[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx8DTBDgPyM9u_A4QJICTwoupatpQXZry4shxDnVQj9w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2459,"Kauhujen talo","Bulwer-Lytton, Edward",1803,1873,"2459-bulwer-lytton-edward-kauhujen-talo","2459__Bulwer-Lytton_Edward__Kauhujen_talo",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1859,1914,6961,45207,false,64806,[24,25,26,27],"Ghost stories","Ghosts -- Fiction","Haunted houses -- Fiction","Horror tales",[29,30],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Kauhujen talo\" by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton is a novel written in the early 20th century, during a time characterized by a fascination with the supernatural and mystery. The story revolves around a haunted house in London, where the protagonist seeks to uncover the ominous secrets that have driven previous tenants away in terror.  The narrative follows the experiences of a curious man and his brave servant, Frank, as they venture into the eerie house rumored to be haunted. Despite the chilling atmosphere and strange occurrences, the protagonist is determined to face the unknown. Throughout the tale, they encounter supernatural manifestations, including ghostly apparitions and inexplicable phenomena, which are intertwined with a historical mystery related to the former occupants of the house. As they dig deeper, they uncover letters hinting at dark secrets, tragedy, and unresolved issues that may be responsible for the hauntings. Ultimately, the story blends elements of horror, mystery, and psychological tension, leading to a climax that reveals profound truths about love, loss, and the lingering effects of past actions. (This is an automatically generated summary.)",[],314,"Goottilainen kauhukertomus sijoittuu Lontoossa sijaitsevaan taloon, jonka yliluonnolliset ilmiöt karkottavat jokaisen asukkaan. Kertoja päättää kohdata tuntemattoman voiman ja selvittää yön aikana talon synkän salaisuuden.","Edward Bulwer-Lyttonin 'Kauhujen talo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2459. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAUHUJEN TALO\n\nKirj.\n\nEdward Bulwer-Lytton\n\n\n\n\n\nEspoossa,\nBiokustannus Oy,\n1914 (reprint 1999).\n\n\n\n\n\n\nEräs ystäväni, kirjailija ja filosoofi, sanoi minulle muutamana päivänä\npuoleksi tosissaan, puoleksi leikillään: \"Ajattele, sitten kun viimeksi\ntavattiin, olen ihan keskeltä Lontoota löytänyt talon, jossa\nkummittelee.\"\n\n-- Todellako, kummitteleeko? Ja millaisia ovat nämä kummitukset?\n\n-- Sitä en voi sinulle sanoa; seuraava on kaikki, minkä siitä tiedän:\nNoin kuusi viikkoa sitten hain vaimoni kera kalustettuja huoneita.\nKuljimme yksinäistä katua ja huomasimme eräässä ikkunassa ilmoituksen:\n\"Kalustettuja huoneita vuokrattavana.\" Kaupunginosa miellytti meitä,\nmenimme taloon, huoneet olivat hauskat, vuokrasimme ne viikon\nirtisanomiselle, mutta -- jätimme ne jo kolmantena päivänä. Ei mikään\nmahti maailmassa olisi voinut pidättää vaimoani niissä kauempaa, enkä\nsitä laisinkaan ihmettele.\n\n-- Mitä ihmettä teille siellä sitten tapahtui?\n\n-- Anna anteeksi, -- mutta minulla ei ole halua tulla naurettavaksi\nkuin mikäkin taikauskoinen uneksija; enkähän toisekseen voi vaatiakaan,\nettä uskoisit sitä, jota epäilee jokainen, joka ei ole sitä omin silmin\nnähnyt. Tahdon sinulle ainoastaan sanoa, ettei meitä mikään kolina tai\nnäky pois ajanut, vaan ainoastaan selittämätön kauhu, joka meidät\nmolemmat valtasi joka kerta, kun kuljimme erään pienen, tyhjän huoneen\noven ohi, vaikkei sieltä mitään erityistä näkynyt eikä kuulunut.\n\nSopimuksemme mukaisesti maksoin emännälle viikon maksun neljäntenä\npäivänä ja sanoin hänelle, etteivät meitä huoneet oikein miellyttäneet\nja ettemme halunneet niissä asua viikon loppuun saakka. Hän vastasi\nkuivasti: \"Olettehan jo olleetkin kauemmin täällä kuin kukaan ennen\nteitä. Harvat ainoastaan ovat täällä toista yötä olleet, eikä kukaan\nkolmatta. Näyttää siltä, että olette hyvin käyttäytyneet heitä\nkohtaan.\"\n\n-- Heitä? -- Ketä? -- kysäisin, samalla väkinäisesti hymyillen.\n\n-- Tietenkin heitä, jotka tässä talossa kummittelevat; mutta olkoot he\nkeitä hyvänsä, minua eivät he kuitenkaan häiritse. Muistan heidän\nolleen täällä jo vuosikausia, silloinkin kun en asunut täällä\npalvelijana. Tiedän hyvin, etteivät \"he\" tule olemaan syypäitä\nkuolemaani. Minulle on se muuten yhdentekevää; olen vanha ja täytyyhän\nminun kuitenkin kuolla, ja sentähden elän kaikesta huolimatta heidän\nkanssaan täällä edelleenkin.\n\nHän puhui niin surunvoittoisen alistuvasti, että minua pidätti\neräänlainen arkuus enempää puhelemasta hänen kanssaan. Eikä kukaan\nollut iloisempi kuin vaimoni ja minä, kun pääsimme talosta niin\nvähällä.\n\n-- Kiihoitat uteliaisuuttani aivan ankarasti --, vastasin --, en voi\nkuvitella mitään, joka minua enemmän huvittaisi kuin olla yötä talossa,\njossa kummittelee. Antaisitko minulle tuon talon osoitteen, jota te\nniin kammoksutte?\n\nSain osoitteen, ja erottuamme menin heti siinä mainittuun\nkaupunginosaan. Talo oli Oxfordkadun pohjoispuolella, erään synkän,\nmutta siistin kadun varrella. Se oli lukittu. Vuokrailmoitusta ei ollut\nmissään, eikä mitään vastausta tullut kolkutuksiini. Olin juuri pois\nlähtemäisilläni, kun eräs poika sanoi kohteliaasti:\n\n-- Haetteko ketään tästä talosta, hyvä herra?\n\n-- Kyllä, olen kuullut sen olevan vuokrattavana.\n\n-- Vuokrattavana? Sepä kummallista! Talon hoitajatar kuoli noin kolme\nviikkoa sitten, eikä ole löytynyt ketään, joka olisi tahtonut hänen\njälkeläisekseen, vaikka sen omistaja hra J. on luvannut maksaa hyvän\npalkan. Hän tarjosi äidilleni, joka on hänellä siivoojattarena, hyvin\nhyvän palkan, jos hän ottaisi tuulottaakseen huoneita, mutta äitini ei\nsittenkään voinut suostua.\n\n-- Eikö hän voinut, -- ja miksi ei?\n\n-- Siksi, että täällä kummittelee; hoitajatar löydettiin, silmät\nselkoselällään tuijottaen, kuolleena vuoteestaan. Sanotaan, että\npaholainen itse oli hänet kuristanut.\n\n-- Mainitsit herra J:n, talon omistajan. Missä hän asuu?\n\nAnnoin pojalle hänen hyvin ansaitsemansa palkkion näistä alttiisti\nannetuista tiedoista, ja menin suoraa päätä herra J:n luo, joka asui\naivan lähellä sitä katua, jonka varrella kummitustalo oli. Onneksi\nolikin herra J. kotona. Hän oli vanhanpuoleinen, hauskannäköinen mies,\nja kerroin peittelemättä asiani hänelle. Sanoin, että koska hänen\ntalossaan, kuten tunnettua, muka salaperäiset voimat liikkuivat,\nminulla kovin halutti omin silmin nähdä nuo huonossa huudossa olevat\nhuoneet, ja että olisin hänelle hyvin kiitollinen, jos hän yhdeksi\nyöksi vuokraisi huoneet minulle. Maksaisin mitä hän vain vaatii.\n\n-- Hyvä herra, sanoi herra J. erittäin kohteliaasti, talo on\ntäydellisesti käytettävänänne, niin kauan kuin se teitä vain\nmiellyttää. Ei tule kysymykseenkään, että siitä vuokraa ottaisin, sillä\nmahdollistahan on, että voitte saada selville kummittelijan, jonka\ntähden talo nykyään on aivan arvoton, ja silloinhan minä olen teille\nvelkaa. En voi sitä nykyään vuokratakaan, sillä en löydä ketään, joka\nsitä pitäisi järjestyksessä ja antaisi kysyjille tietoja. Ikävä kyllä\nsiellä todellakin kummittelee (eikä tämä sana edes riitäkään tapahtumia\nkuvaamaan), sillä siellä ei kummittele ainoastaan yöllä, vaan myös\nkirkkaalla, selvällä päivällä, vaikkakin yön tapahtumat tosin ovat\nkamalampia, jopa monta kertaa aivan kauhistuttaviakin.\n\n\"Pelastin kerran -- jatkoi hän -- köyhäintalolta sen vanhan raukan,\njoka kolme viikkoa sitten tuossa talossani kuoli. Minun vanhempani\ntunsivat hänet jo lapsena, ja on hän nähnyt myös parempia päiviä sekä\nollut niin hyvissä varoissa, että hän kerran oli enoni vuokralainenkin.\nHän oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, oli lujaluontoinen sekä ainoa,\njonka sain houkutelluksi asumaan tuossa talossa. Minun täytyy sanoa,\nettä hänen äkillisen kuolemansa jälkeen, jonka laadusta ruumista\nkatsomassa käyneet yleisesti ovat kertoneet, epäilin, voisinko saada\nketään edes hänen sijaansa, saatikka sitten ketään vuokralaista.\nLuovutan mielelläni vuodeksi vapaasti tämän talon kenelle tahansa, joka\nvain suostuu suorittamaan sen veromaksut.\"\n\n-- Kuinka kauan on talossanne tällaista tapahtunut?\n\n-- Sitä tuskin voin teille sanoa, sillä niin kauan siitä jo on, kun\nkummittelu alkoi. Olen kysynyt tuolta vanhalta hoitajattarelta samaa,\nja hän vastasi, että talossa jo oli kummitellut noin kolme- tai\nneljäkymmentä vuotta silloin kun hän sen vuokrasi. Minä taasen olen\nviettänyt suurimman osan elämästäni virkamiehenä Itä-Intiassa. Viime\nvuonna palasin Englantiin perimään enoani, joka oli kuollut ja jätti\njälkeensä tämän puheena olevan talonkin. Tullessani oli se kokonaan\nsuljettuna. Huhu kertoi, että kummitukset siellä isännöivät ja\nsentähden sitä kaikki ihmiset karttoivat. Nauroin koko asialle,\nkorjautin talon sisältä ja ulkoa ja ostin muutamia kauniita uusia\nhuonekaluja esi-isien aikuisten vanhojen kapineiden lisäksi ja sain\nvuodeksi vuokralaisen. Se oli eräs palveluksesta eronnut översti.\n\nTaloa hän kävi katsomassa perheineen, johon kuului tytär, poika ja\nneljä tai viisi palvelijaa -- seuraavana päivänä he jättivät sen koko\njoukolla. Jokaisella heistä oli ollut erilainen näky, mutta kaikki\nolivat he saman kauhun vallassa. Omatuntoni ei sallinut haastaa\növerstiä oikeuteen vuokrasopimuksen rikkomisesta -- en voinut häntä\nedes moittia.\n\nSitten otin yllämainitun vanhan vaimon taloani hoitamaan ja annoin\nhänen jakaa koko talon pieniin kalustettuihin huoneistoihin, joita hän\nsai vuokrata. En koskaan saanut vuokralaista, joka olisi ollut kahta\npäivää kauempaa.\n\nTulisi liian laajaksi kertoa jokaisen erityisen ihmisen näyistä -- ei\nollut kahta, jotka olisivat nähneet saman ilmiön. Kuitenkin --\narvostelkaa mieluummin itse, älkääkä antako mielikuvitukseenne\nvaikuttaa ennen taloon menoanne; valmistautukaa sekä näkemään että\nkuulemaan jotain eriskummallista ja ottakaa huomioon kaikki mahdolliset\nvarokeinot.\n\n-- Ettekö itse koskaan ole koettanut viettää yötä tuossa talossa?\n\n-- Kyllä. Enhän tosin yötä siellä ollut, päinvastoin olin vain kolme\ntuntia kirkkaalla päivänpaisteella. Uteliaisuuteni ei kylläkään ole\ntyydytetty, mutta se on kuitenkin tukahdutettu. Minua ei enää haluta\nkoettaa uudelleen. Näette, hyvä herra, että olen teille hyvin\navomielinen ja kehoitan, parastanne tarkoittaen, että ellei halunne ole\nkovin pakottava ja hermonne harvinaisen vahvat, -- älkää menkö yöksi\ntuohon taloon.\n\n-- Intoani ei mikään voi vähentää, vastasin; ainoastaan pelkuri voi\nsyyttää heikkoja hermojaan, silloin kun täytyy asettua vastarintaan;\nsitäpaitsi ovat hermoni terästyneet monessa ankarassa ottelussa. Voin\nniihin täydellisesti luottaa -- vaikka olisivat sitten kummitukset\nvastassa.\n\nHerra J:n epäröimiset näyttivät voitetuilta. Hän otti\nkirjoituspöydältään salaperäisen talon avaimet, antoi ne minulle,\nja sydämestäni kiittäen häntä hänen avomielisyydestään ja\nystävällisyydestään poistuin ilomielin. Heti kotiin tultuani kutsuin\nlevottomana uskollisen palvelijani luokseni. Hän oli reipasluontoinen,\nnuori mies, rohkea ja vapaa kaikista taikauskoisista ennakkoluuloista.\n\n-- Frank, sanoin, muistat kuinka pettyneitä olimme, kun ollessamme\nkerran yötä Saksassa siinä vanhassa linnassa, jossa sanottiin päättömän\nkummituksen liikkuvan, emme häntä nähneetkään. Nyt olen taasen kuullut\neräästä talosta täällä Lontoossa, jossa kummitukset eivät niin piilossa\npysyttele. Olen ajatellut viettää yön siellä. Kaikesta siitä päättäen,\nmitä olen kuullut, saamme mahdollisesti kokea jotain aivan kamalaa.\nVoinko, jos tulet mukaan, täydellisesti luottaa vahvaan luontoosi,\ntapahtui siellä sitten mitä hyvänsä?\n\n-- Olkaa hyvä, herra, luottakaa minuun, vastasi Frank, tyytyväisen\nnäköisenä.\n\n-- Hyvä on. Tässä on talon osoite ja avaimet. Mene ja valitse oman\nmakusi mukaan minulle makuuhuone, ja koska siellä ei kuukausiin ole\nketään käynyt, niin tuulota huoneet ja tee hyvä tuli uuniin, sekä katso\ntarkkaan, onko tarpeeksi kynttilöitä ja tulitikkuja. Ota mukaan myös\npistoolini ja miekkani. Varustaudu itsekin hyvin, ja ellemme siten\nvoita vaikka tusinaa kummituksia, olemme kaksi oikeata raukkaa.\n\nOlin puolestani lopun iltaa niin tärkeässä toimessa, etten hetkeäkään\njoutanut miettimään edessä olevan yön seikkailua, vaikka suorastaan\nolin sen voittamiseksi pannut kunniani pantiksi.\n\nSöin myöhään ja aivan yksin, tapani mukaan lukien syödessäni. Luin\nMacaulay'n esseitä, ja kiinnyin niihin niin, että päätin ottaa kirjani\nmukaani. Esitystapa oli niin voimakasta ja siitä sai niin paljon elämän\nviisautta, että se vaikutti kuin vastamyrkky liian kiihoitettuun\nmielikuvitukseen. Noin puoli kymmenen aikaan panin kirjan taskuuni ja\nlähdin kävelemään hiljakseen kummitustaloa kohti. Otin lempikoirani\nmukaani; se oli erinomaisen terävä-vainuinen terrier, joka kaiket yöt\nvahti rottia mitä salaisimmissa sopukoissa ja piilopaikoissa -- juuri\nsopiva koira kummituksia vastaan. Oli viileä yö. Keveitä pilviä\nleijaili taivaalla. Kuu paistoi, mutta oli sen valo hyvin heikko; mutta\nkun pilvet hajaantuisivat sen tieltä, voisi se keskiyöllä valaista\nvoimakkaammin. Tulin talolle, kolkutin, ja palvelijani avasi oven\ntyytyväisesti hymyillen.\n\n-- Hyvä herra, täällä on kaikki parhaassa järjestyksessä, ja\nkodikastakin täällä on.\n\n-- Vai niin, sanoin vähän hämmästyneenä; etkö sitten ole mitään\nkummempaa huomannut?\n\n-- Ollakseni avomielinen, herra, -- kuulin kyllä jotain kummallista.\n\n-- Millaista? -- Puhu!\n\n-- Kuulin askelia takaani ja tunsin pari kertaa kevyen henkäyksen ihan\nkorvanjuuressa, -- muuta ei mitään.\n\n-- Sinä et siis vähääkään pelkää?\n\n-- Minä?! En vähintäkään; ja pojan reipas katse vakuutti minulle\njälleen, että tulkoon mitä tuli, minua ei hän yksin jätä.\n\nSeisoimme eteisessä, ulko-ovi oli suljettu; huomioni kiintyi koiraani.\n\nSe antoi ensin tyyneesti tuoda itsensä sisään, mutta hiipi pian\nulko-ovea kohti ja vinkui ulos päästäkseen. Silitin sen päätä, puhelin\nsille ystävällisesti ja pian näyttikin se tyytyvän oloonsa. Se seurasi\nminua ja Frankia talon läpi ihan kintereillämme, vastoin entistä\ntapaansa juosta edellä ja nuuskien tutkia uutta ympäristöä.\n\nTarkastelimme ensin alakerran huoneita, keittiöitä, ruokahuonetta ja\nvarsinkin kellaria. Pari kolme täysinäistä, hämähäkin-verkon peittämää\npulloa sieltä löytyi; nähtävästi olivat ne siellä säilyneet rauhassa\nvuosikausia. Juomareita eivät henget ainakaan olleet. Talon takaa\nlöytyi pieni, synkkä, korkeiden muurien ympäröimä takapiha. Kivitys oli\nkostea, ja pölyn, noen sekä muun lian peitossa; pölyssä näkyi keveät\njäljet askeleistamme. Tässä kummallisessa ympäristössä näin omin silmin\nensimäisen oudon näyn. Äkkiä muodostui itsestään eteeni kosteille\nkiville vieras jalanjälki. Pysähdyin, otin palvelijaani käsivarresta ja\nosoitin tuota jälkeä; ja taas muodostui toinen. Astuin äkkiä sen\npäälle, mutta yhä edelleen muodostui uusia askeleita eteeni. Jäljet\nolivat pieniä kuin lapsen jalan jäljet, vaikka kosketus kyllä oli niin\nheikko, ettei varmasti voinut niistä kulkijan kokoa määritellä. Mutta\nsiinä samassa silmänräpäyksessä juolahti meillä molemmilla mieleen\najatus, että jäljet olivat paljaan lapsenjalan. Näky katosi, kun\nehdimme vastapäätä olevan muurin luo, eikä se uudistunut takaisin\npalatessamme. Nousimme portaita ja tulimme alakerrassa olevaan\nruokailuhuoneeseen, pieneen asuinhuoneeseen ja kolmanteen hyvin\npieneen, nähtävästi palvelijain huoneeseen; kaikki oli hiljaista kuin\nhaudassa. Sitten menimme seurusteluhuoneisiin, jotka näyttivät\nuudelleen sisustetuilta. Etuhuoneeseen tultuamme istuuduin nojatuoliin.\nFrank pani pöydälle kynttilän, jolla hän oli kulkuamme valaissut.\nKäskin hänen sulkea oven. Kun hän käänsi selkänsä, täyttääkseen\nkäskyni, alkoi eräs vastapäisellä seinällä oleva tuoli nopeaan ja\nkolinatta liikkua minua kohden, pysähtyen noin metrin päähän minusta.\n\n-- No, jos ei muuta tule, sanoin puoleksi nauraen, niin onhan tuokin\nvaihtelevampaa kuin tavallinen pöydän liikkuminen!\n\nNauraessani kurotti koirani kaulansa ja alkoi ulvoa. Frank, selin\nollessaan, ei ollut tuolin liikkumista huomannut. Hän alkoi koiraa\nkieltää. Pidin yhtämittaa tuolia silmällä ja olin siinä näkevinäni\nihmisen haahmon ääriviivat ikäänkuin sinisen utuverkon sisässä.\nÄäriviivat olivat niin epämääräiset, että aloin epäillä omia aistejani.\nKoira oli taasen rauhoittunut.\n\n-- Pane tuo tuoli paikoilleen tuohon vastapäätä olevalle seinälle,\nsanoin Frankille. Hän totteli.\n\n-- Tekö se olitte, herra? kysyi hän, ympäri kääntyen.\n\n-- Minä? -- Mitä?\n\n-- Minua lyötiin juuri. Tunnen iskun vieläkin kirvelevän tuossa\nolkapäälläni.\n\n-- En lyönyt, sanoin. Mutta nähtävästi olemme joutuneet tekemisiin\nsilmänkääntäjien kanssa, ja vaikka emme keksisikään heidän\ntaikatemppujaan, niin kyllä heidät saamme kiinni ennenkuin he meidät\nlopen pettävät.\n\nEmme viipyneet kauempaa seurusteluhuoneissa, sillä ne olivat niin\nkylmät ja kosteat, että oikein iloitsin päästessäni huoneeseeni tulen\nääreen. Suljimme oven -- varovaisuuskeino, jota yleensä käytimme joka\npaikassa. Palvelijani minulle valitsema makuuhuone oli paras koko\ntalossa, erittäin tilava, ja kaksi ikkunaa kadulle päin. Vuode, joka\noli vastapäätä tulisijaa, ei juuri paljoa tilaa vienyt. Ikkunan ja\nvuoteen välissä oli ovi, joka vei palvelijani huoneeseen. Se oli hyvin\npieni huone, eikä siellä ollut muuta kuin makuusohva. Suoraan eteiseen\nei sieltä päässyt, eikä siinä ollut muuta ovea kuin minun huoneeseeni\nvievä. Molemmin puolin huoneessani oli lukottomat vaatesäiliöt, jotka\nolivat päällystetyt samanvärisellä paperilla kuin seinät. Tutkimme\ntarkkaan vaatesäiliöt, mutta ei niissä ollut muuta kuin muutamia\nvaatekoukkuja. Seinien huomasimme olevan kaikinpuolin vahvoja. Kun\nolimme tarkoin tutkineet huoneeni, lämmittelin hiukan, sytytin sikarin\nja lähdin Frankin kera jatkamaan tutkimuksiani. Huoneeni edessä,\ntoisella puolella porraskäytävää, oli toinen ovi, joka oli lujasti\nlukittu.\n\n-- Herra, sanoi palvelijani hämmästyneenä, -- aukaisin tänne tultuani\ntämän oven kuten kaikki muutkin, eikä se voi olla sisäpuoleltakaan\nlukittu, sillä se on...\n\nEnnenkuin hän ehti lopettaa alottamaansa lausetta, aukesi ovi meidän\nkumpasenkaan koskematta. Katsoimme toisiamme hetkisen hämmästyneinä.\nSama ajatus oli meillä molemmilla -- jonkunlainen inhimillinen vaikutus\ntäytyi meidän tässä kaikessa löytää. Menin edellä, palvelijani seurasi\nminua. Tulimme pieneen, tyhjään ja synkkään huoneeseen; ainoastaan\nmuutamia tyhjiä matkalaukkuja ja koreja löytyi yhdestä nurkasta. Pieni\nikkuna siellä oli, jonka luukut olivat suljetut, tulisijaa ei ollut\neikä muuta ovea kuin se, josta olimme tulleet. -- Mitään mattoa ei\nollut lattialla, vaikka se olikin epätasainen, vanha ja madonsyömä,\nkuten monet väriltään vaaleammat paikkaukset todistivat. Ei ainoatakaan\npaikkaa ollut, missä joku olisi voinut olla piilossa. Siinä\nseisoessamme ja ympärillemme katsoessamme sulkeutui ovi hitaasti\nitsekseen, ihan niinkuin se oli auennutkin. -- Olimme vangitut. Ensi\nkertaa valtasi minut sanoin kuvaamaton kauhu, -- palvelijani ei\npelännyt.\n\n-- Luulenpa, herra, että aikovat vangita meidät; -- sanon teille, että\nvoin helposti potkaista auki tuon vanhan oven.\n\n-- Koeta ensin kädelläsi, sanoin ja koetin pelkoani hälventää\naukaisemalla ikkunan luukut ja katsomalla, mihin siitä näki. Näin\nikkunan olevan tuolle pienelle ennen mainitulle pihamaalle päin. En\nhuomannut mitään ulkonevaa paikkaa muurissa ikkunan ja maan välillä,\njohon olisi voinut astua, jos olisi joutunut ikkunasta pakenemaan.\n\nFrank oli turhaan koettanut avata ovea. Hän pyysi saada käyttää\nväkivaltaa. Taas, ollakseni miestä kohtaan täysin rehellinen, täytyy\nminun todistaa, että Frank ei vieläkään pelännyt vähintäkään.\n\nHänen kylmäverisyytensä, hänen koko esiintymisensä ja iloisuutensa\nnäissä harvinaisissa olosuhteissa pakottivat minut häntä ihailemaan.\nIloitsin, että minulla oli tällainen toveri, joka näin täydellisesti\ntilanteen ymmärsi. Annoin mielelläni hänelle hänen pyytämänsä\nluvan. Vaikka hän onkin harvinaisen vankka mies, eivät hänen\nponnistuksensa mitään auttaneet, ei enempää kuin hänen äskeisetkään,\novi ei liikkunut paikaltaan. Nyt minäkin koettelin ovea avata -- kaikki\nturhaan. Kun minun täytyi luopua yrityksestäni, valtasi minut taas sama\nselittämätön kauhu. Tällä kertaa kesti sitä kauemmin ja oli sen voimaa\nvaikeampi vastustaa. Minusta tuntui kuin olisi epätasaisen lattian\nraoista noussut aavemainen henkäys, joka täytti koko ilman\ninhimilliselle elämälle myrkyllisellä tuoksullaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä aukeni ovi taas hitaasti ja hiljaa, aivan\nitsestään. Kiireesti hypähdimme portaille. Nyt näimme suuren, vaalean,\nihmisen kokoisen, mutta muodottoman ja aineettoman valoilmiön\nleijailevan edessämme. Se liikkui ylöspäin niitä portaita, jotka\njohtivat rakennuksen pohjakerroksesta. Seurasin sitä palvelijani\nkanssa. Se pujahti oikealla kädellä olevaan ullakkokamariin, jonka ovi\noli auki. Seurasin perässä. Silloin kutistui tuo suuri liekki pieneksi\nvalokuulaksi, joka säteillen ja voimakkaasti valaisten liehui hetkisen\nnurkassa olevan vuoteen yläpuolella, tuikki ja katosi.\n\nTutkimme vuoteen tarkkaan. Se oli raudasta.\n\nPesutelineellä, aivan vuoteen vieressä, oli vanha vaalentunut\nsilkki-huivi; neulakin oli vielä jäljellä siinä olevassa puoleksi\nkorjatussa repeämässä. Huivia peitti paksu tomukerros, mutta oli se\nselvästi vanhan, äsken kuolleen hoitajattaren omaisuutta; huone oli\nluultavasti hänen makuuhuoneensa. Uteliaisuuteni kiihtyi. Aukaisin\nvaatesäiliön laatikot. Siellä oli naisen vaatteiden jäännöksiä sekä\nkaksi keltaisella nauhalla yhteensidottua kirjettä. Otin kirjeet\nkaapista, ne lukeakseni. Muuta merkillistä emme huoneesta löytäneet.\nValoakaan ei enempää näkynyt, mutta selvään täälläkin huomasimme\nmolemmat edellämme hiljaisia sipsuttavia askeleita.\n\nMuiden huoneiden tarkastus ei tuottanut mitään tuloksia, paitsi että\nsielläkin nuo sipsuttelevat askeleet alati kulkivat edellämme. Kirjeitä\npidin lujasti kädessäni. Mennessäni alas portaita tunsin selvästi, että\nkalvoseeni tartuttiin heikosti ja koetettiin riistää kirjeitä\nkäsistäni. Puristin kirjeitä lujemmin, jolloin myös kalvoseni pääsi\nirti. Vasta palattuani makuuhuoneeseen huomasin, ettei koirani\nollutkaan meitä seurannut, vaan painautui vavisten tulen ääreen.\nKiihkeänä avasin kirjeet ja niitä lukiessani otti palvelijani aseet\nkoteloistaan, pani ne yöpöydälleni ja koetti sitten turhaan koiraa\nrauhoittaa.\n\nKirjeet olivat lyhyitä ja päivätyt 50 vuotta aikaisemmin. Nähtävästi ne\nolivat rakastajan kirjeitä armaalleen tai puolison kirjeitä nuorelle\nvaimolleen. Eivät ainoastaan lauseparret, vaan vieläpä aivan selvät\nviittauksetkin johonkin aikaisempaan merimatkaan osoittivat\nkirjoittajan olevan merimiehen. Oikeinkirjoitus ja käsiala todistivat\nmiehen saaneen vain keskinkertaisen sivistyksen, mutta oli kieli, siitä\nhuolimatta, itsessään ytimekästä. Kaikkien hyväilysanojen läpi huokui\njonkunmoinen hurja intohimo ja siellä ja täällä viittailtiin\nsalaisuuteen, joka ei kuitenkaan tuntunut olevan mikään rakkausasia,\nvaan rikos.\n\n\"Meidän tulee rakastaa toisiamme\" niin kuului, kuten selvään muistan,\nkirjeessä eräs kohta, \"sillä kuinka kiroaisikaan maailma meitä jos se\ntietäisi\". Ja edelleen: \"älä nuku kenenkään kanssa yhdessä, sillä sinä\npuhut unissasi:\" Ja vieläkin: \"mikä on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa\nja minä sanon sinulle, ettei meitä vastaan ole ketään todistajia,\nvaikkapa sitten kuolleet heräisivät.\" Tähän kohtaan oli naisen kädellä\nkirjoitettu ja alleviivattu: \"ne heräävät!\" Myöhäisemmän kirjeen\nloppuun oli sama naisen käsi kirjoittanut: \"kuollut merellä kesäk. 4\np:nä, samana päivänä kuin --\".\n\nKäteni vaipui ja ryhdyn miettimään lukemaani. Samalla pelkäsin\nkuitenkin, että tuonsuuntaiset ajatukset kiihoittaisivat hermojani.\nPäätin nyt lujasti pysyttää henkiset voimani kyllin joustavina\nvoidakseni kestää kaiken ihmeellisen, tuli sitten mitä tuli. Yö kului.\nNousin reippaasti, laskin kirjeet pöydälle, kohensin tulta, joka\nleimusi iloisesti, ja avasin Macaulayn teoksen. Jotensakin\nrauhallisesti luin lähemmäs puoli 12, jolloin heittäydyin vuoteelleni\nja käskin palvelijani mennä huoneeseensa. Kielsin häntä sulkemasta\nväliovea ja käskin hänen pysytellä valveilla. Noin kaksikymmentä\nminuuttia sen jälkeen tuntui minusta kuin olisi hyvin kylmä viima\npyyhkäissyt poskiani. Ovi oikealla, joka johti eteiseen, näytti\nauenneen, mutta ei -- kiinnihän se olikin. Käänsin katseeni vasemmalle,\nja näin kuinka kynttiläni liekki liehui edestakaisin kuin vedossa.\nSamassa silmänräpäyksessä luisui kelloni, joka oli pöydällä, aivan\nrevolverini vieressä, hiljaa, kuin näkymättömän käden kuljettamana ja\nkatosi. Hyppäsin pystyyn, sieppasin toiseen käteen revolverini, toiseen\nmiekkani, sillä en halunnut nähdä aseitteni menevän samaa tietä. Näin\nvarustettuna etsin kelloani kaikkialta lattialta, mutta sitä vain ei\nmissään näkynyt.\n\nNyt kuului kolme hidasta lyöntiä vuoteeni pääpuolesta.\n\n-- Tekö koputatte, herra? huusi palvelijani.\n\n-- En, ole varuillasi.\n\nNyt hypähti koira ylös, nosti korvansa pystyyn ja liikkui nopeasti edes\nja takaisin. Se katsoi minua niin puhuvasti silmiin, että koko huomioni\nnyt kiintyi siihen. Äkkiä kohottausihe se hiljaa, joka karva pystyssä\nseisoi se liikkumattomana kuin kiinni naulattuna, silmissään hurja\nilme. En joutanut kuitenkaan enää koiraani tarkastelemaan. Palvelijani\nryntäsi huoneestaan.\n\nJos koskaan olen nähnyt kauhua ihmis-haahmossa, oli se tällä hetkellä.\nEn olisi miestä tuntenut, jos hän olisi kadulla vastaani tullut, niin\nmuuttuneet olivat hänen kasvonsa. Hän lensi ohitseni ja huusi äänellä,\njonka tuskin uskoin hänen huuliltaan tulevan: \"Juoskaa minkä voitte,\nhän on takanani.\"\n\nHän kiskasi eteiseen menevän oven auki ja kiiruhti pois. Seurasin häntä\ntahdottomasti, koetin häntä kutsua takaisin, mutta minusta välittämättä\nlennähti hän alas portaita pitäen tuskin käsipuusta kiinni, vetäisi\nalaoven auki ja -- kuulin ainoastaan sen paukahtavan kiinni ja niin\nolin yksin kauhujen talossa.\n\nTunnustan hetkisen arvelleeni seurata palvelijaani, mutta ylpeys ja\nuteliaisuus pidättivät minua raukkamaisesta paosta. Menin jälleen\nhuoneeseeni, suljin oven ja lähenin varovasti pientä huonetta, mutta en\nlöytänyt minkäänlaista selitystä palvelijani kauhuun. Vieläkin kerran\ntutkin seinät, hakien salaovea, mutta ei pienintäkään merkkiä eikä\nrakoa näkynyt tapeteissa. Miten ihmeessä oli se, joka palvelijaani\nsäikytti, oli se sitten mikä oli, päässyt sinne muuten kuin huoneeni\nkautta?\n\nMenin huoneeseeni takaisin, suljin ja salpasin pienen huoneen oven,\nasetuin tulisijan luo seisomaan, odottaen mitä nyt tapahtuisi.\n\nNyt huomasin, kuinka koirani painautui huoneen nurkkaan ikäänkuin olisi\nse todella koettanut mennä seinän läpi. Menin koiraparkani viereen ja\npuhuttelin sitä, mutta se oli niin kauhun vallassa, vaahto suussa\npurren hampaitaan, että se olisi varmasti purrut minua, jos olisin\nsiihen koskenut. Se ei näyttänyt minua tuntevan. Ainoastaan se, joka on\njossain eläintarhassa nähnyt kaniini-paran käärmeen edessä painautuvan\nvapisevana nurkkaan, voi kuvitella koiraparkani hirveitä kauhuntuskia.\nKun huomasin kaikki rauhoitus-yritykset turhiksi ja pelkäsin koiran\nkuolaa myrkylliseksi kuin vesikauhuisen, jätin sen siihen ja otin\njälleen Macaulay-kirjan. Hetkisen kuluttua huomasin jotain olevan\nkynttilän ja kirjani välissä, sillä varjo lankesi lehdelle. Katsahdin\nylös, ja näin jotain, jota minun on vaikea, tuskin mahdollista oikein\nkuvata. Edessäni oli jotain hämärää, joka itsestään muodostui ikäänkuin\nilmasta, ja jolla oli hyvin epämääräiset ääriviivat. En voi sanoa sitä\ninhimilliseksi olennoksi, ja kuitenkin se hyvin paljon muistutti\nihmistä tai oikeammin ihmisen varjoa. Kuta kauemmin katselin, sitä\nselvemmin näin valon ja varjon erottautuvan toisistaan ja haamun\nsuuruus yhä kasvoi, kunnes sen yläosa ulottui kattoon saakka. Siihen\ntuijottaessani tunsin jääkylmän henkäyksen. Vaikka olisi jäävuori ollut\nedessäni, ei se olisi minua enemmän värisyttänyt eikä kylmemmästi\nhohtanut. Minun yhä tuijottaessani tuohon kauheaan, näytti minusta\n(vaikka en sitä tosin varmasti voi väittää), kuin näkisin kaksi silmää,\njotka tuolta ylhäältä minua katsoivat. Hetkisen olisin ollut valmis\nväittämään silmät nähneeni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne jo\nkatosivat ja silloin näkyi kaksi sinertävää valonsädettä virtaavan\nhämärän läpi. Ne todellakin tulivat siitä paikasta, jossa äsken olin\nollut silmät näkevinäni. Koetin puhua -- ääntä en saanut.\n\nPelkäänkö? ajattelin itsekseni. En, pelkoa en tunne. Koetin nousta --\nmahdotonta -- näkymätön voima pidätti minua. Outo tahto hallitsi minua,\nikäänkuin tuli ja myrsky ovat ihmistä väkevämmät. Ja nyt, kun tämä\najatus minussa selvisi -- sai minussa sellainen hämmästys vallan, etten\nvoi sitä kuvailla. Ainoastaan ylpeyteni pidätti minua -- ei suinkaan\nrohkeuteni. Hämmästystä tämä on, eikä pelkoa; -- niin kauan kuin pidän\ntätä ainoastaan mielikuvitukseni luomana, ei minulla ole mitään hätää.\nOjensin äkkiä käteni aseitani kohden, mutta silloin minua nykäistiin\noudosti ja käteni vaipui alas. Ja nyt, jotta kaameus olisi täydellinen,\nalkoi kynttilän liekki pienentyä; se ei sammunut, mutta sen valo näytti\npienenemistään pienenevän. Samaten kävi tulen pesässä ja hetkisen\nkuluttua vallitsi huoneessa täydellinen pimeys. Hätä, jonka tunsin\najatellessani olevani yksin pimeässä sen tuntemattoman kanssa, jonka\nvoiman äsken niin hyvin olin kokenut, herätti vastavaikutuksen\nhermostossani. Kauhistus oli nyt tullut sille asteelle, että tulisin\nhulluksi ellen voittanut lumousta. Voitin sen. Sain äänenkäyttöni\njälleen, vaikka se olikin kuin parkaisu. Muistan sanoneeni: \"En pelkää,\nsieluni on syytön.\"\n\nSamalla sain voimia nousta. Säkkipimeässä menin ikkunan luo -- vedin\nverhot edestä ja avasin luukut -- ainoa ajatukseni oli: valoa! Kun näin\nkuun rauhallisena, korkeana ja kirkkaana ylläni, tunsin sellaista iloa,\nettä se korvasi minulle kaikki kauhut. Tuolla oli kuu, tuolla olivat\naution, tyhjän kadun kaasuliekit. Käännyin taasen huoneeseen päin. Kuu\nvalaisi heikosti ja ainoastaan osaksi sen pimeitä sopukoita, mutta\nsiellä oli nyt kuitenkin valoa. Se epämääräinen joku oli kadonnut,\nainoastaan synkkä tummuus, ikäänkuin varjon varjo, näkyi vastakkaisella\nseinällä. Katseeni sattui vanhaan pyöreään mahonkipöytään, jolla ei\nollut mitään liinaa. Silloin tuli eräs käsi näkyviin ranteeseen saakka.\nSe näytti olevan lihaa ja verta kuin omani, mutta se oli vanhemman\nihmisen -- kuiva, ryppyinen ja pieni -- naisen käsi. Se tarttui hiljaa\nmolempiin pöydällä oleviin kirjeisiin -- käsi sekä kirjeet katosivat.\nTaasen kuului uudistuvan sängynreunaa vastaan ne kolme lyöntiä, jotka\nolin kuullut ennenkuin tämä kummittelu alkoi. Kun kolina oli ohi,\ntärisi huone tuntuvasti, ja joka suunnalta sukeltausi esiin pieniä\npalloja, kuin kimaltelevia vesikuplia, kaiken värisiä, vihreitä,\nkeltaisia, tulipunaisia ja taivaansinisiä. Ylös ja alas, tuonne, tänne,\nylitse ja alitse, kuin pienet virvatulet liikkuivat kipinät hitaasti ja\nnopeasti, oikullisesti. Eräs tuoli alkoi liikkua (kuten ennen\nseurusteluhuoneessa alhaalla) ilman mitään näkyväistä apua hitaasti\nseinän luota eteenpäin ja pysähtyi vähän matkan päähän minusta pöydän\nääreen. Äkkiä kasvoi tuolista ikäänkuin naisen haamu. Se oli niin selvä\nkuin elävä ihminen ja kuitenkin kalpea kuin ruumis. Ne olivat\nnuorekkaat, kauniit, mutta kummallisesti surulliset kasvot. Kaula ja\nolkapäät olivat paljaat, muu osa haamua oli valkoiseen vaippaan\nkääritty. Se silitteli kellertäviä, hartioille lankeavia hiuksiaan.\nKatseensa oli lakkaamatta oveenpäin suunnattuna, hän näytti\nkuuntelevan, vakoillen odottavan. Huoneen perällä olevan haamun varjo\nnäytti tummemmalta ja vielä kerran olin näkevinäni palavat silmät,\njotka ylhäältä tarkastelivat naisen haamua. Ovesta, vaikkei se\nauennutkaan, astui sisään aivan selvä, tuhkanharmaa, nuoren miehen\nhaamu. Hänellä oli 18:nnen vuosisadan kuosien mukainen tai ainakin\nniitä muistuttava puku. Sekä miehen että naisen haamu, vaikkakin olivat\naivan selvät, oli kuitenkin aineeton; niihin oli mahdoton tarttua\nkiinni, ne olivat haamuja, joissa oli jotain ristiriitaista, jotain\ntoisiaan vastustelevaa. Molemmat olivat samalla sekä naurettavia että\npelottavia vaivaloisesti pyntätyissä vanhanaikaisissa puvuissa, joiden\npitsit, röyhelöt ja soljet olivat tehdyt aivan hovipukujen\ntarkkuudella. Tämän lisäksi tuli heidän aavemainen hiljaisuutensa ja\nkalmankalpea ulkomuotonsa. Siinä hetkessä, kun naisen haahmo tahtoi\nlähetä miehen haahmoa, irtautui varjomainen ilmiö seinästä ja kaikki\nkolme olivat hämäryyteen verhoutuneita. Niin, aamun ensi sarastuksessa\nnäytti kuin olisivat molemmat olleet tuon varjohaamun vallassa, joka\nkohottausi heidän ylitsensä. Nyt ilmaantui verinen merkki naisen-haamun\nrintaan. Miehen haamu nojautui kummitus-miekkaansa vastaan, veri tulvi\npitkin hänen röyhelyksiään ja pitsejään ja taasen nieli varjohaamu\nheidät ja he kaikki kolme katosivat. Taasen ilmaantuivat kirjavat,\nloistavat pallot, purjehtien, tulvehtien ja keinuen ympäri, ja\nlisääntyen yhä; niitten liikkeet tulivat yhä epämääräisemmiksi.\n\nTulisijan oikealla puolella olevan vaatesäiliön ovi aukesi ja aukosta\nastui esiin vanha nainen kirjeitä kädessään, samat kirjeet, jotka käsi\ntätä ennen oli ottanut pöydältä. Hänen jäljestään kaikui askeleita. Hän\nkääntyi kuulostaen ympäri, aukaisi sitten kirjeet ja näytti lukevan,\nmutta hänen olkansa ylitse katsoivat kalpeat kasvot, jotka näyttivät\nkuuluvan jollekin kauan sitten hukkuneelle. Ne olivat pöhöttyneet,\nkalvenneet ja vesiheinää riippui hänen märässä tukassaan. Naisen\njalkojen juurella näkyi kuin kuollut ruumis ja sen vieressä vapisi\nkurja, likainen lapsi, jonka poskilla oli nälkäkuoleman merkit ja\nsilmissä pelko ja vavistus. Ja kun tarkemmin aloin katsella vaimoa,\nkatosivat rypyt ja viivat ja kasvot muuttuivat nuorekkaiksi, mutta\nvakaviksi, koviksi. Tuo mahtava varjohaamu liikkui taas eteenpäin ja\nkietoi kaikki kolme haamua varjoonsa kuten se äsken oli verhonnut ne\nkaksi. Mitään muuta ei jäänyt näkyviin kuin tuo varjohaamu, jota\nlakkaamatta tarkastin; näin siinä taas kaksi silmää, ilkeätä\nkäärmeensilmää kiiluvan. Ja valopallot nousivat ja laskivat ja kiitivät\nepätasaisesti ja hurjasti virvaratojaan keskellä kalpenevaa kuun valoa,\nja palloista tuli esiin kuin munankuorista ilkeitä matoja, verettömiä\nja inhoittavia katsella. Voin verrata niitä ainoastaan elukoihin, joita\nnäkee vesipisarassa mikroskoopin alla; läpinäkyviä olentoja, notkeita,\nliikkuvia, toinen toistaan ajavia, niellen toinen toisiansa. Äärettömän\npieniä olioita, jotka kuitenkin saattoi nähdä paljaalla silmällä.\nNiiden rata oli määräämätön, ne lähenivät minua yhä nopeammin ja aina\ntaajemmissa joukoissa sekä hyppivät oikean käsivarteni ylitse, jonka\npidin tietämättäni ojennettuna kuin valmiina suojaamaan itseäni\nilkeiltä otuksilta. Monesti kosketti minua joku, mutta se ei tullut\nheistä, näkymättömät kädet tyrkkäsivät minua. Kerran tunsin jääkylmien,\nohuitten sormien otteen kurkullani. Ymmärsin aivan selvästi, että olin\nhengenvaarassa, jos pelkoni saisi vallan. Sen tähden keskitin kaiken\nvoimani yhteen ainoaan -- rautaisella tahdonvoimalla noita\nvihollisvoimia vastustamaan. Käänsin kasvoni varjohaamusta pois ja\nvarsinkin noista kauheista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat selvään\nnäkyvissä. Tiesin varmasti, että niissä, eikä missään muualla\nympärilläni, oli niin voimakas paha tahto, että se pystyi murtamaan\nminun tahtoni. Heikko aamunsarastus alkoi punoittaa kun tulipalon\nläheisyydessä ja nuo pienet madot sukeltausivat kuin palavan liekin\nsisään. Taasen tärisi koko huone, taasen kuului kolme kolkutusta.\nEpämääräinen varjohaamu verhosi taasen kaiken, ikäänkuin siitä olisi\nkaikki lähtenyt ja siihen kaiken täytyi palata.\n\nKun hämärä haihtui, oli myös varjohaamu kadonnut, ja yhtä hitaasti kuin\nkynttilöistä tulet olivat sammuneet, syttyivät ne jälleen, samaten myös\ntuli uuniin. Koko huone oli tuossa niin rauhallisena kuin ei siinä\nikänä mitään outoa olisi tapahtunutkaan. Molemmat ovet olivat lujasti\nlukitut, myös palvelijanhuoneen ovi oli kiinni. Koira makasi samassa\nnurkassa, johon se niin suonenvedontapaisesti oli painautunut. Kutsuin\nsitä -- se ei liikahtanut, menin likemmäksi -- eläinparka oli kuollut.\nSilmät olivat pullistuneet päästä, kieli riippui ulkona ja turpa oli\nvaahdossa. Otin sen syliini, koetin tulen edessä herätellä sitä eloon\n-- mahdotonta. Suruni lemmikkini kadottamisesta oli sitä suurempi,\nkoska en voinut olla vapaa omantunnon tuskista. Minun täytyi syyttää\nitseäni sen kuolemaan syypääksi, sillä en voinut muuta otaksua kun että\nse kuoli kauhusta. Mutta kuinka hämmästyinkään nähdessäni, että sillä\noli niska poikki, sillä kun lähemmin tarkastin, huomasin sen\nkaulanikamien vääntyneen irti selkärangasta. Eiköhän se ollut\ntapahtunut pimeässä ja samallaisen käden kautta kuin minunkin oli?\nEiköhän inhimilliset voimat sittenkin olleet koko ajan vaikuttaneet\ntapahtumiin tässä huoneessa? Monta syytä näytti olevan tähän\notaksumiseen. Todistaa en sitä voi, voin ainoastaan yksinkertaisesti\nkertoa mitä omilla silmilläni näin. Lukija voi itse tehdä omat\njohtopäätöksensä.\n\nPäivän nousuun saakka ei mitään enää tapahtunut. Ensimäisen\nauringonsäteen esiin pilkistäessä jätin kummitustalon. Ennenkuin\nlähdin, kävin kerran vielä siinä pienessä, tyhjässä huoneessa, josta ei\nole uloskäytävää, ja jossa olin palvelijani kera vankina. En voinut\nolla ajattelematta, että sillä voimalla, joka kaiken kauhun oli saanut\naikaan, oli sijansa juuri tuossa pienessä huoneessa. Vaikkakin menin\nsinne nyt selvällä päivällä ja aurinko kirkkaasti loisti likaisten\nikkunaruutujen lävitse, valtasi minut jälleen yön kauhu. En voinut\npakottaa itseäni olemaan siellä enempää kuin noin puoli minuuttia.\nMenin portaita alas ja taasen kuulin edelläni askeleita; ja kun suljin\noven, olin kuulevinani hiljaista naurua.\n\nMenin kotiin. Otaksuin sieltä löytäväni karkuripalvelijani, mutta hän\nei ollut sinne palannut. Seuraavinakaan päivinä en hänestä mitään\nkuullut, kunnes vihdoin sain häneltä Liverpoolista seuraavan kirjeen:\n\"Kunnioitettavin herra, pyydän nöyrimmin teiltä anteeksi, vaikka tuskin\nvoin toivoa että pidätte minua sen arvoisena, olkoonpa että tekin --\nmistä taivas kuitenkin lie teitä varjellut -- näitte sen mitä minä\nnäin. Minusta tuntuu että vuosia kuluu, ennenkuin pääsen entiselleni.\nEn enää kelpaa palvelijaksi, siitä ei ole epäilemistäkään, sentähden\nmatkustan lankoni luo Melbourneen. Huomenna laiva lähtee. Mahdollisesti\nrauhoitun jälleen tällä pitkällä matkalla. Kymmenenkin kertaa päivässä\nhätkähdän ja joka jäseneni vapisee; minusta tuntuu niinkuin tuo olisi\nyhä takanani. Pyydän teitä nöyrimmin, arvoisa herra, lähettämään kaikki\nsinne jääneet tavarani ja loput palkastani äidilleni Walworthiin. --\nJohan tietää hänen osoitteensa.\"\n\nKirje loppui monilla anteeksi pyynnöillä sekä yksityiskohtaisilla\nselityksillä asioista, jotka koskivat hänen palvelustaan.\n\nVarmaankin lienee monelle tämä pako Australiaan todistuksena siitä,\nettä tämä mies oli tavalla tai toisella petollisessa yhteydessä yön\ntapahtumien kanssa. En väitä näitä otaksumisia vastaan, mutta luulen\nkuitenkin, että ne ovat suurimmalle osalle helpoimpana selityksenä\nnäihin yliluonnollisiin asioihin.\n\nIllalla palasin jälleen kummituspaikalle hakemaan tavaroitani ja\nkoiraparkani ruumista. Ei minua silloin mikään häirinnyt, eikä mitään\noutoa sattunut, paitsi että portaita noustessani ja laskeutuessani\nkuulin jälleen askeleiden sipsuttavan edelläni.\n\nLähdettyäni talosta menin herra J:n luo ja tapasin hänet kotoa. Annoin\navaimen hänelle takaisin, vakuuttaen että uteliaisuuteni oli\ntäydellisesti tyydytetty. Rupesin juuri kertomaan hänelle, mitä oli\ntapahtunut, kun hän keskeytti minut ja sanoi kohteliaasti, että hän oli\nkadottanut kaiken mielenkiinnon salaisuuteen, jonka perille ei\nkuitenkaan koskaan pääsisi. Siitä huolimatta päätin ainakin kertoa\nkirjeistä, jotka olin lukenut, sekä niitten kummallisesta katoamisesta\nja kysyin häneltä, luuliko hän niitten olevan osoitettuja äsken\nkuolleelle talonhoitajattarelle; eiköhän hänen elämästään löytäisi\nvastausta niihin hämäriin otaksumiin, joihin kirjeissä viitattiin?\n\nJ. näytti hämmästyneeltä ja hetkisen mietittyään sanoi hän: En tiedä\npaljoa tuon vaimon entisistä elämänvaiheista, ainoastaan sen, että hän\non ollut perheeni tuttu. Kuitenkin herätätte muistooni jotain hänelle\nepäedullista. Tahdon ottaa asiasta selkoa ja aikanaan kertoa teille\ntulokset. Mutta jos hän olisikin johonkin rikokseen syypää ja me\nuskoisimme siihen, että olennon, joka on täällä maan päällä ollut\njonkun selvittämättömän rikoksen tekijänä tai uhrina, täytyisi palata\nja rauhattomana haamuna käyskennellä sillä paikalla jossa rikos on\ntapahtunut, niin täytyy minun vastata tähän, että talossa kuului\nkolinaa ja näkyi outoja näkyjä jo ennenkuin tämä vanhus siellä kuoli.\nTe hymyilette, mitä tahdotte sanoa?\n\n-- Luulen että jos pääsemme asiasta selville, huomaamme kyllä\ninhimillisten olentojen vaikutusta näissä tapahtumissa.\n\n-- Mitä? Te pidätte siis koko kummittelua ainoastaan petoksena? Ja\nmistä syystä?\n\n-- En petoksena sanan täydessä merkityksessä -- enempää kuin sitäkään,\njos voisin, esimerkiksi syvään uneen vaipuneena, josta ette minua voisi\nherättää, vastata kysymyksiin selvyydellä, joka hereillä ollessani\nolisi minulle mahdotonta. Jos voisin sanoa teille, paljonko rahaa on\nkukkarossanne, tai lukea ajatuksenne, niin en pitäisi sitä petoksena\nenempää kuin yliluonnollisenakaan. Olen silloin tietämättäni\neläinmagnetismin vaikutuksen alaisena, jota joku kaukana oleva, minulle\nennen tuntematon henkilö, minua kohtaan suuntaa. Löytynee kai\neläinsähkölle sukua oleva, jopa voimakkaampikin voima; -- ennen muinoin\nsitä sanottiin magiaksi, salaisvoimaksi tai -opiksi. Mahdollisesti\nsellainen voima on myös vainajissa, nimittäin niin, että sen vaikutus\nulottuu ainoastaan joihinkin määrättyihin ajatuksiin ja muistoihin,\neikä siihen osaan, jota oikeastaan sanomme \"sieluksi\", sillä se on\nkuoleman jälkeen kaikesta maallisesta irti. Se voima ulottunee, kuten\nsanottu ainoastaan siihen osaan, joka on maallinen ja synnillinen, ja\nsiten aistiemme käsitettävissä. Tämä on kuitenkin vanhentunut teoria,\njota en voi arvostella. Sittenkään en mitenkään usko niitä voimia,\njotka tässä toimivat, yliluonnollisiksi. Sallitteko minun esimerkillä\nselittää teille, mitä tarkoitan. Paracelsus pitää seuraavaa koetta\nhelppona ja myöhemmät kirjailijat uskovat siihen myöskin. Kukka kuolee,\nte poltatte sen. Olkoon kukka millainen tahansa, tuhkana ei sitä\nmiksikään tunne. Kuitenkin voi kemiallisen prosessin avulla kukan\ntuhkasta saada värispektrumin, joka hyvin muistuttaa tuota elävää\nkukkaa. Samoinhan voi olla elävien ihmistenkin laita. Sielu on poissa,\nkuten tuoksu, kukan sielu. Kuitenkin voi synnyttää väri-ilmiön, jota\ntaikauskoiset voivat pitää poismenneen sieluna. Se ei ole muuta kuin\nkuolleen ruumiin kuva. Siten on myös selvitettävissä se, että kaikkein\nparhaistakin kummitusjutuista aina säännöllisesti puuttuu -- kaikki\nsielullinen, ylevä henki. Kummitukset esiintyvät enimmiten\nvähäpätöisten tai aivan olemattomien syiden vuoksi, puhuvat harvoin ja\nsilloinkin tuskin mitään, joka kohoaisi jokapäiväisten ajatusten tasoa\nylemmäs. Amerikalaisilla spiritisteillä on kokonaisia nidoksia\nsuorasanaista ja runomittaista kirjallisuutta, joka muka olisi suurten\nkuolleiden kuten Shakespeare'n, Baco'n, ja luoja tiesi keiden\nsanelemaa. Vaikka tarkastelisimme parhaita tällaisia vainajien\nilmoituksia, eivät ne ole hituistakaan parempia, kuin mitä tavallisin\nlahjakas kasvatuksen saanut kuolevainen voi kuvitella. Ne ovat paljoa\nhuonompia kuin mitä Baco, Shakespeare ja Plato sanoivat ja kirjoittivat\nelossa ollessaan. Silmiinpistävää on myös, etteivät ne sisällä\nainoatakaan uutta ajatusta.\n\n-- Minä puolestani pidän kaikkia näitä ilmiöitä ainoastaan ajatuksina,\njotka jollain tuntemattomalla tavalla kulkevat kuolevaisen aivoista\ntoiseen. Olkoonpa, että pöydät itsestään liikkuisivat, pirulliset\nhaamut näyttäytyisivät salaperäisen sädekehän ympäröiminä tai\nruumiittomat kädet sukeltaisivat esiin ja tarttuisivat kiinni näkyviin\nesineihin, tai että joku hämärä, outo, kuten minä näin, saisi veremme\njähmettymään. Uskon varmasti, että kaikki ainoastaan olisi vierasten\naivojen \"sähkölankojen\" kautta tapahtunutta vaikutusta aivoihini.\nLöytyy luonnollisia sähkövoimasia ruumiita ja nämä voivat aikaansaada\nmagneettisia ihmeitä; toisissa on taas jonkunmoista luonnollista\nfluidumia, sähköä, jos niin tahdotte, ja nekin voivat tehdä\nsähköihmeitä. Molemmat eroavat \"normaali\"-tieteestä ja ovat sille aivan\ntarkoituksettomia, tuloksettomia ja arvottomia. Ne eivät vie mihinkään\nkorkeaan päämäärään, ja sentähden ei maailma niistä välitä eikä\ntodellinen tiede ole tätä voimaa ihmisessä viljellyt. Uskon varmasti,\nettä kaikella, mitä kuulin ja näin, on lihasta ja verestä oleva olento,\nkuten minäkin, kaukaisena aikaansaajana ja täydellisesti tietämättömänä\nseurauksista. Luulen, että tästä syystä ei kaksi henkilöä, kuten\nkerroitte, ole samaa kokenut. Jos koko kummittelu johtuisi tavallisesta\npetoksesta, olisi koneisto niin järjestetty, että vain pienet\npoikkeukset tavallisesta olisivat mahdollisia. Jos ne olisivat\nyliluonnollisia, luojan sallimuksella toimivia voimia, olisi niillä\nvarmasti joku päämäärä. Nämä ilmiöt eivät kuulu kumpaankaan luokkaan.\nPäinvastoin olen vakuutettu siitä, että ne lähtevät aivoista, jotka\novat kaukana meistä, ja että nämä aivot eivät tarkoituksella aiheuta\nsitä, mitä tapahtuu, vaan että nämä tapahtumat vain kuvastavat niiden\nharhailevia kirjavia, vähän vaihtelevia puolinaisia ajatuksia.\nLyhyesti, se mitä on tapahtunut, ei ole ollut mitään muuta kuin\ntuollaisten aivojen todellistuneita unia, aivojen, jotka todella voivat\nosittain ruumiillistua. Näillä aivoilla lienee suunnaton voima, niin\nettä se voi panna liikkeelle pahansuopia ja hävittäviä välikappaleita,\nsillä sellainen voima oli selvästi koirani tappanut. Todennäköisesti\nolisi se tappanut minutkin, jos olisin joutunut samallaisen pelon\nvaltaan kuin koira, elleivät järkeni ja henkiset voimani olisi antaneet\nminulle vastustusvoimaa.\n\n-- Sekö on tappanut koiranne? Sehän on kauheata!\n\n-- Todellakin, on hyvin outoa, ettei mitään eläimiä koskaan ole saatu\nviihtymään tässä talossa, ei edes kissaakaan; ei ole siellä näkynyt\nrottia eikä hiiriäkään. Eläimet varmaan tuntevat vaistollaan heille\nkuolettavien voimien vaikutusta. Tässä kohden on ihmisen ymmärrys\nvähemmän luotettava. Mutta kylliksi tästä. Ymmärrättekö teoriani?\n\n-- Kyllä, ainakin osapuilleen, ja hyväksyn mielelläni minkä hyvänsä\njärkevään päin olevan selityksen mieluummin kuin uskon tässä haamujen\nja tonttujen peliään pitävän -- sillä nehän kuuluvat lastenkamariin.\nMutta mitä ihmeessä teen minä talolle?\n\n-- Sanon teille, miten teidän on tähän asiaan ryhtyminen. Se otaksuma\nettä tuo pieni kalustamaton huone makuuhuoneen vieressä on koko\nkummittelun lähtöpaikka, näyttää minusta epäämättömän varmalta. Aivan\ntosissani annan siis teille sen neuvon, että revitte muurit ja\nhävitätte koko huoneen. Huomasin nimittäin, että se on rakennettu\nmuista huoneista ulkonevasti erikseen takapihalle ja että sen siis\ntaloa vahingoittamatta voi hävittää.\n\n-- Luuletteko todellakin, että jos sen tekisin, nuo sähkövirrat sillä\nhäviäisivät?\n\n-- Koettakaa. Olen niin varmasti vakuutettu siitä, etten erehdy, että\nmielihyvällä otan osalleni puolet kustannuksista, eritoten jos vielä\nuskotte minulle työn johdon.\n\n-- Se ei tule kysymykseenkään, kustannukset maksan itse, kaikesta\ntulette saamaan tarkat tiedot.\n\nNoin kymmenen päivää sen jälkeen sain herra J:ltä kirjeen. Hän oli itse\nkäynyt talossa sekä löytänyt nuo kaksi kirjettä siitä samasta paikasta,\nmistä minä olin ne ottanut. Ne olivat herättäneet hänessä samat\nepäilykset kuin minussakin, ja hän oli koettanut mitä huolellisimmin\nottaa selkoa tuosta naisesta, jolle ne olivat osoitetut. Näytti siltä,\nettä tämä nainen oli mennyt naimisiin vasten vanhempainsa tahtoa,\nvieläpä erään sangen epäilyttävän amerikalaisen kanssa -- häntä\npidettiin yleensä merirosvona. Nainen itse oli kunniallisen kauppiaan\ntytär ja ammatiltaan opettajatar. Hänellä oli hyvissä varoissa elävä\nveli, joka oli leski ja jolla oli 6-vuotias lapsi. Vuosi avioliiton\njälkeen löydettiin tämän veljen ruumis Thames-virrasta, aivan\nLontoonsillan luota. Hänen kaulassansa näkyi väkivallan merkkejä, mutta\nei niitä pidetty kylliksi riittävinä muuttamaan ruumiinkatsastuksen\ntulosta: tapaturmaisesti hukkunut. -- Amerikalainen ja hänen vaimonsa\nottivat lapsen kasvattaakseen kuten kuollut velikin oli viimeisenä\ntahtonaan ilmoittanut; testamentissa oli samalla määrätty, että jos\nlapsi kuolee, perii omaisuuden sisar. Lapsi kuoli noin kuusi kuukautta\nmyöhemmin; huhuttiin että sen kasvatusta oli laiminlyöty ja sitä\npidelty pahoin. Sanoivatpa naapurit kuulleensa sen öisin huutavankin.\nLääkäri, joka tutki lapsen ruumiin, todensi, että se oli kuollut\nriittämättömästä ravinnosta; ruumiissa saattoi huomata myös\nmustankeltaisia mustelmia. Näytti siltä kuin olisi pienokainen\nkoettanut paeta eräänä talviyönä, hiipinyt takapihalle ja yrittänyt\nkiivetä muurin yli; nääntyneenä oli se kuitenkin pudonnut pihalle,\njosta se aamulla oli kuolevana löydetty. Joskin siis saattoi epäillä\nharjoitetun kamalaa julmuutta, niin murhaa ei kuitenkaan voitu sanoa\ntapahtuneen. Täti ja hänen miehensä koettivat asiaa peitellä --\nkertomalla lapsen aivan erikoisesta vastustushalusta ja\nkovapäisyydestä, sanoen häntä jopa tylsämieliseksikin.\n\nMiten hyvänsä, tuo nainen peri nyt pienen orvon kuoleman jälkeen\nveljensä omaisuuden. Mutta ennenkuin heidän avioliittonsa\nensimäinenkään vuosi oli kulunut katosi mies äkkiä Englannista, enää\nkoskaan takasin palaamatta. Hän vuokrasi risteilijän, joka teki kaksi\nvuotta myöhemmin Atlannilla haaksirikon. Leski jäi tosin hyviin\nvaroihin, mutta hänelle tapahtui kaikellaisia onnettomuuksia. Eräs\npankki teki vararikon, hyvin sijoitettu pääoma oli menetetty; hän osti\nerään liikkeen, mutta menetti siinä lopunkin omaisuudestaan; hoiti\ntaloudenhoitajattaren toimia, mennen kuitenkin yhä enemmän alaspäin,\nkunnes lopulta päätyi siivoojattareksi. Hän ei pysynyt missään,\nvaikkakaan häntä vastaan ei ollut mitään erikoisempaa huomauttamista;\npäinvastoin, jokainen tunnusti hänen kykeneväisyytensä, rehellisyytensä\nja hiljaisen käytöstapansa. Mutta mikään ei hänelle näyttänyt olevan\nsiunaukseksi. Niin vaipui hän köyhäintalon hoidokiksi, josta tilasta\nherra J. hänet vapautti pannen hänet juuri sen talon hoitajaksi, jonka\nvuokraajana nainen itse oli kerran ollut.\n\nHerra J. lisäsi vielä kirjeessään olleensa hetkisen yksin siinä\nhuoneessa, jonka olin tahtonut hävitettäväksi, mutta ei nähneensä eikä\nkuullensa siellä mitään; hänet oli kuitenkin vallannut sellainen\nselittämätön kauhu, että hän mielihyvällä suostui ehdotukseni mukaan\nhuoneen hävittämään. Hän oli jo tilannut työmiehiä ja aikoi alottaa\ntyön heti kun se vain minulle sopisi.\n\nMenin kummitustaloon tuohon salaperäiseen huoneeseen; särimme\npuusisustuksen ja revimme lattian auki. Lattialankkujen alla, tomun ja\nlian peitossa, oli miehen mentävä luukku. Se oli huolellisesti suljettu\nrautaisilla kiskoilla ja säpeillä. Aukaistuamme sen, laskeuduimme\nluukusta maanalaiseen huoneeseen, jonka olemassa oloa ei kukaan ollut\naavistanut. Siinä oli ikkuna ja tulisija, mutta olivat molemmat\nnähtävästi jo aikoja sitten umpeen muuratut. Tulen valossa tutkimme\nhuoneen. Sen huonekalut olivat kaikki 18:nnen vuosisadan mallia ja oli\nniitä kolme tuolia, tamminen pöytä ja nojatuoli.\n\nSeinällä oli vaatekaappi, josta löysimme puoleksi lahonneita miesten\nvaatteita, nekin edellisen vuosisadan mallia, ja nähtävästi korkeassa\nasemassa olevalle miehelle kuuluvia. Ne olivat koristetut kalliilla\nterässoljilla ja napeilla. Paitsi sitä oli kaapissa miekka sekä liivit,\njotka muinoin olivat olleet kultaompeleilla koristetut, mutta nyt jo\nmustuneet ja kosteuden turmelemat. Vieläkin löysimme sieltä viisi\nkultarahaa, muutamia hopearahoja sekä norsunluusta tehdyn pääsylipun\nerääseen huvipaikkaan, jonka ilot ovat ammoin haihtuneet.\n\nMutta päälöytömme oli kuitenkin eräänlainen seinään kiinnitetty\ntulenkestävä kaappi, jonka lukon avaaminen tiirikalla oli sangen\nvaikeaa. Tässä säiliössä oli kolme hyllyä ja kaksi laatikkoa.\nEdellisillä oli hyvässä järjestyksessä lasipulloja. Niissä oli\nvärittömiä, haihtuvia nesteitä, jotka eivät tuntuneet myrkyllisiltä,\njoissakuissa oli fosforia ja salmiakkia. Vielä oli kaapissa muutamia\nsangen omituisia lasiputkia, pieni, toisesta päästään terävä\nrautatanko, suuri lohkare vuorikristallia ja toinen samallainen\nmerenvahaa, sekä vielä hyvin voimakas magneetti. Eräässä lokerossa oli\nkultakehyksinen pienoismuotokuva, jonka värit olivat säilyneet\nihmeellisen kirkkaina, katsoen siihen, että se oli niin kauan ollut\nsellaisessa paikassa. Kuva esitti keski-ikäistä miestä. Kasvot olivat\nsangen merkilliset, niin ettei niitä hevillä unohda. Jos voisi muuttaa\nkäärmeen ihmiseksi, jossa ihmishaahmosta huolimatta olisi säilynyt\nvanha käärmeen-ilme, niin olisi tuo näiden kasvojen paras kuva. Otsan\nleveys ja mataluus, pään terävä muoto, pitkien, raollaan olevien\nkamalien silmien murhaava katse, joka vivahti vihreään ja säkenöi kuin\nsmaragdi, ja tähän vielä lisäksi jonkunmoinen armoton levollisuus,\nvoittamattoman voiman merkki -- siinä kuva, joka painui mieleen.\n\nKoneellisesti käänsin muotokuvaa kädessäni. Sen takapuolella oli\nviisikulmio ja sen keskellä pienet tikapuut, joiden kolmannella\nastimella oli vuosiluku 1765. Tutkin tarkemmin tuota vuosilukua ja\nlöysinkin siitä ponnahtimen, jota painamalla kuvan takaosa avautui kuin\nkansi. Sisäpuolelle oli kaiverrettu: \"Sinulle Mariana! Ole uskollinen\nelämässä ja kuolemassa sinun --\", tässä oli nimi, jota en huoli\nmainita. Olin sen kuullut lapsuudessani vanhoilta ihmisiltä, jotka\nkertoivat hänestä kuin jostakin häikäisevästä taikurista, joka\naikoinaan oli herättänyt suurta huomiota. Lopuksi täytyi hänen paeta\nsyytettynä rakastajattarensa ja kilpakosijansa murhasta.\n\nHerra J:lle en kertonut asiasta mitään, ja annoin hänelle, vaikkakin\nvastenmielisesti, tuon pienoismuotokuvan. Tämän rautaisen kaapin\nensimäisen laatikon olimme saaneet helposti auki, mutta sitä vaikeampi\noli aukaista toista laatikkoa. Se ei ollut lukossa, mutta ei sitä siitä\nhuolimatta tahtonut mitenkään saada auki. Vihdoin saimme sen kuitenkin\ntaltalla väännetyksi auki, jolloin eteemme ilmestyi aivan merkillinen\nlaitos. Pienellä ohuella levyllä oli lasinen kuppi täynnä kirkasta\nainetta; kupin päällä oli jonkunmoinen kompassi, jonka neula liikkui\nnopeasti ympäriinsä ja jossa oli tavallisten ilmansuuntamerkkien\nsijassa seitsemän merkillistä kirjainta, niiden näköisiä, joita tähtien\ntutkijat käyttävät planeettien merkkeinä. Aivan erikoinen, ei väkevä\neikä vallan vastenmielinenkään, haju lemusi tästä laatikosta. Olipa\nhajun syy mikä hyvänsä, se teki meihin väkevän fyysillisen vaikutuksen,\njonka tunsimme kaikki, jopa apunamme olevat työmiehetkin. Pistelevä\ntunne levisi yli koko ruumiin, sormenpäistä hiuksenjuuriin saakka.\nPäästäkseni tuota levyä tutkimaan otin sen päällä olevan lasikupin\npois. Äkkiä pyörähti silloin kompassi tavattomalla kiivaudella, ja\ntunsin koko ruumiissani iskun, joka pudotti kupin kädestäni lattiaan.\nKuppi meni rikki, neste virtasi lattialle ja kompassi sinkosi nurkkaan.\nSamassa silmänräpäyksessä tuntuivat seinät vapisevan, ikäänkuin\njättiläinen olisi niitä järkyttänyt. Nuo molemmat työmiehet säikähtivät\nniin, että juoksivat tikapuita ylös huoneesta; kun ne kuitenkin näkivät\nettei mitään enää tapahtunut, palasivat he takasin. Sillävälin olin\nkatsellut tuota levyä. Se oli jonkunmoinen kirja, sidottu punaiseen\nnahkaan, varustettu hopeisilla haoilla, ja sisälsi vain yhden\npergamenttilehden; tälle oli munkki-latinalla kirjoitettu seuraavat\nsanat: \"Kaikki, jotka näiden muurien sisällä saan valtaani, olipa se\ntuntevaa tai elotonta, elävää tai kuollutta, tahdon minä hävittää --\nniinkuin neula liikkuu, niin työskentelee tahtoni! Kirottu olkoon tämä\ntalo ja rauhattomat sen asukkaat!\"\n\nMuuta emme löytäneet: Herra J. poltti levyn kirouksineen ja hävitti\ntuon maanalaisen sekä sen päällä olevan huoneen perustuksia myöten.\n\nSen jälkeen asui hän talossa kokeeksi kuukauden ja todellakin\nkodikkaampaa taloa ei Lontoossa lie ollut. Myöhemmin vuokrasi hän sen,\neivätkä vuokralaiset ole mitään valittaneet.\n\n\n\n"]