen Lunden ja Elisabetin välit olivat tavattoman herttaiset.

Pikku tyttö oli oikeastaan hyvin kaunis lapsi – hän oli enimmän Dorthean näköinen: sinisilmäinen, piirteet kauniit, hyvin vaaleat silkkihiukset. Mutta vaikkakaan hän ei ollut koskaan ollut kivulloinen kuten Bertel, hän pysyi heiveröisenä ja oli aina kovin kalpea. Hän oli myös kasvanut nopeasti, niin että oli melkein yhtä pitkä kuin kukoistava, kahta vuotta vanhempi sisar. Aikuisten seurassa hän oli enimmäkseen kovin hiljainen, mutta saattoi olla hyvinkin raju peuhatessaan ulkona lasitehtaan lapsien kanssa tai kotieläinten parissa. Koulussa hän ei edistynyt, mutta eihän hän ollutkaan vasta kuin viisivuotias – vaikka lukupäätä hänelle tuskin koskaan tulisi. Sen sijaan hän näytti kehittyvän käteväksi – hän neuloi ja ompeli ja kutoi varsin sievästi nauhaa, ja ikäisekseen hän oli oikea mestari karstaamaan villoja.

Ja hän itse oli niin valmis lähtemään Feierfaksin ja "isoisä Haakonin" matkaan. Kun Elisabetille oli käynyt selväksi, että kaikki täkäläiset kotieläimet myytäisiin – vieläpä lammas ja hänen karitsansa – hän itki sydäntäsärkevästi. Mutta Haagen Halvorsen lohdutti häntä: kun hän tulisi Lundeen, hän saisi isoisältä, ei vain lampaan, vaan myös vasikan ja pienenpienen hopealusikankin – ja sorvauspenkissään isoisä sorvaisi kauniita kuppeja ja astioita hänelle, niin että Elisabet voisi järjestää leikkitupansa yhtä hienoksi kuin papintyttärien. Jo nyt omistivat sekä hän että Birgitte ja Rikke kokoelmittain mitä somimpia pieniä puulusikoita, leipomalautoja ja mankelikaulaimia, joita isoisä veisteli heille, kun he iltaisin istuivat ulkona puupinon luona – isoisä oli tavattoman kätevä tuollaisessa. Mutta Elisabet oli kyllä saanut kaikkein useimmat.

Pikku Kristen ei oikeastaan ollut sairas, mutta täysin kunnossa hän ei silti ollut. Kenties oli Hannen maito liian vanhaa, hänhän oli ensin imettänyt Rikkeä. Dorthea alkoi yhä enemmän ja enemmän ajatella, eikö hänen pitäisi luovuttaa Elisabetia isovanhemmilleen. Hänen oma tulevaisuutensa oli sentään niin epävarma – hän ei toistaiseksi ollut saanut tietoa kuinka suuri eläke hänelle myönnettäisiin. Ja vaikkakin monet heidän vanhat ystävänsä, Thestrupin ja hänen, kirjoittivat rohkaisevasti ja sanoivat, että hän siellä rannikkokaupungissa varmasti voisi saada vaatimattoman leipänsä pitämällä poikakoulua, oli sekin sentään epävarma pohjaksi. Eikä hän ollenkaan epäillyt sitä, että Elisabetia pidettäisiin Lundessa kuin kukkaa kämmenellä.

Mutta eräänä postipäivänä toi Vilhelm päivällisaikaan ison kirjeen hänelle. Iloisesti hämmästyneenä Dorthea huomasi, että päällekirjoitus oli Lauridz Wintherin käsialaa. Hän ei ollut osannut odottaa saavansa niin nopeaa vastausta kirjeeseensä, jossa hän oli ilmoittanut Thestrupin kohtalosta. Syvän liikutuksen vallassa Dorthea mursi sinetit.

    Randrupin pappilassa, 28 päivänä kesäkuuta 1793.

    Rakas kallis Dorothea!

    Syvästi kauhistuneena ja järkyttyneenä olen juuri siitä
    kirjeestä, jonka vaimoni sai Kristianiasta serkuiltaan, saanut
    tietää, miten hirvittävä kohtalonisku Teitä on kohdannut:
    meidän Thestrupiamme ei enää ole olemassa! Kolme kuukautta
    on jo ehtinyt kulua siitä onnettomuuden illasta, jolloin hän
    lähti kodistaan ja Teidän tyköänne, ja nyt vasta saamme siitä
    tietää täällä syrjäisessä Tanskan sopessa. Voi armas Dorothea,
    kunpa osaisin esittää Teille koko myötätuntoni, niin myös syvän
    ahdistuksen tunteeni, kun ajattelen Teidän sydänhaavaanne,
    Teidän tuskaanne, Teidän kaipaustanne, Teidän yksinäisyyttänne!
    Teidän on tietäminen, kuinka syvästi otan osaa suruunne.
    Minullekin merkitsee Thestrupin poismeno kaikkein rakkaimman
    ystävän menetystä, nuoruuteni ainoan ystävän. Tiedättehän miten
    lujilla sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä jo varhaisimmasta
    lapsuudestani olen ollut sidottuna serkkuuni Jørgeniin. Niin,
    kaukaisessa syntymäkaupungissani viettämiltäni lapsuudenpäiviltä
    olen säilyttänyt rakkaan, nyt niin pyhän muiston
    leikkitoveristani Jørgenistä. Ainoa, mitä oikeastaan Trondheimin
    vuosiltani muistan, onkin kuinka Jørgen ja minä vietimme ihanat
    sunnuntai-iltapäivät isäni toimittaessa iltajumalanpalvelusta
    tuomiokirkossa. Silloin elimme onnellisia hetkiä, yhdessä
    leikkien kirkon raunioituneessa osassa. Auringonsäteet kultasivat
    ihanasti vihreän ruohon luhistuneiden kivipilarien välissä.
    Me kaksi pikkupoikaa poimimme kypsiä vadelmia, joita versoi
    maatuneilla raunioilla, ja juoksimme naattaa, puikkelehtien ulos
    ja sisään kirkon kunnia-arvoisten seinien raunioituneista ovi-
    ja ikkuna-aukoista. Miten sanomattomasti kaivaten odotinkaan
    Jørgen-serkkuni saapumista, kun äiti oli kertonut minulle
    Thestrup-enon päättäneen lähettää hänet meille kouluajakseen.
    Miten onnellisia olivatkaan nuoruudenvuodet, jotka vietimme
    ylioppilaina Kööpenhaminassa, ja miten sykkikään rintani ilosta,
    kun purjehdin takaisin Norjaan saatuani nimityksen ensimmäisen
    aviopuolisonne kappalaiseksi, koskapa näin jälleen joutuisin
    oleskelemaan rakkaan Jørgen-ystäväni lähettyvillä.

    Antakaa anteeksi, rakas Dorothea, että kaipauksestanne huolimatta
    syvennyn näihin muistoihin, mutta Jørgenhän oli meille molemmille
    syvästi rakas! Enkä palauta mieleeni näitä yhteisiä muistoja
    lapsuuden- ja nuoruudenpäiviltämme yksinomaan itsekkäistä syistä,
    sen huomaatte kun nyt siirryn esittämään Teille suunnitelmaani
    vanhempien poikienne tulevaisuuden suhteen.

    Kuten epäilemättä muistatte, olimme Jørgen ja minä sopineet, että
    Vilhelm Adolf ja Klaus jatkaisivat lukujaan katedraalikoulussa
    ja silloin asuisivat luonamme, ja tämän päätöksen toteuttamista
    me molemmat, Kristine ja minä, ajattelimme todellisella ilolla.
    Nythän ovat olosuhteet, kuten luultavasti tiedätte, sikäli
    muuttuneet, että toimin eräässä Pohjois-Jyllannin syrjäisessä
    maalaisseurakunnassa. Mutta, rakas Dorothea, tämänhän seikan
    ei ehdottomasti tarvitse merkitä sitä, että Thestrupin ja
    minun välilläni solmittu sopimus täydellisesti purettaisiin.
    Lyhyesti, minun pyyntöni olisi, että Te kaikesta huolimatta
    lähettäisitte pojat luokseni tänne Randrupin pappilaan. Vaimoni
    ja minä ottaisimme heidät avosylin vastaan, ja kun virkani hoito
    jättää minulle paljonkin aikaa (Randrupiin kuuluu vain yksi
    ainoa kappelikirkko, Gliim) ja minulla on pitkäaikainen kokemus
    koulunopettajana, luulisin uskaltavani luvata Teille, että
    poikienne opinnot kuitenkin hoidetaan yhtä huolellisesti, kuin
    jos he kävisivät katedraalikoulua. Kieltämättä on täkäläinen
    paikkakunta melko syrjässä, mutta olemme kuitenkin jonkin verran
    kanssakäymisessä naapuripappien ja Ravnsbjergin, pitäjän ainoan
    herraskartanon, rakastettavan perheen kanssa. Kartanon omistaja,
    oikeusneuvos Verner, on muuten kaukainen sukulaisenikin, hänen
    äidinäitinsä kun oli syntyään Winther ja isoisäni sisar. Muuten
    ei kai ole yksinomaan pahasta, että nuoret ihmiset viettävät
    viimeisen kouluvuotensa maalaisessa eristyneisyydessä, jossa
    liian monet vaikutelmat eivät pääse heitä häiritsemään.
    Riistaa on runsaasti nummilla pappilan ympärillä, ja oletan
    että Jørgen-ystäväni pojat jo varhaisina ikävuosinaan ovat
    tottuneet isänsä lailla metsästyselämän huvituksiin, samoin kuin
    käsittelemään koiria ja pyssyä.

    Kuitenkin, "mitä teet, tee se pian"! Nämä Herramme ja
    Vapahtajamme sanat uskallan soveltaa tähän tapaukseen, jos kohta
    toisessa ja maallisemmassa merkityksessä. Olisihan edullisinta,
    jos poikanne jo ennen tämän kesän päättymistä voisivat saapua
    tänne ja aloittaa opiskelunsa. Ja nyt olen saanut selville, että
    heille varautuu edullinen tilaisuus matkustaa tänne mukavasti ja
    harvinaisen halvasti. Sillä kerronpa, että osa pitäjäläisiäni
    koettaa lisätä karun, viljelykseen oikeastaan sopimattoman
    maaperän tuottoa, valmistamalla kuuluisia mustia savipatoja,
    jotka vetohärkien jälkeen ovat Pohjois-Jyllannin tunnetuinta
    vientitavaraa. Ja nytpä sattuu niin onnellisesti, että tämän
    kylän suurimman maanomistajan poika, Seier Andersen Qvistgaard,
    purjehtii näinä päivinä Norjaan mukanaan venelastillinen näitä
    jyllantilaisruukkuja, joita hän joka vuosi myy Kristianiassa,
    mistä niitä edelleen lähetetään lähiympäristöön. Jos nyt
    poikanne voisivat saapua Kristianiaan noin 1. päivänä elokuuta,
    heitä siellä olisi vastassa kipparini Anders Qvistgaardin
    mariagerilainen kaljaasi "Else Marie". Hän on luvannut odottaa
    elokuun 15, päivään ja kysellä heitä usein rouva Bisgaardin
    luona, missä minun luullakseni he voisivat asua, kunnes kippari
    Qvistgaard on valmis lähtemään. Hän lupaa sitten laskea heidät
    maihin Tanskan maaperälle, Mariageriin, mistä he postivaunuissa
    voivat ajaa Viborgiin, ja sieltä he ilman suuria vaikeuksia
    pääsevät edelleen tänne Randrupiin. Mikäli ilmastosyyt pakottavat
    Qvistgaardin laskemaan toiseen satamaan, mikä kuitenkaan tänä
    vuoden aikana ei liene todennäköistä, on Qvistgaard joku
    tapauksessa luvannut minulle avustaa heitä pääsemään Randrupiin.
    Kunnon Qvistgaard on kuitenkin ilmoittanut olevansa valmis
    kuljettamaan heidät molemmat sopuhintaan, 8:lla taalarilla (mutta
    heillä täytyy itsellänsä olla eväät). Jos Te varustatte heidät
    20:llä taalarilla, se riittäisi hyvin kaikkiin matkakuluihin,
    vieläpä odottamattomiinkin menoihin.

    Ja nyt, rakas Dorothea, toivon Teille sydämestäni kaikkea hyvää.
    Jumala tukekoon ja lohduttakoon Teitä raskaassa surussanne. Hän,
    isättömäin Isä, pitäköön kättänsä Teidän suuren lapsilaumanne
    yllä, niin että Jørgenin ja Teidän sukukuntanne tuottaisi Teille
    rikasta siunausta ja iloa. Tätä rukoilee täydestä, osaa ottavasta
    sydämestään Teidän aina uskollinen ystävänne

                                      Lauridz Th. Winther.

    P.S. Kristine liittää tähän tervehdyksensä ja kaikki hyvät
    toivomuksensa. Myös hän lausuu Vilhelm Adolfin ja Klaun
    sydämellisen tervetulleiksi hiljaiseen kotiimme Pikku Minamme
    iloitsee hartaasti saadessaan tutustua kahteen reippaaseen
    norjalaiseen poikaan ja lähettää Dorothea-tädilleen terveisiä ja
    suudelman.

                                               Sama

Dorthea painoi vaistomaisesti Wintherin kirjeen sydäntään vastaan; helpotuksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Näinhän ratkeaisi onnellisesti se kysymys, joka kaikkein enimmän oli häntä piinannut ja saattanut levottomaksi – molempien vanhempien poikien lähin tulevaisuus.

Hehän eivät olleet lapsia enää – voi, vielä tähän talveen saakka hän oli nähtävästi luullut heitä lapsiksi! Mutta he eivät myöskään olleet niin täysi-ikäisiä kuin he itse kuvittelivat. He olivat siinä vaarallisessa iässä, jolloin nuorukainen kaikista enimmän tarvitsee lujan miehenkäden ohjausta. Niin, tämä oli todellakin ystävällisen Sallimuksen nimenomainen merkki. Kunhan hän vain kahdeksi lähimmäksi vuodeksi sai uskoa heidät hyvän Wintherin varmaan turvaan – Winther oli jalo ja ymmärtäväinen ihminen, kokenut nuorison ohjaaja, sekä, ja sehän ei ollut vähimmän tärkeätä, sydämestään uskollinen lasten isän muistolle – voi, kaipa sitten taas jokin neuvo keksittäisiin, kunhan he ensin olivat ylioppilaita! Hän koettaisi jo nyt katsoa, eikö hän ehkä saattaisi panna sivuun jonkin summan sitä aikaa varten – jos vain huutokauppa tuottaisi tarpeeksi. Ja hänhän tekisi työtä – ja säästäisi. Se kävisi helpommin nyt, kun hänellä edes tässä kohdassa olisi varma päämaali silmiensä edessä. – Ylioppilaiksi tultuaan pojat saattaisivat itsekin ansaita osan toimeentuloaan – hehän voisivat olla muutamia vuosia kotiopettajina tai antaa yksityistunteja. Voi, ehkäpä Vilhelm näin ollen saisi kaikesta huolimatta seurata taipumustaan ja omistautua luonnontieteille, tulla ehkä lääkäriksi. Ja Klaus ehtisi päästä selvyyteen, miten hänen kykynsä, joista kapteeni oli puhunut, voitaisiin käyttää tuloksellisimmin.

Dorthea oli tuskin uskaltanut tunnustaa itselleen, kuinka tuo nuoren Lunden tytön juttu oli järkyttänyt häntä. Klaun osuus siinä oli hirveä. Eivätkä veljekset sen koommin olleet täysin hyviä ystäviä. Joskus hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki loppujen lopuksi oli pelkkää lapsellisuutta – halu leikkiä aikuisia oli kai koko seikkailun olennaisimpia tekijöitä. Ja monet muut vähäiset piirteet, jotka tekivät hänet levottomaksi, olivat oikeastaan pikkuseikkoja – mutta ne saattoivat hänet pahoilleen –

– kuten esimerkiksi se, että he tuonnoin palasivat kotiin ja olivat antaneet leikata hiuksensa – kysymättä häneltä lupaa, niin, vieläpä puhumatta mitään etukäteen. He vain ilmestyivät eräänä päivänä, ja tukka oli leikattu. Tehtaan koulunopettaja hankki pienoista sivutuloa työläisten kähertäjänä ja tukanleikkaajana; hän oli nuoruudessaan ollut kamaripalvelijana Kööpenhaminassa. Vilhelm oli käynyt Thommesenin asioilla hänen luonaan, ja niin oli hänen mieleensä juolahtanut, että nyt hän saattaisi päästä hiuspalmikosta, joka luotti hänelle niin suurta vaivaa aamulla. Kotimatkalla hän tapasi Klaun, kertoi mitä oli tehnyt ja heti kohta on Klaus menossa ja tekee saman tempun. Ja nyt he molemmat kulkea nopottavat ja ovat päästään kuin mitkäkin sanskulotit.

Kieltämättä muoti sopi Klaulle; hänen hiuksensa laskeutuivat luonnostaan niin kauniisti, kevyesti lainehtien. Mutta Ville-rukka näytti hullummalta – hänen itsepäinen punainen hiustupsunsa ei ottanut luontuakseen. Entistäkin pystympänä kohosi hiuskiehkura otsalta ja näytti tulenliekiltä. Äidin täytyi lahjoittaa hänelle rasiallinen omaa hiusvoidettaan, mutta se saattoi pojan hiukset näyttämään vain tummemmilta ja tahmeilta – ja sitä paitsi hänen vaatteensa kävivät rasvaisiksi niskasta.

Thestrup ei ollut voinut sietää uutta muotia – lyhyttä tukkaa – hänestä se vaikutti niin hoitamattomalta. Dorthea ei tietenkään ollut voinut olla nauramatta, mutta Thestrup oli silloin harmistunut. Vaikkakaan hänellä ei ollut paljonkaan aikaa uhrata kampaukseensa arkipäivisin, hän saattoi sentään milloin hyvänsä, kun asiat vaativat, järjestää hiuksensa niin, että hän näytti huolitellulta herrasmieheltä. Ja se oli kyllä totta – Thestrup oli aina näyttänyt komealta ja hienolta, kun hän vain oli pukeissa.

– No niin, juttuhan oli sinänsä vähäpätöinen. Mutta juuri tämäntapaisia vähäpätöisyyksiä oli kasaantunut vähitellen niin paljon päälletysten, että Dorthea eli ainaisessa turvattomuudessa: hänellä ei ollut kyllin valtaa johtaakseen näiden molempien nuorukaisten elämää turvallisiin uomiin; jos hän yrittäisi sitä, tekisi se pojat vain kärsimättömiksi – niin, pahimmassa tapauksessa epärehellisiksi äitiään kohtaan.

He puhuivat hyvin vähän, kun hän ilmoitti heille Wintherin sedän kutsun. Alusta alkaen ei kumpikaan heistä tuntunut innostuneelta, mutta he peittivät sen osaa ottavaan eleeseen: eikö äidin näissä olosuhteissa kävisi liian työlääksi antaa heidän molempien opiskella ylioppilaiksi?

Dorthea vastasi vakavasti, ettei niin ollut laita, juuri näissä olosuhteissa olisi päinvastoin hyvin onnellista, jos he voivat saada paremman pohjan jatkuvaa opiskelua varten kuin hän pystyisi hankkimaan heille.

"Niin – onkohan äidin tarkoituksena, että jommankumman meistä olisi opiskeltava esimerkiksi papiksi?" kysyi Vilhelm levottomana – hän puhui kummankin puolesta.

Ei, sitä ei äiti tarkoittanut, ellei kumpainenkaan heistä tuntenut kutsumusta. Ja vähitellen osoittaessaan, mitä kaikkia mahdollisuuksia heille voisi avautua, hän sai molemmat nuoret ajattelemaan hiukan valoisammin lähestyvää Tanskanmatkaa.

Kun hänellä illalla oli asiaa keittiöön, hän kuuli yllätyksekseen raikuvia naurunremahduksia illallispöydästä, jonka ääreen väki oli kokoontunut. Hän avasi oven ja näki nuoret herrat marssimassa edestakaisin laajalla lattialla – kummankin päätä koristi tanskalainen ruukku, joka kaartui kuin kypärä. Klaus oli saanut käsiinsä syvän liemipadan, joka oli niin ahdas suusta, että se kekkuloi korkealla hänen päälaellaan. Vilhelm oli löytänyt varsikattilan – se oli painunut syvälle päähän ja sen kädensija sojotti keimailevasti Vilhelmin toisella korvallisella. He hämmentyivät aika lailla nähdessään äidin.

Jumalan kiitos, joskus sentään he olivat vain lapsia.

Huutokauppa oli määrätty pidettäväksi elokuun kolmantena ja sitä seuraavina päivinä. Niin että Dorthea ei mitenkään voinut saattaa heitä Antonetten luo, puhuakseen itse perunakipparin kanssa ja nähdäkseen, millaiset oltavat pojilla tulisi kaljaasissa. Hän sai tyytyä saattamaan heitä kappaleen matkaa ja hyvästellä heitä jossakin majatalossa matkan varrella.

Haagen Lunde matkusti kotiin, mutta hän sai mukaansa ainoastaan Feierfaksin eikä pikku Elisabetia. Se olisi sentään ollut ylivoimaista Dorthealle – nähdä laumansa yhtäkkiä vähentyvän seitsemästä neljään. Hänestä tuntui, että hänen oli pidettävä pikkulapset koossa, ja se kai kävisi helpommin nyt, kun vanhemmat oli ensin sijoitettu.

Jo edellisenä talvena hän oli neulonut ja kutonut heidän Kööpenhaminan matkaansa varten, niin että hänellä nyt oli varastossa tarpeeksi alusvaatteita ja sukkia, hyvää tavaraa, joissa oli kasvunvaraa. Ja heidän vaatevarastonsa oli kunnostettu häitä varten, niin että he onneksi eivät olleet vailla muuta kuin kunnon talvitakkeja. Niihin soveltui erinomaisesti se paksu kotikutoinen, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltä. Onneksi, sillä hänellähän ei ollut paljon aikaa täydentää heidän vaatetustaan.

Ja nyt asettui Mikkel-räätäli poikainhuoneeseen, ja Dorthea itse ompeli yötä päivää. Oli siunattu asia että oli niin kiire, sillä se esti häntä ajattelemasta liian paljon muuta kuin juuri sitä, mikä hänellä kulloinkin oli käsissään. Ja se pakotti hänet istumaan valveilla niin myöhään, että kun hän vihdoinkin saattoi panna levolle ja sulkea kirvelevät silmänsä, hän painui syvään, unennäöistä vapaaseen uneen melkein ennen kuin oli ehtinyt laskea päänsä pielukselle.

Ystävällinen kirje Kristineltä oli seurannut Wintherin kirjettä. Jumalan kiitos. Kuten äiti oli sanonut Alethista, ehkäpä aviovuode –. Kenties Kristine oli vakiintunut ja käynyt järkevämmäksi saatuaan vaimon ja äidin velvollisuudet täyttääkseen.

Poikien lähtöpäivä koitti viluisena ja harmahtavan usvaisena. Se oli eräs tuollainen jälkikesän aamu, jolloin ihminen tuntee että vuosi alkaa jo olla lopullaan: lehtimetsä kohoaa tummanvihreänä niitetyn nurmen laidassa, jossa tummuvat heinäsuovat todistavat, että sadekausi on alkamassa.

Ahdistunein sydämin Dorthea katseli jäähyväiskohtausta pihamaalla, kun Vilhelmin ja Klaun oli noustava vaunuihin. Pikkusiskot painautuivat ääneensä itkien veljiin, Bertel seisoi kalpeana ja vapisi liikutuksesta vaunujen luona, palvelustytöt itkivät, ja Lars ja talon muut miehet puristivat vakavina poikien kättä ja toivottivat heille hyvää matkaa. Oliko ihme, että Klaun ja Vilhelmin nenänpää oli kalpea ja että he näyttivät liikuttuneilta viimeisen kerran silmätessään ympärilleen rakkaita ja tuttuja rakennuksia, jotka sulkivat kehäänsä kodikkaan, ruohoisen pihamaan.

Juuri kun vaunut olivat lähtemäisillään liikkeelle, kuului harakan naurava ääni toisesta päärakennuksen edessä olevasta isosta saarnipuusta. Sen omituisen puiseva räkätys hukutti kaikki muut äänet, niin että jokainen hätkähti ja Bertel-rukka vavahti ankarasti.

He ajoivat tehtaan rakennusten välitse. Kaikkialla tulivat työmiehet ulos, miehet ja pojat, ja he viittoilivat ja huusivat tervehdyksiään poisajavien jälkeen. Hans Wagner, nahkainen esiliina edessään, paidanhihat kääräistyinä, heilutti punaiseksi paahtunutta käsivarttaan ja huusi äänekkäästi: "Grüss Gott!"

Sitten vaunut vierivät vanhalle puusillalle, pyörien kolina kuului ontolta ja kummalta kuluneilla palkeilla. Pojat katsahtivat taakseen.

"Niin, tänne me tuskin koskaan enää palaamme", sanoi Klaus matalasti.

"Sitä emme tiedä. Ainoastaan se on varmaa, että meidän toistenkin täytyy pian lähteä täältä, pikku Klaus. Loppujen lopuksi merkitsee teidän lähtönne vain sitä, että muutatte täältä joitakin viikkoja aikaisemmin kuin me kaikki muut."

"Niin mutta siinähän se juuri onkin, äiti! Kunpa olisikin ollut niin, että olisimme saaneet ajatella: kotimme on joka tapauksessa Brovoldissa. Silloin ei olisi niin –"

"Eipä tietenkään. Mutta nyt on kerta kaikkiaan käynyt näin, rakas lapsi." Dorthea silitti hellästi pojan kättä. "Ja meidän on koetettava käydä reippain mielin tulevaisuutta päin, eikö niin, Klaus?"

Klaus tarttui hiukan kömpelösti äidin käteen ja puristi sitä, niin että tuntui.

He eivät kaikesta huolimatta puhuneet paljonkaan ajomatkalla. Dorthean sydän oli liian täynnä kaikkea, mitä hän mielellään olisi tahtonut sanoa pojilleen, mutta oli kuin hän ei oikein olisi uskaltanut aloittaa. Ellei hän jaksaisikaan pidättää liikutustaan – ja olisihan väärin sitä näyttää, molempien nuorien olisi vain vaikea olla, ellei juuri hän voisi hillitä itseään: pojathan kävisivät vain apeiksi ja alakuloisiksi. Heidän ikäisilleen oli sentään luonnollista suhtautua tämäntapaiseen matkaan kuin houkuttelevaan seikkailuun – mitä pikemmin he joutuisivat siihen mielialaan, sen parempi.

Mutta yhdestä asiasta hänen täytyi sentään puhua heidän kanssaan.

Dorthea ei kuitenkaan saanut kosketelleeksi sitä ennen kuin ihan viime vaiheessa – seuraavana aamuna, juuri kun heidän piti lähteä Raaholtin majatalosta, jossa olivat olleet yötä.

Dorthea-rouva istui poikineen penkillä pihassa suuren jalavan alla ja katseli ympärillään vilkasta liikettä. Maantie vei aivan Raaholtin rakennusten välistä. Pari nuorta herrasmiestä, jotka ajoivat korkeapyöräisissä englantilaisissa metsästysrattaissa, molemmilla oma palvelijansa ratsain perässä, veti poikien huomion puoleensa. Vaunuvajan luona valjastettiin paraikaa neljää hevosta valtavien matkavankkurien eteen, joissa mieslukuinen pappisperhe muutti jostakin Hedemarkenin seurakunnasta Laurvigiin. – Dorthea oli puhunut rouvan ja isompien lapsien kanssa edellisenä iltana. Ja nyt saapui Hans ja joku kievarin miehistä kantaen Klaun matka-arkkua – Vilhelmin arkku oli jo sijoitettu ajopeleihin, joiden oli määrä kuljettaa heidät edelleen Kristianiaan päin.

"Niin – nyt kai on pian meidän vuoromme lähteä." Vilhelm kävi aivan kalpeaksi kesakoittensa alla sanoessaan näin. "Äiti on kai hyvissä ajoin kotona, kun äiti ja Hans ajavat yksinään eikä ajopeleissä ole matkatavaraa."

"Toivottavasti. Enhän mielelläni jätä pienokaisia yksikseen iltaisin – kun talossa on niin paljon vierasta väkeä. Johanne ei voi välttää kiusausta ja olla lyöttäytymättä pitkiin puheisiin ihmisten kanssa, eikä hänen sentään pitäisi antaa pikku Kristenin olla niin paljon ulkona, kun ilma on näin raakaa –"

"Äiti", virkkoi Klaus hämillään. "Tiedän että äiti on ollut tyytymätön minuun – monta kertaa – tänä kesänä. Niin niin, kyllähän minä tiedän että siihen on ollut syytäkin. Sen vuoksi minä – niin, mitä tahtoisin pyytää äidiltä anteeksi kaikkea sitä, ennen kuin eroamme –"

"Jumala siunatkoon sinua, oma poikani – kaikki pyyhkiytyy pois näin – tiedänhän, että sinä pohjaltasi olet aina meidän oma kunnon Klaumme. – Mutta minulle tuotti iloa kun sanoit noin –

"Mutta yhdestä asiasta minä sentään tahtoisin puhua kanssanne, ennen kuin me tuossa tuokiossa eroamme toisistamme." Äiti istui vaiti tuokion. "Katsokaas, olen kyllä huomannut että eräänlainen, kuinka sanoisinkaan, eräänlainen kauna on viime aikoina vallinnut teidän veljesten välillä. Tarkemmin sanottuna, aina siitä asti kun vihastuitte toisiinne Olen häissä.

"Ja juuri sen vuoksi tahtoisin sydämestäni pyytää – älkää antako tämän epäsoinnun pesiytyä sydämiinne. Hyvä Jumala, älkää, rakkaat lapset, salliko, että riita, tulistuksessa tapahtunut loukkaus, vikuuttaisi hyvää veljellistä suhdetta, joka on vallinnut teidän kahden välillä aina varhaislapsuudestanne saakka. Te olette nuoria ettekä vielä tiedä, kuinka helposti toinen sattuu loukkaamaan toista. Nekin, jotka ovat verisitein toisiinsa sidotut – voi, vieläpä sisaruksetkin, vieläpä rakastavat ystävykset saattavat haavoittaa toisiaan, ajattelemattomuuttaan, kiivauttaan – niin, joskus niin, ettei tehtyä enää voida korjata. Ja kuitenkin, kaikessa epätäydellisyydessäänkin on sentään veriside, sukulaisside, kaikkein pyhin, kaikkein väkevin, kaikkein kaunein niistä siteistä, jotka yhdistävät meitä ihmisiä tässä epätäydellisyyden maailmassa –

"Ja teillehän on tarpeen auttaa ja tukea toisianne, vieläkin enemmän kuin veljet yleensä. Kehenkä te voisitte luottaa, ellette voi luottaa toinen toiseenne? Rakas Vilhelm, rakas Klaus – te olette nyt niin yksinänne maailmassa, teillähän on tuskin muuta kuin minut, ja minä voin tehdä niin murheellisen vähän puolestanne. Jos Jumala sallii, voi tämä muuttua, ja elämä käydä helpommaksi meille, helpommaksi minulle, niin että voin olla tukena teille – mutta juuri tässä vaiheessa on kaikki niin epävarmaa –"

Hän vaikeni, mielenliikutus valtasi hänet. Klaus oli painanut päänsä hänen olalleen ja itki ääneen, Vilhelm istui suorana ja kalpeana, mutta hän tarttui äidin käteen ja pusersi sitä suonenvedon tapaisesti.

"Rakkaat, rakkaat lapset – olkaa ystäviä, aina, pitäkää yhtä!"

"Anna anteeksi, Ville", niiskutti Klaus, kasvot äidin käsivarteen painettuina. "En ollut sentään tarkoittanut sitä niin kuin luulit. Sen sinä muuten tiedätkin, puhuinhan siitä kerran sinulle –"

Vilhelm nyökäytti päätään: "Muistan hyvinkin. Ja minä olin – äreä ja paha ja häijy, tiedän sen. Älä – älä kanna minulle enää kaunaa sen vuoksi –"

Dorthea syleili ja suuteli heitä kerran toisensa jälkeen. Oli jäähyväishetki – nyt hänen täytyi päästää heidät pois luotaan – kyytihevoset olivat valmiiksi valjastetut ja seisoivat tuolla etäämpänä, ja vanha Hans odotti, että saisi jättää viimeiset hyvästit nuorille ystävilleen. Dortheasta tuntui, että hänen sydämensä pakahtuisi – mutta lohdutus hädässä oli kuitenkin, että hän sai nähdä poikien ajavan matkaansa sovinnon tehneinä, hellästi viittoillen hänelle, niin kauan kuin heitä näkyi.

Dorthea vilkutti nenäliinallaan, kunnes hän näki kyytihevosen katoavan alamäkeä. Sitten hän veti harson itkettyneille kasvoilleen ja kääntyi takaisin taloon; pihalla seisoi jo Hans ja odotteli häntä hänen omien lähtövalmiiden ajopeliensä vierellä.

Ilma selkeni päivemmällä. Ja kesäilta oli kaunis ja tyven, kun hän lähestyi kotia. Taivaan syvässä äärettömyydessä uiskenteli vielä joitakin tummia, täyteläisten pilvien viimeisiä hahtuvia, joiden reunat auringonlasku kultasi, luoden niihin punaruskeita varjoja. Mutta näytti siltä kuin sateen uhka olisi tällä haavaa ohi. Ja Dorthea käsitti että tämä olisi edullista: huutokauppaan saapuisi enemmän väkeä, ja se voitaisiin pitää taivasalla, pihalla, jolloin tarjoukset varmasti olisivat korkeammat.

Dragonilla olivat ihmiset vielä ylhäällä, kun hän ajoi ohi; siellä tuntui olevan kiirettä. Else odotti syystä kyllä hyvää kaupankäyntiä huutokauppapäivänä. Tämä krouvi, joka sijaitsi lasitehtaan alueella, oli aina ollut malkana Thestrupin silmässä. Mutta sellaisena päivänä kuin huomenna oli kuitenkin käytännöllistä, että huutokauppavieraat saattoivat ostaa läheltä olutta ja viinaa mukanaan tuomiensa eväiden särpimeksi.

Ragnhild-keittäjätär, Gunhild ja Johanne kiiruhtivat ulos häntä vastaan, kun ajopelit pysähtyivät Brovoldin pääoven eteen. He tahtoivat kuulla poikien matkasta.

Dorthea meni imettäjänhuoneeseen katsomaan pienokaisia. Rikke lepäsi syvässä unessa siskosvuoteella, mutta palvelustyttöjen vuoteessa oli pikku Kristen valveilla – hän vääntäytyi istuvaan asentoon, ojensi pienoiset käsivartensa äitiään päin, päästellen kurnuttelevia ääniä ilosta nähdessään hänet jälleen, ja leperteli liikuttavasti "äit' äit' äit' –"

Dorthea nosti syliin nuorimpansa, likomärän pikku ressukan – ja rutisti häntä. Poika oli kihnuttanut myssyn päästään, hikiset, untuvaiset lapsenhiukset olivat kähäräiset ja punertavat – hänestä tulisi punatukkainen kuten Vilhelm –

"– mutta entäs toiset, Johanne, missä ovat isommat?" Bertel, Birgitte ja Elisabet, tästä lähtien puhuttaisiin heistä "isoina" –

He olivat Scharlachilla, selitti Johanne. Finchen Wagner oli ollut täällä iltapäivällä hakemassa tavarat, jotka rouva oli luvannut hänelle ja Scarlachin muorille muistoksi. Ja kun hän lähti kotiin, olivat lapset menneet mukaan. Johanne kysyi, juoksisiko hän ehkä hakemaan heitä.

"Voi ei – menen mielelläni itse. Pane vain levolle, Hanne hyvä – teillä on ollut työläs päivä tänään. Voitte mennä levolle kaikki kolme, minä itse saatan auttaa pikkutyttöjä riisuutumisessa – kunhan Gunhild vain ensin kattaa meille makuuhuoneeseen. Lapset ja minä voimme syödä yhdessä. Mutta kuulehan, Ragnhild – käypäs hakemaan jotakin hyvää meille – korppuja ja piimäjuustoa, niitä tuoreita, joissa on kuminaa. Ja kermamaitoa lapsille."

Ilma oli vihertävän kirkas pohjoisessa ja lännessä, ja viimeiset ajelevat pilvirykelmät olivat nyt mustia, mutta idässä oli taivas tummansinervä, ja kaikkialta syttyi tähtiä pimeässä, yksi toisensa jälkeen, ja nyt syksyisen kirkkaina. Myöhästynyt ruisrääkkä narisi viljapellossa.

Tähkäpäät kohosivat korkeina tien molemmin puolin, kun Dorthea, huivi heitettynä hiuksille ja harteille, kiiruhti alas mäkeä joelle päin, joka leveni alavammalle maalle ja heijasti taivaanvalon vaaleampana. Dorthea muisteli sitä kevättalven iltaa, jolloin hän oli juossut samaa tietä myrskyssä ja kuolemankelmeässä kuutamossa, etsiäkseen neuvoa ja lohtua vanhalta saksalaiselta. Siitä tuntui jo olevan ikuisuus. Miten hyvä, ettei ihminen voi nähdä tulevaisuuteen – jos hän silloin olisi aavistanut, mitä kohtalo oli heille varannut – voi, hän ei olisi voinut saada sitä lohtua, jota hyvä vanha Scharlach sentään oli osannut välittää hänelle tuona onnettomana yönä.

Työläisrakennuksetkin näyttivät aivan erilaisilta näin kesällä. Punaiseksi maalattuja seiniä vastaan, jotka välkkyivät sametinpehmeinä iltavalon viime kajossa, kohosivat salkoruusujen korkeat varret kalpeine kukkaruusukkeineen, ja eteisten yllä kaartuivat raskaat tummat humalaköynnökset.

"Herein!" kuului vastaukseksi, kun hän koputti Scharlachin ovelle. Mutta keittiössä olikin vain mestari Wagner, joka istui lieden reunalla – hän puhdisti kivääriään hiilloksen ja yksinäisen talikynttilän valossa, vihellellen matalasti ja sointuvasti jotakin harvinaisen liikuttavaa säveltä, joita nämä saksalaiset osasivat loputtomiin.

Toiset olivat puutarhassa, hän vastasi rouvan kysymykseen. Hän osoitti uunin takana olevaa pientä ovea – rouva Thestrup pääsi heidän luokseen sitä tietä.

Vähäiset portaat veivät sille kapealle puutarhakäytävälle, joka – heleitä kukkasia molemmin puolin – kulki Scharlachin puiston halki ja johti suoraan alas huvimajalle virran rannalle. Ryytikasvit tuoksuivat voimakkaasti ja hyvältä vihannespenkeissään – tilli, selleri, purjosipuli. Perunapenkit uhkuivat mustanvihreitä lehtiä, joiden välistä kukkien vaaleat tähtisikermät nousivat. Kosteaa iltailmaa halkoivat lepakkojen suviset lentoreitit, ja huvimajasta virran luota kantautui Dortheaa vastaan kaprifoliumin huumaava tuoksu – Scharlachin muori nimitti köynnöskukkaa "Je-länger-je-lieber" [Kuta pitempi sitä rakkaampi.] -nimellä.

He olivat kokoontuneet lehtimajaan, ja kynttilä paloi pöydällä – se oli asetettu korkeaan myrskylyhtyyn, jota yöperhoset kiertelivät, räpyttäen synkänvärisiä siipiään sitä vastaan. Kynttilä valaisi Scharlachin kasvoja – vanhus istui, kirja edessään, ja luki ääneen. Dorthea ymmärsi, että hän luki saksalaista rukouskirjaa. Ja pöydän ympärillä polvistuivat, ei vain Scharlachin muori ja Gottlieb, heidän nuorin poikansa, ja Finchen Wagner pikku pojunsa kanssa, vaan myös Dorthean kolme omaa lasta.

Nyt Scharlach sulki kirjan, laski ristityt kätensä sille ja taivutti päänsä. Syvällä äänellään hän alkoi rukoilla, ja silloin tällöin vastasi povistunut joukko muutamin sanoin.

"Die ewige Ruhe gieb Ihnen, o Herr, und das ewige Licht leuchte ihnen." [Ikuinen rauhasi anna heille, oi Herra, ja ikuinen valosi heitä valaiskoon!]

"Dich ziemt Lobgesang auf Sion, o Herr" [ Sinua ylistävät Siionin ylistysvirret, oi Herra], vastasivat Scharlachin muori ja Finchen, "und dir soll man Gelübde zahlen in Jerusalem, erhöre mein Gebet; zu dir soll ja alles Fleisch kommen!" [ja Sinulle annetaan lupaukset Jerusalemissa, kuule rukoukseni; Sinun luoksesi tulee kaikki liha.]

"Den Seelen deiner Diener und Dienerinnen möge, o Herr, das Gebet der Flehenden nützen, so dass du sie von allen Sünden reinigest und deiner Erlösung teilhaftig machest. Der du lebst und regierst mit Gott dem Vater in Einigkeit des heiligen Geistes von Ewigkeit zu Ewigkeit." [Auttakoon, oi Herra, rukoilevien rukous palvelijoittesi ja palvelijattariesi sieluja, niin että Sinä puhdistat heidät kaikista heidän synneistänsä ja teet heidät osallisiksi pelastuksesta, sinä joka elät ja hallitset Isän Jumalan kanssa Pyhän Hengen yhteydessä iankaikkisesta iankaikkiseen.]

"Sie mögen ruhen im Frieden. Amen." [Levätkööt he rauhassa. Amen.]

Dorthea jäi epävarmana seisomaan. Tämä hiljainen perhehartaus lehtimajassa oli jollain tavoin patriarkaalisen kaunis ja liikutti häntä, mutta samalla oli hänestä sentään epämieluista, että Scharlach antoi hänen lastensa ottaa osaa niin oudonlaatuiseen uskonharjoitukseen.

Scharlach jatkoi norjaksi:

"Me rukoilemme vielä Sinua, rakas Herra Jumala, armahda palvelijasi Jørgen Thestrupin sielua, niin että peset sen puhtaaksi kaikesta synnistä ja armollisesti ilmaiset hänelle lunastuksestasi, niin että hän voi astua sisään sinun taivaalliseen autuuteesi! Anna hänelle ikuinen leposi, oi Herra."

"Ja anna ikuisen valosi paistaa hänelle", vastasi Bertelin kirkas ääni. "Levätköön hän rauhassa. Amen."

Dorthea astui kiireesti huvimajaan: "Hyvää iltaa", hän tervehti, mutta ei voinut estää hermostusta värittämästä ääntään.

Koko seurue nousi seisomaan. Birgitte ja Elisabet näyttivät silmänräpäyksen ajan hämmentyneiltä, aivan kuin heidät olisi yllätetty jostain sopimattomasta, mutta sitten he syöksyivät ilosta kirkaisten äitiä vastaan ja syleilivät tämän vyötäisiä. "Äiti – onko äiti tullut kotiin!" Mutta Bertel katseli häntä omituisen epävarmana ja näytti aivan kuin väistyvän pientä ruskeaa Scharlachin muoria päin.

Dorthea vaihtoi tavanmukaiset tervehdykset lasinpuhaltajan ja hänen perheensä kanssa ja toi poikien terveiset. Sitten Scharlach puhalsi lyhdyn sammuksiin, pisti kirjan taskuunsa ja näytti heille tietä, joka kiersi työläisasumusten takaa maantielle. Ilman liian monia sanoja toivotettiin hyvää yötä Scharlachin oven edessä – molemminpuolinen ujous oli varsin tuntuva.

Lapset pysyivät vaiti kulkiessaan ylös mäkeä äitinsä kanssa. Mutta sitten Dorthea ryhdistäytyi, hän toi Vilhelmin ja Klaun terveiset pienokaisille, kuvasi heidän yhteistä matkaansa ja kertoili pieniä hauskoja yksityiskohtia Hedemarkenin papista, jolla täytyi olla neljä hevosta vetämässä matkavankkureitaan, koska hänellä oli niin paljon lapsia. "Heitä on kaksi kertaa niin monta kuin teitä – ettekö usko että heillä on hauskaa, kun heitä on niin monta sisarusta yhdessä?"

"Niin, mutta jos on monta yhtä pientä kuin Kristen? Eihän heidän kanssaan silloin voi pitää hauskaa", huomautti Elisabet pikkuvanhasti.

"Mitä pötypuhetta sinä laskettelet, Lisbet – eikö sinulla muka ole vaikka kuinka hauskaa pienen Kristen-ressun kanssa – kun laulelet hänelle ja leikit hänen kanssaan, niin että hän rupeaa nauramaan?"

"Minä voin leikkiä Kristenin kanssa, ja silloin hän nauraa. Mutta hän ei voi leikkiä minun kanssani", sanoi Elisabet päättävästi.

Birgitte ja Elisabet aivan riemastuivat, kun he näkivät herkullisen aterian, joka oli katettu heille äidin makuuhuoneeseen. He eivät olleet montakaan kertaa elämässään saaneet syödä illallista yhdessä aikuisten kanssa – kulhollinen kauralientä tai leipäkuutioita maidossa, joka syötiin keittiössä, oli tavallinen tarjoilu. Ja tässä oli korppuja ja pehmeää kuminajuustoa, olipa Ragnhild pannut pöytään pari utareviipalettakin – herkkua, joka muuten oli ehdottomasti kuulunut vain aikuisille.

Vain Bertel oli hiljaa. Hänen vuoteensa oli nyt muutettu tänne. Yläkerran poikainhuone oli tyhjennetty ja oli nyt autiona, siellä ei enää koskaan kukaan näistä veljeksistä kulkisi.

Ja Dorthea tunsi itsensä yhä syvästi alakuloiseksi, vaikkakin hän jutteli ja laski leikkiä pikkutyttöjensä kanssa. Huone oli muuttunut niin köyhäksi ja vieraaksi, sitten kun suuri verhovuode oli muutettu pois. Sen sijalla oli tavallinen yksinkertainen puinen vuode – sama, joka ennen oli ollut Dabbelsteenin huoneessa. Se näytti niin avojalkaiselta, huomautti Birgitte, joka oli tottunut vanhempiensa verhovuoteeseen – poimutukset olivat ulottuneet aina lattiaan saakka. Lapsen huomautus oli oikeastaan aika sattuva ja sopi vaatimattomaan makuusijaan, joka seisoi siinä neljän ohuen jalkansa varassa. Eikä Dorthea vielä ollut tottunut nukkumaan ilman verhoja vuoteensa ympärillä – hän ei saanut hyvin unta öisin.

Mutta pikkutytöillä oli oikea juhla, kun he saivat riisuutua täällä ja äiti itse heitä auttoi. He tekivät voitavansa, jotta kaikki olisi kestänyt niin kauan kuin suinkin, mutta vihdoinkin Dorthea oli saanut heidät valmiiksi ja peittänyt heidät imettäjän huoneen vuoteeseen.

Bertel makasi lavitsallaan seinään päin kääntyneenä, kun Dorthea palasi huoneeseensa. Äitiä riipaisi jälleen todetessaan, miten sanomattoman köyhtyneen näköiseksi huone oli käynyt – ruokapöydällä seisova kynttilä heijastui ikkunaruutuihin, joitten takana pimeys aivan kuin pyrki sisään. Kesäiseen aikaan hän ei yleensä sulkenut luukkuja – hänestä oli hauskaa aina herätessään huomata, miten pitkälle yötä oli kulunut ja millainen ilma oli. Mutta nyt hän yhtäkkiä tunsi tarvetta sulkea yöltä sisäänpääsyn. Mutta kun hän aukaisi ensimmäisen ruudun kurkottaakseen ikkunaluukkuun, hän vetäytyi hätkähtäen, pois – ikkunan alla seisoi tumma olento –

"Minä täällä vain olen, rouva Thestrup –"

"Hyvä Jumala, Scharlach, mitä hän tekee puutarhassa tällaiseen aikaan?"

"Ajattelin juuri koputtaa ruutuun – sopisiko teidän ottaa minut vastaan, niin että saisin hiukan puhua kanssanne."

"Onhan jo myöhä, mutta –." Dorthea empi silmänräpäyksen verran. "Luulen kyllä ymmärtäväni, mistä hän haluaa puhua kanssani – tulen avaamaan oven." Olihan hyvä saada asia päiväjärjestyksestä. Kun Scharlach itse tahtoi ottaa sen puheeksi, saattoi Dortheakin sanoa suoraan mielipiteensä.

Scharlach seurasi häntä makuuhuoneeseen. Hän jäi seisomaan oven suuhun, hämärään, päähine rintaa vasten painettuna. Dorthea istuutui nojatuoliin pöydän viereen. "Tulkoon hän vain lähemmäs, Scharlach, ja istukoon, mikäli hänellä on jotakin sydämellään."

"Niin, rouva Thestrup." Vanhus vaipui taburetille vastapäätä häntä. "Ymmärrän kyllä että olitte harmissanne, kun me, Mutter ja minä, annoimme lasten olla läsnä illalla, kun luimme iltarukouksemme."

"Harmistunut – hyvä on, voimmehan käyttää sitä sanaa. Tietäähän Scharlach, että hänen ja hänen vaimonsa tunnustama uskonto on aivan toinen kuin meidän."

"Aivan toinen se tuskin sentään on –?"

"No eipä niin, mutta tunnustukseltaan."

"Kieltämättä. Mutta käymmehän sentään ajoittain teikäläisessä kirkossa, rouva Thestrup – kun kerran meillä ei ole täällä toistakaan. Pastori Muus on kastanut Finchenin lapset."

"Tiedän että hän käy toisinaan kirkossa, samoin kuin wagnerilaiset. Mutta Scharlachin muori on tuskin milloinkaan astunut jalallaan sinne."

"Ei ole. – Ei. Mutta eihän Mutter juuri ymmärräkään norjan kieltä."

"Senkö vuoksi – vai niin."

"Niin, ja sen vuoksi ajattelin, että kun kerran me olemme rukoilleet Herraamme teidän kirkossanne, ei saattanut olla niin vaarallista, vaikka teidän lapsenne sanelivat iltarukouksensa rakkaalle Jumalalle yhdessä meidän kanssamme."

Dorthea istui tuokion ja harkitsi:

"No niin, Scharlach – sanotaanhan, että jokainen tulee autuaaksi omassa uskossaan. Minun tarkoituksenani ei totisesti ole riistää häneltä hänen uskoaan. Mutta hän tuntee minut kyllin hyvin tietääkseen, kuinka sanomattoman vastenmielistä kaikkinainen – haihattelu – on minulle. Myöskin uskonnollinen haihattelu – en mistään hinnasta tahtoisi lapsilleni sitä tartuntaa."

"Haihattelu", sanoi Scharlach mietiskellen.

"Niin, tullessanihan minä kuulin – aivan sattumalta – miten te rukoilitte kuolleitten puolesta."

"Meidän iltahartautemmehan loppuu aina rukoukseen sieluraukkojen puolesta, rouva Thestrup."

"Hänhän sanoi juuri, Scharlach, että hän oli antanut lasten olla mukana kun rukoilitte iltarukouksenne. Mutta sehän ei ole koko totuus, rakas ystävä – siellähän tapahtui muutakin. Omin korvin kuulin, että hän erikoisesti rukoili mieheni sielun puolesta – ja Bertel rukoili mukana; on eittämätöntä ettei ainakaan hän ollut ensimmäistä kertaa läsnä, kun olette rukoilleet hänen isänsä puolesta. Vai kuinka, Scharlach?"

Scharlach istui ja katseli häntä, silmissä ihmeellinen tumma säteily harmaantuneiden kulmakarvojen varjossa.

"Vai kuinka, Scharlach?"

"Ei ollutkaan", vastasi vanhus hiljaa. "Ensimmäinen kerta oli pelkkä sattuma – Bertel joutui kuulemaan miten Mutter ja minä rukoilimme isännöitsijän sielunrauhan puolesta. Kun hän sitten kysyi, mitä se oli, käänsin sanat norjaksi – ja silloin hänkin tahtoi olla mukana. Enkä minä voinut kieltää häneltä sitä, rouva Thestrup – minulla ei ollut sydäntä kieltää! Onhan niin autiota, rouva, ajatella sieluraukkaa, jota yksikään ainoa ei muista rukouksissaan – ja tämä oli hänen oma lapsensa –"

"Kuinka hän saattaakaan sanoa, Scharlach, ettei kukaan muista – ja että Thestrup olisi sieluraukka, kuten hänen sanansa kuuluivat – jonka puolesta jonkun on rukoiltava armoa! Minkä vuoksi – kai siksi että hän on kerettiläinen –?" lisäsi rouva pilkallisesti.

"Ach du lieber Gott, rouva Thestrup – sieluraukkoja olemme kaikki, joka ainoa. Kun me vain ajattelemmekin" – hän teki kädellään suuren liikkeen ja katseli kiinteästi ja omituisen surullisesti rouvaa tummilla silmillään – "että meidät jonakin päivänä kiskotaan esiin tästä ruumiimme kotelosta ja että seisomme alastomina kuin neula, seisomme sellaisinaan, katsoen ikuista Täydellisyyttä kasvoista kasvoihin!"

Dorthea istui tuokion vaiti. Sitten hän koetti karistaa yltään kiusallista tunnetta: "Ikuinen Täydellisyys – olkoonpa niin. Mutta sitä emme me kuolevat ihmiset pysty saavuttamaan – eikä taivas luultavasti vaatine sitä meiltä."

"Ja kuitenkin sanoo Herra Jeesus, että meidän on oltava täydellisiä, niinkuin taivaallinen Isämmekin on täydellinen. Niin – minusta on usein tuntunut, että sitä on oikeastaan kauhistuttava ajatella. Mutta Hän vaatii todellakin meiltä näin paljon."

"Vai niin. En voi muistaa lukeneeni sellaista. Muuten en luullut, että te katoliset olitte erikoisen suuria Raamatun tuntijoita."

Scharlach hymyili: "Ikävä kyllä emme olekaan, en ole koskaan omistanut Raamattua. Minun on tyydyttävä niihin kappaleihin, jotka sisältyvät vanhaan Goffinen painokseen. Mutta siinä on sentään raamatunlauseita ja vuoden kaikkien sunnuntaiden ja juhlapäivien evankeliumitekstit."

"Mutta ei kai siinä ainakaan mainita mitään, että meidän on rukoiltava vainajain puolesta – se kai sentään on pelkästään ihmisten keksintöä."

"Mainitaan kyllä, rouva, mainitaan – Makkabealaisten kirjassa sanotaan, että on pyhää ja pyhittävää rukoilla vainajien puolesta. Se teksti on Pyhäinmiestenpäivän kohdalla. Kenties se oli ihmiskeksintöä, jota sanaa te käytätte, alussa, kun Juudas Makkabealainen rukoili kansansa kaatuneitten edestä ja uhrasi heidän puolestaan. Mutta Jumala on siis kuitenkin hyväksynyt hänen huolenpitonsa kuolleista, koskapa Pyhässä Kirjassa eittämättömästi sanotaan, että on hyvä ja oikea ajatus rukoilla heidän puolestaan."

"Ei ei – juuri tuollaista minä nimitän haihatteluksi." Dorthea pudisti kiivaasti päätään: "Ja jos Jeesus todellakin on sanonut, että heidän on oltava täydellisiä, niin hän käytti kai vain liioiteltua sanontaa, tarkoittaen, että meidän sitä innokkaammin on pyrittävä toteuttamaan niitä jaloja ja hyödyllisiä periaatteita, jotka hän testamenttina jätti meille. Jos me osoitamme kaiken syvyyden Alkulähteelle syvintä kunnioitustamme ja kykymme mukaan palvelemme lähimmäistämme – silloin en usko, että meidän on tarvis vavista ikuisen autuutemme puolesta.

"Eikä kai hänkään sentään tahdo kieltää, kunnon Scharlach, että isännöitsijä oli ehdottoman kelpo ihminen, joka aina ahkeroi tehdäkseen kaikille hyvin ja oikein ja ollakseen lähimmäisilleen hyödyksi. Mikäli hän todellakin tarkoittaa, Scharlach, että Thestrupin henki tänä silmänräpäyksenä olisi – köyhä ja ilman tyyssijaa – niin että teikäläisten ja lapsieni on armona anottava, että Jumala ottaisi sielun ikuiseen lepoonsa taivaaseen – voi Scharlach, mikä silloin olisi pysyvää –? Eihän kukaan silloin uskaltaisi turvallisena laskeutua levolle ja kuolla."

"Voi, rakas rouva, mehän rukoilemmekin, että Hän vapauttaisi meidät kaikista synneistä ja että tulisimme osallisiksi Hänen lunastuksestaan."

Vastenmielisyys värähdytti Dortheaa. Synnistä vapauttaminen, puhdistus Karitsan veressä – voi, sellaistahan oli hänen isäpuolensa aina saarnannut! Ja tämä oli kuitenkin, huolimatta kaikista hyvistä puolistaan rahanhimoinen, mässäilyyn taipuva ja itserakas. Kun taas Bisgaard, joka ei ollenkaan uskonut kristinopin mystilliseen puoleen, palvoi hurskaana ja nöyränä Jumalan ylevää majesteettia, samoin kuin hän sydämestään ihaili Herraa Jeesusta kauneimpien ja parhaiden moraalisten periaatteiden perustajana, joita hän itse kykynsä mukaan pyrki toteuttamaan. Ja vaikka hän itse, Dorthea, oli tuntenut syvää vastenmielisyyttä Bisgaardin vaimona, vaikka hänen nuoruudenvuotensa olivat kuluneet hukkaan, Bisgaardin ollessa vain sairas ja vaativainen vanhus – hän ei silti koskaan ollut niin sokea ettei olisi nähnyt, miten Bisgaard kuitenkin oli jalo ja hyväätarkoittava mies, todellinen ihmisystävä, jonka opastusta hengen ja sydämen kasvattamiseksi hänen kannatti seurata.

"Scharlach, Scharlach – kaikki tuo puhe on fanaattista ja sairasta liioittelua. Pimeätä taikauskoa, joka vain estää uskonnon ylevän ja kirkkaan valon valaisemasta järkeämme ja jalostamasta sitä."

"Voi teitä, rakas ihminen!" Scharlach hymyili surumielisesti. "Te olette viisas ja hyvä, niin, viisas ja hyvä te olette, ja samanlainen oli isännöitsijä Thestrup, Jumala häntä siunatkoon. Mutta sehän ei riitä rouva – ei ole kyllin, että uskonto valistaa järkeämme. Järki on hyvä olemassa ja sitä on käytettävä, mutta se on kuitenkin vain osa henkiminäämme – aivan samoin kuin päivä on hyvä ja siunattu – mutta se on vain osa vuorokautta."

"Päivä on se vuorokauden osa, Scharlach, joka on meille annettu ollaksemme hyödylliset ja toimeliaat. Pimeys on pahaa – sen vuoksi kutsumme pimeyden vallaksi kaikkea sitä kauheata mielettömyyttä, jota ihmisten pelkuruus ja typeryys ja pahuus kutsuu esiin. Ei, yö ei ole ihmisen ystävä."

Scharlach istui ja katseli häntä tuokion. Sitten hän puhkesi nauruun, matalaan ja iloiseen: "Etteikö yö ole ihmisen ystävä – mutta rakas pikku rouva, kuinka saatatte sanoa niin! Ja teillä on sentään seitsemän suloista lasta!"

Dorthea punastui harmistuneena. Mutta vanhuksen hymy oli niin hellyttävän viaton, ettei hänkään voinut muuta kuin – hymyillä. Mutta tuohon huomautukseen oli mahdotonta vastata – sanoa, ettei hän ollut tarkoittanut mitään sellaista lausuessaan vihaavansa yötä.

"Voi, rouva Thestrup – epäilemättä on Jumalan siunattu aurinko ja järjen ihana valo annettu meille parhaaksemme. Mutta täytyyhän auringon sentään mennä joka ilta mailleen, jotta voisimme nähdä taivaan kaikki tähdet – jokainen niistä on aurinko, yhtä iso ja kaunis kuin meidän aurinkomme, on minulle kerrottu. Epäilemättä uhkaa meitä moni vaara ja paljon pahaa pimeässä – mutta sehän tuo samalla viileyttä, raikkautta ja lepoa kaikelle, joka kasvaa ja elää maan päällä. Ja hyvän unen – ja ne, jotka pitävät toisistaan, saattaa vasta yö oikein todella yhteen, yö siittää uutta elämää."

Dorthean silmät täyttyivät äkkiä kyynelistä. Olihan vanhus tavallaan oikeassa – hän ei vain milloinkaan ollut ajatellut noin. Että yö saattoi vaatia kiitollisuuttammekin, koska se sentään oli monien hyvien lahjojen suoja.

"Eihän aurinkokaan pysty koko osuudeltaan valaisemaan tätä maailmaa meille, muuta kuin peittäen mikä on etäämpänä – niin, sillä tähdethän ovat joka tapauksessa yllämme taivaalla kaiken päivää – muuta kuin kätkien kaikkea mikä on kauempana, nimenomaan omalla valollaan. Aivan samoin on kaiken laita, joka liikkuu yöllä – lintujen ja eläinten ja äänien, joita kuulemme vain öiseen aikaan – kaikki sehän elää joka tapauksessa, vaikkakin on vetäytynyt liian väkevää auringonvaloa piiloon. – Eikä asian laita – ikävä kyllä meille syntisille ihmisille! – suinkaan ole niinkään, että auringonvalo olisi hyödyksi vain kaikelle hyvälle. Ajatelkaa kaikkia, niitä, joille päivä merkitsee vain aherrusta ja vaivaa ja huolta – ja kaikkia niitä, jotka käyttävät päivänsä ja järkensä kiusatakseen ja pettääkseen ja näännyttääkseen lähimmäisiään. – Voi ei, rouva Thestrup, yhtä helposti voimme käyttää järkeämme pahaan kuin hyvään."

"Scharlach, hän erehtyy", sanoi Dorthea-rouva kiivaasti. "Asiat vain näyttävät siltä! Voi, pahan tekeminen ei koskaan voi olla todella järjellistä! Todellinen järki on samaa kuin hyvyys!"

"Jumala siunatkoon teitä, rouva Thestrup!" Scharlach katseli osaa ottavasti häntä. "Minä kyllä en usko, että jokainen tulee autuaaksi omassa uskossaan, kuten äsken sanoitte. Niitä on tarpeeksi, jotka luulevat, että paha on todellista viisautta – vaikkakaan te ette myönnä niin olevan. Niin, siinä kai te olettekin oikeassa. Ja yhdestä asiasta olen varma – kun teillä on se usko, mikä teillä on, ette koskaan voi tulla oikein onnettomaksi."

Scharlach nousi seisomaan: "– mutta nyt on jo myöhä. Pidätän teitä – ja teillä on huomenna edessänne rasittava päivä."

"Niin on." Dorthea värähti. "Huomennahan se alkaa. Niin – hänen haihattelussaan saattaa sentään olla jotakin tottakin, Scharlach – niin, sillä haihattelua se sentään on. Ja kaikesta huolimatta sukua taikauskolle – peikko- ja kummituskertomuksille ja merkkien ja ennustähtien uskomiselle, joilla ihmisten mielikuvitus on kansoittanut pimeyden."

"Enhän minä kielläkään sitä, että pimeydessä samoin kuin valossa on sekä hyvää että pahaa. Paholainen enkeleineen on kai liikkeellä yötä päivää, eikä tämä joukko lepää tai nukahda milloinkaan."

"Vai uskooko hän paholaiseenkin – jolla on pukinsarvet ja sorkat ja lepakonsiivet ja koko naamiopuvusto –?"

"Luulen että hän on valehtelija ja valheen isä – mitä metkuja ja petoksia hän mahtaa käyttää, vangitakseen meidät pyydyksiinsä, en kyllä pysty sanomaan. Mutta kaiken tämän takana – yliluonnollisten olentojen, joita te niin sydämestänne halveksitte – ja inhoatte, kuten pitääkin, saattaa piillä pahempia valtoja kuin rehellinen sielunne on aavistanutkaan, rouva Thestrup."

Vanhus oli noussut seisomaan, ja Dorthea myös. "Hänellä ei totisesti ole niinkään pienet luulot kyvystään käsittää näitä asioita, kelpo Scharlach", hymyili Dorthea. "Mutta – tahdoin sanoa, että hän ei täyttäisi lasten päätä tämäntapaisilla ajatuksilla ja merkillisillä otaksumisilla. Mutta Herra nähköön, nythän tämä seikka itsestään estyy. Pianhan meidän tiemme lopullisesti eroavat – Scharlach, rakas ystävä!"

"Eihän se ole aivan varma, rouva Thestrup. Joko sitten hyväksytte taikka ei, Mutter ja minä tahdomme kuitenkin jatkuvasti rukoilla hyvää Jumalaa siunaamaan teitä ja lapsianne, rouva kulta", sanoi hän hiljaa; ja puristi rouvan kättä niin että koski.

Dorthea avasi hänelle ulko-oven ja saattoi häntä pari askelta. Tultuaan jalavan latvan varjokehän ulkopuolelle hän huomasi, että taivas oli kauttaaltaan tähdessä – aivan loputtomiin. Ne tuikkivat ja loimusivat heikossa, vastaheränneessä yö tuulessa, joka sai jalavien latvat huokaamaan niin omituisesti ja levottomasti.

"Niin niin, hyvää yötä nyt, Scharlach – ja viekää terveisiä Scharlachin muorille ja Finchenille ja Wagnerille ja pienokaisille –"

Tuntui kuin tuuli saattaisi yltyä myöhemmin yöllä. Ehkäpä hänen pitäisi kiertää rakennus ja sulkea ulkopuolelta makuuhuoneen luukut – sisältäpäin oli mahdotonta saada niitä kiinni niin tiiviisti, ettei tuuli riuhtaisisi niitä auki ja jäisi liikkumaan edestakaisin. Mutta ollakseen rehellinen hän ei uskaltanut, ei, hän ei sentään ollut oikein rohkea pimeässä.

Säihkyvät tähtiparvet tuolla ylhäällä, samettimaisen tummalla ja äärettömällä taivaankuvulla – ei, hänestä ne olivat kodittomia ja ahdistavia, mikään niistä ei ollut hänen oma rakas tuttu aurinkonsa. Autio avaruus, jossa ne vaelsivat säädettyjä ratojaan, huokui kylmää. – Dorthea meni sisään ja sulki ulko-oven huolellisesti jälkeensä.

Olihan totta, että yö samalla merkitsi lempeää unta, että se suojasi uskollisten rakastavien armasta hekumaa, rakkausvuoteen eloasynnyttävää syleilyä. Mutta, mutta, mutta – eikö tämä kaikki kuulu siihen, johon pitää antautua sitä pohtimatta? Sulkea silmänsä, katselematta yön Januksen-kasvoja, jotka ovat liian täynnä kaikkea sekä hyvää että pahaa.

Päivä – no niin, olihan sekin olemassa sekä pahaa että hyvää varten. Mutta se oli sentään kotimme – saari tuntemattomuuden valtameressä, auringon ja inhimillisen ymmärryksen valaisema.

Hän ei sulkenutkaan luukkuja. Oli jo niin myöhäkin – ja hän oli väsynyt; hän nukahtaisi niin pian kuin panisi levolle, hän tunsi sen. Ja kun hän heräisi, olisi jo aamunkoitto; yö oli toki lyhyt, Jumalan kiitos!

Äänettömästi ja nopeasti Dorthea alkoi riisuutua. Pukeutumispöydällä lojui avoin kirja, kannet ylöspäin – kirja, jossa oli raamatullisia kuva-arvoituksia. Pikkutytöthän olivat saaneet katsella sitä hänen poissa ollessaan, niinpä niin.

Dorthea otti sen käteensä pannakseen sen paikalleen lipaston pikkulokeroon. Sillä sivulla, jonka kohdalta kirja oli avattu, oli lause: "Joka etsii armoa ja laupeutta, hän löytää –"

– ja kuva lapsesta, joka puhaltelee saippuakuplia, istuen hajareisin pääkallolla. Se tarkoitti muka elämää.

Nopeasti hän pani kirjan paikalleen ja läimäytti lokeron oven kiinni. Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin, hiipi avojaloin vuoteeseen ja veti päällyslakanan päänsä yli, näin puolustaakseen itseään yön pimeää vastaan.