[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTXDkD_ZJBOPcv4hzeC1JT_JKsLH2sag3qTocGy084Ik":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2458,"Elias Portolu","Deledda, Grazia",1871,1936,"2458-deledda-grazia-elias-portolu","2458__Deledda_Grazia__Elias_Portolu",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1903,1928,38721,235389,false,75084,[24,25,26,27],"Catholics -- Fiction","Clergy -- Fiction","Sardinia (Italy) -- Fiction","Shepherds -- Fiction",[29,30],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Elias Portolu: Romaani\" by Grazia Deledda is a novel published in 1900. When Elias returns home from prison, he finds himself drawn to Maria Maddalena, his brother Pietro's promised bride. Their forbidden love leads to carnal sin, betrayal, and consuming guilt. Seeking escape, Elias turns to the priesthood, but complications arise when Maddalena becomes pregnant. After Pietro's death, Maddalena begs Elias to claim their child, yet he remains determined to take holy orders—a decision with tragic consequences. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hahl, Jalmari",236,"Nobel-kirjailijan teos sijoittuu Sardiniaan ja kertoo vankilasta palaavasta Elias Portolusta. Perinteisessä paimenyhteisössä Elias joutuu kamppailemaan kielletyn rakkauden, syyllisyyden ja uskonnollisen kutsumuksen välillä rakastuessaan veljensä morsiameen.","Grazia Deleddan 'Elias Portolu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2458.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ELIAS PORTOLU\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGRAZIA DELEDDA\n\n\nTekijättären luvalla suomentanut\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nIloisia päiviä oli tulossa Nuorossa asuvan Portolun perheelle.\nHuhtikuun lopulla odotettiin kotiin Elias poikaa, joka oli kärsimässä\nrangaistustaan mannermaan vankilassa, ja lisäksi perheen nuorimman\npojan, Pietron, oli määrä solmia avioliitto.\n\nTehtiin valmistuksia aivan kuin juhlaa varten: talo laastittiin\nuudestaan, valmistettiin viiniä, leivottiin leipää. Tuntui melkein\nsiltä, kuin Elias olisi ollut poissa kotoa opintoja harjoittamassa, ja\nvanhemmat odottivat häntä kotiin melkein ylpeinä hänen koettelemuksensa\najan päätyttyä.\n\nVihdoin tuo päivä saapui, jota perhe ja varsinkin äiti, Annedda, oli\nhartaasti odottanut. Hän oli hiljainen, kalpea, hiukan huonokuuloinen\nnainen, joka rakasti Eliasta enimmin kaikista lapsistaan. Pietro, joka\nviljeli maata, ja Mattia ja Berte Portolu, perheen isä, jotka molemmat\nhoitivat lampaita, palasivat laidunmailta.\n\nNuoret miehet olivat hyvin toistensa kaltaisia, lyhytkasvuisia,\ntanakoita ja parrakkaita, iho pronssinvärinen, hiukset mustat ja\npitkät. Berte Portolu, liikanimeltään \"vanha kettu\", oli myös lyhyt;\nhänen takkuinen musta tukkansa valui alas kipeisiin verestäviin\nsilmiin asti ja yhtyi korvien kohdalla niinikään takkuiseen mustaan\npartaan. Hänen pukunsa oli sangen likainen, mustasta lampaannahasta\ntehty pitkä hihaton takki, jossa villa oli sisäpuolella. Ja kaikesta\ntuosta karvaisesta mustasta verhosta pisti esiin kaksi suunnattoman\nsuurta pronssinväristä kättä ja kasvoista samoin pronssinruskea,\nkookas nenä. Juhlatilaisuuden kunniaksi Berte Portolu pesi kätensä ja\nkasvonsa ja pyysi vaimoltaan Anneddalta vähän oliiviöljyä voidellen\nsillä huolellisesti hiuksensa ja kirkuen tuontuostakin tämän homman\ntuottamasta kivusta.\n\n— Piru teitä kammatkoon, — hän tiuskaisi hiuksilleen väännellen\npäätään. — Ei lampaanvillakaan ole niin sotkuista.\n\nSaatuaan hiuksensa lopulta selvitetyiksi Berte Portolu punoi niistä\noikealle ohimolle pienen palmikon, toisen vasemmalle ohimolle,\nkolmannen oikean korvan taa ja neljännen vasemman korvan juureen.\nSitten hän voiteli ja suki partaansa.\n\n— Laittakaa vielä lisää pari palmikkoa, — Pietro ilvehti nauraen.\n\n— Enkö jo näinkin näytä sulhasmieheltä! — Berte huudahti. Ja hänkin\nremahti nauruun.\n\nHänen naurunsa oli omituisen väkinäistä. Siitä ei yksikään parran karva\nliikahtanut.\n\nÄiti, Annedda, murahti hiljaa, hän kun paheksui sitä, etteivät poikansa\nosoittaneet tarpeeksi suurta kunnioitusta isälleen, mutta tämä katsoi\nmoittivasti vaimoonsa ja virkkoi:\n\n— Mitä sinä siinä mökiset? Anna poikien vain nauraa. Heidän on nyt\naika huvitella, samoin kuin mekin kerran olemme tehneet.\n\nVihdoin Eliaksen saapumishetki oli vallan lähellä. Eräitä sukulaisia ja\nPietron morsiamen veli tuli taloon, ja kaikki alkoivat painua asemalle.\nAnnedda yksin jäi kotiin kissan ja kanojen kanssa.\n\nPienestä talosta, jossa oli sisäpiha, johti viettävä polku maantielle.\nPolun toista laitaa reunustavan pensasaidan takana levisi laakson\npuolella vihannestarhoja. Puu ojensi oksiaan pensasaidan yli somistaen\npolkua. Orthobene vuoren harmaakivimöhkäleet ja Olienan siintävät jonot\npäättivät taivaanrannalla näköpiirin.\n\nTässä sopukassa, hengittäen tätä puhdasta ilmaa, Annedda oli syntynyt,\nsiinä hän oli vanhentunut ja kenties sentähden pysynyt vilpittömänä\nja viattomana kuin seitsenvuotias lapsi. Koko seudun asukkaat olivat\nmuutoin kunnon ihmisiä, tytöt kävivät kirkossa, perheet olivat\nhyväntapaisia.\n\nAnnedda meni tämäntästä ulos ja asettui avoimelle portille katselemaan\nympärilleen, ja palasi jälleen sisälle. Naapurin naisetkin odottivat\nvapaaksi päässeen vangin tuloa seisoen kynnyksellä tai istuen\nseinämille asetetuilla rosoisilla kivipenkeillä. Anneddan kissa\ntähysteli ikkunalaudalta.\n\nNyt alkoi kaukaa kuulua ääniä ja askelia. Naapurinvaimo tuli juosten\npolkua pitkin ja pisti päänsä sisään Anneddan portista.\n\n— Tuossa he jo tulevat! — hän huusi.\n\nAnnedda riensi ulos tuvastaan tavallistaan kalpeampana ja vapisten.\nSeuraavassa tuokiossa väkeä kiiruhti ylös polkua, ja Elias juoksi\nsyvästi liikutettuna äitinsä luo, kumartui ja syleili häntä.\n\n— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen, — Annedda soperteli\nitkien.\n\nElias oli pitkä ja solakka, kasvot hyvin vaaleat, hienopiirteiset ja\nparrattomat. Hänen mustat hiuksensa olivat lyhyiksi ajellut ja hänen\nsilmänsä sinivihreät. Pitkäaikainen vankeus oli tehnyt hänen kätensä ja\nkasvonsa kalpeiksi.\n\nNaapurinaiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat syrjään\ntoisiaan ja puristivat hänen kättään toivottaen:\n\n— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen.\n\n— Suokoon sen Jumala, — Elias vastasi.\n\nSitten he menivät tupaan. Kissa, joka tulijoiden lähestyessä oli\nhypähtänyt alas ikkunalaudalta ja mennyt portaille, juoksenteli\nhädissään sinne tänne viimein puikahtaen piiloon.\n\n— Kisimirri, kisimirri, ukko Portolu huusi, — mikä hemmetissä sinua\nvaivaa, etkö ennen ole nähnyt ihmisiä? Olemmeko kenties murhamiehiä,\njoita kissatkin pakenevat? Olemme rehellisiä ihmisiä, kunnon väkeä.\n\nVanhan ketun teki mieli huutaa, lörpötellä, ja niin hän alkoi\nlasketella kaikenlaisia loruja.\n\nKun kaikki olivat asettuneet keittiöön ja Annedda muori kaatoi viiniä\npikareihin, Portolu otti tehtäväkseen Jacu Farren, sukulaisensa,\nkomean, punoittavan, hitaasti hengittävän miehen hauskuttamisen eikä\nantanut hänelle hengenrauhaa.\n\n— Näetkös, — hän huusi tälle nykäisten hänen takkinsa liepeestä\nja viitaten poikiinsa päin, — näetkö nuo poikani? Kolme kyyhkystä.\nVäkeviä ja terveitä ja kauniita he ovat! Näetkö heidät tuossa kaikki\nvierekkäin? Nyt, kun Elias on palannut kotiin, olemme kuin neljä\njalopeuraa; ei kärpänenkään rohkene meitä hätyyttää. Minäkin, kuulehan,\nminäkin olen vahva. Älä nyt töllistele minuun noin, Jacu Farre. Muuten\nminä viisi välitän sinusta, kuuletko? Poikani Mattia on oikea käteni,\nja tästälähin Elias on vasen käteni. Ja Pietro taas, minun rakas\nPrededduni. Etkö jo älyä? Hän on kukkanen! Hän on kylvänyt kymmenen\nvakkaa ohraa, kahdeksan vakkaa vehnää ja kaksi vakkaa papuja, niin että\nkun hän menee naimisiin, hänen eukollaan on hyvät päivät. Satoa ei tule\npuuttumaan. Hän on kukkanen, tuo Prededduni. Minun poikieni vertaisia\nei ole Nuorossa.\n\n— Jaa, jaa, — toinen virkkoi melkein valittavalla äänellä.\n\n— Jaa, jaa. Mitä tarkoittaa tuo sinun \"jaa, jaa\"? Laskettelenko tässä\nehkä loruja? Mainitsepa minulle kolme samanlaista kuin minun poikani,\nniin rehellisiä, työteliäitä ja vahvoja poikia. Ovatpa miehiä, nämä\npoikani, ovatpa miehiä!\n\n— Kuka tässä on väittänyt, että he ovat naisia!\n\n— Nainen voit olla itse, senkin ihramaha!\n\nJa näin sanoen ukko Portolu taputti sukulaisensa vatsaa lisäten:\n\n— Niin, juuri sinä, eivätkä minun poikani. Etkö näe heitä, — hän\njatkoi luoden kulmien alta nuoriin miehiin ihailevan katseen. — Etkö\nnäe heitä? Kolme kyyhkyä, sen sanon...\n\nAnnedda muori tuli, lasi toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.\nHän kaasi lasin täyteen ja ojensi sen Farrelle, joka ojensi sen\nkohteliaasti Portolulle.\n\n— Juokaamme, kaikkien terveydeksi! Ja sinä puolisoni, pikku eukkoseni,\nälä enää pelkää mitään. Olemme kuin leijonat, ei kärpänenkään uskalla\nmeihin kajota.\n\n— No, no, — Annedda virkahti.\n\nHän kaatoi Farrelle viiniä ja poistui heidän luotaan. Portolu seurasi\nhäntä katseellaan ja sanoi kosketellen sormellaan oikeaa korvaansa:\n\n— Hän on vähän... tässä näin; ei kuule oikein hyvin, mutta mikä\nnainen! Herttaisen hyvä, tuo eukkoni, täyttää velvollisuutensa. Niin\ntunnollinen ihminen. Hänen vertaistaan...\n\n— Ei ole toista Nuorossa!\n\n— Juuri niin, — Portolu ärjäisi. — Kuuleeko hänen koskaan juoruavan?\nKun Pietro tuo tänne nuoren vaimonsa, ei ole pelkoa, että hänen\nnaisellaan olisi paha olla täällä.\n\nJa seuraavassa tuokiossa hän alkoi kehua tuota nuorta naistakin.\nHän oli ruusu, jalokivi! Neuloi, kehräsi, oli oivallinen emäntä,\nrehellinen, kaunis, hyvä, varakas.\n\n— Sanalla sanoen, — Farre huomautti ivallisesti, — hänen vertaistaan\nei ole Nuorossa.\n\nTällävälin nuoret miehet puhuivat vilkkaasti Eliaksen kanssa, juoden,\nnauraen ja syljeksien. Enimmin nauroi Elias, tuo äsken kotiin palannut,\nmutta hänen naurunsa oli väsynyttä, heikkoa. Hänen kalpeat kasvonsa ja\nkätensä erosivat kaikista noista ruskettuneista käsistä ja kasvoista,\nja hän muistutti mieheksi pukeutunutta naista. Hänen puheeseensa oli\ntullut jotakin erikoista, vierasta; hän puhui hiukan teeskennellen,\npuoleksi kirjakieltä, puoleksi murretta, ja hänen kirouksensa olivat\nkokonaan mantereella opittuja.\n\n— Kuuletko, kuinka isäsi kehuu teitä? — Pietron tuleva lanko sanoi.\n— Hän sanoo, että olette kyyhkyjä, ja todella sinä olet valkoinen kuin\nkyyhkynen, Elias Portolu.\n\n— Mutta kyllä jälleen rusketut, — Mattia huomautti. — Huomenna\nalamme laputtaa karjatarhalle, eikö niin, veliseni?\n\n— Olipa hän vaalea tai tumma, vähät siitä, — Pietro keskeytti.\nJättäkää tuollaiset joutavat lorut ja antakaa hänen jatkaa kertomistaan.\n\n— No niin, — Elias jatkoi heikolla äänellään. — Tuo ylhäinen herra,\nvankikoppi-toverini, oli suuren kaupungin varkaiden johtaja, mikä tuon\nkaupungin nimi olikaan... sitä en enää muista. No niin, olimme samassa\nkopissa, ja hän uskoi minulle kaiken. Se vasta oli varastamista; mitä\novat meillä tehdyt varkaudet siihen verrattuina! Kun meillä esimerkiksi\njoku tarvitsee jotakin, hän varastaa härän ja myö sen. Hänet otetaan\nkiinni ja tuomitaan, eikä tuo härkä riitä korvaamaan asianajajan\nkuluja. Mutta nuo suurvarkaat ovat vallan toista maata. He anastavat\nmiljoonia, piilottavat ne, ja kun sitten pääsevät vankilasta, tulevat\nupporikkaiksi, ajelevat vaunuissa ja huvittelevat. Mitä me Sardinian\naasit olemme heidän rinnallaan?\n\nNuoret miehet kuuntelivat suuresti ihaillen noista merentakaisista\nsuurvarkaista.\n\n— Olipa siellä eräs ylhäinen pappismieskin, — näin Elias jatkoi, —\npohatta, jolla oli säästöjä useita tuhansia liiroja.\n\n— Ylhäinen pappismieskin! — Mattia huudahti ihmetellen.\n\nPietro katseli häntä nauraen tahtoen näyttää siltä, kuin ei tuo puhe\nolisi tehnyt häneen vaikutusta, vaikka hänkin oli hyvin ihmeissään.\n\n— Niin, miksi ei pappismies? Eivätkö papit ehkä ole ihmisiä, niinkuin\nmuutkin. Ja vankilat ovat olemassa ihmisiä varten.\n\n— Mistä syystä hän oli joutunut sinne?\n\n— No... sentähden varmaankin, kun oli tahtonut, että kuningas\nkarkoitettaisiin ja että paavista tehtäisiin kuningas hänen sijalleen.\nMutta toiset taas sanoivat, että hänkin oli vankilassa raha-asioiden\ntähden. Hän oli pitkä mies, hiukset lumivalkeat, ja luki lakkaamatta.\nSiellä oli toinenkin mies, ja tämä kuoli ja jätti vangeille kaikki\nrahat, jotka hänellä oli säästökirjassaan. Minullekin tahdottiin\nantaa viisi liiraa, mutta minäpä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan.\nSardinialainen ei ota vastaan almuja.\n\n— Sinä houkkio! Minä olisin ottanut ne ja juonut itseni humalaan\nvainajan kunniaksi.\n\n— Sellainen on kiellettyä, — Elias huomautti ja vaikeni hetken,\nvaipuneena muistoihinsa.\n\nSitten hän huudahti.\n\n— Sus siunatkoon, kuinka paljon erilaista väkeä siellä oli. Siellä\noli muuan hevosseppä, sardinialainen niinkuin minäkin. Hänet he\nsieppasivat kiinni Cagliarissa samana yönä kuin minutkin. Hän luuli,\nettä hänet päästettäisiin vapaaksi, mutta hänetpä vain vangittiin hänen\nhuomaamattaan.\n\n— Tottapahan sitten huomasi!\n\n— Se on varma se.\n\n— Tuo mies kerskaili, että hänet pian armahdettaisiin, että muka eräs\nministeri oli hänen sukulaisensa ja että hänellä oli toisia sukulaisia\nkuninkaan hovissa, Mutta sensijaan hän jäi vankilaan minun jälkeeni;\nei kukaan hänelle kirjoittanut, ei kukaan lähettänyt hänelle niin\nkolikkoa. _Niissä paikoissa_ kuolee nälkään, jumaliste, jos vain ei ole\nkolikoita. Ja vanginvartiat sitten! — hän huudahti irvistellen, — ne\novat oikeita pyöveleitä. Ne ovat melkein kaikki napolilaisia, ja jos\nnäkevät, että olet kuolemaisillasi, sylkäisevät sinua kasvoihin. Ennen\nlähtöäni sanoin yhdelle heistä: \"Koetapa tulla meidän maillemme, senkin\nkutale, niin väännän niskasi nurin!\"\n\n— Niin, — Mattia virkkoi — koettakoonpa tuo lurjus tulla lähelle\nmeidän laidunmaitamme, niin juotammepa hänelle heraa!\n\n— Hän kyllä kaihtaa tätä loukkua. — Kuka kaihtaa? — ukko Portolu\nkysäisi tullen lähemmä.\n\n— Vanginvartia, joka sylki Eliasta kasvoihin, — Mattia selitti.\n\n— Mitä hittoa! Ei hän sylkenyt kasvoihini: mitä joutavia sinä\nlaskettelet?\n\nKaikki remahtivat nauruun, ja ukko Portolu huusi:\n\n— Sitä ei Elias olisikaan sallinut. Yhdellä nyrkiniskulla hän olisi\niskenyt hampaat suusta tuolta mieheltä. Elias on mies. Me, nähkääs,\nolemme kaikki miehiä, emmekä tuoreesta juustosta tehtyjä nukkeja kuin\nmannermaalaiset, vaikka he ovatkin miesten vanginvartioina.\n\n— Älkää puhuko pötyä! — Elias virkkoi kohauttaen olkapäitään. —\nVanginvartiat ovat lurjuksia. Mutta siellä oli herrojakin! Hienoja\nherroja, jotka ajavat vaunuissa ja joilla vankilaan tullessaan on\nuseita tuhansia liiroja pankissa.\n\nVanha Portolu suuttui, sylkäisi ja sanoi:\n\n— Mihin ne kelpaavat nuo hienot herrat, he ovat pehmeätä juustoa!\nPanehan heidät heittämään paula vikurin hevosen kaulaan, ottamaan\nkiinni sonni tai laukaisemaan pyssy! Sitä ennen he kuolevat kauhuunsa.\nMinun lampaani ovat rohkeampia, jumal'avita.\n\n— Ja kuitenkin... kuitenkin — Elias intti, — jospa näkisitte.\n\n— Mitä sinä olet nähnyt elämästä, — ukko Portolu keskeytti\nylenkatseellisesti. — Sinä et tiedä maailman menosta hölynpölyä. Sinun\nikäisenäsi minäkään en ollut kokenut mitään. Mutta myöhemmin olen\nkokenut ja tiedän, millaisia ovat herrat, millaisia mannermaalaiset ja\nmillaisia sardinialaiset. Sinä olet vasta kuorestaan päässyt kananpoika.\n\n— Kyllä kai kananpoika! — Elias mutisi katkera hymy huulillaan.\n\n— Pikemminkin kukko! — Mattia sanoi.\n\nJa Farre virkkoi ovelasti:\n\n— Ei, linnunpoika.\n\n— Häkistään karannut! — toiset huusivat nauraen.\n\nKeskustelu kävi yleiseksi. Elias kertoi edelleen enemmän tai vähemmän\ntarkkoja muistojaan henkilöistä ja paikoista, joista oli eronnut,\ntoiset tekivät huomautuksiaan ja nauroivat. Annedda muori kuunteli\nniinikään keveä hymy levollisilla kasvoillaan, mutta ei kyennyt,\nhuonokuuloinen kun oli, erottamaan kaikkia Eliaksen sanoja. Mutta\nFarre, joka istui hänen vieressään, pani päänsä hänen korvansa juureen\nja toisti äänekkäästi kotiin palanneen kertomukset. Tällä aikaa saapui\nuutta väkeä, tuttavia, naapureita, sukulaisia. He menivät Eliaksen luo,\nmonet suutelivat häntä, ja kaikki toivottivat:\n\n— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen!\n\n— Jumala sen suokoon! — Elias vastasi nykäisten lakin alemmaksi\notsalleen.\n\nJa Annedda muori kaatoi viiniä laseihin. Ennen pitkää keittiö oli\ntäynnä väkeä. Ukko Portolu huusi lakkaamatta kuuluttaen kaikille,\nettä hänen poikansa olivat kolme kyyhkyä. Ja hän olisi tahtonut kauan\nlörpötellä kaikkien kanssa, mutta Pietron teki kovasti mieli näyttää\nmorsiamensa Eliakselle, ja hän kehoitti kehoittamalla tätä lähtemään\ntuvasta hänen kanssaan.\n\n— Tule hengittämään raitista ilmaa, — hän sanoi. Tämä miesparka on\nollut tarpeeksi kauan teljettynä sisälle, jotta hennoisitte pitää häntä\ntäällä koko iltaa.\n\n— Kyllä hän pian saa tarpeekseen raittiista ilmasta, — eräs\nsukulainen huomautti.\n\n— Hänen tyttömäiset kasvonsa kyllä pian muuttuvat mustiksi kuin ruuti.\n\n— Niin luulen minäkin, — Elias huudahti ja siveli käsillään kasvojaan\nhäveten niiden kalpeutta.\n\nMutta lopulta Pietron onnistui saada muut suostumaan, ja veljekset\nolivat lähdössä ulos, kun Pietron tuleva anoppi astui sisälle. Hän oli\npitkä, laiha ja jäykkä leski, mullanväristen kasvojen ympärillä musta\npäähineside.\n\n— Poikani! — leski huudahti mahtipontisesti ja työntyi avosylin\nEliasta kohti. — Älköön Herra sataan vuoteen lähettäkö toista\nsellaista onnettomuutta!\n\n— Sitä hartaasti toivokaamme!\n\nAnnedda lähestyi kiireisesti Pietron tulevaa anoppia sanoakseen hänelle\njotakin kohteliasta, mutta vanha Portolu ehätti edelle ja otti tämän\nurakalleen, tarttui hänen käsiinsä ja pudisti häntä rajusti.\n\n— Näetkö hänet? — hän huusi tulijalle vasten kasvoja — näetkö hänet,\nArrita Scada? Kyyhky on palannut pesäänsä. Kuka voi nyt käydä meihin\nkäsiksi? Niin, sanohan, Arrita Scada...\n\nEihän leski voinut mainita ketään.\n\n— Antakaa hänen vain lörpötellä, — Pietro huudahti kääntyen lesken\npuoleen. — Hän on iloinen tänään.\n\n— Onhan hänellä siihen aihetta.\n\n— Totta kai olen iloinen. Etkö näe kyyhkyä? Hän on palannut pesään.\nHän on valkoinen kuin lilja. Ja osaapa hän nyt kertoa hauskoja juttuja.\nArrita Scada, kuulitko? Meidän perheeseemme kuuluu oikeita miehiä. Ja\nsano tyttärellesi, että hän menee vaimoksi kukkaselle, eikä millekään\nsaastaiselle elukalle.\n\n— Sehän on selvä se.\n\n— Vai onko selvä? Mutta luulet kenties silti, että tyttäresi täytyy\ntehdä meillä työtä kuin piika? Mitä vielä. Täällä hän saa elää kuin\nherrasväen neiti. Ja täällä hän saa leipää, viiniä, vehnästä, ohraa,\npapuja, öljyä, kuikkia Jumalan hyviä lahjoja. Näetkö tuon oven? — hän\nsitten huusi kääntäen Arritan keittiön perällä olevaan pieneen oveen\npäin. — Näetkö tuon? No niin. Tiedätkö mitä on sen oven takana? Siellä\non juustoa sadan skuudon arvosta. Ja muuta hyvää vielä.\n\n— No, lopettakaa jo, — Pietro sanoi harmissaan.\n\n— Eikä Maddalena mene vaimoksi Pietrolle meidän juustomme vuoksi,\nElias huomautti.\n\n— Poikaseni, sydänkäpyseni, kaikki on hyvää olemassa tässä maailmassa,\n— Arrita lausuili.\n\n— No, lopettakaa jo, — Pietro toisti.\n\nKun Annedda huomasi, ettei hänelle annettu suunvuoroa, hän alkoi\nkeittää kahvia poikansa tulevalle anopille.\n\nJa heti kun oli joutunut hänen kanssaan kahden hän virkahti:\n\n— Mieheni on liiaksi kiintynyt maalliseen hyvään. Hän ei ajattele,\nettä Herra on antanut meille kaikki lahjansa ilman meidän ansiotamme ja\nettä Herra voi ottaa ne meiltä pois minä hetkenä tahansa.\n\n— Annedda hyvä, kaikki miehet ovat sellaisia, — toinen huomautti\nlohduttaakseen häntä. — He eivät ajattele muuta kuin maallisia\nasioita. Tehkööt mielensä mukaan. Mutta mitä siinä teetkään? Älä\nvaivaudu minun tähteni. Tulin tänne vain hetkeksi ja lähden oitis taas.\nNäen, että Elias voi hyvin ja on valkoinen kuin tyttö. Jumala häntä\nsiunatkoon.\n\n— Niin, hän näyttää voivan hyvin, Herran kiitos. Hän on saanut kärsiä\nniin paljon, poika parka!\n\n— Toivokaamme, että kaikki nyt on ohi. Hän ei varmaankaan palaa\nhuonojen toverien seuraan. Sillä nuo huonot toverit olivat syynä hänen\nonnettomuuteensa.\n\n— Jumala sinua siunatkoon, rakas Arrita Scada. Sinun sanasi ovat\nkultaa. Mutta mistä juuri puhuimmekaan? Niin, miehet eivät ajattele\nmuuta kuin tämän maailman asioita. Jos he vähänkään ajattelisivat\ntoista elämää, heidän tiensä olisi suorempi tässä maailmassa. He\nluulevat, ettei tämä maallinen elämä koskaan lopu. Sensijaan tämä elämä\non lyhyt, lopen lyhyt. Kärsimme tässä maailmassa. Eläkäämme niin, että\ntämä täällä sisällä — hän kosketteli poveaan — voi olla levollinen\neikä soimaa meitä mistään — kävi sitten miten kävi. Panehan kuppiisi\nsokeria, Arrita; älä juo kahviasi noin kitkeränä.\n\n— Se maistuu hyvältä näin; en pidä imelästä.\n\n— Hyvä. Sanoin juuri, että riittää, kun on hyvä omatunto. Miehet vain\neivät välitä siitä. Heistä on pääasia, että sato on hyvä, että tulee\npaljon juustoa, paljon vehnää, paljon oliiveja. He eivät näy tietävän,\nettä elämä on kovin lyhyt, että kaikki tässä maailmassa katoaa niin\npian. Annahan tänne kuppisi. Älä huoli vaivautua. Lusikka vain putosi.\nMene, Arrita Scada, meren rannalle ja laske kaikki sannanjyvät. Kun\nolet laskenut ne, niin tiedät, etteivät ne ole mitään verrattuina\niäisyyden vuosiin. Meidän vuotemme taas, vuodet, jotka elämme tässä\nmaailmassa, mahtuvat lapsen pivoon. Tätä sanon yhä Berte Portolulle ja\nkaikille pojilleni. Mutta he ovat liiaksi kiintyneet maailmaan.\n\n— He ovat nuoria, hyvä Annedda, on otettava huomioon, että he ovat\nnuoria. Muutoin saat nähdä, että Elias on tullut järkeväksi; hän\non vakava, hyvin vakava. Hän on saanut ankaran opetuksen, ja se on\nhyödyksi hänelle koko elinajaksi.\n\n— Suokoon sen Valverden Pyhä Neitsyt. Elias on hyväsydäminen nuori\nmies. Poikana hän käyttäytyi siivosti kuin tyttö. Hän ei päästänyt\nsuustaan ainoaakaan kirousta, ei pahaa sanaa. Kuka olisi aavistanut,\nettä juuri hän saisi minut vuodattamaan niin paljon kyyneliä?\n\n— No mutta nythän kaikki on ohi. Nyt sinun poikasi todella näyttävät\nkyyhkyiltä, niinkuin miehesi Berte sanoo. Kunhan he vain keskenään\nelävät sovussa ja veljellisessä rakkaudessa...\n\n— Mitä siihen tulee, ei tarvitse olla huolissaan, rakas ystävä! —\nAnnedda muori virkkoi hymyillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltaruoan jälkeen Annedda vihdoin sai tilaisuuden istua kahden kesken\nEliaksen kanssa viileällä pihamaalla. Portti oli auki, tie tyhjä. Yö\noli hiljainen, kuulakka taivas täynnä kirkkaita tähtiä. Puutarhojen,\nmaantien takaa kuului laitumella käyvien lampaiden hopeanheleitä\ntiukuja. Ilman täytti väkevä nuoren heinän tuoksu. Elias hengitti\ntätä tuoksua, tätä puhdasta ilmaa, sieraimet paisuen, ruumis täynnä\nluonnonihmisen alkuperäistä hekumaa. Hän tunsi veren virtaavan kuumana\nsuonissaan ja päänsä miellyttävän raskaaksi. Hän oli juonut viiniä ja\ntunsi itsensä onnelliseksi.\n\n— Kävimme Pietron morsianta tervehtimässä, — Elias sanoi äänessä\nomituinen sävy, — hän on sangen soma tyttö.\n\n— Niin, hän on tummaverinen, mutta sievä. Lisäksi hän on sangen viisas\ntyttö.\n\n— Hänen äitinsä tuntuu minusta hiukan kerskailevalta. Jos hänellä\non soldo, hän käyttäytyy kuin se olisi skuudo. Mutta tytär näyttää\nvaatimattomalta.\n\n— Näetkös, Arrita Scada on hyvää sukua, ja hän on siitä ylpeä.\nMuutoin, — Annedda jatkoi siirtyen lempiaiheeseensa, — en käsitä,\nmitä hyödyttää kerskailu ja ylpeys. Jumala sanoi: kolme ominaisuutta\nihmisellä tulee olla, rakkaus, armeliaisuus, nöyryys. Mitä hyötyä on\nintohimoista? Sinä, poikani, olet nyt saanut kokea elämää. Mitä siitä\narvelet?\n\nElias huokasi syvään ja nosti kasvonsa taivasta kohti.\n\n— Olette oikeassa, minä olen kokenut elämää. En tahdo sanoa, että\nolisin ansainnut minua kohdanneen onnettomuuden, sillä tiedättehän,\nettä olin syytön. Mutta minun piti käydä kärsimyksen koulua. Olin huono\npoika, ja Jumala on minua rangaissut, on tehnyt minut vanhaksi ennen\naikojani. Huonot toverit olivat houkutelleet minut harhateille, ja\nsentähden, että seurustelin huonojen toverien kanssa, minut temmattiin\ntähän onnettomuuteen.\n\n— Eivätkä nuo toverit sillä aikaa kuin sinä kärsit edes tiedustelleet\noloasi. Aikaisemmin, kun olit vapaana, he eivät ollenkaan poistuneet\ntuon portin äärestä: Missä Elias on, missä Elias on? — Elias, ja yhä\nvain Elias. Ja sitten he menivät matkoihinsa, ja jos tulivat vastaan\ntiellä, vetivät lakin alas otsalle, jotta me emme olisi tunteneet heitä.\n\n— Niin, niin, äiti rakas! Nyt on kaikki ohi; nyt alkaa uusi elämä\n— Elias virkkoi jälleen huoaten. — Nyt en huoli kenestäkään muusta\nkuin omaisistani: teistä, isästä, veljistä. Uskokaa, että saan teidät\nunhottamaan kaiken, mikä on mennyttä. Palvelen teitä kuin renki, olen\nteille kuuliainen, ja tunnen itseni silloin kuin uudestisyntyneeksi.\n\nAnnedda muori tunsi ilonkyynelten kohoavan silmiinsä, ja kun hänestä\nnäytti, että Eliaskin liiaksi heltyi, hän käänsi puheen toiselle\ntolalle.\n\n— Olitko koko ajan terve? — hän kysyi. — Olet kovasti laihtunut.\n\n— Eipä sitä voinut välttää. _Sellaisessa paikassa_ laihtuu olematta\nsairas. Työttömänä oleminen lamauttaa enemmän kuin kovinkaan rasitus.\n\n— Ettekö tehneet siellä ollenkaan työtä?\n\n— Jonkinverran: joutavia käsitöitä, kenkien korjausta ja naisten\naskareita. Aika käy hirveän pitkäksi. Minuutti tuntuu vuodelta. Se on\nkauheaa, äiti rakas.\n\nHe istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan\nnäitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa\nhänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan,\ntuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä\nmuistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen\nsieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä\nkarjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa\nvietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä\näitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä,\nkotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä\nolivat menneet hukkaan vankilassa.\n\n— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en\njaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuin _he_ olisivat taittaneet selkäni.\nEn silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli\nkauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. \"Pyhä Fransiskus\",\n— sanoin silloin, \"auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi\ntyökseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle\nvahakynttilän\".\n\n— Suloinen Pyhä Fransiskus! — Annedda huudahti pannen ristiin\nkätensä, — totisesti lähdemme sinne, poikani. Jumala sinua\nsiunatkoon, tuletpa taas vahvaksi, se on varma. Lähdemme viettämään\n_novena-juhlaa_. San Francesco kirkkoon, ja Pietro tulee myös, tuoden\nmorsiamensa tarakassa hevosen selässä.\n\n— Milloin Pietro viettää häitä?\n\n— Elonkorjuun jälkeen.\n\n— Asettuvatko he tänne asumaan?\n\n— Ainakin aluksi. Minä alan vanheta ja tarvitsen apua. Niin kauan kuin\nelän, tahdon, että me kaikki pysymme yhdessä; sitten kun palaan Herran\nhelmaan, jokainen teistä voi kulkea omia teitään. Sinäkin kerran otat\nitsellesi vaimon.\n\n— Kukapa minusta välittäisi, — Elias virkkoi katkerasti.\n\n— Miksi puhut niin, Elias? Kukako sinusta välittäisi? Joku kelpo\ntyttö tietysti. Jos muutat elämäsi ja elät rehellisesti jumalanpelossa\nja työssä, ei onni sinua pakene. En nyt sano, että sinun pitäisi\ntavoitella rikasta tyttöä, mutta kunniallisen tytön saat varmasti.\nJumala on säätänyt avion pyhäksi miehen ja naisen väliseksi liitoksi,\neikä liitoksi rikkaan ja rikkaan tai köyhän ja köyhän välillä.\n\n— No niin, — Elias sanoi nauraen. Älkäämme nyt enää puhuko siitä!\nVasta tänäänhän tulin kotiin, ja nyt jo puhumme naimisestani. Puhumme\nsiitä toiste, olenhan vasta kaksikymmenkolmevuotias, niin että minulla\nvielä on aikaa. Mutta olette väsynyt, äiti rakas. Menkää jo levolle!\n\n— Olet oikeassa, mutta mene levolle sinäkin, Elias. Yöilma voisi olla\nsinulle vahingoksi.\n\n— Vahingollinen? — hän virkkoi, — avaten suunsa ja vetäen syvään\nhenkeä. — Kuinka se voisi olla minulle vahingollinen? Ettekö näe, että\nse antaa minulle jälleen elämän? Menkää nyt vain, minäkin tulen kohta\nsisälle.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään\nmaassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan\npieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen\nkaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä,\nmelkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle\npuhunut, ja ajatteli:\n\n— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen\ntänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän\nnäkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen.\nMutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen\npaljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen\nryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen\nheikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa\nminut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan... Ei, mutta alkaa olla\nkosteaa, on parasta mennä sisälle.\n\nSilti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä\nkuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja\ntuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä\nraskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin\ntuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän\nnäki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut\nlaidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita,\nmutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin\nhänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi\nhänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta.\nHän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän\noli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansa _siellä kaukana_,\nja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset\nunikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui,\nettä nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta\nympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden\nperästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle,\njoita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea\njättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui\nhitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet\nheti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka\nvartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei\nkukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen\ntuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota\nkenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.\n\nHänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä \"Metsän\nisäksi\", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.\n\n— Minne menet? — hän kysyi Eliakselta.\n\n— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt,\n\"Metsän isä\" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää\nmihinkään.\n\n— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea\npapiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.\n\n— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaa _siellä_, — Elias huusi.\n\nHän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.\n\n— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen\njollakin lailla kipeäksi.\n\nHän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat\nraskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka\noli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen\npieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla\npöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi\nvastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.\n\nHän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun,\nmutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui\nsamanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata\nhäntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat,\nläheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä,\nmutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies\nseisoi aitauksessa kiinni.\n\nElias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella,\nkertoen useita seikkoja _sieltä_. Muun muassa hän sanoi:\n\n— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja\nehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle\nkerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja\nettä sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten\njatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka\ntoinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja\npiinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän\nkuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä\nsekä latinaksi että italiaksi.\n\n— Oletpa siis aika viisas mies.\n\n— En sentään niin viisas kuin te. Mutta pelkään Jumalaa.\n\n— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukko\nMartinu huomautti.\n\nTässä uni kävi sekavaksi ja sulautui toisiin yhtä kummallisiin uniin.\n\n\n\n\nII\n\n\nVaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen\nkanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin,\nmissä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.\n\nUkko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro\nmaanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan\nEliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu\nlieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat\nkirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena,\njoka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta\nainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina\nkaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua,\npysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.\n\nJos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat\nkarabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi\nkunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.\n\n— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää\nvain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli?\nLuuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme\nkunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.\n\nKarabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat\nhymyillä.\n\n— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö\nminun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen,\njos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on\nukko Portolulla.\n\nLopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti\nkuuluisa viinikarahvi kädessään.\n\n— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja\nsutkikoon teitä oikeus...\n\n— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa\ntilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa\nhe sutkisivat itseään.\n\n— Ha, ha, haa! —\n\n— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin,\nMattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan\nkasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä\nnuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä\npunaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä\nsaanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän,\nkuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.\n\n— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat\nnauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää,\nkuohuvaa ja tuoksuvaa.\n\nUkko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän\nhartioilleen.\n\n— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta... annan sille palttua!\nJos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin\nmitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle\nja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme\nkukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään\ntekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä\non kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja\nvariksille.\n\n— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo\nliioittelulta, isä hyvä.\n\n— Anna hänen vain puhua... Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän\nkerskailuun.\n\n— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista,\nolethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt\nryyppäämään, ja me olemme miehiä.\n\n— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti,\nääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita\ntoisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta —\nhitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette\nedusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko\nPortolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki\nvoi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia.\nMutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos\njoudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa\nhunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte\nhyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne\n— ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä\nolemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua...\n\nMolemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa\nhe todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien\nheikkouksilta.\n\nEliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa,\njoiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen\nonnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta\nheitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla\nhäntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda\ntarjosi heille juotavaa.\n\n— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. —\nTäytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille\nanteeksi!\n\n— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii\nmeiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.\n\n— Jumala sinua siunatkoon, Elias, sanoitpa suuren totuuden.\n\nKuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan\nJumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa\nmustaa kirjaa, jonka oli tuonut _sieltä_.\n\n— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen\nmielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.\n\nÄiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle\nannettua lupausta.\n\nSan Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen\nrakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä\nlupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet\nvapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan\njälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan\nohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien\naikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.\n\nJoitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien\nvetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien\nja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen\nlupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut\nmajat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda\nlähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen\njälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden\nleipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä\nleivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville\nlammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen\nharrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia\ntuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa\nkerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja\nlampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen\nlaitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli\nleipää.\n\n— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta\njuhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani\npyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä\npäivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään\nFransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt\nJumalan haltuun.\n\nTällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi\nerityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja\nhunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi\nhellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan\nja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla\ntuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät,\nsyvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään\navaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.\n\nVihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki\noli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä\ntäällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita,\njoiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.\n\nAnnedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneen\n_Rosario-kirkkoon_. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies\ntuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta\ntehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen\nhankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä\ntulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa.\nEliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen\njalkojen kohdalta.\n\nKohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen\nNuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti\nkauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja\npyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan\ntakana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria,\nrattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin\npuolin tietä.\n\nOli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat\nsiintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle.\nKorkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle\nkallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia\nlamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen\ntaivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden,\nkinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso\naukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä,\njotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä\nmatalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja\npäivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.\n\nMutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot,\njotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset\nratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään\ntaaksepäin ottaen \"virkistävän kulauksen\" hiotuista pulloista.\nSiinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat\ntuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti\nkiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan\npäästellen hurjia ilohuutoja.\n\nElias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan\nväristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi\ntaas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle... Mutta\nAnnedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen,\nminkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan,\nvaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa\npöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.\n\nViimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet\npilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä,\nja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana,\nja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten.\nVuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin\nkeskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä\nkaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa.\nSitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot,\netäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen,\ntuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.\n\nKun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki\npysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet\nottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli\nmatkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan...\nKirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä\nvihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.\n\nLyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja\nAnnedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin\npäämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä,\nmetsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.\n\nTaas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit\nja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja\nkivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma\non väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta!\nPäämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat,\njoita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko\nnäyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena\nkohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.\n\nAlempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien\ntungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä\ntomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit,\nmuutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet\nja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen\niloinen kaiku häipyi avaruuteen.\n\nElias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon\naurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä\nväsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui.\nPääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta\nelämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun.\nTuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten\nvalloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja\nkuisteilta raikui huutoja ja naurua.\n\nElias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä,\nsitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti\nhartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun\nperheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon\nperustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka\nnimenä on _cumbissia_, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on\nrosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä\ntoisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja,\njotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.\n\nAnnedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle\n_cumbissian_ perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen\npaljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka\nolivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet\njälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.\n\nPriori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea,\nanasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli\nlukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi\nkaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa.\nPienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi\nkirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon\npienokainen heti asetettiin.\n\nPortolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet\npaikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia\nsisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun\nja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja\npunaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän\nlaski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän\nlähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi\nlapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat\nystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni\nriisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle\naholle laitumelle.\n\nVilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori\nmeni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka\nlattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka\nherätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli\nkirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja\nalkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse\nrukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen\npoikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa.\nKuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet\npiirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika,\noli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta,\njonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli\nnäky, joka tunki Anneddan sydämeen.\n\n— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni\nsinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli\npoikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät\nhe liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.\n\nVähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut\npaikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka,\ntuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli\nja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän\nmuotilauluja.\n\nHevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea\nprioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja,\njoissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä\nalkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa.\nLampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti,\njuotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia\nPyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.\n\nHauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä,\njoka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää,\nmelkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän\nlumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt!\nSarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu,\nmastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat\nyksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen\njuhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —\n\nRyhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt\nkertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän\nsoinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän\ntiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.\n\nElias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin,\nonnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen\nmaailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia\nmelkein liikutettuna.\n\nHän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi\nystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan\nelämästä, unhottamaan, huvittelemaan.\n\n— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme,\nviheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille\nelämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä\ntekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan,\nystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme\nkunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli\npappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria\nPorcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt\noikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää,\nettä muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni.\n'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä\nhäpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle\nmitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'.\n'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu\nMaria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille,\nJacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä,\njos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa\npappismiehelle?' 'Se, se, se... tästä saatte', — näin sanoen pappi\nPorcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä\nkalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun\nlupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.\n\nJa hän alkoi hyräillä:\n\n    Lempi leikkiä on,\n    Lempi leikkiä on.\n    Leikkiä vain:\n    Heila vaihtuvi ain'!\n\n— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli\nhänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä\npuhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa,\nnauttia ja huvitella.\n\nMelkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu\nEliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään\nkorkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit\nsiintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa\nvastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita\nkierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta\ntaululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen\ntoisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla\nvähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja,\ntarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.\n\nTämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja\njoskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia\ntai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.\n\nJuhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien\nmastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä,\nmiten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään\nvanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan\neräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka\nosui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.\n\nElias hypähti pystyyn ja huusi:\n\n— Tämä on veljeni Pietron vihellys.\n\n— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin\nnäette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.\n\n— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin.\nTäytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.\n\n— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät\nkohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä\nsukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.\n\n— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on\ntäysi syy lähteä.\n\nElias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta,\nsitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:\n\n    Lempi leikkiä on,\n    Lempi leikkiä on.\n    Leikkiä vain:\n    Heila vaihtuvi ain.\n\nHe poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti\npuiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys\ntoistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt.\nKaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja\nheidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi\npistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni,\nkun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui\nymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä\neikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja\nhänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien\nalla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen\nnäkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä-\nja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron\nkarkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä\nsulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat\nsilmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä\nkatsoen suorastaan lumoavat.\n\n— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo\nnyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.\n\n— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. —\nTerve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille.\nJumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hän\nesiintyy housuissa.\n\n— Mitä sanotte tähän, herra kappalainen?\n\n— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi\nvähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja\nlasketteli hänelle kohteliaisuuksia.\n\n— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu\non hirveän vaarallinen naisille.\n\n— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en\npelkää ketään.\n\nJa ukko Portolu rauhoitti:\n\n— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä\nolen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksi\n_leppa_. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti\nkantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.\n\n— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka.\n_Allargaribus_.\n\nPappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään\npelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.\n\n— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä,\n— tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen\nkyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti,\nkyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta\nkultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.\n\nUkko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon,\nhellyyttä uhkuvan katseen.\n\n— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, —\nkappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.\n\n— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole\nmies, ei edes pappi.\n\nMajassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja\nmakeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään\n_cumbissiaan_ nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten,\nhuutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan.\nUkko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa\nlammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.\n\n— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain,\nmiten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.\n\n— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on\nharmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?\n\n— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua,\nsaat tuntea miltä _leppani_ kärki maistuu.\n\nPappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin\nja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja\nhän lauloi:\n\n    Purressani keinuelen.\n    Sikaria tupruttelen.\n    Lasiani kilistelen,\n    Kieltoviinaa ryypiskelen.\n\nHi, hi, hii, — naiset nauroivat.\n\nElias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista,\njoita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin\nkulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän\nkohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui\nhäntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui\nhänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan\nraukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun\nkatsoi naiseen.\n\nÄänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset\n— kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi\nkuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen.\nMutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta\ntilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.\n\n— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.\n\n— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein\näreästi.\n\n— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias?\nEtkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.\n\n— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.\n\n— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä\npitäisi. Miten onkaan sen asian laita?\n\n— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on\nniin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.\n\nPietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet\nkohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät\npahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis\nnytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään\nmorsiamensa luo.\n\n— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen.\nEntä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun\nkatselen häntä.\n\nHän viipyi ulkona koko illan.\n\n— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen\nlevottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene\netsimään häntä, Pietro.\n\nMutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta\npuhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka\nei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta\nkäyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei\nsilti hievahtanut paikaltaan. —\n\n— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen\nlähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.\n\nBerte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon\npuuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut\npaistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.\n\n— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna\nminun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.\n\n— Onhan karitsa jo tarpeeksi paistunut, Berte; mene etsimään poikaasi.\n\n— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä\ntällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte\nPortolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella,\nsiinä he tekevät oikein.\n\nMutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun\nElias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa\nhehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä,\nAnnedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä,\nettä Elias oli hiukan päihtynyt.\n\nMutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja\nhänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena.\nMiksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon\nsen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi\nhän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin;\nen saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen\ntuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan\nhäntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, —\nsinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.\n\n— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison\nkattilan ääressä.\n\nElias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti.\nTyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen\nsydämensä olisi menehtynyt.\n\nMajan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän\nlaski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin\nsurumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis,\nBerte Portolu kutsui Eliasta.\n\n— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein\nnainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.\n\n— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole\npyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en\nsuostuisi siihen... Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu\nnoutaa sinut väkisin.\n\nElias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä\njuomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.\n\n— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä\nystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme\nsinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja\npalaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.\n\n— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se\nsinua liikuttaa?\n\n— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän\nkääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt\nhuomiotaan kehenkään muuhun.\n\nElias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin\nlieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa,\nkuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan\nja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän\nsentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:\n\n— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua,\nauta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.\n\nIsosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun,\nhuudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun\nvihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän\ntunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty\nviidakon kolkkoon yksinäisyyteen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan\n\"heimon\" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron\nviereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja\noli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti\nlevittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan.\nSiitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot,\nsatula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy.\nElias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä\nMaddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja\nPortolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota\nnaista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.\n\n— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. —\nVaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En\ntahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma,\nriistäisin hänet, vaikka täytyisi palata _sinne_. Mutta hän on sinun,\nnuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin\nPaolinaa, priorin tytärtä.\n\n— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä\nhyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin.\nElinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen\ntähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen\nhullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät\nmieheltä järjen. Parasta nukkua...\n\nMutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö,\nja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta,\njoka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle\nauringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät\njo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis,\nhiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.\n\n— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. —\nKatsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha.\nAntakaa hänelle joutuin kahvia.\n\n— Voitko pahoin, poikani?\n\n— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä,\nkaraisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on\nvesikiulu?\n\nHän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli\nhäntä ja nauroi.\n\n— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden,\nettä heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana.\nNo niin, onhan viini miesten juomaa.\n\n— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo\noli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty\nnukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat\nmaassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.\n\n— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön\nvain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää\nminut rauhaan.\n\n— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. —\nSe johtuu kai siitä, että minä olen täällä.\n\n— Niin, juuri sentähden, että sinä olet täällä.\n\n— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan,\n— tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma\npoikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön\nsyyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla\ntuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että\nBerte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää\ntalon ilolla.\n\nElias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä\nhänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan\nheidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus,\njohon hän ei voisi alistua.\n\n— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole\niloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos\npahoitamme häntä.\n\n— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! —\nhän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta,\nkukoistava Paolina.\n\nTämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana\npäivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon\nväkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua\npitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden\nlomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia,\njoiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen\nhuivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut\nja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla\nkoristetut rukousnauhat.\n\nTulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja\nPietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet\nnuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat,\ntanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin,\nettä hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia\nilohuutoja, pitkiä _uoih-kurkkuääniä_, jotka muistuttivat hurjan\nsoturin sotahuutoa.\n\nMaddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden\nkestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja\nsanoi puoliääneen Anneddalle;\n\n— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa\npunoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!\n\nAnnedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan\nsydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon\nrukoilemaan:\n\n— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas\nsydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo\nja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän\ntuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta.\nOle meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni,\nauta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti\npaheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus,\npikku veliseni, osoita minulle tämä armo!\n\nIso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan,\njoka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan\nAnneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi\nsaamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat,\ntoiset taas pilkkasivat häntä.\n\nElias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan\ntuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja\npuhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla\nkuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.\n\nKaikki nauroivat.\n\n— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te\nelukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen\nvaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda\nteille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette\nnälkään.\n\n— Minutkin, veliseni? Pietro huusi.\n\n— Niin, sinutkin. Ja Maddalena:\n\n— Entä minut?\n\n— Sinutkin, — Elias huusi raivokkaasti. Miksikä ei sinua? Senkö\ntähden, että olet nainen? Minä en tässä suhteessa tee eroa miesten ja\nnaisten välillä, naisia ylenkatson enemmänkin kuin miehiä.\n\n— Tämä kaikki ei kuulu asiaan, sanoi ukko Portolu, joka tarkkaavasti\noli kuunnellut Eliaksen sanoja. Palatkaamme itse asiaan. Sinä siis aiot\npapiksi?\n\n— Siltä tuntuu! — Elias huudahti kaataen lasiinsa viiniä. Kaatakaa\nlaseihin, juokaamme.\n\n— Hissuksiin! — Portolu huomautti keskellä yleistä hilpeyttä.\nPuhukaamme järkevästi ennenkuin juomme.\n\n— Se, joka ei juo, ei ole mies, isä rakas, — Pietro sanoi toistaen\nlauseen, jonka moneen kertaan oli kuullut isänsä suusta. Tämä suuttui\ntoden teolla ja kirkaisi:\n\n— Eläimetkin ajattelevat järkevästi, sinä kirottu nulikka. Kunnioita\nisääsi ja ole iloinen näiden ystävien ja tämän kyyhkyn läsnäolosta,\nmuuten annan sinulle yhtä monta korvapuustia kuin sinulla on hiuksia\npäässä.\n\n— No, no, ukko Portolu. Tämä on jo liikaa. Puhua moista\nsulhasmiehelle! — Maddalenani, olen mennyttä miestä, jollet sinä auta\nminua, — Pietro huudahti nauraen.\n\n— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän\ntaas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan.\nMutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä\nkukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen\nkummallista tuumaansa.\n\nSeurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen\noli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi\nnoudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena\noikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli\nympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen\nkorvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja\nhymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella\nollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen\nja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja\nmenestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen\ntuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon.\nAnnedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.\n\nHän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään\npyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo\nyö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen\nvärähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva\nnäytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui\nja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa\nkohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa\npappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin\nlahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi\noli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.\n\nSiinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan\nkirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen\nluokseen ja istuutui hänen viereensä.\n\n— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin\nheti, että olitte täällä.\n\n— Tulen tuossa tuokiossa.\n\n— Minäkin jään tänne hetkeksi.\n\nHe vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista\nlaulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä\nsäesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja\ntämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön\njuhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman\noudoilla unelmilla.\n\nMaddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli\ntuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän\nei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro\nloivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja\nAnnedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta,\nettä Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.\n\nMutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli\nkirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se\nmies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä\npolvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja\nalkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun\nhäilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan\nhohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin\nsilmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa\ntakomista.\n\nMolemmat naiset katselivat henkeänsä pidättäen, ja Annedda tunsi\nitsensä melkein iloiseksi poikansa surusta.\n\n— Hän katuu päihtymystään, — hän ajatteli, — ehkä poikani\ntekee hyviä päätöksiä. Ollos siunattu Pyhä Fransiskus, pikku San\nFransiskukseni!\n\nSitten hän sanoi nöyrästi Maddalenalle, vetäen häntä pois kirkosta:\n\n— Tule, lähtekäämme, hän voisi huomata meidät ja hävetä.\n\n— Mikä Eliaksen on? — Maddalena kysyi levottomana.\n\n— Hän katuu moitittavaa käytöstään; hän on hyvin jumalinen, tuo\npoikani.\n\n— Niinkö?\n\n— Joskus hän on raju, mutta hän on nuori mies, joka kuuntelee\nomantuntonsa ääntä.\n\n— Niinkö?\n\n— Niin, varmasti, hänellä on herkkä omatunto. Hän saattaa joutua\nkiusaukseen, sillä tiedäthän, että pahahenki aina vaanii meitä. Mutta\nElias kykenee sitä vastustamaan ja kuolisi mieluummin kuin tekisi\nkuolemansynnin. Joskus kiusaus saa hänet valtaansa pienissä seikoissa,\nniinkuin tänään. Näithän, kuinka hän joi itsensä humalaan ja puhui\nrumasti. Mutta jäljestäpäin hän katkerasti katuu.\n\nNiinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi\nhän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.\n\nHe kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro\nja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja\nlyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista\nvakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.\n\n— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän\nsinulle jotakin?\n\n— En ole tavannut häntä.\n\n— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse\nkiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.\n\n— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän\nei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.\n\n— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? —\nPietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.\n\n— Jätä minut! Maddalena tiuskaisi. — Mene pelaamaan korttia.\n\n— En mene, jään tänne luoksesi, Maddalena.\n\n— Mene.\n\n— En.\n\n— Setä Portolu, sanokaa pojallenne, että hän tulee takaisin pelaamaan.\n\n— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö\nminun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?\n\nPietro palasi paikalleen.\n\n— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku\nhuomautti.\n\nMaddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset\nloitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät\nsurumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää\nkohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat\npensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista\nvoimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen,\nikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi\nhänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin\nusviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan\nsilmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin\nkuristi kokoon hänen kaulansa.\n\nHän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen\nja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias\nkatosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.\n\nElias oli sisimmässään antanut veljelleen lupauksen:\n\n— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän\nheittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.\n\nKun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja\nsen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen\njuureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka\nsinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat\nja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta\npapiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan\nmukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli\najatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.\n\nHän lähti katsomaan hevosia, jotka rauhallisesti kävivät laitumella\nkuutamossa. Hän juotti ne ja palasi kirkolle.\n\n— Huomenna lähdemme kotia, — hän ajatteli. Ylihuomenna ollaan\nlaidunmailla. Jään useaksi kuukaudeksi maalle isäni ja tuon kiltin\nMattian kanssa, tuttujen paimenten seuraan. Mikä ihana elämä! Kun olen\nsiellä yksin, kaikki nämä päivät, kaikki nämä mielettömät haaveet\ntuntuvat unelta. Ovathan juhlat hauskoja ja pyhimykset hyviä, mutta\nviini, ihmiset ja huvittelu kuumentavat veren, ja jos ei ole oikein\njärkevä, voi tehdä suuria tyhmyyksiä ja joutua kiusaukseen. No niin,\nnyt menen nukkumaan, sillä enhän viime yönä ummistanut silmääni.\nSitten huomenna lähdetään täältä, ja ylihuomenna olen kaukana kotoa.\nKas, Elias Portolu, pelkäsitkö itseäsi? Mutta mitä näen tuossa? Miehen\nnukkumassa pensaan juurella. Ei, ei se ole mies. Mikä se sitten on?\nMies se sittenkin on... kas vain, pappi Porcheddu!...\n\nSuuresti ihmeissään hän kumartui ja pudisti nukkujaa.\n\n— Hoi, hoi, pappi Porcheddu! Mitä tämä merkitsee? Miksi olette tässä?\nEttekö tiedä, että yöilma voi olla teille vahingollista, ja että\nruohikossa on kyykäärmeitä ja hyönteisiä?\n\nUseiden voimakkaiden nykäysten jälkeen Porcheddu heräsi vallan\npelästyneenä tuntematta ensin Eliasta. Mutta avattuaan silmänsä\nselälleen hän lopulta tunsi tämän ja nousi.\n\n— Nähkääs, läksin kävelylle illallisen jälkeen, mutta taisinpa vähän\nnukahtaa tähän.\n\n— Siltä näyttää. Ellen sattumalta olisi huomannut teitä, olisitte\njäänyt tähän Herra tiesi kuinka pitkäksi aikaa, ja varmaankin olisimme\nkovasti säikähtäneet, kun emme olisi nähneet teidän palaavan.\n\n— Älä luule, että olin ryypännyt liikaa, ystäväni, niin ei ole laita.\nLäksin ulos nähdessäni kauniin kuutamon ja istahdin tähän. Et ehkä\ntiedä, että minussa on ollut runoilijan vikaa?\n\n— Vai niin!\n\n— Istukaamme hetkeksi tähän. Mikä ihana yö. Niin, olin todella\nrunoilija, ja painatin erään sepittämäni runon. Mutta kun se oli\nlemmenruno, niin mitäs tekee hänen kunnianarvoisuutensa, piispa? Hän\nlähettää minulle sanan, että minun oli lopettaminen sellaiset hommat,\netteivät ne sovellu papille.\n\n— Ja mitä teitte, herra Porcheddu?\n\n— Minä lopetin. Poikaseni, tiedän, että olet pitänyt minua hassuna.\n\n— No, mutta...\n\n— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa\nkenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut\niloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen,\nmutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö\non kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan\nomaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä\ntulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias\nPortolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja\nkärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.\n\n— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu\nkatseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen\nheltyneeksi.\n\n— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä\nasiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta\nniinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin,\nylevin tuntein.\n\nElias ei oikein käsittänyt näitä viimeisiä sanoja.\n\n— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties\nsepittää lemmenlauluja...\n\n— Sitä en osaisi, herra kappalainen.\n\nTämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi\nmurrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi:\n\n    Tullos armas toukokuu,\n    Aurinko ja lemmentaika,\n    Kukkarikas kevätaika,\n    Tullos armas toukokuu!\n\nElias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään\nylistysrunoa... Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa... pahahenki\nkouristi häntä taas.\n\nMutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä\nkeskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.\n\n— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä...\nOlen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.\n\n— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä\nkumaraan.\n\nHän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva\nmies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä\nja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet\nkuoliaaksi.\n\n— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu,\npoikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että\nkaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään\nhäpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille\nintohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei\ntämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta\nsinä kyllä voitat itsesi. Maddalena...\n\n— Puhukaa hiljaa, — Elias kehoitti.\n\n— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin\nkatselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi...?\n\n— Ym... ymmärrän, — Elias mutisi.\n\n— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö,\nmiksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta\nperkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota\nvoimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri\nsitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää\nerityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun\nsitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme\nvie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden,\nvoitetut kiusaukset.\n\n— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen,\nettä sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti\nhänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.\n\n— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme\ntäyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?\n\n— Sanon, että se on totta.\n\n— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja\nsanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle\nkätesi ja auta minua nousemaan... En ole kaksikymmenvuotias enkä voi\nkeikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä\nsanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen\nkäsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää,\nrallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto,\nkas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen\ntuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.\n\n— Ei ole, se on kuiva risu.\n\n— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa.\nMutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä,\nettä olen humalassa?\n\n— En suinkaan, — Elias vakuutti.\n\n— Hyvä, muista siis aina, mitä olen sanonut sinulle.\n\n— Sen muistan.\n\n— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän\nkatui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen\najan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän\narkaluontoiseen aiheeseen.\n\nMaddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi\nitsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän\npäätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän\naamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun,\npyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä\nvalittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja\nviimeisen padallisen kylmänä juotavaa _filindese-keittoa_. ison\nmajan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset.\nTavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin.\nAamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori\nsulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon\nyksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.\n\nHyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja\nvärähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta.\nMastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä\ntämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen\nsurullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi!\nHevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä\nrinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo\nheimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa,\ntuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä,\nkarjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on\nlopussa.\n\nUkko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin\nPietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin\nalkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä,\nsieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa\ntuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen\nposkiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut,\nniinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen\npriorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas\nei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta.\nMutta Elias ajatteli:\n\n— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En\ntodellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.\n\nHän muisti Porcheddun sanat ja edellisenä yönä tekemänsä hyvät\npäätökset. Hän ei siis kiinnittänyt huomiota Paolinaan, kartteli\nMaddalenaa ja koetti vaistomaisesti paeta omaa itseään, huumaten\nitseään rajulla vauhdillaan ja nopsan hevosensa juoksulla. Tamman\nselässä, jonka jäljessä juoksi varsa, ratsastivat Portolu ja hänen\nvaimonsa Annedda. Pietrolla ja Maddalenalla oli hyvin kesy, laihahko\nja heikonlainen hevonen. He ratsastivat sentähden loppupäässä, ja ukko\nPortolu piti lakkaamatta heitä silmällä. Puolenpäivän aikaan saavuttiin\nIsalleen. Vanhan tavan mukaan laskeuduttiin siellä hevosen selästä\naterioimaan puuryhmän varjoon kallioille, joita peitti kukkia kasvava\nsammal ja joiden lomitse virtasi joki.\n\nHe olivat kädenkäänteessä leiriytyneet. Viritettiin tulia, käänneltiin\npaistinvartaita, katettiin pöytiä. Keskipäivä oli ihana. Korkeat\noleanderipensaat reunustivat virran partaita seisten liikkumattomina\ntyynessä helteessä. Laakson pohjukassa viljavainiot välkehtivät\npäivänpaisteessa. Pieni lasikupukan peittämä Pyhän Fransiskuksen kuva\nasetettiin maahan levitetylle isolle huiville. Ja aterian päätyttyä\nmiehet ja naiset tunkeilivat sen ympärillä polvistuen, suudellen sitä\nja antaen sille jonkin lahjan. Pietro tuli niinikään siihen Maddalenan\nkanssa, ja antoi suuriarvoisen lahjan, vähemminkin uskonnollisesta\nhartaudesta kuin halusta näyttää anteliaisuuttaan Maddalenalle. Sitten\ntuli Annedda ja senjälkeen Elias, joka viipyi paikalla muutaman hetken\nluoden pieneen pyhimyskuvaan rukoilevan katseensa. Hän tunsi jälleen\nrohkeutensa pettävän; kuumuus, puolipäivän uuvuttava helle, viini,\nMaddalenan läsnäolo vaivasivat häntä suuresti. Mutta pyhimys kuuli\nhänen rukouksensa ja antoi hänelle rohkeutta poistua ja laskeutua\npitkäkseen virran reunalle oleanderien varjoon — yksin, yksin ja\nvahvana viettelyksiä vastustamaan.\n\nLevähdyspaikalla naiset rupattelivat juoden kahvia ja järjestäen\ntavaroita matkakuntoon. Miehet lauloivat tai ampuivat pilkkaan. Elias\nkuuli laukausten pamahtelevan ja kaiun kiirivän pitkin laaksoa,\ntoistuvan etäisyydessä ja taas lähempänä. Hän kuuli kaukaista hillittyä\nhälyä, jonkin linnun huiluääniä, virtaavan veden solinan. Ja hänen\naistinsa rauhoittuivat tuudittaen hänet uneen. Hän näki unta, että\nMaddalena astui veden ääreen peseytymään. Huomatessaan Eliaksen hän\nei joutunut hämilleen, vaan lähestyi ja kumartui hänen ylitseen.\nSe oli jo liikaa, liikaa! Nuo silmät lumosivat hänet hehkullaan,\nvastustamattomalla tenhollaan. Elias muisti lupauksensa:\n\n— Pietro veljeni, vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet\nluotani... Mutta hän tunsi ahdistusta, huumausta, joka tukahdutti ja\nhäikäisi häntä. Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut liikahtaa\npaikaltaan, ja nainen oli häntä lähellä, silmät puoleksi raskaiden\nluomien peitossa, ja hänen huulensa ja hampaansa riistivät Eliakselta\nkaiken maltin.\n\n— Maddalena, rakkaani... — hän mutisi, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän jo katui ja alkoi vaikeroida intohimon ja surun\nvallassa:\n\n— Pietro, veljeni, Pietro...\n\nHän heräsi vapisten. Hän oli yksin, vesi solisi ja linnut visertelivät.\nMutta ei enää kuulunut laukauksia eikä ääniä. Hän nousi. Kuinka\nkauan hän lie nukkunut? Kaikki olivat jatkaneet matkaansa, mutta\nEliaksen hevosta oli vartioimassa kaksi paimenta, joille karavaani\noli korvaukseksi saamastaan maidosta ja juustosta antanut ateriasta\ntähteeksi jääneet ruoat. Elias kiitti heitä ja seuraavassa tuokiossa\nhänen hevosensa kiiti eteenpäin; tämä nopea vauhti ja ajatus, että\nhän pian saavuttaisi matkakumppaninsa, haihduttivat sitä hehkuvaa ja\nraskasta vaikutusta, jonka uni oli häneen jättänyt. Ratsastettuaan\ntunnin verran hän näki isänsä ja äitinsä sekä Pietron ja Maddalenan\npysähtyneinä ratsuineen mäen laelle. Odottivatko he häntä? Toiset\nolivat kaukana.\n\n— Hoi, — hän huusi alhaalta.\n\n— Vieköön sinut turkanen, — ukko Portolu huusi — missä sinä\nkuhnustelet? Anna hevosesi veljellesi, sillä hänen ratsunsa on uupunut.\n\n— Enkä anna.\n\n— Elias, poikani, tottele isääsi, — kehoitti Annedda.\n\n— En totisesti anna — Elias vastasi äkeissään. — Jätitte minut\ntuonne kuin aasin.\n\n— No hyvä, ota sinä hetkeksi hevosesi selkään Maddalena. Näin emme voi\nenää kulkea kauemmaksi, — Pietro virkkoi.\n\n— Mitä ehdoitatkaan, Pietro, — Elias ajatteli. Ja hän katui, että oli\nkieltäytynyt antamasta hevostaan. Mutta hän ei enää voinut kieltää, ja\nsisimmässään hän tunsi iloa.\n\nMutta tuntiessaan alamäessä Maddalenan pehmeän vartalon liian\npainavana, melkein vaistomaisesti painuvan vasten hänen hartioitaan ja\ntytön käsivarsien hiukan liian lujasti kietoutuvan vyötäisilleen Elias,\njoka uskoi unennäköihin, muisti äskeisen unensa ja oli varuillaan.\n\nVahvan ratsun kantamina Elias ja Maddalena aika ajoin olivat\nkahdenkesken tien mutkissa, mäkien laella ja kallioon murretuilla\nkukkivien pensasten reunustamilla teillä, ja he vaikenivat, jäykkinä,\nsurullisen rakkautensa valtaamina. Tuli hetki, jona Maddalena,\nintohimoinen ja heikko nainen, ei voinut hillitä itseään.\n\n— Elias, — hän sanoi ääni vavahdellen — anna minulle anteeksi, että\nikävystytän sinua!\n\n— No, johan nyt! — Elias virkkoi ja pudisti päätään.\n\n— Ensi vuonna viet satulasi takana hevosen selässä morsiantasi...\n\n— Morsiantani?\n\n— Niin, Paolinaa. Silloin olet mielissäsi. — Entä sinä?\n\n— Oh, silloin minä olen kuollut.\n\n— Kuollut!... Maddalena!\n\n— Kuollut... elämälle... rakkaudelle... tahdoin sanoa...\n\nEi ainoastaan hänen äänensä värähdellyt, hänen kätensäkin vapisi\npitäessään kiinni Eliaksen vyöstä, samoin koko hänen vartalonsakin,\njoka nojasi Eliaksen hartioihin. Eliaskin värähti kiireestä kantapäähän\nkuin katkennut kieli ja varjo verhosi hänen silmänsä. Se oli samaa\nahdistusta ja huumausta kuin äsken unessa.\n\n— Maddalena... — hän soperteli puristaen tytön kättä. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hän jäykistyi ja sanoi kovalla äänellä: —\nLuulin, että olit pudota. Istu suorana, pysyttele tasapainossa!\n\nElias tunsi pappi Porcheddun sanojen mahtavasti kaikuvan sisimmässään\nja muisti samalla lupauksensa.\n\nNuoro oli lähellä, toisella puolen laakson reunaa, jota laskeva\naurinko kultasi. Joukkue oli pysähtynyt mäen huipulle väsyneiden ja\nhikisten hevostensa selässä odottamaan, kunnes kaikki saapuivat,\nvoidakseen palata yhdessä kaupunkiin ja ratsastaa kolme kertaa pienen\n_Rosario-kirkon_ ympäri, jonka kello jo kalkatti kaukana hopeanheleänä\ntervehtien pienen pyhimyskuvan paluuta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nElias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta,\njonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden\nkellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat\nkohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun\nperheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt\nse levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi\npisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen\nvihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka\ntuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään\nlopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien\nja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan.\nAinoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät\nheleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä\nmaata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja.\nVuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin\npääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita;\nniiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi\nsyöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi\nraikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein\nkiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi\nlaitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja\nkaritsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua\noli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä\nyksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja\nviettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden\nsopukan ja piilopaikan.\n\nKoirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi\njärkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty\nkiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat\ntunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.\n\nLisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat\nsilmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori\npukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava\nvaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut\nsyömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen\nkintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä\ntemppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa,\nteuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen\njuuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti\nPortolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai\njoku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä\nsiedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä,\neikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.\n\nHän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa\nviettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä\nei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja,\njotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä\ntällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi\nmielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota\nhän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä\nsen huomatessaan pilkkasivat häntä.\n\n— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti.\n— Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö\nletukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä\npehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka\nitkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän\nhämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja\njoskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin\nMattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.\n\nSaatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti\nolla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät\najatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan,\nniin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän,\nmikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.\n\nHän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut\nvarsin monta. Hänellä oli \"Piinaviikon kirja\", muutamia uskonnollisia\nkirjoja, jotka hänelle oli annettu _tuossa paikassa_, \"Beneventon\ntaistelu\", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio.\nHän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion\nkomeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.\n\nMutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen —\nolivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: \"Ranskan kuninkaita\",\n\"Guerino, liikanimeltään Vaivainen\", ja \"Poimintoja P. Fransiskuksen\nelämästä\". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen\nitsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet,\njotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista\nmielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai \"Poimintoja\"\nkirjaa luettavan.\n\nKaikista kirjoistaan Elias piti enimmin \"Piinaviikon kirjasta\". Hän\nosasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi\nseljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan\nveden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat\npäättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa\nkintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu\nistui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan\nkuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko\nmutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja\nkäyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas,\nvuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä\npäivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa\nharmahti. Ei korsikaan liikahtanut.\n\nElias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun\nviihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen\nsydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto\nsukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa\nitseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!\n\nJoskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina,\npoikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat\nunia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle\nmielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa\nkaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukana _hänestä_. Mutta hänen\nP. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla\nnäkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa\nmuistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt\nlieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat\nkiihdyttivät intohimoa.\n\nMutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön\npaluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen,\ntuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat\nvielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias\nmuisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen\npyörteeseen.\n\nTämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan\nhänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti\najatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia\nja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton\ntukahduttaa intohimoaan.\n\n— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale,\nolen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea\nnaista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla\nmies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille\nvoin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni,\nolisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa\naikaa voittaen.\n\nNäin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi,\nettä tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.\n\nTällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä\npäivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja,\njopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti\ntulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä\nolivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin\nvärähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.\n\nTuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä\naitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne\nmetsät, joita ukko Martinu Monne, \"Metsän isä\", vartioi. Missä tuo ukko\nMartinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli\nkäynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.\n\nMutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä\nja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja\nsuoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä\nharmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin\nvaletut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka\nyllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta\nihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä\nvanhukselle.\n\n— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan\nkäynyt teitä hakemassa.\n\n— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta.\nMitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla\nuseita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja\nlausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.\n\nHe istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen\npaljon asioita.\n\n— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä...\nkotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin\nnäin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan\nkuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!\n\n— Niin, niin! — vanhus virkkoi ollenkaan ihmettelemättä.\n\nElias ei kertonut itse unta, mutta kysyi:\n\n— Uskotteko te uniin?\n\n— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta\nsattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja\nsitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni\nkävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.\n\nElias ihaili taas setä Martinun viisautta, mutta pudisti kuitenkin\nepäillen päätään. Hänen mieleensä muistui Isalle-joen rannalla\nnäkemänsä uni. Oliko hän aavistanut tai toivonut myöhemmin sattunutta\nkohtausta Maddalenan kanssa? Ei, ei ainakaan siltä tuntunut.\n\n— Huomenna, — Elias sanoi hetken vaiettuaan, — keritsemme lampaita,\nsetä Martinu. Tulette kai meille, vai kuinka? Meille saapuvat äitini,\nPietro veljeni ja hänen morsiamensa.\n\n— Niin, olen kuullut, että veljesi on kihloissa. Onko morsian hyvä\ntyttö?\n\n— Hän näyttää kyllä hyvältä. Lisäksi hän on kaunis.\n\n— Kauneus ei riitä. Kauniit taulut ripustetaan seinälle ja kelpaavat\nvain koristuksiksi. Naisen tulee olla hyvä, kiintynyt mieheensä, eikä\nhän saa rakastaa toista miestä maailmassa.\n\nElias vaipui mietteisiinsä eikä virkkanut mitään. Olikin jo myöhä,\ntaivas vaaleni, metsä oli äänetönnä illan juhlallisessa rauhassa.\n\n— Tulette kai sitten. Odotamme teitä varmasti.\n\n— Kyllä tulen.\n\n— Hyvä, älkää vain unhottako! — Elias kehoitti hypähtäen aidan\ntoiselle puolelle.\n\n— En ole koskaan syönyt sanaani, Elias Portolu. Vie minulta terveisiä\nisällesi.\n\n— Kiitos, kiitos, ja hyvää yötä.\n\n— Hyvää yötä.\n\nUkko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan\npaimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä\naamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon\nja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.\n\nUkko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias\nja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen,\nnylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.\n\nVähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He\najoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä\nvastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena\nlaskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli\nvaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda\noli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui\nhevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena\noli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen\nkirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame\npäästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki\nhänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi\nolevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän\nmalttoi ajatella:\n\n— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä\nmiestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi\nminua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi.\nVoi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei,\nse on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt\ntiedän.\n\nHän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen\nmorsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla\nerikoisella tavallaan.\n\n— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen\nnimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole\nollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä,\netkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha\nkyyhky, näetkö Martinu Monne?\n\n— Näen, näen.\n\n— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. —\nTe olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka\nomistaa...\n\n— Olen Orunesta ja vartioin laitumia, jotka omistaa...\n\n— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme\nsyömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!\n\n— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä\njamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.\n\n— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun\ntarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.\n\n— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?\nSanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.\n\nHe menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä.\nPietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset\nistuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta\nei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja\nukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja\nmaitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli\nyhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto\noli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi\ntyhjentäneet kuppeja.\n\nHeti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin\nkiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään\nvastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla\nponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi\nmaahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään,\njuoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.\n\nNaiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan\npaistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi\nitsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta\nkun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka\nnäyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro\noli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää\nlammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.\n\nElias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta\nmielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat\nruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti\nrajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen\nkatseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.\n\n— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät\nrukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!\n\nMutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon\ntoisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä\nja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja\nMattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.\n\n— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt\nsitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.\n\nJa hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen\npäivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita,\nmadonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.\n\n— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän\nedellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se\npalvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken\ntuon tytön kanssa.\n\nElias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan\nluotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei\nvastannut mitään.\n\n— Selitän teille tänä iltana... älkää panko pahaksenne, setä Martinu,\n— Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan\nisääni.\n\nUkko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski\nkätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta\nkuin varjo.\n\nPäivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi\nMartinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin,\njo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan\nhuvittavan vanhusta.\n\nAuringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle.\nMaddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa\nhymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen.\nMutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn\niloisuuden pettää itseään.\n\n— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on\nparempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi...\n\nAika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli\nmieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa.\nSillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja\nPietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa\nruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää\nkoskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena,\nyksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin\ntuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.\n\nAjoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja\ntyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko\nMartinun, joka odotti häntä.\n\n— Lähden pois, — vanhus sanoi. — Tahdotko tulla minua saattamaan,\nElias?\n\n— Kernaasti.\n\nHe alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu\nlepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein\nhartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa.\nUkko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat\nvakavina aidalle.\n\nElias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti\nhievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren\nystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.\n\n— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä\ntahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.\n\n— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen\nkäsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi\npuolustaakseen säikähdystään.\n\n— Niin on, — \"Metsän isä\" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion\nsanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä,\nkaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua,\nsinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on\nluonut teidät toisillenne.\n\nElias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi\nPorcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot\nja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?\n\n— Mutta onhan tyttö veljeni morsian, setä Martinu!\n\n— Entä jos onkin veljesi morsian? Rakastaako tyttö häntä? Ei suinkaan.\nHän ei siis ole veljesi oma, eikä koskaan ole tuleva hänen omakseen\nHerran lakien mukaan. Rakkaudesta solmittu avio on Jumalan säätämä,\nmuunlainen avio on perkeleestä. Pelasta itsesi, Elias Portolu, ja\npelasta tuo kyyhky, joksi isäsi häntä sanoo! Maria Maddalena suostui\nmenemään kihloihin Pietron kanssa siksi, että hänet siihen pakotettiin,\nPietrolla kun on vehnää, ohraa, papuja, talo, härkiä ja laitumia.\nPahahenki siinä oli vaikuttamassa. Mutta Jumala oli määrännyt toisin.\nHän antoi sinun palata kotia ja kohdata tuon tytön, ja te näitte\ntoisenne ja rakastuitte toisiinne, vaikka tiesittekin, että ihmisten\nennakkoluulojen mukaan ette saaneet edes katsella toisianne. Etkö näe\ntässä voimaa, joka käy yli ihmisvoiman ja joka viittoo sinulle tien?\nEikö se ole Jumalan käsi? Punnitse tätä tarkoin, eikö niin?\n\n— Se on totta, mutta Pietro on veljeni.\n\n— Olemme kaikki veljiä, Elias Portolu. Pietro ei ole typerä mies,\nhän ymmärtää. Mene ja sano hänelle: 'Hyvä veli, rakastan morsiantasi,\nja hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä? Tahdotko saattaa onnettomiksi\nveljesi ja tuon toisen viattoman olennon?'\n\nElias tunsi selässään kylmiä väreitä jo ajatellessaankin, että puhuisi\nniin veljelleen, ja pudisti päätään surullisesti ja pelästyneenä.\n\n— En ikinä. Pietro löisi minut kuoliaaksi, setä Martinu.\n\n— Sinä siis pelkäät?\n\n— Miksi sitä teiltä salaisin. Pelkään todellakin, mutta en kuolemaa.\nMaddalenakin joutuisi turmioon, ja Pietro ja koko perheemme. Mutta tämä\nei ole ainoa oka, joka minulla on sydämessäni, setä Martinu. Rakastan\nveljeäni enkä tahdo, että hän, vaikka myöntyisikin, tulisi onnettomaksi.\n\n— Pietro alistuisi paljoa helpommin kuin sinä; hänellä on erilainen\nluonne kuin sinulla. Annan arvoa hyville tarkoituksillesi, Elias\nPortolu, mutta en niitä hyväksy. Ajattele seurauksia, tokko olet\nollenkaan ajatellut niitä? Maddalena rakastaa sinua mielettömästi, olen\nlukenut sen hänen silmistään. Jos sinä vaikenet, hän menee naimisiin\nPietron kanssa, tulee asumaan kotiisi, ja lopulta syöksytte kumpikin\nonnettomuuteen, sillä ihmisluonto on heikko. Tajuatko tämän, Elias\nPortolu? Etkö ole sitä ajatellut? Kiusaus voitetaan tänään, voitetaan\nhuomenna, mutta ylihuomenna se voittaa meidät, sillä sydämemme ei ole\nkiveä. Oletko ajatellut sitä, Elias Portolu?\n\n— Se on totta, se on totta, — Elias virkkoi silmät kauhusta\nlaajentuneina.\n\nHe istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön\nhiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja\nvaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias\ntunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.\n\n— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois\nkotoa.\n\n— Aiotko ottaa itsellesi vaimon? Pidä varasi, ettei asia siten vain\npahene.\n\n— En, en koskaan ota vaimoa.\n\n— Mitä siis aiot tehdä?\n\n— Aion lukea papiksi. Kai se teitä suuresti ihmetyttää, setä Martinu?\n\n— Minua ei mikään ihmetytä.\n\n— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin\nensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse\nneuvoitte minua rupeamaan papiksi.\n\n— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en\nneuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta,\nmutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä,\nElias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.\n\n— Mitä siis neuvotte?\n\n— Neuvoni olen jo antanut. Palaa kotiisi Nuoroon ja puhu veljesi\nkanssa.\n\n— Hänen kanssaan! sitä en koskaan tee.\n\n— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa\npalsamia pahimpaankin haavaan\n\n— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.\n\nKun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen\nsilmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut\nheti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä\npainoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja\nmuutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen\nelämässään.\n\n— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo\nhuomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan\ntässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet\ntehnyt.\n\n— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja\nkiitos!\n\n— Hyvää yötä, Elias Portolu.\n\nJa kumpikin poistui omaa tietänsä.\n\nSeuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa\nsamassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus.\nAuringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli\nharakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä\nkuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.\n\n— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi.\nKaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään\nmuullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla\noli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin,\nmenen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun\näitini kanssa... Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla,\nlähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja\nrohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka\nolin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni\nlyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on\nmahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin\ntehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.\n\n— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki\nvastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.\n\n— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa\nminua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat\nkertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.\n\n— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin.\n— Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin\nse oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa\nvoimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista,\nhurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut\nensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui\nhänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen\ntäytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen\ntaloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet.\nMutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon\ntoisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen\nkertaa.\n\nVanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman\nahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään\nsen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko\nMartinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja\ntiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun\nluokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja\nlopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon\nkelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.\n\nKuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta.\nSisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä\nhorjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko\nMartinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen\nmiehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa\nkammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?\n\n— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole\nverrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän\nyläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä\nkaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.\n\n— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi\nallapäin.\n\n— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi\nmiettiväisenä hetken vaiettuaan.\n\nMutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi:\n\n— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua\nsyvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan.\nPäinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä\nteitä.\n\n— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.\n\n— Mitä siis neuvotte?\n\n— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele\ntulevaisuutta...\n\n— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa\nvastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.\n\n— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi,\nElias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen\ntahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti.\nOsaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan\nveljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa\ntulevaisuutta. En sano sinulle muuta.\n\n— Niin, aion todella kirjoittaa.\n\nToivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.\n\nHe erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi\nlammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.\n\n— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin\nherrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa\nhuomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä\nkirjeen... ei... parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni,\njotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy\nhyvälle tolalle.\n\nPitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon\nkirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi\nhelppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi\ntilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa,\nkynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi\nmukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.\n\nOja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili\nseljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.\n\nElias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka\noli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi\nkuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin,\nkynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä\nylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.\n\n\n\n\nV\n\n\nTuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi\nvesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen\nuhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle\nsäteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina,\ntuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten\nmetsien yli.\n\nEliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa\npäätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua.\nAika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman\npäivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin\ntavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein\nkarttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin\npidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.\n\n— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että\ntunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan\nsalaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.\n\nMutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus,\nettä tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti\nhäntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa\nintohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi\nvieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman\nniitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa\nmokomille.\n\nMutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää\nEliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen\njuhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa,\nhän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva\nainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen\nsaavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin\nriutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien\nkuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.\n\nTämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä.\nIsänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi\nheitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja\nvietti yön taivasalla.\n\nJos hän hetkeksi nukahti keskipäivällä luettuaan yhä uudelleen pyhiä\nkirjojaan, hän heräsi pää raskaana ja kipeänä eikä sitten saanut unta\nyöllä. Silloin hän viipyi pitkään piilopaikoissaan lyyhistyneenä\nkivelle, katsellen miten kuu laskeutui metsän taa ja vaipui surkeaan\nraukeuteen. Ukko Portolu, \"vanha kettu\", huomasi varsin hyvin poikansa\narveluttavan sielun- ja ruumiintilan kuitenkaan onnistumatta keksiä\nsen syytä. Hän oli siitä suruissaan ja torui ankarasti Eliasta niinä\nharvoina hetkinä, jotka he viettivät yhdessä.\n\n— Miksi lymyilet? näin hän ärjyi pojalleen. Millaista elämää vietät?\nJos haudot mielessäsi jotakin rikosta, niin tee se myöskin, sittenpähän\nse on tehty. Jos olet rakastunut, niin hirtä itsesi. Mikä mies sinä\nolet? Olet oljenkorsi, pehmeä juustonukke. Etkö huomaa, ettet enää pysy\npystyssä ja että olet kasvoiltasi vihreä kuin sammakko?\n\n— Olen sairas, — Elias vastasi tahtomatta puolustautua, mutta\nmielettömästi peläten, että isä arvaisi hänen salaisuutensa.\n\n— Jos olet sairas, niin hoida itseäsi tai kuole. Minä en tahdo nähdä\nruikuttavia heikkoja ihmisiä ympärilläni. Tahdon nähdä leijonia,\nkotkia, mutta sinä olet sisilisko.\n\n— Jättäkää minut rauhaan, isä hyvä, — Elias rukoili lähtien tiehensä\nkyllästyneenä.\n\n— Mene, mene helvettiin! — Portolu tiuskaisi hänen jälkeensä. Mutta\njäätyään yksikseen vanhus kävi alakuloiseksi ja tunsi sydämensä\nyksinäiseksi:\n\n— Se poika tulee vielä kipeäksi. Ei, Pyhä Fransiskus, vie minut\nmanalle, mutta anna poikieni elää ja olla terveitä. Minun poikani,\nminun kyyhkyni, minun lintuseni! Kun he vain ovat onnellisia, niin\nukko Portolu tästä joutaakin kuolemaan. Elias, Elias, miksi et hoida\nterveyttäsi? Mitä teen ilman sinua? Kutsun tänne äitisi ja saat palata\nkotiin Nuoroon hänen kanssaan. Hän panee sinut vuoteeseen ja hoitaa\nsinut terveeksi yrteillä, suolalla, pyhillä rahoilla — hän kyllä osaa.\n\nElias yhä vain harhaili seudulla, surullisena, epätoivoisena, ärtyisänä\nitselleen ja muille. Eräänä yönä mennessään laitumen poikki ukko\nPortolu näki hänen istuvan kalliolla katselemassa kuuta.\n\n— Tekeekö hän taikatemppuja? Hautooko hän rikosta? Aikooko hän\nehkä munkiksi? näin vanhus ajatteli tuijottaen poikaansa heikoilla\nsilmillään, jotka helteestä ja häikäisevästä auringonpaisteesta noina\npäivinä olivat käyneet entistään verestävämmiksi. Pyhä Fransiskus,\nrakas Fransiskukseni, tee poikaseni terveeksi.\n\nVanhus palasi majaansa perin levottomana. Eliaksen omituinen tila\ntotisesti myrkytti kaiken ilon, jota hän tunsi Pietron häiden johdosta,\njotka oli määrä viettää jo seuraavana sunnuntaina.\n\nElias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin\nlumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana,\nnähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen\nvallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana.\nTuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä\nepäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin\npeloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut\nkuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun\nei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun,\nmilloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä\njohtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä\nmuitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta\ntuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.\n\nKuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen\nvaltaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas\nhohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja\nniiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias\nei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä.\nHänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä\npäiviä ja kuukausia, jotka oli viettänyt _siinä paikassa_; hän muisteli\nniitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:\n\n— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta\nansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi\nseurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunut _siihen\npaikkaan_, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi\nnäin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin\ntyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin\nkerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.\n\nHän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se\nepämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään\nraskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli\nsaavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen\nselkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat\n— kolmen päivän kuluttua _hän_ menee naimisiin: kaikki on lopussa,\n— hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee\nmitään, en hievahda paikaltani, en rohkene...\n\nEpätoivo kouristi häntä, hän suunnitteli mielettömän uskaliaita tuumia:\n\n— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä,\nja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen\nrannalla... ei, vaan ratsastaessamme... joka tapauksessa hän sen sanoi,\nja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut,\nveljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta,\nriennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on\noikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.\n\nHänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä\nalkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen\nistuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat\nkalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana\nitkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki\nnuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon\nvallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:\n\n— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei\nse koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo\nylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.\n\n— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen\nvälkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat\nraskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin\ntulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli\nkauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa... Ei, ei, se\nei saa tapahtua, minä menen, menen...\n\nHän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja\nkuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.\n\nKuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä\nsuhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta\nei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä\nvihellysääni.\n\nÄkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse\nkuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä\noli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän\nkulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä\nolisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan\nhän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja.\nHänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli\nkamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita\nkaikkia sinervä kuu valaisi.\n\nMutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli\nmenossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja\nkiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena\nja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä\npaikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki\nnivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot\nvärähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi\neteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun\nhimmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan\nkestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan,\ntuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän\nei jäljestäpäin voinut sanoa.\n\nLopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui\ntajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui.\nSitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se\nkasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta\nhoureet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.\n\nHän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä\nhuoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla.\nHuoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä\nvalo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja\nviereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin\npaljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä,\noliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?\n\nElias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka\nMaddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi\nsanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat\nohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.\n\nMutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän\nkuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he\nolivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän\ntullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja\nhalusi taas kuolla.\n\nJuuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että\nEliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin\nhymy huulillaan.\n\n— Tietäneekö hän sen? — Elias ajatteli painaen kelmeät luomensa\numpeen.\n\n— Poikani, kuinka voit? — äiti kysyi laskien kätensä hänen otsalleen.\n\n— Kohtalaisesti.\n\n— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat\nvähällä siirtää häät tuonnemmaksi...\n\n— Hän tietää sen, — Elias ajatteli tuskan raatelemana.\n\n— Tänä aamuna tilasi oli jo parempi. Veljesi vihittiin kello kymmenen.\n\n— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus\nei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat\nhänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli\nhän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä,\nmahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.\n\nNyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään\neikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli\njäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut\nkääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.\n\nKaikki oli lopussa.\n\nAnnedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven,\nElias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja\nnaurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo\nheikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät\nolleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä\ntuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka\noli kovempi kuin kuolon kauhu.\n\nSillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta,\nja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden\nmielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka\nEliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä\niloitsi ukko Portolu.\n\n— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan.\n— Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää.\nLähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.\n\nUkko oli ollut niin allapäin, ettei ollut maistanut tilkkaakaan,\neikä ollut punonut tukkaansa noita neljää pientä palmikkoa. Mutta\nhän oli pessyt itsensä puti puhtaaksi, oli voidellut rasvalla\nkenkänsä ja pukenut ylleen ihka uuden puvun. Maddalena yksin näytti\nvälinpitämättömältä isot madonna-luomet maahan luotuina. Hän istui\nsulhasensa vieressä pihalla, puhui vähänlaisesti katsellen sormuksiaan\nja muuttaen niitä usein sormesta toiseen. Pietro oli onnellinen. Hän\noli ajanut leukansa sileäksi, silmät loistivat ja huulet punoittivat.\nHänellä oli yllään hääpuku; valkea paidankaulus oli käännetty\nsinisamettisille liiveille, ja tässä asussa hän näytti melkein\nkauniilta.\n\n— Lähtekäämme, lähtekäämme, Portolu kehoitteli innossaan nähdä jälleen\nElias poikansa. Ja heti kun hän oli avannut pienen huoneen oven, hän\nalkoi nauraa väkinäistä nauruaan ja lasketella lorujaan huomaamatta\nkuolettavaa surua, jonka vallassa hänen poikansa oli.\n\n— Näettekö hänet, talomme kukkasen, joka tahtoi kuolla veljensä\nhääpäivänä! Onko tämä nyt laitaa? Näinhän sinun istuvan kalliolla\ntoissailtana ja ajattelin: Kyyhkyni varmaankin tulee sairaaksi. Ja\nsitten lähdetään ja löydetään hänet aivan kuin kuolleena, ja meidän on\npakko tuoda hänet rattailla tänne kotia. Onko tämä nyt laitaa? Kas,\nkasvosi ovat kelmeät kuin tuhka. Elias parka, tahdotko viiniä? Näetkös,\nviini parantaa kaikki taudit. Veljesi on nyt naimisissa, joko tiedät\nsen? Pian nouset vuoteesta, ja silloin juomme vastanaineiden maljan.\n\n— Jätä hänet rauhaan, — Annedda sanoi hiljaisella äänellä ja nykäisi\nmiestänsä takinliepeestä. Ja ukko vaikeni katsellen suruisena Eliaksen\nsuljettuja luomia.\n\nNuori pariskunta oli jäänyt pihalle sukulaisten ympäröimänä. Keskustelu\nei ollut erittäin vilkasta. Heitä painoi väkinäinen tunnelma, jota\nnuoren vaimon kylmän jäykkä käytös ei ollut omiaan karkoittamaan.\n\nMuutamat julkeat katupojat pistivät toisinaan päänsä sisälle portista\nhuutaen ja pyytäen makeisia ja heitellen kiviä seiniin. Keittiössä\nnuoren vaimon äiti ja eräs toinen sukulaisnainen valmistivat\niltaruokia. Annedda muori kulki varpaisillaan ja kalpeana kasvoiltaan,\nmutta levollisena pihalta keittiöön ja keittiöstä Eliaksen huoneeseen.\nHän uskoi varmasti, että Elias parantuisi. Luullen, että poika oli\nsäikähtänyt jotakin, hän oli valmistanut hänelle erityisen lääkejuoman,\nsitten hän oli ripustanut pyhän rahan hänen kaulaansa, sytyttänyt\nlampun palamaan P. Fransiskuksen kuvan eteen, ja loppujen lopuksi hän\noli lausunut _vihreät sanat_, mikä loitsu ilmaisi, paraniko sairas vai\nkuoliko. Nämä _vihreät sanat_ olivat vastanneet, että sairas jäisi\neloon. Ja äiti oli huudahtanut: — Olkoon P. Fransiskus kiitetty, ja\nolkoon Jumala ylistetty kaikesta, minkä hän armossa säätää!\n\nVähitellen häävieraat poistuivat. Taloon jäivät ainoastaan nuoren\nvaimon äiti ja kaksi veljeä sekä eräs naapurinvaimo, Anneddan\nystävätär. Illallinen oli päivällistä ikävämpi. Saattoi kuulla Eliaksen\nvaikeroivan, ja suruinen ahdistava tunnelma laskeutui mieliin.\n\n— Tämä tuntuu hautajaisaterialta, — ukko Portolu huomautti ja yritti\nnauraa, mutta sisimmässään hän oli alakuloinen ja ajatteli, että\nhääpäivää varjonnut synkkä tunnelma oli huono enne vastanaineille. Kun\nAnnedda muori oli todennut, ettei illallispöydästä puuttunut mitään,\nhän vei Eliakselle kupillisen lihalientä.\n\n— Kohottaudu hiukan istumaan, poikani, ja juo tätä, — hän sanoi\nhellästi huolehtien ja hämmensi keittoa jäähdyttääkseen sitä.\n\nMutta Elias teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen ja työnsi pois\näidin käden.\n\n— Elias, poikani, ole nyt järkevä, juo vähäsen, se tekee sinulle niin\nhyvää.\n\n— En voi, — tämä vastasi valittaen kuin lapsi.\n\n— Kas niin, ole nyt järkevä. Jos makaat siinä noin syömättä, tulet\ntodenteolla sairaaksi, ja silloin teet kuolemansynnin, sillä Herra\ntahtoo, että säilytämme terveytemme.\n\nElias avasi suuret silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta, ja tunsi\nruumiissaan kovaa kipua.\n\n— Jättäkää minut, antakaa minun kuolla rauhassa, — hän sanoi.\n\nAnnedda muori poistui ja palasi Maddalenan seurassa. Huomatessaan\nnuorikon Elias alkoi ilmeisesti vapista eikä jaksanut eikä halunnutkaan\nsalata mielenliikutustaan. Hän yritti mutista onnittelua:\n\n— Onnea vain! — mutta sanat takertuivat kurkkuun.\n\n— Elias, miksi käyttäydyt noin? Miksi et nauti ravintoa? — Maddalena\nsanoi kylmästi ja päättäväisesti. Ethän enää ole lapsi. Miksi pahoitat\näitisi mieltä? Ole nyt järkevä.\n\nElias nousi heti istumaan, otti liemikupin ja joi huohottaen ja\nväristen kuin lehti. Sitten he antoivat hänen juoda viiniä; pian hän\nvajosi kevyeen miellyttävään horrostilaan, joka ennen pitkää vaihtui\nlevolliseksi uneksi.\n\nMutta yöllä hän heräsi, ja huolimatta unen tuottamasta ruumiillisesta\nhyvinvoinnista hän heti tunsi sisimmässään sanomattoman rajua\nahdistusta, syvää epätoivoa. Maddalena oli lähellä, saman katon alla,\nja Pietro oli onnellinen.\n\nElias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että\nnyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua\nvastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja\nhän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas.\nSe oli hänen kohtalonsa.\n\n— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että\nliikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten\nhukka perii.\n\nHän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi\notsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset\nja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan,\nmurskata se kourassaan ja paiskata seinään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSyksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina\npäivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas\nautereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi\nlaitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa,\nikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet\nlentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime\naikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.\n\nEräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta\nherättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan\nkynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi\nlammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen\nkaritsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.\n\nElias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt\nsanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.\n\n— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen\nneuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti,\njos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt\nmyöhäistä, kaikki on lopussa.\n\nVihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa\nsuorana ja jäykkänä.\n\nElias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko\nMartinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli\nautio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on\nkorvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita\neikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias\nja vanhus istuutuivat niille.\n\nAluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko\ntuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka\noli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti\nEliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:\n\n— Miksi kutsuit minut tänne? Mitä uutta?\n\n— Tahtoisin pyytää teiltä neuvoa, setä Martinu...\n\n— Sen olet tehnyt jo ennenkin, mutta et ole välittänyt neuvostani.\n\n— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin\nolisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion\nruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?\n\nVanhus loi miettiväisenä katseensa etäisyyteen.\n\n— Oletko yhä vielä rakastunut?\n\n— Entistä enemmän.\n\nJa vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi,\nmelkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:\n\n— Joskus luulen tulevani hulluksi. _Hän_ on niin kaunis; jospa\nnäkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin,\nolla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja\nhänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.\n\n— Miksi et ota vaimoa?\n\n— Voi, älkää puhuko siitä! — Elias sanoi kasvoissaan kauhistunut\nilme. — Kohtelisin häntä huonosti, ehkä muuttuisin häijyksi, ja\npahahenki saisi minut vielä enemmän valtaansa.\n\n— Maria Maddalena katselee siis sinua?\n\n— Älkää mainitko nimiä, setä Martinu. No niin, hän katselee todella\nminua.\n\n— Hän ei siis ole kunniallinen nainen?\n\n— Luulen kyllä häntä kunnialliseksi, mutta hän ei rakasta miestään,\nei ole koskaan rakastanut häntä, eikä tämä kohtele häntä hyvin. Pietro\nkyllästyi pian vaimoonsa, setä Martinu. Ja lisäksi hän usein juo\nitsensä humalaan ja on silloin häijy. He riitelevät usein.\n\n— Joko nyt?\n\n— Sellainen alkaa pian. Mutta juuri sentähden, ettei vaimo pidä\nmiehestään, luulen tämän lopulta rupeavan lyömään häntä. Hän ei tahdo,\nettä hänen vaimonsa poistuu kotoa, että hän käy tervehtimässä äitiään\nja puhelee naapurinaisten kanssa.\n\n— Onko hän mustasukkainen?\n\n— Ei, ei hän ole mustasukkainen, eikä koskaan ole ollutkaan, mutta hän\non ärtyisä, ryyppää liiaksi ja tärvelee terveytensä.\n\n— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt\nneuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja\nlisäsi:\n\n— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet\nnainut.\n\n— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen\nmielihalujaankin...\n\n— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy\nkaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo\npäähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat.\nNainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele\nsinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen\nperheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.\n\n— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän\nollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.\n\n— Mistä sen tiedät?\n\n— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että\ntämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu,\nettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en\nsanoisi rippi-isällenikään.\n\n— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua\nminua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan\nyhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy\nrumaksi.\n\n— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia,\njotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan\nonnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut,\nvarsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää\nkauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan\nsentähden, että hän _on hän_...\n\n— Silti hän vanhenee, vanhenee.\n\n— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin\nviisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin,\nja silloin...\n\n— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että\nrupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit\nsilti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.\n\n— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua,\nja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.\n\n— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme\nsyrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika,\nluuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi\ntulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko\nvoittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.\n\n— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää\npelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni\nhillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole\nkolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä\npapiksi vajaassa kolmessa vuodessa.\n\n— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit,\njotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin\nrakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy\nvalmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.\n\n— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo\npoikana ja se uusiutui ollessani _siellä_. Älkääkä ajatelko, setä\nMartinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan\nelämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran\nsentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.\n\n— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran,\nei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää.\nHänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen\nruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet\npappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä\ntoisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?\n\nElias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli\noikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.\n\n— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta\nharkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.\n\nUkko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan\nhämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä\ntuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa\nsalaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken\nvaiettuaan hän sanoi:\n\n— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu.\nIsäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi,\nruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi,\nsentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka\nomistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi\npapiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja\nkelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita,\nniinkuin isäsi on tapana sanoa.\n\nJa Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista\nhuomautuksista tämä jatkoi:\n\n— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi\nkaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet\nrakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään.\nMiehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista,\nElias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa\npakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä\nviha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta,\nanastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko\nsinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut?\nOletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan\nkuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei\nenää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä\nympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle\nkaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa\njälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?\n\n— Setä Martinu, peloitatte minua, — Elias mutisi.\n\n— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi,\nmillaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet\nnuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas.\nHerra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa.\nEi pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden\nkuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!\n\nKuin hypnotisoituna Elias nousi poistuakseen, mutta vanhus virkkoi:\n\n— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle\nvähän maitoa.\n\n— Totta kai, setä Martinu. Olen ajattelematon kuin hullu lammas.\n\nVaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa,\nviiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista.\nEnnen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen:\n\n— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on,\nvoit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle:\non parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina\nse mieleesi. Hyvästi.\n\nElias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt\nvahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.\n\n— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän\najatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja;\nhyvä kristitty kylläkin, mutta luja.\n\nMonta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen,\nja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset\nmielestään.\n\nSyksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut,\nja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista\nSardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen\nhelmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän,\nliiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta\nmetsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä,\nja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille\naavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento\nruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat\nvarsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.\n\nAurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä\nvalaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.\n\nElämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti\ntuona vuodenaikana.\n\nUkko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä\npaimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa\nja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat\nhäntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli\njo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun\naikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli\nvaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri.\nHän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan\nlaitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut\nkuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia\neläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä\nhän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja\nkuisketta.\n\nElias hieman kadehti veljensä mielialaa ja yksinkertaisuutta.\n\n— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias\nlapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt\neikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies,\nmutta silti minua voimakkaampi.\n\nSyksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa\nluuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään\nitseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä\npäivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan\nriitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti\nsiemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota\npidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa\noli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen\nvaimolleen.\n\n— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin\nloukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä\ntalossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.\n\n— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei\nole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?\n\n— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon\nvaroja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä\nlopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko\nvuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.\n\nPietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka\nsana tarkoitti häntä.\n\n— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita\ntähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.\n\n— Ja siellä se on huvennut.\n\n— Tarkoitatko, että minä olen siihen syypää?\n\n— Totta kai, — Pietro ärjäisi.\n\n— Sinä heittiö!\n\n— Heittiö, minäkö! Kas, kas Arrita Scadan tytärtä! Kirottu olkoon se\nhetki, jolloin otin sinut.\n\nSiinä rapisi haukkumasanoja. Juuri silloin Elias tuli kotiin, ja\nAnnedda muori meni pihalle auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa\nhevosen selästä. Elias kuuli kiistan ja tunsi sydämensä kutistuvan\nkokoon.\n\n— Mikä heitä vaivaa? — hän kysyi kiristäen hampaitaan. — Mistä he\nriitelevät? Hyi, — hän virkkoi kuultuaan äidin kuiskaavan muutaman\nselittävän sanan, — se on häpeä. Onko Pietro tulemassa hulluksi?\nMeidän talostamme tulee pian häpeänpaikka. On aika, että tällaisesta\ntehdään loppu.\n\n— Eikö mitä. Nyt se vasta alkaa, — tiuskaisi Pietro, joka oli\nkuunnellut ovella silmät vihasta säihkyvinä. — Äläkä sinä Elias pistä\nnenääsi tähän, jollet tahdo osaasi sinäkin.\n\n— Mies, — Elias huusi, ajattele, mitä sanot!\n\n— Ajattele itse! Minä olen mies, mutta sinä olet heittiö, ja varo\nsekaantumasta minun asioihini.\n\n— Lopettakaa jo, pojat, lopettakaa jo. Mitä tämä merkitsee? Tällaista\nei ole milloinkaan ennen tapahtunut tässä talossa! — Annedda muori\nsanoi hyvin kalpeana ja vaikeroivalla äänellä.\n\n— Minä olen isäntä talossa, — Pietro huusi töykeästi, — että sen\ntiedätte. Ja jos joku toinen rupeaa komentelemaan täällä, olen valmis\nruhjomaan hänet kuin heinäsirkan.\n\nHe menivät keittiöön, ja kun Maddalena näki Eliaksen ja kuuli Pietron\nja anoppinsa sanat, hän purskahti itkuun. Ja tämä ärsytti vielä enemmän\nEliasta Pietroa vastaan ja Pietroa Maddalenaa vastaan.\n\n— Niin tietysti, turvaudu sinä vain kyyneliin. Se on niin naisväen\nkaltaista. Katso vain, että käyttäydyt tässä siivosti, muuten minä\ntiedän, kuka saa maistaa keppiä.\n\n— Koetapas vain, sinä raukka! — Maddalena huusi ja nousi uhmaillen\nseisoalleen. Sinä kurja valehtelija.\n\nPietro hulmahti punaiseksi vihasta ja ryntäsi häntä kohti huutaen:\n\n— Sano se kerta vielä, jos uskallat...\n\n— Olet juovuksissa.\n\n— Lopeta jo, Pietro! — Elias ja Annedda muori huusivat yhteen ääneen\nja pidättivät Pietroa.\n\nMaddalena nyyhkytti ja toisti:\n\n— Valehtelija, kurja raukka...\n\nKyllä minä näytän, olenko juovuksissa ja olenko raukka, — Pietro\nulvoi, tempautui irti, hyökkäsi Maddalenan kimppuun ja antoi hänelle\nkorvapuustin.\n\nElias valahti kuolonkalpeaksi, alkoi vapista eikä enää nähnyt mitään.\nOnneksi Annedda pidätti häntä, ja Pietro oli kyllin järkevä lähteäkseen\nulos. Muuten olisi käynyt onnettomasti.\n\n— Tämä oli vasta alkua, pidä hyvänäsi! — Pietro huusi pihalta,\nivallisesti, mutta ääni raivosta kähisten. Olisit _sinä_ voinut\nmennä naimisiin tuon jalokiven kanssa, rakas veliseni. — Nyt lähden\ntodella juomaan itseni humalaan, ja jos jollakin sitten vielä on halua\nuhmailla, niin näytän, kuka on leijona ja kuka sisilisko.\n\nHän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt\nitkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta.\nMutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän\naiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti\nsovittaa kaiken.\n\n— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle\nanteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen\nmyös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi\npisteliäs kieleni.\n\nElias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori\nhankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:\n\n— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö\ntätä juttua.\n\n— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä\nansainnut, Pietro on villipeto.\n\n— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron\nsanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa\nveressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen\nkorjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei\nrakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä...\nniin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan\nMaddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.\n\nHänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet\nmukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli\nestämässä?\n\nKun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan\nkuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken\nMaddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa\nedessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan,\nja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin\nsisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan.\nKohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti\nhänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän\nluuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä\ntosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan.\nEräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan\nhenkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä\nvoimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä\nsaamattomuuttaan.\n\n— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä\nrukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin\nlammastarhassa jo odottavat sinua.\n\n— Aina minut ajetaan pois! — Elias vastasi tuskaantuneena.\n\n— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois.\nVeljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa\nuudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja\nsentähden kiusaus vaanii teitä.\n\nMaddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet\nEliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan.\nOdottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä\nja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin.\nHän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä\nselvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.\n\n— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on\nhyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut\nhäntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta.\n— Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä\ntuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän\nsäikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja\nolla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.\n\nJa hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka\nkovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan\nhievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän\noli \"tuskien Marian\" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään\nepätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.\n\nSiitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen\nvallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen\nasti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen\nantautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat\nvihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen\nkostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja\nvihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä.\nHän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta\ntuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta\nnoin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä\nhiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen\nsurumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta,\ntuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset,\nmutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle\noli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta,\nmyöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.\n\nMonesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut\nukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti\nkohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta\nnuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.\n\n— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo\nkivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan,\nkaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä,\nettä minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään.\nÄlköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet\nkirveellä kuoliaaksi.\n\nJa silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa...\npäinvastoin... jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan... Mutta\nhän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma\ntarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä\nmielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.\n\nSeudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein\nkävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen,\nlaiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän\ntuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan,\nporsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja\nhedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen.\nMutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja\nhirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut\nNuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta\ntyöstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt\nhiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.\n\n— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.\n\n— Anna minulle maitoa.\n\n— Ei ole maitoa.\n\n— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä\nollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut\nhillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet\nulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä\nkoskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta\nainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua\nElias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka\nkuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista\nvihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä\nitsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se\nolisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:\n\n— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua\nparempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat\nhäikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen\nollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.\n\nAlinomaa muistot _sieltä_ myös sukelsivat esiin hänen sielunsa\nkätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä,\nei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi.\nMutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti\nhänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo\nolivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen\nmuistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt\n\"orjainkaitsijain\" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha\nnosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut\njoku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin\nhänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten\nnuolisin veren veitsestäni.\n\nPeto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti\nniin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä\nkyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.\n\nKun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko\nterveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella\nsardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin\nkärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo\nvetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan\nkuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.\n\nTähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että\nuseita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen\najatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan\nhän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä\nkanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän\nkaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi\npelastuksekseen ammatin muuttamisen.\n\nSamalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen\nlämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä.\nAviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli\nainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta\nhieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä\nElias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä\npäivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan\nyli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa\nvaltaan. Hän ajatteli:\n\n— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään.\nMutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä\nkai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö\nminullakin ole vähän oikeutta iloon?\n\nElias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa,\nettä hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä\ntahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat\ntoisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi\nheidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat\nmilloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain\ntarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai\nEliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä,\nja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä\ntiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli\nhänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja\ntäynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti\nnyt häntä puoleensa yhä enemmän.\n\nKarnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari\nmuuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä\nkertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda\nmuori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut\nvälittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi,\nmikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa\nja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi\nluvata anopilleen, ettei hän tanssisi \"italialaisia\" tansseja, jotka\ntanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden\nkanssa.\n\nMaddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet \"kissoiksi\",\ns.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni\nvyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit.\nMiehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset\nhameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta\nkultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet\nylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.\n\nHe lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja\nmenivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset\nastelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten\nhe koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä\nlapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.\n\nMiehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille.\nTämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin\nkukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien\nilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun\naamuna.\n\nHeti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran\ntanssinut, että oli _siinä paikassa_ oppinut pari \"italialaista\"\ntanssia, oli ajatellut:\n\n— Aion tanssia Maddalenan kanssa.\n\nHän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta,\nhänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut\ntieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.\n\nHurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut\nhillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt\nhän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien\nvaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla,\nja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.\n\nKaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan\nyksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän\nympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat\nja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia\nnaamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että\nporvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia,\npalvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa\nja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja\nposetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa\nilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.\n\nKaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut\nlammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut\ntuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan\n_siellä_, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset.\nNyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko,\nkuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään\nhänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään\nhänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät\nedestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita,\nja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan\ntuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.\n\nPietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä\ntuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki\nkeskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen\nmilloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion\nrei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.\n\n— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea\nnäin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle\ntytölle.\n\n— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren\nmiehen toivomuksen.\n\nKaikki pysähtyivät.\n\n— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.\n\n— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.\n\n— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.\n\n— Se ei käy päinsä.\n\n— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.\n\n— Äitini ei tahdo.\n\n— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.\n\nJa nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin\nposetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia,\ntyöläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja\njulkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat\nnaureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.\n\nParrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan,\npyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen _polkkaa_,\njoka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.\n\nNaamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät\ntanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä\nhuohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan\nvastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan\nmunkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi\ntanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta\nsuostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta,\nmutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.\n\n— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.\n\nPosetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken\nturkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa\ntanssikappaletta.\n\n— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron\nohi.\n\n— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan\nnöyryytetyksi.\n\n— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa\ntanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.\n\n— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina\n— toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi\nPietroon päin.\n\nTämä katsoi häntä silmiin, levitti käsivartensa ja sanoi:\n\n— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota\nhuomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan\nvarpaillesi.\n\nPietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä\nhullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui\nsiihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä\nnuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa\nhänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja\nMaddalena tanssivat yhdessä.\n\n— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi\nitsekseen. — Ja hän ajatteli:\n\n— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika\nnuhdesaarnan.\n\nHän jäi seisomaan ja katselemaan ympärilleen.\n\n— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen\npieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!... Saakelin naisväki!\n\nMutta oikeastaan hän oli tyytyväinen, kun toisilla oli hauskaa.\n\nElias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri\nkiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan\nnäin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias\ntunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti\nkuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat\npyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.\n\n— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? —\nElias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan\nvyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän\nvoimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa\nkäsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän\nläpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla\nilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä... Mutta Pietro seisoi\nsiinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja\nElias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.\n\n— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin\nyksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa,\njoka kalvoi häntä?\n\n— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään\nitselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka\nhänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista\nsääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka\nei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti\nolemmekaan erehtyneet!\n\nTanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa\nvallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin\nsävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki\nhämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki,\njona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi\nMaddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet\nkohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja\nsiitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus,\njoka syrjäytti kaiken muun.\n\nTanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten\nnaamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli\nhimmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa\nja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan\nedustalla.\n\nPienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä\nesiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka\nsaattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli\npaholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti.\nEhkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että\npaha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin\npuhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa\nikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen\nkatselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla\nkohoavia vuoria.\n\n— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda\nmuori sanoi valittavalla äänellä.\n\n— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti\nkuulostamatta suuttuneelta.\n\n— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.\n\nJa hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin\nElias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan\noli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen\nhuulilleen ja joi ahnaasti.\n\n— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.\n\n— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten\nlähden takaisin tanssilavalle.\n\nJa hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori\nja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja,\n_catras-ohukaisia_, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita\nnuorolaiset syövät karnevaalin aikana.\n\n— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus\nsinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten\nkanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi\nlähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.\n\n— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan\ntanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme\nnäin hauskaa yhdessä.\n\nEliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin\nnaismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat\nhäntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli\nvaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön\npoissa kotoa?\n\n— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.\n\nSitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:\n\n— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?\n\n— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja\nsinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No,\ntule nyt syömään.\n\n— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.\n\n— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli\nhauskaa. Me... tuota noin... emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin\nkertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. —\nTäytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin\nen osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset\nosaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha,\nha, haa! — hän nauroi itsekseen.\n\n— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus\nvetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö\nedes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?\n\nElias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä\nepäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.\n\n— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa?\n— näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö\nrippi-isän luo?\n\nMutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi\nhänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella,\nsillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa\nnaamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa\näiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro\nmenisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta\nheti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi\nveljelle:\n\n— Etkö nyt sentään tule mukaan?\n\n— En totisesti.\n\n— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin,\nkun palaan kotia?\n\nElias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja\npää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut\nkatsoa Pietroon. Tämä lähti.\n\n— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan\nulko-ovelta.\n\n— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui\nkauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.\n\nSisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan\nennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan\nmuuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat,\nhän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä\nloistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät\nhuoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli\npaloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä\npihassa.\n\nElias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi\nrajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän,\nsumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita\nportaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä\nhereillä, sillä hän vastasi heti:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen,\nminulla on sinulle jotakin sanottavaa.\n\n— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi\noven.\n\n— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?\n\nSanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut\nmitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot\nkuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi\nkaiken ja pelästyi.\n\nElias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut\nhuutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle\nportin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa\nhän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.\n\nOli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti\nyksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin\nkaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä\nkuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin\nvirtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen\nkasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli\ntummat kehät.\n\nHänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli\njumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne\ntäytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa,\nvaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli\nvallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.\n\nEliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä\neloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet\nmusertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.\n\n— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja\npuristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni.\nOlenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla.\nMutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet\nkurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.\n\nMutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui\nmuistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi,\nhäpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja\nkauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville,\npurra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.\n\nSilloin hän taas alkoi soimata itseään:\n\n— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä\nhirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta\nodottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi,\nitsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit\nenää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?\n\nSilti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi,\nettä hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja\ntämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti\nedelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja\nkatseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena\ntalvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä\nkohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle\nvihamieliseltä.\n\n— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?\n\nJa kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja,\njotka koskivat häneen kipeästi.\n\n— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa\nvallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit.\nJo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa\nja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit.\nMutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella,\nminun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas,\nonpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa\npaimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi?\nHuvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin\nanoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.\n\n— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana\npisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä\nläsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja\nvaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko\nMartinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän\nvain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen,\nkädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.\n\nElias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa,\ntanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai\nhänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat\nonnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä,\nhänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään\nkapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen\nsielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?\n\n— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää\nvoi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi\ntekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa,\nelämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä\nmeidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli\nnäin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon\nkamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä\nmaassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään\nkiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.\n\nIllan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu.\nHän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä\npalaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa,\nsaavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä,\nitkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli\nniinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. —\nLähden, lähden.\n\nJa hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän\ntajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen\nMaddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen\npaholainen.\n\n— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole\nmies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan.\nHänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen,\ntunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:\n\n— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua\nsinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!\n\n— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten\najatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin\nsammakon.\n\nUseita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun\nhän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään\nhelpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon.\nMutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut\nhänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi\npalannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa\nkiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki\nlaitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä\nkirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen\nsoinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei\nlehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen\nkirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä\ntuntui lumotulta satulehdolta.\n\nElias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan\nepätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa\nhän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä\ntuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.\n\nOih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden,\njoka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan\nMartinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä\ntehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut,\neikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja\nminkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.\n\nElias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle\nhyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän\nei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui\nistumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko\nMartinu heti arvasi kaiken.\n\n— Missä olette ollut? — Elias kysyi. Olen hakenut teitä monta kertaa.\n\n— Miksi olet hakenut minua, Elias Portolu?\n\n— Enhän ole niin pitkään aikaan tavannut teitä.\n\n— Ja minne olet matkalla näin myöhään?\n\n— Tulin tapaamaan teitä, setä Martinu.\n\n— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?\n\n— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen\nhakenut minua?\n\n— Olen.\n\nNyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.\n\n— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti\nkasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää\nhakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?\n\nNiinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä\nlapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin\nmetsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä\ntuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan\nvuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.\n\n— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen\nnäkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi\nkirveellä ruokoa.\n\nSilti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:\n\n— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun\nolisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.\n\n— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu,\nettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä\nneuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin\nnyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni... Näin käy tässä\nmaailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo... pahahenki, joka vainoaa\nmeitä.\n\n— Miksi siis tulit?\n\n— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut\nvieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on\noleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te,\nestääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt\nminua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut.\nMutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja\nenkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja\nkarata, seuratakseni pahanhengen ääntä?\n\n— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti\nolkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt\nkuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me\nitse.\n\n— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?\n\n— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt\nneuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut\navunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias\nPortolu!\n\nElias hymyili surullisesta.\n\n— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.\n\n— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle,\nettä kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja\nkehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni,\noli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen?\nHyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se\npääse puremaan.\n\nVanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin\nsanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset\nosaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen\nahdistus.\n\n— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?\nSurmaatte epätoivoisen ihmisen?\n\n— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen\ntiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan\nja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon\nainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin\ntein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa\nsinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias.\nAasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole\nvahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun\npitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä\naikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.\n\nElias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui\nheti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa\nkuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.\n\n— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle\nneuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen\nmies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka\nälykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä\nMartinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka\npäivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.\n\n— Onko hän nuorolainen?\n\n— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.\n\n— No niin, lähde sinne, lähde heti.\n\n— Minua peloittaa, setä Martinu.\n\n— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.\n\n— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi\nsilmät säikähtyneinä.\n\n— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin\noletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?\n\n— Olen kuolevainen ihminen.\n\n— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä\njätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että\npäästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin\ntahdot.\n\nTämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki\nvihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:\n\n— Menen tunnustamaan syntini, menen Herran ehtoolliselle, pelastan\nsieluni.\n\nSuru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus,\nettä hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli\nhänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel\npois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo\nhelpommilta.\n\nSeuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat\nlähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan\nsanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt\nhän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät\naikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä\nraskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.\n\n— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt\nmenisi minun kotiini.\n\n— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. —\nHän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei\nikinä opi hillitsemään itseään.\n\n— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein\nnärkästyneenä.\n\nHeidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias\ntunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei\nsaanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän\nmyöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat,\nkunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita\npäästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti,\ntaloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo\noli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla\nkoristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.\n\nSeudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä,\nsipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava\nvalmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja\nrypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.\n\nKuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut\ntapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna\notti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo\nmuorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään\nkorvausta.\n\n— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näin\nAnneddan oli tapana sanoa potilailleen.\n\nViimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin,\npunoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen,\nvaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.\n\n— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja\nahdistuksesta.\n\n— Minun täytyy puhua kanssanne, — hän mutisi.\n\n— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko\nMartinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo\nmuutakin, jos sinulla mitä on.\n\n— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi,\nElias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren\nmiehen.\n\nMutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli\ntarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.\n\nUkko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen.\nKun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti\nEliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän\npäinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen\nja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut\nMaddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.\n\nJa hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke\nkuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen\nkätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi\nhäneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella\nvoimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.\n\n— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat\nkahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran\nehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.\n\n— Minkä vastauksen?\n\n— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo\naika. Siinä on minun tieni.\n\nVanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi\nollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt\nnuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä\nhänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin\noli tapahtunut.\n\nEräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä\nja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä\nedessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni\nnäköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä\naamuhetkenä.\n\n— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin\ntai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna,\npuhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki\nkäy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan\nisälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.\n\n— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä\npitkin, — ukko Martinu sanoi.\n\nSaavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt\nmiestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain\nvirkkoi:\n\n— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.\n\nVanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias\nnäki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.\n\n— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä\nmetsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole\nkehuttava.\n\nMiten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli\nloppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta.\nEnsimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli\nelänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin,\ntulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi\nuudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen\nympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti\nsuloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat.\nHänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen\nvälke.\n\nMutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei\nvarmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun\nsaattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila\njatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika\nriensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo\npäivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön\nhirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä\nkuilua kohti.\n\nSeuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi\nPorcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä\nennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään\ntätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa\neikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa\nitsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo\nkouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen\nkuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli\nhäntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät\ntaas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.\n\nEräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla\nmurheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa.\nHänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon,\nja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä\nlauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen,\nunelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt\nainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon\nkuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan\nsaapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä\nvielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö?\nOliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen\nollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot\nvääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo\nhehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.\n\nElias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään.\nHän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi\nhoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti\nnotkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko\nruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä\nilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään,\nkun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä\ntunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin\nverroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.\n\n— Entä Mattia? — Elias kysyi.\n\n— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin\ntänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon\npoimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.\n\n— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?\n\nMaddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä\nsinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän\njatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan\nintohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et\ntullut, minä tulin!\n\nJa hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt\nmitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko\nmaailman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli\ntätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti\npapissa epäluuloa.\n\n— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan\nseistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen\npääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi,\npapiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa\ntästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.\n\nSilloin hän itse lähti hakemaan Eliasta, kunnes löysi hänet.\n\n— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti\nsilmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja\nhänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.\n\n— En ole voinut tulla.\n\n— Miksi et ole voinut?\n\n— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan\nvielä aikaa, herra kappalainen.\n\n— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian\nhuomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut\nharhateille.\n\n— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias\nvirkkoi välinpitämättömästi.\n\nPappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias\nolisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin.\nMutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään\nturmeltuneisuuden huippu.\n\n— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen.\nHuomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka\nkylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken\nkylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän...\n\nElias pudisti päätään moneen kertaan.\n\n— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä.\nMuutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän\npäähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.\n\n— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia\nsynnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä\ntulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele\nisääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on\ntuli, on savuakin.\n\n— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen\nvälinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.\n\nSen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken\ntoivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän\nvaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon,\nsynninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti\nitsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta\nhän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän\naina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi\naina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota\ntunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi\ntuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.\n\n— _Hän_ on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen,\njoka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon.\nMiksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän\najattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?\n\nSitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi\nMaddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys,\nhehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä\nsiemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat\nyhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi\nhakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin\nolemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme\nsilloin? Antaako Jumala meille anteeksi?\n\n— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä.\n— Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?\n\nJa hän naurahti.\n\nElias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja\nvastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut\nhänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta\narmahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän,\nmutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa.\nSiitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään,\nmilloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta\nheidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.\n\n— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut\nja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan\nsanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman\ntoisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö\nsinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän\nkuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.\n\n— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme\nja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.\n\n— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi\nvihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?\n\n— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.\n\nMaddalena tuli lohduttoman surulliseksi.\n\n— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian\nmyöhäistä.\n\n— Miksi liian myöhäistä?\n\n— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi...\n\nEliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen\nsielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa\nmielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle\nkaiken, mitä hän tahtoi.\n\nHe erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen\nlapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi\nitsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSyksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma\noli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman.\nEliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan\nkylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa\nselkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.\n\nNäinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella\nkatsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista\nääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.\n\nHän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt\nhän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi\npäivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja\nhän ajatteli myös tätä lasta.\n\n— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan\nvarttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni.\nPidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.\n\nJa hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet\nlevottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti\nhän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan,\ntekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin\nisää ainakin.\n\n— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä\npoika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle\nperinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on\noleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii\nrakastamaan minua!\n\nTämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi\njo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.\n\nEräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden\npaimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena\nsaa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee\npoika.\n\nHänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin _hän_ olisi ollut\nisä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää\nFransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä\nkaikkia muita pyhimyksiä.\n\n— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille\nniin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua,\ntuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän\ntavantakaa toisteli.\n\n— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi\nsyntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!\n\nElias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos\nhe tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä\nkylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja\nukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.\n\nTällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi\nlunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta,\nei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin\nedellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa\nasuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät\nillat lieden ääressä Maddalenan vieressä!\n\nMutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä\nvuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan\nnäki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin\nhänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä.\nSalaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei\ninhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä\nkaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta\ntavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista\nonnea. Ja hän ajatteli:\n\n— Ehkä se johtuu siitä, että _hän_ on siinä tilassa. Mutta kun lapsi\non syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.\n\nEräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle,\nEliaksen läsnäollessa:\n\n— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan\nhuoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa\nperheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti\njää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.\n\nEliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi\nsydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen;\nei, ei, yksikin jo riitti!\n\n— Ei ikinä! — hän ajatteli.\n\nPaaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä.\nHän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin\nedellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi\nkuolemansyntiin.\n\nHän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että\nintohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään,\nmiettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.\n\n— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni\npelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.\n\n— Mitä tarkoitatte, herra pastori?\n\n— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?\n\nMinä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki\nnäytti onnistuvan hyvin...\n\n— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas\nkuin lapsi. — Mutta nyt!...\n\n— Niin, nyt? ... Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?\n\n— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian\nmyöhäistä, etten enää ole kelvollinen...\n\n— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu.\nAjattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.\n\nElias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto\nsukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena\niltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli\nvielä hänen sanansa.\n\n— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua\nvielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?\n\n— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai\noikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on\ntuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele\nsinua.\n\n— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.\n\n— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei\nsinun enää tarvitse nähdä tuota naista.\n\n— Niin, sitten. Mutta siihen asti...\n\n— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin\nkyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan\npäivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea\nkiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä\nhukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt,\nettä meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin\npuhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi\ntahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä\nkalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti\nkasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.\n\n— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi\nnäette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.\n\n— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on\njärjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa.\nMene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi\nuuteen elämään.\n\nElias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa,\neikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut\nedellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä\nnyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä.\nSilti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui\njuuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää\nollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi\nhetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä\nvuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä\nmuodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan\niloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen,\nnautintoineen.\n\nMuutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden\nvallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin,\nettä hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei\nkoskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä\nhän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä\ntätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä\ntuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen\npäätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän\ntottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää.\nVähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin\nesineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen\najatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta\nkohti.\n\nKäydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia,\nottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten\nlaulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi\nhäntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia,\njotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat\nja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä\nonnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin\nMaddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää?\n— hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut\nMaddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt\nmuodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin\nhän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin\nhäntä peloitti koskea.\n\n— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon?\nNiin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.\n\nJa hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta\nsyntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä.\nEihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän\nparemmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon\nihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä\npuhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele\nsellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta\nHerran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on\npysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side\nsinun ja _hänen_ välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei\nperhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita.\nHän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus,\nhyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet\nolevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun\non yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.\n\n— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta\nsisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena,\nettä hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei\nsaanut häntä luopumaan päätöksestään.\n\nViikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin.\nPiispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka\nkutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet\nheti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti\npiispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä\nenemmän innostumaan asiaan.\n\n— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin\nilmaista asia omaisillesi.\n\n— Voi sentään, — Elias virkkoi huoaten. — Minua niin peloittaa.\n\n— Mitä sinä pelkäät?\n\n— Että tämä koskee kovasti naiseen. Jos voisi odottaa!\n\nPorcheddu pudisti päätään:\n\n— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se\nsurettaa minua suuresti!\n\n— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten\nenää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.\n\n— Onko isäsi kotona Nuorossa?\n\n— On.\n\n— Entä veljesi Pietro.\n\n— On hänkin.\n\n— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä\ntulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.\n\n— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen\nkiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.\n\n— Hyvä, hyvä. Siitä puhumme toiste. Mene nyt rauhaan.\n\nElias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä.\nHänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa\ntäyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi\nhänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä,\nsiihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua.\nMutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän\npalasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa\nkatseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti.\nMaddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä\nkysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.\n\n— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään\ntänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.\n\n— Minunkin kanssani? — Maddalena kysyi. — Kuka se saattaakaan olla?\n\n— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivat\nhäntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle.\nMaddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata.\nHänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.\n\n— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin\nitsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli\nmuuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja\nettä hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja\nonnettomaksi.\n\n— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, —\nja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee\npyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän\npitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä.\nJumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet\narmollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua\nennen aikaa.\n\nAnkara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen\nluomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.\n\nTullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja\npelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.\n\nMutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästi\nja tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikka\nAnnedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaan\nMaddalenan huoneeseen.\n\n— No kuinka hurisee, setä Portolu?\n\n— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana,\nhyvä herra pastori.\n\n— Entä pojat? Ovatko vielä kilttejä? Ovatko yhä kyyhkyjä?\n\n— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä\nselälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella,\nPyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.\n\nElias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan\nahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi\nMaddalenaan, iski silmää ja virkkoi:\n\n— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä\nFransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä\nkaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi?\nKaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että\nasia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena\nkohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken\nhänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen\nkorvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi\nsentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.\n\nElias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi\nparemmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa.\nNäytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili,\nAnnedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen,\nhymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.\n\nElias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti\nheille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä\nEliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin\nlapsi.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta,\nnauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen\npaimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan\nnäytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä\npaimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä\nja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät\npikemminkin nuorukaisen kasvoilta.\n\nKun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen\nmekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä\nenkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla\nnöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen\nherrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti\nmieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä\nolivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun\nurkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat\nilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat\nmasentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta\nmenestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet,\nyksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen\nhän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua\nentisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä\nkahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori\nnainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan\npurppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena,\nkauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli\npienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen\nvaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen\nkaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli\npienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat\nvihertävät silmänsä.\n\nElias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä\nepätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä\nja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista\nrakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi\nkehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu\nkirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden\nseminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin\nkuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa,\ntottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä\ntukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän\nunelmaan hän oli lujasti sidottu.\n\nHän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi\ntervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet\nujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan\nsilmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko\nhyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen,\nja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa\nsen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja\nkädessään, jäyti häntä.\n\n— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.\n\nMyöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle\nainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä\nsurevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään\nviehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä\nyksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut\najatuksissaan erottaa häntä lapsesta.\n\nHän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo\nsidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi\nehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä\najatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti\nhänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli\nperin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa\noli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut\nkatuvansa päätöstään.\n\nToisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan,\nhaaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat\nviettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan,\nlaitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän\nnäissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus\nja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet\npainajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan\nniitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä,\njotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.\n\n— Ei! Ei! Ei! — hän aina toisti koettaen karkoittaa turhia haluja,\nturmiollisia haavekuvia, ja silloin hän alkoi rukoilla ja syventyi\nopintoihinsa. Mutta melkein aina, vaikkakin sata kertaa karkoitettuina,\nsurulliset unelmat palasivat yhä uudelleen.\n\nEräänä yönä hän luki Pyhän Paavalin kirjettä roomalaisille. Oli\nkirkas kuutamoinen huhtikuunyö. Avoimesta ikkunasta leyhkäili\nhuoneeseen hivelevän lauha tuulahdus, ja mitä kirkkain tähti tuikki\nkristallinkuulakalla taivaalla. Elias tunsi itsensä tavallista\nsurumielisemmäksi. Elämä houkutteli, haasteli hänelle kiehtovaa\nkieltään ja ahdisti häntä keväisen yön puhtaalla henkäyksellä.\nSanomattoman ihanat muistot palasivat hänen mieleensä, ja kevään\nuudesti syntyessä kiehui hänen veressään jotakin uutta ja levottomaksi\ntekevää.\n\n— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen pudistaen päätään ikäänkuin\nkarkoittaakseen nuo kiusaavat ajatukset. — Täytyy unohtaa kaikki,\ntäytyy opiskella, pyrkiä eteenpäin, Elias Portolu. Hän painoi pään\nkäsiinsä ja upposi lukuihinsa. Ympärillä oli syvä hiljaisuus ja hyvin\nkaukaa, kuin etäältä maaseudulta kantautuen, värähteli surunvoittoinen\nnuorolainen laulu. Elias luki, luki uudelleen, punnitsi, toisteli\nulkomuistista raamatun säkeitä:\n\n\"Älkää harrastuksessanne olko velttoja; olkaa hengessä palavia;\npalvelkaa Herraa\".\n\n\"Olkaa toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa\nkestäviä\".\n\n\"Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa älkääkä kirotko\".\n\n\"Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Harrastakaa sitä, mikä on\nhyvää kaikkien ihmisten edessä\".\n\n\"'Minun on kosto, minä olen maksava', sanoo Herra\".\n\n\"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin\nukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina\nhiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä,\nikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa.\nElias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan\nsilkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun\nhenkäys saattoi repiä rikki.\n\nNyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää.\nKaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli\nkuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen\nlumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman\näänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet\nvapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa\ntuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin?\nMiten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen\nylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa\netäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti\nyön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan\njuurella.\n\nApostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan\niäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha,\ntäydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon...\ntuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi\nEliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi\npolvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon\npuuskassaan.\n\nJa hän alkoi kyyneltensä lomassa rukoilla mielettömästi:\n\n— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani,\nanna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani!\nOlen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut\nnäin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon\nluontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen\ntallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja\nsyntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani;\nja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani,\nJumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot\nkyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua,\nanna minulle sydämen rauha... anna minullekin vähän hyvää... vähän\nonnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna\nse minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri,\nanna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa...\n\nVähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus\nteki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi,\nhän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:\n\n— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen,\nvarsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten\nihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!\n\nHän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan\nuhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa.\nSeuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun\nhänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta\nsairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli\nsangen vakava.\n\n— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä\noli hänen ensi ajatuksensa.\n\nOliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui\ntätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa\ntuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.\n\n— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.\n— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.\n\nHän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden\ntähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.\n\nPietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät\nkasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut\npakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää.\nLevottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo\nennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa.\nHänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten\npensaiden ja kivien repimät.\n\nRaskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti\nvilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua\nja lausunut _vihreät sanat_, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron\ntauti oli kuolemaksi.\n\nElias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä\nsairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin,\nväännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän\nei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui\nepätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi.\nMutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän\nkylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan?\nMiksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa\nkuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia\nhaluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?\n\n— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi,\nse ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on\nsallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni\nkuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et\nikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit\nmurskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli.\nElias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja\nauttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.\n\nSitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin\nhän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan\nmielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä\nhetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.\n\nMutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät\njärkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias\ntunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen\nnähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman\njärkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli\nollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt\nkaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!\n\n— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän\najatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu\noli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi\nkerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen\njalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.\n\n— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.\nMiksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.\nSielu yksin pysyy. Se on pelastettava.\n\nJa hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten\nhän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan,\nkuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan\nmusertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.\n\n— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö\nhän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa\nminulle anteeksi?\n\nMutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän\nnäki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa\nvainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen\najatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä.\nMutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui\nuudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö\nkului.\n\nPäivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron\ntulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin\noli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa\nolivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.\n\n— Mikä sinun on? — Elias kysyi säikähtyneenä.\n\n— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —\nTule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.\n\nElias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään\nhän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli\nlapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:\n\n— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan\ntule yksin; ja minä uskon uniin.\n\nHän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä,\njopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan\nlasta.\n\nLapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta\npuku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa\nkauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.\n\nUseita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin\nettä koko talossa vallitsi hämärä.\n\nElias hiipi hiljaa, melkein arkaillen huoneen puolihämärään.\n\n— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi\nse itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.\n\nLapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui\nhetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi\nitkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.\n\n— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin,\ntuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on\nElias setä, joka ei tahdo, että itket... — Mutta äkkiä hänkin painoi\nkasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.\n\n— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen\nsuunniltaan.\n\nSitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti\nEliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan\naviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki\nhänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa\nsukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää\nmeitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten\nsyöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.\n\nKaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen\njokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi\npalavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa\nja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi\nyksin surunsa ja kiusaustensa parissa.\n\n— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas,\nveljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin\nmiten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli\nitsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.\n\nMutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää\nhautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine\nsurumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.\n\nLopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä,\nmasentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin\nkirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana\nkuin tunnontuska.\n\n— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka\ntuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä\nonkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen?\nEnkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?\n\nSalakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma\nnousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta!\nNiin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä,\nse oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan\niäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni.\nVeljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset\ntosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden\nkuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!... Kuinka suloista!\nVoiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt\nmahdollista.\n\n— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän\nkysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli\nsietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä\nhänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon\nkuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen,\nElias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen\nvoitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.\n\nJa hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.\nJa näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.\n\nEräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää\nvihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin\nsurettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa\nkokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen\nmieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään\nuskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi\nparantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!\n\n— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän\nsilti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole\nlöydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan\nmeidän omasta voimastamme ja tahdostamme.\n\nMennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen\nkoolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin,\nkun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että\nlammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli\nPietron kuoltua usein käynyt talossa.\n\nJacu Farre oli \"isäntämies\", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia,\nmehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron\npikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla\nhänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi\npienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu\npiti lasta polvellaan ja sanoi:\n\n— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas\nnoin, Berteddu!\n\nLapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka\nhuolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen,\nkatsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän\nhillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda\nmuorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta\nvanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään\nkuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.\n\n— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä\npäivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin\ntoden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre!\nSinä et tunne ukko Portolun sydäntä.\n\nJa hän huokasi moneen kertaan. Elias synkistyi ajatellen itsekseen:\n\n— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta\npapiksi, hän ei kestä sitä surua.\n\nMaddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat\npuoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän\nei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan\nselvillä hänen tunteistaan.\n\n— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu\nFarre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee\nminua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja\ntaivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä\nminun on tehtävä?\n\nSitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi\ntilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus\nvalmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan\nyllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut\nhäntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se\non hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti\nvapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan,\nhän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti\nhiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.\n\n— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy\npuhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.\n\nMutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin\nrauhaan.\n\n— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin\nerehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! —\nnäin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta\ntosiasiassa hän oli siitä suruissaan.\n\nMutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi\nvihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan,\nettä joku kysyi häntä.\n\n— Se on _hän_, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena,\nvaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:\n\n— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä\nkotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.\n\n— Äitikö tahtoo?\n\n— En tiedä.\n\n— Onko lapsi sairastunut?\n\n— En tiedä.\n\n— No hyvä, tulen heti.\n\nJa hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli\nyksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie\noli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän\nverhottu, salainen rauha.\n\nHeti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen\nvaltaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli\ntäynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli\nlammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo\nkaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa\nkirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin\nlaskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän\npyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja\nkysyi sitten katsomatta häneen:\n\n— Onko siis vihkimistilaisuus ensi sunnuntaina?\n\n— Etkö tiennyt sitä?\n\n— Niin, kyllähän sen tiesin.\n\nÄänettömyys.\n\n— Miksi siis lähetit minua noutamaan? Elias kysyi lopulta.\n\n— Miksikö? — Maddalena kertasi ikäänkuin kysyen itseltään. — Ai,\nodotahan, lapsi herää. — No no, Bertedduni, rauhoitu, tulen, tulen.\nKatsos, setä Elias on täällä.\n\nHän nousi, otti lapsen syliinsä ja lähestyi Eliasta.\n\nElias pelästyi.\n\n— Elias, — näin hän alkoi, — sinä kaiketi aavistat, mitä aion sanoa\nsinulle.\n\nElias pudisti päätään.\n\n— Eikö tämä viaton olento sano sinulle mitään? Ja eikö omatuntosi\nsano sinulle mitään? Kuuntele sen ääntä. Sinulla on vielä aikaa. Eikö\nJumala, joka näkee kaiken, ole tyytyväisempi, jos sinä sen sijaan, mitä\nnyt aiot tehdä, annat tälle viattomalle lapselle isän?\n\nHän vaikeni katsellen Eliasta ja odottaen vastausta. Elias laski\nvapisevan kätensä pienokaisen päälaelle hyväillen sitä vaistomaisesti.\n\n— Mitä minun pitäisi sinulle sanoa? Se on nyt liian myöhäistä,\nMaddalena, — Elias soperteli.\n\n— Ei, se ei ole liian myöhäistä!\n\n— Se on liian myöhäistä. Siitä nousisi kauhea hälinä, minua\nsanottaisiin mielipuoleksi.\n\n— Vai niin, — Maddalena virkkoi katkerasti — ja pahojen kielten\npelosta et kuuntele omantuntosi ääntä.\n\n— Omatuntoni juuri vaatii minua kulkemaan edelleen sitä tietä, jonka\nolen valinnut, Maddalena! — Elias sanoi vakavasti, kohottamatta\nkatsettaan ja yhä hyväillen pikku Berteä. — Ja jos nyt riisuisinkin\ntämän puvun yltäni ja ottaisin sinut vaimokseni, niin voisimmeko\nkoskaan sanoa ihmisille, että tämä poika on meidän?\n\n— Emme kylläkään ihmisten edessä, Elias! Ihmisten edessä hän ei\nkoskaan ole sinun poikasi, mutta sinä voisit silti suhtautua häneen\nkuin omaan poikaasi.\n\n— Voinhan muutenkin rakastaa häntä yhtä suuresti ja huolehtia hänestä\nyhtä hyvin. Ei kukaan estä minua uudessa asemassani täyttämästä\nvelvollisuuttani häntä kohtaan.\n\n— Ei, ei, — Maddalena sanoi epätoivoissaan pudistaen päätään. — Se\nei ole kuitenkaan samaa!\n\n— Se on vallan samaa, sen sanon...\n\n— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena\nhuudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö\nollenkaan ajattele minua?\n\n— En voi, — Elias mutisi.\n\n— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää\nollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?\n\n— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian\nmyöhäistä.\n\n— Se ei ole myöhäistä... — Maddalena toisti väännellen käsiään\nepätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.\n\nJa olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu.\nTämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä\nhyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän\nolisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen\nkaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi\nvoima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa\nEliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi\nlemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.\n\nMaddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti\nEliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää\nja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon\nhehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin\nsillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias\ntunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.\n\nHe erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän\ntunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.\n\n— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut,\n— hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin\nhillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa\nhyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua\nainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen\njälleen rakkauteni.\n\nJa Elias oli murheellinen, heikko, masentunut. Hän ei silti epäillyt\nJumalan armoa, vaan tunsi sellaista katkeraa hekumaa, jonka valtaamina\nuskonkiihkoilijat kiduttavat ruumistaan. Hän toivoi, että Maddalena\nvielä ahdistaisi ja houkuttelisi häntä, jotta hän tuntisi tuota\nkidutusta ja saisi osoittaa vastustusvoimaansa.\n\n\n\n\nX\n\n\nMutta Maddalena ei enää yrittänyt häntä houkutella. Elias vihittiin\npapiksi; hän jatkoi opintojaan ja oli ennen pitkää oikeutettu\ntoimittamaan ensimmäisen jumalanpalveluksensa. Sinä päivänä hänen\nkotonaan tehtiin valmistuksia kuin häitä varten. Sukulaiset ja ystävät\ntoivat hänelle lahjoja kuin sulhaselle. Teurastettiin lampaita ja\nvuonia, vietettiin kemuja ja laulettiin tilaisuuteen sepitettyjä runoja\nnuoren papin kunniaksi. Ukko Portolu komeili ihka uudessa puvussa, oli\nvoidellut öljyllä hiuksensa ja punonut tukkaansa pienet palmikot. Hän\nkuunteli tarkkaavaisesti tilapäisrunoilijoita pidellen polvillaan pikku\nBerteä, joka surumielisenä painoi päätään hänen povelleen.\n\n— Mikä sinua vaivaa, karitsani? — Annedda muori kysyi kumartuen\npienokaisen puoleen. — Onko sinun uni?\n\nLapsi pudisti päätään. Hänen sinivihreät silmänsä olivat alakuloiset.\nAnnedda muori otti hunajataikinasta tehdyn linnunmuotoisen makeisen ja\nojensi sen pienelle pojanpojalleen.\n\n— Ota tämä lintunen; älä vain nukahda. Päätään kohottamatta isoisänsä\npovelta pienokainen vastenmielisesti otti tarjotun namun, painoi\nmakeislinnun nokkaa huulilleen, mutta ei syönyt sitä.\n\n— Oletko uninen? — ukko Portolu kysyi ja katsoi poikaan. — Etkö\nnukkunut hyvin viime yönä, linnunpoikaseni? No, rohkaise mielesi ja\nkuuntele noita kauniita lauluja. Kun kasvat isoksi, sinäkin laulat\nnoin. Vien sinut lammastarhaan hevosen selässä, ja silloin laulamme\nyhdessä.\n\nMutta pienokainen, joka muulloin olisi ollut ilmi ihastunut\nkuullessaan, että pääsisi ratsastamaan maalle, oli nyt vallan\nvälinpitämätön. Päivälliseksi hän ei huolinut ruoasta eikä hievahtanut\nisoisänsä luota, jonka poveen hän yhä nojasi päätään.\n\n— Minusta poikasi näyttää sairaalta, — Jacu Farre huusi Maddalenalle.\n\nElias säpsähti, katsoi lapseen ja muisti oitis unen, jonka hän oli\nnähnyt valvoessaan yön veljensä Pietron ruumiin ääressä. Maddalena\nhyväili lasta, kysyi sen vointia, otti sen syliinsä ja vei sen\nvuoteeseen, jossa Elias aikoinaan oli nukkunut.\n\n— Sen oli uni, ja nyt se nukkuu, — hän sanoi palatessaan toisten luo.\nElias ei rauhoittunut. Hän olisi tahtonut nousta, mennä pojan luo ja\ntarkastaa sitä. Mutta hän ei voinut lähteä liikkeelle, ja hän salasi\nlevottomuutensa.\n\nHän kuunteli laulajia ja hymyili hiukan kuullessaan erityisen\nonnistuneita säkeitä, mutta ei puhunut, ei nauranut. Hän pani merkille,\nmiten Farre, tuo rikas ja pyylevä sukulainen, joka puhui huohottaen,\nhääri edestakaisin antaen määräyksiä ja sekaantuen kaikkeen, ikäänkuin\nolisi ollut isäntä talossa. Hän puhui usein Maddalenan kanssa, ja Elias\noli siitä mustasukkainen. Ja huomatessaan tämän mustasukkaisuutensa hän\nhermostui, mutta oli ääneti.\n\nPäivällisen jälkeen hän melkein salaa meni lapsen luo, kumartui ja\nkatseli sitä kauan, ja nähdessään sen nukkuvan makeasti, pieni suu\npuoliavoinna, makeislintu kätösissään, hän tunsi rinnassaan sanomatonta\nhellyyttä ja suuteli pienokaista pyhällä hartaudella. Kohotessaan\npystyyn hän muisti Maddalenan hääpäivän ja -yön, taudin ja surun, jotka\nMaddalena oli kärsinyt tuossa vuoteessa.\n\n— Voi tämän maailman menoa! — hän ajatteli. Kuka olisi voinut\naavistaa, että tällaista tapahtuisi?\n\nPalatessaan keittiöön hän kuuli Farren keskustelevan lapsesta\nMaddalenan kanssa, joka keitti kahvia.\n\n— Sinä et hoida lasta hyvin, — mies puhui soimaten. — Etkö huomaa,\nettä pienokainen on lopen sairas? Ovatko terveen lapsen kasvot\ntuollaiset? Eivät suinkaan. Minäpä noudan tänne lääkärin, ja saat\nnähdä, että olen oikeassa.\n\n— Mitä se häntä liikuttaa? — Elias ajatteli katkerasti ja\nkateellisena. — _Minun_ tehtäväni on hoitaa lasta, eikä hänen.\n\nHän meni pihalle, jossa runoilijat jälleen alkoivat laulaa, ja\nistuutui isänsä viereen. Hän näytti kuuntelevan laulukilpailua,\nmutta ajattelikin sensijaan Farrea, Maddalenaa ja lasta; hän kävi\nmurheelliseksi ja ärtyisäksi sekä huomasi, että hänellä oli uusi\ntoivomus: että Maddalena pysyisi leskenä. Hän ei ollut ennen ajatellut,\nettä jos Maddalena menisi uusiin naimisiin, hän, Elias, menettäisi\nkaiken määräämisvallan lapseen nähden.\n\n— Hän menee vaimoksi Farrelle, — hän ajatteli, enkä minä enää saa\nrakastaa poikaani. Ne suudelmat ja hyväilyt ovat luetut, jotka saan\nhänelle antaa. — Ja hänen ajatuksensa eksyi tulevaisuuteen, asioihin,\njotka olivat kerrassaan vieraita sille viralle, johon hän sinä päivänä\noli astunut.\n\nJuhlan loputtua hän palasi seminaariin, jossa hänen oli määrä oleskella\nvielä jonkin aikaa, ja nyt hänen tajuntaansa palasivat selvinä\nkaikki turhat ajatukset, kaikki mustasukkaisuuden ja surumielisyyden\ntunteet, joita hän sinä päivänä oli kokenut, ja hänet valtasi suuri\ntyytymättömyys itseensä.\n\n— Kaikki on turhaa, — hän ajatteli kääntyessään vuoteessaan kyljeltä\ntoiselle. — Liha on kiinni luissa, enkä minä koskaan voi vapautua\ntämän maailman asioista. Minusta tulee huono pappi, samoin kuin olen\nollut huono maallikko, siksi etten ole hyvä kristitty. Siinä kaikki!\n\nSitten tapahtui, mitä Elias oli aavistanut. Farre kosi Maddalenaa\nja alkoi oitis huolehtia pienokaisesta kuin omasta lapsestaan.\nHän kutsutti lääkärin, ja kun tämä oli selittänyt, että lasta\nvaivasi verenvähyys, tuo lihava mies osti lääkkeitä ja mitä vain\ntarvittiin pikku Berten sairaanhoitoon. Elias näki kaiken tämän,\nja mustasukkaisuus raateli häntä. Monesti yksin ollessaan, jopa\nkirkossakin, hän yllätti itsensä ajattelemasta tuota lihavanaamaista\npunakkaa ja tervettä miestä, joka puhui hitaasti ja huohottaen, ja\ntunsi vihaavansa häntä.\n\nEräänä päivänä Farre pyysi häntä käymään karjatarhassaan.\n\n— Ukko Portolu tulee myös, — hän sanoi — otamme palleroisen mukaan,\nse tekee sille hyvää, ja pidämme hauskaa.\n\nEnsin Elias aikoi jyrkästi kieltäytyä, mutta sai sitten itsensä\nhillityksi ja suostui.\n\nMutta tämä huviretki tuotti hänelle suurta mielipahaa. Farre piteli\nBerteddua edessään satulassa, ja lapsi nojasi päätään hänen poveensa\ntehden hänelle satoja kysymyksiä nähdessään korppien vaakkuen lentävän,\nvarpusen pyrähtävän oksalta lentoon, pensaan marjoja punaisenaan tai\ntammen täynnä terhoja. Farre selitti pojalle kärsivällisesti kaiken\nsuudellen häntä tämäntästä.\n\n— Katsohan, tuo tuossa on metsäpäärynäpuu; katso, katso, siinä on\nenemmän päärynöitä kuin lehtiä. Pidätkö noista metsäpäärynöistä,\npikku porsaani? Ja nuo pitkät harmaat pötkyt, jotka näyttävät\nkynttilänjaloilta! Tiedätkö mitä ne ovat? Näetkös, ne ovat ruokoja,\njoista voi tehdä pillejä. Niistä paimenet leikkaavat itselleen pillejä.\nKas paimenet eivät ole niinkuin herrat, jotka menevät kauppaan ostamaan\nkaikkea valmiina. Paimenet tulevat omillaan toimeen. Aiotko sinäkin\nruveta paimeneksi?\n\n— Kyllä minä rupean paimeneksi, — lapsi virkkoi välinpitämättömästi,\n— ja teen pillejä noista ruo'oista.\n\n— No älähän, älähän! Kuuletteko, isä Portolu, pienokainen aikoo ruveta\npaimeneksi! Ja me kun tahdomme tehdä hänestä lääkärin.\n\nOlihan kaikki tuo niin vähäpätöistä, mutta Elias, joka ratsasti\nFarren vieressä, kärsi lapsellisesti sitä kuunnellessaan. Mitä tuolla\nvieraalla miehellä oli tekemistä lapsen tulevaisuuden kanssa? Ei,\nhän ei koskaan kärsisi sitä, että tuo karkea mies sekaantuisi hänen\npoikansa elämään ja kohtaloon. Mutta tämäkin oli unelma, todellisuus\nkouristi häntä hänen isänsä sanojen muodossa, joka sanoi pikku Bertelle:\n\n— Vai tahdot sinä ruveta paimeneksi! Etkö tiedä, että paimenet usein\nnukkuvat taivasalla ja kärsivät kovasti kylmästä? Katsohan setä\nEliasta. Hän rupesi papiksi, sillä jos hän olisi pysynyt paimenena, hän\nolisi kuollut viluun. Ei, me teemme sinusta tohtorin, emmekä paimenta.\nMuutoin sinä et ole se, joka määrää. Setä Farre sanoo, mitä sinun pitää\ntehdä, ja jollet ole kiltti, saat nähdä, ettei ole hyvä laskea leikkiä\nhänen kanssaan.\n\n— Mikä tuo on? — Berteddu kysyi osoittaen kädellä puuta ja\nkiinnittämättä huomiota isoisän sanoihin.\n\nMutta Elias oli kuullut nuo pontevat sanat ja tunsi niistä sielussaan\nterävän piston. Siitä päivästä alkaen hänen mustasukkaisuutensa yltyi\nsairaalloiseksi. Turhaan hän koetti hillitä itseään, turhaan ajatella:\n\n— Jacu Farre saa itse lapsia, ja silloin hän unohtaa minun lapseni ja\nalkaa ehkä vihata sitä. Silloin minä otan hänet kotiini, johdan hänet\noikealle tielle, teen hänet onnelliseksi.\n\nEi, ei! Nuo olivat pelkkiä unia. Todellisuus oli ankara. Elias kärsi.\nTämä kärsimys erosi kaikista edellisistä ollen silti yhtä ankara. Taas\nhän vaipui epätoivoon ja toisteli tavallisia valituksiaan:\n\n— En koskaan saa rauhaa. Olen kadotettu. Mitä tahansa teenkin, se on\nerehdys. Ehkä tein väärin, kun en kuunnellut Maddalenaa. Ehkä Jumala\nolisi tahtonut, että sillä tavoin olisin sovittanut rikkomukseni,\nsensijaan että nyt onnettomana antaudun hänen palvelijakseen. Pastori\nPorcheddu oli kyllä oikeassa. Synti on kivi, jota emme koskaan saa\nvieritetyksi selästämme. Ja minä olen tuomittu kantamaan iankaikkista\ntaakkaa, koska olen tehnyt suuren synnin.\n\nNäin hänen päivänsä kuluivat edelleen täynnä surua ja ristiriitoja.\nEipä tämä totisesti ollut sellaista rauhallista ja pyhää elämää,\njommoisesta hän oli uneksinut. Odotettiin joka päivä vapaata paikkaa\njossakin naapurikylän seurakunnassa, jotta Elias Portolu olisi voitu\nlähettää sinne. Hän tiesi sen ja kärsi ajatellessaan eroa Nuorosta.\nHänen poissaollessaan Farre tietysti menisi naimisiin Maddalenan kanssa\nja ottaisi lapsen kokonaan huostaansa. Silloin kaikki olisi lopussa.\nMutta ei, kaikki ei sentään olisi lopussa. Hän tunsi, että pojastaan\nerossakin hän alati ajattelisi pienokaista riutuen hellyydestä,\nkaihosta ja mustasukkaisuudesta, ja että häntä odotti intohimon ja\nsurujen täyttämä elämä, joka olisi perin erilainen kuin se, jota\nvelvollisuus häneltä vaati. Joka päivä hän kävi vanhempiensa kodissa\nja koetti — mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt — voittaa pojan\nsydämen antamalla hänelle makeisia, leikkimällä hänen kanssaan ja\nhemmoittelemalla häntä kaikin tavoin. Hän älysi kyllä, että tämä oli\nheikkoutta, jopa pikkumaisuutta, sillä eihän hän tehnyt sitä niinkään\nrakkaudesta poikaansa kohtaan kuin estääkseen tätä kiintymästä Farreen,\nmutta hän ei voinut menetellä toisinkaan.\n\nHän näki kuitenkin mielipahakseen, että Berte enimmäkseen oli\nvälinpitämätön ja vaitelias niinkuin ennenkin. Makeisia hän ei juuri\nkoskaan syönyt, kyllästyi leikkeihin ja leluihin ja kävi ärtyisäksi\nvähimmästäkin, jollei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan. Hän oli\nmuutoin samanlainen kaikille. Elias huomasi, että lapsi oli sairas\nja riutui hiljalleen. Hän kärsi nähdessään pienokaisen tässä tilassa\nvoimatta auttaa sitä. Hän kutsutti lääkärin — ei samaa, jonka puoleen\nFarre oli kääntynyt — ja lapsellista, melkeinpä ilkeää tyydytystä\ntuntien hän kuuli tämän lääkärin selittävän, että lapsessa oli\nhivuttava tauti, joka ei ollut vähäverisyyttä ja johon lääkäri määräsi\ntoista lääkettä.\n\n— Näetkö nyt? — hän sanoi Maddalenalle ilkeä vahingonilo silmissään.\n\n— Näen kyllä, — Maddalena vastasi alakuloisesti kiinnittäen kaiken\nhuomionsa lapsen tilaan.\n\nUusi lääkäri ja uusi lääke eivät kuitenkaan voineet estää lapsen tautia\nyltymästä. Eräänä päivänä Elias näki lapsen lepäävän alakerran pienen\nhuoneen vuoteessa. Poloisessa oli kova kuume, ja se houraili; sen\nsilmiä peitti kuin usva, ja kasvot olivat polttavan kuumat. Maddalena\nhoiti sitä neuvottomana ja epätoivoisena, ja Annedda muori oli jo\nturvautunut parannuskeinoihinsa, jotka ehkä olivat pyhiä, mutta silti\ntäysin tehottomia.\n\nHänellä oli erikoinen pyhäinjäännös kuumeen parantamiseksi. Sillä hän\nsiveli lapsen ruumista rukoillen palavasti Jumalaa, Pyhää Henkeä,\nRimedian Neitsyttä, Misericordian Neitsyttä, Miracolon Mariaa, Pyhiä\nsieluja, Pyhää Basiliusta, Santa Luciaa, Pyhää Verta, Viattomia lapsia.\nMutta silti kuume vain kiihtyi.\n\nSilloin noudettiin taloon lääkäri. Hän selitti, että lapsen tila\noli erittäin vakava, mutta ei sentään toivoton, jollei lavantauti\nvain puhjennut pahentamaan sitä. Elias, joka seisoi kalpeana ikkunan\nääressä, näki Farren kiipeävän hiekkapolkua, ja vaistomaisesti hän\npuristi kätensä nyrkkiin.\n\n— Tuossa hän taas on! — hän ajatteli. — Hän tulee lisäämään\nkärsimystäni. Ehkä poika kuolee, enkä minä edes pääse lähelle\nhänen vuodettaan antaakseni hänelle viimeiset hyväilyni, viimeisen\nhuolenpitoni, jotavastoin se kaikki on sallittua tuolle miehelle.\nLähden siis tieheni, sillä jos hän tulee tänne ja lähestyy lastani, en\nenää vastaa teoistani.\n\nHän poistui huoneesta lääkärin seurassa. Pihalla he kohtasivat Farren,\njoka näytti olevan huolissaan ja tiedusteli lapsen tilaa.\n\n— Lapsen tila on kovin huono, antakaa sen olla rauhassa äitinsä\nkanssa! — Elias sanoi karskisti.\n\nFarre katsoi häneen hiukan ihmeissään, mutta ei sanonut mitään.\n\nLääkäri ehdotti Eliakselle, että he lähtisivät kävelemään maantielle,\nja nuori pappi suostui siihen kernaasti. Mutta toisen puhuessa hänen\nkatseensa harhaili etäällä laakson pohjukassa. Ja hän luuli kuin\nunessa näkevänsä Farren istuvan lapsen vuoteen ääressä ja Maddalenan\nkalpeana ja murheellisena kumartuvan pienen potilaan puoleen tarkaten\ntaudin kehittymistä. Lihava sulhasmies lohdutteli, ojensi kätensä\nhyväilläkseen pienokaista ja puhui sille helliä sanoja.\n\nSillä välin lääkäri käveli Eliaksen rinnalla lörpötellen pulleasta\npunakasta tytöstä, jonka he olivat tavanneet lähteellä.\n\n— Puhutaan, että tyttö on erään herrasmiehen rakastajatar. Onpa sillä\ntytöllä lanteet! Mutta muuten hänellä ei ole erikoisen kaunis vartalo.\nOnkohan tuo letukka todella jo jonkun herrasmiehen rakastajatar?\nOletteko kuullut puhuttavan siitä?\n\nElias katsoi häneen vihaisesti. Että lääkäri saattoikin tehdä hänelle\nmokomia kysymyksiä, kun hänen poikansa makasi henkitoreissaan ja Farre\nistui kuolinvuoteen ääressä kuin isä ainakin?\n\n— Mitä sanotte? — hän huudahti. Miksi teette minulle tuollaisia\nkysymyksiä!\n\n— Eikö tällaisia kysymyksiä voi tehdä miehille, jotka ovat lihaa ja\nverta? Ettekö tekin ole ihminen, niinkuin muutkin?\n\nSe oli totta! Eliaskin tunsi olevansa \"ihminen niinkuin muutkin\",\nvalitettavasti liiaksikin ihminen. Senvuoksi häntä raatelivat suru,\nkatkeruus ja mustasukkaisuus.\n\nIllan suussa Elias palasi Maddalenan luo ja huomasi tämän olevan\nepätoivoissaan, sillä lapsen tila paheni pahenemistaan. Maddalena oli\nkeittiössä valmistamassa jotakin ruokaa lieden ääressä.\n\n— Onko äiti tuolla sisällä? — Elias kysyi astuen huonetta kohti,\njossa lapsi makasi.\n\n— On kyllä.\n\nHän olisi tahtonut lisäksi kysyä, oliko Farrekin siellä, mutta ei\nvoinut. Elias tunsi kuitenkin, että _hän_ oli siellä sisällä vuoteen\nääressä. Hän näki mielikuvituksessaan selvästi tuon miehen lihavan\nolemuksen ja kuuli hänen huohottavan hengityksensä. Tämä herätti\nhänessä melkein sairaalloista ahdistusta. Ja silti hän avatessaan\noven ja nähdessään Farren pyylevän ruhon kumarassa vuoteen ääressä\njäi seisomaan vaieten ja huohottavana ikäänkuin säikähtyneenä\nodottamattomasta vastenmielisestä näystä.\n\n— Lapsi kuolee, ja tuo mies on tuossa eikä päästä minua lähelle, ei\nanna minun sitä katsella eikä hyväillä — hän ajatteli katkerasti. Hän\njäikin seisomaan vuoteen jalkopäähän, katsellen pientä sairasta melkein\npelokkaasti:\n\n— Hän on hyvin sairas, hyvin sairas, — Farre mutisi murheellisena,\nmelkein kuin itsekseen.\n\nElias seisoi siinä hetken. Sitten hän poistui sanomatta ainoatakaan\nsanaa. Hän vietti kauhean yön ja palasi taas varhain seuraavana aamuna.\nKiivetessään polkua taloon hän kuvitteli pienokaisen tilan parantuneen,\nja toivo kirkasti hänen kasvonsa. Hän kulki nopein askelin pihan\npoikki, keittiön läpi ja työnsi oven auki. Hänen kasvonsa kävivät heti\nkalpeiksi. Farre oli taas siellä istumassa pienokaisen vuoteen ääressä,\nlihava vartalo kumarassa, hengittäen raskaasti ja huohottaen.\n\nMaddalena itki. Heti nähtyään Eliaksen hän riensi tätä vastaan,\nkuivasi kyyneleensä esiliinaansa ja sanoi nyyhkyttäen lapsen olevan\nkuolemaisillaan. Elias katsoi häneen kelmeänä, synkkänä. Hän ei astunut\nlähemmäksi, ei puhunut yhtään sanaa. Hetken kuluttua hän poistui\nhuoneesta. Annedda muori saattoi hänet pihalle kysyen siellä:\n\n— Elias, poikani, mikä sinun on? Oletko sinäkin sairas?\n\nElias pysähtyi portin pieleen, kääntyi, ja tunsi huulilleen nousevan\nkatkeria sanoja Farresta ja Maddalenastakin, joka salli sulhasensa\nlakkaamatta olla sairasta pienokaista lähellä. Mutta nähdessään äitinsä\npienet kasvot niin kalpeina ja täynnä ahdistusta, hän mutisi:\n\n— En, en; en minä ole sairas.\n\nJa hän poistui.\n\n— Mitä hän mahtoi sanoa? En oikein kuullut, — Annedda ajatteli.\nOlikohan hänkin sairas? Mikä häntäkin vaivannee? Auta meitä, rakas Pyhä\nFransiskukseni.\n\nTästä hetkestä alkaen Eliasta vaivasi aivan kuin päähänpiintymä. Heti\nkun hänen työnsä oli päättynyt, hän melkein huomaamattaan riensi\nkotiin. Jo ennenkuin hän ehti kotitalon polulle, hän tunsi, että Farre\noli siellä vanhalla paikallaan. Silti hän itsepäisesti toivoi, ettei\nniin olisi, ja meni sisälle. Mutta tuo vihattu olento oli aina siellä.\n\nVähitellen hän joutui kuin kuumehoureisiin. Hän tuli haluten kiihkeästi\nkumartua lapsen puoleen, suudella sitä, hoidella sitä omin käsin\nja kuiskia sen korvaan helliä sanoja. Hänestä tuntui, kuin hänen\nrakkautensa olisi riittänyt parantamaan pienokaisen. Mutta kun hän\nsaapuessaan näki Farren, hän jähmettyi toimettomaksi. Hän ei edes\nrohjennut laskea kättään kuolevan pienokaisen otsalle, vaikka hänen\nrinnassaan riehui suru ja raivo.\n\nPikku Berten sairauden seitsemännen päivän iltana Annedda muori tuli\nitkien Eliasta vastaan.\n\n— Hän ei enää elä ensi yön yli.\n\n— Onko Farre yhä siellä, äiti?\n\n— Ei ole.\n\nElias riensi huoneeseen, meni Maddalenan ohi, joka itki hiljaa vuoteen\nääressä, ja kumartui levottomana lapsen puoleen. Pienokainen näytti\nkuolevalta. Nuo ennen niin sievät ja pulleat pienet kasvot olivat nyt\nkalpeat, laihat, ylenmääräisten kärsimysten riuduttamat. Ne näyttivät\nkuolevan vanhuksen kasvoilta. Elias ei uskaltanut kajota lapseen eikä\nsuudella sitä, hän oli niin tyrmistynyt. Niinkuin aikaisemmin Pietron\nruumiin ääressä, niin nytkin kuoleman majesteetti vaikutti häneen\nvoimakkaasti, ja hän huomasi, että hän oli siihen hetkeen asti pitänyt\nmahdottomana, että pikku Berte kuolisi. Miksi hän kuolisi? Miten hän\nkuolisi? Mitä oli kuolema? Oliko se kaiken loppu, kaiken intohimon\nraukeaminen? Miksi hän siis vihasi Farrea? Miksi hän kärsi?\n\n— Poikani, pikku poikani! — hän vaikeroi itsekseen. — Sinä kuolet,\nenkä minä ole rakastanut sinua oikealla tavalla. Sensijaan että olisin\nsinua rakastanut, olen eksynyt turhanpäiväiseen vihankaunaan, joutavaan\nmustasukkaisuuteen... Ja nyt kaikki loppuu eikä enää ole aikaa, ei enää\nole aikaa mihinkään ...\n\nHänet valtasi raju halu ottaa pienokainen syliinsä, viedä se pois\ntäältä, pelastaa se. Pelastaa? Miten? Hän ei tiennyt, miten, mutta\nhänestä tuntui, että riitti, jos hän vain ojentaisi käsivartensa,\njos hän kumartuisi lapsukaisen pienen vartalon yli karkoittaakseen\nkuoleman. Sinä hetkenä Farre astui sisään ja lähestyi hitaasti\nvuodetta. Elias kuuli nuo raskaat askelet, tuon läähättävän\nhengityksen, ja poistui vaistomaisesti vuoteen äärestä.\n\nFarre istuutui paikalleen. Elias tunsi, että hänen ja hänen manalle\nmuuttavan lapsensa välillä oli voittamaton este. Hän asettui huoneen\nperälle, ikkunan ääreen, ja hänen silmissään kiilteli tumma, vihreä\nvälke. Hän ajatteli kuin pyörrytyksen valtaamana:\n\n— Miksi tuo mies on täällä. Miksi hän on karkoittanut minut lapseni\nluota? Hän on sysännyt minut syrjään. Millä oikeudella? Onko\npienokainen hänen lapsensa? Se on minun, minun eikä hänen. Nyt lyön\nhäntä korvalle, tuota ihramahaa, ajan hänet pois tuosta, sillä siinä on\nminun paikkani eikä hänen. Lyön häntä korvalle, tapan hänet, juon hänen\nvertansa, sillä vihaan häntä, hän kun on riistänyt minulta kaiken,\nkaiken, kaiken; kun hän on täällä, alan, niin alan jo toivoa lapseni\nkuolevan.\n\nMutta hän ei silti liikahtanut paikaltaan. Sitten hän meni keittiöön ja\nsanoi äidilleen:\n\n— Tulen pian takaisin. — Ja hän poistui nopeasti.\n\nPalatessaan seminaariin kammioonsa hän luuli heräävänsä unesta. Ja\nhänen elämänsä, tilansa ja velvollisuutensa esiintyivät selvinä hänen\nsisäisen silmänsä edessä. Hän polvistui ja alkoi rukoilla Jumalalta\nanteeksi mieletöntä raivoaan.\n\n— Herra, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi iäisessä\nelämässä, sillä tässä elämässä en ansaitse anteeksiantoa. En koskaan\nsaa lepoa. Olen tuomittu kärsimään, mutta jokainen rangaistus on\nvähäinen siitä rikoksesta, jonka olen tehnyt. Niin, anna minun kärsiä\nniinkuin ansaitsen, mutta anna minulle voimaa täyttää velvollisuuteni,\nkitke sydämestäni kaikki turha intohimo. Omasta puolestani lupaan tehdä\nkaiken voittaakseni itseni. Jääpä lapsi eloon tai kuolee, käyn sitä\nkatsomassa niin vähän kuin suinkin. Onko se minun lapseni? Ei ole.\nMinulla ei saa olla mitään tässä maailmassa; ei lapsia, ei vanhempia,\nei omaisuutta, ei intohimoja. Minun täytyy olla yksin, yksin sinun\nedessäsi, Jumalani, sinä suuri ja laupias Herra.\n\nMutta tuntia myöhemmin hänen kotoaan tuli sana, että hän joutuin\nrientäisi sinne. Ja hän lähti sinne juoksujalkaa, kasvot vaaleina\nja sydän rajusti pamppaillen. Oli yö, himmeä, hiljainen syysyö. Kuu\nsouteli hitaasti ohuissa usvissa, ja sitä ympäröi suunnattoman suuri\nkullanhohtoinen vaalea kehä. Ilmassa oli jotain salaperäisen hiljaista,\npysähtynyttä.\n\nEliaksella oli tunne, että lapsi oli kuollut, ja astuessaan keittiöön\nhän näki Maddalenan istuvan lieden ääressä katkerasti itkien ja\ntavantakaa puristaen päätään käsillään. Hän näytti orjattarelta, jolta\non riistetty kaikki, vapaus, isänmaa, jumalat, omaiset. Elias vaistosi\nhänen äärettömän surunsa ja ajatteli:\n\n— Tänä hetkenä hän ehkä luulee, että lapsen menettäminen on rangaistus\nhänen hairahduksestaan. Eikä hän tiedä, että hän päinvastoin kohoaa\ntästä surusta puhdistuneena ja löytää oikean tien. — Mutta näin\najatellessaan hän katseli ympärilleen keittiön puolihämärässä, ja kun\nei siellä olevien harvojen henkilöiden joukossa näkynyt Farrea, hän\nmurheellisena ajatteli, että tuo mies ehkä vielä oli siellä, kuolleen\nlapsen vuoteen ääressä.\n\nHän meni huoneeseen. Farrea ei ollut siellä. Annedda muori, joka oli\nhyvin kalpea, pesi ja puki pientä ruumista. Elias avusti häntä. Hän\notti arkusta lapsen pienet sukat ja kengät, ja vetäessään niitä sen\njalkoihin hän tunsi, että nuo laihtuneet hennot raajat vielä olivat\npehmeät ja lämpöiset.\n\nSiihen saakka kunnes pieni vainaja oli kääritty liinoihin ja asetettu\npatjoille lepäämään ja niinkauan kuin Annedda oli huoneessa, Elias\npysyi levollisena. Mutta heti jäätyään yksikseen hän tunsi koko\nruumiinsa vapisevan, tunsi kasvojensa ja käsiensä kylmenevän, ja hän\npolvistui kätkien kasvonsa vuodeliinoihin.\n\nVihdoin viimein hän oli yksin lapsensa kanssa. Ei kukaan voinut enää\nriistää sitä häneltä, ei kukaan enää voinut asettua heidän väliinsä. Ja\näärettömän surunsa ylle hän tunsi laskeutuvan ohuen rauhan, melkeinpä\nilon verhon — joka oli ulkona vallitsevan salaperäisen syysyön\nutuverhon kaltainen. Olihan hänen sielunsa lopultakin yksin, surun\npuhdistamana, yksin ja vapaana kaikesta inhimillisestä intohimosta,\nHerran edessä, joka on suuri ja laupias.\n\n\n\n"]