[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZbxblf1RyyrUpf5PKwf-88WZV-5XTOg8V7PWzMNqJbI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2456,"Lannistumaton sydän","Undset, Sigrid",1882,1949,"2456-undset-sigrid-lannistumaton-sydan","2456__Undset_Sigrid__Lannistumaton_sydän",null,"romaani",[],[],"fi",1939,1942,75749,473661,true,[],[],[],"Norjan maaseudulle 1700-luvun loppupuolelle sijoittuva romaani kertoo seitsenlapsisen perheen äidistä, Dorthea-rouvasta. Kun hänen aviomiehensä katoaa yllättäen myrsky-yönä, perheen arki muuttuu ja Dorthea joutuu kantamaan vastuun kodista ja lasten tulevaisuudesta epävarmuuden keskellä.","Sigrid Undsetin 'Lannistumaton sydän' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2456. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","LANNISTUMATON SYDÄN\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nSuomentanut\n\nAnna-Maria Tallgren\n\n\n\n\n\nPorvoo - Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1942.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nKun Dorthea-rouva raotti ulko-ovea, painoi tuuli päin, niin että\ntuikku, jonka hän oli laskenut käytävän pöydälle, melkein sammui.\n\nHän sulki jälleen oven. Pitäen rivasta hän jäi seisomaan ja kuunteli\ntuulen kohinaa talon nurkissa. Heikko liekki hulmahti vahvemmaksi ja\nvalaisi loimahtaen hirsiseinää. Siinä seisoessa häntä alkoi äkkiä\nkammottaa. Raskaana huokauksena kulki tuuli yläkerran portaissa;\nylhäällä oli kalpea valonkajo, kuu kumotti käytävän ikkunasta. Kyllähän\nhän tiesi, että mustat möhkäleet pimeissä nurkissa olivat vain\nvaatearkkuja ja että seinillä riippui vain vaatteita. Mutta hän ei\nvoinut päästä selittämättömästä kammon tunteesta, joka oli vallannut\nhänet, kun hän oli avannut oven kotiopettajan huoneeseen ja nähnyt,\nettä se oli tyhjä ja pimeä ja kylmä. Vaikka tiesihän hän sen jo\nennakolta -- ettei siis herra Dabbelsteen ollut kotona.\n\nJa sitä paitsi -- olisihan vain ollut pahempi, jos hän olisi ollut\nsisällä. Nyt Dorthea-rouva saattoi ainakin edellyttää, että pojat\nolivat opettajan mukana. Siitä huolimatta, ettei herra Dabbelsteen\nsinänsä ollut kaikkein luotettavinta seuraa -- ei ainakaan\ntämäntapaisena päivänä, jolloin tiet olivat olleet täynnä rahtimiehiä.\nHetkiseksi hän oli rauhoittunut, kun Lars oli palannut ja tuonut\ntiedon, ettei Lervikenissä kukaan ollut nähnyt Dabbelsteeniä sitten\nvarhaisen iltapäivän. Ja silloinkin hän oli ollut vain pikimmältään\nElse Dragonin luona -- eivätkä lapset olleet edes olleet siellä hänen\nmukanaan; he olivat sillä aikaa laskeneet tiellä mäkeä. Elsen kertoman\nmukaan.\n\nUlkona valui vesi kaikilta katoilta. Tuulenpuuskat humisivat vanhoissa\nsaarnipuissa. Nyt kai loppuisi keli, josta Thestrup oli ollut niin\niloinen, ajatteli Dorthea-rouva säälitellen. Suojailma oli alkanut niin\nrajusti. Kaikki talon ikkunaluukut paukkuivat tuulen niitä repiessä.\n\nKeittiöstä kantautui hänen korviinsa äänten sorinaa. Täytyihän heidän\nsaada syödä rauhassa. Elleivät lapset palaisi ennen kuin väki oli\naterioinut, piti tietenkin kaikkien miesten lähteä etsimään heitä.\nLars saisi ottaa reen ja ajaa Fenstadiin. Jos Dabbelsteen oli päätynyt\nkapteenin luo, oli hänessä tuskin miestä palaamaan jalkaisin kotiin.\n\nEi ollut koskaan ennen sattunut, että hän olisi ollut näin kauan\npoissa, kun pojat olivat mukana. Dorthea-rouva oli pitänyt hänen\npuoltaan, joskin hänen täytyi myöntää että Thestrup oli oikeassa\nsanoessaan, että vaikkakin Dabbelsteen epäilemättä oli hyvin lahjakas\nnuori mies, hän oli epäluotettava kotiopettaja. Tosin rouva tunsi\neräänlaista äidillistä hellyyttä säälittävää nuorukaista kohtaan.\nJoka tapauksessa juuri hän itse oli vaatinut, että he pitäisivät\nkotiopettajan vielä vuoden, sillä äidin mieltä kirveli, kun hän\najatteli, että Vilhelm ja Klaus lähetettäisiin kotoa jo vuotta\naikaisemmin. Ja Kristinen haltuun.\n\nTietysti hän saattaisi lähettää Haakonin tai jonkun palvelustytöistä\nScharlachin luo. Mutta kernaimmin hän tahtoi itse. Kuitenkin hän\noli varma, että he eivät olleet Scharlachilla. Mutta hänelle tekisi\nhyvää puhua vanhan saksalaisen kanssa. Kaikki tehtaalaiset turvasivat\nlasinpuhaltajaan, kun jotakin oli hullusti. Ja Dorthea-rouva oli\ntodellakin levoton tällä kertaa, vaikkakin hän koetti voittaa\nlevottomuuttaan -- mutta olihan nyt myöhäkin. Vaikka olihan ennenkin\nsattunut, että pojat olivat unohtaneet päivällisen ja myöhästyneet\niltapuurolta, kun heillä oli ollut jotakin erikoista puuhaa.\n\nJa jos esimerkiksi heidän päällensä olisi ajettu tai he olisivat\njotenkin sekaantuneet ajomiesten parveen, niin olisihan hän kuullut\nsiitä jo aikoja sitten.\n\nDorthea-rouva heitti harteilleen hilkkaviitan, sylkäisi sormiinsa ja\nsammutti tuikun.\n\nJuuri kun hän avasi oven, ryösti tuulenpuuska sen hänen käsistään,\npaiskasi rajusti häntä päin ja oli kaatamaisillaan hänet; hänen\ntakanaan jysähti jokin esine, jonka tuuli oli kaatanut nurin\nkäytävässä. Säikähdys ajoi hien hänen kasvoilleen, hän sai kiinni\nrivasta ja oven suljetuksi jälkeensä. Jo ensimmäisellä porraskivellä\nhän liukastui, niin että oli kaatua -- räystäsvesi oli jäätynyt\nliukkaaksi kuoreksi. Hänen sydämensä jysähti -- olipa tämäkin yö!\nMinnehän pojat olivat _saattaneet_ joutua!\n\nIlmassa vihelsi ja vinkui, vanhojen puiden latvat tohisivat. Kuu, joka\noli melkein täysi, sukelsi ajelehtivasta pilvestä toiseen, peittyi\nhetkeksi ja tuli taas esiin. Toisella puolen laaksoa kimmelsi alastoman\ntunturin jäätynyt, mustanvalkoinen kylki kuin katinkulta.\n\nDorthea seisoi silmänräpäyksen ja mietti. Sitten hän veti hilkan\nparemmin päänsä yli, kannatti hameitaan ja kulki kumarassa tuulta päin,\njoka ajoi jääkylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Hän huomasi, että\nsitten aamun olivat pihalle luodut kinokset paljon painuneet molemmin\npuolin, ja tie oli märkä ja liukas. Ulkorakennukset nukkuivat luoden\neteensä pilkkopimeän varjon, ja kuunvalo kiilsi kattojen kivilaatoilla\n-- melkein kaikki lumi oli ajautunut pois. Täällä talojen suojassa kävi\nkulku vielä. Mutta veräjällä tuli vastaan tuulenpuuska, niin että hänen\ntäytyi seisahtua.\n\nSamassa kuu sukelsi näkyviin ja jää kimmelsi rinteellä, josta sänki\npisti esiin -- siinä määrin olivat jo pellot paljastuneet. Jälleen\nDorthea ajatteli miestään -- hänen takiaan olisi talvikeliä vielä\nkauan tarvittu. Ja semmoinen tuuli -- tällaisessa ilmassa Thestrup\naina pelkäsi kuumaa sulattimoa ja jäi usein kirjoitushuoneeseensa koko\nyöksi. Ja Dorthea tiesi, että päivä oli ollut hänelle raskas.\n\nEntäpä jos hänen täytyisi lähettää sana miehelleen, että pojat eivät\nolleet palanneet kotiin, eikä Dabbelsteenkaan! Ja jos jotakin oli\ntapahtunut, niin olihan se hänen syynsä, hän kun oli uskonut poikansa\nniin epäluotettaviin käsiin.\n\nTuuli hellitti hetkiseksi. Dorthea riensi rinnettä alas. Talontie oli\nliukas, ja törkyä ja hevosen lantaa oli ajautunut sille kasoihin,\nvälissä kiiltävää jäätä.\n\nMäen alla, toisella puolen maantietä, olivat molemmat pitkät\nasuinrakennukset. Kuunvalossa ne näyttivät merkillisiltä sisiliskoilta,\njotka makasivat vatsa painautuneena maata vasten ja jalat koukussa\n-- kummankin keittiön oven edessä oli korkeat portaat ja kuisti.\nScharlachin keittiöstä nousi vielä savupatsas -- tuuli painoi sen alas\nja pyöritteli sitä.\n\nAsuinrakennusten takana notkon pohjalla teki virta mutkan, ennen\nkuin katosi louhikkoon tehtaan niemekkeen taakse. Kuunvalo kimmelsi\nrailojen mustassa vedessä ja kaislansänget törröttivät lumesta\njääpeitteen reunamalla. -- Olivathan he hyviä, tottelevaisia lapsia,\nVilhelm ja Klaus. -- Mutta ehkäpä Dabbelsteenillä oli ollut asiaa\ntuonne toiselle puolelle ja hän oli yhtäkkiä huomannut, että olikin\nmyöhä. Häneen ei ollut luottamista. Hän oli hyvinkin saattanut keksiä,\nettä he oikaisisivat suoraan joen poikki, jossakin, missä jää näytti\njoltisenkin varmalta, päästäkseen kiertämästä sillan yli.\n\nMissä he mahtoivatkaan olla? Ja voi kuinka tuuli!\n\nHän huokasi helpotuksesta päästessään maantielle. Jalat ja hameenhelmat\nolivat niin märät kuin olla voi; kuitenkin hän yritti välttää pahimpia\njääsohjokuoppia kurjalla rikkiajetulla tiellä.\n\nScharlacheilta näkyi heikkoa valoa uutimien reunoilta. Jumalan kiitos,\najatteli Dorthea-rouva seisoessaan kuistilla ja kuullessaan vanhuksen\nvastaavan hänen kolkutukseensa: \"Sisään!\"\n\nScharlach istui kumarassa uunin reunalla kädessä kirja, jota hän luki\nhiilloksen valossa. Huomatessaan kuka tulija oli hän hätkähti:\n\n\"Rouva Thestrup! Ei Du lieber Gott -- oletteko ulkona tällaisessa\nilmassa?\"\n\nScharlachin muori oli nuokkunut rukkinsa ääressä -- nyt hän nousi\nja työnsi tuolin Dorthea-rouvalle Täällä sisällä tuntui lämpimältä\nja hyvältä, ainakin kun tuli ulkoa. Täällä tuoksui ihmiseltä ja\nmaitoruoalta, jota vasta oli keitetty. Finchenin molemmat pienokaiset\nmakasivat syvässä unessa isovanhempiensa vuoteessa. Se seikka tiesi\ntavallisesti, että vävypoika, Wagner, joka asui tuvan viereisessä\nhuoneessa, oli ottanut lasin liikaa.\n\n\"Kas, asia on niin, että Klaus ja Vilhelm eivät vielä ole palanneet. He\nlähtivät iltapäivällä ulos herra Dabbelsteenin kanssa. Eikä kukaan ole\nsen koommin heitä nähnyt. Ja niin minä ajattelin, että he ehkä voisivat\nolla täällä --? Scharlach, ettekö tiedä heistä mitään --?\"\n\n\"Entä ylioppilas -- eikö hänkään ole tullut kotiin?\" Scharlach kurtisti\ntuuheita mustia kulmakarvojaan.\n\nLasinpuhaltaja oli lihavanläntä, lyhytkaulainen mies, valtavan\nleveäharteinen. Pyöreät kasvot ulkonevine poskipäineen ja tummine,\nsyvällepainuneine silmineen olivat keltaiset kuin nahka, posket suonien\npunaamat. Harmaantunut tumma tukka törrötti aina hoitamattomana ympäri\npäätä, niin että hiuspalmikko usein riippui ohuena kuituvana takana.\n\n\"Oletteko tiedustellut Lervikenistä, rouva -- Hans Wagner kertoi, että\nkotiopettaja oli käynyt iltapäivällä tapaamassa Elseä.\" Scharlach\ntuijotti omituisen synkästi eteensä.\n\nDorthea kertoi, että Lars oli tiedustellut Dragoneilta ja\nkoulumestarilta, mutta tuloksetta. \"Pelkään, että isännöitsijä\nsaa kohtauksen, kun hän kuulee asiasta. Tietäähän Scharlach että\nThestrupilla muutenkin saattaa olla huolia, tällaisessa ilmassa --\"\n\n\"Rouva Thestrup, jos minä olisin teidän asemassanne, lähettäisin miehiä\nheitä hakemaan, nyt heti. Ja minäkin --.\"\n\nHän alkoi vetää sukkia jalkaansa -- Dorthea huomasi nyt vasta olevansa\navojaloin.\n\n\"Mutta Scharlach, tämähän on teidän maatamenonne aika, eikö niin?\"\n\nScharlach pudisti päätään, onki esiin varsisaappaansa ja veti ne\nylleen: \"Senkin Dabbelsteen, siitä ihmisestä ei koskaan voi olla varma.\"\n\nHän sovitti valtavan hilkan huolellisesti päähänsä, tunki hiuksensa\ntarkoin sen alle ja heitti takin ylleen. \"Geh zu Bett, Mutter\", hän\nnyökäytti vaimolleen, joka liikuskeli säikähtäneenä. Scharlachin muori\noli tapansa mukaan pysynyt aivan mykkänä. Hän ei muutoin osannutkaan\nnorjaa oikein hyvin, vaikka oli vähintään viisitoista vuotta siitä, kun\nhän oli muuttanut maahan.\n\nKuu oli pilvien takana, kun he tulivat ulos, ja Scharlach otti rouvaa\nkäsipuolesta ja tuki häntä. \"Rouva Thestrup -- Hans kertoi --. Enhän\nkyllä tiedä, johtuuko ylioppilas Dabbelsteenin katoaminen siitä. Mutta\nmeidän täytyy odottaa, kunnes pääsemme talojen suojaan, täällähän tuuli\nihan vie sanat suusta.\"\n\nBrovoldin pihalla tuli kahlekoira kalistellen kopistaan, haukahti\niloisesti pari kertaa ja töytäisi häntäänsä heiluttaen saksalaista\nvastaan. Vanhus kumartui hyväilemään koiraa.\n\n\"Siis vävypoika Hans Wagner -- oli kuullut Dragoneilta --. Niin, kai\nte olette kuullut, että Dabbelsteenilla ja eräällä talonpoikaistytöllä\noli ollut joitakin välejä, siellä kotipuolella, ja että äiti sen vuoksi\ntahtoi saada poikansa toisaalle.\"\n\nNyt loisti kuu jälleen heleästi, niin että piha välkkyi jäisenä,\ntäynnä mustia varjoja. Täysvalo lankesi päärakennuksen haalistuneelle\nharmaalle julkisivulle. Keittiön ikkunoista näkyi valoa, sillä oli\nunohdettu sulkea luukut. Dorthean sydäntä kouristi: vanhuksen äänessä\noli jotakin, joka herätti hänessä kaameaa ja tuskallista odotusta.\nTuuli viuhui saarnipuun latvassa, irtonainen lauta kolisi lakkaamatta\njossakin seinässä, ja kylmät sadepisarat piiskasivat häntä kasvoihin,\nniin että hän värisi.\n\n\"Niin. Onneton ihminen hän on, rouva Thestrup. Ja eräs Skårdalenin\ntalonpoika -- Anders Øverli, joka toi Kindlienistä kvartsikuormaa --\nhän kertoi tänään Else Dragonin luona, että tyttö viime sunnuntaina\ntuli pastorinsa puheille ja tunnusti, että hän oli saattanut päiviltä\nkaksosensa, jotka hän salassa oli synnyttänyt nyt joulunpyhinä.\"\n\n\"Laupias Jumala, Scharlach, mitä sinä oikein kerrot!\"\n\n\"Niin. Tyttö oli lapsen isäksi ilmaissut isäpuolensa, Margit Johantytär\nKlokkhaugen on kyllä hänen nimensä. Isä on siis hänen äitinsä toinen\nmies; hän ja tytärpuoli kuuluvat olevan yhdenikäiset.\"\n\n\"Voi niitä onnettomia! Ja Dabbelsteen raukkaa, jos hän siis rakastaa\ntuota neitoa! Tyttöhän on pilannut koko elämänsä.\"\n\n\"En tahtonut puhua siitä kotona. Mutter ei siedä kuulla mitään\nsentapaista.\"\n\nDorthea seisoi tuokion. Sitten hän voitti itsensä ja kysyi:\n\n\"Oletko siis sitä mieltä, että meidän on etsittävä pitkin virran reunaa\n-- löytääksemme jälkeä?\"\n\n\"Olen sitä mieltä, että meidän on etsittävä kaikkialta, rouva. Itse\naion käydä sahalla, ottaa sieltä väkeä mukaani, niin että voimme\nseurata virran molempia rantoja. Vaikkakin -- tiedättehän itse,\ntällaisessa ilmassa ja niin paljon kuin tänään on ajettu -- mitä\njälkiä voimme näissä oloissa odottaa löytävämme! Mutta ennen kaikkea,\nrouva, lähettäkää kaikkialle miehiä ratsain ja käskekää heidän\ntiedustella kaikissa levähdyspaikoissa, olisiko joku sattunut näkemään\nkotiopettajaa.\"\n\n\"Mutta entäs lapset, Scharlach, entäpäs lapset! Hehän ovat tietenkin\nhänen tiellään, jos hän on epätoivoissaan --!\"\n\n\"Hän on voinut jättää heidät, tai käskenyt heidän odottaa jossakin.\nMutta emme sittenkään saa kadottaa rohkeuttamme, hyvä rouva. Meidän on\nannettava asia Herran haltuun.\"\n\nOli kuin Scharlachin sanat yhtäkkiä olisivat täysin selvittäneet\nhänelle, että näiden viime tuntien levottomuus _saattoi_ todellakin\nolla vain määrättömän tuskan ensi alkua. Antaa kaikki Herran haltuun\n-- niinhän hän aina oli tehnyt. Mutta jos Vilhelmille ja Klaulle oli\ntapahtunut jotakin, silloin ei ole helppoa antaa kaikkea Herran haltuun.\n\nScharlach kosketti hänen olkaansa:\n\n\"Tulkaa nyt, rouva. Pidetään huolta, että miehet lähtevät niin pian\nkuin suinkin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun miehet olivat lähteneet, määräsi Dorthea-rouva kaikki\npalvelustytöt vuoteeseen, keittäjä-Ragnhildia lukuun ottamatta. Mutta\nnavettapalvelija Elen selitti, ettei hän halunnut mennä levolle, ennen\nkuin ylioppilaasta ja pojista oli saatu joitakin tietoja.\n\nPitkällä keittiöpöydällä oli sikin sokin kuppeja ja erilaisia astioita.\nDorthea istuutui takan viereen sylissään maljallinen olutjuustoa.\nTeki hyvää saada hiukan lämmintä syödäkseen, hänhän oli niin märkä ja\nhäntä paleli, ja hän rauhoittui itse jutellessaan ja rauhoittaessaan\npalvelustyttöjä, jotka nyt alkoivat pestä astioita. Todennäköisesti\nylioppilas ja pojat olisivat ennen pitkää kotona. Turhaa oli olla\nliian levoton. Turhaa oli olla liian aikaisin levoton. Ragnhild ja\nElen saisivat nukkua vuorotellen -- kun vain toinen aina oli ylhäällä\nja piti huolta tulesta, sillä täytyihän heidän saada jotakin lämmintä\npalatessaan, sekä lasten että heidän etsijäinsä. Dorthea sytytti\nkynttilän ja tarttui kattilaan, jossa oli tulikuumaa teevettä. Vielä\nkerran hän kehotti tyttöjä pitämään hyvää huolta valkeasta -- ja oli\nturhaa olla liian aikaisin levoton.\n\nMutta hänen astuessaan kynttilä kädessä makuuhuoneeseen löi pieni\npöytäkello lipastolla kymmenen.\n\nHuone oli suuri, kaksi-ikkunainen, sillä verhovuoteen takana\noleva kolmas ikkuna oli peitetty. Hirsiseinät olivat paljaat ja\nmaalaamattomat, mutta huone sijaitsi niin, että keittiön valtava takka\nmuodosti sekä tämän että viereisen huoneen -- imettäjän kamarin --\npalomuurin, niin että molemmat olivat lämpimimmät koko rakennuksessa.\nSen vuoksi he söivätkin yleensä talvisaikaan täällä.\n\nUunin eteen oli katettu teepöytä Thestrupia varten. Dorthea laski\nkynttilänjalan kädestään, täytti teekeittiön kuumalla vedellä, avasi\nkaakeliuunin luukut -- mutta valkea oli palanut jo melkein loppuun.\nHän haroi haromistaan hiilihangolla, onki muutamia hehkuvia hiiliä\nteekeittiöönsä ja pani puuhiiliä päälle. Sitten hän latoi puita ja\ntuohta uuniin, laskeutui polvilleen ja puhalsi palkeella. Mutta hän\ntunsi sydämensä takovan kureliivin sisässä, yrittäessään olla tyyni ja\naskarrellessaan näin.\n\nKehto heilahti verhoilla varustetun vuoteen luona, jalakset kolahtivat\nlattiaan. Dorthea kiirehti varpaillaan sinne. Pikku Kristian liikahti\n-- mutta Jumalan kiitos, hän rauhoittui jälleen ja nukkui uudelleen.\nÄiti kumartui ja tunsi lapsen lämpimän hapahkon maidonhajun.\n\nJumalalle kiitos pienokaisista -- ne olivat ainakin tallella! Vaikka\n--. Keittiössä oli Elen verestänyt pienen Ole Skumsrudhagenin tarinan\n-- pienokaisen, joka katosi äidiltään tämän ollessa karjamajalla.\nSe oli tapahtunut heidän ollessaan ensimmäistä vuotta täällä\nlasitehtaalla. Talonpojat uskoivat kaikki, että lapsi oli vuoren viemä.\nNiin, ja myöskin tehtaan saksalaiset olivat siinä uskossa -- he olivat\nkyllä yhtä taikauskoisia kuin täkäläinen maalaisväestö, olivathan\nmonet katolilaisia. Mutta Dorthea ei koskaan ollut hennonnut väittää\nvastaan -- totuus oli kai paljon pahempi. Mitähän tuo pieni raukka\noli mahtanutkaan kärsiä -- harhaillessaan yksinään synkässä metsässä,\nnälissään, väsyneenä, turhaan huutaen äitiään! Ellei hän ollut painunut\nsuohon tai hukkunut johonkin veteen ylhäällä tunturilla.\n\nTeekeittiö humisi, tuli kohisi uunissa ja vetorei'istä huokui valoisaa\nlämpöä. Tuuli painui savupiippuun. Mutta myrsky tuntui vähemmän talon\ntällä puolen, vaikka uutimet heiluivat ikkunoissa ja kynttilänliekki\nlepatti teepöydällä uunin edessä.\n\nHänen jalkansa olivat kuin jääkimpaleet; häntä paleli paksuissa\nläpimärissä hameissaan. Dorthea nosti väliin toista, väliin toista\njalkaansa laatalle uuninluukkujen eteen.\n\nHänestä tuntui aina pahalta, kun öisin oli ankara tuuli -- mitenkä\nhelposti saattoikaan tapahtua jokin onnettomuus, jos tuli ryöstäytyisi\ntehtaalla. Voi, pojat olivat kyllä jossakin katon alla, koetti Dorthea\nlohduttautua. He olivat jääneet jonnekin, minne Dabbelsteen oli\nkeksinyt mennä vieraisille, ja sitten heidät oli varmasti luvattu\nkyyditä kotiin. Istuivat ja odottivat, sillä aikaa kun Dabbelsteen joi\nja unohti ajan Fenstadin kapteenin luona. Tai kenties hän oli mennyt\nWilbergiin asianajaja Haussin luo neuvotellakseen neitonsa kohtalosta\nlakia ymmärtävän miehen kanssa. _Niinhän_ saattoikin olla. Olisipa hän\nvain huomannut sen jo ennen ja sanonut sen Larsille. Mutta kenties Lars\nitsekin keksi tiedustella Wilbergistä.\n\nMutta Bertel ei saattanut jäädä yksikseen makaamaan poikien huoneeseen\n-- jos nimittäin tuuli herättäisi hänet ja hän huomaisi, etteivät\nvanhemmat veljet olleetkaan siellä. Ymmärtäessään, kuinka kovasti\nhäntä pelotti kulkea pimeän ullakon poikki, Dorthea suoristautui.\nTuskastuneena oman heikkoutensa vuoksi hän tempasi tuikun pöydältä,\npiti sitä kynttilänliekissä ja meni pukupöydän luo sytyttämään sillä\nolevan pienen käsilyhdyn.\n\nPeilissä hän näki naisen kuvan, jolla oli kädessään palava paperitukko.\nSilmänräpäyksen verran hänestä tuntui, että hän näki vieraan naisen --\nkalpeat, vanhentuneet kasvot, jotka pistivät esiin pitsitetyn kaavun\nteräväkaarisesta päähineestä.\n\nHän käytti yhä vanhanaikaista tupsuyömyssyä ja yhä samanlaista\ntukkalaitetta, joka oli ollut muodissa hänen nuoruudessaan: kampasi\ntukkansa korkean täytteen yli ja antoi hiuskiehkuran pudota molemmin\npuolin kaulalle. Olihan hän nähnyt, että hänen tukkansa oheni --\noli työlästä saada sitä riittämään koko täytteen peitteeksi. Se oli\nvieläkin tuhkanvaalea -- mutta sen hopeinen kiilto oli hävinnyt. Se\noli himmeä ja kauhtunut -- keltaisen kirjava, jollaiseksi hyvin vaalea\ntukka tulee vanhetessa.\n\nVuodesta vuoteen hän oli seisonut peilinsä edessä, mutta pikainen katse\noli tuskin nähnyt jälkiä, joita ikä oli uurtanut hänen kasvoihinsa.\nKeski-ikä oli tullut huomaamatta ja hiipien. Mutta vieläkin hän oli\nkomea rouva. Dorthea Thestrupin piirteet olivat melko suuret ja\nsäännölliset -- nenä hieno ja suora, hiukan liian pitkä, suu erikoisen\nkaunismuotoinen. Mutta jo aikoja sitten hän oli vaistomaisesti\ntottunut kätkemään hampaansa hymyillessään. Ja vähitellen oli kasvojen\nlihakerros aivan kuin painunut alaspäin ja kerääntynyt velton\ntäyteläisesti leuan kauniin kaaren alle.\n\nHän oli niin vähän ajatellut ajan kulkua ja kauneutensa lakastumista\n-- tultuaan Jørgen Thestrupin vaimoksi hän tuskin oli katsonut peiliin\nhuomioidakseen ulkomuotoaan. Hän käytti miehen silmiä peilinään ja\ntiesi, että niissä hän oli aina kaunis. Hän ei ajatellut, mistä se\njohtui, mutta nyt, kohdatessaan oman katseensa, tummuneena tuskasta,\njota hän turhaan koetti voittaa, oli kuin hän olisi uudelleen nähnyt\njonkun aikoja sitten tuntemansa. Juuri noin hän oli tarkastellut\nkasvojaan peilistä, täynnä hätää ja jännitystä, jota hän tuskin uskalsi\ntunnustaa itselleen, aikoja sitten, jolloin vuosien kulku sai hänen\nsydämensä käpristymään, koska hän oli Dorthea Bisgaard, vanhan miehen\nkukoistava vaimo.\n\nJuuri tuo, mitä hän oli kuullut noista kahdesta onnettomasta nuoresta\nSkårdalenin ihmisestä, oli herättänyt eloon ne päivät, joita hän ei\nkoskaan ajatellut, mikäli hän vain voi sitä välttää.\n\nViisitoista vuotta hyvän ja rakastetun aviopuolison rinnalla.\nHedelmällinen, toimelias ja hyödyllinen elämän vaihe, jota todellisen\nrakkauden ilot sulostivat. Voi Jumala tätä sydämentykytystä, joka sai\nhänet muistelemaan sitä edeltänyttä ilotonta nuoruutta; merkitsikö\nse, että heidän onnensa nyt oli ohi! Kaikki, mitä he yhdessä olivat\nkokeneet, vastoinkäymisiä ja vaikeuksia -- voi kuinka kevyttä oli\nollutkaan kantaa kaikkea tuota, joka tuli koettelemuksena rakastavan\nJumalan isänkädestä! Surut niinkuin ilotkin olivat yhdessä lujittaneet\nhellää sidettä Jørgenin ja hänen välillään. Mutta jos Vilhelmille ja\nKlaulle nyt oli tapahtunut jotakin -- hyvä Jumala, silloin hänestä\ntuntui, ettei edes hänen Thestrupinsa voisi lohduttaa häntä, ja hän\nitse tuntisi varmasti voimattomuutensa, nähdessään miehensä isänsurun.\n\nHänen katseensa osui pieneen kuvaan, joka riippui peilin vieressä. Se\noli kuparipiirros, luultavasti leikattu jostakin kirjasta. Haltijatar,\nkiharat ja helmat hulmuten, nojautui alttariin, kädessään tulisoihtu.\nTaustana oli klassillinen temppeli lehdossa. Mutta Peter Andreas oli\nvärittänyt sen kauniisti ja piirtänyt alttarin etusivuun soikion, joka\nsisälsi hänen oman sepittämänsä runon:\n\n    Ollos aina, sisko kulta,\n    ilo miehes, ystäväin,\n    uskollisen lemmen tulta\n    sydämessäs säilyttäin.\n    Silloin sulle onni hohtaa,\n    kunne jalkas kulkeekaan,\n    silloin sua siunaus johtaa\n    matkan päähän päällä maan.\n\n    _Pyhitetty rakastettavalle Sisarelleni,\n    Madame Dorothea Thestrupille,\n    uskollinen Veljesi Peter Andreas Hjorth Eckeløff_.\n\nKuva oli ollut siinä kirjeessä, jossa veli onnitteli häntä Vilhelm\nAdolfin syntymän johdosta. Voi tuota rakasta veljeä! Hyvinä niinkuin\npahoina päivinä veli oli aina ottanut osaa hänen vaiheisiinsa.\nKaksikymmentä vuotta kestänyt eroaika ei ollut voinut jäähdyttää hänen\ntunteitaan kaukaisessa kotimaassa olevaa sisarta kohtaan, ja joka vuosi\ntuli yhä kirjeitä häneltä. Kun Dorthea ajatteli, että hänen pian tulisi\nerota kolmesta vanhimmasta pojastaan, lohdutti häntä se tieto, että\nheillä Kööpenhaminassa olisi sentään Peter Andreas. Veli saisi tavata\nheidät ja ehkäpä pojat saattaisivat tuoda joitakin auringonsäteitä\nhänen ilottomaan elämäänsä.\n\nPienen kuvan kehys oli Vilhelmin käsialaa. Poika oli ymmärtänyt,\nmiten kallis veljen tervehdys oli äidille ollut. Kerran -- Vilhelm ei\nsilloin ollut kuin yhdeksänvuotias -- hän oli renkituvassa kerjännyt\nmuutamia lasisirpaleita, muodostanut niistä kehyksen ja maalannut sen\nmarmorimaiseksi altapäin, hyvin sievästi, Scharlach oli kyllä auttanut\nhäntä työssä. Mutta herttainen ajatus oli lapsen oma.\n\nEi ei, tässä ei ollut aikaa käydä hentomieliseksi! Dorthea tarttui\nlyhtyyn. Hän kulki imettäjän huoneen kautta. Suuresta vuoteesta kuuluva\nsyvä hengitys ilmaisi, että he nukkuivat kaikin, sekä lapsentyttö että\nimettäjä, pieni Rikke rinnallaan. Toisella seinällä oli lastuista\npunottu vuode, jossa hänen molemmat vanhemmat pikkutyttönsä nukkuivat.\nDorthea valaisi heitä silmänräpäyksen verran. He nukkuivat selät\nvastakkain, ja heidän vaaleat kiharansa valuivat yhteen päänalaisella.\nHe olivat viehättäviä, pitkät mustat silmäripset varjostivat lämmintä\npunaista poskea. Tapansa mukaan oli vanttera Birgitta vetänyt koko\npäällispatjan omalle puolelleen, niin että Elisabet makasi heiveröiset\njäsenet paljaina. Äiti kohensi päällyslakanaa, painoi patjan\nkiinteämmin heidän ympärilleen ja jatkoi kulkuaan.\n\nUlkona pimeässä käytävässä tuntui ankara veto. Portaat parkuivat hänen\naskeleittensa alla, ja ääni jatkui valittavana vanhan hirsirakennuksen\nparruissa ja lankuissa. Ullakon lattialla loisti valo kammottavan\nvalkoisina neliöinä -- kuu oli suoraan talon yllä ja paistoi sisään\nkattoluukuista.\n\nKoulusalissa oli pilkkosen pimeää. Kantaen lyhtyä edessään Dorthea\nkulki suoraan isoa makuulavitsaa päin -- hän ei halunnut nähdä tyhjää\nmakuusijaa vuodekomerossa. Mutta äiti hätkähti kohdatessaan Bertelin\npelästyneen katseen.\n\n\"Mutta etkö sinä vielä nukukaan? Vai herättikö äiti sinut, ystävä\npieni? Et kai sinä vain makaa ja pelkää täällä?\"\n\nBertel ei vastannut. Mutta kun Dorthea pyyhkäisi hiukset hänen\nkostealta otsaltaan, tarttui poika äidin käteen ja piteli sitä lujasti.\n\n\"Kuulehan, Bertel, entä jos tulisit alakertaan äidin luo? Nyt tuuleekin\nniin. Sinun on parempi nukkua isän ja äidin vuoteessa tänä yönä.\"\n\nBertel nousi nopeasti istumaan penkkivuoteessaan: \"Äiti, missä Klaus ja\nVille ovat?\"\n\n\"Ulkona herra Dabbelsteenin kanssa. Kas näin, vedä takki yllesi ja\njalat kenkääsi --\"\n\nSamassa kun hän oli sen sanonut, hän huomasi erehdyksensä. Takaperin\npuhuminen tiesi onnettomuutta -- no niin, kukapa sellaista uskoisi!\nKuitenkin hän hoputti hiukan kärsimättömänä poikaa, joka nauroi,\nheleästi ja vapautuneesti, kerratessaan \"vedä jalat kenkääsi\" --\n\nBertel painautui kiinteästi häneen ja kompastui tavaroihin, joita\noli hujan hajan lattialla. Huomasi kyllä, ettei äiti ollut käynyt\ntäällä tänä iltana -- huoneessa vallitsi tavaton epäjärjestys. --\nThestrup oli usein niin väsynyt palatessaan kotiin, että hän mieluummin\nhalusi juoda teensä kahden kesken vaimonsa kanssa ja sitten istua\nhetken rauhassa, lukemassa. Silloin oli Dorthean tapana itse kantaa\nillallisruoka opettajalle ja pojille, ja hän jäi mielellään istumaan\ntuokioksi kudin kädessään. Voi sitä Dabbelsteeniä, eihän hän saattanut\nolla pitämättäkään nuorukaisesta -- kuinka kaunopuheiseksi tämä\ntulikaan saadessaan kertoa lapsille ja hänelle Snorresta ja Norjan\nvanhoista kuninkaista, näyttää heille kokeitaan ja kivennäis- ja\nkasvikokoelmiaan! Ja hän puhui haltioituneena kaikesta ihmeellisestä,\nmitä tapahtui suuressa maailmassa, Amerikassa ja Ranskassa, Thestrup\nei kai hyväksynyt kaikkia ylioppilaan aatteita, hän pelkäsi, että\npojat saisivat niistä epäterveitä vaikutteita. Mutta Dorthea ei voinut\nsille mitään -- hän soi pojilleen nämä iltahetket nuoren innostuneen\nhaaveksijan parissa. Thestrupin oma nuoruudenaika oli ollut vapaa\nja onnellinen -- sen vuoksi hän ei ymmärtänyt niin hyvin kuin vaimo\nnuoruudenilojen arvoa.\n\nKun hän ja Bertel tulivat alas portaita, kuului kahlekoiran haukuntaa,\njohon Feierfaksin järeämpi ääni vastasi. Hyvä Jumala, mitähän mies\nsanoisi hänelle!\n\nThestrup ryntäsi sisään ulko-ovesta jäniskoira kantapäillään niin kovaa\nvauhtia, että oli törmätä vaimoonsa:\n\n\"Ja mikä nyt on hätänä -- ei kai poika ole -- ei kai _Bertelillekin_\nole jotakin tapahtunut?\" kuiskasi mies kiihtyneenä. Hän pani kätensä\nDorthean harteille, työnsi vaimoaan edellään makuuhuoneeseen:\n\"Hakisitkohan ratsastussaappaani ja panisit vähän evästä reppuuni -- he\novat ajaneet pohjoiseen päin. Varhain iltapäivällä talonpoikaisreessä.\nSen sai Scharlach selville padon luona. Erään kvartsinajajan reessä,\nkenen, sitä he eivät tietäneet -- eivät olleet huomanneet. He luulivat,\nettä karkurit vain huvikseen istuivat talonpojan kuorman päällä.\"\nThestrup heitti hattunsa ja takkinsa vuoteen päädylle ja istuutui\nraskaasti nojatuoliin teepöydän päähän.\n\n\"Thea, Thea -- ettet sinä sentään heti lähettänyt minulle sanaa! Että\nkohta olisin saanut väkeä liikkeelle, Nyt Herra tiesi --\"\n\n\"Kiipeä vuoteeseesi ja pane maata\", kuiskasi Dorthea Bertelille, joka\nseisoi ja vapisi jännityksestä ja vilusta, pelkkä paita pienen takkinsa\nalla. \"No, mutta sinähän olet päässyt heidän jäljilleen.\" Vaimo ojensi\ntäytetyn teekupin miehelleen, joka istui kokoonpainuneena nojatuolissa,\npitkä, luiseva ja kulmikas olento. Hän näytti väsyneeltä ja resuiselta\n-- kaulaliina ei ollut puhdas eikä kunnolleen solmittu, myrtinvihreä\nlievetakki oli kauhtunut ja tahraiset, vaaleanharmaat polvihousut\nolivat kuluneet mustiksi polvista, sukat ja solkikengat olivat märät ja\nkuraiset.\n\nSuorastaan kaunis Jørgen Thestrup ei ollut koskaan ollut. Kasvot\nolivat pyöreät ja laihat, nenä iso, sen orsi kiiltävä ja luiseva, suu\niso, ohuthuulinen ja hyvin liikkuva. Mutta hän oli ollut miellyttävän\nnäköinen, suuret silmät vaaleanruskeat ja säihkyvät. Nyt oli silmämuna\npunertava. Hänen hienon punakan ihonsa oli ikä tehnyt ruskeaksi ja\nahavoituneeksi. Vieläkään hän ei välittänyt peittää vaaleanruskeita\nhiuksiaan tekotukan alle, mutta hiusraja oli siirtynyt hyvin korkealle\nhänen pyöreällä otsallaan -- jota hän itse kutsui trondelaiskallokseen\n-- ja korvien takana se riippui takkuisena ja harmahtavana; hänellä oli\nharvoin aikaa kiertää sitä kiharoille.\n\nIhmeellisen rauhoittuneena, melkein iloisena Dorthea seisoi ja\nkatseli miestään tämän hörppiessä teetä ja pistäessä voileipiä,\nyhden kokonaisen kerrallaan, keltaisten, suurien hevosenhampaittensa\naitauksen taakse.\n\n\"Sinun täytyy nyt ainakin hiukan levätä, rakas Thestrup, ennen kuin\nlähdet --\"\n\n\"Levätä! Mitä sinä sanot!\" Mies nauroi suu täynnä ruokaa. \"Kun kerran\ntiedän, että he ovat ulkona maantiellä keskellä yötä! Taikka istumassa\nties minkälaisessa majatalossa juopuneitten ajomiesten ja ystävämme\nDabbelsteenin kanssa. Kaunista seuraa, nuo Kindlian ajomiehet -- monet\nheistä.\"\n\n\"No niin.\" Nyt kun Dorthea ainakin tiesi, minne pojat olivat joutuneet,\nhän ei enää ollut niin levoton heidän takiaan. \"Luuletko, että sinun\nkannattaa ratsastaa heidän jälkeensä keskellä yötä? Nythän heidän on\ntäytynyt olla katon alla jo aikoja sitten. Ethän sinä saata kiertää\nja ratsastaa ja koputtaa ihmisiä hereille taloissa tien varrella?\nEtkö lähtisi aamupuoleen ja ottaisi jotakuta miehistä mukaasi? Siihen\nmennessä on kenties tuulikin asettunut.\"\n\nThestrup pudisti päätään:\n\n\"Ei ole aikaa, Thea-muori! Luuletko, että saatan olla niin kauan\npoissa sieltä -- Scharlach jää kirjoitushuoneeseen yöksi. Sitä paitsi\n-- olethan kuullut tuon kauhean jutun Klokkhaugenista? Uskon, että\nDabbelsteen on tahtonut lähteä kotiin Skårdaleniin _stante pede_\n[heti], Mieshän on yltiöpää. Emmehän myöskään tiedä, minkälainen osa\nhänellä itse asiassa siinä on -- hänhän oli kaksi kertaa kotona äitinsä\nluona viime vuonna. Juttu ei jumaliste ole keskenkasvuisia poikia\nvarten -- läheltä nähtäväksi. Ei, pikku Thea. Ja jos he ovat yötä\nmatkan varrella, lähtee kai Dabbelsteen eteenpäin ennen kukonlaulua. Ja\nmetsästysretki tulee vain paria peninkulmaa pitemmäksi.\"\n\nDorthea ei puhunut mitään. Hän meni keittiöön antamaan määräyksen\neväästä ja löysi miehen ratsastuspuvun pimeästä käytävästä. Palatessaan\nmakuuhuoneeseen syli täynnä vaatteita hän näki miehensä seisovan\nvinolipaston vieressä pidellen pistoolejaan.\n\n\"Otatko _ne_ mukaasi?\"\n\nKääntymättä Thestrup vastasi lyhyesti: \"Mustalaisjoukko on kuulemma\nmatkalla laaksoon. Sitä paitsi -- tiedäthän, että matkailijoiden\nkimppuun on monet kerrat hyökätty tänä talvena -- metsäseuduilla. Niin\nettä vaikka en näkisikään riistaa --\"\n\nDorthea oli vaiti. Mutta hän tunsi kalpenevansa. Kun vain hänen\nThestrupinsa ei olisi niin äkkipikainen. Viime vuonna oli tapahtunut\nyhteenotto hänen ja mustalaisjoukon välillä. Kun nuo kulkurit liiaksi\nahdistelivat tehtaalaisia, Thestrup ja kapteeni Cold olivat, mukanaan\nmuutamia nuoria työmiehiä, parhaasta päästä ulkomaalaisia, ajaneet\njoukon tiehensä lasitehtaan lähettyviltä. Likeisten talojen isännät\neivät olleet siitä pitäneet; he pelkäsivät ilkimysten kostoa.\n\nThestrup pisti poveensa taskumatin ja veti ylleen isokäänteisen harmaan\ntakin. \"Viittako, mutta mitä sinä oikein ajattelet, tällaisessa\ntuulessako? Ei, ripusta se vain taas paikalleen?\"\n\n\"Minä vain ajattelin -- etkö voisi kääriä sitä kokoon ja kiinnittää\nsatulaan? Ehkä sinä vielä tarvitset sitä, joko itsellesi tai jollekulle\nheistä. Dabbelsteen oli kai hyvinkin kevyissä vaatteissa --\"\n\n\"Dabbelsteen ja Dabbelsteen! Eikö hän sinusta ole ansainnut --\" Mies\npurskahti hohottavaan nauruun. \"No niin. Tuo se nyt sitten. Voi sinua,\nThea!\"\n\nNähdessään, miten kalpea vaimo oli, hän pani kätensä hänen harteilleen:\n\n\"Pää pystyyn, rakas! Saatpa nähdä, huomenna tähän aikaan istumme kaikin\ntäällä yhdessä ja nauramme huoliamme.\" Hän antoi käsiensä hyväillen\nliukua vaimon käsivarsia pitkin, kunnes hän sai Dorthean kädet omiinsa.\nNopeasti hän nosti ne huulilleen ja suuteli ensin toista ja sitten\ntoista.\n\nVaimon täytyi hymyillä. Vaikkakin hän ajatteli: ei sentään Dabbelsteen\n-- ainakaan _hän_ ei istu meidän kanssamme ja naura huoliaan. Mutta\nDorthea tiesi, että jos hän vain sai omansa terveinä takaisin kotiin\n-- niin, silloin ei vieraan nuorukaisen onnettomuus voisi tehdä\nsuurtakaan säröä hänen iloonsa. Ei tarvittu muuta kuin vain tuollainen\npieni odottamaton hyväily -- joka ilmaisi muutakin kuin heidän hyvää\naviollista yhteisymmärrystään, niin kohta hän tunsi, ettei mikään\nonnettomuus, ei edes lapsiin kohdistuva, voisi masentaa häntä niin,\nettei hän sentään sydämensä syvyydessä tuntisi onneansa. Niin kauan\nkuin hänellä oli Thestrupinsa.\n\n\"Ei ei, älä huoli tulla ulos. Elen voi näyttää minulle valoa!\"\n\nNiin Dorthea jäi seisomaan kynnykselle, käsi Feierfaksin kaulanauhalla.\nKuu oli nyt niin korkealla taivaanlaella, että se näytti melkein\npieneltä. Ilma oli kokonaan kirkastunut, eikä tuuli ollut niin\nvoimakas. Dorthea seisoi väristen, kunnes näki toisten tulevan\ntallista, lyhtyä kantavan navettatytön ja Reveilleä taluttavan\nThestrupin. Tamma oli levoton, se oli saanut liian vähän liikuntaa\nviime aikoina. Dorthea voitti halunsa juosta pihalle jättämään vielä\nkerran hyvästit ja kehottamaan miestä varovaisuuteen. Thestrup ei olisi\npitänyt siitä. Dorthea jäi paikoilleen ja piteli koiraa, joka haukkui\nraivokkaasti ja ponnisteli päästäkseen irti -- se olisi mielellään\ntahtonut mukaan. Thestrup kääntyi satulassa, vilkutti hänelle, ja Elen\nlähti juoksemaan, niin että vesi roiskui hänen ympärillään, ja avasi\nportin ratsastajalle.\n\nKahlekoira vaikeni ja vetäytyi koppiinsa, niin että ketju kalisi, mutta\nFeierfaks ulisi ja haukkui. Vaimo jäi seisomaan, kuunteli kavioiden\nkapsetta ja ajatteli: on ihanaa saada kuivat tohvelit sisälle tullessa;\nhänen jalkansa olivat kuin jäätä. Sitten lähestyi lyhty, jota Elen\nkantoi pihan yli, ja Dorthea saattoi kuulla, että Thestrup oli päässyt\nisolle maantielle, joka oli sulana. Kavionkapse vaimeni vähitellen.\n\n\n\n\n2\n\n\nÄkkiä kiskaistuna unesta, joka oli päättynyt kanuunain paukkinaan,\nheräsi Vilhelm keskellä tiheää, tukahduttavaa pimeyttä. Hän työnsi\nhikisiltä kihelmöiviltä kasvoiltaan jonkin raskaan villavaatteen, joka\nhaisi tallilta, tunsi kylmän yöilman ihollaan ja huomasi makaavansa\nkeskellä metsää, kuunvalossa.\n\nUnen viimeinenkin häive katosi samassa, kun hän nousi istumaan,\npökerryksissään ja viluissaan -- vain päätä kuumotti. Veljen yläruumis\noli maannut hänen rintansa päällä; nyt Klaus putosi raskaasti hänen\nsyliinsä. Unessa he olivat vetäneet loimen silmilleen; Klaus makasi\nkyljellään alaruumis peittämättä, pitkät saapasjalat vedettyinä\nkippuraan.\n\nVilhelm huomasi istuvansa reessä, joka ei liikkunut mihinkään; kuu\npaistoi lumelle, ja pimeä metsä kohosi molemmin puolin tietä. Puro\nkohisi runsaana ja pyörteisenä -- he olivat pysähtyneet pienelle\nsillalle, joka vei sen yli. Vesi valui ahtaassa uomassa harjulta tien\nyläpuolelta, juoksi sillan alitse ja tulvi jään peittämällä alavalle\nmaalle -- se oli suomaata, jossa kuunvalo kimmelsi vedessä, niin että\nmaisema näytti yliluonnolliselta.\n\nVilhelm vääntäytyi vapaaksi Klausta ja nousi polvilleen. Vaistomaisesti\nhän peitti veljen säkillä ja hevosloimella. Hän ei aavistanutkaan,\nmissä he olivat, ja yö oli varmaankin puolessa.\n\nHänellä oli inhottava maku suussa ja häntä kuvotti. Reen keulassa\nistuimen alla makasi kaksi kokoonlyyhistynyttä olentoa. He kuorsasivat,\nmutta muuten he makasivat hiljaa kuin ruumiit. Poika ponnisteli\nylivoimaista ahdistusta vastaan -- hän yritti koota ajatuksiaan.\n\nHe olivat syvän laakson pohjalla, ja korkealla kuilun yläpuolella\noli kuu, aivan pienenä ja miltei täytenä, niin että ilma oli samalla\nkertaa sekä valoisa että pimeä. Heidän takanaan laski tie äkkijyrkästi,\nja edessä se kohosi suoraan metsään. -- Vilhelm ymmärsi heränneensä\nsiihen, että hevonen pysähtyi -- kanuunanpauke unessa johtui\nreenjalasten töminästä siltapalkkeja vastaan.\n\nPörröinen vaalea hevoskaakki seisoi pää riipuksissa ja puuskutti, niin\nettä kyljet nousivat ja laskivat. Vilhelm ryömi reestä, oikoi jäseniään\nja meni hevosen luo. Hän alkoi taputtaa sitä ja jutella sen kanssa.\n\n\"Tällaista siitä siis tuli, viinanjuonnista --\"\n\nHän oli muistavinaan nähneensä taivaan täydeltä repaleisia punaruskeita\npilviä -- ne kuvastuivat kuparinkarvaisina järven puolisulaan\njääpeitteeseen, missä viri tummensi railojen vettä. Aurinko oli kai\njuuri laskenut, kun he tulivat ulos Sandtangenin tuvasta. Mutta\nolihan ollut tarkoitus, että joku kyyditsisi heidät kotiin, niin oli\nDabbelsteen sanonut. Mutta poika ei ollenkaan tuntenut tätä ahdasta\npoikkilaaksoa; hän oli melkein varma, ettei missään Sandtangenin ja\nlasitehtaan välissä ollut tämän näköistä. Ja hänestä tuntui, että\nhevonen seisoi lähinnä pohjoista päin.\n\nEikä tämä ollut sama reki, jossa he olivat ajaneet Dratfoneilta\nSandtangeniin; se oli ollut suurempi ja valjaissa oli ollut punainen\ntamma. Vilhelm kääntyi neuvottomana katsomaan reen keulassa nukkuvia,\nmutta oli mahdotonta erottaa heidän kasvojaan, eikä hän uskaltanut\nkoskettaa heitä. Ei kai se olisi mitään auttanutkaan, he nukkuivat\nvarmasti liian raskaasti, olivathan he olleet siinä määrin päissään.\nHän saattoi kuitenkin tuntea, että toinen oli Dabbelsteen. Mutta kuka\noli toinen -- ja kuinka he olivat tulleet tänne? Hän ei ymmärtänyt\nmitään.\n\nMutta ehkäpä tuo toinen olikin se mies, jonka Dabbelsteen tahtoi tavata\nSandtangenissa. Vilhelm oli muistavinaan, että he kerran olivat olleet\nulkona siellä ollessaan, olivat seisoneet reen vieressä, ja hän oli\ntaputtanut tällaista pientä pörröistä vaaleata kaakkia. Silloin kai\nDabbelsteen oli noussut rekeen ja lähtenyt humalaisena ajamaan, ja hän\nja Klaus olivat olleet niin sekaisin, etteivät olleet huomanneet minne\najettiin. Nyt hänestä tuntui, että hän muisti senkin. Sandtangenista\nhe olivat ajaneet suoraan metsään -- mutta heidänhän olisi pitänyt\najaa etelään järven yli, palatakseen kotiin. Mutta nähtävästi he\nolivatkin joutuneet kauas pohjoiseen, laaksoon -- aurinko laski tähän\nvuodenaikaan seitsemältä ja kuusta hän näki, että nyt oli melkein\npuoliyö.\n\nSilmänräpäyksen verran pojasta tuntui, että hänen kurkkuaan ja\nsilmäluomien alla kirveli. Hän halusi herättää Klaun, Klaus Hartvigin,\njoka aina oli niin olevinaan -- olisipa saanut nähdä, mitä uljas veli\nolisi sanonut huomatessaan, millaisessa tilanteessa he olivat -- ja\nkuulla, tietäisikö Klaus nytkin mitä heidän oli tehtävä.\n\nMutta häntä hävetti, hänhän oli sentään vanhempi. Tuntui sentään\nhiukan hyvältä ja rintaa nostattavalta, että nyt oli juuri hänen\npäätettävä asiat ja pidettävä huoli veljestä ja noista kahdesta reen\npohjalla makaavasta juopporentusta. Ja Klaus nukkuikin varmaan liian\nraskaasti, hän oli juonut enemmän. Kun Dabbelsteen itsepintaisesti oli\nvaatinut, että heidänkin oli otettava lämmitysnaukku, istuttuaan niin\nkauan reessä, rajutuulessa, oli Klaus arvelematta hetikohta kumonnut\nensimmäisen pikarin. Vilhelm taas ei ollut voinut tyhjentää yhdellä\nsiemaisulla koko lasillista pahanhajuista, karmivan raakaa paloviinaa\n-- hän oli alkanut yskiä, niin että vesi oli tippunut silmistä. Ja kun\nlähinnä istuvat nauroivat häntä, kehui joku Klauta ja niin tämä otti\nvielä toisenkin naukun kuin aikamies.\n\nTuuli ei ollut läheskään yhtä voimakas enää. Vai tuntuiko se vain\nvähemmän täällä laakson pohjassa?\n\nTuska ja hämäännys pojan mielessä oli niin suuri, että hän\nvaistomaisesti koetti tukahduttaa kaikki tunteet ja karistaa\nyltään kaikki muut ajatukset paitsi yhden ainoan -- mitä hänen\nnyt oli tehtävä! Dabbelsteenin salaperäiset toimet, jotka olivat\npäätyneet tähän autioon metsään, -- hän, Vilhelm, ainoana elävänä\nihmisenä reentäyteisen juopposeuran parissa -- hän koetti olla sitä\najattelematta. Myös sen vuoksi, että se hävetti häntä; hän oli sentään\nymmärtänyt niin paljon, että heidän opettajansa tavalla tai toisella\noli ollut sekautunut johonkin rumaan juttuun -- haureuteen ja murhaan\njossakin pohjoisessa päin. Mutta hän ei ollut päässyt selville _koko_\nasiasta ja sen vuoksi häntä vain ujostutti, kun ajatukset sattuivat\nsivuamaan tätä salaperäistä juttua.\n\nYhtä kaikki nyt oli tärkeintä päästä pois tästä metsästä. Kotiin.\nMitähän kotona mahdettiinkaan ajatella, kun he olivat näin kauan\npoissa? Äiti -- voi kuinka hän mahtoi olla peloissaan heidän takiaan\nnyt! Ja isä vihainen. Mitähän isä mahtoikaan sanoa ja tehdä, kun\njälleen tavattiin --?\n\nMutta hänhän ei tietänyt, kuinka kaukana koti oli -- varmasti se\noli hyvin kaukana. Hän ei edes aavistanut, missä he nyt olivat. Ja\nhevonen oli niin väsynyt; olisi hullua kääntyä takaisin. Hevonen oli\nvanha, mieluummin se kai kulki tallia päin. Kunhan he vain pääsisivät\nihmisiin, löytyisi aina jokin neuvo.\n\nKokeeksi Vilhelm tarttui ohjaksiin, mauskutti: \"Hei, Rusko!\" Ja hevonen\npainoi todellakin kavionsa sillan palkkeihin, nykäisi ja alkoi vetää.\n\nVilhelm kulki reen vieressä jyrkkää mäkeä ylös jutellen hevoselle.\nSe rauhoitti häntä. Aikaisemmin talvella, kovilla pakkasilla, oli\nsusilauma ollut liikkeellä. Hän oli kuullut myös ryöväreistä -- oli\nusein sattunut, että talonpojat olivat tulleet kotiin rahattomina ja\nryövättyinä, kun he olivat juopotelleet matkalla tai olleet yksinään.\n\nJokainen ääni, jonka poika kuvitteli kuulevansa läpi reenkitinän ja\nmetsän suhinan, pelotti häntä. Sitten hän ajatteli kostonhimoisella\nnautinnolla vastaanottoa, jonka isä antaisi herra Dabbelsteenille,\nkun he kerran palaisivat. Ehkäpä isä ajaisi hänet tiehensä --? Mutta\ntässä Vilhelmin sydän käpristyi kokoon -- ei, sitähän hän ei mitenkään\ntoivonut, silloin olisi käynyt niin sääli herra Dabbelsteenia. Eikä hän\nmitenkään halunnut jäädä vaille heidän rakasta kotiopettajaansa. Heidän\nei ollut kenenkään ihmisen kanssa ollut niin hauskaa kuin tämän.\n\nMutta tuolloin tällöin kun hevonen pysähtyi ja hänen täytyi antaa\nsen seisoa puhaltamassa --. Pelottava yksinäisyys, kaamea kuunvalo,\npimeä suhiseva metsä, jyrkkä vastamäki, joka nousi suoraan ylös\ntuntemattomaan ikuisuuteen -- Vilhelm veti henkeään, kuulosti ja koetti\nhillitä itseään, ettei käyttäytyisi kuin lapsi, purskahtaisi itkuun,\nheittäytyisi reessä nukkuvien päälle, pudistelisi heitä ja huutaisi\nheille, niin että he heräisivät. Hänen oli nälkä, jalat olivat kylmät\nja märät, suu oli kuiva ja pahanmakuinen ja kurkusta pyrki koko ajan\nylös jotakin kirvelevää hapanta. Dabbelsteen raivostutti häntä. Kotona\nolevia, äitiä ja pikku sisaruksia, hän ei lainkaan jaksanut ajatella.\nMutta hän seisoi, tuki rekeä heikoilla voimillaan, imi jääpalasta -- ja\nniin hän jälleen mauskutti: \"Hei, Rusko!\"\n\nVihdoinkin he olivat saapuneet kukkulalle. Mikäli Vilhelm saattoi\nnähdä, kulki tie nyt suoraan synkän metsän läpi -- ja keli oli hyvä\ntäällä kuusten suojassa. Hän hypähti rekeen, työntäytyi kahden\nelottoman olennon väliin ja pääsi istumaan etuistuimelle. Kaikesta\nhuolimatta hän tunsi nyt olonsa hiukan mukavammaksi istuessaan siinä\najamassa. Hevonen juoksi aika hyvin; paikoittain oli hiukan myötämaata.\n\nÄiti -- nyt kai hän kulki kotona ja väänteli käsiään aivan onnettomana.\nJa tässä poika ajoi aina vain edemmä ja edemmä hänestä. Mutta hänhän\nei voinut sitä auttaa. Tai oikeastaan, hän olisi voinut olla juomatta\nviinaa Sandtangenissa. Mutta kun herra Dabbelsteen niin ehdottomasti\noli vaatinut, että heidän oli juotava, muuten he sairastuisivat --.\nMutta että he _olivat_ juoneet, sen hän aikoi tunnustaa äidilleen.\nSillä hän tunsi, että tuosta toisesta asiasta, tuosta vastenmielisestä,\njosta Dabbelsteen oli puhunut Anders Øverlin kanssa -- hän ei voisi\nmitään puhua. Hän tuli vallan sairaaksi, kun hän vain ajattelikin, että\nkotolaiset saisivat siitä vihin. Hän aikoi olla aivan tietämätön.\n\nHän löysi jonkin vaatteen ja levitti sen polvilleen. Jalat alkoivatkin\nsulaa, tuntui lämpimältä pitää niitä molempain nukkuvien välissä. Mutta\nkäsiä paleli hävyttömästi. Dabbelsteenin muhvi! hän huomasi yhtäkkiä\n-- kotiopettajalla oli ollut muhvinsa mennessään ulos iltapäivällä.\nSiitä tuntui olevan ikuisuus -- apeus hulvahti uudelleen laineena\npojan sydämeen, kun hänen mieleensä tuli auringonvalo kotivainioiden\nyllä, hän ja Klaus heittäytymässä kelkkaan ja ajamassa alas mäkeä,\nsamalla kun Dabbelsteen tuli perässä pitkäkoipisena ja tanssivin\naskelin. Kuinka hullunkurisen keikarimaiselta hän olikaan näyttänyt,\nkeikarimaiselta ja kuluneelta, yllään heidän isänsä vanha lievetakki ja\npäässä kolmikolkkainen hattu, jonka pystyreunoja nahkasuikale kiersi;\nhän heilutti muhviaan heille. Olisi vain ollut lähetettävä kirje Else\nDragonille -- Dabbelsteen koettaisi, saisiko hän jonkun rahtimiehen\nottamaan sen mukaansa; se oli hänen äidilleen. \"Ja sitten kai hän\ntaas kiusaa äidiltään rahoja\", kuiskasi Klaus; Vilhelm oli suuttunut.\n\"Sellaista ei saa _sanoa_.\" Mutta Klaus Hartvig ei koskaan ymmärtänyt,\nmitä ei saanut sanoa.\n\nKenties he joutuivat rouva Dabbelsteenin luo, hän ajatteli ja\nvirkistyi. Hän oli kuullut niin paljon rouva Dabbelsteenista.\nKerrottiin, että hän tavallisesti oli kirjoittanut saarnat miehensä\npuolesta. Ja hän osasi pysäyttää veren. Pojan teki kovin mieli saada\nkerran nähdä tuo ihmenainen.\n\nJa näin hän joutui uudelleen ajattelemaan omaa äitiään ja kuinka tämä\nmahtoikaan olla hädissään heidän takiaan. Yhtäkkiä hänestä tuntui,\nettei hän kestäisi enää -- tässä hän ajoi eikä tietänyt minne, yö oli\nniin kaamea, eikä hän kestänyt enää.\n\nVilhelm kumartui ja kopeloi molempia jaloissaan nukkuvia miehiä. Hyi\nsaakeli! Vieraan parta oli märkä ja tahmea, ja Dabbelsteen oli märkä\nmaatessaan siinä, ja suusta valui kuolaa hänen nukkuessaan. Nopeasti\npoika vetäisi kätensä pois ja pyyhkäisi sen hevosloimeen -- paras antaa\nheidän nukkua. Mutta hän ei kuitenkaan voinut olla hiukan polkaisematta\nheitä, istuutuessaan jälleen paikoilleen. Se kohensi hänen rohkeuttaan.\nSenkin siat! Hänestä kyllä riippui, miten tässä selvittiin.\n\nMutta hän oli löytänyt muhvin reenpohjalta. Ajaminen kävi yhtä hyvin,\nvaikka kädet olivatkin muhvissa. Hevonen kulki joka tapauksessa oman\npäänsä mukaan.\n\nTie vei valkoiselle tasangolle, joka kimalsi kuutamossa. Pienet\nmatalat koivut ja pajut loivat lyhyitä varjoja -- tämä oli suomaata.\nSen toisella puolen oli ryhmä pieniä taloja, maat etelänpuolella\npaljaat ja mustat; ne olivat torppia. Ladon katolla törrötti joitakin\nkuusenhavuja, värittöminä valoisaa taivasta ja noita muutamia kaukaisia\ntähtiä vastaan. Hevonen lönkytti eteenpäin -- ja nyt tultiin jälleen\nmetsään. Jälleen teki Vilhelmin mieli itkeä. Hän oli niin väsynyt, ja\nhänen oli vilu --.\n\nÄkkiä hän hätkähti. Hän oli kai istunut torkuksissa. Lyhyen vai pitkän\najan, sitä hän ei tietänyt. Mutta reki heittelehti ja luisti sivulle\nja hevonen pani vastaan. Nyt he luistivat mäkeä alas, reki liukui,\nhyppelehti ja liukui. Metsä väistyi ja Vilhelm näki allaan leveän,\ntiheään asutun laakson. Hän hypähti äkkiä reestä, tarttui siihen ja\nauttoi sitä pysymään suunnassa. Vähän ajan perästä hän tunsi, että\nruumiinliikunta teki hyvää.\n\nHe olivat korkealla harjulla. Kuu oli painunut pohjoiseen päin ja\nvalaisi metsän reunoja ja etäisiä lumituntureita, täyttäen laakson\nsyvän maljan usvaisella valolla. Laakson pohjalla oli valkoisia\nlumikenttiä ja musta virta, joka kauimpana pohjoisessa haarautui\nkahteen uomaan. Pimeä törmä näitten välissä tuntui jollakin lailla\ntutulta. Taempana olivat harjat tummametsäisiä, siellä täällä valkoisia\ntäpliä -- ne olivat pikkutaloja. Mutta auringon puolella olivat maat\npaljaat ja tummat ylös asti, ja siellä täällä hän näki loistavina\nviiruina puroja, jotka jo olivat alkaneet elää.\n\nHevonen pysähtyi, ja Vilhelm sen mukana jyrkän ylämäen alla. Poika\noli ihkasen hereillään jännityksestä. Nähtävästi he olivat tulossa\noikeaan suurkylään. Sitten he kai pian saapuisivat ihmisiin -- ja tämä\nkaamea yöllinen matka päättyisi vihdoin. Taivaalla ei ollut pilveäkään,\nja tuuli oli melkein lakannut, hän huomasi sen vasta nyt, heidän\npysähtyessään ja kuunnellessaan virtaavan veden kaukaista solinaa\nnukkuvasta laaksosta.\n\nOli alkanut pakastaa -- hän näki hengityksensä ja hevosesta nousevan\nhuurun kuunvalossa. Reen jalasten alla ritisi uusi jääkuori. He ajoivat\naitoviertä pitkin -- tien pohjoispuolella oli vainioita ja siellä\noli suuri talo, jonka monissa ikkunanruuduissa kuunvalo välkkyi;\nhirsiseinät loistivat vaaleanruskeina. Pihan kahlekoira alkoi haukkua\nkauempaa vastasi toinen koira. Aitojen varsille oli muodostunut\nkinoksia, niin että jalakset leikkasivat niitä ja reki kallistui --\nVilhelm kuuli nukkuvien miesten kolahtelevan reen keulaa vasten, mutta\nse teki heille vain hyvää. -- Sitten reki jälleen pääsi tasapainoon --\nhe ajoivat koivulehdon läpi, jonka kevyet varjot liukuivat lumella. Ja\ntie kääntyi lehtipuita kasvavan mäen taakse; yli kuurassa loistavien\nharsoisten latvojen nousi jyrkkä paanukatto solakkoine torneineen.\n\nSydän hypähti hänen rinnassaan. Mutta tämähän oli Herbergin kirkko, ja\ntalo, jota kuu äsken kirkkaasti valaisi, oli Herbergin taloja -- mutta\nsilloinhan oli Lunde ihan vastapäätä, suoraan sillasta etelään! Nyt hän\nsiis tunsi paikat, ja ilonväreet kulkivat pitkin selkäpiitä lämmittäen\nhänen kohmeista, väsynyttä ruumistaan. Hän kiepahti ylös etuistuimelle\n-- tie ei tästä enää ollut niin jyrkkä, hän oli muistavinaan. Mitähän\nisoäiti sanoisikaan, kun hän tällä lailla ajoi Lundeen aamupuolella\nyötä ja kertoi seikkailunsa! Että hän totisesti kävi aikamiehestä,\nsanoisi isoäiti. Ajatuksissaan Vilhelm alkoi jo muovailla tarinaansa\nöisistä tapahtumista.\n\nTultuaan maantielle pieni kaakkikin sai rohkeutta -- se alkoi ravata\ntiuhempaan. Mutta kun hän käänsi sen sillan yli vievälle tielle, ei se\nenää tuntunut halukkaalta -- se ei siis ollut hevosen kotitie. Lunden\nmäessä poika nousi kävelemään, työnsi rekeä takaapäin sen minkä heikot\nvoimat sallivat -- kulku kävi raskaasti. Hevonen oli lopen uupunut,\njalakset laahasivat pitkiä matkoja pelkässä kurassa. Vilhelm katseli\nraivoissaan kuormaansa -- olisipa oikein ravistaa koko sakki hereille,\nhaukkua suut silmät täyteen ja pakottaa heidät ryömimään ulos,\nkävelemään. Mutta hän antoi olla -- sivalsi muutamia kertoja kevyesti\npiiskallaan, jonka hän oli kopeloinut esiin reenpohjan sekamelskasta.\nKun hän pysähtyisi Lunden talon oven eteen, löisi hän piiskanvarrellaan\noveen ja koputtaisi talonväen hereille. Mahtaisivatpa he hämmästyä. Ja\nsitten tulisi itse nimismies, ja isoäiti laskeutuisi portaita alas.\n\nMutta kun hän oli päässyt viimeisestä tienkäänteestä, hän näki, että\npäärakennuksen ikkunoista loisti valoa. Pihalla oli hevosia ja rekiä.\nJa kun hän käänsi mahtavasta portista sisään, huusi joku hänelle.\nVilhelm ei oikein kuullut mitä, mutta hän ymmärsi, että he luulivat\nhäntä jonkun kyytimieheksi. Talossa tuntui olevan pidot tänä yönä.\n\n\"Ei sinnepäinkään.\" Hän koetti huutaa kovalla äänellä ja iloisesti,\nmutta huomasi samassa, että ääni oli käheä ja aivan maassa. \"Me olimme\nvain aikoneet kysyä yösijaa täältä.\"\n\nOvi avattiin. Tummia olentoja piirtyi taustan valonkajoa vastaan.\nVilhelm seisoi oven vieressä tehden kunniaa piiskanvarrella: \"Me\ntulemme lasitehtaalta -- minä olen Vilhelm Adolf Thestrup, rouvan\ntyttärenpoika\" -- ja hän alkoi töyttiä piiskallaan nukkuvaa rahtiaan.\n\nJoku tuli ulos ja he alkoivat yhdessä ravistaa nukkuvia. Ensin\nautettiin reestä vieras, lyhytkasvuinen ja harmaapartainen talonpoika,\njoka asetettiin keittiön ovesta tulvivaan valoon. Sitten he saivat\nDabbelsteenin jotenkuten jaloilleen -- ilman hattua, tumma tukka\ntörröttäen kalmankalpeiden kasvojen ympärillä. Miehet seisoivat ja\nräpyttivät silmiään kuin pöllöt, puolinukuksissa, tajuamatta missä\nolivat. Joku nauroi: \"Hei pojat! Ne eivät kyllä ole paastonneet viime\nmajapaikassaan!\"\n\n\"Sikahumalassa\", sanoi Vilhelm reippaasti, mutta hänen äänensä särkyi.\nHän alkoi kaivaa esiin Klauta säkkien ja hevosloimien seasta: \"Herää\njo, velimies, me olemme perillä! No etkö sinä ollenkaan aio herätä\",\nja, joku tuli auttamaan häntä, sai pojan reestä ja asetti hänet\nmolempien toisten viereen.\n\nNimismies Haagen Lunden hahmo näkyi ovesta. Vaatteet riippuivat\nnapittamatta hänen valtavan ruhonsa ympärillä, eivätkä hänen säärensä\nolleet oikein varmat, kun hän astui maahan kiviaskelmalta. Hän huitoili\npitkällä piipullaan -- osoitteli sillä umpimähkään noita neljää,\njotka seisoivat oven edessä, aivan kuin ei olisi varma, kutka heistä\nmahtoivat olla hänen vaimonsa tyttärenpoikia. Vilhelm astui esiin ja\nojensi kätensä:\n\n\"Hyvää iltaa, hyvä nimismies -- tai oikeammin hyvää huomenta! Niin,\ntämähän on merkillinen aika tulla taloon -- tulla ihmisiin -- tulla\nnäin vain ihmisten vaivaksi.\" Teeskennellystä varmuudesta huolimatta\nei hänen äänensä tahtonut oikein luontua. \"Niin, tämä onkin erikoinen\njuttu, kuten saatte kuulla --\"\n\n\"Tervetuloa, tervetuloa! Sopii tulla sisäpuolelle.\" Nimismiehen ääni\noli hiukan puuroinen. \"Sinäkös se tässä olet Vilhelm Adolf? Tulkaa\nsisään, tulkaa sisään --\"\n\nVilhelm aikoi seurata nimismiestä. Silloin hän huomasi, että kaakki\noli riisuttu valjaista. Hän juoksi sen luo, taputti sen hikistä kaulaa\nja silitti sen turpaa; tämä uskollinen toveri oli yksinään jakanut\nöiset mielenliikutukset hänen kanssaan. \"Rusko parka, niin, Rusko\nparka.\" Hevonen tönäisi hyväillen päällään hänen rintaansa ja nuuski\nhänen käsiään. \"Se on kulkenut yhtä kyytiä Sandtangenista tänne\" -- ja\nkyyneleet puhkesivat äkkiä hänen silmistään -- hän tunsi vapautusta, ja\nvanha kunnon kaakki säälitti häntä.\n\nMies tuli ja kuljetti pikku Ruskon mukanaan -- niin sievästi ja\nvarovaisesti, ajatteli Vilhelm, että hän kernaimmin olisi seisonut\ntäällä tuokion rauhassa ja itkenyt, nyt kun tämä surkea matka oli\npäättynyt. Mutta Haagen Halvorsen seisoi ovella ja odotti häntä. Ja\nkurjan ja sekapäisen seuransa etunenässä seurasi Vilhelm nimismiestä\nsisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurtuvan ilma oli paksunaan tupakansavua ja punssin hajua. Punaiset\nkasvot hehkuivat siniharmaista savupilvistä, jotka raskaina leijailivat\npitopöydän kynttilöiden ympärillä. Vilhelm tunsi vain erään heistä --\näidin nuoren velipuolen Ole Haagensenin.\n\n\"No pojat, hakekaa itsellenne istuinpaikka\", sanoi nimismies, mutta hän\nkääntyi Vilhelmin puoleen. Nuo kolme muuta jäivät seisomaan rykelmään\novenpieleen, mutta Vilhelm meni takan ääreen ja ojensi palelevat\nkätensä tulta päin.\n\n\"Mutta miksi sinä et istu, poika?\" Haagenin suuret kauniit kasvot\nolivat punaiset ja hienkiiltävät. Hän nyökäytti tytölle, joka korjasi\npöytää; tyttö nosti tuolin Vilhelmille takan eteen. Silloin istuutuivat\nmyös nuo kolme muuta vaistomaisesti penkin päähän ovensuussa. He tuskin\ntiesivät missä olivat. Klaus alkoi sentään vähitellen herätä; hänen\nkatseensa kiersi ihmettelevänä toisesta toiseen.\n\n\"Aika raskas keli, vai --?\" keskusteli nimismies. \"Lumi vallan kuittia\n-- heh heh -- joku läiskä vain -- kertovat että maa on ihan sula\nTorstadista etelään Bergumiin päin. Ja kylässä ei tietenkään ollut\ntietoakaan kelistä.\"\n\n\"Harjulla oli oikein hieno keli. Me ajoimme toista tietä. Me ajoimme\nkylään Herbergin talojen kohdalla, kirkon ohi.\"\n\nNimismies nyökäytti päätään. \"Niin niin, tottamar. Harjun tietä, sehän\non selvä. Ei, iso maantie on varmaan ajokelvoton pitkät matkat.\"\n\n\"Sitä en totisesti tiedä.\" Vilhelm ei voinut jättää äänekästä,\npoikamaisen iloista puhetapaa. Mutta ääni ei tahtonut oikein totella\nhäntä. \"Sillä minun ansiotani ei missään tapauksessa ollut, että\nvalitsimme paremman tien. Me tulimme Kroksjøenin Sandtangenista,\nja siellä kääntyi ajomiehemme metsätielle. Mutta meillähän olikin\nkaikilla hiukan hatussa. Mitäs siitä!\" Ja hän alkoi nauraa, niin että\nmuutamat vieraat pöhöttyneet kasvotkin hymyilivät, mutta nimismies\ntuijotti häneen, vakavasti ihmeissään. \"Kun heräsin, näin että yö\noli jo pitkälle kulunut ja me olimme pimeässä metsässä, en tiedä\nmissä. Toiset nukkuivat tukkihumalassa. Ja niin ei auttanut muu kuin\ntarttua ohjaksiin ja annoin hevosen omin päin löytää ulos metsästä.\nJa kun sitten olimme tulleet niin pitkälle, että näin Gullaugin\nmäen, tiesin kohta missä olimme. Silloin päätin ajaa tänne ja pyytää\nteiltä ja isoäidiltä yösijaa meille.\" Hän nauroi pientä aiheetonta\nvoitonriemuista naurua, johon muutamat vieraat yhtyivät.\n\nSamassa aukeni ovi, ja siinä hän seisoi, isoäiti. Vilhelm hätkähti\n-- hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt isoäitiään; hän muisti kyllä,\nmiltä tämä näytti, mutta nyt kun hän näki vanhuksen tämä oli kuitenkin\nhänestä aivan erilainen. Hän vaikeni kauhistuneena kohdatessaan\nisoäidin ihmeelliset silmät: ne olivat kuin mitkäkin suuret tummat\npallot, jotka pyörivät vanhojen pussimaisten luomien sisässä. Vanhuksen\nkasvoissa jokin muistutti koiraa -- sekä moppea että verikoiraa.\nLihakkaissa kasvoissa, jotka olivat yhtä kellanvalkoiset kuin niitä\nympäröivä yömyssy, töpötti pieni tylppönenä; sieraimet olivat mustat ja\navoimet -- tuntui että hän voi _nähdä_ niilläkin, taikka haistaa aivan\nkuin eläin. Posket riippuivat raskaina ja litteinä molemmin puolin\npientä suuta, jonka alahuuli työntyi esiin pyöreänä kuin kirsikka, ja\nsuupielet olivat vääntyneet alaspäin, itsepäisinä ja kopeina.\n\nIkä oli tehnyt hänen ruumiinsa muodottomaksi -- Vilhelm ajatteli\nvuorta. Hänellä oli vihreä, vanulla pehmustettu silkkinuttu sini- ja\nvalkoraitaisen alushameen päällä, ja jalassa suuret poronnahkaiset\nlappalaispieksut joissa kirjavat paulat ja tupsut. Poikaa oikein\nahdisti, kun hän astui esiin isoäidin luo ja suuteli tämän ojentamaa\nkättä. Elisabet-rouvan kädet olivat erikoisen pienet, lihavuuttaan\naivan pyöreät, taipeissa lukemattomia kuoppaisia, paksut sormet täynnä\nsormuksia, ja aika lailla likaiset: ne päättyivät hyvin terävästi\nsoikeihin ruusunvärisiin kynsiin, joissa oli nokimusta reuna.\n\n\"Kas vain, kas vain. Ei mutta sinähän olet tullut _isoksi_, rakas\npoikani! Oletpa totisesti kasvanut aika lailla siitä kun sinut viimeksi\nnäin. Sinä siis olet Vilhelm Adolf. Ja tämä tässä Klaus Hartvig --\ntervetuloa!\" Vilhelm huomasi, että isoäidin tahmea ääni tuli sävyltään\nlämpimämmäksi, aivan kuin Klaun näkeminen olisi sytyttänyt eräänlaisen\nsisäisen hymyn vanhassa naisessa. Kun Klauskin oli suudellut ojennettua\nkättä, taputti isoäiti häntä poskelle. \"Kas vain. Teistä molemmistahan\non tullut oikein reippaita poikia.\" Sitten hän pyyhkäisi Vilhelminkin\npunaista pörröistä kiharapäätä ja läimäytti häntä olalle. \"Klaushan on\nkasvanut paljon pitemmäksi kuin sinä, pikku Vilhelm! Enkö minä sitä\nsanonut -- Klaus kasvaa vielä pitemmäksi kuin veljensä, sanoin minä,\nkun viimeksi näin teidät.\"\n\nVilhelm tunsi itse, miten pieneltä ja laihalta ja hintelältä hän näytti\npitkän kauniin veljensä rinnalla. Varhaisimmasta lapsuudesta saakka\noli häntä kiusoiteltu vihreiden silmiensä ja punaisen tukkansa takia\n-- ja se oli vieläpä niin kiharainen ja pyrki niin itsepintaisesti\nnousemaan tupsuna otsalta, että kun ihmiset tahtoivat laskea leikkiä\nhänen kustannuksellaan, he puhalsivat häntä, ikään kuin sammuttaakseen\nkynttilän. Ja hänen pehmyt, punainen ja valkoinen ihonsa oli täynnä\npisamia, jotka vain hiukan vaalenivat talveksi. Että hänen kasvoissaan\nmyös oli jotakin kaunista, aavisti hän paremmin kuin tiesi: kun äiti\nsilloin tällöin otti häntä leuasta ja katsahti häneen, poika tunsi,\nettä hänessä oli jotakin, jota äiti katseli sydämen ilolla.\n\nKuitenkin hänen lapsuudenmaailmansa perustui paljossa tietoon, ettei\nhän ollut kaunis, mutta sen sijaan Klaus Hartvig oli. Tämä toteama\n-- että Klaus oli kaunis poika -- merkitsi hänelle aivan toista kuin\nesimerkiksi, että molemmat pikku sisaret, Birgitta ja Elisabet,\nolivat sieviä lapsia, joita vieraat ihailivat ja isä ja palvelusväki\nhemmottelivat. Hän itse ylpeili sisaristaan, kunhan nämä eivät vain\nolleet jossakin pahanteossa, joka kiusasi ja vaivasi häntä. Ja hänen\nsydäntään kouristi aina, kun hänen tietoisuuteensa tunkeutui, että\nBertel oli aivan liian pieni ikäisekseen, melkeinpä kutistunut --\nsilloin hän aina palavasti toivoi, että tuo lempeä, kalpea veli, jolla\noli niin kauniit tummat silmät ja ruskeat kiharat, kasvaisi suureksi\nja väkeväksi, ja iltarukouksessaan hän pyysi Jumalaa parantamaan\nBertelin selän. -- Ja Rikke ja pieni Kristen olivat suloisia -- eikä\nhän sielussaan pannut vastaan, kun hän kuuli naisten äänekkäästi\nihastelevan näitä pieniä viattomia.\n\nMutta Klaun suhteen asia oli toinen. Heidän välillään oli tuskin\nvuoden ikäero, kun taas Klaun ja Bertelin välillä oli kokonaista neljä\nvuotta, ja Bertel oli varhaislapsuudestaan ollut viallinen. Niin että\nKlaus ja hän olivat aivan kuin säädetyt parivaljakoksi. Mutta samalla\ntähdennettiin aina, että hän kuitenkin oli vanhempi. Ainakin _hänen_\ntäytyi noudattaa käskyjä ja kieltoja, sillä hänellä täytyi olla enemmän\njärkeä ja hänen oli oltava esimerkkinä nuoremmalle veljelleen. He\nolivat aina lukeneet saman läksyn, mutta ihmiset odottivat, että hän\noppisi sen helpommin kuin Klaus. Jos he olivat eri mieltä, kuului\nasiaan, että hänen vanhempana oli myönnyttävä. Jos heidän oli jaettava\nmakeisia, hänen täytyi suoda nuoremmalle parhaimmat palat. Vieläpä sen\netuoikeutensa, joka hänellä oli ollut heidän lapsena ollessaan -- että\nhän sai ensin uudet vaatteet ja että Klaun oli kulutettava loppuun\nvaatekappaleet tai ainakin kengät ja saappaat, jotka olivat käyneet\npieniksi -- hän oli nyt menettänyt. Ensinnäkin olivat Klaun kädet ja\njalat kasvaneet suuremmiksi kuin hänen; sitten veli kävi paksummaksi\n-- ja nyt hän oli vieläpä päätä pitempikin. Nyt piti hänen, Vilhelmin,\nperiä Klaun vaatteet.\n\nMutta juuri siksi, että varsinkin äiti muistutti häntä vanhemman veljen\nvelvoituksista ja että hän epämääräisesti, mutta ehdottoman varmasti\nvaistosi, että vaikkakin äiti piti yhtä paljon kaikista lapsistaan,\nhän, Vilhelm oli jollakin tavoin äidin sydäntä kaikkein lähimpänä,\njuuri siksi Vilhelm jaksoikin kantaa esikoisoikeutensa taakat ilman\nsanottavaa surua. Bertel oli omassa erikoiasemassaan -- äidin\nhuolenpito oli hänen kohdallaan itsestään selvää. Isällä oli vain vähän\naikaa askarrella poikiensa parissa: heidän suhteensa isään oli kyllä\nrakastava, mutta sille antoi enemmän leimaa luottamus ja kunnioitus\nkuin sydämellisyys. Palatessaan kotiin isä oli useimmiten väsynyt;\nsilloin hän haki lepoa tyttäriensä viattomasta iloisuudesta. Varsinkin\nBirgittaan, joka oli saanut nimensä jumaloidun isänäidin mukaan, isä\nsuhtautui mitä hellimmin; tytön lapsellinen lepertely ja hullunkuriset\npäähänpistot saattoivat hänet ihastuksiinsa. Äiti, imettäjä ja\nlapsenhoitaja hoitivat kilpaa kumpaakin nuorinta. Hän, Vilhelm, ja\nKlaus kuuluivat yhteen.\n\nTavallaan Klaus oli kyllä kaikkien lemmikki. Vilhelm näki, että\nvanhemmat ylpeilivät kauniista, voimakkaasta pojastaan -- ja kuinka\nmuu olisi ollut mahdollistakaan: hän itse oli ylpeä veljestään. Mutta\nkuitenkin -- tässä ylen määrin runsasjäsenisessä perhekunnassa Klaus\noli ihmeellisen irti muista ja aivan hänen takanaan. Niin, hän seisoi\ntodellakin Klaun _edessä_, hän, jonka nenä oli pirteän terävä, jonka\nhiustupsu oli kuin tulenliekki, jonka voimat olivat heikommat, mutta\nterveys sitkeämpi. Klaus oli jäntevämpi, mutta kaikkinaiset taudit\ntarttuivat häneen paljon helpommin, kun taas hän itse, Vilhelm, oli\npahuksen sitkeä ja oli tuskin maannut päivääkään sairaana. Hänen täytyi\naina olla aivan kuin veljensä edeltäkävijä, jonkinlainen puskuri, jonka\noli aukaistava tie, niin että Klaus, jossa oli enemmän mahdikkuutta,\npääsi etenemään.\n\n-- Mutta nyt heidän piti istuutua pöytään ja saada vähän ruokaa, sanoi\nnimismies. Palvelustyttö kattoi pöydänpäähän. Talossa oli vankat\nposliinilautaset ja suuret hopealusikat. Toinen palvelustyttö kantoi\nsisään tinamaljan ja ammensi höyryävää ja rasvaista lihalientä, jossa\nuiskenteli kaalia ja lihapalasia. Se oli muuten Vilhelmin mieliruokaa,\nmutta nyt oli kuin hänen sisälmyksensä olisivat vääntyneet inhosta --\nhän tunsi närästystä ja suussa oli äskeinen inha maku. Silloin tuli\nnuori Ole Haagensen kädessään suuri hopeakannu, josta kuohu juoksi yli\nreunan, ja joi hänen maljansa -- milloinkaan Vilhelm ei ollut maistanut\nmitään niin hyvää kuin tämä kylmä vaahtoava olut. Hän upotti kasvonsa\nkannuun ja joi kulauksittain kirpaisevan täyteläistä virvoitusjuomaa.\nOle katsahti häneen ja hymyili hiukan, ja kannun laidan yli Vilhelm\nhymyili enolleen. Terve, liemi, terve, liha ja kaali! Tässä on poika,\njolle särvin kelpaa! Hän heilautti punaista hiustupsuaan ja hymyili\nhävyttömän ylimielisesti kolmelle muulle, jotka lähestyivät pöytä\nunenpöpperöisinä ja kömpelöinä.\n\nVilhelm ei tuntenut ketään nimismiehen vieraista, mutta kaikki olivat\ntalonpoikia -- varakkaita miehiä, hän huomasi. Pitkä laiha, jota\nnimismies kutsui Larsiksi, oli nähtävästi Lars Gullaug, Ole-enon\nmorsiamen, Ingebjørg Larsdatterin isä. -- Itse asiassa oli sentään\nihmeellistä, että isoäiti oli naimisissa talonpojan kanssa, olkoon\nettä talonpoika oli nimismies ja korpraali, sekä että äidillä oli\ntalonpoikainen velipuoli. Eikä Ole ollut edes tahtonut päästä toiseen\nsäätyyn -- Vilhelm tiesi, että poika itse oli vastustanut, kun äiti\ntahtoi häntä papiksi. Mutta Vilhelmistä tuntui nyt yhtäkkiä, että hän\nymmärsi Olen kannan. Tupa oli merkillisen viihtyisä. Kaikki puhui\nsuuren talon leveästä elämästä -- vieläpä ne monet nukkuvatkin, joita\nhän vähitellen oli keksinyt makaamassa penkillä ja vuoteessa kamarin\npuolella. Isot, leikkauksin koristetut kaapit seisoivat uhkeina\nruskeita hirsiseiniä vastaan, niitten leikkaukset, maalatut kiemurat ja\novenpielet olivat loisteliaita merkilliseen, rahvaanomaiseen tapaan.\n\nHän piti elävää nimismiestä parempana kuin kuollutta rovastia, ja\nvuoteessa makaavaa lämmintä korpraalin parempana kuin lyijyarkussa\nlepäävää palsamoitua majuria, oli isoäiti kuuleman mukaan sanonut,\nmennessään naimisiin Haagen Lunden kanssa. Haagen Halvorsen oli\npalvellut henkivartiossa Kööpenhaminassa ja sittemmin aliupseerina\neräässä toisessa søndenfjeldilaisessa rakuunarykmentissä. Hänen piti\nmatkustaa kotiin ottaakseen haltuunsa Lunden talo ja nimismiehen toimi\nvanhemman veljensä kuoltua, kun leskiruustinna de Theilemann iski\nsilmänsä häneen ja päätti, että nyt hän ottaisi _tämän_. Näin oli\nVilhelm kuullut palvelustyttöjen kotona puhuvan isoäidin neljännestä\navioliitosta. Ja isoäiti vei tahtonsa perille, vaikkakin lapset hänen\nensimmäisestä avioliitostaan ja eritoten kolmannen puolison ystävät ja\nsukulaiset katkeroituneina panivat vastalauseensa.\n\nVilhelm ei tietänyt, miksi hän juuri nyt johtui ajattelemaan vanhan\nvaimon monivaiheista aviollista tarvetta. Mutta isoäiti oli niin\nmerkillisesti taputtanut Klauta poskelle, nautinnollisesti viivytellen,\nja sitten läimäyttänyt häntä leikillisesti olalle. Klaus ja nimismies\nLunde muistuttivat toisiaan. Vaikka oikeastaan he eivät olleet\ntoistensa _näköisiä_ -- nimismiehen tukka oli vaalea, otsa korkea ja\nkalju, silmät siniset ja kasvot hyvin punakat. Mutta Klaun hopean\nhohtoiset hiukset laskeutuivat pehmeinä ja kevyinä kiharoina molemmin\npuolin täyteläistä kasvonsoikiota, ja hänen ihonsa oli ruskehtava ja\nhienoinen kuin sametti. Hän jutteli isoäidin kanssa istuessaan siinä\nsyömässä ja katsahti isoäitiin suurilla silmillään, jotka olivat kuin\nhärän, sillä ne olivat tummat, pinta untelon sininen. Niin, nyt Klaus\noli päässyt etulinjoille, hän oli ottanut hoitaakseen keskustelun\nisoäidin kanssa ja vastaili auliisti tämän kysellessä äidin vointia ja\nkotoisia oloja -- paljon perinpohjaisemmin kuin Vilhelmin mielestä oli\ntarpeellista. Dabbelsteen ja vieras talonpoika istuivat etukumarassa,\nhartiat koholla, ja söivät ahneesti. Mutta Klaus istui suoraryhtisenä,\nkatseli isoäitiä silmiin ja hymyili hiukan, pistäen silloin tällöin\nlusikallisen lientä suuhunsa, kun sai juttelultaan aikaa. Hän oli\nsellainen aina joskus -- lörppö. Toisinaan Vilhelmiä harmitti, että\nveli kulki tuppisuuna päivät pitkät.\n\nMutta sittenkin Klaus muistutti Haagen Lundea ja nuori Ole-eno heitä.\nHe olivat kaikki samalla tavoin täyteläisiä; heidän vartalolleen oli\nominaista raskas vankka hyvinvointi: muodot pyöreät, yllin kyllin\nlihaksia, mehevä, kaunis iho ja kosteat silmät.\n\nNimismies oli käynyt joitakin kertoja heillä kotona, liikkuessaan\nmatkoillaan tehtaan ohi, Ole Haagensen niin ikään, mutta isoäiti ei\nkoskaan. Vilhelm ei kai ollut nähnyt häntä kolmeen vuoteen, sillä\nhän muisti, kuinka heidän tullessaan kotiin äiti oli sanonut isälle\nisoäidin vakuuttaneen, että tällä kertaa hän matkustaisi heidän\nluokseen ja viipyisi tyttärensä luona ensi lapsivuoteen aikana. Silloin\nRikke oli ollut tulossa. Ja isä oli nauranut ja sanonut, että näin oli\nElisabet-rouva ennenkin uhannut, mutta tähän asti ei siitä Jumalan\nkiitos ollut mitään tullut. Isä ei voinut pitää äidinäidistä.\n\nPeter Andreas-eno ei halunnut isänsä, majuri Eckeløffin muotokuvaa eikä\nisoäidin siltä ajalta, kun tämä oli ollut naimisissa isoisän kanssa.\nVanhemmat olivat tarjoutuneet lähettämään kuvat hänelle Kööpenhaminaan,\nmutta eno oli vastannut, ettei heidän totisesti kannattanut kustantaa\nlähetystä. Niin että nyt riippuivat muotokuvat kotona suurtuvassa\nkaarevaselkäisen sohvan yläpuolella. Ja Vilhelm huomasi äkkiä --\njotakin oli kaikesta huolimatta yhtäläistä valtaisen lihavassa vanhassa\nvaimossa, joka seisoi tässä, ja maalauksen nuoressa kauniissa naisessa.\nKuvassakin olivat hänen silmänsä samanlaiset pyöreät kupurat, mutta\nne olivat vuokonsiniset. Ja nykerönenä, jonka sieraimet olivat niin\npyöreät ja ahnaat, hallitsi pyöreitä, pieniä, kiinteitä kasvoja,\nkasteenraikkaita ja ruusunpunaisia kuin vahaomena. Nuorella rouvalla\nkuvassa oli puuteroitu vaalea tukka, jonka kampaus myötäili päätä\nasettuen kiharoille ja laineille -- kun Vilhelm oli pieni, oli tämä\nerikoinen kampaustapa aina tuonut hänen mieleensä kermakuohun,\njoka vatkattaessa kiertyy renkaille. Oikean ohimon kohdalle oli\nasetettu ruusu, ja pitkät korvahelyt -- helmiä ja keltaisia kiviä --\nkehystivät herkullisia, rohkeita naisen kasvoja, joiden supukkasuu\npaisui kilpaa tukkaan pistetyn ruusun kanssa. Maalauksessa oli hänen\nyllään tötterönmuotoinen, taivaansininen silkkimiehusta, joka oli\nniin syvälle uurrettu, että suuri povi nousi esiin vankilastaan,\nkiinteänä ja pyöreänä kuin sorvattu. Rinnalle, vasemmalle puolen, oli\nasetettu kukkavihko -- punaisia ruusuja ja vihreitä lehtiä. Rouvan\nkomeus oli aina syvästi tehonnut Vilhelmiin, mutta tähän asti hän ei\nollut ymmärtänyt, että isoäiti siis oli nuorena ollut kaunis -- vaikka\nhänellä olikin nykerönenä ja paljaat rinnat, jotka pojan viattomassa\nlapsensielussa olivat herättäneet epämääräisiä mielikuvia rintalapsista\nja imettäjistä, kapalovöistä ja talkkijauheesta. Mutta _nyt_ hän\nymmärsi, että hänen isoäitinsä oli mahtanut olla erinomaisen viehättävä\nnainen ammoisessa muinaisuudessa, jolloin hän oli ollut majurinrouva\nEckeløff.\n\nOlihan siis luonnollista, että hän Peter Andreas-enon ja Kasper-enon\nmielestä oli nainut alempisäätyisen, solmiessaan avioliiton aliupseerin\nkanssa. Majuria esittävä maalaus näytti hyvinkin ylhäiseltä -- tummia\nkasvoja kehysti pitkä mustaksi värjätty poskiparta, kolmikolkkahattu\nupeili valkoisella peruukilla ja sotilaallinen univormu oli\npunasinikeltainen. Mutta -- isoäiti oli siis nainut alempisäätyisen\nsilloinkin, kun oli mennyt naimisiin heidän todellisen isoisänsä, David\nFrazerin kanssa. Frazer oli ollut hänen ensimmäisen miehensä kirjuri.\nMolempien suurikokoisten, kultapuitteisten maalausten alla riippui\npieni pastellikuva hänestä -- kapean, vaalean pään sivukuva. Se oli\njo melkoisen kauhtunut, sillä kerran suursiivouksessa oli lasin alle\npäässyt vettä. Vilhelm tiesi, että Frazer oli tullut Helgolannista,\nmutta alkuaan suku oli kyllä skotlantilainen. Sen hallussa sanottiin\nolevan useita maa-alueita Norrlannissa, mutta isoisä oli joutunut\nvihoihin sukulaistensa kanssa, sillä isoäiti oli yllyttänyt häntä\nnostamaan kanteen erästä lankoaan vastaan. Bertel oli saanut nimen\nisoisänsä mukaan -- Frazerin täydellinen nimi oli ollut Bertel David\nAlexandersen Frazer. Äiti ei muistanut muuta isästään, kuin että tämä\noli ollut kiltti hänelle ja soittanut kauniisti huilua.\n\nIsoäiti itse oli laivurin tytär Fredrikshaldin puolelta. Hän oli\nollut hyvissä naimisissa ja sen jälkeen alempisäätyisessä. Hän\npalasi jälleen säätyynsä, solmiessaan avioliiton rikkaan vanhan\nrovastin de Theilemannin kanssa, mutta tämä avioliitto oli lapseton,\nniin että suurin osa rovastin omaisuutta joutui hänen ensimmäisen\nvaimonsa lapsille. Tämän jälkeen rovastinleski meni naimisiin nuoren\nnimismiehen kanssa. Siis koko lailla kirjava elämänkulku, oli\nVilhelmin tunnustettava. Oikeastaan oli kai heidän isoäitinsä yhtä\nmerkillinen kuin sanokaamme rouva Dabbelsteen. Ehkäpä ihmiset puhuivat\nisoäidistäkin? Se ei koskaan ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä.\n\n\"Mitä sinä oikein katselet minua?\" sanoi isoäiti. \"Tahdoitko sanoa\njotakin, pikku Vilhelm?\"\n\nPoika hämääntyi yhä enemmän huomatessaan, että isoäiti oli havainnut\nhänen syrjäkatseensa. Hän käänsi nopeaan silmänsä lautaseen ja pudisti\npäätään.\n\n\"-- Mutta hyvä Augustin Dabbelsteen -- hänhän on siis suorastaan\n_ryövännyt_ lapset?\" Rouva Elisabetin rauhalliseen ääneen oli tullut\npelottava sävy. \"Tahtooko hän siis kertoa minulle, että hän ilman\nmuuta on karannut toimestaan vävypoikani kotoa? Ja ottanut mukaansa\nkaksi nuorta poikaa, jotka olivat uskotut hänen huostaansa? Kenenkään\ntehtaalla tietämättä, minne te kaikki oikein olette joutuneet?\"\n\n\"Eihän se toki ollut tarkoitukseni, hyvä rouva. Minähän ajattelin, että\nme Sandtangenissa tapaisimme jonkun, joka voisi viedä heidät mukanaan\nkotiin päin.\"\n\n\"Mutta miksi hän oikeastaan laahasi Klaun ja Vilhelmin mukanaan\nSandtangeniin?\"\n\n\"Hehän itse himoitsivat päästä rekiretkelle. Eikä minun ollut helppoa\nselittää nuorille ihmisille, mille asioille minä lähdin. Voi, en enää\nmuista mitä ajattelin.\" Dabbelsteen painoi pitkät kapeat kätensä\nohimoilleen, niin että hänen tummat kiharansa kiertyivät kuin käärmeet\nhänen ohuiden sormiensa ympärille, ja pyöritti päätään. Sitten hän\nheittäytyi selkänojaan, katsellen kiusanhenkeään suoraan silmiin --\nsillä Vilhelm ymmärsi yhtäkkiä: isoäiti kiusasi ehdoin tahdoin herra\nDabbelsteenia. Hiki helmeili hänen kapealla kalpealla otsallaan.\nOpettajan kasvot eivät sivulta päin olleet yhtä kauniit kuin edestä,\nmutta leuka vetäytyi taaksepäin. Se tuntui todistavan, että mies oli\nitsetietoinen, ellei suorastaan tunkeileva, sillä hän tahtoi vaimentaa\nsisäistä levottomuuttaan. \"Kyllähän te ymmärrätte, rouva, olin\nkuohuksissa, kiihdyksissä sielun pohjia myöten --\"\n\n\"-- ja päästä pyörällä Dragonin emännän viinasta --\"\n\nDabbelsteen antoi päänsä painua kohotettujen hartioitten\nväliin. \"Silloisessa mielentilassani -- vakuutan teille, olin\nmenehtymäisilläni. Niin, olin tosiaan juovuksissa. Päästäkseni\ntasapainoon. Minun oli välttämätöntä toimia, ja toimia nopeasti. Minun\ntäytyi koota kaikki voimani -- jotta olisin tietänyt mitä tehdä.\"\n\n\"Niin, mitä hän siis oikeastaan oli aikonut tehdä?\"\n\n\"Mitäkö minä olin ajatellut tehdä --. Hyvä Jumala, rouva Lunde,\njuuri sitähän minä en tietänyt.\" Hänen äänensä särkyi itkuun. \"Ainoa\najatukseni koski häntä, onnetonta Margitiani. Tahdoin kotiin ollakseni\nhänen läheisyydessään. Pulmakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mikäli se\noli mahdollista, vakuuttaakseni hänelle muuttumatonta rakkauttani --\nvoi, en tiedä! Ajaakseni hänen asiaansa, laatiakseni armon-anomuksen\nja riennättääkseni sen armolliselle kruununprinssillemme. Margithan\non onnettomien olosuhteiden uhri, hirvittävien kiusausten. Oliko\nsiis luonnotonta, että kun tapasin tämän Austenin, uskollisen\nlapsuudenystävämme --\" hän osoitti vanhaa partaniekka talonpoikaa --\n\"niin ensi hädässä unohdin pyytää kyytiä pojille heidän kotiinsa --\"\n\nElisabet-rouva pudisti raskasta päätään. Hän vastasi, mutta ei\nepäystävällisesti:\n\n\"Siitä ei ole apua, Dabbelsteen, kai hän sen itse ymmärtää. Tyttö on\nvapaaehtoisesti tunnustanut, että hän ja isäpuoli ovat olleet enemmän\nkuin kolme vuotta --, niin, se siitä. Ja että hän tänä aikana on\nsynnyttänyt ja surmannut kolme lastaan.\"\n\nDabbelsteen, valitti suureen ääneen:\n\n\"Rouva Elisabet, auttakaa meitä! Ettekö voi auttaa meitä?\"\n\n\"Tässä ei kukaan voi auttaa\", sanoi rouva kuin äsken.\n\n\"Voi kyllä! Jos kukaan voi auttaa niin juuri te! Kaitselmus itse on\nvarmasti ohjannut matkamme teidän luoksenne tänä yönä.\"\n\n\"Eipä kuin viina, pikku Dabbelsteen. Ja se seikka, että Vilhelm ei\nnukkunut yhtä raskaasti kuin te muut ja että pojan järki juoksi.\"\n\nMuutamat vieraat olivat vetäytyneet lähemmä heitä. He seisoivat ja\nkatselivat, punakat kasvot omituisen puisevina ja jäykkinä, kalpeata\nnuorukaista, joka istui ja huiski pitkillä jäsenillään, ja itki --\nluultavasti yhä kohmelossa. Vilhelm tunsi äkkiä kipinöivää harmia\nDabbelsteenin tapanahan oli aina ollut kehuskella ylpeitä norjalaisia\ntalonpoikia -- mutta tässähän he juuri seisoivat, vanhanaikaisina\nja mykkinä ja tuijottivat halveksien ylioppilasta tämän itkiessä ja\npaljastaessa itseään. Tietämättä itsekään mitä teki Vilhelm hypähti\nkotiopettajan viereen, iski laihat pojankyntensä opettajan hartioihin\nja pudisteli häntä: \"Herra Dabbelsteen -- te ette saa --! Mutta\nrauhoittukaa, herra Dabbelsteen. Tulkaa, niin menemme -- voitte\nhuomenna puhua nimismiehen kanssa.\"\n\n\"Se oli tosi sana se.\" Haagen Lunde nyökäytti päätään. \"Mene nyt maata,\nDabbelsteen. Hyvä tempaus, Vilhelm -- vie hänet mukanasi.\"\n\n\"Mene tiehesi, senkin pentu!\" Dabbelsteen karisti pojan käden. \"Sinä\nolet muka olevinasi, nyt kun sinä -- tiehesi, sanon minä. Minä\ntahdon puhua rouvan kanssa, Te voitte kaiken mitä tahdotte -- minä\n_tiedän_ sen! Tehän tiedätte kaiken naapuri-nimismiehestänne, Simon\nByrstingistä, niin että voisitte pakottaa hänet aukaisemaan Margitini\nvankilan oven --\"\n\nVeri kuohahti Vilhelmin poskille. Vihoissaan hän tarttui jälleen\ntoiseen. Hän _ei_ ollut olevinaan, mutta hän ei voinut sille mitään,\nettä _hänellä_ oli vielä hiukan järkeä tallella ja että hän tahtoi\npelastaa opettajansa häpäisemästä itseään kokonaan. \"Herra Dabbelsteen,\npyydän teitä, tulkaa!\" Hän katsahti ympärilleen aivan kuin aikoakseen\npyytää täysi-ikäisiltä apua.\n\nSilloin hän huomasi, että heidän kasvoilleen oli tullut uusi ilme,\njoka pelotti häntä, sillä hän ei ymmärtänyt sitä täysin, mutta hän\ntunsi, että oleskelu täällä oli käynyt kaameaksi. Isoäiti oli noussut.\nSuurena kuin tunturi ja uhkaavana hän seisoi siinä, kellanvalkoiset\nkasvot yönutun vihreän pyramidin huipulla. \"Tulkaa!\" Vilhelm veti herra\nDabbelsteenia. \"Tulkaa\", hän pyysi melkein kerjäten, sillä hän huomasi,\nettei toinen ymmärtänyt vaarasta mitään, -- mutta olihan Dabbelsteen\npuhunut kauheita, huomasi poika yhtäkkiä. Ja Klaus istui vain ja näytti\nvaivautuneelta, mutta käytti tilaisuutta tyhjentääkseen punssilasin.\nSilmänräpäyksen verran Vilhelmistä tuntui, että nyt hänkin menetti\nmalttinsa -- hän oli raivoissaan ja epätoivoinen, etteivät nuo kaksi\nmitään ymmärtäneet.\n\nDabbelsteen työnsi hänet luotaan, niin että Vilhelm kompastui parin\naskelen päähän. Ja Augustin Dabbelsteen heittäytyi polvilleen rouvan\neteen, käsivarret ojolla ja kädet ristissä:\n\n\"Rouva! Te ymmärrätte ihmissydämen salatiet -- rouva! Tehän olette\nitse kokenut jumaluuden vallan! Armahtakaa meitä! Voi, teillä on\nvaikutusvaltaa ihmisiin, miehiin. Matkustakaa sinne! Luvatkaa, että\ntahdotte käydä tapaamassa vanhaa ystävätärtänne, äitiäni.\"\n\n\"Dabbelsteen, hänhän on pähkähullu! Minä en voi uuttaa hänen neitoaan\npelastumaan -- sillä sitä kai hän tarkoittaa. Tyttö on itse ilmiantanut\nitsensä --\"\n\n\"Mutta muistakaa, muistakaa, muistakaa, Elisabet-rouva -- äitini oli\nkerran lähellä teitä.\"\n\n\"Nyt hän saa jo vaieta.\" Vanha vaimo oli hetken yhtä ainoata uhkaa.\nSitten hän muuttui jälleen -- aivan entiselleen; hän kääntyi mieheensä:\n\"Meidän on nyt saatava tämä säkki vuoteeseen. Hän on niin päissään\nettei tiedä mitä puhuu.\"\n\nNimismies nyökäytti päätään. \"Niin on -- joku saa tulla ja viedä ulos.\nPoika ei yksinään siihen pysty. Ja Klaus näyttää siltä, että hänellä on\nkyllin tekemistä itsessään\", sanoi hän ja hymyili.\n\n\"Olen ajatellut, että ylioppilas ja Austen voivat maata vanhalla\npuolella\", sanoi rouva lyhyesti. \"Sinä saat taluttaa Dabbelsteenia,\nAusten -- ja Ole, huuda Einaria tänne auttamaan. Yhdessä he saavat\nhänet ulos.\"\n\nDabbelsteen oli hypähtänyt pystyyn. Hän työnsi vanhan talonpojan\nsyrjään ja seisoi ja huojui, pitkänä ja juhlallisena.\n\n\"Elisabet-rouva, muistatteko Adloniasta pyhässä Raamatussa -- kun\nhän meni Batseban luo ja pyysi tämän esirukousta -- pyysi että\nBatseba auttaisi häntä ja Abishagia sunnamiitteja vastaan --? Ja\nBatseba rukoili heidän puolestaan, sillä hänen sydämensä tunsi sääliä\nrakastavien huolia kohtaan. Hänellä oli säälivä sydän, Batseballa,\nDavidin vaimolla -- Batseballa!\" Hän alkoi ulvoa ja vaipui jälleen\npolvilleen: \"Rouva, jos teillä on säälivä sydän --\" ja nyt hän\nnyyhkytti oikein ulisemalla.\n\nSuunniltaan pelosta Vilhelm tuijotti hullua ihmistä. Oli kuin hän olisi\nnähnyt unta, ja nyt se lopulta muuttui suorastaan painajaisuneksi.\nJa tässä seisoi Klaus hänen vieressään, suuret typerät häränsilmät\nammollaan -- ja hänen kauniissa pyöreissä pojankasvoissaan häivähti\nhymyntapainen. Voi niin, Jumala paratkoon -- Dabbelsteen oli _myös_\nhullunkurinen maatessaan polvillaan ja huiskiessaan tuolla tavoin.\n_Sehän_ juuri olikin kaikista kauheinta.\n\nIsoäiti seisoi ja tuijotti kotiopettajaa. Sitten hän kohotti\nharteitaan aivan kuin häntä olisi palellut -- oli kuin vilunpuistatus\nolisi vavahduttanut koko hänen valtavaa runoaan. Mustat silmämunat\nkierähtivät takaisin poimujensa suojaan. \"Hän ei kyllä suoriudu\nyksinään Tarttukaa kiinni ja kantakaa ressukka vuoteeseen.\"\n\nOle Haagensen ja joku poikanen -- kai siis Einar -- ja vieras\ntalonpoika saivat hänet jaloilleen ja tukivat häntä. Dabbelsteen karjui\nja koetti turhaan vastustaa mutta nyt he saivat hänet nopeasti ovelle.\n\nElisabet-rouva pudisteli itseään jälleen, niin että povi hytkyi\naamutakissa. Sitten hän kääntyi tyttärensä poikiin, aivan kuin olisi\nherännyt:\n\n\"Ja nyt on kai teidänkin aika mennä levolle. Teille on valmistettu\nvuoteet kuninkaanluhtiin. Ymmärrättehän, täällä tuvassa ovat kaikki\npaikat täynnä. Ettehän te pelkää yksinänne luhdissa? Nyt on jo täysi\npäivä\", hän lisäsi rauhoittaen. \"Väki on jo aikoja noussut. Et kai sinä\npelkää maata kuninkaanluhdissa, Vilhelm?\"\n\nVilhelm pudisti päätään. Mutta hänestä oli ilkeää ajatella yötä siellä.\nKuninkaanluhti oli mäellä hyvän matkaa muista rakennuksista. Vaikka --\neihän hän olisi yhtään pelännyt, ellei isoäiti olisi kysynyt noin.\n\n\"Niin pelkäänkö? -- Mutta isoäiti, eikö olisi parempi, että herra\nDabbelsteenkin makaisi siellä? Siellähän on kaksi vuodetta. Niin\nvoisimme pitää häntä silmällä.\"\n\nMutta isoäiti ei ollut häntä kuulevinaan. \"Kuten sanottu, väki on jo\nnoussut. Sinun ei ollenkaan tarvitse pelätä, pikku Vilhelm.\"\n\n\"Eipä toki. Tule nyt, Klaus, niin sanomme hyvää yötä. Ja sittenhän\nte lähetätte sanan äidille aamulla varhain? Niin ettei kotolaisten\ntarvitse olla hädissään kauemmin kuin on välttämätöntä.\"\n\nRouva Elisabet nyökäytti ystävällisesti päätään:\n\n\"Mies saa heti ratsastaa sinne.\" Hän pani kätensä pojan harteille.\n\"Olen iloinen, että sinusta on tullut niin huolehtiva, ymmärtäväinen\npoika.\" Jälleen hän silitti Klaus Hartvigin poskea, otti tätä leuasta\nja kohotti hiukan kasvoja: \"Sinun on kyllä uni, rakas ystävä -- hyvää\nyötä nyt, pojat.\"\n\nUlkona oli jo niin valoisaa, että piharakennukset erottuivat tummina\nkalpeaa, vihreänsinistä taivasta vasten, ja kaakossa, jossa laakso\nkaartui umpeen joen mutkan kohdalla, oli ilma kellertävän valkoinen\ntuntureitten yllä. Tallinoven ylempi puolikas oli avoin ja sisällä oli\nihmisiä ja lyhdynvaloa.\n\nKlaus kulki hoippuen, kunnes Vilhelm otti häntä käsipuolesta. Loka\ntiellä oli kovettunut, niin että maa risahteli heidän askeleittensa\nalla -- näin aamupuoleen pakasti, ja tuuli oli melkein kokonaan\nlakannut. Vilhelm tuki ja veti veljeään ja he pääsivät veräjästä.\nKuninkaanluhdille vievä polku kasvoi ruohoa, joka kuuraisena rasahteli\nheidän jaloissaan. Päädyn kuusiruutuisen kaari-ikkunan takaa näkyi\nvaloa -- se rauhoitti Vilhelmiä ihmeellisesti.\n\n-- Miksi isoäiti ei tahtonut, että Dabbelsteen nukkuisi heidän kanssaan\n--? Tuntien surkeasti kadottaneensa jotakin Vilhelm ajatteli, etteivät\nhe kenties milloinkaan enää saisi olla yhdessä Dabbelsteenin kanssa\nentiseen tapaan. Hän aavisti, että Dabbelsteenin elämässä oli paljon\nsellaista, jota he eivät tunteneet. Voi -- hän oli tehnyt kaiken\nniin hauskaksi heille; hän tiesi niin paljon, oli niin viisas ja\ninnostunut. Mutta nyt Vilhelm ymmärsi, että tämä heidän näkemänsä ei\nollut koko Dabbelsteen. _Hänen_ saamansa kuva rakkaasta opettajasta oli\ntänä yönä särkynyt niin pahoin, ettei Vilhelm koskaan voisi liittää\nsiruja yhteen. Ja nyt Augustin Dabbelsteen varmasti liukuisi heidän\nnäköpiiristään. Isä ei koskaan antaisi opettajalle anteeksi tätä\nseikkailua, Vilhelm ymmärsi sen kyllä.\n\nKuninkaanluhti kohosi tummana ja erikoisena, ylempi hirsikerros\npaljon ulompana alakertaa. Se oli niin ikivanha, että tarun mukaan\nkuningas Haagen Haagensen oli nukkunut siellä yötä. Suurella vaivalla\nVilhelm sai veljensä ylös jyrkkiä luhdinportaita ja pitkin pimeää\nkäytävää, joka kulki seinäviertä. Ovenpieli oli niin matala ja kynnys\nniin korkea, että hän löi päänsä, vaikka muisti kumartua. Klaun\nsisäänraahaaminen oli oikea päivätyö, ja Vilhelm soi veljelleen kaikki\nkuhmut ja mustelmat, joita tämä sai toimituksen aikana.\n\nIkkunalaudalla seisoi sytytetty kynttilä, ja toisen vuoteen vieressä\nVilhelm huomasi nuoren neidon selän ja pitkät vaaleat palmikot.\nTäällä oli hytisyttävän kylmää, paljon kylmempää kuin ulkona, niin\nettä Vilhelm iloitsi nähdessään tytön vetävän esiin pitkävartinen\nhiilipannun pielusten alta. Tyttö kääntyi, hänen kasvonsa olivat\nihmeellisen valoisat ja kauniit, otsa levä ja kirkas.\n\n\"Tepäs olette myöhäisiä\", hymyili neito ja haukotteli samassa itse.\n\"Mahtaa olla uni?\"\n\n\"Mutta eikö tämä ole myöhäistä sinullekin?\" Vilhelm seurasi\nkiinnostuneena tytön nopeita liikkeitä -- tämä ammensi saavista vettä\nvatiin, jonka hän asetti pöydälle, laskien käsipyyhkeen viereen.\n\n\"Ei ole vielä kuin kolme tuntia, kun minä nousin\", nauroi tyttö. Hän\nkokosi tavaransa. \"Niin, hyvää yötä sitten.\"\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi Vilhelm iloisena. Neito näytti olevan\nsuunnilleen heidän ikäisensä, mutta tietenkin aikaihminen, olihan hän\ntyttö.\n\n\"Tora.\"\n\n\"Hyvää yötä, Tora, ja tuhannet kiitokset!\"\n\nVilhelm seisoi ja kuunteli, kuinka tytön askelet laskeutuivat luhdin\nportaita. Hänen kantamansa kippo kolahteli seinään. Vilhelm tunsi\nitsensä yhtäkkiä rauhalliseksi ja iloiseksi. Kaikki yölliset tapahtumat\nväistyivät ylpeän tietoisuuden tieltä: hän oli ensimmäistä kertaa ollut\n_koko_ yön ylhäällä! Talonväki oli jo noussut, ja nyt _he_ menivät\nlevolle. Ja ajatella, mitä kaikkea he olivat kokeneet --!\n\nUlkoa kuului kirkkaita, metallisia linnunääniä -- tiaisen kevätlaulua\nti-ti-tyy, ti-ti-tyy --. Peräseinällä oli kaksi vuodekomeroa, ja niiden\nvälissä leikkauksin koristettu kapea kaappi. Ja huoneessa oli hieno\nlaipio, jonka listat ja pintakuviot muodostivat eräänlaisen tähden. Ja\nkahden tuolin päällinen oli kullattua siannahkaa. Täällä oli hienoa --\nluhti oli sisustettu uudelleen edellisen nimismiehen aikana. -- Vanhat\nkuninkaat ja sankarit, joiden Dabbelsteen oli kertonut kummitteleviin\ntäällä -- pelkkää roskaa. Pihlajapuussa jatkoi talitiainen aamuiloista\nääntelyään ti-ti-tyy, ti-ti-tyy.\n\n\"Laita itsesi äkkiä vuoteeseen\", kehotti Vilhelm ystävällisesti\nKlauta, joka seisoi ja nuokkui. Itse hän riisui vaatteensa tuossa\ntuokiossa, otti kaulahuivinsa, veti solmun joka kulmaan -- hän oli\nnähnyt isänsä tekevän niin kerran, kun he olivat yötä vieraissa, ja isä\noli unohtanut yömyssynsä. Ja niin hän seisoi paitasillaan, valmiina\nhypähtämään vuoteeseen. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä, ettei\nhän ollut rukoillut iltarukoustaan. Vai pitäisikö hänen ennemmin\nvalita aamurukous --? Hän huomasi, että aamurukous oikeastaan soveltui\ntilanteeseen hämmästyttävän hyvin. Polvistuneena hän alkoi nopeasti:\n\n\"Oi, sinä iankaikkinen ja kaikkivaltias Jumala, armollinen rakas\ntaivaallinen Isä! Minä ylistän sinua tänä aamuhetkenä kaikesta\nsielustani ja mielestäni, että sinä kuluneen yön pimeydessä olet ollut\naurinkonani ja kilpenäni ja varjellut minua kaikesta vaarasta ja\npahasta ruumiin ja sielun puolesta.\" Hän kuiskaili nopeasti, sillä hän\npaleli kovin, mutta samassa hän tajusi merkillisen väkevästi vanhojen\nsanojen sisällyksen, jota hän muuten ei tavallisesti ajatellut; se vain\nkuului aamurukoukseen, joka _oli_ sanottava: \"-- ja pelasta minun kurja\nsieluni kiusauksesta, ruumiini sairaudesta, silmäni itkusta ja jalkani\nloukkaantumasta. Mutta koska synti on kaikkein suurin paha, niin auta\nminua, oi Jumala, kaikin tavoin seisomaan sitä vastaan\" -- mutta sehän\noli _aivan_ totta, hänen mieleensä muistui Dabbelsteenin morsian ja\nDabbelsteen itse, sellaisena kuin tämä oli kiemurrellut lattialla.\nVaistomaisesti hän luki nopeammin: \"Pidä kätesi minun ylläni, Henkesi\nminussa, salli rauhasi ympäröidä minua\", hän rukoili keventyneenä --\noli kuin hän olisi tullut eräänlaiselle henkiselle yleistielle, jossa\noli turvallisempi matkustaa nyt, kun rukous synnistä ja kurjuudesta oli\nohi. \"Älä anna minun elää itselleni, mutta Jumalan Pojan uskossa\" --\n\nNyt oli jo Klauskin paitasillaan, ja hän polvistui veljen rinnalla --\nliikutti huuliaan nopeasti, aivan kuin olisi tahtonut päästä tasoihin\nveljensä kanssa. \"Etkö aio ottaa mitään päähäsi?\" kuiskasi Vilhelm\npaheksuen. Klaus pudisti kiharoitaan, ja Vilhelm jatkoi: \"Ota myös, oi\narmostarikas isä, hyvät vanhempani suojaasi...\" Pistävän katumuksen\nvallassa Vilhelm tunnusti itselleen, että hän tuskin ollenkaan oli\najatellut kotolaisia ja heidän levottomuuttaan sen jälkeen, kun hän oli\npäässyt suojaan Lundeen. Kaikki oli ollut niin -- -- --, ja kauheata\noli myös ollut nähdä Dabbelsteenin käyttäytyvän tuolla tavoin -- mutta\ntässä kaikessa oli myös ollut muutakin -- se oli ollut jännittävää.\nJoka tapauksessa, hänen omat elämyksensä olivat kokonaan täyttäneet\nhänen mielensä.\n\nAamurukouksen loppuosan hän luki ulkoa, ajattelematta sanojen\nmerkitystä -- hänet oli täysin yllättänyt äskeinen huomio, että hänhän\noli tavallaan nauttinut yöllisistä elämyksistään ja että vanhempiin\nkohdistuva sääli oli oikeastaan täyttänyt hänen sielunsa silloin, kun\nhän enimmän pelkäsi. Samassa kun hän itse tunsi olevansa turvassa,\nsääli aivan kuin sammui.\n\nHän ryömi vuoteeseen. Lakanat tuntuivat hiukan nihkeiltä, hiilipannun\nlämpö oli muuttanut kylmät liinavaatteet kosteiksi. Mutta joka\ntapauksessa tuntui lämmitetty vuode ihanalta hänen kylmille\njaloilleen. Ja paisuvat höyhenpatjat ja pielukset -- voi, tässähän\nheidän oli ihanaa; kotivuoteissa heillä oli vain olkipatjat. Jälleen\nhänet valtasi hyvänolon tunne, niin ettei hän pystynyt jatkuvasti\nkantamaan levottomuutta, surua ja sääliä toisten kohtaloista. Vaikka\nhän kuinkakin olisi tahtonut avata sydämensä toisille, hän tunsi\nvaistomaista tarvetta keriytyä kokoon ja nautiskella -- hänen oli nyt\nhyvä maata.\n\nKlaus tepsutti paljain jaloin kapealle kaapille vuoteitten väliin\nja aukaisi alaovet. \"Katsos, Ville -- muistatko tätä?\" Hän seisoi\nhymyillen valkoisessa paidassaan -- pitkät ruskeat hiukset valuivat\nvaltoiminaan niskassa -- hän näytti veljelle yöastiaa, jota hän\nriiputti kädessään. Vilhelm ei itse tiennyt, minkä takia hänessä\nleimahti harmi ja häpeä. Tietysti hän muisti -- hän itse oli ollut\nihastunut tähän kapineeseen viime kerralla. Hänestä se oli ollut\nsanomattoman vitsikäs ja soma. Pohjassa olivat mestattujen Struenseen\nja Brandtin kreivien ruskeanväriset kuvat ja niitten ympärillä\nkirjoitus:\n\n    Petturuutenne on aivan vissi,\n    paras palkkanne on suuhun pissi.\n\n\"Pane se paikoilleen!\" Sanomattoman hämmästyneenä poika tunsi, että\nhänen äänensä melkein tukahtui raivosta. \"Mene luhdin käytävään\nasioillesi. Sinä et saa käyttää tuota sellaiseen.\"\n\nKlaus katsahti ihmeissään veljeensä, mutta asetti astian paikoilleen ja\ntallusti tottelevaisesti ulos.\n\nHehän olivat kuolleet, sovittaneet rikoksensa omalla hengellään.\nVastenmielistä, niin, nyt hän ymmärsi, kuinka vastenmielistä oli noin\numpimähkään vainota ja ivata vainajia.\n\n\n\n\n3.\n\n\nDorthea havahtui aivan hämmentyneenä. Hän oli kai vaipunut uneen\nsellaisenaan, nojaten vasempaan käsivarteensa, povi ja hartiat\npaljaina. Häntä paleli, ja käsivarsi oli vallan puutunut. Mutta\npikku Kristen nukkui lämpimänä ja rauhallisena hänen kupeeseensa\npainautuneena -- poika oli liukunut alemma vuoteessa. Kynttilä\nyöpöydällä tuikutti aivan loppumaisillaan, niin että huoneessa\ntuntui kuuman messingin ja sulaneen talin haju. Ja ikkunaluukkujen\nkatsomarei'istä kajasti harmaa aamu.\n\nSanomattomasti helpottuneena Dorthea tunsi olevansa omassa\nmakuuhuoneessaan. Hän puhalsi käryävän liekin sammuksiin ja ryömi\npäällispatjan alle -- oikaisi puutuneen käsivartensa. Jumalan kiitos,\nhän oli siis Vain nähnyt unta. Mutta samalla pettymys ja häpeä puristi\nhäntä kurkusta. Hän oli nähnyt unta, että hän oli maannut Bisgaardin\nkanssa samassa vuoteessa.\n\nHuoneessa oli kylmä tänä yönä, niin että kun hänen oli täytynyt\nhoidella Kristeniä ja antaa pienokaiselle rintaa, hän oli paneutunut\nvuoteeseen. Ja hän oli siis painunut uneen ahdistuksestaan huolimatta.\nJa sävähtänyt valveille, väsyneenä ja paleltuen, selkä kipeänä\nepämukavasta asennosta. Samassa olivat huolet ihkasen elävinä hänen\nedessään. Korvaukseksi oli uni loihtinut esiin erään menneen vaiheen\nhänen elämässään ja yllättävän, puoleksi unohdetun pahan muiston.\n\nOlihan hän ennenkin -- hyvin harvoin -- nähnyt unta ensimmäisestä\naviomiehestään. Mutta ei milloinkaan näin elävästi -- näin inhottavan\nläheisesti. Värähtäen hän painautui pieluksiin, otti pienokaisen\nkäsivarrelleen, jota kihelmöi, nyt kun veri uudelleen oli päässyt\nkiertämään. Selässään hän tunsi Bertelin lämpimän ruumiin -- ja\naavistus, jota hän koetti tukahduttaa, sanoi hänelle, että pojan\nterävät, luisevat kyynärpäät olivat tuoneet vanha miehen hänen uniinsa.\n--\n\nHuoneessa alkoivat esineiden ääriviivat hahmottua. Tämä hirveä yö oli\nsiis päättymässä. Ja niin he voisivat uusin voimin alkaa etsintänsä.\nLähitaloista he saisivat varmasti apua. Mustalaisista oli puhuttu\nyöllä keittiössä, etsimästä palanneiden miesten ja palvelustyttöjen\nkesken. Kaikki talonväki, vieläpä lapsen tyttö ja imettäjä, Rikke\nkäsivarrellaan, oli kokoutunut ylimääräisille kahvikesteille,\njoista hän oli antanut määräyksen, kun etsijät palasivat. Herranen\naika, epäilemättä oli heidän huolensa ja osanottonsa rehellisesti\ntarkoitettua -- ei ollut heidän syytään, että yöllinen kahvikokous sitä\npaitsi muodostui heille elähdyttäväksi vaihteluksi jokapäiväisessä\naherruksessa, taikka että he eräänlaisen kammonsekaisen mielihyvän\nvallassa antautuivat pohtimaan opettajan ja poikien katoamisen erilaisia\nsyitä.\n\nOlisipa mustalaisraukoilla sentään pitänyt olla yllin kyllin vaivaa\nomien lapsiensa elättämisestä. Hänestä oli aina tuntunut suorastaan\nuskomattomalta, että he viitsisivät ryövätä toisten lapsia. Ennemminkin\nhän pelkäsi, että Thestrup joutuisi tekemisiin noitten roikaleitten\nkanssa -- kuten hän heitä nimitti. Hän oli niin kiivas suuttuessaan.\n\nOli toivotonta ajatella, että tämä epävarmuus jatkuisi, eikä _hän_\nosannut tehdä mitään, jotta se loppuisi. Kun kaikki oli tehty, mitä\nihmisen vallassa oli, saattoi vain odottaa, koettaa olla kärsivällinen\nja toivoa.\n\nDorthea tunsi olevansa aivan puutunut väsymyksestä. Nyt heräsi\ntalo uuden päivän työhön. Hänen tapanaan oli ollut uudelleen\npaneutua levolle, kun Johanne oli ollut sisällä ja vienyt Kristenin\nimettäjänhuoneeseen -- silloin hän sai vielä silmäntäyden unta, ennen\nkuin nousi noin kello kuudelta. Puolivalveilla hän kuuli viereisestä\nhuoneesta kahden pienimmän aamunvirkkua viserrystä ja pikku tyttöjen\nkirkunaa, kun nämä pukeutuessaan saivat saippuavettä silmiinsä, tai\nkun lapsentyttö Gundhild tukisti heitä suoriessaan heidän tukkaansa.\nSitten he nauroivat, ja sitten hiukan riitelivät. Nyt hänen siis täytyi\nnousta. Jo istuessaan pukeutumispöydän edessä hänen täytyi ottaa\nvastaan palvelustyttöjä ja antaa heille määräyksiä. Sitä mukaa kuin\nhän tunsi suuren talouden lankojen juoksevan toimeliaiden käsiensä\nkautta, alkoi veri kulkea vilkkaammin hänen suonissaan; aivot alkoivat\nvirkistyä.\n\nMutta on aivan kuin vanhojen ja sairaiden ihmisten elinvoima ei\nenää jaksaisi nousta sen jälkeen, kun se on ollut matalimmillaan\nyön ja aamun välisinä tunteina. Useimmat ihmiset kuolevat tähän\nvuorokauden aikaan. Bisgaard kuoli puoli viisi aamulla, maaliskuun\nkahdentenakymmenentenä päivänä. Hän itse oli tuntenut samaa häilyessään\nelämän ja kuoleman välillä ensimmäinen, kuolleenasyntyneen pikku\nBertelin tultua tähän maailmaan -- sillä heikontunut tuntee kiusausta\npäästä valjaista ja saada vaipua viimeiseen pitkään uneen juuri\nsilloin, kun terveet nauttivat heräämisestään uuden päivän toimiin.\n\nHänellekin koittaisi kerran se aamuhetki, jolloin hän; mielellään\nsulkisi silmäluomensa ja antaisi toisten jatkaa ilman häntä. Dorthea\nei ollut koskaan ajatellut, että kuolema sellaisenaan koskisi häntä\n-- ei edes kaksitoista vuotta sitten. Hän oli silloin kuitenkin koko\najan vaistonnut, miten ruumiilla ja sielulla oli tarjolla salaisia\nvaravoimia; hän tunsi aina itsensä nostetuksi yli tuon tuokion, jolloin\nkuolema tulee vastaan ja korjaa valmiit. Eihän hän ollut valmis:\nhänellä oli rakkaat pienokaisensa, jotka eivät tulleet toimeen ilman\nhäntä, ja hänellä oli Thestrupinsa. He olivat eläneet yhdessä niin\nlyhyen ajan -- tämä oli vasta alkua siihen, mitä he voisivat olla\ntoisilleen.\n\nNyt he olivat olleet naimisissa kuusitoista vuotta. Ne olivat olleet\nsiunattuja vuosia, sillä hän oli saanut seisoa rakastetun miehen\nvieressä. Thestrup oli voinut uskon hänelle kaikki toiveensa ja\npettymyksensä, kaikki suunnitelmansa, sekä turhiksi osoittautuneet\nettä perilleviedyt. Eihän Thestrup yleensä ollut mikään puhelias mies\nhän oli hieman itsepäinen ja epäluuloinen, etenkin kaikkia niitä\nkohtaan, jotka olivat arvossa häntä ylempänä. Monet kerrat Dorthea oli\nmelkein saattanut toivoa, että he olisivat voineet jäädä entisille\nasumasijoilleen, etelän puolen rautatehtaalle. Kerran toisensa jälkeen\nThestrup oli ollut jättämäisillään kaikki, sillä hän oli ollut niin\nsydäntynyt toimikunnan herroille heidän sekaantuessaan kaikkeen ja\npiinatessaan häntä. Mitä vaikeuksia hän olikaan saanut kestää, ennen\nkuin sai heidät suostumaan välttämättömiksi havaitsemiinsa parannuksiin\nja uudistuksiin tehtaalla! Vaikka -- eihän elämä rautatehtaallakaan\nollut kulunut ilman kahnauksia Thestrupin ja kamariherran välillä.\n\nOttaessaan vastaan täkäläisen toimensa johtajana hän oli havainnut,\nettä tehtaan metsät olivat haaskatut ja tavarasuojat täynnä\ntoisarvoisia tuotteita. Vanhan työläiskaartin parhaat miehet olivat\njättäneet sulattimon, tyytymättöminä palkanmaksujen epäsäännölliseen\nsuoritukseen ja luontaisetujen petolliseen peruutukseen. Kirjanpito\noli ollut harhaanviepä -- eräänkin vuoden tappiotili oli suurempi\ntodellisuudessa kuin virallisessa paperissa. Mutta kaikista\nvaikeuksista huolimatta hänen Jørgeninsä oli onnistunut nostaa\ntehdas jaloilleen. Ensinnäkin hän oli saanut Scharlachin palaamaan\nRuotsista, ja samoin tämän vävypojan, mestari Wagnerin. Heti oli\ntavaran laatu parantunut ja epäonnistumiset olivat vähentyneet. Hän\noli tehnyt muutoksia ja rakentanut uudelleen ja järjestänyt myynnin\nja lasitavaroiden kuljetuksen edullisesti. Viidestä viime vuodesta\noli neljä tuottanut voittoa. Hän oli perustanut koulun tehtaalaisten\nlapsille ja saanut aikaan parannuksia työläisten asunto-oloihin. Hän\noli usein ollut oikein tyytyväinen, tuo hyvä, vaikeasti tyydytettävä\nJørgen Thestrup.\n\nKyllähän Dorthea toivoi, että mieheltä olisi riittänyt enemmän aikaa\nlapsille. Mutta tärkeintä oli kuitenkin, että hän oli lastensa\nkunnioituksen ja luottamuksen arvoinen. Dorthean tehtäväksi jäi siis\nheidän kaikkinaisten tarpeittensa tyydytys. Ja siihen hän tuntui\nJumalan kiitos pystyvän. Heiltä ei näyttänyt mitään puuttuvan. Vieläpä\nBertel oli varmasti vahvistunut viime aikoina. Monilla aloilla poika\nosoitti hyvää käsityskykyä -- ja samaa sanoi myös herra Dabbelsteen.\nLaskento ja latinan kielioppi tuottivat hänelle kyllä vaikeuksia. Mutta\nhän piirusti kauniisti ja oli todella musikaalinen. Ja ne neljä, jotka\nolivat täällä syntyneet, olivat kaikki terveitä, raikkaita ja kauniita\nlapsia; Thestrup oli niin kovin iloinnut tyttäriensä syntymästä.\n\nDorthea oli maksanut jokaisesta lapsestaan osan nuoruutensa kauneutta\n-- ruusuposken sileyttä, hymyn helmiriviä, silmien loistetta, jota\nkaikkea Winther oli ylistänyt syntymäpäiväsäkeissään. Hänen povensa oli\npainunut, vatsa suurentunut ja veltto. Mutta hän oli usein tuntenut\neräänlaista outoa mielihyvää huomatessaan, kuinka tämä nykyinen\nelämä jätti jälkensä häneen. Ensimmäisessä avioliitossa olivat hänen\nsulonsa säilyneet -- ne lakastuivat miltei huomaamatta, aivan kuin\nkukkaset lakastuvat hitaasti kylmässä huoneessa. Voi, hän oli ollut\nniin turhamainen -- ja niin täynnä toiveita -- kun hän ensin oli\nherännyt huomaamaan kehittyvänsä kaunottareksi. Pappilan palvelijat\nolivat yllyttäneet häntä, he olivat antaneet lisävirikettä hänen\nmielikuvitukselleen: jonakin päivänä saapuisi varmasti kosija, nuori ja\nkaunis, miellyttävä ja varakas, ja veisi hänet mukanaan, pois kotoa,\njossa hän oli vain köyhä tytärpuoli, äidin ja nuoren tyhjätaskun\nharkitsemattoman avioliiton hedelmä.\n\nMutta sen sijaan rovasti de Theilemannin päähän pälkähti kuolla.\nJa ystävä, naapuri, joka peri hänen kirkkoherrakuntansa -- mitenkä\nDorthea olikaan lapsena kunnioittanut häntä jalona vanhuksena, jonka\nkaksikymmenvuotiaan tyttären tummaa kauneutta hän oli ihaillut! Hän\noli kai puolittain toivonut, että äiti nyt menisi naimisiin rovasti\nBisgaardin kanssa; hän oli haaveksinut viehättävästä Kristinestä\nsisarenaan. Oli kuin salama olisi iskenyt kirkkaalta taivaalta,\nkun äiti eräänä päivänä ilmoitti, että Bisgaard oli pyytänyt hänen\nkättään. Oli turhaa ajatellakaan vastustaa. Isänsä sukulaisten kanssa\nhänellä ei ollut mitään kosketusta, velipuolet olivat etäällä, Kaspar\nLänsi-Intiassa ja Peter Andreas Kööpenhaminassa. Ja hän tiesi hyvin,\nettei hän koskaan ollut pystynyt tuntemaan lämpimiä tunteita äitiään\nkohtaan, ja tämä teki hänet araksi; hän oli vain velvollisuudesta\ntoivonut äidille terveyttä ja onnea, niin kuin uskonto vaati häntä\ntoivomaan. Äidin ja majuri Eckeløffin pojat eivät olleet edes\nniinkään paljon kiintyneet synnyttäjäänsä -- jo pienenä Dorthea oli\nkäsittänyt, että vaikka isot veljet osoittivat eräänlaista muodollista\nkohteliaisuutta äidille, olivat heidän sydämensä salatut tunteet\nmilteipä vihamieliset. Mutta hän ymmärsi myös, ettei äidin suhde\nlapsiinsa ollut erikoisen hellää äidinrakkautta. Oikeastaan hän oli\njo siitä alkaen tietänyt, että osanotto, mitä hän äitiään kohtaan\ntunsi, oli koko lailla tarpeetonta. Mutta sittenkään hän ei saattanut\nnousta vastustamaan äitiä tarmokkaasti ja voimaperäisesti. Ja se johtui\nainakin osittain siitä, että häntä säälitti kolmannen kerran leskeksi\njäänyt äiti, jonka pojat olivat pettäneet ja jonka piti nähdä rovastin\nja tämän ensimmäisen vaimon lasten perivän suurimman osan vanhuksen\nomaisuutta. Ja joka oli käynyt vanhaksi -- sillä vanha hän oli nuoren\ntyttärensä silmissä. Eikä Dorthea sentään ollut niin naiivi, ettei hän\nolisi ymmärtänyt, kuinka kovaa äidin tapaiselle naiselle oli käydä\nvanhaksi ja nähdä, että mies, jonka hän kaikesta päättäen oli itse\naikonut naida, olikin valinnut hänen tyttärensä.\n\n-- Tämän viimeisen huolen Dorthea kuitenkin olisi voinut säästää\nitseltään. Hän oli tuskin ehtinyt olla puoli vuotta rouva Bisgaardina,\nkun äiti meni naimisiin nuoren Haagen Lunden kanssa, jonka hän\nluultavasti oli katsonut itselleen jo ennen kuin hän naitti tyttärensä,\nSillä muuten hän ei varmastikaan olisi niin tiukasti tahtonut, että\nDorthean oli otettava Bisgaard.\n\nDorthea oli kuudennellatoista, kun hänen oli käytävä aviovuoteeseen.\n\n\"L'amour c'est un plaisir, l'honneur c'est le devoir\". [Rakkaus on\nhuvia, velvollisuus kunniaa.] Näin oli äiti kirjoittanut hänelle, kun\nhalvaus ensimmäisen kerran oli kohdannut Bisgaardia. Ajatellessaan\nnyt silloisia päiviä Dorthea ihmetteli, etteivät äidin kirjeet\nherättäneet hänessä muita tunteita kuin eräänlaista kylmän pilkallista\nhilpeyttä. Uskoiko äiti, joka sentään ei saattanut olla kokematon\nnäissä asioissa, että _plaisir_ avioliitossa Bisgaardin kanssa oli\nollut hänen tyttärensä osana? Mutta hän oli ehtinyt olla jo kaksi\nvuotta naimisissa. Eräänlainen itsepuolustus oli kai kehittänyt hänessä\ntiettyä kyynillisyyttä.\n\nJa sittenkin, vähitellen kypsyessään, hän vakuutti yhä enemmän, että\ntämä tunnuslause oli hyväätekevän terve ja tosi -- vaikkakin se hänen\näitinsä kirjoittamana näytti jonkin verran hullunkuriselta.\n\nHänen nuori kokemattomuutensa oli varjellut häntä täysin ymmärtämästä,\nmiten kauheita kaikki ne vuodet oikein olivat, jotka hän Kristinen\nkanssa hoiti sairasta vanhusta: tätä oli huollettava kuin lasta,\nkannettava vuoteesta ikkunan edessä olevaan nojatuoliin ja siitä\njälleen vuoteeseen. Ollakseen rehellinen hänen oli tunnustettava, että\nhän alussa ei ollut surrut, kun asiat kehittyivät tähän suuntaan, niin\nettä hänen suhteensa Bisgaardiin muuttui tyttären suhteeksi isään.\nNuoren vaimon omistaminen oli vanhassa herrassa herättänyt luonnotonta\ntulisuutta, johon Dorthea ei koskaan oppinut mukautumaan, ja se oli\nkuluttanut hänen kunnioituksensa sitä Bisgaardia kohtaan, joka oli\nollut vain hänen isäpuolensa arvoisa ystävä ja hänen oma isällinen\nhyväntekijänsä. Pitkälle sen jälkeen, kun sairaus jo oli lamaannuttanut\nBisgaardin ruumiin, hän säilytti suureksi osaksi henkisen terävyytensä.\nHän vaati vaimoltaan ja tyttäreltään apua myös hengen ravitsemisessa;\nheidän oli luettava ääneen kirjoja, jotka usein ylittivät nuorten\nnaisten käsityskyvyn. Mutta Dorthea tunsi itsensä miehensä sairausajan\nkahtena ensimmäisenä vuotena usein milteipä onnelliseksi, istuessaan\nkorokkeella miehensä vieressä, lukiessaan ääneen ja saadessaan\nkeskustelujen avulla selvyyttä lukemaansa. Vaikka hänen opetustaan\nkehitysvuosina oli pahoin laiminlyöty, hän oli kuitenkin, osittain omin\nneuvoin, osittain Peter Andreas veljen avulla, onnistunut saavuttamaan\nmelko lailla hajatietoja eri aloilta. Ja hän oli vielä niin nuori ja\ntiedonhaluinen, että hän riemumielin otti vastaan vanhan aviomiehensä\nopastusta. Bisgaardilla oli monta vuotta ollut tekeillä laaja teos,\nmaantieteellis-kansantaloudellinen tutkimus Etelä-Telemarkista, ja hän\ntoivoi yhä saavansa sen painokuntoon. Dorthean täytyi lukea ääneen\nkäsikirjoitusta, oikaista, kirjoittaa uudelleen toisen sanelun mukaan;\npiirustukset, joita vaimo suoritti miehensä luonnosten perusteella --\ntarvekaluja, eläimiä kasveja -- saavuttivat Bisgaardin hyväksymisen.\nSyvintä kiitollisuutta Dorthea tunsi miestään kohtaan, kun hän tämän\nopastuksella tutustui Ossianin ihanaan runouteen. Aikaisin kuolleen\nisän muisto elävöityi ihmeellisellä tavalla, kun hän antautui\nMorvenin kuninkaallisen runoilijan lumoihin. Oscar, Calthon, Shilric\nsaivat hänen isänsä puolittain unohtuneen, miellyttävän olemuksen;\nhämärähetkien huilunsoitto, jonka hän selvemmin muisti isästään, tuntui\nhänestä nyt olevan sukua näitten raskasmielisten runojen hengelle\n-- isähän polveutui samoilta kaukaisilta ja usvaisilta ylämailta.\nJa itse hän oli valkopovinen liehuvakutrinen sankaritar, Malvina,\nMinona tai Vinvela, joka kadotti rakastajansa ennen kuin oli täysin\nmaistanut rakkauden riemuja, ja lauloi suruansa, nappaillen harppuaan\nautioissa kuninkaansaleissa, tai vaelsi yöllä kuunvalossa ja usvissa\nkivikumpuisten sankarihautojen välissä nummella.\n\nOlihan hän itse myöhemmin hymyillyt näille nuoruutensa haavekuville\n-- silloin hän oli kuviteltujen tuskien hekumalla koettanut korvata\nkaiken, mitä kohtalo oli häneltä kieltänyt. Bisgaardin henkiset\nkyvyt sammuivat vuosien mittaan -- opettaja väistyi ja tilalle tuli\näreä, tyrannimainen ukko, joka ei välittänyt muusta kuin omista\nruumiillisista tarpeistaan. Sillä aikaa kypsyi Dorthean naisellisuus.\nKun rakkauden nautinto ja äitiyden ilot olivat häneltä kielletyt,\nmuuttui unelmointi hänelle makeaksi myrkyksi, joka vuoroin tuotti\nhänelle kyllästystä, vuoroin herätti hänet himoamaan kaikkea, mitä\nhänen oli täytynyt jäädä vaille.\n\nNyt häntä kammotti, kun hän vain ajattelikin umpimähkäistä vaellustaan\npetollisten sudenkuoppien keskellä. Siihen aikaan hän kai olisi\ntuntenut vain kammoa ja inhoa, jos hän olisi kuullut kerrottavan\nsellaisesta suhteesta kuin Margit Klokkhaugenin ja tämän isäpuolen. Nyt\nse häntä tuskin vaivasi -- kuinka kammottavan luonnollisia olivatkaan\ntuollaiset tapahtumat, kun nuori ihminen ja voimaton vanhus yhtyivät\nluonnottomaan avioliittoon.\n\nEnsimmäinen Bisgaardin kappalaisista, joka herätti hänen povessaan\ntunteita, joita hän häpesi, oli Snæbjørn Gislason. Niin kokematon\nkuin hän olikin, hän kuitenkin aavisti, että olosuhteet enemmän kuin\nGislason itse tekivät miehen vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle.\nHän oli niin sydämestään toivonut, että Gislason ja Kristine olisivat\nrakastuneet toisiinsa -- Gislason oli niin intohimoinen, hänen\nkiintymyksensä tuntui käsittävän samalla kertaa sekä hänet että\ntytärpuolen. Mutta Dorthea ei koskaan päässyt selville Kristinestä. He\nmakasivat tähän aikaan samassa vuoteessa; se oli Bisgaardin huoneessa,\nsillä vanhus tarvitsi öisin kahden apua. Taikka oikeastaan, hän itse\nei ollut koskaan ymmärtänyt sen tarpeellisuutta. Bisgaard oli pieni ja\nkevyt, hän nuori ja väkevä -- hän olisi hyvin voinut suorittaa sekä\nmiehen hoidon että huolenpidon palkatun väen avulla. Ei Bisgaardille\nollut ollenkaan vaikeaa puhua järkeä, päinvastoin, hän oli täysin yhtä\nmieltä vaimonsa kanssa, kun tämä esitti, että Kristine totisesti oli jo\nkyllin vanha hankkiutuakseen naimisiin ja että olisi mitä toivottavinta\nsaada se aikaan isän eläessä.\n\nMutta Kristinellä oli kerta kaikkiaan liioitellut käsitykset tyttären\nvelvollisuuksistaan. Dorthea oli jo ensimmäisenä tulopäivänään saanut\nkokea, ettei tytär helposti jättäisi talouden ohjaksia itseään\nnuoremmalle äitipuolelle. Mutta muutenhan Kristine oli kohdellut häntä\nniin hellästi, että se melkein vaivasi Dortheaa: lapsuudenkodissaan\nDorthea ei ollut tottunut hyväilyihin ja suudelmiin ja lirputteluun.\nHän oli toivonut sisarystävää, mutta tämä osoitti liian suurta\nrakkautta, ja tahtoi sitä paitsi aina kohdella häntä pikkusiskonaan,\npelkkänä lapsena.\n\nSnæbjørnin kappalaisaika oli todella vaikea. Pitkät yölliset\nitkunkohtaukset, jolloin Kristine painautui häneen ja vakuutteli, että\nhän kunnioitti Gislasonia, mutta ei tahtonut jättää isäänsä ja kallista\nTheaansa -- ne olivat hänelle suoraan sanoen hyvin vastenmieliset. Kun\nsitten Gislasonin oleskelu heillä päättyi niin surullisesti, että hän\nsaattoi erään nuoren tytön seurakunnastaan onnettomaksi, oli Kristinen\nvaikeata löytää kyllin kovia sanoja miehen tuomioksi. Kristinen ansiota\nei ollut, jos asia ei saanut niin laajoja mittasuhteita, että sen\nseuraukset olisivat suorastaan kaataneet Gislasonin. Dorthea oli varma,\nettei onnettomuutta koskaan olisi tapahtunut, jos vain Kristine olisi\nmyöntynyt papin kosintaan. Hän oli kuullut, että Gislason myöhemmin\noli mennyt naimisiin kotipaikkakunnallaan ja että hänestä oli tullut\nerinomaisen hyvä ja arvossapidetty pappi. Ja neito oli joutunut\nnaimisiin tinanvalajan kanssa Kristianiassa ja eli nyt varsin hyvissä\noloissa. Kuinka paljon surua ja häpeää ihmiset voisivatkaan säästää\nitseltään ja lähimmäiseltään, kun he vain kuuntelisivat luonnon ääntä\nja käyttäisivät järkeään!\n\nDahlgreenin aika oli ollut rauhallinen. Hänen morsiamensa oli\nhiljattain kuollut ja hän haki uurastuksesta lohtua. Hänestä Kristine\nei pitänyt -- Dorthea ei käsittänyt miksi ei. Kun hän sai paikan\nTrondheimin hiippakunnassa ja meni naimisiin, oli Kristine valmis\npuhumaan katkerasti ikuisesta uskollisuudesta.\n\nMutta kaikkein pahinta oli, kun Winther tuli heille, Dorthea ei ollut\nollenkaan osannut siihen valmistua, kun pieni juutalainen, jolla oli\npunaiset tuuheat kulmakarvat ja sarvisankaiset silmälasit, ilmestyi\nheidän taloonsa. Mies oli mitä rauhallisin ihminen, rakastettava,\navulias, sitä paitsi musikaalinen ja runollisuuteen taipuvainen.\nAlussa hän oli todellinen voitto heidän murheelliselle kodilleen. Ja\nkun papin serkku sai paikan rautatehtaasta ja hänestä tuli heidän\njokapäiväinen vieraansa, tuntui Dortheasta todellakin, että edes\nmuutamat ilonkukkaset saattoivat kukkia hänen tiellään.\n\nToistaiseksi hän ei eritellyt Jørgen Thestrupin herättämän tunteensa\nlaatua. Mutta hän odotti hänen käyntejään, iloitsi, kun Jørgen\noli heillä, ja ajatteli häntä, kun Bisgaard eräänä päivänä esitti\ntoivonaan, että hänen oli mentävä naimisiin Wintherin kanssa, sitten\nkun hän itse, Bisgaard, pian kuolisi. Bisgaard oli kerran avannut\nsydämensä apulaiselleen ja sanonut olevansa huolissaan, miten vaimo\ntulisi leskenä toimeen -- äitihän oli talonpoikaisessa avioliitossa,\nveljet ulkomailla, ja leski itse jäisi varattomaksi. Silloin Winther\noli selittänyt, että hänen korkein toivomuksensa toteutuisi, jos rouva\nBisgaard suostuisi vastaanottamaan hänen kätensä ja sydämensä, kun aika\nkerran täyttyisi. Bisgaardin mielestä se olisi erinomaista -- ja yhä\nparempaa, jos yksin tein voitaisiin järjestää avioliitto Kristinen ja\nThestrupin välillä.\n\nDorthea oli vastannut olevansa kiitollinen Wintherille, mutta ettei\nhän halunnut Bisgaardin eläessä sopia uudesta avioliitostaan. Ja\njäädessään kahden kesken Wintherin kanssa hän antoi papin ymmärtää,\nettei hän toista kertaa sallisi muitten määrätä, kenelle hänen olisi\nlahjoitettava kätensä, nyt hän tahtoisi itse päättää. Hän punastui\n-- hän huomasi, että Winther ymmärsi, mitä hän hautoi mielessään.\nMutta Dorthea punastui vielä enemmän muistaessaan, että puoli\nvuotta aikaisemmin rakastettava Winther oli ollut hänen haaveilevan\nmielenkiintonsa kohde, sillä hän oli toivonut, että Winther -- kenties\n-- oli tuo 'oikea', joka toteuttaisi hänen toiveensa: tekisi hänestä\ntyytyväisen vaimon ja äidin kunnon miehen kodissa.\n\nNyt hän tiesi Thestrupiin kohdistuvien tunteittensa olevan\ntoisenlaatuisia kuin aikaisemmat, jotka olivat tehneet hänen sielunsa\nja vaistonsa rauhattomiksi ja olivat kohdistuneet milloin mihinkin\nnuorenpuoleiseen mieshenkilöön hänen lähiympäristössään. Ellei hän\nolisi voinut saada Thestrupia, hän olisi kai lopulta mennyt naimisiin\njonkun muun kanssa. Mutta tavallinen, kesy tyytyväisyys, jollaisen\nnainen voi saavuttaa järkisyistä solmitussa avioliitossa, ei enää\nolisi riittänyt hänelle. Hän olisi huonosti sopinut tekemään kunnon\naviomiehen -- Wintherin tai jonkun toisen -- niin onnelliseksi kuin\ntämä ansaitsi.\n\nMiten onnelliseksi Winther oli tullut Kristinen kanssa, hän ei oikein\ntietänyt.\n\nEi ei, hän oli oppinut ymmärtämään, että rakkaus oli vaarallinen voima.\nJa jos ihmisen on sallittu nauttia rakkauden riemua, samalla kun hän\nkaikin voimin noudattaa velvollisuuden ja kunnian ääntä, silloin hän ei\nkoskaan voi kyllin kiittää Kaitselmusta näin harvinaisesta lahjasta.\n\nKyynelet valuivat hitaasti Dorthean poskilla. Hän oli ollut niin\nonnellinen. Jos se nyt oli mennyttä -- hyvä Jumala, hän ei saisi\nruveta valittamaan! _Les délices d'amour_, rakkauden hurma, joka ajaa\nnaiset kavaltamaan miehensä, miehet turmelemaan viattomuuden, ystävät\npettämään toisensa, oli hänelle ollut elävä lämpö, josta riitti hänelle\nkäyttövoimaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea sysäsi peitteen syrjään, haroi paljaalla jalallaan tohvelia.\nHän tunsi olevansa puutunut ja nuutunut, ruhjottu ja väsynyt yön\njälkeen, jonka oli riisuutumatta viettänyt. Aamun kajo oli hänestä\nirvistelevän harmaa ja kylmä, vaikkakin hän huomasi, että kirkas vaalea\netelätaivas lupasi kaunista säätä.\n\nMonta, monta tuntia kuluisi kai joka tapauksessa, ennen kuin hän voisi\ntoivoakaan minkäänlaisia uutisia -- ennen kuin mikään niistä eri\nseurueista, jotka olivat lähteneet etsiskelymatkalle, oli tietoineen\nodotettavissa takaisin -- ja kenties vain kertoakseen, ettei mitään\nuutta ollut kerrottavaa.\n\nUskoa kaikki Herran käteen, täyttää velvollisuutensa -- se tuntui\nhänestä nyt suorastaan kaamealta. Jos miehelle ja pojille oli\njotakin tapahtunut. Onni oli vähitellen käynyt hänelle juurtuneeksi\ntottumukseksi -- niin juuri, juurtuneeksi. Kerran Thestrup oli palannut\nkotiin ja tuonut mukanaan puupalasen, joka oli sahattu ikivanhasta\nhongasta. Kuoren alla, joka oli täysin eheytynyt, oli muinaisaikainen\nrautanuoli. Hänestä tuntui nyt, että hän oli juuri samoin kantanut\nonnea sydämessään, se oli kuin nuoli, jonka rakkaudenjumalan jousi\nkerran oli ampunut, ja nyt se oli suloisessa ja varmassa tallessa\naviovaimon moninaisten velvoitusten kuoressa. Ilman kuolettavaa tuskaa\nei sitä voitaisi kiskoa hänen olemuksestaan. Iloton velvollisuuden\ntäyttäminen, johon hän kuitenkin oli päässyt ensimmäisessä\navioliitossaan, tuntui hänestä nyt karulta, kammottavalta. Olisiko\nhänen kohtalonaan jälleen tottua siihen --!\n\nVoi, joskus hän oli itsekseen ihmetellyt, että siveelliset ja\nkunnialliset ihmiset usein olivat niin vähän miellyttäviä. Huonosti\npeitetty itsetyytyväisyys, eräänlainen karsaus tai eräänlainen salattu\nkateus, joka kohdistui kevytmielisempiin ja iloisempiin lähimmäisiin,\nei ollut heille eduksi. Nyt hän ei milloinkaan enää tuomitsisi heitä\n-- on katkeraa tehdä, mitä tehdä täytyy, kun ei siihen liity iloa! Se,\njonka alituisesti täytyy voittaa luonnolliset taipumuksensa, voidakseen\nmenetellä oikein, joutuu helposti itsetyytyväisyyden kiusaukseen --\neihän hänellä ole muutakaan syytä olla tyytyväinen. Niin paljon hän oli\nkuitenkin oppinut ja maksanut oppinsa ollessaan seitsemän nuoruuden\nvuottaan orjuudessa: ihmisen on täytettävä hänelle säädetty paikka\nniin hyvin kuin hän kykenee -- muutoin maailma olisi liian kammottava\nolopaikka. Vaikkakin ihmisluonteen vajavaisuudesta johtuu, että vain\nsuuret ja jalot sielut selviytyvät tästä aiheutuvasta ponnistuksesta\nheidän moraalisen selkärankansa vioittumatta.\n\nEihän hänen elämänsä koskaan enää voinut tulla samanlaiseksi kuin\nniiden, joille kylmä hyveellisyys ja kunnioitus etäistä taivasta\nkohtaan määrää elämän kulun. Mitä tappioita hänen ikinä täytyisikin\nkestää -- kaiken hänen ponnistuksensa päämaalina pitäisi aina olla\nhänen rakastettujen lapsiensa menestys.\n\nMutta vieläpä lapsetkin olivat aina olleet hänelle kallisarvoisia\nsiksi, että nämä olivat olleet heidän rakkautensa pantteja. Niin\nsydämensä pohjasta kuin hän olikin rakastanut Thestrupiansa, ei hän\navioliittonsa ensi aikoina ollut täysin kyennyt vastaamaan miehen\ntunnehehkuun. Hän koetti vakaasti vastata aviomiehensä tuleen hellällä\nystävyydellä -- mutta hänen ensimmäinen liittonsa oli jähmettänyt hänet\nsydänjuuria myöten, niin että hänen mieleensä joskus hiipi salainen\nalakuloisuus: pystyikö hän todellakin tekemään rakastetun miehen\nonnelliseksi? Mutta kun hänen ruumiinsa ja sielunsa tilassa sitten\ntapahtui muutos ja hän ihmetellen ja riemuiten huomasi, että kylmän\nkouristus päästi otteensa hän ymmärsi tulleensakin siunattuun tilaan.\nOli kuin ihme olisi tapahtunut -- uusi elämä hänessä itsessään tuntui\nsäteilevän lämpöä ja sulattavan luonnottomuuden hallan hänessä, niin\nettä hän tunsi kypsyvänsä, täyttyvänsä voimasta ja makeudesta, aivan\nkuin karvaat ja kovat omenanraakilat kypsyvät myöhään, silloin kun\nhelleaika myöhästyy ja suvi on ollut kylmä ja harmaa.\n\nOlihan hän sittemmin saanut kuulla, että toisetkin naiset olivat\nkokeneet samaa. Rakastavathan monet äidit esikoistaan aivan erikoisesti\njuuri siksi, että vasta äitiys saattoi heidän naisellisuutensa täyteen\nkukintaan. Nainen antaa miehen uskoa, että tämän sytyttävä intohimo on\nyksin aiheuttanut sen -- koska nainen niin mielellään tahtoo uskoa,\nettä rakkaus on luonnonlakien yläpuolella, ja uskottelee itselleen\nja rakastetulleen, että vain sydämen tunteet, eikä ruumiilliset\nmuutokset, saattavat verenkierron vilkkaammaksi, hermot herkemmiksi ja\nväkevämmiksi. Kaikki hänen lapsensa olivat kai hänelle yhtä rakkaat,\nkaikki vetosivat jollakin erikoisella tavalla hänen huolenpitoonsa.\nMutta hän tiesi hyvin, minkä vuoksi Vilhelm kuitenkin eräällä tavalla\noli hänen rakkain lapsensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea-rouva oli nähnyt eri etsintäjoukkojen lähtevän talosta.\n\nMakuuhuone sijaitsi luoteispuolella; tähän aikaan vuotta sinne ei\npäässyt päivänsädettäkään. Mutta ikkunan edessä olevalta korokkeelta,\njonne Dorthea oli istuutunut täyden parsimakorinsa ääreen, hän katseli\nkirkasta kevättalven päivää. Missä talon varjo lankesi puutarhan\npuolelle, oli lumikinos vielä korkea, mutta etäämpänä oli nurmi\npaljaana, kuuran peitossa, ja aivan aidan vieressä kultasi auringonvalo\nnuorten omenapuiden latvoja. Thestrup oli aina kovaäänisesti\nharmitellut edellisen vuokraajan aikaansaannosta, kompostikasaa, jonka\nhän suurin kustannuksin oli koonnut talon pohjoispuolelle. Mutta eihän\nhän olisi voinut koota sitä mihinkään muuallekaan, ja Dorthealla oli\nollut paljon iloa ja hyötyä siitä viime vuosina, sitä mukaa kuin puut\nja pensaat alkoivat kantaa hedelmää.\n\nBirgitellä ja Elisabetilla oli koulupäivänsä tänään -- heidän isänsä\ntahtoi, että he saisivat ensi opetuksensa tehtaankoulussa; ellei se\nollut kyllin hyvä antamaan hänen lapsilleen perustietoja, ei se kerta\nkaikkiaan ollut hyvä. Sitten Birgitta saisi alkaa opetella ranskaa,\npiirustusta ja soittoa kotona, kun hän keväällä täyttäisi seitsemännen\nvuotensa. Mutta Bertel istui rahilla äidin jalkojen juuressa ja\nkoetti matalalla äänellä takoa päähänsä latinanläksyä -- viimeistä,\nminkä Dabbelsteen oli hänelle antanut. Poika oli lakannut kyselemästä\nisäänsä, veljiänsä ja opettajaansa. Mutta kun Dorthea ehdotti, että hän\nistuutuisi takan eteen, pudisti poika päätään: \"Jos äiti antaa minulle\nluvan, tahdon kernaammin istua tässä vieressä.\"\n\nMolemmat pienokaiset olivat imettäjän huoneessa palvelustyttöjen\nkanssa. Äidin pitäisi kai pian noutaa Kristen ja antaa tälle ruokaa.\nOli vain niin väsyttävää kuunnella Johannen ja Gunhildin mietteitä ja\nkertomuksia kaikista ihmeellisistä ja onnettomista tapahtumista, joita\noli sattunut heidän kotipuolessaan.\n\nHän oli saanut käteensä Dabbelsteenin sukan, haroessaan koria.\nHitaasti hän pujotti vasemman kätensä sen sisään -- sitten hän tarttui\nparsinneulaan sydämessään eräänlainen taikauskoinen tunne, että kun\nkerran _hän_ oli olevinaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut,\nehkei mitään todella ollutkaan tapahtunut. Eihän _kolme_ ihmistä\nsentään saata kadota ihan jäljettömiin! Heikot jäät, mustalaiset,\nDabbelsteenissa äkkiä puhjennut mielenvikaisuus -- vai olisiko vielä\nmuita mahdollisuuksia? Mutta mikä todella oli tapahtunut -- sitä kai\nihminen juuri viimeiseksi tahtoo uskoa. Hän ei löytänyt mitään tukea\nmielikuvitukselleen koettaessaan arvailla, millaisessa tilanteessa\nVilhelm ja Klaus nyt saattoivat olla. Oli aivan kuin olisi koettanut\nnähdä sumupilveen. Hän tunsi syvää masennusta juuri siksi, ettei\nollenkaan kyennyt kuvittelemaan, missä he olivat, mitä he tekivät,\nmillaista heillä nyt oli, ja sen vuoksi hänestä lopulta tuntui, että\nheidän kasvonsakin ja olemuksensa aivan kuin hämärtyivät; oli kuin hän\njo olisi alkanut unohtaa, minkä näköisiä he olivat.\n\nPelkäsivätkö he, olivatko he eksyksissä, kutsuivatko he häntä, elleivät\nsanoin, niin ainakin sydämessään? Oikeastaan hän ei sitä uskonut.\nPalvelustytöt olivat koettaneet olla hänelle mieliksi, he olivat\nrukoilleet Jumalaa auttamaan noita raukkoja. Hän _tiesi_, että he\nolivat saattaneet joutua onnettomuuteen, mutta hän ei osannut sitä\nuskoa. Kaikesta päättäen he olivat saattaneet kokea yhtä ja toista,\nolihan ilma eilen illalla ja yöllä ollut vallan kauhea, eivätkä he\nolleet pukeutuneet pitkää matkaa varten. Mutta kaikesta huolimatta\njokin hänessä vakuutti, etteivät he kai sentään olleet erikoisen\nonnettomiakaan, mikäli he olivat joutuneet seikkailuun, joka sentään ei\nollut vallan kaamea. Hän osasi aivan kuin nähdä poikainsa sisimpään.\nKumpikaan heistä ei oikeastaan ollut pelkuri. Hän, äiti, oli pelännyt\nlähettää heidän luotaan. Usein, kun hän ajatteli, että he pian\njoutuisivat vieraitten joukkoon, kauaksi kotoa, oli hänen sydäntään\nkouristanut: hän tunsi, kuinka katkerasti he kaipasivat häntä ja\nisäänsä ja kaikkea täällä Brovoldissa. Mutta näin olisi, jos heidät\n_lähetettäisiin_ pois.\n\nHän antoi työn vaipua helmaansa -- ajatus jähmetti hänet. Jos\nDabbelsteen oli saanut heidät taivutetuksi pakenemaan kanssaan --\nottamaan pestin merelle. Opettajan kertomukset olivat herättäneet\nheissä innostusta Amerikan ja Ranskan vapaudensankareita kohtaan:\nheitä oli hurmannut Kaspar-enon ihmeellinen elämä Länsi-Intian\nhehkuvan auringon alla, Franquebar ja Kiinan-matkustajat. Entäpä jos\nDabbelsteen nyt epätoivoisena hetkenään olisi saanut päähänsä, että\nhe kääntäisivät isänmaalle selkänsä, ja lähtisivät etsimään onneaan\navarasta maailmasta? He olivat hyviä lapsia, hän tiesi, että he\nsydämestään rakastivat häntä. Mutta Dabbelsteen saattoi toisinaan olla\nvaarallisen mukaansatempaava, ja pojat olivat poikia. Hänhän tiesi,\nettä monen monet olivat karanneet merelle, vaikkakin olivat hellästi\nkiintyneet vanhempiinsa. Kun vain seikkailunhalu sai heidät valtaansa,\nhe vaimensivat omantunnon äänen, ja kuvittelivat kotiinpaluun riemua\nja kaikkia ihanuuksia, joita he toisivat mukanaan isälle ja äidille ja\nsisaruksilla. Mutta hän rauhoitti itseään ajattelemalla, että heidät\nsiinä tapauksessa kyllä pidätettäisiin ja tuotaisiin kotiin, Jumalan\nkiitos, täältä sisämaasta oli pitkä matka satamaan kuin satamaan. Jos\nhe vielä olisivat asuneet rautatehtaalla -- niin silloin hän kyllä\ntietäisi, mitä hänen nyt piti uskoa. Vaikka eihän nyt ollut sopiva\nvuodenaika löytää laivaa noin vain ilman muuta. Eikä heillä kai ollut\nrahaakaan.\n\nVoi, hän muisti hyvin, miten Thestrup oli laskenut pilaa hänen\nkustannuksellaan, kun hän ei ollenkaan olisi tahtonut, että mies\nottaisi vastaan paikan täällä lasitehtaalla! \"Koetapas kuvitella, miten\nmonta kertaa saat pelästyä, kun Ville ja Klaus tulevat kyllin vanhoiksi\nohjatakseen venettä.\" Hän oli monesti ollut levoton, kun Thestrup oli\npurjehtinut ulkosaaristoon metsästämään. Vaikka hän alkoi tuntea iloa\nmiehen kotiintulosta jo samana hetkenä, kun tämä ehti ulos ovesta.\nSiihen aikaan oli elämä ollut tapahtumista rikasta.\n\nEivätkä vuodet Thestrupinkaan kohdalla olleet kuluneet jälkiä\njättämättä. Tulisesta rakastajasta oli tullut tasainen aviomies;\nintohimo oli jättänyt paikan hellyydelle ja luottamukselle. Mutta\nväliin Dorthea ei voinut huokaamatta ajatella menneitä aikoja.\nHänen nuoruutensa oli saapunut myöhään, luonnonlakien mukaan se\nei ollut voinut kestää varsin monta vuotta. Sitä armaampi se\noli ollut. Valoisina suviöinä he olivat kävelleet rautatehtaan\npuistossa, kiinteästi toisiinsa painautuneina, ja päihtyneet lehvien\nryytituoksusta ja lintujen laulusta -- kunnes Jørgen kiihkeästi riisti\nröyhelön hänen kaulaltaan peittäen hänen yökylmän povensa hehkuvin\nsuudelmin ja vetäen häntä, käsivarsi kiinteästi hänen vyötäisillään,\npuistokäytävän kautta heidän hiljaisiin huoneisiinsa villiviinin\npeittämään isännöitsijän asuntoon. -- Nahkasiin kiedottuna hän istui\nyhdenistuttavassa reessä; Thestrup seisoi takana ja ajoi, hän hoputti\näänekkäästi hevosta, joka ravasi niin, että Dorthyn täytyi sulkea\nsilmänsä saadessaan päin kasvoja lunta ja sohjoa, joka sinkoili\nhevosen kavioista heidän ajaessaan pitkin kiiltävää lahden jäätä, kun\nhe palasivat kotiin kutsuista kaupungista. Ja kun hän sitten vihdoin\nmyöhään yöllä seisoi heidän makuuhuoneessaan -- kuinka kiireisesti\nhän poimikaan koristukset hiuksistaan ja riisui silkkisen hameensa,\npidättäen naurua ja peläten, että Jørgen törmäisi hänen luokseen.\nViinin ja musiikin ja rajun ajomatkan kiihdyttämänä mies saattoi\nyltyä vaatimaan, että vaimo ottaisi vastaan hänen palveluksensa\nkamarineitsyenä -- ja se ei ollut ollenkaan edullista hänen\nainokaiselle kaupunkiasulleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen täytyi mennä pitämään huolta päivällisestä. Heillä piti olla\nohraryynipuuroa ja suolaista turskaa Jørgenin mieliruokaa. Ei kukaan\nmuu kuin hän välittänyt turskasta -- nyt se oli sitä paitsi käynyt\nkovin karkeasyiseksi. Mutta Thestrup sai trondheimiläiseltä serkultaan\nturskapyttynsä. Jørgen oli sanonut ettei hän kauan voinut olla poissa\ntehtaalta -- eiköhän hän palaisi päivällisaikaan?\n\nHän päätti joka tapauksessa kattaa Thestrupia varten, Kuitenkin\nnäytti pöytä merkillisen pieneltä, vain toinen sivu oli nostettu,\nsillä sentään kolme perheenjäsentä puuttui. Dorthea ajatteli, että\noikeastaan olisi ollut hauskempaa syödä väen kanssa keittiössä -- hänen\ntapansa oli tehdä niin, kun joskus sattumalta kaikki hänen miehiset\nperheenjäsenensä olivat poissa kotoa. Mutta oli aivan kuin hän olisi\npysynyt rohkeana, kattaessaan makuuhuoneeseen ja ollessaan kuin olisi\nodottanut miestään kotiin päivälliseksi. Ja samassa kun Elisabet ja\nBirgitta tulivat sisään, silmät suurina ja pikku kasvot hämmästyneinä,\nkäski äiti pöytään.\n\n\"Ehkä sinä sitten luet pöytärukouksen -- tänään on kai sinun vuorosi?\"\n\nElisabet änkytti ja tapaili katkonaisesti; hän ei osannut rukouksiaan\nhyvin -- hänen ei yleensäkään ollut helppoa oppia. Ja yhtä mittaa\nlensivät hänen ja sisaren katseet tyhjään tuoliin pöydän päähän,\njossa oli isän viinapullo, lasi ja olutruukku, kaksi tyhjää lautasta,\nsyvä matalan päällä ja raskaat hopeiset syömäneuvot. Näin lepotilassa\nnäytti kaikki niin ihmeen juhlalliselta. Oli kuin pikku tytöt eivät\nolisi milloinkaan ennen huomanneet, miten mahtavat ja raskaat ne\nolivat, lusikka, haarukka ja veitsi, jotka muuten lensivät edestakaisin\nruokavadin ja isän suuren hammasrivin väliä. Thestrup, jolla aina oli\nkiire, ahmi kernaasti ruokansa nopeasti ja huolimattomasti, niin että\näidin usein täytyi muistuttaa heitä, että isällä oli kiire, mutta että\n_he_ saivat olla hyviä ja syödä sievästi ja hitaasti, sillä _heillä_ ei\nollut mitään syytä olla huolimattomia.\n\nBirgitte ja Elisabet olivat tietysti kuulleet koulussa juttuja\nveljien ja kotiopettajan salaperäisestä katoamisesta, mutta he eivät\nuskaltaneet sanoa tai kysyä mitään, äidin ilme kielsi sen ehdottomasti.\nBertel oli vetänyt tuolinsa niin lähelle äitiä kuin suinkin, mutta\nhänkään ei puhunut mitään. Näin he söivät täydessä hiljaisuudessa.\n\nAuringonpaiste sammui ja pilvipäivän valo muuttui harmaan keltaiseksi\nheidän istuessaan pöydässä. Vihdoinkin oli eltaantunut, mauton turska\nsyöty, ja Dorthea jakoi kolmen lapsen kesken isän sokeroidun oluen:\n\"Sehän jäähtyy joka tapauksessa, niin että minun on paras valmistaa\nuutta, kun hän tulee.\" Sitten Bertel luki ruokaluvun. Dorthea huomasi\nmuutamien lumihiutaleiden leijuvan ikkunoiden ohi.\n\nHän saattoi pikkutytöt käytävään ja auttoi päällysvaatteet heidän\nylleen. Hän kyyristyi ja sitoi juuri Elisabetin myssyn nauhoja, kun\nlapsi tarttui häntä ranteeseen: \"Äiti -- täytyykö meidän _tänäänkin_\nmennä kouluun?\" Ja Birgitte purskahti itkuun: \"Äiti -- emmekö tänään\nvoi jäädä pois?\"\n\n\"Isänne ei pitäisi siitä.\" Äiti suuteli molempia rauhoittaakseen heitä:\n\"Älkää ollenkaan välittäkö -- kaikista heidän puheistaan --\"\n\n\"Mutta äiti -- tiedättekö mitä he kertovat?\"\n\n\"Minähän sanoin, ettei teidän pidä siitä välittää. Kun palaatte kotiin,\novat hekin jo kaikki täällä taas. Sitten voitte istua ja nauraa noita\nharakoita, jotka ennustivat onnettomuutta.\" Mutta kun äiti avasi\nulko-oven, putoili suuria lumihiutaleita ihan taivaan täydeltä.\n\nJospa hän vain olisi pakottanut miehensä ottamaan Feierfaksin mukaansa,\najatteli hän mennessään takaisin makuuhuoneeseen. Entä jos miehelle oli\njotakin tapahtunut.\n\nBertel seisoi korokkeella ja katseli ulos: \"Nyt pyryttää, äiti!\"\n\n\"Sen olen huomannut, Bertel. Isä tulee hyvin iloiseksi -- jos saadaan\noikein kunnon lumipyry. Niin että rekikeliä riittää vielä jonkin ajan.\n-- Oletko lukenut läksysi?\"\n\n\"Olen, äiti.\"\n\n\"Ehkä tahdot lainata jonkin kuvakirjan selailtavaksi? Jos tahdot, saat\nkatsella kuvaraamattua.\"\n\n\"Kiitos.\" Mutta hän sanoi sen hiljaa, ilman ihastusta, ja otti ääneti\nvastaan pienen kirjan, jonka Dorthea otti lipastosta ja antoi hänelle.\nMuuten eivät hänen lapsensa milloinkaan saaneet kylläkseen siitä\n-- vaikkakin se oikeastaan oli tarkoitettu aivan pieniä varten ja\nlapset tunsivat sen läpikotaisin. Jokaisella sivulla oli aina tärkeä\nraamatunlause, mutta kaikkia substantiiveja vastasi puupiirros, joka\nliittyi kyseessä olevaan asiaan. Erittäin havainnollista -- vaikkakaan\naina ei ollut aivan helppoa päästä selville, mitä kuvat oikein\nesittivät, sillä mitään mestariluomia ne eivät suinkaan olleet.\n\nImettäjän huoneesta ei kuulunut risahdustakaan -- Johanne ja Gunhild\nistuivat kai keittiössä ja juttelivat muitten kanssa. \"Voi Bertel --\njuoksepa sanomaan Hannalle, että hän tuo Kristenin sisään -- hänen\nmahtaa olla nälkä. Ja Rikkekin voi käväistä hiukan täällä.\"\n\nPikku Kristen kirkui kohti kurkkuaan, kun palvelustytöt toivat\npienokaiset äidille -- poika oli hikinen ja oli kiljunut niin että oli\nihan näännyksissä, ja suun ympärys oli tahmea: hänelle oli nähtävästi\nannettu keittiössä jotakin pureskeltavaa, jotta hän lakkaisi itkemästä,\nniin ettei palvelusväen tarvinnut lopettaa lörpöttelyään. \"Minä näet\nluulin, että rouva halusi olla vielä hetken rauhassa\", sanoi Johanne\nanteeksipyynnökseen.\n\nKapalolapsi kävi hanakasti kiinni rintaan, kun äiti otti hänet\nsyliinsä. Häntä alkoi nikottaa itkun jälkeen, ja maito meni väärään\nkurkkuun, hän kirkui, ja imi taas -- mutta sitten hän rauhoittui. Hän\nnukahtaisi varmasti pian uudelleen, huomasi äiti.\n\nDorthea lähetti palvelustytöt imettäjän huoneeseen, Heti sen jälkeen\nalkoivat molemmat rukit surista siellä kilpaa. Rikke ryömi lattialla,\nnousi ja seisoi isän tuolla vieressä. \"Katti\", sanoi hän tyytyväisenä\nja veti kissan hännästä -- mirri oli kai huomaamatta hiipinyt sisään;\nnyt se makasi keränä nojatuolissa. Hyväntahtoinen eläin alkoi kehrätä,\nse ei harmistunut, vaikka Rikke sitä kiusasi.\n\nTuntui hyvältä istua näin hetkinen rauhassa pienokaisten kanssa, jotka\neivät mitään aavistaneet. Voi, olihan niin kiduttavaa lukea kaikkien\nmuiden silmistä, että he ajattelivat samaa kuin hänkin -- ja tietää,\nettä _heidän_ levottomuuteensa sekaantui muutakin. Täysi-ikäiset\ntunsivat eräänlaista mielihyvän värittämää kammoa, kun he innokkaasti\narvailivat kaikkia lukemattomia mahdollisuuksia, lapset taas eivät\nymmärtäneet kaikkea, ja juuri se herätti heissä hätää. Dorthea kantoi\naivan yksinään omaa syvää huoltaan. Thestrup, Thestrup, eikö hän pian\njo palannut! Hänhän oli sanonut, ettei tehdasta voisi pitkäksi aikaa\njättää -- ja nyt oli jo iltapäivä kulumassa!\n\nRikke astua taapersi, asetti pienen paksun kätösensä äidin polvelle:\n\"Äiti --\", ja sitten hän nojasi koko pienellä painollaan äidin helmaan.\nHän oli niin herttainen, rauhallinen pienokainen.\n\nVoi, viime vuotena näihin aikoihin, jolloin hänen oli täytynyt hankkia\nimettäjä Rikkelle, koska hän ei enää voinut olla epätietoinen siitä,\nettä uusi pienokainen oli tulossa, hän oli kyllä hiukan hyvillään\najatellut, että kuuden seitsemän vuoden kuluttua olisi se aika hänen\nelämässään ohi, ja hän nauttisi taas siitäkin. Ei silti, ettei hän\nollut onnellinen kauniin lapsiparvensa keskellä ja ylpeillyt siitä.\nMutta hän toivoi kyllä hiukan aikaa, jolloin kaikki olisivat isompia\n-- tuottaisivat äidilleen hiukan vähemmän vaivaa. Olivathan he\nherttaisia, pikkuvauvat, mutta hauskoja he olivat hiukan suurempinakin,\nniin hupaisia, kun järki ja tiedonhalu todella alkoivat herätä. Nyt\nhäntä hytisytti, kun hän vain ajattelikin, miten paljon tuskaa ja\nhuolta vanhemmat voivat saada lapsistaan, kun nämä kasvavat isoiksi ja\noma-aloitteisiksi. Dorthea painoi Kristenin hikisen myssyn verhoamaa\npäätä kiinteämmin povelleen, niin että lapsi hiukan kirahti; toisella\nkädellään hän tapaili Rikken pientä lihavaa kätöstä, joka lepäsi hänen\npolvellaan. \"Äiti -- saanko kysyä jotakin?\"\n\n\"Tiedäthän, rakas Bertel, että selitykset ovat kirjan alussa -- sieltä\nlöydät kuvien avaimet.\"\n\n\"En minä sitä tarkoittanut.\" Poika tuli hänen luokseen ja laski avatun\nkirjan hänen eteensä pöydälle. \"Äiti\" -- hän osoitti keskellä lehteä\nolevaa kuvaa. \"Se merkitsee Elämää, avaimen mukaan. Mutta äiti, miksi\nElämä on tuon näköinen?\"\n\nDorthea luki: \"Joka etsii vanhurskautta ja armoa, hän löytää\", ja alla\noli kuvattuna lihava henkiolento, tai lapsi, tai mikä se oikein oli\nolevinaan, joka istui hajareisin pääkallolla ja puhalsi saippuakuplia.\n\nBertel selaili kirjaa, kunnes löysi erään sivun aivan loppupuolelta:\n\"Kas, tässä se on taas. Tässäkin se merkitsee Elämää. Minkä vuoksi,\näiti?\"\n\n\"En tiedä, lapsi kulta.\"\n\nBertel läimäytti kirjan kiinni. \"Eihän minun enää tarvitse sitä\nkatsella, äiti?\"\n\nDorthea nyökäytti päätään.\n\nHiukan myöhemmin hän oli kuulevinaan, että joku ratsasti pihalle. Hieno\npunerrus häivähti vaimon kalpeille poskille. Rikke käsivarrellaan -- ja\ntuo suloinen pikku nukke hymyili niin tyytyväisenä -- Dorthea riensi\ntulijaa vastaan.\n\nUlkona lumipyryssä seisoi vieras nuori talonpoika pidellen vähäläntää,\nreimaa hevosta -- sen vaalea karva oli jakaantunut pieniksi\ntummankosteiksi kiharoiksi. Poika pudisteli vastasataneen lumen yltään\nsuurina kinoksina:\n\n\"Päivää -- sinä olet kai rouva itse, arvaan mä? Äitis käskee sanoa\nterveisiä että poikas tulivat Lundeen yöllä --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea piti silmällä, että sanantuoja sai hyvän paikan lämpimässä\nkeittiössä hyvinvarustetun pöydän ääressä, jolta ei ruokaa eikä\njuomaa puuttunut; vasta sitten hän avasi pienen kirjeen, jonka poika\noli kaivanut hattunsa sisästä. Mutta äidin kirjoittamassa lyhyessä\nkirjelippusessa ei ollut muuta kuin mitä poika oli kertonut.\n\nIsoäiti tahtoi pitää Klaun ja Vilhelmin luonaan huomiseen saakka -- he\ntarvitsisivat kyllä yhden päivän levon, ennen kuin hän kyydityttäisi\nheidät tehtaalle. Mairea maininta Vilhelmin käytöksen johdosta. Miten\nsanantuoja olikaan lausunut: \"Hän, Vilhelm, on sitten mainio, hän se\ntoi koko sakin meille.\" Lämmin ylpeyden laine hulvahti äidin tuskan\npuuduttamaan sydämeen -- Vilhelm, Vilhelm, hänen reipas, järkevä\npoikansa... Dorthea tarttui viinapulloon ja kaatoi taas Lunden pojalle:\n\n\"Etkö sinä nähnyt isännöitsijää matkan varrella? Hän ratsasti\npohjoiseen päin myöhään eilen illalla etsimään Dabbelsteenia ja poikia.\nEtkö ole kuullut mitään hänestä? Etkö ole kuullut, että joku olisi\nnähnyt häntä?\"\n\nEi, poika ei ollut kuullut.\n\nNo niin, eihän sitä voinut juuri ajatellakaan. Eihän Thestrup ollut\nvoinut ehtiä Lundeen asti siihen aikaan, kun poika ratsasti kotoa. Ja\nolihan mahdotonta tietää, minkä tien mies oli valinnut laakson poikki.\n\nHämärissä, kun Dorthea seisoi keittiössä ja levitti voileipiä, saapui\nScharlach. Dorthea meni hänen luokseen eteiseen, jossa mies seisoi ja\ntömisti lunta jaloistaan. Mutta mies näytti tyyneltä -- ja se rauhoitti\nsanomattomasti Dortheaa. Koko tehdas tiesi jo, että pojat olivat\nturvassa. Ja Scharlach sanoi saman, jota hän itsekin oli ajatellut:\nmyöskin Thestrup oli kai saapunut Lundeen ja tulisi itse huomenna\npoikiensa mukana kotiin.\n\nTässä tyynessä märässä ilmassa ei tulenvaaraa ollut pelättävissä\ntehtaalla, niin että Scharlach aikoi mennä kotiin nukkumaan. Mutta\nDorthea sai hyvin helposti houkutelluksi hänet kanssaan keittiöön,\njossa rouva tarjoili voileipää, olutjuustoa ja särvintä kaikille, jotka\nolivat olleet etsimässä, vieläpä jokaiselle, joka ilmoittautui näihin\npitoihin.\n\nLopuksi heitä istui ihan tiheässä -- pöydän ympärillä, laatikoilla ja\nkumoonkäännetyillä saaveilla, takan reunalla, niin että rouva Dorthean\nja Ragnhildin oli vaikeaa päästä kääntymään maitopadan ja oluttynnyrin\nvälillä. Birgitta juoksi palvelustyttöjen mukana ja toi kuppeja,\njoihin äiti ammensi ihanasti tuoksuvaa olutjuustoa, mutta Elisabet oli\npaennut Scharlachin syliin, suojaan. Naisia ja lapsia oli tullut mukaan\ntaloista, joista miehet olivat olleet etsinnässä, ja pappilasta oli\ntullut emännöitsijä tiedustelemaan uutisia, ja niin hänkin istuutui\nmuiden joukkoon. Ragnhildin täytyi lähteä ruoka-aittaan tuomaan lisää\nsianlihaa ja makkaroita.\n\nOlikin jo myöhä, ennen kuin viimeiset vieraat olivat lähteneet ja\nrouva ja palvelustytöt olivat saaneet kaikki paikalleen. Dorthea jäi\nistumaan peilinsä eteen purettuaan tukkansa yöksi ja kierrettyään sen\npapiljoteille Hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut nousta ja riisuutua.\n\nMutta nuo hyvät ihmiset olivat viihtyneet. Oli merkillistä, kuinka\nkansa oli mieltynyt kummitusjuttuihin. Keskustelut koskivat melkein\nyksinomaan murhia ja teloituksia, taikuutta ja noidanpolttoja,\nkummituksia ja ennustuksia -- oli kuin kaikki olisivat kilvan\nantaneet osuutensa kaamean kertomuksen muodossa. Eikä kukaan\nepäillyt, että he kävivät kummittelemassa, nuo molemmat pojat, jotka\nolivat kuolleet puupinon alle noin kymmenen vuotta sitten -- yksi\nja toinen väitti nähneensä heidän liehuvan kaatopaikan tienoilla\nöiseen aikaan. Scharlach väitti nähneensä eräänä yönä palatessaan\nmetsästämästä kirkkomaan puistokäytävän luona Heinrich Mahlerin, joka\noli hukuttautunut sillan alapuolella ja jonka sanottiin aiheuttaneen\nonnettomuuden, kun hän vihapäissään oli heittänyt toisen pojan luotaan\nniin tuimasti, että tämä sai raskaan puupinon päällensä, -- Thestrup\noli muuten tunnustanut, että hänkin oli öisin ollut käsittämättömien\ntapahtumien näkijänä sekä kirkkomaan puistokäytävässä että tehtaan\nalueella.\n\nMuuten -- eikö useimpien ihmisten sielussakin piillyt sama erikoinen\nmieltymys kaikkeen kaameaan --? Lapsethan tahtovat kernaimmin kuulla\nhirveitä ja pelottavia satuja. Kun kehittyneelle yleisölle juuri\nmurhenäytelmä on mielenkiintoisin kaikista runolajeista, eikö tässä\nilmene sama maku, joskin ylevämmässä muodossa?\n\nDorthea selaili pientä raamatunarvoituskirjaa, jonka Bertel oli\njättänyt pöydälle. Itse asiassa olivat useimmat sen kuvat pelottavia.\nMiekkoja ja vitsoja -- ja Kuolema oli aina kuvattu luurankomiehenä.\nJa Sydän, sydän josta oli puhe miltei joka toisessa raamatunlauseessa\nja joka esitettiin karkeasti varjostaen, jotta se vaikuttaisi\ntäyteläiseltä ja pyöreältä ja josta lähti poikkileikattu suoni --\nolihan se aivan kuin teurastuksen jäljeltä. Kun hän oli ollut lapsi,\nei tämä kaikki ollut koskaan häirinnyt häntä -- pieni kirja oli\nhänelle ollut kallisarvoinen todistus isäpuolen suosiosta; rovasti de\nTheilemann ei useinkaan yllättänyt häntä lahjoituksilla. Isäpuoli ei\nmilloinkaan ollut epäystävällinen hänelle, hän ei ollut lähimainkaan\nniin ankara häntä kuin Kasperia ja Peter Andreasta kohtaan. Mutta\ntytärpuolen kunnioitukseen sekaantui kuitenkin eräänlaista pelkoa.\n\nMutta Bertel oli tunteellinen poika -- ehkäpä nuo kaameat kuvat\nvaikuttivat toisella lailla häneen. Dorthean lapset olivat kasvaneet\npaljon lempeämmässä ilmapiirissä kuin hän itse -- siinä oli enemmän\nrakkautta. Äiti oli kai vaistomaisesti pyrkinyt antamaan heille kaikkea\nsitä, jota hän itse oli lapsuudessaan saanut olla vailla.\n\nVarovaisesti Dorthea niisti pukeutumispöydällä käryävää talikynttilää.\nEi, hänen piti totisesti pitää kiirettä ja päästä vuoteeseen.\n\nMutta olivathan nuo monet kertomukset suuren mustalaisakan\nennustamiskyvystä ihmeelliset, ja merkillisesti hän osasi parantaa\nihmisten ja eläinten tauteja. Luultavasti vanhus oli monessa\nsuhteessa viisaampi kuin ihmiset yleensä ja tunsi vanhoja koeteltuja\nparannusohjeita, joiden avulla hän saattoi menestyksellisesti\nharjoittaa lääkitsemistä -- parantaa vammoja, joita hän kai ainakin\njoskus itse oli aiheuttanut. Ja entäs sitten tuo magneettinen\nvetovoima, josta oli kuultu kertomuksia -- \"Eihän ihmisen sentään ole\nlupa uskoa noitatemppuja ja taikoja --\" Mutta vaikkakaan Thestrup\nei olisi joutunut tekemisiin ennustajaeukon seurueen kanssa,\nmustalaispojat ovat hämäräperäistä väkeä ja valmiit käyttämään puukkoa.\n\nMutta ei kannattanut olla noin levoton -- olihan hän saanut kokea, että\nhänen äskeinenkin sielunhätänsä oli ollut aivan turha.\n\nDorthea kääntyi ja kieriskeli vuoteessa ja koetti löytää mukavimman\nasennon pehmeiden pieluksien ja tyynyjen välissä. Bertel makasi keränä\nseinää vasten ja nukkui kuin kivi -- hänen ohut heiveröinen ruumiinsa\nhuokui miellyttävää hienoista lämpöä. Kristen oli kylläinen ja kuiva ja\npysyisi toivottavasti rauhallisena ainakin keskiyöhön saakka. Dorthea\nveti kehdon niin lähelle verhovuodetta, että hän vuoteesta nousematta\nulottuisi lapseen sen herätessä.\n\nKunpa ihmiset vain voisivat olla pelottamatta itseään omilla\nmielikuvillaan -- varmaan he silloin säästyisivät paljosta\nkärsimyksestä. Mutta juuri sitäpä he eivät halunneet -- tuntui kuin he\ntavallaan nauttisivat kiihdyttäessään täten pelkoaan ja kammoaan.\n\nHuomisiltana -- Dorthea painoi ristiinpannut käsivartensa poveaan\nvasten ja hautasi kuuman poskensa olkansa viileyteen -- huomisiltana\nhän varmasti kietoisi rakastetun hyvän ystävänsä syliinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerätessään seuraavana aamuna hän huomasi nähneensä unta Thestrupista\n-- hän sulki jälleen silmänsä ja koetti pitää kiinni unen haihtuvista\nkuvista. Ja yhtäkkiä hän muisti nähneensä unta myös isästään -- hän\noli hyvin selvästi nähnyt edessään isän kauniin, nuorekkaan olemuksen,\njota hän valveilla ollessaan ei milloinkaan jaksanut loihtia esiin\nunhotuksen sumupilvestä, Myös majuri Eckeløffin hän oli nähnyt -- hän\ntunsi tämän piirteet salin seinällä olevasta taulusta. Nämä kolme\nmiestä olivat istuneet yhdessä, suuressa huoneessa; se oli samanlainen\nja kuitenkin erilainen kuin hänen oma salinsa täällä Brovoldissa.\nSitten tuli joku henkilö, jota hän ei saattanut nähdä, ja viittasi\nheille ovelta, ja kaikki kolme menivät yhdessä ulos.\n\nHän karisti yltään muiston kulkiessaan huoneessaan ja pukeutuessaan\n-- se häipyi kuin poislakaistu hämähäkinseitti. -- Ulkona pyrytti yhä\nsakeasti, puiden latvat kaartuivat kevyinä ja täyteläisen valkoisina,\nja valkoisten vainioiden ääriviiva häipyi valkoiseen kuusimetsään\nja lumiseen ilmaan. Ei kannattanut odottaa heitä kotiin ennen iltaa\ntällaisella kelillä.\n\nDorthea nautti rauhallisesta, hyvästä päivästä. Hän leikkasi Birgitan\nuudet paidat -- tyttölapsi oli kasvanut niin tänä talvena, että\nkaikki alusvaatteet olivat käyneet pieniksi. Ja hän kävi katsomassa\nkutomahuonetta yläkerrassa -- nyt tulisi pian jo siksi lämmin, että\nhän voisi panna palvelustytöt sinne kutomaan. Ja hänestä oli hauskaa\najatella, että hän itse saisi viettää vapaahetkensä kangaspuiden\nääressä.\n\nKun tuli pimeä, aukaisi Dorthea uuninluukut ja istuutui sukankudin\nkädessään Thestrupin nojatuoliin -- nyt hän tahtoi nauttia\nkäsityöhetkestä oikein kylläkseen, sillä aikaa kun palvelustytöt olivat\nkeittiössä pienokaisten kanssa ja Bertel ja pikkusiskot rakensivat\nlumilinnaa pihalla --\n\n-- ja yhtäkkiä hän heräsi kevyestä unestaan tummien olentojen\nrynnätessä raskain kengin pimeään, samalla kun poikien innokkaat,\nilosta värisevät äänet huusivat äitiä. Heidän jäljessään tuli Johanne,\nkantaen kahta sytytettyä kynttilää, jotka hän asetti pöydälle.\n\n\"Vilhelm -- Klaus!\" Hän hypähti pystyyn ja pojat törmäsivät hänen\navattuun syliinsä. \"Rakkaat lapset, minä olen ollut niin peloissani\n-- -- mutta missä isänne on?\"\n\n\"Isä?\" kysyivät pojat yhteen ääneen.\n\n\"Eikö isä ole mukananne?\"\n\nVilhelm kohotti päätään, katsahti nopeasti ja läpitunkevasti äitiä\nkasvoihin: \"Ei --? Eikö isä olekaan _kotona_?\"\n\nJohanne löi kätensä yhteen ja huudahti:\n\n\"Eivätkö he tiedä -- isännöitsijähän lähti heti yöllä heidän peräänsä,\nkun hän kuuli että olitte hukkuneet --\"\n\nDorthea seisoi jäykkänä, miltei puuduksissa. Vaistomaisesti hän\npuristi yhä Klaus Hartvigia rintaansa vasten -- poika puristautui\nkiinni äitiinsä ja kätki päänsä hänen povelleen ensimmäistä kertaa\naavistaessaan, ettei kaikki ollut täällä niinkuin olla piti.\n\nVilhelm oli vaistomaisesti suoristautunut, seisoi jännittyneenä,\nvalmiina toimimaan, ja katseli äitiä kasvoihin sama kiihkeä kysymys\nsilmissään. Kun hän huomasi äidin horjahtavan, hän kietoi nopeasti\nkäsivartensa tämän harteitten ympäri.\n\nDorthea vaipui nojatuoliin. Epämääräisesti hän toivoi, että saisi\npyörtyä, pääsisi hetkeksikin pois kaikesta -- pääsisi ajattelemasta.\nMutta tiedottomuus jäi tulematta: hän ei osannut pyörtyä, niin\nkernaasti kuin olisikin halunnut.\n\nKlaus, jonka hän oli tempaissut mukaansa, painuessaan nojatuoliin,\nalkoi itkeä hiljaa ja pelästyneenä -- hän makasi polvillaan, pää\nupotettuna äidin helmaan. Dorthea silitti tietämättään pojan märkiä,\ntummia hiuksia, ja tarttui toisella kädellään Vilhelmin ojennettuun\nkäteen:\n\n\"Vilhelm, Vilhelm -- Vilhelm, Vilhelm, mitä meidän pitäisi tehdä --\"\n\n\n\n\n4\n\n\nPerästäpäin Dortheasta tuntui, että hän oli tietänyt sen ensi hetkestä\nsaakka. Samassa kun hän oli ymmärtänyt, etteivät pojat olleet nähneet\nisäänsä eivätkä kuulleet hänestä mitään, hän ymmärsi: onnettomuus oli\nsiis tapahtunut.\n\nVoi niitä ensimmäisiä pitkiä öitä, kun hän makasi ja kuvitteli\nerilaisia mahdollisuuksia! Thestrup oli saattanut ajatella, että\nkarkurit sittenkin olivat matkalla etelään päin, pääkaupunkiin ja\nrannikolle, ja hän oli kääntynyt etsimään heitä. Taikka hän makasi\njossakin eteläisessä talossa tai torpassa ja oli loukkaantunut. Kenties\nhän oli pudonnut hevosen selästä; Reveille oli aina ollut vauhko,\nja tänä talvena se oli saanut liian vähän liikuntoa. Vaikka olihan\nJørgen taitava ratsastaja. Ja sydämessään Dorthea varmasti tiesi, että\nThestrup, jos tämä kerran oli hengissä eikä aivan tiedoton, olisi\nlähettänyt sanan sekä tarkastaja Thommesenille tehtaalle että hänelle.\n\nLunta pyrytti yhä kuin kaatamalla. Olivatko hän ja tamma hautautuneet\njonnekin kinoksiin? Voi olisipa hän vain suostuttanut miehensä ottamaan\nFeierfaksin mukaansa!\n\nMutta Dorthea nousi joka aamu, varmasti päättäen näyttää tyyneltä.\nPalkolliset suorastaan imivät itseensä kaiken sen rauhoittavan puheen,\njolla hän koetti heitä lohduttaa. Hehän olivat jo nielaisseet niin\nsuuret annokset pelkoa poikien tähden, että tahtoivat mielellään päästä\nrauhaan entisiin oloihinsa.\n\nMyöskin Klaus Hartvig vastaanotti ahneesti äidin vakuuttelut, että nyt\nhe pian saisivat selityksen isän viipymiseen. Ei vain saanut heti uskoa\nkaikkein pahinta. Olihan poika sitä paitsi kokenut niin paljon, että\nhän ihan hehkui halua saada kertoa siitä äidille. Pian pidettäisiin\nLundessa suuret häät -- Ole-eno toivoi, että Vilhelm ja hän olisivat\nsulhaspoikia, ja isoäiti oli sanonut, että äidin pitäisi tulla\nleipomaan mainioita omenapaistoksiaan. Dorthea ymmärsi, että pidot\naskarruttivat tavattomasti Klaun mieltä; poika ei ollenkaan tahtonut\nsulattaa sellaista ajatusta, että jotakin olisi saattanut tapahtua,\njoka tekisi mahdottomaksi hänen osanottonsa juhlaan.\n\nVain Vilhelm ymmärsi. Aina kun äiti kohtasi vanhimman poikansa katseen,\nhän luki siitä, että poika ajatteli -- niin, suunnilleen kai samaa kuin\nhänkin. Vilhelm oli aivan selvillä siitä, että tilanne oli epätoivoinen.\n\nEnsimmäisenä päivänä päivällisen jälkeen Klaus tuli huoneeseen ja\ntahtoi pitää lankavyyhtiä äidille. Ja Dorthean keriessä poika kertoi\nDabbelsteenista. Kun he aamupäivällä olivat tulleet tupaan, he\nsaivat tietää, että kotiopettaja oli kadonnut. Isoäiti ei tahtonut\nmitään kertoa. Mutta Tora, eräs Lunden palvelustytöistä, luuli että\nDabbelsteen oli lähtenyt eteenpäin pohjoiseen, äitinsä luo. Muuten,\nsanoi Klaus, oli Tora nimismiehen sukulainen, niin ettei hän oikeastaan\nollut mikään palvelustyttö, mutta hän siis oli heidän luonaan.\n\nDabbelsteen, ajatteli Dorthea-rouva. Thestrup oli siis ollut oikeassa.\nKunpa he vain olisivat antaneet nuorukaisen lähteä syksyllä. Ja\nkaikkien muiden huoliensa lisäksi äiti sai vielä uuden -- molemmat\nisot pojat jäisivät näin joutilaiksi, ja se tiesi äidin kohdalla, että\nhänen oli hillittävä epätoivoista tuskaansa entistäkin lujemmin. Hän\nei hetkeksikään saisi heittäytyä itkemään, ei itkeä -- vaikka hän niin\nsuunnattomasti olisi halunnutkin.\n\nVoi -- jos kaikista pahin todella oli tapahtunut, niin tiesihän hän,\nettä hänen silloin oli painettava sielunsa salatuimpaan soppeen\nrakastetun muisto, oma hellä kaipauksensa ja ikävänsä, niin, vieläpä\nsuru verrattoman aviopuolison menetyksestä -- hänen kaikkien\najatustensa pitäisi yksinomaan suuntautua tulevaisuuteen. Miten kävisi\nhänen, jolla oli seitsemän alaikäistä lasta, jos nämä olivat jääneet\nisättömiksi --? Vain huoltamalla heitä hän saattaisi enää osoittaa\nrakkauttaan heidän isälleen. Voi, mutta koko Dorthean olemus kapinoi,\nvaati saada surra oikein sydämen pohjasta, itkeä ystävän ja rakastajan\nkäsittämätöntä menetystä.\n\nPikku Kristen kirkui kirkumistaan koko seuraavan yön -- pojan vatsa\noli kipeä. Mielenliikutus oli kai pilannut äidin maidon. Muuttaessaan\nkuivaa pojan ylle harmaassa aamunkajossa Dorthea huomasi, että lapsi\noli kovasti laihtunut -- hänen jäsenensä olivat käyneet niin ohuiksi ja\nveltoiksi, ja silmänalus oli kuopalla ja sininen. \"Voi oma pojukultani,\nvoi pikku ressukkaa!\" Kyynelet virtasivat valtoinaan, ja itkun täyttämä\nsydän tunsi kevennystä saadessaan hiukan purkaa kuormaansa. Mutta\nnoustessaan hän tiesi, että päivä oli saatava jotenkuten menemään.\n\nHän istui jo korokkeellaan ja ompeli Birgiten paitoja pikkuriikkisin\njälkipistoin, kun Vilhelm astui sisään. Toiset lapset olivat vielä\naamupuurollaan keittiössä.\n\n\"Äiti -- me olemme puhuneet siitä, Scharlach ja minä. Että ellei isästä\ntänäänkään mitään kuulu, täytyy kai meidän toimittaa sana Kristianiaan,\nkonttoriin --\"\n\nDorthea katsahti ompeluksestaan.\n\n\"Niin äiti\" -- tahdon sanoa, \"että enkö minä voisi matkustaa -- sillä\ntäällähän ei ole ketään muuta, joka saattaisi työnsä takia lähteä. --\nÄitihän ymmärtää\", hän lisäsi kiihkeästi, \"etten minä voi vain maleksia\ntäällä, mihinkään ryhtymättä.\"\n\n\"Eihän se ole _vielä_ tarpeellista, Vilhelm. Ja sitä paitsi, asiahan\nkuuluu Thommesenille!\"\n\n\"Hän on paljon huonompi tänään\", sanoi Vilhelm innokkaasti. \"Rouva\nThommesen sanoo, että tämä kauhea levottomuus isän takia on siinä\nmäärin järkyttänyt häntä, ettei rouva yhtään osaa sanoa, milloin mies\nparanee.\"\n\n\"Ei ei -- mutta siitä huolimatta. Jos isäsi on katkaissut säärensä ja\nmakaa jossakin, saattaa kulua aikaa, ennen kuin saamme siitä tiedon.\"\nPuhuessaan näin hän ymmärsi samassa, kuinka epätodenmukaista se oli\n-- kun kerran etsijöitä oli ollut niin paljon, olisi joku siitä\nkuullut. Olihan ihan mahdotonta, että Jørgen olisi eksynyt etäälle\nyleisistä kulkuteistä. Oli kuin tuska olisi puristanut Dorthean sydäntä\nentistäkin lujemmin. Mutta ääni oli sama kuin äsken: \"Olin ajatellut\nehdottaa sinulle, että sinä ja Klaus luette toistaiseksi läksynne\nomin päin, niin hyvin kuin se käy -- ja sittenhän te voisitte, eli\noikeammin, sinä voisit valvoa Bertelin lukuja, kunnes saamme nähdä --.\"\n\n\"Niinkuin äiti haluaa.\"\n\nMutta kuultuaan poikien askelien häipyvän yläkertaan hän meni\nkeittiöön. Birgiten ja Elisabetin nauru tyrehtyi äkkiä, kun he\nnäkivät äidin. He juoksivat ja ajoivat toisiaan takaa ja hutkivat\nmärillä pesurievuilla, -- olivat muka auttamassa Ragnhildia, mutta\nsiitä tulikin pelkkää leikkiä. Hajamielisesti Dorthea silitti lähintä\nlapsenpäätä -- se sattui olemaan Elisabetin: \"Tehän olette oikein\nahkeria. Ja kun olette tehneet työt, saatte mennä ulos laskemaan mäkeä.\nJa Hanna ja Gunhild voivat jäädä keittiöön Rikken kanssa -- pikkupoju\nnukkuu, hän oli niin levoton yöllä.\"\n\nNäin hän sai olla rauhassa makuuhuoneessa. Käsivarret ristissä\nompelupöydän liinavaatekasalla ja pää kätkettynä käsiinsä hän itki,\nmiltei äänettömästi, jotta lapsi kehdossa ei heräisi. Lopulta hän\ntuskin ajatteli minkä vuoksi itki; oli vain niin keventävää antaa\njännityksen laueta.\n\nJohanne raotti ovea: \"Kapteeni Cold on täällä ja kysyy, saako hän tulla\ntervehtimään rouvaa.\"\n\n\"Heti.\" Dorthea meni vaistomaisesti peilin ääreen, työnsi\nepäjärjestykseen joutuneita hiuksiaan myssyn alle ja suori röyhelmää.\nHän saattoi tuskin tuntea omaa kuvaansa, silmienympärys ja nenä olivat\naivan punaiset. Nopeaan hän kostutti pyyheliinan ja yritti jäähdyttää\nitkettyneitä kasvojaan.\n\n\"Rouva Thestrup!\" Kapteeni Cold tarttui hänen käteensä ja painoi\nsille viiksensä. \"Ei, ette saa -- ette saa vaipua epätoivoon -- ette\nvielä. Rakas hyvä ystävä, tulkaa tänne istumaan!\" Hän johdatti rouvan\nThestrupin nojatuoliin uunin viereen ja painoi hänet istumaan, otti\nhajusuolapullon pukeutumispöydältä ja piteli pulloa rouvan nenän alla.\n\"Kas näin -- ja jos nyt tunnette olonne paremmaksi, niin sallittehan\n--\" saapasjalallaan hän veti taburetin luokseen ja painui sille, aivan\nDorthean polvien viereen. \"Rakas rouva Thestrup, jos olette kyllin\nvahva kuulemaan tietoja, joita voin teille antaa -- meidän täytyy pitää\nniitä hyvinä, ainakin minun mielestäni --\"\n\nMiehen iho oli karkea, ulkoilman ja juopottelun ahavoittamaa, ja hän\nalkoi olla melkoisen lihava, mutta siitä huolimatta kapteeni oli\nvarsin komea mies. Nyt kun Dorthea katseli läheltä häntä silmiin, hän\nhuomasi äkkiä, että ne oikeastaan muistuttivat Thestrupia -- ne olivat\ntuliset, suuret ja tummansiniset, ja pieniä loistavan keltaisia ja\nruskeita läikkiä oli siellä täällä sinessä. Ja Coldinkin silmät olivat\nvanhenevan miehen -- silmämuna oli kellertävä ja se veresti. Hänen\nJørgeninsä oli vanhentunut määrättömästi työstä, tämä paljon nuorempi\nmies -- no niin, muilla aloilla osoittamastaan määrättömyydestä. Mutta\neiköhän heidän luonteessaan sittenkin ollut yhteisiä piirteitä --\nsiinä kai olikin syy, minkä vuoksi heidän keskinäiset välinsä olivat\nusein jännittyneet. Jos Thestrup, silloin kun hän vielä oli täysissä\nnuoruudenvoimissaan, yhtäkkiä olisi heitetty syrjään omalta alaltaan --\nkuka takaa, minkälaisiin elämyksiin hänen intohimoinen luonteensa olisi\nvoinut hänet heittää.\n\nKapteeni Cold tiesi kertoa, että nyt oli saatu tietoja\nmustalaisjoukosta \"ja näytti olevan aivan mahdotonta, että\nmustalaisilla olisi mitään osuutta miehenne kohtaloon\". Oikeastaan ei\ntätä nykyä voitu puhua mistään _mustalaisjoukosta_, sillä nuorukaiset\nja yleensä kaikki nuoremmat jäsenet -- lukuun ottamatta erästä\nvaimoa, jonka mies parastaikaa istui vankilassa Kristianiassa --\nolivat vetäytyneet pohjoista kohti jo ennen joulua. Pahin kaikista,\nRasmus Tjuril, oli vangittu puukotuksesta markkinoilla jossain\nTrondheimin lähellä. Ryhmän molemmat iäkkäimmät olivat oleilleet\nuseita kuukausia eräässä kesänavetassa Bjørgedalin puolella, mutta\nhe olivat kuuleman mukaan käyttäytyneet verraten nuhteettomasti --\nvaikka tietenkin naiset ja lapset olivat kerjäilleet lähiseuduilla, ja\nsuuri ennustajaeukko itse oli harjoittanut tavanomaista ammattiaan.\nMutta mies, Leivardo-Johan, jota muuten aina oli sanottu melko kunnon\nmieheksi, ollakseen mustalainen, makasi kuolemaisillaan syöpätaudissa:\n\"Näyttää kuin hänen puolisonsa kuuluisa lääkitsemistaito tässä kärsisi\ntappion -- niin niin, kuolemaa vastaan ei kasva mitään yrttiä, kuten\nsanantapa kuuluu.\" Tietenkin joutuisi koko seurue tiukan kuulustelun\nalaiseksi, jotta kävisi ilmi, tiesivätkö he mitään tämän salaisuuden\nselvittämiseksi. \"Mutta kuten sanottu, tuntuu niinkuin me kokonaan\nsaisimme jättää syrjään olettamuksen, että mustalaiset olisivat\nhyökänneet isännöitsijän kimppuun.\"\n\nKoko ajan kapteeni piteli Dorthean kylmää kättä omassa lämpöisessä\nkädessään, eikä Dorthea huomannut vetää sitä pois. Oli jollain\ntavoin lohduttavaa istua näin; miehen sydämellinen osanotto aivan\nkuin kietoutui hänen ympärilleen. Cold oli ensimmäinen, jonka kanssa\nhän oli saanut puhua huolestaan, niin, jonka kanssa hän oli voinut\nneuvotella, ihminen, joka ymmärsi paremmin asioita kuin hän itse ja\njolla oli parempi arvostelukyky. Thommesen oli sairas, Scharlachia hän\nei uskaltanut vaivata tietäessään, että vastuu koko lasitehtaasta oli\nnyt tämän niskoilla -- sillä mestari Wagner oli yhtä epäluotettava\nkuin taitava. Sekä hän että monet muut työläiset olivat epäilemättä\nvalmiita käyttämään yleistä hämminkiä hyväkseen ja päästämään otteensa\nja tuhlaamaan aikansa lörpöttelyyn ja juomiseen, ellei Scharlach ollut\nheidän kintereillään.\n\n\"Voitte uskoa, herra kapteeni, että olen kiitollinen käynnistänne.\nMinähän istun täällä aivan yksinäni\" -- voi, hän oli todella vielä\nyksinäisempi kaikkien näiden ihmisten keskellä, joille hänen täytyi\nnäyttää kasvonsa tyyninä, kuin jos olisi ollut aivan yksin. \"Kunpa vain\nosaisin uskoa kuten tekin -- että on hyvä merkki etteivät mustalaiset\n--. Mutta voitteko te sitten päätellä, _mitä_ hänelle oikein _on_\ntapahtunut? Eihän mies ja hevonen voi sentään kadota ihan noin vain --\"\n\nCold pudisti päätään. \"Ellei vain tätä onnetonta lumipyryä olisi\nsattunut, joka on hävittänyt kaikki jäljet. Mutta koetan tutkia, eikö\nkukaan tiedä mitään tammasta -- jokainen lapsihan näillä main tuntee\nReveillen.\" Hän pusersi Dorthean sormia: \"Vielä ette saa menettää\ntoivoanne, rakas rouva. Ja minä olen kokonaan käytettävissänne, mitä\nikinä haluatte minun tekevän.\"\n\n\"Te olette kovin ystävällinen --\" Dorthea veti kätensä pois ja nousi.\nSisimmässään hän oli koko ajan ollut selvillä, ettei Thestrup olisi\nhyvillään, jos hän olisi nähnyt Dorthean tuolla tavoin kahden kesken\nkapteeni Coldin seurassa. Mutta oli ollut helpottavaa saada puhua hänen\nkanssaan.\n\nMieskin oli noussut seisomaan: \"Entäs nuori ystäväni Bertel --\nKuulkaahan, rouva Thestrup, eikö teille olisi helpottavaa päästä\nmuutamista lapsista edes pariksi päiväksi? Bertel saattaisi tulla minun\nmukaani Fenstadiin Karl-raukalle olisi niin terveellistä saada seuraa.\n-- Niin, myöskin Klaus on tervetullut, jos hän vain haluan -- mutta\nmitä Vilhelmiin tulee, arvelen että hän voi olla teille hyödyksi.\"\n\nDorthea punastui ja nolostui tuntiessaan sen -- ja punastui vain\nsitäkin ankarammin: \"Hyvä kapteeni, huolenpitonne liikuttaa minua.\nMutta en voi ottaa sitä vastaan, pojat tuottaisivat varmasti liian\npaljon vaivaa talouspuolella -- mutta olen teille kiitollinen\njalomielisestä tarjouksestanne.\"\n\nKapteeni hymyili häipyvää ja uhittelevaa hymyä.\n\n\"Mitään vaivaa ei siitä koituisi taloudessani -- neitsyt Langseth\ntekisi parhaansa poikienne viihtymykseksi, ja ilomielin. -- Mutta\nellette tahdo lähettää heitä pois kotoa --\" Hän kohautti harteitaan ja\nsuu vetäytyi pieneen ylpeään virnistykseen.\n\n\"Olen aivan varma, että neitsyt Langseth tekisi kaikkensa, hän on hyvä\nihminen, tiedän sen. Mutta minusta tuntuu etten voi laskea ainoatakaan\nlasta luotani nyt.\" Pikku Kristen aivan kuin pelasti tilanteen -- hän\nalkoi surkeasti uikuttaa, ja Dorthea kiirehti kehdolle. Hän kumartui\nlapsen puoleen peittääkseen hämmennystään.\n\n\"Hyvä on, rakas ystävä, sulkeudun suosioonne. Mutta muistakaa, että\njos voin palvella teitä tavalla tai toisella, se tuottaisi minulle\ntodellista iloa.\" Hän suuteli rouvan kättä hyvästiksi. \"Tapasin pastori\nMuusin kirkolla\", hän sanoi ollessaan juuri lähdössä. \"Hän sanoi\naikovansa käydä tervehtimässä teitä myöhemmin päivällä.\"\n\n\"Voi ei!\" Rouva laski vaistomaisesti kätensä Coldln hihalle aivan kuin\nehkäistäkseen jotain.\n\n\"Kuinka --? Tahdotteko ennemmin, että arvoisa sielunpaimenemme ei käy\nluonanne?\"\n\n\"Voi, kapteeni hyvä -- pelkään etten ole ensinkään otollinen\nvastaanottamaan uskonnon lohtua juuri nyt -- vika on kai minussa, mutta\n--. Niin, tunnettehan pastorin.\"\n\n\"Niin, hyi pahus -- _pardon_, rouva. Niin, minä tunnen hänet.\"\n\n\"Ymmärrättekö, etten jaksa kuulla hänen ylitsevuotavaa puhetulvaansa,\nkun itse olen niin suuressa, suuressa tuskassa -- tämä pienokainen ei\nmyöskään ole kunnossa, ja -- kapteeni Cold, minähän -- minä ajattelen\njokea. Virtaa -- haurasta jäätä.\" Hänen kyynelensä alkoivat jälleen\nvuotaa.\n\nKapteeni ei sanonut mitään.\n\n\"Siinähän olisi selitys kuinka sekä Thestrup että tamma ovat voineet\nkadota jäljettömiin. Vastatkaa minulle, kapteeni Cold, uskotteko että\n_niin_ on tapahtunut?\"\n\n\"Ajatushan nousee vastustamattomasti mieleen\", vastasi mies matalalla\näänellä, kuin vastahakoisesti. \"Mutta meidän on lohdutettava itseämme\nmuistaessamme, että kaikkein selvin selitys useimmiten osoittautuukin\nvääräksi --\"\n\nMasentuneena Dorthea pudisti päätään. \"Hyvä Jumala! Ettekö voi löytää\nmitään, yhtään mitään lohdullista? Ettekö voi keksiä, mikä saattaisi\ntehdä hänelle mahdottomaksi antaa elonmerkkiä itsestään -- jos hän on\nhengissä?\"\n\n\"Keksiä ja keksiä!\" Jälleen kapteeni Cold oli hetken vaiti. \"Loppujen\nlopuksi on aina tapahtunut juuri sellaista, jota kukaan ei ole tullut\najatelleeksi. -- Eihän siitä vielä ole pitkää aikaakaan --\"\n\n\"Tiistaina iltamyöhällä hän ratsasti kotoaan. Ja tänään on lauantai.\"\n\n\"Niin niin, rakas rouva. Mutta älkää siitä huolimatta kadottako\ntoivoanne. Joka tapauksessa ajan nyt pappilan kautta ja kerron että\nolette huonovointinen. Niin että ette voi ottaa useampia vierailuja\nvastaan. Ettekä huomenna tule kirkkoon.\"\n\nCold tarttui rouvan vasempaan käteen, joka riippui rentona -- oikealla\nhän liekutti koko ajan kehtoa. \"Uskokaa minua\", sanoi Cold lämpimästi,\n\"sydäntäni viiltää, kun näen teidät näin murtuneena. Kunpa voisinkin\ntehdä hiukan enemmän hyväksenne -- osoittaakseni teossa myötätuntoani\nja ystävyyttäni teidän kaltaistanne jaloa naista kohtaan.\" Vielä kerran\nhän painoi huulensa rouvan kädelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea hoiteli ja vaali pienokaista. Hyvänen aika, miten teräväksi\nja ryppyiseksi sen pieni takapuoli oli käynyt vain tämän viime\nvuorokauden aikana! -- Mutta hän ei voinut olla harmittelematta\näskeistä punastustaan. Nyt Cold tietysti luuli että hänkin oli ollut\nmukana siveellisesti suuttuneiden yhteiskuorossa, joka pohti kapteenin\nja taloudenhoitajattaren suhdetta. Ettei Dorthea sen vuoksi tahtonut\nlähettää poikia Fenstadiin, ja olihan tämä olettamus tavallaan oikea.\n\nAsia oli kyllä niin, ettei Coldin _ménage_ kuulunut toisille --\nDorthea oli aina tähdentänyt tätä seikkaa, kun juoruakat alkoivat\npenkoa aineistoa. Ja neitsyt Langseth oli hellä, uhrautuva\nkasvatusäiti pikku Karlille -- hän oli hoitanut poikaa tämän maatessa\ntrondheimiläisessä kurkkutaudissa, niin että itse sai tartunnan\nja oli aivan kuolemaisillaan. Mutta tietenkin oli niinkuin Jørgen\nsanoi -- olisi vain oikeus ja kohtuus, jos Cold olisi suorittanut\nkiitollisuudenvelkansa menemällä naimisiin neitsyen kanssa. Mitä\nsitten taas Coldin otaksuttuun -- ja sivulinjalta periytyneeseen --\nylhäisyyteen tuli, _nyt_ hän ei missään tapauksessa ollut muuta kuin\nvirkaheitto upseeri, jolla ei ollut mahdollisuuksia päästä jatkamaan\nkeskeytynyttä uraansa. Todennäköisesti hän jäisi istumaan Fenstadiin\nhamaan kuolinpäiväänsä -- ellei hänen aikoja ennen olisi pakko luopua\ntalosta. Tämän onnettomuuden pystyisi ehkä ahkera ja kykenevä Marie\nLangseth torjumaan, mikäli mies oli kyllin järkevä tehdäkseen hänestä\nMarie Coldin.\n\nMutta Dorthea oli seurannut ensimmäistä mielijohdettaan -- sanonut 'ei\nkiitos' miehen hyväntahtoiseeen tarjoukseen, joka tahtoi vapauttaa\nhänet kahden lapsen hoidosta tänä aikana -- sillä hän tunsi ettei\nThestrup hyväksyisi, jos hän lähettäisi pojat Fenstadiin. Ei niin että\nhän olisi pelännyt poikien saavan siellä huonoja vaikutteita. Cold\njoi kai kyllä aika lailla ollessaan kotona. Mutta Dorthea tiesi että\nhän salasi paheensa niin hyvin kuin taisi Karlin silmiltä, ja lapsen\nläsnäollessa hän ja neitsyt aina noudattivat säädyllisyyttä. Hän\nrakasti ainoaa -- tai ainoaa laillista -- lastaan hellästi. Ja varmasti\nhän osoittaisi samaa hienotunteisuutta Dorthean poikia kohtaan. Klaus\nolisi kai innostuneena suostunut tarjoukseen päästä pois kotoa -- hän\nei viihtynyt kaiken tämän surun ja ahdistuksen keskellä. Ja Bertel,\nherkkä ja hellä Bertel poika, hänkin kärsi, mutta häneen koski kaikki\ntämä paljon kipeämmin. Hänelle olisi tehnyt hyvää päästä Fenstadiin ja\nseurustelu samanikäisen toverin kanssa olisi huojentanut hänen mieltään\ntänä murheen aikana.\n\nSillä molemmat yksinäiset pikkupojat olivat todella sydämestään\nviihtyneet toistensa seurassa sinä puolena vuotena, jolloin myös\nKarl Cold oli Dabbelsteenin oppilaana. Kävi sääli Berteliä, kun\nhänen isänsä oli järjestänyt asiat toisin. Ja isän menettely taas\njohtui siitä, että kapteeni Cold oli käyttänyt pojan koulua tekosyynä\nuseasti vieraillakseen Brovoldissa -- se oli herättänyt Jørgenissä\nmustasukkaisuutta. Dorthea ei kyllä voinut kieltää, että kapteenin\nhuomaavaisuus miellytti häntä -- Coldin käytöksessä naisia kohtaan\noli todellakin jotain erikoista. Dorthea olisi tahtonut nimittää sitä\neräänlaiseksi intomieliseksi myötätunnoksi, sydämelliseksi osanotoksi\nkaikkiin heidän vaiheisiinsa. Ja juuri tähän kai pohjautui hänen\nmaineensa -- häntä pidettiin toisen sukupuolen tulisena palvojana.\nMutta Dorthea oli myös kuullut niiltä, jotka olivat seuranneet hänen\nelämäänsä Kööpenhaminassa ja Rendsborgissa, että Cold vaimonsa eläessä\noli ollut esimerkillinen aviomies. Ja sitä paitsi, olisihan kaikkien\npitänyt järjen nimessä älytä, että kauniin kapteenin liehittely,\nmikäli se kohdistui häneen, oli aivan viatonta. Olihan Dorthea sentään\nkeski-ikäinen ja onnellisessa avioliitossa -- ja sitä paitsi näkyvästi\nsiunatussa tilassa juuri niihin aikoihin, jolloin kapteenin käynnit\nolivat tiheimmät. Mutta Thestrupiin eivät järkisyyt kerta kaikkiaan\npystyneet tässä asiassa.\n\nKoko Johannes Coldin olemus tuntui hermostuttavan Jørgeniä. Miehen\nsalaperäinen syntyperä, joka useimpien ihmisten silmissä kietoi\nkapteenin eräänlaiseen viekoittelevaan mystillisyyteen -- Jørgen\nväitti että Cold keikaroi sillä arvottomasti ja epämiehekkäästi.\nHuhu oli tietävinään, että hän oli kreivi St. Germainin avioton\npoika ja että äiti olisi eräs hyvin ylhäissyntyinen tanskalainen\nnainen, mutta puhe oli varmasti pelkkää pötyä. Saapuessaan Tanskaan\nkreivi oli kolmenkymmenen- tai kolmenkymmenenyhdenvuotias, ja siihen\naikaan Cold kai jo viisi-, kuusivuotias; eihän ollut luultavaa, että\nkuuluisa sotaherra olisi tuonut pojannaskalin matkapakkauksessaan.\nEikä Cold sitä paitsi ollut vähintäkään kreivin näköinen -- sen\ntiesi nimismies Lune, joka oli nähnyt kreivin monta kertaa sekä\nKööpenhaminassa että Traven varrella. Ja kaiken lisäksi Cold oli itse\neräänä avomielisenä hetkenään uskonut Dorthealle -- kerran illalla,\nhämärissä, odottaessaan että Karl pääsisi Dabbelsteenin tunnilta --\nettei hän aavistanutkaan, kuka oli antanut hänelle elämän. Mutta Cold\noli sanonut hämärästi muistavansa, että ennen kuin auditööri Cold\noli ottanut hänet ottolapsekseen, hän oli asunut jossakin metsän\nympäröimässä talonpoikaistalossa, ja sinne oli joskus saapunut kaunis,\nsyväänhunnutettu nainen, joka suuteli ja syleili häntä. Cold uskoi,\nettä nainen oli hänen äitinsä.\n\nDorthea oli vaistonut, että Johannes Coldin lapsuutta ja nuoruutta\noli pimentänyt vanhempien kaipuu ja alituinen syntyperää koskeva\nmietiskely. Dortheasta ei ollut mitenkään luonnotonta, vaikka kapteeni\nniin hanakasti oli tarrautunut päähänpistoon, että tuntematon isä oli\nkreivi St. Germain -- olihan Cold sotamarsalkan tekojen suuri ihailija.\nCold itse oli jo nuorena osoittanut olevansa harvinaisen lupaava\ninsinööriupseeri, etevä matemaatikko ja nuorten kadettien opettaja --\nhän oli kai tuntenut olevansa henkisesti sukua kuuluisalle miehelle,\njoka kokonaan uudisti kaksoisvaltakunnan sotavoimat. Jotkut ohimennen\nheitetyt vihjaisut olivat riittäneet herättämään nuorukaisessa\najatuksen, että hän todellakin oli St. Germainin avioton poika.\nKasvatusisä oli ilmoittanut hänelle, että hänet jo edeltäpäin oli\nsäädetty sotilasalalle -- ja vaikkakaan poika ei koskaan saanut tietää,\nmistä määräys oli lähtöisin, oli helppo uskoa, että sen takana piili\nsama salaperäinen sukulainen, jonka vaikutusta hän usein oli saanut\ntuntea. Sillä vaikka hän oli erikoisen taitava alallaan, oli kuitenkin\nmahdotonta ajatella, että hän ilman mahtavaa suojelijaa olisi niin\nnopeasti noussut arvoasteikossa. Jo kaksikymmentäkaksi-vuotiaana hän\noli kapteeni, ja hänelle oli uskottu tärkeitä tehtäviä Kööpenhaminan\nlinnoitustöissä. Ja samat salaperäiset voimat olivat varmasti tukeneet\nhänen rohkeaa kosintaansa, jonka kohteena oli ihana Helle Skeel. Sillä\nvaikka tytön isä oli milteipä köyhä ja nuori kreivitär itse viaton\nmaalaiskaunotar, joka tunsi itsensä ujoksi ja onnettomaksi pääkaupungin\nloisteliaassa seuraelämässä, oli hänellä yllin kyllin sukulaisia,\njotka helposti olisivat voineet järjestää aivan toisenlaisen ja\nloistavamman naimakaupan kuin hämärää syntyperää oleva upseeri saattoi\ntarjota -- olkoon että Coldilla vielä siihen aikaan oli melkoinen\nyksityisomaisuus ja erinomaiset tulevaisuuden toiveet. Että hänen\ntaipumuksensa samalla kallistuivat elosteluun, ei silloisissa piireissä\npidetty erikoisen vakavana -- Cold oli sitä paitsi sanonut neidolle,\nettei tämä poikamiehen hummailu sentään ollut niin vaarallista.\nTietenkin hän oli juopotellut, pelannut korkeilla panoksilla ja\nhuvitellut teatterin pikku näyttelijättärien ja kaupungin kevytkenkien\nseurassa, koskapa kerran sellainen kuului hyvään tapaan. Mutta työ\nja opiskelu ei aivan yksinkertaisesti ollut jättänyt hänelle paljon\naikaa huvitteluun -- ollakseen nuori mies hän ei ollut läheskään\nollut niin huima, millaiseksi maine tahtoi tehdä hänet. \"Ja uskokaa\nminua, Dorthea-rouva, viattomuutta kohtaan tunsin silloin mitä syvintä\nkunnioitusta. Nuoren tytön puhtaus, kunniallisen aviovaimon sielunrauha\noli minulle liian pyhää, jotta olisin tahtonut aiheuttaa hyveelliselle\nnaiselle silmänräpäyksenkään mielenlevottomuutta.\" -- Vasta kun hänen\naviollinen onnensa tuskin neljän vuoden kuluttua päättyi Helle-rouvan\nkuolemaan ja heidän vastasyntynyt tyttärensä seurasi äitiään hautaan,\nmuuttui kaikki. Vaimentaakseen suruaan ja katkeruuttaan -- sillä hänen\nsielunsa oli täynnä eräänlaista katkeruutta hänen ymmärtäessään, ettei\nhän kaikesta päättäen koskaan enää saisi nauttia perhe-elämän armautta\n-- hän heittäytyi valtoimenaan siihen elosteluun, jota hän ennen\nnaimisiinmenoaan oli vain tilapäisesti ja kevytmielisesti maistellut.\n\nJa sitten tuli onneton kaksintaistelu, johon hänen sotilasuransa\npäättyi ja joka pakotti hänet hautautumaan ja hautaamaan omaisuutensa\nviimeiset rippeet \"jonnekin Norjaan\". Asia oli joko niin kuin Cold itse\noli valmis luulemaan -- että kovuus, jolla häntä kohdeltiin, oli niiden\nsalaisten voimien aiheuttama, jotka tahtoivat hänen tuhoaan hänen\nsyntyperänsä vuoksi. Taikka, kuten Dorthea kaikessa hiljaisuudessa\narveli riittihän onnettomuuden syyksi jo se, että kaksintaistelussa\nkaatunut oli erään mahtavan ministerin lähisukulainen ja että\nvaikutusvaltaiset henkilöt tunsivat suurta mielenkiintoa kaunotarta\nkohtaan, joka oli aiheuttanut kaksintaistelun. Puhumattakaan siitä,\nettä Johannes Cold mahtoi maailman silmissä näyttää oikein onnen\nsuosikilta, joten hänellä varmasti oli yllin kyllin kadehtijoita.\nJa oli niitäkin, jotka sanoivat, että kaksintaistelijaa ei sentään\nollut kohdeltu mitenkään epäinhimillisen ankarasti, koska hänen oli\nsallittu jäädä kuninkaan valtakuntaan ja asettua asumaan isäpuoleltaan\nperimäänsä taloon.\n\nDorthea ei koskaan ollut kieltänyt, enempää itsensä kuin Thestrupin\nedessä, että kapteeni Cold oli hänen silmissään miellyttävä. Miehen\nystävällinen olemus ja myös tapa, millä oikullinen kohtalo oli häntä\nkohdellut, hänen yksinäisyytensä kauniin äidittömän pojan kanssa\nrappeutuneessa surkeassa talossa -- vaikka eihän Fenstad oikeastaan\nollut sen surkeampi tai rappeutuneempi kuin talonpoikaistalot\nyleensä, ennen kuin Cold asettui sitä asumaan -- kaikki tuo vetosi\ntietenkin naissydämeen. Mutta Jørgen ei siis ollut suostunut tuntemaan\nliikutusta, eikä hän ollut pitänyt vaimonsa ja kapteenin ystävyydestä.\n\nMutta nyt, tänä ahdistuksen aikana, jolloin Dorthea niin suuresti\ntarvitsi jonkun ystävän neuvoja -- hänellä ei ollut ketään muutakaan?\nTietysti Dorthea oli aivan selvillä, että ellei Coldin asema olisi\nollut mikä se oli, ellei hän olisi ollut uraltaan suistunut ja\nyksinään vieraassa maassa, hän ei todennäköisesti näin innokkaasti\nolisi havitellut Dorthea-rouvan ystävyyttä. Olihan Dorthea sentään\nkeski-ikäinen ja vanheneva porvarisrouva, Cold vähintään, ainakin\nomissa silmissään, kreivillistä syntyperää, sillä kun kerran kapteeni\noli saanut päähänsä, että hän oli tätä sukujuurta, oli samantekevää,\noliko asia niin vai ei. Joka tapauksessa oli ainakin varmaa, että Cold\nKööpenhaminassa ja Rendsborgissa oli liikkunut ylhäisöpiireissä. Mutta\n-- nyt Cold oli hänen ystävänsä, eikä Dorthealla ollut ketään muuta.\n\nJørgen oli ollut haluton ylläpitämään vilkasta seurustelua naapuriston\nsäätyläisperheitten kanssa, ja Dorthea oli mielihyvin suostunut siihen.\nHän ymmärsi ettei miehen aika tai voimat riittäneet seurusteluun,\nkun kerran hänen työtahtinsa oli niin raju ja työ oli hänelle kaikki\nkaikessa. Tilanne oli kyllä ollut aivan toinen heidän asuessaan\nrautatehtaalla; silloin ihmiset saivat varmastikin lähinnä sen\nvaikutelman, että Thestrup oli synnynnäinen seuramies. Mutta siihen\naikaan olikin kamariherra pidellyt hänen ohjaksiaan melko kireällä\n-- vasta täällä hän sai työskennellä olosuhteissa, jotka sallivat\nhänen toteuttaa omat suunnitelmansa. Sitä paitsi hän oli viihtynyt\npaljon paremmin vilkkaiden rannikkokaupungin ihmisten parissa -- hänen\nluonteenlaatunsa oli niin toisenlainen kuin täkäläisten raskasveristen\nalkuasukkaiden, joten suhde hänen ja monien lähinaapureiden välillä ei\nollut erikoisen sydämellinen. Pitäjän papin kanssa hän eli milteipä\nvihoissa -- aluksi he olivat joutuneet riitaan lasitehtaan työläisten\npenkkisijoista. Sittemmin oli pastori Muus ankarasti suuttunut,\nkun hänen korviinsa oli tullut Thestrupin ehdotus Kööpenhaminan\nKauppaseuralle, että sen ulkomaisia työmiehiä varten, joilla oli\npaikka Seuran työmailla Norjassa, oli hankittava omia sielunpaimenia.\nJoka toinen vuosi olikin Kristianiaan lähetetty kalvinilainen, joka\ntoinen vuosi katolinen pappi, jonka piti oleskella muutamia viikkoja\nkaupungissa. Vihdoin Muus ja Thestrup joutuivat riitaan pappilan metsän\nja tehtaan metsän rajoista -- ja nyt he olivat kuin kissa ja koira.\n\nVilbergissä asuvan asianajaja Haussin kanssa Thestrup ylläpiti koko\nlailla ystävällisiä suhteita -- silloin tällöin hän käytti Haussia\nneuvonantajanaan lakiasioissa. Mutta hänellä ei ollut erikoisen suuria\najatuksia miehen moraalista. Sen sijaan hän piti suuressa arvossa\nHaussin rakastettavaa puolisoa ja laski mielellään leikkiä heidän\nherttaisten pikkutyttöjensä kanssa.\n\nMutta kapteeni Coldia hän ei niin muodoin voinut sietää, ja sitä paitsi\nhän oli kapteenille mustasukkainen.\n\nJa Dorthea oli helposti sopeutunut miehensä asenteeseen -- niin kauan\nkuin mies oli ollut hänen vierellään. Iso lapsilauma ja monipuolinen\ntaloudenpito täytti hänen aikansa niin tykkänään, ettei hän suorastaan\nennättänyt kaivata seuraa. Myös talon maanviljelyksen johto joutui\nhänen osalleen. Jørgen oli ajatellut, silloin kun hän oli päättänyt\nottaa Brovoldin kokonaan omiin käsiinsä, että maanviljelys menisi muun\ntyön ohessa ja muodostuisi vain miellyttäväksi vaihteluksi. Mutta eipä\nedes hänen rakas Thestrupinsa ehtinyt hoitaa _kaikkea_.\n\nNyt kun Dorthean täytyi katsoa silmästä silmään mahdollisuutta, että\noli kadottanut ainokaisen ystävänsä ja tukensa, hän ei voinut olla\nsyvästi masentuneena toteamatta: mies oli sananmukaisesti ollut hänen\n_ainokaisensa_. Hän ei koskaan ollut omistanut mitään muuta turvaa kuin\noman Jørgeninsä.\n\nVeljet -- voi, hehän olivat vain velipuolia! Kaspar ja Peter Andreas\nolivat sitä paitsi niin etäällä -- ja vaikkapa he olisivatkin olleet\nlähempänä, olisivatko he mahtaneet olla auttajina niin erinomaisia?\nPeter Andreas raukan osaksi oli tullut kolkko kohtalo, eikä Dorthea\nollut lainkaan varma, että puheet Kasperin rikkauksista olivat\nkovinkaan luotettavat. Olesta hän piti kovasti -- nuorukaisen\nolemuksessa oli niin paljon luottamusta herättävää ja sydämellistä.\nMutta Ole oli niin nuori ja kuului toiseen säätyyn; veljen mielipiteet\nja tavat olivat niin erilaiset kuin ne, joihin hän, Dorthea, oli\nkasvatettu. Huolimatta siitä, että hän rakasti ja kunnioitti Ole veljeä\n-- ja hän oli huomannut, että nuorukainen vastasi näihin tunteisiin --\noli oikea lähiystävyys heidän välillään mahdoton.\n\nMitä taas äitiin tuli, ärsytti ja vieraannutti Dorthensä äidin\nkäsittämätön joustavuus sopeutua mitä erilaatuisimpiin säätyihin\nja elämänehtoihin. Itse asiassa äiti ei kunnioittanut tapoja ja\nmielipiteitä ja tottumuksia, koskivatpa ne mitä säätyä hyvänsä. Eipä\nedes niin paljon, että olisi välittänyt olla uskollinen niille,\nelleivät ne hyödyttäneet häntä itseään tai olleet tarpeelliset hänen\nmenestykselleen. Hän oli muuttumatta sama Elisabet Andersintytär Hjort,\njoka teki mitä itse tahtoi ja hankki itselleen mitä halusi -- joko hän\nsitten esiintyi majurinrouvana, ruustinnana tai nimismiehen vaimona.\nTytär oli oppinut suhtautumaan tähän kaikkeen rauhallisesti, sitten\nkun hän itse oli joutunut naimisiin miehen kanssa, joka teki hänet\nonnelliseksi. Mutta jos nyt pahin oli tapahtunut -- voi, hän värähti\nvastenmielisyydestä ajatellessaan, että hänen oli tavattava äitinsä ja\notettava tältä vastaan lohdutusta tai neuvoja.\n\nNimismies Lunde -- niin, hänhän _oli_ hänen isäpuolensa, vaikkakin\nDorthea harvoin ajatteli nimismiestä isäpuolenaan. Lunde oli järkevä\nja kunnon mies. Mutta Dorthea ei sentään voinut olla tuntematta\neräänlaista halveksuntaa nuorta talonpoikaa kohtaan, joka oli\nantautunut paljon vanhemman naisen saaliiksi, naisen, joka oli\nkolminkertainen leski ja miehen elämäntavoille vieras. Dorthea tiesi\nhyvin, että Haagen Lunde oli tällä teollaan joutunut säätyveljiensä\nhampaisiin -- heidän mielestään Lunden olisi ennemminkin pitänyt naida\njoku vertaisensa, joku sikäläisistä suurtalollisten tyttäristä. Dorthea\ntunsi myötätuntoa Ole veljeään kohtaan senkin vuoksi, että tämä,\nhuolimatta kaikesta mitä äiti oli ehdottanut, tahtoi kernaammin jäädä\nhoitamaan taloaan ja mennä naimisiin Lars Gullaugin tyttären kanssa.\n\nEikä Thestrupinkaan sukulaisissa ollut ketään, jonka puoleen Dorthea\nolisi vaikeuksissaan voinut kääntyä. Ivar Thestrupin leskeä hän ei\nollut tavannut sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet tänne, molemmat\nJørgenin sisaret olivat naimisissa niin kaukana pohjoisessa, ettei hän\nollut koskaan nähnyt heitä tai heidän miehiään.\n\nNiin yksinään hän oli -- jos hän nyt oli jäänyt leskeksi suuren\nlapsiparven kanssa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nViikon sade muutti vastapyryttäneen lumen harmaaksi velliksi, niin\nettei kukaan uskaltanut lähteä pohjattomille teille, mikäli se ei ollut\naivan välttämätöntä.\n\nDorthea tunsi itsensä toimettomuuden uuvuttamaksi, sillä\ntalousaskareet, joilla hän yritti täyttää päivänsä, tuottivat hänelle\nvain vähäistä tyydytystä. Hän ei pystynyt kiinnittämään mieltään\nniihin, ja yrittäessään koota ajatuksiaan johonkin työhön hän alkoi sen\nsijaan miettiä: mitä se oikeastaan kannattaa -- nyt? Heidän hän pitäisi\npian muuttaa pois -- hän ei tietänyt, minne -- hän ei tietänyt mitään\ntulevaisuudesta, ei vielä ollut jaksanut mitään suunnitella. Ainoa,\nmistä hän oli selvillä, oli että tänne Brovoldiin he eivät voineet\njäädä.\n\nThestrup ei enää voinut olla elossa, Dorthea oli siitä varma. Hän\nei nyttemmin uskaltanut toivoa mitään muuta, kuin että ruumis pian\nlöydettäisiin. Niin että epävarmuuden viimeinenkin häive voisi sammua\n-- sehän vain piinasi häntä. Olisi eräänlaista lohtua saattaa hänen\nruumiilliset jäännöksensä kunnialla lepoon ja pukeutua itse ja pukea\nlapset suruvaatteisiin, jotka osoittavat, että vertavuotavat sydämet\novat alistuneet välttämättömään kohtaloon.\n\nPitkinä unettomina öinä hän itki katkerasti, heittelehtiessään\nrauhattomana sinne tänne yksinäisellä makuusijallaan. Kehto oli\nsiirretty imettäjän huoneeseen -- hänen oli täytynyt jättää pikku\nKristen Johannen huomaan. Tämän rinnoilla tuo pieni ressukka näytti\nhieman elpyvän, vaikka hänen vatsansa yhäkin oli epäkunnossa ja hän\nkirkui ja oli levoton. Dorthea makasi ja kuulosteli jokaista ääntä\nsivuhuoneesta. Kun Kristen alkoi uikuttaa, teki hänen mielensä syöksyä\nsisään ja temmata poika syliinsä -- olisi ollut viihdyttävää painaa\npienokainen kuumille, kivikoville rinnoille, joita pakotti niin, että\nhänen oli vaikea vaipua uneen, vaikkakin oli niin uupunut kaikesta\nmiettimisestä ja surusta. Mutta hänen maitonsa oli muuttunut myrkyksi\npienokaiselle. -- Milloinkaan enää hän ei saisi tuntea kapalolapsen\nsuloisten huulien imeytyvän nänneihinsä, vauvan kevyttä ja lämmintä\npainoa käsivartensa taipeessa. Eikä oma ystävä milloinkaan enää lepäisi\nhänen vieressään vuoteessa.\n\nIho hänen silmiensä alla oli kuin nyljettyä, suolaisten kyynelien\npolttamaa -- se aivan kuin rapisi pois pieninä kuivina hilseinä. Rumat,\npunatäpläiset, punanenäiset kasvot, jotka hän aamuisin näki peilissä,\ntuntuivat hänestä aivan vierailta. Ei auttanut suuria, vaikka hän\nvoiteli niitä vilvoittavilla voiteilla ja puuteroi ne mantelileseillä.\n\nDorthea ajatteli hiukan puhua asianajaja Haussin kanssa -- mutta\nse tuntui niin vastenmieliseltä: aivan kuin hän olisi kiiruhtanut\nviedäkseen lopullisesti kirjaan miehensä kuoleman. Mutta hänhän\nymmärsi itse, että kun yhtiön Kristianian-osasto käsitti, että\nThestrupin katoamista oli pidettävä lopullisena, se tietenkin ryhtyisi\ntoimenpiteisiin hankkiakseen seuraajan, ainakin väliaikaisen. Hänen\ntäytyi välttämättä saada selvää, mikäli mahdollista, taloudellisesta\nasemastaan, jos kerran pahin oli tapahtunut.\n\nHän aavisti, ettei asema voinut olla erikoisen loistava. Thestrup\noli aikoinaan sijoittanut isänsä melkoisen perinnön useihin\nvastaperustettuihin norjalaisiin tehtaisiin, jotka eivät juuri\nkoskaan tuottaneet voittoa ja jotka lopuksi kokonaan lakkasivat. Tämä\noli tapahtunut ennen kuin Thestrup oli tutustunut häneen; hän oli\njo silloin menettänyt suurimman osan omaisuuttaan. Mutta yhdeksän\nvuotta sitten hän oli jälleen saanut periä, äitinsä sisaren -- summa\nei kylläkään ollut suuri, mutta rahat olisivat nyt olleet hyvät\nolemassa. Mutta Dorthea pelkäsi, ettei Thestrupilla ollut onnea niitä\nsijoittaessaan, koskapa tämä ei mielellään puhunut niistä hänen\nkanssaan.\n\nMutta olkoon niin. Mennessään naimisiin Jørgen Thestrupin kanssa\nDorthea oli alusta alkaen ollut selvillä siitä, ettei mies luultavasti\nmilloinkaan tulisi rikkaaksi. Jørgen itse sen sijaan kai haaveili,\nettä jokin hänen liikeyrityksistään voisi vielä muuttua hyvinkin\ntuottavaksi. Mutta hän oli aina liian valmis uskaltamaan kaikki\nkäyttövaransa uusiin ja kernaasti hiukan erikoisiin yrityksiin. Rahat\nolivat Thestrupille -- ellei suorastaan leluja, niin joka tapauksessa\neräänlaisia pelimarkkoja; hänestä oli hauska pelata niillä. Mutta\nentä sitten? Dorthea ei vähintäkään havitellut ylellistä elämää, hän\nei ollenkaan kaivannut velttoa yltäkylläisyyttä tai seuraelämää tai\nlaiskottelua. Bisgaardin jälkeenjättämän vaatimattoman perinnön hän oli\nsijoittanut lankonsa Julius Bisgaardin liikkeeseen -- sen korvarasivat\nhänelle ainakin riittävät neularahat. Ja sitä paitsi hän luotti\nsiihen, että Thestrup aina kykeni huoltamaan vaimonsa ja ne lapset,\njotka Taivas suvaitsisi heille lahjoittaa -- olihan mies niin ahkera\nja toimelias. Ja omasta puolestaan hän tiesi pystyvänsä täyttämään\nhuolellisesti ja hyvin ne velvoitukset, jotka avioliitossa joutuisivat\nhänen osalleen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki _oli_ mennyt hyvin,\nhän oli ollut täysin onnellinen asemassaan. Saadessaan jakaa kaikki\nThestrupinsa kanssa.\n\nMutta hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta, että\njoutuisi elämään joskus _ilman_ Jørgeniä. Jørgen oli niin terve, niin\nelinvoimainen, ja he olivat aivan yhdenikäiset -- hänen lähtökohtansa\noli, että he saisivat vaeltaa käsi kädessä elämänsä iltaan. Niin, hän\noli usein haaveksinut, armaasti ja tunteellisesti, tästä vanhuudesta,\njota he yhdessä saisivat nauttia -- kun lapset olivat lentäneet\npesästä ja kenties perustaneet oman perheensä. He voisivat vetäytyä\njohonkin vaatimattomaan mutta viihtyisään asumukseen pieneen, puutarhan\nympäröimään taloon, mieluummin meren rannalle. Kenties joku tytöistä\nhaluaisi kernaimmin jäädä heidän luokseen, omistautuakseen iäkkäiden\nvanhempiensa hoitoon. Tai Bertel jäisi naimattomaksi, kun hän kerran ei\nollut aivan terve.\n\nLeskeys -- niin, senhän hän oli jo kerran kokenut. Mutta olisi\nvalhetta, jos hän olisi teeskennellyt silti tunteneensa leskensurua.\nMielessään lempeä haikeus hän oli sulkenut Bisgaardin silmät ja\nsaattanut miehen hautaan, mutta hänen sydämessään orasti uuden,\nonnellisemman elämän toivo. Tähän onnellisempaan elämään hän saisi\nastua, niin pian kuin olisi kulunut sovelias aika vanhuksen kuolemasta.\nMilloinkaan hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että _hän_ kerran\njäisi surevaksi leskeksi.\n\nEräänä päivänä puolisen jälkeen hän lähti Vilbergiin, Vilhelm\najomiehenään. Mutta asianajaja ei voinut sanoa paljon sen lisäksi,\nmitä hän itse jo tiesi. Oli näet olemassa jo suunnitelmia, joiden\nmukaan kuningas vuokraisi kaikki norjalaiset lasitehtaat kamarineuvos\nWexelille, joka vuorostaan luovuttaisi ne vuokralle -- ja silloin\ntulisivat kysymykseen ennen kaikkea henkilöt, jotka pystyivät niitä\nitsenäisesti hoitamaan. Mutta senhän oli jo Thestrup kertonut. Mies\noli ajatellut, että hänen korkein toivomuksensa toteutuisi näin ja\nhän saisi työskennellä, täysin oman päänsä mukaan minkään määrääjien\npääsemättä sekaantumaan asioihin -- juuri sehän oli aina suututtanut\nThestrupia. Tämä oli aikoinaan pohtinut kysymystä Haussin kanssa,\nmutta hän oli suorastaan sanonut asianajajalle, ettei hänellä ollut\nkyllin suurta pääomaa sijoittaa liikkeeseen: hänen olisi turvauduttava\nlainaan, jotta hän voisi panna toimeen lisäparannuksia.\n\nDorthea istui äänettömänä, apeana ja ajatuksissaan, kun he ajoivat\nkotiinpäin lauhana kevätiltana. Lännessä piirtyivät kuusimetsän tummat\nlatvat kultaisen taivaan leveää vaaleaa kaistaa vasten -- nyt kai\ntulisi vihdoinkin pouta. Auringonlasku heijasti lempeää kultakajoa\nsavimäkien paljaille ja tummille kupeille; lumi oli sulanut, mutta sitä\noli vielä harmaana ohuena kerroksena vesaikon reunoilla, notkopaikoissa\nmäkien välissä, missä pikkupurot pujottelivat virtaa päin ja kapea\nalava rantakaistale oli vielä lumen peitossa.\n\nKesällä tämä kasvoi mehevää nurmea, joka oli kirjavanaan kukkia -- voi\nkuinka täällä silloin oli kaunista, ajatteli Dorthea. Oli ollut niin\nhauskaa tehdä kävelymatkoja tänne -- lapset olivat poimineet kukkia ja\nmarjoja. Jossakin pienessä kuusikossa puron varrella hän kokosi lopuksi\niloisen laumansa ja Gundhild, lapsentyttö, purki eväskorit. Joka suvi\nhän oli sentään kerran tai pari onnistunut houkuttelemaan Thestrupin\nottamaan lomaa ja seuraamaan heitä virran rannalle. Silloin mies aina\ntahtoi Gundhildia laulamaan, tytöllä oli kaunis ääni. Ja jos laulu oli\nJørgenille tuttu, hän lauloi mukana -- lopuksi kaikki lauloivat yhdessä.\n\n-- Gundhildistakin hänen kai täytyisi erota, jos hänen oli jätettävä\nBrovold. Se oli surullista, sillä tyttö oli harvinaisen älykäs ja\nmiellyttävä, ja kaikki lapset pitivät hänestä. Johanne sen sijaan --\nraukka, hän oli hupsu ja vallan päästään pyörällä, niin pian kuin\nhän luuli, että jokukin mies välitti hänestä. Oikeastaan Johanne oli\npalvelustytöistä ainoa, josta hän ei oikein pitänyt. Mutta Johannen\ntäytyisi seurata mukana; Kristen ei voinut olla imettäjäänsä vailla.\n\nKevätlinnut lauloivat ja sirkuttivat kaikkialla pikkumetsässä pitkin\njokivartta. Peipponen oli palannut aikoja sitten, punarintasatakieli ja\npunasiipirastas niin ikään. Auringonlaskua seurannut kajo oli sammunut,\nmäentöyräät kaartuivat tummina taivaanrannan valojuovaa vasten.\n\nVirtaavan veden helinä ja solina täytti ilman -- näiden lempeiden\nkevätäänien rinnalla oli vaunujen natina ja kitinä vastenmielisen\nmeluisaa; pyörät kolisivat kiviä vasten ja hevosten kaviot roiskuttivat\nkuravettä, Dorthea oli aivan kurassa -- märkänä kasvoja myöten.\n\nMustien ja valkoisten äyräittensä välissä näytti virran vesi\npysähtyneeltä. Vain milloin silmä kiintyi ruskeankellervään\nvaahtopyörteeseen tai ajelehtivaan jäälohkareeseen, näki miten\ntumman pinnan alla, joka oli väriltään kuin tehtaalla valmistettu,\ntummanruskea, läpinäkymätön talouslasi, kulki voimakas virta. Oli\nkaameata ajatellakaan: kenties tämä pimeä jääkylmä vesi oli huuhdellut\n_hänen_ hengetöntä ruumistaan. Dorthea ei suorastaan osannut sitä\nkuvitella. Ja kuitenkin oli juuri se todennäköisintä -- että mies oli\nvaipunut jäihin ja hukkunut.\n\nVilhelm pysytteli yhtä äänettömänä kuin äitikin. Dorthea oli pyytänyt\nhänet mukaansa ajomieheksi, ei vähimmän sen vuoksi, että hän toivoi\nkäynnin Vilbergissä ehkä hieman elähdyttävän poikaa. \"Vilbergin\nmuori\", jonka nimen Karen Hauss itse oli itselleen antanut, oli lempeä\nja miellyttävä ihminen, ja Dorthea oli luullut huomanneensa, että\nVilhelmin haaveilun kohde -- luultavasti hänen ensimmäisen haaveilunsa\n-- oli iloinen tumman verevä Matilda. Äidin istuessa asianajaja Haussin\nkanssa oli Vilhelm juonut kahvia rouva Haussin ja tyttären seurassa\netuhuoneessa. Mutta eipä edes harvinainen nautinto, kahvi, pystynyt\nreipastuttamaan häntä.\n\nOli jo miltei vallan pimeää, kun he palasivat tehtaalle. Loputtomat\npuupinot kumottivat heikosti; niistä lähti raikas hapahko tuoksu.\nPimeässä kulki heidän ohitseen poikanen, joka mumisi hyvää iltaa. Ja\nkun he ajoivat sulattimon ohi, näkyi uunin tulenloimo avoimesta ovesta.\nIhmiset näyttivät omituisilta, kun he liikkuivat siinä valossa.\n\nVilhelm hypähti rattailta ja kulki hevosen vieressä Brovoldin ylämäkeä.\n\n\"Riisu Junkkari valjaista ja pane se talliin, Vilhelm. Hans on kai jo\nmennyt levolle. Sen jälkeen voit tulla minun luokseni saamaan jotakin\nlämmintä.\"\n\nKeittiössä Dorthea sai käsiinsä karkean saviruukun, jossa oli maitoa\n-- se oli puolittain haudattu tuhkaan jotta se pysyisi lämpimänä. Hän\nkaatoi maidon vadille, jossa oli kylmää puuroa, otti esiin voiruukun\nja muutamia korppuja. Ragnhild keittäjätär kuorsasi vuoteessaan. Kun\nDorthea tarttui tuvan pöydällä olevaan kynttilään, hän huomasi että\nsamassa vuoteessa makasi pieni poika. Sehän oli Frikke -- että hän\noli voinutkaan tämän unohtaa! Aivan niin, tänäänhän pojan pitikin\ntulla ollakseen paimenena kesällä, ja hän oli unohtanut koko asian.\nOlisihan pojan toki pitänyt saada makeata puuroa ja hunajakakkua\ntervetuliaisiksi. No niin, toivottavasti Ragnhild oli käyttänyt\ntilaisuutta ja kestinnyt häntä hyvin.\n\nVoi niin, nyt ei kai tämäkään asia järjestyisi näin! Ragnhild-rukka oli\nniin iloinnut koko talven ajatellessaan, että saisi poikansa luokseen,\nressukan ei ollut hyvä olla isovanhempiensa kodissa, jossa hän oli\ntalvet. He olivat köyhiä kuin kirkonrotat, isoäiti sen lisäksi vihainen\nja häijy; hän ahdisti rumin sanoin tyttärensä äpärää, löi ja tukisti.\nJa pieni Frikke oli sentään niin vilkas ja hauska lapsi. Mutta vanhus\nei voinut antaa anteeksi Ragnhildille, että tämä oli naineen miehen\nviettelemä, eikä pojalle, että tämä oli tehnyt tyhjäksi kaikki isoäidin\nyritykset tuhota elämä ennen syntymää.\n\nRagnhildin koti oli seitsemän tunnin kävelymatkan päässä metsässä, niin\nettei hän juuri koskaan voinut käydä siellä. Nyt Dorthea oli luvannut,\nettä Frikke saisi jäädä Brovoldiin talveksikin. Varmasti hän voisi\ntehdä työtä puolestaan ja sentään hänelle jäisi aikaa käydä tehtaan\nkoulua. Kun kerran pojalla oli niin mainio pää, pitäisi hänen saada\noppia, päästäkseen eteenpäin maailmassa. Mahtoikohan Brovoldin tuleva\nisäntäväki suostua suunniteltuun järjestelyyn?\n\nVilhelm seisoi uunin ääressä ja lämmitteli käsiään, kun äiti tuli\nhuoneeseen tuoden ruokaa.\n\n\"Me saamme tyytyä samaan vatiin, Ville, minä en tuonut lautasia. Sinä\nvoit istua tuonne nojatuoliin. Sait asiat nopeasti kuntoon tallissa?\"\n\n\"Hans heräsi, kun minä tulin.\" Poika näytti heiveröiseltä ja oudolta\nisänsä suuressa tuolissa. Vanhin poika. Äiti huokaisi. Kaikki saisivat\ntuntea muutoksen oloissa, kaikki lapset, vuoronsa perään. Mutta ensin\ntuli Vilhelmin vuoro. Osa vastuuta perheen puolesta laskeutuisi\nehdottomasti näille kapeille harteille.\n\nPojan nenä työntyi esiin tavallistakin isompana ja terävämpänä --\nkasvot olivat laihtuneet. Kosteassa iltailmassa suoritetun ajomatkan\njälkeen kähertyi hänen keltajuuren värinen tukkansa vielä entistäkin\nenemmän, taipuipa pieni niskapalmikkokin vallattomasti, kuin se olisi\ntahtonut vapautua nauhasta. Ja hänen yllään oli vanha lievetakki, jota\nhän tavallisesti käytti arkisin. Se oli ollut sininen, mutta hihojen\nulkosivulta ja edestä niin kauhtunut, että se nyt oli miltei harmaa, ja\nrinnan kohdalta se ahdisti ja hihat olivat niin lyhyet, että luisevaa\nrannetta näkyi pitkälti käänteiden alta.\n\n\"Hans suree niin Reveilleä. Niin, tietysti isääkin, sanoo hän -- mutta\nvielä enemmän Reveilleä.\"\n\nDorthea nyökäytti päätään: \"Hans pitää kovasti hevosista. Onhan\nluonnollista, että ne ovat hänen sydäntään lähinnä, kun ne kerran ovat\nhänen hoidossaan. -- Mutta olisit voinut pukeutua ruskeaan takkiisi,\nkun lähdimme Vilbergiin -- olihan luultavaa, että tapaisit rouvan ja\nneitoset --\"\n\n\"Tällaisessa ilmassako -- nythän kura roiskuu niin että kastuu\nläpikotaisin. Ja muutenhan -- mitä _he_ välittävät siitä, miltä minä\nnäytän.\"\n\n\"Mutta Vilhelm! Hehän ovat aina olleet niin ystävällisiä teille --\nsinulle ja Klaulle. Luulin, että sinä ja Matilda olitte kovin hyvät\nystävät?\"\n\nPoika irvisteli: \"Matilda pitää minua kakarana, jonka korvantaustat\neivät vielä ole kuivuneet. Ja hänhän onkin paljon minua vanhempi.\"\n\n\"Onpa tietenkin.\" Dorthea peitti hymyään. Matilda Hauss oli\nkuusitoistavuotias.\n\n\"Ja nyt kerrotaan, että hänen pitäisi mennä naimisiin serkkunsa\nNymoenin kanssa.\"\n\n\"Niinkö? Kuka sitä on kertonut?\"\n\n\"Rouva vihjaili siihen suuntaan. No niin -- minä olisin kuitenkin\nsuonut hänelle hiukan miellyttävämmän sulhasen kuin moisen ihravatsan.\nVoi ei, äiti, voitte uskoa, että jo olen saanut kokea -- etten ole enää\nsama, muitten silmissä. Eiväthän tulevaisuuden mahdollisuudet minun\nkohdaltani enää ole samat\" -- ääni oheni kuiskaukseksi -- \"kuin isän\neläessä.\"\n\nVoi raukkaa, ajatteli äiti. Oliko poika kulkenut ja haaveillut, että\nMatilda Hauss odottaisi häntä, kunnes hän, koulupoika, kasvaisi ja\nvalmistuisi joksikin. Sehän oli hyvin naurettavaa, epäilemättä --\nsillä kun on kysymyksessä avioliitto, on kuusitoistavuotias tyttölapsi\npaljon, paljon vanhempi kuin viisitoistavuotias nuorukainen. Sen\nVilhelm olisi joka tapauksessa joutunut kokemaan. Mutta silti oli yhtä\nkipeää, että hän oli tehnyt tämän kokemuksen siinä muodossa, että hän\nyhdisti sen muuttuneisiin olosuhteisiin, jotka taas olivat seurauksena\nisän kuolemasta.\n\n\"Mutta enhän ole parempaa ansainnutkaan!\" Pojan kädet käpristyivät\ntuolin kädensijojen ympäri, hän katsahti äitiä kasvoihin, ja Dorthea\nluki mitä syvintä epätoivoa pojan ilmeistä ja äänestä. \"Sillä kaikkihan\non _minun_ syytäni! Äidin ei pidä luulla, etten sitä ymmärrä -- koko\nsyy on minun! Jos isä on kuollut -- jos äiti ja sisareni ja veljeni\novat köyhiä ja puille paljaille joutuneita! Syy on minun, sillä\n_minun_ olisi sentään pitänyt paremmin ymmärtää. Niin etten olisi\nkarannut kotoa sinä päivänä -- ihan umpimähkään -- tuollaisen kirotun\nhuithapelin kanssa. Ja juopotellut hänen seurassaan Sandtangenissa\nniin että järki sammui.\" Hän luhistui pöytää vasten kasvot käsivarsien\nvälissä.\n\nDorthea oli noussut seisomaan, aivan hiljaa, ja hiljaa hän siirsi\ntyhjän puurovadin syrjään, niin ettei poika sattuisi töytäisemään sitä,\nmaatessaan tuolla tavoin pöytää vasten ja itkiessään. Lempeästi ja\nkevyesti hän laski kätensä Vilhelmin niskalle, merkillisesti kiertyneen\npienen hiuspalmikon alle.\n\n\"Rakas siunattu lapsikultani -- et saa ajatella noin! Oma rakas\nVilhelmini, oma poikani!\" Hän hiveli varovaisesti pojan täriseviä\nharteita ja kapeaa selkää. \"Vilhelm, kuuntele nyt äitiä -- mitä _minä_\nsitten sanoisin? _Minähän_ juuri tahdoin, että pitäisimme Dabbelsteenin\nvielä tämän vuoden -- isäsi olisi tahtonut lähettää hänet matkoihinsa\njo syksyllä, mutta minähän en suostunut. Niin että kaikki on paljon\nenemmän _minun_ syytäni.\n\n\"Et ollenkaan saa ajatella noin, Vilhelm. Hän teki hyvin väärin\nlähtiessään tuolla tavoin tiehensä, te teitte hyvin väärin\nlyöttäytyessänne hänen seuraansa -- mutta eihän kukaan voinut aavistaa,\nettä se veisi tähän.\"\n\nDorthea tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotakin sallimuksen\ntutkimattomasta tahdosta tai siihen suuntaan. Mutta hän ei jaksanut\n-- olihan hän viime aikoina vieläpä vältellyt Scharlachia, koska hän\npelkäsi tämän yrittävän lohduttaa häntä siihen tapaan kuin tälle\nhurskaalle vanhukselle olisi luontaista. Sen sijaan hän vain sanoi:\n\n\"Tämän piti kai tapahtua, Vilhelm. Tiedäthän kuinka talonpojat\nsanovat -- kun ihmisen aika on täyttynyt. Se kai tässä oli.\" Ja hän\nhiveli hivelemistään varovaisesti poikansa hiuksia ja selkää, kunnes\nnuorukainen vähitellen rauhoittui.\n\n\"Kirottu Dabbelsteen!\" hän kuiskasi ja puri hampaansa yhteen.\n\n\"Hss -- hss -- ei asia parane, vaikka me kiroamme.\" Vilhelm katsahti\näitiinsä:\n\n\"Hänhän olisi yhtä hyvin voinut matkustaa syksyllä! Kun kerran näin\npiti käydä. Sillä nyt minä en ainakaan tule tarvitsemaan kaikkea\nlatinaani ja kreikkaani niin, tietysti äiti käsittää, että _sen_ minä\ntoki ymmärrän -- nythän meillä ei ole varaa kouluttaa minua. Kun äiti\nmatkustaa Kristianiaan, tulen minä mukaan; yritän saada jotakin tointa\n-- ehkäpä ylimääräisenä konttorissa -- tai kauppiaalle oppiin. Äidillä\non tarpeeksi huolta lapsista, niin ettei teidän tarvitse elättää vielä\nminuakin --\"\n\n\"Mutta rakas, rakas lapsi\" -- Dorthea katsahti pojan laihoihin\nkasvoihin, jotka olivat niin itkettyneet ja samalla hehkuivat innosta.\nVilhelmin silmät kiilsivät vaaleiden silmäripsien välistä, jotka olivat\nitkusta tummenneet ja liimautuneet toisiinsa. \"Emmehän vielä voi\ntietää, käykö se välttämättömäksi. Mutta isä olisi iloinnut, jos hän\nolisi nähnyt sinun näin huolehtivan. Emmehän kuitenkaan vielä tiedä,\nkuinka kaikki asettuu. Ja tiedäthän isän toivoneen, että sinä jatkaisit\nopintoja.\"\n\n\"Klaus voi jatkaa omiaan -- jos meille jää varaa siihen.\"\n\n\"Sinulla on parempi lukupää kuin Klaulla, kuten itse tiedät.\"\n\n\"Voi, Klaun pää on kyllin hyvä, jotta hän voi lukea papiksi -- tai\nasianajajaksi --\"\n\n\"Mutta sinun harrastuksesi luonnontieteisiin -- halusi lukea ehkä\nlääkäriksi --\"\n\n\"Hyh. _Nyt_ minä paljon kernaammin tahdon ruveta ansaitsemaan rahaa\nheti kohta. Niin että äiti pääsee elättämästä minua.\"\n\n\"Kas tässä, juo nyt teesi.\" Dorthea kaatoi teetä ja ojensi kupin\nhänelle. \"Ja syö pari korppua?\" Jumalan kiitos, itkunpuuska oli tällä\nkertaa ohi. Ja pojan sydäntä oli kai keventänyt, kun hän oli saanut\nuskoa äidille katumuksensa -- ja tulevaisuudensuunnitelmansa.\n\nDorthea vaipui jälleen omaan tuoliinsa ja joi muutamia kulauksia\nlämmittävää juomaa. \"Kuulehan nyt, Vilhelm, mitä minä olen ajatellut.\nJos meidän täytyy lähteä täältä. Johonkin minun on ryhdyttävä,\nvoidakseni ruokkia niin monta suuta. Olen ajatellut poikakoulua --\npystyisin aivan hyvin opettamaan pieniä lapsia, senhän tiedät -- ja\nisompia tyttöjä voisin ohjata käsitöissä ja vesivärimaalauksessa.\nNiin, sellaista minä olen suunnitellut. Mutta jos sinä tulisit\nylioppilaaksi, ja me löisimme viisaat päämme yhteen, voisimme pitää\nkoulua suuremmillekin lapsille --\"\n\n\"Niin -- tietysti me voisimme.\" Mutta poika ei näyttänyt erikoisen\ninnostuneelta. Hän oli kai jo ehtinyt mielistyä ajatukseen lähteä ulos\nmaailmaan ja yrittää omin päin.\n\n\"Mutta -- äiti ei ehkä ole syönyt yhtään korppua?\" Vilhelm katseli\nnolona kahta ainokaista, jotka olivat jäljellä maljassa.\n\n\"En välitä niistä -- saat kernaasti syödä ne. Mutta sen jälkeen sinun\non paras mennä huoneeseesi ja panna maata --\"\n\nVilhelm oli kiittänyt ruoasta ja nousi lähteäkseen, \"Niin, olin\nunohtaa\", sanoi äiti, \"että Frikke on tullut.\"\n\n\"Niin, hän tuli tänne aamupäivällä. Hän oli yötä Midtskogenissa, ja\nsitten hän sai istua takana, kun eräs pojista ratsasti kylään aamulla.\"\n\n\"Olisi ikävä, jos Ragnhild pettyisi toiveessaan. Jos tänne tulee uusi\nisännöitsijänväki, -- ja ne ovat talonpoikia. He saattavat kyllä pitää\nRagnhildin palveluksessaan -- tai hän saa sellaisen paikan, jossa voi\npitää pojan luonaan -- mutta epävarmaa on, antavatko he Frikken jatkaa\nkoulua. Talonpojat eivät useinkaan, ikävä kyllä, käsitä että köyhienkin\nlapsien pitäisi saada kunnollista opetusta.\"\n\n\"Aivan niin sanoi myös Scharlach. Hän sanoi Ragnhildille, että tämä\nennemmin antaisi Frikken alkaa lasitehtaalla nyt heti. Silloin\non varma, että poika pääset kouluun ja saa kolme riikintaalaria\nkuukaudessa. -- Monet tulevat kyllä kaipaamaan isännöitsijä Thestrupia\nja rouvaa, sanoi Scharlach\" -- ja jälleen poika oli itku kurkussa.\n\nKun Dorthea kietoi käsivartensa pojan olkapäille, painautui Vilhelm\nniin kiihkeästi häntä vastaan, että äiti oli huudahtamaisillaan\ntuskasta -- tulehtuneisiin rintoihin oli koskenut. Mutta hän vain\npainoi poikaa sitäkin kiinteämmin syliinsä: \"Rakas, kallis poikani!\"\n\nEnsimmäistä kertaa yli viikon väliajan jälkeen Dorthea polvistui\nvuoteensa viereen ja rukoili iltarukouksensa. Kuin pahana muistona\nhäivähti hänen mieleensä, kuinka katkerasti hän oli vaatinut, että\ntaivas toimittaisi hänen rakastetun miehensä jälleen kotiin. Mutta\näskeinen iltahetki Vilhelmin kanssa oli niin suuresti lohduttanut ja\nvirkistänyt häntä -- täytyihän hänen rukoilla Jumalaa varjelemaan hänen\nlapsiaan, isoja ja pieniä -- ja Frikkeä ja palvelustyttöjä ja kaikkia\nhyviä ihmisiä, joista hänen nyt oli pian erottava.\n\nThestrup -- hän ei enää uskaltanut rukoilla, että mies palaisi heidän\nluokseen. Sillä Dorthea ei enää uskonut, että hän oli elävien joukossa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nDorthea-rouva päätti lähteä Kristianiaan, niin pian kuin tiet olisivat\nkuivuneet. Lars ei voinut luovuttaa ketään miehistä kevätkiireiden\ntakia, mutta Vilhelm voisi tulla ajomieheksi.\n\nThestrupin katoamisesta oli kulunut kuusi viikkoa. Pikkutytöt tulivat\nsisään ja toivat äidille kukkakimppuja -- lyhytvartisia kevätkukkia,\nsinivuokkoja, leskenlehtiä, ensimmäisiä pienenpieniä valkovuokkoja,\nkukissa ja lehdissä punerva vivahdus. Heidän poskensa hehkuivat\nulkoilmasta, ja heidän hiuksensa olivat hikisiä huppupäähineissä.\nSilloin tällöin äiti huomasi, että heidän kasvoillaan häivähti kuin\npilven varjo -- heidän mieleensä muistui isä. Mutta varjo liukui\nsiinä samassa pois. -- Ulkona oli nurmi vihreä, leppäpuut virran\nvarrella riippuivat täpösen täynnä punaruskeita kukkaterttuja -- ja\nvasikkahaassa oli vastasyntyneitä vasikoita, ja Elisabetin lammas oli\nsaanut kaksoset. Kuinka lapset voisivatkaan surra --?\n\nVilhelm -- hän näytti niin vakavalta ja miettiväiseltä, että Dorthea\nkatseli häntä usein huolissaan, mutta joka tapauksessa poika iloitsi\nkaupunkimatkasta, äiti oli huomannut sen. Eräänä iltana hän alkoi\nkysellä äidiltä Bisgaardin naisista, joiden luona heidän piti asua\nKristianiassa: \"Eikö eräs heistä ollut kovin lyhyt, ja ontuva, vai\nkuinka?\"\n\n\"Ihan niin, se oli Cecilia -- nuorin tyttäristä. Hän on aivan\nkyttyräselkäinen, raukka -- häntä käy niin sääli, sillä hänellä oli\nmitä suloisimmat kasvot. Mutta voitko tosiaankin muistaa, että kävimme\nheitä tervehtimässä? Sinä et ollut silloin kuin kuusivuotias.\"\n\n\"Emmekö käyneet siellä, kun muutimme tänne? Muistan hyvin, että heillä\noli suuri sali, jossa tuolit olivat niin hullunkuriset. Klaus ja minä\nkiipesimme niille nähdäksemme, olimmeko yhtä pitkät kuin tuolinselät --\nne olivat ihan jäykät, ylimpänä jotakin pientä leikkausta. Mutta sitten\nte tulitte ja kielsitte meitä. Ne olivat tummanpunaisia ja kullattuja\n--\"\n\n\"Ajatella että sinä muistat sen!\" Dorthea hymyili hiukan. \"Antonetten\nmies sai nämä vanhat huonekalut Solholmista -- niiden päällys oli\nsiannahkaa, ja niissä oli vahvasti punaista ja kultaa. Muistat ihan\noikein. Luulen, että ensimmäinen miesvainajani kadehti veljeään,\nkun ne olivat joutuneet tälle. Minusta ne eivät olleet kauniit --\nvanhanaikaiset ja komeilevat. Mutta olivathan ne olleet kauan suvussa.\"\n\n\"Hänenkö mukaansa minä olen saanut nimeni?\" kysyi Vilhelm\nmiettiväisenä. \"Nimittäin rovasti Bisgaardin.\"\n\n\"Tiedäthän että se on tapana. Mutta muuten voit olla hyvin tyytyväinen,\nettä olet saanut Vilhelm Adolf Bisgaardin nimen. Hän oli huomattava,\njalo ihminen.\"\n\n\"Mutta hänhän oli teitä paljon vanhempi, eikö ollutkin? Ja rouva\nBisgaard, jota me kävimme tapaamassa Kristianiassa, olihan hän vanha\nnainen?\"\n\n\"Kälyni Antonette oli koko joukon vanhempi kuin -- ja hänen tyttärensä\nOttilia, rouva Meijerstad, on suunnilleen minun ikäiseni. Niin, nyt on\nhänkin kohta ja vanha nainen. Kuten sinunkin äitisi, Vilhelm pieni.\"\n\n\"Muistan aivan hyvin kaikki kolme.\" Vilhelm istui tuokion. \"Äiti, --\nettekö luule, että rouva Bisgaard saattaisi auttaa minua, niin että\npääsisin heidän kauppahuoneeseensa, jos te vain puhuisitte siitä\nhänelle?\"\n\nNyt se oli sanottu! Poika kulki siis yhä vielä ja hautoi päässään\nsuunnitelmia lähteä maailmalle ja alkaa jotakin. Ääneen äiti sanoi:\n\"Antonettehan luopui omasta osastaan miehensä kuoltua. En tiedä onko\nhänellä enää mitään sananvaltaa siellä. Mikäli olen kuullut, ei hänen\npitäisi olla oikein hyvissä väleissä uuden omistajan kanssa. Mutta\nvoimmehan ajatella asiaa. On noustava joka aamu kello neljältä, rakas\nystävä, jos rupeat puotioppilaaksi.\"\n\n\"Eikö äiti ehkä luule, että minä pystyisin siihen?\" Vilhelm oli\nnähtävästi hiukan loukkaantunut.\n\nNiin niin. Eteenpäin piti heidän kaikkien. Myöskin hänen. Ja vaikkakin\nhän jäisi elämään suruunsa, kantamaan sitä mukanaan kuin etana\nkuortaan, samalla kertaa kotina, suojana ja taakkana -- nuorien\nlaitahan oli toinen. Ja Jumalalle kiitos siitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Vilhelmin ajatusta kannatti pohtia. Kun Ottilia Meijerstad oli\nvastannut hänen kyselyynsä, saattaisivatko he majoittaa hänet ja\nVilhelmin, oli Ottilia kirjeessään muun ohessa maininnut, että Laurids\nWinther ja Kristine jättäisivät Kööpenhaminan keväällä; mies oli saanut\npapinpaikan maalla lähellä Viborgia. Suunnitelma, jonka mukaan Vilhelm\nja Klaus asuisivat heillä ja suorittaisivat ylioppilastutkintonsa\nTanskassa, meni siis myttyyn.\n\nSe oli ollut Jørgenin rakkaimpia suunnitelmia. Itsekin oli hänet\nlähetetty Kööpenhaminaan tätinsä ja tämän miehen luo, sen vuoksi,\nettä vanha Thestrup oli lopuksi saanut liikaa kaikista hänen\nhullutteluistaan. Hänestä ja Laurids-serkusta tuli erottamattomat\nystävykset. Ja kun isä Winther sai paikan synnyinkaupungissaan\nViborgissa, muuttivat molemmat nuorukaiset ullakkohuoneeseen\nRigenskadun varrelle ja jakoivat vuoteen ja puurovadin -- niin,\nvieläpä talon ainokainen juhlaperuukki oli yhteinen. Usein se ei\njoutunut käyttöön -- hymyillen Jørgen oli kertonut lapsilleen, miten\nLaurids-serkun kerran piti komeilla siinä, kun hänen oli mentävä\ntervehdyskäynnille ylhäisen herran luo anomuskirjeineen: silloin he\nhuomasivat, että hiiri oli saanut poikasia heidän peruukissaan!\n\nMutta eiväthän Klaus ja Vilhelm olleet samanlaisia yltiöpäitä kuin\nheidän isänsä aikoinaan. Sen vuoksi he olisivat voineet menestyä hyvin\nKristianian latinakoulussa. Dorthea piti kovasti Wintherista ja paljon\nKristinestäkin. Mutta hän ei todellakaan monta kertaa elämässään ollut\nniin hämmästynyt, kuin saadessaan tietää, että nuo kaksi olivat menneet\nnaimisiin. -- Bisgaardin kuoleman jälkeen Kristine oli muuttanut\ntätinsä luo Kristianiaan -- ja Dorthean mielestä se oli ollut hyvin\njärkevää. Omien varojensa turvissa tytärpuoli saattoi elää aivan\nhuolettomasti ja mukavasti, muutettuaan asumaan sukulaisten luo, Ja\nkun kerran avioliitto ei tuntunut ollenkaan houkuttelevan Kristineä,\noli hänen vaikeata löytää sopivampia olosuhteita kuin täti Bisgaardin\nja serkkujen luona -- -- kaksi leskeä ja yksi neito, jonka luonto itse\nnäytti määränneen naimattomien luokkaan. Kuitenkin Kristine sai ennen\npitkää kylläkseen heistä -- hänhän oli niin erikoinen ja kiihkeä, kuten\nDorthea itsekin oli kokenut. Vuoden perästä hän muutti Kööpenhaminaan,\nvaikka hänellä oli tuskin ketään tuttuja kaupungissa -- hänen täytyi\nvieläpä vuokrata itselleen asunto ventovieraitten ihmisten luota.\nRouva, jonka kodissa hän asui, oli tuntenut hänen äitinsä, siinä\nkaikki. Mutta Kööpenhaminassa Kristine oli sitten sattumalta tavannut\njälleen Laurids Wintherin.\n\nKun Dorthea ajatteli entisen tytärpuolensa ihmeellistä luonnetta,\nhän oli lähinnä taipuvainen säälimään Wintheria. Mutta Thestrupin\nmielestä oli vain hauskaa, että rakas Laurids, jota jo oli pidettävä\niäkkäänpuoleisena vanhanapoikana, oli pelastettu avioliiton satamaan.\nJa kun serkku sitten saattoi kertoa, että Kristine oli lahjoittanut\nhänelle tyttären, Thestrup suorastaan riemuitsi. Ja kun hän esitteli\nmieluisinta tulevaisuudentuumaansa, että hänen molemmat vanhemmat\npoikansa saisivat päättää opintonsa Wintherin valvonnan alaisina,\nhän saattoi lopuksi laskea leikkiä -- kuka tiesi, kenties jompikumpi\nvielä sinetöisi sukulais- ja ystävyysliiton tuomalla pikku Minonan\nmorsiamenaan kotiinsa.\n\n-- Sinä päivänä, kun heillä savustettiin kinkut ja kylkikappaleet,\njotka talven olivat maanneet suolalaukassa, oli Brovoldissa käynyt\ntavaksi, että tehtaalaisten vaimot toivat omat talvivarastonsa samalla\nkertaa palvattaviksi, Dorthean silmiä kirveli ja hän oli sekä väsynyt,\nettä nokinen tullessaan iltapäivällä palvisaunasta ja huomatessaan\nvaunujen vyöryvän pihalle. Hän tunsi parivaljakon -- ne olivat\nasianajaja Haussin mustat, valko-otsaiset hevoset.\n\nMielessään ajatus, joka aina oli kaiken pohjalla, Dorthea-rouva riensi\nsaapuvia vastaan -- vaistomaisesti hän pyyhki esiliinalla käsiään.\nMutta asianajajalla ei ollut mukanaan vain vaimoansa, takana vaunuissa\nDorthea huomasi paitsi Sofiaa ja pikku Matildaa vielä sisarenpojan --\nRasvanahkan, kuten Vilhelm melko osuvasti häntä nimitti --\n\n-- niin että eihän heidän tulonsa voinut merkitä, että he olivat\nlöytäneet Jørgenin.\n\nMutta kun asianajaja Hauss oli kiivennyt alas vaunuista, hän antoi\nkasvojensa painua niin hautajaismaisiin poimuihin ja otti Dorthean\nkäden molempien käsiensä väliin ja piteli sitä niin osanottavaisen\nhellästi, että Dorthea silmänräpäyksen verran ajatteli, oliko Hauss\nsittenkin saapunut ilmoittamaan --. Hänen sydämensä vallan pysähtyi\nkauhusta.\n\nVilbergin muori suuteli häntä molemmille poskille sulkiessaan hänet\nsyliinsä. Mutta sitten hän nauroi oikein iloisesti, kun Dorthea muisti\nnäyttävänsä kovin tahraiselta ja pyyteli anteeksi, ja molemmat emännät\njoutuivat vilkkaaseen keskusteluun ruoka-aittojensa varastoista\nDorthean ohjatessa vieraansa saliin.\n\nSitten hänen täytyi pyytää lupaa poistua hetkeksi, mutta rouva Hauss\ntuli melkein samassa hänen jälkeensä makuuhuoneeseen. Hänen piti\nsaada tietää, oliko hänen rakas Theansa jo voittanut vieroittamisesta\naiheutuneet haitat -- ja entäs kostuiko tuo suloinen enkelilapsi\nimettäjänsä maidosta -- ja Bertel rukka, mitenkä Bertel oikein jaksoi\ntätä nykyä? Hän ei todellakaan oikein ollut oma itsensä tänään,\nVilbergin muori -- niin hätiköivä ja jollakin lailla niin ylenpalttisen\nsydämellinen. Ja hänhän oli tavallisesti niin miellyttävä ja\nluonnollinen.\n\nMutta Dorthea ei osannut kyselläkään. Häntä pelotti. Eräs ajatus ei\nviime aikoina voinut jättää häntä rauhaan -- kun he kerran löytäisivät\nJørgenin, tämä jo oli mahtanut hyvin muuttua. Tietysti Dorthea\ntoivoi koko sydämensä pohjasta, että Thestrupin maalliset jäännökset\nvoitaisiin saattaa lepoon siunattuun maahan -- ja hän toivoi myös, että\ntämä kauhea epävarmuus vihdoinkin loppuisi ja sen mukana kaikki toivo.\nMutta häntä kammotti sanomattomasti ajatus, että hänen oli katseltava\nruumista, joka oli ollut hänelle niin rakas -- kun mätäneminen jo oli\nalkanut.\n\n\"Niin niin, pienet lapset, pienet huolet, kun he vain ovat terveitä\",\nhuokasi rouva Hauss, \"ja suuret lapset, suuret huolet. Mutta täytyyhän\nminun olla kiitollinen pikkutytöistäni, _he_ eivät ole tuottaneet\nminulle mitään huolia, joista kannattaisi puhua -- _vielä_ ainakaan.\nMutta varmasti tuntuu oudolta lähettää pikku Matilda luotaan.\nVaikkakaan hän ei muuta niin kauaksi meistä.\"\n\n\"Mitä ihmettä! Mitä sinä oikein sanot -- muuttaako Matilda pois?\"\nDorthea hymyili: \"Se kai tarkoittaa, että hän menee naimisiin?\"\n\n\"Luulin että ehkä olit kuullut pikkulinnun laulavan siitä. Niin se on,\nnyt ovat hänen ja Esten Nymoenin välit selvät.\" Rouva Hauss pyyhkäisi\npois pari kyyneltä, \"Hänhän on niin kelpo ihminen, kuten tiedät,\nThea; jos minä jollekin voin rauhassa uskoa oman Tyttini, niin juuri\nEstenille. Mutta sittenkin se tuntuu niin oudolta, -- Niin, tyttö\njoutuu hyville päiville.\" Rouva Hauss itki hiukan enemmän.\n\n\"Niin hän joutuu.\" Dorthea seisoi vastasilitetty pääliina kädessään\n-- nyt hän laski sen luotaan: \"Mutta minunhan täytyy oikein onnitella\nsinua, Karen kulta!\" Hän sulki toisen syliinsä ja suuteli tätä.\n\"Saat vävypojan, jonka tunnet ja jota kunnioitat. Eikä Tilda muuta\nkauemmas kuin että saat nähdä hänet niin usein kuin tahdot. -- Niin,\nsinä olet kai iloinen.\" Mieshän _on_ erinomainen ihminen, ja Aas\noivallinen talo; siellä on varmasti rahoja arkunpohjalla. -- Mutta\nolisin suonut sievälle Matildalle komeamman sulhasen enkä tällaista,\njoka on niin hiljainen ja raskas. Ja joka sammaltaa niin pahasti. --\nÄäneen hän sanoi: \"Niin, meidänhän täytyy olla valmistuneita siihen,\nettä tyttölapset lentävät pesästä. Emmekä itse asiassa tahtoisikaan\ntoisin. Tietysti saattaisi olla ihanaa pitää heidät luonaan, niin että\nhe hoivaisivat meitä, kun käymme vanhoiksi. Mutta kun sitten kuolla\nkupsahdamme -- ja heistä on tullut ikäneitoja --. Niin, niin, sinähän\nymmärrät, Karen.\"\n\n\"Niinpä niin. Sinä olet aivan, aivan oikeassa, Thea. Ja minähän olenkin\n_kovin_ hyvilläni, senhän voit käsittää --\"\n\n\"Ja tätä siis olette tulleet kertomaan -- olette kovin kilttejä! Nyt\nminun on jouduttauduttava -- minunhan täytyy mennä sisään onnittelemaan\npikku ystävätärtäni Tildaa -- ja meidän pitää juoda malja kihlattujen\nonneksi.\"\n\n\"Odota hiukan!\" Rouva Hauss oli noussut seisomaan; kaikki teeskentely\naivan kuin karisi hänestä. Kauniit ruskeat silmät olivat murheelliset\nja vakavat. \"Tahdon kertoa sinulle jotakin -- sen vuoksi tulin sinun\nluoksesi tänne. Ajattelin, että sinä ehkä mieluummin haluat tietää sen\nennen kuin Hauss siitä puhuu.\n\n\"Hauss oli viime viikolla Kristianiassa. Tule, istu tänne, rakas\nThea.\" Hän laski suuren pehmeän kätensä Dorthean käsivarrelle. \"Ja\nhän on siis puhunut johtajien kanssa -- niin, olipa hän tapaamassa\nitseään kamarineuvostakin. -- Älä vain usko, ettei meillä ole\nmitä syvintä myötätuntoa sinua kohtaan, kaiken sen vuoksi mitä on\ntapahtunut.\" Vilbergin muorin sievät pyöreät kasvot ilmaisivat, että\nhäntä hävetti. \"Mutta että isännöitsijä löydettäisiin elossa -- voi\nDorthea, sen toivon olet kai sinäkin aikoja jättänyt! Kamarineuvoksen\ntäytyy ajatella tehtaan tulevaisuutta. Niin, Martin käytti tilaisuutta\najaakseen sinunkin asiaasi -- oli näet puhetta eläkkeestäsi. Thestrup\nei ollut tehnyt mitään sopimusta sen suuruudesta -- mutta kamarineuvos\ntahtoo olla runsaskätinen, hän lupasi Martinille --.\"\n\n\"Niin, minä ymmärrän. Kamarineuvos on neuvotellut miehesi kanssa\nThestrupin seuraajasta täällä tehtaalla?\"\n\n\"Täytyyhän tehtaalla olla isännöitsijä.\" Rouva Hauss punoi nenäliinaa\nsormissaan. \"Voi Dorthea, minähän otan osaa kohtaloosi, koskaan et saa\nuskoa muuta. Mutta eihän kannata peittää päätään siiven alle.\"\n\n\"Enhän minä peitäkään, Karen hyvä. Olen jo kauan ollut selvillä, että\nmeidän täytyy lähteä täältä. -- Tietääkö miehesi kuka on määrätty\nThestrupin seuraajaksi?\"\n\n\"Se on Esten\", sanoi Karen Hauss hämmentyneenä. \"Tiedäthän, että hän\non tottunut ostamaan ja myymään ja tekemään arviolaskelmia, ja sitä\npaitsi hän on suorittanut tanskalaisen lakitutkinnon. Mutta Hauss aikoo\nitsekin seurata asioita. Jos nimittäin tehdas tarjotaan arennille,\nhänkin aikoo tehdä tarjouksensa.\"\n\nDorthea nyökäytti päätään. \"Sitä Jørgenkin ajatteli. Hän oli sitä\nmieltä, että tehtaasta voisi koitua oikein hyvä liikeyritys, jos hän\nvain saisi kaikki suunnitelmansa toteutetuiksi --\"\n\n\"Niin, luulenpa että juuri miesvainajasi oli pannut ajatuksen hänen\npäähänsä.\"\n\nMiesvainajani. Ensimmäisen kerran oli joku maininnut Jørgenia tällä\nnimityksellä. \"Miesvainajani\" hän oli itse sanonut, kun hän joskus\nsilloin tällöin joutui puhumaan rovasti Bisgaardista. Mutta nyt\noli siis myös Jørgen Thestrup hänen miesvainajansa. Äkkiä häntä\nalkoi mielettömästi naurattaa, sillä hänen päähänsä juolahti,\nmillaiseksi olikaan mahtanut hänen molempien miestensä taivaallinen\njälleennäkeminen muodostua --? Toinen, pieni heiveröinen vanhus,\nkumaraharteinen ja valkoinen, lukukammion ja sairasvuoteen riuduttama,\nja taas hänen reipas ahavoitunut Jørgeninsä, joka tulla törmäsi sisään,\naseistautuneena ja ratsastussaappaat jalassa, suoraan kohtalokkaalta\nviime ratsastusmatkaltaan -- Voi Herra Jumala, eiväthän ihmiset\nastuneet autuaitten asuntoihin niinkuin he täällä alhaalla ovat\nliikkuneet -- ruumiissa ja vaatteissa. Taivaassa ei naida eikä huolla.\nHänelle selvisi yhtäkkiä viiltävän terävästi, että nyt hän oli jälleen\ntullut leskeksi, ja tällä kertaa ainiaksi.\n\n\"Sinä et ole vihainen meille?\" sanoi rouva Hauss rukoillen. Hän painoi\nnenäliinaa silmilleen. \"_Jonkunhan_ täytyy joka tapauksessa ruveta\nisännöitsijäksi. Sinähän sanot itsekin jo ajatelleesi sitä. Ajattelin,\nettä sinä kuitenkin pitäisit enemmän, jos _minä_ kerroin siitä, kuin\njos Martin olisi sanonut sen sinulle. Ethän voinut olla lainkaan\nvalmistunut tähän.\"\n\n\"Suuri kiitos, että ajattelit niin. Se oli -- se oli -- oli oikein\nharkittu, Karen kulta. Sinä olet aina ollut minulle hyvä ystävätär.\"\nDorthea suuteli rouva Haussin poskelle. \"Usko minua, ymmärrän sen\nhyvin.\"\n\nHän meni peilin ääreen, järjesti hartiaröyhelöään ja kiinnitti sen\nruusukivisellä soljellaan, jota hän käytti sunnuntaina. \"Ymmärräthän\",\nhän puhui peilikuvalleen, \"tietenkin minä tajuan, että on aivan\nluonnollista, kun asianajaja ryhtyy toimenpiteisiin estääkseen jonkun\ntoisen pääsemästä hänen edelleen --\n\n\"Mutta entäs Matilda?\" Hän kääntyi Karen Haussin puoleen. \"Enhän minä\nkoskaan olisi osannut kuvitella -- että tuo lapsi tulisi seuraajakseni\ntäällä Brovoldissa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlihan aivan luonnollista, että asianajaja oli ryhtynyt toimenpiteisiin\nehkäistäkseen ketään toista pääsemästä hänen edelleen -- Dorthea\nkertasi tätä itselleen, istuessaan yksinään kaarevaselkäisessä\nsohvassaan autiossa suurtuvassa. Hän oli saattanut vilbergiläiset\nvaunuihin ja oli mennyt takaisin saliin itse korjatakseen pois hienot\njuomalasit.\n\nHäntä hytisytti. Oli kuin seiniin olisi jäänyt hiukan talvikylmää,\nvaikkakin aurinko paistoi tänne aamupäivin ja hän antoi joka päivä\navata ikkunaluukut, jottei ilma kävisi niin kosteaksi, että huonekalut\npilaantuisivat.\n\nNe olivat ruskeiksi lakatut, simpukankuorileikkaukset ja kiemurat\nkullatut -- Jørgen oli tilannut ne eräältä trondheimiläiseltä\npuusepältä tuolien mukaan, jotka hänen veljensä oli tuonut ulkomailta.\nKalusto ei ollenkaan riittänyt täyttämään suurta salia, lisäksi oli\nvain pari isoa lattiapeiliä, ja Jørgen oli aina puhunut, että hän\ntilaisi yhden lisää keskiseinälle -- vielä tänä joulunakin hän oli\nsiitä puhunut. _Tämä_ kalusto ainakaan ei joutuisi huutokauppaan,\nhän koettaisi saada sen mukaansa. Mutta tietysti hänen täytyisi\ntoimeenpanna huutokauppa ennen muuttoa. Asianajaja oli sanonut, että\nMatilda ja Nymoen voisivat ostaa häneltä yhtä ja toista. Mutta varmasti\nhän saisi niistä paremman hinnan huutokaupassa.\n\nSuuria maalauksia -- äidistä ja tämän ensimmäisestä miehestä -- hän ei\nsentään kehtaisi panna huutokaupattavaksi: äiti asui liian lähellä,\nhuhu voisi kulkeutua hänen korviinsa, ja sitä paitsi se voisi herättää\npahennusta paikkakuntalaisten keskuudessa. Mutta herra nähköön, häntä\nei totisesti haluttanut laahata niitä mukanaan. Voisihan hän kysyä,\nhaluaisiko Ole-veli ne. Vaikka mitäpä hän tekisi majurin muotokuvalla.\n\nVilhelm ja Klaus olivat Hans Wagnerin kanssa metsästämässä; he\npalaisivat tuskin ennen kuin aamupuoleen. Dorthea tunsi itsensä\nniin sanomattoman yksinäiseksi istuessaan ja hytistessään suuressa\npuolityhjässä salissa.\n\nNäinhän piti käydä. Toisen kuolema toisen leipä -- hän oli varmasti\nitsekin käyttänyt samaa sanantapaa joskus. Mutta tällä kertaa siis\nJørgen Thestrupin kuolema varasi jokapäiväisen leivän Esten Nymoenille.\nEipä silti, että mies oikeastaan oli ilman jokapäiväistä leipää\n-- mutta hän ja asianajaja olivat kai hyvillään saadessaan hiukan\nylimääräistä voita leivälleen. Jos he nimittäin pystyivät hoitamaan\nlasitehdasta niin, että se tuotti voittoa. Mutta jos hänelle jonakin\npäivänä kerrottaisiin etteivät he siihen pystyneet, ei kai hän\nvuodattaisi kyyneleitä -- ihmissydän on sillä tavoin luotu. Vaikkakin\nheidän astumansa askel olikin täysin kunniallinen Vaikkakin Thestrup\nsilloin kääntyisi haudassaan.\n\nMutta kai se vaikuttaisi hänenkin kohtaloonsa -- tietysti tehtaan\nrasitus tuntuisi hänen eläkkeessään. Varmasti kamarineuvos järjestäisi\nasiat näin, luovuttaessaan tehtaan vuokraajan haltuun. Ja siksi --\nniin, siksi hänen ei auttanut muuta kuin toivoa, että heille kävivät\nhyvin. Oma suu lähempänä kuin kontin suu, sanoo vanha sananlasku. Voi\n-- on masentavaa hommaa joutua tuntemaan omaa itseään, oli Bisgaardin\ntapana joskus sanoa.\n\nVaatteisiin tarttunut raikas savunhaju muistutti hänelle, ettei ollut\naikaa istua tässä näin muina miehinä. Dorthea nousi seisomaan ja\nkokoili karahvit ja lasit hienoimmalle tarjottimelle. -- Niin, hän\noli ollut vieraanvarainen Karenia, Matildaa ja tulevaa vävypoikaa\nkohtaan -- he olivat reippaasti ja uteliaina kierrelleet taloa, jonka\nhe oikeastaan tunsivat entuudestaan melko hyvin, ja sillä aikaa kun\nHauss kävi asialla tehtaan konttorissa, olivat muut käyneet kaikkialla\nulkosuojissa. Nymoen kertoi, että hän aikoi itse hoitaa Brovoldia,\nAasin hän antaisi langolleen arentitilaksi.\n\nDorthea oli varma siitä, että hän oli osannut hallita hyvin ilmeensä\nkaiken aikaa. Voi niin, hänhän oli aina tietänyt, että harvat ihmiset\novat luonteeltaan erikoisen jaloja ja epäitsekkäitä. Hänen itsensä\noli ollut helppoa olla jalo ja epäitsekäs niinä vuosina, mitkä hän\noli ollut naimisissa Jørgeninsä kanssa. Niin kauan kuin hyve ja\nvelvollisuus ja halu vetävät yhtäänne, ei asia olekaan vaikea. Nyt hän\ntunsi, kuinka heikkoja ja epäjaloja vaikutteita lakkaamatta syntyi\nhänen sielussaan -- vaikutteita, joita vastaan hänen oli taisteltava,\njos hän tahtoi toimia oikeudenmukaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringonlaskun kajo kultasi pohjoista taivaanrantaa ja lähetti lämpimän\nkultaheijasteen makuuhuoneeseen, jossa Dorthea istui ja ruokki Rikkeä\nvellillä, samalla kuin Bertel riisuutui suuren verhovuoteen ääressä.\nDorthea piti pikkutytön luonaan näinä öinä, jotta ei makaisi aivan\nyksinään, ja tänään saisi Bertelkin nukkua täällä, koskapa veljet\nolivat metsällä.\n\nRakennuksen tällä puolen ei kuulunut niin selvästi, milloin vieraita\ntuli taloon -- Dorthea ei aina huomannut koirien haukuntaa. Sen vuoksi\nhän aivan hämmästyi, kun ovi aukeni ja Ole Haagensen seisoi siinä.\n\n\"Mutta voi kuinka hän sentään on kaunis\", Dorthea ajatteli iloisena\nja lämpimin mielin -- illan hohde lankesi suoraan Olen raikkaille,\npunerville kasvoille ja solakalle varrelle. Että hän juuri tänä iltana\nsaikin vieraakseen ihmisen, joka sentään oli hänen omaisensa!\n\n\"Mutta Ole rakas -- oletko sinä näillä main? Olipa hauskaa tavata\nsinut!\"\n\n\"Täälläpäin ollaan. Olet ehkä ajatellut, että olisin ennenkin voinut\nkäydä -- kun täällä nyt asiatkin on niinkuin on.\"\n\n\"Isäsi on ollut täällä -- kaksikin kertaa. Mutta istu nyt, istu --\nBertel, etkö juoksisi sanomaan Ragnhildille, että hän toisi olutta\nOle-enolle! -- Ei, kun ei kerran nimismies voi asialle mitään -- niin\nmitenkä sinä --. Mutta mitä äidille kuuluu?\"\n\n\"Joo -- hommaa ja huolta, tottamaar, pitovalmisteluja, kuten tiedät.\nTaitavat jotkut tulla Kristianiasta saakka. Mutta ei puhuta siitä nyt.\n-- No mutta ei ei, en minä aikonut, että sinulle tulisi vaivaa minun\nvuokseni --\"\n\n\"Höpsis, Ole, nyt sinä tarvitset ruokaa. Mitenkä on, muistan, että\nsinulla ei ole mitään teetä vastaan.\" Ole oli ottanut lakin päästään ja\npannut sen lattialle jalkojensa väliin; Dorthea ei saattanut vastustaa\nhaluaan silittää kevyesti hänen harteitaan kulkiessaan hänen ohitseen\npöytäliina käsivarrellaan. Dorthea tiesi, että hänen pienet hyväilynsä\naina ujostuttivat nuorukaista; Ole oli aivan talonpoikainen. No niin,\näiti oli tuskin ollut omiaan muuttamaan hänen mielipiteitään tässä\nsuhteessa, eihän äiti ollut koskaan tuhlannut hyväilyjään lapsilleen.\nMutta oli niin houkuttelevaa hipaista kädellään vaaleankeltaisia\nhiuksia, jotka laskeutuivat molemmin puolin pojan kauniita nuoria\nkasvoja miltei takinkaulukseen saakka. \"Paistettuja munia, muistaa,\nettä niistä sinä paljon pidät -- -- no nyt sinun täytyy saada niitä.\"\nÄiti oli aina kovasti säästänyt muniaan.\n\nKaunis, herttainen poika! Oli turhaa ruveta utelemaan häneltä. Jos\nhänellä oli jotakin sydämellään, tulisi se aikoinaan esiin. Niin\nettä Dorthea sanoi vain -- entäs tiet, ne alkoivat kai olla kuivat\nja hyvässä kunnossa jo? Ja oliko hänellä ollut matkaseuraa? Dorthea\ntiesi, että talonpojat kernaasti matkustivat monta yhdessä, kun heidän\noli lähdettävä pääkaupunkiin. Mutta Ole nauroi hänen kysymystään --\nei, tähän aikaan oli maalaisilla liian kiireelliset oltavat voidakseen\njättää kotinsa ja matkustaa; hän oli saanut lähteä yksin. \"Mutta nyt\nminä olin ajatellut, että saisin sulhaspoikani mukaan kotimatkalle.\"\n\n\"Vilhelmin ja Klaun? Mutta rakas Ole, eihän täällä nyt ole ketään\nhäihin lähtijää! Mitä sinä luulisit ihmisten sanovan, jos antaisin\nsurutalon omien poikien -- sillä surutalo tämä nyt on -- ottaa osaa\nsuuriin juhlapitoihin, joissa tanssitaan ja pidetään hauskaa?\"\n\n\"Tarkoitatko, ettet itsekään voi tulla?\" kysyi veli hiljaa.\n\nDorthea pudisti päätään.\n\n\"Mutta kuules -- eihän heidän tarvitsisi tanssia -- kun he vain\nratsastavat mukana kirkkoon ja istuvat enonsa kanssa pöydässä. Eihän\nkellään pitäisi olla mitään sanomista siihen, vai? Niin, minä ajattelin\nettä sinäkin tulisit auttamaan äitiä ja olisit jonkinlainen yliemäntä\nhänen kanssaan -- kukaan ei kai voisi sanoa muuta, kuin että se on\noikeus ja kohtuus. Eihän minulla ole äidin puolella muita lähiomaisia\nkuin sinä ja poikasi.\"\n\n\"Voi Ole, kyllähän sinä saatat ymmärtää, että minä olisin halusta\nmukana. Pojat ovat niin äärettömän iloinneet näistä pidoista. Ja minun\nkaikkein sydämellisin toiveeni on ollut saada olla mukana, kun astut\nIngebjørgisi kanssa Herran alttarin eteen, rukoillakseni taivaan\nsiunausta liitollenne. Hän on kuulemma niin kaunis, kertoi Dabbelsteen\n--\"\n\nNuoren talonpojan kasvot saivat vaivaantuneen ilmeen. \"_Minä_ olen\ntyytyväinen naimiskauppaani -- hän on kiltti ja taitava, Ingebjørg.\nOnhan ihan synti ja häpeä, ettet voi olla mukana, pitäisihän sinun toki\ntulla tutuksi kälysiskosi kanssa!\"\n\n\"Niinpä niin, Ole. Ja sitäkin enemmän, kun on kai hyvin epävarmaa,\nkoska minä saan tutustua morsiameesi, ellei se tapahdu tänä kesänä.\nMeidänhän täytyy ennen pitkää jättää Brovold, kuten ymmärrät.\"\n\n\"Niin, kai sinun täytyy. Mutta en luullut, että sinun pitäisi ajatella\nsitä -- vielä. Ja eiväthän ne voi panna toista isännöitsijää tilalle,\nennen kuin on ihan varma, että Thestrup on kuollut. Kai ne nyt antavat\nsiihen mennessä teidän jäädä paikoillenne?\"\n\nRagnhild toi ruoan, ja Dorthea kaatoi ruokaryypyn: \"Kas niin, Ole, syö\nnyt, sinä mahdat olla sekä nälissäsi että väsynyt. Rakas ystävä, syö\nnyt, syö!\" Ja pitäessään huolta, että veli otti eteensä, hän kertoi\nsamalla asianajajan käynnistä.\n\nRyyppy oli tehnyt nuorukaisen hiukan välittömämmäksi. Hän sanoi\nsydämensä aivoituksen Hausseista, hänestä heidän menettelynsä oli\nalhainen.\n\n\"Voi veli rakas -- onhan aivan luonnollista, että mies lähinnä\nvalvoo omiensa ja tulevan vävypoikansa etuja. Epäilemättä hänen\nkäytöksessään ilmenee eräänlaista -- miten sanoisi -- hienotunteisuuden\npuutetta, mutta eihän kukaan ole ajatellutkaan, että Haussilla olisi\ntahdikkuutta. Mutta missään tapauksessa en aio suostua siihen, että\nhe ottaisivat haltuunsa täkäläisen irtaimiston tai yleensä niitä\nhuonekaluja ja tavaroita, joista minun täytyy luopua -- enkä usko\nniiden arviointiin, jotka tanssivat asianajajan pillin mukaan -- tai\npelkäävät joutuvansa tanssitettaviksi. Eikö niin, eikö sinustakin ole\nparempi, että panen toimeen huutokaupan, ennen kuin lähdemme täältä?\"\n\nKummankaan mieleen ei ollut juolahtanut, että Bertel saattoi maata\nvalveilla -- nyt kuului äkkiä katkeraa lapsenitkua isosta vuoteesta.\nDorthea riensi sinne: \"Haa -- hss -- oma enkelini, et saa herättää\nRikkeä -- rakas pikkaraiseni.\" Hän istuutui vuoteen reunalle ja sulki\npojan syliinsä, ja käsivarret äidin vyötäisillä Bertel kätki päänsä\näidin avariin hameisiin niin että nyyhkytystä tuskin kuului.\n\nOle Haagensen laski veitsen ja haarukan käsistään. Kasvoillaan\nhiljainen osanoton ilme hän istui ja odotti, kunnes pojan itku oli\nvaimentunut. \"Kuules, Dorthea, minusta sinun olisi viisainta neuvotella\nisän kanssa, millä lailla asetat olosi. En luule, että voit pitää aivan\näkkiä huutokauppaa täällä Brovoldissa -- luullakseni sinun täytyy saada\npaperit viranomaisilta, että miehesi on ollut niin kauan poissa, jotta\npidetään luonnollisena, että saat kauemmin asua täällä. Niin, kyllä\nsinä tarvitset tavattoman paljon papereita, pelkään niin. Siitä tulee\nniin paljon touhua, ettet yksin tule toimeen, Dorthea. Tiedäthän, että\nisä auttaa sinua mielellään missä vain voi. Joko pyydät häntä tulemaan\ntänne tai lähdet itse Lundeen.\"\n\n\"Voi ei, äiti!\" Bertel päästi suuren hätähuudon. \"Voi, älkää tehkö\nniin!\"\n\n\"_Mitä_ minä en saisi tehdä, poikaseni? Onhan kiltti nimismies Lunde\nminun isäpuoleni -- hänhän tahtoo vain meidän parastamme, etkö sitä\nymmärrä --\"\n\n\"Mutta ei saa kirjoittaa mitään paperia\", nyyhkytti poika. \"Ei äiti,\nette saa kirjoittaa. Sillä silloinhan käy _varmaksi_, että isä on\nkuollut!\"\n\nDorthea painoi Bertelin syliinsä: \"Voi lapsi kulta! Luuletko, että isä\nantaisi meidän jäädä tuskaan ja epävarmuuteen näin pitkäksi aikaa, jos\nhän vielä olisi elossa? Sitä hän ei koskaan hennoisi --\"\n\nBertel hieroi kyyneleisiä kasvojaan käden selällään ja katsahti äitiin\nomituisen läpitunkevasti: \"Ei. Ei, sitä ei isä kyllä koskaan hennoisi\",\nhän sanoi, ikään kuin ajatus olisi ollut lohdullinen.\n\nDorthean valtasi aavistus. Oliko lapsi kuullut juttuja, otaksumisia --?\nTietysti oli huhuja liikkeellä -- täytyihän niin olla -- isännöitsijän\nsalaperäisen katoamisen tähden -- kuinka hän oli saattanutkaan olla\nniin hajamielinen, ettei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Hellästi\nhän hyväili Bertelin kyynelien kostuttamia poskia: \"Iso ymmärtäväinen\npoikakultani! Meidän täytyy koettaa kestää tämä niin hyvin kuin voimme,\nBertel rakas! Tiedäthän, ettei hyvä Jumala hylkää isättömiä\", sanoi\nhän hiukan laimeasti. Voi, hän itse oli vielä kypsymätön voidakseen\nhyväksyä Jumalan käsittämättömän johdon.\n\n\"Myydäänkö sitten ihan kaikki -- Junkkari ja vanha Rusko ja kaikki muut\nja kaikki muut -- ja -- ja kaikki täällä -- ja Elisabetin lammas ja\nminun vasikkani ja ihan kaikki?\"\n\n\"Tyynny nyt, rakas lapseni! Sinähän kuulet mitä Ole-eno sanoo -- se\nei tapahdu huomenna eikä ylihuomenna.\" Hän kääntyi veljeensä, joka\nhämillään ja osaa ottavan näköisenä oli kuunnellut pojan valitusta.\n\n\"Niin, katsos, Ole -- usko minua, että panen arvoa isäsi\navuliaisuudelle, jota hän osoitti täällä käydessään. Mutta äiti --\neihän hänen terveytensä enää ole sama kuin ennen, sanoi isäsi. Ja\nnyt hänellä on ollut häidenvalmistelut huolenaan jo pitkän aikaa.\nEn tiedä onko kohtuullista, että minä nyt lasken omat huoleni hänen\nkannettavakseen.\"\n\n\"Äiti -- Scharlach sanoo, että on niin murheellista, kun ette etsi\nlohdutusta äidiltänne -- kun hän ei asu sen kauempana kuin parin\npäivämatkan päässä\", sanoi poika.\n\nAivan niin -- ihmiset, jotka eivät tunteneet hänen ja hänen äitinsä\nsuhdetta, ajattelivat tietysti niin. Että hän oli merkillinen tytär,\njoka ei rientänyt äidinsyliin kaikkine huolineen. Mutta muuten --\neikö olisi voitu yhtä suurella syyllä edellyttää, että äiti olisi\nkiirehtinyt raskaasti koetellun tyttärensä luo? Mutta hän sanoi\nlempeästi: \"Bertel, en tahdo torua sinua tänä iltana. Mutta et saa\nyhtä mittaa sekaantua enon ja äidin keskusteluun.\" Hän suori pieluksia\npojan alla, peitti hyvin hänet ja Rikken ja veti vuodeverhot eteen:\n\"Koettaisit ennemmin nukkua nyt.\"\n\nHän meni takaisin pöydän ääreen vaatiakseen, että Ole ottaisi neljännen\npaistetun munan -- Olelle täytyi tarjoamalla tarjota.\n\n\"Onhan äiti sentään sinunkin äitisi, Dorthea\", sanoi nuorukainen hiljaa.\n\nSisar nyökäytti päätän. Hetkiseksi hän jäi seisomaan kuin häpeissään.\n\"Niin Ole, siinä olet oikeassa. -- Mutta syö nyt -- voi, tee nyt minut\niloiseksi ja syö nyt vielä tuo viimeinen paistettu muna!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hän saattoi veljen avoimeen vaunuvajaan ja katseli,\nkuinka veli koetti saada äidin ja tämän ensimmäisen miehen muotokuvat\npysymään kuormansa päällä -- Ole otti ne mielellään. Dorthea olisi\noikeastaan toivonut, että hän olisi voinut antaa Feierfaksinkin\n-- koira tunsi Olen ja oli kiintynyt häneen, hän oli pari kertaa\nlainannut sen kotiinsa narttuaan varten. Uskollinen kunnon koira\nsaisi hyvät olot Lundessa. Mutta hän oli huomannut, kuinka Vilhelm ja\nKlaus olivat kauhistuneet, kun hän oli suunnannut puheen sinnepäin\naamiaispöydässä -- he pitivät kovasti koirasta, ja hehän harjoittivat\nhiukan metsästystä, kun se vain oli mahdollista. Niin että toistaiseksi\nhän sai luopua ajattelemasta Feierfaksin tulevaisuutta. Mutta nyt\nhän saattoi selvemmin kuvitella, miltä lapsista tuntuisi, kun heidän\nolisi jätettävä hyvästit nelijalkaisille ystävilleen -- niin, koko\nvanhalle rakkaalle kodilleen ja kaikille sen elollisille ja elottomille\nesineille. Hän miltei iloitsi, että Ole oli huomauttanut monista\nmuodollisuuksista, joihin hänen oli alistuttava, ennen kuin muutto\nkävisi mahdolliseksi. Se siirtäisi sentään ratkaisua.\n\n\"Entäs Dabbelsteen\", kysyi Dorthea-rouva, \"eikö kukaan ole kuullut\nmitään hänestä?\"\n\n\"Ne kertoivat tässä hiljan kirkolla, että hän kai olisi päässyt\nlivistämään Ruotsiin -- Gunder Ophus ja Elland olivat kuulleet\npuhuttavan siitä, kun he olivat kaupungissa pari viikkoa sitten --\"\n\nPari yötä sen jälkeen kun Dabbelsteen keväällä oli lähtenyt Lundesta,\noli nimismies hänen kotiseudullaan ottanut hänet kiinni, juuri kun\nhän oli yrittänyt -- muuten erinomaisen taitamattomasti -- pelastaa\nlapsensamurhaaja Margit Klokkhaugenin, joka istui vangittuna\nnimismiehen talon ruoka-aitassa. Putkana oli vain yksi ainoa huone, ja\nsiellä säilytettiin myös hänen kanssarikollistaan, isäpuoltaan. Kun\nsitten nimismies Byrsting pani onnettoman ylioppilaankin arestiin,\nsyntyi molempien miesten välillä sellainen kohtaus, että Byrsting,\njoka ei tahtonut panna rouva Dabbelsteenin poikaa kahleisiin, muutti\nhänet erääseen talon huoneeseen. Sieltä hänen ei ollut vaikeata päästä\npakenemaan. Mutta miten tuo raukka sen jälkeen oli voinut tulla\ntoimeen, vaillinaisesti pukeutuneena ja ilman rahaa, lumipyryssä,\njoka juuri niihin aikoihin raivosi ja saattoi tiet laaksossa melkein\nkäyttökelvottomiksi -- se oli todellakin arvoituksellista. Vaikkakin\nhänen äitiänsä, kappalaisen leskeä, yleisesti pelättiin monissa\npitäjissä luulotellun näkijänkykynsä takia.\n\n-- Norjalaiset lainrikkojat yleensäkin pyrkivät Ruotsin puolelle.\n\n\"Kuules, Ole. Vastaa minulle rehellisesti, niinkuin kunnon veljen\nsopii. Oletko kuullut kenenkään vihjaavan, että Thestrupin katoaminen\nvoitaisiin -- niin, että se voitaisiin selittää muutenkin kuin\nsuoranaisena onnettomuustapauksena?\"\n\nOle Haagensen oli saanut täysinäisen kuorman sidotuksi. Hän kääntyi\nsisareensa, ja yhdessä he alkoivat kulkea päärakennusta päin.\n\n\"Että hän ratsasti railoon, niin ihmiset yleensä luulevat. Niin,\nmuutamat aprikoivat kyllä, että ryövärisakki, joka on ollut näillä main\ntänä talvena, on tappanut ja ryövännyt hänet -- ties mitkä kulkurit.\nMutta tiedäthän, että aina on sellaisia ihmisiä, jotka höpisevät mitä\nhyvänsä, kun tällainen onnettomuus kerran on tapahtunut.\"\n\n\"Niinkö, mitä ne sitten sanovat?\" kysyi sisar hiljaa.\n\nNuorukainen venytti sanojaan: \"Noo, ne puhuvat niin paljon --\"\n\n\"Sanovatko ne ehkä, että Thestrupkin olisi -- olisi lähtenyt Ruotsiin?\"\n\n\"Ei, siitä en ole kuullut mitään\", sanoi Ole varmasti.\n\nOle aikoi ostaa kotiin joukon lasitavaraa, ja Dorthea seurasi häntä\nvarastohuoneeseen.\n\nKonttorin ja varastohuoneiden välissä olevaan puolihämärään huoneeseen\ntunkeutui auringonsäde yhden ainokaisen ikkunan kautta, kultasi\ntiheästi pyörivät pölyhiukkaset ja valaisi Vilhelmin punaista\nhiustupsua. Vilhelm seisoi korkean pulpettinsa ääressä -- hänen täytyi\nseisoa kumoonkäännetyllä laatikolla paremmin yltääkseen. Hanhensulka\npistettynä korvansa taakse -- se oli jättänyt mustetahroja sekä hänen\nposkeensa että hiuksiinsa -- ja yllään eräänlainen säkkikankainen\nesiliina hän tuntui olevan varustautunut auttamaan vanhaa tarkastaja\nThommesenia sekä varastohuoneessa että konttorissa. Jo kaksi viikkoa\nsitten hän oli ilmoittautunut tähän toimeen.\n\nSyynä oli se, että pastori Muus vaimoineen oli käynyt tervehtimässä\nheitä. Osoittaen todellista hyväntahtoisuutta pastorinväki oli luvannut\nrouva Thestrupille ottaa hänen poikansa pappilaan, missä nämä voisivat\nsaada ohjausta luvuissaan sikäläiseltä kotiopettajalta. Olivathan\npappilanlapset kyllä paljon nuorempia, vanhin oli tyttö ja samanikäinen\nkuin Bertel, mutta kyllä se silti luontuisi. Kuitenkin sekä Vilhelm\nettä Klaus vastustivat, että hän ollenkaan otti harkittavakseenkaan\nkoko ehdotusta, niin hyväntahtoinen kuin se olikin -- rehellisesti\npuhuen, sanoi Vilhelm, hän uskoi osaavansa kaikkia latinakoulun aineita\nvähintään yhtä hyvin kuin tuo jumalisuudellaan teeskentelevä ylioppilas\nMikkelsen. Ja Klaus Hartvig kertoi tavanneensa kapteeni Coldin, ja tämä\noli tarjoutunut opettamaan hänelle matematiikkaa ja piirustusta, kunnes\näiti oli ehtinyt toisin asettaa.\n\nJa niin kävi, että Vilhelm sai aloittaa tehtaan konttorissa, samalla\nkun Klaus kolme kertaa viikossa ratsasti Fenstadiin, jossa hän omien\nsanojensa mukaan oppi yhdessä aamupäivässä enemmän kapteenilta\nkuin Dabbelsteen oli pystynyt ajamaan hänen päähänsä kolmessa\nkuukaudessa. No niin, matematiikka ei kai kuulunutkaan Dabbelsteenin\nvahvoihin puoliin, ja että kapteeni oli Dabbelsteenia taitavampi\nranskanopettaja, oli kai itsestään selvää. Kivulloinen Bertel ei\nasioiden näin järjestyessä voinut kulkea yksinään koko pitkää matkaa\npappilaan ja takaisin kotiin -- vaikkakin oikea syy, miksi Dorthea\nei tahtonut lähettää häntä yksin sinne olikin, ettei hän tietänyt,\nmitä papin vallattomat ja sangen hemmotellut pikkutytöt voisivat\nkeksiä kiusatakseen häntä. Niin että äiti itse luki nyt Bertelin\nkanssa, osittain taas hän antoi Klaun ohjata pojan lukuja. Ja huomasi\nihmeekseen, että Klaus pystyi tähän tehtävään paljon paremmin kuin\nVilhelm, joka myös oli yrittänyt. Klaun untelo -- tai suorastaan\nveltto -- rauhallisuus teki nähtävästi hyvää tunteelliselle, helposti\nkiihtyvälle Bertelille, niin, näytti vieläpä yllyttävän hänen\ntiedonhaluaan ja läksyjenlukuaan.\n\nVanha Thommesen tuli konttorista ja tervehti sydämellisesti rouva\nThestrupia ja Ole Haagensenia. Sitten hän rupesi suoraa päätä\ninnokkaasti kehumaan Vilhelmin näppäryyttä.\n\n\"Kuinka hauskaa onkaan kuulla teidän sanovan niin, rakas Thommesen.\nMutta nyt minä tulin tänne muun ohessa pyytääkseni teitä myöntämään\nVilhelm Adolfille vapaaviikon. Veljeni tässä toivoo niin kovin\nsaavansa nähdä sisarenpojat muiden sulhaspoikien joukossa kohtsillään\npidettävissä häissään, ja ymmärrätte varmaan hyvin, etten tahtoisi\nmielelläni kieltää. Näillä main ei ole muitakaan kuin minun poikani,\njotka voisivat edustaa hänen äitinsä sukua siinä tilaisuudessa.\"\n\nHän tarkasteli koko ajan vanhuksen kasvoja, mutta tämä ei näyttänyt\nhämmästyneeltä, päinvastoin, sehän oli luonnollista, hän sanoi.\n\nDorthea oli päättänyt antaa poikiensa matkustaa häihin. Kaikki saisivat\nmielellään nähdä, ettei Jørgen Thestrupin perhe pelännyt mitään\nhäpeällisiä paljastuksia. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi ennen kuin\nnyt, että hänen pidättyvä käytöksensä, sen jälkeen kun kadonneen\netsimisestä oli luovuttu, voitaisiin tulkita niin, että hänellä oli\nmuutakin peitettävänään kuin kyyneleensä.\n\nNyt hän halusi, heti poikien lähdettyä, pukeutua leskenpukuun ja\npukea Bertelin ja pikkutytöt suruun. Ja sitten hänen oli tehtävä se,\njoka hänestä tähän saakka oli tuntunut niin vaikealta -- kirjoittaa\nThestrupin sukulaisille ja omilleen ja kertoa onnettomuustapauksesta.\n\nHänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kälyään Maren\nSabinea -- kuinka merkillistä oli, että tämäkin oli kokenut samaa\nkuluttavaa odotusta, toivon asteittaista kuolemaa, miehen kadotessa\naivan jäljettömiin. Vaikka Binalle tämä ei kai sentään tuntunut yhtä\nluonnottomalta; aina kun merimies lähtee pitkälle matkalleen, on\nmahdollista, ettei hän koskaan palaa. Sitä paitsi Jørgen oli arvellut,\nettei Ivar Thestrupin ja tämän vaimon välinen suhde ollut kaikkein\nparhaita, vaikkakin vaimo murehti, kun mies oli jäänyt sille tielleen.\nVaimo ei ainakaan ollut mennyt uusiin naimisiin.\n\nSisaret eivät olleet nähneet Jørgen veljeään vuosikausiin. Fredrikke,\nrouva Devle, istui nojatuoliinsa sidottuna huoneessaan Namdalenin\nkapteenintalossa: Karen Anna, rouva Jæker, ei ollut aikoihin käynyt\nedes niin pitkällä etelässä kuin Trondheimissa. Niin että suru tuskin\nmusertaisi heitä -- vaikkakin heistä mahtaisi tuntua omituiselta saada\ntietää, että toinenkin veli oli kadonnut, luonnonvoiman riistämänä,\njoka nähtävästi halusi säilyttää saaliinsa ja salaisuutensa.\n\n\n\n\n7\n\n\nDorthea päätti tänä iltapäivänä ajaa Fenstadiin hakemaan Klaus\nHartvigia. Oli helteistä, ja poikaraukka oli saanut kulkea joka\npäivä edestakaisin jo yli viikon ajan. Siitä huolimatta Lars näytti\nhappamelta saadessaan tietää, että Dorthea tarvitsi jonkun hevosista\ntäksi päivää, ja hän saikin tyytyä vanhaan Ruskoon.\n\nJotta hänellä olisi jonkinlainen tekosyy lähteäkseen, hän täytti korin\nperunoillaan. Neitsyt Langseth oli sanonut kerran talvella, että hän\nmielellään kokeilisi tällä uudella kasvilla ja panisi sitä pari riviä,\nja Dorthea oli luvannut hänelle muutamia tusinoita siemenperunaa.\nMutta nythän neitsyt voisikin saada kaikki tyynni. Dorthea oli\nkyllä aikonut istuttaa ja kylvää puutarhansa on entiseen tapaan --\nJørgenin keppihevosia olikin ollut, että heidän pitäisi vaikuttaa\npuutarhaviljelyksen puolesta täkäläisten talonpoikien keskuudessa.\nDorthean täytyi hymyillä. Jørgenillä ei koskaan ollut aikaa omistautua\nasialle, ja siitä oli seurannut, että Dorthean oli pitänyt ottaa sekin\nomakseen. Ja hän olisi kyllä suonut seuraajilleen Brovoldissa hyvässä\nkunnossa olevan yrttitarhan perunamaineen ja kaikkineen. Mutta kun\nseuraaja olikin Nymoenin väki --. Voihan Matilde saada siemenperunaa\nsekä Aasista että äidiltään.\n\nBertelin arat pikkukasvot kirkastuivat, kun äiti sanoi, että hän\nsaattaisi tulla mukaan tervehtimään Karl-ystäväänsä.\n\nVauhti oli jätettävä Ruskon määrättäväksi. Hiljaista hölkkää ajettiin\nhuonoa metsätietä. Täällä oli ilma melko viileä. Lehtipuut seisoivat\nhiirenkorvalla, ja vastapuhjenneen lehvän tuoksu oli hyvin voimakas.\nEräässä jokilaaksossa Bertel innostui huomatessaan vielä hiukan\nlikaista lunta kuusten alla pohjoispuolella.\n\n\"Katso -- voi katso äiti, se on harakka -- eikö se olekin kaunis!\" Kävi\nilmi, että poika tunsi kaikki linnut, joita he näkivät tai kuulivat.\nHän osasi myös matkia niitä -- viheltää kuin mustarastas harjulla ja\nkuherrella kilpaa viidassa oleskelevien metsäkyyhkysten kanssa.\n\n\"Rakas pikku Bertel, kuka on opettanut sinulle kaiken tämän, mitä\ntiedät linnuista?\"\n\nPoika punastui. \"Vilhelm\", hän sanoi hitaasti. Ja vieläkin hiljemmin:\n\"-- Dabbelsteen.\"\n\nHe tulivat tasangolle. Fenstad sijaitsi oikeastaan kauniisti tumman,\nmetsäisen kummun juurella. Pellot viettivät suoperäistä maata päin,\njossa pienet kirkkaat lampareet heijastivat sinistä taivasta.\nRakennukset olivat kyllä vanhanaikaiset ja rappeutuneet, pärekatot\nja maalaamattomat -- muutamissa ulkohuoneissa oli vain turvekatto.\nMutta kerran se oli mahtanut olla komea talo, -- kun vain sen omistaja\nolisi välittänyt maanviljelyksestä. Ja jos hänellä olisi ollut varoja\nrakennusten kunnostamiseen.\n\n\"Kas tässä, Bertel, sinä voit ajaa.\" Hän tiesi kuinka lasta\nilahduttaisi olla ohjaksissa, kun he ajoivat paikalle. Äidillä oli\nmuka tarpeeksi tekemistä karistellessaan pölyä ja hevosenkarvoja\nvaatteistaan, sitoessaan uudelleen hatunnauhojaan ja suoriessaan\nhansikkaansa.\n\nMutta pihalla ei ollut minkäänlaista liikettä, kun he kaarsivat sisään\nportista. Vain valkoisenkirjava kissa istui kellarinkäytävän ovensuussa\nja nuoleskeli takapuoltaan. Aurinko hellitti ja oljenjätteet ja\nhöylänlastut loistivat kuin kulta ruohoisella mäellä, eikä edes koira\nhäirinnyt iltapäivän hiljaisuutta. Jonkin verran hämmästyneenä Dorthea\nastui vaunuista, otti Berteliä kädestä ja meni päärakennusta päin.\n\nKaikki kuistin ovet olivat sepposen selällään. Tultuaan käytävään\nDorthea kuuli suurtuvasta lyhyitä teräviä huudahduksia ja metallin\nkilinää. Hän hämmästyi niin, että unohtaen koputtaa jäi seisomaan\noviaukkoon --\n\nKlaus seisoi etunojassa, käsivarsi ojennettuna ja syöksyi kimaltava\nsäilä kädessään kapteenia päin, joka seisoi selin Dortheaan. Hiukset\nriippuivat hurjassa epäjärjestyksessä pojan tulipunaisten, hikeä\nvaluvien kasvojen kahden puolen, ja hänen paitansa pursuili vyöhihnan\nyli. Itsepintaisen kiihkeästi hän antoi iskun iskun jälkeen, jotka\ntoinen väisti -- tomu pölisi taistelevien ympärillä aurinkoisessa,\nmelkein tyhjässä, suuressa huoneessa.\n\nYhtäkkiä hento ase putosi kilisten Klaus Hartvigin kädestä. Poika\nseisoi hengästyneenä ja suu auki, ja Cold laski säilänsä, puhjeten\nhohottavaan nauruun: \"Mainiota, suurenmoista, pojannappula -- sinähän\nedistyt! Tällä kertaa sinä olit peijakkaanmoinen --\" ja hän pyyhkäisi\nkasvojaan paidanhihallaan.\n\n\"Eläköön!\" riemuitsi Karlin kimeä lapsenääni. Dorthea huomasi hänet\nistumassa jalat allaan punaiseksi lakatulla teepöydällä keski-ikkunan\nedessä. Auringonpaisteessa, joka tulvi takaapäin, loistivat lapsen\nvaaleat kiharat läpinäkyvänä kultakehänä pikku pään ympärillä.\n\"Eläköön, isä! Voititpa sinä sentään lopuksi!\"\n\nKapteeni hohotti vieläkin äänekkäämmin: \"Isä voitti sittenkin\nlopuksi -- kuulepas, Klaus! Sinusta alkaa jumaliste sukeutua\noikein kunnioitettava vastustaja! Kun sinä vain opit säilyttämään\nkylmäverisyytesi -- mutta sinulla on totisesti oikeat otteet -- no\nnosta nyt säiläsi maasta.\"\n\nYhtäkkiä Klaus huomasi molemmat ovessa seisovat. Hän huudahti\nkauhistuneena: \"Äiti -- tuleeko äiti tänne --!\"\n\nCold kääntyi äkkiä. Hänenkin kasvonsa olivat hyvin punaiset,\npaidankainalot hikiset. Hän tervehti säilällään: \"Rouva Thestrup\n-- mikä viehättävä yllätys.\" Hänen äänessään pulppuili yhä vielä\nnauru. \"Ja kas Bertel! Eläköön, Karl, sinä saat vieraita, poikaseni!\nNiin, rouva -- saatte antaa anteeksi asumme -- meillä on juuri ollut\nmiekkailutunti. Virkistystä näin matematiikan jälkeen.\"\n\nHän ei ollut aivan päissään, mutta ei myöskään täysin selvä. Suuri\npöytä, joka seisoi peräseinällä, oli täpösen täynnä koulukirjoja,\nkarttoja, kirjoitusvälineitä ja piirustuksia, ja kaiken keskellä oli\ntaskumatti, laseja, kannu ja ruokakuppeja. Myös Klaus oli juonut\nviinaa, sen Dorthea tunsi hajusta, auttaessaan takkia pojan ylle.\nAhkerasti anteeksi pyydellen myös Cold puki ylleen liivit ja lievetakin.\n\nKarl oli hypähtänyt alas pöydältä, nyt hän ja Bertel seisoivat ja\nkatselivat toisiaan vaiti ja hämillään. Klaun välityksellä he olivat\naina vaihtaneet tervehdyksiä, vieläpä pikku kirjelappusiakin, mutta\nnyt, kun he seisoivat vastakkain, heillä ei ollut sanaakaan sanottavana.\n\n\"Mutta istukaa toki, rouva Thestrup -- Klaus\" -- kapteeni Cold katseli\nneuvottomana ympärilleen. Klaus siirsi viulukotelon ja metsästystorven\nlähimmästä nojatuolista ikkunalaudalle ja pyyhkäisi siannahkapäällystä\nkädellään. \"Ettekö tahdo riisua viittaanne -- niin, nythän me olemme\noikein saaneet hellettä -- voi Klaus, koetapa, löytäisitkö hänet,\ntyttölapsen, no mikä hänen nimensä taas olikaan --\"\n\nSuurtuvassa oli kauhea siivo -- lattia oli kauttaaltaan syljen ja\nlikaisten saappaan jälkien tahrima. Vaatekappaleita tuoleilla,\nkirjoja ja kalastusvehkeitä lattialla, liitupiippuja, narua,\nveitsiä ja ruutisarvia ikkunalaudoilla. Ja kaikkialla pölyä.\nHuone oli aina vaikuttanut köyhältä ja tyhjältä maalaamattomine\nhirsiseinineen ja verhottomine ikkunoineen. Huonekalut, joita oli\nvähän, olivat vanhanaikaisia ja kömpelöitä -- Cold oli haalinut ne\nkokoon huutokaupoista, osittain talonpojilta. Punainen teepöytä\nposliinilevyineen ja klavikordi [pianoa muistuttava soitin]\nlakattuine ja kullattuine laatikkoineen ilmaisivat kuitenkin, että\ntäällä asui säätyläishenkilö. Ja samalla kun harmaiden hirsiseinien\nainoat koristukset olivat pyssyt ja hirvensarvet, joista riippui\nkalanpyydyksiä, kenttäpulloja ja metsästyslaukkuja, riippui\nuuninseinällä sohvan yläpuolella luonnollisen kokoinen Coldin\nvaimovainajan muotokuva.\n\nKuva oli ihmeellisen elävä, maalattu vuotta ennen heidän avioliittoaan.\nVaaleat kiharat, joita kehysti kedonkukkaseppele, korostivat nuoren\nnaisen hienoa hipiää; hänen vaaleansiniset silmänsä ilmaisivat\nsynnynnäistä hienostusta -- lempeyttä ja rauhaa. Kauniin harteita\nja povea peitti osittain valkoinen nyplätty röyhelö, siniharmaa\natlassilkki verhosi siroa yläruumista ja ympäröi rikkaina\nlaskoksina pyöreitä lanteita. Juel, joka oli sen maalannut, olikin\nColdin väittämän mukaan eräs Kööpenhaminan kaikkein huomatuimpia\nmuotokuvamaalareita.\n\nDorthea ei ollut koskaan voinut ilman liikutusta katsella tätä\nmuistoa Johannes Coldin kadotetun onnen päiviltä, joka yhä kangasti\nnykyisen alennustilan takaa. Mutta niinä harvoina kertoina, kun hän\noli käynyt täällä, oli suurtupa sentään aina ollut siisti ja hyvässä\njärjestyksessä. Dorthea alkoi ajatella: olikohan Marie Langseth taas\n'matkalla' --? Vaikka, jos jotakin sellaista olisi ollut tulossa, ei\nkai Coldin mieleen olisi juolahtanut kutsua paria vierasta poikaa\nkevääksi Fenstadiin?\n\nKlaus Hartvig tuli jälleen sisään talonpoikaisesti pukeutuneen nuoren\nnaisen mukana, joka jäi seisomaan ovensuuhun ja katseli ymmällään\nympärilleen --\n\n\"Voi kuule, koetapa järjestää täällä hiukan -- ei, odotahan. Minunhan\ntäytyisi tarjota teille virvokkeita, rouva, mutta en tiedä -- talossa\non tuskin muuta kuin olutta tätä nykyä, ja oluesta ette pidä, mikäli\nmuistan --\"\n\n\"Pyydän, kapteeni Cold, ei mitään vaivaa minun takiani. Me olemme vain\ntulleet hakemaan Klauta. Ja samalla tahdoin mielelläni suullisesti\nkiittää teitä, kun te niin ystävällisesti luette hänen kanssaan, sehän\non kovin rakastettavaa --\"\n\n\"Pyydän -- sehän on minulle itsellenikin hauskaa.\" Hän nauroi.\n\"Monessa vanhassa upseerissa piilee jotakin koulumestarimaista, kuten\ntiedätte. Ja hän on todellakin hyvä oppilas, teidän Klaunne -- hänellä\non taipumusta juuri niihin aineisiin, joita minä parhaiten pystyn\nopettamaan.\"\n\n\"Nyt hän kuitenkin joutuu matkustamaan pois vähäksi aikaa --\" ja\nDorthea alkoi kertoa veljensä lähestyvistä häistä.\n\nKapteeni työnsi pinon kirjoja ja kirjoitus vihko ja avoimeen\npöytälaatikkoon. Pöytä oli vanha ja jykevä, jalat pallomaiset;\nsellaiset olivat yleisiä kaikkialla talonpoikaistuvissa. Samalla\nkokosi nuori tyttö juoma-astiat ja kupit, ja Klaus pani viinapullon ja\nlasit ruokakaappiin. Voi poikaraukkaa, kuinka hänen on hiki, ajatteli\nDorthea sekä huvittuneena että harmissaan -- miekkailuharjoituksia ja\nviinaryyppyjä sekaisin tämäntapaisena iltapäivänä, sehän on omiaan\nhikoiluttamaan.\n\n\"Häihin -- kas, kas, pääsetkö sinä häihin, Klaus! On muuten vahinko,\nme kun olemme päässeet niin hyvään vauhtiin opinnoissa --.\" Hän alkoi\njälleen nauraa, taputellen suutaan nikotustaan peittääkseen. Sitten\nhän iski silmää Klaulle: \"Mitäs arvelet, käytämmekö tilaisuutta\nselostaaksemme rouva äidille suunnitelmiamme --? Niin, kuulkaapas --\"\nMutta samassa tuli nuori nainen jälleen sisään, kantaen tinakannua ja\nkolmea tinatuoppia. \"Hyvä on, tässä on siis olutta.\"\n\nDorthea otti vastaan pikarin ja kostutti huuliaan. Cold tyhjensi\nomansa, mutta Klaus koetti olla, kuin ei olisi nähnyt, että kapteeni\noli kaatanut hänellekin. Pojan saama opetus täällä Fenstadissa oli\nnähtävästi monipuolisempaa, kuin äiti oli aavistanutkaan -- vaikka\nhänen tietonsa matematiikassa olisivat erinomaisesti lisääntyneet,\nedistyi hän kai muissakin, vähemmän hyödyllisissä taidoissa.\n\n\"Kuten näette, rouva Thestrup, me elämme niin sanoakseni leirielämää\ntässä talossa. Taloudenhoitajattareni ei ole täysin terve, hän on ollut\nnäinä päivinä vuoteessa.\"\n\n\"Sepä ikävää -- minulla oli näet asiaa myös neitsyt Langsethille.\nToivottavasti sairaus ei sentään ole vakavaa laatua.\"\n\n\"Herra tiesi!\" Kapteeni Cold pyyhkäisi hehkuvan punaista otsaansa.\n\"Oikeastaan, kun te kerran satutte tulemaan tänne juuri tänään --\" hän\nnäytti epävarmalta ja hermostuneelta -- \"oikeastaan minä toivoisin,\nettä kävisitte häntä katsomassa, Dorthea-rouva -- Falletin nuori,\nsenkin haaska, on päissään yötä päivää.\"\n\nDorthea huomasi silmäyksen, jonka hänen nuori poikansa lähetti\nkapteenille. Hän tunsi tämän miesten keskeisen paheksumisen merkin,\nkun toinen ajattelemattomuuttaan ilmaisee naiselle, mitä toinen pitää\nsopimattomana tämän korville. Vaistomaisesti hän katsahti ympärilleen,\nmutta molemmat pikkupojat olivat kadonneet.\n\n\"Käyn hyvin mielelläni häntä katsomassa, jos luulette siitä olevan\njotakin apua kiltille neitsyellenne.\"\n\nNäytti kuin Klaus olisi tahtonut sanoa jotakin vastaan, mutta kapteeni\nkerkesi edelle: \"Tahtoisitko katsoa, voisitko löytää koirat, hyvä\nystävä?\" Hän heitti pojalle pari kaulanauhaa ja ketjut. \"Oli kuin\nolisin kuullut niiden haukkuvan aidan luona vähän aikaa sitten. Ne\nkarkasivat aamulla -- Belinda, ajokoira, minun kai täytyy ihan laskea\nkuula sen kalloon -- en voi pidättää sitä ajamasta lampaita, ja se\nhoukuttelee toiset mukanaan. Kaikki on ihan helkkarinmoisesti tässä\ntalossa\" -- hän kivahti. \"Minä olen ihan -- suottehan anteeksi, rouva,\nkuljen edellä näyttääkseni teille tietä.\"\n\nKäytävästä veivät portaat, kapeat kuin kanan tikapuut ja hyvin\nhorjuvat, avoimeen toisen kerroksen eteiseen: \"Näistä hän putosi\",\nselitti Cold, \"ne olivat liukkaat sateesta -- hän satutti itsensä kyllä\nhyvin pahasti --\"\n\nDorthea tarkasti kapteenia epäillen ja kohotetuin kulmin. Miehen\naiheettomat naurukohtaukset, kiusaantunut ilme, joka levisi hänen\npunoittaville kasvoilleen, kun hän vain hetkeksikään lakkasi\nhymyilemästä ja lörpöttelemästä, kavalsi ettei hän ollut ainoastaan\nhiukan päissään, vaan että myöskin levottomuus ja huolet kalvoivat\nhäntä.\n\nJohannes Cold ohjasi hänet suuren huoneen kautta, jossa oli kangaspuita\nja rukkeja; katon laipiosta riippui min. Miehen aiheettomat\nnaurunkohtaukset, kiusaantunut avasi pääty huoneen oven. \"Täällä on\nrouva Thestrup, joka tahtoo tulla tervehtimään sinua, Marie -- miten\nsinä oikein jaksat? Etkö voi jo hiukkasen paremmin, vai mitä?\"\n\nInhottava maksoittuneen veren löyhkä osoitti Dorthean epäluulon\noikeaksi. Vuode oli varjossa vinokaton alla, mutta Marie Langsethin\nkasvot kumottivat miltei yhtä keltaisina kuin hänen keltainen tukkansa,\njoka riippui takkuisena yömyssyn alta. Hänen nenänsä oli terävä,\nsilmät ja ohimot olivat painuneet syvään, niin että Dorthea ajatteli\nkauhistuneena: \"Mutta hänhän on kuolemaisillaan --.\"\n\nLattialla neitsyen vuoteen edessä istua kyyhötti pikku Margrete\nja tuuditteli riepunukkejaan, joille hän oli valmistanut vuoteen\nylösalaisin käännettyyn rahiin.\n\n\"Miten sinä oikein jaksat\", toisti Cold ja antoi kasvojensa painua\ntyperän osaa ottaviin poimuihin. \"Hiukan paremmin, eikö niin, Marie?\nEihän sinussa ainakaan ole kuumetta enää, vai mitä? -- Et tunnu enää\nniin kuumalta.\" Neitsyt Langseth vavahteli vilunväreissä.\n\nDorthea kuohahti: \"Voi, menkää matkaanne, Cold, enhän voi tehdä yhtään\nmitään, niin kauan kuin seisotte siinä töllistelemässä -- ja viekää\nlapsi pois -- ottakaa lapsenne mukaan ja menkää matkaanne.\"\n\nIso mies seisoi siinä holtittomana, surkean nolon näköisenä.\n\n\"Voi Cold, Cold, olen niin kauhean kipeä -- luulen että kuolen\",\nvaikeroi Langsethin neitsyt. Hän käänteli ja väänteli päätään\npieluksilla. \"Mene nyt -- rakas ystävä, etkö nyt voi mennä, Cold -- kun\nrouva Thestrup tahtoo, että sinä menet.\"\n\n\"Niin, menkää nyt, kapteeni Cold, ja ottakaa Margrete mukaanne.\"\n\n\"_Eh bien_ -- tule siis, pikku karitsaiseni -- täällä me kaksi olemme\ntodella liikaa.\" Ja typerästi nauraen kapteeni nosti tyttölapsen\nkäsivarrelleen. Pienokainen tuntui viihtyvän siinä hyvin; luottavaisena\nhän painautui isäänsä. \"Nuketko -- täytyykö sinun nukkiesikin tulla\nmukaan, sanoitko niin, Greta pieni?\" Dorthea näki tavallaan iloisena ja\nosaa ottavaisena, että Cold tunsi sentään hellyyttä aviotonta lastaan\nkohtaan.\n\nHeti kun molemmat olivat kadonneet, heitti Dorthea päällyspatjan\nsivuun. Maksoittuneen veren haju oli aivan tukahduttava. Varovaisesti\nhän tunnusteli sairaan vatsaa -- se oli pöhöttynyt, reidet ja sääret\nolivat ajettuneet ja kiilsivät pingottuneina: \"Mutta hyvä Jumala ja\nLuoja, Marie -- teissähän on lapsivuodekuume, tyttö raukka --\"\n\n\"Niin onkin.\" Langsethin neitsyt valitteli, vilunvärähdys vavahdutti\nhänen ruumistaan. Dorthea peitti hänet jälleen nopeasti. \"Se oli jo\nniin pitkälle ehtinyt tällä kertaa -- voi Herra Jeesus, kuinka minuun\nkoskee, kuinka minuun koskee.\" Hänen äänensä oli aivan ohentunut\nkärsimyksestä.\n\n\"Eikä ketään muuta hoitamassa kuin vanha epäsiisti Falletin muori?\"\n\n\"Olin ajatellut, ettei ihmisten tarvitse pistää nenäänsä tähän --\nMartha Fallet ainakaan ei kerro liikaa.\"\n\n\"Mutta rakas ihminen -- tällä menollahan te panette henkenne alttiiksi.\"\n\n\"Samantekevää, niin minusta melkein tuntuu. Voi ei sentään --\" sairas\nalkoi valitella, melkein itkien, \"en tarkoita sitä, Jumala antakoon\nminulle anteeksi -- enkä minä uskallakaan kuolla, niinkuin minä olen\nelänyt -- silloin menisin suoraa päätä helvettiin --\"\n\n\"Älkäähän nyt.\" Dorthea oli ottanut yltään päällysvaatteet; hän\nkääri ylös hihansa kyynärpäitä myöten. \"Onko teillä täällä jotakin\nesiliinan tapaista, Marie -- tuossako lipastossa? Kas niin. Herra\nJumala, hyvä Marie, meidän Herramme ymmärtää kai kyllä, ettei\nyksinäisen naisihmisen ole niinkään helppoa, varsinkin kun toinen on\noman talon väkeä.\" Jälleen hän alkoi vaivata aivojaan palauttaakseen\nmuistiinsa, mitä tohtori Langemack oli tehnyt hänelle, kun hän makasi\nlapsivuodekuumeessa Bertelin syntymän jälkeen. He olivat hieroneet\nhäntä kuumalla villavaatteella, kun hän oli pahimmin hikoillut -- mutta\nLangsethin neitsyen koko ruumis oli varmasti niin arka, ettei hän\nsietäisi sitä. Ja niin kauan kuin vilunväristykset jatkuivat, olisi\nuskallettua aukaista ovea kutomahuoneeseen -- vaikkakin tämä kauhea\nsakea ilma varmasti pahensi potilaan päänsärkyä.\n\n\"Sanoisitteko minulle, mistä löytäisin puhtaita lakanoita -- niin tuon\nvettä. Minähän voin joka tapauksessa hiukan hoivata teitä, niin saatte\nnähdä, että teidän heti tulee hiukan parempi olla.\"\n\n\"Vaihtaako -- mutta eikö se ole vaarallista -- Martha sanoo --\"\n\n\"Akkojen loruja!\" Dorthea yritti puhua hilpeästi ja ponnekkaasti.\nSydämessään hän oli sanomattoman kauhistunut -- mitä ihmettä hän\noikeastaan osasikaan tehdä? Lähettääkö sana Mads Olsenille ja antaa\ntämän iskeä sairaan suonta -- vaikkakin Marie varmasti oli jo\nnyt menettänyt kovasti verta -- mutta se oli kai sentään tehtävä\nlieventämään ajettuneiden jalkaraukkojen pingotusta.\n\nLangsethin neitsyt mumisi jotakin, ettei puhtaita lakanoita luultavasti\nollut -- kapteenin talo oli niin huonosti varustettu siinä suhteessa.\nHänen oli usein täytynyt ottaa omistaan. Oli, se oli kyllä hänen\narkkunsa siinä ovensuussa. Hän puhui koko ajan surkealla valittavalla\näänellä.\n\nPaitojen, yönuttujen ja huivien, patjakangaskääröjen ja kauniisti\nkokoon laskostettujen villaisten vuodepeitteiden alta Dorthea\nlopultakin löysi pakallisen rällipyyhkeitä ja parin hienoja kirjailtuja\nliinalakanoita. Hän levitti ne kahdelle tuolille, niin että ne hiukan\ntuulettuisivat.\n\n\"Morsiuslakanani\", nyyhkytti sairas, \"Herra Jumala, niidenhän piti olla\nmorsiuslakanoitani. -- En ajatellut niitä kirjaillessani, että loppuni\nolisi tällainen.\"\n\n\"Nehän voidaan pestä, Marie, niin ne ovat taas aivan kuin uudet. Meidän\ntäytyy käyttää mitä on, te ette voi kauemmin maata tässä pesässä.\"\n\nTäytyi tehdä ainakin minkä voi. Dorthea veti esiin sen astian, jota\npidetään vuoteen alla, ja heitti esiliinan sen yli. \"Voi ei, rouva\nThestrup, eihän tällainen työ sovi teille.\"\n\n\"Eihän täällä näy olevan ketään muutakaan siihen.\" Pää pystyssä\nharmista Dorthea-rouva poistui huoneesta.\n\nCold seisoi ja nojasi eteisen kaiteeseen. Hän kääntyi aivan kuin\nkysyäkseen jotakin, mutta huomattuaan, että rouvalla oli jokin esine\nesiliinansa alla, hän kävi tummanpunaiseksi ja loi silmänsä muuanne\nrouvan kulkiessa ohi.\n\nTyhjässä keittiössä istui Martha Fallet kokoonlyyhistyneenä lieden\nreunalla. Hän nukkui niin raskaasti, että tuhisi. Dorthea ravisti\nvanhaa hyllyvää rumilusta. \"Kuules, mene tyhjentämään tämä. Ja tuo\nsitten sisään pari vesiämpäriä --\"\n\nMartha vastasi äkäisesti, että poikakin oli pellolla.\n\n\"Häpeä vähän -- voithan sinä itsekin kantaa ne tänne.\"\n\nSuurin pata oli puolillaan vettä, ja se oli ainakin haaleaa. Dorthea\nkäänsi padan koukkua ja lisäsi hiiliä alle, niin että tuli syttyi.\nKyyristyneenä hän puhalsi mustuneeseen lieteen, samalla kun eräänlainen\najatusyhtymä herätti hänessä etäisen muiston -- hän oli kerran nähnyt\nnuotion metsänlaidassa, mustat olennot sen ympärillä, naisen joka\npolvillaan puhalsi savuaviin tuoreisiin puihin -- ja hänen mieleensä\ntuli nimi, joka viime aikoina niin usein oli ollut hänen ajatuksissaan.\nTämä henkilö kuului olevan nykyään etelässä päin.\n\nNoustessaan jälleen portaita ja tultuaan eteiseen kuumavesiämpäri\nkädessään hän sanoi ilman muuta kapteenille: \"Sanokaa minulle, Cold,\ntiedättekö onko tietäjävaimo vielä Aaserudissa? Niin että saisimme\nhänet käsiimme.\"\n\n\"Tietäjävaimoko --?\" Mies katsahti häneen aivan kauhuissaan.\n\n\"Niin. Nyt on tosiaan syytä kokeilla, onko perät siinä, mitä kerrotaan\nhänen ihmeellisestä lääkitsemistaidostaan.\"\n\n\"Enpä olisi luullut\" -- mies oli nähtävästi hämillään, \"Te olette aina\npuhunut niin halveksuen -- kansan taikauskosta.\"\n\n\"Niin, mutta nyt en tosiaankaan tiedä, mihin muuten ryhtyä. Täkäläinen\nkätilömme\" -- Dorthea vavahti hiukan -- \"on varmasti kiusannut\nkuoliaaksi joka vuosi yhtä monta vaimoa kuin on auttanutkin. _Kerran_\nkäytin hänen apuaan ja sain tarpeekseni! Välskäri Olsen taas voi\nvetää ulos hampaan ja iskeä suonta -- mutta muuten\" -- hän kohautti\nharteitaan. \"Ja jos etsimme lääkäriä Kristianiasta niin parhaassa\ntapauksessa siihen menee kolmatta vuorokautta, ja silloin voi kaikki jo\nolla myöhäistä. Jos ratsastatte heti kohta Åserudiin ja vaimo on vielä\nsiellä, voitte palata kotiin hänen kanssaan jo keskiyöllä. Ja uskokaa\nminua, tässä ei ole aikaa hukattavissa.\"\n\n\"Onko hänen vointinsa tosiaan _niin_ huono?\"\n\n\"Ajan kotiin, kun olen auttanut Marieta missä kykenen -- minun täytyy\ntuoda sieltä yhtä ja toista ja ilmoittaa, että jään tänne yöksi. Karl\nvoi tulla mukaan, ja Greta -- onhan ihan hullua, että neitsyellä on\nollut koko ajan tyttö vuoteessaan -- nyt kun hän on niin sairas.\nTehkää niinkuin pyydän, kapteeni Cold -- tehän olette joka tapauksessa\naiheuttanut tyttöraukan tuskat.\"\n\nCold aikoi nähtävästi vastata kiivaasti, mutta Dorthea tarttui\nvesiämpäriin ja meni sisään.\n\nHän hoivasi sairasta kykynsä mukaan, saatavissa olevien välineiden\navulla, ja pyysi sitten nuorta neitoa, jonka hän oli tavannut alhaalla\nsuurtuvassa, istumaan Langsethin neitsyen luona, kunnes hän palaisi.\nSitten hän riensi alas etsiäkseen käsiinsä lapset.\n\nKlaus Hartvig tuli, muassaan mytyllinen kirjoja, joita hän rupesi\nsovittamaan taakse ajopeleihin: \"Mitä äidillä on tässä?\"\n\nPerunakoppa. \"Anna sen olla siinä, poikani.\" Korin näkeminen saattoi\nDorthean tavallaan aiheettomaan mielenkuohuun. -- Siemenperunaraukat,\njotka eivät missään tulisi hyödyksi, kasvoivat hänen kiihtyneessä\nmielikuvituksessaan pienoiskuvaksi menetyksistä, hyvän tappioista --\njoita ihmiset aiheuttavat hillittömillä intohimoillaan haaskatessaan\nterveyttä ja hyvinvointia, järjestystä ja turvallisuutta, niin, vieläpä\nsielunrauhaa ja onnea ja elämää. Hän kokosi hameensa kädellään ja\njuoksi pihan yli, huutaen äänekkäästi ja kimeästi, sillä hän oli itkuun\npurskahtamaisillaan: \"Bertel -- Karl, Bertel -- Karl, missä te oikein\nolette?\"\n\nPitkän etsinnän jälkeen hän löysi pikkupojat. Nämä makasivat vatsallaan\nnurmella likellä pajaa pienen lähteen ääressä, joka pulppusi maasta. Kun\nhe kuulivat, että Karl pääsisi mukaan Brovoldiin ja saisi olla yötä,\nhe alkoivat hyppiä ja taputtaa käsiään riemusta. Dorthea sai heidät\nmukaansa ja asetti heidät istumaan taakse vaunuihin.\n\nGretaa hän ei löytänyt mistään. No niin, se asia sai siis olla.\n\nHän jätti ohjakset Klaulle. Poika ei sanonut sanaakaan kotimatkalla,\nhän oli nähtävästi hämillään ja nolo. Mutta äiti ei tällä kertaa\nvälittänyt auttaa poikaa. Vaikka eihän Klaus oikeastaan ollut\nsyypää siihen, että hän näin oli sekaantunut tähän kiusalliseen ja\nsopimattomaan juttuun. Mutta Dorthea oli vihainen, eikä sentään\nyksinomaan vihainen: kun hänen kerran oli täytynyt ryhtyä johonkin, oli\ntämä tavallaan johtanut pois hänen ajatuksensa hänen omista suruistaan\nja huolistaan, ja se taas tuntui vapauttavalta -- vihastuminenkin oli\ntehnyt hyvää viime viikkojen näännyttävän avuttomuuden jälkeen.\n\nJa niin matkasivat äiti ja poika kotiinpäin syvän äänettömyyden\nvallitessa.\n\nAurinko oli jo laskenut harjun taa, kun Dorthea ajoi takaisin\nFenstadia päin. Valkoinen sumu nousi suolta ja levisi laakson\npohjalla sijaitsevien peltojen yli. Alhaalla lounaassa kiilui uusi\nhunajankarvainen kuunsirppi metsänlaidassa.\n\nNyt oli keittiö väkeä täynnä. Valkea palaa roihusi liedessä, ja Martha\nFallet oli kerrankin niin hereillä kuin hän yleensä voi olla ja\nkertoili talonväelle jotakin -- Dorthea aavisti, että kertomus koski\nneitsyen tilaa. Rouva ajoi kaikki matkoihinsa, ystävällisesti mutta\npäättävästi, ja alkoi valmistaa lääkkeitään.\n\nLangsethin neitsyen huone oli jo melko pimeä -- siinä oli vain yksi\nainoa pieni päätyikkuna. Mutta Dorthea huomasi heti, että sairas\nnyt oli hehkuvan kuuma. Hän makasi silmät sepposen selällään ja\ntummankiiltävinä, ähkyi ja mutisi silloin tällöin jotakin. Nuori tyttö,\njonka Dorthea oli pyytänyt pitämään neitsyttä silmällä, selitti että\ntämä oli käynyt kuumeiseksi pian sen jälkeen kun rouva Thestrup oli\nlähtenyt. Tyttö -- hänen nimensä oli Magnille -- vaikutti järkevältä.\nDorthea ymmärsi, että hän oli nähtävästi ainoa koko talossa, jolta voi\nodottaa jotakin apua.\n\nPikku Margrete oli jälleen joutunut neitsyen vuoteeseen. Hän nukkui\nmakeasti hiestä kosteassa, pahanhajuisessa pesässä. \"Kuulehan Magnille\n-- sinä kyllä osaat valmistaa hänelle vuoteen suurimpaan villakoriin\nminkä löydät kutomahuoneesta.\" Dorthea nosti varovaisesti lapsen\nsyliinsä.\n\nTuntui kuin Marie Langseth ei olisi tajunnut, mitä hänelle tehtiin.\nDorthea sai pari kuivaa pyyhettä hivutetuksi sairaan alle ja pari\nsuurta patjaa kohottaakseen hänen pöhöttyneitä sääriään. Sitten hän\nasetti lämmitetyt pussit, jotka sisälsivät hyväätekeviä yrttejä,\nsairaan vatsalle ja reisille, kohotti Langsethin neitsyen puolittain\nistumaan ja koetti antaa hänelle lämmintä kamomilla- ja salviateetä.\nOsa valui leualle, mutta osa meni sentään hänen suuhunsa.\n\nMagnille oli tullut sisään ja seurasi tarkkaavaisena Dorthean toimia.\nTämä selitti: \"Sinun täytyy pitää huolta siitä, että sairas koko ajan\non hyvin peitetty, aina kaulaa myöten. Ja tämän pyyhkeen, jonka olen\nasettanut hänen otsalleen, kastelet kylmässä vedessä heti, kun se\ntuntuu liian lämpimältä -- voit myös kastella hänen huuliaan märällä\nrievulla, mutta hänen ei pidä saada mitään kylmää juodakseen, vaikka\nhän rukoilisi kuinka hartaasti hyvänsä. Sen sijaan saat antaa hänelle\nhiukan tätä teetä, se on vertapuhdistavaa. Mutta peitä teekannu aina\noikein tarkkaan, niin että se pysyy lämpimänä. Paras saada hänet\nhikoamaan aika lailla, niin että vieraat ainekset poistuvat niin\nnopeaan kuin suinkin. Mutta pää ei saa tulla liian kuumaksi -- näetkös,\nse voi suorastaan olla vaarallista hänen ymmärrykselleen.\"\n\nDorthea aukaisi oven kutomahuoneeseen sepposenselälleen ajaakseen edes\nhiukan ulos sitä löyhkää, joka täytti huoneen ilman. Hän yritti avata\nikkunaa, mutta koko talossa ei luultavasti ollut ainoatakaan ruutua,\njota olisi saattanut avata. Niin että hänen piti avata ovi ulkoeteiseen.\n\nHänen täytyi rakentaa jonkinlainen suojaverho pienokaisen korin\nympärille, niin ettei lapsi saisi vetoa. Herranen aika, tässä lapsi nyt\nnukkui kuin pikku Mooses kaisla-arkussaan, ajatteli Dorthea säälien.\nJa kuten Mooses, saisi kai pikku Greta suostua siihen, että oma äiti\npuhui hänestä löytölapsenaan -- vaikka ei, Dorthea muistikin hiukan\nhäpeissään, että Sanan mukaan Mooses todellakin oli heprealaisen vaimon\neikä faaraon tyttären poika. Että äiti olisi ollut faaraon tytär, oli\nvain sopimatonta kuvittelua, joka lapsena oli noussut hänen mieleensä\n-- eräänä sunnuntaina kirkossa, kun hänen isäpuolensa oli loputtomiin\npuhunut Mooseksen löytämisestä Niilin virrasta, oli pikku Dorthea\najatellut, että hän kysyisi heidän kotiintultuaan, kuinka saatettiin\ntietää, ettei Mooses todellakin ollut egyptiläisen prinsessan tytär.\nMutta tietenkään hän ei koskaan ollut uskaltanut kysyä.\n\nHän laski mielessään, jouluksi oli kolme vuotta Langsethin neitsyen\nKristianian matkasta. Pikku raukka, hän oli siis vuotta Rikkeä\nvanhempi. Mutta nähtävästi molemmat, sekä \"Marie-täti\", jonka nimen\ntyttö oli antanut neitsyelle, ja kapteeni sentään pitivät lapsesta.\n\nDorthea ei voinut olla katselematta kangasta, jota Langsethin neitsyt\noli kutonut. Kudos -- niin, oli liian hämärää, jotta hän olisi tarkoin\nvoinut nähdä kuviointia, mutta varmasti se oli kaunis, ja kangas tuntui\nkäteen kiinteältä ja tasaiselta. Jälleen rouva Thestrupin täytti sama\nsyvä ja surunsekainen harmi -- _miksi_ ihmiset asettavat olonsa niin\nepäviisaasti! Kaunis, taitava tyttö -- mikäli hän tiesi, hyvästä\nkodistakin -- ottaa emännöitsijän paikan leskimiehen luona, joka on\nvielä tulisimmassa iässä. Täytyihän tytön tietää, mitä tällaisesta\ntavallisesti seuraa -- ja kuinka epätodenmukaista oli, että kapteeni\nmenisi hänen kanssaan naimisiin. Ja tässä makaa nyt pikku Margrete\nraukka ja sisällä äiti, joka on vaarassa kuolla mitä kauheimpiin\nkärsimyksiin.\n\nHän oli mennyt ulos kuistille saadakseen suun täydeltä raitista ilmaa.\nSaattoihan hän samalla pistäytyä panimoon nähdäkseen, oliko Martha\ntehnyt niinkuin häntä oli käsketty ja pannut käytetyt vaatteet likoon.\n\nKun rouva Dorthea juuri palasi kulkien kasteesta kosteaa ruohonurmea,\nratsasti kapteeni Cold pihalle. Dorthea pysähtyi kynnyspaadelle\noven eteen ja odotti toista: \"Tulette yksin -- eikö vaimo ollutkaan\nAaserudissa?\"\n\n\"Ei, lintu oli jo lentänyt pois. Mutta he lupasivat lähettää hänelle\nsanan. Niin että kaipa hän tulee. Koska te nyt kerran uskotte, että\npaha on pahalla parannettava.\" Kun Dorthea ei vastannut mitään, kysyi\nkapteeni vähemmän jyrkkään sävyyn: \"Entäs potilaanne -- kuinka hän\njaksaa?\"\n\n\"_Ei_ hyvin, kapteeni Cold.\"\n\nMies seisoi ja kaiveli maata jalallaan. \"Ette saa uskoa, rouva\nThestrup -- ette saa epäillä kiitollisuuttani. Kunniani kautta, teidän\ntäytyy luottaa minuun, kun sanon, että jos Marien kävisi hullusti, se\ntuottaisi minulle syvää surua.\"\n\n\"Ja minä kyllä pelkään\" -- Dorthea kohautti harteitaan -- \"että\n_saatte_ valmistua vastaanottamaan syvää surua, kapteeni Cold.\"\n\nKapteeni oli ymmärtävinään väärin Dorthean liikkeen. \"Teidänhän on\nvilu, Dorthea, te värisette kylmästä.\" Ja se oli muuten tottakin,\nDorthean vaatteet olivat kastuneet aivan läpikotaisin hänen\nhoivatessaan sairasta. \"Tulkaa sisään, tulkaa suurtupaan saamaan\njotakin lämmittävää.\"\n\nSuurtuvassa olikin lämmintä, mutta ilma auringonpaahtamien hirsiseinien\nsisässä tuoksui pölyltä ja piintyneeltä tupakansavulta. Huone vaikutti\nvieläkin alakuloisemmalta ja köyhemmältä näin yöllä -- alastomina\nammottavat ikkunat läpäisivät kalpeaa yöllistä valoa, jota ruutujen\nhimmeä epätasainen lasi hiukan vaimensi. Seinillä riippuvat ja soppiin\ntyönnetyt tavarat olivat vain tummempia möhkäleitä hämärässä. Mutta\nuunin luota loisti muotokuvan valoisa hahmo miltei aavemaisena.\n\nKapteeni riensi kulmakaappia kohti, mutta Dorthea pysäytti hänet:\n\"Kiitos, _minä_ en halua viinaa. Ja _te_ voitte odottaa edes sen\nverran, että ehdin yläkertaan.\"\n\nCold pysähtyi äkkiä, naurahti hiukan hämmentyneenä. \"Kuten teidän\narmonne käskee --\"\n\n\"-- mutta ettekö edes suvaitsisi pitää hyvänänne mitä vähäinen\ntaloni pystyy tarjoamaan\" -- hän teki suuren liikkeen kädellään.\nFajanssipöydälle keski-ikkunan alle oli asetettu ruokaa. Cold veti\nkaksi siannahalla päällystettyä nojatuolia pöydän ääreen. \"Suokaa\nminulle kunnia --\"\n\nDorthea tunsi yhtäkkiä, kuinka hänen oli nälkä. Hänellä oli ollut\nniin paljon tekemistä lyhyenä hetkenä kotona Brovoldissa, että hän\nsuorastaan oli unohtanut syödä. Niin että hän istuutui ja otti eteensä\npalasen herneleipää ja makkara viipaleen. Kapteeni kaatoi tinakannusta\nolutta, mutta se oli jo aivan väljähtynyttä ja sitä paitsi lämmintä.\n\n\"Tietenkin minä ymmärrän hyvin -- te olette suutuksissanne minulle\nsukupuolenne edustajana, jos sallitte minun käyttää tätä lausetapaa!\"\nCold irvisti, valaessaan alas suupalansa pahanmakuisella oluella.\n\"Il y est un esprit de corps aussi entre les femmes, n'est-ce pas?\n[Naistenkin kesken on yhteishenkeä, eikö niin?] Ja nyt te olette\nkiihdyksissä Marien puolesta, elostelija-heittiön takia -- älkää sanoko\nmitään, tiedän Herra nähköön, mitä minusta ajattelette. No niin, eihän\nkukaan piru vieköön saata vaatia, että osaisitte katsella asioita\nmiehen kannalta.\"\n\n\"Hyvä herra kapteeni, ei ole syytä kirota niin taukoamatta -- minä\nkyllä ymmärrän.\"\n\n\"Sieluni autuuden nimessä, ette te ymmärrä, Dorthea! Te olette\nharvinaisen ihana nainen, teidän ystävyytenne on ollut keitaana tässä\nerämaassa -- keitaana, jossa minun kylläkään ei ole sallittu käydä\nvarsin usein! Niin, olkaa varma, että kunnioitan teitä, kallis ystävä\n-- annan teille arvoa, olette minulle rakas. Mutta taivaan Jumala,\nkuinka saattaisittekaan tietää mitä maanpakolaisuus on, mitä merkitsee\njoutua tällaiseen erämaahan, olla tuomittu kitumaan vuosia elämästään,\nmiehen parhaita vuosia, tällä kauhealla paikkakunnalla.\"\n\nDorthea katsahti ympärilleen kolkossa tuvassa:\n\n\"Eihän tämän paikan sentään olisi tarvinnut olla niin kauhea, kapteeni\nCold. Kun vain olisitte tahtonut tehdä jotakin maatilastanne.\nTiedättehän, että monet norjalaiset upseerimme hoitavat\nmallikelpoisesti talojaan, niin että se on esimerkkinä tavalliselle\ntalonpojalle. Fenstadhan on itse asiassa hyvin arvokas maatila, se\nvoisi tulla --\"\n\n\"Fenstad!\" keskeytti kapteeni hänet, ja oli kuin hänen äänensä olisi\nsähissyt vihaa. \"Tiedättekö mitä _fen_ merkitsee muinaisnorjassa?\nKuulin sen ylioppilas Dabbelsteenilta -- se tarkoittaa suota, suomaata,\nlätäkköä, savikuoppaa nykynorjaksi --\"\n\n\"Sehän kuuluu hyvin todenmukaiselta -- täällähän on suuri suo aivan\nlähellä. Mutta ojittaminen tekisi suuren osan siitä mainioksi niityksi.\"\n\nMies purskahti nauruun:\n\n\"Saatte koko Fenstadin minulta viljeltäväksi ja omaksenne -- jos\nnukutte yhdenkin yön kanssani.\"\n\n\"_Minulla_ ei ole varaa antaa niin paljon maatilasta\", sanoi rouva\nThestrup kuivasti.\n\nKun Cold vaikeni, nähtävästi hiukan hämillään, jatkoi Dorthea\nhiljaisesti:\n\n\"Minusta tuntuu, että sen hinnoittelun mukaan Marie Langseth olisi\naikoja sitten saanut omistusoikeuden Fenstadiin.\"\n\nHämärästä huolimatta Dorthea näki, että Cold tarkasteli häntä\nläpitunkevasti:\n\n\"Ei, rakas ystävä -- maailmassa on _paljon_, jota teidän tapaisenne\njärkevä nainen ei koskaan ymmärrä.\" Hän naurahti katkerasti: \"Mutta\nMarie ymmärtää -- juuri sen vuoksi, että _hän_ ei ole järkevä.\"\n\n\"Herranen aika, Cold, sitähän ei ole vaikeata ymmärtää. Hän on\ntaloudenhoitajatar, joka on palkattu emännän tehtäviin. Kunnes tottumus\nsaa aikaan, että hän ottaakin hoitaakseen enemmän velvollisuuksia kuin\nsopimukseen alkuaan kuului. Kuten Jumala ja ihmiset tietävät, tapahtuu\nnäin joka ainoa päivä.\"\n\n\"Kas siinä sitä ollaan, kas siinä sitä ollaan!\" Kapteeni naurahti\njälleen, samaa vastenmielistä rumaa naurua. \"Siinä kaikki, mitä _te_\nymmärrätte, Dorthea. Kyllä teidän on kelvannut, olette tietänyt aina\nniin varmasti, mitä teidän kulloinkin on ollut tehtävä. Ensimmäinen\naviopuolisonne oli ukko, kunnon mies, jonka syliin teidät lykättiin,\nkun vielä tuskin olitte täysinkehittynyt neito --. Ettekö alistunut,\ntukahduttanut jokaista salaisesti hiipivää ajatusta, kaikkia\nepämääräisiä toiveita, kernaammin kuin annoitte sielunrauhanne ja\npuhtaan omantuntonne alttiiksi? Se oli kaunista, se oli ihailtavaa --\nmutta kuinka kykenisitte ymmärtämään sydämiä, jotka eivät pysty näin\njaloon alistumiseen? Ja toinen puolisonne -- häntä te rakastitte,\nsen tiedän -- kaikki hänen omituisuutensa, jotka olisivat saattaneet\nheikomman naisen kapinaan -- -- -- ei, ei, älkää suuttuko minulle,\ntarkoitukseni ei ole alentaa Thestrupia, hänellä oli hyviä, niin,\nsuuria ominaisuuksia, hän oli itse rehellisyys. Enkä epäile sitä että\nhän on ollut ihastuttava aviomies kaikessa, mikä on tärkeintä\" --\njälleen Cold puhkesi inhottavaan nauruun. \"Te hyväksyitte niin karvaan\nkuin makeankin -- hänen levottoman temperamenttinsa, hänen vaateliaan\nja kokeiluihin alttiin luonteensa, yksinäisen ja työteliään elämän\nvaikeissa taloudellisissa olosuhteissa, joihin hän teidät tuomitsi. Te\nluovuitte viettämästä niitä riemuvoittoja, jotka kuuluvat kauniille\nja viisaalle naiselle, niin, vieläpä vaalimasta kauneuttanne -- ja\nkunnioitan teitä sen vuoksi, viisas ja hyvä ystävä! Mutta mitä tietää\nteidän väkevä, päättäväinen sielunne epätoivosta, epävarmuudesta,\npetollisen toivon tuskista --\"\n\n\"_Nyt_ kai minä ainakin olen tullut tuntemaan ne\", kuiskasi Dorthea\njärkyttyneenä.\n\n\"Niin, olette tullut tuntemaan ne, se on totta, mutta olette jo sanonut\nniille hyvästi. Kohta olette ne unohtanut -- voi Dorthea, ette saa\nsuuttua! Ette unohda kadonnutta aviomiestänne, tiedän sen hyvin. Mutta\npulmaksenne totta -- ette usko enää, että Thestrup on elossa. Te olette\njo aikoja sitten vapautunut sielunne epävarmuudesta ja muodostanut\nsydämenne rakkaalle vainajalle pyhitetyksi muistotemppeliksi.\"\n\n\"Mutta Cold!\" huudahti Dorthea kiihkeästi, \"enhän muutakaan voi! Kuinka\nvoisin enää tuntea heikointakaan toivoa --\"\n\n\"Eipä niin! Mutta näin te samalla olette vapauttanut itsenne kaikkein\npahimmasta kidutuksesta -- toivon kuolinkamppailusta!\"\n\nMiehen sanoihin sisältyvä totuus järkytti Dortheaa niin, että hän\njäi tuijottamaan Coldiin -- hämärässä hän ei täysin voinut erottaa\nkapteenin kasvojen ilmettä.\n\n\"Marie taas, nähkääs\" -- mies naurahti äskeiseen tapaansa. \"Joskus hän\non epäilemättä toivonut, että lopuksi menisin naimisiin hänen kanssaan,\nkaikesta huolimatta. No niin, joskus olen itsekin sitä toivonut. Sillä\npidän paljon tuosta hyvästä tytöstä -- Jumala tietää että pidän.\"\n\n\"Voi, te siis --?\" sanoi Dorthea toiveikkaasti.\n\n\"Mutta en aio naimisiin hänen kanssaan! Vaikkakin hänen palaamisensa\nelämään riippuisi siitä, menenkö hänen luokseen ja sanon hänelle:\n'Marie, mennään naimisiin' -- vakuutan teille, etten voi sitä tehdä!\nEn _saata_ tuomita itseäni loppuiäkseni tähän kirottuun, vihattuun\nkarkoitusseutuun! Koskaan en ole voinut luopua toiveestani saada palata\nTanskaan, armeijaan -- siihen työhön, jolle ruumiineni ja sieluineni\naikoinani antauduin! Eikä Marie uskoisi minua, jos ehdottaisin hänelle\navioliittoa. Sillä Marielle en voi valehdella -- hän tuntee minut vielä\nparemmin kuin itse tunnen itseni.\n\n\"Mutta _sen_ voin kuitenkin vakuuttaa teille -- Jumala olkoon\ntodistajanani, Dorthea -- _minä_ en ole millään tavoin osallistunut --\ntähän kauheaan asiaan. Teidän _täytyy_ uskoa minua, Dorthea -- ikinä\nmaailmassa en olisi kehottanut Marieta poistamaan sikiötään -- mutta en\nvielä tietänyt, että hän jälleen oli siinä tilassa --\"\n\nDorthea oli siinä määrin inhon järkyttämä, ettei hän osannut sanoa\nsanaakaan. Vaikkakin hän hyvin tiesi tietäneensä tämän kaiken koko ajan.\n\n\"Ei -- uskokaa minua. Tässä kauheassa -- ei minulla ole ollut mitään\nosaa.\"\n\nPelottava mielenkuohu miehen äänessä sai Dorthean taas tyyntymään.\nOikeastaan -- eikö ollutkin epäjohdonmukaista, että ihmiset -- hän itse\nmyös -- pitivät paljon kauhistuttavampana sikiön hävittämistä kuin\nvalmiiksi kehittyneen lapsen murhaa? Mutta joka ainoa nainen, jolla\nei ole kivisydäntä, säälii lapsenmurhaajaa. Samalla kun tuo toinen\nkauhistaa häntä.\n\n\"Mutta Cold -- olihan hän jo viidennessä kuussa -- kuinka saatoittekaan\nolla huomaamatta --?\"\n\n\"Huomasin että hän oli alakuloinen, murheissaan. Mutta luulin\nhänen ymmärtäneen, mitä viimeaikainen ahkera kirjeenvaihtoni\nkööpenhaminalaisten ystävieni kanssa saattoi merkitä -- luulin että\nhänen mielentilansa aiheutui siitä. Ja kun sitten hiljattain ilmoitin\nhänelle, että Karlin eno tarjosi pojalle kodin luonaan Aunsøgårdissa,\ntuli hän vallan epätoivoiseksi.\"\n\n\"Karl -- lähetättekö pikku Karlin luotanne?\"\n\n\"Toivon voivani itse saattaa hänet sinne -- joskus tänä kesänä.\nNiin, Dorthea!\" Dorthea huomasi, että mies vapisi liikutuksesta.\n\"Suurestirakastettu kruununprinssimme -- puhumattakaan Hessenin\nprinssistä -- ansaitsee kiitoksemme uutterasti huolehtiessaan\nsotavoimistamme. Tiedätte ehkä, että näissä hedelmällisissä aivoissa\nsyntyy uusi suunnitelma armeijan uudelleenjärjestämiseksi ja\nparantamiseksi -- tai huonontamiseksi -- miltei vuoden jokaisena\npäivänä. Mutta nyt on kysymyksessä muun ohessa tykistöosaston\nvahvistamme -- upseeriston lukumäärää lisätään. Ja voi ihmettä\nkruununprinssin mielestä on todellakin toivottavaa, että joitakin\ntanskalaisia nimitetään, paitsi holsteinilaisia ja saksalaisia.\nJa entinen lankoni kreivi Kristen Keel -- ja monet muutkin vanhat\nupseeritoverini -- isällinen suosijani kenraali Roepsdorff ennen\nkaikkea -- ovat toimineet minun hyväkseni. Minä saan kaikkein\narmollisimman luvan astua jälleen palvelukseen. Niin, niin, niin.\nVoitteko ollenkaan asettua minun asemaani -- voitteko käsittää,\nmitä merkitsee miehelle, joka on viettänyt vuosia helvetissä --\ntoimettomuudessa -- saada palata kaikkeen siihen, joka tekee elämän\nelämisen arvoiseksi.\"\n\n\"Cold, _sen_ minä ymmärrän. Tunnenhan intohimon jolla toimelias\nmies omistautuu elämäntyölleen. Voi, olisin valmis koko sydämestäni\nonnittelemaan teitä, rakas ystävä, ellen ajattelisi onnetonta Marie\nLangsethia. Sillä on kai mahdotonta, että hän seuraisi teitä Tanskaan?\"\n\n\"Mahdotonta -- vaikkapa tulevaisuuteni olisikin turvatumpi kuin se\non.\" Mies oli vaiti tuokion. \"Kolme vuotta sitten olisin vielä voinut\nantaa hänelle kunnolliset myötäjäiset. Ja sopiva, hyvä mies oli valmis\nsolmimaan avioliiton hänen kanssaan. Totta puhuakseni, olin valmistunut\nsiihen, että hän tarttuisi tilaisuuteen molemmin käsin. Tiesinhän, että\nhänen tunteensa minua kohtaan olivat syvät. Mutta tunnettehan, millä\ntavoin tämäntapaiset jutut tavallisesti päättyvät -- kun kunnollinen,\ntaitava nuori tyttö on ollut jonkin aikaa -- varavaimoineen --, ja\ntoinen asianomainen on mies, jonka kanssa hän ei voi edellyttää\njoutuvansa naimisiin? Ennemmin tai myöhemmin tulee aina päivä, jolloin\ntyttö antaa etusijan hänen kamaripalvelijalleen, tai kuskilleen, tai\nparranajajalleen -- ja pääsee vakiintuneisiin järjestyneisiin oloihin.\nVapautuakseen epämääräistä asemastaan -- olkoon että edellinen mies\nkylläkin henkilökohtaisesti miellyttää häntä enemmän.\"\n\nDorthea nyökäytti päätään. Tietenkin, sehän oli asioiden yleinen kulku\n-- ja useimmiten oli parasta niin. Lyhyt kidutus -- ja kun se oli\nkestetty, rasittava työpäivä rehellisessä yhteiskunnallisessa asemassa,\nja usein lopuksi rauhaa ja tyytyväisyyttä.\n\n\"Mutta Marie ei siis suostunut. Enkä _nyt_ enää voi tehdä suuriakaan\nhänen hyväkseen. Tulen itse tarvitsemaan kaikki mitä minulla on --\nja se on, Herra nähköön, surkean vähän -- ja lisäksi ystävieni avun,\nvoidakseni uudestaan alkaa säätyni mukaisesti.\"\n\nDorthea istui vaiti tuokion. -- Suviyö oli pimeimmillään: hän katseli\nikkunasta ja virkkoi aivan hiljaa:\n\n\"Tietenkin ymmärrän, kapteeni Cold, ettei upseeri voi mennä naimisiin\nennen kuin hänellä on esimiestensä suostumus. Mutta ettehän vielä ole\nastunut virkaanne, ettehän? Olisiko vastaisen virkauranne tiellä, jos\n_olisitte_ naimisissa jo Tanskaan tullessanne? Olettehan vakuuttanut\nminulle, että pidätte hyvin paljon Mariesta. Hänhän on niin viisas\ntyttö -- ja niin pystyvä ihminen, että hän kaikissa olosuhteissa\nvoi olla aviomiehelleen todelliseksi avuksi. Hänellä on miellyttävä\nkäytös, ja hän on säätyynsä katsoen erittäin sivistynyt. Ja varmasti\nerinomaisen kehityskykyinen.\"\n\n\"Te puhutte totta, Dorthea. Mutta en voi aloittaa elämääni uudelleen,\nkaikkien näiden hukkaankuluneiden vuosien jälkeen, siinä määrin\nsidottuna kuin jos tunnesyistä menisin naimisiin taloudenhoitajattareni\nkanssa. Käsieni täytyy olla vapaat. Ellei oman itseni, niin Karlin\nvuoksi.\"\n\n\"Marielle ainakin olisi näin ollen miltei onneksi, ettei hän koskaan\nnousisi tältä sairasvuoteeltaan\", sanoi Dorthea yrmeästi.\n\n\"Dorthea! Ette saa _sanoa_ sellaista!\" kuiskasi Cold, ja Dorthea\naavisti pukeneensa sanoiksi ajatuksen, jota mies ei ollut uskaltanut\ntunnustaa itselleen.\n\n\"Niin, mutta mikä siis olisi hänen kohtalonsa, kun te matkustatte\ntiehenne?\"\n\n\"Täytyyhän olla jokin neuvo\", sanoi mies matalalla äänellä.\n\n\"Ja entäs pikku Margrete -- hänhän on sentään teidänkin lapsenne.\"\n\n\"Täytyyhän olla jokin neuvo\", kertasi Cold kuin äsken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKutomahuoneesta Dorthea löysi vanhan nojatuolin, jonka hän siirsi\nneitsyen huoneeseen, aivan oven viereen. Niin että hän saattoi sentään\nhengittää hiukan parempaa ilmaa, aina kun oli hoivannut sairasta, ja\nsamalla pitää silmällä Gretaa.\n\nAika ajoin Marie Langseth makasi silmät selällään, aika ajoin hän piti\nne suljettuina, mutta tiedoton hän oli koko ajan ja valitteli miltei\ntaukoamatta. Joskus hän myös mumisi jotakin, mutta oli vaikeaa ymmärtää\njuuri mitään hänen puheistaan. Dorthea ei luullut, että sairaan tilassa\ntoistaiseksi oli odotettavissa muutosta -- Dorthea itsekin torkahti\nsilloin tällöin, istuessaan siinä nojatuolissaan --\n\n-- kunnes sairasvuoteelta kuuluvat sydäntäraastavat valitushuudot\nyhtäkkiä kiskaisivat hänet kevyestä unenhorroksestaan. Kun Dorthea\ntörmäsi vuoteelle ja kumartui Marien puoleen, tarrautui neitsyt\nLangseth niin kovasti hänen käsivarsiinsa, että oikein koski. Oli\nkuin kärsivä ruumis olisi tahtonut käpertyä kokoon, mutta jokainen\näkillinen, vaistomainen liike vain lisäsi tuskaa, ja koko ajan\ntaukomatta, hän päästi mitä kauheimpia valitushuutoja.\n\nDorthea kamppaili hänen kanssaan. Vuoteesta nouseva hien ja veren\nja pilaantuneiden ainesten haju oli miltei sietämätöntä. Marie oli\nhikoillut niin ettei vain yömyssy, vaan pielus hänen allaan oli ihan\ntummana. -- Jospa Dorthea vain ei olisi lähettänyt Magnillea nukkumaan,\njospa hän vain olisi saanut välskärin tänne nyt heti, jospa hänellä\nvain olisi ollut hiukan punaviiniä sairaalle, mutta talossa ei sitä\nollut, ei myöskään Brovoldissa -- hänen olisi pitänyt lähettää Klaus\nratsain Vilbergiin tai pappilaan, pyytämään lainaksi muutamia pulloja.\nJa jospa hän saisi lääkärin tänne -- olihan mahdollista, että tämä\nvoisi saapua ajoissa tehdäkseen jotakin.\n\nKun sairas vihdoinkin oli rauhoittunut sen verran, että hänet uskalsi\njättää, huomasi Dorthea polviensa vapisevan. Hän oli miltei yhtä\nhikinen kuin potilaskin -- päänahkaa kutitti, ja sivukiharat riippuivat\nsuoristuneina ja takkuisina kaulalla.\n\nOli jo miltei täysi päivä, hän totesi tultuaan eteiseen. Pienet\nvaaleanpunervat pilvenhaituvat purjehtivat korkealla vaikenevan taivaan\nalla, ja kylmä aamuilma oli hyväätekevän puhdasta. Voi, Jumalan kiitos,\ntunnin tai puolentoista kuluttua olisi talonväki jo noussut, ja kaamea\nyksinäinen yövartio olisi päättynyt. -- Kaksi ruskeata hevosta oli\ntullut aidattuun hakaan, -- maa tömisi heikosti niiden askeleista ja\nkuului, kuinka ne hiljaa nyhtivät mehuisaa ruohoa, joka kasvoi kaivosta\ntippuvaa vesisuonta pitkin.\n\nKeittiössä nukkuivat palvelustytöt pimeässä, suljettujen\nikkunaluukkujen takana. Dorthea herätti Magnillen ja lähetti\nhänet potilaan huoneeseen viemään lämmintä vettä ja kannullisen\nvastahautunutta yrttiteetä. Hiukan paloviinaa pitäisi hänen saada\nMarie Langseth ottamaan -- aina se jonkin verran vaimentaisi tuskia ja\nvahvistaisi lamaantunutta elinvoimaa.\n\nDorthea-rouva hiipi varpaillaan suurtupaan. Oli niin kuin hän oli\narvannutkin -- Cold ei ensinkään ollut mennyt levolle. Harmahtavassa\naamunkajossa erottui hänen kokoonlyyhistynyt olemuksensa -- käsivarret\npöydällä ja pää niiden varassa hän kuorsasi, pulloja ja kirjoja ja\npapereita hujanhajan ympärillään.\n\nNiin äänettömästi kuin suinkin Dorthea tunnusteli pulloja, toista\ntoisensa jälkeen -- hän nosteli niitä valoa päin. Tässä oli yksi\nainakin puolillaan.\n\nMies heräsi, haroi hänen vyötäisiään -- \"hyvä enkelini -- hoivaa\nminua niin uskollisesti\", lallatteli hän sekapäisenä ja kangersi: \"--\n_Dorthea, Dorthea -- weisst wohl, mein feines Lieb, wie du mir teuer\nbist_ --\" [\"Dorthea -- tiedäthän, lempeni armas, miten kallis minulle\nolet.\"]\n\n\"Koettakaa ryhdistäytyä, Cold, koota ajatuksenne! Herra Jumala,\nihminen, en käsitä mitä tehdä, hän on niin huono. Teidän täytyy\nlähettää joku Kristianiaan hakemaan lääkäriä -- kuuletteko!\"\n\nMutta mies oli uudelleen vaipunut uneen. Dorthea tönäisi häntä,\npolkaisi jalkaa. Sitten hän ravisti toivottomana päätään, potkaisi\nsyrjään pari maahan pudonnutta kirjaa ja meni tiehensä pullo kädessään.\nSe oli sentään hyvää ranskalaista konjakkia, hän päätteli hajusta.\n\nKun Marie Langseth oli nauttinut aimo annoksen Dorthean teetä,\njohon oli sekoitettu konjakkia, hän tuntui hetken kuluttua vaipuvan\neräänlaiseen horrokseen, Dorthea-rouva ei osannut päätellä, johtuiko\nse juomasta vai suuresta uupumuksesta, varsinkin kun käsissä oli aamu,\njolloin sairaat usein vaipuvat kuolemankaltaiseen tajuttomuuteen. Mutta\nnäytti kuin ihmisraukka vihdoinkin saisi jonkin tunnin levon.\n\nJa nyt kiireesti kotiin, ajatteli rouva Thestrup. Hän oli niin väsynyt,\nettä liikkui kuin jonkinlaisessa kuumehoureessa. Mutta hän uskoi\nantaneensa Magnillelle neuvoja kaiken varalta, seisoessaan vihdoinkin\nmatkavalmiina.\n\nKapteeni oli mennyt levolle, vastasi talonväki, kun Dorthea tiedusteli\nColdia. Niin niin, eiväthän lääkäritkään oikeastaan voineet mitään\nlapsivuodekuumeelle, ei muuta kuin kuka tahansa kokenut vaimo.\nTällaisissa tapauksissa hän kaikesta huolimatta enemmän uskoi\nsellaisiin kuin juuri Tietäjävaimoon -- saattoihan sentään ajatella,\nettä tämä tunsi jonkin koetun keinon.\n\nMillähän lailla kevättyöt suoritettaisiin nyt Fenstadissa -- isäntä\nnukkui humalapäisenä ja hän, jonka oli oltava emäntä, makasi\nkuolemaisillaan. Dorthea ravisti päätään, ajaessaan suomaata päin,\njossa pienet lampareet välkkyivät niin kirkkaasti ja kauniisti\naamuauringon paisteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen monet työt olivat odottamassa, kun hän palasi kotiin. Hänen\ntäytyi hakea esiin poikien parhaat vaatteet ja katsoa, olivatko ne\nkunnossa, hänen täytyi ottaa selkoa, oliko hänellä tarpeelliset\nainekset Lundeen lähetettäviä tuliaisia varten -- hän oli ajatellut\nomenaviipaleita ja kuorrutettua torttua, jota punasokerista tehdyt\navioparin alkukirjaimet koristaisivat. Ja sitten hänen oli pantava\nkoriin liinavaatteita ja muita välttämättömiä tarpeita, jotka hänen oli\notettava mukaansa, ajaessaan illalla takaisin Fenstadiin.\n\nPäivällisen jälkeen hän tunsi suurta levontarvetta. Vetäessään eteen\nvuodeverhot ja oikaistessaan väsyneen ruumiinsa himmeän vihreässä\nhämärässä hän huomasi yhtäkkiä, että tänä viime vuorokautena hän tuskin\noli omistanut ajatustakaan omille suruilleen. Jørgen, rakastettu,\nkaivattu mieheni, hän koetti kuiskata. Mutta hän ei kyennyt tuntemaan\nmuuta kuin tyhjyyttä sielussaan, ei tuskaa. Hän oli jo tottunut siihen,\nettä mies oli poissa. Samassa kun uni valtasi hänet, kiteytyi tämä\nhänen huomionsa kuvaksi -- se oli tuttua hänelle omasta puutarhastaan:\nmonet kasvit kuihtuivat siten, että varsi kuoli. Paljaaseen multaan\njäi törröttämään vain joitakin kuivia tynkiä kasvista, jonka hän oli\nistuttanut ja jota hän oli hoitanut. Mutta kehässä sen ympärillä\nputkahti esiin juurivesoja tai siementyneitä taimia. Samoin alkoi\nhänessäkin versota huolenpitoa ja harrastusta sen kehän ulkopuolella,\njoka oli ollut omistettu hänen ystävälleen; ystävä oli poissa ja heidän\nyhteiselämänsä lakastunut. Voi, hän oli kauan ollut varma, että mies\noli kuollut. Mutta nyt vasta Dorthea huomasi, että hän täyttä vauhtia\njatkoi elämäänsä ilman Jørgeniä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo myöhä, ennen kuin hän seisoi valmiina lähtemään Fenstadiin.\nIlta-aurinko täytti makuuhuoneen kirpeän keltaisella valolla, joka\nmelkein sokaisi Dorthean, kun hän astui peilinsä eteen solmimaan\nhilkkaansa. Olenko todellakin noin kelmeä, hän ajatteli, vai tekeekö\nvalo minun kasvoni niin keltaisiksi? Ja sekö korostaa jokaista ryppyä?\n\nEi ole hauska tietää, että on niin kuihtunut. Mutta on elähdyttävää\ntietää, että vielä on niitä, joille tuntee olevansa mieluinen, sulojen\nkadottuakin. Kapteeni Coldin lämmin osanotto oli tehnyt hänelle\nhyvää, hänen täytyi tunnustaa se itselleen, sillä hänen naisellisia\ntunteitaan hiveli, että häntä nuorempi, kaunis mies niin avoimesti\nosoitti mieltymystään vanhenevalle naiselle, jonka posket jo olivat\nkalvenneet. Dorthean myötätunnossa kapteenia kohtaan ei ilmennyt mitään\nsäröä, vaikkakin hän niin hyvin tiesi miehen luonteen monet heikkoudet.\nNytkin hän tunsi lähinnä sääliä häntä ja hänen uhriaan kohtaan --\neihän mies ollut menetellyt toisin kuin niin monet hänen asemassaan.\nHän joi, laiminlöi tulevaisuutensa -- ja nyt hän oli päättänyt jättää\nrakastajattarensa ja heidän yhteisen lapsensa. Nyt tämä kuohutti\nDortheaa, kun Marien surkeus oli niin elävänä hänen edessään. Mutta\nkun Cold olisi lähtenyt maasta, tiesi Dorthea muistavansa häntä\nrakastettavana, onnettomana ihmisenä ja unohtavansa hänen vikansa.\nEihän kapteeni Cold ollut pakottanut Langsethin neitsyttä tämän\nepätoivoiseen tekoon -- jos se maksaisi Marien hengen, tuntisi Cold\nohimenevää kipua ja liikutusta. Mutta se tekisi Coldille lähdön\nFenstadista helpommaksi. -- Ei ollut kaunista ajatella tällä tavoin,\nmutta se oli totuus.\n\nSilloinkin, kun nainen on varma aviopuolisonsa rakkaudesta ja kun\nmolemminpuolinen tyydytys on kaikkien yhdessä elettyjen vuosien aikana\nkiteytynyt lujaksi kiintymykseksi, on kuitenkin mieluista todeta\nvielä pystyvänsä tehoamaan -- tietenkin kaikessa kunniallisuudessa\n-- mieheen, jota ei ole tuntenut nuoruuden kehkeydessä. Kaikessa\nkunnallisuudessa, voi, niin -- mutta onko tästä muuta kuin askel\neteenpäin, ja taas yksi, ja taas yksi -- ja nainen päätyykin\nkeimailijoiden parveen, kevytmielisten, mistään piittaamattomien\nnaisten joukkoon, jotka oma-aloitteisesti liehittelevät miehiä\nhankkiakseen itselleen aistillisuuden ja turhamaisuuden uudistettua\ntyydytystä -- -- Dorthea tunsi äkkiä eräänlaista kaipausta\najatellessaan, että saisi pian tavata äitinsä. Nyt hän saattaisi\ntavata tämän tuntematta sitä tyttärelle sopimatonta, tuomitsevaa\nkylmyyttä, joka oli pitänyt hänet eräänlaisessa jäykkäkouristuksessa\nja kiusannut häntä, aina kun he olivat tavanneet toisensa silmästä\nsilmään. Äiti-rukka -- vaikkakaan Dorthea ei ollut koskaan huomannut,\nettä äiti olisi kärsinyt lapsiensa viileydestä, kenties Olea lukuun\nottamatta. Lasten suhtautuminen oli luultavasti ollut äidille verraten\nsamantekevää, niin kauan kuin hän huomasi pystyvänsä valloittamaan ne\nmiehet, jotka hän syystä tai toisesta oli valinnut itselleen.\n\nNyt Dorthean täytyi tunnustaa itselleen: hän oli vihannut äitiään\nniinä vuosina, jolloin hän nuoruudessaan koetti kestää avioliitossa\nBisgaardin kanssa, ja halveksinut äitiään itse eläessään onnellisena\nThestrupinsa rinnalla. Saadessaan iloiten vastaanottaa aviopuolisonsa\nhellyyden eläviä todistuksia Dorthea oli tuntenut eräänlaista\nhalveksuvaa sääliä sellaista naista kohtaan, joka oli luopunut\näidillisyyden puhtaasta riemusta vangitakseen omakseen milloin rikkaan\naviopuolison, milloin toisen, jonka pääasiallisena ansiona oli nuoruus\nja ruumiilliset edut. -- Nyt kun suru ja kaipuu oli opettanut Dorthean\nymmärtämään, kuinka väkevät ja heikot ihmisen pyhimmät tunteet ovat,\nkun niiltä riistetään ne aisteilla tajuttavat ainekset, joista ne\nelävät -- nyt hänestä tuntui, että hän saattaisi tavata äitinsä\ntodellista myötätuntoa tuntien. Kaikesta huolimatta -- äiti-rukka!\nAina uudelleen ja uudelleen hänen oli pitänyt kokea samaa tyhjyyttä,\nsaavutettuaan halunsa kohteen vain kadottaakseen sen jälleen. Mitä\nDorthea olikaan eräänä päivänä lukenut jostakin poikien koulukirjoista:\n\"_Afflictio dat intellectum_.\" [Suru antaa ymmärrystä.]\n\n\"Hevonen on valjastettu. Ja tavarat on sidottu rattaille.\"\n\n\"Kiitos vain. Minun täytyy siis heti lähteä. Tahdotko pitää silmällä\nBerteliä ja Karlia, että he menevät ajoissa levolle -- etkä sinä ja\nVilhelmkään saa istua ylhäällä liian myöhään.\"\n\n\"Mutta enkö minä siis tule äidille ajomieheksi?\"\n\n\"Ei, poika kultani, sinun ei tarvitse. Minähän jään sinne yöksi.\nLangsethin neitsyessä on _hyvin_ kova vatsakuume; toistaiseksi on\nparas, ettet tule sinne.\"\n\nHän huomasi pojan tukahduttavan hymyntapaisen. Klaus tiesi kyllä, mitä\nLangsethin neitsyen vatsakuumeet oikeastaan olivat; Dorthea huomasi\nsen eikä pitänyt siitä. Mutta Klaus muuttui jälleen vakavaksi. Hänen\ntummiin unteloihin silmiinsä syttyi jännittynyt odotus. \"No -- mitä\nsinä ajattelet? Sinä niin katsot minuun, rakas lapsi --?\"\n\n\"En -- en ollenkaan. Minä vain ajattelin -- onko kapteeni puhunut\nkanssanne? Minusta, tarkoitan.\"\n\n\"Sinustako, pikku Klaus? On, hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen\nedistykseesi näinä viikkoina. Mutta kun talossa nyt on sellainen\nsairaus -- minullahan on ollut niin paljon tekemistä siellä -- en juuri\nole ehtinyt keskustelemaan kapteeni-ystävämme kanssa.\"\n\n\"Niin ollen hän ei siis ole puhunut teille tulevaisuudestani -- mitä\nhän aikoo ehdottaa --? Että hän tahtoisi yrittää saada minut oppilaaksi\ntykistökadettilaitokseen -- hän tahtoo, että matkustaisin hänen\nkanssaan Kööpenhaminaan, hän sanoo olevansa varma, että voi tehdä\njotakin hyväkseni, kunhan vain olen siellä --\"\n\n\"Laupias Jumala, mitä sinä puhut, Klaus! Mitä keksintöjä nämä oikein\novat!\" Dorthea vaipui nojatuoliinsa, katsoen kauhistuneena poikaansa.\n\"Oletteko te, sinä ja kapteeni Cold, minulta salassa\" -- pelästys oli\nniin äkkinäinen, että hän alkoi suuttua -- \"oletteko te suunnitelleet\nsinun tulevaisuuttasi minun saamatta sitä tietää?\"\n\n\"Ei ei, äiti, kuulkaahan nyt!\" Klaus puhui niin nopeasti, kuin hänen\nolisi pitänyt äkkirynnäköllä valloittaa äiti. \"Kapteeni Cold on\nvakuuttunut, että minulla on taipumuksia insinöörinalalle, ja äiti,\nsitähän minä kaikkein kernaimmin harrastaisin. Mutta en luullut\nhyödyttävän pyytää päästä Kristianian matemaattiseen kouluun. Ja tässä\nmaassahan meillä ei ole ketään, joka auttaisi minua -- mutta Tanskassa\non, jos saan matkustaa sinne kapteeni Coldin kanssa. Eikä se maksaisi\näidille mitään -- ei ainakaan paljon. Kapteeni sanoo, että minulla on\ntarpeelliset pohjatiedot -- hän tahtoisi itse lukea kanssani, niin\nettä pääsisin ylimmälle luokalle melkein suoraa päätä, niin minusta\ntulee tykkijunkkari -- ja sehän on paljon helpompaa, tykistössä taikka\ninsinöörikomppaniassa on paljon paremmat ylenemismahdollisuudet kuin\nmuissa aselajeissa. Sillä siinä vaaditaan paljon ankarampaa työtä,\nsanoo kapteeni Cold, eikä se miellytä nuoria herroja, jotka vain\nhimoitsevat univormuja ja arvonimiä ja tahtovat käydä kavaljeereistä --\"\n\nDorthea pysäytti hänen puhetulvansa nostamalla kättään: \"No mutta\nlapsi! Emmehän me koskaan ole ajatelleet, isäsi tai minä, että joku\npojistamme joutuisi sotilasuralle.\"\n\n\"Mutta äiti --!\"\n\nDorthean aivoissa häivähti muisto kaikista niistä kerroista, jolloin\nThestrup oli ilmaissut vastenmielisyytensä kaikkea sotilaskomentoa\nkohtaan. Hän saattoi kertoa ylioppilasajaltaan saksalaisten upseerien\nraakuudesta ja eläimellisyydestä ja tanskalaisten narrimaisesta\nhaihattelusta. Kööpenhaminassa oleskelevat norjalaiset ylioppilaat\neivät olleet hitaita ottamaan osaa loppumattomiin, yliopiston ja\nvaruskunnan välisiin riitoihin. Aliupseerit olivat raakoja elukoita,\nsanoi Thestrup, eikä heillä ollut muuta neuvoa, hehän olivat\ntyrannimaisen ylipäällystön ja miehistön välillä, ja näistä olivat\nvärvätyt enimmäkseen rikollisia ja nostoväki vastaanhangoittelevia\ntalonpoikaisnulikoita. Sotilaita pideltiin pahasti, kunniallisia ja\nahkeria porvareita kohdeltiin väkivaltaisesti, juopottelua ja uhkapeliä\nja inhottavien tautien levittämistä -- kas siinä oli herrojen upseerien\npääasiallisin tehtävä --.\n\n\"Isäsi ei olisi koskaan suostunut tuollaiseen mielettömään ehdotukseen,\nKlaus!\"\n\n\"Niin mutta äiti -- kun me nyt kerran _olemme_ kadottaneet isän!\nKyllähän minä tiedän, että _hän_ olisi määrännyt minut toiselle alalle.\nMutta minua ei ole koskaan haluttanut lukea ylioppilaaksi -- vaikka\njos isä olisi elänyt, olisi minun tietysti täytynyt noudattaa hänen\ntoivomuksiaan.\"\n\n\"Klaus!\" Dorthea nosti torjuen kätensä. \"Miten sinä oikein puhut,\npoika! Voisi melkein luulla, ettet sure isäsi menetystä.\"\n\n\"Suren minä! Mutta\" -- hän vilkaisi sivulta äitiin. Hänen tummat\nsilmänsä muistuttivat enemmän kuin milloinkaan mietteliäästi\ntuijottavaa sonnivasikkaa. \"Kun kerran _on_ niin, että hän on poissa,\ntäytyy meidän suoriutua niin hyvin kuin taidamme. Ei, jos isä olisi\nelänyt, ei tietysti kapteenikaan olisi voinut tehdä meille tällaista\nehdotusta. Silloinhan olisi ollut isän tehtävänä auttaa minua\neteenpäin, ja niin ollen hänellä olisi myös ollut määräysvalta.\n\n\"Niin, äidin ei pidä luulla, etten tietänyt isällä olevan\nennakkoluuloja upseerisäätyä kohtaan.\" Hän koetti puhua kuin aikuinen\nainakin \"Mutta enhän minä silti voi hylätä näin erinomaista tarjousta.\nKun siitä kaiken ohella on sekin hyöty, että äiti pääsee elättämästä\nminua -- ainakin ennen pitkää.\"\n\n\"Klaus, Klaus -- eihän minulla tosiaankaan ole liikeneviä varoja\nkustantaa sinua sillä alalla! Se tie on täynnä kiusauksia ja vaaroja.\"\n\n\"Hyh.\" Oli kuin poika itsekin olisi hiukan säikähtänyt epäkunnioittavaa\nhymähdystään. \"Äiti ei kyllä tiedä suuria niistä\", hän jatkoi, vaivoin\npeittäen uhitteluaan. \"Pitäisihän teidän ymmärtää, että jos alallaan\non tultava taitavaksi, jos haluaa kohota arvossa, on ehdottomasti\nopiskeltava, luettava ja tehtävä työtä.\"\n\n\"Kohota arvossa -- voi rakas lapsi, siihen tarvitaan ennen kaikkea\nsyntyperää ja suhteita -- taikka mahtavaa suojelijaa. Se riippuu niin\nharvoin etevyydestä.\"\n\n\"Niin isäkin aina sanoi, mutta voin vakuuttaa äidille, ettei puhe\nuseinkaan pidä paikkaansa -- ja toisekseen, samoinhan on kaikilla\naloilla. Me tulemme totisesti aina vastedes tuntemaan, että olemme\nvailla mahtimiesten suojelua, mille uralle sitten joutunemmekin,\nmutta _tällä_ alalla voisi sentään kapteeni Cold saattaa minut yhteen\nerinäisten --\n\n\"-- ja mitä sitten niihin kiusauksiin ja vaaroihin tulee, joita äiti\najattelee\", lisäsi poika nopeaan ja voitonriemuisena, aivan kuin tämä\nterävä ajatus yhtäkkiä olisi juolahtanut hänen mieleensä. \"Ette kai\nsentään usko, että _ylioppilaselämä_ pääkaupungissa aina on vaellusta\nhyveen ja ahkeruuden poluilla? Voi ei\" -- hän naurahti uhitellen.\n\"Äiti ajattelisi vain Dabbelsteenia. Olisittepa kuullut _mitä_ hän\nsaattoi kertoa. Hän puhui asioista, joista kapteeni _koskaan_ ei ole\nedes ohimennen maininnut -- hän on aina sanonut, että nuori mies, joka\ntahtoo eteenpäin maailmassa ja jolla ei ole muuta kuin kykynsä ja\nrehellisyytensä turvanaan, ohjatkoon purtensa mahdollisimman etäältä\nBakkuksen ja Venuksen temppeleistä.\"\n\n\"Klaus, niin minä uskoisinkin teistä, mille uralle sitten\nantauduttekin.\"\n\nKlaus pyöritti kärsimättömästi päätään: \"Niin, niin. Aivan samoin\nkuin luullakseni vanhemmat yleensä, mutta sattuu, että he siinä\nsuhteessa erehtyvät. Luuleeko äiti, että pastori Muus esimerkiksi oli\nomana ylioppilasaikanaan niin paljon hyveellisempi kuin Cold nuorena?\nAinoa ero oli, että jumaluusopin ylioppilaan täytyi häpeän vuoksi\nkäydä salassa tervehtimässä hienohelmoja, jotka asuivat Grønnegadenin\nkapeiden kujien varsilla -- ja kuitenkin hänen jälkensä paljastuivat\npari kertaa, kyllä Dabbelsteen siitä tiesi. Mutta kun vain nuoret\nluutnantit syövät ravintolassa, jossa on naisia tarjoilijoina,\nluulee koko maailma heti vaikka mitä. Ja kummalla äiti luulee olevan\nsyvällisemmät tiedot -- olkoon latinassa tai filosofiassa, ja kumpi\näidin mielestä on perinpohjaisemmin viljellyt henkeään, pastorimmeko\nvai kapteeni?\"\n\n\"Hss, hss. On kauheata kuulla puheitasi, Klaus -- kuinka herra\nDabbelsteen saattoikaan kertoa sellaisia lapsille, jotka olivat uskotut\nhänen huostaansa!\"\n\n\"Eihän Dabbelsteenkaan koskaan olisi halunnut opiskella. Mutta\nhän ei muuta voinut, jottei pahottaisi äitiään, sillä äiti tahtoi\nehdottomasti, että poika lukisi papiksi, niin että hän kerran saisi\nasua poikansa luona. Mutta Dabbelsteen, hän halusi vain päästä\nkatsomaan suurta avaraa maailmaa -- Itä-Intiaan -- hän puhui kernaasti\nKasper-enosta, eikö äiti muista? Ja hän oli sanonut kapteenille,\nettä hän kaikkein mieluimmin olisi ottanut pestin vieraaseen\nsotapalvelukseen. Niin, sen hän on sanonut monet kerrat -- ja jo\nennen kuin hän sai vihiä tuosta kotipuolen jutusta. Mutta kapteeni\nkoetti ehkäistä häntä -- hän sanoi, että herra Dabbelsteenin tapainen\nheikkoluontoinen mies ei jumaliste saavuttaisi sillä alalla muuta kuin\nselkäsaunoja ja kepinlyöntejä. Mutta nyt hän kai sentään on toteuttanut\ntuon aikomuksensa, luulisin.\"\n\nDorthea hypähti pystyyn: \"Nyt saa jo riittää! En tahdo enää kuulla\nlisää. Minulla ei ole aikaa -- etkö näe, että aurinko on jo melkein\nlaskenut, on jo yö ennen kuin olen perillä Fenstadissa.\"\n\nHänen sydämensä takoi rajusti kiihtymyksestä, ja polvet tuntuivat ihan\nheikoilta. Klaun nyreä ilme -- poika seisoi ja piti ovea auki äidilleen\n-- täytti hänet taas samalla kauhulla, jonka hän vasta oli oppinut\ntuntemaan. Mitähän odottamattomia onnettomuuksia lähin tulevaisuus\nkantoikaan helmassaan?\n\n\"Enkö minä siis tule äidille ajomieheksi, kun on jo näin myöhäkin?\" He\nolivat saapuneet sinne, missä rattaat odottivat ja vanha Rusko nukkui\nvaljaissaan. Heleä kultajuova punasi harjun ylimmät kuusenlatvat --\naurinko oli juuri painunut sen taa.\n\n\"Et, sanoinhan sen jo. Ota ennemmin selkoa siitä, missä Bertel ja Karl\novat, ja tuo heidät sisään -- nyt on jo heidän maatapanoaikansa --\nmissä he mahtavatkaan olla?\"\n\n\"He ovat Scharlachin luona.\" Poika sormeili köysiä, joilla\nvaltaistuimen tapainen huonekalu oli sidottu rattaitten taakse. Tuolin\nselkämys kohosi korkealle ajomiehen korokkeen yli, se ojensi kaartuvat\nkäsinojansa vieraanvaraisesti taaksepäin, niin että sinikankain\npehmustus ja tyyny paljastuivat. -- Kun Dorthea oli huomannut, ettei\nkoko Fenstadissa ollut tällaista mukavuusesinettä, hän päätti viedä\nsinne isoimman _chaise percéen_ [tarvetuoli], mitä Brovoldissa oli.\n\n\"Mutta eihän se tauti ole tarttuvaa.\"\n\nSalamannopeasti kiepsahti Dorthea-rouva ympäri ja läimäytti poikaa\nsuulle, niin että Rusko havahtui torkuksistaan. Äiti kiipesi nopeasti\nrattaille: \"Juokse aukaisemaan minulle veräjä. Ja sitten saat mennä\nScharlachille hakemaan kotiin pienokaiset.\"\n\n\n\n\n8\n\n\nDorthea-rouva sai todellakin Ruskon pistämään juoksuksi Brovoldin mäkeä\nalas, tehtaan alueen läpi ja sillan yli. Sitten hevonen jälleen painui\ntavalliseen hiljaiseen hölkkään. Dorthean vapisevat jäsenet kävivät\nhervottomiksi ja rauhallisiksi, samalla kun ajatukset, toinen toisensa\njälkeen, pulpahtivat esiin ensimmäisestä onnettomuuden kaaoksesta.\n\nEnsin hänen sielunsa oli melkein lamaantunut, kun hän huomasi\nmaailmansa hajoavan -- aivan samoin kuin kevättulva vie mukanaan\nperustan ja murtaa kaikki, niin että irtikiskaistut hirret ja laudat\nkieppuvat virran vieminä, pois näkyvistä. Ihminen, joka oli pitänyt\nkaiken koossa, oli poissa -- ja jälleen hän tunsi kiihkeätä ikävää\nensimmäisen surunsa aikoihin, jolloin kadonneen paikka oli vielä lämmin\nhänen sydämessään ja mielessään. Mutta nyt oli tullut jo niin paljon\nsilloisen ajan ja nykyhetken väliin. Joka päivä hän huomasi, että hänen\ntäytyi ottaa kannettavakseen taakkoja ja huolia, jotka ovat raskaita\nyksinäiselle naiselle. Hän oli jo kulkenut pitkän matkan eronhetken\njälkeen, ja tyhjä sija, jonka miehen kadottaminen oli jättänyt hänen\nelämäänsä, oli käynyt kylmäksi ja autioksi.\n\nHän ei ollut ymmärtänyt sitä, kun Vilhelm oli esittänyt hautomansa\nsuunnitelman -- irtautua perhepiiristä ja etsiä onnensa omin päin.\nTuo rakas poika oli osoittanut niin suurta pojallista rakkautta, hän\noli niin hellästi ja innokkaasti koettanut keventää sitä kuormaa,\njonka lapsilauman eteenpäin auttaminen tuottaisi äidille. Mutta Klaus\nHartvig, joka tänä iltana niin avoimesti oli osoittanut, että hänkin\noli tehnyt tulevaisuudensuunnitelmansa kysymättä äidin neuvoa, oli\nesiintynyt sillä lailla kuin hän olisi tahtonut näyttää: -- jos äiti\nyrittää pysäyttää minut, nyt kun isä on poissa -- ainoa, joka olisi\nvoinut pidättää minut siltä tieltä, jota itse tahdon käydä -- saa äiti\ntuntea, että minä voin panna kovan kovaa vastaan niin ettemme enää ole\nystäviä --.\n\nLorua! Neljätoistavuotias poika ei sentään ole muuta kuin lapsi.\nEihän Klaus ole vielä edes ripillä käynyt. Koko juttu oli Coldista\nlähtöisin. Kunnon kapteenia oli tyydyttänyt oppilaansa opinhalu, häntä\noli huvittanut puhua pojan kanssa ammattinsa erikoisuuksista, häntä oli\nhuvittanut opettaa pojalle miekkailua ja ampumista. Ja sitten juolahtaa\nmiehen mieleen, että tämä lahjakas, kaunis ja voimakas nuorukainen\nvarmasti esiintyisi edukseen upseerina -- ja hän esittää yhtäkkiä\nsuunnitelmansa, ja lapsi suhtautuu siihen heti tosissaan ja innostuu.\n\nDorthea oli todellakin katkeroitunut ystävälleen kapteeni Coldille,\najatellessaan tätä kaikkea. Saako sellaista tapahtua, että toisten\nlapsissa herätetään mokomia päähänpistoja --? Olkoon, että kapteeni oli\nmiellyttänyt häntä -- eihän mies silti ollut oikeutettu uskomaan, että\nhän antaisi yhden lapsistaan vastustaa kuolleen isänsä toivomuksia.\nTiesihän Cold hyvin, kuinka vähän Thestrup oli harrastanut kaikkea\nsotilaallista. Ja sitä paitsi hänen tunteensa Johannes Coldia kohtaan\nolivat todellisuudessa kylmenneet, nyt kun hän oli nähnyt, kuinka\nkevytmielisesti tämä aikoi särkeä välit rakastajattarensa kanssa.\nVaikkakaan Marie Langsethin käytöstä ei voinut pitää nuhteettomana,\nhänen uskollinen kiintymyksensä mieheen ja hänen työnsä tämän hyväksi\nolisi sentään ansainnut paremman palkan. Eihän asia oikeastaan\nmoraalisesti parantunut, vaikka juttu oli vanha kuin taivas. Kaikkialla\nmaailmassa kokevat taloudenhoitajatar-rakastajattaret saman kohtalon\nkuin Marie, ja tuhannet isät jättävät kevytmielisesti aviottomat\nlapsensa epämääräisen tulevaisuuden valtaan, mikäli heistä tuntuu liian\nepämukavalta turvata heidän vastaisuutensa.\n\nHän antaisi kapteeni Coldin kuulla kunniansa -- houkutella poika tuolla\ntavoin oman äidin luota. Totisesti, kapteeni saisi kuulla.\n\nKlaus, ajatteli hän, Klaus. Saisiko hän, Dorthea, tuntea jossakin\nomassa lapsessaan samaa kaunaa, samaa vastenmielisyyttä kulkea\nvanhempien viitoittamaa tietä, mitä hän itse oli tuntenut, kun äiti\nantoi hänet Bisgaardille? Mutta hänhän rakasti lapsiaan. He eivät\nolleet hänelle haittana, joka hänen oli raivattava tieltään; juuri\nsiksi että heidän elämänonnensa oli ainoa, mitä hän enää pyysi, hän\ntahtoi pitää kiinni oikeuksistaan saada ohjata heidän askelensa\naikuisten maailmaan.\n\nJørgen Thestrup oli poissa hänen maallisesta elämästään, voi, paljon\ntäydellisemmin kuin jos Dorthea olisi saanut sulkea rakkaat silmät\nviimeiseen uneen ja vastaanottaa kuolevan viimeiset jäähyväiset ja\nohjeet. Pian hän joutuisi jättämään tämän paikan, joka niin monet\nvuodet oli ollut heidän yhteisenä kotinaan. Omin neuvoin hänen pitäisi\nsuoriutua juridisista ja taloudellisista vaikeuksista, ennen kuin\nhän saattaisi suunnitella supistuneen elämänsä jälleenrakentamista\nahtaammissa puitteissa. Mutta lapset, heidän yhteisen lapsilaumansa,\njoita hän nyt oli yksin vastuussa, sen hän tahtoisi täysilukuisena\nviedä muassaan jättäessään Brovoldin.\n\nMutta hän myönsi levottomin sydämin, että molemmat vanhemmat pojat\nolivat paljon vähemmän lapsia kuin hän oli kuvitellut. Harmi kuohui\nhänessä, kun hän ajatteli, että Dabbelsteen oli osoittanut sellaista\nsäädyllisyyden puutetta, jota hän ei ollut uneksinutkaan mahdolliseksi.\n\"Hienohelmat Grønnegaden kujien varrella\" -- olihan uskomatonta, että\nihminen keksi huvittaa oppilaitaan kertomalla tuollaista. Ja entäs\npastori Muusin sopimattomasta käytöksestä hänen ylioppilasvuosinaan\n--. Sillä tietenkään Klaus ei ollut ainoa, jolle hän oli tarjoillut\nmoisia roskapuheita. Myöskin Vilhelm oli varmasti saanut kuulla\nniitä -- erotus oli vain siinä, ettei Vilhelm koskaan ilmaisisi\näidilleen saaneensa tietää säädyttömyyksiä. Hänellä oli nähtävästi\nhelläsydämisyys ja siveellinen vaisto aivan synnynnäistä. Ja entäs\npikku Bertel -- eihän äiti voinut olla edes aivan varma siitä, että\najattelematon opettaja aina oli varonut lapsen viattomuutta. Kun poika\nei millään ehdolla suostunut käymään pappilassa lukemassa, ei syynä\nehkä ollut vain se, että hän arkaili papin vallattomia pikkutyttöjä --\nsaattoihan olla, että hän tunsi, kuinka mahdotonta olisi punastumatta\nkatsoa pastori Muusia silmiin.\n\nTietysti, olihan Dorthea itsekin lapsuudessaan saanut verraten\nperinpohjaisia selityksiä kaikesta sellaisesta, jota hän mistään\nhinnasta ei olisi aikuisten edessä kotona tunnustanut tietävänsä.\nJoskus olivat isäpuolen palvelustytöt valistaneet häntä, joskus vanhat\nvaimot ja kylän lapset. Mutta se ei ollut pilannut häntä. Eihän hän\nvoinut kieltää, että hän oli tuntenut eräänlaista uteliaisuutta, mutta\nkeittiöissä ja ulkohuoneissa kuultu lörpöttely oli kuitenkin lähinnä\nherättänyt hänessä vastenmielisyyttä ja pelkoa pahetta kohtaan. Hän\nmuisteli vanhan karjakon kuvauksia luomataudin uhreista -- voi kuinka\nmonta unetonta yötä tämä kertomus olikaan hänelle aiheuttanut! Hän\ntiesi varmasti, että Vilhelm oli tuntenut samaa pohjatonta inhoa, kun\nDabbelsteen oli kertoillut suurkaupungin elämän yöpuolista. Ja Bertel\nrukka -- kuinka hän olikaan mahtanut piina utua ja pelästyä, jos hän oli\nollut kuulemassa samaa!\n\nMutta Klaus Hartvig oli toista maata. Dorthea ei tietänyt, miten hän\noli yhtä varma siitä kuin äsken Vilhelmistä ja Bertelistä. Äiti näki\nedessään pojan hehkuvat kasvot ja säihkyvät silmät, yllättäessään tämän\nmiekkailemassa kapteenin kanssa. Sydämessään tuskan pistos äiti muisti,\nkuinka kiiltävä säilä pojan kädessä tuntui tavallaan olevan osa komeaa,\nkevyesti puettua nuorukaisvartaloa. Ja Klaun henki haisi viinalta, kun\näiti sitten auttoi takkia hänen ylleen. Eikä pojan käytöksessä ollut\nminkäänlaista arkuutta tai häpeää, kun hän antoi äitinsä tietää, että\nhän oli hyvinkin perillä siveettömyyden teistä aikuisten maailmassa.\nPäinvastoin -- siinä ilmeni salattua uhittelua, hänen äänessään ja\nilmeessään oli ollut eräänlaista kätkettyä hilpeyttä. Niinkuin poika\nolisi halunnut sanoa, ettei tässä kanan tarvinnut opettaa munaa. Taikka\nkukonpoikaa.\n\nVoi voi voi, kana saattaa kyllä koota poikasensa siipiensä suojaan.\nMutta leskeksi jäänyt äiti, jolla on lauma kaikenikäisiä lapsia, miltei\naikuisista kapalovauvoihin -- kuinka _hän_ saattaa onnistua pitämään\nlaumansa koossa --\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena silmänräpäyksenä Dorthea ajatteli, että Cold oli vaadittava\ntilille -- kuinka mies oli voinutkaan yllyttää vierasta lasta moiseen\nomavaltaisuuteen! Toisena silmänräpäyksenä äidistä taas tuntui, että\noli paras jättää asia silleen. Ehkäpä kapteeni oli vain umpimähkään\nja sen enempää ajattelematta heittänyt muutamia sanoja, jotka Klaus\noli käsittänyt liian vakavasti. Siinä tapauksessa äiti saattaisi\npoikaressun naurettavaksi, jos hän juhlallisesti vaatisi selitystä\nkapteenilta.\n\nKuusenlatvojen pykälöittämä harju piirtyi mustana taivasta vasten, ja\nniittyjen vaalea vihreys oli sammunut, kun rouva Thestrupin ajoneuvot\nkaarsivat Fenstadin pihalle. Yhtäkkiä säpsähti säyseä Rusko ihan\njokaista hermoaan myöten -- oli kuin se olisi tahtonut karata saman\ntien. Kookkaan, kumaraisen naisen varjo irtautui päärakennuksen ja\nkellarin yhteisvarjosta.\n\nDorthea kiristi ohjaksia, hänen sydämensä aivan kuin hypähti kauhusta.\nHän tiesi siinä hetkessä, että nyt hän tapasi sen salaperäisen\nolennon, joka viimeisten kuukausien aikana oli niin usein ollut hänen\najatuksissaan -- ja mustalainen tervehti syvällä äänellä pimeässä\nyössä: \"Herran rauhaa!\"\n\nDorthea pakotti pelästyneen hevosen kaartamaan puolen pihaa ja sai sen\npysäytetyksi tallinoven eteen. Samassa oli vaimo siinä -- äänettömänä\nkuin henkiolento hän sukelsi esiin Ruskon toisella puolen. Vanha\nhevonen säpsähti jälleen, mutta mustalaisvaimo laski kätensä sen\nkaulalle, päästi pari äännähdystä ja sitten hän alkoi riisua valjaista\nhevosta, joka nähtävästi oli vain puolittain rauhoittunut.\n\n\"Hyvää iltaa\", tervehti rouva. \"Eikö talonväki ole enää valveilla?\"\nMistään ei näkynyt mitään valoa ja kaikkialla oli täysin hiljaista.\nAivan kuin tämän hiljaisuuden äärimmäisiltä laidoilta pulppuilivat\nlaulurastaan ylitsevuotavat sävelet ylhäältä harjulta.\n\n\"Ei, hyvä rouva saa kyllä tyytyä minuun tänä yönä.\" Vieraan ääni oli\nsyvä eikä vastenmielinen. Mustalaisvaimojen tavallinen mairea äänensävy\ntuntui hioutuneen eräänlaiseksi pehmeäksi ystävällisyydeksi. \"Minä\nkyllä päästän hevosen hakaan.\"\n\nNainen ja hevonen sulautuivat yhdeksi varjoksi, kun vaimo talutti sitä\nulkohuoneitten välistä. Jokin veräjä paukahti hiljaa kiinni.\n\nVaikkakin taivaanlaki oli niin valoisa, oli täällä alhaalla hämärää.\nDorthea jäi seisomaan ajopelien viereen ja kuulosti -- jossakin\nlähellä kahisivat haapojen latvat. Ilma oli niin raikasta, että sitä\noli virkistävää hengittää -- se oli kosteaa ja hyvien tuoksujen\nkyllästämää. Yhtäkkiä sukelsi varjomainen musta ihminen jälleen hänen\nvierelleen.\n\nHän oli vaikuttanut melkein kammottavan pitkältä, kun Dorthea ensiksi\nhänet huomasi, mutta nyt hän näkikin, että mustalaisvaimo ulottui häntä\nvain hartioihin. Vaimo kulki kyllä hyvin kumarassa. Huivi oli vedetty\nsyvään otsalle, niin ettei Dorthea nähnyt paljonkaan toisen kasvoja.\n\n\"Mutta eihän koko talonväki saata olla makuulla?\" kysyi Dorthea. \"Eivät\nkai he ole saattaneet antaa teidän yksin valvoa, muori kulta?\"\n\n\"Ovat kyllä, ovat.\" Vaimon ääni kävi vieläkin silkkisemmäksi. \"Kaikki\ntietävät, sanon minä teille, ettei tarvita vahtia eikä valvojaa,\nei lukkoa eikä lukintaa, kun tietäjävaimo tulee taloon parantamaan\nihmisiä ja eläimiä. Minua ei kenenkään tarvitse epäillä, rouva kulta.\nSen tietävät sekä vallasväet että vaivaiset kaukana ja lähellä, että\n_minun_ askeleistani kasvaa hyvää eikä koskaan pahaa.\"\n\n\"Niin niin, muori, kaikki hyvin taas -- en minä tarkoittanut mitään\npahaa. Mutta täytyisihän teillä olla joku apuna, kun hoivaatte\nsairasta? _Minäkin_ olisin mielelläni tarvinnut hiukan apua saadakseni\nnämä tavarat sisälle ja hänen huoneeseensa.\"\n\n\"Kyllä siihen keinot keksitään.\" Mustalaisvaimo oli nopeasti irrottanut\nkaikki köydet, hämärästä huolimatta. Nyt hän nosti ensin raskaan\nvaatekorin ja sen jälkeen tarvetuolin ruohonurmelle. \"Jos hieno rouva\ntahtoisi olla niin alhainen ja kantaa toisena koria, niin --\" Hän\nsiirsi tyynyn ja metalliastian tuolin istuimesta, pisti päänsä sisään\nreiästä, niin että huonekalu joutui heilumaan hänen harteillaan.\nToisella kädellään hän tuki tuolia, toisella hän tarttui vaatekorin\nkädensijaan. Dorthea ei ollut pahoillaan, ettei kukaan nähnyt heitä,\nkun kulkue marssi pihan yli ja katosi rakennukseen.\n\nMiten tietäjävaimo oikein osasi pujottautua ovissa ja kiivetä kapeita\nkanantikapuita toiseen kerrokseen, miltei kertaakaan kolauttamatta\nseinään tai aikaansaamatta melua -- tämä oli jo enemmän kuin Dorthea\njaksoi käsittää. Yleensäkin mustalaisvaimo liikkui niin nopeasti ja\näänettömästi, että Dortheasta tuntui melkein pahalta -- vaikkakin hän\nsanoi itselleen, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ihailla toista.\nOlihan vaimon taito kulkea noin äänettömästi tosiaan ihmeteltävää, ja\nvarmasti hyvin hyödyllistä hänen ammatissaan.\n\nPöydällä pienen päätyikkunan edessä seisoi talikynttilä, joka oli\npalanut niin loppuun jalassaan, että huoneessa haisi käryävältä\nrasvalta ja kuumentuneelta metallilta -- mutta muuten ei ilma ollut\nläheskään niin vastenmielinen kuin edellisenä iltana. Dorthea kaivoi\nesiin kynttiläkimpun korista -- hän oli ottanut mukaansa kaikkea, mitä\nhän voi ajatella tarvitsevansa täällä: olihan ilmeistä, ettei kukaan\ntietänyt mistään mitään koko Fenstadissa, kun neitsyt itse ei ollut\nohjaksissa, Dorthea sytytti uuden kynttilän viimeisillään lekottavan\nliekin yllä ja tarttui kynttilänjalkaan -- se oli kuuma ihan kädensijaa\nmyöten.\n\nMarie Langseth nukkui, mikäli näytti, aivan rauhallisesti. Mutta\nkasvot olivat keltaiset ja painuneet, hiki helmeili niillä. Ja iho\ntuntui niin polttavalta, kun Dorthea tunnusteli hänen rintaansa patjan\nalla, ettei hän luultavasti nytkään ollut kuumeeton. Dorthea kohotti\nlakanoita -- sairaan alla oli runsaasti verta ja visvaa, mutta se\noli enimmäkseen kuivaa ja tummunutta. Ja samaan hajuun sekaantui\nryytiyrttien ja lääkkeitten haju -- Dorthea ei tuntenut niitä.\nMutta mitä mustalaisvaimon keinot olivatkaan -- joka tapauksessa ne\nolivat vaikuttaneet hyvää; sairaan vatsa ja reidet eivät olleet yhtä\npöhöttyneet kuin eilen. Dorthea paineli varovaisesti ajettuneita\nruumiinosia -- ihopoimu tuntui omituisen taikinaiselta, ja hänen\nsormiensa jättämät kuopat eivät heti haihtuneet. Mutta ainoakaan\nvärähdys Marien kasvoissa ei ilmaissut, että sairas tunsi kosketusta.\n\n\"Näen että olette pannut hänelle iilimatoja, muori?\"\n\n\"Justiinsa. Paha veri on saatava ulos, ei tässä sitä ennen auta juomat\ntai tropit. -- Eikä sinun haudepussisikaan\", hän sanoi nopeasti, kun\nDorthea tarttui yrttipussiin, joka oli tuolilla vuoteen vieressä.\n\n\"Ei kai se ainakaan ole haitaksi.\"\n\n\"Kyllä vain se voi olla haitaksi -- sillä se saattaa kääntää pahan,\njoka on saatava ulos, takaisin ihoon ja vereen, niin että tauti nousee\nsydämeen ja päähän, ja siitä tulee kuolema, niin se on, rouva kulta.\"\nMustalaiseukko tahtoi nähtävästi tykkänään saada määräysvallan sairaan\nsuhteen. \"Kun kerran pyysitte tietäjävaimoa tulemaan, saavat minun\nkonstini kelvata. Ja voitte olla ihan huoleti -- paljon sellaista,\njota ei kirjoista opita ja jota ei tohtorit eikä kätilöt tunne, opin\nminä siihen aikaan, kun vietin seitsemän vuotta Nordtemmenissä ja näin\nviisaitten suomalaisten temput.\"\n\nDorthea katseli vaimoa. Varjostavan huivin alla olivat mustalaisen\nkasvot melkein leveämmät kuin pitkät; poskipäät seisoivat korkeina ja\nsilmänaukot olivat avarat; pienet nokimustat silmät hehkuivat syvällä\npäässä. Sittenkään hän ei oikeastaan ollut ruma, niin ryppyinen ja\ntummankeltainen kuin hänen ihonsa olikin. Ja vaikka hänen kapeille\nhuulilleen ilmestyi viekkaan itsetietäväinen hymy, kun hän kehuskeli\nsuomalaisilta oppimaansa viisautta, oli koko hänen kookkaassa,\nkumaraisessa olemuksessaan eräänlaista arvokkuutta. Hän liikkui\nkevyesti ja ääneti, ja Dorthea huomasi, että hänen keltaiset, ei aivan\npuhtaat kätensä, jotka olivat täynnä messinki- ja hopeasormuksia,\nolivat pienet ja nuorekkaan siloiset.\n\nTietäjävaimo oli asettanut tarvetuolin vuoteen jalkopäähän ja pannut\nsen eri osat paikoilleen. Nyt hän istuutui itse valtaistuimen\ntapaiselle huonekalulle; eteenpäin kumartuneena, kädet polvilla, hän\nhuomioi terävin silmin kaikkia rouvan liikkeitä.\n\nDorthea ei voinut sille mitään, mutta hän tunsi, ellei suorastaan\nkammoa, niin ainakin eräänlaista levottomuutta ja vastenmielisyyttä\nvieraan tuijottaessa häneen niin taukoamatta. Olihan tilanne kaiken\nkaikkiaan erikoinen, -- nyt oli kai jo sydänyö ja tässä hän oli\nvieraassa talossa, kahden kesken salaperäisen vaeltajan kanssa,\nkuolemansairaan naisen vuoteen ääressä. -- Talikynttilä, jonka hän oli\ntuonut muassaan, ei palanut hyvin; se oli nyt jo karstalla ja kulunut\nniin vinoksi, että tali valui toispuolisesti.\n\nHän etsi katseillaan kynttiläsaksia -- pöydällä ei niitä näkynyt, niin\nettä hän meni neitsyen lipastolle katsoakseen, olivatko ne siellä.\nMutta hänestä tuntui vieläkin turvattomammalta, kun hän nyt seisoi\nselin mustalaisvaimoon. Tyyntyäkseen hän tarttui lipastolla olevaan\nlasipurnukkaan, piteli sitä valoa vasten ja katseli mustia iilimatoja,\njotka makasivat siinä ja näyttivät niin merkillisen myhkyräisiltä,\nvalon taittuessa veteen. Hän laski purnukan taas kädestään ja aikoi\nruveta katselemaan sen vieressä olevaa metallirasiaa, kun vaimon terävä\nhuudahdus pysäytti hänet:\n\n\"Varo sinä sitä rasiaa -- siinä on näes väkeviä aineita, Voisi vielä\nkäydä hullusti, jos sinä rupeisit puoskaroimaan niillä -- sinä joka et\nniitä tunne -- niissä on salattuja voimia.\"\n\n\"No no.\" Dorthea kääntyi puolittain vaimoon, mutta hän ei vetänyt pois\nkättään, joka lepäsi metallikannella. Oli tietysti vain mielikuvitusta,\nettä hän oli tuntevinaan hienoa kihelmöintiä sormenpäissään. \"Niin\nvaarallista se ei kai sentään mahda olla? Uskon kernaasti, muori kulta,\nettä olette taitava vaimo -- näyttäähän että neitsyt nyt jo on tullut\nparemmaksi hoidossanne. Mutta ei kai teillä sentään ole niin väkeviä\naineita tässä rasiassa, että ne vaikuttaisivat lukitun kannen läpi?\"\n\n\"Kyllin vaarallisia sinulle\", vastasi vaimo äkkiä. Hänen tummille\nkasvoilleen häivähti nopea, ivallinen hymy. \"Jos sinulla olisi\nollut uskoa, olisin voinut tehdä hyvää sinulle ja omillesi niillä\naineilla, mitä rasiassa on. Mutta kyllä minä tiedän, että te isoiset\nette usko vaeltajaväen viisauteen -- on melkein kuin ette uskoisi\nkaikkivaltiaaseen Jumalaan enempää kuin siihen mieheen, jonka nimeä\nen tahdo tässä paikassa mainita\" -- hänen mustat silmänsä kierähtivät\nkerran ympäri, aivan kuin hän olisi salaa vilkaissut kelmeään\nsairaaseen, joka makasi vuoteessa hänen takanaan. \"Mutta silloin on\nmahdotonta ymmärtää mitä ei tiedä. Ja mitä te tämän maailman suuret\nja mahtavat tiedätte siitä, joka on viisailta salattu ja ilmoitettu\nvaivaisille, kuten kirjoitettu on.\"\n\nDorthea-rouva siirtyi ja istuutui rikkeimelle, siannahalla\npäällystetylle tuolille, joka yhä oli kutomahuoneeseen vievän oven\npielessä hänen eilisen yövartionsa jäljeltä. Hän koetti vakuuttaa\nitselleen, että mustalaisvaimon ihmeellinen raamatullinen kieli oli\nsentään oikeastaan naurettavaa -- vain yönhetki sinänsä ja paikka ja\nvaimon erikoinen messuileva lausunta teki hänen temppuilunsa tavallaan\njuhlalliseksi. Ja vaimo jatkoi salaperäistä lausuiluaan:\n\n\"-- joka makaa ja nukkuu katon alla, lukitun oven ja luukun takana, ei\nnäe sitä, mitä me näemme, ei ei, sillä me makaamme ulkona yön tunnit\nja kuuntelemme niitä, jotka ulkona ovat ja vaeltavat -- ja siinä onkin\neroa, siinä. Sinä hienohelma, sinä tanssit kultaisissa saleissa, täynnä\npeilejä ja komeita tuoleja. Mutta toista oli minun tanssia paljain\njaloin käärmeleikissä ja ottaa kiinni valkeata käärmettä.\"\n\nKun hän istui noin nojatuolissaan, lipastolla seisova yksinäinen\nkynttilä valaisemassa sivultapäin, oli hänen olemuksessaan\ntodellakin eräänlaista tietäjän arvokkuutta. Hänen hartioitaan\npeittävän tummanruudullisen silkkihuivin alta välkkyivät mustan\nliivin hopeahakaset; hopeisen nauhoituksen välistä näkyi kaista\nheleän punaista kaulaliinaa. Vyötäisillä hänellä oli leveä nahkavyö,\njota messinkinastat ja tähdet koristivat; täysinäinen irtotasku\nkuparilukkoineen riippui kupeella. Muuten hänen pukunsa oli\ntalonpoikaista kuosia, aivan tumma, mutta näytti kunnolliselta ja\nsiistiltä. Kun vaimo pyyhkäisi mustan huivin otsaltaan, huomasi\nDorthea, että se oli leveä ja matala -- ei kuitenkaan niin leveä kuin\nkasvot poskipäitten kohdalta -- ja kolmen syvän poikkirypyn uurtama.\nHänellä oli samanlainen musta myssy kuin vanhoilla talonpoikaisnaisilla\nyleensä, ja sen ympäri hän oli kietonut räikeänvärisen silkkirievun.\nHänen tukkansa näkyi vain vähän päähineitten alta ja se oli nokimusta.\n\nHän oli tosiaankin omiaan hämäämään taikauskoista kansanainesta\nja Sibyllan nimi oli hänelle aiheellinen -- Dorthea ei voinut olla\nkysymättä itseltään, eikö se ollutkin ammattinimi, jonka vaimo\nkypsyneellä iällään oli omistanut, niin hyvin se luontui hänelle.\n\n\"Niin niin, muorikulta, siinä, mitä sanotte, voi kyllä olla tottakin.\nMinä uskon sen kernaasti. Mutta neitsyt Langsethin vamma on oikea\ntauti, jolla ei ole mitään tekemistä noituuden kanssa. Ja sen kai\nte parannatte helpoimmin luonnollisilla lääkkeillä, ilman mitään\nloitsimista. Minunkin vähäisen käsitykseni mukaan oli hyödyllistä panna\nhänelle iilimatoja.\"\n\n\"Ne minä lainasin eräältä Aaserudhaugenin eukolta.\" Sibylla hymyili\nivallisesti. \"Kas, asia on sillä lailla, että minä tiedän paljon\nsellaista, mitä sinunkin kansasi tietää ja minun myös. Ja kun minä\nkerran en ole kade ja neitsyt makaa tässä kuoleman kelmeänä, olkoon\nettä tauti on oikea tauti, kuten sanoit, käytin minä niitäkin.\nKuitenkin minä, Sibylla, etkä sinä, sain pilaantuneen veren pois ja\nelävän veren pysäytetyksi ja pelastin tämän kapteenin-huoran hengen.\nHyi olkoon!\"\n\nMustalaisvaimo sylkäisi. \"Oli se kaunis teko, suurteko oikein. Koskaan\nei ole kuultu, että mustalaisnainen tappaisi sikiönsä sukkapuikolla --\nhyi sellaista inhottavan tekoa!\"\n\nDorthea värähti vaistomaisesti. Hän oli jo aikaisemmin tuntenut syvää\nvastenmielisyyttä ajatellessaan Marie Langsethin epätoivoista tekoa,\nmutta oli kuin vasta mustalaisvaimon sanat ja inho, jota halveksittuun\nkiertolaisväkeenkin kuuluva vaimo osoitti sitä ajatellessaan, täysin\nolisi selvittänyt Dorthealle rikoksen koko kaameuden. Hän tunsi äkkiä\nalkavansa voida pahoin -- saastunut ilma ja huoneen kuumuus oli enemmän\nkuin hän jaksoi sietää.\n\nHän nousi nopeasti -- hänenhän piti sentään katsastaa kutomahuoneessa\nolevaa pikku Gretaakin. Mutta hänestä tuntui omituisen pahalta\nkuvitellessaan tuntevansa vaimon pistävät silmät selässään.\n\nGreta-tyttö nukkui makeasti villakorissaan. Mutta hän oli potkinut\npäällyslakanan yltään, ja suviyön heikossakin valossa Dorthea-rouva\nsaattoi huomata, että pikku sääret ja jalat olivat hirveän likaiset.\nHän oli myös märkä ja korista nousi kirpeä haju, ja nyt hän raapi\nkiivaasti päätään, kuitenkaan heräämättä. Pieni lapsi raukka --\neikö ollut ketään, joka pitäisi huolta hänestä? Hänen täytyisi\nhiukan hoivata Gretaa ja pestä hänet puhtaaksi, heti ensimmäiseksi\naamulla. Oli kuin tämä ajatus olisi vaimentanut levottomuutta, jonka\nmustalaisvaimon läsnäolo aiheutti ja josta hän järkisyin ei voinut\nvapautua.\n\nHän hätkähti rajusti huomatessaan, että mustalaisvaimo oli tullut hänen\nperässään kutomahuoneeseen. Hiipivät kissanaskelet pysähtyivät hänen\ntaakseen. Dorthea ymmärsi, että toinenkin seisoi ja katseli nukkuvaa\nlasta.\n\n\"Mitähän tästä pienestä tulee -- mitä te luulette?\" pääsi Dorthean\nhuulilta, ennen kuin hän ehti harkita. Sitten hän huomasi ja sanoi\nkevyempään sävyyn: \"Kerrotaan, että voitte lukea ihmisten kohtalot --\nmenneet ja tulevat?\"\n\n\"Eiväthän he siinä valehtele.\" Erikoinen itsetietoisuus ilmeni\nvaeltajan matalaäänisessä vastauksessa; vasten tahtoaan Dorthea tunsi\nkuin vilunväreitä jännityksestä. \"Se on hyvän Jumalan lahja hurskaille,\njotka saavat kärsiä vääryyttä tämän maailman lasten puolelta. Olisipa\nhyvä, jos hän tietäisi mitä minä tiedän -- tämän tyttölapsen isä\nnimittäin -- niin hän ei olisi niin ahdistanut tytärtään ja tyttäreni\npenikoita siihen aikaan,kun hän koetti pakottaa meitä kertomaan hänelle\nmitä emme tienneet. Olisipa hän nähnyt sen, mitä minä tänä hetkenä\nnäen, ei hän totisesti olisi ollut niin ankara. Minä näin sen hänen\nsilmistään, taudin, joka syö ja kalvaa maksan ja keuhkot vanhalla\nmiehelläni, se on jo komeassa herra kapteenissakin -- pian se puree\nhäntä vatsaan, niin niin, sellainen on _se_ juttu. Ja tämä hänen\ntyttärensä -- hän seisoo nimismiehen edessä ja hänen täytyy vastata\nsynneistään, joita hän koskaan ei ole tehnyt -- ihan niinkuin meitäkin\non monet kerrat suotta syytetty. Kerjurintietä hän vaeltaa, ja hulttion\nmiehekseen hän on saava, näen mä -- ei se ole mustalainen, se on\nkylänheittiö, joka on liittynyt vaeltamaan sakkiin, tuo hänen miehensä.\nVankikoppi ja nimismies seuraavat häntä paikkakunnalta toiselle -- ai\nai, se on paha se. Pikku kaunis enkelilapsi, tässä hän nukkuu niin\nmakeasti eikä tiedä, että hän on kadottanut sekä isänsä että äitinsä,\nennen kuin uuden vuoden kuu kumottaa taivaalla, lapsi raukkaa, niin.\"\n\nJälleen Dortheasta tuntui, että vanhus muistutti varjoa, joka oli\nirtautunut huoneen nurkkien pimennosta -- mutta nyt hän muistutti\ntulevien onnettomuuksien varjoa, uhkaavaa ja kohtalokasta.\nMustalaisvaimo hengitti äänekkäästi, ja Dorthea kuuli hopeaketjun\npikkuriikkistä kitinää, sen kiristyessä ja höltyessä sitä mukaa kuin\nennustajaeukon povi nousi ja laski. Hän aavisti, että vaimo vihasi\nkaikkia ja kaikkea, joka ei kuulunut vaeltajakansaan, vihasi niin\nkiihkeästi, että Dortheaa ihan pelotti. Mutta sitten leimahti hänessä\nharmi: ennustella pahoja viattoman pienokaisen tulevaisuudesta -- hyi,\nse oli sentään liian ilkeää -- ja mitäpä se oli muuta kuin lorua,\ntoivetta, että vihamiehen lapsi joutuisi turmioon.\n\n\"Minusta te sanoitte, muori, että lääkitsemiskeinonne saisivat\nLangsethin neitsyen terveeksi taas? Mutta nyt kerrottehan minulle, että\nsekä neitsyt että kapteeni kuolevat ennen uutta vuotta?\"\n\n\"_Tällä_ erää hän kyllä paranee, minä tiedän mitä sanon. Terve kuin\nvarsa hän on sinä päivänä, kun hän vuoteestaan nousee, mutta sen\nkauemmas ei minun voimani kanna. Kas, sille joka vaanii kostaakseen\näidilleen, _sille_ en mitään mahda. Jos se olisi lääkkeillä karkotettu,\nvoisin teräksellä ja väkevillä luvuilla manata sen suohon. Mutta\nteräs on jo kulkenut sen lävitse, ja siihen ei ole mitään neuvoa.\nVarokoon neitsyt itseään, ensi kerran noustuaan jaloilleen, ettei kulje\nportaissa pimeän tultua. Sillä se voisi vaania häntä siellä, ja silloin\nolisi neitsyen loppu. Ja kapteeni -- en tiedä, onko hän kuollut tai\nmiten hänen on käynyt. Mutta uutena vuotena hän ei täällä ole, sen näen\nvarmasti. Tiedän minkä sanon.\"\n\nSynkästi ennustava ääni, joka kuului pimeydestä, kiihotti merkillisesti\nDortheaa:\n\n\"Kun sinä kerran kaiken sen näet, näet kai enemmänkin\", kuiskasi hän.\n\"Voitko nähdä missä mieheni on?\"\n\nVarjovaimo näytti hiukan pudistavan päätään, mutta vastausta ei\nkuulunut. \"Koeta nähdä hänet!\" pyysi Dorthea matalalla äänellä\nja sydämensä pohjasta. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että tätä hän\nolikin odottanut kaiken iltaa -- saada asettaa tämän kysymyksen\nmustalaisnaiselle -- niin, että hän oikeastaan juuri siksi oli tahtonut\nvaimon tänne. \"Missä _on_ minun mieheni? Etkö voi nähdä, missä hän\nmakaa? Löydänkö hänet vielä?\"\n\n\"Miestäsi en voi nähdä. Näköni sumenee yhtäkkiä, on kuin voimani\nvuotaisi minusta, aina kun olen koettanut löytää isännöitsijää. Mutta\nkoskaan et sinä etsimääsi löydä.\"\n\nDorthea huokasi syvään. Vaistomaisesti hän nojautui kangaspuihin,\njoiden vieressä hän seisoi. Mustalaisvaimo jatkoi puhettaan, mutta\nvähitellen hän korotti messuilevan äänensä juhlalliseksi syytökseksi:\n\n\"Hän oli kova mies minua ja meikäläisiä kohtaan, miehesi, siihen\naikaan kun hän kielsi meidän miehiämme harjoittamasta sepänammattia\nja käymästä kauppaa tehtaalaisten kanssa. Ja kun matkustajia tuli, ei\nhän antanut köyhien ämmien ansaita viisaudellaan. Sibylla tunsi monta\nneuvoa sairautta ja muuta pahaa vastaan, lääkkeitä ihmisten ja eläinten\ntauteihin, mutta isännöitsijä kielsi niitä käyttämästä, sillä hän ei\nniihin uskonut, miehesi. Sen vuoksi en voi häntä nähdä -- kun hän\nkerran ei uskonut minun voimaani. Mutta sinä olet saanut tämän uskon,\nhuomaan sen, ja sen vuoksi voin nähdä sinun tulevaisuuteesi, rouva\nThestrup. Niin, minä näen, että sinulla on jäljellä vielä paljon hyvää,\nrakas rouva. Näen, että asut suuren kirkkaan veden varrella, se on kai\nmeri, luulemma, mutta en tiedä miten sinne tulet, tiedän vain, että\njoudut matkustamaan kauaksi täältä, ja sinua odottaa paljon sekä hyvää\nettä pahaa minne tulet. Mutta mitä sinä enimmän toivot, sitä et saa,\nja mitä kernaimmin tahtoisit löytää, sitä et koskaan löydä!\" Ennustaja\nveti syvään henkeään, niin että hänen rintahopeansa helähtivät heikosti.\n\nMutta vaimon viimeisen puhetulvan aikana Dorthea alkoi jälleen tulla\njärkiinsä. Kuumana häpeästä, kun niin helposti oli antanut toisen\nhämätä itsensä, hän rupesi miettimään -- hänenhän olisi tietenkin\ntäytynyt antaa eukolle huomattava juomaraha, ennen kuin hän pyysi\ntältä minkäänlaista ennustusta. Silloin olisi varmasti ollut toinen\nääni kellossa. Mutta hän oli tosiaankin antautunut narriksi.\nSilmänräpäyksen verran hän oli uskonut ennustajavaimoa ja näin antanut\ntälle tilaisuuden vuodattaa kaiken vihansa ja kostonhalunsa. Eikä se\nkai ollut pienempi säätyläisiä kuin talonpoikia kohtaan, ennemminkin\nsuurempi, kun kerran nämä \"kvantingit\", jolla nimellä mustalaiset heitä\nkutsuivat, usein eivät edes kunnioittaneet heidän taikavoimaansa. Nyt\nDorthea huomasi myös, että vaimon olemus ja puhetapa oli paljossakin\neronnut mustalaisten tavallisesta käytöksestä talonpoikaistaloissa.\nOliko vaimo itse epävarma, kun oli kysymyksessä ihminen, jolle hän\nkanto kaunaa ja johon hän mielellään tahtoi tehota?\n\nÄäneen hän sanoi: \"Niin niin, hyvä vaimo, ettehän paljastanut erikoisen\nedullisia tulevaisuuden näkyjä kenellekään meistä. Mutta kun te\nsiis sentään lupaatte minulle hiukan myötäkäymistä, saan kai minä\npalkita hyväntahtoisuutenne. Kas tässä\" -- hän irrotti pienen neulan\nrintaliinastaan. \"Minulla ei ole kukkaroani mukana, mutta olen aina\nkuullut, että teikäläiset naiset pitävät koruista ja koristeista.\"\n\nMustalaisvaimo tarttui neulaan, kiiruhti huoneeseen ja tutki sitä\ntarkoin kynttilän valossa, vieläpä purikin sitä. Se oli kaunis pieni\nesine, granaattien ympäröimä maitoagaatti, joka oli kiinnitetty\nkullattuun, hopeaan. Kuitenkin vanhus näytti vain osittain\ntyytyväiseltä -- Dorthea oli kuullut, miten ylenpalttisen anteliaasti\nyksinkertaiset talonpoikaisvaimot joskus olivat palkinneet Sibyllaa,\nkun hän oli muka parantanut karjaa, ja antaneet hänelle perintökoruja,\nruoka-aineita ja hopealusikoita. \"Tiedäthän\", sanoi Dorthea ohimennen,\n\"jos onnistut parantamaan Langsethin neitsyen, palkitsee kapteeni\nvarmasti hyvin vaivasi\".\n\nEnnustajavaimo istui ja punnitsi huivineulaa kädessään:\n\n\"Se on kuunkivi, näen mä -- niin niin, niissä asuu suuri voima -- ne\nvallitsevat ihmisen sydänverta. Voisinhan ehkä katsella sinulle vielä\nkerran. Olethan saanut tämän neulan mieheltäsi, vai kuinka?\" Dorthea\noli saanut sen ensimmäiseltä mieheltään ja hän nyökäytti päätään. Hänen\nuskonsa ennustajavaimon yliluonnollisiin voimiin oli haihtunut. Olihan\nvaimo helposti voinut kuulla huhuja, että kapteeni Cold suunnitteli\nlähtöä Norjasta; että Dorthean itsensä pian täytyi lähteä Brovoldista,\nei ollut salaisuus sekään, ja olihan lähellä johtopäätös, että hän\nasettuisi asumaan Kristianiaan, siis meren rannalle. Ne ennustuksen\nkohdat, jotka varmasti toteutuisivat, olisi kuka tahansa voinut\nennustaa. Nyt hän myös tiesi, miltä Marie Langseth oli tuoksunut --\noopiumitipoilta. Niin, olihan luonnollista, että tyttö raukka nukkui\nsuhteellisen rauhallisesti tämän yön.\n\nDorthea haki sukankutimensa, jonka hän oli ottanut mukaansa, ja\nistuutui nojatuoliinsa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että tuo vanha\npetkuttaja oli voinut vaikuttaa häneen niin voimakkaasti. Tosiaankin,\nvaimo oli mainio istuessaan korkeaselkäisellä, pehmustetulla\nvaltaistuimella kädet sylissään ja jalat vieri vieressä siniseksi\nmaalatulla jalustalla -- ja tuoli oli sentään vain Bisgaardin vanha\ntarve tuoli, joka oli tullut moiseen arvoon ja kunniaan! Dorthean teki\nmiltei mieli nauraa.\n\nKuitenkin hänen sydänalaansa etoi, kun hän veti puikon kutimestaan\nja muisti samassa hetkessä, mitä mustalaisvaimo oli kertonut\npahoinpitelystä, johon Marie oli alistunut. Ja vastoin tahtoaan hän ei\nvoinut ilman sydämentykytystä seurata taikomisen valmisteluja.\n\nEnnustajavaimo toi metallirasian, veti tuolin pienen pöydän ääreen ja\nlausui, aukaistessaan lukon, niin että rasian tavarat paljastuivat:\n\"Oletkos koskaan nähnyt tällaista?\"\n\nDorthea katsahti mustalaisnaisen ruskeassa, sormuksilla koristetussa\nkädessä olevaa esinettä. Se näytti kasvin juurelta ja oli hiukan\nmiesnuken näköinen. Dorthea ei oikein ehtinyt nähdä, mitä rasia muuten\nsisälsi -- pienen vaskikäärmeen selkärangan tai jotakin sentapaista,\nkasvien siemenkotia ja sitä paitsi yhtä ja toista vanhaa romua.\n\n\"Minä kaivoin hänet maasta hirsipuu vuorelta, Kristianian vanhan osan\npohjoispuolelta, kolmekymmentä vuotta sitten. Niin, muistan sen kuin\neilispäivän, siitä voit olla varma. Täytyy osata manaukset ja pitää\nterästä ristissä rinnalla, kun kaivaa sen esiin. Ja sitten pitää koiran\nvetää se ylös, kun se on paljastettu mullasta.\"\n\n\"Se on siis alrunaa?\" kysyi Dorthea jatkaen neulomistaan.\n\n\"Ei maar olekaan, sellaista inhottavaa ainetta emme me käytä, me\nolemme rehellistä väkeä, me, emme vedä keneltäkään voimaa alrunalla --\nei, tämä on minun poppamieheni.\" Mutta Dortheaa kiinnosti koko asia\nyhä vähemmän, -- tämähän oli ihan silmänkääntötemppua. Sitten vaimo\nkaivoi esiin syvältä hameentaskustaan pelikortit, pelottavan rasvaiset\nja mustuneet samalla kun hän juhlallisesti selitti, että nämä olivat\nhänen ennustuskorttinsa -- pitäisipä koettaa, voisivathan kortit\nkertoa jotakin isännöitsijän kohtalosta. Mutta Dorthean oli vaikeaa\ntukahduttaa epäuskoista hymyään: eivätkö ne olleetkin suorastaan\ntarokkikortteja, joita toinen monin metkuin alkoi asettaa pöydälle?\n\nMutta epäuskostaan huolimatta Dorthea ei voinut olla seuraamatta\nvanhuksen kaikkia kädenliikkeitä ilman eräänlaista jännitystä ja\nkuuntelematta, kun vaimo mumisi jotakin jokaisen kortin kohdalla --\njotkut sanat olivat norjaa ja jotkut mustalaiskieltä.\n\nDorthea antoi kuteen vaipua syliinsä ja veti esiin nuuskarasiansa.\n\"Tämä pitää hyvin valveilla\", hän huomautti, pannen hyppysellisen\nnuuskaa kämmenelleen ja vetäen sen sieraimiinsa. \"Ehkäpä tekin tahdotte\nhiukan muori?\" Tahtoiko hän tällä lopullisesti suostutella vaimoa,\nennen kuin tämä ryhtyi selittämään mitä kortit paljastivat?\n\nMustalaisvaimo tunki sieraimensa nuuskaa täyteen. \"No, mutta nähkääs\nnyt! On kuin kortitkaan eivät tahtoisi mitään ilmaista -- mutta kai\nne sentään pikkuhiljaa saa taipumaan.\" Vaimo sekoitti kortit ja alkoi\nuudelleen latoa niitä eteensä. \"Voisitpa antaa minulle hyppysellisen\nlisää, se selvittää päänuppia -- no kas vain! Nyt se tulee!\" Ja jälleen\nvaimo mumisi pitkän lorun omalla kielellään. \"Niin, nyt se kai alkaa\nvaljeta! Katsos nyt tänne!\"\n\nInnoissaan Dorthea kumartui eteenpäin. Hän ei osannut pelata korttia,\nmutta muisti kuvat lapsuudestaan, pappilasta, ja vastustelematta hän\nyritti seurata Sibyllan ajatuksenkulkua vaimon tehdessä päätelmiään sen\nmukaan, kuinka kortit olivat asettuneet. Herttakuninkaan vieressä oli\nOnnen pyörä \"-- se tietää miehesi onnea, eikä kuolema ole etäällä siitä\n-- ei, ei oikein siltä näytä, että hän olisi elossa -- mutta onhan\ntässä Aurinko ja Vaunut sentään välissä --\" Hän katsahti Dortheaan,\nsilmissään omituinen vaaniva ilme. \"En usko, että hän kuoli sinä\npäivänä, jona hän lähti etelään päin -- sillä etelään hän ajoi, sen\nvoit itse nähdä -- et kai sinä sattumalta tiedä, oliko hänellä asiaa\njonnekin, josta hän pelkäsi puhuttavan -- ei ei\" -- hän lisäsi, kun\nDorthea pudisti päätään. \"Ja kas tässä on jokin neitokainen, mahtoiko\nhänellä olla mitään tekemistä Thestrupin kanssa --\" vaimo osoitti\nWelt-korttia. \"Minä en vain usko, että hän makaa joen pohjalla --\nhänhän on kaukana vedestä -- mutta katsos tänne!\" Voiton varmasti\nhymyillen vaimo painoi sormensa kortille, joka esitti tornia ja\nsalamaa. \"No nythän minä muistankin, että hän oli matkalla samana yönä,\nkun oli se ankara lumipyry Maarian-messun aikaan. Katsos tässä --\ntaivaalla käy ankara myrsky, joka heittää hänet nurin! Torni, se tietää\ntunturia -- ja sieltä vyöryy kiviä alas. Minä luulisin melkein niin,\nettä _se_ on ollut hänen kuolemansa -- hän on ratsastanut kallioseinän\nalla ja samassa se on vyörynyt hänen ylitseen. Ja siellä hän jossakin\nmakaa, kivilouhikkoon hautautuneena.\"\n\nVoi, olihan hassua antaa moisen ennustajan sanojen tehota noin -- sehän\noli vain löyhää kulkupuhetta ja arveluja, joita vaimo oli sattunut\nkuulemaan, siinä kaikki! Ja kuitenkin Dorthea tunsi itsensä oikein\nlapsellisen onnettomaksi -- oli kuin hänellä yhä, tietämättään, ollut\nsielunsa salaisimmassa sopukassa ollut pikkuriikkinen toivonhiven, ja\nnyt se oli sammutettu. Hänen kätensä vapisivat, kun hän jälleen jatkoi\nsukanneulomistaan, ja hän odotti hetken, ennen kuin uskalsi puhua --\nhän pelkäsi mustalaisvaimon huomaavan hänen äänestään, kuinka ennustus\noli koskenut.\n\n\"Kortit eivät siis voineet kertoa teille paljonkaan, Sibylla. Mehän\nolemme jo kauan olleet varmoja siitä, että isännöitsijää on kohdannut\nonnettomuus. -- Mutta nyt alkaa päivä valjeta; minä menen keittiöön ja\nherätän Magnillen, niin hän keittää kahvia. Tekin voitte tarvita kupin,\nmuori -- teidän iällänne on raskasta valvoa koko yö.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä aamuna tahtoi kapteeni Cold itse kyyditä hänet takaisin\nBrovoldiin. Mutta he eivät suuria puhuneet ajomatkalla. Kapteeni\noli vallan selvä tänään, mutta hän näytti olevan ajatuksissaan,\nniin, milteipä synkkä. Ja Dorthea-rouva istui hajamielisenä ja vaiti\nhänen vierellään. Dorthea kertoi vain, että Langsethin neitsyen tila\ntosiaankin oli huomattavasti parempi tänä aamuna -- neitsyt oli\nhyvällä ruokahalulla nauttinut kupin kahvia ja maljallisen siivilöityä\nsuurimolientä ja puhunut hiukan heikolla, mutta luonnollisella\näänellä. Eivätkä hänen tuskansa enää olleet lähimainkaan yhtä suuret,\nvaikkakin hänen ruumiinsa tietysti oli vielä hyvin arka. -- Magnille\noli ehdottanut, että he lähettäisivät hakemaan hänen pikku sisartaan\nhoitamaan Gretaa. Ja niin oli keskustelu tyrehtynyt.\n\nKoko ajan Dorthea koetti ajatella kaikkea muuta kuin mustalaisvaimoa,\nmutta vaimon ennustuksen yksityiskohdat pulpahtivat aina silloin\ntällöin hänen mieleensä. Eihän pitänyt paikkaansa, että lumimyrsky\nraivosi sinä yönä, kun Thestrup ratsasti kotoa -- silloin oli\nkyllä ollut myrsky, mutta lumentulo oli alkanut vasta seuraavana\npäivänä, kun tuuli jo aikoja oli lakannut. Että Jørgen olisi jäänyt\nvuorenvieremän alle -- hän oli muistavinaan, että tämäkin olettamus\noli jo ennen mainittu, monien muiden ohessa. Ja oliko tien varrella\noikeastaan sellaisia kohtia, joissa vuorenvieremää voitaisiin ajatella\nmahdolliseksi? Ei ainakaan, jos hän oli ratsastanut pohjoista\nvaltatietä. Etelään päin vievän tien varrella oli monin paikoin\njyrkkiä kallioseiniä, joissa vuoren vieremiä usein sattui -- mutta\neikö ennustajavaimo vain ilkeyttään vihjaillut hänen ratsastaneen\netelään päin, koskapa vaimokin varmasti oli kuullut huhuja, että\nThestrup syystä tai toisesta oli tahtonut pysyä näkymättömänä? Mutta\nolihan hullua, että hän ollenkaan viitsi ruotia vanhan petkuttajaeukon\nloruja! Eri asia oli, että vaimo todellakin oli pystynyt auttamaan\nneitsyttä -- mutta Dortheakin olisi voinut keksiä antaa sairaalle\nooppiumia, jos sitä vain olisi ollut kotona. Ja saattoihan hyvinkin\nolla, että juuri hänen hoitotapansa ensimmäisenä yönä, haudepussit ja\nvertapuhdistava tee oli muuttanut kaamean verenvuodon tavalliseksi\nkuukautisvaivaksi. Ja humalannupuilla täytetty tyyny, jonka hän oli\nasettanut Marien pään alle, oli omiaan tuomaan unta, jota raukka ennen\nkaikkea tarvitsi. Mutta varmasti myös puoskarivaimo tunsi monia todella\nhyviä parannustapoja -- sillä eihän voinut olla hänen loitsulukujensa\nja taikuutensa ansiota, että hänen hoitonsa useimmiten ja kaikesta\npäättäen tuotti niin hyviä tuloksia. Eihän sen takia ole mitenkään\ntarvis kiinnittää huomiota hänen väitteeseensä, että hän näki ihmisten\nkohtalot, menneet ja tulevat. Eihän hän ainakaan ollut nähnyt, ettei\nhuivineula ollut Thestrupin lahja, vaan aivan toisen aviopuolison --\nniin jostakin ennustajan puheesta oli käynyt ilmi, ettei hän edes\naavistanutkaan Dorthean olleen leskenä jo kerran ennen. -- Mutta olihan\ntyperää istua tässä ja vaivata itseään muistuttelemalla, mitä eukko oli\ntietänyt, mitä ei, ja Dortheaa suututti, kun hän tosiaankin oli yöllä\nsallinut mustalaiseukon tehota itseensä niin voimakkaasti.\n\n-- Kapteeni ei tahtonut tulla sisään. Mutta pikkupoikien rynnätessä\nhäntä vastaan hänen laskeutuessaan alas rattailta hän painoi Karlin\nkiihkeästi syliinsä ja rutisti häntä rintaansa vasten. Ja hän tervehti\nsydämellisesti Berteliä.\n\n\"Koetan päästä Fenstadiin vielä tänä iltana\", sanot Dorthea, antaessaan\nkätensä hyvästiksi.\n\n\"Voi jospa voisittekin tulla! Minun on vaikeata sietää, että hän makaa\nsiellä yksinään ja tuo kauhea nainen käsittelee häntä\", sanoi Cold\nkiihkeästi.\n\n\"Hän ei ole miellyttävä, se on totinen tosi. Mutta onhan sentään\nmyönnettävä, että hänen tähänastinen hoitonsa on ollut hyödyksi.\"\n\n\"Pahus häntä siitä kiittäköön, senkin kirottu noita! Hänenhän pitäisi\nolla lähin auttamaan tässä onnettomuudessa, jonka hän itse on\naiheuttanut.\"\n\n\"Jonka hän itse on aiheuttanut?\" kuiskasi Dorthea kauhistuneena.\n\n\"Niin niin, ettekö sitä tietänyt? Marie lähti Aaserudiin, kun vaimo\noli siellä, ja palasi kotiin\" -- mies kohautti harteitaan. \"Hän\nnäytti olevan kuoleman kielissä -- ja yöllä, ja seuraavana päivänä --\nlyhyesti, hän tunnusti minulle, mitä oli tapahtunut. Kuka muu kuin\nSibylla olisi sellaiseen ryhtynyt? Luulin teidän tietäneen sen ja\njuuri siksi niin ehdottomasti vaatineen, että toisin tuon inhottavan,\nrikollisen olennon Fenstadiin. Noudattaakseni periaatetta, jonka mukaan\non parannettava samalla aseella millä on haavoittunutkin --\"\n\nDorthea kohotti kättään pysäyttääkseen kapteenin puheen. Hän tunsi\nkäyvänsä aivan valkoiseksi kasvoiltaan, kauhusta ja inhosta: \"Ihminen,\nolkaa jo vaiti! Sehän on mahdotonta -- mustalaiseukkokin puhui\nkammoksuta, moisesta teosta.\"\n\nCold nauroi ilkeästi: \"Sen kyllä uskon! Hän puhuu aina sen mukaan\nkuin kulloinkin on edullisinta -- puhuu sen mieliksi, jonka kanssa\non tekemisissä. Muuten -- en luule, että he tekevät sitä omilleen --\nsanotaanhan, että kuta enemmän lapsia, sitä paremmin kerjääminen käy.\nVarmasti tuo hylkyväki halveksii meitä koko sydämestään joka ikisen\npalveluksen takia, jonka me ostamme heiltä kalliilla hinnalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Dorthea oli suorittanut aamupäivän tehtävät, hän ryömi levolle\neteen vedettyjen vuodeverhojen taakse. Mutta hän ei päässyt uneen, niin\nväsynyt kuin olikin. Hän ei voinut olla ajattelematta tietäjävaimoa --\nnäki hänet sielunsa silmillä, makasi ja pohti ja tutki joka puolelta\nvaimon ennustusta -- ja koetti etsiä syitä ja anteeksipyytelyjä, jotta\nhänen ei enää tarvitsisi palata Fenstadiin.\n\nNiin -- vaikkakin hän sisimmässään myönsi menettelevänsä arvottoman\npelkurimaisesti ja pettävänsä onnetonta Langsethin neitsyttä, mutta hän\nei _jaksaisi_ nähdä uudelleen mustalaisvaimoa, vielä vähemmän viettää\nuutta vartioyötä kahden kesken hänen kanssaan Fenstadin kaameassa\nsairashuoneessa.\n\nHän sävähti polttavan kuumaksi ajatellessaan, että oli pyytänyt apua\ntuollaiselta naiselta -- saadakseen tietää miehensä kohtalon! Hän\nei edes tietänyt, oliko hän menetellyt noin sen vuoksi, että hän\ntosiaankin uskoi tuon tumman, salaperäisen naisen selvänäköisyyden\nlahjaan, vai oliko hän uhallakin tehnyt sen, koska hän oli varma, että\nkaikki oli petosta ja silmänlumetta. Mutta kumpikin oli yhtä väärin.\n\nVoi -- sielunsa salatuimmissa uumenissa hän oli varmasti toivonut, että\nvieraalla oli käytettävänään tietolähteitä, jotka pulppusivat syvissä\npimennoissa, minne järjen kirkas päivänvalo ei yllä. Ja hän, joka juuri\noli uskonut koko sielustaan rakastavansa tätä siunattua päivänvaloa!\nMutta heti kun sen valo näytti hänestä kylmältä ja armottomalta\nsen vuoksi, että se paljasti murheellisen nykyhetken ja epävarman\ntulevaisuuden, hän haki turvaa taikuudesta toivoen, että vaeltajakansa\nkenties sittenkin omasi salaperäisiä voimia, kuten yksinkertaiset\nihmiset uskoivat.\n\nHän ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseään ja omaa typeryyttään.\nJa kuitenkin hän oli järkyttynyt, aivan kuin hänen suruaan olisi\nmitä katalimmalla tavalla häväisty. Hän muisteli, miten tuo\nvarjomainen musta olento oli istunut talikynttilän punertavasti\nlekottavassa valossa, kumartuneena korttilehtiensä puoleen, mumisten\nonnettomuuden-ennustelujaan, samalla kun hän oli lukevinaan Jørgenin\nkohtalon noista likaisista paperinkappaleista! Ja, sietämätön ajatus!\n-- entäpä jos vaimo koko ajan olikin _tietänyt_ sen, entäpä jos juuri\nSibylla ja hänen poikansa olivat kostaneet yksinäiselle ratsastajalle\nsen vuoksi, että tämä kerran oli herättänyt heidän vihansa -- sillä\nheidän vihansa virtasi varmasti pimeissä uomissa, eikä se koskaan\npaljastunut päivänvaloon.\n\nKapteenin äskeiset sanat olivat paljastaneet niin helvetillisen\nvalheellisuuden tässä ihmisessä, ettei Dorthea _uskaltanut_ tavata\nhäntä enää.\n\nMarie Langsethia oli sääli -- mutta kun hän kerran itse oli antautunut\nmustalaisvaimon käsiin, ei kukaan muukaan kuin juuri Sibylla saattanut\nhäntä auttaa. -- Taikka lääkäri -- niin, tietysti Dorthean täytyisi\nlähettää kirjelappunen Fenstadiin ja vannottaa Coldia lähettämään\nhakemaan oikeaa lääkäriä -- miksei hän ollutkin tehnyt niin heti, kun\noli saanut tietää, mihin onneton tyttö oli ryhtynyt.\n\nTietysti -- olihan selvää, että lääkärin oli puututtava asiaan;\nkotikeinot, sellaiset joita hänkin tunsi, olivat aivan riittämättömät.\nSen hän kirjoittaisi kapteenille. Hän oli joka tapauksessa tehnyt\nvoitavansa; kuumetta vaimentavat ja vertapuhdistavat keinot, joita hän\noli käyttänyt, olivat ainakin kipualievittäviä ja aivan viattomia.\nJa myöskin Sibyllan lääkitsemistavat olivat nähtävästi vaikuttaneet\nedullisesti sairaaseen. -- Hän itse, Dorthea, oli pitänyt huolta, että\npotilaan varalle oli kyllin puhtaita vaatteita, siderasua ja kaikkea\nmitä tarvittiin sairashuoneessa. Hän oli perin pohjin selittänyt\nMagnillelle mitä sairaan pitäisi syödä ja juoda. -- Hän ei todellakaan\nosaisi tehdä mitään muutakaan neitsyen hyväksi.\n\nJa hänellähän oli omakin koti hoidettavanaan -- kaikki poikien\nmatkavalmistelut. Ja mikäli hän itsekin päättäisi lähteä häihin, kuten\nOle-veli tuntui niin sydämestään toivovan, tulisi hänelle vielä enemmän\nhommaa -- silloin hänen pitäisi sekä suorittaa omat matkavalmistelunsa\nettä ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotta palvelustytöt selviäisivät\ntaloudesta ja pienokaisten hoidosta hänen poissaollessaan. -- Nyt hän\nei voisi pyytää Karen Haussia olemaan täällä sinä aikana -- mutta\nkenties Finchen Wagneria? Voi, hänelle tulisi paljon hommaa.\n\nSyvästi hämmästyneenä hän havaitsikin, että hänen nyt teki todella\nmieli matkustaa häihin. Hehän olivat sentään hänen lähimmät omaisensa,\nlundelaiset -- hyvä rakas nuori veli, rehellinen ja hyväntahtoinen\nnimismies, joka tosiaan oli osoittanut mielellään tahtovansa olla\nhänelle isän sijainen. Ja äiti -- omituinen epämääräinen tunne, oliko\nse sitten odotusta vai avun toivoa vai äidin kaipuuta, heräsi hänen\nsielussaan. \"Onhan äiti sentään sinunkin äitisi, Dorthea\", oli Ole-veli\nsanonut.\n\n\n\n\n9\n\n\nElisabet-rouva ja nimismies vastaanottivat ystävällisesti Dorthea\nThestrupin ja tämän pojat. Mutta kun ensimmäiset tervehdykset\noli vaihdettu ja kahvi juotu pienessä vanhanpuolen kamarissa, ei\nDorthea juuri nähnyt heitä enää. Nimismies katosi, ja rouva liikkui\nhopeahelaiseen keppiinsä nojaten rakennuksesta toiseen ja huoneesta\nhuoneeseen -- ja johti itse hyörivää kiirettä häätalossa.\n\nNo niin, olihan aivan luonnollista, ettei hän ehtinyt puhua kauemmin\ntyttären kanssa. Ja sinä lyhyenä hetkenä, minkä he olivat istuneet\nyhdessä, kahvia juotaessa, ei Thestrupin nimeäkään mainittu.\nDorthea oli matkaa varten pukeutunut rippipukuunsa, joka oli mustaa\nalpakkakangasta, ja varustanut sen valkoisilla kalvosimilla, joihin oli\npujotettu mustaa samettinauhaa. Musta ruusuke kiinnitti hartiaröyhelön\nhänen povelleen, ja hän oli päärmännyt päähineensä rimsut mustilla\nnauhoilla. Hän oli koko ajan osittain tietoinen siitä, että hän nyt\noli leskenpuvussa. Mutta eiväthän äiti ja isäpuoli voineet aavistaa,\nettä näin tapahtui ensimmäistä kertaa -- he kai luulivat, että hän jo\naikoja sitten oli pukeutunut siihen. Dorthea käsitti, että heille oli\nThestrupin kuolema vanhentunut tosiasia, jota he sen koommin eivät\nmuistelleet. Oli ilta ennen häitä, ja sadat muut seikat kiinnittivät\nheidän mieltään.\n\nLakkaamatta saapui taloon vaimoja ja tyttöjä tuoden tuliaiskoreja ja\nkannuittain kermapuuroa ja kaikkia tulijoita oli pyydettävä sisään ja\nkaikkien oli saatava ryyppy. Dorthea auttoi ottamalla vastaan vieraita\nja kantamalla tavaroita aittoihin. -- Oli ihana kevätilta -- sillä\ntäällä ylätasangolla ei vielä ollut täysi kesä. Tallatun piharuohon\nraikas tuoksu, hevosenlannan ja puupinojen ja savupiipuista nousevan\nsavun haju sekaantui laidunhaan nuoren vihreyden kosteaan lemuun.\n\nTouhu ulkona ja sisällä purkautui moniin iloisiin ääniin, joita\nmyllypuron pauhina talon eteläpuolelta säesti; kaukaa laakson pohjalta\nkantautui virran kohina. Korkea taivaanlaki oli täynnä pilviä,\njotka näyttivät villakiehkuroilta, mutta lännessä siivilöityivät\nvaimennetut auringonsäteet pilvipeiton alta ja valaisivat tuoretta\nvihreää ja mullanruskeita peltoja talojen ympärillä, joita oli\nrivissä päivänpuoleisella rinteellä. -- Kuinka täällä sentään\non kaunista, ajatteli Dorthea sisarellisen myötätuntoisesti --\nvarmasti eläisi hänen rakas Olensa onnellisena suuressa rikkaassa\ntalossaan reippaan Ingebjørginsa kanssa. Neito ei muuten ollut\nniin kaunis kuin Dorthea oli odottanut, ja hyvän joukon sulhastaan\nvanhempi -- kahdenkymmenenkahdeksan. Mutta hän näytti järkevältä ja\nhyvinkasvatetulta ja hänen olemuksensa oli hiljainen ja miellyttävä. Ja\nvaurauteen pohjautuva turvallisuuden tunne ei ole vähäarvoinen.\n\nSilmänräpäyksen verran hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan ja huokasi.\nEikö hänen asemansa itse asiasta ollut melkein yhtä epävarma\nkuin noiden köyhien ihmisten, jotka asuivat harmaissa mökeissään\njoen varrella? Halla pilasi monina syksyinä sadon heidän tulvien\nvikuuttamilta peltotilkuiltaan, jotka sijaitsivat leppämetsän ja\nrantasoran välimailla, ja huokui tautia ihmisiin ja eläimiin.\n\nHarju laakson toisella puolella oli kuperanaan tummansinistä metsää,\nalhaalta maasta ylös taivaanrantaan asti. Vain pitkin lisäjokea, joka\nlaski Herbergin kirkon kohdalla, oli muutamia suurehkoja taloja,\njoiden pellot painuivat jyrkästi joenuomaa päin, ja siellä täällä\ntuntureilla näkyi muutamia vaaleita täpliä -- siellä oli torppa tai\nkeväinen karjamaja. Dorthean seisoessa ja ihaillessa laaksoon avautuvaa\nnäköalaa alkoivat pilvet muuttua lounaassa kuparinkarvaisiksi, välkkyen\nreunoiltaan meripihkan värisinä -- aurinko alkoi painua. Tuskin\ntuulenhenkäystäkään tuntui -- suuri vaahtera pihan keskellä seisoi\naivan hiljaa vaaleankeltaisine kukintoineen ja hentoine punaruskeine\nlehvineen. Millainen ilma mahtaisi huomiseksi tulla? Muuten, täkäläinen\nkansa tuntui uskovan, että jos morsiamen päälle sataa matkalla\nkirkkoon, se tietää rikkautta. Mutta kyllä olisi vastenmielistä,\njos kaikki vieraat joutuisivat istumaan likomärkinä höyryävissä\nvaatteissaan, kun he täyttivät huoneet käydessään päivällispöytään.\n\nVilhelmiä ja Klauta hän ei nähnyt missään. Naiset kiiruhtivat navetasta\npihan yli ja kantoivat täysinäisiä maitoastioita; he huusivat iloisia\ntervehdyssanoja palvelustytöille, jotka juoksivat rakennusten väliä\nsyli täynnä vuodevaatteita. Kuninkaanluhdin lähellä kulki joku, lyhty\nkädessä -- morsian makaisi yötä siellä niiden naisten kanssa, jotka\npukisivat hänet huomenna.\n\nDorthea tarttui makkarasankoon ja vei sen keittiörakennukseen.\nMiellyttävä haju valtavasta liemipadasta lehahti häntä vastaan, kun\nhän avasi oven. Ahkerat naisolennot, jotka puolittain peittyivät\nrasvaiseen höyrypilveen, liikkuivat pesästä hehkuvien hiilien\nvalossa, toiset askaroivat pitkän leipomapöydän ääressä, jolle oli\nasetettu pari talituikkua rautapihteihin kaukaloiden, maljakoiden ja\nmunakorien väliin. Eräässä nurkassa seisova nainen survoi hellittämättä\nmurekelihaa isossa kivihuhmaressa. Hänellä oli suuri valkoinen päähine,\njonka moninkertaiset riippuvat liepeet peittivät kokonaan hänen\nkasvonsa, sillä hän seisoi kumarassa.\n\nÄiti oli pyytänyt Dortheaa panemaan makkarat liemipataan --\ntarkoituksena oli saada lihaliemi niin väkeväksi kuin suinkin. Mutta\nnainen, jolla oli suuri päähine, tuli hänen luokseen, aivan kuin\nehkäistäkseen Dortheaa: \"Mitä tahdotte, muori -- keitto on jätetty\nminun huostaani -- mutta\", keskeytti hän yhtäkkiä puheensa, \"en kai\nminä vain -- ei kai se toki ole Dorthea, rouva Thestrup, piti minun\nsanoman --? Niin, ette kai te tunne minua?\"\n\nToisessa oli todellakin jotakin, joka tuntui Dortheasta tutulta,\nvaikkakaan hän ensimmältä ei tietänyt, kenelle kasvot oikein kuuluivat.\nNe olivat hevosmaiset pitkulaiset, joskin päähineen liepeet yhä\nriippuivat otsalla, ja suuret kasvojenpiirteet tuntuivat tässä\nhiilien lekottavassa valossa aivan kuin varjostavan toinen toistaan.\nPitkät ontot posket olivat kuopalla, nenä iso ja suora ja sen nipukka\nomituisen kulmikas, leuka pitkä ja laakea. Kun vaimo seisoi kumarassa\nnytkin, vaikka hän oli jättänyt äskeisen työnsä huhmaren äärellä,\nhäivähti Dorthean mielessä silmänräpäyksen verran mustalaiseukon\nvastenmielinen muisto, mutta hänen edessään seisova vaimo oli\nkaupunkilaisittain pukeutunut ja puhui kuin sivistynyt ihminen.\nYhtäkkiä hän pääsi jäljille:\n\n\"No mutta -- ettehän te vain ole -- rouva Dabbelsteen?\"\n\n\"Olen kuin olenkin -- ajatella, että Dorette kulta saattoi minut\ntuntea! Niin, suonette anteeksi, hyvä rouva Thestrup, mutta minulle te\naina olette suloinen pikku Dorthea Frazer, olitte oikea sydänkäpyni,\nkun olin teillä mammanne ja rovasti de Theilemannin kodissa.\"\n\nDorthea ei totta totisesti voinut sitä muistaa, päinvastoin hänestä\noli aina tuntunut, ettei hän ollenkaan pitänyt Aleth-neitsyestä,\nkuten äidin seuralaisnaista silloin kutsuttiin. Mutta hänhän oli vain\npikkutyttö siihen aikaan, kun neitsyt muutti heiltä siirtyäkseen,\nmikäli hän ei erehtynyt, vanhanpuoleisen pappismiehen emännöitsijäksi\njonnekin Kongsvingerin puolelle. Vuosikausia myöhemmin hän oli joutunut\nnaimisiin Dabbelsteen nimisen kappalaisen kanssa -- hän oli kai niihin\naikoihin jo vanhapiika. Olihan kyllä totta, että silloin kun Dorthea\ntahtoi miestään ottamaan ylioppilas Dabbelsteenin kotiopettajaksi, oli\nsiihen luultavasti syynä, että ylioppilas oli hänen äitinsä entisen\nuskotun palvelijan poika. Dorthea luuli, että Aleth-neitsyt oli ollut\näidin luona majuri Eckeløffin ajasta saakka ja ainakin niinä vuosina,\njolloin äiti oli ollut naimisissa Dorthean isän kanssa. Mutta nyt,\nnähdessään hänet jälleen Dorthea oli aivan varma, ettei hän koskaan\nollut pitänyt neitsyestä.\n\nRouva Dabbelsteen kuori porisevaa lihalientä ja puheli sitä tehdessään:\n\n\"Olipa tämä odottamaton ilo -- saada nähdä rakas Dortheani täällä --\nrouva ei uskonut, että tulisitte häihin. Niin että tämä tosiaankin\noli odottamaton ilo. Enkä koskaan osaa kyllin kiittää teitä kaikesta\nsiitä hyvyydestä, mitä osoititte poikaraukalleni! Niin, äsken näinkin\npoikanne -- voi miten kauniita nuorukaisia -- etenkin vanhin --\nhänenhän nimensä on Klaus?\"\n\n\"Vilhelm on kyllä vanhin. Mutta Klaus on suurikasvuisempi.\"\n\nDortheasta oli alkanut tuntua vastenmieliseltä ajatella Augustin\nDabbelsteenia. Mutta vaikkakin miehen talvinen karkaaminen oli\nniin rikollista, myönsi hänen oikeudentajuntansa kuitenkin, että\nylioppilas jossakin mielessä oli puolustettavissa -- kukapa nuori\nmies ei olisi kadottanut harkintaansa, saatuaan kuulla tuollaisia\nuutisia rakastetustaan? Dabbelsteenin syyksi ei ilman muuta voinut\npanna kaikkea sitä onnettomuutta, joka oli seurauksena hänen\nkäyttäytymisestään. Ja sittenkään Dorthea ei voinut ajatella häntä\nilman niin syvää katkeruutta, että se koski häneen itseensäkin.\nKuitenkin hänestä tuntui, että hänen oli sanottava nuorukaisen äidille\npari osanoton sanaa.\n\n\"Niin, hehän juuri olivat poikanne oppilaita, rouva Dabbelsteen. Ja\nmonella tavoin hän oli taitava opettaja, mieheni ja minä annoimme arvoa\nhänen pedagogisille kyvyilleen. -- Onko teillä ollenkaan ollut tietoja\nylioppilas Dabbelsteen-raukasta?\"\n\nMutta rouva huokasi vain ja pudisti päätään, niin että kaikki monet\nvalkoiset laskokset liehuivat hänen tummien kasvojensa ympärillä.\n\nDorthea ei juuri ollut tyytyväinen, kun rouva Dabbelsteen kertoi, että\nhe kaksi joutuisivat vuodetovereiksi tänä yönä. Mutta panimossa oli\nniin paljon tehtävää, että Dorthean täytyi jäädä sinne loppuun asti:\nyhdessä lähtivät hän ja rouva Dabbelsteen viimeisinä sieltä.\n\nSilloin oli yö jo pitkälle kulunut. Ilma oli yhtä kaunis ja tyyni, ja\nhimmeät siniharmajat villapilvet peittivät koko taivaan kuvun, samalla\nkun kultaisten raitojen kuviointi osoitti, missä kuu oli kätkössä\npilvisuojan takana. Valoisassa kesäkuun yössä, jossa aamun ensi\nsarastus jo alkoi tuntua, kuului selvästi virtaavan veden kohina talon\nympäriltä ja alhaalta laaksosta, ja laitumelta kantautui tömähdyksiä,\nja lehvät rasahtelivat, kun jokin monista sinne päästetyistä hevosista\ntunkeutui leppäviidakon läpi. Kaikki häävieraat olivat jo käyneet\nlevolle, mutta ulkorakennusten vaiheilla liikuttiin vielä, ja\najokaluvajasta näkyi valoa.\n\nHuone, jossa Dorthealle ja kappalaisenleskelle oli valmistettu yösija,\noli vanhalla puolella. Rouva Dabbelsteen asetti ikkunapöydälle pienen\nlyhdyn, ja sen kajossa Dorthea huomasi, että toisessa vuoteessa olevat\nmolemmat naiset olivat jo täydessä unessa -- toinen oli morsiamen\nkäly, toinen joku vanhempi nainen, jota Dorthea ei tuntenut. Pienen\nvalurautauunin viereen oli valmistettu tilapäinen vuode, ja kolme\nvaaleakiharaista lapsenpäätä pisti esiin nahkavällyjen alta.\n\n\"Oli oikein ikävää, että Elisabet-rouvan piti saada noin paljon harmia\npapin takia\", huomautti rouva Dabbelsteen; hän seisoi ja vaihtoi\npäivämyssynsä pieneen siloiseen yömyssyyn. Se teki hänen suuret laihat\nkasvonsa vieläkin pitkulaisemmiksi ja kulmikkaammiksi, ja Dorthea pani\nnyt merkille, että rouvan nenä oli punainen -- omituisesti helakan\npunainen, niinkuin hän joskus olisi pahoin palelluttanut sen. Eikä se\nolisikaan ollut ihmeellistä, olihan nenä niin iso ja esiintyöntyvä,\nmutta hänen painuneet ja kalpeat poskensa eivät siitä suinkaan\nkaunistuneet. \"Niin, Dorthea on kai huomannut, että rouva on oikein\npahalla tuulella -- hän on totisesti niin äreä, että oikein --\"\n\n\"Niin niin, mutta äidin iässä -- hän on kai hyvin väsynyt. Hänellähän\non ollut jo kauan niin paljon hommaa näiden pitojen takia.\"\n\n\"Ihmiset tulevat kyllä lörpöttelemään ja ihmettelemään, miksei\npappilasta ole ketään mukana pidoissa. Ovathan he sentään puolittain\nsäätyläisväkeä, lundelaiset -- onhan Elisabet ollut säätyläisrouvana\nkaksi kertaa!\" Aleth Dabbelsteen naurahti, hiukan ilkeästi, tuntui\nDortheasta. \"Onhan papin ja hänen emäntänsä tapana silloin saapua\nkirkosta häätaloon. Ja niinpä on luonnollista, että Elisabet on nyt\nharmissaan. Ja kunhan edes saataisiin olla varmoja, ettei pappi\nkoskettele sitä hääpuheessaan -- ettei hän ala moittia ja haukuskellen\ntalonpoikien huonoja tapoja. Mutta pastori Struwesta ei koskaan tiedä.\"\n\n\"Niinkö? Onko hän siis tuollainen kaunosielu, täkäläinen uusi pappi?\"\nDorthea oli riisunut yltään leninkinsä ja päällimmäiset alushameet; hän\nseisoi nyt sukkasillaan ja pukeutui yöröijyyn.\n\n\"Niin, sehän siinä juuri onkin, että hän kallistuu vahvasti\nlahkolaisuuteen -- on muuten holsteinilainen, tuo pastori Struwe. Ja\nhän piti kovin pahana kun kuuli, että Ingebjørg on ollut Olen luona\nvarhaiskeväästä saakka -- Ingebjørghan seurasi Lars Gullaugia, kun\ntämä tuli tuomaan myötäjäisiä. Äitisi vastasi papille, että sellainen\nkerta kaikkiaan on tapana\" -- rouva kääntyi Dortheaan päin ja hymyili\nmielevästi -- \"niin, Dorthea kulta ei saa suuttua minulle, mutta en\ntodellakaan osaa sanoa rouva Thestrup omalle karitsaiselleni, enkö\n_saisi_ sanoa Dorette, kuten entisaikaan, ja puhutella sinuksi?\" Niin,\nElisabet-rouva siis sanoi, että se kerta kaikkiaan on täkäläisten\ntalonpoikien tapa; kun poika menee naimisiin ulkoseurakuntalaisen\nkanssa ja morsiamen isä on kustantanut kihlajaispidot ja määrännyt\nmyötäjäiset, on sulhasen ja hänen talonväkensä asiana ottaa tyttö\nluokseen ja suorittaa kaikki kulut sekä hänen jokapäiväisestä\nelannostaan että häistä. Ja sitä paitsi, kun nuoret ovat kihlautuneet\npapin edessä, on avioliitto jo solmittu niin lujasti, että se pitää, se\non ollut tämän maan tapa hamasta entisajasta. Mutta Struwe lasketteli\npitkät puheet talonpoikien kauhistuttavasta siveettömyydestä, ja hän\nsanoi äidillesi, että kun tämä kerran on alkuaan ylempää säätyä,\ntäytyisi hänen ensimmäisenä taistella tätä syntistä tapaa vastaan --\nniin, oli suoranainen _häpeä_, sanoi pappi, että äiti suvaitsi moista\nmenoa omassa talossaan, hän joka sentään oli ollut kunnioitettavan\nhengenmiehen vaimo. Mutta Dorthea voi olla varma, että äiti antoi papin\nkuulla kunniansa!\" Rouva Dabbelsteen nauraa kikatti vahingoniloisesti.\n\"Voi taivas, miten he sättivät toinen toistaan! Niin, ja pappi tahtoi\ntietää, miksi he eivät voineet valmistaa häitä samalla kun Ingebjørg\nLarsintytär saapui Lundeen, ja Elisabet vastasi, niin niin, täällähän\nei olla niinkuin pappilassa, jossa ihmisten on tuotava lahjoja,\nsangollinen maitoa tai kannu kermaa, saadakseen puhua sanaakaan papin\nkanssa -- me talonpojat saamme kyllä siirtää pitojen valmistelumme,\nkunnes lehmämme antavat maitoa. Voi Herra varjele sitä suukopua! Mutta\nkun nyt Struwe ei vain antaisi heidän kuulla kunniaansa huomenna\nkirkossa ja häpäise Olea ja Ingebjørgia hääpuheessaan -- siellähän hän\non yksin herrana eikä Elisabet voi vuorostaan vastata papille!\" Hän\nnauroi äänekkäästi, niin että Dorthea pelkäsi hänen herättävän jonkun\nkamarissa nukkuvista, ja hän komensi kiivaasti toista olemaan vaiti.\n\nEi, miellyttävä ei Aleth Dabbelsteen tosiaankaan ollut -- mutta siitä\nhuolimatta! Dortheaa liikutti sittenkin niin ihmeellisesti, kun sai\njälleen kuulla lempinimensä, jolla häntä oli lapsuudessa kutsuttu\n-- oli siis sentään olemassa edes yksi ihminen, joka muisti hänet\npienenä tyttönä ja joka kutsui häntä silmäteräkseen ja karitsaisekseen.\nOlihan luonnollista, että äidillä näinä päivinä oli niin paljon muuta\najateltavaa kuin tyttären yksityiset asiat, mutta kuitenkin hän tunsi\npettymystä, vaikka hän ei tietänyt, mitä hän oikein oli odottanut. --\nRouva Dabbelsteen kiipesi vuoteeseen ja pani maata hänen viereensä. Hän\nei haissut hyvältä -- hänestä lähti merkillinen hiirenhaju, joka usein\non ominaista vanhoille ihmisille, joilla on vanhat vaatteet. Mutta\nDortheasta ei sittenkään ollut pelkästään vastenmielistä, kun Aleth\ntaputti häntä poskelle ja hellästi toivotti Dorettelleen hyvää yötä.\nKukaan ei ollut kutsunut häntä sillä nimellä siitä saakka, kun Bisgaard\noli vienyt hänet kotoa -- hän taas sanoi Thea, ollessaan hellimmillään.\nJa samoin Thestrup -- hän oli kuullut, että rovasti ja Kristine\nkutsuivat häntä niin.\n\nRouva Dabbelsteen oli sillä aikaa pannut kätensä ristiin ja alkanut\nlukea niin pitkää iltarukousta, että Dorthea oli vaipunut uneen, kun\ntoinen vielä makasi mumisten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea ei nähnyt ensinkään poikiaan ennen kuin seuraavana aamuna\nseisoessaan toisten pitoemäntien joukossa katsomassa hääkulkueen lähtöä\n-- hän ei edes ollut saanut selvää, missä he olivat maanneet yönsä. Nyt\nhän huomasi Klaun ja Vilhelmin toisten sulhaspoikien joukossa, joiden\nkunniavartion tavoin piti ratsastaa juhlakulkueen etunenässä.\n\nHiukan levottomana äiti pani merkille, että molemmille oli annettu\nampuma-aseet, kuten toisillekin nuorukaisille; heitä oli kai\nkaksitoista, ja tuo levoton ryhmä liikehti lakkaamatta -- hevoset\nnäyttivät kärsimättömiltä. Hän huomasi, että Klaus ratsasti\nJunkkarilla, mutta että Vilhelmillä oli vieras ratsu -- nuori, kaunis\neläin, joka vaikutti hyvin virmalta. Äidistä olisi ollut parempi, jos\nratsut olisivat joutuneet päinvastaisiin käsiin; rauhallinen Klaus\npiteli taitavammin hevosia. No niin, olivathan molemmat melko hyviä\nratsastajia! Thestrupin mielestä oli ollut niin tärkeää kasvattaa\nheistä hyviä ratsastajia ja ampujia, että hän kaikesta kiireestään\nhuolimatta oli itse saanut järjestetyksi aikaa harjoittaakseen heitä.\n\nNäky oli muuten kaunis ja hauska: kirjavapukuinen hääsaattue, joka\nauringonpaisteessa oli kokoontunut korkealla sijaitsevalle pihamaalle.\nHeidän allaan levisi laakso keväisen vaaleanvihreänä, laakson\npohjassa kimmelsi virta leppävirtojen lomassa, ja toiselta puolen,\nmissä metsänrinne kohosi auringonsavun keskeltä, alkoivat Herbergin\nkirkonkellot soida aivan kuin kutsuen.\n\nMutta kohta hukkuivat lempeät kellonäänet tykkänään kavioiden töminään\nja kiväärien ja pyssyjen paukkinaan, kun sulhaspoikien koko parvi\nkirmasi talon veräjälle; jokainen koetti tunkeutua toinen toisensa\nohi valtaisten veräjänpylväiden välitse, he huusivat ja hihkuivat ja\nheiluttivat hattujaan ja ampuma-aseitaan, samalla kun ruudin kirpeä\nhaju ajautui ilmaan heidän jäljessään. Rumpali päristi rumpuaan, ja\nmolemmat pelimannit, joista toinen käsitteli klarinettia ja toinen\nviulua, kaiuttivat ilmoille iloisen sävelen, joka kyllä kävi hieman\nkatkonaiseksi, sillä he voivat vain vaivoin hillitä vauhkoutuneita\nhevosiaan.\n\nIngebjørg Larsintytär näytti oikein komealta; hänen korkea\nhopeakruununsa kimalsi auringonpaisteessa, silkkinauhat ja valtoimet\nhiukset liehuivat ja povella välkkyivät soljet ja ketjut; hänen\ndamastiröijynsä oli helakanpunainen. Ole ratsasti ylpeänä hänen\nrinnallaan, hänen kolmikolkkainen hattunsa oli hopeakalunainen, sapeli\nriippui hänen kupeellaan, jaloissa oli mustat korkeat kaulussaappaat;\nhän näytti melkein sotilaalliselta. Hääparin jäljessä seurasi\nmorsiusneitojen koristeltu parvi -- jotkut heistä olivat saaneet\npoikia ja nuoria miehiä taluttamaan hevosiaan; heidän ei kai ollut\nhelppoa hallita ratsuja istuessaan tuolisatuloissaan. Ja sitten\nseurasivat kaikki häävieraat, miehet ja naiset, useimmat ratsain, mutta\nviimeiseksi tuli joitakin ajopelejä, täynnä vanhempaa väkeä ja lapsia.\n\nDorthea oli niiden joukossa, joiden piti jäädä taloon; hän seisoi\nveräjän luona ja näki meluisan saattueen katoavan pölypilviin tuolla\nalhaalla, jossa tie kääntyi pieneen lehtoon. Kuului kavioiden kapsetta\nja rattaiden ja pyssyjen pauketta -- morsiusmarssin sävelet aivan\nhukkuivat siihen. Ja tuolla, tienkäänteessä, tuli taas näkyviin\netujoukko, sulhaspojat -- joukon ympärillä pöllähti yhä ilmaan pieniä\nvalkoisia savupilviä. Mutta nyt kuuluivat kirkonkellot selvemmin\nlaakson toiselta puolen, ja myllypuron pauhina tehostui jälleen,\nsitä mukaa kuin hääkulkueen melu eteni. Dorthea katseli solakkaa\nkirkontornia, joka kohosi lehtimetsän yli joen mutkassa -- sitten hän\nkohotti silmänsä sinistä suvitaivasta päin ja lähetti sydämellisen\nhuokauksen Kaitselmukselle rukoillen, että tämä soisi onnea ja\nmenestystä hänen rakastetulle veljelleen.\n\nMutta sisällä odottivat pöydät kattamista ja vadit ja pikarit\ntäyttämistä. Palvelustytöt juoksivat aitan ja keittiörakennuksen väliä,\ntoiset kantoivat koreilla silputtua katajaa ja kulleroita, joita oli\nsiroteltava lattioille. Dorthea kääntyi ja kulki pihan yli, jolta pöly\nja ruudinsavu hitaasti ajautui tuulen mukana, ja kiiruhti askareihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuliaisiksi hänellä oli ollut paitsi kuorrutettua torttua suuri\nkorillinen omenapaistoksia -- niissä ei tosin ollut omenanpalasia,\nmutta ne maistuivat ihanilta. Kuitenkin pyysi äiti häntä leipomaan\nniitä lisää, jotta saataisiin lämpimiä omenamunkkeja, kuten niitä\ntäällä kutsuttiin, ainakin siihen pöytään, missä päävieraat istuisivat.\nDorthea ei näin päässyt pitkiin aikoihin minnekään leipomiseltaan.\nSeurakseen hän sai Ingebjørgin veljen nuorimman tyttären; lapsessa\noli silmäsärkyä, niin ettei häntä uskallettu ottaa mukaan kirkkoon.\nPienoinen Abelone Harkelsintytär lohduttautui natustelemalla\nomenaviipaleita, ja sitä paitsi hän sai toisilta edeskäyviltä\nvohveleita, toisilta rinkilöitä, jotka olivat menneet rikki, vieläpä\njuustonpalasia. Dortheaa alkoikin kaduttaa, ettei hän ollut ottanut\nmukaansa ketään pikkulapsistaan -- monet vieraat olivat tuoneet\nhäihin pienokaisensa. Ja täällä oli sellainen siunattu makeisten\nylenpalttisuus, että hän olisi suonut omiensakin saavan siitä osansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastavihittyjen kotiinpaluu tapahtui yhtä meluisasti kuin lähtökin.\nKavioiden kapse ja kiemurteleva ratsastussaattue ja loputtomat\nkunnialaukaukset tiedoittivat, että esijoukko, sulhaspojat, oli\ntulossa. Kotona olevat naiset törmäsivät ulos kuullakseen ratsastajien\nja pääkokin välistä väittelyä -- se oli täydellinen huvinäytelmä, sillä\nvaikkakin siis tultiin sulhasen omaan taloon, teeskentelivät nuo nuoret\nihmiset, että heidän muka täytyi pyytää yösijaa ja vierasoikeutta\ntalosta Ole Haagensenille, tämän vaimolle ja koko seurueelle.\nVihdoinkin he saivat pääkokin suostutetuksi, mutta sitä ennen oli\nvaihdettu monia leikillisiä lausuntoja, jotka yhtä mittaa innostivat\nympärillä seisovia naisia ja tyttöjä vilkkaisiin huudahduksiin ja\ntirskuntaan.\n\nDorthea huomasi, että nuorukaiset, myös hänen omat poikansa, olivat\naika höyryssä -- heidän päänsä punoittivat, hiki valui virtoinaan\nkasvoja pitkin hatun alta ja monet olivat kirjavat ruudinsavusta.\nVilhelmin takissa ja housuissa oli merkkejä, joista näkyi, että hän oli\npudonnut hevosen selästä hurjan ratsastuksen aikana -- mutta hän ei\nsuinkaan ollut ainoa. Klaulla oli verinen nenäliina kietaistuna toisen\nkäden ympäri. He olivat kaikesta päättäen juoneet väkeviä jossakin\nmatkalla, ja nyt, kun he olivat päässeet sopimukseen pääkokin kanssa,\ntoi tämä viinapullon ja lasit, joiden hän antoi kiertää sulhaspoikien\nkesken. Sitten koko joukko pyrähti ympäri ja ajaa karautti\nhääsaattuetta vastaan, joka oli tulossa Lunden mäkeä ylös.\n\nRumpali rummutti, pelimannit soittivat repäisevää marssia, Ole ratsasti\nylpeänä sapeli paljastettuna ja Ingebjørg tuki toisella kädellään\nraskasta hopeakruunuaan, joka alituiseen oli liukua otsalle. Heidän\njäljessään virtasi koko joukko pihalle palavissaan ja pölyisenä --\njoku pienokainen parkui minkä kurkusta lähti, ja vieraiden äänekkäät\nhuudahdukset ja suuren ihmis- ja hevosjoukon aiheuttama korviahuumaava\nmelu tervehti hääparin saapumista Lundeen.\n\nKeittiöhuoneessa ammennettiin rouva Dabbelsteenin ihanaa lihakeittoa\nliemimaljoihin, joista toiset olivat kukikasta keramiikkaa, toiset\nkirkkaaksi kiilloitettua tinaa. Mutta samaan käyttöön joutuivat myös\nyksinkertaiset saviastiat, joiden piti tulla vanhaan tupaan -- siellä\noli katettu nuorisolle ja vaatimattomammille vieraille.\n\nDorthea ja Aleth Dabbelsteen, joiden piti valvoa tarjoilua suurtuvassa,\njossa morsiusparin pöytä oli, saivat runsaasti aikaa hengähtääkseen\nrasituksistaan ja viilentääkseen uuninloimun hehkuttamia kasvojaan. He\nseisoivat vastaanottamassa vieraita, jotka ahtautuivat seinävierille --\npääkokin täytyi käydä pyytämässä heitä yksitellen, maanitella ja vetää\nkädestä, ennen kuin sai heidät istutetuiksi pöydän ääreen. Morsiuspari\nei istunut yhdessä, vaan erikseen pöydän päissä -- Ingebjørg pöydän\nalapäässä. Hän oli harjannut ja siistinyt asuansa morsiuskruunu oli\njälleen kohdallaan hänen vaalealla päälaellaan, mutta Dorthean mielestä\nhän näytti jo nyt koko lailla väsyneeltä. Mutta joka tapauksessa oli\nvieraitten kuunneltava pitkä pöytärukous, jonka lukkari luki, ja\npääkokin tervehdyspuhe, ennen kuin Dorthea ja Aleth voivat ruveta\nammentamaan lientä lautasille.\n\nAurinko paistoi lyijypuitteisista, ruskehtavista ikkunaruuduista,\neikä kestänyt kauan, ennen kuin uuniin pistettyjen koivunlehvien ja\nlattialle ripotellun katajan raikas tuoksu hukkui monien hikisiä\nhevosia pidelleiden ihmisten, ruoanhöyryjen ja oluen hajuun.\nJuomantarjoilijat hoitivat ahkerasti tointaan. Dorthea huomasi hiukan\nlevottomana, että Klaus Hartvig käsitteli haarikkaa kuin aikuinen ja\njoi viinapikarista niin usein kuin se joutui hänen kohdalleen. Mutta\nennen pitkää äiti ei enää ehtinyt tarkkailla poikiaan -- sisälle\ntuotiin höyryävät kala- ja särvinvadit, ja nyt oli pitoemännillä yllin\nkyllin työtä maanitellessaan vieraita ottamaan eteensä tätä hyvää\nruokaa.\n\nPöydässä istuttiin kauan, hyvin kauan, ja Dorthea oli vilpittömän\nkiitollinen Aleth Dabbelsteenille, jonka neuvosta hän oli etukäteen\nreimasti maistellut ruokia keittiöhuoneessa. Ne talonpoikaishäät,\njoissa hän oli ollut läsnä naapureitten luona, tehtaalla asuessaan,\nolivat paljon vaatimattomammat -- olihan lasitehdas perustettu\nsyrjäiseen metsäseutuun muun muassa senkin vuoksi, että köyhät\nmaanviljelijät voisivat saada lisätuloja.\n\nPapin poissaolo ei tuntunut pilaavan talonpoikien hyvää tuulta.\nDorthea oli vieläpä huomaavinaan eräänlaista hyökkäävää talonpoikaista\nitsetuntoa: sen jälkeen kun oli juotu kuninkaallisten malja ja lukkari\noli veisannut asiaankuuluvan säkeistön, jossa rukoiltiin taivaan\nsiunausta Kristianille ja kruununprinssille, nousi pääkokki seisomaan\nja lauloi säkeistön, jota Dorthea entuudestaan ei tuntenut:\n\n    Oi Herra, rauha suo, suo kasvu pelloillemme!\n    Vuoks armos armahda, kun vihas ansaitsemme!\n    Maamiehen siunaa työ ja siunaa koko maa!\n    Elämäntaakkaamme kevennä ankaraa!\n    Suo sanan miehiä ja näkijöitä anna!\n    Kuninkaan katsehan ei läpi vuorten kanna.\n    On hyvä kuningas ja prinssi hyvä on.\n    Mut kansan sortaja -- hän koston saakohon!\n\nDorthea ei voinut olla surumielisesti myhäilemättä -- kuinka tämä laulu\nolisikaan miellyttänyt hänen rakasta Jørgeniään!\n\nMaljojen sarja oli pitkä, ja jokaisen jälkeen laulettiin\nvirrensäkeistö. Syvästi liikuttuneena yhtyi sisar hyräilemään säveltä,\nkun vieraat olivat juoneet Ole Haagensenin ja Ingebjørg Larsintyttären\nmenestykseksi:\n\n    Oi Jeesus, luot\n    viiniks surun vuot --\n    niin lahjas tuot\n    myös häihimme, kun vaan\n    vieraaks sua rukoillaan.\n    Aviopareille\n    kaikille\n    suo tyhjään astiaan\n    vuo lohtus vuotamaan!\n    Anna armos virtojen\n    niin vuotaa majaan maisehen\n    aviota siunaten!\n\nNiin ikään vei aikansa, ennen kuin tinavati oli kiertänyt ja vieraat\nlaskeneet sille rahalahjansa morsiusparia varten: molemmat, sekä vadin\nkuljettaja -- Ingebjørgin sisarenpoika -- että kokki sanoivat näet\nhuomautuksensa jokaisen lahjan kohdalla, ilmoittaen, miten paljon\njokainen oli antanut, ja kiittäen lahjasta, kun taas jälkimmäinen\nvastasi leikkisästi kehuskellen runsaskätistä antajaa. Ja tuskin oli\ntämä keräys päättynyt, ennen kuin jälleen pantiin kiertämään lautanen,\njohon vieraat panivat lahjan pitäjän viljamakasiinia varten. Edellinen\npappi pii perustanut tämän hyödyllisen laitoksen, ja sekä nimismies\nLunde että Lars Gullaug tuntuivat suhtautuvan siihen lämpimästi, mikä\ntodisti heidän vilpittömästi harrastavan yhteistä hyvää. Iltapäivä\nolikin jo pitkälle kulunut, ennen kuin lukkari vihdoin saattoi lukea\nloppurukouksen ja noustiin pöydästä.\n\nJa sillä aikaa kun vieraat hengittivät pihalla raikasta ilmaa, täytyi\npitoemäntien valvoa, että sali raivattiin tanssia varten. Kaikki\nirtaimet pöydät ja penkit kannettiin ulos, lattialta lakaistiin\nkatajanhavut, kynttilänjalkoihin pantiin kynttilät, niin että ne heti\npimeän tullessa voitaisiin sytyttää. Vasta sitten saattoivat Dorthea ja\nAleth Dabbelsteen, samoin kuin muut pitoemännät, suoda itselleen lepoa\nsivuhuoneessa, jossa he vuorostaan vihdoinkin saivat nauttia pitoruokia\nja -juomia.\n\nDorthean jalkoja pakotti hänen seisottuaan ja kuljettuaan tuntikausia,\nja kurkku tuntui ihan karkealta janosta, hänen nieltyään pölyä kaiken\npäivää. Äidin voimakkaasti vaahtoava olut maistui hänestä mainiolta, ja\nhän otti vastaan myös viinapikarin, jonka Ole toi hänelle toivoen, että\nse piristäisi häntä. Mutta viina ja väsymys ja kuumuus puolipimeässä\nhuoneessa saattoivat hänet niin uniseksi, että kun ihmiset jälleen\nvirtasivat suurtupaan ja soittoniekka viritti reippaan piiritanssin,\nhypähti Dorthea pystyyn ja huomasi, että hän olikin torkahtanut\nistuessaan siinä toisten vaimojen välissä epämukavan kapealla\nlavitsalla.\n\nIngebjørg rukan täytyi tanssia -- ensin pääkokin kanssa, ja sen\njälkeen kaikkien miehisten vieraitten parina, jotka saattoivat vaatia\n\"pyörähdyksen morsiamen kanssa\". Samalla aikaa Ole pyysi tanssiin\npitoemäntiä ja morsiusneitoja. Hän tuli siihenkin huoneeseen, jossa\nDorthea istui, ja pyysi sisartaan tanssiin, mutta Dorthean täytyi\nhymyillen tunnustaa, ettei hän osannut hyppytanssia. Mutta samassa\nviulu aloittikin uutta säveltä, ja Dorthean täytyi kuitenkin seurata\nveljeään tanssilattialle ja pyöriä uudenaikaista fandangoa.\n\nOle oli vaihtanut korkeat saappaansa hopeasolkisiin kenkiin, ja siinä\nmissä myrtinvihreät housut päättyivät, liehui polvien taipeessa iso\nkirjava nauhakimppu. Mutta osoittaakseen arvoaan vastaleivottuna\naviomiehenä hän piti tanssiessaan hatun päässään, ja sapeli riippui\nhänen kupeellaan -- se kilisi ja kalisi, kun hän tömisteli jaloillaan\nlattiaa ja kieppui kumarrellen ja taputtaen käsiään Dorthean ympärillä.\n\n\"Hei hei!\" Hän pani kätensä Dorthean uumille ja pyöritti sisartaan.\n\"Mutta sinähän olet mainio menijä, Dorthea! Voi kuinka mukavaa on\ntanssata kanssasi!\"\n\n\"Sinähän viet niin hyvin!\" Kädet nuorukaisen lanteilla Dorthea katseli\nhymyillen nuoren sulhasen hehkuvia kasvoja. Hänen sydämensä oli\ntulvillaan hellyyttä veljeä kohtaan -- ja häntä ihan huimasi tämä\nnopea kieppuminen. Vaikka lattia nyt olikin täynnä tanssijoita ja\nmonien jalkaparien töminä ihan tuntui nostavan kattoa, he pääsivät\nhienosti tuvan ympäri. Ja kun he jälleen seisoivat ja suorittivat\ntanssin vaatimia kuvioita, syntyi todellinen pantomiimi heidän\nvälillään -- Dorthea hymyili keimailevasti ja kumarteli, samalla kun\nOle heitti hänelle veikeitä silmäniskuja ja lähenteli häntä rohkeasti.\nMonet vieraat pysähtyivät, huomasivat heidät ja yllyttivät heitä\nsuosionosoituksillaan -- ja tuskin oli Ole jättänyt hänet, kun jo\nisäpuoli sukelsi esiin Dorthean viereen ja veti hänet mukanaan tanssiin.\n\nPitkä, väkevänkomea Haagen Lunde pyöritti häntä, niin että Dorthean\njalat tuskin koskettivat lattiaa. Silmänräpäyksen häivähti hänen\npäässään -- hänellähän oli surua -- mutta kaikki murheelliset ajatukset\nja huolet kävivät jollakin tavoin etäisiksi ja epätodellisiksi.\nHoukuttelevat viulunsävelet ja tanssivien parien pyörre tempasi\nDorthean pois hänen omasta arkielämästään. Ammoin kadonneitten päivien\nintohimo leimahti hänessä. Kuinka hän olikaan rakastanut tanssia, oi\nJørgen, oi mikä tulinen, hurmaava tanssiaiskavaljeeri hän olikaan ollut\n-- niinä aikoina kun he vastanaineina asuivat rautatehtaalla --!\n\nLars Gullaug sai hänet syliinsä samassa hetkessä, kun nimismies päästi\nhänet -- tai laski hänet lattialle. Dorthea ehti hiukan huoahtaa,\nseuratessaan Olen appi-isän varmarytmistä menoa hiukan rauhallisemmassa\nneljän hengen vuorossa. -- Hämärtyvässä tuvassa näytti koko hääseurue\nhukkuneen kuin virranviemänä tanssin pyörteeseen. Dorthea erotti\nvilauksen äidistään, joka kieppui ympäri Pohjois-Lunden isännän\nkanssa. Elisabet-rouva oli muhkean komea ruskeassa brokadipuvussaan,\nmutta hänellä oli otsahuivi ja silkkimyssy kuten toisillakin\ntalonpoikaisvaimoilla -- vasta viikko sitten Dorthea oli ollut\nkeskellä Fenstadin järkyttäviä ja surullisia tapauksia -- ja Aleth\nDabbelsteen muistutti merkillisesti mustalaiseukkoa, joka oli\npelästyttänyt hänet niin pahanpäiväisesti -- mutta hyh, Aleth oli itse\nasiassa vain kiltti vanha riepu -- kas, tuossahan hän tanssikin kokin\nkanssa, niin että päähineen suikaleet liehuivat hänen painuneiden\nposkiensa ympärillä. Kapteeni Cold -- oi niin, tietenkin mies oli hänen\nystävänsä, raukka, ja Marie Langseth -- Dorthea oli kärsinyt yhdessä\nheidän kanssaan. Mutta se kaikki oli niin kaukaista, niin aikoja\nsitten tapahtunutta -- _nyt_ hän ei osannut puristaa itsestään mitään\nmyötätuntoa heitä kohtaan. Hän tanssi -- koko sydämestään hän himoitsi\nvain saada tanssia -- lisää lisää --. Silmillään hän etsi vilinästä\nIngebjørgin veljeä -- hänen seuraava tanssinsa kuului kyllä tälle -- ja\nhän oli komea mies ja hyvä tanssija, Harkel Larsson.\n\nSilloin sytytti joku -- Aleth Dabbelsteen -- kynttilät pitkällä\npitopöydällä. Ja valonliekit heijastuivat Klaus Hartvigin tummissa\nsilmissä; poika seisoi nojautuneena ovenpieleen ja seurasi, omituinen,\nkylmä halveksunta kasvoillaan, hänen ja kaikkien näiden vanhenevien\nihmisten vallatonta menoa. Oli kuin joku olisi äkkiä herättänyt\nDorthean. Samassa Klaus ponnahti esiin ja tavoitti Ingebjørgin, jonka\nVilhelm juuri oli päästänyt -- Dorthea ymmärsi, että pojat olivat\ntulleet sisään saadakseen tanssia morsiamen kanssa, kuten heille\nsulhaspoikina kuului. Tietysti -- eiväthän he koskaan ennen olleet\najatuksissaan yhdistäneet äitiään mihinkään niin nuorekkaaseen kuin\ntanssiin.\n\nHymyillen hän torjui Harkel Gullaugin ojennetut kädet: \"Kiitos vain!\nMutta nyt minun täytyy jo mennä tehtäviini.\" Itse asiassa olikin jo\naika ajatella illallisruokaa vieraille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän ei muuten tarvittu erikoisen suuria valmisteluja -- taloonhan oli\ntuotu sangoittain ja kannuittain kermapuuroa, ja lisäksi vohveleita ja\nmuita leivonnaisia. Nyt oli katettava pöydät vanhassa tuvassa, niin\nettä tanssi saattoi jatkua suurtuvassa. Mutta nuoriso olikin pesiytynyt\nvanhalle puolelle ja tanssinut siellä klarinetin tahtiin. Niin että\ntäällä oli kaikki vieläkin enemmän sekaisin kuin päärakennuksessa, ja\nvasta monien suostuttelujen jälkeen saivat vaimot, pääkokin avulla,\nvallattomat nuoret ihmiset ja polvenkorkuiset ulos ovesta.\n\nHuoneesta häädetyt nuorukaiset ja neidot siirtyivät pihalle tanssimaan.\nKlarinetin puhaltaja istuutui aitan portaille -- hän oli täten\nhyörivien naisten tiellä -- ja jatkoi soittoaan. Mutta hän oli ikävä\nkyllä melkoisen keskinkertainen soittoniekka, niin että monet nuoret\nkokoontuivat suurtuvan oven lähettyville ja tanssivat aivan toisia\ntansseja viulun tahtiin -- sävelet kantautuivat avoimesta ovesta.\n\nKoko iltapäivän olivat sekä Vilhelm että Klaus kierrelleet Toraa, tuota\nnuorta tyttöä, joka oli sukua nimismiehelle, ja tahtoneet tanssia hänen\nkanssaan niin usein kuin vain saivat hänet käsiinsä. Mitä Vilhelmiin\ntulee, tämä aiheutui alussa siitä, että Tora oli ainoa, jonka hän\nentuudestaan tunsi, ja häntä ujostutti ensin pyytää tanssiin vieraita\ntyttöjä. Ja sitä paitsi Tora oli niin sievä ja niin ystävällinen.\nMutta pian Vilhelm havaitsikin olevansa oikein hyvä tanssija --\nmusiikki aivan kuin valui koko hänen ruumiiseensa ja ohjasi hänen\njäseniään. Eipä edes hyppytanssi, jota hän koskaan ennen ei ollut\ntanssinut, tuottanut hänelle vaikeuksia. Hänen huomattuaan sen oli\nhänen ujoutensa aivan kuin poispuhallettua ja aina kun Toran täytyi\nkadota -- talousaskareet vaativat suurimman osan hänen aikaansa --\nhän ohjasi itsevarmana askelensa lähimmän vapaana seisovan tytön luo.\nJa hän huomasi pian sanomattoman tyytyväisenä, että tytöt mielellään\ntanssivat hänen kanssaan. Ei vain sen vuoksi, että hän oli sulhasen\nsisarenpoika, sillä niin oli Klauskin. Ja Klaushan oli paljon kauniimpi\nkuin hän, Tytöt seurasivat kyllä mielellään Klauta lattialle, mutta he\nkeskeyttivät hyvin pian -- Klaus ei todellakaan osannut tanssia.\n\nVilhelm pani sen merkille hiukan vahingoniloisena. Tuo typerä\npojannulkki ansaitsi sen totisesti. Vielä viime jouluna hän oli\nivaillut Vilhelmiä, joka viitsi hypiskellä käsivarsi jonkun tyttölapsen\nvyötäisillä \"vain sen vuoksi, että tahdot harjoitella kunnes sinun on\naikasi käydä kosimassa\". Itse Klaus halveksi ihan lapsellisesti sekä\ntyttöjä että tuuliviirin pyörimistä, kuten hän tanssimista nimitti. Ja\nnyt hän seisoi siinä kuin mikäkin köyhä sikopaimen.\n\nMutta sitten myös Klaus keskitti kaiken huomionsa Toraan. Ja tyttö\noli liian kiltti antaakseen Klaun huomata, mikä kömpelö pökkelö tämä\noli. Päinvastoin, hän ohjasi ystävällisesti ja kärsivällisesti poikaa\noikealle tolalle -- tee niin, äläkä tee niin, äläkä niin, kas nyt,\nsehän kävi jo paremmin, voi, kyllä sinä piankin opit jo tanssimaan.\n\nSeurauksena oli, että veljekset melkein riitelivät Torasta, aina kun\ntämä vain näyttäytyikään tuvassa. Tyttö puolestaan koetti lempeällä\ntavallaan olla tasapuolinen ja tanssia kummankin kanssa, ja Vilhelm\nolisi saattanut siihen alistua, ellei Klaus olisi osoittautunut\nriidanhaluiseksi. Hän tunkeutui aina tielle ja tahtoi tanssia\nToran kanssa silloinkin, kun hänen vuoronsa ei ollut, ja kun tyttö\nvarovaisesti sysäsi hänet syrjään ja ojensi kätensä Vilhelmille, jäi\nKlaus töllöttämään heidän jälkeensä, kun joku sysäsi hänet pois tieltä.\nJa aina kun hänet tuolla tavoin sysättiin syrjään tanssilattialta, hän\nkävi yhä vihaisemmaksi -- sitten hän meni ulos, ja kun hän jälleen\nsukelsi esiin tuvassa, huomasi Vilhelm, että hän oli juonut väkeviä;\nhän oli jo aika lailla päissään.\n\nMonet muutkin olivat päissään, yhä useammat kuta pitemmälle iltapäivä\nehti kulua, ja monta kertaa olivat nuoret miehet joutumaisillaan\ntukkanuottasille keskenään. Mutta aina oli naisten ja vanhempien\nmiesten onnistunut erottaa heidät, ennen kuin oikeaa tappelua oli\nsyntynyt. Nyt iltaan mennessä oli kyllä monen urhean nuorukaisen\ntäytynyt tunnustaa itsensä oluen ja viinan voittamaksi. Myös muutamat\nvanhemmat miehet olivat kadonneet vajoihin ja makuuluhteihin. Ja pitkin\ntalon seinäviertä, jossa ruoho kasvoi tuuheana ja pehmeänä, istui ja\nmakasi nuorukaisia; muutamat taistelivat urhoollisesti unta vastaan,\nmutta toiset makasivat pitkin pituuttaan ja kuorsasivat äänekkäästi.\nOli sellaisiakin, joita luonto pakotti luovuttamaan takaisin, mitä\nolivat ylenpalttisesti nauttineet; musiikin ja kekkerihälinän halki\nkuului aina tuon tuostakin surkea ylenantajan ääni.\n\nAurinko oli painunut harjun taa. Oli kuin rakennusten ja puitten\npitkät varjot yhtäkkiä olisivat häipyneet pois ja sulautuneet\npehmeäksi pimeydeksi seinien vierillä ja lehtikattojen alla, nyt kun\ntaivaankuvun lienteä valkoinen valo aivan kuin imi tyhjiin kaikki\naurinkoisen päivän värit. Vihreät ruohonurmet kävivät kalvakoiksi\nja ruskeat hirsirakennukset harmaiksi, seisoessaan siinä illankajo\nikkunaruuduillaan. -- Vilhelm tanssi polkkaa kookkaan ruskeahiuksisen\ntytön kanssa -- neito oli kai päätä pitempi ja puolta tanakampi kuin\nhänen tanssittajansa, mutta tytön sääret lensivät kuin rummunpalikat\nja hän kieppui ympäri niin keveästi ja helposti kuin leikissä; he\ntanssivat niin hyvin yhdessä ja katselivat nauraen toisiaan silmiin.\nKumpikaan ei halunnut lopettaa niin kauan kuin henki kulki.\n\nMutta samassa saapui kulkue, joka marssi illallispöytään talon vanhalle\npuolelle -- etummaisena rumpali, viulunsoittaja ja pääkokki sauva\nkädessä. Ole ja Ingebjørg kulkivat käsi kädessä vieraitten etunenässä.\n\n\"No nyt täytyy sinunkin mennä sisään, ja veljesi myös\", sanoi tyttö,\njonka kanssa Vilhelm tanssi -- hänen nimensä oli Anne ja hän oli\ntalontytär jostakin Herbergistä. \"Tehän olette sulhaspoikia --\" ja hän\npiipahti itse paikalleen morsiusneitojen parveen.\n\nKlaus seisoa roikkui tahkokiven luona -- näytti kuin hän ei jaksaisi\nliikahtaakaan. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja ruskeat kiharat\nvaluivat pörröisinä hänen hehkuvalle otsalleen. Hän oli avannut sekä\nliivin että paidan napit, aivan kuin tarjoten rintansa jäähdytettäväksi.\n\nMutta samassa kosketti joku Vilhelmin hihaa -- Tora. \"Nyt sinunkin on\nmentävä sisään, kun kerran olet sulhaspoika\", sanoi hän kuten Anne\nHerberg ja hymyili herttaista, hiukan unteloa hymyään.\n\n\"Kun ei minua pakoteta siihen --? Ei sentään, tunnen minäkin\nihmistapoja!\" Vilhelm nauroi autuaallisena ja kietoi toisen\nkäsivartensa tytön harteiden ympäri. \"Vai täytyykö sinun mennä sisään?\"\n\n\"Ei -- meidän täytyy kyllä odottaa, meidän. Vain isoiset pääsevät\nsyömään nyt.\"\n\n\"Mutta sehän on suurenmoista! Tule tanssimaan, Tora!\"\n\n\"Oletkos nyt ihan hassu, Vilhelm\", nauroi tyttö hiljaa ja koetti\nirtautua nuorukaisen otteesta, kun Vilhelm painoi otsaansa hänen\nrintaansa vasten. Hänen punaraitaisen röijynsä kangas oli karkeaa ja se\noli kiinnitetty pienin metallihakasin, jotka painuivat kylminä pojan\nkuumottavaan ihoon, mutta Vilhelm tunsi kankaan läpi tytön lämpimän\npoven. \"No mutta päästä irti, poika, minä olen väsynyt, en jaksa\ntanssia enää.\"\n\n\"No mutta silloinhan me voimme mennä istumaan jonnekin -- Tora, armahin\nnukkeni -- silloin me menemme jonnekin hakemaan paikkaa, missä voimme\nistua lepäämässä.\"\n\nJoku poikanen oli saanut haltuunsa klarinetin -- hän puhalsi paremmin\nkuin pelimanni äsken. Ja kaikki nuoret, jotka vielä eivät päässeet\nsyömään, ja jotkut vanhemmatkin ihmiset, torpparit ja pieneläjät,\njoiden oli odotettava seuraavaa pöytää, jatkoivat tanssiaan. Pihamaa\noli jo kovaksi ja paikoitellen mustanpaljaaksi tallattu.\n\nTora taipui, huokaisten ja pudistaen päätään, ja antautui Vilhelmin\nkuljetettavaksi seinänviertä pitkin, tanssivien piirin ulkopuolella.\nKun he kulkivat tahkokiven ohi, suoristihe Klaus ja yritti tavoittaa\ntyttöä: \"Tämä on minun vuoroni --\" nikotteli hän, \"sinä olet velkaa sen\nminulle -- tämän tanssin -- velkaa, kuuletkos!\"\n\n\"Mutta minä en jaksa tanssia enää, jalkani ovat jo ihan poikki!\" Tora\nkatseli poikaa, huulilla pieni säälivä hymy. \"Herra nähköön, Klaus --\nluulen melkein, ettet sinäkään jaksa tanssia enää tänä iltana!\" Klaus\nei seisonut oikein tanakasti jaloillaan -- aina kun hän päästi irti\ntukensa ja aikoi tavoittaa tyttöä, hän oli tuupertumaisillaan. Tora\ntönäisi häntä ystävällisesti, mutta kosketus oli kaatamaisillaan koko\npojan. Sitten Tora antautui Vilhelmin vietäväksi. \"Klauskin oli jo\nsaanut tarpeekseen\", sanoi tyttö ja hymyili.\n\n\"Poika raukka, hän on kyllä kypsä vuoteeseen\", nauroi Vilhelm\nvuorostaan.\n\nHe kääntyivät ruohoiselle polulle, joka vei poispäin talosta ja\nkulki korkeiden pellonpientareiden välissä. Oras oli jo niin paljon\nnäkyvissä, että maa välkkyi hienossa ensi vihreässä. \"Nyt tarvittaisiin\nsadetta\", arveli Vilhelm.\n\n\"Botalfina sataa varmasti. Ihan varmaan on oikein roskailma sinä\npäivänä, kun lähdemme karjamajalle.\"\n\nRudolfin päivä -- sehän oli ensi viikolla, ajatteli Vilhelm pettyneenä.\nÄiti ja hän olivat aikoneet jäädä tänne viikon ajaksi häiden jälkeen.\nMutta nyt hänestä tuntui, ettei juuri kannattanut jäädä tänne, jos\nkerran Tora lähti karjamajalle.\n\nSiellä täällä istui ja makasi ihmisiä korkeiden pellonpientareiden\nruohikossa. Täällä oli paljon valoisampaa kuin asumusten vaiheilla,\nkoko avara taivas oli vapaana heidän päänsä päällä, ja oli kuin leveä\nlaaksokin heidän allaan olisi säteillyt valoa. Ilta oli niin kirkas,\nettä he saattoivat selvästi erottaa jokaisen rakennuksen ja aidan\ntuolla alhaalla, ja pieniä mustia pilkkuja liikuskeli siellä, missä\nihmiset olivat laskeneet karjan laitumelle. Kaikki kävi hiljaiseksi ja\nvaimeaksi, kun he etenivät häätalosta, ja monet erilaiset sieltäpäin\nkantautuvat äänet sekaantuivat epämääräiseksi surinaksi, josta silloin\ntällöin jokin yksityinen huudahdus erottui. Virrankohina kuului\nhiljaisena, mutta he lähenivät lähenemistään kuohuilevaa myllypuroa.\n\nVilhelm näki jonkun olennon hoippuroivan tiellä heidän takanaan. Hän\nhuomasi ihmeekseen, ettei ollutkaan niin valoisaa kuin hän oli luullut,\nja pysähtyi katsoakseen, kuka siellä oli tulossa. Ja samassa hän tunsi\nKlaus Hartvigin.\n\nKlaus tuli heidän luokseen: \"Tahdon tanssia Toran kanssa -- sinun pitää\nnyt jäädä minun kanssani, Tora!\"\n\nTyttö työnsi Vilhelmin hiukan syrjemmälle ja asettui veljien väliin.\nHän näytti niin kauniilta ja aikuiselta ja varmalta juhlapuvussaan.\nPalmikot, jotka hän oli kietonut pään ympäri, olivat hopeahelyjen ja\nsilkkinauharuusukkeiden koristamat, punaraitainen röijy oli kirjailtu\npienin kukka-aihein, ja se myötäili niin tiukasti hänen käsivarsiaan\nja vyötäisiään, että korosti harteiden ja rintojen viehättävää muotoa,\nmutta vyötäisiltä se oli leikattu kaistoille, joita hameiden runsas\nrypytys kannatti lanteiden kohdalla. Tyttö yritti tyynnyttää Klauta;\nhän pyysi poikaa palaamaan ja menemään pieneksi aikaa levolle --\nillemmalla olisi vielä aikaa tanssia.\n\n\"Ei, minä tulen teidän kanssanne -- minne te kaksi olette menossa ja\nmihin aiotte kätkeytyä?\"\n\n\"Se ei kuulu sinulle, se\", sanoi Vilhelm.\n\nKun Klaus horjahti eteenpäin -- hän muistutti puskemaan valmista\nsonnivasikkaa -- retkahti hän Toraa vastaan, niin että tämä ponnahti\npari askelta syrjään. Vilhelm antoi veljelleen hyvinsuunnatun iskun\nkylkiluiden väliin, ja silloin veli lysähti kokoon ja jäi makaamaan\nruohikkoon. Tora ja Vilhelm kulkivat eteenpäin.\n\n\"Sinä olit liian kovakätinen veljeäsi kohtaan\", sanoi Tora ja silmäsi\nolkapäänsä yli. \"Sinne se raukka jäi nyt makaamaan --\"\n\n\"Ja se ei totisesti ole hänelle pahitteeksi\", sanoi Vilhelm keveästi.\n\"Hänhän on toistaiseksi vain täysi kakara.\"\n\n\"Eikös hän sitten olekaan sinua vanhempi?\"\n\n\"Ei totisesti ole. Hän on vain pitkä ikäisekseen.\"\n\nHe olivat tulleet pellon päähän, ja nyt polku jatkui hyvin jyrkästi\nrotkoon, jossa myllypuro syöksyi kohisten pieninä peräkkäisinä\nputouksina tunturia alas. Yksinäinen lammas pakeni tietä pitkin,\npelästyneenä määkien, ja katosi lehtipuita kasvavaan viitaan, joka\nlevittäytyi rehevänä rotkon pohjalla. Vielä alempana välkkyi kiiltävä\nvedenpinta lehvistön välitse: myllypato.\n\n\"Huh, kuinka täällä on hyvää ja raitista -- minun on sitten kuuma --\neikös sinun ole?\" Tyttö pyyhki kasvojaan esiliinansa kulmalla. \"Mutta\ntäällähän on ihan kosteata -- tunnetko miten ruoho on märkää.\"\n\nJyrkkä ruohomäki oli kirjavanaan kevätkukkia. Täällä virran varrella\nkasvoi tuomia ja koivuja, joiden nuori vihreä tuoksui huumaavan\nkitkeränä ja raikkaana. Heidän kasvoilleen tihkui vesipisaroita puista.\n\nTultuaan pienen myllypadon rannalle he olivat yhtäkkiä joutuneet\njälleen valoon, ja ilma tuntui lämpimältä ja leppoisalta viidakon\nraa'an kosteuden jälkeen. Täälläkin oli ruohikko märkää, mutta he\nhuomasivat vanhan reen aivan polun kohdalla ja istuutuivat siihen.\n\nTäältä he eivät nähneet muuta kuin kaistan sinimustaa harjua laakson\ntoisella puolen, mutta oli kuin he samalla olisivat voineet nähdä\nvälillä olevan suuren ilma-aavan. Lampi heidän jalkojensa juuressa oli\nkiiltävä ja vaalea -- välistä muodostui pieniä pyörteitä vesipeiliin,\nkala oli hypähtänyt. Ja hetken aikaa istuttuaan Vilhelm tunsi, että\nvanha reenpohja oli vielä lämmin auringonpaisteesta, ja siitä uhosi\nmiellyttävä heikko tuoksu, jauhojen tai heinän, vanhasta kuluneesta\npuusta.\n\nTora aukaisi röijynsä hakaset ja käänsi sen puolittain yltään, niin\nettä hänen valkoisen paitansa yläosa ja liivin punaiset olkaimet\ntulivat näkyviin: \"Huh, minun on sitten niin kuuma, että nahkaa vallan\nkirvelee --\" ja hän raaputti selkäänsä hartioitten välistä.\n\n\"Niin, siellä oli kuuma.\" Vilhelm uskalsi panna kätensä hänen\nkaulalleen. \"Mutta sinulla on kai ollutkin työtä ja hommaa tänään?\"\n\n\"No varmasti! Olemme touhuneet joka ikinen, sen voit uskoa.\"\nHän katseli poikaa silmiin ja hymyili avomielistä hymyään eikä\nyrittänytkään torjua pojan lämmintä kättä, niin että Vilhelm antoi sen\nliukua alaspäin, kunnes se tapasi hänen toisen pienen pehmeän rintansa.\n\nMinä kosketan hänen rintaansa, ajatteli Vilhelm ja muisti, kuinka\nhullunkuriselta tämä lausetapa oli tuntunut hänestä, kun isä Holbergin\nhenkilöt sanoivat: \"Saanko koskettaa rintojanne, kaunis neitsykäiseni,\nsaanko koskettaa rintojanne.\" Voi kuinka tuntui hyvältä istua näin ja\nhyväillä Toran suloisia pieniä tytönrintoja. Hän siirtyi aivan tytön\nviereen reen pohjalla ja kietoi toisen kätensä hänen vyötäisilleen.\nTytön kainaloista tulvaili hyvä tuoksu häntä vastaan -- samanlaista\nkuin kosteista puolipuhjenneista tuomenlehdistä. Ero oli vain siinä,\nettä tuomien tuoksu oli kylmää, kun taas Toran tuoksu oli ihanan\nlämmintä. Silmänräpäyksen verran poika veti kätensä pois ja haisteli\nsormiaan. Ne tuoksuivat mustan viinimarjan lehdiltä -- kun jonakin\naurinkoisena päivänä on käynyt varastamassa mustia viinimarjoja\npuutarhasta. Ja jälleen hän pujotti kätensä tytön paidan alle, hänen\npaljaalle povelleen, ja antoi sen viipyä siinä.\n\n\"Voi sinua, Tora -- miten kaunis sinä olet! Luulen, että olet kaikista\nkaunein koko häissä! Olet paljon kauniimpi kuin morsian.\"\n\n\"Älä nyt! Enhän minä ole muuta kuin köyhän lesken tytär, vaikkakin\näitimuori on nimismiehen orpana. Mutta Ingebjørg -- hänhän on Gullaugin\nainoa tytär.\"\n\n\"Mutta eihän sinun kauneutesi siitä vähene, vaikka et olekaan rikas.\"\n\n\"Eipä monikaan tuumi niin\", hymyili tyttö, mutta hänen kauniiden\ntummien silmiensä katse harhaili vakavana laakson sinisessä ilmassa.\n\n\"Tora, sinä suloinen -- minä pidän sinusta niin sanomattomasti.\"\n\n\"Niin, kaipa minä sen olen huomannut.\" Hän nauroi matalaäänistä naurua,\nmelkein hiukkasen ylimielisesti.\n\nVilhelm rutisti häntä vastaansa -- pienet hekumalliset väristykset\nkulkivat pitkin hänen selkäpiitään. \"Saanko suudella sinua?\"\n\n\"Ei, _sitä_ et kyllä saa\", vastasi tyttö hyväntahtoisen lempeästi,\nmutta hän ei yrittänytkään irtautua Vilhelmin otteesta, ja niin poika\ntarttui häntä päähän ja käänsi sen puoleensa. Tytön poski oli niin\nviileä ja sileä ja pehmoinen, ja kun pojan huulet tapasivat hänen\nhuulensa, ne avautuivat hiukan, ja poika aivan kuin suuteli suoraan\navoimeen tytönsuuhun -- aivan suunniltaan autuudesta hän vain suuteli\nsuutelemistaan.\n\nKunnes tyttö hiukan muutti asentoaan -- Vilhelmin viimeinen suudelma\noli vain hiukan hipaissut hänen poskensa kaariviivaa -- \"anna jo olla,\npoika, riittää jo\" -- sanoi hän ja hytkyi pidätettyä naurua. \"Sinäpä\nolet oikea tunkeilija mieheksi, Vilhelm!\"\n\nPoikakin purskahti nauramaan ja hautasi päänsä hänen runsaslaskoiseen\nhelmaansa: \"Mutta Tora, sinä siis pidät minusta -- sinusta tuntuu\nhyvältä, kun suutelen sinua, eikö tunnukin?\"\n\nTyttö hymyili salaperäisesti: \"Vai niin sinä luulet\" -- ja sitten\nhän pujotti sormensa pojan punaiseen tukkaan ja tukisti häntä melko\nkovakouraisesti. \"Sinä senkin --\" ja alkoi hypistellä pojan hiusnauhaa,\navasi sen ja levitti hänen suortuvansa valloilleen, kunnes ne valuivat\nkasvojen molemmin puolin, kokosi ne käsiinsä ja tukisti oikein\ntuntuvasti: \"-- mokomakin punapää -- sinulla on sitten ruma tukka --\nruma se on, Vilhelm.\" Se kuulosti naurunsekaiselta hyväilyltä.\n\nVilhelm tarttui hänen nilkkaansa solkiniekka kengän yläpuolelta --\nkuinka hienoinen ja kapea nilkka! -- ja sääri karkeassa villasukassa\noli niin pyöreä ja kiinteä. Mutta kun hänen kätensä harhaili ylemmäs\nmonien hameitten alle, aina paljaalle lämpimälle iholle polven\nyläpuolelle, hätkähti tyttö yhtäkkiä: \"Ei Vilhelm -- nyt saat jo olla\nihmisiksi -- sitä et saa tehdä, et!\"\n\nPojasta tuntui, ettei kielto kai ollut niin vakavasti tarkoitettu, hän\njatkoi hyväilyjään hameitten alla. Silloin tyttölapsi tukisti häntä\nlujemmalla kädellä ja tönäisi häntä kylkeen: \"Ole nyt jo siivolla,\nsenkin hurjastelijapoika!\"\n\nHämmästyneenä Vilhelm ponnahti suoraksi -- mutta tyttö ei näyttänyt\nvihaiselta; hän hymyili ilkikurisesti, veti röijyn jälleen kokonaan\nylleen ja alkoi panna kiinni sen hakasia: \"Meidän on kai kohta\nlähdettävä kotiinkin.\"\n\n\"Tuntuuko sinusta, että täällä alkaa olla viileää -- kas tässä --.\"\nVilhelm kiskaisi takin yltään ja kietoi sen hänen harteilleen. Hänestä\nei ollut ollenkaan ikävä näyttää, että hänen mustissa silkkiliiveissään\noli pitkät hihat ja että paidassa oli laskostettuja pitsireunuksia.\n\n\"No nythän _sinun_ tulee vilu\", sanoi tyttö, mutta jäi istumaan,\nsormeillen hänen takkinsa tahkottuja teräsnappeja ja tarkastellen\nniitä. Vilhelm sijoitti jälleen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja\njärjesti takin liepeet niin, että se peitti heidät molemmat.\n\n-- Ja hän oli saattanut kuvitella rakastavansa Matilda Haussia --\nmokomaakin ruipeloa! Poika oli aina kovin pelännyt, että tyttö\nnauraessaan nauroikin häntä, niin että hänellä monet kerrat oli ollut\nsydämentykytystä uskaltaessaan puhutella tyttöä. Kun taas Tora,\nnauraessaan hänelle, on niin herttaisen hyväntahtoinen, että Vilhelm\nvain koetti saada toisen nauramaan yhä enemmän ja enemmän suloista\ntytönnauruaan. Voi, miten viehättävä Tora olikaan! Vilhelmin mielessä\nhäivähti, että hän oli suudellut Matildaa kerran joulun tienoilla,\nkun he leikkivät panttileikkejä, ja miten loputtomiin tyttö oli muka\nkursaillut.\n\nTora ei yllyttänyt eikä kieltänyt, mutta nyt Vilhelm luuli tietävänsä\nmitä se merkitsi. Ja niin he taas suutelivat toisiaan tuokion. Kunnes\nTora antoi merkin, että nyt tämä saattoi jo riittää -- hän käänsi pois\npäänsä ja alkoi puhua lähdöstään karjamajalle.\n\n\"Viihdytkö täällä Lundessa? Eikö isoäiti ole kauhean kova teettämään\ntyötä?\"\n\n\"Voi, tiedätkös.\" Oli jo niin pimeä, että Vilhelm vain saattoi\n_kuulla_ tytön hymyilevän. \"Hänhän sai semmoisen palkinnonkin,\njoltain Talousseuralta, kun oli kudottanut tuhannen kyynärää kangasta\ntalon omista villoista ja pellavista. Joten voithan ymmärtää, että\npalvelustytöillä on tekemistä täällä Lundessa. Mutta minä en tahdo\nmuuta sanoa, kuin että hän sentään on reilu ja kiltti monella tavoin.\"\n\n\"Onko isoäiti saanut palkintoja, sitäpä en tietänytkään. Tiedän vain,\nettä nimismies sai hopeamitalin viime vuonna suon ojittamisesta ja\nraivauksesta.\"\n\n\"Niin, tämä onkin oikea palkintojen talo! Mikäs ihme se on --\nHaagenilla on paljon väkeä, ja silloin kaikki käy kuin tanssi. Minun\nisäni taas ei jaksanut raivata meidän kotipeltojamme, niitä, jotka\ntulva oli saattanut maanvyörymän alle, ennen kuin kuoli. Isä sai vian\nvääntäessään kiviä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt mahtoi olla jo keskiyö, vuorokauden pimein tunti. Hämärän\nverhoamana Tora kertoili kodistaan, vastaten Vilhelmin osaa ottaviin\nkyselyihin. Synstevoll oli ollut iso ja hyvinhoidettu talo, kun äiti\noli naitu sinne, mutta seuraava vuosi -- Toran vanhin veli oli juuri\nsyntynyt -- oli vuoden 72 tulvavuosi. Useimmat kotipellot joutuivat\nkiven ja soran peittoon ja melkein kaikki talon rakennukset viottuivat\njollakin tavoin. Tora oli syntynyt ja kasvanut Synstevollhaganissa,\njohon torppaan vanhemmat muuttivat, mutta isä ahersi uupumatta\nraivatakseen pellot entiselleen onnettomuuden jälkeen. Mutta hän ei\nollut ehtinyt pitkällekään, ennen kuin kuoli -- Tora oli silloin\nviisivuotias -- ja heikon äidin oli raskasta hoitaa taloa, vaikka\nse oli niin pieni. Ja näin joutuivat nuorimmat lapset sukulaisten\nluo. Vanhin veli oli juuri ottanut haltuunsa Synstevollin, ja hän\nolisi kyllä tahtonut jatkaa siitä, mihin isä jäi. Mutta sitten tulvi\nStorofsen ja hävitti taas kaikki tyyni. Tora ei tietänyt, pääsisikö hän\nmilloinkaan kotiin omaistensa luo.\n\nVilhelm istui ja piteli tytön kättä ja puristi sitä silloin tällöin,\ntytön kertoessa tasaisesti ja rauhallisesti. Tora oli hänen mielestään\nyhtä hurmaava näinkin, vakavana.\n\n-- Vihdoin nälkä pakotti heidät lähtemään -- he muistivat äkkiä,\netteivät olleet saaneetkaan illallista! Mutta Tora vakuutti, että\nsiihen kyllä neuvot keksittäisiin.\n\nVilhelm huomasi, että päivä oli alkanut jälleen valjeta, kun he käsi\nkädessä palasivat peltotietä taloon päin. Rakennukset kohosivat\nautioina ja hiljaisina kuun kajossa, jota tuskin huomasi, oli jo niin\nvaloisaa.\n\nHe olivat jo miltei talon kohdalla, kun näkivät ihmisiä, kaksi nuorta\npoikaa, jotka nukkuivat tien vieressä.\n\n\"Mutta entäs Klaus -- eiköhän sentään pitäisi katsoa missä hän on?\"\nkysyi Tora huolissaan.\n\n\"Voi, kai hän jollakin tavoin on päässyt sisään -- koskapa hän ei näy\nmakaavan missään kuopassa\", sanoi Vilhelm kevyesti.\n\nPäästyään rakennusten kohdalle Tora veti häntä pientä yksikerroksista\ntupaa päin, joka oli puristunut isompien rakennusten väliin. Kuiskaten\nhän uskoi tietonaan, että täällä vanhalla puolella Elisabet-rouva oli\ntarjoillut joillekuille valituille vieraille kahvia -- hän tahtoi\nkatsoa, eiköhän kattilassa olisi vielä jokin tilkka.\n\nVanhassa tuvassa oli pimeää -- avoin tulisija oli keskellä lattiaa\nja katossa räppänä. Hienoinen sinervä savu nousi hiilloksesta ja\nkohosi häilyen avointa luukkua päin, josta aamuvaloinen ruohonkorsi\nkatseli alas. Seinäpenkeiltä ja mustista sopista kuului hengitystä\nja kuorsausta -- ja Vilhelm muisti yhtäkkiä nolona laiminlyöneensä\nvelvollisuutensa sulhaspoikana -- hänenhän olisi pitänyt saattaa enonsa\nmorsiushuoneeseen. Mutta Ingebjørg ja Ole olivat kai menneet levolle jo\naikoja sitten. -- No, hänhän ei kai ollut ainoa laiminlyöjä -- hän oli\ntuntenut virkaveljekseen ainakin yhden peltotien varrelta.\n\nTora oli löytänyt ison maljan -- ja hän sai juoksemaan hiukan kahvia,\nvaikkakin enimmäkseen poroa, kattilasta, joka oli asetettu lieden\nreunalle. Ilma huoneessa oli ummehtunut ja haisi kitkerästi ihmisiltä\nja tupakansavulta -- pöydällä oli ruukku, täynnä ehjiä ja rikottuja\nliitupiippuja, sekä koreja ja tarjottimia, joissa oli lahjaksi tuotujen\nleivonnaisten jätteitä. Tora kokosi tarjottimelle kaiken, mikä näytti\nhoukuttelevimmalta, täytti maljan maidolla ja pisti huuliensa väliin\npalasen rintasokeria: \"Tules nyt --\"\n\nTupaan kuului eteinen, ja siinä he seisoivat illastamassa. Tyttö\npuraisi sokeripalansa kahtia ja antoi Vilhelmille toisen puolen, he\njoivat vuorotellen maljan reunalta ja natustelivat vohveleita ja\nmakeisten jäännöksiä ja kermaleipää, ja tirskuivat ja naureskelivat\ntyhjästä.\n\nOli jo aivan täysi päivä, kun he vihdoinkin tulivat siihen päätökseen,\nettä nyt heidän _täytyi_ mennä levolle. \"Saanko siis hyvän-yön suukon,\nTora\" -- eihän kukaan nähnyt heitä eteisessä. Ja nyt Vilhelm tiesi,\nettei hänen tarvinnut odottaa vastausta. Siitä tuli pitkä ja armas\nsuukko, ja tyttö oli kietaissut käsivartensa pojan niskaan sydämellisen\nluottavaisena. Mutta kesken kaikkea hän haukotteli, niin että leukaluut\nnatisivat.\n\nMolemmat rupesivat nauramaan -- mutta sitten tyttö ponnistihe vapaaksi\nja juoksi pihan poikki. Vilhelm aikoi juosta perässä, mutta huomasi\nyhtäkkiä olevansa itse hurjan uninen. Niin että hän löntysti toista\ntietä löytääkseen huoneen ja rakennuksen, jossa oli edellisen yön\nnukkunut.\n\n\n\n\n10.\n\n\nHääpidot jatkuivat. Kolmannen päivän iltana lähtivät muutamat vieraat\nkotiin, mutta useimpien oli määrä olla kuusi päivää.\n\nVilhelm ajatteli Toraa niin herkeämättä, ettei hän juuri huomannut,\nmitä ympärillä muuten tapahtui. Hän oli pian päässyt selville,\nettä tahtoi mennä kihloihin tytön kanssa. Miksi hän ei voisi naida\ntalonpoikaistyttöä? Olihan sellaista ennenkin kuultu; Kristianiassa\noli monta kauppiasta, joiden vaimot olivat maalta, ja hänhän oli jo\npäättänyt antautua kauppa-alalle.\n\nKertomuksissa ja huvinäytelmissä tapahtui usein, että sankari --\ntavallisesti nuori paroni tai joku sentapainen -- rakastui kauniiseen\ntalonpoikaistyttöön ja kosi häntä. Useimmiten kävi sitten niin, että\ntyttö osoittautuikin juuri siksi rikkaaksi neidiksi, jonka kanssa\nisä oli aikonut pakottaa nuorukaisen naimisiin. Tyttö oli paennut\nmaaseudulle ja pukeutunut valepukuun, siksi että hänen julma isänsä\ntahtoi antaa hänet sulhaselle, jota hän milloinkaan ei ollut nähnyt ja\njota hän etukäteen inhosi. No niin, pääasiahan oli, että paroni tai\nmikä hän kulloinkin oli, kosi kaunotarta siinä luulossa, että tämä\n_oli_ talonpoikaistyttö.\n\nVäliin häivähti Vilhelmin mielessä, että jos isä olisi elossa, ei\nhänen kenties olisi niinkään helppoa saada lupaa mennä kihloihin Tora\nSynstevollin kanssa. Mutta Vilhelm torjui ajatuksen. Hänhän suri\nisäänsä vilpittömästi. Mutta nyt oli kuin isän katoamisesta olisi jo\npitkä aika -- sen jälkeen oli niin paljon ehtinyt tapahtua. Hän tahtoi\nennemminkin ajatella siten, että koska hän kerran oli kadottanut isänsä\nniin varhain, hänen oli pidettävä huolta, että pystyi seisomaan omilla\njaloillaan niin pian kuin suinkin. Ja kun hänen kerran oli pidettävä\nitseään aikuisena, miksi hän ei siis heti varaisi elämäntoverikseen\nsitä tyttöä, josta hän niin äärettömästi piti?\n\nTietysti hän ei koskaan menettelisi vastoin äidin tahtoa tai solmisi\navioliittoa ilman äidin siunausta. Mutta kun äiti tutustuisi Toraan,\nhän alkaisi varmasti pitää arvossa tämän rakastettavia ominaisuuksia\nja sulkisi ihastuksissaan neidon tyttärenään syliinsä. Herranen aika,\nolihan äiti ollut mukana ihailemassa, kun isoäiti oli naisvierailleen\nnäyttänyt, mitä kaikkea hänellä oli arkuissaan ja kaapeissaan, villaa\nja pellavaa, kaikki Lundessa kehrättyä ja kotikutoista. Ja sehän oli\nToraa ahkeruuden ja kunnon hedelmiä, ainakin osittain.\n\nHän tahtoi, että Tora ottaisi jonkin paikan kaupungissa, kun he itse\nmuuttaisivat Kristianiaan. Perheessä, jossa hän voisi saada eräänlaista\nulkosilausta. Eipä silti, hän oli hyvä sellaisenaan, oli mahdotonta,\nettä hän enää voisi tulla suloisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Mutta kun\nhe kerran joutuisivat kaupunkilaisiksi, oli käytännöllisempää, että hän\nsaisi hiukan kaupunkilaissäväystä.\n\nKaiken kaikkiaan -- eihän äiti voinut loukata äitiään ja isäpuoltaan ja\nOle-veljeään vastustamalla hänen ja Toran avioliittoa, kun kerran tyttö\noli nimismies Lunden lähisukulainen.\n\nKuitenkaan ei Vilhelm vielä ollut saanut tilaisuutta -- tai rohkeutta\n-- ilmaista Toralle haavettaan heidän yhteisestä tulevaisuudestaan.\nTytöllä oli aina touhua, niin ettei poika saanut suuria nähdäkään\nhäntä. Silloin tällöin iltapäivällä pari tanssikierrosta. Tora osasi\nmainiosti kaikki uudenaikaiset tanssit -- oli oppinut ne enoltaan.\nTämä oli ollut sotaväessä Tanskassa, Toran kertoman mukaan, ja\noli soittajana häissä. Mutta vain yhtenä ainoana iltana Vilhelmin\noli onnistunut hiipiä talosta tytön kanssa. He olivat istuneet\nkuninkaanluhdin rinteellä, ja hän oli saanut suudella neitoa ja pitää\nkättään hänen povellaan. Mutta tyttö ei uskaltanut jäädä niin pitkäksi\naikaa kuin ensi iltana.\n\nMuuten, täällä Lundessahan oli ruokaa ja juomaa määrättömästi. Häiden\njälkeisenä päivänä he olivat saaneet jo vuoteessa ryypyn ja vohveleita.\nVilhelm oli nyttemmin varovainen väkevien suhteen -- hän ei halunnut\ntulla noin tiedottoman päihtyneeksi kuin sinä kauheana kevätiltana,\njolloin he olivat juopotelleet Sandtangenissa. Sitä paitsi, totta\npuhuen ei viina hänen mielestään maistunutkaan niin kauhean hyvältä.\n\nKlaus sen sijaan oli toista mieltä, sen saattoi kuka tahansa huomata.\nVilhelm ei muuten ollut paljonkaan nähnyt veljeään näiden päivien\naikana -- Klaus ei ollut maannut heidän yhteisessä vuoteessaan, kun\nVilhelm tuli sisään ensimmäisen -- tai oikeastaan toisen -- hääpäivän\naamuna. Veli oli nähtävästi löytänyt jonkin toisen makuupaikan ja\nnukkui siellä seuraavatkin yönsä, sillä nyt oli Vilhelmin vuodetoverina\nmuuan reipas nuori talonpoika, Ingebjørg Gullaugin sukulainen.\n\nVilhelm ei tietänyt, muistiko Klaus, että veli oli lyönyt hänet\nkumoon ensimmäisenä iltana. Mutta hänestä Klaulla ei näyttänyt olevan\nmitenkään erikoisen hauskaa näissä kemuissa. Toiset nuorukaiset\ntoimeenpanivat voimanmittelyjä, ja joskus he myös ampuivat maaliin --\nmaalitauluna oli pajan seinään kiinnitetty levy. Klaus otti kyllä osaa,\nmutta ei esiintynyt oikein edukseen -- hänhän oli kaiken aikaa jonkin\nverran pöhnässä, eikä sen vuoksi ampunut läheskään niin hyvin kuin\ntavallisesti. Vilhelm onnistui paljon paremmin, vaikka hän muuten ei\nollut yhtä varma ampuja kuin Klaus Hartvig.\n\nTanssin Klaus oli kokonaan jättänyt. Toisten tanssiessa hän vain\nkatsella toljotti. Ja sen jälkeen kun Tora kerran oli oikein\nkouraantuntuvasti karkottanut hänet, hänen lähennellessään\njuovuspäissään, Klaus tyytyi synkästi tuijottamaan nähdessään tytön\ntanssivan Vilhelmin kanssa.\n\nVilhelm ei voinut sille mitään, mutta hän ei tuntenut yksinomaan\nsääliä Klauta kohtaan. Hänestä maistui melkein hyvältä, että hän nyt\noli saavuttanut asemansa vanhempana veljenä, täysi-ikäisenä, joka\nosasi käyttäytyä toisten aikuisten nuorten seurassa, ja että hänellä\noli heila -- sillä Tora ei peitellyt mieltymystään. Ja poika oli\nvarma, että kunhan hän vain saisi tilaisuutta puhua suunsa puhtaaksi\nsuloiselle tytölle, ei tämä totisesti ajaisi häntä pellolle.\n\nKlaus rukka taas, eihän hän ollut sitä tai tätä, vaan siltä väliltä.\nEi enää lapsi, mutta ilmeistä oli, ettei hän ollut vielä läheskään\naikuinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUuden vuodetoverinsa, Olen vaimon sisarenpojan, ja parin muun\nnuorukaisen kanssa lähti Vilhelm retkeilemään vuorelle seitsemäntenä\npäivänä häiden jälkeen. Heidän piti käydä karjamajalla, ja heillä oli\nmukanaan koira, pyssyt ja kalanpyydyksiä. Talonpoikaisnuorukaiset\nolivat sitä paitsi ottaneet jostakin mukaansa taskumatit.\n\nOltuaan ulkona aamuvarhaisesta ja ammuttuaan pari jänistä -- Vilhelm\nrehenteli hiukan kun hän oli ampunut toisen niistä -- ja vedettyään sen\njälkeen nuottaa karjamajan läheisessä joessa he menivät sisään, söivät\nja joivat ja nukkuivat. Alkoi olla iltapäivä, ennen kuin he olivat\nlähtövalmiita. Aurinko oli jo laskenut harjun taa, kun metsästäjät\nlähestyivät Lundea viidakkometsän halki.\n\nTämä oli laidunhaka, joka kasvoi leppiä ja pajukkoa maaperä oli\nvetistä, nurmi pehmeää ja tallattua -- häävieraiden hevoset olivat koko\nviikon olleet täällä. He olivat jo aivan kotivainion veräjällä -- se\noli auki, ja puolapuut oli pudotettu alas -- kun he kuulivat naisen\npuoleksi tukahdutetun kirkaisun: \"Anna minun olla, etkö kuule -- et\n_saa_ --\" ja puuromaisen pojanäänen: \"Älä nyt viitsi teeskennellä,\nlikka --\"\n\nKoira riuhtaisihe irti Per Voldin kädestä ja juoksi, haukkuen minkä\nkurkusta lähti, leppäpuiden väliin, kunnes kahleet tarttuivat kiinni\njohonkin. Per juoksi perässä, Vilhelm kantapäillä. Suon takana,\npienellä vihreällä ruohonurmella lähellä aitaa, kieriskeli tummu kerä,\nkaksi ihmistä, jotka olivat käsikähmässä -- poika koetti kaikin voimin\nsaada tytön alleen -- ja nyt Vilhelm tunsi äänet.\n\nPer tarttui häntä lujasti käsivarteen: \"Ei, anna olla, poika -- tämä ei\nkuulu meille\", hän kuiskasi kiivaasti. Hän seisoi kumarassa ja piteli\ntoisella kädellä kaulanauhasta narttua, joka ponnisteli ja koetti\nriuhtoa itsensä irti ja päästä noiden kahden luo.\n\nVilhelm näki vilaukselta jotakin valkoista -- Toran polven ja kappaleen\nreittä, tyttö makasi hameet ylhäällä. Vilhelm kiskaisi kätensä Perin\nkouraisusta. Päästäen puolittain tukahdutetun raivonhuudon ja pyssy\nnostettuna nuijan lailla hän ryntäsi mäkeä alas ottelijoiden luo.\n\nKlaus oli jo puolittain aidan yli. Vilhelm ajoi häntä takaa\npyssynperällään, tähtäsi iskun veljen harteitten väliin, niin että tämä\nlyyhistyi. Samalla Klaun kengänkorko potkaisi häntä kasvoihin ja Klaus\nheilautti itsensä yli aidan ja juoksi niin kovaa kuin jaksoi yli pellon.\n\nVilhelm etsi katseellaan Toraa -- tämä oli noussut pystyyn ja vapisi\npidätetyistä nyyhkytyksistä. Narttu oli päässyt vapaaksi ja hyppeli\ninisten ja häntäänsä heilutellen häntä vastaan; tyttö silitteli sitä\navuttomasti.\n\n\"Tora -- Tora -- onko hän tehnyt sinulle jotakin -- Tora, oliko hän\nsinulle paha --?\" Poika tahtoi tarttua tyttöön, tukea häntä.\n\n\"Päästä minut -- päästä minut --\" Sydäntävihlovasti ja kimeästi\nkirkaisten Tora kääntyi ja pakeni pitkin aidanvartta niin että pensaat\nheilahtivat, sitä mukaa kuin ne painuivat umpeen hänen pakotiellään. He\nkuulivat hänen kompastelevan veräjän alaslaskettujen pienapuitten yli.\n\nPer Vold veti Vilhelmiä mukanaan samaa tietä, jota he olivat tulleet.\nHän oli vaiti kuin muuri, mutta ei päästänyt otettaan toisen\nkäsivarresta. Vilhelm oli haparoinut käteensä nenäliinansa, koettaen\npysäyttää nenästä tulvivaa verta -- sitä juoksi suuhun, se tuntui niin\nilkeältä -- ja nyt alkoi hänen kasvojaan hävyttömästi särkeä saadun\npotkun jälkeen.\n\nTultuaan veräjälle Vilhelm näki, että Tora seisoi hievahtamatta\nvähän matkan päässä, pellon poikki vievällä tiellä. Vaaleankellervä\nkoiranpötkylä hyppeli ja tempoi ja tahtoi eteenpäin, kärsimättömästi\nvinkuen, -- Tora piteli sitä kahleista. Vilhelm tahtoi rientää hänen\nluokseen, mutta Per puristi hänen käsivarttaan yhä kovemmin: \"Ei, jää\nsinä tänne.\"\n\nVilhelm kohotti pyssyään ja heilutti sitä: \"Jumaliste, jos se olisikin\nollut ladattu -- silloin minä --!\"\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt sekaantua koko juttuun\", sanoi Per. Nuoren\ntalonpojan koko olemus uhosi voimakasta paheksumista.\n\nKaukana alempana juosta vikittivät molemmat toiset pojat taloa päin.\nKun he olivat kadonneet mäen alle, katsahti Tora taakseen kankaalle.\nVilhelm tahtoi rynnätä hänen luokseen, mutta Per Vold piteli häntä\nlujassa puristuksessa kuin mitäkin rikollista --\n\n\"-- mutta päästä jo minut, ihminen -- täytyyhän minun saada puhua Toran\nkanssa --\"\n\n\"Seiso paikallasi, sanon minä! Etkö mielestäsi ole jo saattanut\ntarpeeksi häpeää tyttöraukalle, vai mitä?\"\n\n\"Minäkö --?\" ynähti Vilhelm, nenä täynnä verta.\n\n\"Sinun ei koskaan olisi pitänyt sekoittaa itseäsi koko tähän juttuun,\nVilhelm\" sanoi Per päättävästi, mutta hiukan tyynemmin. Mutta hän\npiteli nuorempaa toveriaan kuin pihdeissä, sillä aikaa kun Tora\nhitaasti kulki taloa päin.\n\n\"Mutta hyvä Jumala, mies! Poikahan oli tekemäisillään hänelle sitä\npahaa --!\"\n\n\"No nii-in.\" Perin sanat tulivat hitaasti ja haluttomasti. \"Ei kai\nsiinä ollut mitään hätää. Kun sinä vain et olisi nostanut melua --\"\n\n-- Vilhelmin mielessä välähti, että hänen seuralaisensa katseli asiaa\ntoisin -- mikä näkökohta taas hänelle itselleen oli käsittämätön\nja vieras. Hänen ei sitä paitsi ollut niinkään helppoa puhua nenän\nvuotaessa verta noin roimasti -- ja hänen kasvojaan särki, ja ylähuuli\ntuntui paksulta ja jäykältä.\n\nVasta kun Tora oli kadonnut näkyvistä, päästi Per Vold otteensa ja\nalkoi asettaa pienapuita paikalleen veräjään. Ja sitten vähitellen\nalkoi hänkin hitaasti laskeutua mäkeä alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun onnettomuus kerran on tapahtunut, niin --. Elämänsä loppuun Vilhelm\nmuistaisi tätä totuutta, niin usein kuin Ole Haagensenin hääpitojen\nviheliäinen loppu tulisi hänen mieleensä.\n\nPihalle tultuaan hän suuntasi askelensa suoraan hevosten juottopaikalle\ntallin eteen. Mutta tuskin hän oli upottanut pahoinpidellyt kasvonsa\ntummaan ja jääkylmään veteen, kun joku kosketti häntä harteihin.\n\n\"Mutta armias taivas -- mitä oikein on tapahtunut --?\"\n\nSe oli rouva Dabbelsteen -- kalpeassa iltavalossa paistoi suuri\nvalkoinen hilkka väkevän valkoisena hänen rumien hevosenkasvojensa\nkehyksenä.\n\n\"Ei hätää, Aleth-rouva -- minä olen vain lyönyt nenäni --\" Vilhelm\nsukelsi nopeasti uudelleen ja puuskutti niin että vesi kuplaili.\n\n\"-- mutta onhan ihan kauheata kuinka hän on satuttanut kasvonsa, pikku\nVilhelm. Annahan minun auttaa -- osaan tyrehdyttää verenvuodon --\"\n\n\"Minä tulen kyllä hyvin toimeen itse -- kiitoksia vain --\"\n\nRouva Dabbelsteen pani kädet puuskaan ja pudisti päätään: \"Niin, niin,\nnäitä pitoja, näitä pitoja!\" Hän huokasi hymyillen. \"_Jotakin_ totta\nhänen puheissaan sentään on, pastori Strywen -- niin, ja sanoihan\nDabbelsteen-vainajakin samaa, monet kerrat -- nämä laaksolaiset oikein\npalvovat kaikkea ylenpalttista mässäystä pidoissaan, viinaa ja olutta\npitää olla vuotamalla. Ja siinä, missä juoma menee sisään, käy järki\nulos -- ja niin päättyy kaikki mellastuksiin ja tappeluihin, ja vielä\npahempaan. Juuri äsken tulee kaunis pikku Tora täyttä karkua kotiin,\naivan kuin hänellä olisi tulta liepeissään, ja kyynelet valuvat pitkin\nhänen poskiaan -- ja nyt Vilhelm.\" Hän pysähtyi äkkiä. Sitten hän löi\nkätensä yhteen ja hymyili rumasti: \"Kuules Vilhelm -- ethän sinä vain\nole ollut Tora Ommundintyttären kanssa käsikähmässä?\"\n\n\"Mitä Vilhelmille on tapahtunut -- onko Vilhelm ollut tappelemassa\njonkun kanssa? Herranen aika, poika, miltä sinä näytät --\"\n\nVilhelm oli kääntynyt kipenöivän vihaisena vastatakseen rouva\nDabbelsteenille. Mutta silloin hän huomasi, että myös äiti ja isoäiti\nseisoivat siinä, ja hän jäi ällistyneenä paikalleen. Pelko, häpeä ja\nhämäännys taistelivat hänen sielussaan -- sitten sai äkkiä ylivallan\nuusi tunne, joka oli puolittain katkeruutta, puolittain tuskaa --\n_hänkö_ joutuisi maksamaan veljen pahanteosta --?\n\nHän ei tietänyt mitä uskaltaisi sanoa. Vedotako Per Voldiin\nsilminnäkijänä -- ja paljastaa näin tyttöraukka --? Hän alkoi havaita,\nettä nuoren talonpojan asenteessa saattoi olla paljonkin aiheellista.\nMutta eihän hän Herran nimessä voinut rauhassa sallia Klaun häpäistä\nneitoa -- mutta hän ymmärsi, että jos alettaisiin puhua jotakin noiden\nkahden kohtauksesta aidan luona, niin joka tapauksessa pahimmin kärsisi\nTora. Mutta jospa hän sanoisi vain tahtoneensa varjella morsiantaan\n-- mutta sehän juuri oli murheellista, ettei tyttö ollut hänen\nmorsiamensa, eihän hän ollut saanut tunnustetuksi sydämensä toivetta\nedes tytölle itselleen -- ja hän aavisti hämärästi, ettei hän voisi\ntehdä tytölle mitään pahempaa kuin nyt puhua rakastumisestaan. Ja\nkaiken tämän ristiriitaisuuden takana asui järkkymätön tunne, joka oli\nperäisin hamasta lapsuudesta: veljestä ei kannella.\n\nÄäneen hän sanoi: \"Ei mitään -- eihän tämä ole mitään. Minä vain\nkompastuin ja löin nenäni, niin että se alkoi vuotaa.\"\n\n\"Mutta poika! Anna minun katsoa -- on parasta, että tulet mukana sisään\n--\"\n\nAleth-rouva tarjoutui yhä uudelleen \"pysäyttämään veren\". Mutta nyt\ntuli isoäiti väliin: \"Herra Jumala, Dorthea, älä nyt jankuta tuolla\ntavoin kun poika on raapaissut nenänsä, niin että siitä vuotaa hiukan\nverta; hänhän on jo aikuinen. Mene huoneeseesi ja pane maata selällesi,\npoikaseni, niin se asettuu kyllä. -- Muuten on kai jo aika, että\nme kaikkikin menemme levolle; meidänhän pitäisi vähitellen päästä\narkiuomaan taas, kaiken tämän hälyn ja huminan jälkeen. Haakon meni\nvuoteeseen jo hetki sitten --, mutta oletteko saaneet illallista?\"\nsanoi hän äkkiä kääntyen Perin ja Vilhelmin puoleen.\n\nPer mutisi jotakin, että he olivat syöneet ennen lähtöään karjamajalta.\nRouva Dabbelsteen huudahti kiireissään, että siitähän oli jo monta\ntuntia, heillehän oli jo aikoja ehtinyt tulla uudelleen nälkä -- \"mutta\nminähän voin lähettää Toran tuomaan teille ruokaa, hän on varmasti\nvielä ylhäällä, hän ei mitenkään ole voinut saada astioita pestyksi,\npalattuaan niin myöhään.\"\n\n\"Siitä ei sinun tarvitse huolehtia, Aleth\", sanoi Elisabeth-rouva,\n\"Sinun ei yleensäkään tarvitse huolehtia niin paljon silloin kun\nsinua ei pyydetä --\" ja Vilhelm tunsi jälleen isoäidin äänensävyssä\neräänlaista uhmaa, jonka hän tiesi jo ennen panneensa merkille.\n\nNuo kolme naista sanoivat hyvää yötä. \"Hyvää yötä, oma poikani\", sanoi\näiti matalalla äänellä. Hän oli seisonut aivan hiljaa, melkein mitään\nsanomatta, mutta juuri tämä hänen hiljaisuutensa kieli pojalle, kuinka\nlevoton äiti oli. Hän aavisti, että jotakin oli tekeillä.\n\n\"Eikö olisi ollut parempi, että olisit kuunnellut minua\", sanoi Per\nVold hiljaa, kun he tulivat luhtiinsa. \"Senkin Dabbelsteenin akka --\njos hän pistää nokkansa tähän, niin sitten --\" Hänen ilmeensä oli niin\nsynkkä, ettei Vilhelm uskaltanut sanoa mitään. Eikä hänen sitä paitsi\ntehnyt mielikään keskustella asiasta. -- Per veti saappaat jalastaan,\nriisui rauhallisesti päällysvaatteensa ja vääntäytyi vuoteeseen.\n\nHuone, jossa he makasivat, oli oikeastaan vain eräänlainen käytävä\nkahden huoneen välissä vanhanpuolen toisessa kerroksessa --\nluhtikäytävään vievä aukko oli ilman ovea. Vilhelmistä se oli ihana\nja ilmava -- ja hän ajatteli, että kun Tora toisi heille ruokaa, hän\nsaattaisi helposti hiipiä alas tytön perässä. Hänenhän _täytyi_ saada\npuhua Toran kanssa, Perin itsensä piti se ymmärtää.\n\nHän heittäytyi vuoteeseen Perin viereen, ulommaiseksi; hänen sydämensä\ntakoi niin että koski, hänen maatessaan siinä ja odotellessaan Toran\nilmaantumista. Hänen nenäänsä ja kasvojaan särki hiivatinmoisesti\n-- valtimot takoivat ja kaikki tuntui kiristävän sitä mukaa kuin\nturvotus eneni. Ei ollut helppoa maata yhdessä kohdin -- mutta jos\nhän liikahtikaan, natisi ja heilui koko vuode, niin kuin se olisi\nhajoamaisillaan alkutekijöihinsä. Se oli vaivainen tilapäinen vuode,\njoka oli nostettu käytävään Klauta ja häntä varten; tavallisesti täällä\nei kai ollut muuta kalustusta kuin valtavat, raudoitetut arkut pitkin\nseiniä.\n\nHän ei voinut maata hiljaa -- jännitys ja ahdistus kasvoivat vähitellen\nsuoranaiseksi piinaksi. Eihän _hän_ ollut tehnyt mitään pahaa -- ja\nkuitenkin hän oli tietoinen, ettei hän aivan syyttä suotta maannut\ntässä, ettei paheksuminen, jonka hän tunsi tulvaavan vastaansa, ollut\nihan aiheeton. Aina kun Klaus vain johtui hänen mieleensä, hän joutui\nsuunnattomaan raivoon -- ja ajatellessaan Tora Synstevollia hän upposi\nsekavaan tuskaiseen häpeäntuntoon -- ja sitten nousi äidin kuva hänen\neteensä, ja hän tunsi kauheita pistoksia omassatunnossaan. Vain\nvastenmielisyys täytti hänet, kun hän muisteli rakastumisen suloista\nhurmiota, joka oli täyttänyt hänet koko hääviikon -- oli kuin hän\nnyt olisi ollut hurjassa pohmelossa sen jälkeen. Mutta hintaan mihin\nhyvänsä hänen oli saatava puhua kunnollisesti Toran kanssa.\n\nVihdoin kuljettiin portaissa. Mutta tulija ei ollutkaan Tora. Vanhempi,\nhiljainen palvelijatar, jonka hän oli nähnyt hyörivän rakennusten\nvälillä pitojen aikana, asetti maitokulhon ja puuvadin, jolla oli\nkaksinkertaisia voileipiä, lattialle vuoteen viereen: \"Siin' on, tehkää\nhyvin ja syökää --\", ja katosi.\n\nMutta Per Vold oli jo vaipunut uneen. Eikä Vilhelmin tehnyt mieli\nhäntä herättää. Raikas makea maito maistui ihmeen hyvältä, ja ennen\nkuin hän huomasikaan, hän oli tyhjentänyt miltei koko kulhon. Ja hänen\nalkoi tehdä mieli voileipiäkin -- niiden välissä oli ihanaa suolaista\nmakkaraa. Kaikesta huolimatta alkoi elämä näyttää hiukan valoisammalta.\n\nJoka tapauksessa hän oli valmistunut makaamaan hereillä, tuskallisten\nja murheellisten ajatusten vallassa -- ja särkevin kasvoin ja pää\nkipeänä -- kun hän jälleen ryömi nahkavällyjensä alle. Mutta ennen kuin\nhän aavistikaan, häipyi kaikki unenhäivään, ja hän oli poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli saarnapäivä Herbergin kirkossa, ja lähimmät omaiset\n-- muita ei Lundessa enää ollutkaan -- aikoivat lähteä nuorikoiden\nmukana päiväjumalanpalvelukseen.\n\nOle, vastanaineen miehen asussa, ajoi yhdessä Ingebjørginsä kanssa,\njonka hiuksia peitti aviovaimon musta päähine; Ole oli itse ohjaksissa,\nja takana istui Per Vold. Suurissa vaunuissa heidän jäljessään tulivat\nnimismies ja rouva, heidän äitinsä ja rouva Dabbelsteen; ajomiehen\nistuimella oli renkipoika. Vilhelmin varalle oli satuloitu hevonen\n-- muutamien taloon kuuluvien miesten ja naisten piti ratsastaa.\nTässä ryhmässä hän huomasi Klaun: veli istui hyvinkin pönäkkänä ja\nhuolettomana Junkkarinsa selässä. Kun Vilhelm tuli sinnepäin, käänsi\nveli hevosensa vastakkaiselle sivulle, ja heti sen jälkeen lähtivät hän\nja pari muuta ratsastajaa liikkeelle.\n\nToraa ei näkynyt missään.\n\nTaivas oli käynyt pilveen ja aurinko oli peitossa heidän poistuessaan\nkirkosta. Ja jo ennen kuin he olivat ehtineet Lundeen, alkoi sataa.\nKoko iltapäivän satoi hiljaisesti ja tasaisesti -- katoilta ja puista\ntihkui vettä. Ja laakso oli puolittain peittynyt sadehäivään. Mutta\nvaikka sää oikeastaan oli melko raaka ja kylmä, tuntui Vilhelmistä\nmyöhemmin, että päivä oli ollut helteinen.\n\nHänen päätään kuumotti ja olo tuntui pahalta -- hänen jäykät ja\npöhöttyneet kasvonsa vaivasivat häntä sekä ruumiillisesti että\nsielullisesti. Kirkonmenoista hän ei muistanut muuta kuin että oli\nkätkeytynyt taimmaksi lehterille, jossa nuoret pojat istuivat. Joku\noli salaa toimittanut hänelle taskumatin, ja häntä oli hävettänyt,\nniin että hänen teki mieli vaipua maan alle -- näkyikö hänestä, miten\nkurjaksi hän tunsi itsensä? Mutta hänellä oli kerrankin suoranainen\npalava halu ottaa naukku. Ja se teki hänelle hyvää -- ja hän näki\nkeventyneenä, että pullo vaelsi edelleen miehestä mieheen -- hänelle ei\nsiis ollut tarjottu sen vuoksi, että hän näytti surkealta.\n\nPäivällispöytään käytäessä eivät Klaus ja hän enää voineet välttää\ntoisiaan -- heidän täytyi istua vierekkäin. Mutta he eivät vaihtaneet\nsanaakaan keskenään, he tuskin katsahtivat toisiinsa. Ja tuntiessaan\nolevansa niin lähellä veljen kiinteätä ruhoa, joka sekin kätki\nkuoreensa ties millaisia ajatuksia -- ainakin ne kiersivät samaa\nkeskipistettä kuin hänen -- hänen sisäinen kipunoiva levottomuutensa\nyhä kasvoi, niin että se kävi miltei sietämättömäksi.\n\nPäivällisen jälkeen hän rohkaisihe ja meni ulos hakemaan Toraa.\nNeuvottomana ja märkänä hän vaelsi tihkusateessa ympäri taloa -- sitten\nhän pistäytyi vanhalle puolelle, jossa Tora ja hän olivat olleet\nensimmäisenä iltana ja löytäneet ruokaa ja kahvia. Liedessä paloi ihana\ntuli. Pitkän pöydän toisessa päässä istui muutamia nuoria pelaamassa\nkorttia, toiset seisoivat ympärillä katsomassa. Vilhelmin teki mieli\nmennä mukaan ja istuutua hetkeksi rauhaan -- lieden valo oli niin\npehmeää. Mutta samassa hän huomasi Klaun heidän joukossaan ja hiipi\njälleen ulos.\n\nHän kohotti harteitaan, juoksi pihan poikki keittiörakennukseen.\nMutta ovi oli lukittu ja säppi päällä. Vanhanpuoleinen palvelustyttö,\njoka edellisenä iltana oli tuonut hänelle ruokaa, kulki samassa ohi\n-- hänellä oli rikkein säkki pujotettuna pään ja selän yli sateen\nsuojaksi, ja hän kantoi paria ämpäriä korennossa. Hän oli erinomaisen\naulis antautumaan jutteluun Vilhelmin kanssa: keittiörakennusta ei\nkäytetty tavallisissa oloissa, paitsi silloin, kun leivottiin ja\nteurastettiin; niin, pitoja varten siellä kyllä oli keitetty. Mutta\nnyt, kun vieraat enimmäkseen olivat jo lähteneet, he valmistivat ruoan\ntupakeittiössä, senhän ymmärrät --.\n\nKeittiössä oli Vilhelm ollut jo monet kerrat eikä nähnyt Toraa: \"Et kai\nsinä tiedä, missä Tora on -- Tora Ommundintytär, tahtoisin mielelläni\npuhua pari sanaa hänen kanssaan?\"\n\n\"Tora vai, hän on kai kotona Synstevollissa, luulen ma. Hän lähti\naamulla varhain.\" Vilhelmistä nainen katsahti merkitsevästi häneen.\n\nJa jälleen valtasi Vilhelmin sama hämäännys ja pelko. Aivan kuin\nhän olisi vaeltanut äänettömässä pimeässä, peläten kompastuvansa\nnäkymättömiin esteihin, putoavansa näkymättömiin sudenkuoppiin. --\nÄiti oli näyttänyt niin omituiselta, hänen mielestään -- hiljaiselta\nja alakuloiselta. Muuten hän ei ollut uskaltanut montakaan kertaa\nkatsahtaa äitiin tänä päivänä.\n\nVihdoin hän hiipi jälleen päärakennukseen. Suurtuvassa askartelivat\näiti ja rouva Dabbelsteen, he sulloivat lainattuja astioita isoihin\nkoreihin, samalla kun Elisabet-rouva istui pöydän päässä ja johti\ntoimitusta: \"Holenista -- sieltä saimme tinavadin ja seitsemän\ntinalautasta -- saanko nähdä, heidän kaikissa tavaroissaan on puumerkit\n-- ja neljä hopealusikkaa --\"\n\nVilhelm livahti sisähuoneeseen. Nimismies makasi vuoteella ja nukkui\nmakeasti, hänen pitkä piippunsa riippui vielä suupielessä, piipunkoppa\nnojasi lattiaan.\n\nPienen ikkunan edessä oli pöytä ja nojatuoli; hyllyllä, ikkunan\nyläpuolella oli useita kirjoja. Ranskankielinen jumaluustarusto --\nisoäiti oli kai tuonut sen mukanaan varhaisemmalta kaudeltaan. Raamattu\nja virsikirja. Käsinkirjoitettu vihko, jossa oli neuvoja kotieläinten\ntautien varalta. Saksankielinen postilla, joka oli varustettu Haagen\nHalvorsenin nimellä. \"Tämä Kirja on minulta hankittu 1 riikintaalarilla\nja kahdela markala Altonasa ano D. 1769.\" Vihdoinkin hän löysi\nhakemansa kirjan: \"Kokeiluja kauniisa ja hyödellisisä Tiedoissa\nisänmaaliselta Seuralta koottuina.\" Hän ryömi nojatuoliin ja alkoi\nlukea kertomusta Sigridistä eli Rakkaudesta, Urhoollisuuden Palkkiosta.\n\nItse asiassa hän ei koskaan ennen ollut suuriakaan välittänyt\nlemmenkertomuksista. Mutta nyt oli toista -- ja sitä paitsi\ntarina kertoi pakana-ajasta, jolloin ihmiset uskoivat Freijaan ja\nToriin ja Odiniin, ja henkilöt olivat joko jaloja sankareita tai\nverenhimoisia heittiöitä. Ja viehättävä Sigrid Syvaldintytär muuttui\ntavallaan Toraksi -- ja hän itse Othariksi. Hundingen mies, joka\nsyöksyi prinsessan kimppuun metsässä ja tahtoi raiskata hänet, sai\nhänen mielessään ehdottomasti Klaun hahmon, kun taas salakavalassa\nRagnhildissa oli jotakin rouva Alethista.\n\nKuta kauemmin hän luki, sitä enemmän luettu kiinnosti häntä. Tänään\ntuli hämärä varhain, mutta Vilhelm piteli kirjaa aivan kellanvihertävän\nruudun tasalla, vaikkakin se kauttaaltaan oli räystäiltä valuneiden\nlokavesipisaroiden huuhtoma. Hän ei huomannut, että paisunutta\nverestävää silmää särki -- kiusasi vain näköään voidakseen erottaa\nkirjaimet, jotka alkoivat sekaantua toisiinsa hänen silmissään.\n\nHän säpsähti isoäidin tullessa huoneeseen -- päivänvalon viimeisessä\nhäiveessä hän oli yrittänyt lukea loppuun kuvauksen Otharin\nvale-avioliitosta Insegrundin kanssa, ja Sigridin sieluntuskista,\nkun neito piteli kynttilää vihittäville. Se oli hirveän jännittävää\n-- ja kuvaus Jarl Ebben kodista aivan kuin sopi tähän suureen\ntalonpoikaistaloon. -- Hän oli hypähtänyt pystyyn, tarjosi isoäidille\ntuolia, mutta odotti vain lupaa saadakseen hiipiä jonnekin toisaanne\nkirja mukanaan.\n\n\"Odota hiukan, Vilhelm\", sanoi Elisabet-rouva. \"Minulla olisi hiukan\nasiaa sinulle. Ja muuten voit mennä hakemaan veljeäsi -- asia koskee\nteitä molempia.\"\n\nVilhelm tunsi kasvojensa kalpenevan ja jähmettyvän. Nyt tuli se, jota\nhän oli pelännyt koko päivän -- hän ei oikein tietänyt mikä.\n\n\"Mutta luuletkos sinä, että tämä on viisasta, Lisabett kuului Haagen\nLunden ääni sanovan pimeästä vuoteesta.\n\n\"Aleth, senkin saatanan akka, on saanut lypsetyksi koko jutun Toralta.\"\nElisabet-rouva oli istuutunut nojatuoliin -- hänen kasvonsa paistoivat\nhämärästä suuren keltaisena läiskänä. Hän rummutteli sormenpäillään\nedessään olevaa pöytää. \"Täytyyhän nuo ihmiset saari ymmärtämään, että\nheidän ainakin on pidettävä kiinni turpansa. Etteivät he suhtaudu\nsiihen niin traagillisesti kuin Dorthea rukka. Sinun on kyllä annettava\nminun hoitaa tämä asia, Haakon.\"\n\n\"Niin niin.\" Nimismies vääntäytyi istumaan ja etsi saappaitaan. \"Itse\nkai sinä parhaiten tunnet väkesi ja sinun on kai nytkin tehtävä niin\nkuin hyväksi näet. Hän huokasi syvään.\n\nUlkona oli paljon valoisampaa kuin sisällä. Vilhelmiä vilutti märissä\nvaatteissaan, kun hän juoksi pihan poikki. Ja hänen avatessaan oven\nvanhanpuolen tupaan tulvahti sieltä vastaan lämmin, savun ja ihmishajun\nkyllästämä ilma. Hiillos hehkui lämpimänä ja punaisena liedessä.\nPitkällä pöydällä paloi tuikku, jonka valokehässä kortinpelaajien\nkasvot vilahtivat esiin, liitupiipuista nousevan sinisen savun\nympäröiminä. Vilhelm olisi mielestään antanut paljonkin, saadakseen\nhiipiä jonnekin soppeen täällä, pimeään ja lämpimään. Mutta hän meni\nKlaun luo, joka seisoi erään kortinpelaajan takana ja katseli tämän\nkortteja. Hän kosketti Klauta harteihin:\n\n\"Isoäiti tahtoo puhua kanssasi. Hän odottaa sinua pienessä\nsisähuoneessa.\"\n\nKlaus Hartvig kääntyi nopeasti, hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi\nja hän lähti nopeasti huoneesta, Vilhelm perässä. Vasta kun he\nseisoivat taivasalla, kääntyi Klaus raivoissaan häneen:\n\n\"Vai niin! Sinä olet siis kielinyt! No olisihan minun pitänyt se jo\narvatakin.\"\n\n\"Senkin viheliäinen pässinpää! -- jumaliste, _minä_ en ole hiiskahtanut\nsanaakaan -- etkö käsitä edes sen vertaa? Etkö nyt ymmärrä, tietysti\nTora on kertonut. Sinä olet pelottanut häntä niin, ettei hän uskalla\nasua saman katon alla kuin sinä, senkin -- senkin --. Ja täytyihän\nhänen sanoa jotakin, miksi hän ei tahtonut olla täällä niin kauan kuin\nsinä olet täällä Lundessa.\"\n\nKlaus Hartvigin kasvojen ilme kävi yhtäkkiä merkillisen lapselliseksi\n-- Vilhelm ymmärsi, että hänkin pelkäsi. Mutta hän yritti ryhdistäytyä:\n\"Oh -- ei kai hänen tarvinnut pelätä yksinomaan minua.\" Joka\ntapauksessa hän näytti melkoisen suopealta tullessaan Vilhelmin perässä\nsuurtupaan.\n\nJoku oli lisännyt tulta pesään. Lekottavassa kynttilänvalossa seisoi\nrouva Dabbelsteen pöydän ääressä ja järjesteli pesuvaatteita. Äiti ei\nollut siellä.\n\nÄiti oli pienessä sisähuoneessa. Hän seisoi isoäidin nojatuolin\nvieressä. Sytytetty kynttilä, joka oli asetettu pöydälle\nElisabet-rouvan eteen, tehosti hänen pukunsa murheellisuutta; siinä\noli niin paljon valkoista mustalla, ja jälleen mustia reunuksia\nvalkoisella, että hänen kasvonsa vaikuttivat miltei yhtä kellertäviltä\nkuin vanhuksen, ja hänen silmänsä olivat punareunaiset. Äiti näytti\nentistään pitemmältä tässä huoneessa, jonka katto oli niin matala,\nja hänen koko olemuksessaan oli jotakin, joka saattoi Vilhelmin\najattelemaan loukattua pyhyyttä -- hyveinä, pojallisia velvollisuuksia\nja muuta sentapaista. -- Vaikkakaan _hän_ ei ollut tehnyt mitään\nväärin -- itse ainakaan hän ei saattanut sitä käsittää -- mutta hän ei\nollut milloinkaan nähnyt äitiä tuon tapaisena. Äiti, jonka luokse aina\noli ollut niin helppoa mennä, jonka luona hänen aina oli ollut niin\nturvallista -- ja nyt Vilhelmistä äkkiä tuntui, että kaikista pahinta\nolisi, jos Toran juttu levitettäisiin äidin surullisten, vakavien\nsilmien eteen.\n\nIsoäiti istui ja rummutteli pienellä paksulla suipposormisella\nkädellään sen kirjan nahkakansia, jonka Vilhelm äsken oli laskenut\nkädestään. Omituiset kuulanmuotoiset silmät siirtyivät toisesta pojasta\ntoiseen, ja nuuskan mustuttamat sieraimet olivat laajentuneet kuin\nvainukoiran. Mutta Vilhelm vaistosi heti, ettei isoäiti suhtautunut\nasiaan samalla tavoin kuin äiti, poika tunsi melkein eräänlaisen\nhyväntahtoisuuden tulvailevan vastaansa vanhasta naisesta, vaikka tämä\nsamalla oli äkäinenkin heille.\n\nHän näytti komealta, milteipä kauniilta sunnuntaiasussaan;\nhieno, nypläyksellä reunustettu otsaliina kehysti kasvoja mustan\nsilkkipäähineen alla, ja kellanruskea silkkihuivi oli asetettu ristiin\nrinnalle kotikutoisen leningin päälle, joka oli kiiltävää tummanvihreää\nkangasta ja puolittain kaupunkilaista kuosia.\n\n\"Istu, Dorthea -- istuhan nyt, tyttäreni\", sanoi hän hiukan\nkärsimättömästi tyttärelleen.\n\nDorthea-rouva vaipui pienelle tuolille pöydän toiselle puolen. Mutta\nhän käänsi tuoliaan hiukan, niin että hän joutui istumaan suoraan\npoikiaan päin.\n\n\"Tämähän on ikävä asia, pikku Vilhelm\", alkoi isoäiti, ja rummutteli\nrummuttelemistaan kirjaa. \"Täällä maaseudulla ei ole tapana, että\nnuoret -- pojat ja tytöt -- seurustelevat niin vapaasti kuin\nteikäläisissä piireissä. Täällä ei pidetä soveliaana, että heidän\nnähdään kulkevan yhdessä tai puhelevan keskenään, niin että vanhemmat\nihmiset sen näkevät. Tietenkin pidoissa, joissa tanssitaan ja juodaan\nhieman väkeviä, sävy helposti muuttuu hieman keveämmäksi. Se otetaan\nlukuun, ja silloin katsellaan sormien lomitse. Mutta joka tapauksessa\non hyvin, _hyvin_ epäedullista nuorelle tytölle, jos hänet yllätetään\ntuttavallisessa _tête à tête'issä_ [kahden kesken] nuoren pojan\nkanssa. Niin että kunnon ihmiset, jotka sattumalta joutuvat näkemään\nnuoren parin hellän kohtauksen, menevät ohi ja ovat kuin eivät olisi\nmitään nähneet. Niin, minähän tiedän, ettet tarkoittanut mitään pahaa,\nsinähän et tunne täkäläisiä tapoja, uskon minä. Mutta Tora raukalle\nse on pahempaa -- hän tuntee itsensä häväistyksi, hänen maineensa\ntäkäläisellä paikkakunnalla on saanut tahran, oikein ruman tahran.\"\n\nVilhelm oli käynyt tulipunaiseksi kasvoiltaan isoäidin puheen aikana.\nIsoäitihän asetti kaikki asiat päälleen -- mutta hän ei uskaltanut\nsanoa mitään, Toran vuoksi, eikä hän myöskään voinut syyttää Klauta.\n\nKlausta huomasi, että hän tunsi olonsa keventyneen. Ja Vilhelm ajatteli\nkatkeroituneena -- kaiken kukkuraksi hänen oli kai pidettävä hyvänään,\nettä tuo poikapiru pääsi rehentelemään hänen kustannuksellaan, niin\npian kuin he joutuisivat kahden kesken. Mutta siihen hän ei aikonut\nniinkään lauhkeasti suostua --.\n\n\"Niin, eihän Klauskaan ole käyttäytynyt kuten pitäisi\", jatkoi\nElisabet-rouva. \"Sinä olet kyllä koettanut olla tunkeileva ihan\näärimmäiseen asti, vieläpä hyvää, kunniallista tyttöä kohtaan.\"\n\n\"Mutta sehän tässä juuri onkin\", puuttui Vilhelm kiihkeästi puheeseen.\n\"Isoäiti saa uskoa, minä en tosiaankaan tehnyt muuta kuin koetin vain\nauttaa Toraa. Niin että tämä pääsisi vapaaksi Klaun -- alhaiselta --\ntungettelulta.\" Alhainen -- juuri senhän sanan hän oli tavannut monta\nkertaa kertomuksessa Sigrid Huntupäästä, se oli oikea -- koko juttu\noli niin alhainen, että hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut itkeä\nraivosta.\n\n\"No, ei kai se sentään ollut _niin_ vaarallista\", sanoi Elisabet-rouva.\nHän katsahti Klauhun pieni hymynhäive huulillaan. \"Tuo poikanen olisi\ntuskin pystynyt tekemään tyttölapselle erikoista vahinkoa -- Tora on\nmelko lujakätinen. Ja Klaus on varmasti aika lailla kokematon.\"\n\n\"Mutta äiti\" -- Dorthea-rouva kääntyi vanhuksen puoleen, harmistuneena\nja tuskaisena. Klaus seisoi tummanpunaisena ja katseli katkeroituneena\nisoäitiä, mutta tämä nyökäytti sovittelevasti päätään molemmille. \"Niin\nniin, Dorthea, minähän myönnän, että juttu on ikävä. Nimismies ja minä\nvoimme tietenkin pitää huolta, ettei sitä pohdita avoimesti täkäläisten\nihmisten parissa. Mutta eihän kukaan voi estää ihmisiä kuiskuttelemasta\nnurkissa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minusta olisi parasta, että Tora matkustaisi pois.\"\nVilhelm tunsi kalpenevansa kaikkien kesakkojensa ja sinelmiensä alla\n-- kuinkahan hänen rohkeuteensa suhtauduttaisiin! \"Minä olinkin jo\najatellut ehdottaa sitä hänelle. Ja että hän hankkisi jonkin paikan --\nherrasväen luona -- tai Kristianiassa. Odottaakseen minua -- mikäli hän\nsilloin vielä huolii minusta --\"\n\nNyt kohdistui isoäidin säälivä hymy häneen. \"Sekään ei ole tapana\ntalonpoikaisissa, rakas ystävä. Että he sallisivat tyttärensä\nkihlautua, ennen kuin kosija on siinä asemassa, että hän voi mennä\nnaimisiin. Ja sehän onkin hyvin viisasta. Ennen kuin sinä pääset niin\npitkälle, poika raukkani, saattaa teidän molempien rakkautenne -- jos\nhän siis on rakastunut sinuun -- olla aikoja tipotiessään --\"\n\n\"Voi, _sitä_ en kyllä pelkää.\" Vilhelm vastasi isoäitinsä katseeseen\nsilmäyksellä, jonka hän toivoi ansaitsevan nimen ylpeä. Mutta\nElisabet-rouva hymyili yhä -- kunnes hän äkkiä katsahti oveen päin ja\nsanoi vihaisesti:\n\n\"Mitä sinä täällä teet, Aleth -- kukaan ei ole lähettänyt hakemaan\n_sinua_.\"\n\n\"Eikö --?\" Rouva Dabbelsteen livahti ovesta sisään, jäi seisomaan ja\nnojasi ovenpieleen. \"Muuten minä tulin sanomaan sinulle, että olen\npakannut kaikki ne tavarat, jotka tahdot lähettää huomenna --\"\n\n\"Hyvä on, tulen kohta katsomaan. -- Mitä sinä oikein seisot siinä\nkyttäämässä?\" kysyi hän kärsimättömänä, kun toinen ei näyttänyt aikovan\nlähteä.\n\n\"Minä vain --. Aleth oli kyllä hyvä olemassa urkkimaan sinun laskuusi,\nmitä tyttärenpoikasi oikein olivat tehneet -- sinun mielestäsi minä\nolen aina ollut erinomaisen sopiva käymään sinun asioitasi, Elisabet,\nhaistelemaan jälkiä, kun tahdoit jotakin tietää. Mutta yhtä asiaa minä\nen koskaan saanut tietää, en mitenkään, nimittäin mitä Elisabetilla\noikein oli mielessä --.\"\n\n\"Sinäpä osaat valehdella. Tulla töytäiset sisään kuin mikäkin\ntuulentuoma ja taritset juttuja Dorthean pojista ja Haakonin\nsisarentyttären tytöstä -- kuka sinulta oli sitä pyytänyt? Enkö\nole sanonut sinulle tuhansia kertoja -- älä pistä nenääsi siihen,\nmikä ei sinulle kuulu, rakas Aleth, kerran vielä sinun voi käydä\nhullusti. Mutta sinä olet utelias kuin orava, niin juuri, utelias!\"\nElisabet-rouva nauraa kihersi hiukan. \"Taivas tiesi mitä sinä nytkin\noikein haluaisit tietää -- ehkäpä ajattelit, että antaisin vitsaa\nnäille pitkille pojille? Sillä se olisi voinut olla sinulle mieluista\nkatsottavaa.\"\n\n\"_Minä_ olen jo tottunut ilkeyksiisi. Mutta että olet ilkeä omille\nlapsenlapsillesi --! Kuulin mitä Vilhelm sanoi --\"\n\n\"Hyvin tehty -- kuuntelit oven läpi --\"\n\n\"-- ja siinä voi olla paljon vaarinotettavaa. Tora rukalle olisi kyllä\nparas päästä pois täältä. Ja kun kerran hän ja Vilhelm siis pitävät\ntoisistaan -- sillä Toran puheista ymmärsin, että hän pitää _hyvin_\npaljon Vilhelm Adolfista --\"\n\nElisabet-rouva nauraa kotkotti:\n\n\"Voi, sinä senkin vanha haaveksiva nymfi -- yhäkö sinä vetelet\ntuollaista virttä! -- Onhan muuten merkillistä, ettet vieläkään ole\nviisastunut vahingosta\", lisäsi hän terävästi. \"Margit raukka, hän oli\nedes kauniin pienen talon perijätär -- ja kun tuo heittiö pojaksesi\nei jumaliste milloinkaan olisi voinut tulla kirkkoherraksi tai\nkappalaiseksi, sai hän olla iloinen, jos hän pääsisi lukkariksi tai\nkoulunopettajaksi. Mutta olethan jo nähnyt, mihin vei, kun tahdoit,\nettä tytön oli odotettava sinun Gusteniasi -- voi Jumala varjelkoon\nmeitä kaikkia --!\"\n\n\"Sinähän olisit voinut auttaa heitä, Elisabet, kerjäsihän Augustin\nsinua.\"\n\n\"Klaus ja Vilhelm, nyt saatte jo lähteä\", sanoi Elisabet-rouva. \"Ei,\nsinä jäät, Aleth, meillä on vielä hanhi kynittävänä --\"\n\nKlaus ei odottanut toista kehoitusta, hän säntäsi ovelle ja ulos tuvan\nkautta, niin kuin tuli olisi kärventänyt hänen takalistoaan. Vilhelm\nseurasi veljeä, paljon hitaammin.\n\nTupa oli miltei pimeä nyt, lieden tuli hehkui enää punervana\nhiiloksena. Vilhelm ei itse tietänyt, miksi hän pysähtyi. -- Häntä\nharmitti kun isoäiti lähetti heidät pois juuri kun rouva Dabbelsteen\nalkoi käydä jännittäväksi. Hänestä olisi ollut hauska kuulla oliko\nrouvalla jotakin muuta kerrottavaa hänestä ja Torasta. Sitä paitsi, hän\nolisi niin mielellään tahtonut saada käsiinsä äskeisen kirjan. --\n\n\"En tiedä muuta kuin että olen auttanut sinua, Aleth, aivan\nensimmäisestä päivästä alkaen, kun tulit meidän taloomme,\nEekeløff-vainajan ja minun -- sen sukulaisuuden takia, mikä puheitten\nmukaan vallitsee välillämme, en sitten tiedä, miten paljon niissä on\nperää.\"\n\n\"Majuri _oli_ setäni --\"\n\n\"Hyvinkin mahdollista, miksikä ei. Joachim-lanko oli aikamoinen\nelostelija, vaikkakin hän kenties joskus sai kantaa kunnian siitäkin,\nmikä ei ollut hänen aikaansaannostaan. Mutta kuinka tuon asian laita\nsitten olikin, sinulla oli koti luonani, eikä vain niin kauan kuin\nEckeløff eli. Mutta vielä senkin jälkeen, kun jouduin toistamiseen\nleskeksi -- Jumala tietää, miten ahtaat oltavat minulla ja kolmella\nlapsellani oli. Mutta minä pidin sinut luonani, minä jaoin kanssasi,\nmitä minulla oli -- ei ei, älä keskeytä minua nyt -- minä jaoin leipäni\nsinun kanssasi noina laihoina vuosina. Ja kun sitten menin naimisiin\nSøren Theilemannin kanssa, sait runsaan osuutesi.\"\n\n\"Enkö minä ehkä ahertanut kylliksi siitä hyvästä, että ruokit ja\nvaatetit minua, Elisabet!\"\n\n\"Tiedäthän, pikku Aleth -- erikoisen taitava et ole koskaan\nollut. Minulla olisi koska tahansa ollut suurempi apu rotevasta\npalvelustytöstä kuin sinuntapaisestasi -- fantastisesta -- ja\nhaihattelevasta mamsselista --\"\n\n\"-- ja sitten sinä pelkäsit minua!\" Rouva Dabbelsteenin ääni kävi\nhuutavaksi. \"Pelkäsit, että kavaltaisin, mitä tiesin salateistäsi,\nElisabet!\"\n\n\"Minäpä _en_ pelännyt. _Kenen_ olisit luullut uskovan kaikkea sitä\nmieletöntä ja sekavaa, mitä sinä keksit -- Davidin kuoleman jälkeen.\"\nVilhelm huomasi, että isoäiti pysähtyi siunaaman hetken, ennen kuin\nmainitsi isoisän nimen. \"Kaikkihan tunsivat sinut niillä main kyllin\nhyvin tietääkseen, että olit milteipä vain mielenvikainen raukka.\nKyllähän sinä panit huhuja liikkeelle -- Eckeløffin kuolemasta kiersi\nkyllä juttuja, en koskaan epäillyt, etteivät jotkut niistä olleet\nsinusta lähtöisin. Mutta en viitsinyt koskaan vaatia sinua tilille.\nSinähän sait nähdä\" -- vanhuksen ääni kävi merkilliseksi, syvästi\nylpeäksi -- \"etteivät ne vahingoittaneet _minua_. Minä menin naimisiin\nDavid Frazerin kanssa ja annoin heidän juoruta.\"\n\nSilmänräpäyksen verran vallitsi huoneessa hiljaisuus. Ja sitten alkoi\njoku nyyhkyttää -- se oli kyllä rouva Dabbelsteen.\n\n\"Niin, kyllähän minä olin huomannut, että sinä --. Ymmärsin mitä\ntoivomuksia sinulla oli. Kirjuri ja talousmamsseli, sehän olisi voinut\nolla hyvin luonnollista. Kun sinä vain et olisi ollut sellainen, kuin\nolit, kykenemätön ja epämiellyttävä, raju ja puuskapäinen, aivot\naivan sekaisin romaaninluvusta ja runoista ja kaikesta moskasta --\nAleth-rukka, minä en kyllä koskaan toivonut sinulle enemmän pahaa kuin\nitse teit itsellesi. Ja kun sinä kerran niin ehdottomasti tahdoit jäädä\nminun ja Davidin luo, en raskinut ajaa sinua ovelle --\"\n\nRouva Dabbelsteen itki itkemistään.\n\n\"Ja mitä kaikkea sinä kuvittelitkaan, kun David kuoli! Minä suhtauduin\nsiihen kuin mielenvikaisen hourailuihin. Ja kun jälleen palasit ja\nrukoilemalla rukoilit saada jäädä lapsien ja minun luokseni -- hän\npiti todellakin teistä, Dorthea, erikoisesti sinusta -- no niin,\nminä otin hänet jälleen armoihin, hänellä ei ollut paikkaa minne\nmennä, ihmisethän pelkäsivät häntä, hän oli moneen otteeseen vallan\nviiropäinen.\n\n\"Ja sitten menin naimisiin de Theilemannin kanssa. -- Minähän tein\nsen erikoisesti juuri lapsieni takia -- niin, pikku Dorthea, tiedän\nhyvin, etten minä teidän mielestänne pitänyt teistä tarpeeksi, mutta\njoka tapauksessa ajattelin nimenomaan teidän tulevaisuuttanne, tahdoin,\nettä joutuisitte hyviin taloudellisiin oloihin kasvuiässänne. Minähän\nolin silloin vielä nuori nainen -- no niin, Theilemann oli hyvä\nihminen, mutta suuri talous ei jättänyt minulle paljonkaan aikaa teitä\nvarten. Mutta uskoin saattavani luottaa Alethiin, että hän ainakin\nottaisi sinut erikoiseen hoivaansa, isäsi takia. No niin, kaipa hän\nottikin. Mutta kun Theilemannin hyvä ystävä, pastori Thue jäi leskeksi,\ntoimitimme me Alethin hänen taloudenhoitajattarekseen. Minähän toivoin\nsen vievän siihen, että Aleth joutuisi naimisiin hänen kanssaan,\najattelin, että kunhan Aleth vain ensin pääsee aviovuoteeseen, hän\nmuuttuu vähitellen vähemmän sekapäiseksi.\n\n\"Ei, Aleth, minä en totisesti koskaan ole tehnyt sinulle kiusaa. Ja\nkun kuulin, että miehesi oli kappalaisena Mo'ssa ja että sinulla oli\npoika, iloitsin oikein vilpittömästi puolestasi, vaikkakaan en juuri\nosaa sanoa kaivanneeni sinua. Ja kuitenkin, kun tulit leskeksi, kävin\nkatsomassa sinua, kutsuin sinut luokseni, autoin sinua jos poikaakin\nniin yhdessä kuin toisessa.\"\n\n\"Ethän sinä muuta olisi uskaltanutkaan\", huusi rouva Dabbelsteen\nitkuntäyteisellä äänellä. \"Entäpä jos nimismiehesi olisi saanut tietää,\nsilloin et olisi istunut hänen talonsa suurtuvassa, jos oikeus olisi\nsaanut tapahtua -- pieni kammio, jossa on kalteri ikkunaluukkuna, olisi\nsinun paikkasi, Elisabet Eckeløff.\"\n\nPöytään pamahti. \"Pidä jo kitasi\", sanoi isoäiti uhkaavana. \"Ehditään\nvielä siihenkin asiaan -- ymmärsin hullun poikasi Augustinin puheista,\nettä olit täyttänyt hänen päänsä noilla vanhoilla -- sepitelmilläsi.\nNiin, mitäpä sinä et keksisi! Kohta on puoli vuosisataa kulunut\nEckeløffin kuolemasta. Luuletko voivasi vahingoittaa _minua_, senkin\nriepu, vaikka keksisit juoruta mitä hyvänsä! Mutta nyt saa jo riittää,\nnyt pitää meidän välimme tulla selviksi, Aleth Svenintytär. Ensinnä\ntahdon kuitenkin tietää, mitä vanhoja satuja sinä -- tai poikasi --\nolette kertoneet Dorthealle ja hänen pojilleen.\"\n\n\"En mitään, en mitään\", ulisi rouva Dabbelsteen. \"Mutta nyt saakoon\nDorette kuulla, mikä sinä oikein olet --\"\n\nSisähuoneessa rämähti tuoli kumoon. Vilhelm ehti töin tuskin painua\nsisimpään soppeen uunin taakse, ennen kuin kamarin ovi aukeni ja rouva\nDabbelsteen lensi ulos takaperin, niin että hänen niskansa kolahti\novenpieleen. Elisabet-rouva työnsi häntä edellään tupaan, mutta toinen\nhuusi hurjasti: \"Jumala kostaa sinulle! Jumala kostaa!\n\n\"-- Muistatko mitä Eckeløffista kerrottiin, kun David kyyditsi häntä\ntalonpoikaisreessä -- sanottiin, että hän olisi tehnyt sen itse, sillä\nhänellä oli kassanvaillinki, hän oli kavaltanut kruunun rahoja -- ja\nsamaa he sanovat nykyisin vävypojastasi! Onko ketään, joka tietää, mitä\noikein tapahtui sinä iltana, kun setäni ammuttiin Enrudsjøenin varrella\n-- ei enempää kuin mitä tiedetään Dortheankaan miehen kohtalosta.\nVahingonlaukaus, sanottiin, no niin -- David Frazer otti sen valalleen\n-- sinä sait hänet siihen, sinä, kun huomasit, ettei majuri oikein\nuskonut teihin enää. Toisesta ampujasta, jonka hän sanoi nähneensä\nkivilouhikossa rannalla, ei sittemmin kuultu hiiskaustakaan. Ja viisi\nkuukautta sen jälkeen olit naimisissa Davidin kanssa.\"\n\n\"Auttakaa minua saamaan hänet ulos.\" Mutta Vilhelm näki vilahdukselta\näidin liikkumattoman hahmon ovenpielessä.\n\n\"En ole kielinyt mitään. Mutta nyt, nyt kun ei minun enää kannata\najatella Augustinin tulevaisuutta, hänetkin sinä olet ryöstänyt\nminulta -- nyt minä sanon mitä tahdon! Että sinä olet huora, murhaaja,\navionrikkoja --\"\n\n\"Sano sitten, sano mitä haluat -- mutta ulos huoneesta!\" Vanha nainen\nähkyi, työntäessään vastaanhangoittelevaa ja kirkuvaa ihmistä askel\naskelelta ovea kohti. \"Avaa edes ovi, Dorthea -- älä seiso siinä kuin\nmikäkin puupökkelö --\"\n\nVihdoinkin Dorthea liikahti. Hän astui lattian poikki ja avasi\noven sateeseen. Vilhelmistä näytti kuin äiti olisi tarttunut Aleth\nDabbelsteenia käsivarteen ja irrottanut tämän otteen ovenpielestä,\nmutta muulla tavoin hän tuskin auttoi häätämään tuota hullua ihmistä\ntuvasta.\n\nÄiti ja tytär jäivät hetkiseksi ovelle. Sitten Elisabet-rouva sanoi:\n\"Mene hänen perässään, Dorthea, koeta saada hänet levolle. Muuten hän\njuoksee ympäri taloa ja huutaa --\"\n\nÄiti sanoi jotakin, jota Vilhelm ei voinut kuulla. \"Ei ei\", sanoi\nisoäiti, \"silloinhan minä voin itse --.\" Aleth Dabbelsteen jatkoi\nmeluamistaan oven takana -- mutta samassa kun isoäiti meni ulos, kuului\nnimismiehen ääni. He kuuluivat neuvottelevan jotakin siltapalkeilla.\n\nIsoäiti palasi ja kulki pimeän tuvan läpi. Hän tuntui pyyhkivän\nkasvojaan esiliinalla, yhä uudelleen ja uudelleen. \"Nyt Haakon ottaa\nhänet haltuunsa. Hän saanee kyllä hänet järkiinsä taas. Alethillahan\non kohtauksensa -- sen tietävät kaikki. On kai parasta, että sinä pian\nmenet hänen luokseen ja panette maata -- mutta saat olla valmistunut\nsiihen, että hän toitottaa korvasi täyteen --\"\n\n\"En jaksa -- en jaksa enää nähdä koko ihmistä! Se pitäisi äidin\nymmärtää!\"\n\nElisabet-rouva seisoi tuokion:\n\n\"Onko siis mahdollista, ettet koskaan ole kuullut noista vanhoista --\nhuhuista?\"\n\n\"En koskaan, en sanaakaan!\" Dorthean ääni vavahti epätoivosta.\n\n\"No silloinhan oli paha, että sinä satuit --. Oli paha, että Aleth\nsattui saamaan kohtauksensa tänä iltana\", toisti isoäiti, ääni aivan\nkuin hieman varmistuneena.\n\nDorthea pani kädet kasvoilleen ja itki.\n\n\"Kas niin, lapsi. Ymmärräthän, että kaikki tyynni on mielipuolen\npuhetta.\"\n\n\"Kaikkiko?\" kysyi Dorthea kaiuttomasti.\n\nElisabet-rouva tuntui harkitsevan tuokion verran. Sitten hän sanoi:\n\n\"Kaikki -- paitsi että ensimmäinen mieheni oli mustasukkainen isällesi.\nHän oli. Ja että Alethkin oli rakastunut häneen.\"\n\n\"Entä sitten --?\"\n\n\"Niin\", sanoi rouva miettivänä. \"Herra Jumala, Dorette, olethan kohta\nitsekin vanha nainen -- ei kai tämä voi koskea sinuun niin hirveästi?\nEttä äitikin on ollut kerran nuori -- viidettäkymmentä vuotta sitten.\nNiin, me olimme molemmat rakastuneet David Frazeriin.\" Hänen äänensä\nkuulosti omituisen kylläiseltä ja tyydytetyltä.\n\n\"Ja tästä Aleth on alkanut punoa juttuja -- omasta päästään. Juttua\nkaikki! Eihän isäsi ollut petturi -- senhän voit itse ymmärtää, kun\nkatsot hänen kauniita piirteitään -- sinullahan on pieni pastellikuva\nhänestä?\"\n\n\"Se on niin epäselvä.\" Dorthea nielaisi pariin otteeseen. \"Lasin alle\non valunut vettä.\"\n\n\"Mutta kuinka te olette jaksanut tätä!\" parahti Dorthea. \"Elää --\nkaikki nämä vuodet, tietäessänne että ihmiset puhuivat -- noin kauheita\n-- teistä, takanapäin --!\"\n\nElisabet-rouva ei puhunut mitään.\n\n\"Voi, äiti!\"\n\n\"Herranen aika, lapsi. Ihmisten puheet --\" Hän naurahti matalalla\näänellä, mutta ei niin kuin hän olisi ollut iloinen. \"Niistä ei suuria\nvälitä, kun kädet ovat oikein täynnä.\"\n\n\"Mutta -- mutta\", änkytti Dorthea, \"entäpä -- entäpä -- nykyinen\nmiehenne -- jos hän sattuisi kuulemaan tästä --\"\n\n\"Haakon --\" vanhuksen ääni sai taas erikoisen, kylläisen sävynsä.\n\"Hänhän ei ole mikään eilisen teeren poika, pidä se mielessäsi.\nHaakonin kaltainen vanha sotilas on kuullut pahempaakin --\n\n\"-- mutta nyt pitäisi sinun ennemminkin mennä levolle, tyttöseni\", sanoi\nisoäiti vähän ajan perästä. \"Kunhan olet nukkunut, ei asia enää näytä\nniin pahalta.\"\n\n\"En _tahdo_ mennä hänen luokseen\", kuiskasi Dorthea kiihkeästi.\n\n\"No ei sitten, ellet tahdo, niin sillä hyvä. Olen ullakkohuoneessahan\non tänä yönä vuode tyhjänä. Minä saatan sinut sinne, kenties he jo\novat menneet maata, nuorikot. Ja Haakon saa kyllä Alethin ymmärtämään,\nettei hän menettele viisaasti huitoessaan niin kuin olisi kypsä\nhullujenhuoneeseen.\"\n\nÄiti tuntui hamuilevan eteensä, ja toinen tuki häntä. \"Voi äiti, äiti,\näiti\", itki Dorthea, antaessaan toisen johdattaa itsensä ulos. Vilhelm\nhuomasi, että äiti sanoi äiti eikä mamma --\n\nHän hiipi esiin uuninsolasta, tähysi ovesta öiselle ja pimeälle\npihamaalle nähdäkseen, oliko kulkutie selvä. Sitten hän lähti\njuoksemaan seinänviertä pitkin, räystäiden alla, löytääkseen\npiilopaikan. Hitaasti alkoivat jotkut ajatussäikeet irtautua sekavasta\nvyyhdestä hänen päässään.\n\n\n\n\n11.\n\n\nVerraten alakuloinen matkaseurue ajoi Lunden veräjästä aamulla, toisena\npäivänä tuon onnettoman illan jälkeen.\n\nNimismies oli päättänyt lähteä tytärpuolensa mukana voidakseen auttaa\nhäntä ja järjestää kaiken sen muodollisen, joka oli tarpeen ennen kuin\nDorthea voi lähteä Brovoldista. Sen vuoksi he ajoivat isoissa hienoissa\nvaunuissa, jotka Haagen Halvorsen oli antanut valmistaa ulkomailla\nnäkemiensä ajopelien mukaan. Vaununkori lepäsi S:n muotoisilla\njoustimilla, niin että se keinui miellyttävästi, ja sekä takana että\nedessä oli istuimilla nahkatyynyjä, ja vaunujen takaosa oli varustettu\nkuomulla. Tietoisuus, että hän ajoi niin hienosti, antoi Vilhelmille\neräänlaista itsetuntoa. Ja sitä hän saattoikin tarvita.\n\nHän istui etuistuimella vastapäätä nimismiestä ja äitiä, jotka molemmat\nnojasivat nurkkiinsa. Oli toki lohdullista, ettei Klaus ollut mukana\nvaunuissa -- hän ajoi heidän omissa ajopeleissään ja ohjasi Junkkaria.\nÄiti oli määrännyt niin: -- \"_sinä_ ajat _meidän_ kanssamme, Vilhelm.\"\nVilhelmistä tuntui, että äiti tieten tahtoen syrjäytti Klaun. Ja\nolihan veljen käytös Lunden häissä antanut äidille tarpeeksi syytä\ntyytymättömyyteen. Oli vain niin, että Vilhelmin täytyi koko ajan\najatella, miten paljon pahemmin juuri hän oli käyttäytynyt! Olisipa\näiti tietänyt kuinka hän oli salaa kuunnellut uunin takana! Aina kun\nhän vain ajattelikin sitä, hän tunsi vatsanpohjassaan ilkeän äkillisen\nhiukaisun, ja sydänkin tuntui kuin kuroutuvan kokoon ja kutistuvan.\nNyt hän ei saattanut käsittää, että oli voinut menetellä niin. Mutta\nsilloin hän ei ollut silmänräpäyksenkään vertaa ajatellut että se oli\nhäpeällistä.\n\nEihän hän myöskään tietänyt miksi oli niin tehnyt. Kenties hän oli\nodottanut, että aikuiset sanoisivat jotakin lisää hänestä ja Torasta,\nettä Aleth toistaisi joitakin tytön lausumia sanoja, niin että kävisi\nselväksi ettei Tora ollut vihainen hänelle, Vilhelmille, vaan että\ntyttö ymmärsi ettei hänen lähentelynsä ollut epäjaloa, vaan aivan\ntoista kuin Klaun inhottava päällekarkaus. Tai kenties Vilhelm oli\ntoivonut, että äiti muutamin sanoin puhdistaisi hänen pienen tahratun\nseikkailu-raukkansa hänen omissa silmissään.\n\nHänestä tuntui, ettei hän jaksanut hautoa tätä asiaa nyt -- eikä hän\nsittenkään voinut olla sitä ajattelematta, kaiken aikaa. Oli kauheata,\nkun täytyi hävetä, että oli ollut niin lapsellisen onnellinen! Ja\nsitten tulivat kaikki ihmiset, toiset äänettömästi halveksien, toiset\nsanoen sanoja, jotka sattuivat kuin korvatillikat ja jotka ilmaisivat\nhänelle, kuinka hirvittävän nurinkurisesti hän oli käyttäytynyt --\ntyperästi, herättäen pahennusta tavalla, joka oli Toralle turmioksi:\nhän oli siis kömpelö poikanen ja kokonaan vailla ihmistapoja. Hän oli\nvarma, ettei hän milloinkaan voisi unohtaa niitä iltahetkiä, jotka he\nolivat istuneet yhdessä niin viattomina ja tyytyväisinä.\n\nAina hän muistaisi tytön suloisen pienen rinnan, jota hän oli pidellyt\nkädessään; se oli ollut niin ihanan lämmin heidän istuessaan siellä\nkosteankylmässä laaksossa myllypadon luona, ja harju laakson toisella\npuolen oli ollut niin syvänsininen ja etäällä. Ja tytön suudelmat\ntulivat aivan kuin vieläkin täyteläisemmiksi ja paremmiksi, kun\nkaikki oli niin autiota heidän ympärillään, -- olisi ollut vallan\nkaameata, ellei heitä olisi ollut kaksi. Aina, kun hän tästedes\ntuntisi vastapuhjenneen tuomenlehden väkevän tuoksun, hän muistaisi\ntytön hikistä paitaa ja pientä puroa, joka solisi tuomipensaiden\ntakana laaksossa. Ja aina liittyisi näihin muistoihin eroamattomasti\nhäpeän tunne -- hän oli haaveksinut olevansa täysi-ikäinen nuori mies,\nja hänet olikin viskattu kovakouraisesti takaisin nulikkaikäisten\nmaailmaan, jossa aina on vaarassa tehdä tyhmyyksiä ja aina on otettava\nvastaan nöyryytyksiä.\n\nÄidin kasvot olivat kalpeat ja väsyneet. Hän oli ryöminyt syvälle\nomaan nurkkaukseensa kuomun alla ja oli kietoutunut tiukasti\nmatkapeitteeseen, aivan kuin hänen olisi ollut vilu. Päivä olikin melko\nkolea -- sade oli lakannut, mutta taivas oli pilvessä ja ilma raakaa.\nHetken kuluttua painuivat äidin silmät umpeen, Vilhelm huomasi, että\nhän oli nukahtanut. Vähän ajan perästä nimismies Lundekin vaipui uneen.\n\nVilhelm ei voinut nukahtaa paikallaan -- etuistuin oli melko kapea,\nja hänen selkänsä takana se yhtyi kohtisuoraan ajajan istuimeen. Kun\nvaunut heittelehtivät ja keinuivat hiukankin äkillisemmin, hän oli\nviskautumaisillaan pois orreltaan. Pari kertaa hän yritti kääntyä\nja kysellä jotakin näkemäänsä pojalta, joka oli ohjaksissa, mutta\noli kovin vaivalloista puhella ylöspäin ja sitä paitsi hän pelkäsi\nherättävänsä molemmat toiset. Oli parempi kun he nukkuivat -- hän ei\ntoivonut, että he puhelisivat hänen kanssaan.\n\nHän arkaili ajatusta, mutta sittenkään hän ei voinut olla\nihmettelemättä: miltähän mahtoi tuntua, kun oli saanut tietää, että\nomista vanhemmista oli kierrellyt noin kauheita huhuja? Kun rouva\nDabbelsteen oli alkanut huutaa ja kirkua, ei rouvan sanojen sisällys\nollut ensin tehonnut häneen sen kummemmin -- hänestä oli tuon hullun\nihmisen raivo vain ollut kaameaa ja vastenmielistä, samoin kuin noiden\nvanhojen naisten tappelu -- niin, sillä hehän olivat suorastaan\ntapelleet, rouva Dabbelsteen ja isoäiti. Vasta myöhemmin hän oli\nälynnyt, mitä rouva oikeastaan oli kertonut. Tietenkään se ei ollut\ntotta, hän ei hituistakaan uskonut rouva Alethin juttuja. Olihan miltei\npuoli vuosisataa siitä, kun se kaikki muka oli tapahtunut. Ja oli kuin\nVilhelm ei olisi kyennyt kuvittelemaan, että jokin asiallisesti niin\netäinen saattaisi olla todellista. Ellei vain herra Dabbelsteen olisi\njuolahtanut hänen mieleensä. Hän muisti nyt opettajan epätoivoisen\nkäyttäytymisen sinä yönä, kun he olivat ajaneet eksyksiin ja päätyneet\nLundeen -- hän muisti isoäidin suuret uhkaavat kasvot, sellaisena\nkuin vanhus oli seisonut heidän edessään yöpukeissaan, vihreässä\nsilkkinutussa, joka pani ajattelemaan vuorta. 'Batseba, Batseba,\nDavidin vaimo', oli herra Dabbelsteen huutanut, ja isoäiti oli kohonnut\nhänen edessään, kaameana kuin tunturi. -- Tietenkin hän saattoi sanoa\nitselleen, että herra Dabbelsteen oli vihjannut sellaiseen, minkä oli\näidiltään kuullut. Mutta vaikka se olisikin ollut silkkaa juorupuhetta,\nparhaasta päästä --! Isoäidin vankka ruho ja hänen oma aavisteleva\npelkonsa, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, piirtyi tuskallisen selvänä\nhänen mieleensä. Ja oli miten oli, raskasruumiinen vanha vaimo oli\nhänestä salaisuuksia täynnään. Jo se, että hän oli ollut neljä kertaa\nnaimisissa ja miesten kanssa, jotka tulivat aivan eri tahoilta ja eri\nmaailmoista, kaikki luovuttaakseen elämänsä langan hänen käteensä,\ntäytti pakostakin isoäidin raskaan ruhon niin paljolla tietämisellä\nja merkillisillä ajatuksilla, että Vilhelm oli varma, ettei hän\nmilloinkaan enää voisi ajatella isoäitiään tuntematta turvattomuutta.\n\nKesken kaiken hänen täytyi yhtäkkiä vilkaista nukkuvaan äitiinsä. Ei\nkai _hän_ vain saattanut luulla, että kertomukset olivat _tosia?_ Sillä\nsilloinhan äidistä olisi tullut salamurhaajan ja avionrikkojan tytär\n-- ei, eihän sellaista ollut lupa ajatellakaan! Ja jälkeen kävi tuskan\nvärähdys hänen lävitseen, niin että vatsanpohjaa karmi -- entäpä jos\näiti saisi tietää, että hän oli seisonut sopessa kuuntelemassa! Koskaan\nhän ei saisi vihiä, mutta niin kauan kuin he eläisivät, hän saisi näin\nollen kulkea ja tietää, että äiti sisimmässään ajatteli sellaista, jota\nhän ei tietänyt poikansa tietävän.\n\nHän katseli kosteana kimaltavaa vuorenseinää, jonka sivua he ajoivat.\nSammalmättäitä ja jäkäläruusukkeita, ja vesi valui suihkuina pitkin\nvuorenkuvetta, joka näytti rapistuneelta, punaruskean ruosteen\nsyömältä: tuontapaista kallionpintaa oli lapsena hauska raaputtaa!\nPyörät kulkivat keikkuen ja hytkyen kivien yli ja aivan kuin\njuuttuivat mutakuoppiin -- hevoset ponnistelivat, ja ajopelit heiluivat\nja huojuivat, ja nuo kaksi, kumpikin nurkkauksessaan kuomun alla,\nliikkuivat hiukan nukkuessaan. Vilhelmin alkoi vähitellen tulla vilu.\n\nHän ei koskaan ennen ollut sitä ajatellut, vaikka tietysti aina\noli tietänyt, että vanhemmat ja aikuiset yleensäkin elivät omassa\nmaailmassaan, josta lapset tunsivat vain pien osan. Aivan kuin\nheilläkin oli oma maailmansa -- niin, kirjoissahan puhuttiin \"lasten\nmaailmasta\", jonka ulkopuolelle aikuiset jäivät. Ja siinähän oli\nsellaistakin, josta voitiin sanoa: \"sepä vielä puuttuisi, että isä ja\näiti saisi siitä tietää\". Mutta oli ollut niin selvää ja luonnollista,\nettä näin oli. Hän oli varma, että esimerkiksi Bertel ja Birgitte eivät\nmilloinkaan sitä pohtineet; he turvautuivat yhtä luottavaisina äitiin\nja muihin täysi-ikäisiin, jotka vastalahjaksi suojasivat heitä. Aivan\nniinkuin hänkin oli tuntenut olevansa lämpimien siipien peitossa,\najatellessaan äitiä ja isää. Vieläpä silloinkin, kun isä äkkiä\nkatosi ja elämään tuli paljon epävarmuutta ja pelkoa ja surua heille\nkaikille, ei hänen mieleensä ollut edes juolahtanut, että saattoi olla\nmuutakin epävarmaa ja kauheata isän kohtalossa kuin hänen kuolemansa\nonnettomalla matkalla. Kyllähän hän tiesi, että ihmiset puhuivat ja\nlausuivat kaikenlaisia arvelujaan, mutta hänestä se oli tuntunut\naivan luonnolliselta -- olihan ihan tavatonta ja huomiota herättävää,\nettä mies saattoi tuolla tavoin kadota, tykkänään. Mutta nyt hän ei\nsaattanut olla ajattelematta -- niin, eihän hän _luullut_ että asia\n_oli_ niin, mutta se siis saattoi olla mahdollista tavallaan, -- että\nisän elämässä voi olla sellaistakin, jota kukaan ei tuntenut. Tai\nkenties äiti tunsi, mutta ei kukaan muu -- ja olipa asian laita niin\ntaikka näin, ei _hän_, Vilhelm, saisi milloinkaan sitä tietää.\n\nHänhän oli ollut naimisissa jo kerran ennen, äiti -- nyt sekin selvisi\nhänelle uudella tavalla. Vilhelm Adolf Bisgaard, jonka kaimaksi hänet\noli ristitty -- oli kuin hän olisi ollut vain kaksi suurta arkkua\nullakolla, täynnä kirjoja ja sirokirjaimisia käsikirjoituspinoja. Äiti\noli kieltänyt niihin koskemasta, kun he menivät ullakolle etsimään\npaperia, valmistaakseen leijoja. Ja salkut, joissa oli kauniita\nvesivärikuvia perhosista, jokaisella toukka ja kotelo vierellään.\nValkoisiin pergamenttikansiin sidottu Horatius, jota he saivat käyttää\nkoulussa, mutta johon niin hirveän helposti tuli mustetahroja, ja\nsilloin äiti torui. Ametistinen kaulaketju ja korvahelyt -- kotelo,\njossa ne olivat, lepäsi päällimmäisenä äidin korulippaassa, ja\nkun lapset saivat sitä katsella, sanoi äiti, että se oli ollut\nBisgaard-vainajan häälahja hänelle. -- Ja Vilhelmin mieleen juolahti\nyhtäkkiä, että Bisgaardkin oli ollut _ihminen_, hänkin, ja että äiti\noli ollut hänen luonaan seitsemän vuotta, niin kai se oli, mutta tämä\ntapahtui ennen kuin he olivat olemassa, äiti yksin tiesi tuosta ajasta\nja siitä miehestä.\n\nOli kuin hän yhtäkkiä olisi oivaltanut, että ihmiset, joka ikinen\nheistä, olivat näkymättömän kuorensa sisässä -- näkymättömän, mutta\nsilti oli sen läpi mahdotonta nähdä. _Hän_ kätki sisäänsä niin paljon\nsellaista, mitä oli elänyt, mitä hän aina muistaisi, mutta mistä äiti\nei koskaan saisi tietää. Ja äiti, ja isoäiti, ja nimismies tuossa,\nja kaikki ihmiset -- kaikilla oli loputtomiin salaisuuksia, joita he\nkätkivät kuorensa suojaan. Oikeastaan oli kaameata ajatella sitä, sillä\nnäinhän oli jokainen tavallaan aina yksin, kenen kanssa hän sitten\nolikin.\n\nRaskaat vaunut eivät kulkeneet erikoisen nopeasti sateen liottamalla\ntiellä. Useita kertoja heidän täytyi pysähtyä kohdatessaan\nkarjamajoille kuljetettavia eläimiä. Ja ensimmäisessä vaihtopaikassa,\njossa he levähtivät, tapasi nimismies tuttuja ja jäi istumaan pitkäksi\naikaa ja juttelemaan heidän kanssaan -- kai tuntikaupalla. Äiti ja hän\nistuivat sillä aikaa uunin vieressä, mutta he tuskin puhelivat mitään\nkeskenään. Vilhelm kadehti Klauta, joka oli riippumaton -- Klaus ajoi\ntiehensä heti, kun he olivat syöneet ja kun Junkkari oli levännyt.\n\nHeidän täytyi yöpyä majatalossa, joka oli suunnilleen Lunden ja\nlasitehtaan puolivälissä, ja sinne he saapuivat vasta myöhään illalla\n-- kello oli jo yli yhdeksän. Klaus oli syönyt ja mennyt levolle\njonkinlaiseen käytävässä olevaan vuoteeseen, joka oli poikien\nmakuupaikkana. Hän oli jo unessa, kun Vilhelm tuli pannakseen levolle.\n\nKäytävässä kävi ankara veto, mutta ei sittenkään tarpeeksi voimakas,\njotta se olisi voinut karkoittaa vanhan pilaantuneen ruoan hajun --\nruokaa säilytettiin hyllyllä vuoteen yläpuolella. Koko majatalo oli\nkaiken kaikkiaan vastenmielinen. Vaimo kompuroi suoraan vuoteesta,\nkun he tulivat, ja otti heidät vastaan sellaisenaan, puolialastomana.\nHänen säärensä resuisen paidan alla olivat likaiset, täynnään sinisten,\npaisuneiden suonien verkkoa, ja paidan kaula-aukko oli liian avara,\nniin että se koko ajan luisui alas ja näytti luisevan laihat olkapäät\nja ajoittain vieläpä hänen litteät riippurintansakin. Vilhelmistä\ntuntui oudon vastenmieliseltä nähdä niin paljon vanhan ruumiin\nviheliäisyyttä. Varsinkin kun vaimo nähtävästi oli ollut kaunis\nnuorena, sen saattoi päättää kasvoista -- ne olivat kyllä ruskeat ja\nkurttuiset, ja tukka törrötti vihertävänä ja liasta kankeana mustan\nmyssyn alta, mutta vaikkakin suu oli sisäänpainunut, oli siinä jotakin\nkaunista, varsinkin sivultapäin.\n\nVilhelm ei ollut maannut kauan vuoteessa, ennen kuin kirput alkoivat\nhäntä kiusata, ja muitakin syöpäläisiä oli. Ja Klaus otti hävyttömän\npaljon tilaa ja nukkui kuin ainakin se, jolla näennäisesti on puhdas\nomatunto.\n\nVihdoin Vilhelm alkoi lukea iltarukousta itsekseen. Hän oli luopunut\ntavasta lukea ääneen rukouksensa, noustessaan ja pannessaan maata. Hän\ntiesi ettei se ollut oikein, ja kun hän nyt luki ne vain ajatuksissaan,\nei sekään ollut ihan oikein. Sillä hän oli kokenut, että hänen\naloitettuaan rukouksensa vuoteessa sattui useimmiten niin, että hän\nnukahti kesken, kuten nytkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea-rouva makasi kapealla seinäpenkillä tuvassa, eikä hän juuri\nvoinut toivoa saavansa unta tänä yönä. Osittain senkin vuoksi, että\noli nukkunut koko lailla ajopeleissä. Ja hänen vuoteensa oli kovin\nepämukava, vaikkakin nimismies oli tuonut sisään vaunun tyynyt ja\nvalmistanut niistä hänelle alustan, ja peitteekseen hän sai lainaksi\nnimismiehen omat nahkavällyt, jotka aina olivat Halvor Haagensenin\nmukana matkoilla. Olihan se tavattoman kauniisti tehty. Itse nimismies\nmakasi ajomiehen kanssa tuvan ainoassa vuoteessa, joka oli vieläkin\nlyhyempi ja epämukavampi kuin talonpoikaisvuoteet yleensä ja joka sitä\npaitsi näytti kovin epäsiistiltä.\n\nDorthea makasi käsi posken alla, kääntyneenä tulenhohdetta päin:\nhiillos tummui vähitellen, leimahti tuokioksi hiukan tohahtaen,\njälleen tummuakseen yhä mustemmaksi, samalla kun hiiltynyt puu hiljaa\nrasahdellen raukesi tuhaksi.\n\nNiin, hän oli hyvä ihminen, nimismies Lunde. Ja ihmeellistä kyllä,\nDortheasta tuntui, että hän kaikesta huolimatta oli tullut lähemmäksi\näitiään kuin milloinkaan ennen. Ehkä siksi, että he nyt olivat molemmat\nvanhoja naisia. Sillä kun ihminen itse joutuu leikistä pois, silloinhan\nkalpenevat ne tunteet, joiden takia kerran oltiin niin kireästi\nvastakkain.\n\nAivan kuin keskinäisestä, sanattomasta sopimuksesta he olivat\njättäneet kauhean illallisen kohtauksen silleen, hiljaisuudessa\nhaudattavaksi. Seuraavana päivänä äiti oli ottanut hänet syrjään ja\npuhunut kahden kesken hänen tulevaisuudestaan. Itse asiassa mikään\nei estänyt häntä asettumasta tänne Lundeen pikkulastensa kanssa;\nhuoneita ja ruokaa heillä Jumalan kiitos oli. Vilhelmhän oli jo nyt\nsaanut pienen kirjanpitotoimen lasitehtaalla, ja Klaus saattoi päästä\nkauppaoppilaaksi taikka konttoriin -- kukaties Antoinette Bisgaardin\navulla. Hän itse, Elisabet-rouva, ja nimismies, ja varmasti myös Ole,\nottaisivat mielellään hänet vastaan. Vain yhdestä paikasta puristi\nkenkä -- gaullelaiset saattaisivat ehkä katsella heitä karsaasti. He\nolivat nyt jo hiukan tyytymättömiä, etteivät Haakon ja hän tahtoneet\njättää taloa Olelle ja Ingebjørgille, heti häistä alkaen. Mutta\nmikäli Dorthea halusi lähettää jonkun pienimmistään heidän kotiinsa,\nhe saisivat kaikin tavoin hyvät oltavat isovanhempien luona --\nElisabet-rouva itse pitäisi mielellään pari pikkuveikkaa luonaan,\nja Haakon oli lapsirakas -- hän ei koskaan ollut oikein toipunut\nsurusta pikku-Halvorin kuoleman jälkeen. Sopisi kai parhaiten, että he\nottaisivat Rikken ja Kristenin -- ei kai kestäisi kauankaan, ennen kuin\nOle ja Ingebjørg saisivat pienokaisia, ja pari pikkulasta enemmän tai\nvähemmän talossa menisi samalla. \"Niin, ajattelehan asiaa, tyttöseni.\nJos sinusta myöhemmin alkaa tuntua, ettet tule toimeen, kun laumasi on\nniin suuri, niin lähetä milloin hyvänsä pari heistä meidän luoksemme --\nhe ovat tervetulleet.\"\n\nDorthea ymmärsi kyllä, että äidin tarjous oli rehellinen. Äidin\ntapaista ei ollut uhrautua kenenkään hyväksi, ellei hänellä itsellään\nollut halua. Vaikkakin -- Aleth Svenintytärtä kohtaan hän kaikesta\npäättäen oli ollut hyväntahtoinen ja kärsivällinen. Sillä hyvin vähän\nluultavaa oli, että hän olisi pitänyt Alethin puolta vain sen vuoksi,\nettä hän pelkäsi, mitä juttuja Aleth saattoi panna liikkeelle. Oli kai\nliiankin totta, että äiti ei milloinkaan ollut erikoisesti välittänyt\nihmisten puheista. Todenmukaisempaa olikin, että hän oli säälinyt\ntyttöä, joka oli niin toivottomasti rakastunut emäntänsä valloittamaan\nmieheen. -- Dorthea makasi ja olisi suonut, että hän selvemmin\nmuistaisi isänsä -- hän muisti vain, että isä oli ollut lempeä ja\nhyvä. Oli päätöntä ajatella häntä joidenkin hämäräperäisten juttujen\nyhteydessä. -- Eihän Dorthea osannut uskoa äidistäänkään mitään\nsuoranaisesti rikollista. Mutta nuoresta vaaleaverisestä isästä, joka\nsoitteli huilua illan hämärässä -- ei koskaan!\n\nYhtäkkiä hänen mieleensä juolahti uni, jonka oli nähnyt aiemmin\nkeväällä. Isä -- ja majuri Eckeløff -- olivat tulleet huoneeseen, jossa\nJørgenkin oli -- he olivat tulleet hakemaan häntä.\n\nEi --. Hän koetti kääntyä saadakseen paremman asennon, mutta\nsilloin liukuivat nahkatyynyt erilleen ja vällyt olivat pudota\nlattialle. Dorthea järjesti vuoteen ja paneutui maata, kasvot seinään\nkäännettyinä. Hänen piti koettaa sulkea silmänsä ja ajatella muutakin\nkuin kaikkea tätä huolestuttavaa. Rikke ja Kristen -- ei, heitä hän ei\nainakaan voisi lähettää pois luotaan -- kuinka Rikke hurmaantuisikaan\nlöytäessään noin paljon ihania namusia isoäidin lähettämästä korista!\n\nEi -- ruveta uskomaan unia ja enteitä, _siihen_ hän ei Jumala nähköön\nsentään suostuisi. Vaikkakin viimeaikaiset tapahtumat olivat niin\nkovasti koskeneet hänen hermoihinsa. Oli tarpeeksi hullua, että hän\noli antautunut tuon mustalaisvaimon puijattavaksi sinä yönä. Ja vaikka\nhän vielä senkin jälkeen oli kokenut uusia kolahduksia -- niin, meidän\nHerramme tiesi _kuinka_ Aleth Dabbelsteenin mielettömät syytökset\nolivat häntä järkyttäneet.\n\nHänhän oli ollut aivan selvillä jo hamasta lapsuudestaan, etteivät\näiti ja hän koskaan olleet ymmärtäneet toisiaan. Mutta sen perusteella\nuskoa äidistä -- ei, se meni sentään liian pitkälle. Tavallaan oli kai\näiti tarkoittanut hyvää lapsilleen -- ainakin enemmän kuin Dorthea oli\nnuorempana ollessaan ymmärtänyt. Äiti oli ainakin vaikuttanut niin\nsydämelliseltä, kaikki ihanat liina- ja villakankaat, mitä äiti oli\nhänelle lahjoittanut, annettiin hyvästä sydämestä -- ja oli äärettömän\ntervetullutta.\n\nMutta jättää joku lapsista hänen haltuunsa -- ei, siihen hän\nei kyennyt. Hän ei voisi olla ilman ainoatakaan, vaikka heidän\nelättämisensä saattaisi käydä miten vaikeaksi hyvänsä.\n\nTietysti _voisi_ Vilhelm jäädä lasitehtaalle -- mutta ei, kun kerran\nnuo ihmiset hallitsisivat siellä -- ja eihän se myöskään olisi mikään\ntulevaisuuden paikka -- olla kirjurinapulaisena tai varastopalvelijana.\n\nEhkä hänen kuitenkin olisi pitänyt lähemmin harkita kapteeni Coldin\ntarjousta Klaun suhteen. Nauttivathan upseerit säätynä eräänlaista\narvonantoa, ja olihan totta, että monet heistä ansaitsivat ihmisinäkin\nmitä suurinta kunnioitusta. Mutta ei -- vähemmän kuin milloinkaan ennen\näiti nyt uskalsi ajatella, että poika valitsi sellaisen elämänuran,\njoka moraalisessa mielessä oli niin vaaroja täynnä. Se pienoinen unen\nturtumus, joka oli alkanut vallata Dorthean, vaihtui taas eläväksi\nkauhuksi. Klaun oli aivan liian kärkäs väkeville, mikäli tilaisuus\ntarjoutui -- tämä oli alaston totuus, eikä äiti voinut sulkea siltä\nsilmiään. Ja entäs tuo kauhea asia ja nuori tyttö. Se ajatus vaivasi\nhäntä kuin painajainen.\n\nVaikkakin Aleth tietysti liioitteli, suunnattomasti, esittäessään asian\nniin, että poika oli suorastaan yrittänyt raiskata Toraa. Mutta Klaus\noli kaikesta päättäen käyttäytynyt raa'asti ja tunkeilevasti, koskapa\nlapsi todellakin oli alkanut pelätä häntä. Ei hyvä ystävä, sinuapa ei\näiti lähetäkään omin päin nuorten soturien joukkoon kuninkaalliseen\nKööpenhaminaan!\n\nVilhelm taas oli ollut aivan liikuttava, poika raukka, seisoessaan\nsiinä viattomasti vakuuttaen, että hän pyytäisi samaista Toraa\nodottamaan. Niin, hän oli hyvä poika, äidin pikku Vilhelm. Hänestä ei\ntarvinnut olla huolissaan. Vaikkapa hänellä kai oli helposti syttyvä\nsydän. Tämä oli jo pojan toinen rakastuminen. No niin, silloinhan ei\nkestäisi kauankaan, ennen kuin hän löytäisi tulevaisuudenunelmilleen\nuuden kohteen. Jumalalle kiitos ja kunnia, _hänen_ pikkujuttujaan\nei äidin tarvinnut panna sydämelleen. -- Dorthea hymyili hellästi\npimeässä. Ei, Vilhelmin rakastumisille hän saattaisi ainakin\ntoistaiseksi hymyillä. Ja Dorthea jäi makaamaan ja ajattelemaan\nsydänkäpyään, kunnes hänen mielensä rauhoittui ja hän nukahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, kun Vilhelm astui ulos syli täynnä nimismiehen\nmatkavaunujen tyynyjä, seisoi Klaus tarkastelemassa ajopelejä. Vilhelm\nei ollut välittävinään hänestä: \"Siirrypäs hiukan.\" Hän asetti tyynyt\npaikoilleen ja meni sisään hakemaan muita vaunuihin kuuluvia tavaroita.\nMutta kun hän palasi, seisoi veli yhä paikallaan.\n\nHe olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan siitä illasta lähtien. Ja nyt\naamulla, heidän herättyään pöpperöisinä kylmän ja tukalan yön jälkeen,\nei ainakaan Vilhelmia haluttanut puhua sanaakaan enemmän kuin oli\ntarpeen. Ei edes äidin matkaseuralleen keittämä olutjuusto, jota poika\nsöi aimo annoksen, pystynyt sulattamaan häntä kuin jonkin verran.\n\n\"Kuulehan, Ville --?\" sanoi Klaus puoliääneen, kun veli kääntyi\nmennäkseen jälleen sisään.\n\n\"Mikä on? Tahdotko jotakin?\" tiedusteli Vilhelm kylmästi, kun Klaus\npysähtyi.\n\n\"No niin, jääköön -- ei, minä tahdoin vain sanoa sinulle erään asian.\"\nKlaus punastui hiukan, suuntasi kauniit silmänsä veljeen ja sanoi\nhiukan hämillään: \"Minun on paha olla -- kun tulin potkaisseeksi sinua\nkasvoihin.\"\n\nVilhelm tunsi kalpenevansa kiukusta. Pöhötys oli laskenut, mutta hän\ntiesi näyttävänsä pahalta yhä vielä, toinen puoli kasvoja oli aivan\nsinisen ja vihreän ja ruskean kirjava, ja silmänvalkuaista veresti.\n\"Tosiaankin -- sinä olet siitä pahoillasi! Oletpa sinäkin aika hyväkäs.\"\n\n\"Ymmärräthän, Ville -- jos vain olisin tietänyt -- tietänyt, että\nsinä ja hän -- että olitte niin hyviä ystäviä, niin minä --. Mutta\nminähän luulin, ettei se ollut muuta kuin -- minä luulin ettet sinäkään\ntahtonut muuta kuin hakkailla häntä!\"\n\nKesti silmänräpäyksen ennen kuin Vilhelm pystyi puhumaan: \"-- etten\nminäkään tahtonut muuta kuin --! Ja _sitä_ sinä siis tarkoitat\nhakkailulla?\"\n\n\"Niin niin, tietysti.\" Klaus tömisteli jalkojaan, mutta katsoi yhä\nedelleen toista silmiin. Vilhelm tiesi oikeastaan hyvin, että Klaus\ntahtoi pyytää anteeksi, sekä ettei se ollut veljelle niinkään helppoa.\n\"Minähän olin nähnyt, että hän salli sinun -- ja uskoin, että se oli\nvain tuollaista hakkailua. Ja minua harmitti niin -- kun hän oli\nolevinaan niin nenäkäs minua kohtaan.\"\n\n\"Sinä olet sitten kuin seitsemän pirun riivaama! Ettet sinä nyt koskaan\nopi _mitä_ saa sanoa, mitä ei. Tahdotko tehdä minulle palveluksen ja\npitää turpasi kiinni!\"\n\nKlaus katseli häntä vielä silmänräpäyksen ajan -- sitten hän katsahti\nmaahan. Vilhelm tunsi sanomattomaksi tyydytyksekseen rangaisseensa\nnuorempaa veljeään ja että veli tunsi saaneensa rangaistuksen.\nPoika kääntyi nopeasti ja meni heidän ajopelejään kohti, joiden\neteen Junkkari jo oli valjastettu. Klaus vihelteli hiukan, muka\naskarrellessaan jotakin.\n\nHeti sen jälkeen, Vilhelmin seisoessa tuvassa ja ilmoittaessa\nnimismiehelle, että vaunut olivat matkavalmiina, hän kuuli Klaun ajavan\npihalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jälleen myöhä, ennen kuin he ehtivät kotiin Brovoldiin.\n\nBertel törmäsi ulos, Klaus perässä; tämä auttoi äidin alas vaunuista\n-- ja sitten Bertel heittäytyi hänen syliinsä ja tarrautui häneen,\npuhjeten kiihkeään itkuun.\n\n\"Mutta oma aarteeni -- onhan ihan hullua -- valveilla näin myöhään --.\"\nGunhild lapsentyttö selitti, että oli ollut aivan mahdotonta saada\npoikaa levolle. Siitä asti kun Klaus oli tullut kotiin iltapäivällä\nja kertonut, että toisia voitaisiin odottaa illemmalla, olivat Bertel\nja Birgitte ja Elisabet olleet ihan riehaantuneita ilosta; vasta\nvähän toista tuntia sitten olivat pikkutytöt vihdoinkin luopuneet\ntaistelemasta unta vastaan ja suostuneet menemään vuoteeseen.\n\nDorthea kulki läpi koko kotinsa, hilkkakaapu yhä yllään. Kaikki oli\nniin sievästi järjestetty: makuuhuoneessa odotti katettu pöytä, ja\nkynttilät paloivat peilin edessä; hänen oma ihana vuoteensa odotti\nvalmiina, verhot aukivedettyinä, puhtaana ja houkuttelevana. Ja hän\nhuomasi, että palvelustytöt olivat siivonneet imettäjänhuoneen oikein\nerikoisen huolellisesti. Pikku Kristen nukkui makeasti Johannen\nsylissä, ja kaikki kolme pikkutyttöä nukkuivat lastenvuoteessa,\nnukkuivat suloisina ja lämpiminä, pienin puolittain isonsiskon sylissä\n-- ja päällyspatja lattialla kuten aina.\n\nHän meni yläkertaan ja tarkasteli vierashuonetta, jossa nimismiehen\npiti nukkua -- sekin oli joka tavalla kunnossa, vuoteessa parhaat\nlakanat -- mitään ei ollut unohdettu.\n\nKeittiössä ammensi Ragnhild-keittäjätär paraikaa kermapuuroa vatiin,\nja Finchen Wagner nousi juuri kellarinluukusta, tuoden mukanaan\npullon talon parasta kirsikkamehua. He toivottivat hänet sydämestään\ntervetulleeksi kotiin, ja Finchen suuteli hänen kättään. Vantteran\npikku vaimon tummat silmät hymyilivät kilpaa suun kanssa, hänen\nvastatessaan Dorthean kyselyihin vakuuttaen, että lapset olivat olleet\nkilttejä kuin kulta -- ja kotona heillä oli kaikki oikein hyvin, kiitos\nvain kysymästä.\n\nTervetuloa kotiin -- voi, milloinkaan ennen ei ollut tuntunut niin\nsiunatun hyvältä päästä kotiin. -- Kuinka viihtyisä koko talo olikaan,\nkuinka hyvä täällä oli asua! -- Ja hän oli vain palannut kotiin\nhajottaakseen sen; sitä oli mahdotonta käsittää tai kuvitella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hän vastaanotti palvelustyttöjensä selonteot\nkaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Elen, karjakko,\noli juuri kertonut uutiset omalta osastoltaan. -- \"Entäs Karl Cold?\"\nkysyi hän Gunhildilta, \"minä päivänä hän matkusti?\"\n\nEilen illalla oli lähetetty häntä hakemaan. Kapteeni tahtoi hänet\nkotiin -- ja olihan luonnollista että hän tahtoi -- niin, sillä\najatelkaas, rouva, neitsyt Langseth raukalle tuli sittenkin lähtö! Ja\nkapteeni valmisteli paraikaa muuttoa; hänen piti matkustaa Tanskaan\nheti kun hautajaiset olisivat ohi, maanantaina. Neitsyt oli kuollut\nviime perjantaina.\n\n\"Voi Jumala armahtakoon! Vai loppuko siitä sittenkin tuli --!\"\n\nNiin, Gunhild oli aikonut kertoa kaikki eilen illalla, mutta silloin\nnimismies oli juuri tullut sisään. Niin, viime perjantaina se oli\ntapahtunut. Neitsyt oli kyllä ollut meikein terve taas -- kapteeni\noli tuottanut jonkun tohtorin Kristianiasta, ja hänkin oli sanonut\nettä neitsyt paranisi. Mutta heidänhän piti lähteä karjamajalle viime\nlauantaina, ja perjantaina iltapäivällä oli neitsyt Langseth saanut\npäähänsä, että hänen ehdottomasti oli mentävä pikimmältään alakertaan\nnähdäkseen, oliko kaikki kunnossa matkaa varten. Ja sitten he olivat\nauttaneet häntä saamaan hiukan vaatetta ylleen, karjakko ja Magnille,\nsillä neitsyt oli niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Mutta\njuuri, kun hän oli menemässä portaita alas, hän yhtäkkiä lyyhistyi, ja\nseuraavana silmänräpäyksenä oli kaikki ohi.\n\n\"Voi Herra Jeesus, kuinka kauheaa!\"\n\n\"Niin, ihmisraukka --. Ja vaikka pitäisikin sanoa, että hän itse oli\nsyypää kaikkeen -- käy häntä sentään sääli. Niin kiltti ja kaunis ja\nreilu naisihminen kuin hän oli, Marie Langseth.\" Gunhild huomasi, ettei\nrouva halunnut kuulla enempää Fenstadin onnettomuudesta, ja vetäytyi\nsyrjään.\n\nPortaissako, portaissako -- mutta tietysti se oli ihan sattuma --.\nKerrottiinhan joskus ihmisistä, jotka olivat maanneet sairasvuoteella\npitkiä aikoja, suurien verenmenetysten jälkeen, ja jotka sitten\nyhtäkkiä kuolla kupsahtivat, juuri kun luultiin että vaara olikin\njo ohi. Niin, mikäli hän tiesi, sattui -- eikä aivan harvoinkaan --\nettä kuolema kohtasi heidät juuri silloin kun he ensimmäistä kertaa\nolivat jalkeilla. Aivot tyhjenivät silloin verestä, sanottiin --\ntoisten lääkärien mukaan taas tuli äkkikuolema siksi, ettei kaikkea\npilaantunutta verta ollut saatu pois, ja niin syntyi aivan kuin tulppa\nmaksoittuneesta verestä, joka sydämeen tunkeuduttuaan tappoi heti.\n\nSaattoihan hyvinkin ajatella, että mustalaisvaimo oli kuullut\ntämäntapaisista tapahtumista ja ennustanut että Mariellekin saattaisi\nkäydä niin. -- Tyttö raukka, tyttö raukka -- ja Cold raukka myös,\ntietysti hän nyt kärsi sekä sydämentuskia että omantunnon vaivoja,\nsillä hän ei suinkaan ollut tunteeton mies -- eikä mikään huono ihminen.\n\nVoi hyvä Jumala, mitä hyödytti häntä nyt, että hän aina oli vihannut\ntaikauskoa ja mystiikkaa -- ei, ei vihannut, hän oli ennemminkin\nhalveksinut kaikkea sentapaista, hymyillyt sille ylimielisesti. Nyt\nvasta hän vihasi sitä -- nyt, kun hän tunsi, että tuo kaamea yritti\ntunkeutua hänen sieluunsa, myrkyttää sen petoksen inhottavilla\nhuuruilla.\n\nNiin, sillä kaikki tuo ennusteleminen -- myrkkyä se oli! Oi Jumala,\nsurut ja onnettomuudet, kaikkein raskaimmatkin -- saihan ihminen\ntaakkojen lisääntyessä myös lisävoimia kantaakseen niitä. Kun vain\nosasi nähdä tien selkeänä edessään, kohdata onnettomuudet avoimin\nsilmin, auttoi järki säilyttämään tasapainon. Mutta jos alkoi kysyä\nitseltään, piilikö tämän armottoman kohtalon takana salaperäisiä\nvoimia, joita kukaan ei hallinnut, jos rupesi etsimään salattuja\ntarkoituksia kaikessa tässä läpitunkemattomassa pimeydessä -- ei,\nsilloin oli elämä mahdotonta kantaa. Pimeys on aina pahaa, se tekee\njalan epävarmaksi, mielen pimeänaraksi, häilyväksi, heikoksi.\n\nJa sitä paitsi, millaisia vastenmielisiä, alhaisia edustajia näillä\npimeydenvalloilla olikaan palveluksessaan, näillä valloilla, joiden\nolemassaoloa taikausko edellytti! Yliluonnollinen maailma, joka lähetti\ntiedoituksensa inhottavien, näpistelevien tai puolihupsujen akkojen,\nrasvaisten korttilappujen tai alhaisten juorujen välityksellä! Hyi,\nhyi, oli kuin tämäntapaisen pelkkä kosketuskin olisi saastuttanut --\nsurut ja kärsimykset, tuska ja epätoivo, kaikki peittyi mädännäisyyden\ninhottavaan, petolliseen väritykseen ja muodottomuuteen -- ei ei! Voi\nHerra Jumala, minä olen kyllä heikko, paljon heikompi kuin tiesinkään.\nMutta varjele minua tulemasta niin heikoksi, että alan kuunnella\nennusteluja ja merkkienselittelyjä -- nimitäthän sinä sellaista omassa\nSanassasi pahennukseksi Herran silmissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDorthea päätti mennä kirkkoon tänä sunnuntaina ja ottaa mukaansa viisi\nvanhinta lastaan. Nimismies liittyi seuraksi, joten he tänään täyttivät\nkoko isännöitsijän penkin. Ja lehterille oli Brovoldin palveluskunta\nkokoontunut täysilukuisena.\n\nHän istui kenties viimeisen kerran penkissään, ajatteli Dorthea; tämä\noli kuin hyvästijättöä, ja sen vuoksi juhlallista, vaikkakin pastori\nMuus tapansa mukaan saarnasi hyvin kauan ja pitkäveteisesti. Mutta\nhänen messuäänensä oli kaunis. Ja nuo tutut kasvot ympärillä, joille\nDorthea sydämessään jätti hyvästit, urkujensoitto ja virrenveisuu\nliikutti häntä syvästi. Useaan otteeseen täyttivät lämpimät kyynelet\nhänen silmänsä hänen istuessaan siinä ajatuksiinsa painuneena saarnan\naikana ja pidellessään Birgitteä, joka kesken kaiken alkoi nuokkua.\nPikku Elisabet nukkui rauhallisesti Haagen Lundin sylissä -- hän\nja Rikke olivat luottavaisesti turvautuneet tuohon ystävälliseen\njättiläiseen, joka täysin oli hyväksynyt osansa näiden kahden\nkultaisena isoisänä.\n\nAurinko paistoi sunnuntaisen heleästi, kun he tulivat ulos kirkosta.\nLiikkuessaan hitaasti kirkkomaan veräjää päin ja tervehtiessään\nmilloin toista, milloin toista ryhmää, joka vaelteli hautojen välissä\nnähdäkseen rakkaittensa lepopaikat, Dorthea ajatteli alakuloisena:\ntäällä olisi hänenkin Jørgeninsä levännyt. Voi, itse asiassa oli kai\nkutakuinkin samantekevää, luovutammeko rakkaittemme tomumajan haudan\nsuojaan vai tietääkö yksin Herra, missä ihmisen maalliset jäännökset\nmaatuvat, metsän peitossa vaiko meren pohjalla. Ja sentään hän toivoi\nkatkerasti, että hän olisi saanut laskea Thestrupin hautaan, jonne\nhänetkin kerran kätkettäisiin, miehensä viereen. Eikö Jørgenin ruumista\nkoskaan löydettäisi --?\n\n-- Ja täällä vanhan kirkon juurella oli niin kaunista, kun aurinko\nniinkuin nyt valaisi lehmusten ja vaahteroiden suuria tiheitä latvoja\nja kun kellojen soitto kantautui yli suvisen tienoon. Voi, olihan\nsynnillistä, että hän edes silmänräpäyksen verran saattoi ajatella\nnäin, vaikkakin hän kulki tässä ja talutteli pikkutyttöjään, ja nuo\nkolme poikaa kulkivat hänen edessään pitkin tietä. Mutta viime ajan\nkaikki järkytykset olivat jättäneet hänen sydämeensä niin syvän\nväsymyksen, ettei hän voinut sille mitään. Mutta tietenkään hän\nei tosissaan sitä tarkoittanut -- ja sittenkin se häivähti hänen\nsielussaan -- kunpa olisikin saanut jäädä tänne, saanut ojentaa\nväsyneet jäsenensä rakastetun viereen, mullassa, noiden vihreiden\nlehmusten alla.\n\nHänen murheelliset mietiskelynsä keskeytyivät, kun pastori Muus\ntuli hänen luokseen ja tervehti häntä. Pastori tahtoi välttämättä,\nettä Dorthea-rouva seuralaisineen tulisi pappilaan nauttimaan\nhieman virvokkeita. Samalla voisi nimismies Lunde tarkastella niitä\nrakennuksen korjaustöitä, jotka hän oli pannut siellä käyntiin -- ja\neikö Liseä ja Gitteä haluttanut leikkiä hänen pikkutyttöjensä kanssa\nheidän hienossa uudessa nukkekodissaan? Hän taputti ystävällisesti\nElisabetia ja Birgitteä päälaelle.\n\nDorthean täytyi vastata, ettei hän ennättänyt, kiitos vain. Mutta\nhänen piti joutua kotiin solmimaan seppelettä -- hänen täytyisi ajaa\nFenstadiin nyt iltapäivällä viedäkseen Langsethin neitsyelle viimeisen\ntervehdyksensä; olivathan hautajaiset huomenna.\n\nNo niinhän ne olivat, vastasi pastori Muus harmissaan. Oli tunnettua\nettä pastori Muus oli melkoisen laiska, kun kysymyksessä ei\nsuorastaan ollut pappilan maitten raivaus ja parantaminen -- hän ei\njuuri ollut mielissään, kun hänen oli tehtävä ylimääräisiä matkoja\nkappeliseurakuntiensa kirkkoihin. Mutta kapteeni von Cold oli\nehdottomasti vaatinut, että hänen taloudenhoitajattarensa haudattaisiin\narkipäivänä -- kapteeni tahtoi osoittaa vainajalle niin suurta\nkunniaa kuin suinkin. No niin, pastori ei siis tahtonut pidättää\nrouva Thestrupia kauemmin. Mutta eräs asia vielä: hän oli kuullut\nettä rouva panisi toimeen huutokaupan, ennen muuttoaan tehtaalta.\nNyt pastori oli ajatellut kysyä, eikö hän sitä ennen tahtoisi myydä\nosan irtaimistoaan, jota pastori voisi tarvita pappilansa uusittuihin\nhuoneihin. Erikoisesti pappi ajatteli suurta kaunista verhovuodetta,\njoka rouva Dorthealla oli arkihuoneessaan -- sen pastori ja hänen\nvaimonsa halusivat hankkia piispankamariin.\n\nKiusaantuneena Dorthea vastasi, että voisihan herra pastori jonakin\npäivänä tulla Brovoldiin, niin he voisivat keskustella asiasta.\n\n-- Eihän hän voisi viedä vuodetta mukanaan. Mutta sittenkin -- se oli\nollut heidän aviovuoteensa, joka oli suojannut heidän autuaallisinta\nhellyyttään ja jossa heidän lapsensa olivat saaneet elämän lahjan. Ja\njossa hän oli toivonut heidän molempien kerran saavan sulkea silmänsä\n-- ja, mikäli Jumala salli, toisen verraten pian toisen jälkeen.\n-- Mutta mukanaan hän ei saattanut sitä viedä -- ja yksinäiselle\nleskivaimolle se sentään oli vain murheellinen muistomerkki.\n\nJa sittenkin, piispanvuode! Häntä eivät juuri viehättäneet piispat ja\npiispattaret, tutustuttuaan heihin pappilan emäntänä. Itse asiassa,\nkehitysaikanaan pappilassa ja vietettyään nuoruutensa toisessa hän oli\nsaanut jonkin verran vastenmielisyyttä hengellistä säätyä kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"On parasta että tulet ajomiehekseni\", sanoi Dorthea Klaulle. Hän\nkatsahti tyytyväisenä aikaansaannokseensa, jonka oli asettanut koriin,\nennen kuin käänsi liinan kulmat sen suojaksi ja pani kannen päälle --\nsuuri seppele oli solmittu puutarhan kauneimmista ruusuista ja kesän\nkukkasista. \"Kapteeni on osoittanut niin paljon hyvyyttä sinua kohtaan,\nettä sinun täytyy puolestasi osoittaa Langsethin neitsyelle kunniaa. Ja\nsinä ja Vilhelm olette liian nuoria, ottaaksenne osaa surusaattueeseen\nhuomenna.\"\n\nKlaus katsahti alas: \"Eikö joku toinen voisi olla äidin ajomiehenä?\nMinä -- minun vatsani on niin kipeä tänään.\"\n\n\"Onko, Klaus -- en huomannut mitään kun söimme päivällistä.\"\n\n\"Ei, tunsin sen vasta myöhemmin. Ja olen varma, että tulen sairaaksi --\nannan ylen --\"\n\n\"No mutta onko sinun laitasi niin huonosti?\"\n\n\"Niin, jos minun vain täytyy katsoa häntä, niin --\", sanoi Klaus\nkiihkeästi. \"Hänhän on ollut kuollut jo toista viikkoa. Ja ruumista\ntäytyy aina katsoa, näin maalla. Siitä ei koskaan pääse.\"\n\nDortheaa itseäänkin kammotti sama asia. Sitten hän nyökäytti päätään:\n\"No niin, pääset siis siitä.\" Mutta hän ei saattanut olla lisäämättä,\nhiukan ivallisesti: \"Sehän on hyvin luonnollinen tunne. Mutta luulin\nvain, että sinä, joka tahdot sotilaaksi --\"\n\n\"Sehän on aivan toista\", alkoi Klaus kiihkeästi. Mutta äiti ojensi\nhänelle korin seppeleineen, ja Klaus lähti kiireesti huoneesta, kori\nkäsivarrellaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoten Dorthea oli itse ohjaksissa. -- Ei, hän ei halunnut nähdä\nMarien ruumista eikä myös tavata jälleen kapteenia, hän ajatteli,\najaessaan ulos metsästä ja nähdessään vanha talon kummulla, suomaan\nyläpuolella. Pienet suonsilmät välähtelivät sinisinä, ja pajupensaiden\nlehdet loistivat rasvankiiltävinä -- koko suo uhkui nyt villiä\nhedelmällisyyttä ja kukkasrikkautta, täällä oli lemmenkukkaa,\nvoikukkaa, pienten valkoisten tähtikukkien utumaisen keveitä päiviä,\nkimaltavaa suovillaa. Niin, suvi oli tullut.\n\nKarja kulki suonreunan viereisellä laitumella, sitä ei siis vielä ollut\nviety tunturimajalle. Kapteeni oli kenties päättänyt pitää sen kotona,\nkoska se oli myytävä, kuten hänen, Dortheankin, oli myytävä omansa.\n\nFenstadissa vallitsi aikamoinen hyörinä, mutta kapteeni itse ei ollut\nhäntä vastaanottamassa. Vieras, kaupunkilaisittain pukeutunut nainen\ntuli ovelle vastaan ja kutsui hänet sisään. Yhdennäköisyys Marie\nLangsethin kanssa oli silmäänpistävä, vaikkakin vieras oli vanhempi\neikä yhtä kaunis. Hän olikin vainajan sisar, ja hänen nimensä oli rouva\nKaxrud. He vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, ja rouva Thestrup\nesitti surunvalittelunsa.\n\n\"Niin, ikävä kyllä en voi pyytää teitä katsomaan sisartani -- kapteeni\nantoi naulita kiinni arkun jo muutama päivä sitten. Mutta kenties\nhaluatte kuitenkin nähdä _sen_ ja itse asettaa kauniin seppeleenne\nkannelle.\"\n\nDorthealta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän seurasi rouva Kaxrudia\nsuurtupaan.\n\nSiellä oli musta arkku, kahdelle jalustalle nostettuna -- kuinka\npieneltä se näyttikään isossa tuvassa! Huone oli olevinaan vielä\nentistäänkin autiompi himmeässä auringonvalossa, joka siivilöityi\nlakanoiden peittämistä ikkunoista. Ja tyhjyyttä yhä tehosti se, ettei\ntäällä nyt ollut kapteenin tavaroita, jotka tavallisissa oloissa\ntäyttivät paikat -- kirjoja, aseita, soittimia. Klavikordi oli poissa.\nJa poissa muotokuva sohvan yläpuolelta -- palanen seinäpintaa, hiukan\nvähemmän kauhtunut ja pölyinen kuin muu hirsiseinä, oli ainoa,\nmikä enää muistutti rouva von Coldista. Ja arkussa oli kapteenin\nrakastajattaren ruumis jo alkanut mädätä -- ruumiinhaju oli hyvinkin\ntuntuva, ja Dorthea huomasi, että arkun alta oli vastikään kuivattu\nlattiaa kostealla rievulla.\n\nHänen ei ollut vaikeata uhrata Marien tomulle säädyllistä kyynelmäärää,\nkun hän asetti seppeleensä toisten seppelten viereen, jotka koristivat\narkkua. Seppeleitä ei ollut aivan vähän -- kuusi, eikä talonpoikaisten\ntapana aina ollut lähettää seppelettä. Neitsyt oli kuitenkin nauttinut\nnaapurien ystävällistä kunnioitusta, siitä huolimatta että hänen\nkäytöksessään oli tuomittavaa. Dorthea itki vilpittömästi, nenäliina\npainettuna silmilleen -- ja nenälle: vainaja oli ollut hyvä, kaunis,\nahkera, toimissaan uskollinen -- ja suhteensa synnillisyyden hän oli\nsovittanut hengellään, niin että taivas varmasti oli antanut hänelle\nanteeksi.\n\nSen jälkeen Dorthean täytyi istua ja nauttia rouva Kaxrudin tarjoamaa\nsokerikaakkua ja lasillisen viiniä. Rouvan aviopuolisokin tuli sisään\n-- pitkä mies, jolla oli laihat, terävät ja punakat kasvot, tukka\nkammattuna sotilasmaisesti, niskassa pitkä, mustalla nauhalla kiedottu\nhiuspalmikko. Hänestä uhosi vastenmielinen kirpeä haju, joka sekaantui\nruumiinhajuun ja pölyyn ja kukkastuoksuun paahtavan kuumassa huoneessa.\nDorthean oli työläs niellä kaakunviipaleita, ja viini kihosi hänelle\npäähän, jo ensi lasilta. Mutta hänen täytyi istua hiukan ja juoda vielä\npuoli lasillista, ennen kuin hän säädyllisyyden muotoja noudattaen\nsaattoi jättää hyvästi suruväelle.\n\nKapteeni pysytteli huoneessaan, hän ei rouva Kaxrudin kertoman mukaan\nvoinut hyvin.\n\nDorthea luuli näkevänsä häivähdyksen kapteenin kasvoista yläkerran\nikkunaruudun takaa, noustessaan ajopeleihinsä. Cold koetti kai upottaa\nomantunnonvaivojaan norjalaisen Letheen. Mutta joka tapauksessa\noli pidetty huolta, että Marie sai säätynsä mukaiset hautajaiset.\nKulkiessaan keittiön ohi Dorthea oli tuntenut hajusta, että talossa\npaistettiin ja leivottiin, ja ruumishuone oli oikein sievästi\njärjestetty -- karhunmarjaseppeleitä oli kiinnitetty lakanoihin, jotka\nriippuivat ikkunain ja peilien edessä, arkulla oli kynttilänjalkoja\nja lattialla katajanhavuja. Ei, rouva Kaxrudista näki kyllä, että hän\nsaisi asiat luistamaan kuten pitikin.\n\nDorthea-rouva ei ollut saattanut kysyä lapsista. Miten kapteeni aikoi\nmenetellä Margreten suhteen?\n\nSilloin hän huomasi, ajaessaan ankkalammikon ohi, että lapsi seisoi\npienellä, veteen pistävällä sillalla. Vanha pesusoikko uiskenteli aivan\nlähellä, ja Grete tavoitteli sitä paljaalla pikku jalallaan, laulellen\nitsekseen iloisesti ja helakalla äänellä.\n\nDorthea huusi hänelle kovalla äänellä, mutta pienokainen ei ainakaan\nollut kuulevinaan. Dorthean täytyi kiivetä vaunuista ja kiertää lammen\nympäri saadakseen lapsen pois vaaralliselta leikkipaikalta. Nyt hän\nkuuli mitä Margrete lauloi:\n\n    Sana mennä nyt saa ison taipalen taa\n    Inkeri Törjelle asti:\n    hän olkoon kiltti ja rouvan luo\n    avuks saapukoon sukkelasti,\n    sillä mirri on mennyt pois, pois, pois\n    ja hiiret ruokakomerossa\n    nyt voin ja leivän syö --\n    Ja ensin surukaavuissaan\n    tuli rottain joukot,\n    ja sitten hiiret saapuivat\n    ja täytti kaikki loukot --\n\n\"Tulepas tänne minun luokseni, Grete-muori\", huusi Dorthea. Häntä\nkiusasi jollain tavoin tuo iloinen lastenkamarilaulu, jota pienokainen\nlauleli ja joka nähtävästi oli kotoisten tapahtumien pohjalta syntynyt\n-- ja näistä tapahtumista ei lapsi käsittänyt mitään. \"Etkö tahdo tulla\ntänne tervehtimään --\"\n\n\"Nää on mun ankanpoikiani\", sanoi Grete säteillen ja osoitti poikuetta,\njoka veti vanan lammikon savenharmaaseen pintaan paetessaan vastarannan\npuolelle.\n\n\"Ovatko! Mutta tule nyt tänne minun luokseni -- kuljemmeko ympäri, niin\nvoit paremmin näyttää minulle ankanpoikasi.\"\n\nMargrete lähti pyykkisillalta. Hänen paljasjalkaisuutensa ei ehkä\naiheutunut laiminlyönnistä -- Dorthea tiesi kokemuksesta, että\npikkulapset haluavat juosta avojaloin kesällä. Rikke riisui sukkansa ja\nkenkänsä heti, kun hän hetkenkään oli vailla silmälläpitoa.\n\nLapsi oli kaunis pieni tyttö, kiiltävät vaaleanruskeat hiussuortuvat\nkehystivät hänen hienoja ruusuisia kasvojaan. Hän muistutti jonkin\nverran kiinalaista posliininukkea, sillä hänen silmänsä olivat hiukan\nvinosti kasvoissa, ja nauraessaan hän sulki ne puolittain, hänelle\nominaisella, veitikkamaisella tavalla. Nytkin hän nauroi, pannessaan\nkätensä Dorthea-rouvan käteen ja uskoessaan rouvalle: \"Marie-täti,\ntiedätkös missä hän on -- hän on kuollut!\" Hänen pienet kasvonsa\nsäteilivät ylpeydestä.\n\nEi kannattanut ruveta selittämään tyttörievulle mitään -- onnellisinta\noli niin kauan kuin hän ei ymmärtänyt, mitä oli kadottanut. Niin\nettä Dorthea sanoi vain: \"Tiedän sen, karitsainen -- mutta mene nyt\nMagnillen luo, että saat kuivaa yllesi.\"\n\n\"Ja meille tulee hautajaiset -- hautajaiset -- Marie-tädille tulee\nhautajaiset.\"\n\n\"Niinpä niin -- ja nyt leivotaan kaakkuja hautajaisiin. Jos nyt juokset\nkeittiöön, saat varmasti maistiaisia.\"\n\nVasta kun näki että Grete oli varmassa tallessa tuvanoven takana,\nDorthea astui jälleen vaunuihinsa ja ajoi eteenpäin.\n\nKääntyessään metsätielle hän kuuli koiran haukuntaa, ja jokin olento\nkohosi kanervikosta tien reunalla. Mies tuli häntä vastaan hattu\nkädessä -- yllä vihreä metsästystakki, pyssy olalla hän näytti\ntavallista nuoremmalta ja terveemmältä; hän ei Dorthean mielestä ollut\nyhtä turpea kuin ennen, ja kasvoista oli pöhötys sulanut.\n\n\"Olen istunut täällä odottamassa teitä, rouva Thestrup.\" Hän pani\ntoisen kätensä vaunujen reunalle ja katsahti rouvaa kasvoihin. \"En\noikein tietänyt, käydäkö teillä jäähyväisillä -- vaiko peräytyä\nvelvollisuudesta, joka pelotti minua\" -- hän naurahti kuin\nitseään pilkaten -- \"ja ennemminkin kirjoittaa teille saavuttuani\nKööpenhaminaan. -- Mutta sitten näin teidän ajavan taloon. Ja niin\npäätin odottaa paluutanne tässä.\"\n\nNo niin, olihan tämä sentään parempaa kuin jos mies olisi maannut\ntukkihumalassa huoneessaan. \"Niin -- nyt kai me sitten tapaamme\nviimeisen kerran, kapteeni Cold.\"\n\n\"Hyvinkin todennäköisesti. Ja tiedättekö, Dorthea -- tämä ajatus tekee\nminut niin äärettömän surulliseksi! Teillä on suurempi sija kuin\nkenties aavistattekaan liiankin laajassa sydämessäni.\" Jälleen hän\nnaurahti alakuloisesti. \"Mutta kaiken kaikkiaan ansaitsette kiitoksen,\nsydämellisen kiitoksen, rakas ystävä, siitä mitä olette minulle näinä\nvuosina ollut. Eikä vähimmän\", hän lisäsi hiljaa, \"siitä mitä olette\ntehnyt Marie-raukkani puolesta. Pidän arvossa uljasta taisteluanne\nyrittäessänne riistää kuolemalta saaliinsa. Mutta se oli siis säädetty\nepäonnistumaan --\"\n\n\"Niin --\"\n\n\"Olette itkenyt -- silmänne ovat punareunaisot. Voi Dorthea, teistä kai\nminä olen epäinhimillinen --\"\n\n\"Tiedänhän hyvin ettette _ole_ epäinhimillinen, Cold.\" Hän kohotti\nharteitaan. \"Ette ole erilainen kuin miehet yleensä. Mutta _kauniisti_\nette ole menetellyt, se on totinen tosi.\"\n\n\"En, siinä te kai olette oikeassa. Mutta sallikaa minun muistuttaa\nteille omaa mietelausettanne, jonka kerran kuulin teiltä: _L'amour\nc'est un plaisir, l'honneur c'est un devoir.\"_\n\n\"Marie Langseth sai maksaa kalliisti tämän nautinnon, Cold.\"\n\n\"Sai, mutta -- itse asiassa saamme me kaikki maksaa siitä kalliisti,\ntavalla tai toisella, kuten itsekin tiedätte, Dorthea!\"\n\n\"Ehkäpä. Mutta kaikki riippuu siitä, kannattiko meidän maksaa niin\npaljon saamastamme rakkaudesta vai eikö kannattanut --\"\n\n\"-- tarkoitatteko, että Marie maksoi rakkaudestaan liikaa? Enpä tiedä.\nNäittehän hänen sisarensa, eikö niin, ja miehen, nahkuri Kaxrudin?\n-- Ettekö usko että Marie oli onnellisempi laillistamattomassa\nsuhteessaan, kuin jos hänestä olisi tullut kunniallinen rouva -- jonkun\ntuollaisen Kaxrudin avulla?\"\n\n\"Kenties. Mutta oman kertomanne mukaan ajattelitte toisin silloin, kun\nesititte hänelle sovinnaisavioliittoa -- kun hän ensimmäistä kertaa oli\nraskaana teistä --\"\n\n\"Niin esitinkin. Mutta Marie oli tapansa mukaan älykkäämpi meistä\nkahdesta.\"\n\n\"Ja kaiken hänen älynsä seurauksena hänet lasketaan huomenna hautaan.\"\n\n\"Voi, Dorthea! Luuletteko, että valittaisin, jos _minut_ olisi\nhaudattava huomenna -- ellei yksi ainoa asia olisi esteenä: minulle\non aina _le devoir_, aktiivisesti toimivana miehenä, ollut kalliimpi\nrakkauden iloja. Ja ollut aina\", hän lisäsi hiljaa, kuin olisi puhunut\nitselleen. \"Kalliimpi kuin oma vaimoni -- ja sentään palvoin häntä --\noli minulle ammattini edellyttämä toiminta!\"\n\n\"No niin, kapteeni Cold -- kunpa jälleen löytäisitte sielunrauhanne\nahkerassa työssä! Toivon teille kaikkea hyvää, sen te kyllä tiedätte.\"\n\n\"Tunnen sen, Dorthea.\" Hän tarttui rouvan käteen ja suuteli sitä\ntulisesti.\n\n\"Entäs Karl?\" kysyi rouva Thestrup. \"Mitä hän pitää siitä, kun hänen\nnyt on lähettävä Tanskaan?\"\n\n\"Hän _ei_ siitä pidä!\" Kapteeni naurahti. \"Hän on todellakin\nhämmästyttänyt minua. En aavistanutkaan, että poika olisi niin\nsydämestään kiintynyt Fenstadiin ja kaikkeen täkäläiseen. Koetan\nmaalailla hänen eteensä tulevaisuuden Aunsøgaardissa niin herkullisin\nviirein kuin vain osaan, mutta häntä ei tosiaankaan tunnu houkuttelevan\najatus että hän joutuisi elämää herraskartanoelämää Tanskassa.\"\n\n\"Mutta sehän on sentään hänen kotimaansa.\"\n\n\"No niin, se ei kyllä paljon merkitse. Hänhän oli aivan peukaloinen\nsilloin, kun muutimme tänne, ettei hän muista mitään kotimaastaan.\"\n\n\"Karl tottuu kai vähitellen uuteen elämään. Ja silloin hän tuskin\nsuostuisi vaihtamaan sitä täkäläiseen. -- Ja entäs Margrete?\" kysyi\nDorthea sitten. \"Oletteko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tyttärenne\nvaralta?\"\n\n\"Kaxrudit ottavat hänet omakseen\", sanoi Cold, ja hänen ilmeensä\nsynkkeni huomattavasti. \"Näissä olosuhteissa se ratkaisu on paras.\nHeidän taloudellinen asemansa on hyvä. Ja hänen tätinsä on sentään\nreilu ja kunnollinen ihminen. Hän muistuttaa jonkin verran Marieta.\"\n\n\"Toivokaamme. -- Ja hyvästi nyt, kapteeni Cold, ja kaikkea hyvää!\"\n\n\"Hyvästi!\" Jälleen kapteeni suuteli hänen kättään, lämpimästi ja\npitkään. \"Hyvästi, te herttainen ihminen!\"\n\n\"-- ja tervehtikää lapsianne, ennen kaikkea ystäviäni Klauta ja\nBertelia\", hän huusi, kun vaunut jo vyöryivät edelleen. Hän seisoi\ntiellä ja heilutti vihreää metsästyshattuaan, kun Dorthea katsahti\nviimeisen kerran taakseen, tien kääntyessä jyrkästi metsään.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHaagen Lunde osoittautui hyväksi tueksi Dorthea-rouvalle. Hän sai\njärjestykseen kaikki ne lainopilliset muodollisuudet, jotka olivat\ntarpeen, ennen kuin Thestrupin kuolinpesä voitiin lopullisesti\nselvittää, vieläpä teki matkan Kristianiaan neuvotellakseen asioista\nsikäläisten viranomaisten luona ja saattoi Dorthean kosketuksiin erään\nasianajajan kanssa, jonka hän tunsi ja johon hänen mielestään saattoi\nluottaa.\n\nHän arvioi asiantuntevasti Brovoldin irtaimiston ja neuvoi Dorthealle\nalimmat hinnat, jotka saattaisi hyväksyä. Ellei Dorthea saisi jostakin\neläimestä näitä hintoja, hän lupasi itse ostaa ne; hän voisi kyllä\nedullisesti sijoittaa ne.\n\nJørgen Thestrup oli tavattaessa aina tullut hyvin toimeen nimismies\nLunden kanssa. Mutta kieltää ei voinut, että isännöitsijän ja\ntalonpojan välillä aina oli vallinnut eräänlainen vierauden tunne.\nMolemmille miehille oli ominaista jyrkkä itsetunto, ja tietoisuus että\nhe kuuluivat eri säätyihin, saattoi heidät molemmat suhtautumaan jonkin\nverran pidättyvästi toinen toiseensa. Joka tapauksessa oli yhdistäviä\nsiltoja kyllin, joilla he voivat ystävinä tavata toisensa -- molemmat\nolivat innokkaita patriootteja, harrastaen omilla aloillaan kaikkea\nyhteishyvää.\n\nNyt oli ikään kuin toisin, kun Thestrupia ei enää ollut. Haagen Lunde\nhuolehti suorastaan isällisesti Dorthean asioista, ja Dorthea tunsi\nnyt, että todellinen perhesuhde yhdisti hänet äidin aviopuolisoon.\nHänen kodissaan saavutti Lunde ennen pitkää isoisän aseman.\n\nKyllähän Vilhelm ja Klaus kutsuivat häntä yhä edelleen \"nimismieheksi\",\nja Bertel ujosteli siinä määrin kaikkia outoja ihmisiä, ettei hän\nmilloinkaan puhunut vieraalle, ellei tämä kysynyt jotain häneltä. Mutta\nkaikki kolme pikkutyttöä olivat täydellisesti lahjoittaneet sydämensä\nvastalöydetylle \"Haakon-isoisälle\". He kulkea tepsuttelivat hänen\njäljessään missä ikinä hän liikkuin kotona Brovoldissa; he riitelivät\nkuka kulloinkin saisi pitää häntä kädestä -- ja perästäpäin he\nkertoivat äidille mitä ihmeellisimpiä juttuja, joita he olivat kuulleet\n\"isoisältä\" -- leikillisiä juttuja ja hauskoja eläintarinoita, mutta\nmyös sellaista, josta Dorthea ei oikein pitänyt. Hämmästyksekseen hän\nhuomasi, että vieläpä tämä hyvin valistunut ja toimellinen talonpoika\nuskoi sellaisiin olentoihin kuin tonttuihin ja keijuihin ja luuli,\nettä ihmiset, jotka elävässä elämässä olivat muuttaneet rajamerkkejä\ntalonpoikien tilojen välillä, vielä kuoltuaan kummittelivat.\n\nTämä oli eräs syy, minkä vuoksi häntä epäilytti lähettää pikku Elisabet\nnimismiehen mukana äidin luo.\n\nMuuten oli paljonkin, joka painoi vaa'an sinnepäin. Haagen Halvorsen\noli oikeassa sanoessaan, että tyttölapsi oli ohut ja kalpea, hänelle\nolisi kyllä hyväksi joutua Lundeen ja syödä voita ja kermaa niin paljon\nkuin jaksoi. Ja Dorthea oli usein huomannut, että äidit, jotka omia\nlapsiaan kohtaan osoittivat liioiteltua kovuutta tai kylmäkiskoisuutta,\nolivat sen sijaan mitä hellimmät ja hemmottelevimmat isoäiteinä.\nEi ollut, ollenkaan epätodenmukaista, että äiti ottaisi pienen\nnimikkolapsensa hellästi vastaan, niin, että hän suorastaan kilpailisi\nnimismiehen kanssa siitä, kumpi hemmottelisi enemmän. Sillä Haagen\nLunden ja Elisabetin välit olivat tavattoman herttaiset.\n\nPikku tyttö oli oikeastaan hyvin kaunis lapsi -- hän oli enimmän\nDorthean näköinen: sinisilmäinen, piirteet kauniit, hyvin vaaleat\nsilkkihiukset. Mutta vaikkakaan hän ei ollut koskaan ollut kivulloinen\nkuten Bertel, hän pysyi heiveröisenä ja oli aina kovin kalpea. Hän\noli myös kasvanut nopeasti, niin että oli melkein yhtä pitkä kuin\nkukoistava, kahta vuotta vanhempi sisar. Aikuisten seurassa hän\noli enimmäkseen kovin hiljainen, mutta saattoi olla hyvinkin raju\npeuhatessaan ulkona lasitehtaan lapsien kanssa tai kotieläinten\nparissa. Koulussa hän ei edistynyt, mutta eihän hän ollutkaan vasta\nkuin viisivuotias -- vaikka lukupäätä hänelle tuskin koskaan tulisi.\nSen sijaan hän näytti kehittyvän käteväksi -- hän neuloi ja ompeli ja\nkutoi varsin sievästi nauhaa, ja ikäisekseen hän oli oikea mestari\nkarstaamaan villoja.\n\nJa hän itse oli niin valmis lähtemään Feierfaksin ja \"isoisä Haakonin\"\nmatkaan. Kun Elisabetille oli käynyt selväksi, että kaikki täkäläiset\nkotieläimet myytäisiin -- vieläpä lammas ja hänen karitsansa -- hän\nitki sydäntäsärkevästi. Mutta Haagen Halvorsen lohdutti häntä: kun\nhän tulisi Lundeen, hän saisi isoisältä, ei vain lampaan, vaan myös\nvasikan ja pienenpienen hopealusikankin -- ja sorvauspenkissään isoisä\nsorvaisi kauniita kuppeja ja astioita hänelle, niin että Elisabet voisi\njärjestää leikkitupansa yhtä hienoksi kuin papintyttärien. Jo nyt\nomistivat sekä hän että Birgitte ja Rikke kokoelmittain mitä somimpia\npieniä puulusikoita, leipomalautoja ja mankelikaulaimia, joita isoisä\nveisteli heille, kun he iltaisin istuivat ulkona puupinon luona --\nisoisä oli tavattoman kätevä tuollaisessa. Mutta Elisabet oli kyllä\nsaanut kaikkein useimmat.\n\nPikku Kristen ei oikeastaan ollut sairas, mutta täysin kunnossa hän\nei silti ollut. Kenties oli Hannen maito liian vanhaa, hänhän oli\nensin imettänyt Rikkeä. Dorthea alkoi yhä enemmän ja enemmän ajatella,\neikö hänen pitäisi luovuttaa Elisabetia isovanhemmilleen. Hänen oma\ntulevaisuutensa oli sentään niin epävarma -- hän ei toistaiseksi ollut\nsaanut tietoa kuinka suuri eläke hänelle myönnettäisiin. Ja vaikkakin\nmonet heidän vanhat ystävänsä, Thestrupin ja hänen, kirjoittivat\nrohkaisevasti ja sanoivat, että hän siellä rannikkokaupungissa varmasti\nvoisi saada vaatimattoman leipänsä pitämällä poikakoulua, oli sekin\nsentään epävarma pohjaksi. Eikä hän ollenkaan epäillyt sitä, että\nElisabetia pidettäisiin Lundessa kuin kukkaa kämmenellä.\n\nMutta eräänä postipäivänä toi Vilhelm päivällisaikaan ison kirjeen\nhänelle. Iloisesti hämmästyneenä Dorthea huomasi, että päällekirjoitus\noli Lauridz Wintherin käsialaa. Hän ei ollut osannut odottaa saavansa\nniin nopeaa vastausta kirjeeseensä, jossa hän oli ilmoittanut\nThestrupin kohtalosta. Syvän liikutuksen vallassa Dorthea mursi sinetit.\n\n    Randrupin pappilassa, 28 päivänä kesäkuuta 1793.\n\n    Rakas kallis Dorothea!\n\n    Syvästi kauhistuneena ja järkyttyneenä olen juuri siitä\n    kirjeestä, jonka vaimoni sai Kristianiasta serkuiltaan, saanut\n    tietää, miten hirvittävä kohtalonisku Teitä on kohdannut:\n    meidän Thestrupiamme ei enää ole olemassa! Kolme kuukautta\n    on jo ehtinyt kulua siitä onnettomuuden illasta, jolloin hän\n    lähti kodistaan ja Teidän tyköänne, ja nyt vasta saamme siitä\n    tietää täällä syrjäisessä Tanskan sopessa. Voi armas Dorothea,\n    kunpa osaisin esittää Teille koko myötätuntoni, niin myös syvän\n    ahdistuksen tunteeni, kun ajattelen Teidän sydänhaavaanne,\n    Teidän tuskaanne, Teidän kaipaustanne, Teidän yksinäisyyttänne!\n    Teidän on tietäminen, kuinka syvästi otan osaa suruunne.\n    Minullekin merkitsee Thestrupin poismeno kaikkein rakkaimman\n    ystävän menetystä, nuoruuteni ainoan ystävän. Tiedättehän miten\n    lujilla sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä jo varhaisimmasta\n    lapsuudestani olen ollut sidottuna serkkuuni Jørgeniin. Niin,\n    kaukaisessa syntymäkaupungissani viettämiltäni lapsuudenpäiviltä\n    olen säilyttänyt rakkaan, nyt niin pyhän muiston\n    leikkitoveristani Jørgenistä. Ainoa, mitä oikeastaan Trondheimin\n    vuosiltani muistan, onkin kuinka Jørgen ja minä vietimme ihanat\n    sunnuntai-iltapäivät isäni toimittaessa iltajumalanpalvelusta\n    tuomiokirkossa. Silloin elimme onnellisia hetkiä, yhdessä\n    leikkien kirkon raunioituneessa osassa. Auringonsäteet kultasivat\n    ihanasti vihreän ruohon luhistuneiden kivipilarien välissä.\n    Me kaksi pikkupoikaa poimimme kypsiä vadelmia, joita versoi\n    maatuneilla raunioilla, ja juoksimme naattaa, puikkelehtien ulos\n    ja sisään kirkon kunnia-arvoisten seinien raunioituneista ovi-\n    ja ikkuna-aukoista. Miten sanomattomasti kaivaten odotinkaan\n    Jørgen-serkkuni saapumista, kun äiti oli kertonut minulle\n    Thestrup-enon päättäneen lähettää hänet meille kouluajakseen.\n    Miten onnellisia olivatkaan nuoruudenvuodet, jotka vietimme\n    ylioppilaina Kööpenhaminassa, ja miten sykkikään rintani ilosta,\n    kun purjehdin takaisin Norjaan saatuani nimityksen ensimmäisen\n    aviopuolisonne kappalaiseksi, koskapa näin jälleen joutuisin\n    oleskelemaan rakkaan Jørgen-ystäväni lähettyvillä.\n\n    Antakaa anteeksi, rakas Dorothea, että kaipauksestanne huolimatta\n    syvennyn näihin muistoihin, mutta Jørgenhän oli meille molemmille\n    syvästi rakas! Enkä palauta mieleeni näitä yhteisiä muistoja\n    lapsuuden- ja nuoruudenpäiviltämme yksinomaan itsekkäistä syistä,\n    sen huomaatte kun nyt siirryn esittämään Teille suunnitelmaani\n    vanhempien poikienne tulevaisuuden suhteen.\n\n    Kuten epäilemättä muistatte, olimme Jørgen ja minä sopineet, että\n    Vilhelm Adolf ja Klaus jatkaisivat lukujaan katedraalikoulussa\n    ja silloin asuisivat luonamme, ja tämän päätöksen toteuttamista\n    me molemmat, Kristine ja minä, ajattelimme todellisella ilolla.\n    Nythän ovat olosuhteet, kuten luultavasti tiedätte, sikäli\n    muuttuneet, että toimin eräässä Pohjois-Jyllannin syrjäisessä\n    maalaisseurakunnassa. Mutta, rakas Dorothea, tämänhän seikan\n    ei ehdottomasti tarvitse merkitä sitä, että Thestrupin ja\n    minun välilläni solmittu sopimus täydellisesti purettaisiin.\n    Lyhyesti, minun pyyntöni olisi, että Te kaikesta huolimatta\n    lähettäisitte pojat luokseni tänne Randrupin pappilaan. Vaimoni\n    ja minä ottaisimme heidät avosylin vastaan, ja kun virkani hoito\n    jättää minulle paljonkin aikaa (Randrupiin kuuluu vain yksi\n    ainoa kappelikirkko, Gliim) ja minulla on pitkäaikainen kokemus\n    koulunopettajana, luulisin uskaltavani luvata Teille, että\n    poikienne opinnot kuitenkin hoidetaan yhtä huolellisesti, kuin\n    jos he kävisivät katedraalikoulua. Kieltämättä on täkäläinen\n    paikkakunta melko syrjässä, mutta olemme kuitenkin jonkin verran\n    kanssakäymisessä naapuripappien ja Ravnsbjergin, pitäjän ainoan\n    herraskartanon, rakastettavan perheen kanssa. Kartanon omistaja,\n    oikeusneuvos Verner, on muuten kaukainen sukulaisenikin, hänen\n    äidinäitinsä kun oli syntyään Winther ja isoisäni sisar. Muuten\n    ei kai ole yksinomaan pahasta, että nuoret ihmiset viettävät\n    viimeisen kouluvuotensa maalaisessa eristyneisyydessä, jossa\n    liian monet vaikutelmat eivät pääse heitä häiritsemään.\n    Riistaa on runsaasti nummilla pappilan ympärillä, ja oletan\n    että Jørgen-ystäväni pojat jo varhaisina ikävuosinaan ovat\n    tottuneet isänsä lailla metsästyselämän huvituksiin, samoin kuin\n    käsittelemään koiria ja pyssyä.\n\n    Kuitenkin, \"mitä teet, tee se pian\"! Nämä Herramme ja\n    Vapahtajamme sanat uskallan soveltaa tähän tapaukseen, jos kohta\n    toisessa ja maallisemmassa merkityksessä. Olisihan edullisinta,\n    jos poikanne jo ennen tämän kesän päättymistä voisivat saapua\n    tänne ja aloittaa opiskelunsa. Ja nyt olen saanut selville, että\n    heille varautuu edullinen tilaisuus matkustaa tänne mukavasti ja\n    harvinaisen halvasti. Sillä kerronpa, että osa pitäjäläisiäni\n    koettaa lisätä karun, viljelykseen oikeastaan sopimattoman\n    maaperän tuottoa, valmistamalla kuuluisia mustia savipatoja,\n    jotka vetohärkien jälkeen ovat Pohjois-Jyllannin tunnetuinta\n    vientitavaraa. Ja nytpä sattuu niin onnellisesti, että tämän\n    kylän suurimman maanomistajan poika, Seier Andersen Qvistgaard,\n    purjehtii näinä päivinä Norjaan mukanaan venelastillinen näitä\n    jyllantilaisruukkuja, joita hän joka vuosi myy Kristianiassa,\n    mistä niitä edelleen lähetetään lähiympäristöön. Jos nyt\n    poikanne voisivat saapua Kristianiaan noin 1. päivänä elokuuta,\n    heitä siellä olisi vastassa kipparini Anders Qvistgaardin\n    mariagerilainen kaljaasi \"Else Marie\". Hän on luvannut odottaa\n    elokuun 15, päivään ja kysellä heitä usein rouva Bisgaardin\n    luona, missä minun luullakseni he voisivat asua, kunnes kippari\n    Qvistgaard on valmis lähtemään. Hän lupaa sitten laskea heidät\n    maihin Tanskan maaperälle, Mariageriin, mistä he postivaunuissa\n    voivat ajaa Viborgiin, ja sieltä he ilman suuria vaikeuksia\n    pääsevät edelleen tänne Randrupiin. Mikäli ilmastosyyt pakottavat\n    Qvistgaardin laskemaan toiseen satamaan, mikä kuitenkaan tänä\n    vuoden aikana ei liene todennäköistä, on Qvistgaard joku\n    tapauksessa luvannut minulle avustaa heitä pääsemään Randrupiin.\n    Kunnon Qvistgaard on kuitenkin ilmoittanut olevansa valmis\n    kuljettamaan heidät molemmat sopuhintaan, 8:lla taalarilla (mutta\n    heillä täytyy itsellänsä olla eväät). Jos Te varustatte heidät\n    20:llä taalarilla, se riittäisi hyvin kaikkiin matkakuluihin,\n    vieläpä odottamattomiinkin menoihin.\n\n    Ja nyt, rakas Dorothea, toivon Teille sydämestäni kaikkea hyvää.\n    Jumala tukekoon ja lohduttakoon Teitä raskaassa surussanne. Hän,\n    isättömäin Isä, pitäköön kättänsä Teidän suuren lapsilaumanne\n    yllä, niin että Jørgenin ja Teidän sukukuntanne tuottaisi Teille\n    rikasta siunausta ja iloa. Tätä rukoilee täydestä, osaa ottavasta\n    sydämestään Teidän aina uskollinen ystävänne\n\n                                      Lauridz Th. Winther.\n\n    P.S. Kristine liittää tähän tervehdyksensä ja kaikki hyvät\n    toivomuksensa. Myös hän lausuu Vilhelm Adolfin ja Klaun\n    sydämellisen tervetulleiksi hiljaiseen kotiimme Pikku Minamme\n    iloitsee hartaasti saadessaan tutustua kahteen reippaaseen\n    norjalaiseen poikaan ja lähettää Dorothea-tädilleen terveisiä ja\n    suudelman.\n\n                                               Sama\n\nDorthea painoi vaistomaisesti Wintherin kirjeen sydäntään vastaan;\nhelpotuksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Näinhän ratkeaisi\nonnellisesti se kysymys, joka kaikkein enimmän oli häntä piinannut\nja saattanut levottomaksi -- molempien vanhempien poikien lähin\ntulevaisuus.\n\nHehän eivät olleet lapsia enää -- voi, vielä tähän talveen saakka\nhän oli nähtävästi luullut heitä lapsiksi! Mutta he eivät myöskään\nolleet niin täysi-ikäisiä kuin he itse kuvittelivat. He olivat siinä\nvaarallisessa iässä, jolloin nuorukainen kaikista enimmän tarvitsee\nlujan miehenkäden ohjausta. Niin, tämä oli todellakin ystävällisen\nSallimuksen nimenomainen merkki. Kunhan hän vain kahdeksi lähimmäksi\nvuodeksi sai uskoa heidät hyvän Wintherin varmaan turvaan -- Winther\noli jalo ja ymmärtäväinen ihminen, kokenut nuorison ohjaaja, sekä, ja\nsehän ei ollut vähimmän tärkeätä, sydämestään uskollinen lasten isän\nmuistolle -- voi, kaipa sitten taas jokin neuvo keksittäisiin, kunhan\nhe ensin olivat ylioppilaita! Hän koettaisi jo nyt katsoa, eikö hän\nehkä saattaisi panna sivuun jonkin summan sitä aikaa varten -- jos\nvain huutokauppa tuottaisi tarpeeksi. Ja hänhän tekisi työtä -- ja\nsäästäisi. Se kävisi helpommin nyt, kun hänellä edes tässä kohdassa\nolisi varma päämaali silmiensä edessä. -- Ylioppilaiksi tultuaan pojat\nsaattaisivat itsekin ansaita osan toimeentuloaan -- hehän voisivat olla\nmuutamia vuosia kotiopettajina tai antaa yksityistunteja. Voi, ehkäpä\nVilhelm näin ollen saisi kaikesta huolimatta seurata taipumustaan ja\nomistautua luonnontieteille, tulla ehkä lääkäriksi. Ja Klaus ehtisi\npäästä selvyyteen, miten hänen kykynsä, joista kapteeni oli puhunut,\nvoitaisiin käyttää tuloksellisimmin.\n\nDorthea oli tuskin uskaltanut tunnustaa itselleen, kuinka tuo nuoren\nLunden tytön juttu oli järkyttänyt häntä. Klaun osuus siinä oli hirveä.\nEivätkä veljekset sen koommin olleet täysin hyviä ystäviä. Joskus hän\nkoetti vakuuttaa itselleen, että kaikki loppujen lopuksi oli pelkkää\nlapsellisuutta -- halu leikkiä aikuisia oli kai koko seikkailun\nolennaisimpia tekijöitä. Ja monet muut vähäiset piirteet, jotka tekivät\nhänet levottomaksi, olivat oikeastaan pikkuseikkoja -- mutta ne\nsaattoivat hänet pahoilleen --\n\n-- kuten esimerkiksi se, että he tuonnoin palasivat kotiin ja olivat\nantaneet leikata hiuksensa -- kysymättä häneltä lupaa, niin, vieläpä\npuhumatta mitään etukäteen. He vain ilmestyivät eräänä päivänä, ja\ntukka oli leikattu. Tehtaan koulunopettaja hankki pienoista sivutuloa\ntyöläisten kähertäjänä ja tukanleikkaajana; hän oli nuoruudessaan ollut\nkamaripalvelijana Kööpenhaminassa. Vilhelm oli käynyt Thommesenin\nasioilla hänen luonaan, ja niin oli hänen mieleensä juolahtanut, että\nnyt hän saattaisi päästä hiuspalmikosta, joka luotti hänelle niin\nsuurta vaivaa aamulla. Kotimatkalla hän tapasi Klaun, kertoi mitä oli\ntehnyt ja heti kohta on Klaus menossa ja tekee saman tempun. Ja nyt he\nmolemmat kulkea nopottavat ja ovat päästään kuin mitkäkin sanskulotit.\n\nKieltämättä muoti sopi Klaulle; hänen hiuksensa laskeutuivat\nluonnostaan niin kauniisti, kevyesti lainehtien. Mutta Ville-rukka\nnäytti hullummalta -- hänen itsepäinen punainen hiustupsunsa ei ottanut\nluontuakseen. Entistäkin pystympänä kohosi hiuskiehkura otsalta ja\nnäytti tulenliekiltä. Äidin täytyi lahjoittaa hänelle rasiallinen\nomaa hiusvoidettaan, mutta se saattoi pojan hiukset näyttämään vain\ntummemmilta ja tahmeilta -- ja sitä paitsi hänen vaatteensa kävivät\nrasvaisiksi niskasta.\n\nThestrup ei ollut voinut sietää uutta muotia -- lyhyttä tukkaa --\nhänestä se vaikutti niin hoitamattomalta. Dorthea ei tietenkään ollut\nvoinut olla nauramatta, mutta Thestrup oli silloin harmistunut.\nVaikkakaan hänellä ei ollut paljonkaan aikaa uhrata kampaukseensa\narkipäivisin, hän _saattoi_ sentään milloin hyvänsä, kun asiat\nvaativat, järjestää hiuksensa niin, että hän näytti huolitellulta\nherrasmieheltä. Ja se oli kyllä totta -- Thestrup oli aina näyttänyt\nkomealta ja hienolta, kun hän vain oli pukeissa.\n\n-- No niin, juttuhan oli sinänsä vähäpätöinen. Mutta juuri\ntämäntapaisia vähäpätöisyyksiä oli kasaantunut vähitellen niin paljon\npäälletysten, että Dorthea eli ainaisessa turvattomuudessa: hänellä ei\nollut kyllin valtaa johtaakseen näiden molempien nuorukaisten elämää\nturvallisiin uomiin; jos hän yrittäisi sitä, tekisi se pojat vain\nkärsimättömiksi -- niin, pahimmassa tapauksessa epärehellisiksi äitiään\nkohtaan.\n\nHe puhuivat hyvin vähän, kun hän ilmoitti heille Wintherin sedän\nkutsun. Alusta alkaen ei kumpikaan heistä tuntunut innostuneelta, mutta\nhe peittivät sen osaa ottavaan eleeseen: eikö äidin näissä olosuhteissa\nkävisi liian työlääksi antaa heidän molempien opiskella ylioppilaiksi?\n\nDorthea vastasi vakavasti, ettei niin ollut laita, juuri näissä\nolosuhteissa olisi päinvastoin hyvin onnellista, jos he voivat saada\nparemman pohjan jatkuvaa opiskelua varten kuin hän pystyisi hankkimaan\nheille.\n\n\"Niin -- onkohan äidin tarkoituksena, että jommankumman meistä olisi\nopiskeltava esimerkiksi papiksi?\" kysyi Vilhelm levottomana -- hän\npuhui kummankin puolesta.\n\nEi, sitä ei äiti tarkoittanut, ellei kumpainenkaan heistä tuntenut\nkutsumusta. Ja vähitellen osoittaessaan, mitä kaikkia mahdollisuuksia\nheille voisi avautua, hän sai molemmat nuoret ajattelemaan hiukan\nvaloisammin lähestyvää Tanskanmatkaa.\n\nKun hänellä illalla oli asiaa keittiöön, hän kuuli yllätyksekseen\nraikuvia naurunremahduksia illallispöydästä, jonka ääreen väki\noli kokoontunut. Hän avasi oven ja näki nuoret herrat marssimassa\nedestakaisin laajalla lattialla -- kummankin päätä koristi tanskalainen\nruukku, joka kaartui kuin kypärä. Klaus oli saanut käsiinsä syvän\nliemipadan, joka oli niin ahdas suusta, että se kekkuloi korkealla\nhänen päälaellaan. Vilhelm oli löytänyt varsikattilan -- se oli\npainunut syvälle päähän ja sen kädensija sojotti keimailevasti\nVilhelmin toisella korvallisella. He hämmentyivät aika lailla\nnähdessään äidin.\n\nJumalan kiitos, joskus sentään he olivat vain lapsia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuutokauppa oli määrätty pidettäväksi elokuun kolmantena ja sitä\nseuraavina päivinä. Niin että Dorthea ei mitenkään voinut saattaa heitä\nAntonetten luo, puhuakseen itse perunakipparin kanssa ja nähdäkseen,\nmillaiset oltavat pojilla tulisi kaljaasissa. Hän sai tyytyä saattamaan\nheitä kappaleen matkaa ja hyvästellä heitä jossakin majatalossa matkan\nvarrella.\n\nHaagen Lunde matkusti kotiin, mutta hän sai mukaansa ainoastaan\nFeierfaksin eikä pikku Elisabetia. Se olisi sentään ollut ylivoimaista\nDorthealle -- nähdä laumansa yhtäkkiä vähentyvän seitsemästä neljään.\nHänestä tuntui, että hänen oli pidettävä pikkulapset koossa, ja se kai\nkävisi helpommin nyt, kun vanhemmat oli ensin sijoitettu.\n\nJo edellisenä talvena hän oli neulonut ja kutonut heidän Kööpenhaminan\nmatkaansa varten, niin että hänellä nyt oli varastossa tarpeeksi\nalusvaatteita ja sukkia, hyvää tavaraa, joissa oli kasvunvaraa. Ja\nheidän vaatevarastonsa oli kunnostettu häitä varten, niin että he\nonneksi eivät olleet vailla muuta kuin kunnon talvitakkeja. Niihin\nsoveltui erinomaisesti se paksu kotikutoinen, jonka hän oli saanut\nlahjaksi äidiltä. Onneksi, sillä hänellähän ei ollut paljon aikaa\ntäydentää heidän vaatetustaan.\n\nJa nyt asettui Mikkel-räätäli poikainhuoneeseen, ja Dorthea itse ompeli\nyötä päivää. Oli siunattu asia että oli niin kiire, sillä se esti\nhäntä ajattelemasta liian paljon muuta kuin juuri sitä, mikä hänellä\nkulloinkin oli käsissään. Ja se pakotti hänet istumaan valveilla niin\nmyöhään, että kun hän vihdoinkin saattoi panna levolle ja sulkea\nkirvelevät silmänsä, hän painui syvään, unennäöistä vapaaseen uneen\nmelkein ennen kuin oli ehtinyt laskea päänsä pielukselle.\n\nYstävällinen kirje Kristineltä oli seurannut Wintherin kirjettä.\nJumalan kiitos. Kuten äiti oli sanonut Alethista, ehkäpä aviovuode\n--. Kenties Kristine oli vakiintunut ja käynyt järkevämmäksi saatuaan\nvaimon ja äidin velvollisuudet täyttääkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoikien lähtöpäivä koitti viluisena ja harmahtavan usvaisena. Se oli\neräs tuollainen jälkikesän aamu, jolloin ihminen tuntee että vuosi\nalkaa jo olla lopullaan: lehtimetsä kohoaa tummanvihreänä niitetyn\nnurmen laidassa, jossa tummuvat heinäsuovat todistavat, että sadekausi\non alkamassa.\n\nAhdistunein sydämin Dorthea katseli jäähyväiskohtausta pihamaalla, kun\nVilhelmin ja Klaun oli noustava vaunuihin. Pikkusiskot painautuivat\nääneensä itkien veljiin, Bertel seisoi kalpeana ja vapisi liikutuksesta\nvaunujen luona, palvelustytöt itkivät, ja Lars ja talon muut miehet\npuristivat vakavina poikien kättä ja toivottivat heille hyvää matkaa.\nOliko ihme, että Klaun ja Vilhelmin nenänpää oli kalpea ja että he\nnäyttivät liikuttuneilta viimeisen kerran silmätessään ympärilleen\nrakkaita ja tuttuja rakennuksia, jotka sulkivat kehäänsä kodikkaan,\nruohoisen pihamaan.\n\nJuuri kun vaunut olivat lähtemäisillään liikkeelle, kuului harakan\nnaurava ääni toisesta päärakennuksen edessä olevasta isosta\nsaarnipuusta. Sen omituisen puiseva räkätys hukutti kaikki muut äänet,\nniin että jokainen hätkähti ja Bertel-rukka vavahti ankarasti.\n\nHe ajoivat tehtaan rakennusten välitse. Kaikkialla tulivat työmiehet\nulos, miehet ja pojat, ja he viittoilivat ja huusivat tervehdyksiään\npoisajavien jälkeen. Hans Wagner, nahkainen esiliina edessään,\npaidanhihat kääräistyinä, heilutti punaiseksi paahtunutta käsivarttaan\nja huusi äänekkäästi: \"Grüss Gott!\"\n\nSitten vaunut vierivät vanhalle puusillalle, pyörien kolina kuului\nontolta ja kummalta kuluneilla palkeilla. Pojat katsahtivat taakseen.\n\n\"Niin, tänne me tuskin koskaan enää palaamme\", sanoi Klaus matalasti.\n\n\"Sitä emme tiedä. Ainoastaan se on varmaa, että meidän toistenkin\ntäytyy pian lähteä täältä, pikku Klaus. Loppujen lopuksi merkitsee\nteidän lähtönne vain sitä, että muutatte täältä joitakin viikkoja\naikaisemmin kuin me kaikki muut.\"\n\n\"Niin mutta _siinähän_ se juuri onkin, äiti! Kunpa olisikin ollut\nniin, että olisimme saaneet ajatella: kotimme on joka tapauksessa\nBrovoldissa. Silloin ei olisi niin --\"\n\n\"Eipä tietenkään. Mutta nyt on kerta kaikkiaan käynyt näin, rakas\nlapsi.\" Dorthea silitti hellästi pojan kättä. \"Ja meidän on koetettava\nkäydä reippain mielin tulevaisuutta päin, eikö niin, Klaus?\"\n\nKlaus tarttui hiukan kömpelösti äidin käteen ja puristi sitä, niin että\ntuntui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe eivät kaikesta huolimatta puhuneet paljonkaan ajomatkalla. Dorthean\nsydän oli liian täynnä kaikkea, mitä hän mielellään olisi tahtonut\nsanoa pojilleen, mutta oli kuin hän ei oikein olisi uskaltanut\naloittaa. Ellei hän jaksaisikaan pidättää liikutustaan -- ja olisihan\nväärin sitä näyttää, molempien nuorien olisi vain vaikea olla, ellei\njuuri hän voisi hillitä itseään: pojathan kävisivät vain apeiksi ja\nalakuloisiksi. Heidän ikäisilleen oli sentään luonnollista suhtautua\ntämäntapaiseen matkaan kuin houkuttelevaan seikkailuun -- mitä pikemmin\nhe joutuisivat siihen mielialaan, sen parempi.\n\nMutta yhdestä asiasta hänen täytyi sentään puhua heidän kanssaan.\n\nDorthea ei kuitenkaan saanut kosketelleeksi sitä ennen kuin ihan viime\nvaiheessa -- seuraavana aamuna, juuri kun heidän piti lähteä Raaholtin\nmajatalosta, jossa olivat olleet yötä.\n\nDorthea-rouva istui poikineen penkillä pihassa suuren jalavan alla ja\nkatseli ympärillään vilkasta liikettä. Maantie vei aivan Raaholtin\nrakennusten välistä. Pari nuorta herrasmiestä, jotka ajoivat\nkorkeapyöräisissä englantilaisissa metsästysrattaissa, molemmilla\noma palvelijansa ratsain perässä, veti poikien huomion puoleensa.\nVaunuvajan luona valjastettiin paraikaa neljää hevosta valtavien\nmatkavankkurien eteen, joissa mieslukuinen pappisperhe muutti jostakin\nHedemarkenin seurakunnasta Laurvigiin. -- Dorthea oli puhunut rouvan ja\nisompien lapsien kanssa edellisenä iltana. Ja nyt saapui Hans ja joku\nkievarin miehistä kantaen Klaun matka-arkkua -- Vilhelmin arkku oli\njo sijoitettu ajopeleihin, joiden oli määrä kuljettaa heidät edelleen\nKristianiaan päin.\n\n\"Niin -- nyt kai on pian meidän vuoromme lähteä.\" Vilhelm kävi aivan\nkalpeaksi kesakoittensa alla sanoessaan näin. \"Äiti on kai hyvissä\najoin kotona, kun äiti ja Hans ajavat yksinään eikä ajopeleissä ole\nmatkatavaraa.\"\n\n\"Toivottavasti. Enhän mielelläni jätä pienokaisia yksikseen iltaisin\n-- kun talossa on niin paljon vierasta väkeä. Johanne ei voi välttää\nkiusausta ja olla lyöttäytymättä pitkiin puheisiin ihmisten kanssa,\neikä hänen sentään pitäisi antaa pikku Kristenin olla niin paljon\nulkona, kun ilma on näin raakaa --\"\n\n\"Äiti\", virkkoi Klaus hämillään. \"Tiedän että äiti on ollut tyytymätön\nminuun -- monta kertaa -- tänä kesänä. Niin niin, kyllähän minä tiedän\nettä siihen on ollut syytäkin. Sen vuoksi minä -- niin, mitä tahtoisin\npyytää äidiltä anteeksi kaikkea sitä, ennen kuin eroamme --\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, oma poikani -- kaikki pyyhkiytyy pois näin --\ntiedänhän, että sinä pohjaltasi olet aina meidän oma kunnon Klaumme. --\nMutta minulle tuotti iloa kun sanoit noin --\n\n\"Mutta yhdestä asiasta minä sentään tahtoisin puhua kanssanne, ennen\nkuin me tuossa tuokiossa eroamme toisistamme.\" Äiti istui vaiti\ntuokion. \"Katsokaas, olen kyllä huomannut että eräänlainen, kuinka\nsanoisinkaan, eräänlainen kauna on viime aikoina vallinnut teidän\nveljesten välillä. Tarkemmin sanottuna, aina siitä asti kun vihastuitte\ntoisiinne Olen häissä.\n\n\"Ja juuri sen vuoksi tahtoisin sydämestäni pyytää -- älkää antako tämän\nepäsoinnun pesiytyä sydämiinne. Hyvä Jumala, älkää, rakkaat lapset,\nsalliko, että riita, tulistuksessa tapahtunut loukkaus, vikuuttaisi\nhyvää veljellistä suhdetta, joka on vallinnut teidän kahden välillä\naina varhaislapsuudestanne saakka. Te olette nuoria ettekä vielä\ntiedä, kuinka helposti toinen sattuu loukkaamaan toista. Nekin, jotka\novat verisitein toisiinsa sidotut -- voi, vieläpä sisaruksetkin,\nvieläpä rakastavat ystävykset saattavat haavoittaa toisiaan,\najattelemattomuuttaan, kiivauttaan -- niin, joskus niin, ettei tehtyä\nenää voida korjata. Ja kuitenkin, kaikessa epätäydellisyydessäänkin\non sentään veriside, sukulaisside, kaikkein pyhin, kaikkein väkevin,\nkaikkein kaunein niistä siteistä, jotka yhdistävät meitä ihmisiä tässä\nepätäydellisyyden maailmassa --\n\n\"Ja teillehän on tarpeen auttaa ja tukea toisianne, vieläkin enemmän\nkuin veljet yleensä. Kehenkä te voisitte luottaa, ellette voi luottaa\ntoinen toiseenne? Rakas Vilhelm, rakas Klaus -- te olette nyt niin\nyksinänne maailmassa, teillähän on tuskin muuta kuin minut, ja minä\nvoin tehdä niin murheellisen vähän puolestanne. Jos Jumala sallii, voi\ntämä muuttua, ja elämä käydä helpommaksi meille, helpommaksi minulle,\nniin että voin olla tukena teille -- mutta juuri tässä vaiheessa on\nkaikki niin epävarmaa --\"\n\nHän vaikeni, mielenliikutus valtasi hänet. Klaus oli painanut päänsä\nhänen olalleen ja itki ääneen, Vilhelm istui suorana ja kalpeana, mutta\nhän tarttui äidin käteen ja pusersi sitä suonenvedon tapaisesti.\n\n\"Rakkaat, rakkaat lapset -- olkaa ystäviä, aina, pitäkää yhtä!\"\n\n\"Anna anteeksi, Ville\", niiskutti Klaus, kasvot äidin käsivarteen\npainettuina. \"En ollut sentään tarkoittanut sitä niin kuin luulit. Sen\nsinä muuten tiedätkin, puhuinhan siitä kerran sinulle --\"\n\nVilhelm nyökäytti päätään: \"Muistan hyvinkin. Ja minä olin -- äreä ja\npaha ja häijy, tiedän sen. Älä -- älä kanna minulle enää kaunaa sen\nvuoksi --\"\n\nDorthea syleili ja suuteli heitä kerran toisensa jälkeen. Oli\njäähyväishetki -- nyt hänen täytyi päästää heidät pois luotaan\n-- kyytihevoset olivat valmiiksi valjastetut ja seisoivat tuolla\netäämpänä, ja vanha Hans odotti, että saisi jättää viimeiset hyvästit\nnuorille ystävilleen. Dortheasta tuntui, että hänen sydämensä\npakahtuisi -- mutta lohdutus hädässä oli kuitenkin, että hän sai nähdä\npoikien ajavan matkaansa sovinnon tehneinä, hellästi viittoillen\nhänelle, niin kauan kuin heitä näkyi.\n\nDorthea vilkutti nenäliinallaan, kunnes hän näki kyytihevosen katoavan\nalamäkeä. Sitten hän veti harson itkettyneille kasvoilleen ja kääntyi\ntakaisin taloon; pihalla seisoi jo Hans ja odotteli häntä hänen omien\nlähtövalmiiden ajopeliensä vierellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlma selkeni päivemmällä. Ja kesäilta oli kaunis ja tyven, kun hän\nlähestyi kotia. Taivaan syvässä äärettömyydessä uiskenteli vielä\njoitakin tummia, täyteläisten pilvien viimeisiä hahtuvia, joiden reunat\nauringonlasku kultasi, luoden niihin punaruskeita varjoja. Mutta näytti\nsiltä kuin sateen uhka olisi tällä haavaa ohi. Ja Dorthea käsitti\nettä tämä olisi edullista: huutokauppaan saapuisi enemmän väkeä, ja\nse voitaisiin pitää taivasalla, pihalla, jolloin tarjoukset varmasti\nolisivat korkeammat.\n\nDragonilla olivat ihmiset vielä ylhäällä, kun hän ajoi ohi; siellä\ntuntui olevan kiirettä. Else odotti syystä kyllä hyvää kaupankäyntiä\nhuutokauppapäivänä. Tämä krouvi, joka sijaitsi lasitehtaan alueella,\noli aina ollut malkana Thestrupin silmässä. Mutta sellaisena päivänä\nkuin huomenna oli kuitenkin käytännöllistä, että huutokauppavieraat\nsaattoivat ostaa läheltä olutta ja viinaa mukanaan tuomiensa eväiden\nsärpimeksi.\n\nRagnhild-keittäjätär, Gunhild ja Johanne kiiruhtivat ulos häntä\nvastaan, kun ajopelit pysähtyivät Brovoldin pääoven eteen. He tahtoivat\nkuulla poikien matkasta.\n\nDorthea meni imettäjänhuoneeseen katsomaan pienokaisia. Rikke lepäsi\nsyvässä unessa siskosvuoteella, mutta palvelustyttöjen vuoteessa oli\npikku Kristen valveilla -- hän vääntäytyi istuvaan asentoon, ojensi\npienoiset käsivartensa äitiään päin, päästellen kurnuttelevia ääniä\nilosta nähdessään hänet jälleen, ja leperteli liikuttavasti \"äit' äit'\näit' --\"\n\nDorthea nosti syliin nuorimpansa, likomärän pikku ressukan -- ja\nrutisti häntä. Poika oli kihnuttanut myssyn päästään, hikiset,\nuntuvaiset lapsenhiukset olivat kähäräiset ja punertavat -- hänestä\ntulisi punatukkainen kuten Vilhelm --\n\n\"-- mutta entäs toiset, Johanne, missä ovat isommat?\" Bertel, Birgitte\nja Elisabet, tästä lähtien puhuttaisiin heistä \"isoina\" --\n\nHe olivat Scharlachilla, selitti Johanne. Finchen Wagner oli ollut\ntäällä iltapäivällä hakemassa tavarat, jotka rouva oli luvannut hänelle\nja Scarlachin muorille muistoksi. Ja kun hän lähti kotiin, olivat\nlapset menneet mukaan. Johanne kysyi, juoksisiko hän ehkä hakemaan\nheitä.\n\n\"Voi ei -- menen mielelläni itse. Pane vain levolle, Hanne hyvä --\nteillä on ollut työläs päivä tänään. Voitte mennä levolle kaikki kolme,\nminä itse saatan auttaa pikkutyttöjä riisuutumisessa -- kunhan Gunhild\nvain ensin kattaa meille makuuhuoneeseen. Lapset ja minä voimme syödä\nyhdessä. Mutta kuulehan, Ragnhild -- käypäs hakemaan jotakin hyvää\nmeille -- korppuja ja piimäjuustoa, niitä tuoreita, joissa on kuminaa.\nJa kermamaitoa lapsille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlma oli vihertävän kirkas pohjoisessa ja lännessä, ja viimeiset\najelevat pilvirykelmät olivat nyt mustia, mutta idässä oli taivas\ntummansinervä, ja kaikkialta syttyi tähtiä pimeässä, yksi toisensa\njälkeen, ja nyt syksyisen kirkkaina. Myöhästynyt ruisrääkkä narisi\nviljapellossa.\n\nTähkäpäät kohosivat korkeina tien molemmin puolin, kun Dorthea, huivi\nheitettynä hiuksille ja harteille, kiiruhti alas mäkeä joelle päin,\njoka leveni alavammalle maalle ja heijasti taivaanvalon vaaleampana.\nDorthea muisteli sitä kevättalven iltaa, jolloin hän oli juossut samaa\ntietä myrskyssä ja kuolemankelmeässä kuutamossa, etsiäkseen neuvoa ja\nlohtua vanhalta saksalaiselta. Siitä tuntui jo olevan ikuisuus. Miten\nhyvä, ettei ihminen voi nähdä tulevaisuuteen -- jos hän silloin olisi\naavistanut, mitä kohtalo oli heille varannut -- voi, hän ei olisi\nvoinut saada sitä lohtua, jota hyvä vanha Scharlach sentään oli osannut\nvälittää hänelle tuona onnettomana yönä.\n\nTyöläisrakennuksetkin näyttivät aivan erilaisilta näin kesällä.\nPunaiseksi maalattuja seiniä vastaan, jotka välkkyivät sametinpehmeinä\niltavalon viime kajossa, kohosivat salkoruusujen korkeat varret\nkalpeine kukkaruusukkeineen, ja eteisten yllä kaartuivat raskaat tummat\nhumalaköynnökset.\n\n\"Herein!\" kuului vastaukseksi, kun hän koputti Scharlachin ovelle.\nMutta keittiössä olikin vain mestari Wagner, joka istui lieden reunalla\n-- hän puhdisti kivääriään hiilloksen ja yksinäisen talikynttilän\nvalossa, vihellellen matalasti ja sointuvasti jotakin harvinaisen\nliikuttavaa säveltä, joita nämä saksalaiset osasivat loputtomiin.\n\nToiset olivat puutarhassa, hän vastasi rouvan kysymykseen. Hän osoitti\nuunin takana olevaa pientä ovea -- rouva Thestrup pääsi heidän luokseen\nsitä tietä.\n\nVähäiset portaat veivät sille kapealle puutarhakäytävälle, joka --\nheleitä kukkasia molemmin puolin -- kulki Scharlachin puiston halki ja\njohti suoraan alas huvimajalle virran rannalle. Ryytikasvit tuoksuivat\nvoimakkaasti ja hyvältä vihannespenkeissään -- tilli, selleri,\npurjosipuli. Perunapenkit uhkuivat mustanvihreitä lehtiä, joiden\nvälistä kukkien vaaleat tähtisikermät nousivat. Kosteaa iltailmaa\nhalkoivat lepakkojen suviset lentoreitit, ja huvimajasta virran luota\nkantautui Dortheaa vastaan kaprifoliumin huumaava tuoksu -- Scharlachin\nmuori nimitti köynnöskukkaa \"Je-länger-je-lieber\" [Kuta pitempi sitä\nrakkaampi.] -nimellä.\n\nHe olivat kokoontuneet lehtimajaan, ja kynttilä paloi pöydällä -- se\noli asetettu korkeaan myrskylyhtyyn, jota yöperhoset kiertelivät,\nräpyttäen synkänvärisiä siipiään sitä vastaan. Kynttilä valaisi\nScharlachin kasvoja -- vanhus istui, kirja edessään, ja luki ääneen.\nDorthea ymmärsi, että hän luki saksalaista rukouskirjaa. Ja pöydän\nympärillä polvistuivat, ei vain Scharlachin muori ja Gottlieb, heidän\nnuorin poikansa, ja Finchen Wagner pikku pojunsa kanssa, vaan myös\nDorthean kolme omaa lasta.\n\nNyt Scharlach sulki kirjan, laski ristityt kätensä sille ja taivutti\npäänsä. Syvällä äänellään hän alkoi rukoilla, ja silloin tällöin\nvastasi povistunut joukko muutamin sanoin.\n\n\"Die ewige Ruhe gieb Ihnen, o Herr, und das ewige Licht leuchte ihnen.\"\n[Ikuinen rauhasi anna heille, oi Herra, ja ikuinen valosi heitä\nvalaiskoon!]\n\n\"Dich ziemt Lobgesang auf Sion, o Herr\" [ Sinua ylistävät Siionin\nylistysvirret, oi Herra], vastasivat Scharlachin muori ja Finchen,\n\"und dir soll man Gelübde zahlen in Jerusalem, erhöre mein Gebet; zu\ndir soll ja alles Fleisch kommen!\" [ja Sinulle annetaan lupaukset\nJerusalemissa, kuule rukoukseni; Sinun luoksesi tulee kaikki liha.]\n\n\"Den Seelen deiner Diener und Dienerinnen möge, o Herr, das Gebet\nder Flehenden nützen, so dass du sie von allen Sünden reinigest und\ndeiner Erlösung teilhaftig machest. Der du lebst und regierst mit\nGott dem Vater in Einigkeit des heiligen Geistes von Ewigkeit zu\nEwigkeit.\" [Auttakoon, oi Herra, rukoilevien rukous palvelijoittesi ja\npalvelijattariesi sieluja, niin että Sinä puhdistat heidät kaikista\nheidän synneistänsä ja teet heidät osallisiksi pelastuksesta, sinä\njoka elät ja hallitset Isän Jumalan kanssa Pyhän Hengen yhteydessä\niankaikkisesta iankaikkiseen.]\n\n\"Sie mögen ruhen im Frieden. Amen.\" [Levätkööt he rauhassa. Amen.]\n\nDorthea jäi epävarmana seisomaan. Tämä hiljainen perhehartaus\nlehtimajassa oli jollain tavoin patriarkaalisen kaunis ja liikutti\nhäntä, mutta samalla oli hänestä sentään epämieluista, että Scharlach\nantoi hänen lastensa ottaa osaa niin oudonlaatuiseen uskonharjoitukseen.\n\nScharlach jatkoi norjaksi:\n\n\"Me rukoilemme vielä Sinua, rakas Herra Jumala, armahda palvelijasi\nJørgen Thestrupin sielua, niin että peset sen puhtaaksi kaikesta\nsynnistä ja armollisesti ilmaiset hänelle lunastuksestasi, niin että\nhän voi astua sisään sinun taivaalliseen autuuteesi! Anna hänelle\nikuinen leposi, oi Herra.\"\n\n\"Ja anna ikuisen valosi paistaa hänelle\", vastasi Bertelin kirkas ääni.\n\"Levätköön hän rauhassa. Amen.\"\n\nDorthea astui kiireesti huvimajaan: \"Hyvää iltaa\", hän tervehti, mutta\nei voinut estää hermostusta värittämästä ääntään.\n\nKoko seurue nousi seisomaan. Birgitte ja Elisabet näyttivät\nsilmänräpäyksen ajan hämmentyneiltä, aivan kuin heidät olisi yllätetty\njostain sopimattomasta, mutta sitten he syöksyivät ilosta kirkaisten\näitiä vastaan ja syleilivät tämän vyötäisiä. \"Äiti -- onko äiti tullut\nkotiin!\" Mutta Bertel katseli häntä omituisen epävarmana ja näytti\naivan kuin väistyvän pientä ruskeaa Scharlachin muoria päin.\n\nDorthea vaihtoi tavanmukaiset tervehdykset lasinpuhaltajan ja hänen\nperheensä kanssa ja toi poikien terveiset. Sitten Scharlach puhalsi\nlyhdyn sammuksiin, pisti kirjan taskuunsa ja näytti heille tietä, joka\nkiersi työläisasumusten takaa maantielle. Ilman liian monia sanoja\ntoivotettiin hyvää yötä Scharlachin oven edessä -- molemminpuolinen\nujous oli varsin tuntuva.\n\nLapset pysyivät vaiti kulkiessaan ylös mäkeä äitinsä kanssa. Mutta\nsitten Dorthea ryhdistäytyi, hän toi Vilhelmin ja Klaun terveiset\npienokaisille, kuvasi heidän yhteistä matkaansa ja kertoili pieniä\nhauskoja yksityiskohtia Hedemarkenin papista, jolla täytyi olla neljä\nhevosta vetämässä matkavankkureitaan, koska hänellä oli niin paljon\nlapsia. \"Heitä on kaksi kertaa niin monta kuin teitä -- ettekö usko\nettä heillä on hauskaa, kun heitä on niin monta sisarusta yhdessä?\"\n\n\"Niin, mutta jos on monta yhtä pientä kuin Kristen? Eihän heidän\nkanssaan silloin voi pitää hauskaa\", huomautti Elisabet pikkuvanhasti.\n\n\"Mitä pötypuhetta sinä laskettelet, Lisbet -- eikö _sinulla_ muka ole\nvaikka kuinka hauskaa pienen Kristen-ressun kanssa -- kun laulelet\nhänelle ja leikit hänen kanssaan, niin että hän rupeaa nauramaan?\"\n\n\"_Minä_ voin leikkiä Kristenin kanssa, ja silloin hän nauraa. Mutta\n_hän_ ei voi leikkiä minun kanssani\", sanoi Elisabet päättävästi.\n\nBirgitte ja Elisabet aivan riemastuivat, kun he näkivät herkullisen\naterian, joka oli katettu heille äidin makuuhuoneeseen. He eivät olleet\nmontakaan kertaa elämässään saaneet syödä illallista yhdessä aikuisten\nkanssa -- kulhollinen kauralientä tai leipäkuutioita maidossa, joka\nsyötiin keittiössä, oli tavallinen tarjoilu. Ja tässä oli korppuja\nja pehmeää kuminajuustoa, olipa Ragnhild pannut pöytään pari\nutareviipalettakin -- herkkua, joka muuten oli ehdottomasti kuulunut\nvain aikuisille.\n\nVain Bertel oli hiljaa. Hänen vuoteensa oli nyt muutettu tänne.\nYläkerran poikainhuone oli tyhjennetty ja oli nyt autiona, siellä ei\nenää koskaan kukaan näistä veljeksistä kulkisi.\n\nJa Dorthea tunsi itsensä yhä syvästi alakuloiseksi, vaikkakin hän\njutteli ja laski leikkiä pikkutyttöjensä kanssa. Huone oli muuttunut\nniin köyhäksi ja vieraaksi, sitten kun suuri verhovuode oli muutettu\npois. Sen sijalla oli tavallinen yksinkertainen puinen vuode --\nsama, joka ennen oli ollut Dabbelsteenin huoneessa. Se näytti niin\navojalkaiselta, huomautti Birgitte, joka oli tottunut vanhempiensa\nverhovuoteeseen -- poimutukset olivat ulottuneet aina lattiaan saakka.\nLapsen huomautus oli oikeastaan aika sattuva ja sopi vaatimattomaan\nmakuusijaan, joka seisoi siinä neljän ohuen jalkansa varassa. Eikä\nDorthea vielä ollut tottunut nukkumaan ilman verhoja vuoteensa\nympärillä -- hän ei saanut hyvin unta öisin.\n\nMutta pikkutytöillä oli oikea juhla, kun he saivat riisuutua täällä\nja äiti itse heitä auttoi. He tekivät voitavansa, jotta kaikki olisi\nkestänyt niin kauan kuin suinkin, mutta vihdoinkin Dorthea oli saanut\nheidät valmiiksi ja peittänyt heidät imettäjän huoneen vuoteeseen.\n\nBertel makasi lavitsallaan seinään päin kääntyneenä, kun Dorthea palasi\nhuoneeseensa. Äitiä riipaisi jälleen todetessaan, miten sanomattoman\nköyhtyneen näköiseksi huone oli käynyt -- ruokapöydällä seisova\nkynttilä heijastui ikkunaruutuihin, joitten takana pimeys aivan kuin\npyrki sisään. Kesäiseen aikaan hän ei yleensä sulkenut luukkuja --\nhänestä oli hauskaa aina herätessään huomata, miten pitkälle yötä oli\nkulunut ja millainen ilma oli. Mutta nyt hän yhtäkkiä tunsi tarvetta\nsulkea yöltä sisäänpääsyn. Mutta kun hän aukaisi ensimmäisen ruudun\nkurkottaakseen ikkunaluukkuun, hän vetäytyi hätkähtäen, pois -- ikkunan\nalla seisoi tumma olento --\n\n\"Minä täällä vain olen, rouva Thestrup --\"\n\n\"Hyvä Jumala, Scharlach, mitä hän tekee puutarhassa tällaiseen aikaan?\"\n\n\"Ajattelin juuri koputtaa ruutuun -- sopisiko teidän ottaa minut\nvastaan, niin että saisin hiukan puhua kanssanne.\"\n\n\"Onhan jo myöhä, mutta --.\" Dorthea empi silmänräpäyksen verran.\n\"Luulen kyllä ymmärtäväni, mistä hän haluaa puhua kanssani -- tulen\navaamaan oven.\" Olihan hyvä saada asia päiväjärjestyksestä. Kun\nScharlach itse tahtoi ottaa sen puheeksi, saattoi Dortheakin sanoa\nsuoraan mielipiteensä.\n\nScharlach seurasi häntä makuuhuoneeseen. Hän jäi seisomaan oven\nsuuhun, hämärään, päähine rintaa vasten painettuna. Dorthea istuutui\nnojatuoliin pöydän viereen. \"Tulkoon hän vain lähemmäs, Scharlach, ja\nistukoon, mikäli hänellä on jotakin sydämellään.\"\n\n\"Niin, rouva Thestrup.\" Vanhus vaipui taburetille vastapäätä häntä.\n\"Ymmärrän kyllä että olitte harmissanne, kun me, Mutter ja minä,\nannoimme lasten olla läsnä illalla, kun luimme iltarukouksemme.\"\n\n\"Harmistunut -- hyvä on, voimmehan käyttää sitä sanaa. Tietäähän\nScharlach, että hänen ja hänen vaimonsa tunnustama uskonto on aivan\ntoinen kuin meidän.\"\n\n\"_Aivan_ toinen se tuskin sentään on --?\"\n\n\"No eipä niin, mutta tunnustukseltaan.\"\n\n\"Kieltämättä. Mutta käymmehän sentään ajoittain teikäläisessä kirkossa,\nrouva Thestrup -- kun kerran meillä ei ole täällä toistakaan. Pastori\nMuus on kastanut Finchenin lapset.\"\n\n\"Tiedän että hän käy toisinaan kirkossa, samoin kuin wagnerilaiset.\nMutta Scharlachin muori on tuskin milloinkaan astunut jalallaan sinne.\"\n\n\"Ei ole. -- Ei. Mutta eihän Mutter juuri ymmärräkään norjan kieltä.\"\n\n\"Senkö vuoksi -- vai niin.\"\n\n\"Niin, ja sen vuoksi ajattelin, että kun kerran me olemme rukoilleet\nHerraamme teidän kirkossanne, ei saattanut olla niin vaarallista,\nvaikka teidän lapsenne sanelivat iltarukouksensa rakkaalle Jumalalle\nyhdessä meidän kanssamme.\"\n\nDorthea istui tuokion ja harkitsi:\n\n\"No niin, Scharlach -- sanotaanhan, että jokainen tulee autuaaksi\nomassa uskossaan. Minun tarkoituksenani ei totisesti ole riistää\nhäneltä hänen uskoaan. Mutta hän tuntee minut kyllin hyvin tietääkseen,\nkuinka sanomattoman vastenmielistä kaikkinainen -- haihattelu -- on\nminulle. Myöskin uskonnollinen haihattelu -- en mistään hinnasta\ntahtoisi lapsilleni sitä tartuntaa.\"\n\n\"Haihattelu\", sanoi Scharlach mietiskellen.\n\n\"Niin, tullessanihan minä kuulin -- aivan sattumalta -- miten te\nrukoilitte kuolleitten puolesta.\"\n\n\"Meidän iltahartautemmehan loppuu aina rukoukseen sieluraukkojen\npuolesta, rouva Thestrup.\"\n\n\"Hänhän sanoi juuri, Scharlach, että hän oli antanut lasten olla\nmukana kun rukoilitte iltarukouksenne. Mutta sehän ei ole koko totuus,\nrakas ystävä -- siellähän tapahtui muutakin. Omin korvin kuulin, että\nhän erikoisesti rukoili mieheni sielun puolesta -- ja Bertel rukoili\nmukana; on eittämätöntä ettei ainakaan _hän_ ollut ensimmäistä kertaa\nläsnä, kun olette rukoilleet hänen isänsä puolesta. Vai kuinka,\nScharlach?\"\n\nScharlach istui ja katseli häntä, silmissä ihmeellinen tumma säteily\nharmaantuneiden kulmakarvojen varjossa.\n\n\"Vai kuinka, Scharlach?\"\n\n\"Ei ollutkaan\", vastasi vanhus hiljaa. \"Ensimmäinen kerta oli pelkkä\nsattuma -- Bertel joutui kuulemaan miten Mutter ja minä rukoilimme\nisännöitsijän sielunrauhan puolesta. Kun hän sitten kysyi, mitä se oli,\nkäänsin sanat norjaksi -- ja silloin hänkin tahtoi olla mukana. Enkä\nminä _voinut_ kieltää häneltä sitä, rouva Thestrup -- minulla ei ollut\nsydäntä kieltää! Onhan niin autiota, rouva, ajatella sieluraukkaa,\njota yksikään ainoa ei muista rukouksissaan -- ja tämä oli hänen oma\nlapsensa --\"\n\n\"Kuinka hän saattaakaan sanoa, Scharlach, ettei kukaan muista -- ja\nettä Thestrup olisi sieluraukka, kuten hänen sanansa kuuluivat -- jonka\npuolesta jonkun on rukoiltava armoa! Minkä vuoksi -- kai siksi että hän\non kerettiläinen --?\" lisäsi rouva pilkallisesti.\n\n\"Ach du lieber Gott, rouva Thestrup -- sieluraukkoja olemme kaikki,\njoka ainoa. Kun me vain ajattelemmekin\" -- hän teki kädellään suuren\nliikkeen ja katseli kiinteästi ja omituisen surullisesti rouvaa\ntummilla silmillään -- \"että meidät jonakin päivänä kiskotaan esiin\ntästä ruumiimme kotelosta ja että seisomme alastomina kuin neula,\nseisomme sellaisinaan, katsoen ikuista Täydellisyyttä kasvoista\nkasvoihin!\"\n\nDorthea istui tuokion vaiti. Sitten hän koetti karistaa yltään\nkiusallista tunnetta: \"Ikuinen Täydellisyys -- olkoonpa niin. Mutta\nsitä emme me kuolevat ihmiset pysty saavuttamaan -- eikä taivas\nluultavasti vaatine sitä meiltä.\"\n\n\"Ja kuitenkin sanoo Herra Jeesus, että meidän on oltava täydellisiä,\nniinkuin taivaallinen Isämmekin on täydellinen. Niin -- minusta on\nusein tuntunut, että sitä on oikeastaan kauhistuttava ajatella. Mutta\nHän _vaatii_ todellakin meiltä näin paljon.\"\n\n\"Vai niin. En voi muistaa lukeneeni sellaista. Muuten en luullut, että\nte katoliset olitte erikoisen suuria Raamatun tuntijoita.\"\n\nScharlach hymyili: \"Ikävä kyllä emme olekaan, en ole koskaan omistanut\nRaamattua. Minun on tyydyttävä niihin kappaleihin, jotka sisältyvät\nvanhaan Goffinen painokseen. Mutta siinä on sentään raamatunlauseita ja\nvuoden kaikkien sunnuntaiden ja juhlapäivien evankeliumitekstit.\"\n\n\"Mutta ei kai siinä ainakaan mainita mitään, että meidän on rukoiltava\nvainajain puolesta -- se kai sentään on pelkästään ihmisten keksintöä.\"\n\n\"Mainitaan kyllä, rouva, mainitaan -- Makkabealaisten kirjassa\nsanotaan, että on pyhää ja pyhittävää rukoilla vainajien puolesta. Se\nteksti on Pyhäinmiestenpäivän kohdalla. Kenties se oli ihmiskeksintöä,\njota sanaa te käytätte, alussa, kun Juudas Makkabealainen rukoili\nkansansa kaatuneitten edestä ja uhrasi heidän puolestaan. Mutta Jumala\non siis kuitenkin hyväksynyt hänen huolenpitonsa kuolleista, koskapa\nPyhässä Kirjassa eittämättömästi sanotaan, että on hyvä ja oikea ajatus\nrukoilla heidän puolestaan.\"\n\n\"Ei ei -- juuri tuollaista minä nimitän haihatteluksi.\" Dorthea pudisti\nkiivaasti päätään: \"Ja jos Jeesus todellakin on sanonut, että heidän\non oltava täydellisiä, niin hän käytti kai vain liioiteltua sanontaa,\ntarkoittaen, että meidän sitä innokkaammin on pyrittävä toteuttamaan\nniitä jaloja ja hyödyllisiä periaatteita, jotka hän testamenttina\njätti meille. Jos me osoitamme kaiken syvyyden Alkulähteelle syvintä\nkunnioitustamme ja kykymme mukaan palvelemme lähimmäistämme -- silloin\nen usko, että meidän on tarvis vavista ikuisen autuutemme puolesta.\n\n\"Eikä kai hänkään sentään tahdo kieltää, kunnon Scharlach, että\nisännöitsijä oli ehdottoman kelpo ihminen, joka aina ahkeroi tehdäkseen\nkaikille hyvin ja oikein ja ollakseen lähimmäisilleen hyödyksi.\nMikäli hän todellakin tarkoittaa, Scharlach, että Thestrupin henki\ntänä silmänräpäyksenä olisi -- köyhä ja ilman tyyssijaa -- niin että\nteikäläisten ja lapsieni on armona anottava, että Jumala ottaisi sielun\nikuiseen lepoonsa taivaaseen -- voi Scharlach, mikä silloin olisi\npysyvää --? Eihän kukaan silloin uskaltaisi turvallisena laskeutua\nlevolle ja kuolla.\"\n\n\"Voi, rakas rouva, mehän rukoilemmekin, että Hän vapauttaisi meidät\nkaikista synneistä ja että tulisimme osallisiksi Hänen lunastuksestaan.\"\n\nVastenmielisyys värähdytti Dortheaa. Synnistä vapauttaminen, puhdistus\nKaritsan veressä -- voi, sellaistahan oli hänen isäpuolensa aina\nsaarnannut! Ja tämä oli kuitenkin, huolimatta kaikista hyvistä\npuolistaan rahanhimoinen, mässäilyyn taipuva ja itserakas. Kun taas\nBisgaard, joka ei ollenkaan uskonut kristinopin mystilliseen puoleen,\npalvoi hurskaana ja nöyränä Jumalan ylevää majesteettia, samoin kuin\nhän sydämestään ihaili Herraa Jeesusta kauneimpien ja parhaiden\nmoraalisten periaatteiden perustajana, joita hän itse kykynsä mukaan\npyrki toteuttamaan. Ja vaikka hän itse, Dorthea, oli tuntenut syvää\nvastenmielisyyttä Bisgaardin vaimona, vaikka hänen nuoruudenvuotensa\nolivat kuluneet hukkaan, Bisgaardin ollessa vain sairas ja vaativainen\nvanhus -- hän ei silti koskaan ollut niin sokea ettei olisi nähnyt,\nmiten Bisgaard kuitenkin oli jalo ja hyväätarkoittava mies, todellinen\nihmisystävä, jonka opastusta hengen ja sydämen kasvattamiseksi hänen\nkannatti seurata.\n\n\"Scharlach, Scharlach -- kaikki tuo puhe on fanaattista ja sairasta\nliioittelua. Pimeätä taikauskoa, joka vain estää uskonnon ylevän ja\nkirkkaan valon valaisemasta järkeämme ja jalostamasta sitä.\"\n\n\"Voi teitä, rakas ihminen!\" Scharlach hymyili surumielisesti. \"Te\nolette viisas ja hyvä, niin, viisas ja hyvä te olette, ja samanlainen\noli isännöitsijä Thestrup, Jumala häntä siunatkoon. Mutta sehän ei\n_riitä_ rouva -- ei ole kyllin, että uskonto valistaa järkeämme. Järki\non hyvä olemassa ja sitä on käytettävä, mutta se on kuitenkin vain osa\nhenkiminäämme -- aivan samoin kuin päivä on hyvä ja siunattu -- mutta\nse on vain osa vuorokautta.\"\n\n\"Päivä on _se_ vuorokauden osa, Scharlach, joka on meille annettu\nollaksemme hyödylliset ja toimeliaat. Pimeys on pahaa -- sen vuoksi\nkutsumme pimeyden vallaksi kaikkea sitä kauheata mielettömyyttä, jota\nihmisten pelkuruus ja typeryys ja pahuus kutsuu esiin. Ei, yö ei ole\nihmisen ystävä.\"\n\nScharlach istui ja katseli häntä tuokion. Sitten hän puhkesi nauruun,\nmatalaan ja iloiseen: \"Etteikö yö ole ihmisen ystävä -- mutta rakas\npikku rouva, kuinka saatatte sanoa niin! Ja teillä on sentään seitsemän\nsuloista lasta!\"\n\nDorthea punastui harmistuneena. Mutta vanhuksen hymy oli niin\nhellyttävän viaton, ettei hänkään voinut muuta kuin -- hymyillä. Mutta\ntuohon huomautukseen oli mahdotonta vastata -- sanoa, ettei hän ollut\ntarkoittanut mitään sellaista lausuessaan vihaavansa yötä.\n\n\"Voi, rouva Thestrup -- epäilemättä on Jumalan siunattu aurinko ja\njärjen ihana valo annettu meille parhaaksemme. Mutta täytyyhän auringon\nsentään mennä joka ilta mailleen, jotta voisimme nähdä taivaan kaikki\ntähdet -- jokainen niistä on aurinko, yhtä iso ja kaunis kuin meidän\naurinkomme, on minulle kerrottu. Epäilemättä uhkaa meitä moni vaara ja\npaljon pahaa pimeässä -- mutta sehän tuo samalla viileyttä, raikkautta\nja lepoa kaikelle, joka kasvaa ja elää maan päällä. Ja hyvän unen -- ja\nne, jotka pitävät toisistaan, saattaa vasta yö oikein todella yhteen,\nyö siittää uutta elämää.\"\n\nDorthean silmät täyttyivät äkkiä kyynelistä. Olihan vanhus tavallaan\noikeassa -- hän ei vain milloinkaan ollut ajatellut noin. Että yö\nsaattoi vaatia kiitollisuuttammekin, koska se sentään oli monien hyvien\nlahjojen suoja.\n\n\"Eihän aurinkokaan pysty koko osuudeltaan valaisemaan tätä maailmaa\nmeille, muuta kuin peittäen mikä on etäämpänä -- niin, sillä tähdethän\novat joka tapauksessa yllämme taivaalla kaiken päivää -- muuta kuin\nkätkien kaikkea mikä on kauempana, nimenomaan omalla valollaan. Aivan\nsamoin on kaiken laita, joka liikkuu yöllä -- lintujen ja eläinten\nja äänien, joita kuulemme vain öiseen aikaan -- kaikki sehän _elää_\njoka tapauksessa, vaikkakin on vetäytynyt liian väkevää auringonvaloa\npiiloon. -- Eikä asian laita -- ikävä kyllä meille syntisille\nihmisille! -- suinkaan ole niinkään, että auringonvalo olisi hyödyksi\nvain kaikelle hyvälle. Ajatelkaa kaikkia, niitä, joille päivä merkitsee\nvain aherrusta ja vaivaa ja huolta -- ja kaikkia niitä, jotka käyttävät\npäivänsä ja järkensä kiusatakseen ja pettääkseen ja näännyttääkseen\nlähimmäisiään. -- Voi ei, rouva Thestrup, yhtä helposti voimme käyttää\njärkeämme pahaan kuin hyvään.\"\n\n\"Scharlach, hän erehtyy\", sanoi Dorthea-rouva kiivaasti. \"Asiat vain\nnäyttävät siltä! Voi, pahan tekeminen ei koskaan voi olla todella\njärjellistä! Todellinen järki on samaa kuin hyvyys!\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, rouva Thestrup!\" Scharlach katseli osaa\nottavasti häntä. \"Minä kyllä en usko, että jokainen tulee autuaaksi\nomassa uskossaan, kuten äsken sanoitte. Niitä on tarpeeksi, jotka\nluulevat, että paha on todellista viisautta -- vaikkakaan te ette\nmyönnä niin olevan. Niin, siinä kai te olettekin oikeassa. Ja yhdestä\nasiasta olen varma -- kun teillä on se usko, mikä teillä on, ette\nkoskaan voi tulla _oikein_ onnettomaksi.\"\n\nScharlach nousi seisomaan: \"-- mutta nyt on jo myöhä. Pidätän teitä --\nja teillä on huomenna edessänne rasittava päivä.\"\n\n\"Niin on.\" Dorthea värähti. \"Huomennahan se alkaa. Niin -- hänen\nhaihattelussaan saattaa sentään olla jotakin tottakin, Scharlach --\nniin, sillä haihattelua se sentään on. Ja kaikesta huolimatta sukua\ntaikauskolle -- peikko- ja kummituskertomuksille ja merkkien ja\nennustähtien uskomiselle, joilla ihmisten mielikuvitus on kansoittanut\npimeyden.\"\n\n\"Enhän minä kielläkään sitä, että pimeydessä samoin kuin valossa on\nsekä hyvää että pahaa. Paholainen enkeleineen on kai liikkeellä yötä\npäivää, eikä tämä joukko lepää tai nukahda milloinkaan.\"\n\n\"Vai uskooko hän paholaiseenkin -- jolla on pukinsarvet ja sorkat ja\nlepakonsiivet ja koko naamiopuvusto --?\"\n\n\"Luulen että hän on valehtelija ja valheen isä -- mitä metkuja ja\npetoksia hän mahtaa käyttää, vangitakseen meidät pyydyksiinsä, en\nkyllä pysty sanomaan. Mutta kaiken tämän takana -- yliluonnollisten\nolentojen, joita te niin sydämestänne halveksitte -- ja inhoatte, kuten\npitääkin, saattaa piillä pahempia valtoja kuin rehellinen sielunne on\naavistanutkaan, rouva Thestrup.\"\n\nVanhus oli noussut seisomaan, ja Dorthea myös. \"Hänellä ei totisesti\nole niinkään pienet luulot kyvystään käsittää näitä asioita, kelpo\nScharlach\", hymyili Dorthea. \"Mutta -- tahdoin sanoa, että hän ei\ntäyttäisi lasten päätä tämäntapaisilla ajatuksilla ja merkillisillä\notaksumisilla. Mutta Herra nähköön, nythän tämä seikka itsestään estyy.\nPianhan meidän tiemme lopullisesti eroavat -- Scharlach, rakas ystävä!\"\n\n\"Eihän se ole aivan varma, rouva Thestrup. Joko sitten hyväksytte\ntaikka ei, Mutter ja minä tahdomme kuitenkin jatkuvasti rukoilla hyvää\nJumalaa siunaamaan teitä ja lapsianne, rouva kulta\", sanoi hän hiljaa;\nja puristi rouvan kättä niin että koski.\n\nDorthea avasi hänelle ulko-oven ja saattoi häntä pari askelta. Tultuaan\njalavan latvan varjokehän ulkopuolelle hän huomasi, että taivas oli\nkauttaaltaan tähdessä -- aivan loputtomiin. Ne tuikkivat ja loimusivat\nheikossa, vastaheränneessä yö tuulessa, joka sai jalavien latvat\nhuokaamaan niin omituisesti ja levottomasti.\n\n\"Niin niin, hyvää yötä nyt, Scharlach -- ja viekää terveisiä\nScharlachin muorille ja Finchenille ja Wagnerille ja pienokaisille --\"\n\nTuntui kuin tuuli saattaisi yltyä myöhemmin yöllä. Ehkäpä hänen\npitäisi kiertää rakennus ja sulkea ulkopuolelta makuuhuoneen luukut --\nsisältäpäin oli mahdotonta saada niitä kiinni niin tiiviisti, ettei\ntuuli riuhtaisisi niitä auki ja jäisi liikkumaan edestakaisin. Mutta\nollakseen rehellinen hän ei uskaltanut, ei, hän ei sentään ollut oikein\nrohkea pimeässä.\n\nSäihkyvät tähtiparvet tuolla ylhäällä, samettimaisen tummalla ja\näärettömällä taivaankuvulla -- ei, hänestä ne olivat kodittomia ja\nahdistavia, mikään niistä ei ollut hänen oma rakas tuttu aurinkonsa.\nAutio avaruus, jossa ne vaelsivat säädettyjä ratojaan, huokui kylmää.\n-- Dorthea meni sisään ja sulki ulko-oven huolellisesti jälkeensä.\n\nOlihan totta, että yö samalla merkitsi lempeää unta, että se suojasi\nuskollisten rakastavien armasta hekumaa, rakkausvuoteen eloasynnyttävää\nsyleilyä. Mutta, mutta, mutta -- eikö tämä kaikki kuulu siihen, johon\npitää antautua sitä pohtimatta? Sulkea silmänsä, katselematta yön\nJanuksen-kasvoja, jotka ovat liian täynnä kaikkea sekä hyvää että pahaa.\n\nPäivä -- no niin, olihan sekin olemassa sekä pahaa että hyvää varten.\nMutta se oli sentään kotimme -- saari tuntemattomuuden valtameressä,\nauringon ja inhimillisen ymmärryksen valaisema.\n\nHän ei sulkenutkaan luukkuja. Oli jo niin myöhäkin -- ja hän oli\nväsynyt; hän nukahtaisi niin pian kuin panisi levolle, hän tunsi sen.\nJa kun hän heräisi, olisi jo aamunkoitto; yö oli toki lyhyt, Jumalan\nkiitos!\n\nÄänettömästi ja nopeasti Dorthea alkoi riisuutua. Pukeutumispöydällä\nlojui avoin kirja, kannet ylöspäin -- kirja, jossa oli raamatullisia\nkuva-arvoituksia. Pikkutytöthän olivat saaneet katsella sitä hänen\npoissa ollessaan, niinpä niin.\n\nDorthea otti sen käteensä pannakseen sen paikalleen lipaston\npikkulokeroon. Sillä sivulla, jonka kohdalta kirja oli avattu, oli\nlause: \"Joka etsii armoa ja laupeutta, hän löytää --\"\n\n-- ja kuva lapsesta, joka puhaltelee saippuakuplia, istuen hajareisin\npääkallolla. Se tarkoitti muka elämää.\n\nNopeasti hän pani kirjan paikalleen ja läimäytti lokeron oven kiinni.\nSitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin, hiipi avojaloin vuoteeseen ja\nveti päällyslakanan päänsä yli, näin puolustaakseen itseään yön pimeää\nvastaan.\n\n\n\n"]