[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXqyAyXyfGIrqLdVGN9CZQ_hTjcv6CeEdyxNo1bjsei0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},2457,"Marsin prinsessa","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2457-burroughs-edgar-rice-marsin-prinsessa","2457__Burroughs_Edgar_Rice__Marsin_prinsessa",null,"tietokirja",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1912,1923,48229,330803,false,64650,[26,27,28,29,30],"Carter, John (Fictitious character) -- Fiction","Dejah Thoris (Fictitious character) -- Fiction","Mars (Planet) -- Fiction","Princesses -- Fiction","Science fiction",[32,33],"Adventure","Science-Fiction & Fantasy","\"Marsin prinsessa\" by Edgar Rice Burroughs is a science fantasy novel first serialized in 1912. When Confederate veteran John Carter mysteriously awakens on Mars, he discovers superhuman abilities in the planet's harsh desert environment. Captured by warlike Green Martians, he rises through their ranks before rescuing Dejah Thoris, a princess of the humanoid Red Martians. Carter becomes entangled in planetary politics and warfare as he fights to protect the princess and return her home, ultimately facing a catastrophic threat to all Martian life. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Kupiainen, Alpo",161,"John Carter siirtyy salaperäisesti Arizonasta Mars-planeetalle, missä hän huomaa omaavansa valtavat voimat. Hän joutuu keskelle vihreiden soturien ja punaisen rodun välisiä taisteluita ja rakastuu Heliumin prinsessaan Dejah Thorisiin. Teos on vauhdikas tieteisseikkailu vieraassa maailmassa.","Edgar Rice Burroughsin 'Marsin prinsessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2457. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MARSIN PRINSESSA\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä (\"A Princess of Mars\") suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 40.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause\nArizonan kunnailla\nPelastuminen kuoleman kidasta\nSaapumiseni Marsiin\nVankina\nPetän vahtikoiran valppauden\nTaistelu, joka tuotti ystäviä\nLasten kasvatus Marsissa\nIlmasta saatu ihana vanki\nOpin kieltä\nSankarina ja päällikkönä\nDejah Thorisin seurassa\nVanki, jolla on valtaa\nRakkautta Marsissa\nTaistelu elämästä ja kuolemasta\nSolan elämäntarina\nPakosuunnitelma\nTaistelu ja tappio\nKahleissa Warhoonissa\nTaistelu areenalla\nIlmatehtaassa\nLentoretki Zodangassa\nLöydän Dejahin\nHarhailemassa ilmassa\nZodangan ryöstö\nVerilöylyn kautta riemuun\nRiemusta kuolemaan\nArizonalaisessa luolassa\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTämän teoksen lukijalle:\n\nToimittaessani kapteeni Carterin eriskummaisen käsikirjoituksen kirjan\nmuodossa käsiinne on mielestäni paikallaan lausua muutama sana tästä\nhuomiota ansaitsevasta henkilöstä.\n\nEnsimmäiset muistoni kapteeni Carterista juontuvat niiden muutamien\nkuukausien ajalta, jotka hän vietti isäni talossa Virginiassa juuri\nennen kansalaissodan puhkeamista. Olin silloin vain viisivuotias lapsi,\nmutta muistan hyvin hänet, solakan, tumman, sileäksi ajellun,\natleettimaisen miehen, jota nimitin setä Jackiksi.\n\nHän näytti aina hymyilevän; ja hän syventyi lasten leikkeihin\nsamanlaisena herttaisena kelpo toverina kuin oli kuluttaessaan aikaansa\nikätovereittensa, miesten ja naisten, huvituksissa; tahi hän istui\nsitten tuntikauden yhteen menoon huvittamassa vanhaa isoäitiäni\nkertomalla tälle kummallisia, hurjia seikkailujaan kaikista maailman\nääristä. Kaikki me häntä rakastimme, ja orjamme suorastaan palvoivat\nhänen polkemaansa maata.\n\nHänen ulkomuotonsa oli komean miehevä; pituus runsaasti kaksi tuumaa\nyli kuuden jalan, hartiat leveät, lanteet hoikat, ryhti harjaantuneen\nja karaistuneen taistelijan. Kasvot olivat säännölliset ja\nselväpiirteiset, tukka musta ja lyhyeksi leikattu, kun taas silmät\nolivat teräksenharmaat, ja niistä kuvastui luja, vilpitön luonne, joka\nuhkui tulista toimekkuutta. Hänen käytöstapansa oli mallikelpoinen, ja\nhän oli niin kohtelias kuin etelävaltioiden parhaimmille herrasmiehille\non luonteenomaista.\n\nHänen ratsastustaitonsa, erittäinkin koirilla metsästettäessä, herätti\nihmettelyä ja ihailua Virginiassakin, loistavien ratsastajien\nkotimaassa. Usein kuulin isän varoittelevan häntä harkitsemattomasta\nhuimapäisyydestä, mutta nauraen hän aina sanoi, että sen kuperkeikan,\njoka hänet surmaisi, hän tekisi toistaiseksi vielä syntymättömän\nhevosen selästä.\n\nSodan puhjetessa hän poistui luotamme, enkä sitten nähnyt häntä\nviiteen-, kuuteentoista vuoteen. Aivan aavistamatta hän sen jälkeen\npalasi, ja minua ihmetytti suuresti huomatessani, ettei hän näyttänyt\nvähääkään vanhentuneen eikä hänen ulkomuotonsa ollut muutenkaan yhtään\nmuuttunut. Toisten seurassa hän oli sama sukkela, iloinen veitikka,\njonka tunsimme vanhastaan, mutta kun hän luuli olevansa yksin, näin\nhänen istuvan tuntikausia tuijottaen avaruuteen, samalla kun kasvoista\nkuvastui ääretön kaipaus ja toivoton tuska; ja myöskin öisin hän\nsaattoi niin istua katselemassa taivaalle; mutta mitä hän katsoi, sitä\nen tiennyt ennenkuin vuosien kuluttua, luettuani hänen muistiinpanonsa.\n\nHän kertoi meille olleensa sodan jälkeen Arizonan puolessa etsimässä ja\nkaivamassa kultaa; ja häntä oli ilmeisesti onnistanut hyvin, sillä\nhänen käytettävissään oli rahaa rajattomasti. Mutta näiden välivuosien\naikaisen elämänsä yksityiskohdista hän oli hyvin vaitelias; hän\nsuorastaan ei tahtonut ryhtyä niistä ensinkään puhumaan.\n\nHän viipyi luonamme vuoden päivät, minkä jälkeen hän siirtyi New\nYorkiin, ostaen pienen tilan Hudson-virran varrelta. Kävin siellä häntä\nkatsomassa kerran vuodessa pistäytyessäni New Yorkin kauppamaailmassa\n-- isälläni ja minulla oli näet siihen aikaan sarja sekatavarakauppoja\nympäri Virginian. Kapteeni Carterilla oli pieni, mutta kaunis huvila\njoen äkkijyrkällä rantatörmällä, ja viimeisiä kertoja siellä\nkäydessäni, talvella v. 1885, huomasin hänen kirjoittelevan ahkerasti,\nkuten nyt otaksun, muistelmiaan.\n\nSamalla käynnilläni hän sanoi minulle, että jos hänelle jotakin\ntapahtuisi, tulisi minun ottaa hoitooni hänen omaisuutensa, ja antoi\nminulle avaimen erääseen työhuoneensa kassakaapin lokeroon; siitä\nlöytäisin hänen jälkisäädöksensä ja eräitä henkilökohtaisia ohjeita,\njoiden ehdottoman tarkasta noudattamisesta hän vaati minulta lupauksen.\nSen jälkeen kun olin mennyt makuulle, näin aina ikkunastani hänen\nseisovan kuutamossa jyrkänteen reunalla, josta näki yli Hudson-virran,\nkädet ojennettuina taivasta kohti ikäänkuin rukoukseen. Rukoilevan minä\nsilloin hänen luulinkin, vaikka en ollut milloinkaan pitänyt häntä\nuskonnollisena ihmisenä tämän sanan varsinaisessa mielessä. Useita\nkuukausia sen jälkeen, kun olin palannut kotiin viimeiseltä\nvierailultani, muistaakseni maalisk. 1 p:nä 1886 -- sain häneltä\nsähkösanoman, jossa minua pyydettiin saapumaan heti hänen luokseen.\nMinä olin aina ollut hänen suosikkinsa Carterien nuoremmasta polvesta,\nja niinpä kiiruhdin noudattamaan hänen pyyntöään.\n\nKun maaliskuun 4 p:nä 1886 saavuin pienelle asemalle, joka on\npuolisentoista kilometrin päässä hänen maatilaltaan, ja käskin\nliveripukuisen palvelijan viedä minut hevosellaan kapteeni Carterin\nasunnolle, vastasi hän, että jos minä olin kapteenin ystäviä, niin\nhänellä oli minulle hyvin huonoja uutisia kerrottavana; kapteenin oli\nnaapuritilan yövartija löytänyt kuolleena kohta päivän valjettua juuri\nsamana aamuna.\n\nJostakin syystä tämä tieto ei hämmästyttänyt minua; kuitenkin kiiruhdin\nvainajan asunnolle mahdollisimman nopeasti huolehtimaan hänen\nruumiistaan ja asioistaan. Saavuttuani perille tapasin vartijan, joka\noli hänet löytänyt, sikäläisen poliisipäällikön ja joitakuita\nkaupunkilaisia kokoontuneina vainajan pieneen työhuoneeseen. Vartija\nselosti yksityiskohtaisesti sen vähän, mitä hänellä oli kertomista.\nSilloin kun hän huomasi ruumiin, oli se vielä ollut lämmin. Se oli, hän\nsanoi, maannut pitkänään lumessa, kädet ojennettuina pään yli\njyrkänteen reunaa kohti, ja kun hän näytti minulle paikan, niin\nmieleeni välähti, että se oli juuri sama kohta, jossa olin aikaisemmin\nnähnyt hänen seisovan öisin käsivarret kohotettuina taivasta kohti\nrukoukseen.\n\nMinkäänlaisia väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut, ja\nruumiintarkastuksesta annetun lääkärinlausunnon nojalla tuli\ntutkintotuomari pian siihen päätökseen, että kuolema oli johtunut\nsydänhalvauksesta. Jäätyäni yksin työhuoneeseen aukaisin kassakaapin ja\nvedin esille sen laatikon sisällön, josta hänen sanojensa mukaan\nlöytäisin ohjeeni. Ne olivat osaksi todella omituisia, mutta olen\nnoudattanut niitä pienimpiä yksityiskohtia myöten niin uskollisesti\nkuin olen voinut.\n\nHän määräsi, että minun oli vietävä hänen ruumiinsa Virginiaan\npalsamoimatta sitä ja pantava se avoimeen arkkuun hautakammioon, jonka\nhän oli aikaisemmin rakennuttanut ja jossa, kuten myöhemmin huomasin,\noli hyvä tuuletuslaitos. Ohjeissa teroitettiin nimenomaan, että minun\noli henkilökohtaisesti valvottava kaiken tämän suoritusta ja että sen\ntuli käydä juuri niin kuin hän oli määrännyt, tarpeen vaatiessa\nvaikkapa salaisestikin.\n\nOmaisuutta koskevien säädösten mukaan oli minun saatava kaikki siitä\nkertyvät tulot kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jonka jälkeen\npääomakin joutuisi minulle. Hänen muut määräyksensä koskivat tätä\nkäsikirjoitusta, joka minun oli säilytettävä sellaisena kuin se oli\nsaadessani, sinetöitynä ja lukematta, yksitoista vuotta; en myöskään\nsaanut julkaista sen sisältöä ennenkuin kahdenkymmenenyhden vuoden\nkuluttua hänen kuolemastaan.\n\nOmituinen piirre siinä hautakammiossa, jossa hänen ruumiinsa vieläkin\nlepää, on se, että sen vankkatekoisessa ovessa on yksi ainoa,\ntavattoman suuri, kultalevyinen jousilukko, joka voidaan avata _vain\nsisäpuolelta_.\n\n                                              Kunnioittaen\n                                          Edgar Rice Burroughs\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nArizonan kunnailla\n\n\nOlen hyvin vanha mies; ikääni en tiedä. Kenties se on sata vuotta,\nkenties enemmän; en voi sitä sanoa, sillä en ole vanhentunut toisten\nihmisten tavalla enkä muista milloinkaan olleeni lapsi. Niin pitkälti\nkuin muistan, olen aina ollut mies -- suunnilleen kolmikymmenvuotias\nmies. Olen nykyisin samannäköinen kuin neljäkymmentä vuotta sitten ja\nvieläkin aikaisemmin, mutta kuitenkin tunnen, etten voi elää ikuisesti,\nettä jonakin päivänä kuolen todellisen kuoleman, josta en enää ikinä\nherää. En tiedä, miksi kuolemaa pelkäisin, minä, joka olen kuollut\nkahdesti ja kuitenkin olen elossa; mutta se herättää minussa\nsamanlaista kammoa kuin teissäkin, joka ette ole kuollut kertaakaan; ja\njuuri tämä kuoleman pelko, niin luulen, saa minut varmasti uskomaan,\nettä olen kuolevainen.\n\nJa juuri tämän vakaumukseni tähden olen päättänyt kirjoittaa\nkertomuksen elämäni ja kuolemani mielenkiintoisista vaiheista. En osaa\nselittää niissä esiintyviä ilmiöitä; voin vain tässä pukea tavallisen\nonnenetsijän sanoihin selostuksen niistä oudon kummallisista\ntapahtumista, jotka sain kokea kymmenen vuoden aikana, kuolleen\nruumiini levätessä häiritsemättä eräässä Arizonan luolassa.\n\nEn ole milloinkaan ennen hiiskunut mitään kertomuksestani, eikä kukaan\nkuolevainen saa nähdä tätä käsikirjoitusta ennenkuin olen iäksi\npoistunut. Tiedän kyllä, että tavallisen ihmisen järki ei\nusko mitä se ei käsitä, enkä niin ollen aio antautua yleisön,\npuhujien ja sanomalehtien pilkattavaksi enkä sallia, että minut\nmaalataan mahdottomaksi valehtelijaksi, vaikka kerronkin vain\npelkkiä tositapahtumia, jotka tiede tulevaisuudessa osoittaa\npaikkansapitäviksi. Kenties ne tiedot, jotka sain Marsista, ja tässä\nkertomuksessa esittämäni kokemukset ovat omiaan edistämään lähimmän\nkiertotähtemme salaperäisten olojen ymmärtämistä, jotka ovat\nsalaperäisiä teistä, mutta eivät enää minusta.\n\nNimeni on John Carter, mutta paremmin minut tunnetaan nimellä kapteeni\nJack Carter Virginiasta. Kansalaissodan päättyessä huomasin, että\nomaisuutenani oli muutamia satojatuhansia (etelävaltioiden) dollareita\n[etelävaltioiden sodanaikainen paperiraha menetti lopulta kokonaan\narvonsa. -- _Suom_.] ja kapteenin valtakirja sellaisen armeijan\nratsujoukoissa, jota ei enää ollut olemassa, ja että olin sellaisen\nvaltion palveluksessa, joka oli haihtunut Etelän toiveiden mukana.\nIsännättömänä, pennittömänä ja menettäneenä ainoan elinkeinoni,\ntaistelemisen, päätin pyrkiä lounaista kohti ja koettaa korjata\nomaisuuteni menetyksen etsimällä kultaa.\n\nVietin lähes vuoden kulkien yhdessä erään toisen etelävaltioiden\nupseerin, richmondilaisen kapteeni James K. Powellin, kanssa. Meillä\noli tavattoman hyvä onni, sillä lopputalvella 1865, monien kovien\nponnistusten ja puutteiden jälkeen, löysimme parhaimman kultapitoisen\nkvartsisuonen, mitä hurjimmissakaan unelmissamme olimme kuvitelleet.\nPowell, jolla oli kaivosinsinöörin ammattisivistys, totesi että hieman\nenemmässä kuin kolmessa kuukaudessa olimme kaivaneet malmia yli\nmiljoonan dollarin arvoisen määrän.\n\nKun varustuksemme olivat äärimmäisen puutteelliset, niin päätimme, että\ntoisen meistä oli lähdettävä sivistyneeseen maailmaan ostamaan\nvälttämättömiä koneita ja palatessaan tuotava mukanaan riittävästi\nkaivostöihin kykenevää työvoimaa.\n\nKoska Powell tunsi seudun samoin kuin kaivostyössä tarvittavat koneet,\nniin arvelimme, että parasta oli hänen lähteä matkalle. Sovimme, että\nminun oli pidettävä hallussa palstaamme sen varsin vähäisen\nmahdollisuuden varalta, että joku kuljeksiva kullankaivaja yrittäisi\nsitä napata.\n\nMaaliskuun 3 p:nä 1866 Powell ja minä sälytimme hänen eväänsä kahden\n_burron_ selkään, ja sanottuaan jäähyväiset hän hyppäsi ratsaille ja\nlähti liikkeelle vuoren rinnettä pitkin laaksoa kohti, jonka poikki\nhänen matkansa alkuosa kulki.\n\nPowellin lähtöaamu, samoin kuin melkein kaikki aamut Arizonassa, oli\nkirkas ja ihana; saatoin nähdä hänen pienine kuormajuhtineen kulkevan\nnytkyttelevän tietään vuoren kuvetta alas laaksoon, ja pitkin aamua\nnäin heidät silloin tällöin vilahdukselta, kun he kohosivat jollekin\nharjanteelle tai kulkivat tasaisella ylänteellä. Viimeisen kerran näin\nPowellin kello kolmen seuduissa iltapäivällä, jolloin hän painui\nlaakson toiselle puolelle vuorijonon varjoon.\n\nNoin puoli tuntia myöhemmin katsahdin sattumalta laakson toiselle\nrinteelle ja hämmästyin suuresti huomatessani kolme pientä täplää\nsamoilla kohdin, missä viimeksi olin nähnyt ystäväni ja hänen molemmat\njuhtansa. Minulla ei ole taipumuksia tarpeettomaan tuskitteluun, mutta\nkuta enemmän koetin itselleni selittää, että Powellilla ei ollut mitään\nhätää ja että täplät, jotka olin nähnyt hänen jäljillään, olivat\nantilooppeja tai villejä hevosia, sitä vähemmän kykenin saamaan\nmieltäni rauhalliseksi.\n\nKoko sinä aikana, jonka olimme olleet tällä seudulla, emme olleet\nnähneet ainoatakaan vihamielistä intiaania ja olimme senvuoksi tulleet\nrajattoman huolettomiksi ja laskettelimme pilaa kuulemistamme\nkertomuksista, joiden mukaan näitä hirveitä rosvoja liikkui muka suurin\nlaumoin kulkuteiden varsilla, levittäen surmaa valkoihoisten seurueiden\nkeskuuteen ja rääkäten niitä, jotka joutuivat heidän armottomiin\nkynsiinsä.\n\nTiesin, että Powell oli hyvin aseistettu ja lisäksi ollut mukana\nintiaaneja vastaan käydyissä taisteluissa; mutta myöskin minä olin\nvuosikausia elänyt ja taistellut siouxintiaanien keskuudessa\npohjoisessa ja tiesin, että hänen toiveensa olivat vähäiset saadessaan\nniskoilleen joukon taitavia vainuaja-apacheja. Viimein en jaksanut enää\nkestää jännitystä, vaan hyppäsin ratsuni selkään, otettuani mukaani\nmolemmat colt-revolverini ja karbiinin sekä kaksi vyöllistä patruunia,\nja lähdin painumaan laaksoon samaa tietä, jota Powell oli aamulla\nmennyt.\n\nNiin pian kun pääsin suhteellisen tasaiselle maalle, hoputin ratsuni\nlyhyeen laukkaan, jota ratsastin missä vain polun laatu teki sen\nmahdolliseksi, kunnes hämärissä saavuin sille kohdalle, jossa Powellin\njälkiin yhtyivät toiset, kolmen täyttä neliä juosseen, kengittämättömän\nhevosen jäljet.\n\nRatsastin ripeästi jälkiä pitkin, kunnes minun pimeän tullen oli pakko\npysähtyä odottamaan kuun nousua ja minulle jäi aikaa harkita\nratsastusretkeni järkevyyttä. Kentiespä olin ajatuksissani manannut\nesiin mahdottomia vaaroja, kuten hermostunut vanha akka, ja kun\ntapaisin Powellin, nauraisi hän katketakseen vaivoilleni. Mutta minä en\nole herkkä loukkautumaan, ja velvollisuudentunnon noudattaminen,\ntulkoonpa sitten mitä tahansa, on koko elämäni ajan ollut minulle\njonkinlaista epäjumalan palvomista; ja se seikka selittäneekin ne\nkunnianosoitukset, joita olen saanut kolmelta tasavallalta, sekä sen\nystävyyden ja ne kunniamerkit, jotka ovat tulleet osakseni vanhan ja\nmahtavan keisarin sekä useiden pienempien valtiaiden taholta, joiden\npalveluksessa miekkani on lukuisia kertoja punertunut.\n\nKello yhdeksän vaiheilla oli kuutamo jo siksi kirkas, että voin jatkaa\nmatkaani, eikä minun ollut ensinkään vaikeata seurata jälkiä myöten\nnopeata astuntavauhtia. Paikoitellen saatoin ratsastaa reipasta\nraviakin, kunnes keskiyön tienoissa saavuin lähteelle, jonka partaalle\nPowell oli suunnitellut leiriytyä. Saavuin sinne aavistamattani ja\nnäin, että paikka oli aivan autio eikä siellä ollut merkkiäkään mistään\näskeisestä leiriytymisestä.\n\nMieltäni kiihotti, kun jälkiä tarkastaessani huomasin, että\ntakaa-ajajat -- sillä nyt olin varma siitä, että ne olivat niitä --\nolivat seuranneet Powellia pysähdyttyään lähteellä vain hetkisen; ja\naina olivat he ratsastaneet hänen kanssaan samaa vauhtia.\n\nNyt oli aivan selvää, että vainuajat olivat apacheja ja että he\ntahtoivat vangita Powellin elävänä saadakseen itselleen pirullisen\nhuvin rääkätä häntä. Kannustin senvuoksi ratsuni vaarallisen hurjaan\nvauhtiin, toivoen kaikesta huolimatta saavuttavani punaiset lurjukset,\nennenkuin he kävisivät Powellin kimppuun.\n\nKaikki mietteeni keskeytyivät äkkiä kuullessani kahden laukauksen\nhiljaiset äänet kaukaa edeltäni. Arvasin, että silloin, jos\nmilloinkaan, Powell minua tarvitsi, ja kannustin hevoseni nelistämään,\nminkä se suinkin pääsi kaitaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua\nylöspäin.\n\nOlin ratsastanut mitään sen enempää kuulematta kenties lähemmä kaksi\nkilometriä, kun polku lähellä solan korkeinta kohtaa laajeni vähäiseksi\naukeaksi tasangoksi. Olin juuri tullut ahtaan, hyvin jyrkkärinteisen\nrotkon läpi, kun äkkiarvaamatta jouduin tämän kentän reunaan ja\nsilmiäni kohtasi näky, joka saattoi minut hämmennyksiin ja kauhun\nvaltaan.\n\nPieni tasainen maakaistale oli valkeanaan intiaanien teltoista, ja\narviolta puolisen tuhatta punaista sotilasta tungeskeli leirin\nkeskikohdan ympärillä. Intiaanien huomio oli niin täydelleen; kiintynyt\nheidän muodostamansa piirin keskustaan, etteivät he huomanneet minua,\nja minä olisin helposti voinut peräytyä rotkon pimentoihin ja paeta\nilman pienintäkään vaaraa. Mutta kun tämä ajatus ei johtunut mieleeni\nennenkuin seuraavana päivänä, ei minulla ole vähintäkään oikeutta\nvaatia itselleni sankaruuden kunniaa, mihin tämä kertomukseni kohta\nminut muuten kenties oikeuttaisi.\n\nEn luule, että olen samasta aineesta kuin sankarit, sillä vaikkakin\nolen täysin tietoisesti satoja kertoja joutunut katsomaan kuolemaa\nvasten kasvoja, niin en voi muistaa ainoatakaan kertaa, jolloin joku\ntoinen menettelytapa kuin silloin noudattamani olisi johtunut mieleeni\nennenkuin monien tuntien kuluttua. Henkisen olemukseni rakenne on\nilmeisesti sellainen, että joku alitajunnassani oleva voima ajaa minut\nvelvollisuuden tielle minun tarvitsematta vaivata järkeäni\naikaakysyvällä pohdinnalla. Mutta olkoonpa sen laita miten tahansa,\nmilloinkaan ei minua ole surettanut se, että minulla suorastaan ei ole\nollut mahdollisuutta valita raukkamaista toimintatapaa.\n\nPuheena olevalla hetkellä olin luonnollisesti varma siitä, että\nintiaanien huomio oli kiintynyt Powelliin. En tiedä, ajattelinko ensin\nja toimin sitten vaiko päinvastoin, mutta joka tapauksessa minä,\nsamalla kun näky avautui eteeni, tempasin revolverini ja ryhdyin\nnopeasti ampumaan intiaaniarmeijaa kiljuen minkä keuhkoni kestivät.\nYksin ollen en olisi voinutkaan sen parempaa taktiikkaa noudattaa,\nsillä äkillinen yllätys saattoi punanahat hämmennyksiin, joten he,\nluullen saaneensa kimppuunsa vähintään rykmentin säännöllistä\nsotaväkeä, pakenivat joka suuntaan noutamaan jousiaan ja nuoliaan sekä\npyssyjään.\n\nSe näky, mikä heidän nopeasti hajaantuessaan paljastui silmiini, sai\nminut silmittömäksi kauhusta ja raivosta. Kirkkaassa arizonalaisessa\nkuutamossa virui Powellin ruumis, jossa oli punaisten sankarien nuolia\nkuten harjassa harjaksia. Hän oli jo kuollut, sitä en saattanut\nepäilläkään, mutta olin yhtä valmis pelastamaan hänen ruumiinsa\njoutumasta apachien raadeltavaksi, kuin olisin ollut pelastamaan hänet\nitsensä kuolemasta.\n\nRatsastin aivan hänen vierelleen ja hyppäsin satulasta, minkä jälkeen\ntartuin hänen patruunavyöhönsä ja vedin hänet poikittain ratsuni\nsä'älle. Yksi ainoa vilkaisu taakseni riitti selvittämään minulle, että\npalaaminen samaa tietä olisi paljoa vaarallisempaa kuin matkan\njatkaminen kentän halki. Niinpä iskinkin kannukset hevos-raukkani\nkupeisiin ja syöksyin aukeaman toisessa laidassa näkyvää solan suuta\nkohti.\n\nIntiaanit olivat tällä välin huomanneet, että minä olin yksin, ja minun\njälkeeni lähetettiin sadatteluja, nuolia ja pyssynkuulia. Mutta kun\nkuutamossa on vaikea saada osumaan mitään muuta paitsi sadatuksia, ja\nkun lisäksi äkillinen, odottamaton saapumiseni oli saattanut intiaanit\nkiihdyksiin ja minä olin nopeanlaisesti liikkuva maali, säilyin minä\nvihollisteni lukuisilta kuolettavilta ammuksilta ja saavuin\nonnellisesti läheisten kukkulain varjoon ennenkuin intiaanit ehtivät\njärjestää säännöllisen takaa-ajon.\n\nRatsuni sai juosta ohjaamatta, sillä mielestäni oli todennäköistä, että\nminä tunsin huonommin solan suulle vievän polun kuin se. Se sattui\npoikkeamaan syrjäpolulle, joka vei harjanteen huipulle eikä solalle,\njonka kautta olin toivonut pääseväni laaksoon ja turvaan. On kuitenkin\nluultavaa, että sitä seikkaa saan kiittää hengestäni ja niistä\nmerkillisistä kokemuksista ja seikkailuista, jotka tulivat osakseni\nseuraavien kymmenen vuoden aikana.\n\nSen, että olin joutunut väärälle tielle, huomasin vasta silloin, kun\nminua takaa-ajavien villien kiljuminen alkoi kuulua yhä heikompana\nkaukaa vasemmalta.\n\nArvasin, että he olivat menneet aukeaman reunassa olevan säröisen\nkallioulkoneman vasemmalle puolelle, kun taas ratsuni oli tuonut minut\nja Powellin ruumiin sen oikealle puolelle.\n\nPysähdytin hevoseni pienelle tasaiselle kielekkeelle, josta näkyi\nvasemmalla allani oleva polku, ja näin takaa-ajavien raakalaisten\nhäviävän läheisen kukkulan taakse.\n\nTiesin, että intiaanit pian huomaisivat olevansa väärällä tiellä ja\nettä minua ryhdyttäisiin uudelleen etsimään oikealta suunnalta, niin\npian kun he olisivat löytäneet jälkeni.\n\nOlin ratsastanut vain vähän matkaa, kun jouduin kerrassaan hyvältä\nnäyttävälle tielle, joka kulki pitkin korkean kallion kuvetta. Tie oli\ntasainen ja jokseenkin leveä sekä vei ylöspäin siihen suuntaan, johon\nminä pyrin. Kallioseinämä kohosi oikealla puolellani monien kymmenien\nmetrien korkeuteen, ja vasemmalla puolellani oli yhtä syvä ja melkein\nkohtisuora jyrkänne alaspäin.\n\nEtenin tätä tietä kenties satakunnan metriä. Sitten teki tie äkkimutkan\noikealle, ja jouduin avaran luolan suulle. Aukko oli lähes puolentoista\nmetrin korkuinen ja noin metrin levyinen, ja tie päättyi siihen.\n\nOli jo aamu, ja melkein aavistamatta oli tullut kirkas päivä. Kuten\ntavallista, ei nytkään ollut ollut hämyn aikaa, mikä on Arizonan\nluonteenomaisia, yllättäviä piirteitä.\n\nLaskeuduin satulasta ja nostin Powellin maahan, mutta vaikka kuinka\ntarkkaan olisin häntä tutkinut, en voinut huomata hänestä\nheikoimpiakaan elon merkkejä. Kaadoin kenttäpullostani vettä hänen\njäykkien huuliensa väliin, pesin hänen kasvonsa ja hieroin hänen\nkäsiänsä, jatkaen virvottamisyrityksiäni yhtä mittaa lähes tunnin,\nvaikkakin tiesin, että hän oli kuollut.\n\nPidin Powellista hyvin paljon; hän oli läpikotaisin mies, joka\nsuhteessa täysin moitteeton etelän puolen herrasmies, luotettava ja\nuskollinen ystävä; ja tunsin syvää tuskaa, kun lopultakin luovuin\nvirvottamispuuhistani.\n\nJättäen Powellin ruumiin paikalleen kallion reunalle ryömin luolaan\ntarkastusmatkalle. Se oli avara onkalo, kenties läpimitaltaan noin\nkolmekymmentä metriä ja korkeudeltaan kymmenen metrin seuduissa.\nSileästä, askelten kuluttamasta lattiasta ja monista muista merkeistä\nsaattoi päättää, että luolassa oli kaukaisina aikoma asuttu. Peremmällä\noli niin pimeätä, etten voinut erottaa, oliko siellä mahdollisesti\naukkoja, jotka veivät toisiin onkaloihin.\n\nJatkaessani tarkastustani, aloin tuntea miellyttävää raukeutta, jonka\narvelin olevan pitkän ja ripeän ratsastuksen aiheuttamaa väsymystä sekä\ntaistelun ja takaa-ajon kiihtymyksen vastavaikutusta. Arvelin olevani\njotakuinkin turvassa nykyisessä olinpaikassani, sillä tiesin, että\nyksikin mies kykenisi puolustamaan luolan suuta kokonaista armeijaa\nvastaan.\n\nPian tulin niin uniseksi, että tuskin jaksoin vastustaa voimakasta\nhalua heittäytyä edes muutamiksi hetkiksi lepäämään luolan permannolle,\nmutta samalla tiesin, että se ei käynyt päinsä millään ehdolla, sillä\nse tuottaisi minulle varman kuoleman; saattoivathan punaiset ystäväni\nmillä hetkellä hyvänsä olla kimpussani. Ponnistin voimiani ja lähdin\nluolan aukkoa kohti, mutta horjahdin kuin juopunut seinää vasten,\nvaipuen sitten pitkälleni lattialle.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPelastuminen kuoleman kidasta\n\n\nSuloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja\nnukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui\nlähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta\nkauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin\nvalveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos\nolisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti\nkevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon\nvievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää\nkatkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut\njonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka\nminulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle.\n\nMakasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion\nkulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli\nlakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni\npitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan\ntoivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus\nkaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle\nsattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti\nmiellyttänyt.\n\nMinun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni\nkertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla\nolevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa,\ntähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki\nminut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen\naamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta.\n\nIntiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen\nminua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi\nnaama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa\nkaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden\nsivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui\nkunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta\nmyöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin,\nsillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille.\n\nÄkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian\nkun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat\nkauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan\nnäkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa\nkallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa\nkajahtelivat _cañonissa_, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista.\n\nÄäni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut\ntarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua\nmahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on\nsuhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain\nvertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen\njälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa,\nettä jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien\nminuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria,\nsillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa.\n\nMaata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa\nvastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon\nkuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea\nasema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta\nturvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen.\n\nUseita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin\nolisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja\nminä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti\nsaatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni\noli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin.\n\nMyöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut\nluolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään\nravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman\ntoverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui\njuuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla\nvarhain sijoittanut.\n\nSiitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus -- kuoleman\nhiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina\nkajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin\nliikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni,\njotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen\nhirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada\nkammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen\nponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani\nliikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku\npaikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys,\nkuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää\nvasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin.\n\nJuuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini\nsamassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät\ntuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin\nensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni\näärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä\npukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin\nsyntymähetkelläni.\n\nKaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin\nkaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta.\nEnsimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko\ntodellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä\nen voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita\nvasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli\nnopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta,\nja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en\nainakaan ollut.\n\nÄkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava\nulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en\nensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota.\n\nRevolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin\nkäsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen.\nKarbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli\nmennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani\nnäytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui\nja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä\nkimppuuni hiipiviä olioita.\n\nEn voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta\nja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan\nulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin\nnauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta\nelämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja\nsoimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta\narkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana\ntuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja\nselvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut\nvakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan\nluonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan\nmuoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet.\n\nPäätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn\nhengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui\nkatseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia\nkasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta\ntehden ne haaveellisen kauneiksi.\n\nLännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin\narizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret,\nkukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu,\njäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot,\nkaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan\nluulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta,\nsiksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa.\n\nNäin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka\nkymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle\nmaanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana\ntaivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani\nsitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti -- se oli Mars, sodan\nJumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan\nvastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä\nkatsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi,\nviittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti\nrautapalasta.\n\nKaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni\nkutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus\nmittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni\näärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSaapumiseni Marsiin\n\n\nKun aukaisin silmäni, olin loihditun kummallisessa ympäristössä.\nTiesin, että olin Marsissa; en edes tehnyt mielessäni kysymystä, olinko\nvalveilla ja täydessä järjessäni. En ollut unessa, nipistämiskoe oli\nnyt tarpeeton; sisäinen tietoisuus sanoi minulle, että olin Marsissa,\nyhtä varmasti kuin teidän järkenne sanoo teille, että olette\nmaapallolla. Te ette sitä kysele, en minä liioin kysellyt. Huomasin\nmakaavani kellahtavan, sammalmaisen kasviston muodostamalla alustalla,\njoka ulottui penikulmittani ympärilleni kaikkiin suuntiin. Olin\nsyvässä, ympyrän muotoisessa notkelmassa, jonka reunoilla erotin\nmatalia, epäsäännöllisiä kukkuloita.\n\nOli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään paahtaen\nalastonta ruumistani varsin kuumasti, ei kuitenkaan kuumemmin kuin\nArizonan aavikoilla samanlaisissa oloissa. Siellä täällä pilkotti\nkvartsipitoinen kallio välkkyen auringon paisteessa; ja vähän matkan\npäässä vasemmalla, kenties satakunta metriä minusta, oli joku matala,\nmuurin ympäröimä, vähän toista metriä korkea laitos. Vettä ei ollut\nnäkyvissä, eikä liioin mitään muuta kasvullisuutta kuin sammalta, ja\nkun minua janotti kelpo lailla, päätin lähteä vähän tarkastamaan\nseutua.\n\nHypähtäessäni pystyyn sain kokea ensimmäisen hämmästykseni Marsissa,\nsillä sama ponnistus, joka maapallolla olisi auttanut minut jaloilleni,\nlennähdytti minut Marsissa ilmaan melkein kolmen metrin korkeuteen.\nMaahan putosin kuitenkin pehmeästi saamatta tuntuvampaa tärähdystä. Nyt\nalkoi sarja tavattoman hullunkurisia liikkeitä. Huomasin, että minun\noli opeteltava uudelleen kävelemään alusta alkaen, sillä samat\nlihasponnistukset, jotka maapallolla oli tehtävä keveätä ja mukavaa\nkäyntiä varten, tekivät Marsissa minulle ihmeellisiä kepposia.\n\nSensijaan että olisin astellut täysijärkisen ihmisen arvokkaaseen\ntapaan, oli kävelemisyrityksistäni tuloksena monenlaisia hyppyjä, ja\njoka askelella minä ponnahdin kolmen, neljän metrin korkeuteen ja joka\ntoisen tai kolmannen askelen perästä lennähdin suulleni tai selälleni.\nLihakseni, jotka olivat tottuneet Maan oloihin ja sopeutuneet Maan\nvetovoiman mukaisiksi, tekivät minulle kolttosia, koettaessani\nensimmäistä kertaa liikkua Marsin pinnalla, jossa painovoima ja ilman\npaine ovat vähäisemmät.\n\nMutta olin päättänyt tarkastaa matalaa laitosta, joka oli ainoa\nnäkyvissä oleva asutuksen merkki, ja niinpä keksinkin omalaatuisen\nsuunnitelman turvautua alkeelliseen liikkumiskeinoon, ryömimiseen. Se\nkävi minulta varsin hyvin, ja pian olin päässyt laitoksen matalalle\nympärysmuurille.\n\nMinunpuoleisellani sivulla ei näkynyt ainoatakaan ovea eikä ikkunaa,\nmutta kun muuri oli vain alun toista metriä korkea, nousin varovasti\nseisomaan ja kurkistin muurin yli. Minua kohtasi kummallisin näky, mitä\nmilloinkaan olen saanut katsella.\n\nLaitoksen katto oli vahvaa, toistakymmentä senttimetriä paksua lasia,\njonka alla oli useita satoja suuria, aivan pyöreitä, lumivalkoisia\nmunia. Munat olivat kaikki jotakuinkin yhtä suuria, läpimitaltaan noin\nkolme neljännesmetriä.\n\nNiistä oli viisi tai kuusi jo hautunut valmiiksi, ja kummalliset\nirvioliot, jotka istuivat niissä räpytellen silmiään auringon valossa,\nriittivät saattamaan minut epäilemään, olinko täydessä järjessäni. Ne\nolivat suurimmaksi osaksi päänä, ruumis oli pieni ja hintelä, kaula\npitkä, ja jalkoja oli kuusi, tahi kuten myöhemmin sain tietää, kaksi\njalkaa ja kaksi kättä sekä yksi välissä oleva raajapari, jota voitiin\ntarpeen mukaan käyttää joko jalkoina tai käsinä. Silmät olivat pään\nkupeilla, hieman keskikohdan yläpuolella, ja ne olivat niin ulkonevat,\nettä ne voivat suuntautua sekä eteen- että taaksepäin ja lisäksi\ntoisistaan riippumatta, joten nämä oudot eläimet saattoivat päätään\nkääntämättä katsoa mihin suuntaan hyvänsä, vieläpä kahteen suuntaan\nsamalla kertaa.\n\nKorvat, jotka olivat vähän silmien yläpuolella ja lähempänä toisiaan,\nmuistuttivat pieniä, kuppimaisia tuntosarvia ja ulkonivat näillä\nnuorilla olioilla vain pari sentimetriä. Nenää edusti pitkittäinen rako\nkeskellä kasvoja, suun ja korvien puolivälissä.\n\nIho oli karvaton, väriltään kellahtavan vihreä. Täysikasvuisilla tämä\nväri, kuten varsin pian sain nähdä, tummenee olivinvihreäksi ja on\nmiehillä tummempi kuin naisilla. Myöskään ei täysikasvuisilla pää ole\nniin suhteeton ruumiiseen verrattuna kuin keskenkasvuisilla.\n\nSilmän iris on veripunainen kuten albino-muodoilla, kun taas silmäterä\non tumma. Itse silmämuna on hyvin valkoinen, samoin kuin myöskin\nhampaat. Viimemainitut antavat villin leiman muutenkin pelkoa ja kauhua\nherättävälle ulkomuodolle, sillä alaleuan torahampaat ulottuvat\nteräväkärkisinä kaarina suunnilleen niille kohdin, missä maapallolla\nelävien ihmisten silmät sijaitsevat. Hampaiden valkea väri ei ole\nsamanlainen kuin norsunluun, vaan mitä lumihohtoisimman ja kiiltävimmän\nposliinin. Olivinvärisen ihon muodostamaa tummaa taustaa vastaan\nnäkyvät kulmahampaat hyvin silmäänpistävästi ja näyttävät erittäin\npeloittavilta aseilta.\n\nUseimmat näistä yksityiskohdista huomasin vasta myöhemmin, sillä sain\nvain vähän aikaa tutkiakseni noita outoja ihmeolioita. Olin nähnyt,\nettä munat olivat haudottavina, ja seisoessani tarkaten, kun pienet,\nkammottavan näköiset hirviöt murtautuivat kuoristaan, en huomannut\nparinkymmenen täysikasvuisen marsilaisen saapumista takaapäin.\n\nHeidän askeleensa eivät kuuluneet ollenkaan, koska he tulivat pitkin\npehmeätä sammalta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan,\nlukuunottamatta jäisiä napaseutuja sekä siellä täällä olevia viljeltyjä\nalueita, ja he olisivat helposti saaneet minut vangiksi, mutta heillä\noli paljoa tuhoisammat aikomukset. Minua varoitti ensimmäisen sotilaan\nvarustusten kalahdus.\n\nHenkeni riippui hiuskarvasta, ja usein olen ihmetellyt, että selviydyin\nniin helposti. Jollei joukon johtajan pyssy olisi heilahtanut\nkannattimessaan ja sattunut pitkän metallikärkisen keihään nuppiin,\nolisin vetänyt viimeisen henkäykseni aavistamattakaan, että kuolema oli\nlähelläni. Mutta tämä pieni ääni sai minut käännähtämään, ja minua\nuhkasi, tuskin kolmen metrin päässä rinnastani, tavattoman pitkän\nkeihään kärki. Keihäs oli lähemmä kymmenen metrin pituinen, sen kärki\nvälkkyvää metallia, ja sitä ojensi äsken tarkastelemieni pienten\npaholaisten! suurennettu, ratsastava jäljennös.\n\nMutta kuinka hentoja ja vaarattomia nuo pienet oliot olivatkaan\nverrattuina tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan, vihaa, kostoa ja\nkuolemaa uhkuvaan ilmestykseen! Mies -- sillä niin lienee minun häntä\nnimitettävä -- oli hyvinkin neljä ja puoli metriä pitkä ja olisi,\nmaapallolla mitattuna, painanut loppupuolelle toista sataa kiloa. Hän\nistui ratsunsa selässä samalla tavoin kuin me hevostemme, puristaen\neläimen kupeita alaraajoillaan. Molempien oikeiden käsien kannattama,\nkauhea keihäs oli tanassa ratsun kupeella. Kummankin vasemman\nkäsivartensa hän oli ojentanut sivulle tasapainon säilyttämistä varten,\nsillä hänellä ei ollut suitsia eikä minkäänlaisia muitakaan\nohjausvehkeitä hoidettavanaan.\n\nEntä hänen ratsunsa sitten! Kuinka voisinkaan kuvailla sitä\nihmiskielellä! Se oli kolmen metrin korkuinen lapojen kohdalta;\nkummallakin kupeella sillä oli neljä jalkaa; leveä, litteä häntä, joka\noli leveämpi päästä kuin juuresta ja jota eläin juostessaan piti\nojossa; ammottava kita, joka ulottui halki pään turvasta pitkään,\ntukevaan niskaan saakka.\n\nSamoin kuin isäntä oli ratsukin aivan karvaton, mutta sen iho oli\ntumman saven värinen sekä tavattoman sileä ja kiiltävä. Vatsa oli\nvalkoinen, ja jalkojen värissä oli monta vivahdusta lapojen ja lautasten\nsavenväristä jalkaterien kirkkaaseen keltaiseen. Itse jalkaterät olivat\npaksuanturaiset ja kaviottomat, mikä seikka osaltaan selitti\nratsastajien äänetöntä saapumista. Raajojen kynnettömyys on muuten\nniiden suuren lukumäärän ohessa Marsin eläinkunnan luonteenomaisia\npiirteitä. Vain kehittyneimmällä ihmisrodulla ja eräällä toisella\neläimellä, ainoalla Marsissa olevalla nisäkkäällä, on hyvin\nmuodostuneet kynnet, ja kaviollisia eläimiä ei siellä ole ollenkaan.\nTämän ensimmäisen kummituksen takana oli rivissä yhdeksäntoista muuta\notusta, jotka olivat joka suhteessa hänen kaltaisiaan, mutta joilla\nkuitenkin, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli kullakin omat erikoiset\nyksilölliset piirteensä, samoin kuin ei meidänkään keskuudessamme ole\nkahta aivan samanlaista, vaikkakin olemme kaikki kuin samaan kaavaan\nvaletut. Tämä kuva tahi paremminkin aineellistunut painajainen, jota\nolen tässä pilkallisesti kuvannut, herätti minussa hyvin äkillisen\nkauhun tunteen, kun käännyin ympäri ja näin sen vastassani.\n\nAseettomana ja alastomana täytyi minun, totellen luonnon ensimmäistä\nlakia, turvautua ainoaan mahdolliseen keinoon selviytyäkseni pulasta,\nlaittautua pois uhkaavan keihään kärjen läheisyydestä. Senvuoksi tein\nhyvin maapallon olojen mukaisen ja samalla kertaa yli-inhimillisen\nhyppäyksen päästäkseni marsilaisten hautomalaitoksena pitämäni\nrakennuksen katolle.\n\nPonnistukseni tulos ällistytti minua yhtä paljon, kuin se näytti\nhämmästyttävän marsilaisia sotilaita, sillä minä lensin lähes kymmenen\nmetrin korkeudelle ilmaan, pudoten maahan noin kolmenkymmenen metrin\npäähän vainoojistani laitoksen vastakkaiselle puolelle.\n\nVahingoittumatta tupsahdin kevyesti pehmeään sammalikkoon ja\nkäännyttyäni katsomaan näin viholliseni rivissä pitkin heidänpuolisensa\nmuurin kuvetta. Toiset heistä katselivat minua kasvoissaan ilme, jonka\nmyöhemmin huomasin johtuvan tavattomasta ihmettelystä, toiset taas\ntarkastelivat poikasia ollen ilmeisesti hyvillään, etten ollut niitä\nvahingoittanut.\n\nHe haastelivat matalaäänisesti keskenään samalla viittoillen käsillään\nja osoitellen minua. Todettuaan, etten ollut tehnyt pahaa pienille\nmarsilaisille ja että olin aseeton, he nähtävästi katselivat minua\nhieman suopeammin silmin. Mutta, kuten myöhemmin sain tietää, eniten\nvaikutti edukseni äskeinen hyppynäytteeni.\n\nMarsilaiset ovat tosin tavattoman kookkaita, mutta heidän luunsa ovat\nsuuria ja lihakset vain voitettavana olevan painovoiman mukaiset.\nNiinpä heidän ketteryytensä ja voimansa ovatkin painoon katsoen\nverrattomasti paljon vähäisemmät kuin Maan asukkaan, ja epäilenpä,\njaksaisiko joku heistä, jos hänet äkkiä siirrettäisiin maapallolle,\nkohottaa omaa painoansa maan pinnasta; uskonpa totisesti, ettei hän\nkykenisi sitä tekemään.\n\nÄskeinen hyppyni olikin Marsissa niin ollen yhtä ihmeellinen, kuin se\nolisi ollut maapallollakin, ja sensijaan että marsilaiset olisivat\nhalunneet tuhota minut, he nyt pitävät minua eriskummaisena otuksena,\njoka olisi saatava kiinni näytettäväksi muille heikäläisille.\n\nSillä hengähdysajalla, jonka odottamaton ripeyteni oli minulle antanut,\nehdin harkita lähimmän tulevaisuuden suunnitelmia ja tarkata sotilaiden\nulkonäköä yksityiskohtaisemmin, sillä mielessäni en voinut erottaa\nnäitä niistä sotilaista, jotka vasta edellisenä päivänä olivat ajaneet\nminua takaa.\n\nPanin merkille, että heillä jokaisella oli jo kuvaamani pitkän keihään\nlisäksi vielä runsaasti muitakin aseita. Siihen, että päätin luopua\najattelemasta pakenemista, vaikutti ratkaisevasti eräänlainen pyssyn\ntapainen ase, jonka jostakin selittämättömästä syystä tunsin olevan\nhyvin tehoisan heidän käsissään.\n\nPyssyjen piippu oli valkoista metallia ja perä, kuten myöhemmin sain\ntietää, erästä hyvin keveätä ja lujaa, Marsissa kasvavaa ja siellä\nsuuressa arvossa pidettyä, meille, Maan asukkaille, täysin tuntematonta\npuulajia. Piipun metalli on pääasiallisesti aluminiumin ja teräksen\nsekoitusta, jonka he ovat oppineet karkaisemaan paljoa kovemmaksi kuin\nmeidän tuntemamme teräs. Pyssyjen paino on verrattain vähäinen, ja kun\nhe käyttävät läpimitaltaan pieniä, räjähtäviä radiumkuulia ja\npyssynpiippu on pitkä, niin nämä aseet ovat peräti tuhoisia\nsellaisillakin ampumamatkoilla, joita Maassa ei voida ajatellakaan.\nNäiden pyssyjen teoreettinen tehoisa kantomatka on neljäsataa\nviisikymmentä kilometriä, mutta tosioloissa eivät marsilaiset,\nsilloinkaan kun heillä on apunaan tähystäjät langattomine\nlennättimineen, kykene ampumaan kauempaa kuin hieman yli kolmensadan\nkilometrin päästä.\n\nMutta tämäkin on varsin riittävä etäisyys herättämään minussa suurta\nkunnioitusta marsilaisten tuliaseita kohtaan, ja jonkunlainen\nkaukoaavistus minua varmaankin silloin varoitti koettamasta päästä\nselkeässä päivänvalossa pakoon kahdenkymmenen tällaisen surmaa\nsyöksevän koneen suun edestä.\n\nMarsilaiset keskustelivat hetkisen. Sitten he kääntyivät ympäri ja\nratsastivat samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, jättäen\njoukostaan yhden laitoksen luokse. Edettyään lähes kaksisataa metriä he\npysähtyivät, käänsivät ratsunsa meihin päin ja jäivät odottaen\nkatsomaan jälkeenjääneen puuhia.\n\nTämä oli sama otus, jonka keihäs oli ollut niin vähällä lävistää minut,\nja hän oli ilmeisesti joukkueen johtaja, sillä olin huomannut toisten\npoistuneen nykyisille paikoilleen hänen määräyksestään. Joukkueensa\npysähdyttyä hän laskeutui ratsunsa selästä, heitti pois keihäänsä sekä\nlyhyet aseensa ja tuli hautomalaitoksen nurkkauksen ympäri minua kohti\naivan aseettomana, kuten minäkin olin, yllänsä vain päähän, raajoihin\nja rintaan kiinnitetyt koristukset.\n\nSaavuttuaan noin viidentoista metrin päähän minusta hän irroitti\nvaltavan suuren metallisen rannerenkaan ja ojentaen sitä minua kohti\navoimessa kädessään puhutteli minua selvällä, sointuvalla äänellä,\nmutta sellaisella kielellä, jota -- sitä lienee tarpeeton sanoa -- en\nymmärtänyt. Sitten hän keskeytti puheensa ikäänkuin odottaen minulta\nvastausta, heristäen tuntosarven tapaisia korviaan ja kääntäen\noudonnäköiset silmänsä entistäkin enemmän minuun päin.\n\nHiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, ja minä päätin puolestani puhua\njonkun verran, sillä olin arvannut, että hänen tarkoituksenaan oli\nrauhan hierominen. Aseista luopuminen ja joukkueen lähettäminen\nkauemmaksi ennen hänen lähtöään minua kohti olisi ollut rauhallisten\naikeiden merkkinä joka paikassa Maassa; miksipä siis ei myöskin\nMarsissa!\n\nPanin käden sydämelleni ja tein marsilaiselle syvän kumarruksen,\nselittäen, että vaikkakaan en ymmärtänyt hänen kieltään, hänen eleensä\nlupasivat rauhaa ja ystävyyttä, jota sydämeni sillä hetkellä eniten\nkaipasikin. Luonnollisesti olisi ollut samantekevää, vaikka puheeni\nkaikkine kauniine sanontatapoineen olisi ollut pelkkää puron lorinaa,\nmutta hän ymmärsi liikkeen, jonka puhuessani tein.\n\nOjentaen käteni häntä kohti astuin eteenpäin ja otin rannerenkaan hänen\navoimelta kämmeneltään, kiinnittäen sen käsivarteeni kyynärpään\nyläpuolelle, sekä pysähdyin hymyillen odottamaan. Hänen leveä suunsa\nvirnisti vastaushymyyn, ja tarttuen toisella väliraajallaan\nkäsikoukkuuni hän kääntyi ympäri, ja me lähdimme astelemaan hänen\nratsuansa kohti. Samalla hän antoi seuralaisilleen lähestymismerkin.\nNämä ryntäsivät meitä kohti hurjaa vauhtia, mutta hän hillitsi heitä\nviittauksella. Hän nähtävästi pelkäsi, että jos minä uudelleen toden\nperästä pelästyisin, saattaisin hypätä pois koko seudulta.\n\nHän vaihtoi miestensä kanssa muutamia sanoja, osoitti minulle, että\nminun pitäisi ratsastaa erään miehen takana, ja nousi sitten ratsaille.\nMinulle määrätty saattaja ojensi pari kolme raajaa ja nosti minut\ntaakseen ratsunsa kiiltäville lautasille, jossa pysyttelin niin hyvin\nkuin voin, pidellen kiinni marsilaisen aseita ja koristuksia\nkannattavista vöistä ja hihnoista.\n\nKoko ratsujoukko teki sitten käännöksen ja lähti täyttä neliä kaukaista\nkukkulajonoa kohti.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVankina\n\n\nKun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota\nhyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää,\ntoista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla\nensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut.\n\nLyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan\nkautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla\nylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme\ntäyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta,\nkaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi\nylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin.\n\nJouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja\nhuomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet\nsuuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu\nvuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa\noli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli\nleiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista\notusta -- sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä\nmiellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu.\n\nJollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia.\nNaisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän\ntorahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen\neräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat\nkooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan\nja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat.\nTäysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin.\n\nLapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta\nkaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia,\narvattavasti vanhempia.\n\nVarsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä\nheidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta,\nneljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin\ntuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle\nvaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei\nainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään\nmarsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään\nkerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä.\n\nVain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja\nkenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen\nviimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta\ntuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa,\nmetsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti\nsuurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä\nmarsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi.\n\nTäysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen\nkeskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi\ntuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia.\nKun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on\nilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino\nlisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena\nmarsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta;\nniinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin\nvähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista\nurheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista\nsodista.\n\nOnhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta\nsuurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen,\nei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman\nsurma-asetta.\n\nKun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme\nheti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan\npudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja\nvaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki\nniin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat\nikinä nähneet.\n\nRakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät\nolivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia\nkullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän\npaisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni\nrakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei\nollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä\nkerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään\nhuoneeseen.\n\nTähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin\nkoristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai\nviisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille.\nKorokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka\nverhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja\nsirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen.\nHänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta,\nsisustus hohtavan tulipunaista silkkiä.\n\nTämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä\nhämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan\nsuhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon.\nViimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun\ntaas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin\neikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille\nraajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin\nasukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden\nkäsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden\nperin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat\nkenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja\nunohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä.\n\nJoukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta\nmerkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni,\nja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei\ntarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille.\nVangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä\nhänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen;\ntämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen.\n\nSilloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet\nminulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden\nmarsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet\ntoisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa\nnimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän\naikeensa olisivat olleet rauhallisia -- muussa tapauksessa he olisivat\nvaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta\nmoninaisista aseistaan.\n\nVangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen\nvarahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä\nettä sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä\nsattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen\nlopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen.\n\nVastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle,\nettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä\npuheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka\nyhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin\nkanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes\nvähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli\ntodistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään,\nettä marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru\nkykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta.\n\nSe, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti\nkaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi.\nLähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan\nherättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena\nhuvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja\nkauheasti rääkkäämällä.\n\nKoolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen\nlihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi\nilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten\nminulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle.\nMutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen\nkoettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin\nkäsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien\nja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni\nankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin\nturvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut\ntempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut\nsurkeille yrityksilleni.\n\nKun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja\nminä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun\nhäntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla\nvierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja\nhän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle\nminä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen\nsaavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen\nkuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin\nepätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat.\n\nPelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi\nolivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja\nsuosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun\nmyöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut\nosakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä.\n\nIskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään\nhäntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden\nkäsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia.\nEn luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet\ntaivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen\nkertaan sanaa \"sak\", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja,\ntoistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun\npäin ja sanoi: \"Sak!\" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja\n\"sakasin\", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin\nviidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt\ntasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin\nsitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen\nsotilasryhmän luokse.\n\nHyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia\nmarsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista,\nja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä\nettä jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia\nnäitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät\nvapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista\n\"sakaamis\"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka\nkerran, kun käsky lausuttiin.\n\nTars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen\nedellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi\nhänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan\nhäntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion\npoikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle.\n\nKaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri\npäässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen\nvärinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen\nnimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars\nTarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion\nkupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista\nsilkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi.\n\nHuone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti\nkoristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi\nsama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan,\nettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään\nyhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka\nniitä nyt pitivät hallussaan.\n\nSola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle\nja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin\nmerkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen\nkutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen\nkymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin\ntottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin\nkokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että\nleukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nPetän vahtikoiran valppauden\n\n\nSola tuijotti eläimen ilkeännäköisiin silmiin, mutisi pari\nkomennussanaa, osoitti minua ja poistui huoneesta. Ihmetellen\najattelin, mitä tuo kauhealta näyttävä hirviö saattoikaan tehdä, kun se\njäi yksin ja niin lähellä sitä oli tällainen suhteellisen murea\nsuupala. Mutta pelkoni oli aiheeton, sillä tarkastettuaan minua\nkiinteästi hetkisen peto meni huoneen poikki ainoalle, kadulle vievälle\novelle, asettuen makaamaan pitkin pituuttaan poikki kynnyksen.\n\nEnsimmäisen kerran olin joutunut tekemisiin marsilaisen vahtikoiran\nkanssa, mutta se ei suinkaan ollut viimeinen kerta, sillä tämä otus\nvartioi minua huolellisesti koko sen ajan, minkä olin vihreiden\nmarsilaisten vankina, pelastaen henkeni kahdesti ja milloinkaan\npoistumatta vapaaehtoisesti luotani hetkeksikään.\n\nSolan poissaollessa käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkemmin huonetta,\njossa olin vankina. Seinämaalaukset kuvasivat harvinaisia ja\nihmeellisen kauniita maisemia: vuoria, jokia, järviä, meriä, niittyjä,\npuita ja kukkia, kiemurtelevia teitä, aurinkoisia puutarhoja -- mitkä\nkaikki aiheet olisivat saattaneet olla Maan näköaloja, jolleivät\nkasvullisuuden värit olisi olleet toisenlaisia. Maalaukset olivat\nilmeisesti lähteneet mestarin kädestä, niin kuulakka oli taivas, niin\ntäydellinen tekniikka; mutta missään ei ollut kuvattuna elävää olentoa,\nei ihmistä eikä eläintä, jonka nojalla olisin voinut arvailla, minkä\nnäköisiä nämä toiset, kenties sukupuuttoon kuolleet Marsin asukkaat\nolivat olleet.\n\nOlin juuri päästänyt mielikuvitukseni hurjaan lentoon miettiessäni\nmahdollisia selityksiä niille monille oudoille ilmiöille, joita\nMarsissa olin nähnyt, kun Sola palasi tuoden ruokaa ja juomaa. Hän\nlaski ne viereeni lattialle ja istuutui itse vähän matkan päähän,\nkatsoen minua kiinteästi. Ruokana oli noin puoli kiloa jotakin\nkiinteää, juuston kaltaista ja melkein mautonta ainetta, kun taas juoma\ntuntui olevan jonkun eläimen maitoa. Sen maku ei ollut ensinkään\nvastenmielinen, vaikkakin hieman hapan, ja varsin pian opin pitämään\nsiitä hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut, kuten myöhemmin huomasin,\nperäisin eläimestä, sillä Marsissa on vain yksi nisäkäs ja sekin\nlisäksi hyvin harvinainen, vaan eräästä suuresta kasvista, joka tulee\ntoimeen melkeinpä ilman vettä, imien runsaat maitovarastonsa maasta,\nilman kosteudesta ja auringon säteistä. Yksi ainoa tällainen kasvi\nantaa viisi tai kuusi litraa maitoa päivässä.\n\nSyötyäni tunsin voimieni palaavan, mutta kun tunsin levon tarvetta,\nkävin pitkäkseni silkkialustalle ja olin pian unessa. Olin varmaankin\nnukkunut useampia tunteja, sillä herätessäni oli pimeätä, ja ilma oli\nhyvin kylmä. Huomasin, että joku oli heittänyt päälleni turkin, mutta\nse oli osittain valunut pois, ja pimeässä en nähnyt laittaa sitä\npaikoilleen. Äkkiä ojentui käsi vetäen turkin ylleni, tuoden kohta\nsenjälkeen vielä toisenkin peitteekseni.\n\nArvelin, että huolehtiva vartijani oli Sola, enkä ollutkaan väärässä.\nNiin monen vihreän marsilaisen kanssa kuin jouduinkin kosketuksiin,\nainoastaan tämän tytön luonteessa huomasin hyväntahtoisuutta,\nystävällisyyttä ja kiintymystä; lakkaamatta hän huolehti ruumiini\ntarpeista, ja hänen valpas huolenpitonsa pelasti minut monilta\nkärsimyksiltä ja kovilta kokemuksilta.\n\nMarsin yöt, kuten sain kokea, ovat hyvin kylmiä, ja kun siellä ei ole\nensinkään hämärää, niin lämmön vaihtelut ovat äkillisiä ja perin\nepämiellyttäviä, samoin kuin myöskin huikaisevan päivänvalon\nmuuttuminen pimeydeksi. Yöt ovat joko kirkkaan valoisia tahi hyvin\npimeitä, jollei kumpikaan Marsin kuu satu olemaan taivaalla, on pimeys\nmelkein täydellinen, sillä kun siellä ei ole ilmakehää, tahi oikeammin,\nkun ilmakeliä on hyvin ohut, niin se ei jaksa hajoittaa tähtien valoa\nkovinkaan voimakkaasti; jos taas toisaalta molemmat kuut ovat\ntaivaalla, on Marsin pinta kirkkaasti valaistu.\n\nKumpikin Marsin kuu on sitä paljon lähempänä kuin meidän kuumme Maata;\nsillä lähempi kuu on vain noin kahdeksantuhannen kilometrin, ja\netäisempi vain noin kuudenkymmenen viidentuhannen kilomerin päässä\n[Flammarion mukaan lähempi 6,000 km, etäisempi 20,000 km], kun taas\nmeidän kuumme etäisyys Maasta on kokonaista kolmesataakahdeksankymmentä\ntuhatta kilometriä. Marsin lähempi kuu kiertää kerran päätähtensä\nympäri vähän enemmässä kuin seitsemässä ja puolessa tunnissa, joten sen\nvoi nähdä tavattoman suuren meteorin lailla kiitävän taivaan halki\nkahdesti tai kolmasti samana yönä, näyttäen kaikki vaiheensa jokaisella\nkierroksella.\n\nKaukaisempi kuu viipyy kierroksellaan Marsin ympäri runsaasti\nkolmenkymmentä kokonaista ja yhden neljännestunnin. Nämä Marsin\nseuralaiset tekevät tämän kiertotähden maisemat öiseen aikaan\nloistavaksi ja taikamaisen suurenmoiseksi näyttämöksi. Ja hyvä onkin,\nettä luonto on näin auliisti ja viljalti valaissut Marsin öitä, sillä\nvihreillä marsilaisilla, jotka ovat kuljeksivaa väkeä ja joiden järki\nei ole korkealle kehittynyt, on vain alkuperäisiä vehkeitä\nkeinotekoista valaisemista varten, pääasiallisesti soihtuja,\neräänlaisia kynttilöitä ja omituisia öljylamppuja, joissa öljy\nkaasuuntuu ja palaa ilman sydäntä.\n\nTällaisen lampun valo on huikaisevan kirkas, kauaskantava ja valkoinen,\nmutta kun siinä käytettyä luonnonöljyä voidaan saada vain siellä täällä\nsyrjäseuduissa olevista kaivoksista, niin nämä olennot, jotka\najattelevat vain kuluvaa hetkeä ja ovat ruumiillista työtä kohtaan\ntuntemansa kammon johdosta lukemattomia miespolvia pysyneet puolittain\nbarbaarisella tasolla, käyttävät näitä lamppuja hyvin harvoin.\n\nSen jälkeen kun Sola oli lisännyt minulle peitteitä, nukuin uudelleen\nja heräsin vasta päivällä. Muut huoneessaolijat, viisi luvultaan,\nolivat kaikki naisia ja nukkuivat vieläkin korkeiden, kirjavien\nsilkki- ja turkiskasojen peitossa. Kynnyksellä loikoi valpas\nvartijaeläin aivan samassa asennossa, jossa olin sen edellisenä iltana\nviimeksi nähnyt: se ei ollut näköjään liikauttanut ainoatakaan lihasta.\nEläimen silmät tuijottivat suoraan minuun, ja pohdin mielessäni, mitä\nminulle saattaisi tapahtua, jos yrittäisin karata.\n\nOlen aina ollut altis heittäytymään seikkailuihin ja kokeilemaan\nsellaista, minkä järkevämmät ihmiset olisivat jättäneet tekemättä.\nSenvuoksi johtui nytkin mieleeni, että varmin keino saada tietää\neläimen suhtautuminen minuun olisi yrittää poistua huoneesta. Olin\nmielessäni jotakuinkin varma, että selviäisin sen takaa-ajosta, jos\nvain kerran olisin rakennuksen ulkopuolella, sillä olin alkanut\nsuuresti ylpeillä hyppykyvystäni. Ja lisäksi saatoin eläimen koipien\nlyhyydestä päätellä, ettei se ollut hyppääjä eikä todennäköisesti\njuoksijakaan.\n\nNousin siis hitaasti ja varovasti seisomaan, mutta näin vartijani\ntekevän samoin. Astuin verkalleen sitä kohden, huomaten että jos en\nnostanut jalkojani korkealle, voin säilyttää tasapainoni ja lisäksi\npäästä verrattain nopeasti eteenpäin. Kun lähestyin eläintä, peräytyi\nse varoen tieltäni, ja kun olin saapunut ovelle, vetäytyi se sivulle\npäästäen minut ulos. Sitten se lähti perästäni, seuraten minua noin\nkymmenen askeleen päässä, minun astellessani pitkin autioita katuja.\n\nIlmeisestikin sen tehtävänä oli vain minun suojaamiseni, ajattelin,\nmutta kun saavuimme kaupungin laitaan, juoksi se äkkiä eteeni\npäästellen outoja ääniä ja paljastaen ilkeännäköiset, pelottavat\nhampaansa. Haluten hieman huvitella sen kustannuksella juoksin sitä\nkohti ja päästyäni aivan sen eteen hyppäsin ilmaan, lennähtäen\nkorkealta sen ylitse kaupungin rajan ulkopuolelle. Eläin pyörähti heti\nympäri ja juoksi perästäni niin hämmästyttävän nopeasti, etten moista\nollut ennen nähnyt. Olin luullut, että sen raajojen lyhyys teki\nnopeuden mahdottomaksi, mutta jos se olisi joutunut kilpasille\nsusikoiran kanssa, niin viimemainittu olisi jäänyt jälkeen kuin olisi\nse nukkunut ovimatolla. Myöhemmin sain tietää, että tämä on Marsin\nnopein eläin ja että sitä älykkyytensä, uskollisuutensa ja rohkeutensa\ntähden käytetään metsästyksessä, sodassa ja suojelemaan Marsin\nasukkaita.\n\nPian huomasin, että minun olisi vaikea välttää pedon hampaita, jos\nkoettaisin juosta suoraan eteenpäin, minkä vuoksi käännyin vähä\nväliä ympäri ja hyppäsin eläimen yli aina kun se oli melkein\nsaavuttamaisillaan minut. Tätä minulle edullista menettelytapaa\nkäyttäen pääsin kaupunkiin hieman sen edellä, ja kun se sitten syöksyi\nkimppuuni, hypähdin erään laakson puolella olevan rakennuksen lähes\nkymmenen metrin korkeudessa olevalle ikkunalle.\n\nTarttuen ikkunalautaan vedin itseni sille istumaan silmäämättä\nhuoneeseen ja katselin allani ällistelevää eläintä. Riemuni oli\nkuitenkin lyhytaikainen, sillä tuskin olin ennättänyt tukevasti\nistuutua, kun tavattoman iso käsi kouristi takaapäin niskaani ja\ntempasi minut rajusti huoneeseen. Lensin selälleni lattialle ja näin\nylitseni kyyristyvän jättiläiskokoisen apinamaisen olennon, jonka\nvalkea iho oli karvaton, lukuunottamatta sen päässä törröttävää\ntavattoman tuuheata hiustupsua.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nTaistelu, joka tuotti ystäviä\n\n\nOlento, joka muistutti meitä, maapallolla olevia ihmisiä, enemmän kuin\nsiihen asti näkemäni marsilaiset, painoi minua lattiaa vasten\ntavattomalla jalallaan, samalla äännellen ja viittoillen toiselle,\ntakanani olevalle otukselle, joka sille vastaili. Tämä toinen, joka\nnähtävästi oli edellisen puoliso, tuli pian meitä kohti heiluttaen\nvaltavaa kivinuijaa, jolla se ilmeisestikin aikoi musertaa kalloni.\n\nOtukset olivat pystyssä seistessään noin neljän metrin korkuisia, ja\nniillä, samoin kuin vihreillä marsilaisilla oli kolmas raajapari ylä- ja\nalaraajojen keskivälillä. Niiden silmät olivat lähekkäin, ihon tasalla;\nkorvat korkealla, mutta enemmän sivuilla kuin marsilaisten korvat;\nkuono ja hampaat olivat hyvin samanlaiset kuin afrikkalaisella\ngorillalla. Niiden ulkomuodon kokonaisvaikutus ei ollut vastenmielinen\nvihreisiin marsilaisiin verrattuna.\n\nNuija heilahti parhaillaan kaaressa, joka olisi päättynyt ylöspäin\nkääntyneihin kasvoihini, kun tuhatjalkainen hirmu kiiti salamana ovesta\nsuoraan teloittajani rintaan. Kiljaisten minua pidellyt apina hyppäsi\nulos avoimesta ikkunasta, kun taas sen toveri jäi hirvittävään\ntappeluun, jossa oli kysymyksessä elämä ja kuolema, pelastajani kanssa,\njoka oli juuri minun vartijaotukseni, sillä koiraksi minä en voi\nnimittää niin kamalannäköistä eläintä.\n\nNousin seisomaan niin pian kuin pääsin ja nojaten seinään katselin\nsellaista taistelua, jollaisen näkeminen on suotu ani harvoille. Nämä\nmolemmat eläimet olivat niin voimakkaita, nopeita ja hurjan rohkeita,\nettei mitään maapallon ihmisten tuntemaa eläintä voi lähimainkaan\nniihin verrata. Minun otuksellani oli se etu, että se oli saanut\nensimmäisen otteen, upottaen mahtavat torahampaansa syvälle\nvastustajansa rintaan, mutta isoine käsineen, joiden lihakset olivat\npaljoa voimakkaammat kuin näkemilläni marsilaisilla, apina kuristi\nvartijani kurkkua salvaten siltä hengityksen ja painaen sen päätä ja\nniskaa taaksepäin ruumista vasten, niin että minä joka hetki odotin sen\nretkahtavan herpaantuneena maahan katkennein niskoin.\n\nSamalla apina kiskoi irti koko etuosaa rinnastaan, johon eläimen\nvaltavat leuat olivat iskeytyneet kuin ruuvipihdit. Tappelijat kierivät\nlattialla sinne tänne, kummankaan päästämättä ainoatakaan pelon tai\ntuskan äännähdystä. Minun pedollani jo silmät pullistuivat kuopistaan\nja sieraimista vuoti veri. Sen voimat vähenivät silminnähtävästi, mutta\nniin kävi myöskin apinalle, jonka ponnistukset muuttuivat heikommiksi\njoka hetki.\n\nÄkkiä tulin tajuihini, ja saman vaiston valtaamana, joka aina näytti\npakoittavan minua tekemään velvollisuuteni, tempasin nuijan, joka heti\ntaistelun alussa oli pudonnut lattialle, heilautin sitä, minkä\nmaapallon oloihin tottuneet käsivarteni suinkin jaksoivat, ja iskin sen\napinan kalloon, joka musertui kuin munankuori.\n\nTuskin oli isku kajahtanut, kun huomasin uuden vaaran uhkaavan. Apinan\npuoliso oli äkillisestä säikähdyksestään selvittyään palannut\ntaistelupaikalle rakennuksen sisähuoneiden kautta. Näin sen\nvilahdukselta, juuri sen saapuessa oviaukolle, ja sen näkeminen, kun se\nnyt, huomattuaan puolisonsa viruvan hengetönnä lattialla, kiljui\näärimmilleen raivostuneena vaahdon kiehuessa suusta, herätti minussa,\nse minun on tunnustettava, kaameita aavistuksia.\n\nOlen aina valmis ryhtymään taisteluun, jos mahdollisuudet eivät ole\nliian ylivoimaisesti minulle vastaiset, mutta tässä tapauksessa en\njaksanut käsittää, mitä kunniaa tai etua olisi minulle tuottanut, jos\nolisin verrattain mitättömine voimineni ryhtynyt vastustamaan tämän,\ntuntemattoman maailman raivostuneen asujamen rautaisia lihaksia ja\nhurjaa rohkeutta. Ainoana tuloksena tällaisesta kohtauksesta näytti,\nainakin minulle, olevan hyvin nopea kuolema.\n\nSeisoin lähellä ikkunaa ja tiesin, että kun vain kerran olisin kadulla,\nniin pääsisin aukiolle ja turvaan, ennenkuin apina minut saavuttaisi.\nAinakin oli minulla mahdollisuus pelastua pakenemalla, kun taas minua\nedottaisi melkein varma kuolema, jos jäisin paikalleni ja tappelisin,\nvaikkapa kuinkakin hurjasti.\n\nOlihan minulla tosin nuija, mutta mitäpä olisin sillä mahtanut apinan\nneljää isoa kättä vastaan? Joskin ensi iskullani saisin niistä yhden\nkatkaistuksi, sillä oletin apinan koettavan torjua nuijaa, ehtisi se\nmuilla käsillään tarttua minuun ja tehdä minusta lopun, ennenkuin\nennättäisin antaa toista iskua.\n\nSamalla kun nämä ajatukset välähtivät päässäni, käännyin ikkunaan päin,\nmutta silloin sattuivat silmäni pelastajaani, ja kaikki pakoajatukset\nhaihtuivat kuin tuhka tuuleen. Vartijaotukseni virui lattialla haukkoen\nhenkeään, suuret silmät kiintyneinä minuun ikäänkuin avuttomasti suojaa\npyytäen. Sitä katsetta en voinut vastustaa enkä jättää pelastajaani,\nvaan tahdoin osoittautua puolestani yhtä rehdiksi sitä kohtaan, kuin se\noli näyttänyt olevansa minua kohtaan.\n\nIlman enempiä mietteitä käännyin senvuoksi vastustamaan raivostuneen\napinan hyökkäystä. Nyt se oli jo siksi lähellä minua, etten enää voinut\ntehokkaasti käyttää nuijaani, minkä vuoksi heitin sen kaikin voimin\npäälleni syöksyvää ruhoa vastaan. Se sattui apinaan juuri polvien\nalapuolelle, saaden tämän ulvahtamaan tuskasta ja raivosta. Horjahtaen\niskusta apina kaatui päälleni käsivarret ojossa.\n\nSamoin kuin edellisenä päivänä turvauduin taaskin maapallolla oppimiini\ntemppuihin, ja iskien oikean nyrkkini täysin voimin vastustajani\nleukaan annoin sille samalla kelpo täräyksen vatsaan vasemmalla\nnyrkilläni. Vaikutus oli suorastaan ihmeellinen, sillä kun minä\njälkimäisen lyönnin annettuani astahdin hieman sivulle, apina horjui ja\nkaatui käpertyneenä lattialle ähkyen tuskasta ja ilmaa haukkoen.\nHyppäsin sen ylitse, tempasin nuijan ja nujersin hirviön, ennenkuin se\npääsi nousemaan pystyyn.\n\nKun olin antanut apinalle surmaavan iskun, kuului takaani matalaa\nnaurua, ja kääntyessäni näin Tars Tarkasin, Solan ja kolme tai neljä\nsoturia seisovan huoneen oviaukossa. Kun katseemme sattuivat\nvastakkain, sain toisen kerran osakseni heidän perin harvinaisen\nsuosionosoituksensa.\n\nSola oli herätessään huomannut poissaoloni ja ilmoittanut siitä heti\nTars Tarkasille, joka nopeasti oli muutamien sotilaiden kanssa lähtenyt\nminua etsimään. Saapuessaan kaupungin reunaan he olivat nähneet apinan\nraivosta vaahdoten kiitävän rakennukseen.\n\nHe olivat heti seuranneet apinaa arvellen, että se mahdollisesti\nsaattaisi opastaa heidät minun jäljilleni, ja joutuneet minun ja apinan\nvälisen lyhyen, mutta ratkaisevan taistelun todistajiksi. Tämä tapaus,\nyhdessä edellisenä päivänä marsilaisen soturin kanssa sattuneen\notteluni ja hyppynäytteitteni kanssa, kohotti minut heidän silmissään\nhyvin korkealle. Nämä olennot, joilta ilmeisesti puuttuu kaikkia\nhienompia ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteita, palvovat\npelkästään ruumiillisia kykyjä ja rohkeutta, eikä mikään ole liian\nhyvää heidän jumaloimalleen olennolle, niin kauan kun hän säilyttää\nasemansa, aina uudelleen antamalla näytteitä taidostaan, voimistaan ja\nrohkeudestaan.\n\nSola, joka oli omasta tahdostaan liittynyt etsintäjoukkueeseen, oli\nainoa marsilainen, jonka kasvoilla ei ollut väreillyt hymy minun\ntapellessani henkeni edestä. Päinvastoin hän oli ilmeisesti tuskaisen\nhuolestunut, ja niin pian kun minä olin lopettanut hirviön, hän syöksyi\nluokseni ja tarkasti huolellisesti, oliko ruumiissani haavoja tai\nruhjeita. Huomattuaan, että olin selviytynyt ilman vammoja, hän hymyili\ntyytyväisenä ja rauhoittuneena, tarttui minua kädestä ja lähti ovea\nkohti.\n\nTars Tarkas ja hänen sotilaansa olivat astuneet huoneeseen ja seisoivat\nkatsellen nopeasti virkoavaa eläintä, joka oli pelastanut henkeni ja\njonka hengen minä puolestani olin pelastanut. He näyttivät\nkeskustelevan vakavasti, ja lopuksi yksi heistä puhutteli minua, mutta\nmuisti samassa, etten osannut heidän kieltään ja kääntyi taaskin Tars\nTarkasiin. Tämä antoi jonkun määräyksen puhujalle, tehden samalla\nkäskevän eleen, ja kääntyi sitten poistumaan meidän kanssamme\nhuoneesta.\n\nHeidän käyttäytymisestään aavistin vaaran uhkaavan otustani enkä\ntahtonut poistua, ennenkuin olisin nähnyt, mitä tapahtuisi. Hyvä\nolikin, että niin tein, sillä sotilas veti kauheannäköisen pistoolin\ntupestaan ja aikoi juuri ampua eläimen, kun minä hypähdin hänen\nluokseen ja löin hänen kättänsä ylöspäin. Sattuessaan puiseen\nikkunanpieleen kuula räjähti, tehden reiän sekä puuhun että\nmuuraukseen.\n\nPolvistuin sitten pelottavan näköisen otuksen viereen, nostin sen\njaloilleen ja kehoitin sitä tulemaan perästäni. Hämmästyksen ilme, joka\ntekoni johdosta levisi marsilaisten kasvoille, oli naurettava; vain\nkovin hämärästi ja lapsellisesti he kykenivät tajuamaan tällaisia\nkiitollisuuden ja säälin ilmaisumuotoja. Sotilas, jonka laukauksen olin\nsyrjäyttänyt maalistaan, katsoi kysyvästi Tars Tarkasiin, mutta tämä\nantoi merkin, että minun oli annettava puuhailla rauhassa, ja niin\npalasimme aukiolle, iso otukseni kantapäillämme, Solan pitäessä minua\nlujasti käsivarresta.\n\nMinulla oli Marsissa ainakin kaksi ystävää -- nuori nainen, joka\nhuolehti minusta äidillisen hartaasti, ja mykkä eläin, jonka rumassa\nruumiissa, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli enemmän rakkautta,\nenemmän uskollisuutta, enemmän kiitollisuutta kuin yhteensä kaikilla\nviidellä miljoonalla vihreällä marsilaisella, jotka kuljeksivat Marsin\nautioissa kaupungeissa ja kuivuneiden merien pohjalla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nLasien kasvatus Marsissa\n\n\nSyötyämme aamiaisen, joka täsmälleen vastasi edellisenä päivänä\nsaamaani ateriaa ja jonkalaisia itse asiassa kaikki ateriani olivat,\nniin kauan kuin olin vihreiden marsilaisten keskuudessa, Sola saattoi\nminut aukiolle, jossa näin koko heimon katselemassa ja avustamassa, kun\nvaltavan kokoisia, mastodontin tapaisia eläimiä valjastettiin\njyhkeiden kolmipyöräisten vaunujen eteen. Näitä ajoneuvoja oli noin\nkaksisataaviisikymmentä ja kutakin niitä veti yksi eläin, joka näöstä\npäättäen olisi helposti jaksanut vetää koko vaunujonon täysine\nlasteineen.\n\nItse vaunut olivat avarat, mukavat ja loisteliaasti koristellut.\nKussakin niissä istui naispuolinen marsilainen metallihelyjen sekä\njalokivien, silkin ja turkisten peittämänä, ja kunkin vaunuja vetävän\neläimen lautasille oli ajajaksi kiivennyt nuori marsilainen. Samoin\nkuin sotilaiden ratsueläimillä, ei näilläkään, suuremmilla vetojuhdilla\nollut päitsiä eikä suitsia, vaan niitä ohjattiin yksinomaan\ntelepaattisesti, ajatusten siirron avulla.\n\nTämä kyky on kaikissa marsilaisissa ihmeellisesti kehittynyt ja suurena\nsyynä heidän kielensä yksinkertaisuuteen sekä pitkissäkin\nkeskusteluissa käytettyjen sanojen suhteellisesti pieneen lukumäärään.\nKieli on yleismarsilainen, ja sen avulla voivat tämän eriskummaisten\nmahdottomuuksien kokoomukselta näyttävän maailman korkeammat ja\nalhaisemmat elolliset ilmaista toisilleen ajatuksiaan joko suuremmassa\ntai pienemmässä määrin, riippuen lajin henkisestä tasosta ja yksilön\nkehityksestä.\n\nKun vaunut asettuivat peräkkäin yksinkertaiseksi jonoksi, veti Sola\nminut tyhjään ajoneuvoon, ja muiden mukana lähdimme liikkeelle siihen\nsuuntaan, josta olin edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin. Karavaanin\nedellä ratsasti viisimiehisissä riveissä noin kaksisataa sotilasta, ja\nsama määrä oli jonon takapäässä, kun taas kummallakin sivulla oli\nkaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vartioratsastajaa.\n\nMinua lukuun ottamatta kaikki -- miehet, naiset ja lapset -- olivat\nrunsaasti aseistettuja, ja jokaisen ajoneuvon perässä asteli\nmarsilainen koira, minun otukseni meidän takanamme; itse asiassa tämä\nuskollinen eläin ei vapaaehtoisesti poistunut luotani ainoatakaan\nkertaa niinä kymmenenä vuotena, jotka Marsissa vietin. Tiemme vei\npienen, kaupungin edustalla olevan laakson poikki, kukkuloiden yli ja\nlaskeutui kuolleen meren pohjalle, jonka yli olin kulkenut saapuessani\nhautomalaitokselta aukiolle. Juuri hautomalaitos, kuten kävi ilmi, oli\ntämänpäiväisen matkamme määrä, ja kun koko karavaani lähti kulkemaan\nhurjaa laukkaa, niin pian kun olimme päässeet meren pohjan\nmuodostamalle tasangolle, olimme piankin päämäärämme näkyvissä.\n\nPerille saavuttuamme vaunut ajettiin sotilaallisen täsmällisesti\nriveihin rakennuksen neljälle kupeelle, ja valtavankokoisen\nylipäällikön johdolla kymmenkunta sotilasta, niiden joukossa Tars\nTarkas ja monia muita pienempiä päälliköitä, astui ratsuiltaan ja\nasteli laitoksen luo. Näin Tars Tarkasin selittävän jotakin ylimmälle\npäällikölle, jonka nimi ohimennen mainittuna, mikäli voin sen\nihmiskielelle sovittaa, kuului Lorkvas Ptomel jed; \"jed\" oli arvonimi.\n\nPian sain tietää, mistä he keskustelivat, kun Tars Tarkas huusi Solalle\nja antoi tälle merkin lähettää minut luokseen. Olin tällä välin jo\noppinut voittamaan Marsin oloissa kävelemisestä aiheutuneet\nkommellukset, ja noudattaen reippaasti hänen komennustaan menin sille\npuolelle hautomalaitosta, jossa sotilaat seisoivat.\n\nTultuani heidän luokseen näin yhdellä silmäyksellä, että muutamia\nharvoja lukuun ottamatta kaikki munat olivat jo hautuneet valmiiksi ja\nkoko laitos vilisi kamalannäköisiä pieniä paholaisia. Niiden pituus\nvaihteli hieman yli ja alle metrin, ja yhtenään ne olivat liikkeessä\nikäänkuin ruokaa etsien.\n\nKun pysähdyin Tars Tarkasin eteen, viittasi tämä hautomalaitoksen\nylitse ja lausui: \"Sak.\" Ymmärsin, että hän halusi minun toistavan\neilisen temppuni näytteeksi Lorkvas Ptomelille, ja kun minun on\nmyönnettävä, että taitoni tuotti minulle melko lailla tyydytystä,\ntottelin nopeasti hypäten jopa hautomalaitoksen toisella puolella\nolevan vaunujononkin ylitse. Takaisin palattuani murahti Lorkvas Ptomel\njotakin minulle, kääntyi sitten sotilaihinsa päin ja antoi lyhyen,\nhautomalaitosta koskevan määräyksen. Minuun he eivät enää kiinnittäneet\nhuomiotaan, ja niin sain pysyä heidän lähellään ja tarkata heidän\npuuhiaan, kun he mursivat laitoksen seinään siksi suuren aukon, että\nnuoret marsilaiset pääsivät siitä ulos. Tämän aukon kahden puolen\nmarsilaiset naiset ja nuoriso, sekä mies- että naispuolinen, asettuivat\nriviin, muodostaen kujan, joka ulottui vaunurivin poikki kauas\nkentälle. Näiden rivien välitse pienet marsilaiset syöksyivät villien\nhirvien lailla ja saivat juosta aina kujan päähän saakka, missä naiset\nja varttuneemmat lapset ottivat heidät kiinni yhden kerrallaan.\nÄärimmäisenä rivissä oleva otti ensimmäisen kujan päähän ehtineen pikku\nolion, hänen vastassaan oleva toisen, ja niin edelleen, kunnes kaikki\npikku otukset olivat lähteneet muurien sisältä ja joutuneet jonkun\nnuorukaisen tai naisen hoivaan. Lapsen saatuaan poistuivat naiset\nrivistä kukin omiin vaunuihinsa, kun taas ne pienokaiset, jotka olivat\njoutuneet nuorille miehille, annettiin myöhemmin naisille.\n\nHuomasin, että juhlatoimitus, jos siitä voidaan käyttää niin arvokasta\nnimitystä, oli päättynyt. Lähdin etsimään Solaa ja löysin hänet\nvaunuistamme, puristamassa lujasti rintaansa vasten kauheannäköistä\npikku otusta.\n\nNuorten vihreiden marsilaisten kasvattamiseen sisältyy yksinomaan\nheidän opettamisensa kävelemään, käyttämään aseita ja käymään sotaa, ja\nsillä heitä rasitetaankin jo heti elämänsä ensi vuodesta lähtien.\nPäästyään munasta, jossa he ovat maanneet viisi vuotta, hautomisajan,\nhe astuvat maailmaan täysin kehittyneinä muuten paitsi kooltaan. Aivan\ntuntemattomina äideilleen, joiden myöskin olisi vaikeata läheskään\nvarmasti ilmoittaa isää, he ovat yhteiskunnan yhteisiä lapsia, ja\nheidän kasvatuksensa jää niiden naisten huoleksi, jotka sattuvat\nottamaan heidät kiinni heidän poistuessaan hautomalaitoksesta.\n\nHeidän kasvatusäideillään ei ole edes tarvinnut olla munaakaan\nhaudottavana, kuten ei ollut esimerkiksi Solalla, joka oli alkanut\nmunia vasta vuotta ennen kun hänestä tuli jonkun toisen naisen\njälkeläisen äiti. Mutta tämä seikka ei vihreiden marsilaisten\nkeskuudessa paljoa merkitse, sillä vanhempien ja lasten rakkaus on\nsiellä yhtä tuntematon kuin meillä tavallinen. Tämä hirveä järjestelmä,\njota on noudatettu pitkiä ajanjaksoja, on luullakseni suorana syynä\nsiihen, että näiltä olennoilta puuttuu kaikki hienommat tunteet ja\nkorkeammat inhimilliset vaistot. Syntymästään saakka he eivät tiedä\nmitään isän- eikä äidinrakkaudesta, he eivät tunne sanaa koti; heille\nopetetaan, että heidän sallitaan elää vain niin kauan kuin he\nruumiillisilla kyvyillään ja rohkeudellaan voivat todistaa kykenevänsä\nelämään. Jos heissä havaitaan minkäänlaisia epämuodostumia tai\npuutteita, heidät heti ammutaan; eivätkä he näe kenenkään vuodattavan\nainoatakaan kyyneltä, kun he varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen saavat\nmonia katkeria kolauksia.\n\nTarkoitukseni ei ole sanoa, että täysikasvuiset marsilaiset olisivat\ntarpeettomasti tai tahallisesti julmia lapsia kohtaan, mutta he saavat\nkäydä ankaraa, säälimätöntä taistelua olemassaolostaan kuolevalla\nkiertotähdellä, jonka luonnonvarat ovat ehtyneet siinä määrin, että\njokaisen lisäjäsenen elättäminen merkitsee lisäverotusta sille\nyhteiskunnalle, johon hän on joutunut.\n\nHuolellisesti valiten he kasvattavat vain kunkin lajin voimakkaimmat\nyksilöt ja melkein yliluonnollisen kaukonäköisinä he järjestävät\nsyntyväisyyden niin, että se parhaiksi vastaa kuolevien määrää.\nJokainen täysikasvuinen marsilainen nainen munii noin kolmetoista munaa\nvuodessa, ja ne niistä, joiden koko, paino ja ominaispaino ovat\ntäysimittaisia, pannaan säilöön maanalaisen holvin sopukkoihin, missä\nlämpö on liian alhainen hautumiselle. Joka vuosi kahdestakymmenestä\npäälliköstä kokoonpantu neuvosto tarkastaa nämä munat huolellisesti, ja\nkaikki muut paitsi kelvollisimmat, noin yksi sadasta, tuhotaan kunkin\nvuoden lopussa. Viiden vuoden kuluttua on täten tuhansista munituista\nmunista valittu noin viisisataa jotakuinkin virheetöntä. Nämä sitten\npannaan melkein ilmanpitävään hautomalaitokseen auringonsäteiden\nhaudottaviksi toisen viisivuotiskauden aikana. Se hautominen, jonka\npäättymisen olimme tänään nähneet, oli hyvin kuvaava senlaatuinen\ntapaus; kaikki munat, paitsi noin yksi sadasta, valmistuivat kahden\npäivän aikana. Jos jäljelle jääneet munat joskus valmistuivatkin, niin\nniiden pienistä marsilaisista me emme tietäneet mitään. Heitä ei\nhaluttu, sillä heidän jälkeläisensä olisivat perineet ja vuorostaan\njättäneet perinnöksi pitemmän hautoutumisajan taipumuksen sekä siten\nvaikuttaneet häiritsevästi järjestelmään, joka oli kestänyt ajanjaksoja\nja jonka nojalla täysikasvuiset marsilaiset voivat melkein tunnilleen\nmäärätä oikean ajan, milloin hautomalaitokselle on saavuttava.\n\nHautomalaitokset on rakennettu syrjäisiin turvapaikkoihin, joten se,\nettä toiset heimot ne löytävät, on hyvin vähän tai ei ollenkaan\ntodennäköistä. Tällaisen onnettomuuden seurauksena olisi, että\nyhteiskunta saisi vielä viisi vuotta olla lapsetonna. Myöhemmin näin,\nmiten kävi, kun vieraan heimon hautomalaitos löydettiin.\n\nVihreät marsilaiset, joiden keskuuteen kohtalo oli minut heittänyt,\nkuuluivat yhteiskuntaan, jossa oli noin kolmekymmentätuhatta\njäsentä. He kuljeksivat tavattoman laajalla vedettömällä tai\nmelkein vedettömällä alueella, joka on neljännenkymmenennen ja\nkahdeksannenkymmenennen asteen välillä eteläistä leveyttä ja jota\nlännessä ja idässä rajoittavat laajat hedelmälliset seudut. Heidän\npäämajansa sijaitsi tämän alueen lounaisnurkassa, lähellä kahden n.s.\nMarsin kanavan risteyskohtaa.\n\nKun hautomalaitos oli rakennettu kauaksi pohjoiseen heidän omalta\nalueeltaan, otaksuttavasti asumattomaan seutuun, jossa ei ketään\nliikkunut, oli edessämme pelottava matka, josta minä luonnollisestikaan\nen tietänyt mitään.\n\nPalattuamme takaisin kuolleeseen kaupunkiin vietin muutamia päiviä\njotakuinkin laiskana. Saapumisemme jälkeisenä päivänä olivat kaikki\nsotilaat lähteneet jollekin ratsastusretkelle, jolta palasivat vasta\njuuri pimeän tullessa. Myöhemmin sain tietää, että he olivat käyneet\nmunien maanalaisessa säilytysholvissa ja siirtäneet munat\nhautomalaitokseen, jonka he sitten taaskin olivat muuranneet umpeen\nseuraaviksi viideksi vuodeksi ja jota todennäköisesti ei tällä aikaa\nenää käytäisi katsomassa.\n\nHolvit, joihin munat oli piilotettu odottamaan hautomista,\nsijaitsivat penikulmien päässä hautomalaitoksen eteläpuolella, ja\nkaksikymmenjäseninen päällikköneuvosto kävi siellä kerran vuodessa.\nMinulle on aina pysynyt arvoituksena, minkä vuoksi säilytysholveja ja\nhautomalaitoksia ei oltu rakennettu lähemmäksi asuinpaikkoja, ja samoin\nkuin monia muitakin Marsin omituisuuksia on minun ollut mahdoton\nselittää sitä maallisen järkeni ja maapallolla noudatettujen tapojen\navulla.\n\nSolan tehtävät olivat lisääntyneet kaksinkertaisiksi, kun hänen nyt,\npaitsi minusta, oli huolehdittava myöskin pienestä marsilaisesta. Mutta\nkumpikaan meistä ei kaivannut suurta huolenpitoa, ja kun molemmat\nolimme marsilaiseen kasvatukseen nähden samalla tasolla, päätti Sola\nharjoittaa meitä yhdessä.\n\nHänen osalleen oli sattunut toista metriä pitkä poika, varsin\nvankkarakenteinen ja ruumiiltaan virheetön. Myöskin tämä oli\nnopeaoppinen; ja meille, ainakin minulle, tuotti melkoista huvia\ninnokas kilpailumme. Marsilaisten kieli oli, kuten olen jo sanonut,\näärimmäisen yksinkertaista, ja yhdessä viikossa opin ilmaisemaan kaikki\ntarpeeni sekä ymmärsin melkein kaikki, mitä minulle sanottiin. Solan\nohjaamana kehitin myöskin telepaattisia kykyjäni, niin että piankin\nsain kaukovaikutuksen avulla tiedon kaikista ympäristöni tapahtumista.\n\nEniten ihmetteli Sola minusta sitä, että samalla kun minä kykenin\nhelposti ottamaan vastaan toisten telepaattiset sanomat, usein\nsellaisetkin, jotka eivät olleet minulle tarkoitettuja, ei kukaan\nkyennyt koskaan lukemaan minun ajatuksiani. Aluksi se minua kiusasi,\nmutta myöhemmin olin siitä hyvin iloinen, sillä se oli minulle etu\nmarsilaisiin verrattuna.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nIlmasta saatu ihana vanki\n\n\nKolmantena päivänä hautomisjuhlallisuuden jälkeen lähdimme\nkotimatkalle, mutta tuskin oli kulkueemme etupää laskeutunut kaupungin\nedessä olevalle aukeamalle, kun annettiin määräys, että oli heti\nnopeasti peräydyttävä takaisin. Tuntui siltä, kuin olisi vihreitä\nmarsilaisia vuosikausia harjoitettu tekemään juuri tätä temppua, sillä\nnopeasti kuin usva he katosivat läheisten rakennusten avariin\nkäytäviin, niin että vajaan kolmen minuutin kuluttua koko vaunujonosta,\nmastodonteista ja ratsastavista sotilaista ei ollut jälkeäkään\nnäkyvissä.\n\nSola ja minä olimme piiloutuneet aivan kaupungin laidassa olevaan\nrakennukseen, muuten juuri samaan, jossa apinaseikkailuni oli sattunut,\nja kun minua halutti nähdä, mikä oli aiheuttanut äkillisen\nperäytymisemme, nousin ylempään kerrokseen ja katselin ikkunasta\nlaaksoa ja sen toisella puolella olevia kukkuloita. Ja kohta huomasin\nsyyn nopealle kiirehtimiselle turvaan. Valtavan suuri, pitkä, matala,\nharmaaksi maalattu ilmalaiva kohosi hitaasti näkyviin lähimmän kukkulan\ntakaa. Sen jäljestä tuli toinen, sitten vielä yksi, ja niin edelleen,\nkunnes niitä kaikkiaan kaksikymmentä, lähellä maanpintaa leijaillen,\npurjehti verkkaisesti ja juhlallisesti meitä kohti.\n\nJokaisella niistä oli kummallisen näköinen, taklaukseen kiinnitetty\nlippu, joka liehui keulasta perään saakka, ja jokaisen keulaan oli\nmaalattu jonkunlainen omituinen merkki, joka loisti auringon\npaisteessa, näkyen selvästi niinkin pitkän matkan päästä kuin me olimme\nlaivoista. Näin olentoja tungeksivan ilmalaivojen etukansilla ja\ntaklauksessa. En voi sanoa, olivatko he huomanneet meidät vai\nkatselivatko he vain autiota kaupunkia, mutta joka tapauksessa he\nsaivat tylyn vastaanoton, sillä äkkiä ja ilman pienintäkään\nvaroitusmerkkiä vihreät marsilaissotilaat ampuivat rakennuksien laakson\npuolella olevista ikkunoista hirveän yhteislaukauksen suuria laivoja\nkohti näiden rauhallisesti lähestyessä laakson yläpuolella.\n\nNäyttämö muuttui äkkiä kuin taika-iskusta; etumainen laiva käänsi\npitkän sivunsa meihin päin ja vastasi tuleemme, pannen tykkinsä\nsoimaan, lentäen samalla lyhyen matkan yhdensuuntaisesti meidän\nrintamamme kanssa ja kääntyen sitten takaisin. Sen aikomuksena oli\nilmeisesti tehdä suuri ympyrä ja palata sitten jälleen ampuma-asentoon\ntulilinjamme eteen. Toiset laivat seurasivat etumaista, kukin\nvuorostaan avaten tulen meitä kohti, käännyttyään sopivaan asentoon.\nMeidän oma tulemme jatkui vaimenematta yhtä mittaa, ja epäilenpä,\nmenikö laukauksistamme harhaan viittäkolmatta prosenttia. En\nmilloinkaan ennen ollut saanut nähdä niin tuhoisan tehokasta\ntähtäämistä, ja näytti siltä, että jokaisen kuulan räjähtäessä aina\njoku pikku olento jossakin ilmalaivassa kaatui, samalla kun laivojen\nliput ja taklaukset leimahtelivat liekkeihin sotilaittemme\nvastustamattomien kuulien tunkeutuessa niiden lävitse.\n\nLaivojen tuli oli jotakuinkin tehoton, mikä johtui, kuten sittemmin\nsain tietää, äkillisen ensi laukauksemme aiheuttamasta hämmingistä,\nsillä laivojen miehistöt eivät olleet olleet ensinkään varuillaan ja\ntykkien suojuksettomat tähtäyslaitteet olivat olleet alttiina\nsotilaittemme tarkoille laukauksille.\n\nJokaisella vihreällä sotilaalla näyttää olevan määrätty tähtäyspiste,\njohon hän ampuu, vaikkakin he kaikki ovat jokseenkin samanlaisessa\nasemassa rintamassa. Esimerkiksi osa heistä, aina parhaat ampujat,\nsuuntaavat tulensa yksinomaan hyökkäävän ilmalaivan suurien tykkien\nlangattomiin tarkkaus- ja tähtäyslaitteisiin; toinen osa käsittelee\nsamalla tavoin pienempiä tykkejä; toiset nappivat tykkimiehiä, toiset\ntaas upseereja, kun taas toiset keskittävät huomionsa muuhun\nmiehistöön, ohjauslaitteisiin ja potkureihin.\n\nKaksikymmentä minuuttia ensimmäisen laukauksen jälkeen suuri laivasto\nlähti pakosalle samaan suuntaan, josta se oli tullut. Monet laivoista\nhuojuivat huomattavasti, ja niiden harventunut miehistö näytti hädin\ntuskin kykenevän niitä ohjaamaan. Niiden tuli oli täydelleen vaimennut,\nja ne keskittivät kaiken tarmonsa päästäkseen pakoon. Meidän sotilaamme\ntaas syöksyivät rakennusten katoille ja ahdistivat pakenevaa laivastoa,\nsyytäen sen jälkeen yhtä mittaa kuolettavia ammuksiaan.\n\nYksi toisensa jälkeen pääsivät ilmalaivat kuitenkin painumaan läheisten\nkukkuloiden taakse, kunnes näkyvissä oli enää vain yksi laiva, joka\ntuskin kykeni liikkumaan. Se oli joutunut ankarimman tulemme alaiseksi\nja näytti menettäneen koko miehistönsä, sillä ei ainoatakaan olentoa\nnäkynyt liikkuvan sen kansilla. Hitaasti se kääntyi suunnastaan ja\npyörsi takaisin meitä kohti vaappuen surkeasti sinne tänne. Sotilaamme\nlakkasivat heti ampumasta, sillä alus oli ilmeisesti avuton ja\npuhumattakaan siitä, että se olisi voinut millään tavoin meitä\nvahingoittaa, se ei kyennyt edes yrittämäänkään pakoon.\n\nKun se lähestyi kaupunkia, syöksyivät sotilaat kentälle ottamaan sitä\nvastaan, mutta se oli vielä liian korkealla, että he olisivat\nhyppäämällä päässeet sen kansille. Tähystyspaikaltani ikkunasta saatoin\nnähdä sen miehistön hajallaan viruvat ruumiit, vaikka en voinutkaan\nerottaa, minkälaisia olentoja ne olivat. Ei ainoatakaan elonmerkkiä\nnäkynyt laivalta, kun se vienon tuulen ajamana hitaasti painui\nkaakkoiseen päin.\n\nSe leijaili noin viidentoista metrin korkeudessa, ja sitä seurasivat\nkaikki muut sotilaat, paitsi muutamia satoja, jotka oli komennettu\ntakaisin katoille, siltä varalta että laivasto tahi sen apuvoimat\nmahdollisesti palaisivat. Pian saattoi nähdä, että ajautuva laiva\nsattuisi rakennuksiin noin puolentoista kilometrin päässä meistä\netelään, ja tarkastaessani sen etenemistä näin joukon sotilaita\nratsastavan sinne täyttä laukkaa, laskeutuvan satulasta ja menevän\nrakennukseen, jota vastaan laiva näytti painuvan.\n\nKun laiva läheni rakennusta ollen juuri törmäämäisillään sitä vasten,\nhyppäsivät marsilaiset sotilaat ikkunoista siihen yhtenä laumana,\nvaimentaen sitten yhteentörmäystä pitkine keihäineen. Pian olivat he\nheittäneet laahauskoukut maahan, ja heidän alhaalla olevat toverinsa\nvetivät suuren laivan alas.\n\nKiinnitettyään laivan he kaikki tunkeutuivat siihen ja nuuskivat sen\ntarkoin perästä keulaan saakka. Näin heidän tarkastavan kaatuneita,\nnähtävästi tutkien, olisiko joku vielä hengissä, ja kohta näkyi heitä\njoukko nousevan kannelle kiskoen pientä olentoa keskellään.\nViimemainittu oli melkoista lyhempi kuin puolet vihreiden\nmarsilaissoturien pituudesta, ja parvekkeeltani saatoin nähdä, että hän\nkäveli pystyssä kahdella jalalla, ja arvelin hänen olevan jonkun uuden,\nminulle tähän asti oudon, kummallisen marsilaisen hirviön.\n\nHe raahasivat vankinsa maahan, ja sitten alkoi aluksen\njärjestelmällinen ryöstäminen. Tähän puuhaan kului useita tunteja.\nSillä välin vietiin laivalle joukko vaunuja kuljettamaan pois saalista,\njossa oli aseita, ampumatarpeita, silkkiä, turkiksia, jalokiviä,\nkummallisesti kaiverrettuja kivimaljoja sekä runsaasti kiinteitä\nravintoaineita ja nesteitä, muun muassa useita tynnyrejä vettä, jota\nsilloin näin ensi kerran Marsille saapumiseni jälkeen. Sitten kun\nviimeinenkin kuorma oli viety pois, kiinnittivät sotilaat alukseen\nnuoria ja vetivät sen kauaksi laaksoon lounaaseen päin. Joitakuita\nheistä kiipesi sen jälkeen laivaan ja, mikäli kaukaiselta paikaltani\nsaattoi erottaa, tyhjensivät kiiruusti muutamien pullojen sisällön\nmiehistön ruumiille sekä laivan kansille ja taklaukseen.\n\nTämän tehtyään he nopeasti kiipesivät laidan ylitse ja liukuivat\nankkuriköysiä myöten maahan. Kannelle viimeiseksi jäänyt kääntyi ympäri\nja viskasi jotakin laivaan, pysähtyen sitten hetkeksi odottamaan\ntuloksia. Kun siltä kohdalta, mihin hän oli esineen heittänyt, kohosi\nheikko tulenliekki, heilautti hän itsensä laidan yli ja oli pian\nalhaalla. Heti kun hän oli päässyt maahan, irroitettiin kiinnitysköydet\nyhtä aikaa, ja suuri sotalaiva, joka ryöstön jälkeen oli keventynyt,\nkohosi majesteettisesti ilmaan, kansien ja taklauksen hulmutessa yhtenä\ntulimerenä.\n\nHitaasti se ajautui kaakkoiseen päin kohoten yhä korkeammalle, sitä\nmukaa kuin tuli kulutti sen puuosia ja vähensi sen painoa. Nousin talon\nkatolle ja katselin sitä tuntikausia, kunnes se lopuksi häipyi\netäisyyden hämärään. Näky oli äärimmäisen kaamea, kun ajatteli, että\nsiinä ajautui valtava hautauskokko ohjaamatta ja miehistöttä pitkin\nMarsin taivaankannen autiota lakeutta; tämä kuoleman ja hävityksen jäte\noli kuvaava piirre näiden outojen, hurjien otuksien elämästä, joiden\njulmiin käsiin kohtalo oli sen saattanut.\n\nHyvin painostuneena, vaikkakaan en itse käsittänyt sen syytä,\nlaskeuduin hitaasti kadulle. Näkemäni tapaus tuntui merkitsevän\ntappiota ja tuhoa minun kaltaisteni olentojen sotavoimille\nmieluumminkin kuin sitä, että vihreät marsilaiset olisivat tuhonneet\njoukon heidän laisiaan, vaikkakin heille vihamielisiä olentoja. En\nvoinut ymmärtää tätä ilmeistä harhakuvitelmaa, mutta en myöskään siitä\nvapautua. Jossakin, sieluni sisimmissä kätköissä tunsin kummallista\nkaipausta päästä näiden tuntemattomien vihollisten luokse, ja minussa\nheräsi voimakas toivo, että laivasto palaisi ja vaatisi tilille vihreät\nsotilaat, jotka niin armotta ja tarpeettomasti olivat hyökänneet sen\nkimppuun.\n\nAivan kintereilläni, kuten nykyisin aina, asteli Woola, koirani, ja kun\nilmestyin kadulle, syöksyi Sola luokseni, ikäänkuin hän olisi minua\netsinyt. Karavaani palasi parhaillaan aukiolle, sillä kotimatkasta oli\ntäksi päiväksi luovuttu; eikä sitä yritettykään yli viikkoon, kun\npelättiin ilmailuvoimien uudistavan hyökkäyksensä.\n\nLorkvas Ptomel oli liian ovela sotilas antautuakseen taisteluun\navoimella kentällä vaunu- ja lapsikaravaaneineen, ja niinpä\npysyttelimmekin autiossa kaupungissa, kunnes vaara näytti menneen ohi.\n\nKun Sola ja minä saavuimme aukiolle, herätti näky, joka siellä kohtasi\nkatseeni, mielessäni voimakkaan kuohunnan, johon sekaantui toivoa ja\npelkoa, rajua riemua ja lamaannusta, mutta ylinnä kuitenkin oli\nhieno huojennuksen ja onnen tunne. Sillä juuri kun lähestyimme\nmarsilaistungosta, näin vilahduksen ilmalaivalta saadusta vangista,\njota pari vihreätä marsilaisnaista parhaillaan raa'asti raahasi\nläheiseen rakennukseen.\n\nJa katseeni sattuivat hentoon, tyttömäiseen vartaloon, joka kaikissa\nsuhteissa oli samanlainen kuin aikaisemmassa elämässäni, maapallolla,\nnäkemäni naiset. Hän ei huomannut minua aluksi, mutta juuri kun hän oli\nkatoamaisillaan vankilakseen määrätyn rakennuksen porttikäytävään, hän\nkääntyi ympäri, ja hänen katseensa kohtasivat silmäni. Hänen kasvonsa\nolivat soikeat ja tavattoman kauniit, piirteet erinomaisen hienot,\nsilmät suuret ja loistavat, ja päätä peitti runsas, sysimusta,\naaltoileva tukka, joka oli löyhästi koottu omituiseen, mutta pukevaan\nlaitteeseen. Hänen ihollansa oli vaaleanpunertavan kuparin väri, jota\nvastaan hänen poskiensa karmosiinihehku ja kaunismuotoisten huuliensa\nruusuhohde kuvastuivat kaksin verroin voimakkaammin.\n\nHänen vaatetuksensa oli yhtä vähäinen kuin häntä saattavien\nmarsilaistenkin; hienotekoisia koristuksia lukuun ottamatta hän todella\noli aivan alaston, eikä minkäänlaisilla laitteilla olisikaan voitu\ntehostaa hänen täydellisen ja sopusuhtaisen vartalonsa kauneutta.\n\nKun hänen katseensa sattui minuun, aukesivat hänen silmänsä levälleen\nhämmästyksestä, ja hän teki vapaalla kädellään pienen merkin, jota minä\nen luonnollisestikaan ymmärtänyt. Vain hetken katselimme toisiamme, ja\nsitten toivon ja jälleen heräävän rohkeuden ilme, joka oli kirkastanut\nhänen kasvojaan hänen huomatessaan minut, muuttui äärimmäisen\nlamaannuksen ilmeeksi, johon sekaantui halveksimista ja inhoa. Tajusin,\netten ollut vastannut hänen merkkiinsä, ja vaikkakaan en tuntenut\nmarsilaisten tapoja, tunsin vaistomaisesti, että hän oli\nvedonnut minuun pyytäen apua ja suojaa, enkä minä onnettomassa\ntietämättömyydessäni ollut hänelle vastannut. Ja sitten hänet\nraahattiin pois näkyvistäni aution rakennuksen kammioihin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nOpin kieltä\n\n\nTointuessani vilkaisin Solaan, joka oli nähnyt koko tapauksen, ja\nhämmästyin huomatessani hänen tavallisesti liikkumattomien kasvojensa\nomituisen ilmeen. Hänen ajatuksiaan oli minun mahdoton tietää, sillä\nsiihen mennessä olin oppinut ainoastaan vähän marsilaisten kieltä; vain\njuuri parahiksi ilmaistakseni jokapäiväiset tarpeeni.\n\nKun saavuin asuinrakennuksemme porttikäytävään, odotti minua outo\nyllätys. Luokseni tuli sotilas kantaen aseita, koristeita ja muita\nheikäläisten täyteen varustukseen kuuluvia vehkeitä. Kaikki ne hän\nantoi minulle lausuen samalla muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja\nkäyttäytyen samalla kertaa kunnioittavasti ja uhkaavasti.\n\nSitten Sola lukuisten muiden naisten avustamana laitteli hihnat\nuudelleen sovittaen ne pienemmän kokoni mukaisiksi, ja heidän saatuaan\ntyönsä valmiiksi minä komeilin täysissä sotavarustuksissa.\n\nSiitä lähtien Sola opetti minulle eri aseiden käyttämistä, ja\nmarsilaisen pojan kanssa vietin useita tunteja päivässä harjoitellen\naukiolla. Vielä en osannut käsitellä kaikkia aseita, mutta kun tunsin\nperin hyvin vastaavat, maapallolla käytetyt kojeet, niin olin\ntavattoman oppivainen koulutettava ja edistyin varsin tyydyttävästi.\n\nMinun samoin kuin myöskin pienten marsilaisten opettaminen oli\nyksinomaan naisten tehtävä, jotka eivät ainoastaan huolehdi siitä, että\nnuoret oppivat mieskohtaiset hyökkäys- ja puolustustemput, vaan myöskin\nvalmistavat kaikki tarpeet ja välineet, mitä vihreiden marsilaisten\nkeskuudessa yleensä tehdään. He valmistavat ruudin, ammukset,\ntuliaseet; itse asiassa naiset valmistavat kaikki, millä on arvoa. Ja\nsotaa käytäessä he ovat osana reservistä, tapellen tarpeen vaatiessa\njopa älykkäämmin ja rohkeammin kuin miehet.\n\nMiehille opetetaan sotataidon korkeampia haaroja, strategiaa ja suurien\njoukko-osastojen liikehtimistä. He laativat lakeja, milloin niitä\ntarvitaan, uuden lain jokaista sattuvaa tarvetta varten. Heitä eivät\nkahlehdi oikeudenkäytön ennakkotapaukset. Pitkien ajanjaksojen\ntottumuksesta on muodostunut tapoja, mutta näiden tapojen rikkomisesta\njohtuvan rangaistuksen määrääminen joutuu kussakin yksityistapauksessa\nvalamiehistön käsiteltäväksi, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia\nsyyllisen kanssa. Ja saattanenpa sanoa, että oikeus harvoin jää\ntäyttämättä, se näyttää pikemminkin olevan päinvastaisessa suhteessa\nlakien arvovaltaan. Yhdessä suhteessa ainakin ovat marsilaiset\nonnellista väkeä: heillä ei ole lakimiehiä.\n\nEnsimmäisen kohtaamiseni jälkeen en nähnyt vankia moneen päivään ja\nsittenkin näin hänet vain vilahdukselta, kun hänet vietiin suureen\njuhlasaliin, jossa olin ensi kerran tavannut Lorkvas Ptomelin. En\nsaattanut olla huomaamatta, kuinka tarpeettoman tylysti ja raa'asti\nvartijat häntä kohtelivat. Se erosi niin suuresti siitä melkein\näidillisestä hellyydestä, jota Sola osoitti minua kohtaan, ja niiden\nharvojen marsilaisten, jotka vaivautuivat minua edes huomaamaan,\nkunnioittavasta suhtautumisesta minuun.\n\nMolemmilla kerroilla vangin nähdessäni olin pannut merkille, että hän\nvaihtoi muutamia sanoja vartijoittensa kanssa, ja senvuoksi pidin\nvarmana, että he kaikki puhuivat samaa kieltä tai ainakin voivat\nselittää toisilleen ajatuksensa samalla, yhteisellä kielellä. Tämä\nseikka lisäsi intoani, ja olinpa vähällä saada Solan suuttumaan\nkärttäessäni häntä panemaan vauhtia opetukseeni. Mutta muutamissa\npäivissä olin oppinut marsilaisten kieltä tarpeeksi, kyetäkseni\nauttavasti keskustelemaan ja ymmärtääkseni jotensakin kaikki, mitä\nkuulin.\n\nNäihin aikoihin majaili nukkumahuoneessamme kolme tai neljä naista ja\npari äsken hautunutta nuorta marsilaista sekä sen lisäksi Sola, hänen\nnuori kasvattinsa, minä ja Woola, koirani. Yösijoille asetuttuaan oli\ntäysikasvuisilla marsilaisilla tapana ennen nukkumista keskustella\njonkun aikaa minkä mistäkin, ja nyt, kun ymmärsin heidän kieltään, olin\nhartaana kuulijana, vaikkakaan en itse milloinkaan tehnyt huomautuksia.\n\nSeuraavana iltana vangin juhlasalissa käynnin jälkeen keskustelu\nlopuksi siirtyi tähän kysymykseen, ja heti paikalla minä olin pelkkänä\nkorvana. En ollut uskaltanut kysellä Solalta mitään kauniista vangista,\nsillä en voinut unohtaa hänen omituista ilmettään, jonka olin\nhuomannut, kun ensimmäisen kerran näin vangitun. En voinut pitää sitä\nmustasukkaisuutena, mutta punnitessani kaikkea maapallon mittapuun\nmukaan, kuten vielä tein, arvelin varmemmaksi näytellä tässä asiassa\nvälinpitämätöntä, kunnes olisin saanut tarkemman tiedon Solan kannasta\nkiihkeän huoleni esineeseen nähden.\n\nSarkoja, yksi yötovereinamme olevista vanhemmista naisista, oli ollut\nmukana juhlasalissa vangin vartijana, ja hänelle toiset kohdistivat\nkysymyksensä.\n\n\"Milloin\", kysyi eräs naisista, \"saamme nauttia punaihoisen\nkuolintuskista? Vai aikooko Lorkvas Ptomel jed säilyttää hänet\nlunastettavaksi?\"\n\n\"On päätetty viedä hänet mukanamme Tharkiin ja esittää hänen viimeiset\nkärsimyksensä suurien kisojen aikana Tal Hajusille\", vastasi Sarkoja.\n\n\"Millä tavoin hänen on kuoltava?\" kysyi Sola. \"Hän on niin hento ja\nkaunis. Olin toivonut, että hänet säästettäisiin lunastettavaksi.\"\n\nSarkoja ja toiset naiset murisivat kiukkuisesti Solan osoittaman\nheikkouden johdosta.\n\n\"Onpa ikävä, Sola, ettet syntynyt miljoonia vuosia sitten\", ärähti\nSarkoja, \"jolloin kaikki kuopat olivat täynnä vettä ja väestö oli yhtä\nventoa kuin se aine, jossa he purjehtivat. Nykypäivinä olemme\nedistyneet niin pitkälle, että tuollaiset tunteet merkitsevät\nheikkoutta ja atavismia. Sinun ei ole hyvä saattaa Tars Tarkasin\nkuuluviin, että sinulla on niin rappeutuneita ajatuksia, sillä\nepäilenpä, välittäisikö hän silloin enää uskoa sinulle äitiyden suurta\nvastuunalaisuutta.\"\n\n\"Mielestäni en ole tehnyt vähääkään väärin lausuessani, että tämä\npunainen nainen herättää minussa osanottoa\", huomautti Sola. \"Hän ei\nole tehnyt meille mitään pahaa eikä olisi tehnyt, jos olisimme\njoutuneet hänen käsiinsä. Hänen lajinsa miehet vain käyvät sotaa meitä\nvastaan, ja olen usein ajatellut, että heidän käyttäytymisensä meitä\nkohtaan on ainoastaan heijastusta meidän käyttäytymisestämme heitä\nkohtaan. He ovat sovussa kaikkien naapureittensa kanssa, paitsi milloin\nvelvollisuus pakottaa heidät käymään sotaa, mutta me taas emme ole\nrauhassa kenenkään kanssa. Aina meillä on sota keskuudessamme samoin\nkuin myöskin punaisia vastaan, ja meidän yhteiskunnissammekin yksilöt\ntaistelevat keskenään. Oi, me elämme yhtämittaisen verenvuodatuksen\naikaa aina siitä asti, kun murramme munan kuoren, siihen saakka, kunnes\nilomielin jättäydymme salaperäisyyden joen helmaan, tumman, ikiaikaisen\nIssin, joka vie meidät tuntemattomaan, mutta ei ainakaan tätä\nkauheampaan olotilaan. Totisesti onnellinen on se, joka saa aikaisin\nkuolla. Sanokaa Tars Tarkasille mitä tahdotte; hän ei voi keksiä\nminulle pahempaa kohtaloa, kuin on tämän hirveän elämän jatkaminen,\njota meidän on pakko elää.\"\n\nTämä Solan raju mielenpurkaus hämmästytti ja säikähdytti toisia naisia\nsiihen määrin, että he lausuivat vain muutamia ylimalkaisia\nmoitteensanoja, minkä jälkeen he vaikenivat ja olivat pian unessa.\nMutta yhden seikan oli tämä välikohtaus saanut aikaan; olin saanut\nvarmuuden, että Solan tunteet tyttö-parkaa kohtaan olivat ystävällisiä\nja että olin ollut hyvin onnellinen joutuessani hänen enkä jonkun\ntoisen naisen holhottavaksi. Tiesin, että hän piti minusta, ja kun nyt\nolin saanut kuulla, että hän vihasi julmuutta ja raakalaisuutta, tunsin\nvoivani varmasti luottaa hänen apuunsa yrittäessäni karata vangitun\ntytön kanssa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista.\n\nEn kyllä edes tietänyt, olisiko olemassa tämän parempia oloja, joihin\nvoisin paeta, mutta enemmän kuin halukkaasti olin valmis koettamaan\nonneani oman mallini mukaisten ihmisten keskuudessa mieluummin kuin\njäämään pitemmäksi aikaa näiden kammottavien ja verenhimoisten\nvihreiden marsilaisten joukkoon. Mutta minne menisin ja miten, se oli\nminulle yhtä vaikeasti ratkaistava pulma, kuin ikivanha ikuisen elämän\nlähteen etsiminen on aikojen alusta alkaen ollut maapallon asukkaille.\n\nPäätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tehdä Solan uskotukseni ja\navoimesti pyytää häntä auttamaan itseäni. Tämä päätös lujana mielessäni\nkäännyin silkkien ja turkisten seassa ja nukuin Marsin sikeään,\nvirkistävään uneen.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nSankarina ja päällikkönä\n\n\nSeuraavana aamuna olin jalkeilla varhain. Sain olla jotakuinkin\nvapaana. Sola oli selittänyt minulle, että kun vain en koettanut\npoistua kaupungista, sain mennä ja tulla oman mieleni mukaan. Hän oli\nkuitenkin varoittanut minua uskaltautumasta kauaksi aseettomana, sillä\ntässä kaupungissa kuten Marsin muinaisen sivistyksen kaikissa\nkeskuksissa asusti isoja valkeita apinoita, joihin jo saapumiseni\njälkeisenä päivänä olin saanut tutustua.\n\nHuomauttaessaan minulle, etten saanut poistua kaupungin alueelta, Sola\noli selittänyt, että joka tapauksessa Woola sen estäisi, jos sitä\nkoettaisinkin. Hyvin vakuuttavasti Sola varoitti minua ärsyttämästä\nkoiran rajua luontoa olemalla välittämättä sen varoituksista, jos\nsattuisin joutumaan liian lähelle kiellettyjä paikkoja. Sen luonto oli\nsellainen, sanoi tyttö, että se toisi minut kaupunkiin takaisin\nkuolleena tai elävänä, jos sitä itsepäisesti vastustaisin --\n\"mieluummin kuolleena\", hän lisäsi.\n\nTänä aamuna olin valinnut uuden kadun tutkittavakseni, kun äkkiä\nhuomasin olevani kaupungin ulkoreunalla. Edessäni oli matalia kumpuja,\njoiden välissä oli kaitoja, houkuttelevan näköisiä laaksoja. Minua\nhalutti kovasti tutustua edessäni olevaan seutuun ja -- polveuduinhan\nuudisraivaajain suvusta -- nähdä, minkälainen maisema ympäröivien\nkukkuloiden takaa avautuisi katseelleni näköpiiriäni rajoittavilta\nhuipuilta.\n\nMyöskin pälkähti mieleeni, että nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa\nselvää Woolan mielenlaadusta. Olin varma, että eläin rakasti minua;\nolin nähnyt todistuksia sen kiintymyksestä enemmän kuin minkään muun\nmarsilaisen olennon, ihmisen tai eläimen, ja uskoin ehdottomasti, että\nkiitollisuus siitä, että olin kahdesti pelastanut sen hengen, painaisi\nenemmän kuin velvollisuus, jonka julmat ja tunteettomat isännät olivat\nsille määränneet.\n\nKun lähestyin rajaviivaa, juoksi Woola huolestuneena eteeni ja\nheittäytyi jalkojani vasten. Sen eleet olivat paremminkin vetoavia kuin\nuhkaavia, eikä se paljastanut suuria torahampaitaan eikä päästänyt\npelottavia kurkkuääniään. Kun minulla ei ollut kaltaisteni olentojen\nseuraa, olin aika suuresti kiintynyt Woolaan ja Solaan, sillä\nnormaalisella maapallon ihmisellä täytyy olla joku kiintymyksen kohde,\nja nyt päätin vedota tämän ison eläimen vastaavaan vaistoon varmana\nsiitä, etten pettyisi.\n\nEn ollut koskaan hyväillyt enkä hyssytellyt koiraani, mutta nyt\nistahdin maahan, kiersin käteni eläimen vankkaan kaulaan, taputtelin ja\nsilittelin sitä, puhellen vasta oppimallani marsilaisten kielellä,\nkuten olisin kotonani puhellut koiralleni tai mille hyvänsä ystävälleni\nalempien eläinten keskuudesta. Kiintymyksenosoituksiini se vastasi\nkerrassaan erinomaisesti; se aukaisi laajan kitansa ihan ammolleen,\npaljastaen kaikki yläleukansa torahampaat, ja kipristi kuonoansa, niin\nettä sen suuret silmät melkein peittyivät lihapoimuihin. Jos olette\njoskus nähneet koiran nauravan, niin teillä kenties on jonkunlainen\naavistus Woolan naaman väänteistä.\n\nSe heittäytyi selälleen ja suorastaan kiemuroi jaloissani, hypähti\nsitten pystyyn ja minua vasten, kaataen minut maahan painollaan. Se\nryömi ja mateli ympärilläni kuin leikkisä koiranpentu työntäen\nselkäänsä raaputeltavaksi. En voinut vastustaa näyn hullunkurisuutta,\npidellen kylkiäni huojuin sinne tänne nauraen kuollakseni, ensimmäistä\nkertaa moneen päivään, ensimmäistä kertaa sen aamun jälkeen, jolloin\nPowell oli lähtenyt leiriltämme ja jolloin hänen kauan käyttämättä\nollut hevosensa oli äkkiarvaamatta töykännyt hänet päistikkaa\nfrijoliruukkuun.\n\nNauruni säikähdytti Woolaa; se lakkasi heti kujeilemasta, ryömien\nsurkeannäköisenä luokseni ja työntäen ruman päänsä syvälle syliini. Ja\nsilloin muistin, mitä nauru Marsissa merkitsi -- kidutusta,\nkärsimyksiä, kuolemaa. Hillitsin itseni, sivelin otus-raukan päätä ja\nselkää, puhelin sille muutamia minuutteja, ja antaen äänelleni käskevän\nsoinnun komensin sen sitten tulemaan perästäni, nousin ja lähdin\nastelemaan kukkuloita kohti.\n\nNyt ei meidän keskemme enää ollut kysymystä määräysvallasta: Woola oli\nsiitä hetkestä alkaen altis orjani, minä sen ainoa, eittämätön herra.\nKukkuloille pääsin muutamissa minuuteissa, mutta mitään erikoisen\nmielenkiintoista en sieltä nähnyt vaivojeni palkaksi. Lukemattomia\nloistavanvärisiä, outomuotoisia kukkia oli läikittäin siellä täällä\nlaaksoissa, ja ensimmäisen kukkulan huipulta näin yhtämittaisen\nkukkulajonon kohoavan pohjoiseen toisen toistaan korkeampina, kunnes ne\nsulautuivat varsin mahtavalta näyttävään vuoristoon. Myöhemmin kyllä\nhuomasin, että vain hyvin harvat huiput ovat läheskään puolentoista\ntuhannen metrin korkuisia. Vuoriston valtavalta näyttävä suuruus oli\nvain suhteellista.\n\nTämä aamukävelyni oli ollut minulle suurimerkityksinen, sillä sen\nkautta olin päässyt täydelliseen yhteisymmärrykseen Woolan kanssa,\njonka Tars Tarkas ehdottomasti uskoi minua visusti vartioivan. Tiesin\nnyt, että vaikkakin olin teoreettisesti vanki, olin todellisuudessa\nvapaa, ja kiiruhdin joutumaan takaisin kaupunkiin, ennenkuin Woolan\nentiset isännät huomaisivat sen auliuden. Tämän seikkailun jälkeen\npäätin, etten milloinkaan enää poistuisi minulle määrätyltä\nliikkumisalueelta, ennenkuin olisin valmis yrittämään lopullisesti.\nSiitä olisi varmastikin seurauksena vapauteni rajoittaminen ja\ntodennäköisesti myöskin Woolan kuolema, jos joutuisimme kiinni.\n\nSaapuessani takaisin aukiolle sain kolmannen kerran nähdä vangiksi\njoutuneen tytön. Hän seisoi vartijoittensa kanssa vastaanottosalin\nsisäänkäytävän edessä, ja kun tulin lähemmäksi, loi hän minuun\nhalveksivan katseen ja kääntyi sitten selin minuun päin. Hänen tekonsa\noli niin aito naisellinen, niin maapallon naisten tapainen, että\nvaikkakin se loukkasi ylpeyttäni, se samalla herätti rinnassani\nlämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Tuntui hyvältä tietää, että\nMarsissa jollakulla toisellakin paitsi minulla oli inhimilliset vaistot\nja käsitys sivistyneistä oloista, vaikkakin niiden ilmeneminen oli\nminulle niin tuskallinen ja musertava.\n\nJos joku vihreä marsilaisnainen olisi halunnut osoittaa\nvastenmielisyyttään tai halveksimistaan, niin hän kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olisi tehnyt sen iskemällä miekalla tai\nnykäisemällä pyssyn liipasinta. Mutta kun heidän tunteensa ovat\njotakuinkin turtuneet, olisi vaadittu varsin vakava loukkaus\nherättämään heissä niin rajua purkausta. Sola, se on minun lisättävä,\noli poikkeus; en kertaakaan nähnyt hänen menettelevän julmasti enkä\nraa'asti, aina hän oli yhtä herttainen ja hyvällä tuulella. Hän oli\ntodellakin, kuten hänen marsilaistoverinsa oli sanonut, suloinen ja\nharvinainen palautumismuoto aikaisemmista esi-isistä, jotka olivat\nrakastaneet ja joita oli rakastettu.\n\nKun vanki näytti olevan kaikkien huomion esineenä, pysähdyin\ntarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Kauan ei minun tarvinnutkaan\nodottaa, sillä pian saapui Lorkvas Ptomel päällikköseurueineen astellen\nrakennusta kohti. Annettuaan vartijoille merkin, että näiden tuli\nseurata vangin kanssa, hän meni vastaanottosaliin. Arvellen olevani\njonkunverran suosiossa ja varmana siitä, etteivät sotilaat tietäneet\nminun oppineen heidän kieltään, sillä olin pyytänyt Solaa pitämään sen\nsalassa, kun en muka tahtonut joutua puheisiin miesten kanssa,\nennenkuin kykenisin täysin käyttelemään kieltä, päätin uskaltautua\nvastaanottosaliin kuuntelemaan, mitä siellä puhuttaisiin.\n\nNeuvosto kyykötteli puhujalavan portailla vangin ja molempien vartijain\nseistessä heidän alapuolellaan. Näin, että toinen naisista oli Sarkoja,\nja ymmärsin, minkä vuoksi hän oli ollut saapuvilla edellisen päivän\nkuulustelussa, jonka tuloksia hän oli edellisenä iltana selostanut\nyömajamme asukkaille. Hän käyttäytyi vankia kohtaan hyvin tylysti ja\nhäikäilemättömästi. Pidellessään kiinni onnetonta tyttöä, hän upotti\nkitukasvuiset kyntensä tämän ihoon tahi kiersi hänen käsivarttaan hyvin\npahasti. Kun oli siirryttävä paikasta toiseen, hän joko raa'asti\nriuhtaisi vankia tahi tyrkkäsi hänet suin päin edelleen. Hän näytti\npurkavan tähän turvattomaan olento-raukkaan kaiken sen vihan,\njulmuuden, raakuuden ja ilkeyden, joka hänen yhdeksänsataa vuotta\nkestäneen elämänsä aikana oli häneen lukemattomien hurjien ja raakojen\nesipolvien perinnön pohjalle kasaantunut.\n\nToinen nainen ei ollut niin julma, sillä hän oli täysin tunteeton. Jos\nvanki olisi ollut yksin hänen hallussaan, ja onneksi hän oli öisin, ei\nhänen olisi tarvinnut kestää tylyä kohtelua eikä häneen liioin olisi\nkiinnitetty huomiota ensinkään.\n\nKun Lorkvas Ptomel kohotti katseensa aikoen puhutella vankia, sattuivat\nhänen silmänsä minuun, ja hän kääntyi Tars Tarkasiin päin sanoen\njotakin ja tehden kärsimättömän liikkeen. Tars Tarkas vastasi hänelle\njotakin, jota minä en kuullut, mutta joka sai Lorkvas Ptomelin\nhymyilemään. Senjälkeen he eivät enää olleet minua näkevinään.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi Lorkvas Ptomel vangilta.\n\n\"Dejah Thoris, heliumilaisen Mors Kajakin tytär.\"\n\n\"Entä mikä oli retkenne tarkoitus?\"\n\n\"Se oli puhtaasti tieteellinen tutkimusretkikunta, jonka isoisäni,\nHeliumin jeddak oli lähettänyt uudelleen kartoittamaan ilmavirtoja ja\ntekemään ilmakehän tiheysmittauksia\", vastasi kaunis vanki matalalla,\nkaunissointuisella äänellä. \"Emme olleet valmistautuneet taisteluun\",\nhän jatkoi, \"sillä tehtävämme oli rauhallinen, kuten lippumme ja\nalustemme tunnukset osoittivat. Työ, jota olimme suorittamassa, oli\nyhtä paljon teidän kuin meidänkin etujemme mukaista; tiedätte hyvin,\nettä ilman meidän ponnistuksiamme ja tieteellistä työskentelyämme, ei\nMarsissa olisi ilmaa eikä vettä tarpeeksi ainoallekaan inhimilliselle\noliolle. Miespolvia olemme säilyttäneet ilma- ja vesivarastomme\njotakuinkin samanlaisina, ilman huomattavaa vähennystä, ja sen olemme\ntehneet huolimatta siitä, että te, vihreä kansa, olette typerästi meitä\nsiinä häirinneet.\n\n\"-- Miksi, oi, miksi ette koeta oppia elämään sovussa naapureittenne\nkanssa? Onko teidän välttämättä miespolvesta miespolveen, lopulliseen\ntuhoutumiseenne saakka, pysyttävä samalla tasolla, vain vähän teitä\npalvelevien mykkien eläinten yläpuolella! Kansana ilman kirjakieltä,\nilman taiteita, ilman koteja, ilman rakkautta; kauhean yhteisyysaatteen\niänikuisena uhrina. Teillä on muka kaikki yhteistä, jopa vaimot ja\nlapsetkin, ja seurauksena on ollut, ettei teillä ole mitään yhteistä.\nTe vihaatte toisianne, samoin kuin vihaatte kaikkia muitakin, paitsi\nitseänne. Palatkaa noudattamaan yhteisten esi-isiemme menettelytapoja,\npalatkaa valoisaan, hyväntahtoiseen naapuruuteen! Tie on teille\navoinna. Punainen kansa ojentaa kätensä teitä tukemaan. Yhdessä saamme\naikaan vielä enemmän kuolevan tähtemme elinvoimien elvyttämiseksi.\nSuurimman ja mahtavimman punaisen jeddakin tyttärentytär pyytää teitä.\nTulkaa!\"\n\nNuoren naisen lopetettua puheensa Lorkvas Ptomel ja muut sotilaat\nistuivat useita hetkiä silmäillen häntä ääneti ja syvän tarkkaavasti.\nMitä heidän mielessään liikkui, sitä tuskin kukaan tietää, mutta\nvarmasti luulen, että he olivat liikutettuja. Ja jos jollakulla heidän\npäämiehistään olisi ollut tarpeeksi voimaa kohotakseen totuttujen\ntapojen yläpuolelle, olisi se hetki muodostunut uuden ja mahtavan\naikakauden alkukohdaksi Marsille.\n\nNäin Tars Tarkasin nousevan puhumaan, ja hänen kasvoillaan oli\nsellainen ilme, jollaista en ole milloinkaan nähnyt vihreiden\nmarsilaisten sotilaiden piirteissä. Se kertoi rajusta sisäisestä\ntaistelusta, jota hän kävi itseään, perinnöllisyyttä, ikivanhoja tapoja\nvastaan, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, niin melkeinpä\nhyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden välähdys kirkasti hetkiseksi hänen\njulmia, pelottavia kasvojaan.\n\nMutta mitkä sanat tämä hetki lieneekään tuonut hänen huulilleen, niitä\nei lausuttu, sillä juuri silloin eräs nuori sotilas, joka ilmeisesti\naavisti vanhempien miesten ajatusjuoksun, hypähti alas puhujalavan\nportailta, antoi hennolle vangille ankaran iskun vasten kasvoja kaataen\nhänet permannolle ja nosti sitten jalkansa kaatuneen vangin päälle.\nKaikki neuvoston jäsenet käännähtivät ja purskahtivat hirveään, julmaan\nnauruun.\n\nHetkisen luulin, että Tars Tarkas iskisi miehen kuoliaaksi, eivätkä\nmyöskään Lorkvas Ptomelin kasvot ennustaneet kovinkaan hyvää tälle\nraakalaiselle. Mutta heidän mielialansa muuttui, vanha olemus sai\nheissä vallan, ja he hymyilivät. Huomattavaa oli kuitenkin se, etteivät\nhe nauraneet ääneen, sillä tämä raaka temppu oli vihreiden marsilaisten\nhuumorikäsitteiden mukaan mitä herkullisimmin nauruhermoja kutkuttava.\n\nVaikka olenkin käyttänyt monta hetkeä kertoakseni osan siitä, mitä\ntapahtui sen jälkeen, kun isku annettiin, ei se suinkaan merkitse, että\nminä olisin ollut toimettomana läheskään niin pitkää aikaa. Luulenpa\nmelkein edeltäkäsin tunteneeni, mitä oli tulossa, sillä muistan nyt\nolleeni jo kyyristynyt ikäänkuin hyökkäämään, kun näin iskua\ntähdättävän vangin viehkeisiin, ylöspäin kääntyneihin, vetoaviin\nkasvoihin, ja ennenkuin käsi laskeutui, olin jo keskellä salia.\n\nTuskin oli miehen kamala nauru ennättänyt kajahtaa, kun minä olin hänen\nkimpussaan. Vastustajani oli neljättä metriä pitkä ja aseistettu\nhampaisiin saakka, mutta olisin ollut valmis ryhtymään taisteluun\nkaikkia salissaolijoita vastaan, niin hirveän raivostunut olin.\nHypähdin ja iskin häntä vasten kasvoja, kun hän kääntyi kuullessaan\nuhkaavan huutoni. Kun hän sitten veti esille lyhyen miekkansa, tempasin\nminä omani ja hyppäsin uudelleen hänen rintaansa vasten. Toisella\njalallani ponnistin hänen pistoolinsa nuppiin ja vasemmalla kädelläni\ntartuin toiseen suureen torahampaaseen, samalla kun annoin piston\ntoisensa jälkeen hänen valtavaan rintaansa.\n\nOlin niin kiinni hänessä, ettei hän voinut menestyksellisesti\nkäyttää miekkaansa eikä saanut vedetyksi esille pistooliaan, vaikka\nyrittikin, rikkoen siten jyrkästi marsilaisten tapoja, joiden mukaan\nkaksintaistelussa ei saa käyttää mitään muita aseita, kuin mitä\nhyökkääjäkin on käyttänyt. Hän ei itse asiassa voinut tehdä mitään\nmuuta kuin hurjasti, mutta onnistumatta koettaa sysätä minua pois\npäältään. Huolimatta tavattomasta ruhostaan hän oli vain vähän, jos\nyhtään, voimakkaampi minua, ja hyvin pian hän vaipui verissään ja\nkuoliaana lattialle.\n\nDejah Thoris oli kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli\ntaistelua tuijottavat silmät levällään. Kun olin taaskin päässyt\nlattialle seisomaan, nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet\nhuoneen seinustalla olevalle penkille.\n\nEi nytkään yksikään marsilainen sekaantunut puuhiini, ja repäisten\nsilkkisiekaleen vaipastani koetin tyrehdyttää hänen sieraimistaan\nvuotavaa verta. Pian siinä onnistuinkin, sillä hänen vammansa ei ollut\njuuri muuta kuin tavallinen nenänvuoto, ja kyetessään puhumaan hän pani\nkätensä käsivarrelleni ja katsoen silmiini sanoi:\n\n\"Miksi teit sen? Sinähän et suonut minulle edes ystävällistä tuntemisen\nmerkkiä vankeuteni ensimmäisellä hetkellä! Ja nyt panet henkesi vaaraan\nja tapat yhden tovereistasi minun tähteni. Sitä minä en ymmärrä. Mikä\nkummallinen ihminen oletkaan! Olet vihreiden keskuudessa, vaikka\nulkomuotosi on sama kuin minun rotuni ja värisi hieman tummempi kuin\nvalkoisen apinan. Oletko ihminen, oletko yli-ihminen?\"\n\n\"Kertomukseni on omituinen\", vastasin, \"liian pitkä koettaakseni kertoa\nsitä sinulle nyt. Ja sen uskottavuutta epäilen itsekin niin paljon,\netten uskalla toivoa toisten sitä uskovan. Tällä kertaa riittäköön se,\nettä olen ystäväsi, ja jos vangitsijani sen sallivat, suojelijasi ja\npalvelijasi.\"\n\n\"Oletko sinäkin siis vanki? Mutta miksi sitten nuo aseet ja nuo\ntharkilaisen päällikön kunniamerkit? Mikä on nimesi? Mistä olet\nkotoisin?\"\n\n\"Kyllä, Dejah Thoris, vanki olen minäkin; nimeni on John Carter, ja\nkotipaikkani on Virginia, yksi Amerikan Yhdysvalloista, Maassa. Mutta\nmiksi saan kantaa aseita, sitä en tiedä enkä liioin ole ennen tietänyt,\nettä koruni ovat päällikön merkkejä.\"\n\nTällöin puhelumme keskeytyi, kun luoksemme astui sotilas kantaen\naseita, muita varustuksia ja kunniamerkkejä. Se antoi vastauksen tytön\nyhteen kysymykseen ja selvitti minulle siihen asti hämärän seikan.\nNäin, että kaatuneelta vastustajaltani oli riisuttu varustukset, ja\nnäitä voitonmerkkejä minulle tuovan sotilaan uhkaavasta, mutta\nsamalla kunnioittavasta käyttäytymisestä kuvastui aivan samanlainen\ntunne kuin sen miehen eleistä, joka oli tuonut minulle ensimmäiset\nvarukseni. Ja vasta nyt arvasin, että isku, jonka olin antanut ensi\nkertaa tapellessani vastaanottosalissa, oli tuottanut kuoleman\nvastustajalleni.\n\nNyt selvisi minulle täydelleen marsilaisten käyttäytyminen minua\nkohtaan. Olin, niin sanoakseni, hankkinut kannukseni, ja sen\nalkeellisen oikeudenkunnioituksen nojalla, joka aina on kuvaavaa\nmarsilaisten teoille ja joka osaltaan on antanut minulle aihetta\nnimittää Marsia ristiriitaisuuksien tähdeksi, minulle annettiin\nvoittajalle kuuluva kunnioitus -- sain surmaamani miehen varukset ja\naseman. Olin todellakin marsilainen päällikkö, ja se, kuten sittemmin\nsain tietää, oli syynä siihen, että sain liikkua niin vapaasti ja että\nminua siedettiin vastaanottosalissa.\n\nKääntyessäni ottamaan kuolleen vastustajani tamineita huomasin Tars\nTarkasin eräiden muiden mukana tulevan luokseni. Ensinmainittu katseli\nminua hyvin kummastuneesti. Lopuksi hän sanoi:\n\n\"Puhut Barsoomin kieltä varsin sujuvasti siihen nähden, että vain\nmuutamia päiviä sitten esiinnyit meille kuuromykkänä. Missä olet sitä\noppinut, John Carter?\"\n\n\"Sinä itse olet siihen syynä, Tars Tarkas\", vastasin, \"sillä annoit\nminulle erinomaisen taitavan opettajattaren. Solaa saan kiittää kielen\noppimisesta.\"\n\n\"Hän on suoriutunut siitä hyvin\", lausui Tars Tarkas. \"Mutta muissa\nsuhteissa sietää edistyksesi vielä paljon hiomista. Tiedätkö, mitä\nkuulumaton ajattelemattomuutesi olisi sinulle maksanut, jollet olisi\nsaanut tapetuksi kumpaakin päällikköä, joiden merkkejä nyt kannat?\"\n\n\"Oletan, että se heistä, jota en olisi saanut surmatuksi, olisi\ntappanut minut\", vastasin hymyillen.\n\n\"Ei, olet väärässä. Vain äärimmäisessä hädässä marsilainen sotilas\nitsepuolustuksekseen tappaa vangin; me haluamme säästää vangin muihin\ntarkoituksiin.\" Hänen kasvojensa ilme kertoi sellaisista\nmahdollisuuksista, joita ei ollut hupaista ajatella.\n\n\"Mutta yksi seikka voi sinut nyt pelastaa\", hän jatkoi. \"Jos Tal Hajus,\ntunnustukseksi huomattavasta kunnostasi, rohkeudestasi ja taidoistasi,\npitää sinua palveluskelpoisena, niin sinut kenties otetaan\nyhteiskuntamme jäseneksi, ja sinusta tulee täysiarvoinen tharkilainen.\nSiihen asti, kunnes olemme saapuneet Tal Hajusin päämajaan, tahtoo\nLorkvas Ptomel sinua kohdeltavan niin kunnioittavasti kuin tekosi\nansaitsevat. Sinua pidetään tharkilaisena päällikkönä, mutta älä\nunohda, että kaikki päälliköt, jotka ovat vähintäin sinun arvoisiasi,\nsaavat vastata sinun saattamisestasi mahtavan ja mitä rohkeimman\nvaltiaamme käsiin. Siinä asiani.\"\n\n\"Olen kuullut sanasi, Tars Tarkas\", vastasin. \"Kuten tiedät, en ole\nkotoisin Barsoomista, Teidän tapanne eivät ole minun tapojani, ja\nvastaisuudessakaan en voi toimia toisin kuin menneisyydessäni,\nomantuntoni määräysten mukaan ja oman kansani katsantokantojen\nohjaamana. Jos annatte minun mennä, poistun rauhallisesti, mutta\njollette, niin kaikki ne barsoomilaiset, joiden kanssa joudun\ntekemisiin, kunnioittakoot oikeuksiani, kun olen muukalaisena\nkeskuudessanne, tahi kestäkööt sitten seuraukset, jotka saavat\npäällensä. Yhden seikan tahdon saada selväksi; mitkä lienevätkin\nlopulliset aikomuksenne tähän onnettomaan nuoreen naiseen nähden, niin\nkuka hyvänsä häntä vastaisuudessa loukkaa, se joutuu siitä vastaamaan\nminulle. Ymmärrän, että te halveksitte kaikkia jalomielisiä ja\nystävällisiä tunteita, mutta minä en niitä halveksi, ja olen valmis\nparhaalle soturillenne todistamaan, etteivät nämä luonteenominaisuudet\nsuinkaan ole ristiriidassa taistelukyvyn kanssa.\"\n\nOikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä\nmilloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä\nsointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten\nrinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt\nheihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen\nvieläkin kunnioittavammin.\n\nTars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen\nainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän\narvoituksellinen lause:\n\n\"Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin.\"\n\nNyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan\nlähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä\nvartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä\nkatseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin\nmyöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja\nniinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter,\nvirginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina\nhiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien\njedin, vastaanottosalista.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nDejah Thorisin seurassa\n\n\nKun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset,\njoiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen\naikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui\nsäpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä\nkiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan\nselittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin\nlisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia\njulmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen\nkuolema.\n\nUhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa\nkuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet\nsurmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin\nilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan.\n\nPian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan\nDejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen\netsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi\nilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen.\n\nSola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin.\n\n\"Olet suuri päällikkö nyt, John Carter\", hän sanoi, \"ja minun on\nnoudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka\ntapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli\nmainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut\nitselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää\narvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä\nyhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat\nvertaisiasi.\"\n\n\"Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?\" kysyin.\n\n\"Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain\nsiten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella\nkanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet\nitsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi.\"\n\nNauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua\ntappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi\ntharkien keskuuteen.\n\nSolan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen\nlöysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia\nkuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa\nkomeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita\nmuinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat\npitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin\nhuoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani\nrakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita\nihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa\noli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja\nviehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja\nhelmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai\npunertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli\nvain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset\nihmiset kuvattu leikkivinä.\n\nDejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä\nsuurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon\nkuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan.\n\nErästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme\nkäyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan\npuolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan\nnoutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse\nvartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan.\n\nKun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen.\n\n\"Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä.\nVoisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja\nrukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua\nkohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasin, \"kummankin meidän on mahdotonta paeta,\njollemme lähde yhdessä.\"\n\n\"Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen\nymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en\njaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista.\n\n\"-- Ensimmäisen esi-isäni nimessä\", hän jatkoi, \"mistä sitten olet?\nOlet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen.\nPuhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet\nsitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset\njäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän\nkirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta\nlaskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä,\nja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun\nbarsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin\nylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen\npalannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut\nkauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!\"\n\nHänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva,\nja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten,\nikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan\nsydämestäni.\n\n\"En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies\nvalehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan\nnähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä\ntietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?\"\n\nJa sitten minusta äkkiä tuntui, että toivoin hyvin hartaasti hänen\nuskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia,\njos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta\ntai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi\nsitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin\nhäntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen\nihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja\nkun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja -- vapisin.\n\nSamanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän\nvetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat\nkasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: \"Uskon sinua, John\nCarter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen\nkuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan _mies_\nvalehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on\ntämä Virginia, kotimaasi, John Carter?\" hän kysyi, eikä kauniin maani\nkaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun\nkuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä\npäivänä.\n\n\"Olen toiselta taivaankappaleelta\", vastasin, \"suuresta\nMaa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän\nBarsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten\nsaavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä\nolen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä,\nettä olen täällä.\"\n\nHuolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin\nhyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen\npitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan\nminuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut\nmainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies\nolisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla\nnoudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan.\n\nLopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: \"Minun on\nuskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole\nnykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin\nerilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella\nkysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!\"\n\nSe oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja\njos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä\nsitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen\njärkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään\ntulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden\ntoisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan\nkansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat\nhuomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin\nperehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen:\n\n\"Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen\nsekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan\nyhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä\ntapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi\nnäkyvissä.\"\n\nSe hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin\nminun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen\nhänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä,\njoita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja\njoiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä\nkiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä\nkuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja\nsuurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet\nkuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia\nkuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin.\n\n\"Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin\", kysyin, \"niin kuinka et\ntunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?\"\n\nHän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin\nkysymyksiin.\n\n\"Senvuoksi, John Carter\", hän vastasi, \"että melkein kaikissa tähdissä,\njoissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on\nmyöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan\nasukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin,\nläpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin\nlaitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä\ntaas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan\nalaston sekä ilman merkkejä ja koristeita.\n\n\"-- Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova\ntodistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se,\nettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään,\noletko myöskään Maasta kotoisin.\"\n\nKerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin,\nettä ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin\nmaapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset\ntavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka\nluonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan.\n\nSola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan,\nja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän\nkertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan\nyläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen\nkuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä\nasioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain\nnoudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta.\n\nDejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme\nrakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että\ntämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin\nsatatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa\nesivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen\nrotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin\npunertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin.\n\nNäiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä\nvoimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt\netsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita\nja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan\nuusissa oloissa.\n\nAikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen\ntuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen,\nkaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat\nkoettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä\nmarsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet\npaljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia\nheidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin\nelinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut\nsellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän\nsivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä\nperuuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse\nyhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa.\n\nNämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua\nja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden\nvuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin\nelinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa\ntäydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa\ntuhoutuivat melkein tyyten.\n\nDejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja\ntapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän\nsanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen\nKorad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin,\nluonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat\nmahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain\nkaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden\nvälitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten\nlaivat pääsivät kaupungin porteille.\n\nMuinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja\npienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien\nkeskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana,\nkunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa,\nniin sanottuihin Marsin kanaviin.\n\nOlimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme\nhuomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme\nhuomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun\nLorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen\npuheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä\nkäskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin,\njossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa\npuhujalavalla.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nVanki, jolla on valtaa\n\n\nKun olin astunut sisään ja tervehtinyt, antoi Lorkvas Ptomel minulle\nmerkin astua lähemmäksi ja tarkastaen minua suurilla, kamalan\nnäköisillä silmillään puhutteli minua seuraavasti:\n\n\"Olet ollut keskuudessamme vain muutamia päiviä, mutta kunnollasi olet\nsaavuttanut korkean aseman. Mutta olkoonpa sen asian laita miten\nhyvänsä, meikäläinen et ole, et tunne kuuluvasi meidän kansaamme.\n\n\"-- Asemasi on omituinen\", hän jatkoi. \"Olet vanki, mutta kuitenkin\nvoit antaa määräyksiä, joita on toteltava. Olet muukalainen ja\nkuitenkin olet tharkilainen päällikkö. Olet kääpiö, mutta kuitenkin\nkykenet tappamaan voimakkaan soturin yhdellä nyrkiniskulla. Ja nyt on\nkerrottu sinun suunnittelevan pakoa toisen, toista rotua olevan vangin\nkanssa, joka omien sanojensa mukaan puolittain uskoo sinun palanneen\nDorin laaksosta. Jos jompikumpi näistä syytöksistä osoittautuisi\noikeaksi, riittäisi se tuottamaan sinulle kuolemantuomion, mutta me\nolemme oikeamielistä kansaa, ja sinut asetetaan oikeuden eteen Tharkiin\npalattuamme, jos Tal Hajus niin määrää.\n\n\"-- Mutta\", hän jatkoi karkealla kurkkuäänellään, \"jos pakenet punaisen\ntytön kanssa, niin siitä on minun tehtävä Tal Hajusille tiliä. Minun on\ntaisteltava Tars Tarkasin kanssa ja joko näytettävä, että minulla on\noikeus käskeä, tahi vainajana luovutettava arvomerkkini paremmalle\nmiehelle, sillä sellainen on tharkien tapa.\n\n\"-- Olen hyvässä sovussa Tars Tarkasin kanssa. Yhdessä me käyttelemme\nvihreän kansan suurimman heimon ylintä valtaa. Emme halua taistella\nkeskenämme. Ja siksi olisin iloinen, jos olisit kuollut. Mutta vain\nkahdessa tapauksessa voidaan sinut surmata meidän keskuudessamme ilman\nTal Hajusin määräystä: mieskohtaisessa taistelussa itsepuolustukseksi,\njos hyökkäisit kimppuumme, tai jos sinut tavattaisiin yrittäessäsi\nkarata.\n\n\"-- Oikeudenmukaisuus vaatii minua varoittamaan sinua ja selittämään,\nettä me vain odotamme jompaakumpaa tällaista syytä vapautuaksemme näin\nsuuresta vastuunalaisuudesta. On hyvin tärkeätä, että punainen tyttö\nvarmasti saatetaan Tal Hajusin käsiin. Tharkit eivät ole tuhanteen\nvuoteen saaneet sellaista vankia. Hän on katkerimman vihamiehemme,\nsuurimman punaisen jeddakin pojantytär. Olen puhunut. Punainen tyttö\nsanoi, ettei meillä ole lempeämpiä inhimillisiä tunteita, mutta me\nolemme oikeamielistä ja vilpitöntä rotua. Saat mennä.\"\n\nKäännyin ympäri ja poistuin vastaanottosalista. Kas tässä siis Sarkojan\nkostojuonien alku! Tiesin, että kukaan muu ei voinut olla vastuussa\ntästä kantelusta, joka oli niin nopeasti saapunut Lorkvas Ptomelin\nkorviin, ja nyt muistin myöskin keskustelustamme ne osat, joissa olimme\nkosketelleet karkaamista ja minun syntyperääni.\n\nSarkoja oli niihin aikoihin Tars Tarkasin vanhin ja luotetuin nainen.\nSellaisena hän oli valtava, hallituksen takana oleva voima, sillä ei\nainoaankaan sotilaaseen Lorkvas Ptomel luottanut siinä määrin kuin\nkyvykkäimpään apulaiseensa Tars Tarkasiin.\n\nMutta sensijaan että tämä Lorkvas Ptomelin vastaanotto olisi häätänyt\nmielestäni karkaamisajatukset, se oli vain omiaan keskittämään kaikki\nkykyni tähän asiaan. Nyt ymmärsin entistä selvemmin, kuinka ehdottoman\nvälttämätöntä Dejah Thorisin oli päästä pakenemaan, sillä olin varma,\nettä häntä Tal Hajusin päämajassa odottaisi hirveä kohtalo.\n\nSolan kuvausten mukaan tämä hirviö oli olento, johon oli kasaantunut\nkaikkien häntä edeltäneiden miespolvien julmuus, hurjuus ja\nhäikäilemättömyys. Hän oli kylmä, ovela, punnitseva, ja lisäksi hän\nräikeänä vastakohtana muille kansalaisille yleensä oli eläimellisen\nintohimon orja, jonka intohimon marsilaisten rinnasta ovat melkein\nvaimentaneet heidän kuolevan tähtensä vähentyvät toimeentulolähteet.\n\nPelkkä ajatuskin, että Jumalainen Dejah Thoris joutuisi sellaisen\nhornamaisen muinaisperimyksen kynsiin, pusersi kylmän hien otsaani.\nPaljoa parempi oli meidän varata itsellemme pelastavat kuulat viimeisen\nhetken varalle, kuten tekivät entisen isänmaani sankarilliset\nuudisasukasnaiset, jotka itse surmasivat itsensä, ennenkuin antautuivat\nintiaanien käsiin.\n\nAstellessani aukiolla vaipuneena synkkiin aavisteluihini tuli Tars\nTarkas luokseni poistuessaan vastaanottosalista. Hänen käyttäytymisensä\nminua kohtaan ei ollut vähääkään muuttunut, ja hän tervehti minua,\nikäänkuin emme olisikaan eronneet vasta muutamia minuutteja sitten.\n\n\"Missä on asuntosi, John Carter?\" hän kysyi.\n\n\"En ole vielä valinnut\", vastasin. \"Minusta tuntui parhaalta majoittua\njoko yksin tahi toisten sotilaiden luokse, ja olen odottanut\ntilaisuutta kysyäkseni neuvoa sinulta. Kuten tiedät\", jatkoin\nhymyillen, \"en ole vielä perehtynyt tharkien kaikkiin tapoihin.\"\n\n\"Tule mukaani\", kehoitti hän, ja yhdessä menimme aukion poikki eräälle\nrakennukselle, jonka ilokseni huomasin olevan Solan ja hänen\nsuojattiensa asumatalon vieressä.\n\n\"Minun majapaikkani on tämän rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa\",\nselitti hän, \"ja myöskin toisen kerroksen ovat sotilaat kokonaan\nvallanneet. Mutta kolmas ja sitä ylemmät kerrokset ovat tyhjinä. Voit\nvalita niistä.\n\n\"-- Olen kuullut\", hän jatkoi, \"että olet luovuttanut naisesi vangille.\nNo niin, kuten olet sanonut, tapasi ovat erilaiset kuin meidän, mutta\nosaat taistella tarpeeksi hyvin tehdäksesi kuten haluat, ja jos sinua\nsiis huvittaa antaa naisesi vangille, niin se on oma asiasi. Mutta\npäällikkönä pitäisi sinulla olla myöskin itselläsi palvelijoita, ja\ntapojemme mukaan saat valita niiden päällikköjen seurueista, joiden\narvomerkkejä nyt kannat, kenen naisen hyvänsä tai vaikkapa heidät\nkaikki.\"\n\nKiitin häntä, mutta vakuutin hänelle, että tulisin varsin hyvin toimeen\nilman apuakin muuten paitsi ruuan valmistuksessa. Niinpä hän lupasikin\nlähettää naisia tätä tarkoitusta varten sekä huolehtimaan aseista ja\nammuksien valmistamisesta, minkä hän selitti välttämättömäksi.\nHuomautin hänelle, että naiset saisivat tuoda mukanaan osan\ntaistelusaaliina minulle kuuluvista vuodesilkeistä ja -turkiksista,\nsillä yöt olivat kylmiä eikä minulla itselläni ollut vuodetarpeita\nlaisinkaan.\n\nHän lupasi pitää huolen kaikesta ja poistui. Yksin jäätyäni nousin\nkiertoportaita ylempiin kerroksiin etsimään sopivaa asuntoa. Muiden\nrakennusten kauniit nähtävyydet toistuivat täällä, ja pian olin minä\nunohtunut tutkimuksien ja huomioiden tekoon.\n\nLopuksi valitsin erään kolmannessa kerroksessa julkisivun puolella\nolevan huoneen, sillä siten jouduin olemaan jokseenkin lähellä Dejah\nThorisia, jonka asunto oli viereisen rakennuksen toisessa kerroksessa,\nja mieleeni välähti, että voisin järjestää meille jonkunlaisen\ntiedoituslaitteen, jonka avulla hän voisi lähettää minulle merkin\ntarvitessaan joko apua tai suojelusta.\n\nMakuuhuoneeni yhteydessä oli kylpy- ja pukeutumishuone sekä muita yö-\nja päivähuoneita, kaikkiaan kymmenkunta. Takahuoneiden ikkunat antoivat\ntavattoman suurelle pihalle, joka oli neljän meitä ympäröivän kadun\nerottaman neliön keskus. Pihalle oli nyt sijoitettu rakennuksissa\nmajaileville sotilaille kuuluvat eläimet.\n\nVaikkakin piha oli yltyleensä kasvanut umpeen keltaista sammalmaista\nturvetta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, niin kuitenkin\nsuihkulähteet, patsaat, penkit ja pergolamaiset laitokset olivat\ntodistuksena siitä, että pihan oli täytynyt olla hyvin kaunis\nmuinaisina aikoina silloin kun siellä olivat vallinneet vaaleatukkaiset\nhymyilevät ihmiset, joilta tylyt ja vääjäämättömät, avaruuden\nkaikkeutta ohjaavat lait olivat riistäneet sekä kodit että lisäksi\nkaiken muunkin ja jättäneet heistä jäljelle vain jälkipolvien tarut.\n\nOli helppoa kuvitella mielessään Marsin rehevän kasvullisuuden upeaa\nlehvistöä, joka aikoinaan antoi tälle näyttämölle eloa ja väriä,\nkaunismuotoisia, viehättäviä naisia, suoravartisia, miellyttäviä\nmiehiä, iloisesti kisailevia lapsia -- auringon paistetta, onnea,\nrauhaa. Sitten tulivat pimeät, julmat ja tietämättömät ajat, kunnes\nperiytyneet inhimilliset ja sivistysvaistot olivat vielä kerran\nkohottaneet heidän jälkeläisensä muihin sulautuneena rotuna taaskin\nMarsin johtavaksi kansaksi.\n\nAjatukseni keskeytyivät, kun asuntooni saapui useita nuoria naisia\ntuoden kokonaisia kantamuksia aseita, silkkejä, turkiksia, jalokiviä,\nkeittokalustoa, ruoka- ja juoma-astioita, joiden joukossa runsaasti\nilmalaivasta saatua saalista. Kaikki se oli nähtävästi ollut molempien\nsurmaamieni päälliköiden omaisuutta ja kuului nyt tharkien tavan mukaan\nminulle. Käskin heidän sijoittaa tavarat yhteen takahuoneeseen, minkä\njälkeen he poistuivat, palaten pian mukanaan uudet kuormat,\ntavaroitteni tähteet, kuten he selittivät. Toisella kerralla saapui\nheidän kerallaan kymmenen tai viisitoista muuta naista ja nuorukaista,\njotka olivat ilmeisesti kuuluneet molempien päälliköiden seurueisiin.\n\nHe eivät olleet päälliköiden perheitä eivätkä näiden vaimoja eivätkä\npalvelijoita. Heidän välisensä suhde oli omituinen ja niin erilainen\nkuin mitä me tunnemme, että sitä on vaikea kuvata. Kaikki omaisuus\non vihreiden marsilaisten keskuudessa yhteiskunnan yhteistä,\nlukuunottamatta mieskohtaisia aseita ja arvonmerkkejä sekä yksityisten\nihmisten maakuusilkkejä ja turkiksia. Vain näihin on kullakin\neittämätön oikeus, mutta hän ei saa kasata niitä itselleen enempää kuin\ntodella tarvitsee. Ylijäämä on vain hänen säilytettävänään, ja milloin\ntarvitaan, annetaan se yhteiskunnan nuoremmille jäsenille.\n\nPäällikön seurueeseen kuuluvia naisia ja lapsia voinee verrata\nsotilasosastoon, josta päällikkö on vastuunalainen monessa suhteessa.\nNiinpä on hänen huolehdittava seurueensa ohjauksesta, kurinpidosta ja\nmuonituksesta sekä johdettava sitä yhtämittaisilla vaelluksilla ja\nalituisissa taisteluissa punaisia marsilaisia vastaan. Päällikön naiset\neivät missään merkityksessä ole vaimoja. Tätä maapallolla käytettyä\nsanaa vastaamaan ei vihreillä marsilaisilla ole sanaa ollenkaan. Heidän\nyhteiselämänsä aiheutuu yksinomaan yhteiskunnan etupyrkimyksistä, eikä\nluonnollinen valinta pääse siihen ensinkään määräämään. Kunkin\nyhdyskunnan päällikköjen neuvostolla on siinä suhteessa yhtä rajaton\nratkaisuvalta kuin kentuckylaisen hevosjalostuslaitoksen omistajalla,\njoka tieteellisesti ohjaa eläintensä lisääntymistä, pitäen rodun\nparantumista silmällä.\n\nTeoriassa tämä kuulostanee hyvältä, kuten niin monet muutkin asiat,\nmutta tästä luonnottomasta, pitkien ajanjaksojen aikana noudatetusta\nmenettelystä yhdessä sen seikan kanssa, että yhteiskunnalla on\nkatsottu olevan lapsiin suurempi oikeus kuin äidillä, on ollut\nseurauksena näiden kylmien, julmien olentojen kehittyminen synkkiin,\nrakkaudettomiin, ilottomiin oloihin.\n\nTotta kyllä on, että vihreät marsilaiset, sekä miehet että naiset, ovat\nehdottoman siveellisiä, lukuunottamatta Tal Hajusin kaltaisia\nrappeutuneita olioita. Mutta paljoa parempi on inhimillisten\nluonteenpiirteiden säilyminen, vaikka se sitten tapahtuisikin silloin\ntällöin loukkaamalla hieman siveellisyyttä.\n\nKun huomasin, että minun oli pakko ottaa vastatakseni näistä\nolennoista, tahdoinpa tai en, sopeuduin siihen parhaani mukaan ja\nkäskin heitä etsimään itselleen asuntoja ylemmistä kerroksista,\npidättäen kolmannen kerroksen itselleni. Yhdelle tytölle annoin\ntehtäväksi huolehtia yksinkertaisesta ruuastani, kun taas muut saivat\nryhtyä työskentelemään entisillä toimialoillaan. Senjälkeen näin heitä\nvarsin harvoin enkä heitä liioin ikävöinytkään.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nRakkautta Marsissa\n\n\nIlmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin\nuseiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he\nsaattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet.\n\nTällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia\ntharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut\nopetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja\nohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on _thoat_, ovat yhtä\nvaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran\nsaatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten\ntarkoituksiin.\n\nKaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden\nmerkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin\nsyntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen.\nJos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista\nmääräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien\nväliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu,\nkunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan.\n\nViimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu\nelämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi\nvikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka\nei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen\nnaisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet\npoltettaviksi tharkien tavan mukaan.\n\nWoolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä\nratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet\nheitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja\nnapsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja\nisännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen\nmenetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia\nkertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut\nhyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi\nettä tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät\ntulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja\ninhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden\nsiitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman\neläimen tappamisesta.\n\nMuutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne\nsaattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten\nosoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat\nniin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun\nkäyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa.\n\n\"Miten olet saanut ne taiotuiksi?\" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä\niltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni\nsuureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin\nsyödessään pihallamme kasvavia sammalia.\n\n\"Lempeydellä\", vastasin. \"Kuten näet, Tars Tarkas, on hienommilla\ntunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat\njokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin.\nTaistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen\nparempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme\nalkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin\nhuomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain\nmuutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet\nlaskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen,\nettä voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne\nsaattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä.\"\n\n\"Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!\" sanoi Tars\nTarkas yksikantaan.\n\nSelitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin\nnoudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua\ntoistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille\nsotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille,\nja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla\nilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja\nherkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden\ntäsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel\nlahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä,\nkuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen.\n\nSeitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen\nlähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei\nhyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan\ntodennäköistä.\n\nLähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin\nvähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa\nneuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni\nopettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin\nkäynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä\nSolan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia\nrakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta,\npeläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse\nsaanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä\nkaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin\nverrattain vähän syytä.\n\nViimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella,\nidästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja\nsanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta\nlähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta\nja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken\nDejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni\nmiellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni\nmaapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat\nkeskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon\nalla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli\nseitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan.\n\nOlin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun\nsaapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän\ntoivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän,\ntervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä\nvasemmalle olalleni.\n\n\"Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark\", hän\nsanoi, \"ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta\nsotilasta hyvänsä.\"\n\n\"Sarkoja on mitä suurin valehtelija\", vastasin, \"huolimatta siitä, että\ntharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta.\"\n\nDejah Thoris nauroi.\n\n\"Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et\nlakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei\nsydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan.\n\n\"-- Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme\", hän jatkoi,\n\"sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku\nTars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja\nminut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin\nkellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja\nvalmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava\nkeinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne\nräjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät\nsattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin\nmurtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on\nhyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin,\nosuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään\nvoi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua,\nniin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana\naamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien\nräjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään\nräjähtämättömiä kuulia.\" [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa\nradium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla\nluulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin\nkäsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin\nkirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden\njäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.]\n\nJos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä\ntaisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa\nläheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä\nkohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei\nkannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet\npakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön.\n\n\"Ovatko he olleet sinulle julmia ja hävyttömiä, Dejah Thoris?\" kysyin,\ntuntien esi-isieni kuuman sotilasveren kiehuvan suonissani,\nodottaessani hänen vastaustaan.\n\n\"Vain varsin vähän, John Carter\", vastasi hän. \"Ei ole tapahtunut\nmitään, mikä loukkaisi muuta kuin hiukan ylpeyttäni. He tietävät, että\nolen kymmenentuhannen jeddakin tytär, että minun sukupuuni ulottuu\nkeskeytymättä ensimmäisen suuren vesiväylän rakentajaan saakka, ja he,\njotka eivät tunne edes äitejään, ovat minulle kateellisia. Sydämestään\nhe vihaavat kamalaa kohtaloaan ja siksi he valavat katkeruutensa minun\npäälleni, sillä minulla on kaikkea sitä, mitä heillä ei ole ja mitä he\neniten kaipaavat, mutta eivät ikinä voi saada. Säälikäämme heitä,\npäällikköni, sillä vaikkakin kuolisimme heidän kätensä kautta, voimme\nosoittaa sääliä heitä kohtaan, sillä olemme suurempia kuin he ja he\ntietävät sen.\"\n\nJos olisin tiennyt, mitä sana \"päällikköni\" merkitsee, kun marsilainen\nnainen lausuu sen miehelle, niin olisi se aiheuttanut minulle elämäni\nsuurimman yllätyksen, mutta en tuntenut sitä silloin enkä vielä moneen\nkuukauteen senjälkeenkään. Niin, minulla oli Barsoomissa vielä paljon\nopittavaa.\n\n\"Uskon kyllä, että viisainta on meidän alistua kohtaloomme niin\narvokkaasti kuin mahdollista, Dejah Thoris, mutta yhtä kaikki toivon\nolevani näkemässä, kun ensi kerran joku marsilainen, vihreä, punainen,\nvaaleanpunainen tai sinipunerva, rohkenee edes rypistää kulmiaankaan\nsinulle, prinsessani.\"\n\nDejah Thoris pidätti henkeään kuullessaan viimeisen sanani. Sitten hän\nkatsoi minua silmät levällään ja rajusti hengittäen, minkä jälkeen hän\nnaurahti hermostuneesti, niin että hänen suupieliinsä muodostui\nilkamoivat kuopat, pudisti päätään ja huudahti:\n\n\"Mikä lapsi! Suuri sotilas ja sittenkin haparoiva pikku lapsi!\"\n\n\"Mitä olen nyt tehnyt?\" kysyin loukkaantuneena ja ällistyneenä.\n\n\"Saat sen joskus tietää, John Carter, jos elämme; minä en tahdo sitä\nsanoa. Ja minä, Tardos Morsin pojan Mors Kajakin tytär, olen kuullut\nsen raivostumatta\", hän lopetti puhellen itsekseen.\n\nSitten hän taaskin ryhtyi puhelemaan iloiseen, reippaaseen, nauravaan\ntapaansa lasketellen kanssani pilaa siitä, että olin kelvokas\ntharkilainen sotilas, vaikkakin sydämeni oli herkkä ja luontoni lempeä.\n\n\"Oletan, että jos vahingossa haavoittaisit vihollista, veisit hänet\nkotiisi ja hoitaisit häntä, kunnes hän paranisi\", hän pilaili.\n\n\"Juuri niin me teemme Maassa\", vastasin. \"Ainakin sivistyneiden\nkansojen keskuudessa tehdään niin.\"\n\nTämä sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun. Sitä hän ei voinut\nymmärtää, sillä herkkyydestään ja naisellisesta suloudestaan huolimatta\nhän kuitenkin oli marsilainen, ja marsilaisen mielestä vihollinen on\nhyvä vain vainajana; sillä jokainen vihollisen kuolema merkitsee sitä,\nettä elävät saavat sitä enemmän jakaa keskenään.\n\nOlisin kovin mielelläni halunnut tietää, mikä sanani tai tekoni oli\nhetki sitten aiheuttanut hänelle sellaisen hämmingin, ja rukoilin yhä\nhäntä ilmaisemaan sen minulle.\n\n\"Ei!\" huudahti hän. \"Riittää, että olet sen sanonut, ja minä sitä\nkuunnellut. Ja kun saat sen tietää, John Carter, ja jos minä silloin\nolen kuollut, kuten todennäköisesti olen ennenkuin kaukaisempi kuu on\nkiertänyt Barsoomin ympäri kahtatoista kertaa, niin muista, että minä\nkuuntelin ja että minä -- hymyilin.\"\n\nSe oli kaikki minulle hepreaa, mutta kuta enemmän kerjäsin häneltä\nselitystä, sitä jyrkemmäksi tuli hänen kieltäytymisensä, ja lopuksi\nluovuin toivottomasta pyytämisestä.\n\nPäivä oli väistynyt yön tieltä, ja kulkiessamme pitkin suurta\nvaltakatua, jota valaisivat Barsoomin molemmat kuut, Maan silmäillessä\nmeitä kirkkaine vihreine katseineen, tuntui siltä kuin olisimme olleet\nkahden avaruudessa, ja ainakin minä olisin ollut tyytyväinen, jos niin\nolisi ollut.\n\nMarsin yön kylmyys alkoi tuntua, ja irroittaen silkkivaippani heitin\nsen Dejah Thorisin hartioille. Käsivarteni koskettaessa hänen ihoaan\ntunsin värähdyksen olemukseni jokaisessa säikeessä. Sellaista\nvaikutusta ei ainoankaan kuolevaisen kosketus ollut minussa koskaan\nherättänyt. Ja minusta tuntui, kuin olisi hän hieman kallistunut minuun\npäin, mutta siitä en ollut varma. Sen vain tiesin, että kun käsivarteni\nviivähti hänen harteillaan kauemmin kuin vaipan laitteleminen olisi\nvaatinut, hän ei vetäytynyt pois eikä sanonut sanaakaan. Ja vaieten me\nsiten astelimme kuolevan kiertotähden pinnalla, mutta meistä ainakin\ntoisen sydämeen oli syttynyt se liekki, joka on kaikkein vanhin ja\nkuitenkin aina uusi.\n\nRakastin Dejah Thorisia. Käteni kosketus hänen paljaaseen olkapäähänsä\noli puhunut minulle sellaista kieltä, jota en voinut väärin tulkita. Ja\ntiesin rakastaneeni häntä siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni olivat\nensi kerran kohdanneet hänen silmänsä Koradin kuolleen kaupungin\naukiolla.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nTaistelu elämästä ja kuolemasta\n\n\nEnsimmäisen tunnepuuskan valloissa aioin puhua hänelle rakkaudestani,\nmutta sitten ajattelin hänen turvatonta asemaansa, ja että minä yksin\nvoin huojentaa hänen vankeuttaan sekä vähäisine voimineni suojella\nhäntä tuhansia perivihollisia vastaan, joiden eteen hän joutuisi\nsaavuttuamme Tharkiin. En voinut tehdä sellaista, mikä olisi tuottanut\nhänelle yhä lisää surua ja tuskaa, tunnustamalla hänelle rakkauteni,\njohon hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastannut. Jos olisin niin\nvaromaton, muuttuisi hänen asemansa nykyistäkin sietämättömämmäksi. Ja\nse ajatus, että hän voisi luulla minun käyttävän hyväkseni hänen\navutonta tilaansa saadakseni häneltä suotuisan vastauksen, sulki\nlopullisesti huuleni.\n\n\"Miksi et puhu mitään, Dejah Thoris?\" kysyin. \"Tahtoisitko kenties\nmieluummin palata Solan luokse asuntoonne?\"\n\n\"En\", hän mumisi, \"täällä minun on hyvä olla. En tiedä, mistä se\njohtuu, mutta olen aina onnellinen ja tyytyväinen, kun sinä, John\nCarter, muukalainen, olet seurassani. Joka tapauksessa minusta silloin\ntuntuu siltä, että olen turvassa ja että pian pääsen kanssasi palaamaan\nisäni hoviin ja saan tuntea isäni voimakkaat käsivarret ympärilläni\nsekä äitini kyyneleet ja suudelmat poskillani.\"\n\n\"Suudellaanko sitten Barsoomissa?\" kysyin, kun hän j minun sitä\nkysyttyäni oli selittänyt käyttämänsä sanan merkityksen.\n\n\"Vanhemmat ja lapset sekä sisarukset suutelevat toisiaan; ja\", hän\nlisäsi hiljaa, miettivästi, \"rakastuneet.\"\n\n\"Ja sinulla, Dejah Thoris, on vanhemmat sekä veljiä ja sisaria?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Entä -- rakastaja?\"\n\nHän vaikeni, enkä minä rohjennut toistaa kysymystäni.\n\n\"Barsoomissa ei mies\", hän lopulta huomautti, \"kysele yksityisiä\nasioita naisilta, paitsi äidiltään ja siltä naiselta, jonka puolesta\nhän on taistellut ja voittanut.\"\n\n\"Mutta minähän olen taistellut --\" alotin, mutta toivoin heti, että\nolisin puraissut kieleni poikki. Sillä vaikkakin hillitsin kieleni,\npysähtyi hän kääntyen minuun päin ja tempaisten vaippani hartioiltaan\nojensi sen minulle, minkä jälkeen hän poistui luotani, pää pystyssä ja\nryhti kuin ainakin kuningattarella, aukiota kohti, kadoten pian\nasuntonsa ovesta.\n\nEn koettanutkaan seurata häntä enempää kuin katsoakseni, että hän pääsi\nturvallisesti rakennukseen. Käskin Woolan mennä hänen jäljestään ja\nkäännyin itse murhemielin, mennen omaan majapaikkaani. Useita tunteja\nistuin jalat ristissä ja happamena silkkiläjälläni miettien niitä\narvaamattomia kujeita, joita sattuma tekee meille kuolevaisille\nihmis-paroille.\n\nTämä siis oli rakkautta! Olin välttänyt sen kaikkina niinä vuosina,\njoina olin harhaillut maapallon viidellä manterella ja niitä\nympäröivillä merillä; huolimatta kauneista naisista ja erinomaisista\ntilaisuuksista; huolimatta siitä, että olin puolittain kaivannut\nrakkautta ja alituisesti etsinyt ihannettani, oli osakseni tullut\nrakastua, hurjasti ja toivottomasti rakastua toisesta maailmasta\nolevaan olentoon, joka kuului mahdollisesti kyllä samanlaiseen, mutta\nei samaan lajiin kuin minä, naiseen, joka oli haudottu munasta ja jonka\nelämä saattaisi kestää tuhat vuotta, jonka kansalla oli kummalliset\ntavat ja johtavat aatteet, naiseen, jonka toiveet, ilot, käsitteet\nhyveestä, oikeasta ja väärästä kenties erosivat omista käsityksistäni\nyhtä paljon kuin vihreiden marsilaistenkin.\n\nNiin, olin hullu, mutta olin rakastunut, ja jos kohta kärsin\nsuunnattomasti, niin en olisi tahtonut sen olevan toisin, vaikka\nminulle olisi tarjottu kaikki Barsoomin aarteet. Sellaista on rakkaus,\nja sellaisia ovat rakastajat kaikkialla missä rakkautta on.\n\nMinusta Dejah Thoris oli täydellisyyden, hyveellisyyden, kauneuden,\nylevyyden, hyvyyden esikuva. Sydämeni pohjasta, sieluni syvyydestä\nuskoin sen silloin, istuessani sinä yönä Koradissa jalat ristissä\nsilkkiläjälläni Barsoomin lähemmän kuun kiitäessä lännen taivaalla\ntaivaanrantaa kohti ja valaistessa ikivanhan asuntoni kultaisia,\nmarmorisia ja jalokivisiä mosaiikkeja; ja uskon sen tänään, istuessani\npienen työhuoneeni pöydän ääressä silmäillen Hudsonille. Kaksikymmentä\nvuotta on sillä välin vierähtänyt. Kymmenen vuotta elin ja taistelin\nDejah Thorisin ja hänen kansansa puolesta, kymmenen vuotta olen elänyt\nhänen muistostaan.\n\nAamu, jona lähdimme Tharkiin, valkeni kirkkaana ja kuumana, kuten\nkaikki Marsin aamut paitsi niinä kuutena viikkona, joina lumi sulaa\nnavoilla.\n\nEtsin, kunnes löysin Dejah Thorisin lähtevien vaunujen tungoksesta,\nmutta hän käänsi minulle selkänsä, ja saatoin nähdä hänen poskiensa\npunehtuvan. Rakkaus on oikukas, ja minä pysähdyin, sensijaan että\nolisin voinut vedota siihen, että olin loukannut häntä tietämättäni,\nainakin tuntematta loukkauksen suuruutta, ja siten saanut hänet ainakin\npuolittain sovinnolliseksi.\n\nVelvollisuuteni oli huolehtia, että hänellä oli mukavaa, ja siksi\nvilkaisin hänen vaunuihinsa sekä järjestin hänen silkkinsä ja\nturkiksensa paikoilleen. Sitä tehdessäni huomasin kauhukseni, että\nhänet oli kiinnitetty raskaalla ketjulla toisesta nilkastaan\najoneuvoihin.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahdin Solalle.\n\n\"Sarkoja katsoi sen parhaaksi\", vastasi tämä ja hänen kasvonsa\ntodistivat, että hän paheksui tällaista menettelyä.\n\nTarkastelin kahleita ja näin, että ne oli kiinnitetty jykevällä\nmunalukolla.\n\n\"Missä on avain, Sola? Anna se minulle!\"\n\n\"Se on Sarkojalla, John Carter.\"\n\nSanomatta sen enempää käännyin ympäri ja etsin Tars Tarkasin käsiini.\nMoitin hänelle kiivaasti Dejah Thorisia kohdannutta, rakastuneissa\nsilmissäni tarpeettomalta näyttävää loukkausta ja julmuutta.\n\n\"John Carter\", vastasi hän, \"jos sinä ja Dejah Thoris milloinkaan\nkarkaatte tharkeilta, niin se tapahtuu tällä matkalla. Tiedämme, että\nsinä et lähde ilman häntä. Olet osoittautunut loistavaksi\ntaistelijaksi, emmekä me tahdo kahlehtia sinua, niin että säilytämme\nteidät molemmat helpoimmalla tavalla, joka takaa varmuuden. Olen\npuhunut.\"\n\nYmmärsin selvästi hänen esittämiensä syiden paikkansapitävyyden ja\ntiesin, että oli turhaa koettaa kumota hänen päätöstään, mutta pyysin,\nettä avain otettaisiin pois Sarkojalta ja että tämän käskettäisiin\njättää vanki vast'edes rauhaan.\n\n\"Niin paljon voinet, Tars Tarkas, tehdä vastapalvelukseksi siitä\nystävyydestä, jota minä, se minun on tunnustettava, sinua kohtaan\ntunnen.\"\n\n\"Ystävyydestä?\" vastasi hän. \"Mitään sellaista ei ole olemassa, John\nCarter. Mutta pidä sinä oma pääsi. Käsken Sarkojan lakata häiritsemästä\ntyttöä ja otan itse avaimen huostaani.\"\n\n\"Jollet tahdo, että minä otan siitä vastatakseni\", sanoin hymyillen.\n\nHän katsoi minua pitkään ja vakavasti ennenkuin puhui. \"Jos annat\nminulle sanasi, ettet itse eikä Dejah Thoris yritä karata, ennenkuin\nolemme saapuneet Tal Hajusin hoviin, saat avaimen ja voit viskata\nkahleet Iss-virtaan.\"\n\n\"Olisi parempi sinun pitää avain, Tars Tarkas\", vastasin. Hän hymyili\nsanomatta enää mitään, mutta kun samana iltana leiriydyimme, näin hänen\nitsensä irroittavan Dejah Thorisin kahleet.\n\nJulmasta, rajusta ja kylmästä luonteestaan huolimatta oli Tars\nTarkasilla sielun pohjalla eräitä hienompia virtauksia, joita hän aina\nkoetti vastustaa. Oliko se kenties ammoisilta esi-isiltä periytyvien\ninhimillisten vaistojen tähdettä, joka sai hänet kammoamaan kansansa\nmenettelytapojen hirveyttä?\n\nLähestyessäni Dejah Thorisin vaunuja sivuutin Sarkojan ja se synkkä,\nmyrkyllinen katse, jonka hän minuun loi, oli suloisinta balsamia, mitä\nmieleni oli saanut moneen tuntiin. Hyvä Jumala, kuinka hän minua\nvihasikaan! Se pursusi hänestä niin kouraantuntuvana, että sitä olisi\nmelkein voinut miekalla leikata.\n\nVähän ajan kuluttua näin hänen keskustelevan innokkaasti erään\nZad-nimisen soturin kanssa, joka oli suuri ja roteva, voimakas otus,\nmutta ei vielä ollut surmannut ainoatakaan päällikköä ja oli senvuoksi\nyhä _o mad_ eli yksiniminen mies; toisen nimen hän voi saada vain\nhankkimalla jonkun päällikön arvomerkit. Tämän tavan nojalla minulla\noli oikeus käyttää kumman surmaamani päällikön nimeä hyvänsä; jotkut\nsotilaat puhuttelivatkin minua nimellä Dotar Sojat, yhdistäen kummankin\npäällikön nimet, joiden arvomerkit olin saanut, eli toisin sanoen,\njotka olin surmannut rehellisessä taistelussa.\n\nPuhellessaan Zadin kanssa Sarkoja loi silloin tällöin silmäyksen minuun\npäin, samalla nähtävästi hyvin kiihkeästi kehoittaen Zadia tekemään\njotakin. Kiinnitin silloin siihen hyvin vähän huomiota, mutta\nseuraavana päivänä oli minulla tarpeeksi syytä muistaa näitä seikkoja,\nja samalla opin hieman ymmärtämään, kuinka syvästi Sarkoja minua vihasi\nja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään saadakseen kostetuksi\nminulle.\n\nDejah Thoris ei tahtonut tietää minusta mitään sinä iltana, ja vaikka\nlausuin hänen nimensä, ei hän vastannut eikä väräyttänyt edes\nsilmäänsäkään osoittaakseen huomanneensa läsnäoloni. Kiihdyksissäni\ntein, kuten useimmat rakastuneet olisivat tehneet: koetin saada hänestä\ntietoja uskotun välityksellä, tässä tapauksessa Solan, jonka tapasin\ntoiselta puolelta leiriä.\n\n\"Mikä Dejah Thorisin on?\" kysäistä tokaisin häneltä. \"Miksi hän ei\ntahdo puhua minulle?\"\n\nSola näytti itsekin hämmästyneeltä, ikäänkuin tuollainen kahden\nihmisolion kummallinen käyttäytyminen menisi kokonaan yli hänen\nymmärryksensä, kuten se itse asiassa menikin, lapsi-raukka.\n\n\"Hän sanoo, että olet suututtanut hänet, muuta hän ei virka, paitsi\nettä hän on jedin tytär ja jeddakin tyttärentytär ja että häntä on\nloukannut olento, joka ei kelpaisi puhdistamaan hänen isoäitinsä\n_sorakin_ hampaitakaan.\"\n\nMietin hänen sanojaan hetken ja kysyin lopuksi:\n\n\"Mitä merkinnee sorak, Sola?\"\n\n\"Se on pieni eläin, suunnilleen kämmeneni kokoinen, ja punaiset\nmarsilaisnaiset pitävät sitä huvikseen\", selitti Sola.\n\nKelvoton puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita! Täytyypä minun\ntotisesti olla halpa-arvoinen Dejah Thorisin mielestä, ajattelin. Mutta\nen saattanut olla nauramatta tätä omituista vertauskuvaa, joka oli niin\ntutunomainen ja maapallon sanontatapoja muistuttava. Se herätti minussa\nkoti-ikävän, sillä se kuulosti niin samanlaiselta kuin \"kelvoton\npuhdistamaan hänen kenkiään.\" Ja sitten lähtivät ajatukseni kulkemaan\nminulle aivan outoa latua. Aloin miettiä, mitähän omaiseni mahtoivat\ntehdä. En ollut nähnyt heitä vuosikausiin. Virginiassa oli eräs\nCarter-perhe, jonka väitettiin olevan läheistä sukua minulle. Minua\npidettiin isän setänä tai jonakin, joka kuulosti yhtä hullulta. Voin\nmilloin hyvänsä käydä kaksikymmentäviisi- tai kolmikymmenvuotiaasta,\nja isän setänä oleminen tuntui minusta aina mitä suurimmalta\njärjettömyydeltä, sillä ajatukseni ja tunteeni olivat poikamaiset.\nTässä Carter-perheessä oli kaksi pikku poikaa, joista olin pitänyt ja\njoiden mielestä ei koko maailmassa ollut ketään setä Jackin vertaista.\nSaatoin nähdä heidät selvästi nytkin seisoessani Barsoomin kuutamoisen\ntaivaan alla ja kaipasin heitä enemmän kuin milloinkaan olin ketään\nkuolevaista kaivannut. Olin luonteeltani kulkija enkä milloinkaan ollut\ntuntenut, mitä sana \"koti\" oikeastaan merkitsi, mutta Carterien suuri\narkihuone oli ollut mielestäni kaikkea sitä, mitä siihen sanaan\nsisältyi. Ja nyt kaipasi sydämeni sinne tämän kylmän ja tylyn kansan\nluota, jonka keskuuteen olin joutunut. Sillä eikö Dejah Thoriskin\nhalveksinut minua! Olin alhainen olio, niin alhainen, etten edes\nkelvannut puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita. Mutta sitten\ntuli siunattu huumorintajuntani avukseni, ja nauraen käännyin silkistä\nja turkiksista tehdyllä vuoteellani ja vaivuin kuutamoisella kentällä\nväsyneen ja terveen sotilaan uneen.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme liikkeelle ani varhain ja vain kerran\npysähtyen jatkoimme marssia aivan iltapimeään saakka. Kaksi tapausta\nkeskeytti matkan yksitoikkoisuuden. Puolipäivän tienoissa huomasimme\nkaukana kulkusuunnastamme oikealla olevan rakennuksen, joka ilmeisesti\noli hautomalaitos, ja Lorkvas Ptomel määräsi Tars Tarkasin ottamaan\nsiitä selvää. Viimemainittu otti mukaansa tusinan sotilaita, muiden\nmuassa minut; ratsastimme sametinpehmoisen sammalpeitteen yli pienelle\nrakennukselle.\n\nSe oli todellakin hautomalaitos, mutta munat olivat hyvin pieniä\nverrattuina niihin, joiden valmistumisen olin nähnyt Marsille\nsaapuessani.\n\nTars Tarkas astui satulasta ja tutki laitosta tarkkaan, selittäen\nlopuksi, että se kuului vihreälle warhoonien kansalle ja että niistä\nkohdista, joista muuri oli suljettu, oli sementti tuskin ehtinyt\nkuivua.\n\n\"He eivät voi olla päivänkään matkaa edellämme\", hän huudahti\ntaistelu-innon leimahtaessa hänen hurjille kasvoilleen.\n\nHautomalaitoksella kävi kaikki hyvin nopeasti. Sotilaat mursivat\nseinään aukon ja pari heistä ryömi sisään tuhoten kaikki munat lyhyillä\nmiekoillaan. Senjälkeen nousimme uudelleen satulaan ja kiiruhdimme\nliittymään karavaaniimme. Ratsastaessamme käytin tilaisuutta kysyäkseni\nTars Tarkasilta, olivatko nämä warhoonit, joiden munat olimme\nhävittäneet, pienempiä kuin tharkit.\n\n\"Huomasin, että heidän munansa olivat paljoa pienempiä kuin ne, joita\nnäin teidän hautomalaitoksessanne\", lisäsin.\n\nHän selitti, että munat oli juuri viety sinne, mutta että ne,\nkuten kaikkien marsilaisten munat, kasvaisivat viisivuotisella\nhautoma-ajalla, kunnes ne olisivat yhtä suuria kuin ne, jotka olin\nnähnyt Barsoomiin saapuessani. Tämä oli todellakin mielenkiintoinen\ntieto, sillä minä olin aina mielessäni ihmetellyt, että marsilaiset\nnaiset, vaikka he olivatkin suurikokoisia, voivat munia sellaisia\ntavattomia munia, joista olin nähnyt metrin mittaisten lasten\nkuoriutuvan. Todellisuudessa vastamunitut munat ovat vain vähän isompia\nkuin tavalliset hanhenmunat, ja kun ne alkavat kasvaa vasta jouduttuaan\nauringonpaisteeseen, ei päälliköiden ole kovinkaan vaikeata kuljettaa\nniitä useampia satoja kerrallaan varastokellareista hautomalaitoksille.\n\nKohta senjälkeen, kun warhoonilaisten munat oli tuhottu, pysähdyimme\nlepuuttamaan eläimiämme, ja sen pysähdyksen aikana sattui toinen tämän\npäivän merkittävä tapaus. Puuhailin parhaillaan siirtäen\nratsastusvehkeitä toisen thoatini selästä toisen selkään, sillä jaoin\npäivän rasitukset niiden kesken, kun Zad saapui luokseni ja sanaa\nsanomatta antoi ratsulleni hirveän iskun pitkällä miekallaan.\n\nEn tarvinnut vihreiden marsilaisten käyttäytymissääntöjen käsikirjaa\ntietääkseni, miten minun oli vastattava, sillä olin todella niin\nraivoissani, että tuskin jaksoin hillitä itseäni tempaamasta\npistooliani ja ampumasta maahan tuota raakalaista. Mutta hän seisoi\nodottaen pitkä miekka paljaana, ja minulla ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin tarttua omaani ja ryhtyä hänen kanssaan taisteluun\njoko hänen valitsemallaan tai sitten lyhyemmällä aseella.\n\nViimeksi mainittu vaihtoehto on aina sallittu, ja senvuoksi olisi\nminulla ollut oikeus käyttää lyhyttä miekkaani, tikariani, kirvestäni\ntai nyrkkejäni, jos olisin halunnut, mutta ampuma-asetta tai keihästä\nen saanut käyttää, kun hänellä oli vain pitkä miekka.\n\nValitsin saman aseen, jonka hän oli paljastanut, sillä tiesin hänen\nylpeilevän sen käyttämistaidosta ja tahdoin, jos yleensä surmaisin\nhänet, tehdä sen hänen omalla aseellaan. Taistelumme kesti kauan ja\nviivytti matkamme jatkamista kokonaisen tunnin. Koko heimo keräytyi\nympärillemme, jättäen taistelua varten avoimeksi noin kolmenkymmenen\nmetrin läpimittaisen tilan.\n\nAluksi Zad koetti saada minut kaadetuksi syöksymällä päälleni kuten\nhärkä suden kimppuun, mutta minä olin sitä varten aivan liian vikkelä,\nja joka kerta kun hypähdin sivuun väistäen hänen hyökkäyksensä, syöksyi\nhän ohitseni ja sai miekastani piston käsivarteensa tai selkäänsä.\nHänestä vuoti jo verta puolestakymmenestä pienemmästä haavasta, mutta\nen milloinkaan keksinyt kyllin suojatonta kohtaa, antaakseni tehokkaan\niskun. Sitten hän vaihtoi menettelytapaa ja koetti varovaisesti ja\nhyvin nokkelasti miekkaillen saavuttaa taidolla sen, mitä hän ei\nkyennyt tekemään raa'alla voimalla. Minun on myönnettävä, että hän oli\nsuurenmoinen miekkamies, ja jollen minä olisi ollut kestävämpi ja\nMarsin vähäisen painovoiman vuoksi vikkelämpi, niin tuskin olisin\nkyennyt taistelemaan häntä vastaan niin tehokkaasti kuin nyt tein.\n\nJonkun aikaa kiertelimme toisiamme tuottamatta kumpikaan toiselle\nkovinkaan suurta vammaa, pitkien, suorien, neulamaisten miekkojen\nvälkkyessä auringonpaisteessa ja häiritessä hiljaisuutta\nkalahduksillaan, kun ne väistettäessä sattuivat vastakkain. Lopuksi Zad\nnähtävästi huomasi väsyvänsä enemmän kuin minä ja päätti lopettaa\ntaistelun kunniakkaalla loistonäytteellä. Juuri kun hän hyökkäsi,\nsattui silmiini huikaiseva valon välähdys, joten en nähnyt häntä ja\nvoin vain sokeasti hypähtää syrjään välttääkseni suuren miekan, joka jo\ntuntui tunkeutuvan ruumiiseeni. Onnistuin vain osaksi, kuten vasemmassa\nolkapäässäni tuntuva pistävä kipu todisti, mutta kun silmäsin\nympärilleni nähdäkseni taaskin vastustajani, kohtasi kummastunutta\nkatsettani näky, joka antoi minulle täyden korvauksen ohimenevän\nsokeuden tuottamasta haavastani. Dejah Thorisin vaunujen katolla seisoi\nkolme olentoa, ilmeisesti haluten katsella ottelua välillä olevien\ntharkien päiden ylitse. He olivat Dejah Thoris, Sola ja Sarkoja, ja\nnopean silmäykseni sattuessa heihin näin tapauksen, joka pysyy\nmuistissani kuolinpäivääni saakka.\n\nJuuri heihin katsoessani Dejah Thoris hyökkäsi kuin raivostunut\nnaarastiikeri Sarkojan kimppuun ja iski tämän kohotetusta kädestä\nmaahan jotakin -- joka pudotessaan välkkyi auringossa. Silloin tiesin,\nmikä minut oli sokaissut juuri vaarallisimmalla hetkellä ja minkälaisen\nkeinon Sarkoja oli keksinyt surmatakseen minut itse antamatta minulle\nlopullista iskua. Näin toisenkin seikan, joka oli vähällä viedä minulta\nhengen, sillä sekunnin murto-osaksi se kiinnitti kokonaan huomioni,\nsaaden minut unohtamaan vastustajani. Kun Dejah Thoris löi Sarkojan\nkädestä pienen peilin, niin tämä kasvot vihan ja raivoisan vimman\nvääristäminä heilautti tikariaan ja tähtäsi hirvittävän iskun Dejah\nThorisiin. Mutta Sola, rakas uskollinen Solamme, syöksyi heidän\nväliinsä. Ennätin vain nähdä suuren puukon painuvan hänen suojaavaan\nrintaansa.\n\nViholliseni oli jo saavuttanut tasapainonsa hyökkäyksen jälkeen ja\nahdisti minua äärimmäisen kiivaasti, joten, niin vastahakoista kuin se\nolikin, kiinnitin huomioni käsillä olevaan työhön, mutta mieleni oli\nkaukana taistelusta.\n\nHyökkäsimme yhä uudelleen raivoisasti toistemme kimppuun, kunnes hän\nteki äkkiä piston, jota en voinut väistää enkä välttää, ja tunsin hänen\nmiekkansa terävän kärjen rinnassani. Heittäydyin häntä kohti miekka\nojossa koko ruumiini painolla, päättäen etten kuole yksin, jos suinkin\nvoin sen estää. Tunsin säilän uppoavan rintaani, kaikki musteni\nsilmissäni, ajatukseni menivät sekaisin, ja polveni pettivät.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nSolan elämäntarina\n\n\nKun tulin jälleen tajuihini -- ja myöhemmin sain kuulla, että olinkin\nollut maassa vain hetkisen -- hyppäsin nopeasti pystyyn hapuillen\nmiekkaani. Se oli kahvaa myöten uponneena Zadin rintaan. Tämä virui\nhengettömänä muinaisen meren pohjaa peittävällä kellertävällä\nsammalikolla. Päästyäni jälleen täydelleen aistimieni herraksi\nhuomasin, että hänen aseensa oli lävistänyt rintani vasemmalta puolen,\nmutta tehnyt vain lihashaavan, mennen sisään melkein keskeltä rintaa ja\ntullen ulos olkapään alapuolelta. Tehdessäni syöksyn olin kääntynyt,\njoten hänen miekkansa oli tunkeutunut vain kylkiluita peittävien\nlihasten alitse ja tehnyt tuskallisen, mutta vaarattoman vihleen.\n\nVetäisin pois hänen miekkansa ruumiistani ja pääsin siten tarttumaan\nomaani. Käänsin selkäni kuolleen vastustajani rumalle ruholle ja ruumis\nhellänä haavasta ja väsymyksestä ja mieli apeana astelin vaunuille,\njoissa seurueeni ja tavarani olivat. Marsilaiset tervehtivät minua\nmuristen hyväksymistään, mutta siitä en välittänyt.\n\nVertavuotavana ja heikkona saavuin naisteni luokse. Tottuneina\ntällaisiin tapahtumiin he sitoivat haavani, käyttäen ihmeellisesti\nparantavia lääkeaineitaan, joiden tähden vain äkillisen kuoleman\ntuottavat iskut ovat hengenvaarallisia. Jos marsilainen nainen saa\nmahdollisuuden koettaa taitoaan, niin kuoleman on luovuttava\notteestaan. Pian olivat he paikkailleet ja lääkinneet minut niin, että\nlukuunottamatta verenvuodosta aiheutuvaa heikkoutta ja haavan ympärillä\ntuntuvaa hellyyttä minulla ei ollut mitään sen suurempaa haittaa\nvammastani, joka, jos sitä olisi käsitelty Maassa noudatettujen\nmenettelytapojen mukaan, olisi epäilemättä pannut minut useiksi\npäiviksi selälleni.\n\nNiin pian kun naiset olivat minusta suoriutuneet, kiiruhdin Dejah\nThorisin vaunuille, joista löysin Sola-parkani rinta kääreissä, mutta\nnähtävästi selviytyneenä ilman pahempaa vammaa ottelustaan Sarkojan\nkanssa. Tikari näytti ensin sattuneen Solan metalliseen\nrintakoristukseen ja luiskahdettuaan siitä tehneen vain vähäisen\npintahaavan.\n\nKun menin lähemmäksi, näin Dejah Thorisin pitkällään silkki- ja\nturkisalustallaan, suloiset kasvot nytkähdellen itkunpuuskissa. Hän ei\nhuomannut läsnäoloani eikä kuullut puheluani Solan kanssa, joka seisoi\nvähän matkan päässä ajoneuvoista.\n\n\"Onko hän vahingoittunut?\" kysäisin Solalta nyökäyttäen päätäni Dejah\nThorisiin päin.\n\n\"Ei\", vastasi Sola, \"hän luulee, että olet kuollut.\"\n\n\"Ja ettei hänen isoäitinsä kissalla nyt ole ketään hampaiden\npuhdistajaa\", huomautin hymyillen.\n\n\"Luulen, että arvostelet häntä väärin\", sanoi Sola. \"En ymmärrä hänen\nenkä sinun tapojasi, mutta olen varma, ettei kymmenentuhannen jeddakin\njälkeläinen ikinä surisi tuolla tavoin kenenkään sellaisen kuolemaa,\njota hän pitäisi itseään alempana, eikä edes ketään, joka ei olisi\nsaanut osakseen hänen voimakkainta kiintymystään. He ovat ylpeätä\nrotua, mutta he ovat oikeamielisiä, kuten kaikki barsoomilaiset, ja\nsinun on täytynyt loukata häntä hirveästi tai tehdä hänelle kauhean\nväärin, kun hän ei tahdo tietää sinusta mitään eläessäsi, mutta suree\nsinua kuoltuasi.\n\n\"-- Kyyneleet ovat harvinainen näky Barsoomissa\", hän jatkoi, \"ja\nsenvuoksi on minun vaikea selittää niiden merkitystä. Olen eläissäni\nnähnyt Dejah Thorisin lisäksi vain kahden ihmisen itkevän; toinen itku\nsurusta, toinen pursuavasta raivosta. Ensimmäinen oli äitini, kauan\nsitten, ennenkuin hänet surmattiin; toinen oli Sarkoja, kun hänet\nkiskottiin irti minusta tänään.\"\n\n\"Äitisi!\" huudahdin. \"Mutta, Sola, ethän ole voinut tuntea äitiäsi,\nlapsi.\"\n\n\"Mutta sittenkin tunsin. Ja isäni myöskin\", hän lisäsi. \"Jos haluat\nkuulla kummallisen ja epämarsilaisen kertomukseni, niin tule vaunuihin\ntänä iltana, John Carter. Kerron sinulle sellaista, mistä en koskaan\neläissäni ole kellekään puhunut. Mutta nyt on annettu merkki, että\nlähdetään uudelleen matkaan; sinun on mentävä.\"\n\n\"Tulen tänä iltana, Sola\", lupasin. \"Muista kertoa Dejah Thorisille,\nettä olen hengissä ja terveenä, äläkä millään muotoa ilmaise hänelle,\nettä näin hänen itkevän. Jos hän tahtoo puhella kanssani, niin odotan\nvain hänen käskyään.\"\n\nSola nousi vaunuihin, jotka huojuivat paikoilleen jonoon, ja minä\nkiiruhdin odottavan thoatini luokse ja ajoin täyttä neliä paikalleni\nTars Tarkasin viereen karavaanimme jälkipäähän.\n\nOlimme juhlallisen valtava näky, kun jonomme ojentui suoraksi keltaisen\nmaiseman halki: kaksisataaviisikymmentä koristettua ja kirkasväristä\najopeliä, joiden edellä ratsasti etuvartiona parisensataa sotilasta ja\npäällikköä viisimiehisissä riveissä sadan askeleen päässä toisistaan,\ntakana samanlainen jälkijoukko, ja parisenkymmentä ratsastajaa\nkummallakin kupeella; viisikymmentä ylimääräistä mastodonttia eli\nsuurta vetojuhtaa, joita nimitettiin _zitidareiksi_, ja viisi- tai\nkuusisataa ylimääräistä sotaratsua irrallaan ympäröivien sotilaiden\nmuodostaman neliön keskellä. Miesten ja naisten upeissa koristuksissa\nkimalteleva metalli ja helmet, joiden tehoa lisäsivät zitidarien ja\nthoatien valjaskoristeet, sekä suurenmoisten silkki-, turkis- ja\nhöyhenkasojen kirkkaasti välkkyvä hohde, antoivat karavaanillemme\nbarbaarisen loiston, joka olisi saanut itäintialaisen hallitsijan\nmuuttumaan vihreäksi kateudesta.\n\nVaunujen tavattoman leveät pyörät ja eläinten kaviottomat jalat eivät\nsynnyttäneet minkäänlaista ääntä meren sammalpeittoisella pohjalla.\nTavattoman suuren aavekaravaanin tavoin me matkasimmekin täyden\nhiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin sen keskeytti hoputuskepillä\nsatutetun zitidarin kurkkuäännähdys tai tappelevan thoatin kiljahdus.\nVihreät marsilaiset keskustelevat hyvin vähän ja silloinkin\ntavallisesti yksitavuisesti ja hiljaisella äänellä, joka muistuttaa\nkaukaisen ukkosen jymähtelyä.\n\nKuljimme tietöntä autiota taivalta, ja leveiden pyörien tai eläinten\njalkojen alla painunut sammal nousi taas jäljessämme jättämättä\nminkäänlaista merkkiä kulustamme. Olisimme todella voineet olla\nkuolevan kiertotähden kuolleen meren pohjalla liikkuvia muinaisaikojen\nvainajien haamuja, siksi äänetöntä ja jäljetöntä oli vaelluksemme.\nEnsimmäisen kerran eläissäni näin suuren ihmis- ja eläinjoukon\nmarssivan nostamatta ilmoille pölyä ja jättämättä jälkiä. Sillä\nMarsissa ei ole pölyä ollenkaan muualla kuin viljellyissä seuduissa\ntalvikuukausien aikana, ja silloinkaan sitä tuskin huomaa, kun kovaa\ntuulta ei ole milloinkaan.\n\nSinä iltana leiriydyimme kukkuloiden juurelle, joita olimme lähestyneet\njo kahtena päivänä ja jotka olivat tämän meren etelärannalla. Eläimemme\neivät olleet saaneet juotavaa kahteen päivään; vettä ne eivät olleet\nsaaneet lähes kahteen kuukauteen eli vähän sen jälkeen kun olivat\nlähteneet Tharkista. Mutta, kuten Tars Tarkas selitti minulle, ne\ntarvitsevat vettä hyvin vähän ja voivat elää melkein kuinka kauan\nhyvänsä syömällä Barsoomia peittävää sammalta, jonka hienoissa varsissa\nhän sanoi olevan riittävästi kosteutta tyydyttämään näiden eläinten\nvähäiset tarpeet.\n\nNautittuani illalliseni, jona oli juustomainen ruoka ja kasvismaito,\nlähdin Solan luokse, joka soihdun valossa korjaili Tars Tarkasin\nvarustushihnoja. Kun hän katsahti ylöspäin minun saapuessani,\nkirkastuivat hänen kasvonsa ilosta.\n\n\"Olen hyvilläni, kun tulit\", hän sanoi. \"Dejah Thoris nukkuu, ja minä\nolen yksin. Oma kansani ei minusta välitä, John Carter; olen niin\ntoisenlainen kuin he. Kohtaloni on kova, kun minun täytyy elää heidän\nkeskuudessaan, ja usein toivon, että olisin tavallinen vihreä\nmarsilainen ilman rakkautta, ilman toivoa. Mutta olen tuntenut\nrakkautta ja siksi olen mennyttä.\n\n\"-- Lupasin kertoa sinulle tarinani tai paremminkin vanhempieni\ntarinan. Sikäli kuin nyt tunnen sinua ja kansasi tapoja, olen varma\nsiitä, ettei se tunnu kummalliselta sinusta, mutta vihreiden\nmarsilaisten keskuudessa ei toista samanlaista ole tapahtunut\nvanhimpienkaan elävien tharkien muistin aikaan, eivätkä tarumme sisällä\nmonta senkaltaista kertomusta.\n\n\"--- Äitini oli jokseenkin pienikokoinen, siksi pieni, ettei hänelle\nmyönnetty äitiyden vastuunalaisuutta, sillä määräävänä näkökohtana\ntässä suhteessa on päällikköjen mielestä koko. Ei hän myöskään ollut\nniin kylmä ja julma kuin useimmat vihreät marsilaisnaiset, ja välittäen\nvähän heidän seurastaan hän usein liikuskeli yksin Tharkin autioilla\nkaduilla tai istuskeli läheisillä kukkuloilla kasvavien villien kukkien\nkeskellä, ajatellen ja toivoen sellaista, jonka luulen yksin kaikista\nnykypäivien tharkilaisnaisista voivani ymmärtää, sillä enkö minä ole\näitini lapsi?\n\n\"-- Ja siellä kukkuloiden keskellä hän kohtasi nuoren sotilaan, jonka\nvelvollisuutena oli paimentaa laitumella olevia zitidareja ja thoateja\nsekä estää niitä loittonemasta kukkuloiden toiselle puolelle. Aluksi he\npuhelivat vain sellaisista asioista, joita tharkit yleensä harrastavat,\nmutta vähitellen, kun he tapasivat useammin eivätkä enää, kuten\nkumpikin selvästi huomasi, pelkästään sattumalta, he alkoivat puhella\nitsestään, kiintymyksistään, pyrkimyksistään ja toiveistaan. Äitini\nluotti tähän nuoreen sotilaaseen ja kertoi hänelle, kuinka\nvastenmielistä hänestä oli heimonsa julmuus ja se kamala, rakkaudeton\nelämä, jota heidän aina oli pakko elää. Sen sanottuaan äitini jäi\nodottamaan suuttumuksen myrskyn puhkeamista miehen kylmiltä, kovilta\nhuulilta. Mutta sensijaan tämä sulkikin hänet syliinsä ja suuteli\nhäntä.\n\n\"-- He pitivät rakkautensa salassa kuusi pitkää vuotta. Äitini kuului\nsuuren Tal Hajusin seurueeseen, kun taas hänen rakastajansa oli pelkkä\nsotilas, jolla oli vain oma merkkinsä. Jos heidän luopumisensa tharkien\nperinnäistavoista olisi tullut ilmi, niin he molemmat olisivat saaneet\nkärsiä rangaistuksensa suurella areenalla Tal Hajusin ja kokoontuneiden\nlaumojen katsellessa.\n\n\"-- Se muna, josta minä sitten kehkeydyin, piilotettiin\nsuuren lasiastian alle yhteen vanhan Tharkin korkeimmista ja\nvaikeapääsyisimmistä, osittain rappeutuneista torneista. Kerran\nvuodessa kävi äitini sitä katsomassa pitkänä, viisivuotisena\nhautumiskautena. Hän ei rohjennut mennä sen useammin, sillä omatunto\nsoimasi häntä niin, että hän pelkäsi jokaista liikettään tarkattavan.\nTänä aikana oli isäni saavuttanut paljon mainetta sotilaana ja\nriistänyt merkit useilta päälliköiltä. Hän rakasti äitiäni yhtä\nvoimakkaasti kuin ennenkin, ja hänen ainoana kunnianhimoisena\npyrkimyksenään oli päästä sellaiseen asemaan, että voisi ottaa\narvomerkit itseltään Tal Hajusilta. Silloin hän tharkien hallitsijana\nsaisi vapaasti ottaa äitini omakseen ja valtansa nojalla suojata lasta,\njoka muutoin hyvin nopeasti surmattaisiin, jos totuus tulisi ilmi.\n\n\"-- Oli hurja unelma saada riistetyksi arvomerkit Tal Hajusilta\nviidessä lyhyessä vuodessa, mutta isäni yleni nopeasti ja pian oli\nhänellä korkea paikka Tharkin neuvotteluissa. Mutta eräänä päivänä\nmenetti hän mahdollisuuden edes yrittää, ainakin ennättääkseen ajoissa,\npelastamaan rakkaitaan, sillä hänet määrättiin pitkälle sotaretkelle\nlumipeittoiseen etelään taistelemaan niiden seutujen asukkaita vastaan\nja ryöstämään heiltä turkiksia, sillä sellainen on vihreiden\nbarsoomilaisten tapa; he eivät tee työtä hankkiakseen sellaista, minkä\nhe voivat taistelemalla riistää toisilta.\n\n\"-- Isäni oli mennyt neljäksi vuodeksi ja hänen palatessaan oli kaikki\njo kolme vuotta sitten sivuutettu. Sillä noin vuosi hänen lähtönsä\njälkeen, vähää ennen kuin hautomalaitokselle lähetetyn retkikunnan piti\npalata noutamasta siellä haudottuja lapsia, oli myöskin heidän munansa\nkuoriutunut. Senjälkeen äitini säilytti minua edelleenkin vanhassa\ntornissa, käyden öisin minua katsomassa ja tuhlaten minuun kaiken sen\nrakkauden, jonka yhteiskunta olisi riistänyt meiltä molemmilta. Hän\ntoivoi retkikunnan palattua hautomalaitokselta voivansa sijoittaa minut\ntoisten Tal Hajusin seurueeseen määrättyjen lasten joukkoon ja siten\nvälttää sen kohtalon, joka olisi ehdottomasti seurauksena, jos hänen\nperinnäistapoihin kohdistunut rikkomuksensa tulisi ilmi.\n\n\"-- Nopeasti hän opetti minulle heimoni kielen ja tavat ja eräänä yönä\nhän kertoi minulle tämän tarinan, jonka nyt olen kertonut sinulle.\nSamalla hän teroitti minulle, kuinka välttämätöntä minun oli pitää se\nehdottomasti salassa ja olla hyvin varovainen, sitten kun hän olisi\nsijoittanut minut toisten nuorten tharkien joukkoon, ettei kukaan\nhuomaisi kasvatukseni olevan pitemmällä kuin muiden. Myöskään en saanut\nmillään ehdolla toisten läsnäollessa näyttää pitäväni hänestä enkä\npaljastaa sitä, että tunsin vanhempani. Sitten hän puristi minua\nlujasti rintaansa vasten ja kuiskasi korvaani isäni nimen.\n\n\"-- Mutta silloin välähti valo tornihuoneen pimeyteen, ja edessämme\nseisoi Sarkoja, joka silmät kiiluen onnettomuutta ennustavina katseli\näitiäni puhisten halveksuvasta raivosta. Se kiukun ja loukkausten\ntulva, jonka hän syyti äitini silmille, jähmetytti nuoren sydämeni\npelosta. Ilmeisesti hän oli kuullut koko kertomuksen. Hän oli epäillyt\näitini pitkiä yöllisiä retkiä ja se selitti hänen saapumisensa tuona\nkovan onnen yönä.\n\n\"-- Yhtä seikkaa hän ei ollut kuullut eikä tietänyt, isäni kuiskattua\nnimeä. Se kävi ilmi siitä, että hän yhä uudelleen vaati äitiäni\nilmaisemaan rikostoverinsa, mutta mitkään solvaukset ja uhkaukset eivät\nsaaneet häntä sitä paljastamaan, ja säästääkseen minut tarpeettomalta\nkidutukselta hän valehteli selittäen Sarkojalle, että hän itse vain sen\ntiesi eikä ilmoittaisi sitä edes lapselleenkaan.\n\n\"-- Singottuaan äidilleni vielä viimeiset herjaukset Sarkoja kiiruhti\nTal Hajusin luokse kertomaan keksimästään salaisuudesta. Hänen mentyään\näitini kääri minut yöpeittojensa silkki- ja turkispoimuihin, niin että\nminua tuskin olisi voinut niistä erottaa, laskeutui kadulle ja lähti\nhurjasti juoksemaan kaupungin laidalle, sitä miestä kohti, jonka\nsuojelusta hän tosin ei voinut pyytää, mutta jonka kasvoihin hän tahtoi\nkatsahtaa vielä kerran ennen kuolemaansa.\n\n\"-- Kun lähestyimme kaupungin eteläreunaa, kuului sammalpeitteisen\ntasangon yli ääniä ainoan kukkuloiden poikki kaupungin portille tuovan\nsolan suunnalta, jonka kautta kaikkien matkueiden, tulivatpa ne sitten\npohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, täytyi saapua\nkaupunkiin. Sieltä kuului thoatien kiljahduksia ja zitidarien\nmurahduksia, joihin silloin tällöin sekaantui aseiden kalinaa. Kaikesta\npäättäen sieltä oli tulossa sotilasjoukko. Hänen mieleensä välähti\nheti, että se oli isäni kotiinpalaava retkikunta, mutta tharkin\nsynnynnäinen varovaisuus esti hänet suin päin syöksymästä häntä\ntervehtimään.\n\n\"-- Hän vetäytyi erään portin varjoon odottamaan matkueen saapumista.\nPian se ratsasti kadulle, sen rivit hajaantuivat ja täyttivät kadun\nseinästä toiseen. Kun matkueen etupää sivuutti meidät, pilkahti\npienempi kuu katonharjojen yli ja valaisi kirkkaasti näyttämöä\nihmeellisellä valollaan. Äitini painautui syvemmälle ystävälliseen\nvarjoon ja näki piilopaikastaan, ettei matkue ollutkaan isäni\nretkikunta, vaan nuoria tharkeja noutamasta palaava karavaani. Heti oli\nhänen suunnitelmansa valmis, ja kun eräät vaunut kulkivat\npiilopaikkamme ohitse, hypähti hän salaa takalaudalle, kyyristyen\nkorkean vaunuseinämän varjoon ja painaen rakkaudentuskassaan minua\nlujasti rintaansa vasten.\n\n\"-- Hän tiesi mitä minä en tietänyt, ettei hän sen yön jälkeen saisi\nenää milloinkaan pitää minua sylissään ja ettemme enää koskaan saisi\nedes nähdä toistemme kasvoja. Aukiolla vallitsevassa hämmingissä hän\ntyönsi minut toisten lasten sekaan, joiden matkahuoltajat olivat nyt\nvapautuneet velvollisuudestaan. Meidät sijoitettiin kaikki yhdessä\navaraan huoneeseen, meitä ruokkivat naiset, jotka eivät olleet mukana\nretkellä, ja seuraavana päivänä meidät jaettiin eri päälliköiden\nseurueisiin.\n\n\"-- Sen yön jälkeen en enää nähnyt äitiäni. Tal Hajus vangitutti hänet,\nja kaikin keinoin, mitä häpeällisimpään ja hirveimpään kidutukseen\nsaakka, koetettiin häneltä kiristää isäni nimeä. Mutta hän pysyi lujana\nja uskollisena, kunnes hän vihdoin kuoli johonkin kauheaan rääkkäykseen\nTal Hajusin ja tämän päälliköiden naurun kaikuessa.\n\n\"-- Sittemmin sain tietää hänen kertoneen kiusaajilleen, että hän oli\nsurmannut minut säästääkseen minut joutumasta samanlaiseen kohtaloon\nheidän käsissään ja että hän oli heittänyt ruumiini valkeille\napinoille. Ainoastaan Sarkoja ei uskonut häntä, ja vieläkin tunnen,\nettä hän epäilee syntyperääni, mutta nykyisin hän ei kuitenkaan uskalla\npaljastaa minua, sillä olen varma, että hän myöskin on arvannut, kuka\non isäni.\n\n\"-- Kun isäni palasi retkeltään, olin saapuvilla Tal Hajusin kertoessa\nhänelle äitini kohtalosta. Mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään,\nei mikään osoittanut, että asia oli häneen koskenut; hän vain kuunteli\nvakavana, nauramatta, kun Tal Hajus ilvehtien kuvasi äitini\nkuolinkamppailua. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut julmimmistakin\njulmin, ja minä odotan sitä päivää, jolloin hän on päässyt\npyrkimystensä päämäärään ja saa polkea Tal Hajusin ruhon jalkainsa\nalle, sillä siitä, että hän vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja että\nhänen suuri rakkautensa on yhtä voimakas kuin sen ensi kertoja\nsykähdellessä neljäkymmentä vuotta sitten, olen yhtä varma kuin\nsiitäkin, että me istumme tässä muinaisen valtameren rannalla järkevien\nihmisten nukkuessa, John Carter.\"\n\n\"Entä isäsi, Sola, onko hän nyt mukanamme?\" kysyin.\n\n\"Kyllä, mutta hän ei tiedä, kuka minä olen, eikä hän myöskään tiedä,\nkuka kavalsi äitini Tal Hajusille. Vain minä tiedän isäni nimen, ja\nvain minä sekä Tal Hajus ja Sarkoja tietävät, että juuri viimemainittu\nkävi kielimässä, saattaen tuskallisen kuoleman isäni rakastamalle\nnaiselle.\"\n\nIstuimme ääneti hetken, hän vaipuneena synkkiin ajatuksiin\nmuistellessaan kauheata menneisyyttä, minä tuntien sääliä\nolento-raukkaa kohtaan, jonka tämän heimon sydämettömät, tunteettomat\ntavat olivat tuominneet rakkaudettomaan, julmuutta ja vihaa huokuvaan\nelämään. Sitten hän alkoi taaskin puhua:\n\n\"John Carter, jos todellinen mies on milloinkaan polkenut Barsoomin\nkylmää, kuollutta pintaa, niin se olet sinä. Tiedän voivani luottaa\nsinuun, ja koska se tieto saattaa vielä joskus auttaa sinua tai isääni\ntai Dejah Thorisia tai minua, niin aion sanoa sinulle isäni nimen\nvaatimatta sinulta minkäänlaisia vaitiolon lupauksia tai sitoumuksia.\nKun sopiva aika tulee, niin paljasta totuus, jos näet sen hyväksi.\nLuotan sinuun, koska tiedän, että kirouksenasi ei ole tuota hirveätä\nluonteenpiirrettä, joka pakottaa ehdottomasti ja mistään välittämättä\npuhumaan totta, koska tiedän, että voisit, kuten kuka kotimaasi\nVirginian herrasmies hyvänsä, valehdella, jos valhe säästäisi toisilta\nmurhetta ja kärsimyksiä. Isäni nimi on Tars Tarkas.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nPakosuunnitelmia\n\n\nLoppumatka Tharkiin saakka kului ilman huomattavia tapahtumia.\nViivyimme matkalla kaksikymmentä päivää, kuljimme kahden meren pohjitse\nja sivuutimme lukuisia raunioituneita kaupunkeja, jotka enimmäkseen\nolivat pienempiä kuin Korad. Kahdesti menimme Marsin kuuluisien\nvesiväylien eli, kuten maapallon tähtientutkijat niitä nimittävät,\nkanavien poikki. Tällaisiin kohtiin saapuessamme lähetettiin\naina edeltäkäsin joku sotilas tarkastamaan seutua voimakkaalla\nkaukoputkella, ja jollei huomattavaa joukkoa punaisten marsilaisten\nsotavoimia ollut lähettyvillä, etenimme niin likelle kuin uskalsimme\nilmituloa pelkäämättä, minkä jälkeen leiriydyimme iltaan saakka. Pimeän\ntultua lähestyimme hitaasti viljeltyä seutua ja etsittyämme jonkun\nniistä lukuisista, leveistä viertoteistä, joita säännöllisten\nvälimatkojen päässä kulkee viljellyn alueen poikki, hiivimme\näänettömästi ja varkain viljellyn alueen halki erämaahan. Yksi\ntällainen läpikulku vaati viisi tuntia yhtämittaista marssia, ja\ntoiseen meni kokonainen yö, niin että juuri poistuimme korkeamuuristen\npeltojen alueelta, kun aurinko nousi.\n\nKun kuljimme näiden seutujen poikki pimeässä, en voinut nähdä kuin\nvarsin vähän, paitsi milloin lähempi kuu, joka lakkaamatta kiersi\nhurjaa vauhtia Barsoomin taivaalla, ajoittain valaisi pieniä\nmaisema-aloja. Silloin näin muuritettuja peltoja ja matalia\nepäsäännöllisiä rakennuksia, jotka suuresti muistuttivat maapallon\nmaalaistaloja. Siellä kasvoi paljon puita järjestettyinä säännöllisiin\nryhmiin, ja jotkut niistä olivat tavattoman pitkiä. Muutamissa\nrakennuksissa oli eläimiä, jotka kiljuivat ja korskuivat hirveästi\nvainutessaan meidän rajujen, villien eläimiemme ja raaempien\nihmisolentojen läsnäolon.\n\nVain yhden ainoan kerran näin inhimillisen olennon. Siinä kohdassa\nkatkaisi tiemme leveä, valkea valtatie, jollainen halkaisee jokaisen\nviljellyn alueen pitkin pituuttaan keskeltä kahtia. Tämä olento oli\nvarmaankin nukkunut tien vieressä, sillä kun minä tulin hänen\nkohdalleen, kohosi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja luotuaan\nsilmäyksen lähenevään karavaaniin hyppäsi kauhuissaan seisaalleen ja\npakeni suinpäin tietä myöten, kiiveten sitä reunustavan muurin yli\nvikkelästi kuin säikähtynyt kissa. Tharkit eivät kiinnittäneet häneen\nvähääkään huomiota; he eivät olleet sotajalalla. Ainoana merkkinä\nsiitä, että he olivat nähneet hänet, oli karavaanimme vauhdin\njouduttaminen, kun kiiruhdimme kohti toisella puolella olevaa erämaata,\njosta Tal Hajusin alue alkoi.\n\nEn kertaakaan ollut puhellut Dejah Thorisin kanssa, sillä hän ei ollut\nlähettänyt minulle sanaa, että olisin tervetullut hänen vaunuihinsa, ja\ntyperä ylpeys esti minua lähentelemästä häntä. Uskonpa todella, että\nmiehen kyky seurustella naisten kanssa on päinvastaisessa suhteessa\nhänen kelpoisuuteensa miehenä. Kyvytön raukka kykenee varsin usein\nlumoamaan kauniimpaa sukupuolta, kun taas sotilas, joka saattaa\nvärähtämättä katsoa tuhansia todellisia vaaroja silmästä silmään,\npiilottelee takalistolle kuin ujosteleva lapsi.\n\nKolmantenakymmenentenä päivänä Barsoomiin saapumiseni jälkeen marssimme\nmuinaiseen Tharkin kaupunkiin, jonka jo ammoin unholaan vaipuneelta\nkansalta tämä vihreä rotu oli varastanut nimenkin. Tharkilaislaumojen\nyhteinen lukumäärä on noin kolmekymmentätuhatta henkeä jakautuneina\nkahteenkymmeneenviiteen yhdyskuntaan. Jokaisella kunnalla on oma\njedinsä ja lisäksi pienempiä päälliköitä, mutta kaikkia niitä hallitsee\nTal Hajus, Tharkin jeddak. Viiden yhdyskunnan päämaja on Tharkin\nkaupungissa, ja loput ovat siroteltuina muihin Marsin autioihin\nkaupunkeihin pitkin Tal Hajusin vallassa olevaa aluetta.\n\nSuurelle keskusaukiolle saavuimme iltapäivällä. Palaavan retkikunnan\nvastaanotto ei suinkaan ollut ihastuneen ystävällinen. Ne, jotka\nsattuivat olemaan saapuvilla, sanoivat niiden miesten tai naisten\nnimet, joiden kanssa joutuivat suoranaisesti kosketuksiin, lausuen\nsiten sikäläisen tavanmukaisen muodollisen tervehdyksen. Mutta kun\nlevisi tieto, että matkueen mukana oli kaksi vankia, heräsi myöskin\nenemmän mielenkiintoa, kyselevien ryhmien tungeksiessa Dejah Thorisin\nja minun ympärilläni.\n\nPian meille näytettiin uudet asuntomme, ja päivän loppuosa kului meidän\nsovittautuessamme uusiin oloihimme. Uusi majapaikkani oli aukiolle\netelästäpäin tuovan kadun varrella; tämä katu oli kaupungin valtasuoni,\njota myöten me olimme marssineet portilta keskukseen. Minulle oli\nvarattu kokonainen rakennus, joka sijaitsi aukion toisessa laidassa.\nSama suurenmoinen rakennustekniikka, joka oli ollut Koradissa niin\nsilmäänpistävänä piirteenä, oli havaittavissa täälläkin, mutta, jos\nmahdollista, vieläkin komeampana ja loistavampana. Majapaikkani olisi\nsopinut Maan mahtavimman hallitsijan asunnoksi, mutta näihin\nalkeellisiin olentoihin ei rakennuksista vaikuttanut mikään muu kuin\nniiden koko ja niiden huoneiden tavaton tilavuus; kuta suurempi\nrakennus, sitä halutumpi se oli. Niinpä oli Tal Hajusin hallussa\ntavattoman avara talo, joka ilmeisesti oli ollut joku julkinen\nrakennus; se oli kaupungin suurin, mutta kokonaan sopimaton hallitsijan\npalatsiksi. Lähinnä suurin oli varattu Lorkvas Ptomelille, seuraava\neräälle vähempiarvoiselle, ja niin edelleen kaikille viidelle jedille.\nSotilaat asuivat samoissa rakennuksissa kuin ne päälliköt, joiden\nseurueisiin he kuuluivat, tai jos pitivät parempana asua yksin, etsivät\nsuojaa jostakin tuhansista isännättömistä rakennuksista omassa\nkaupunginosassaan, jollainen oli määrätty kutakin yhdyskuntaa varten.\nAsuinrakennuksen valinta oli tehtävä tämän jaon puitteissa.\nPoikkeuksena olivat jedit, jotka kaikki olivat sijoittuneet aukion\nlaidoilla oleviin rakennuksiin.\n\nKun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se\noli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja\nkiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin\npäättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää\nhänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen\nasti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin\nturhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea\nreuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin\nWoolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman\nkadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua\nja vielä lähempänä aukiota.\n\nOdottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen\nkerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan\nhuoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi\nsuurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka\noli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen\nnielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen\nja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat.\n\nRauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen\nsitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä\nnähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin\nhänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen\nvastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään.\nHän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan\nmuinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin\nodotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan\nsilmiin lausui:\n\n\"Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?\"\n\n\"Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään\nnimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin\ntoivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi,\njos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan\nkarkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on\nmääräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä\nminulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen\nminä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua.\"\n\nHän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen\nvihansa lauhtui.\n\n\"Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat\", hän vastasi, \"mutta sinua itseäsi en\nymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta\nja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi\najatukset.\"\n\n\"Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on\nollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes\nkuolema sen vaimentaa.\"\n\nHän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä\neteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen.\n\n\"Mitä tarkoitat, John Carter?\" hän kuiskasi. \"Mitä sanot minulle?\"\n\n\"Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen\nasti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi\njohdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin\narvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että\nolen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella\npuolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi,\nsitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai\nhyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi\nkeskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa\ntunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa\nteenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä\nvaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla\npalvelematta sinua.\"\n\n\"Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden\nvaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin\nalistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt\najatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi.\"\n\nEmme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä\nhuoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin\nhänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa.\n\n\"Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla\", hän huudahti, \"ja\nmikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita.\"\n\n\"Mitä he puhuvat?\" kysyi Dejah Thoris.\n\n\"Että teidät heitetään villien _calotien_ (koirien) raadeltaviksi\nsuurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille\njuhlille.\"\n\n\"Sola\", sanoin, \"olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä\npaljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma\nsiitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa\nkeskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen\ntäytyy täällä aina olla.\"\n\n\"Niin\", huudahti Dejah Thoris, \"tule kanssamme, Sola! Sinulla on\nparempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin\nluvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta\nja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta\naina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua,\nmutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä.\nTiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta\nme tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan,\nsellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja\nkiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!\"\n\n\"Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin\npäässä etelässä\", mumisi Sola puolittain itsekseen. \"Nopea thoat\njuoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa\nkilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä\nja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan\nvähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset.\nHe ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja\nlevittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä.\"\n\n\"Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?\" kysyin. \"Etkö voi\npiirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on\nmentävä, Dejah Thoris?\"\n\n\"Kyllä\", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi\nmarmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin\nkoskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja,\njotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta\nympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät\nolivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä,\nHelium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä\nmennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä\nsuhteissa Heliumin kanssa.\n\nTarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi\nhuoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä,\njoka myöskin näkyi vievän Heliumiin.\n\n\"Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?\" kysyin.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä\nmeistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin\ntullessamme.\"\n\n\"He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle\nvesiväylälle\", sanoin, \"ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana\npakotienä.\"\n\nSola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana\nyönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi.\nSolan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin\nmeistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä\nratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla.\n\nKäskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua\npitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni\nniin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä\nsilkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse\nhiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa\neläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne,\nennenkuin asettuivat yölevolle.\n\nRakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä,\nliikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen\nmatalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen\nkimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen\nolotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä\nei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne\nrauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli\nvaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä.\nEnsinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia\nsotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri\nori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada\npäähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan.\n\nMinulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa\ntällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja\nnopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä\nhetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon.\nSillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan\ntakaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa\nratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla\nsiksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien\neläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin\nkahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden\nlihavuorien lomitse.\n\nNe tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien\nruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi.\nAukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä\njälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin.\n\nEn satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin\nhiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten\npääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle.\nÄänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita\nkatuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan\nkentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja\nDejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta\nkohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut\nensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat\nkaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle\nratsastusmatkalle lähdettäessä.\n\nPääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris\nja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren\nrakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen\nsamassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa\nsiten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani,\nennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt\nmerkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla\nhyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin\nihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla\nvapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun\nkohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä\nratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja,\njotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun.\n\n\"Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin\nlaidassa, ja senvuoksi --\" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä;\nmutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja\nkarkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes\nkauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni\njoutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen\nkohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret\nthoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt\nkaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni.\n\nÄkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten\nkaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä\noli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi,\nkutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista\noviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla\nolevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini\nkiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi\nsisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen\nsammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes\nminun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne\npysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla\nhyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne\nkeksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti\nautioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden\nluulen herättäneen heissä pelkoa -- Barsoomin isoja valkeita apinoita.\n\nIrroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka\nkautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin\npihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle.\nOdotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä,\nkiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen\nrakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin\nilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni,\npääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle.\n\nTäällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien\nsotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa\nkohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua\ntoiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse\nylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin,\nmissä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut\nrakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria\nvoimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni\ntoisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon\ntakaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen\netuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä\nkuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä.\n\nEn syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella\nsaadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi\nvaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen,\nsillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat,\njotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen.\nPuhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle\nsotilaalleen.\n\n\"Ja kun hän palaa huoneeseensa\", sanoi puhuja, \"kuten hän varmasti\ntekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan,\nhyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen\ntarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia\nkoskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte\nhänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin\nkahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää\nsalliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän\nhuoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään\nvaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin\nkäsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei\ntunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt,\nja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne\nheitettäviksi Issin kylmään helmaan.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nTaistelu ja tappio\n\n\nKun puhuja oli antanut määräyksensä, kääntyi hän poistuakseen huoneesta\nsen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta\nodottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua.\nHiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin.\nToimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan\nkadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla.\n\nEnsimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle,\nmistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin\nsisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa\nkuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä\nsotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että\nkolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä.\nYhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja\npian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan\nvarjoon.\n\nOnneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi\nkäytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa.\nPäästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se\navautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui\nrakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen\nkupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran\nympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia.\nToisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen\nhirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden\nmarsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne\nolivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden\neläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo\nvuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut\njälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton\nruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri\nmustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän\nja hämmästyttävän sattuvaksi.\n\nMutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun\nnäin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen\npirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah\nThorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan,\nmutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa\nvastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää\nylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja\nylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli\nTal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui\nkoko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin\npieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden\nrinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat\nmitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti\nuskon, että he tunsivat sen.\n\nNyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit\njätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset\nkatosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah\nThoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä.\n\nVain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren\npatsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan\nkahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista\nsilmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin\navoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon\nilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli\nseisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä\nvoinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi\nolisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä,\nettä hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon\narmoille.\n\nTal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä\nkiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen.\nEi ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään\nhuomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli\njuuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan.\n\n\"Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos\nvain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa\nmieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen\ntuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi\naivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi.\nKauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina\naikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä\nkertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin\nvoimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää\nsinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin\njeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa\nsuruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet\nTal Hajusin; tule!\"\n\nHän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin\nkäsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä\njo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani,\nterävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen\nsydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun\nkohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja\nkuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä\nsitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut\nniin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan\nnyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin\nkuollut.\n\nSaman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja\nviitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen\nkerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan\nluokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah\nThorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein\nheidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä\njatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin\netäisestä laidasta.\n\nVihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt.\nSatuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana\nolevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen\nselkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien\nkukkuloiden yli.\n\nSensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet\nluoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme\nkaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka\ntoisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen\nkilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni.\n\nEmme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas\ntaaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen\nnyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään\nolkaani.\n\n\"Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri --\nsuurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu\",\nhän jatkoi, \"niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä,\nsillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin\nkuolemasta.\"\n\nEn vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä\nja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni\nminusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme\neteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä\nvaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin\nriemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja\nhuolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi\nylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään\nHeliumin porteista.\n\nAikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten\nmeillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla.\nSenvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi\nväsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan\npäämäärää.\n\nRatsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman\nlevähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen\nuupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi\ntuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään\nseuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet\nnähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien\nvesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus -- olimme\neksyksissä.\n\nIlmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme\nkaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan,\nsillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet\nyöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme\njokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä.\nKaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia\nvuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta\nnäkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle\nsaapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja\nnälästä laskeuduimme lepäämään.\n\nVarhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui\nkiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen\nWoolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon\nhalki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin\nkäsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä\nhäpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet\nkihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta\nsenjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä\nlähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista\nkilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja\nhoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa\nedellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti\ntoiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä\nlennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta\neläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me\nemme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys\nyhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en\ntappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta\njättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat,\nheitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman\nonnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin\nvoimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin\nvastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin\npuolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah\nThoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän\nnäki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien\nkilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen\nosoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia\nsotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat\njoutuneet yhä kauemmaksi meistä.\n\nEpäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty\nottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden\nratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta,\nkomensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme\nmahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi\nmeihin.\n\nRatsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten\nsitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen\nhyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin\ntuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen\nsotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti\npienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen\nmerenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä\nvihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen\nviimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi\nsydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini\njokaisesta huokosesta.\n\nNyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja -- se pysähtyi. Hermomme\nolivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä\nyksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten\nhän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen\nsotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse.\nHän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa\nympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti.\n\nMeillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli\nturvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni\nposkelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä\npaukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti\nnelistävän ratsunsa selästä maahan.\n\nHypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa\nDejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille,\nennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he\nlöytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka\nhe kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin\ntharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat\nrevolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi,\njonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä\nvarmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah\nThorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan\noli jo noussut thoatin selkään.\n\n\"Hyvästi, prinsessani\", kuiskasin, \"kenties vielä näemme toisemme\nHeliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on.\"\nValehtelin, mutta koetin hymyillä.\n\n\"Mitä\", huusi hän, \"etkö tule mukanamme?\"\n\n\"Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita\nvintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin\nme kaikki kolme yhdessä.\"\n\nHän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani\nsanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: \"Pakene, Sola! Dejah Thoris jää\nkuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa.\"\n\nNuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni\nuhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran.\nMutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä\nhurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen,\nkohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen\nviimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä.\nSitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin\nrimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta.\n\nKääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja\netsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti\nsenjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua\nmaaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata\npanosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä\nmittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta\nharjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan.\n\nTämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi\nkimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa\nnelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä\nminua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja\nSola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin\nhyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen\nsuuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt.\n\nJos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin\nsaivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta\nvaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut\nheitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut.\n\nHe kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani\nulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun\nkatsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän\nsäiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin\nkaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin,\nkaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nKahleissa Warhoonissa\n\n\nOli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin\ntajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi\nhuomatessani, etten ollutkaan kuollut.\n\nViruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen\nhuoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja\nminuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka.\n\nKun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin\nlausuen: \"Hän jää eloon, oi jed.\"\n\n\"Se on hyvä\", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen\nvuodettani. \"Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme.\"\n\nKun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä\nhänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli\ntavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi\ntorahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa\nriippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä.\n\nHänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon\ntharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta\nallikkoon.\n\nVaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet\nuskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät\nthoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä.\n\nMinut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin\nikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua\nkantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa\ntakaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti\nolivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut\nja paikannut vammani.\n\nJuuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut\nleiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka\nosoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi.\n\nSamoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen\nrinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka\nnäyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä,\nsamalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse\ntharkitkin jäävät varjoon.\n\nJeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti\nhänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut\nvanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan\netsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään.\n\nHän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta\ntervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti\nminut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti:\n\n\"Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua\nhuvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla\njuhlilla.\"\n\n\"Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi\nmäärätä, jos hän kuolee ollenkaan\", vastasi nuori hallitsija\nponnekkaasti ja arvokkaasti.\n\n\"Josko ollenkaan?\" mylvi Dak Kova. \"Kaulassani olevien kuivien käsien\nnimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä\npelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak\neikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin\nvoisi paljain käsin riistää arvomerkit!\"\n\nBar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja\nhänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa.\nSitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi\nherjaajan kurkkuun.\n\nEn koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan\ntaistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen\nrohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi\nsommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja\nviiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli\npelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka.\n\nBar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi,\nvikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli\nratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas\nliukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä\ntilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin\nkimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja\nviilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että\ntorahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu\nkierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana\nraadeltuna ja verisenä lihaläjänä.\n\nBar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset\nponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää\nsenjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka\ntavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen\nhallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen.\n\nKaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan\nkoristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti\nnauraen polttivat jäännökset.\n\nDak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että\nluovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki\nerääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen\ntuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja\nkoko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin\nWarhooniin.\n\nEnsimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa\nolivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla\nmelkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa\npienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut\npäivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien\njäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan\nkuolemaan päättynyttä kaksintaistelua.\n\nSaavuimme Warhoonin kaupunkiin kolmipäiväisen marssin jälkeen, ja minut\nheitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla\nkiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta\nkun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä,\nviikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä\nnytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden\nhirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin\npitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin\ntällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät.\nUlkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani\nsuonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä\nkysymyksillä.\n\nLopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut\ntähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja\ninho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön,\nvartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi.\n\nOlin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan\nruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia\nlattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi\nkuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti\nkuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja\nsaaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle\nodotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän\nkumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja\niskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän\nvaipui kuolleena permannolle.\n\nNauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani,\nheittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen\nkurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui\navaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin\najatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan\nselväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen\ntarvittavat välineet käsissään.\n\nKun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin\nkatsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä,\njotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja\nhitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean\nhirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen\nkäsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat\nsilmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne\ntaaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen,\nja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nTaistelu areenalla\n\n\nHitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa\navaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä\nhapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi\nminulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat\nriistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan\nsyötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko\nsen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina,\nodottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen.\n\nKahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi\nvartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut\nkamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin.\n\nKohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja\nkahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän\noli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista\npäästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet\nhäipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan\n\"kaor.\"\n\n\"Ken puhuu pimeydestä?\" vastasi hän.\n\n\"John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä.\"\n\n\"Olen Heliumista\", hän sanoi, \"mutta en muista nimeäsi.\"\n\nKerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä\nesittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän\noli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja\npiti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan\nsieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa\nkysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta\nwarhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he\naina marssiessaan etelään päin.\n\n\"Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin\npäässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa\", hän\nvakuutti minulle.\n\nVankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston _padwar_ (luutnantti).\nHän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut\ntharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän\nselosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia.\n\nPahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat\nhitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan\nkaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen\nrodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän\nkimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten\nkaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului,\nolivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen\nalustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta\nlopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä.\n\nKolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli\nsuunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli\nhänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä\nalkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja\nsotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta\nlaivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin\noli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien\nkadonnutta prinsessaa, mutta turhaan.\n\nKostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden\nmarsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah\nThorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten\nheimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu\netelään.\n\nKantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja\nonnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli\nnäiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti\nkunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli\nlaskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota\nrajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut\nwarhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa,\nmutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua\nsaatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina.\n\nVankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme\nja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta\npäivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin\nvankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät\nvietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu\nmaan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä\ntäyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut.\nMutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat,\nyhteensä kaksikymmentätuhatta.\n\nAreena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa.\nSen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen\nkaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja\npääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa\nuhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea\nkuolema areenalla.\n\nKantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli\nvillejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden\nheimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin\nvillieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta,\nmylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja\nylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla\nhänen nähdessään minkä hyvänsä niistä.\n\nKantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa,\nolisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut\nviruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina\nvastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun\nvoittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin.\nSeuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin\njatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä.\n\nKohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri\ntäyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä.\nDak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan\nlaitetulla laajalla korokkeella.\n\nDak Kovan annettua merkin temmattiin kahden kopin ovet auki ja\nkaksitoista vihreätä marsilaisnaista ajettiin keskelle areenaa.\nKullekin heistä annettiin väkipuukko, ja sitten päästettiin areenaan\ntoisesta päästä heidän kimppuunsa kaksitoista calotia eli villiä\nkoiraa. Kun eläimet, muristen ja raivonvaahto suupielissä, syöksyivät\nmelkein turvattomien naisten kimppuun, käänsin pääni toisaalle,\nettei tarvitsisi katsella hirveätä näkyä. Katsojien kirkuna ja\nnaurunremahdukset todistivat, että tämä huvi oli erinomainen, ja kun\nkäänsin katseeni areenalle Kantos Kanin ilmoitettua, että kaikki oli\nohi, näin kolme voittoisaa calotia murisemassa ja ulvomassa uhriensa\nruumiilla. Naiset olivat puolustautuneet hyvin.\n\nSitten päästettiin raivostunut zitidar kentällä olevien koirien\njoukkoon ja näin jatkettiin koko pitkä, kuuma, hirveä päivä.\n\nMinä jouduin taistelemaan ensin ihmisiä ja sitten petoja vastaan, mutta\nkun minulla oli aseenani pitkä miekka sekä olin vastustajiani\nvikkelämpi ja tavallisesti voimakkaampikin, oli se kaikki minusta vain\nlastenleikkiä. Kerran toisensa perästä sain suosionosoituksia\nverenhimoiselta rahvaalta, ja lopulta alkoi kuulua huutoja, että minut\noli otettava pois areenalta ja tehtävä warhoonien kansan jäseneksi.\n\nLopuksi oli meitä jäljellä vain kolme, eräs suurikokoinen, johonkin\npohjoiseen heimoon kuuluva vihreä sotilas, Kantos Kan ja minä.. Kahden\nensinmainitun oli aluksi taisteltava keskenään ja sitten voittajan\nminua vastaan. Lopullisen voittajan palkintona olisi vapaus.\n\nKantos Kan oli saanut taistella useita kertoja ja selviytynyt kuten\nminäkin aina voittajana, vaikka joskus, etenkin otellessaan vihreitä\nsotilaita vastaan, vain hädin tuskin. En voinut juuri toivoakaan, että\nhän kykenisi kaatamaan jättiläismäisen vastustajansa, joka oli tähän\nasti surmannut kaikki häntä vastaan joutuneet. Vihreä otus oli noin\nkolmen ja puolen metrin mittainen, kun taas Kantos Kan oli vain\ntavallisen miehen kokoinen. Kun he astuivat toisiaan vastaan, näin ensi\nkerran uuden marsilaisten miekankäyttötempun. Kantos Kan teki sen\npannen kaikki pelastustoiveensa yhden arvanheiton varaan. Tultuaan noin\nkuuden metrin päähän isosta vastustajastaan hän ojensi miekkaa\npitelevän kätensä taaksepäin ja sinkosi sitten voimakkaalla\ntempauksella aseensa kärki edellä vihreää sotilasta kohti. Se lensi\nmaaliinsa tarkasti kuin nuoli, lävistäen jättiläisen sydämen, ja tämä\nvaipui kuolleena areenalle.\n\nKantos Kan ja minä jouduimme nyt toisiamme vastaan, mutta kun lähenimme\ntoisiamme, kuiskasin hänelle, että pitkittäisimme taisteluamme pimeän\ntuloon saakka. Sitten keksisimme kenties jonkun pelastumiskeinon.\nKatselijalaumat arvasivat ilmeisesti, ettei meillä ollut halua\ntaistella, ja kiljuivat raivoissaan, kun ei meistä kumpikaan antanut\nvaarallisia iskuja. Kun näin äkkiä tulevan pimeyden olevan\nlaskeutumaisillaan, käskin kuiskaten Kantos Kania pistämään miekkansa\nvasempaan kainalooni. Hän teki niin, ja minä hoipuin taaksepäin\npuristaen käsivarrellani hänen miekkaansa tiukasti kylkeäni vasten ja\nkaatuen, niin että hänen miekkansa näytti tunkeutuneen rintaani. Kantos\nKan käsitti heti juoneni, astui ripeästi vierelleni, laski jalkansa\nrinnalleni, ja veti miekkansa ruumiistani ja antoi minulle lopullisen\nkuoliniskun kaulaan, katkaisten muka siten kaulavaltimoni, mutta itse\nasiassa upottaen säilänsä kylmän terän minua hipaisematta suoraan\nareenan hiekkaan. Tällä välin oli jo tullut siksi pimeä, ettei kukaan\nvoinut erottaa kepposta. Kuiskaten käskin hänen mennä vaatimaan\nvapauttaan ja sitten odottaa minua kaupungin itäpuolella olevilla\nkukkuloilla, ja hän lähti luotani.\n\nKun amfiteatteri oli tyhjentynyt, hiivin hiljaa sen reunalle, ja kun\ntämä rakennus oli kaukana kaupungin keskustasta, suuren kuolleen\nkaupungin autiossa osassa, ei minun ollut ensinkään vaikeata päästä\nkaupungin ulkopuolella oleville kukkuloille.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nIlmatehtaassa\n\n\nKaksi päivää odotin siellä Kantos Kania, mutta kun häntä ei kuulunut,\nlähdin jalkaisin taivaltamaan luoteiseen päin, jolla suunnalla hän oli\nmaininnut läheisimmän vesiväylän olevan. Ainoana ravintonani oli\nkasvismaito, jota eräästä kasvilajista tihkui hyvin runsaasti. Vaelsin\nkaksi pitkää viikkoa, haparoiden eteenpäin öisin vain tähtien johdolla\nja piileskellen päivät jonkun kallion ulkoneman turvissa tai\nkukkuloiden keskellä. Useasti ahdistelivat minua villit petoeläimet,\noudot, kummalliset hirviöt, syöksyen pimeässä kimppuuni, joten minun\noli aina pidettävä miekka kädessä valmiina niitä torjumaan.\nTavallisesti omituinen, vastasaavuttamani telepaattinen vaisto varoitti\nminua hyvissä ajoin, mutta kerran olivat kauheat torahampaat kurkussani\nja karvainen naama kasvojani hipumassa, ennenkuin edes aavistin vaaran\nuhkaavan.\n\nEn tietänyt, minkälainen otus oli kimpussani, mutta tunsin, että se oli\niso, raskas ja monijalkainen. Käteni olivat sen kurkussa, ennenkuin sen\nhampaat ennättivät upota kaulaani. Hitaasti sain karvaisen naaman\ntyönnetyksi poispäin sormieni pitäessä sen henkitorvea kuin\nruuvipihdeissä.\n\nÄänettöminä makasimme maassa pedon koettaessa kaikin voimin tavoittaa\nminua kauheilla torahampaillaan, kun taas minä ponnistin voimani\nsäilyttääkseni otteeni ja kuristaakseni eläimen kuoliaaksi. Käsivarteni\nalkoivat kuitenkin herpautua ylivoimaisessa ponnistuksessa ja hitaasti\nlähenivät hehkuvat silmät ja välkkyvät torahampaat kasvojani. Mutta\njuuri kun karvainen naama jo kosketti kasvojani, tunsin pedon\nhellittävän. Sitten syöksyi ympäröivästä pimeydestä joku kamala olento\nminua maassa pitelevän hirviön kimppuun. Muristen kierivät otukset\nsammalella repien ja raadellen toisiaan kamalasti. Kaikki oli kuitenkin\npian ohitse, ja pelastajani seisoi pää alhaalla minua ahdistaneen pedon\nkurkun kohdalla.\n\nLähempi kuu pilkisti juuri silloin taivaanrannalta ja valaisi maiseman.\nSen valossa näin, että pelastajani oli Woola, mutta mistä se oli tullut\nja kuinka se oli minut löytänyt, se oli minulle arvoitus. Tarpeetonta\non sanoa, että olin iloinen saadessani Woolan seurakseni, mutta iloani\nlaimensi huolestunut pelkoni sen johdosta, että se oli jättänyt Dejah\nThorisin. Olin varma siitä, että hänen täytyi olla kuollut, kun Woola\noli lähtenyt hänen luotaan, sillä niin ehdottomasti se noudatti\nkäskyjäni.\n\nTällä välin oli kuu jo ehtinyt korkealle, ja näin, että Woola oli vain\nvarjo entisestään. Ja kun se kääntyi pois hyväilyistäni, alkaen ahmia\nmaassa viruvan eläimen ruumista, huomasin selvästi, että eläin-parka\noli melkein kuoliaaksi nälkiytynyt. Olin itsekin vain vähän paremmassa\ntilassa, mutta en voinut syödä pedon lihaa raakana eikä minulla\nollut minkäänlaisia tulentekovehkeitä. Kun Woola oli päättänyt\nateriansa, lähdin uudelleen väsyttävälle ja loputtomalta tuntuvalle\nvaellukselleni, etsimään vesiväylää, joka näytti minua pakenevan.\n\nKulkuni viidennentoista päivän koittaessa riemastuin nähdessäni korkeat\npuut, jotka olivat etsimiseni päämäärän merkkinä. Keskipäivän seuduilla\nlaahauduin vaivaloisesti tavattoman suuren rakennuksen portille.\nRakennus peitti noin kymmenen neliökilometrin laajuisen alan ja sen\nkorkeus oli suunnilleen kuusikymmentä metriä. Sen valtavassa muurissa\nei näkynyt ainoatakaan aukkoa, lukuunottamatta pientä ovea, jonka\nkynnykselle vaivuin lopen väsyneenä, eikä siinä myöskään näkynyt\nminkäänlaista ulkopuolista elonmerkkiä.\n\nEn löytänyt kelloa enkä muutakaan vehjettä, jolla olisin voinut antaa\nitsestäni tietoa sisällä olijoille, jollei kenties oven vieressä\nseinässä oleva ympyriäinen aukko ollut sitä varten. Aukko oli\nsuunnilleen kynänpään kokoinen. Painoin suuni sitä vasten aikoen huutaa\nsiihen, mutta samassa kuului siitä ääni, joka kysyi, kuka olin, mistä\ntulin ja mikä oli asiani.\n\nSelitin, että olin päässyt karkuun warhoonien käsistä ja että olin\nkuolemaisillani nälkään ja väsymykseen.\n\n\"Sinulla on vihreän sotilaan merkit ja seurassasi on calot, mutta\nulkomuotosi on samanlainen kuin punaisen kansan. Värisi ei ole vihreä\neikä punainen. Yhdeksännen päivän nimessä, mikä otus olet?\"\n\n\"Olen Barsoomin punaisen kansan ystävä ja kuolemaisillani nälkään.\nIhmisyyden nimessä, avaa meille ovi\", vastasin.\n\nOvi alkoi vetäytyä taaksepäin, ja painuttuaan lähes viisi metriä muurin\nsisään se pysähtyi liukuen sitten keveästi vasemmalle, paljastaen\nlyhyen ja ahtaan muuratun käytävän, jonka toisessa päässä oli toinen\nkaikin puolin edellisen kaltainen ovi. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta\nastuimme heti ensimmäisestä ovesta sisään, minkä jälkeen se liukui\näänettömästi paikoilleen siirtyen sitten alkuperäiseen asentoonsa\nrakennuksen seinän ulkoreunaan. Kun ovi liukui sivulle, näin kuinka\ntavattoman paksu se oli, hyvinkin kuusi metriä, ja kun se oli\ntaaskin ehtinyt sulkeutua, laskeutui katosta sen taakse vankkoja\nteräslieriöitä, joiden alapäät soveltuivat lattiassa oleviin\nsyvennyksiin.\n\nVielä oli toinen ja kolmas ovi, jotka siirtyivät taaksepäin ja\nliukuivat sivulle, ennenkuin pääsin avaraan sisäsuojaan, josta löysin\nruokaa ja juomaa valmiiksi pöydälle pantuina. Ääni kehoitti minua\nsyömään ja juomaan sekä ruokkimaan calotiani. Sillä aikaa kun minä\nnoudatin kehoitusta, pani näkymätön isäntäni toimeen ankaran\nristikuulustelun.\n\n\"Antamasi tiedot ovat perin mielenkiintoisia\", sanoi ääni päättäen\nkuulustelunsa, \"ja ilmeisesti puhut totta, kuten myöskin on ilmeistä,\nettet ole barsoomilainen. Sen voin nähdä aivojesi rakenteesta,\nsisäisten elintesi omituisesta keskinäisestä asennosta sekä sydämesi\nmuodosta ja koosta.\"\n\n\"Voitko nähdä lävitseni?\" huudahdin.\n\n\"Kyllä, näen kaiken muun paitsi ajatuksiasi, ja jos olisit\nbarsoomilainen, näkisin nekin.\"\n\nSitten avautui huoneen toisessa päässä ovi, ja eteeni ilmestyi\nkummallinen, kuivettunut, muumiota muistuttava mies. Hänen ruumiinsa\nverhona oli yksi ainoa vaatetuskappale tai koristus -- ohut kultaketju,\njosta riippui rinnalle lautasen laajuinen levy. Levyyn oli upotettu\ntavattoman suuria timantteja ja sen keskellä oli omituinen kivi, josta\nsäkenöi yhdeksänlaatuisia erilaisia valosäteitä, kaikki seitsemän\nMaassa tunnettua prisman väriä ja lisäksi kahdenlaisia kauniita\nsäteitä, joita en ennen ollut nähnyt ja joiden nimitystä en tietänyt.\nNiiden selittäminen on minulle yhtä mahdotonta kuin punaisen\nselittäminen sokealle. Sen vain tiedän, että ne olivat hyvin kauniita.\n\nVanhus istui keskustellen kanssani tuntikausia. Kummallisinta oli se,\nettä minä voin lukea hänen kaikki ajatuksensa, kun taas hän ei\naavistanut minun ajatuksistani vähääkään, jollen niitä lausunut.\n\nEn virkkanut hänelle mitään siitä, että kykenin vaistomaisesti\ntulkitsemaan hänen ajatustoimintaansa, ja sain siten oppia varsin\npaljon sellaista, josta oli minulle myöhemmin suurta hyötyä ja jota en\nolisi saanut tietää, jos hän olisi tuntenut kykyni. Marsilaisten\nsielunelämä on näet siinä määrin heidän omassa vallassaan, että he\nvoivat suunnata ajatuksensa täsmälleen niin kuin tahtovat. Siinä\nrakennuksessa, johon olin joutunut, oli koneisto keinotekoisen ilman\nvalmistamista varten elämän ylläpitämiseksi Marsilla. Koko tämän\nmenetelmän salaisuus piilee siinä, että käytetään yhdeksännen laatuisia\nvalosäteitä, kauniita säteitä, joita olin nähnyt heijastuvan isäntäni\nkoristeen suuresta kivestä.\n\nNämä säteet erotetaan auringonvalosta hienosti sovelletuilla koneilla,\njotka sijaitsevat tämän suuren rakennuksen katolla. Kolme neljäsosaa\nrakennuksen tilavuudesta ottavat säiliöt, joissa näitä säteitä\ntalletetaan. Sitten niitä käsitellään sähköllä, tai oikeammin niihin\nsekoitetaan määrätyssä suhteessa sähköväreilyä. Sekoituksen tulos\npumpataan Marsin viiteen suureen ilmakeskukseen. Niistä se päästetään\nvalloilleen, ja muodostaa ilmaa joutuessaan kosketuksiin avaruuden\neetterin kanssa. Näitä säteitä on tässä suuressa rakennuksessa aina\nvarastossa riittävästi säilyttämään Marsin ilmakehän vähentymättömänä\ntuhannen vuoden ajaksi. Ainoa vaara, jota tarvitsi pelätä, oli se, että\njoku tapaturma sattuisi pumppukoneistolle. Niin selitti uusi ystäväni.\n\nHän vei minut sisempään huoneeseen katselemaan kahtakymmentä\nradiumpumppua, joista kukin kykeni yksin pumppuamaan Marsille\ntarpeeksi ilmasekoitusta. Kahdeksansataa vuotta hän kertoi valvoneensa\npumppujen toimintaa. Niitä käytettiin vuorotellen, kutakin yksi\npäivä eli vähän kauemmin kuin kaksikymmentäneljä ja puoli maapallon\ntuntia yhteen mittaan. Hänellä oli yksi apulainen, jonka kanssa\nhän vuorotteli valvontatehtävissä. Puoli Marsin vuotta, noin\nkolmesataaneljäkymmentäneljä maapallon päivää, viettää heistä kumpikin\nyksin tässä yksinäisessä jättiläisrakennuksessa.\n\nJokaiselle punaiselle marsilaiselle opetetaan jo varhaisimmasta\nlapsuudesta alkaen ilman valmistuksen periaatteet, mutta vain kaksi\nkerrallaan tuntee sen salaisuuden, miten tähän suureen rakennukseen\npäästään. Tämä rakennus on näet valloittamaton, sillä sen seinien\npaksuus on lähes viisikymmentä metriä ja myöskin katto, jota peittää\npuolentoista metrin paksuinen lasisuojus, on turvattu ilmalaivojen\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nMinkäänlaista hyökkäystä ei ole pelättävissä muuta kuin vihreiden\nmarsilaisten tai mielipuolisten punaisten marsilaisten taholta, sillä\nkaikki barsoomilaiset tietävät, että heidän kiertotähtensä kaikkien\nelämänmuotojen olemassaolo on riippuvainen tämän tehdaslaitoksen\nhäiriytymättömästä toiminnasta.\n\nTarkkaillessani hänen ajatuksiaan huomasin sen mielenkiintoisen seikan,\nettä ulko-ovien koneistoa käytetään telepaattisin keinoin. Lukot ovat\nniin hienotekoiset, että ovet avautuvat määrättyjen ajatusyhtymäin\naaltoliikkeiden vaikutuksesta. Koettaakseni vasta äsken itsessäni\nkeksimääni kykyä halusin yllättää hänet ottamalla selville tämän\najatusyhtymän. Senvuoksi kysyin häneltä ikäänkuin sattumalta, kuinka\nhän oli saanut avatuksi minulle jyhkeät ovet ollessaan itse rakennuksen\nsisähuoneissa. Salamana välähti hänen mielessään yhdeksän marsilaista\näännettä, jotka hävisivät yhtä nopeasti, kun hän vastasi minulle, että\nse oli salaisuus, jota hän ei saanut ilmaista.\n\nSiitä alkaen muuttui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, ikäänkuin\nhän olisi pelännyt, että minä olin saanut hänet paljastamaan suuren\nsalaisuutensa. Epäilys ja pelko ilmenivät hänen katseistaan ja\najatuksistaan, vaikka hän puhelikin entiseen tapaansa säveästi.\n\nEnnen nukkumaan menoa hän lupasi antaa minulle kirjeen vietäväksi\neräälle lähistöllä olevalla maanviljelysvirkailijalle. Tämä auttaisi\nminua pääsemään Zodangaan, joka, hän sanoi, oli läheisin marsilainen\nkaupunki.\n\n\"Mutta muistakin pitää siellä visusti salassa, että olet matkalla\nHeliumiin, sillä nämä kansat ovat sodassa keskenään. Apulaiseni ja minä\nemme kuulu mihinkään kansaan; me kuulumme koko Barsoomiin, ja tämä\nkantamamme talismani suojelee meitä kaikissa maissa, vieläpä vihreänkin\nkansan keskuudessa -- vaikka heidän käsiinsä emme antaudu, jos sen\nsuinkin voimme välttää\", hän lisäsi.\n\n\"Ja nyt, hyvää yötä, ystäväni\", hän jatkoi, \"nuku kauan ja\nrauhallisesti, niin, nuku kauan.\"\n\nVaikka hän hymyilikin ystävällisesti, näin hänen mielessään katuvan,\nettä oli päästänyt minut sisään. Sitten näin hänen ajattelevan\nseisovansa vierelläni yöllä ja heilauttavansa nopeasti pitkää tikaria,\nsamalla kun hänen aivoissaan hämärästi kuvastuivat sanat: \"Valitan\ntätä, mutta se tapahtuu Barsoomin parhaaksi.\"\n\nKun hän oli sulkenut oven poistuttuaan huoneesta, en enää voinut nähdä\nhänen ajatuksiaan, menetettyäni hänet näkyvistäni. Tämä seikka tuntui\nminusta omituiselta, sillä olin vasta vähän perehtynyt ajatuksien\nsiirtymiseen. Mitä minun oli tehtävä? Millä tavoin pääsisin pois näiden\nvankkojen muurien sisältä? Nyt, kun olin saanut varoituksen, voisin\nsurmata hänet helposti. Mutta hänen kuoltuaan en pääsisi poistumaan, ja\ntämän suuren tehtaan koneiston pysähdyttyä kuolisin minä kuten kaikki\nmuutkin tämän tähden asukkaat -- kaikki, myöskin Dejah Thoris, jos hän\nvielä oli elossa. Muille kaikille minä napsautin sormiani, mutta Dejah\nThorisia ajatellessani karkoitin heti mielestäni kaikki ajatukset\nepäilyttävän isäntäni tappamisesta.\n\nAukaisin varovasti huoneeni oven ja menin Woolan seuraamana sisemmälle\njykevätekoiselle ulko-ovelle. Olin saanut hurjan suunnitelman. Aioin\nkoettaa saada raskaat lukot aukeamaan niillä yhdeksällä ajatusaallolla,\njotka olin lukenut isäntäni aivoista.\n\nHiivin hiljaa käytävästä toiseen, alas monimutkaisia kiertoportaita ja\nsaavuin vihdoin avaraan saliin, jossa aamulla olin saanut syödäkseni\npitkän paaston jälkeen. Isäntääni en nähnyt missään, eikä minulla ollut\naavistusta, missä hän öisin oleskeli.\n\nOlin juuri astumaisillani rohkeasti saliin, kun takaani kuuluva\nhiljainen melu varoitti minua. Vetäydyin nopeasti erääseen käytävän\nsyvennykseen ja kumarruin pimentoon, kiskoen Woolan vierelleni.\n\nVanhus kulki hyvin likeltä ohitseni. Hänen astuessaan himmeästi\nvalaistuun saliin, jonka läpi olin juuri aikonut mennä, näin hänen\nkäsissään pitkän, kapean tikarin, jota hän hioi kovasimella. Hänen\najatuksistaan näin päätöksen mennä tarkastamaan radiumpumppuja, mihin\nkuluisi noin kolmekymmentä minuuttia, ja sitten palata makuuhuoneeseeni\nlopettamaan minut.\n\nKun hän mentyään salin läpi katosi pumppuhuoneeseen johtaville\nportaille, hiivin minä piilopaikastani sisemmälle niistä kolmesta\njykevästä ovesta, jotka erottivat minut vapaudesta.\n\nKeskittäen ajatukseni vankkaan lukkoon lähetin nopeasti ajatusaallot\nsitä kohti. Odotin henkeä pidätellen kunnes ovi vihdoin liikkui\näänettömästi minua kohti, siirtyen sitten syrjään. Toinen toisensa\njälkeen avautuivat toisetkin valtavat ovet komennuksestani. Woola ja\nminä astuimme pimeyteen, vapaina, mutta myöskin yhtä huonossa asemassa\nkuin tullessammekin, paitsi että meillä nyt oli täydet vatsat.\n\nKiiruhdin pois tämän kammottavan rakennusmöhkäleen läheisyydestä ja\npoikkesin ensimmäiselle poikkitielle haluten päästä alueen keskiselle\nvaltaväylälle mahdollisimman pian. Saavuin sinne aamun valjetessa, ja\nmenin ensimmäiselle pihalle, koettaen keksiä sieltä joitakin\nelonmerkkejä.\n\nRakennukset olivat matalia, hajallaan sijaitsevia, ja niiden raskaat\novet olivat tiukasti suljettuja. Vaikka kuinka olisin jyskyttänyt ja\nhuutanut, niin vastausta en saanut. Olin perin uupunut ja unissani.\nHeittäydyin pitkäkseni maahan, käskien Woolan vartioida.\n\nVähän ajan kuluttua heräsin eläimen kauheaan murinaan. Kun aukaisin\nsilmäni, näin kolme punaista marsilaista, jotka seisoivat lyhyen matkan\npäässä ja tähtäsivät meitä pyssyillään.\n\n\"Olen aseeton enkä ole vihollinen\", kiiruhdin selittämään. \"Olen ollut\nvihreän kansan vankina ja nyt olen matkalla Zodangaan. Pyydän vain\nsaada ruokaa ja leposijan itselleni ja calotilleni sekä neuvoa tiestä,\njota minun on kuljettava.\"\n\nHe laskivat alas pyssynsä ja tulivat ystävällisesti luokseni, pannen\noikean kätensä vasemmalle olalleni, kuten sikäläisillä on tapana\ntervehtiessään, ja kyselivät minulta kaikenlaista itsestäni ja\nmatkoistani. Sitten vei yksi heistä minut kotiinsa, joka olikin varsin\nlähellä.\n\nNiissä rakennuksissa, joiden oville olin jyskyttänyt varhain aamulla,\nsäilytettiin vain karjan- ja maanviljelyksen tuotteita. Varsinainen\nasuinrakennus taasen sijaitsi tavattoman suurien puiden muodostamassa\npuistikossa ja se, kuten kaikki punaisten marsilaisten asunnot, oli\nyöksi nostettu korkealle ilmaan, kymmenen, viidentoista metrin\nkorkeudelle maasta, pyöreässä metallisessa hissilaitteessa, joka lipui\nmaahan upotettujen patsaiden varassa ja jota käytti vähäinen\nrakennuksen eteiseen sijoitettu radiumkoneisto. Sensijaan että punaiset\nmarsilaiset telkeäisivät asumuksensa lukoilla ja salvoilla, he\nyksinkertaisesti siirtävät ne yöksi pois kaiken sellaisen tieltä, mikä\nsaattaisi tuottaa häiriötä. Myöskin on heillä salaiset keinonsa, joilla\nhe voivat ulkoapäin saada rakennuksensa kohotetuksi ilmaan ja\nlasketuksi ne takaisin maahan, halutessaan poistua niiden luota.\n\nNäiden veljesten ja heidän perheittensä hallussa oli kolme samanlaista\nasuntoa tällä viljelystilalla. Itse he eivät tehneet työtä, sillä he\nolivat hallituksen virkamiehiä. Työn suorittivat rikos- ja sotavangit,\ntuomitut velalliset sekä poikamiehet, jotka olivat liian köyhiä\nmaksaakseen kaikkien punaisten marsilaisten hallituksien määräämiä\nkorkeita perheettömyysveroja.\n\nIsäntäni olivat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, ja viivyin\nheidän luonaan useita päiviä, leväten ja kooten jälleen voimia pitkien\nja raskaiden kokemusteni jälkeen.\n\nKun he olivat kuulleet tarinani -- en virkkanut heille mitään Dejah\nThorisista enkä ilmatehtaan vanhuksesta -- neuvoivat he minua\nvärjäämään ihoni enemmän heidän rotunsa värin mukaiseksi ja sitten\nkoettamaan saada tointa Zodangassa, joko armeijassa tai\nilmalaivastossa.\n\n\"On varsin luultavaa, ettei kertomustasi uskota, ennenkuin olet\nosoittautunut luotettavaksi ja hankkinut itsellesi ystäviä hovin\nkorkeamman ylimystön keskuudesta. Sen taas voit helposti tehdä\nsotapalveluksessa, sillä me barsoomilaiset olemme sotaista kansaa\",\nselitti heistä eräs, \"ja tuhlaamme eniten suosiotamme sotilaille.\"\n\nKun olin valmis lähtemään, antoivat he minulle pienen kesyn\nthoat-oriin, jollaisia kaikki punaiset marsilaiset käyttävät\nratsuinaan. Nämä eläimet ovat suunnilleen hevosen kokoisia ja varsin\nsäyseitä, mutta niiden väri ja muoto on aivan samanlainen kuin niiden\nisojen ja rajujen serkkujen, joita villit heimot käyttävät.\n\nVeljekset olivat antaneet minulle punertavaa öljyä, jota hieroin\nylt'yleensä ihooni, ja yksi heistä leikkasi tukkani, joka oli kasvanut\nvarsin pitkäksi, silloin vallitsevan muodin mukaisesti takaa tasaiseksi\nja edestä pitkäksi, joten olisin missä hyvänsä Barsoomissa voinut käydä\ntäysiverisestä punaisesta marsilaisesta. Merkkini ja koruni myöskin\nvaihdettiin zodangalaisen herrasmiehen mallisiksi. Ne osoittivat minun\nkuuluvan Ptorin sukuun. Se näet oli hyväntekijöitteni sukunimi.\n\nHe täyttivät vyössäni riippuvan pienen pussin Zodangan rahalla.\nMarsissa käytetyt vaihtovälineet ovat muuten samanlaisia kuin\nMaassakin, paitsi että ne ovat soikeita. Paperirahaa päästää kukin\nyksilö liikkeeseen sikäli kuin tarvitsee, ja ne lunastetaan takaisin\nkahdesti vuodessa. Jos joku henkilö päästää liikkeeseen enemmän\nseteleitä kuin jaksaa lunastaa, maksaa hallitus hänen saamamiehilleen\nniiden täyden arvon, ja velallisen on työllään suoritettava\nkyseessäoleva summa joko maanviljelyksessä tai kaivoksissa, jotka\nkaikki ovat hallituksen omaisuutta. Tämä ratkaisu on mukava\nkaikille muille paitsi velalliselle, sillä on vaikeata saada\nriittävästi vapaaehtoista työvoimaa Marsin suurille ja eristetyille\nmaanviljelysalueille, jotka kapeina vöinä ulottuvat navalta toiselle\nvillien eläimien ja vielä villimpien ihmisten tyyssijoina olevien\nerämaiden keskitse.\n\nKun huomautin heille, etten kyennyt korvaamaan heille heidän minua\nkohtaan osoittamaansa hyvyyttä, vakuuttivat he, että minulla olisi\nsiihen runsaasti tilaisuutta, jos olisin kauan Barsoomissa.\nToivoteltuaan minulle onnellista matkaa he katselivat jälkeeni, kunnes\nkatosin heidän näkyvistään leveälle, valkealle valtatielle.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nLentoretki Zodangassa\n\n\nZodangaa kohti taivaltaessani kiintyi huomioni moniin outoihin,\nmielenkiintoisiin seikkoihin, ja niillä lukuisilla viljelystiloilla,\njoille pysähdyin, sain tietää paljon uutta ja hyödyllistä\nbarsoomilaisten elämästä ja tavoista.\n\nMarsin viljelyksillä käytetty vesi kootaan jäävaippojen sulaessa\nkummallakin navalla oleviin maanalaisiin säiliöihin ja pumpataan sieltä\npitkiä johtoja myöten eri asuntokeskuksiin. Näiden johtojen kahden\npuolen ovat pitkin niiden pituutta viljellyt alueet. Ne on jaettu\njotakuinkin yhtäsuuriin piireihin, jotka kukin ovat yhden tai useamman\nhallituksen virkamiehen valvonnan alaisia.\n\nMarsilaiset eivät kastele peltojaan päästämällä vettä niiden pinnalle,\nminkä kautta äärettömiä vesimääriä menisi haihtumisen johdosta hukkaan,\nvaan kallis neste johdetaan suurenmoista ohutputkista verkkoa myöten\nmaan alla suoraan kasvien juurille. Sadot ovat Marsissa aina\nsamanlaisia, sillä siellä ei milloinkaan ole kuivuutta, ei sateita, ei\nmyrskyjä eikä tuhohyönteisiä.\n\nTällä matkallani sain ensi kertaa Maasta lähdettyäni maistaa lihaa --\nsuuria, meheviä paisteja ja kyljyksiä maatilojen hyvin ruokittujen\nkotieläinten lihasta. Myöskin sain nauttia herkullisia hedelmiä ja\nkasviksia, mutta en mitään samanlaista ruokaa kuin Maassa käytetään.\nKaikki kasvit, vihannekset ja eläimet olivat aikakausia kestäneen\nhuolellisen tieteellisen viljelyksen ja jalostuksen vaikutuksesta\nsiihen määrin muuttuneet, että niiden yhteiset piirteet vastaavien\nMaassa tavattavien muotojen kanssa olivat supistuneet aivan\nmitättömiksi ja merkityksettömiksi.\n\nEräässä pysähdyspaikassani kohtasin korkeasti sivistynyttä, yläluokkaan\nkuuluvaa väkeä, ja keskustellessamme tuli sattumalta puhe Heliumista.\nHeistä oli eräs vanhahko mies muutamia vuosia sitten ollut\ndiplomaattisella lähetystoimella tässä kaupungissa, ja hän puhui\nsurkutellen olosuhteista, joiden johdosta nämä molemmat kansat\nnäyttivät olevan määrätyt pysymään alituisesti sotakannalla keskenään.\n\n\"Helium\", hän sanoi, \"ylpeilee täysin oikeutetusti Barsoomin\nkauneimmista naisista, ja sen kaikista aarteista on Mors Kajakin\nihailtava tytär Dejah Thoris suurenmoisin loistonäyte.\n\n\"-- Siksipä\", hän lisäsi, \"kansa suorastaan palvoo hänen polkemaansa\nmaata, ja sen jälkeen kun hän katosi onnettomalla retkellä, on koko\nHelium ollut surupuvussa.\n\n\"-- Se, että meidän hallitsijamme antoi ahdistaa surkeassa tilassa\nolevaa laivastoa sen palatessa Heliumiin, oli vain yksi hänen kauheita\nerehdyksiään, joiden tähden, pelkään, Zodangan täytyy ennemmin tai\nmyöhemmin korottaa viisaampi mies hänen paikalleen.\n\n\"-- Nytkin, jolloin voittoisa sotajoukkomme piirittää Heliumia,\nilmaisee Zodangan kansa äänekkäästi tyytymättömyyttään, sillä kansa ei\nhyväksy tätä sotaa, koska sen syyt eivät ole oikeuden ja kohtuuden\nmukaisia. Meidän sotajoukkomme ovat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa,\nettä Heliumin laivaston päävoimat ovat olleet prinsessaa etsimässä, ja\nsiten on meille ollut helppoa saattaa kaupunki surkeaan tilaan.\nKerrotaan, että kaupunki kukistuu kaukaisemman kuun ensi kierrosten\naikana.\"\n\n\"Ja miten luulette käyneen prinsessa Dejah Thorisille?\" kysyin muka\naivan ohimennen.\n\n\"Hän on kuollut\", vastasi mies. \"Se saatiin tietää eräältä vihreältä\nsotilaalta, joka äskettäin joutui etelän puolella joukkojemme vangiksi.\nHän pääsi tharkien kynsistä karkaamaan erään oudon, toisesta maailmasta\nolevan otuksen kanssa, mutta vain joutuakseen warhoonien käsiin. Heidän\nthoatinsa oli löydetty kuljeksimasta meren pohjalta ja löytöpaikan\nläheisyydessä oli ollut merkkejä verisestä taistelusta.\"\n\nTämä tieto ei antanut minulle minkäänlaista varmuutta eikä liioin\ntodistanut, että Dejah Thoris olisi todella ollut kuollut. Päätin\nsenvuoksi pyrkiä Heliumiin mahdollisimman nopeasti kertoakseni Tardos\nMorsille hänen tyttärentyttärensä olinpaikasta kaiken sen, minkä\ntiesin.\n\nKymmenen päivää sen jälkeen kun olin eronnut kolmesta Ptor-veljeksestä,\nsaavuin Zodangaan. Siitä alkaen kun olin joutunut kosketuksiin\npunaisten marsilaisten kanssa, olin havainnut, että Woolan tähden sain\nosakseni kiusallista huomiota, sillä tämä suurikokoinen eläin kuului\nrotuun, jota punainen kansa ei milloinkaan pidä kesynä. Jos joku\nkulkisi pitkin Broadwayta numidialainen leijona kintereillään, niin\nvaikutus olisi jotakuinkin samanlainen kuin se, jonka minä olisin\ntehnyt, jos olisin marssinut Zodangaan Woola mukanani.\n\nPelkkä ajatuskin siitä, että minun oli erottava tästä uskollisesta\neläimestä, oli minusta niin vaikea ja tuskallinen, että lykkäsin\neroamme, kunnes olimme saapumaisillamme kaupungin porteille. Mutta\nsilloin meidän oli välttämättä erottava. Jos kysymyksessä ei olisi\nollut muuta kuin oma turvallisuuteni tai huvini, niin eivät mitkään\nperustelut olisi saaneet minua lähettämään luotani ainoata Barsoomilla\ntapaamaani olentoa, jonka kiintymys ja uskollisuus ei ollut kertaakaan\npettänyt. Mutta olisin mielelläni uhrannut henkeni palvellessani häntä,\njota etsiessäni nyt aioin uhmata tämän minusta salaperäisen kaupungin\nvaaroja, enkä liioin voinut sallia myöskään Woolan hengen uhata\nyritykseni onnistumista, vielä vähemmän Woolan hetkellisen\nonnentunteen, sillä pidin varmana, että se pian unohtaisi minut. Sanoin\nsenvuoksi eläin-paralle ystävälliset jäähyväiset, luvaten sille\nkuitenkin, että jos ehein nahoin selviydyn seikkailustani, koetan\nkeksiä jonkun keinon löytääkseni sen jälleen.\n\nEläin näytti ymmärtävän minua täydelleen, ja kun osoitin taaksemme\nTharkiin päin, kääntyi se lähtien luotani surkean näköisenä. En\nminäkään voinut jäädä katsomaan sen poistumista, vaan pyörsin\npäättävästi Zodangaa kohti, lähestyen sen uhkaavia muureja, ahdistava\ntunne rinnassani.\n\nPtor-veljeksiltä saamani kirjeen nojalla pääsin viipymättä suuren\nkaupungin sisälle. Oli aikainen aamuhetki, ja kadut olivat melkein\ntyhjät. Korkeiden metallipatsaiden päässä olevat asunnot muistuttivat\nhirveän suuria linnunpesiä ja itse patsaat teräksisiä puunrunkoja.\nVarastohuoneet olivat yleensä maan pinnalla, eivätkä niiden ovet olleet\nteljettyjä eivätkä lukittuja, sillä varkaus on Barsoomissa jokseenkin\ntuntematon. Murhaa saavat kaikki barsoomilaiset aina pelätä, ja vain\nsenvuoksi heidän asuntonsa öisin ja vaarallisina aikoina nostetaan\nkorkealle maasta.\n\nPtor-veljekset olivat antaneet minulle tarkat ohjeet, millä kohdalla\nkaupunkia voisin saada asunnon ja samalla olla lähellä niiden\nvirkamiesten toimistoja, joille heidän kirjeensä olivat osoitetut.\nKävellessäni jouduin kaupungin keskusaukiolle eli torille, joka on\nMarsin kaikkien kaupunkien luonteenomainen piirre.\n\nZodangan aukio on neliö, jonka kukin sivu on runsaasti puolitoista\nkilometriä, ja sitä reunustavat jeddakin, jedien sekä Zodangan\nhallitsijasuvun muiden jäsenten ja ylimysten palatsit, tärkeimmät\njulkiset rakennukset, kahvilat ja kaupat.\n\nAstellessani suuren aukion poikki, vaipuneena ihmettelemään ja\nihailemaan suurenmoista rakennustaitoa ja laajoja pihoja peittävää\nloistavaa, punahohtoista kasvullisuutta, huomasin punaisen marsilaisen,\njoka käveli reippaasti minua kohti eräältä kadulta. Hän ei kiinnittänyt\nminuun huomiota lainkaan, mutta kun hän tuli vierelleni, tunsin hänet\nja käännähtäen ympäri laskin käteni hänen olalleen lausuen:\n\n\"Kaor, Kantos Kan!\"\n\nSalamannopeasti hän pyörähti minuun päin, ja ennenkuin edes käteni\nennätti painua alas, oli hänen pitkän miekkansa kärki rinnallani.\n\n\"Ken olet?\" hän ärähti, mutta kun hypähdin taaksepäin viidentoista\nmetrin päähän, laski hän miekkansa kärjen maahan ja huudahti\nnaurahtaen:\n\n\"Parempaa vastausta en tarvitse, koko Barsoomissa on vain yksi mies,\njoka ponnahtelee kuin kumipallo. Kaukaisemman kuun äidin nimessä, John\nCarter, kuinka olet tullut tänne, ja onko sinusta tullut _darseen_, kun\nvoit vaihtaa väriä mielesi mukaan?\n\n\"Valmistit minulle ilkeän puoliminuuttisen, ystäväni\", hän jatkoi, kun\nolin lyhykäisesti kertonut hänelle seikkailut, jotka olin kokenut\nerottuani hänestä Warhoonin areenalla. \"Jos nimeni ja kotikaupunkini\ntunnettaisiin Zodangassa, istuisin hyvin pian kaukaisen Korusjärven\nrannoilla kunnianarvoisten esi-isä-vainajieni luona. Olen täällä\nHeliumin jeddakin Tardos Morsin lähettinä ottamassa selkoa prinsessamme\nDejah Thorisin olinpaikasta. Zodangan prinssi Sab Than pitää häntä\nkätkettynä tässä kaupungissa ja on mielipuolisesti rakastunut häneen.\nPrinssin isä, Zodangan jeddak Than Kosis, on esittänyt rauhan ehdoksi\nsen, että Dejah Thoris menee naimisiin hänen poikansa kanssa. Mutta\nTardos Mors ei suostu tähän vaatimukseen, vaan on lähettänyt sanan,\nettä hän ja hänen kansansa näkevät prinsessan mieluummin kuolleena\nkuin vihittynä johonkin muuhun kuin omaan valitsemaansa mieheen. Ja\nomasta puolestaan Tardos Mors mieluummin hautautuu tuhotun ja palavan\nHeliumin raunioihin kuin liittää oman sukunsa merkin Than Kosisin suvun\nmerkkiin. Tämä vastaus oli pahin solvaus, minkä hän saattoi heittää\nThan Kosisille ja zodangalaisille, mutta hänen kansansa pitää hänestä\nsitäkin enemmän, ja hänen valtansa on Heliumissa nyt suurempi kuin\nmilloinkaan.\n\n\"-- Olen ollut täällä kolme päivää\", jatkoi Kantos Kan, \"mutta en ole\nvielä löytänyt Dejah Thorisin vankilaa. Tänään liityin Zodangan\nlaivastoon lentopartiolaisena ja toivon sitä tietä saavuttavani prinssi\nSab Thanin luottamuksen, joka on tämän laivasto-osaston komentaja, ja\nsiten saavani tietää Dejah Thorisin olinpaikan. Olen iloinen siitä,\nettä sinä, John Carter, olet täällä, sillä tunnen sinun kiintymyksesi\nprinsessaan, ja yhdessä toimien meidän kahden pitäisi kyetä tekemään\npaljon.\"\n\nAukio alkoi täyttyä ihmisistä, jotka hyörivät jokapäiväisissä\npuuhissaan. Kauppoja avattiin ja kahvilat saivat aikaiset\naamuvieraansa. Kantos Kan vei minut yhteen näistä uhkeista\nruokailupaikoista, joissa tarjoilu kävi täysin koneellisesti. Ei\nainoakaan käsi koskenut ruokaan siitä asti, kun se valmistumattomana\nsaapui rakennukseen, siihen asti, kun se lämpimänä ja herkullisena\nilmestyi pöydälle vieraan eteen tämän kosketettua jotakin pientä\nnappulaa osoittaakseen mitä halusi.\n\nAterian jälkeen Kantos Kan otti minut mukaansa lentopartiolaisten\npäämajaan, esitti minut päällikölleen ja pyysi, että minut\nmerkittäisiin tämän joukko-osaston jäseneksi. Vallitsevan tavan mukaan\noli minun suoritettava pääsytutkinto, mutta Kantos Kan oli huomauttanut\nminulle, ettei minun tarvitsisi sitä lainkaan pelätä, sillä hän kyllä\njärjestäisi asian. Sen hän tekikin vieden itse tutkintomääräykseni\ntutkivalle upseerille ja esitellen itsensä John Carteriksi.\n\n\"Kepposemme paljastuu kyllä myöhemmin\", hän selitti nauraen, \"kun\npainoa, ruumiin mittoja ja muita henkilökohtaisia tuntomerkkejä\nverrataan, mutta siihen kuluu useita kuukausia, ja tehtävämme on\nsuoritettu tai epäonnistunut jo paljon ennen sitä.\"\n\nSeuraavat päivät Kantos Kan käytti opettaen minulle lentämistä ja\nmarsilaisten pienten, heikonnäköisten lentokoneiden korjaamista. Yhden\nmiehen koneen runko on lähes viisi metriä pitkä, vähän toista metriä\nleveä ja kahdeksan sentimetriä paksu, suipeten kärjeksi kummastakin\npäästä. Ohjaaja istuu tason päällä istuimella, joka on sovitettu\nlentokonetta käyttävän pienen, meluttoman radiumkoneen verhoksi.\nKeveysaine on rungon ohkaisten metalliseinien sisällä ja siinä\nkäytetään kahdeksatta Barsoomin valosädettä eli työntelevää sädettä,\nkuten sitä ominaisuuksiensa nojalla voisi nimittää.\n\nTämä, samoin kuin yhdeksäs säde, on Maassa tuntematon, mutta\nmarsilaiset ovat keksineet, että se sisältyy olennaisena osana\njokaiseen valoon, mistä valolähteestä se sitten saakin alkunsa. He\ntietävät, että juuri auringon kahdeksas säde ajaa auringonvalon eri\nkiertotähtiin ja että juuri kunkin kiertotähden oma kahdeksas säde\n\"heijastaa\" eli karkoittaa näin saapuneen valon uudelleen avaruuteen.\nAuringon kahdeksannet säteet imeytyisivät Barsoomin pintaan, mutta\nBarsoomin kahdeksannet säteet, jotka pyrkivät karkoittamaan valoa\nMarsista avaruuteen, virtaavat jatkuvasti poispäin tähdestä, muodostaen\npainovoimaa vastustavan voiman, joka talteen otettuna kykenee\nkohottamaan tavattomia painoja korkeuteen.\n\nJuuri näitä säteitä käyttämällä marsilaiset ovat saaneet\nilmapurjehdustekniikkansa niin täydelliseksi, että taistelulaivat,\njoiden paino on paljoa suurempi kuin mitä Maassa tunnetaan,\npurjehtivat Barsoomin ohuessa ilmassa yhtä herkästi ja keveästi kuin\nleikki-ilmapallo Maan tiheässä ilmakehässä.\n\nEnsimmäisinä vuosina, sen jälkeen kun nämä säteet oli keksitty,\ntapahtui lukuisasti kummallisia onnettomuuksia, ennenkuin marsilaiset\noppivat oikein arvioimaan ja käsittelemään keksimäänsä ihmeellistä\nvoimaa. Eräässä tällaisessa tapauksessa, noin yhdeksänsataa vuotta\nsitten, oli ensimmäiseen suureen taistelulaivaan, johon oli sovitettu\nsäiliöt näitä säteitä varten, varattu niitä liian suuri määrä, ja laiva\noli noussut Heliumista ilmoihin mukanaan viisisataa upseeria ja miestä,\ntulematta milloinkaan takaisin.\n\nSitä Marsista poispäin työntävä voima oli niin suuri, että se oli\nkiitänyt kauas avaruuteen, mistä sen vieläkin saattaa voimakkaalla\nkaukoputkella nähdä. Yli kuudentoistatuhannen kilometrin etäisyydellä\nMarsista se kiertää taivaalla tämän tähden pienenä seuralaisena aikojen\nloppuun saakka.\n\nNeljäntenä päivänä Zodangaan saapumiseni jälkeen tein ensimmäisen\nlentomatkani, ja sen tuloksena sain arvonkorotuksen ja asunnon Than\nKosisin palatsissa.\n\nNoustessani ilmaan kaupungin kohdalla tein joitakuita kierroksia, kuten\nolin nähnyt Kantos Kanin menettelevän. Sitten panin koneen täyteen\nvauhtiin ja kiidin huimaa vauhtia etelää kohti erään suuren, sieltäpäin\nZodangaan saapuvan vesiväylän suuntaan.\n\nOlin lentänyt yli kolmesataa kilometriä vajaassa tunnissa, kun huomasin\nkaukana allani kolmimiehisen ryhmän vihreitä marsilaisia sotilaita\najamassa hurjasti takaa pienikokoista olentoa, joka näytti koettavan\npäästä turvaan erään pellon muurien sisäpuolelle.\n\nAnnoin koneeni nopeasti laskeutua, ja kierrettyäni sotilaiden\nselkäpuolelle huomasin pian, että heidän takaa-ajamansa mies oli\npunainen marsilainen ja että tällä oli saman lento-osaston merkit kuin\nminullakin. Vähän matkan päässä oli hänen koneensa maassa ja sen\nympärillä kaikki välineet, joilla hän ilmeisesti oli parhaillaan ollut\nkorjaamassa jotakin vikaa, kun vihreät marsilaiset hänet yllättivät.\n\nNämä olivat jo aivan hänen kintereillään. Heidän nelistävät ratsunsa\nkiitivät hirveää vauhtia verrattain pientä pakenijaa kohti, kun taas\nsotilaat itse kallistuivat kauaksi oikealle, ojentaen pitkiä\nmetallikärkisiä keihäitään. He näyttivät kilvan pyrkivän keihästämään\nzodangalais-parkaa, ja seuraavassa hetkessä hänen kohtalonsa olisi\nratkaistu, jollen minä olisi saapunut juuri parhaaseen aikaan.\n\nAnnoin koneelleni sen kovimman vauhdin ja ohjasin sen suoraan vihreitä\nsotilaita kohti. Saavutin heidät pian ja hiljentämättä vähääkään\nnopeuttani annoin pienen koneeni keulan syöksyä lähimmän vihollisen\nolkapäiden väliin. Isku oli siksi ankara, että se olisi riittänyt\nmurtamaan useita tuumia paksun teräslevyn, ja ratsastajan päätön ruumis\nlennähti ilmaan thoatin pään ylitse, pudoten sätkyttelevänä sammalelle.\nMolempien toisten ratsastajain thoatit kääntyivät pillastuneina kirkuen\nlaukkaamaan vastakkaisiin suuntiin.\n\nHiljensin vauhtia ja laskeuduin kaartaen maahan hämmästyneen\nzodangalaisen vierelle. Hän kiitti minua lämpimästi tervetulleesta\navusta ja lupasi, että saisin teostani ansaitun palkkion, sillä\npelastamani henkilö ei ollut kukaan muu kuin Zodangan jeddakin serkku.\n\nEmme tuhlanneet aikaa puheisiin, sillä tiesimme, että vihollisemme\nvarmasti palaisivat, niin pian kun olisivat saaneet ratsunsa\nhillityiksi. Kiiruhdimme hänen vahingoittuneen koneensa luo ja koetimme\nmahdollisimman nopeasti saada sen korjatuksi. Olimme jo suorittaneet\nkorjauksen melkein loppuun, kun näimme vihreiden hirviöiden kummankin\nsuunnaltaan laskettavan täyttä laukkaa meitä kohti. Kun he olivat\nsaapuneet noin sadan askeleen päähän, eivät heidän thoatinsa taaskaan\ntotelleet ohjausta, eivätkä he mitenkään saaneet niitä tulemaan\nlähemmäksi lentokonetta, joka oli niitä säikähdyttänyt.\n\nLopuksi sotilaat hyppäsivät satulasta ja sidottuaan ratsujensa jalat\nyhteen lähtivät jalkaisin meitä kohti pitkät miekat käsissään. Valitsin\nosalleni kookkaamman ja kehoitin zodangalaista koettamaan parhaansa\nmukaan selviytyä toisesta. Tein vastustajastani lopun melkein\nvaivattomasti, sillä harjoituksen kautta olin nyt siihen tottunut, ja\nkiiruhdin auttamaan uutta tuttavaani, jonka asema olikin varsin\ntoivoton.\n\nHän virui haavoittuneena maassa vastustajansa iso jalka kaulallaan ja\npitkä miekka kohotettuna viimeistä iskua varten. Yhdellä hyppäyksellä\nlensin viidentoista metrin pituisen välimatkan ja upotin miekkani\nvihreän sotilaan ruumiiseen. Hänen miekkansa putosi vahinkoa tekemättä\nmaahan ja hän itse vaipui velttona maassa viruvan zodangalaisen päälle.\n\nNopea tarkastus osoitti, ettei viimemainittu ollut saanut vaarallisia\nhaavoja, ja lyhyen lepohetken kuluttua hän vakuutti kykenevänsä\nlähtemään paluumatkalle. Hänen täytyi kuitenkin lentää omalla\nkoneellaan, sillä nämä pienet laitokset ovat suunnitellut vain yhtä\nhenkilöä varten.\n\nLopetimme senvuoksi reippaasti korjauksen ja kohosimme yhdessä Marsin\nhiljaiselle, pilvettömälle taivaalle. Kovaa vauhtia ja ilman enempiä\nkommelluksia palasimme Zodangaan.\n\nKaupunkia lähestyessämme näimme, että sen edustalla olevalle kentälle\noli kerääntynyt valtavia joukkoja sekä siviili- että sotaväkeä. Ilma\noli mustanaan taistelualuksia ja yksityisiä sekä julkisia huvilaivoja,\njoista liehui pitkiä, kirkasvärisiä silkkiviirejä ja omituisen\nkauniisti kirjailtuja lippuja.\n\nToverini antoi minulle merkin laskeutua alemmaksi ja ohjaten koneensa\nviereeni ehdotti, että menisimme katsomaan juhlallisuuksia. Hän\nselitti, että siellä jaettiin upseereille ja sotilaille palkintoja\nurhoollisuudesta ja kunnostautumisesta. Sitten hän päästi liehumaan\npienen lipun, joka osoitti, että hänen koneessaan oli Zodangan\nkuninkaallisen suvun jäsen, ja pujottauduimme yhdessä ilmalaivojen\nvälitse, kunnes olimme aivan Zodangan jeddakin ja tämän esikunnan\nyläpuolella. Kaikki ratsastivat punaisten marsilaisten pienillä\nkesyillä ori-thoateilla, ja heidän hihnoissaan ja koristuksissaan oli\nupeanvärisiä höyheniä niin runsaasti, että minua pakostakin hämmästytti\ntämän seurueen ja omalla maapallollani näkemieni punaisten\nintiaanijoukkojen tavaton yhdennäköisyys.\n\nEräs esikunnan jäsen huomautti Than Kosisille ilmassa olevasta\ntoveristani, ja hallitsija viittasi tätä laskeutumaan maahan. Sillä\naikaa kun joukot marssivat asemiinsa jeddakin eteen, puhelivat he\nvakavasti keskenään, samalla kun jeddak ja esikunnan jäsenet silloin\ntällöin katsahtivat minuun päin. En saattanut kuulla keskustelua, ja\npian se lakkasikin kaikkien laskeutuessa satulasta, kun viimeinenkin\njoukko-osasto oli sijoittunut asemaansa hallitsijan eteen. Eräs\nesikunnan jäsen astui joukkojen eteen, lausui jonkun sotilaan nimen ja\nkomensi hänet esille. Sitten upseeri selosti sankarityötä, jonka\njohdosta jeddak tahtoi antaa sotilaalle tunnustuksen, Senjälkeen jeddak\nkiinnitti metallisen kunniamerkin onnellisen sotilaan vasempaan\nkäsivarteen.\n\nKymmenen miestä oli saanut merkkinsä, kun airut lausui:\n\n\"John Carter, lentopartiolainen!\"\n\nEn milloinkaan eläissäni ole hämmästynyt niin kovasti, mutta olen\ntottunut ankaraan sotilaskuriin ja annoin pienen koneeni laskeutua\nkevyesti maahan, astuen sitten esiin, samoin kuin olin nähnyt toisten\ntekevän. Kun olin pysähtynyt upseerin eteen, puhutteli hän minua\nsellaisella äänellä, että kaikki sotajoukot ja katselijat kuulivat\nhänen sanansa.\n\n\"Tunnustukseksi siitä huomattavasta rohkeudesta ja taidosta\", hän\nlausui, \"jota sinä, John Carter, osoitit puolustaessasi jeddak Than\nKosisin serkun henkeä, yksin voittaen kolme vihreätä sotilasta, näkee\njeddakimme hyväksi antaa sinulle merkin suopeudestaan.\"\n\nThan Kosis astui sitten luokseni ja kiinnitettyään kunniamerkin\nkäsivarteeni lausui:\n\n\"Serkkuni on yksityiskohtaisesti kuvannut minulle huomattavan tekosi,\njoka tuntuu melkein ihmeeltä, ja jos kerran voit niin hyvin puolustaa\njeddakin serkkua, niin kuinka paljon paremmin voisitkaan suojella itse\njeddakin henkeä. Sinut on senvuoksi nimitetty henkivartioväen\npadwariksi, ja sinut majoitetaan tästä lähtien minun palatsiini.\"\n\nKiitin häntä ja sijoituin hänen määräyksestään esikunnan jäsenten\njoukkoon. Juhlallisuuksien päätyttyä vein koneeni takaisin\nlentopartiolaisten parakeille, minkä jälkeen menin lähetin saattamana\nilmoittautumaan palatsin vartioston komentajalle.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nLöydän Dejahin\n\n\nPalatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen\nsijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä\nsalamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä\nohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista.\n\nSenvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis\nparhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin\nja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin\nseinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat\nkatseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti\noli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden\nsäilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen\nalapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen\ntila.\n\nOppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri\nverhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli\nminun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen\npoistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli\nvarjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin\nmahdollista.\n\nMinut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin\nkomentaja jätti minut yksin.\n\nSeinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät\npaksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä\nkaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä\nolisikaan ollut verhoja.\n\nTuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen\nvastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä\nhenkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia\nsotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta,\nkauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris.\n\nZodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten\nastuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja\nkohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia.\n\n\"Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi,\nHeliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin\nhellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän\ntharkin Tal Hajusin kuin minun poikani.\"\n\nDejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä\nhänen suupielissään hän vastasi:\n\n\"Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että\nhe saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen\nasioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten\npoikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että\nhän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua\nunohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin\nprinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon\nSab Thanin, Zodangan prinssin kanssa.\"\n\n\"Olen iloinen tästä päätöksestäsi\", vastasi Than Kosis. \"En millään\nmuotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi\notetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni.\"\n\n\"Olisi parempi, Than Kosis\", keskeytti Dejah Thoris, \"että kihlaus\njulkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin\nkuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä\nmaansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa.\"\n\n\"Eikö sotaa voida lopettaa heti?\" puhkesi Sab Than puhumaan. \"Tarvitaan\nvain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana,\njoka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan.\"\n\n\"Saamme nähdä\", vastasi Than Kosis, \"kuinka halukkaita heliumilaiset\novat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille.\"\n\nLausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja\npoistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana.\n\nNiin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet,\nromahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin\npannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin\nkuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut\nolemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle\nvihamiehelle.\n\nVaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä\nuskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan\ntämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen\nvuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten\novelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta\nja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja\npolvittelivat kaikkiin suuntiin.\n\nJuoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani\nauttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään.\nSamassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen\nsitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin\npuhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en\nvoinut erehtyä.\n\nAstuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli\novi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen\netuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi\nheistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli.\n\n\"Tulen Than Kosisin luota\", vastasin, \"ja haluan puhutella Dejah\nThorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken.\"\n\n\"Entä määräyksesi?\" jatkoi kyselijä.\n\nEn ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin\nvartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen\nvastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah\nThorisin puhelu.\n\nMutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien\nsanoen:\n\n\"Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa.\nMinun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään.\"\n\n\"Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu\nkupeellani\", vastasin hapuillen pitkää säilääni. \"Annatko minun mennä\nrauhassa vai etkö?\"\n\nVastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä\nsamoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien.\n\n\"Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä\", huusi heistä se, joka\noli minua ensiksi puhutellut. \"Sinä et pääse Heliumin prinsessan\nasuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin\nluokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi;\ntoivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää\", hän lisäsi julmasti\nhymyillen.\n\nVastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain\nkolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani.\nSilmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä\ntaistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa\nminua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs\nkaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä\nhuoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla.\n\nTelmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja\nseisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa\nyli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja\narvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua.\n\nVihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten\noli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän\nkimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin\nmonta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen\njälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä\nlattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua\nsuretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut\nvalmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi\npäässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse.\n\nPistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti,\njoka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan\ntuntemisen merkkiä.\n\n\"Kuka olet, zodangalainen?\" hän kuiskasi. \"Vieläkö yksi vihollinen\nlisäämään surkeuttani?\"\n\n\"Olen ystävä\", vastasin, \"aikoinaan suosittu ystävä.\"\n\n\"Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä\", hän\nhuomautti, \"ja kuitenkin -- tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole\n-- se ei voi olla -- ei, sillä hän on kuollut.\"\n\n\"Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter\",\nsanoin, \"etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi\nsydäntä?\"\n\nKun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet\nojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän\nvavahtaen ja äännähtäen surkeasti.\n\n\"Liian myöhään, liian myöhään\", hän valitti. \"Oi, entinen päällikköni,\njota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin\n-- nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?\" huudahdin. \"Sitäkö, ettet olisi\nlupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?\"\n\n\"Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen\nsinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi\nkanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään\nluvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan\narmeijan hävitykseltä.\"\n\n\"Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua\nomakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään.\"\n\n\"Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja\nBarsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat\npelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään\nvarmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto\nvarmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää\net saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni.\"\n\n\"Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta\nsen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta\nviimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi\nkimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen.\nTarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano,\najattelethan!\"\n\n\"Totta tarkoitin, John Carter\", kuiskasi hän. \"Nyt en voi enää toistaa\nniitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit\ntuntenut tapamme\", hän jatkoi puolittain itsekseen, \"olisit saanut sen\nlupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen\nkaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta\nolisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni.\"\n\nSitten hän jatkoi ääneen: \"Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua?\nNimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten\nkerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi\npitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa\nsinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen\nkansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet\ntaistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he\nmyös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun\nmies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai\nkäyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä\nnimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut\npyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua\nprinsessaksesi, näetkö\", hän empi, \"minä loukkauduin. Mutta en\nsittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi\npitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla\nminua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona.\"\n\n\"Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris\",\nhuudahdin. \"Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui\nperehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin\ntekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja\nvastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja\nsuonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee\nvaimoni.\"\n\n\"Ei, John Carter, se on hyödytöntä\", huudahti hän toivottomasti. \"En\nkoskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää.\"\n\n\"Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than\nkuolee.\"\n\n\"Ei sekään auta\", ehätti hän selittämään. \"En saa tulla sen miehen\npuolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin.\nSellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa\non ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen\nainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona\nviettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää\nmilloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni.\"\n\nMurtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten\nmenettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah\nThorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu.\n\nAstellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä\nperinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse\ntuloani.\n\nTiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan\nkaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja\nkoska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani,\nalettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta\npalatsissa ilman päämäärää.\n\nSattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja\nniitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka\nvei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon\nkuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja\nminä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta.\n\nMiesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani,\nennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan\nHeliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta\noikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin\nolivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä\nsyöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet\ntoverinsa teurastettuina etuhuoneesta.\n\nSeuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita,\nupseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin\nkäytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien\nmurhamiehen jälkiä.\n\nSilloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni\nnäyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse,\nliityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes\nkulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon\ntulvivan sisään useista suurista ikkunoista.\n\nTällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään\npakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella\noli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen\nmetriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin\nkorkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen\nmuuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt\nmahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja\nvikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut\nkeksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta\nkirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella\npuolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia.\n\nEtsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen\nsattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin\nkolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen\nvehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua,\nkun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät\npiilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa.\n\n\"Se on heliumilaisten työtä\", lausui yksi heistä.\n\n\"Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa,\nettä yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin\nvartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai\nkahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on\nminusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa\nsaapuu hallitsijan sielunlukija.\"\n\nRyhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen\ntervehdyksen sanoi:\n\n\"Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten\nhenkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt\nsotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja.\"\n\nHän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän\ntiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli\ntodistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä\nhuudahdus:\n\n\"Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?\"\n\n\"Se on silkkaa totuutta, jeddakini\", vastasi psykologi. \"Nämä\nvaikutelmat olivat itse asiassa hyvin selvästi näkyvissä kaikkien\nneljän vartiosotilaan aivoissa. Heidän ahdistajansa oli hyvin kookas\nmies, hänellä oli sinun oman henkivartiostosi merkki, ja hänen\ntaistelukykynsä lähenteli ihmettä, sillä hän taisteli avoimesti kaikkia\nneljää vastaan ja voitti heidät ylivoimaisen taitonsa sekä tavattomien\nvoimiensa ja kestävyytensä avulla. Vaikka hänellä olikin Zodangan\nmerkki, jeddakini, ei sellaista miestä ole milloinkaan ennen nähty\ntässä eikä missään muussakaan Barsoomin maassa. Tutkin ja kuulustelin\nmyöskin Heliumin prinsessaa, mutta hänen ajatuksistaan en saanut\nvähääkään selvää; hän voi hillitä itsensä täydelleen, enkä minä kyennyt\nlukemaan mitään. Hän kertoi nähneensä osan taistelusta, ja silloin kun\nhän oli sitä katsellut, oli vartiosotilaita vastassa ollut vain yksi\nmies, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä.\"\n\n\"Missä on äskeinen pelastajani?\" kysyi toinen, jonka tunsin äänestä\nvihreiden marsilaisten kynsistä pelastamakseni Than Kosisin serkuksi.\n\"Ensimmäisen esi-isäni merkin nimessä\", hän jatkoi, \"kuvaus sopii\nhäneen tarkalleen, erittäinkin taistelukelpoisuuteen nähden.\"\n\n\"Missä se mies on?\" huudahti Than Kosis. \"Tuotakoon hänet eteeni heti\npaikalla! Mitä tiedät hänestä, serkku? Kun nyt muistelen, tuntui\nminusta kummalliselta, että Zodangassa olisi ollut sellainen sotilas,\njonka nimeä emme edes me tunteneet aikaisemmin. Entä hänen nimensä\nsitten, John Carter, kuka on koskaan kuullut sellaista nimeä\nBarsoomissa!\"\n\nPian tuotiin sana, ettei minua löytynyt mistään, ei palatsista eikä\naikaisemmasta majapaikastani, lentopartiolaisten parakeilta. Kantos Kan\noli tavattu ja häntä oli kuulusteltu, mutta hän ei tuntenut\nolinpaikkaani, ja menneisyydestäni hän oli sanonut tietävänsä varsin\nvähän, sillä hän oli vasta äskettäin tavannut minut ollessamme\nwarhoonien vankeina.\n\n\"Pitäkää silmällä sitä toista miestä\", komensi Than Kosis. \"Myöskin hän\non muukalainen, ja he molemmat saattavat yhtä hyvin olla kotoisin\nHeliumista kuin jostakin muualta. Toisen luota löydämme ennemmin tai\nmyöhemmin myöskin toisen. Tehkää ilmapatrullit nelinkertaisiksi, ja\nantakaa tutkia mitä tarkimmin jokainen henkilö, joka poistuu\nkaupungista joko ilmoitse tai maitse.\"\n\nNyt saapui toinen sanantuoja ilmoittaen, että minä olin vielä palatsin\nmuurien sisällä.\n\n\"On tutkittu tarkoin kaikkien niiden henkilöiden tuntomerkit, jotka\novat tänään saapuneet palatsin alueelle tai poistuneet sieltä\", lopetti\nmies puheensa, \"mutta mitkään niistä eivät lähimainkaan sovi tähän\nuuteen henkivartioston padwariin, paitsi ne, jotka on mainittu silloin,\nkun hän saapui.\"\n\n\"Silloin saamme hänet kiinni ennen pitkää\", huomautti Than Kosis\ntyytyväisenä, \"ja sillä välin menemme taaskin Heliumin prinsessan\nasuntoon ja kuulustelemme häntä. Hän tietää luultavasti enemmän, kuin\nhäntä halutti ilmaista sinulle, Notan. Tulkaa.\"\n\nHe poistuivat salista, ja kun ulkona oli jo tullut pimeä, hypähdin\nkeveästi alas piilopaikastani ja kiiruhdin parvekkeelle. Vain vähän\nväkeä oli liikkeellä, ja valiten hetken, jolloin ketään ei ollut\nläheisyydessä, hyppäsin vikkelästi lasisen muurin harjalle ja sieltä\nkadulle palatsin alueen ulkopuolelle.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nHarhailemassa ilmassa\n\n\nKoettamatta piileskellä kiiruhdin majoituspaikkojemme läheisyyteen,\nsillä olin varma, että löytäisin Kantos Kanin sieltä. Tullessani\nlikemmäksi rakennusta olin varovampi, koska, ja varsin oikein, arvelin,\nettä niitä seutuja pidettäisiin silmällä. Pääkäytävän ympärillä\nvetelehti useita miehiä, joilla oli siviilimerkit, ja takalistolla oli\nniitä lisää. Yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsivat, saatoin kenenkään\nhuomaamatta pyrkiä vain viereisen talon kautta, ja vaivaloisten\nyrityksien jälkeen onnistui minun päästä jonkun matkan päässä olevan\nvarastohuoneen katolle.\n\nHyppien katolta toiselle olin pian senjälkeen eräässä sen rakennuksen\navoimessa ikkunassa, jossa toivoin tapaavani heliumilaisen, ja\nseuraavalla hetkellä seisoin hänen edessään huoneessa. Hän oli yksin\neikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän saapumisestani, sillä hän sanoi\nodottaneensa minua jo paljoa aikaisemmin, kun vartiovuoroni oli\ntäytynyt päättyä joku aika sitten.\n\nHuomasin, ettei hän tiennyt mitään siitä, mitä palatsissa tällä välin\noli tapahtunut, ja kertomani uutiset saivat hänet ankaran kiihkon\nvaltaan. Kun kerroin, että Dejah Thoris oli luvannut kätensä Sab\nThanille, suuttui hän kovasti.\n\n\"Se ei voi olla totta\", hän huudahti. \"Se on mahdotonta! Mieluummin\njokainen heliumilainen toki kuolisi kuin suostuisi myymään rakkaan\nprinsessamme Zodangan hallitsevalle suvulle. Hänen on täytynyt menettää\njärkensä suostuessaan niin vihattuun sopimukseen. Et tiedä, kuinka me\nheliumilaiset rakastamme hallitsijasukumme jäseniä, etkä senvuoksi voi\nkäsittää sitä kammoa, jota tunnen tällaista herjaavaa liittoa kohtaan.\n\n\"-- Mitä on tehtävä, John Carter?\" hän jatkoi. \"Olet keinokas mies.\nEtkö voi keksiä jotakin tapaa Heliumin pelastamiseksi tästä häpeästä?\"\n\n\"Jos pääsen miekan ulottumiin Sab Thanista\", vastasin, \"niin voin\nselvittää tämän pulman, mikäli se koskee Heliumia, mutta omasta\npuolestani näkisin mieluummin jonkun toisen lyövän sen iskun, joka\nvapauttaa Dejah Thorisin.\"\n\nKantos Kan silmäili minua kiinteästi ennenkuin virkkoi mitään.\n\n\"Sinä rakastat häntä\", hän sanoi sitten. \"Tietääkö hän sen?\"\n\n\"Kyllä hän tietää, Kantos Kan, ja torjuu minut luotaan vain sentähden,\nettä hän on lupautunut Sab Thanille.\"\n\nKelpo veikko ponnahti seisaalleen ja tarttuen olkapäähäni nosti\nmiekkansa pystyyn huudahtaen:\n\n\"Ja jos olisin itse saanut valita, niin en olisi voinut löytää\nsopivampaa puolisoa Heliumin ensimmäiselle prinsessalle. Kas tässä\nkäteni olallesi, John Carter, ja sanani, että Sab Than saa surmansa\nminun miekastani, sillä minä rakastan Heliumia, Dejah Thorisia ja\nsinua. Vielä tänä yönä koetan pujahtaa hänen asuntoonsa palatsiin.\"\n\n\"Mutta miten?\" kysyin. \"Sinua pidetään tarkoin silmällä, ja\nlentovartiosto on tehty nelinkertaiseksi.\"\n\nHän taivutti päänsä ja mietti hetkisen; kohotti sen sitten pystyyn,\nkasvoillaan luottava ilme.\n\n\"Kun vain selviydyn täkäläisistä vahdeista, niin se onnistuu\", hän\nselitti. \"Tunnen korkeimman tornin kautta palatsiin vievän salaisen\nkäytävän. Huomasin sen sattumalta lentäessäni eräänä päivänä\nvahtivuorollani palatsin ylitse. Tällaisissa puuhissa täytyy tutkia\nkaikkia tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joita satumme näkemään, ja\nkun näin kasvot tirkistämässä palatsin korkean tornin huipusta, oli se\nminusta perin tavatonta. Lensin senvuoksi kasvoja kohti ja näin, että\ntirkistelijä ei ollut kukaan muu kuin Sab Than. Hän joutui hieman\nhämilleen siitä, että olin nähnyt hänet, ja komensi minua pitämään\nasian omina tietoinani, selittäen, että tornista vei käytävä suoraan\nhänen asuntoonsa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin hän. Jos vain\npääsisin lentokasarmin katolle ja saisin koneeni, niin viidessä\nminuutissa olisin Sab Thanin asunnossa. Mutta miten pääsen tästä\ntalosta, joka sanojesi mukaan on vartioitu?\"\n\n\"Kuinka tarkoin kasarmin lentokonevajoja vartioidaan?\" kysyin.\n\n\"Tavallisesti on katolla öisin vain yksi mies.\"\n\n\"Mene tämän rakennuksen katolle, Kantos Kan, ja odota minua siellä!\"\n\nPysähtymättä selittämään suunnitelmiani palasin kadulle samaa tietä\nkuin olin tullut ja kiiruhdin kasarmille. En uskaltanut mennä\nrakennukseen, sillä se oli täynnä lentopartiolaisia, jotka kuten koko\nZodanga etsivät minua.\n\nRakennus oli tavattoman iso, ja sen lakea katto oli hyvinkin\nkolmensadan metrin korkeudella maasta. Zodangassa oli vain\nharvoja rakennuksia, jotka olivat korkeampia kuin nämä parakit,\nvaikka eräät rakennukset olivat toistasataa metriä niitä\nkorkeammat. Niinpä kohosivat suurien taistelulaivojen telakat noin\nneljänsadanviidenkymmenen metrin korkeuteen ja kauppalaivaston tavara-\nja matkustaja-asemat lähes yhtä korkealle.\n\nKiipeäminen rakennuksen etusivua myöten katolle oli vaivaloinen ja\nperin vaarallinen tehtävä, mutta muuta keinoa ei ollut, ja päätin\nsenvuoksi yrittää. Kun barsoomilaisten rakennustapa on hyvin\nkoristeellista, oli kiipeäminen helpompaa kuin olin luullut, sillä\nulkonevat koristukset muodostivat suoranaiset portaat aina rakennuksen\nräystäälle saakka. Vasta sitten kohtasin ensimmäisen todellisen esteen.\nRäystäs ulkoni lähes kuusi metriä seinästä, johon olin tarrautunut\nkiinni, ja vaikka kiersin koko suuren rakennuksen ympäri, en löytänyt\nräystäästä ainoatakaan aukkoa.\n\nYlin kerros oli valaistu ja täynnä sotilaita, jotka huvittelivat omalla\ntavallaan; en senvuoksi voinut sitä kautta päästä rakennuksen katolle.\n\nOli yksi, epätoivoinen keino, ja päätin yrittää sitä -- tapahtuihan\nkaikki Dejah Thorisin tähden, eikä sellaista miestä ole elänyt, joka ei\npanisi hänen kaltaisensa naisen tähden henkeänsä vaaraan vaikka\ntuhannesti.\n\nPitäen kiinni seinästä toisella kädelläni ja jaloillani irroitin\nvarustuksiini kuuluvan pitkän nahkahihnan, jonka päässä oli iso koukku.\nSen varassa riippuvat lentäjät koneittensa kupeista ja pohjista\nsuorittaessaan erinäisiä korjaustöitä, ja näiden hihnojen avulla\nmyöskin laskeudutaan maihin taistelulaivoista.\n\nVarovaisesti heilautin koukun katolle, ja monien yritysten jälkeen se\ntarttui kiinni. Vedin hiljaa hihnasta saadakseni koukun tarttumaan\nlujemmin, mutta mahdotonta oli minun tietää, kestäisikö se ruumiini\npainoa vai ei. Olihan se saattanut tarttua vain räystään äärimmäiseen\nreunaan, joten se luiskahtaisi irti, kun laskisin itseni heilumaan\nhihnan varaan, ja minä syöksyisin kolmensadan metrin päässä allani\nolevalle kivitykselle.\n\nEmmin hetkisen, mutta sitten päästin irti otteeni seinäkoristeista, ja\nheilahdin ilmaan hihnan varassa. Syvällä allani oli kirkkaasti valaistu\nkatu, kiveys ja kuolema. Minua kannattavasta räystäästä tuntui pieni\ntäräys, ja kuului ilkeätä, raapivaa luikumisen ääntä, joka sai selkääni\nkylmät väreet. Mutta sitten tarttui koukku kiinni, ja minä olin\nturvassa.\n\nKiipesin ripeästi ylös ja tarttuen räystään reunaan vedin itseni\nkatolle. Noustuani seisaalleni olin vastakkain vahtisotilaan kanssa,\ntuijottaen suoraan hänen revolverinsa piippuun.\n\n\"Kuka olet ja mistä tulet?\" hän huudahti.\n\n\"Olen lentopartiolainen, ystävä, ja olin hyvin lähellä kuolemaa, sillä\nvain pelkkä sattuma pelasti minut putoamasta kadulle\", vastasin.\n\n\"Mutta kuinka tulit katolle, mies? Ketään ei ole laskeutunut tänne eikä\nkohonnut lentoon kokonaiseen tuntiin. Pian, selitä puuhasi, tai teen\nhälytyksen.\"\n\n\"Katsopa tänne, vahti, niin näet, miten tulin ja kuinka heikon\nhiuskarvan varassa tuloni oli\", vastasin kääntyen räystään reunalle,\njosta kaikki aseeni riippuivat hihnan nenässä kuusi metriä alempana.\n\nUteliaisuuden kannustamana mies tuli viereeni. Se oli hänen\nonnettomuutensa, sillä kun hän kumartui tirkistämään räystäältä,\ntartuin häntä kurkusta ja pistoolikädestä, paiskaten hänet rajusti\nkatolle. Ase kimposi hänen kädestään, ja sormeni tukehduttivat hänen\navunhuutonsa. Kapuloin miehen suun ja sidoin hänet, minkä jälkeen\nlaskin hänet riippumaan räystään varaan, samoin kuin itse olin\nriippunut vähää aikaisemmin. Tiesin, että hänet löydettäisiin vasta\naamulla, ja tarvitsin kaiken ajan, minkä suinkin voin saada.\n\nPuettuani hihnat ja aseet ylleni kiiruhdin lentokonevajoille ottaen\nesille sekä omani että Kantos Kanin koneen. Kiinnitin hänen koneensa\nomani perään, panin koneeni käyntiin ja liukuen räystään ylitse\nsukelsin kaupungin kaduille paljoa alemmaksi sitä tasoa, jossa\nlentopatrullit tavallisesti liikkuivat. Vajaassa minuutissa laskeuduin\nkommelluksitta majoitusrakennuksemme katolle hämmästyneen Kantos Kanin\nviereen.\n\nEn tuhlannut aikaa selittelyihin, vaan syvennyin heti pohtimaan\nsuunnitelmiamme lähimmän tulevaisuuden varalle. Päätimme, että minun\noli koetettava pyrkiä Heliumiin, kun taas Kantos Kanin oli mentävä\npalatsiin ja toimitettava Sab Than pois tieltä. Jos se hänelle\nonnistuisi, olisi hänen seurattava minua. Hän asetti oikeaan suuntaan\nkompassini -- sukkela pieni vehje, joka hievahtamatta osoittaa samaa,\nmäärättyä Marsin pinnan pistettä -- ja sanottuamme toisillemme\njäähyväiset kohosimme yhdessä ilmaan ja lensimme palatsia kohti, sillä\nse oli samassa suunnassa, johon minun oli ohjattava päästäkseni\nHeliumiin.\n\nKun lähestyimme korkeata tornia, syöksähti ylhäältä päin esiin\npatrulli, kohdistaen huikaisevat valosuihkunsa koneeseeni. Samalla\nkuului mylvivä ääni komentavan minua pysähtymään, minkä jälkeen pamahti\nlaukaus, kun en ollut huudosta tietävinänikään. Kantos Kan laskeutui\nnopeasti varjoihin, kun taas minä yhtä mittaa kohosin ja kiidin\nhirveätä vauhtia Marsin ilmojen halki perässäni toistakymmentä\nlentopartiolaisten konetta, jotka olivat ryhtyneet ajamaan minua takaa,\nja myöhemmin nopeakulkuinen risteilijä, jossa oli sata miestä ja\npatteri pikatykkejä. Kierrellen ja kaarrellen pienine koneineni,\nmilloin kohoten, milloin laskeutuen, sain suurimman osan ajasta\nvältetyksi heidän valonheittäjäinsä säteet, mutta näin menetellen\nmenetin myöskin etumatkaani. Päätin senvuoksi uhkarohkeasti lentää\nsuoraan suuntaan ja jättää kaikki kohtalon ja koneeni nopeuden varaan.\n\nKantos Kan oli opettanut minulle tempun, joka tunnetaan vain Heliumin\nlaivastossa ja joka lisäsi suuresti lentokoneiden nopeutta. Olin\nsenvuoksi varma siitä, että jättäisin takaa-ajajani, jos vain\nvälttäisin heidän ammuksensa vähän aikaa.\n\nKiitäessäni ilman halki ja kuulien vinkuessa korvissani tunsin, että\nvoisin selviytyä vain ihmeen kautta. Mutta arpa oli heitetty, ja pannen\nkoneeni täyteen vauhtiin ohjasin suoraan Heliumia kohti. Vähitellen\njäivät takaa-ajajat yhä kauemmaksi jälkeeni, ja iloitsin parhaillaan\nonnistuneesta paostani, kun risteilijästä laukaistu, hyvin tähdätty\nammus räjähti pienen koneeni keulassa. Tärähdys melkein kaasi sen, ja\nilkeästi vaappuen se syöksyi alaspäin yön synkkään pimeyteen.\n\nEn tiedä, kuinka syvälle putosin, ennenkuin sain koneeni uudelleen\ntottelemaan ohjausta, mutta minun oli täytynyt olla hyvin lähellä maata\nalkaessani taaskin kohota, sillä kuulin selvästi eläinten ääniä altani.\nNoustessani ylöspäin tarkastelin ympärilleni nähdäkseni takaa-ajajat,\nja kun vihdoin huomasin heidän valonsa kaukaa takaani, näin heidän\nlaskeutuvan maahan ilmeisestikin etsimään minua.\n\nVasta sitten kun heidän valonsa olivat häipyneet näkyvistäni, uskalsin\nväläyttää pientä lamppuani kompassiani kohti. Kauhukseni näin silloin,\nettä ammuksen sirpale oli perin pohjin tuhonnut ainoan suuntakojeeni\nsamoin kuin myöskin nopeusmittarini. Voisinhan kyllä tähtien mukaan\nsuunnilleen ohjata Heliumiin päin, mutta kun en täsmälleen tiennyt,\nmissä kaupunki sijaitsi, enkä omaa lentonopeuttani, olivat toiveeni sen\nlöytämisestä hyvin vähäiset.\n\nHelium on noin tuhannen kuudensadan kilometrin päässä Zodangasta\nlounaiseen, ja jos kompassini olisi ollut ehyt, olisin voinut lentää\ntämän matkan neljässä, viidessä astunnissa, mikäli ei mitään vahinkoa\nsattunut. Mutta asiain näin ollen olin aamun valjetessa, lennettyäni\ntäyttä vauhtia lähes kuusi tuntia yhtä mittaa, kiitämässä laajan,\nkuivuneen meren yläpuolella. Suuri kaupunki oli allani, mutta se ei\nollut Helium, sillä kaikista Barsoomin kaupungeista ainoastaan sen\nmuodostaa kaksi ympyränmuotoisten muurien suojaamaa, noin\nsadankahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan olevaa valtavaa\nkaupunkia, minkävuoksi sen saattoi helposti tuntea siltä korkeudelta,\njossa lensin.\n\nArvelin joutuneeni liian kauaksi luoteeseen ja käännyin senvuoksi\nlentämään kaakkoista kohti. Aamupäivällä sivuutin useita muita suuria\nkaupunkeja, mutta ainoakaan niistä ei vastannut Kantos Kanin kuvausta\nHeliumista. Sen lisäksi että Helium on kaksoiskaupunki on sillä\ntoinenkin tuntomerkki, kaksi valtavan korkeata tornia, joista toinen,\nkirkkaan punainen, kohoaa toisen kaupungin keskuksesta noin\npuolentoista kilometrin korkuisena, ja toinen, helakan keltainen ja\nsamankorkuinen, on sisarkaupungissa.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nTars Tarkas saa ystävän\n\n\nKeskipäivällä sivuutin alhaalta suuren, kuolleen, muinaismarsilaisen\nkaupungin ja jatkaessani sitten lentoani sen toisella puolen olevan\nkentän yli jouduin suoraan useiden tuhansien, hirvittävässä taistelussa\nolevien vihreiden sotilaiden yläpuolelle. Tuskin olin huomannut heidät,\nkun minua kohti ammuttiin yhteislaukaus. Heidän tähtäämisensä on miltei\nerehtymättömän osuvaa, ja pieni koneeni oli heti kelvoton hylky, joka\nvaappuen painui maahan.\n\nPutosin melkein keskelle kuuminta taistelua, sotilaiden joukkoon, jotka\neivät olleet huomanneet saapumistani taistellessaan ankarasti elämästä\nja kuolemasta. Sotilaat olivat jalkaisin ja käyttelivät pitkiä\nmiekkojaan, samalla kun laitamilla olevien tarkk'ampujien kuulat\nkaatoivat jokaisen, joka hetkeksikään erkani yhteenkietoutuneesta\njoukosta.\n\nKun koneeni laskeutui heidän keskelleen, niin tajusin, että minun oli\njoko taisteltava tai kuoltava ja että kuoleman mahdollisuudet olisivat\njoka tapauksessa suuret, ja niinpä olinkin maahan laskeutuessani\nvalmiina pitkä miekka kädessäni puolustamaan henkeäni parhaani mukaan.\n\nPutosin tavattoman kookkaan hirviön viereen, jota ahdisti kolme\nvastustajaa, ja kun katsahdin hänen hurjiin, taistelun kiihdyttämän\nkasvoihinsa, tunsin hänet tharkilaiseksi Tars Tarkasiksi. Hän ei nähnyt\nminua, sillä olin hieman hänen takanaan, ja hänen ahdistajansa, jotka\ntunsin warhooneiksi, tekivät silloin hyökkäyksen kaikki kolme\nyht'aikaa. Voimakas tharkilainen kaatoi nopeasti heistä yhden, mutta\nperäytyessään antaakseen uuden iskun hän kompastui takanaan viruvaan\nruumiiseen ja kaatui tantereeseen, joutuen vihollistensa armoille.\nSalamannopeasti he olivat hänen kimpussaan, ja pian olisi Tars Tarkas\npäässyt isiensä luokse, jollen minä olisi hypännyt hänen suojakseen ja\nantanut hänen vastustajilleen tarpeeksi tekemistä. Olin juuri kaatanut\ntoisen heistä, kun Tars Tarkas, päästyään uudelleen jaloilleen, teki\ntoisesta pikaisen lopun.\n\nHän katsahti minuun nopeasti, ja heikko hymy värähti hänen julmilla\nhuulillaan, kun hän koskettaen olkapäätäni sanoi:\n\n\"Tuskinpa tuntisin sinua, John Carter, mutta ei yksikään muu\nkuolevainen koko Barsoomissa tekisi sitä, mitä sinä teit hyväkseni.\nLuulen oppineeni tietämään, että ystävyyttäkin on olemassa, ystäväni.\"\n\nEnempää hän ei sanonut, eikä hänellä olisi ollut siihen\ntilaisuuttakaan, sillä warhoonit kävivät kiivaasti kimppuumme. Yhdessä\ntaistelimme sitten kylki kyljessä koko pitkän, kuuman iltapäivän,\nkunnes taistelun kiihko asettui ja hurjien warhoonlaumojen tähteet\nhyppäsivät thoatiensa selkään ja pakenivat lisääntyvän pimeän suojaan.\n\nTässä jättiläiskamppailussa oli ollut mukana kymmenentuhatta miestä, ja\ntaistelukentällä virui kolmetuhatta ruumista. Kummallakaan puolella ei\npyydetty eikä annettu armoa, eikä vankeja liioin koetettu saada.\n\nPalattuamme taistelun jälkeen kaupunkiin olimme menneet suoraa päätä\nTars Tarkasin majapaikkaan. Jäin sinne yksikseni päällikön lähtiessä\nneuvotteluun, joka aina on tapana pitää taistelun päätyttyä.\n\nIstuessani odotellen vihreän sotilaan paluuta kuulin liikettä\nviereisestä huoneesta, ja kun katsahdin sinne, syöksyi äkkiä kimppuuni\niso, kamalannäköinen eläin, tyrkäten minut pitkälleni silkki- ja\nturkisläjälle, jolla juuri olin levännyt. Se oli Woola -- uskollinen,\nminuun kiintynyt Woola. Se oli palannut Tharkiin, ja kuten Tars Tarkas\nmyöhemmin minulle kertoi, mennyt suoraa päätä entiseen asuntooni, jossa\nse liikuttavasti ja kuten näytti toivottomasti alkoi odottaa minua.\n\n\"Tal Hajus tietää, että olet täällä, John Carter\", sanoi Tars Tarkas\ntultuaan takaisin jeddakin majapaikasta. \"Sarkoja näki meidät yhdessä\nja tunsi sinut. Tal Hajus käski minun viedä sinut hänen eteensä tänä\niltana. Minulla on kymmenen thoatia, John Carter; saat valita niistä,\nja minä saatan sinut lähimmälle Heliumiin vievälle vesitielie. Tars\nTarkas voi kyllä olla julma vihreä sotilas, mutta hän saattaa olla\nystävä silti. Tule, meidän on lähdettävä.\"\n\n\"Entä kun palaat, Tars Tarkas?\" kysyin.\n\n\"Villit calotit, kenties, tai vielä pahempaa\", vastasi hän, \"jollen\nsatu saamaan kauan odottamaani tilaisuutta taistella Tal Hajusin\nkanssa.\"\n\n\"Me jäämme tänne, Tars Tarkas, ja menemme tänä iltana Tal Hajusin luo.\nEt saa uhrata itseäsi, ja kentiespä juuri tänä iltana saat toivomasi\ntilaisuuden.\"\n\nHän vastusti ehdotustani kiivaasti, selittäen, että Tal Hajus sai usein\nrajuja raivonpurkauksia, kun hän vain ajatteli minulta saamaansa iskua,\nja että jos hän saisi minut käsiinsä, kidutettaisiin minua mitä\nhirveimmin.\n\nSyödessämme kerroin Tars Tarkasille tarinan, jonka olin kuullut Solalta\nTharkiin marssiessamme meren pohjalla viettämänämme yönä.\n\nHän ei puhunut paljoa, mutta hänen voimakkaat kasvolihaksensa\nvärähtelivät kiihkosta ja tuskasta, kun hän ajatteli, kuinka kauheat\nkärsimykset oli tuotettu sille ainoalle olennolle, jota hän milloinkaan\noli rakastanut kylmän, julman, hirveän elämänsä aikana.\n\nEnää hän ei empinyt, kun taaskin ehdotin, että lähtisimme Tal Hajusin\nluokse, huomauttaen vain haluavansa sitä ennen puhutella Sarkojaa.\nHänen pyynnöstään seurasin häntä Sarkojan asunnolle, ja se myrkyllinen\nsilmäys, jonka tämä minuun loi, oli melkein täysi korvaus kaikista\nvastaisista onnettomuuksista, joita tapaturmainen palaamiseni Tharkiin\nminulle kenties aiheuttaisi.\n\n\"Sarkoja\", lausui Tars Tarkas, \"neljäkymmentä vuotta sitten olit\nvälikappaleena toimittamassa kidutuksen ja kuoleman Gozava-nimiselle\nnaiselle. Olen juuri saanut tietää, että se sotilas, joka rakasti sitä\nnaista, on kuullut, mikä osa sinulla oli silloisissa tapahtumissa. Hän\nei voi sinua surmata, se ei ole tapojemme mukaista, mutta mikään ei\nestä häntä sitomasta hihnan toista päätä kaulaasi ja toista villiin\nthoatiin, vain osoittaakseen, kuinka elinkykyinen ja kuinka hyvä\nrotumme jatkaja olet. Kuultuaan kaikki hän aikoo tehdä sen huomenna.\nPidin oikeana ja kohtuullisena varoittaa sinua, sillä olen\noikeamielinen mies. Iss-joen pyhiinvaellusmatka on lyhyt, Sarkoja.\nTule, John Carter!\"\n\nSeuraavana aamuna Sarkoja oli poissa, eikä häntä senjälkeen enää nähty.\n\nÄänettöminä kiiruhdimme jeddakin palatsille, jossa meidät heti\npäästettiin hänen puheilleen. Itse asiassa hän tuskin malttoi odottaa\nminun saapumistani ja seisoi pystyssä korokkeellaan tuijottaen oveen\npäin, kun astuin sisään.\n\n\"Sitokaa hänet tuohon patsaaseen!\" hän kiljui. \"Saamme nähdä, kuka\nuskaltaa lyödä mahtavaa Tal Hajusia. Kuumentakaa raudat! Omin käsin\npoltan silmät hänen päästään, ettei hän häpäise olemustani halvoilla\nkatseillaan.\"\n\n\"Tharkien päälliköt\", huudahdin kääntyen kokouksen puoleen välittämättä\nvähääkään Tal Hajusista, \"olen ollut päällikkönä teidän keskuudessanne\nja tänään olen taistellut Tharkin puolesta kylki kyljessä tämän\nkaupungin suurimman sotilaan kanssa. Velvollisuutenne on ainakin\nkuunnella puhettani. Sen verran olen tänään ansainnut. Te väitätte\nolevanne oikeamielinen kansa --\"\n\n\"Hiljaa!\" mylvi Tal Hajus. \"Pankaa kapula tuon vintiön suuhun ja\nsitokaa hänet, kuten käskin!\"\n\n\"Oikeutta, Tal Hajus!\" huudahti Lorkvas Ptomel. \"Ken olet sinä\nsyrjäyttämään tharkien keskuudessa aikakausia voimassa olleet tavat?\"\n\n\"Niin, oikeutta!\" toisti kymmenkunta ääntä, ja Tal Hajusin puhkuessa\nraivoissaan minä jatkoin:\n\n\"Olette rohkeata kansaa ja rakastatte rohkeutta, mutta missä oli\nmahtava jeddakinne tämänpäiväisen taistelun aikana? En nähnyt häntä\ntaistelun tuoksinassa; hän ei ollut siellä. Hän raastaa turvattomia\nnaisia ja pieniä lapsia luolaansa, mutta milloin on kukaan teistä\nnähnyt hänen viimeksi taistelevan miehiä vastaan? Nähkääs, yksinpä\nminäkin, kääpiö hänen rinnallaan, kaasin hänet yhdellä ainoalla\nnyrkiniskulla. Sellaisia miehiäkö tharkit pitävät jeddakeinaan?\nVierelläni seisoo nyt suuri tharkilainen, uljas sotilas ja ylväs mies.\nPäälliköt, miltä kuulostaa Tars Tarkas, tharkien jeddak?\"\n\nMatalaääniset, voimakkaat hyvähuudot tervehtivät tätä ehdotusta.\n\n\"Tämän kokouksen on vain määrättävä, ja Tal Hajusin on osoitettava,\nkykeneekö hän hallitsemaan. Jos hän olisi rohkea, niin hän vaatisi Tars\nTarkasin kaksintaisteluun, sillä hän ei pidä hänestä; mutta Tal Hajus\npelkää; Tal Hajus, jeddakinne, on arka raukka. Paljain käsin voisin\nhänet surmata, ja hän tietää sen.\"\n\nKun lopetin puheeni, syntyi jännittynyt hiljaisuus kaikkien katseiden\nkohdistuessa Tal Hajusiin. Tämä ei virkkanut sanaakaan eikä\nliikahtanut, mutta hänen kasvojensa läikkäisen vihreä väri tummeni ja\nraivon vaahto hyytyi hänen huulilleen.\n\n\"Tal Hajus\", sanoi Lorkvas Ptomel kylmästi ja jyrkästi, \"pitkän elämäni\naikana en kertaakaan ole nähnyt tharkien jeddakia näin nöyryytettävän.\nTähän loukkaukseen voidaan vastata vain yhdellä tavoin. Odotamme sitä.\"\nMutta Tal Hajus seisoi yhä kuin kivettyneenä.\n\n\"Päälliköt\", jatkoi Lorkvas Ptomel, \"onko jeddak Tal Hajusin\ntodistettava kykenevänsä hallitsemaan Tars Tarkasia?\"\n\nPuhujalavan ympärillä seisoi kaksikymmentä päällikköä, ja kaksikymmentä\nmiekkaa lennähti ilmaan myöntymyksen merkiksi.\n\nMitään vaihtoehtoa ei ollut. Se määräys oli lopullinen, ja Tal Hajus\nvetäisi pitkän miekkansa ja astui Tars Tarkasia vastaan.\n\nTaistelu päättyi pian, ja jalka kuolleen hirviön niskalla tuli Tars\nTarkas tharkien jeddakiksi.\n\nEnsimmäisenä toimenpiteenään hän julisti minut päälliköksi, jolla oli\nkaikki oikeudet ja se arvo, jonka olin voittanut taisteluissa,\nollessani kolme ensimmäistä viikkoa heidän vankinaan.\n\nNähdessäni kuinka suopeita sotilaat olivat Tars Tarkasia kohtaan,\nkäytin tilaisuutta taivuttaakseni heidät kanssani taistelemaan Zodangaa\nvastaan. Kerroin Tars Tarkasille seikkailuni ja selitin hänelle\nmuutamin sanoin suunnitelmani.\n\n\"John Carter on tehnyt ehdotuksen\", lausui hän puhuen kokoukselle,\n\"jonka minä hyväksyn. Esitän sen teille lyhyesti. Heliumin prinsessaa\nDejah Thorisia, joka oli vankinamme, pitää nyt vangittuna Zodangan\njeddak, jonka pojalle hänen täytyy antaa kätensä pelastaakseen maansa\nZodangan sotajoukkojen hävitykseltä.\n\n\"-- John Carter ehdottaa, että me pelastaisimme hänet ja palauttaisimme\nhänet Heliumiin. Zodangasta saatu saalis olisi suurenmoinen, ja usein\nolen ajatellut, että jos olisimme liitossa Heliumin kansan kanssa,\nolisi meille taattu tarpeeksi elintarpeita voidaksemme lisätä\nhaudottavien munien lukumäärää ja toimittaa hautomisen useammin, ja\nsiten saavuttaa eittämättömän etusijan koko Barsoomin vihreiden\nkansojen keskuudessa. Mitä arvelette te?\"\n\nTässä tarjoutui tilaisuus sekä taistella että ryöstää, ja päälliköt\niskivät syöttiin kuin lihava forelli perhoseen.\n\nTharkeiksi he olivat rajusti innostuneita, ja ennenkuin puoli tuntia\noli kulunut, kiiti kaksikymmentä ratsastavaa lähettiä kuivuneen meren\npohjalla kutsumaan joukkoja retkelle.\n\nKolmen päivän kuluttua olimme matkalla Zodangaa kohti sadantuhannen\nmiehen vahvuisena armeijana, sillä Tars Tarkas oli saanut kolme\npienempää heimoa liittymään mukaan kuvailemalla näille Zodangasta\nsaatavaa saalista.\n\nRatsastin jonon etunenässä suuren tharkin vieressä, ja ratsuni\nkintereillä ravasi uskollinen Woolani.\n\nMatkasimme yksinomaan yöllä, järjestäen marssimme niin että päivisin\nleiriydyimme autioihin kaupunkeihin ja pysyimme kaikki, eläimetkin,\nrakennuksien sisällä koko valoisan ajan. Matkan varrella Tars Tarkas\nerinomaisen kyvykkäänä valtiomiehenä värväsi vielä eri heimoista lisää\nviisikymmentätuhatta sotilasta, joten pysähtyessämme kymmenen\nvuorokautta lähtömme jälkeen suuren Zodangan muurien edustalle meitä\noli sataviisikymmentätuhatta miestä.\n\nTämän hurjista vihreistä hirviöistä kokoonpannun sotalauman\ntaistelukunto ja -teho olivat yhtä suuret kun kymmenen kertaa niin\nlukuisan punaisten marsilaisten armeijan. Koko Barsoomin historian\naikana ei sellaista joukkoa vihreitä marsilaisia ollut milloinkaan\nmarssinut yhdessä taisteluun. Vaadittiin jättiläismäisiä ponnistuksia\nedes näennäisen sopusoinnun säilyttämiseksi heidän välillään, ja\nminusta oli ihme, että Tars Tarkas sai heidät johdetuksi kaupungin\nedustalle asti ilman suuria keskinäisiä taisteluita.\n\nMutta Zodangaa lähestyessämme joutuivat heidän henkilökohtaiset\nkinastelunsa syrjään, sillä he vihasivat vielä enemmän punaisia\nkansoja, erittäinkin zodangalaisia, jotka olivat vuosikausia käyneet\nsäälimätöntä hävityssotaa vihreitä heimoja vastaan, koettaen nimenomaan\ntuhota heidän hautomalaitoksiaan.\n\nSaavuttuamme Zodangan edustalle oli minun asiani keksiä keino, miten\npääsisimme kaupungin sisälle. Käskin Tars Tarkasin pitää sotajoukkonsa,\njaettuna kahteen osastoon, kuulomatkan päässä muureista, kumpikin\nosasto suuren portin kohdalla. Itse otin mukaani kaksikymmentä\nsotilasta jalkaisin ja lähestyin yhtä pienistä porteista, joita oli\nkaupungin muurissa aina vähän matkan päässä toisistaan, Näille\nporteille ei ollut asetettu vakinaisia vartijoita, vaan oli niiden\nsilmälläpito jätetty patrullien tehtäväksi, jotka liikkuivat muurin\nkuvetta kaupungin ympäri kiertävällä kadulla jotakuinkin samaan tapaan,\nkuin meidän suurkaupunkiemme poliisit astelevat asemapaikoillaan.\n\nZodangan muurit ovat lähes viisikolmatta metriä korkeat ja\nviisitoista metriä paksut. Ne on rakennettu tavattoman suurista\nkalkkikivimöhkäleistä. Joukkueeseeni kuuluvista vihreistä sotilaista\nnäyttikin mahdottomalta tehtävältä koettaa päästä kaupunkiin. Mukaani\nkomennetut miehet kuuluivat erääseen pikku heimoon, eivätkä niin ollen\ntunteneet minua.\n\nSijoitin heistä kolme seisomaan muurin viereen kasvot muuriin päin ja\npuristaen toistensa käsivarsia, komensin kaksi heidän hartioilleen ja\nkuudennen vielä näiden ylimmäisten olkapäille. Viimeisen pää oli yli\nkahdentoista metrin korkeudella maasta.\n\nSamalla tavoin rakensin kymmenestä sotilaasta kolmiaskelmaiset portaat\nmaasta ylimmän miehen olkapäille. Otin sitten lyhyen vauhdin, hypin\nnopeasti askelmalta toiselle ja tehden viimeisen ponnistuksen ylimmän\nleveiltä harteilta pääsin korkean muurin harjalle ja seisoin mukavasti\nleveällä laella. Perässäni olin vetänyt kuuden sotilaan hihnoista\nsidotun nahkaköyden. Antaen ylimmäisen sotilaan pitää köyden toisesta\npäästä laskin sen toisen pään varovasti muurin toiselle puolelle\nriippumaan. Ketään ei ollut näkyvissä, ja laskeuduttuani köyden päähän\npudottauduin loput kymmenkunta metriä kiveykselle.\n\nKantos Kanilta olin oppinut muurissa olevien porttien avaamistempun, ja\nseuraavalla hetkellä oli kaksikymmentä kookasta soturiani tuomitun\nZodangan sisällä.\n\nIlokseni huomasin, että olimme joutuneet laajan palatsialueen\nreunamalle. Vähän matkan päässä loisti itse rakennus yhtenä valomerenä,\nja äkkiä päätin viedä sotilasosaston suoraa päätä itse palatsiin, kun\ntaas sotajoukkomme päävoimat hyökkäisivät kasarmien kimppuun.\n\nLähetettyäni yhden miehistäni pyytämään Tars Tarkasilta viittäkymmentä\ntharkilaista sotilasta ja selittämään hänelle aikeitani, komensin\nkymmenen sotilasta valtaamaan ja aukaisemaan toisen suuren portin,\nsamalla kun itse jäljelle jääneiden yhdeksän kanssa valtasin toisen.\nMeidän oli toimittava äänettömästi, ei ainoatakaan laukausta saatu\nampua eikä yleinen hyökkäys saanut alkaa, ennenkuin minä viidenkymmenen\ntharkilaisen kanssa olin päässyt palatsiin. Kaikki kävi suunnitelmiemme\nmukaan. Molemmat kohtaamamme vahdit lähetettiin isäinsä luokse\ntuntemattoman Korus-järven rannoille, ja molempien porttien vahdit\nseurasivat heitä ääntä päästämättä.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nZodangan ryöstö\n\n\nKun suuri portti, jonka luona olin, avautui, ratsasti viisikymmentä\ntharkilaistani kaupunkiin valtavankokoisilla thoateillaan, itse Tars\nTarkas etunenässä. Opastin heidät palatsin muurille, jonka yli pääsin\nhelposti omin voimin. Mutta vaikka olinkin muurien sisällä, niin portti\ntuotti minulle koko lailla puuhaa. Vihdoin tulivat vaivani kuitenkin\npalkituiksi nähdessäni portin kiertyvän jykevillä saranoillaan, ja pian\nratsasti hurja seurueeni Zodangan jeddakin puistossa.\n\nTultuamme lähemmäksi palatsia saatoin ensimmäisen kerroksen suurista\nikkunoista nähdä Than Kosisin kirkkaasti valaistuun vastaanottosaliin.\nKoko tämä avara sali oli täynnä ylimyksiä ja heidän naisiaan, ikäänkuin\nolisi joku tärkeä toimitus ollut tekeillä. Ei ainoatakaan vahtia\nnäkynyt palatsin ulkopuolella, mikä luullakseni johtui siitä, että\nkaupungin ja palatsin muureja pidettiin ylipääsemättöminä. Menin\nsenvuoksi aivan seinän viereen ja tirkistin ikkunasta sisään.\n\nSalin toisessa päässä istuivat Than Kosis ja hänen puolisonsa suurilla,\nkultaisilla, timanteilla koristetuilla valtaistuimillaan upseerien ja\nvaltiollisten arvohenkilöiden ympäröiminä. Heidän edestään alkoi leveä,\nsotilaiden muodostama kunniakuja, ja juuri katsoessani ilmestyi kujan\ntoisesta päästä saliin juhlakulkue, lähestyen valtaistuimia.\n\nEtumaisina astui neljä jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa upseeria,\nkantaen suuren suurta tarjotinta, jonka päälle levitetyllä\ntulipunaisella silkkiliinalla oli paksu kultaketju, lukollinen rengas\nkummassakin päässä. Näiden upseerien takana tuli neljä muuta upseeria,\nkantaen samanlaisella tarjottimella Zodangan hallitsijasuvun prinssin\nja prinsessan suurenmoisia koristuksia.\n\nValtaistuimen juurella nämä molemmat ryhmät pysähtyivät asettuen\nvastakkain kunniakujan kahden puolen. Sitten saapui muita\narvohenkilöitä, palatsin ja armeijan upseereita ja lopuksi kaksi\nolentoa, jotka olivat kokonaan verhotut tulipunaiseen silkkiin, niin\nettei kummankaan kasvoista näkynyt merkkiäkään. Nämä molemmat\npysähtyivät valtaistuimen juurelle Than Kosisin eteen. Kun koko kulkue\noli saapunut saliin ja asettunut paikoilleen, puhutteli Than Kosis\nedessään seisovaa paria. En erottanut hänen sanojaan, mutta samassa\nastui kaksi upseeria esiin poistaen silkkihunnun toisen olennon\nkasvoilta, ja silloin näin, ettei Kantos Kanin ollut onnistunut\nsuorittaa tehtäväänsä, sillä silmieni edessä seisoi Sab Than, Zodangan\nprinssi.\n\nSitten otti Than Kosis toiselta tarjottimelta korun ja sovitti toisen\nkultarenkaan poikansa kaulaan, naksahduttaen lukon kiinni. Lausuttuaan\nvielä muutamia sanoja Sab Thanille hän kääntyi toiseen edessään\nseisovaan olentoon päin, jonka kasvoja verhoavat silkit upseerit nyt\npoistivat. Nyt ymmärsin, mitä oli tekeillä, sillä näkyviin tuli Dejah\nThoris, Heliumin prinsessa.\n\nKoko juhlallisen toimituksen tarkoitus oli selvä; seuraavalla hetkellä\nolisi Dejah Thoris iäksi liitetty Zodangan prinssiin. Toimitus oli,\noletan, vaikuttava ja kaunis, mutta minusta se oli pirullisin näky,\nmitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun korut oli sovitettu hänen ihanalle\nvartalolleen ja kultainen rengas ponnahti auki Than Kosisin käsissä,\nheilautin pitkän miekkani ylös ja iskin sen raskaalla kahvalla suuren\nikkunan lasin pirstaleiksi sekä hyppäsin hämmästyneen juhlajoukon\nkeskelle. Yhdellä hypyllä olin korokkeen astuimilla Than Kosisin\nvierellä, ja hänen tuijottaessaan minua ällistyneenä annoin miekkani\npudota kultaketjulle, joka olisi sitonut Dejah Thorisin toiseen\nmieheen.\n\nKaikki oli heti yhtenä mylläkkänä; tuhannet miekat uhkasivat minua joka\ntaholta, ja Sab Than hyökkäsi kimppuuni jalokivistä säihkyvä tikari\nkädessään. Olisin voinut surmata hänet helposti kuin kärpäsen, mutta\nBarsoomin vuosisatainen perinnäistapa sitoi käteni. Kun tikari välähti\nsydäntäni kohti, tartuin hänen ranteeseensa, pidin häntä kuin\nruuvipihdeissä ja, osoittaen miekkani kärjellä salin toiseen päähän,\nhuudahdin:\n\n\"Zodanga on kukistunut! Katsokaa!\"\n\nKaikkien silmät kääntyivät osoittamaani suuntaan. Tunkeutuen\nsisäänkäytävän oviaukkojen lävitse ratsasti siellä Tars Tarkas\nsuuren thoatinsa selässä, viidenkymmenen soturinsa etunenässä.\n\nSalissa-olijoilta pääsi levoton hämmästyksen huuto, mutta ei\nainoatakaan pelokasta sanaa kuulunut, ja heti paikalla syöksyivät\nZodangan sotilaat ja ylimykset eteenpäin työntyviä tharkeja vastaan.\n\nTyrkkäsin Sab Thanin suin päin alas korokkeelta ja vedin Dejah Thorisin\nkupeelleni. Valtaistuimen takana oli kapea oviaukko, jossa nyt seisoi\nThan Kosis paljastettu miekka kädessään. Heti oli ottelu välillämme\nkäynnissä, enkä saanutkaan huonoa vastustajaa.\n\nTaistellessamme laajalla korokkeella näin Sab Thanin syöksyvän portaita\nylös auttamaan isäänsä, mutta kun hän nosti kätensä iskeäkseen, juoksi\nDejah Thoris hänen eteensä, ja sitten sattui miekkani maaliinsa, tehden\nSab Thanista Zodangan jeddakin. Kun hänen isänsä vaipui kuoliaana\nlattialle, riistäytyi uusi jeddak irti Dejah Thorisin otteesta, ja\nvielä kerran jouduimme vastakkain, Minun täytyi ankarasti puolustautua,\nmutta samalla varoa surmaamasta Sab Thania ja siten murskaamasta\nkaikkia toiveita saada rakastamani nainen omakseni. Miekkani heilui\nsalamannopeasti torjuessani vastustajien iskuja ja pistoja. Kahdelta\nolin iskenyt aseet pois ja yksi virui lattialla, kun hallitsijan avuksi\nja entisen kuolemaa kostamaan riensi lukuisia muita.\n\nHeidän hyökätessään luoksemme kuului huutoja: \"Nainen! Nainen!\nSurmatkaa hänet! Hän on koko juonen takana. Surmatkaa hänet! Kuolema\nhänelle!\"\n\nKäskin Dejah Thorisin pysytellä takanani ja ponnistelin päästäkseni\nvaltaistuimen toisella puolella olevalle pienelle oviaukolle, mutta\nupseerit huomasivat aikomukseni ja kolme heistä juoksi taakseni estäen\nminua pääsemästä sellaiseen asemaan, jossa olisin voinut suojelle Dejah\nThorisia kokonaista miekkailija-armeijaa vastaan.\n\nTharkilaisilla oli huoneen keskustassa tiukat paikat, ja minä aloin\nymmärtää, että vain ihme saattaisi pelastaa Dejah Thorisin ja minut,\nkun näin Tars Tarkasin rotevan vartalon häntä ympäröivien kääpiöiden\nkeskeltä. Valtaisen miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella hän kaatoi\ntusinan vastustajiaan ja raivasi itselleen tietä, kunnes hän\nseuraavalla hetkellä seisoi korokkeella vieressäni, levittäen\nhävitystä ja kuolemaa oikealle ja vasemmalle.\n\nZodangalaisten urhoollisuus oli ihmeteltävä; ei yksikään heistä\nkoettanut paeta, ja taistelu päättyi vasta sitten, kun suuressa salissa\npaitsi Dejah Thorisia ja minua oli elossa vain tharkilaisia.\n\nSab Than virui kuolleena isänsä vieressä, ja Zodangan ylimystön ja\nupseeriston parhaat jäsenet peittivät verisen teurastussalin lattian.\n\nTaistelun päätyttyä ajattelin ensimmäiseksi Kantos Kania. Jätin Dejah\nThorisin Tars Tarkasin hoiviin ja kiiruhdin kahdentoista sotilaan\netunenässä palatsin alla oleviin vankiluoliin. Vartijat olivat kaikki\ntaistelun aikana kiiruhtaneet valtaistuinsaliin, joten emme\nsokkeloisissa vankilakäytävissä kohdanneet ensinkään vastarintaa.\n\nJokaisessa uudessa käytävässä ja osastossa huusin Kantos Kania ja\nkuulin vihdoin heikon vastauksen. Äänen ohjaamina löysimme hänet pian\nvirumassa avuttomana pimeässä onkalossa.\n\nHän oli kovin mielissään nähdessään minut ja kuullessaan, mitä merkitsi\ntaistelu, josta oli heikkoja ääniä kuulunut hänenkin koppiinsa. Hän\nkertoi, että hänet oli lentopatrulli vanginnut, ennenkuin hän ehti\npalatsin korkealle tornille, joten hän ei ollut edes nähnyt Sab Thania.\n\nPian huomasimme, että olisi turhaa koettaa murtaa hänen koppinsa\ntelkeitä ja hänen kahleitaan, joten hänen kehoituksestaan riensimme\ntakaisin saliin tarkastamaan ruumiita, löytääksemme lukkojen avaimet.\n\nEnsimmäisten tarkastamieni joukosta löysin onneksi hänen vartijansa, ja\npian oli Kantos Kan luonamme valtaistuinsalissa.\n\nAnkaraa ammuntaa, johon sekaantui kiljahduksia ja huutoja, kuului\nkaupungin kaduilta, ja Tars Tarkas lähti pian johtamaan siellä käytävää\ntaistelua. Kantos Kan meni hänen oppaakseen, vihreiden sotilaiden\nryhtyessä perinpohjin tarkastamaan palatsia löytääkseen siellä\nmahdollisesti vielä olevat zodangalaiset ja kootakseen saalista. Dejah\nThoris ja minä jäimme kahden.\n\nHän oli vaipunut toiselle kultaiselle valtaistuimelle, ja kun käännyin\nhäneen päin, tervehti hän minua heikosti hymyillen.\n\n\"Onko milloinkaan ennen ollut tuollaista miestä!\" hän huudahti.\n\"Tiedän, ettei Barsoomissa ole ennen nähty sinun kaltaistasi.\nSaattaisivatko kaikki Maan miehet olla sinun laisiasi? Yksin,\nmuukalaisena, vainottuna, uhattuna, takaa-ajettuna olet muutamissa\nlyhyissä kuukausissa tehnyt, mihin koko Barsoomin historian aikana\nkukaan ei ole kyennyt: liittänyt merenpohjien villit heimot yhteen ja\nsaattanut heidät taistelemaan punaisen marsilaiskansan liittolaisina.\"\n\n\"Vastaus on helppo, Dejah Thoris\", selitin hymyillen. \"Sen suorittaja\nen ole minä, vaan rakkaus -- rakkaus Dejah Thorisiin --- voima, joka\nkykenee saamaan aikaan suurempiakin ihmeitä kuin nyt näkemäsi.\"\n\nKaunis puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän vastasi:\n\n\"Nyt saat sen sanoa, John Carter, ja minä saan kuunnella, sillä olen\nvapaa.\"\n\n\"Ja minulla on paljoa enemmän sanottavaa, ennenkuin se taaskin on\nmyöhäistä\", huomautin. \"Olen tehnyt elämäni aikana monia omituisia\ntekoja, joita viisaammat miehet eivät olisi tohtineet, mutta en\nhurjimmissa unissanikaan ole toivonut voittavani Dejah Thorisia\nomakseni -- sillä en milloinkaan ollut uneksinut, että koko avaruudessa\nolisi sellaista naista kuin Heliumin prinsessa. Se, että olet\nprinsessa, ei minua hämmästytä, mutta se, että olet juuri sinä, saa\nminut epäilemään järkeäni, kun pyysin sinua, prinsessani, tulemaan\nomakseni.\"\n\n\"Sellaisen miehen ei tarvitse empiä, joka tietää vastauksen niin hyvin\njo ennenkuin kysymys on tehtykään\", vastasi hän nousten seisomaan ja\nlaskien rakkaat kätensä olkapäilleni, ja silloin otin hänet syliini ja\nsuutelin häntä.\n\nJa keskellä rajun taistelun myllertämää kaupunkia, sodan melskeessä,\nkuoleman ja hävityksen niittäessä uhrejaan Heliumin prinsessa Dejah\nThoris, sodan jumalan Marsin oikea tytär, lupautui virginialaisen\nherrasmiehen John Carterin puolisoksi.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nVerilöylyn kautta riemuun\n\n\nVähän ajan kuluttua saapuivat Tars Tarkas ja Kantos Kan ilmoittaen,\nettä Zodanga oli täydellisesti kukistettu. Sen sotajoukot oli kaikki\ntuhottu tai otettu vangiksi, eikä vastustusta tarvinnut enää pelätä\nkaupungin sisäpuolelta. Useita taistelulaivoja oli päässyt pakenemaan,\nmutta tuhansia sota- ja kauppa-aluksia oli tharkilaisten sotilaiden\nhallussa.\n\nPienemmät heimot olivat alkaneet ryöstää ja riidellä keskenään,\njonkavuoksi päätimme koota sotilaista niin paljon kuin voisimme,\nmiehittää zodangalaisilla sotavangeilla mahdollisimman monta laivaa ja\nlähteä Heliumia kohti, tuhlaamatta enempää aikaa.\n\nNeljän tunnin kuluttua lähdimme telakkarakennusten katoilta purjehtimaan\nsadan viidenkymmenen taistelulaivan suuruisella laivastolla, jossa oli\nlähes satatuhatta vihreätä sotilasta ja jota seurasi kuljetuslaivasto,\ntuoden thoatimme.\n\nTaaksemme jäi kukistunut kaupunki noin neljänkymmenentuhannen\npienempiin heimoihin kuuluvan hurjan ja armottoman sotilaan käsiin. He\nryöstivät, murhasivat ja tappelivat keskenään. Ainakin sataan eri\nkohtaan he olivat sytyttäneet tulipalon, ja sakeita savupatsaita kohosi\nilmoille ikäänkuin peittämään taivaan silmiltä alhaalla olevaa\nkammottavaa näkyä.\n\nIltapäivän puolivälissä ilmestyivät Heliumin tulipunainen ja keltainen\ntorni näkyviimme, ja kohta sen jälkeen nousi piirittäjien leiristä\nsuuri laivasto zodangalaisten taistelulaivoja, purjehtien meitä kohti.\n\nJokaisessa suuressa aluksessamme liehuivat keulasta perään ulottuvat\nHeliumin liput, mutta zodangalaiset eivät tarvinneet tätä merkkiä\ntietääkseen, että olimme vihollisia, sillä vihreät sotilaamme olivat\nalottaneet tulen heitä vastaan melkein heti heidän noustuaan maasta.\nKaamean tarkasti tähdäten he lähettivät hyökkäävään laivastoon\nyhteislaukauksen toisensa jälkeen.\n\nKun Heliumin kaksoiskaupungissa huomattiin, että olimme ystäviä,\nlähetettiin sieltä satoja aluksia avuksemme, ja sitten alkoi\nensimmäinen näkemäni todellinen ilmataistelu.\n\nVihreitä sotilaitamme kuljettavat aluksemme pidettiin risteilemässä\nHeliumin ja Zodangan taistelevien laivastojen yläpuolella, sillä niiden\ntykkipatterit olivat hyödyttömiä tharkilaisten käsissä, jotka eivät\nosanneet käyttää laivatykkejä, koska heillä ei itsellään ollut\nlaivastoa. Mutta heidän pienet pyssynsä olivat hyvin tehokkaita, ja\ntaistelun tulokseen vaikuttivat tharkilaiset hyvin suuresti, jollei\nkokonaan ratkaisevasti.\n\nAluksi molemmat laivastot risteilivät yhtä korkealla, lähettäen\ntoisilleen yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Yksi zodangalaisten\nvaltavan suuri taistelulaiva sai leveän aukon runkoonsa; se heilahti,\nkääntyi nurin ja miehistön pienet ruumiit putosivat sätkytellen ja\ntempoillen maahan, joka oli kolmesataa metriä alempana; hirvittävää\nvauhtia alus sitten putosi miesten jälkeen, hautautuen melkein\ntäydelleen muinaisen merenpohjan pehmeään saveen.\n\nHeliumilaiset päästivät rajun riemuhuudon ja entistä hurjemmin he\nahdistivat zodangalaisten laivastoa. Nokkelalla liikkeellä kaksi\nheliumilaista alusta pääsi vastustajien yläpuolelle, syytäen sieltä\nnäiden niskaan tulvanaan räjähdyspommeja alusten pohjassa olevista\npattereista.\n\nToisen toisensa jälkeen onnistui sitten Heliumin taistelulaivain kohota\nzodangalaisten yläpuolelle, ja lyhyessä ajassa oli useita piirittäjien\naluksia auttamattomasti hylkyinä, ajautuen suuremman Heliumin korkeata\ntulipunaista tornia kohti. Monet laivat koettivat paeta, mutta heti oli\nniiden jokaisen ympärillä tuhansia pieniä yhden miehen lentokoneita ja\nyläpuolella valtava laivahirviö laskien hyökkäysjoukkoja zodangalaisten\naluksen kannelle.\n\nVähän enemmän kuin tunti senjälkeen, kun voittoisat zodangalaiset\nolivat kohonneet leiristään ilmoille meitä vastaan, oli taistelu\npäättynyt ja voitettujen zodangalaisten jälelläolevat laivat ohjattiin\nHeliumin kaupunkeja kohti valtausmiehistöjen hoitamina.\n\nNäiden lentohirviöiden antautumisessa oli tavattoman järkyttävänä\npuolena se, että vuosisatoja vanhan tavan mukaan oli voitetun aluksen\nkomentajan antautumisen merkiksi vapaaehtoisesti hypättävä maahan.\nToinen toisensa jälkeen nämä urhoolliset miehet hyppäsivät valtavien\nalustensa korkealle kohoavista keuloista kamalaan kuolemaan, pitäen\nviirejään korkealla päänsä päällä.\n\nVasta sitten kun koko laivaston komentaja teki tämän hirveän hypyn,\nilmaisten siten, että jäljelläolevat laivat antautuivat, lakkasi\ntaistelu ja urhoollisten miesten hyödytön surmaaminen päättyi.\n\nMerkin avulla pyysimme sitten Heliumin laivaston lippulaivaa\nlähestymään, ja kun se oli tullut äänenkantaman päähän, huusin, että\nprinsessa Dejah Thoris oli laivallamme ja että halusimme siirtää hänet\nlippulaivaan, joten hän pääsisi kaupunkiin heti.\n\nKun heliumilaiset pääsivät täysin selville ilmoitukseni sisällöstä,\nkohosi lippulaivan kannelta ilmoille voimakas huuto ja seuraavalla\nhetkellä liehuivat Heliumin prinsessan värit sadoista kohdista sen\ntaklauksesta. Kun muista laivoista huomattiin niille annetut merkit,\nyhtyivät niidenkin miehistöt riemuhuutoon ja Dejah Thorisin viirit\npäästettiin niistä hulmuamaan auringon hohteessa.\n\nLippulaiva ohjattiin luoksemme, ja kun se juhlallisesti kääntyi ja\nkosketti aluksemme kylkeä, hyppäsi kymmenkunta upseeria laivamme\nkannelle. Kun heidän hämmästyneet katseensa sattuivat satoihin\nvihreihin sotilaihin, jotka nyt tulivat esille taistelusuojuksista, he\npysähtyivät kauhistuneina, mutta nähdessään heitä kohti astelevan\nKantos Kanin etenivät hekin tunkeutuen hänen ympärilleen.\n\nSitten astuimme Dejah Thoris ja minä esille, jolloin heliumilaisten\nkatseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä\nystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen\nisoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten\nhän tunsi heidät hyvin.\n\n\"Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle\", hän lausui heille ja\njatkoi minuun päin kääntyen: \"Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan\nja tämänpäiväisestä voitostaan.\"\n\nHe olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja\nimartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin\nsaanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin\nvapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi.\n\n\"Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä\", puutuin\nminä puheeseen; \"ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin\nsuurimpia sotilaita ja valtiomiehiä.\"\n\nYhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat\ntervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei\njäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa\nsanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat\ntharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla\nihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti.\n\nDejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin\nmukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain\nvoitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten\nmaavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne\nolisi voitettu.\n\nHeliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin\narmeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme.\nSitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin\nisoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin.\n\nTaampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit\noli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen\ntarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet\navoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi\naluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme\ntoimeen.\n\nEläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului\nloppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten\nratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän\ntultua vihollisemme vetäytyivät takaisin.\n\nNiin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas\nhyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä\nkohti pohjoisesta, etelästä ja idästä.\n\nNoin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme\nzodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti\npidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti\nhuutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa\nsyöksyimme zodangalaisia vastaan.\n\nEmme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin\njärjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin\ntakaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta.\n\nZodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta\ntoiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli\nvajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät\nolleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa.\n\nJuuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja\nkaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut.\n\nTaaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat\nvaltavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti.\nSamalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten\nvastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin.\nUljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa.\n\nKaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi,\nennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly\nloppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena\nme, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista.\n\nLeveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet,\njoiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi.\nMeitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi\nkultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli\nhulluna ilosta.\n\nHurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei\nkoskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin\nkaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja\nliittolaisina.\n\nSe, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin\ntehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin\nyhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain\nkoruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan\nnäköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni.\n\nKun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan\nmuutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät,\nettä Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa\njeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme\nheidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa\nhänelle tekemistämme palveluksista.\n\nPalatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella\noli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille,\nastui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden\nnäyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja\nkäyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa,\nettä hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak.\n\nEnsimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen\nensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen\nvälisen uuden liiton.\n\n\"Se, että Tardos Mors\", hän lausui vakavasti, \"saattaa tavata Barsoomin\nsuurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että\nhän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa\nsuurempi onni.\"\n\n\"Heliumin jeddak\", vastasi Tars Tarkas, \"on tarvittu toisesta\nmaailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille,\nmitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset\nheimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi\ntunteet ja vastata niihin.\"\n\nSitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen\nheille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja.\n\nKun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni.\n\n\"Tervetuloa, poikani\", hän sanoi; \"se, että sinut ilomielin, ilman\nainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko\nBarsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos\nminulta.\"\n\nSitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille\nja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja\nhäntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen\nisäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa\nminulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän\nvoinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean\nja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa\nBarsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä\nhän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä\noli pelastunut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nRiemusta kuolemaan\n\n\nKymmenen päivää juhlittiin tharkilaisjoukkoja ja heidän hurjia\nliittolaisiaan, ja sitten he lähtivät palaamaan omaan maahansa, vieden\nmukanaan runsaasti arvokkaita lahjoja, Mors Kajakin komentamien\nkymmenentuhannen heliumilaissotilaan saattamina. Pienemmän Heliumin jed\nja ryhmä ylimyksiä seurasi heitä aina Tharkiin saakka, iujittaakseen\nentistä tiukemmiksi äsken solmitut rauhan ja ystävyyden siteet.\n\nMyöskin Sola seurasi isäänsä Tars Tarkasia, joka oli kaikkien\npäällikköjensä läsnäollessa tunnustanut hänet tyttärekseen.\n\nKolme viikkoa myöhemmin Mors Kajak palasi upseereineen, muassaan Tars\nTarkas ja Sola, taistelulaivalla, joka oli lähetetty Tharkiin noutamaan\nheitä hyvissä ajoin juhlalliseen tilaisuuteen, jolloin Dejah Thoris ja\nJohn Carter liitettiin yhdeksi.\n\nYhdeksän vuotta olin Heliumin neuvostoissa ja taistelin sen armeijoissa\nTardos Morsin suvun prinssinä. Kansa ei näyttänyt milloinkaan väsyvän\nosoittamaan minulle suosiotaan, eikä kulunut ainoatakaan päivää ilman\njotakin uutta todistusta heidän rakkaudestaan prinsessaani, verratonta\nDejah Thorisia kohtaan.\n\nPalatsimme katolle sijoitetussa kultaisessa hautomalaitoksessa oli\nlumivalkea muna. Lähes viisi vuotta oli kymmenen, jeddakin\nhenkivartiostoon kuuluvaa sotilasta alituisesti valvonut sen vierellä,\nja joka päivä, jolloin olin kaupungissa, Dejah Thoris ja minä seisoimme\nkäsi kädessä pienen aarteemme vieressä puhellen tulevaisuudesta,\njolloin hento kuori murtuisi.\n\nHyvin elävästi on muistissani viimeinen ilta, jolloin istuimme siellä\nkeskustellen kummallisesta romaanista, joka oli punonut elämämme\nyhteen, ja siitä ihmeellisestä olennosta, joka lisäisi onneamme ja\ntäyttäisi toiveemme.\n\nKaukaa näimme lähestyvän ilmalaivan kirkkaat valot, mutta emme\nkiinnittäneet erikoista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn.\nSalamannopeasti se lähestyi Heliumia, kunnes juuri sen nopeus pani\narvaamaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.\n\nValomerkeillään se ilmoitti, että sillä oli sanoma jeddakille, ja\nristeili kärsimättömästi odottaen vitkastelevaa vartioalusta, jonka oli\nsaatettava se palatsin telakalle.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen kun se oli laskeutunut katolle, saapui\nlähetti kutsumaan minua neuvostoon, jossa kohtasin kaikki jäsenet jo\nkoolla.\n\nValtaistuinkorokkeella asteli Tardos Mors edestakaisin otsa syvissä\nrypyissä. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, puhutteli hän\nmeitä.\n\n\"Tänä aamuna\", hän lausui, \"saivat Barsoomin eri hallitukset sanan,\nettä ilmatehtaan hoitaja ei ole lähettänyt langattomia tietojaan\nkahteen päivään eikä melkein yhtämittaisiin, hänelle paristakymmenestä\npääkaupungista osoitettuihin tiedusteluihin ole saatu vastauksen\nmerkkiäkään.\n\n\"-- Muiden kansojen lähettiläät ovat pyytäneet meitä käymään asiaan\nkäsiksi ja kiireesti toimittamaan apulaisen tehtaalle. Koko päivän on\ntuhat risteilijää ollut häntä etsimässä, kunnes juuri äsken yksi niistä\npalasi tuoden mukanaan hänen kuolleen ruumiinsa, joka oli löydetty\nhänen asuntonsa alla olevista kellareista jonkun salamurhaajan\nhirveästi raatelemana.\n\n\"-- Minun ei tarvitse sanoa teille, mitä se merkitsee Barsoomille.\nTarvittaisiin kuukausia, ennenkuin voitaisiin tunkeutua ilmatehtaan\nvaltavien muurien läpi -- itse asiassa on työhön jo ryhdytty, eikä\nmeillä olisi paljoa pelättävää, jos pumppukoneisto toimisi, kuten sen\npitäisi ja kuten se on toiminut satoja vuosia; mutta on pelättävissä,\nettä pahinta on tapahtunut. Mittauskoneet osoittavat ilmanpaineen\nvähenevän nopeasti koko Barsoomilla -- koneet ovat pysähtyneet.\n\n\"-- Hyvät herrat\", hän lopetti, \"meillä on enintään kolme päivää\nelinaikaa jäljellä.\"\n\nMuutamia minuutteja vallitsi haudanhiljaisuus; sitten nousi eräs nuori\nylimys seisomaan ja nostaen paljastetun miekkansa päänsä yläpuolelle\npuhutteli Tardos Morsia.\n\n\"Heliumilaiset ovat ylpeilleet siitä, että he ovat aina näyttäneet\nbarsoomilaisille, miten punaisen kansan on elettävä. Nyt on meillä\ntilaisuus näyttää heille, miten on kuoltava. Menkäämme tehtäviimme,\nikäänkuin meillä olisi vielä tuhatvuotinen hedelmällinen työaika\nedessämme.\"\n\nHuone kaikui suosionosoituksista, ja koska emme voineet tehdä mitään\nparempaa kuin koettaa lieventää väestön pelkoa esimerkillämme,\npoistuimme kokouksesta hymy huulilla ja kalvava tuska sydämessä.\n\nSaavuttuani takaisin palatsiini huomasin, että huhu oli jo saapunut\nDejah Thorisin korviin. Kerroin senvuoksi hänelle kaiken kuulemani.\n\n\"Olemme olleet hyvin onnellisia, John Carter\", sanoi hän \"ja mikä\nhyvänsä lieneekin osamme, kiitän kohtaloa siitä, että se sallii meidän\nkuolla yhdessä.\"\n\nSeuraavana kahtena päivänä ei ilmavaroissa tapahtunut huomattavampaa\nmuutosta, mutta kolmannen päivän aamulla kävi hengittäminen vaikeaksi\nrakennuksien katoilla. Väestö tungeksi kaupungin kaduilla ja toreilla.\nLiike-elämä oli täydelleen pysähtynyt. Enimmäkseen katsoi kansa\nrohkeasti silmiin vääjäämätöntä tuhoaan. Silloin tällöin kuitenkin sekä\nmiehet että naiset antautuivat jäytävän tuskan valtaan.\n\nKeskipäivän lähetessä alkoivat monet heikommat sortua, ja tunnin\nkuluttua olivat kaikki barsoomilaiset vaipumassa tiedottomaan tilaan,\njoka tulee ennen tukehtumiskuolemaa.\n\nDejah Thoris, minä ja muut kuningasperheen jäsenet olimme kokoontuneet\nalavaan puutarhaan yhdelle palatsin pihoista. Puhelimme hiljaa,\nmilloin jotakin sanoimme, sillä julman kuoleman kaamea varjo hiipi\nympärillämme. Yksin Woolakin näytti tuntevan meitä uhkaavan\nonnettomuuden suuruuden, sillä se painautui lujasti Dejah Thorisiin ja\nminuun, vinkuen surkeasti.\n\nDejah Thorisin pyynnöstä oli pieni hautomalaitos tuotu palatsimme\nkatolta tänne, ja hän istui tuijottaen haaveksivasti pieneen, vielä\ntuntemattomaan olentoon, jota hän -- ei nyt saisikaan nähdä.\n\nKun hengitys kävi hyvin vaikeaksi, nousi Tardos Mors sanoen:\n\n\"Sanokaamme jäähyväiset toisillemme. Barsoomin suuruuden päivät ovat\nmenneet. Huomispäivän aurinko katselee kuollutta maailmaa, jonka täytyy\naikojen loppuun saakka kiitää avaruudessa menetettyään asukkaittensa\nmuistonkin. Loppu on tullut.\"\n\nHän kumartui suutelemaan perheensä naisia ja laski vankan kätensä\nmiesten olkapäille.\n\nKun surumielin käännyin poispäin hänestä, sattui katseeni Dejah\nThorisiin. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän näytti\nkuolleelta. Huudahtaen hypähdin hänen luokseen ja nostin hänet syliini.\n\nHän aukaisi silmänsä katsoen minua.\n\n\"Suutele minua, John Carter\", hän mumisi. \"Rakastan sinua! Rakastan\nsinua! On julmaa, että meidät riistetään toisiltamme, juuri kun elämä\nhymyili meille niin täynnä rakkautta ja onnea.\"\n\nKun painoin hänen rakkaat huulensa omiani vasten, heräsi minussa\nentinen tunne sortumattomasta voimasta ja kyvystä. Virginialainen\nsotilasveri alkoi taaskin sykkiä suonissani.\n\n\"Niin ei saa käydä, prinsessani!\" huudahdin. \"On, täytyy olla, joku\nkeino, ja John Carter, joka rakkaudesta sinuun on taistellen raivannut\nitselleen tien oudon maailman lävitse, keksii sen.\"\n\nJuuri kun olin tämän sanonut, hiipi tajuisen muistini kynnykselle\nyhdeksän aikoja sitten unohdetun äänen muodostama sarja. Kuin salama\npimeydessä selvisi niiden koko merkitys minulle -- ilmatehtaan kolmen\nsuuren oven avain!\n\nKääntyen äkkiä Tardos Morsiin päin ja pidellen vielä kuolevaa\nrakkaintani sylissäni huusin:\n\n\"Lentokone, jeddak! Nopeasti! Käske viedä nopein koneesi palatsin\nkatolle. Voin vieläkin pelastaa Barsoomin.\"\n\nHän ei tuhlannut aikaa kysymyksiin, ja samalla hetkellä kiiruhti eräs\nsotilas lähimmälle telakalle. Vaikka ilma olikin telakan katolla\nohutta, melkeinpä olematonta, onnistui heidän kuitenkin tuoda sieltä\nnopein yhden miehen lentokone, jonka Barsoomin nero milloinkaan oli\nrakentanut.\n\nSuudeltuani Dejah Thorisia ainakin kymmenen kertaa ja käskettyäni\nWoolan, joka olisi tahtonut seurata minua, jäädä hänen suojakseen,\nsyöksyin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin ennenkin ylöspäin palatsin\nkorkeita portaita ja seuraavalla hetkellä kiidin sitä paikkaa kohti,\njohon koko Barsoomin toiveet keskittyivät.\n\nMinun oli lennettävä alhaalla saadakseni tarpeeksi ilmaa\nhengittääkseni, mutta kun ohjasin suoraa päätä erään kuivuneen meren\nylitse, ei minun tarvinnut pysytellä kuin joitakuita metrejä maan\nyläpuolella.\n\nAnnoin koneelleni hirvittävän vauhdin, sillä minun oli lennettävä\nkilpaa ajan ja kuoleman kanssa. Näin aina edessäni Dejah Thorisin\nkasvot. Kun palatsin puutarhasta poistuessani viimeisen kerran käännyin\nhäntä katsomaan, näin hänen horjuvan ja sitten vaipuvan pienen\nhautomakoneen viereen. Tiesin hyvin, että häntä oli kohdannut viimeinen\npyörtymys, joka päättyisi kuolemaan, jollei ilmaa saataisi lisää.\nAnnoin senvuoksi kaiken varovaisuuden mennä menojaan, heitin\nlentokoneestani maahan kaiken muun paitsi konetta ja kompassia, jopa\nomat merkkinikin, ja maaten pitkälläni koneeni kannella, toinen käsi\nohjausrattaassa, toisen painaessa vauhtivipua viimeiseen pykälään,\nhalkaisin kuolevan Marsin ohutta ilmaa nopeasti kuin meteori.\n\nTuntia ennen pimeän tuloa kohosivat ilmatehtaan jykevät muurit äkkiä\neteeni ja kauheasti tärähtäen laskeuduin maahan pienen oven eteen, joka\nerotti kokonaisen kiertotähden asukkaat elämän kipunasta.\n\nOven vieressä oli puuhannut suuri joukko miehiä koettaen murtaa aukkoa\nseinään, mutta he olivat saaneet vain tuskin näkyviä jälkiä\npiikivimäiseen pintaan, ja useimmat heistä lepäsivät nyt viimeistä\nuntaan, josta ei edes ilmakaan heitä herättäisi.\n\nTäällä tuntuivat olosuhteet olevan vielä paljoa huonommat kuin\nHeliumissa, ja hengittäminen oli perin työlästä. Joitakuita miehiä oli\nvielä tajussaan, ja yhdelle heistä puhuin.\n\n\"Jos minä saan nuo ovet auki, niin onko täällä joku, joka osaa panna\nkoneet käyntiin?\" kysyin.\n\n\"Minä osaan\", hän vastasi, \"jos avaat nopeasti. Kestän enää vain\nmuutamia silmänräpäyksiä. Mutta se on hyödytöntä; valvojat ovat\nmolemmat kuolleet, eikä Barsoomilla kukaan muu tunne noiden hirveiden\nlukkojen salaisuutta. Kolme päivää ovat ihmiset mielipuolina pelosta\ntunkeilleet oven ympärillä turhaan koettaen selvittää salaisuutta.\"\n\nMinulla ei ollut aika puheihin; olin jo hyvin heikko ja vain vaivoin\nkykenin hallitsemaan ajatuksiani.\n\nMutta vaipuneena polvilleni ponnistin viimeiset voimani ja lähetin\ntuntemani yhdeksän ajatusaaltoa edessäni olevaa kammottavaa rakennusta\nkohti. Marsilainen oli ryöminyt viereeni ja katseli tuijottavin silmin\nedessämme olevaa ovea, jonka aukeamista odotimme kuoleman hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nHitaasti peräytyi valtava ovi tieltämme. Koetin nousta ja astua\neteenpäin, mutta olin liian heikko.\n\n\"Eteenpäin!\" huusin toverilleni. \"Ja jos pääset pumppuhuoneeseen, niin\npane kaikki pumput käyntiin! Vain siten voi Barsoomissa vielä huomenna\nolla elämää!\"\n\nMaaten paikallani aukaisin toisen oven ja sitten kolmannen. Näin\nBarsoomin ainoan toivon ryömivän nelin kontin viimeisestä oviaukosta,\nkun vaivuin tajuttomana maahan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nArizonalaisessa luolassa\n\n\nYmpärilläni oli pimeätä, kun aukaisin taaskin silmäni. Ruumistani\nverhosivat kummalliset, jäykät vaatteet, jotka rasahdellen raukesivat\npölyksi, kun nousin istumaan.\n\nTunnustelin ruumistani päästä jalkoihin saakka, ja ylt'yleensä olin\npukimissa, vaikkakin, vaipuessani pyörryksiin pienen oven edessä, olin\nollut alasti. Edessäni olevasta rosoisesta aukosta näin palasen\nkuutamoista taivasta.\n\nTunnustellessani itseäni sattuivat käteni taskuihin ja yhdessä niistä\noli pieni nippu öljyttyyn paperiin käärittyjä tulitikkuja. Raapaisin\ntulta, ja tikun himmeässä valossa näin suuren luolan, jonka perällä\nhuomasin omituisen, liikkumattoman olennon istumassa kumarassa pienellä\npenkillä. Kun menin olennon luokse, näin että se oli pieni, vanha,\nkuollut ja muumioitunut akka, jolla oli pitkä, musta tukka. Muumio oli\nkumarruksissa pienen puuhiilipolttimon yli, jonka päällä oli pyöreä,\nkuparinen astia. Astiassa oli vähän vihertävää pulveria.\n\nAkan takana oli katosta riippuvien raakanahkaisten hihnojen varassa\nkoko luolan poikki ulottuva rivi ihmisenluurankoja. Niitä kannattavasta\nhihnasta lähti toinen pienen akan käteen. Kun kosketin hihnaa,\nheiluivat luurangot synnyttäen äänen, joka muistutti kuivaneiden\nlehtien kahinaa.\n\nNäky oli hyvin kamala, luonnottoman kaamea, ja kiiruhdin ulkoilmaan,\nollen iloinen päästessäni pois niin hirveästä paikasta.\n\nMutta se, mitä näin astuessani luolasta sen edustalla olevalle kapealle\nulkonemalle, sai minut jähmettymään säikähdyksestä.\n\nKatseeni kohtasi uuden taivaan, uuden maiseman. Kaukaiset, hopealta\nvälkkyvät vuoret, melkein liikkumattomana taivaalla kumottava kuu,\nallani oleva kaktuksia kasvava laakso, mikään se ei ollut Marsia.\nSaatoin tuskin uskoa silmiäni, mutta vähitellen selkeni minulle totuus\n-- katselin Arizonaa samalta ulkonemalta, jolta kymmenen vuotta sitten\nolin kaivaten katsellut Marsia.\n\nPuristaen päätäni käsillä käännyin murtunein mielin ja suru sydämessä,\nlähtien astelemaan luolasta vievää polkua alaspäin.\n\nPääni päällä loisti Marsin punainen silmä, säilyttäen suuret\nsalaisuutensa, runsaasti seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.\n\nPääsikö marsilainen pumppuhuoneeseen? Saivatko tuon kaukaisen tähden\nasukkaat elämää antavaa ilmaa kyllin ajoissa pysyäkseen hengissä? Oliko\nDejah Thorisini hengissä vai viruuko hänen ihana ruumiinsa kylmänä\npienen kultaisen hautomakoneen vieressä Heliumin jeddakin Tardos Morsin\npalatsin sisäpihalla olevassa puutarhassa?\n\nKymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut vastausta kysymyksiini.\nKymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut, että minut otettaisiin\ntakaisin menetetyn rakkauteni maailmaan. Tahtoisin mieluummin maata\nkuolleena rakkaimpani vieressä kuin elää Maassa miljoonien hirvittävien\npenikulmien päässä hänestä.\n\nVanha kaivos, jonka löysin koskemattomana, on tehnyt minut satumaisen\nrikkaaksi. Mutta mitä välitän rikkaudesta!\n\nKun istun nyt illalla pienessä työhuoneessani, josta näkee\nHudson-virralle, on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta siitä ajasta,\njolloin ensi kerran aukaisin silmäni Marsissa.\n\nPöytäni vieressä olevasta pienestä ikkunasta näen sen välkkyvän\ntaivaalla, ja tänä yönä se näyttää taaskin kutsuvan minua niin, kuin se\nei milloinkaan ole kutsunut tuon pitkän kuoleman yön jälkeen.\nMinusta tuntuu, että hirvittävän avaruuskuilun ylitse voin nähdä\ntummatukkaisen, kauniin naisen seisovan palatsin puutarhassa ja hänen\nvierellään pienen pojan, joka kiertää käsivartensa hänen ympärilleen,\nkun hän osoittaa taivaalle toista kiertotähteä, Maata, kohti. Ja heidän\njalkojensa juuressa on pelottavan suuri, kammottavan näköinen otus,\njolla on kultainen sydän.\n\nUskon, että he odottavat minua, ja joku ääni sanoo minulle, että pian\nsaan tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohn Carterin merkillisiä seikkailuja kuvailee edelleen romaani\n\n        MARSIN JUMALAT.\n\nTaaskin on hän joutunut tuon kummallisen taivaankappaleen kamaralle\nseitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päähän Maasta. Kuinka hän\nvoittaa takaisin vaimonsa ja poikansa, taistelee suuria valkoisia\napinoita ja \"kasvimiehiä\" vastaan, ja uhmaa itse Issusta, kauheaa\nKuoleman jumalatarta, jota kaikki Mars palvoo, sellaisia jännittäviä\nvaiheita esittää tämä toinen huimasävyinen kertoelma.\n\n\n\n"]