[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9ySgyt5VOUZQHfjDMbyEW_9F1_2w-gUU3jHyFVsCCJk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},246,"Prosper Mérimée","Leino, Kasimir",1866,1919,"246-leino-kasimir-prosper-merimee","246__Leino_Kasimir__Prosper_Mérimée","Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta","muistelmat",[],[15],"ranskalainen","fi",1895,null,71102,445434,false,18473,[24,25],"Authors, French -- 19th century -- Biography","Mérimée, Prosper, 1803-1870",[27,28],"Biographies","French Literature","\"Prosper Mérimée\" by Kasimir Leino is a scholarly biography written in the late 19th century. The work delves into the life and literary contributions of the French writer Prosper Mérimée, examining both his background and the broader historical and cultural context of his time. With a focus on literary history, the book aims to illuminate Mérimée's journey as a significant figure in French literature, linking him to romanticism and the evolution of narrative forms.  The opening of the work introduces the author's intent to create a comprehensive analysis of Mérimée, acknowledging the challenges faced in the pursuit of under-researched aspects of his life. Leino reflects on the existing literature around Mérimée, mentioning notable critics and the limited access to certain unpublished correspondence that could shed light on his contributions. The author provides insights into Mérimée's family background, his upbringing, and his artistic inclinations, which foreshadow his future literary achievements. This foundational information sets the stage for a detailed exploration of Mérimée's impact on French literature and serves as a prelude to discussing his notable works and relationships within the romantic literary movement. (This is an automatically generated summary.)",[],326,"Kasimir Leinon yliopistollinen väitöskirja on laaja tutkimus ranskalaisen kirjailijan Prosper Mériméen elämästä ja tuotannosta. Teos tarkastelee Mériméen merkitystä novellistina ja analysoi tämän teoksia kirjallisuushistoriallisesta näkökulmasta.","Kasimir Leinon 'Prosper Mérimée' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 246.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PROSPER MÉRIMÉE\n\nElämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta\n\n\nYliopistollinen väitöskirja\n\nKirjoittanut\n\nKASIMIR LÖNNBOHM, filos. maist.\n\n\n\nPäivälehden Kirjapaino, Helsinki, 1895.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nValitessani väitöskirjani esineeksi Prosper Mériméen, en suinkaan\nsalannut itseltäni niitä moninaisia vaikeuksia, joita meikäläisissä\noloissa työskentelevällä tutkijalla helposti käsitettävistä syistä on\nedessään, jos tahtoo saada aikaan edes osapuillekaan tyydyttävää\nmonografiiaa hänestä. Tiesin kyllä, ettei hänestä ainakaan minun\ntyöhön ryhtyessäni vielä löytynyt minkäänlaista tarkempaa\nkirjallishistoriallista tutkimusta, vaikka kyllä sellaiset miehet kuin\nTaine, Sainte-Beuve, Georg Brandes, Emile Faguet, Jules Lemaître,\nSaintsbury y.m. olivat hänestä lyhempiä joko puhtaasti esteettisiä tai\npsykoloogisia esseitä julkaisseet. Perehdyttyäni näihin aloinkin jo\neperoida koko yritystä, sillä oli ehkä turhaa minun ruveta heidän\njälkiänsä parsimaan.\n\nKun sitten Suomen Yliopiston varoista sain matkarahan kirjallisia\nopinnoita varten etupäässä Pariisissa, ja tulin täten tilaisuuteen\npitemmän ajan v. 1890 työskentelemään sikäläisessä, runsaasti\nvarustetussa Kansalliskirjastossa, selvesi minulle sentään ennen\npitkää, että jollen voisikaan tutkimuksellani vaikuttaa minkäänlaista\nuutta muutosta yllämainittujen miesten antamaan yleiskuvaukseen tämän\netevimmän ranskalaisen novellistin kirjallisesta toiminnasta ja\nkirjailijaluonteesta, niin voin minä ehkä kuitenkin käyttämättömistä\nlähteistä ammentamillani tiedoilla ja näennäisesti vähempiarvoisilla,\nvaikka kylläkin tärkeillä seikoilla tieteellisesti tukea heidän\nylimalkaisempia lausuntojaan ja osaksi myöskin näyttää tutkimukseni\nesineessä uusia, huomaamatta jääneitä puolia. Tällaisia käyttämättömiä\nlähteitä oli m.m. Ranskan sanomalehdistö, jonka näin sisältävän useita\nvalaisevia asianhaaroja, ja niinikään eräs Mériméen laajahko\nkirjeenvaihto (luonnontieteilijä Requien'in kanssa,) joka enimmäkseen\noli julkaisematta ja säilytettiin Avignon'issa Calvet'n museon\narkistossa.\n\nJälkimäinen, josta toivoin saavani vallan uusia asioita tutkimukseeni,\nosottausi kuitenkin sangen niukkaperäiseksi tietolähteeksi.\nKysymykseeni olivatko nämä kirjeet kopioitavissa, sain nimittäin\nmainitun museon esimieheltä ystävällisen kirjeen, joka on päivätty\n23 p. toukokuuta 1890 ja jossa hän ilmaisi minulle, että hra Requien\noli jättänyt kokoelmansa mainitulle laitokselle \"sous certaines\nconditions\", joihin m.m. kuului \"de les tenir sous clef et de ne les\ncommuniquer qu'après un très long laps de temps\". Tosin ilmoitti hän\nvoivansa antaa niistä muutamia nähtäväksi, mutta nämä muutamat, joista\nitselleni kopiat toimitin, olivat jo osaksi hra Tourneux'n julkaisemia\n(teoksessa \"Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa\nbibliothèque\") osaksi sisälsivät ne vallan yksityisiä asioita\nsellaisessa muodossa, ettei niitä voinut julkaista.\n\nSe toivo raukesi siis jotenkin mitättömiin. Tähän eivät\nvastoinkäymiseni kuitenkaan päättyneet. Ollen monilta muilta toimilta\nestettynä tarpeellisella tarmolla tutkimustani kiirehtimästä sain vielä\nkestettäväkseni senkin kolauksen, että eräs ranskalainen kirjailija\nAugustin Filon, joka persoonallisesti oli tuntenut Mériméen ja saanut\nuseilta hänen ystäviltään lukuisan joukon kirjeitä ja tiedonantoja\nkäytettäväkseen, m.m. Mériméen varsin sisältörikkaat kirjeenvaihdot\nAlbert Stapferin (vuosilta 1825-1870) ja -- leskikeisarinna Eugénien\nkautta -- kreivitär Montijon kanssa, joka oli mitä parhaimmissa\nystävyyssuhteissa kirjailijamme kanssa aina vuodesta 1839 kuolemaansa\nsaakka, että tämä samainen Filon, Napoleon III:n pojan kotiopettaja,\nkeväällä 1893 julkaisi Revue des deux Mondes'ssa laajaperäisen esseen\nväitöskirjani esineestä ilmoittaen samalla, että se oli ainoastaan\nlyhennysote suuremmasta teoksesta.\n\nTutkimukseni oli silloin jo ehtinyt niin pitkälle, että noin toinen\npuoli (8 painoarkkia) oli jo valmiiksi painettuna ja käsikirjoitus\nniinikään melkein kokonaisuudessaan viimeisteltynä. Arvelin kuitenkin\nolevan turhaa jatkaa työtä, jonka toinen kaikin puolin suotuisemmissa\noloissa työskentelevä ja kykenevämpi mies oli ottanut sellaisen\nperinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ainakin katsoin täytyväni odottaa\nsiksi, kunnes tuo luvassa oleva teos oli ehtinyt julkisuuteen\nnähdäkseni oliko minulla sen jälkeen enää mitään uutta esitettävänä.\nViime vuonna se sitten ilmestyi nimellä \"Mérimée et ses amis\" käsittäen\nyhteensä lähes 400 sivua siihen luettuna kreivi Spoelberch de\nLovenjoulin tekemä erittäin tarkka luettelo Mériméen julkaisemista\nkirjoituksista ja teoksista. Mielihyväkseni kuitenkin huomasin, ettei\nteos suinkaan ollut tyhjentänyt ainetta yhtä vähän kuin se oli\ntieteelliseksikään aiottu. Tosin oli siinä minulle uusiakin tietoja,\nvarsinkin Filonin julkaisemien arvokkaiden kirjeenvaihtojen kautta,\nmutta toisaalta keksin siinä myöskin vajavaisuuksia, todistamattomia\nväitteitä, jopa virheellisyyksiäkin. Sikäli kuin tutkimukseni\njälkiosassa olen tarvinnut, olen hänen kirjaansa myöskin hyväkseni\nkäyttänyt. Mitä jo valmiiksi painettuun alkuosaan taas tulee, on\nmielestäni riittävää, että erityisenä lisänä julkaisen Filonin kirjasta\ny.m. saamani uudet tiedot Mériméen elämäkerran alkupuoliskoon samoin\nkuin ne oikaisutkin, joihin olen nähnyt syytä olevan.\n\nKummastuksekseni huomasin muuten, että Filon on suunnitellut\nelämäkertansa Mériméestä jotenkin samaan tapaan kuin minä. Hänkin on\ntahtonut kuvata hänet lapsuudesta hautaan saakka ympäristöineen ja\ntaustoineen, vaikka minä, esittäessäni häntä suomalaiselle yleisölle,\nluonnollisista syistä olen käsittänyt velvollisuudekseni vetää nuo\nkehysviivat hiukan leveämmiksi kuin hän. Myöskin olen minä koettanut\npysyä tieteellisemmällä pohjalla siinä, että olen kaikille väitteilleni\netsinyt todistuksia hänen kirjeistään, kirjoituksistaan tai teoksistaan\nollen tietääkseni ainoa, joka todella on yrittänyt etsimään hänen\nmielipiteitään ja näkökohtiaan niistä varsin hauskoista ja\nsisältörikkaista kirjekokoelmista, jotka Mériméeltä on hänen kuolemansa\njälkeen julkaistu. Kaikille näille aineksille en kuitenkaan ole\nväitöskirjan ahtaihin rajoihin sijaa saanut ja mitä edemmäs työni\nedistyi, sen varmemmaksi kävi minulla käsitys siitä, että tarkempi\nselonteko hänen estetiikastansa teosten analyysin pohjalla ynnä esitys\nhänen mielipiteistänsä kirjallisissa sekä taiteellisissa kysymyksissä\ntäytyi minun täksi kertaa jättää ja tyytyä pelkkään elämäkerran\nkuvaamiseen. Ehkäpä piankin saan tilaisuutta julkaista jo kokoomani\nmuistoonpanot jatkona tälle tutkimukselleni, jossa teokset ovat\nainostaan kirjallishistoriallisesti kronoloogisessa järjestyksessä\nkosketellut ja jossa vain olen tahtonut muun ohessa näyttää, miten\nhänen aikalaisensa kirjailijaamme ja hänen kynänsä tuotteita\ntuomitsivat.\n\nEsitykseni romanttisen koulun synnystä tuntuu ehkä laveahkolta ensi\nsilmäyksellä, mutta tahallani olen tässä käyttänyt ensi käden lähteitä\nenkä tyytynyt kirjallishistoriallisten käsikirjojen ylimalkaisiin\nesityksiin, tutustuakseni näin itse paremmin tähän aikaan ja saadakseni\nluotettavan pohjan kuvattavanani olevan henkilön omituiselle ja\naikalaisistaan niin selvästi eroavalle kirjailijaluonteelle. Mitä taas\ntulee kirjassani löytyviin historiallisiin taustoihin, ja\njälkipuoliskossa oleviin selontekoihin kirjailijamme suhteesta\nvaltiollisiin tapauksiin Ranskassa, niin olivat ne minusta\nvälttämättömiä osaksi sen vuoksi, että tärkeämmät valtiolliset\nmullistukset aina tuottivat jonkunlaisen uuden käänteen hänen\nelämässään osaksi myöskin siksi, että arvelin lukijoitani huvittavan\nnähdä, millä kannalla hän tällaisten suurten asiain suhteen oli ja\nmiten hän niitä arvosteli. Sillä kuten luulen tutkimuksestani selville\nkäyvän, Mérimée oli todellakin sekä arvostelu-älyltään ja\nhistorialliselta käsitykseltään sellainen henkilö, että hänen\nlausunnoilleen ja tuomioilleen on arvo annettava, hän kun oli\npuolueeton päältäkatsoja ja sitä paitse tilaisuudessa seuraamaan esim.\ntoisen keisarikauden vaiheita lähempää kuin kukaan muu.\n\nMitään täydellistä monografiiaa en luonnollisesti ole voinut\najatellakaan. Myöskin olen ensimmäinen tunnustamaan siinä löytyvän\nepätasaisuuksia, joihin ainakin osaksi työni keskeytys pariksi vuodeksi\non ollut syynä, samoin kuin vajavaisuuksiakin, joita jo pelkästään\nriittämätön lähdekirjallisuuskin osaltaan selittää. Mutta jos kaikista\nnäistä puutteellisuuksista huolimatta onnistuisin kääntämään edes\nmuutamain lukijaini huomion tähän Ranskan puhtaimpaan klassilliseen\nnovellistiin, jonka kirjailija-persoonallisuus ja yksityinen\nsielunelämä ovat mitä intressantimpia, hienoimpia ja valistuneimpia,\nniin olisin jo tällä kertaa tyytyväinen. Ja jos sitä paitse\nmahdollisesti olen voinut tuoda hänen elämänvaiheittensa sekä\nluonteensa valaisemiseksi edes jotakin uutta, joka tulevilta\nkirjallisuushistorioitsijoilta sentään jo pelkän esityskielenkin vuoksi\njäänee huomioon ottamatta, on kaikissa tapauksissa tieto tästä oleva\nminulle enemmän kuin mitä olen toivoa rohjennut.\n\nHelsingissä 14 p. huhtikuuta 1895.\n\nTekijä.\n\n\n\n\n\n\nELÄMÄKERTA\n\n(1803-1870)\n\n\n\n\nI.\n\n\nMériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä\nnimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on\nselville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin\nisoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi\nparlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n\nmarsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n\nmaakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François\nLéonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi\nehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun\nasemaan yhteiskunnassa.[1]\n\nLéonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia\nyksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme\nvain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo\ntuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin\npiirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin\nestäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä\nopinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen\nkaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei\nLéonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix\nkertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi\ntoimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut\nlukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen\nlempiaineekseen.\n\nMaalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä\nnäy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman\nsuurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in\natelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis\nDavidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot\ntäällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon\naikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo\nylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi\ntuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan\nLouis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän\nse kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta\netevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä\npiankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin\npääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture),\njoka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.\n\nV. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman\nmatkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta\n1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä\nedellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin,\nSaksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin\njulkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan \"De la peinture à l'huile\ndepuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours\". Vasta Roomaan hän\nvihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin\nFirenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une\nforêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.)\nPariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée\ndirektoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien\nBonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä\nopistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi\n\"Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten\", jonka\nvaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin\nhän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja\ntuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. \"École des\nBeaux-Arts\" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän\nv. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja\nkirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa\npuolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä\nkuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi\ntoimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä\ntietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä,\njoka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin\nnovellikirjallisuuden alalla.\n\nJa tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan\nperineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset\nperiaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut.\nTosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä\nkaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista\nhän kaunotaiteet johti. Teoksessaan \"Traité de la peinture à l'huile\",\njonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani,\ntodistelee hän sitä perusajatustaan, että \"piirustus on se yhteinen\nlähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja\nrakennustaide\". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys\ntulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen\nopettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan\ntaide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään\nilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden\nsopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää.\n\"Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat\npaikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä\nyksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus\".\nMutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on\nihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat\nsopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä\ntavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]\n\nTämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi.\nAntiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen\nmuodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä\nainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa\nkysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma\naisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa\n\"Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota\nhän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa;\ninnottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait\nen horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn\nkaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta\nvielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin\nkuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä\nylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät\nvakaumukset.\"[3]\n\nSellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi\nopetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau,\nlääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée\ntuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun.\nNuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja\nmaalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin\nselvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan\nmitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti\ntunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa -- muotokuvain\nmaalaajatar hän nimittäin oli -- kehutaan sattuvasti esittäneen\nProsperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua\nkasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée\non niin kauniisti kirjoittanut.\n\nOlen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi\nkynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä\nvakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti\nsuurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia\npienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4]\nYleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:\n\n    \"Vom Vater hab' ich die Statur\n    Des Lebens ernstes Führen;\n    Vom Mütterchen die Frohnatur\n    Und Lust zu fabuliren\".\n\nSamaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä\n\"kertoilemisen halu\" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia.\nHänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia\nkirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa\n\"Magasin des Enfants\" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti\non nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v.\n1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät,\nolkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa,\nsuuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja\nhienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu -- sellaiseksi on nuori äiti\nainoan lapsensa kuvannut.[5]\n\nTäydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen\nbiograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: \"Kas\ntässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin\nsanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa\".[6] Onnellinen oli\nkaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan\nvähimmän sen jälkeen kuin Prosper, \"kauan toivottuna lapsena\", syyskuun\n28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja\nkivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja\nainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä\npienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa\nkehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo\nvarhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän\nmelkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi\nmelkein kerrassaan äidin huoleksi. \"Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä\nhellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka\nlapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija\njuuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman\nosan hänen kyvystänsä\" (-- -- cette sensibilité délicate qui fait\nmeilleure partie de son talent).[8]\n\nMuuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta\nsuonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George\nSaintsbury kertoa meille, että \"Mérimée had English blood in his veins\non the mother's side\".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus\nenglantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia\ntietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana\nseurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi\nenglannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja\nulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että\nhänestä voitiin sanoa \"he was always considered, at least in France, to\nlook and behave more like an Englishman than a Frenchman\".\n\nAnna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi\nd'Haussonvillen) mielestä ollut \"une femme plus intelligente que\nraffinée\".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet\nuskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen\nnaiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän\nvastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin\nbiograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: \"Madame Mérimée\ntémoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion\ndécidée\" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi\nperiaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut\nkreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin\nseurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja\nkirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa\nnaisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän\nantanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka \"pakanallisuus\" myöhemmin\nusein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin\njulkisuudessakin.\n\nSaatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori\nProsper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus,\ntaiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet\nsyynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet.\nAinakin tietää Loménie kertoa meille, että \"Mérimée fit des études\nclassiques assez médiocres\" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että\nvaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla,\nettä äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin\nhyviä \"pour mériter le titre de héros du thème grec\". Koulussa ei\nProsper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia\ntietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein\ntuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja\nitsenäiseksi tultuaan. \"Vasta koulusta päästyään -- sanoo Loménie --\nantausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia\ntietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla\naloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli\ninnolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli\nlaiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui\nlukemaan erään kreikkalaisen johdolla\".\n\nNäyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia\nsuuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias,\nnäemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa\nseuraavalla ylpeilevällä tavalla:\n\n\"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin\nlakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen,\nettä hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee\nluonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei\nhän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla\nhyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu\".[12]\n\nTällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n\nlyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan\nsisäänkirjoitetuksi \"École de Droit\" nimiseen lakitieteelliseen\nosastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen\naikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja\npaljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka\nnuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja\nulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin\nhuomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen\nhymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään\nsäilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan\nMériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään\nrva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana\nnuorukaisena.[13]\n\nEnnen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja\nvilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan\njoutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan\nvaltiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme\nkuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nEnsin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli\nvapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen\nkautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti\nhenkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään.\nEpävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi.\nJotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan,\njoskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian\nkansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies,\njoka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi\naika oli koittava, mietittiin.\n\nNäissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen\nsijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja\nsiinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet\nRanskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se\nlaakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria,\nseurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten\npaljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan\nlaskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat\njoukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai\nElban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.\n\nVielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me\ntiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki\nlopun kaikesta ja \"saaressa merellisessä\" istui taas rauhan panttina\nkukistunut sankari.\n\nJa niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen\nkanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin,\ntasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja\nmonarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden\nraunioille rakentamaan \"pyhän liiton\" turvallisessa suojassa. Jokainen\nvapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava\nlaitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius\nkokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas\njesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa\nhallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon\nylläpitämiseksi.\n\nNäin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin\nkirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja\ntämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin\nkuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan\nfilosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä\nvuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun\nuskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n\nylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa\ntutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista\nkirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta\nja raivonnut \"Räuberein\" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia\nvastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan\nnuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen\nmestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut\nWalter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta\nkannalta käsitteleviä romaaneja.\n\nKummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä\nvarmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako\njos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n,\nLemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat\nsepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten\nluomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen\nisänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista\nklassikoista eikä orjamaisesti alistua \"suuren\" Nicolas Boileaun, tuon\nyksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan.\nTämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti\nluontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä\nkylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman\nmaailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä\ninhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.\n\nSisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa\ntekivät myöskin \"vanhat\" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison,\nBaour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat\npuolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja\nsisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä\nmahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja\nvoimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden\nkukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi\nkauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus\nyhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla\nvoimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa\nse koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei\nlöydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä\nkeskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja\nnoissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se\nhetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä\nkäyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi\nnautinnoksi ja kun kerran vanha \"kiinalainen muuri\" Ranskan ja muun\nEuroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti\nkaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.\n\nTurhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että\nhänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen\nuudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä\nkoko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia,\njotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa\nkipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin\ny.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja\nkyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät\njuuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä\npysytteleikse.\n\nMutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in\niskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian\nkirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan\nrelatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui\nnuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston\nkateederille astui.[15] -- Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen\nympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita,\njotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.\n\nYleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan\ntaipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle,\n\"romantismille\", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan\nyhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että\nmukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti\ntoista kuin mitä nykyään sanalla \"romanttiko\" tarkoitetaan.\n\nNäitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset\nopintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja\ntutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa\najasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen.\nHänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita \"qui font de la\nphilosophie et du romantisme\". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina\nnäemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä\nystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu\ntutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel,\nvaltiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide\nsekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]\n\nNäiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat\nlainopilliset opinnot väistyä. \"Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla\"\ntietää Mirecourt kertoa; \"hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat\nvarakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli\nkaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin\". Espanjan ja\nEnglannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin\nantautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla\nmyöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle\nsanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki\nKreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.\n\nSangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin\nhauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän\nhuomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana\ntapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt.\n1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella\nmenestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta\nPastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri\nBeylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut\nenimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut\nensimmäisen teoksensa \"Histoire de la peinture en Italie\". Poliisin\nahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna\njättämään rakkaan Itaaliansa -- hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain\nCarbonarein leiriin -- ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.\n\nSuuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle.\nVaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän\nvälillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka\nvaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava\nsuuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä\nijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja\nvarmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain\nromanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen\nkanssa seuraavasti:\n\n\"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen\nkuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina\nollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän\nmiellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle\nkalliimpi.\"[18]\n\nEn tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä\nselkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden,\nkäsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen\nolemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:\n\n\"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta\nei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi\nasioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä\nkeskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan\nhassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä\nmielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme\".[19]\n\nMutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä\nMériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée\nmyöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin\nenglantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo\nsaattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana\nystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat\nsuuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in\nsalongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan\netevimmät taidemaalaajat.[20]\n\nRomanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia\nvuosia myöhemmin s.o. esikoisensa \"Théâtre de Clara Gazul'in\"\nilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa\njotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä\nvastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja\niltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui \"ei ainoastaan\nkaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan\nkuuluisimmat henkilöt\".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen\nsiellä \"harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla\ntutki\", ja lisää sama kertoja, että \"rva Clarke autteli häntä,\nhuomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili\".[22] Täällä\nhän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin\nAlbion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa\ntapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair,\nMignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka\ntalossa kävijöinä mainitaan.\n\nTällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista\nkirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua\nvähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota\noli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus\n\"Racine et Shakespeare\", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja\npirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain\nkirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen,\njoka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo\naikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris,\njossa hän m.m. lausui:\n\n\"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko\nte vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu?\nLuopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa\nShakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä\ntuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja\npuhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te\ntulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja\nsekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät\ntarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa\".\n\nUutta ei siis vetoominen Shakespeareen, \"luonnon uskolliseen\ntulkkiin\", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja\nmielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti\ntavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen -- tätä jälkimäistä\nsanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt --\nolivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin\n[l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi\nasettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet,\njolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä\nsuunta klassillisuudelle tuottaa?[24]\n\nNoilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia.\nJärkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen\nihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo\njähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen\nvapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824\nyhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin\nitaalialainen \"Il Concigliatore\". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen\nvärityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan\nkirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen\ntoimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet,\nBarante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles\nMagnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse\nvoimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja\nsuosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet\nilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.\n\nPeriaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua\nsuuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen\nvastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat\nnuoria \"suun pieksäjöitä\".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään\nkokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque,\nNain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat\nvoineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n,\nJouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja\nNodier.\n\nJonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät,\neikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla\notettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti:\nLamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa\n(1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa\ntunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta\nvalmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin\nhurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani\noikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei\nollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin\nviitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän\nklassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun\nnäet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka\nrintasuojus.\n\nSaksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist\nja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla\nManzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei\nketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame)\nuneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että \"noiden\nmolempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä\nitkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi\nnäytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa\nmeille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana\nmolemmista äärimmäisyyksistä\". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta\nkykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen _tragédie\nbourgeoisensa_ -- Le fils naturel, Le père de famille etc. -- oli kovin\nlaihaa ja pehmeää laatua.\n\nLähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita\nmääritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että \"koska\nteaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin\nuskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista\"; ja koska\nnäytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa \"laajaperäinen ja\ntodenmukainen kuva ihmiskunnasta\", niin pitää sen etupäässä esittää\nnykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli\nsentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja\nhuomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi\nkokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti\nylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]\n\nPieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty,\nmutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt\ntaikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa\nratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias\noleva?\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHänen nimensä oli Prosper Mérimée.\n\nKlassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin\nriitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä\nhän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli\netevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi\ntodistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät\nprogrammi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut\nitselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista\nnimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä\nkuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä\n(couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää\nsommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden\ntoiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi\nollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka\nGoethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. \"Es ist\nalles gut und gleich -- sanoo hän -- Classisches wie Romantisches, es\nkommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu\nbedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in\nbeiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das\nandere\".[30]\n\nKirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun\nopetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare,\nGoethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen\nlempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen\nvarhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman\nsuhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen\nmielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim.\nWaverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä\ntunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä\ntuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut\nmuotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin\nGlobe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä\npaitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen\ndraamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin\nkautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen\nalaiseksi.\n\nGoethe, jolle tämä kunnioitus \"nuoren Ranskan\" puolelta oli erittäin\nmieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä\nansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen\nsuhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin.\nEckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: \"Der Keim der historischen\nStücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon\nseit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz\".[33] Epäilemättä\ntarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä\njälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka\nkulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle\nkoettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin _Théâtre\nde Clara Gazul'iin_,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825\nA. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että \"siemen\" on\nsieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon\non se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä\nteoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen\nomat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja\nMériméestä, sanoo hän: \"Das sind grosse Talente, die ein Fundament in\nsich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei\nerhalten\". Ja \"Théâtre de Clara Gazul'ista\", antaa hän erittäin mitä\nkauneimman tunnustuksen: \"Allein in Deutschland soll einer es wol\nbleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen\nals er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan\".[35]\n\nBéranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä\nhuvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja\nGoethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona\nWeimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja\nBéranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829\nPariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän\nvain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä\nAmpèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin\nkirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan\nmodellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut\ntoimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V.\n1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia,\nm.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä\nhuomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli\nollut keksivinään \"jotakin humoristista\".[37]\n\nMutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka\n22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan\nhenkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen\nkäsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi\nolivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten\nnäytelmäin tapaan kirjoitettua _saynète'ä_, jotka kaikki olivat\nluontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita\nsommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun\nja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia\npaikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen\nalkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.\n\nNimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät\nolevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia\nja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä.\nSaadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä\ntodennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären\nmuotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki\nluonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen\nvähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse\nluettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava\nnimi, \"Collection des théâres étrangers\", niin oli todellakin\nymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]\n\nKirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa\nepäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos\nainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään\nyksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja\nelinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää.\nPian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin\nsivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän\nsankari.\n\nMutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään\ntienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41]\nEttä hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta,\npiirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja -- last not\nleast -- rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki\nhänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan\netevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin\nmelkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.\n\nRomanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla\ntervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja\nhänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen\nromanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla\nesittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla.\nArvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m.\n\"Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi\" ja vakuutti hänen toteuttaneen\ntäydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. \"Clara\nGazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia,\nhienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä\ntai muistetaan Duval'ia\", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen\nhetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen\nhuomaamme seuraavasta lauseesta: ... \"Uskomme mieluummin muita huhuja,\njoitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on\nuskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme\nvainiolle... Näillä huvinäytelmillä -- jatkaa hän edelleen -- on eräs\nsuuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat\nnimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me\ntunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan,\ntunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai\njärjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän\nei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja\nasiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin\nhieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten\nryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on\npäinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää\nvaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme\ntaide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel)\nesitystavassa\". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa\n\"Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées\" hiukan\nrohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia\ntodellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla\naina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä \"Une femme est\nun diable\" ja \"Le ciel et l'Enfer\", joissa \"la fidelité aux couleurs\nlocales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée,\net, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à\ncelui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le\nreconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer\".\nKaksiosainen romanttinen näytelmä \"Inès Mendo\" on arvostelijasta\naiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty\n\"avec une sobriété sévère\".[42]\n\nTämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja\nsiihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan\nsitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata\nsitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että\ntällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he\nolivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli\nedustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut\nsekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan\nobjektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: \"Les six comédies sont\noffertes au public comme des essais du nouveau genre appellé\nromantique\".[43]\n\nKaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in,\nrva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella\nhuomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti\nkuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan\nkestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään\nseuraansa Clara Gazul'in tekijän.\n\nKirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis\nXVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen\nveljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna\nhallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa\nsuurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko\nvaltakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike,\njonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän\ntaantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti\nuskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee\nannettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille\nkirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan\ntunteelliselle \"Mietelmille\" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä\nde Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille\njärjestelmille.\n\nKukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan\nasettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli\nliian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta\nglobelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi\npassiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän\narvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun\nuudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi\nettä kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa\ntarvittava määrä -- yksipuolisuutta.\n\nTarkoitan Victor Hugota.\n\nParissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja\nmuodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion\ntäydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari\nvähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa\noodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo\netevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen\nympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen\nvaatimaton kotinsa -- hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin\nlapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa -- tuli vähitellen\nyhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan\npäällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä\nparhainta lie ollut.\n\nTämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta\nsamoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä\nlaskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45]\nSiihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m.\nSainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps,\nLouis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan\nmyöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen\nnimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat\nmuutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa\nkäymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä,\njoista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin\nNanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel\nJovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat,\nmaalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet\njouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien\nmielestä oli välttämätön.\n\nMérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule\nhänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää\nolleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan\ntutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui\nse jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja\nDelacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli\njokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa\nHugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo\nvuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49]\nniin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja\nvaltiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat\naikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.\n\nNiin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina\nolevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka\nvarrella \"oodien ja ballaadien\" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui\nnuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että\nkyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée\nylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä\nlohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja\nnäyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle\nnaurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia\npäiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän\nenglantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni\nà l'italienne'n, \"jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen\nkirjoillaankin\".[50]\n\nHugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä\nkirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja\nGlobe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että \"M. Mérimée est jusqu'à\nce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à\nl'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo\nest le chef.\"[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä\nmuuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja\nkirjallisuuden aloilla.\n\nViime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin\nsuuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja\nlukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä\nsuurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan\nsaivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä.\nUsein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista,\nrunonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia\nnäitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä\nFlorens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta\nkuin -- rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja\nkustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus,\nettä ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla\nrahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he\nkertomuksissaan erehtyneet.\n\nMérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten\nalkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin\nehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin\nrunouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri\nvampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta\nilmestyneen matkakertomuksen \"Voyage en Dalmatie\" sekä muutamia\nmaantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja\nMontenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa\nja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse\nillyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.\n\nParissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja\nsuurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se\nilmestyi v. 1827 nimellä \"_La guzla_ ou choix de poésies illyriques\nrecueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine\".\nSamoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa\nsekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja\nguzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]\n\nEdellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut\nkeränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen,\nvaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä,\nhänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan,\nmissä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata\nisänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän\nkerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden,\netenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin\nsuuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka\nsattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja\nHerzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt\nsilmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä\nranskankieli ehkä oli kankeaa(!).\n\nSeuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin\nulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku\nseikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi\n34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa,\njoissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista\nja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen\nseikkailuista, taikatempuista ja n.k. \"pahasta silmästä\" [joka tuottaa\nonnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m.\njulmista kohtauksista.\n\nTähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset\nja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa.\nKansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat\nmuutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita\nkäyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut\nsaavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla\nolivat Fauriel'in vasta ilmestyneet \"Chants populaires de la Grèce\nmoderne\" sekä Mme Belloc'in \"Poésies serviennes\". Senpä vuoksi ei\naineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin\nvähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän,\nsillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen\naikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin\naikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä\nOssian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat\njutut:\n\n\"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring,\nerään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä\nrunoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. -- Niinikään\nlähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi\npaksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä\nrunomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää,\nhän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset\nillyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo\nasioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen\nkolmannen nidoksensa täydelliseksi. -- Lopuksi on vielä Pushkin\nkääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka,\njoka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une\nreligieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'.\"[57]\n\nNäin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat\nkaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain\narvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs\nedustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se\nvielä helmikuussa 1829 -- siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan -- antaa\nsiitä seuraavan arvostelun: \"Les romances illyriques et celle de\nquelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; _elles\nparaissent traduites avec soin_; mais l'importance excessive qu'on\nattacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la\nmeilleure direction des études littéraires\".[58]\n\nJa tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin,\netteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen\narvostelu on läpeensä ylistelevä: \"Il semble que la Guzla des Slaves\nsera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian... Tandis que M:me\nBelloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour\nqui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques\néchantillons des chants illyriens; -- -- et ce recueil est en éffet\nfort précieux et fort remarquable\", etc.[59]\n\nEnsimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan,\nei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin -- Goethe. Hän kirjoitti\nWeimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että\nGuzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia\nMaglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in\ntekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti\nihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta\nolisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai\ntietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun\npaljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti:\n\"Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se\nseikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja\nselityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen\nmuassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä\nivallisempi\".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja\nkaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen\nkirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen\nmielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin\näärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan\noli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon\nmukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi.\nKirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta\nyksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi.\nÄärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on\nse, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut,\nniin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas\ntulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan\nlaiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen\nkykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]\n\nTämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota\nranskalaiset usein nimittävät \"genre hoffmannesque\". Mutta\n\"lempilapsensa\" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän\npoikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja\nEckermannin välillä.\n\n\"Minua kummastuttaa\", huomautin minä (Eckermann), \"että Mériméekin,\njoka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien\naiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle\".\n\n\"Mérimée\", vastasi Goethe, \"on käsitellyt näitä asioita vallan toisella\ntapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu\nhirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset\ntienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät\nhirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan\nkäsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla\nmyöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota\nhuvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä\non hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko\nranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa\ntodellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa\npuuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi\nonnistunut\".[62]\n\nKuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti\nja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin\nhuomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä\nteoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä\nseuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia\nlähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn\ntekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun\nmuutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista\nromanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.\n\nAikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä\nnäytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja\nLemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja\ntodellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa\najanut Stendhal pamfletissaan \"Racine et Shakespeare\". Niinikään olen\nhuomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin,\nLope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä.\nNäihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani\nFauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin\netevät kappaleet _Il Conte di Carmagnola_ ja _Adelehi_, joihin kääntäjä\nesipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen\nkolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit\nsamasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis\nVitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen\ndraaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi\nkokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi\nvasta (v. 1827) Victor Hugo \"Cromwell\" nimisen, laajaperäisen\nhistoriallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka\nlienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]\n\nTie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka\nemme tiedä paljo traditsioonein painosta, _homines novi_ kun olemme\nvanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja\nmurhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti\nkohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen,\nBoileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot.\nKynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta\nevankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut\npuhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin \"Cromwell\" olisi hyväksytty\nesitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa\nuskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä\nGlobekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä,\nettä teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience\nhardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että\najatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon\nomatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64]\npaljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin\nhäntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten\nmyönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista \"entre la réalité selon\nla nature et la réalité selon l'art\".[65] -- Samaan suuntaan kirjoitti\nCharles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen \"de ce\nqui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues\net d'affecté, dans son style\". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja\nmyönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita,\njoita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä\nraivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä\nettä hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia\nranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka \"Cromwell\" ei\nolisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]\n\nMuitakin oli jo taistelukentälle uskaltanut. Vitet julkaisi etevät\nhistorialliset näytelmänsä \"Les Barricades\" ja \"Les états de Blois\",\nDumas draamansa \"Henri III\" ja sitä paitse esitettiin Odéonissa, jopa\nitse Théâtre française'ssakin (Talman ja neitien Rachel'in sekä\nDuchesnoir'in avulla) käännöksiä Goethen, Schillerin ja Shakespearen\nkappaleista, jotka tavallisesti kuitenkin ilkeästi typisteltiin. Uutta\nvirkeyttä teaatterielämään aikaansai tavallaan eräs englantilainen\nnäyttelijäseura, joka tällä kertaa (1827) jo saavutti vallan\ntoisellaisia tuloksia kuin Pariisissa käydessään v. 1822. Että Scottin\nhistoriallinen suunta Ranskassakin joutui n.s. muotiasiaksi, siihen\nvaikutti hiukkasen ehkä sekin seikka, että Scott juuri näinä aikoina\n(1826) kävi vierailemassa Pariisissa, missä häntä innostuksella ja\njuhlilla tervehdittiin. Sitä paitse on muistaminen, että J.\nFroissart'in historialliset kertomukset 14:ltä vuosisadalta juuri\nmuutamia vuosia ennen ilmestyivät uudessa painoksessa ja suurella\nmenestyksellä.[67]\n\nEdellytyksittä ei siis ollut Mériméen uusi historiallinen näytelmä \"La\nJacquerie, scènes féodales, suivie de la Famille Carvajal, drame\", joka\nkeväällä 1828 ilmestyi 430 siv. käsittävänä kirjana \"par l'auteur du\nThéâtre de Clara Gazul.\" Samoin kuin Hugokin oli tehnyt Cromwellinsa\nsuhteen, oli Mériméekin ennen julkaisua lukenut teoksensa pienelle\nystäväpiirille, joka yksimielisesti oli kehottanut häntä julkaisemaan\nsen.[68]\n\nJa niin hän suostui. Mutta Mérimée ei olisi ollut se, mikä hän oli,\nellei hän jollakin tavoin olisi esiytymistään ikäänkuin anteeksi\npyydellyt esipuheissaan. Ei hän ainakaan tahtonut astua julkisuuteen\nminkäänlaisilla kaunokirjailijan vaatimuksilla; hän oli Jacquerie'ssaan\nomien sanojensa mukaan vain \"koettanut antaa jonkunlaisen käsityksen\n14:n vuosisadan julmista tavoista\". Kuten tunnettu, tarkoitetaan tällä\nnimellä sitä kapinaa, jonka talonpojat Beauvais'n paroonikunnissa\nmainitulla vuosisadalla tekivät läänitysherrojansa vastaan.[69]\nFroissart on kronikoissaan ainoastaan muutamin piirtein tätä tapausta\nkäsitellyt eikä siitä ylipäänsä varmuudella tiedetäkään mitään.\nMérimée, joka oli tarkkaan näitä aikoja tutkinut, tahtoi tietojensa\nperustuksella ja mielikuvituksensa avulla antaa mahdollisimmasti\ntodennäköisen kuvauksen tästä merkillisestä kapinasta. Vaikeaksi kävi\ntämä tavallaan sen vuoksi, ettei mitään lähteitä löytynyt; mutta olipa\nsillä se hyväkin puoli, että mielikuvitus sai työskennellä täydessä\nvapaudessaan. Murhia, ryöväyksiä, naisten raiskauksia y.m.s. julmuuksia\noikein vilisee tämä elävästi kirjoitettu kappale.\n\nMutta vielä julmempi on teoksen toinen näytelmä, jossa raaka ja\nintohimoinen isä rakastuu omaan tyttäreensä ja koettaa väkisellä\nraiskata häntä, vaan saakin surmaniskun oman lapsensa kädestä.\nAiheen tähän 16-sataluvulla liikkuvaan espanjalaiseen näytelmäänsä\nilmoittaa Mérimée saaneensa eräästä pienestä jutusta, jonka Ustariz\nkertoo teoksessaan \"Uudesta Granadasta\". Mutta ei hän kuitenkaan\nolisi kynään tarttunut, sanoo hän, ellei hän olisi saanut paria\nkehoituskirjettä, joista toinen muka oli eräältä meriväen kapteenilta,\ntoinen 15-vuotiaalta nuorukaiselta. Kirjeet ovat tietysti Mériméen omaa\nkeksintöä ja käytti hän niitä vain -- kuten proloogia Clara\nGazul'issa[70] -- saadakseen siten tilaisuuden sopivalla tavalla sanoa\najatuksensa vanhoista romaaneista ja näytelmistä, joista hän turhaan\noli etsinyt todellisia ihmisiä ja tunteita. Kapteenin kirjeessä näet\nluetaan niistä m.m.:\n\n\"Personnages, sentiments, aventures, tout nous y paraissait faux. Ce\nn'étaient que princes soi-disant amoureux fous, qui n'osent toucher\nseulement le bout du doigt de leurs princesses, lorsqu'ils les tiennent\nà longueur de gaffe. Cette conduite et leurs propos d'amour nous\nétonnaient, nous autres marins accoutumés à mener rondement les\naffaires de galanterie. Pour moi tous ces héros de tragédie ne sont que\ndes philosophes flegmatiques sans passions, qui n'ont que du jus de\nnavet au lieu de sang dans les veines, de ces gens enfin à qui la tête\ntournerait en serrant un hunier\".[71]\n\nOmaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen\n\"par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul\". Samallaista menestystä kuin\nmainittu näytelmäkokoelma ei \"La Jacquerie\" saavuttanut, sillä toiminta\non tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista\nhuolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin\nystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai.\nArvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi\nCharles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa\nnäytelmätuotteita koskaan käsitellyt.\n\nKuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut\nkirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen\nmielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi\nhuomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli\nvalmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta,\nvapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun\ntuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin \"la grâce,\nsensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques,\nla poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité\nd'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des\nsentiments\". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen\nhistoriallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua\nmielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo\nvapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta,\non järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi\ndraamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä\nShakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on\noikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten\nmuistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v.\nBerlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. -- Paremmin sommiteltu kuin \"la\nJacquerie\" on hänestä \"La famille Carvajal\". Siinä ovat tapaukset\nkeskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi.\nAiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.\n\nOlkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan\nystävällensä Mériméelle, että \"je crois que vous seriez plus grand,\nmais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la\nGuzla, fort inférieures à Clara Gazul\".[73] Mutta senhän osottaa\nylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään\nala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita,\njoita Clara Gazul oli herättänyt.\n\nMérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän\nhistoriallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia\nkilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli\nScottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka\nnyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain\nolojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän\nmolemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan\nihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.\n\nHänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin\nhistoriallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu\nsommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi,\nvoi olla jännittävää romaanissa.\n\nJa koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen\nromaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä\nsentapaisen koetuksen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHistoriaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin.\nJa tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta\nnyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista,\nvaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. \"Aikamme\nkaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen\nyhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut\nfilosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina\nkiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia\nkertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä.\nMeillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja\nRooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista\nme emme paljo mitään tiedä\", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825\nGlobessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in\nkronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä.\n\"Mahdotonta on kenenkään -- sanoo Constitutionnel -- paremmin kuvata\ntuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman\nkurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää\nhenkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen,\nennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e.\" Mutta\nkeskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen\nhistoriantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee\nhyväksi vaikeroiden huudahtaa: -- -- \"Ei ole toista maata, joka olisi\nniin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska.\nTai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?\"[74] Ja siltä se\nnäytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan\nhistoriansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa\n\"Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois\" (1824-27).\nNäissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja\nkirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non\nad probandum.\n\nNiin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä\nobjektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla\nAlfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, \"Cinq\nMars\" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan\nyksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten\ntutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä\nollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun\nhän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.\n\nMaaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet \"Clara Gazul'in tekijältä\" taas uusi\nteos, tällä kertaa romaani nimeltä \"Chronique du temps de Charles IX\",\njossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75]\nAlkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta\nhuomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja\nlentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli\nhän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä\nhistoriasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli\nanekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet\ntodenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta\nhäpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset\nteokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset\nmuistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat\nsellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat\naikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista,\njoka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän\nmiehuullisesti ja \"omilla käsillään\", niin voi hänen mielestään\ntällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan\nsen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä\nMontluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia.\nMerkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen\n\"décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et\npeut-être du bonheur\", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset\noikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla\nhyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten\ntekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly\n16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos\nkokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa\nsen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli\nPerttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon\naika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena\nsyynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta\ntällaiseen mielten kiihoitukseen.\n\nTällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan\nkaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän\nvoi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty\nmuistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja\nPerttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena\ntuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin\npäin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen\nosottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in\ny.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.\n\nTavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans\nm.m.: \"Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan\nalkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet\".[76] Globe lehti\nsisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi\nkokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin),\njoka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä\nsuunnille seuraavasti:\n\n\"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on\n'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja\ntuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena\nsaada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä,\njos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja\nmuistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria\nde Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin\nesipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken\ntapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin\nelävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä\ntapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten\nkirjailijaimme joukkoon.\"[77] -- Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies\narvosteluaan. \"Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka\nehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne\nmoittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina\nespriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta\nja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin\nraittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia,\nettä kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan.\nKertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin\nilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta\nsellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin\nsaivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden\naatteen valtaan. -- --[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi\nsiitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten\ntutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn\n'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e.\"\n\nTarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä\nkirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa\nsitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme\neräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: \"Je ne vois que vous\nen littérature\", ja lisää, että \"suivant moi, les grands hommes du\nGlobe sont jaloux à vous\".[79]\n\nTosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla\nsivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia\nvieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin\nkarttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä\ntoveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa.\nKuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä,\njoissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota\nherättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]\n\nKotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan\ntaidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän\njouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa\nmielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja\nmukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki\ntaiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain\nkeskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita\nammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin\nmainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n\nsalongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen\nharrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän\npyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa.\nRva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan\nmaalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan\nystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän\naikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me\nheidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista\npäivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in\n(Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen\nSutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa\nkeskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen\ntuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle\nystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]\n\nNämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan.\nJo muutamia vuosia sitten -- todennäköisintä on, että se tapahtui v.\n1827 -- oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon\nsaavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt\nammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan\npitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain\ntietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.\n\nNäihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka\nhän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi\nhylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli\nhän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva\nRécamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona\nkävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de\nBac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin\nsivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829\navonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja\nkun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä\npaitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva\nRécamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei\nkuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui\nhän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi\nkuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta\nentiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen\nvaltiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen\nvastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen\nvastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua --\nniin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin -- sellaisen vanhoillisen\nhallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in\nturvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia\nasettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]\n\nEttei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä\nvastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat\nkeskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle\ntiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]\n\nValtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää\najatellut. \"Chronique du temps de Charles IX\" oli hänestä tehnyt\nmuotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää\njatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan\nmainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella\ntuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin\naina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se\ntaiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien\ntositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet\nalkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja\nmuodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut,\neikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan\nheidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja\ntaidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan.\nSenpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin\ntähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa\nlyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä\nkiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian\novat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta\nkirjailijasta.\n\nKun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen\naikakauskirja nimeltä _Revue de Paris_, kääntyi sen toimitus melkeinpä\nensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun\nsalonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin\nehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten _Mateo Falcone'nsa_, joka\non vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava\nmaailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin\nkuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen\nkäyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa\nnoiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme\ntoimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.\n\nMérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja\nnovelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä\nsamana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä -- _L'enlèvement de la\nredoute_ -- voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa\nesityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin --\n_Vision de Charles XI_,[88] _Tamango_,[89] _La perle de Tolède_ -- ovat\nkyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia.\nTavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan\nvallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa\netevät novellinsa _La partie de trictrac_ ja _Le vase étrusque_, jotka\nkumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen\ntäydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta\nelämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla\nsielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti\nmustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset,\njotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin\nhienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.\n\nMutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa\nvielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen\nkertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä _Les\nmécontents_, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia\nvaltiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset\npikkukappaleet _L'Occasion_ ja _Le Carrosse du S:t Sacrement_, jotka\nlöydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]\n\nOlot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus\nkärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä\nHugon kappaletta _Marion de Lorme_, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä\nhäntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in\nministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä,\nkamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti\nei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin\nherätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista.\nNuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja\nkuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten\nvaltiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata,\nettä vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä\nHernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi\nvähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti\nenensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä\nnuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta -- itse Théâtre français\noli näet täten antautunut heidän palvelukseensa -- ja Hugon suuresta\ntriumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat\nkäsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan\nvaltiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim.\nDébats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa\nPolignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne,\nministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja\nlukijakunnalleen, että \"olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä\ntahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei\nkuitenkaan voi häiritä\". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa\nvaltiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa\nvallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.\n\nUhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo\nkuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan\nhajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta.\nVaromattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni\npuhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun\nperästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja\näkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia\nvapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan,\n\"kansalaisen\" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi\nvapaamielisempiä periaatteita.\n\nHeinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée\nkuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo\njättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin\nKreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen\nsilmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta\noli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja\nCervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli\nhän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki\nhän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa\nhalveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen\nintohimoisesta ja sulavasta naisesta.\n\nNyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan\nSevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli\nnimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka\nMériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän\nkovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta\nvielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman\nprotestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset\nkirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden\nkirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92]\nSiitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se\nyht'äkkiä ratkesi. \"Profonde fut la blessure que lui causa cette\nbrusque rupture\", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo\nmyöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen\nrakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut \"qu'elles\ncontenaient l'expression d'une tristesse réelle\". Miten koko jutun\nlaita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla\ntarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin\nsellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta\neräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei\nvoi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:\n\n\"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne\nqui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté,\nj'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme\ndigne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir,\ndis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient\nchères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au\nsacrifice qu'elle aurait peut-être fait\".[93]\n\nKaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti\nmatkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa\nvakuuttaa d'Haussonvillekin: \"Pour secouer la tristesse que lui avait\nlaissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne\netc.\"[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen\ntarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä\nvanhemman Mériméen kirjeestä: \"Mon fils vient de faire un voyage de\ncinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur\nles plus anciens traités de peinture...\"[95]\n\nNiinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin\nviisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän\npar'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla\ntoiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan\nmalta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän\neräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen\nleikilliseen tapaansa: \"J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je\nn'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas.\nJe voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes\nparents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas\nd'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans.\nVoilà deux représentations que je manque: la première pour être né un\npeu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre\n[représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux\nvoyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là,\npeut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez\njoui\".[96]\n\nTämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa\nhärkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia,\njotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta,\nintohimoa ja -- kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin\nnoita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja\nverenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen,\njossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä \"Lettres adressées\nd'Espagne au Directeur de la Revue de Paris\". Näissä kirjeissä, joissa\nkirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen\nnovelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita\nkertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin\nhirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse,\nettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan\nja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa\nnaurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui\nja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä\nkatselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän\nranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen\nomasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:\n\n\"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt.\nEspanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja\npunastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista,\njoissa jompikumpi -- jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa\nhärkiä vain ärsytetään\".[97]\n\nLievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä\nkäsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa \"hermostonsa koetteelle\" ja\nmennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa\nmitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi\nmarttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä\nAndalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja\nromanttisimmat ilmiöt. \"Melkein häpeällä\" tunnustaa hän kuitenkin,\nettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä\npaljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria\nkaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin\nammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä \"c'est\nfaire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques\".\n\nTietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää\nkoketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun\nkirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä\non siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,\n\nEspanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti\nhyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli\nedistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen\nhyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja\nAndalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän\nilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään\nja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa\ntaiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin\nMadridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai\nGranadan historiallisia muistomerkkejä.\n\nUseita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän\ntällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen\ntutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut\nedes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon\nluona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä\nistuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen.\nKaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille\nuskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa\nsaakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin \"pikku Eugénietä\"\nkohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme\nmyöhemmin nähdä.\n\nKun hän syksyllä -- luultavasti marraskuun lopulla -- palasi takaisin\nPariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen\nystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa.\nMikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän\nvielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän\njo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa\nmeriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat\npäivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt\nuusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa\nja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin\nomituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin\nleiman.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNiinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina\n\"kansalaiskuningas\" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan\nvaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa\nPariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs \"ancien auditeur au\nconseil d'état\" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua \"Orleansin\nherttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä\nkelpaavaksi katsotaan\". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä\nen tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830)\nluettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan\n\"kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi\nvalittu\".\n\nSe \"entinen valtioneuvoston auditööri\", joka näin pian näki toiveensa\ntoteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin _Rouge et Noir'in_ tekijä Henri\nBeyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa\nkirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua\nsielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä\nsuurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin\nMériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle\nsisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle\nThiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset\nvaltion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin\nCivita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n\nkabinetin päälliköksi.[99]\n\nMitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti\nollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta\nettä tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt\nlähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan,\noli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun\nhallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään\nhyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman\npienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden\nja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin\nmeriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin\nhän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p.\nmaaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.\n\nSen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin\nsuhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin\nmuuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä\nharvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten\ntaiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de\nParis-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin\nmelkeinpä huomaamatta.\n\nMuutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää\nseurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa\nMérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo,\nDelacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun\nministeri d'Argout v. 1832, jolloin \"Le roi s'amuse\" oli jätetty\nThéâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta\nsilmäillä tätä \"vaarallista\" näytelmää ja persoonallisesti puhutella\nsen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon\nesitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin\nesittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut\nluokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja -- Beylen,\njoka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme\nsuurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen\ninnostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista\nvastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve\nkertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: \"Quelle\nsingulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages,\nde deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne\nse faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo\nplus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire\ndans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique;\nStendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand\nnature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait\npeut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut\njamais brisée ce soir-là\".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä\nvastaisuudessakaan lie parannut.\n\nNyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki\neriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn\nnimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan\nollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja\nsotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli\nlausunut: \"Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts\ndivers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de\nconventions\".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi\narvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä\npaitse osottivat sellaiset kertomukset kuin \"L'enlèvement de la\nredoute\", \"La partie de trictrac\" ja varsinkin \"Le vase étrusque\" ihan\nselvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen\nkoulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä\nnovelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi\nrealistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen\ntaiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin\npäin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä\nsyypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön,\ntarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu\ntodellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.\n\nBeyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä\npäiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne\nkolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée\nmenettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä\nkasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan\nja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.\n\nVaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin\nkäytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein\nmoittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja\nepävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina\nystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen \"grandes\nqualités de verve et d'imagination\", joitten hän luuli parhaiten\nsoveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n\nmyöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä\nnäin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen\nmielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m.\neräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen\nmuistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla\nmainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä\n[\"l'art s'est l'exagération à propos\"] ja useista erityisistä\nkysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä\nmyöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät\nkaikki tunteensa ja liikutuksensa \"hinter der kühlen Haltung und den\nabgeschliffenen Manieren des Weltmannes\", kuten taidehistorioitsija\nMeyer Delacroix'sta sanoo.[106]\n\nMériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja\ntaiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli\nmuutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän\nkuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan\ntäydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin\nMérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja\nrunoilijain kanssa. \"Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant\nqu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas\nles gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque\npeu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du\ndébraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de\nvisage plus calme que celui de Musset\", kirjoittaa hänestä eräs hänen\naikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset\nkirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin\nsuorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa\nsukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva,\nkuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja\ntotuuden halu. Musset olikin \"Théâtre de Clara Gazul'in\" suuri\nihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa \"Contes d'Espagne\"\nsamoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja\nkun \"La coupe et les lèvres\" sekä \"A quoi rêvent les jeunes filles\"\nvalmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle\nrunoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli\nylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n \"espanjalaisia\nkertomuksiakin\". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée\noli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; \"Tehän\nolette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin\näärettömästi miellyttää\".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä\nsäilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan\nkorjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä\nennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset\nsilloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin\nMériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä\nkatua.[110]\n\nYhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten\nAchille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan\nja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä\nveljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan\nlempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista\nkaupungeistaan.\n\n\"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et\nen tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats\nde taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens\nlà\", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen\ntaidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]\n\nEpäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä\nonnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa\nparhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään\npitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen\n\"fadermördare\", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä\ntässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä,\nsuortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa\nivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä\nTourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi\nhänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja\nkertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se\narvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa.\nTaiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre\nLebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée\nkuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän\npäiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:\n\n\"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il\ndit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais\nobservant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine\ntimidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui\nfait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond\nde son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on\npouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop\nrégulier pour que la passion poétique ait passé par là\".[112]\n\nSamaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan\nhyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, \"Marie on Trois époques\"\ny.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin\n\"taiteilijakuninkaan\", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein\ntilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat\nnäyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi\nhänelle:\n\n\"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein\nistuttiinkin seuraavan päivän aamuun -- aina viivyttiin nimittäin yli\npuoliyön -- pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana\npienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia!\n1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville\nmielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa\nsekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o)\nEugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo\nherttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa,\ntulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava\n(charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset\nsukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta,\n-- -- -- -- sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä\npirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen\nhauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle\nottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat -- jatkaa rva Ancelot --\ninimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et\nde leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait\npar la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une\nsi haute portée! -- Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet\nvaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt\nhäneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän\nusein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin\nsellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen\nhuolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai\nhänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen\nsukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina.\"[113]\n\nOlen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot\ntunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä,\njoiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia\ntällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella\nolisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä\nonkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä\nhänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen\nselkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin\narka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114]\nmaailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna,\nkylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin\ntunteettomana ja itsekkäänä.[115]\n\nPaitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri\nsanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja\nkorjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä\nCarvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara\nGazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.\n\nKaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu \"l'auteur\ndu Théâtre de Clara Gazul\". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella\nilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä \"Mosaïque recueil\nde contes et de nouvelles\", niin seisoi nimilehdellä \"Prosper Mérimée\nauteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX\",\njoten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta\nnyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma\nsisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan\nlukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo\nFalconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein\npuistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta\nSaint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.\n\n\"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut\nromaaninsa (Chronique de Charles IX), -- kirjoittaa hänestä tunnettu\narvostelija Gust. Planche -- tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi\nMateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos... Huolimatta\nnäiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo)\nsuuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein\nselväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase\nétrusque'n' jälkeen\".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin\nhuvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä\nEspanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.\n\nEspanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan\nClara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän\nvertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän\nepätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän\nnäet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen\ntodellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli\nparhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei\nsentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa\npienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja,\nihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan\nesille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja\nolikinhan \"Le vase étrusque\", jossa hän käsitteli nykyaikaista\npariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja\ntunnustettu \"palaseksi elämästä\". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan\nelämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin\nelämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.\n\nEivätkä ehtineet \"Mosaïque'n\" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä\nkertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten\nlomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan \"Le vase\nétrusque\" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista,\njoka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa\nromaanissaan \"La double méprise\" esittää hän meille 1:o miehen, joka on\ntäydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy);\n2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen\nkäytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän\nei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia\ntunteja (Julie de Chaverny).\n\n_La double méprise_ joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833\nja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan\nälyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla\nsommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella\nnautinnolla.\n\nKun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa,\nkirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin\nesipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. \"Ei\nkellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän\nlahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä\nmyöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä\nparemmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina\non hän varma itsestään, aina tunteittensa herra... Mikä minua\nerittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän,\nvaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina\npysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten\nmissä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on\nPr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa\nmetafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa\ntänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain\nuskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des\norganes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des\norganes biliaires'.\"[118]\n\nSamassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel\nmilt'ei yhtä lämpimän arvostelun _Double méprise'stä_. \"Kertomus\nDarcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus,\nsamalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä\nluonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia\nja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin\npaljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. -- -- Ja\nerittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata\nylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa\nmelkein puhtaudella (chasteté). -- -- Tämä yksinkertainen juoni, tämä\netsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät\nhäiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan\nmelodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät\".\n\nYksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche\nkirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa\nhän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit:\na) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c)\nvaarallisin kaikista \"l'amour de la tête\". Tämän viimeisen oli\nkirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin \"tracés\nde main de maître\".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin\narvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä\nmuistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:\n\n\"Ainsi les personnages de la Double Méprise -- sanotaan siinä -- nous\nles connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons\nvus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au\nspectacle. -- -- Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme\nparce que toutes les femmes lui ressemblent. -- -- Darcy représente la\ngalantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. -- -- -- Les qualités du\nconteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu\nnégligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante\nsobriété\".[120]\n\nTarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista\narvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki\nolisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja\nytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa.\nJärkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa\ntaiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi\nkiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin --\nyleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen\nmielihalujaan -- kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai\nolisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen\nmielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne\ntositaiteellisella tavalla esitetään?\n\nMiten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä\nhän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi -- _Les âmes du purgatoire_\n(Kiirastulen sielut) -- on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121]\nKaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on\nkirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä\nsyypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton\nneuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut\novat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin\ntaiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee.\nTekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan\nainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.\n\nTämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. \"Mérimée est\nl'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque\", kirjoittaa\nhänestä Philarète Chasles. \"Ne dirait-on pas que le génie français\nactuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science\ndes archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour\nle passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant\nde M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après\navoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames\ndans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue\naujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable\nenthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et\nde science apprêtée\".[122]\n\nMérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime\naikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi\ntyöskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen\nverran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin\ntoimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi\nd'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen.\nKun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila\nvarsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä\nsisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun\neduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen\njäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä\npakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi\nkabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin\nvirattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli\nhän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti\ntoimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot\nv. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran,\nnimittäin valtioarkeoloogin eli \"historiallisten muistomerkkien\nylitarkastajan\". Kun Vitet, entinen globelainen ja \"aide-toi, le ciel\nt'aidera\"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin\nkauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi\njäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään\nvastaanottikin.\n\nNyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt.\nJa työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen\nammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan\nmuinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää\nolivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan\nhistoriallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän\nseuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän\ntehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka\nhän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka.\nKustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain\nministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v.\n1835 _Notes d'un voyage dans le Midi de la France_, seuraavana vuonna\n_Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France_, v. 1838 _Notes d'un\nvoyage en Auvergne_[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan\nviimeinen osa _Notes d'un voyage en Corse_. Kaikki nämä olivat\nesitystavaltaan peräti asiallisia ja -- kuivia. Mériméetä näytti\nikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti\ntunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä\nhauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa\nkaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden\ntieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin\nkohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä\ntaas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee,\novat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen\npiirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.\n\nPaitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin\nsuurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai\nhistorian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. _Henri de Guisen_\nelämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin\nperustuvan ansiokkaan kirjasensa \"Essay sur l'architecture réligieuse\ndu moyen âge, particulièrement en France\",[127] missä hän teki selkoa\nkeskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.\n\nJo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti\nhuvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä\nsäilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki\ntunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa,\nmiten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että\nCaesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä\nvallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset\njulkaisi nimellä _Essay sur la guerre sociiale_ (IV + 403 siv.)[128]\nTeos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan\njotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa\novat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään\nkuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin\nMériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita\nmuinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa\nmieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että\n\"hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa\" ja että\nvaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin\n\"tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez\nAppien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un\nincident une tournure animée et intéressante\".[129] Ja Sainte-Beuve\nhuomauttaa arvostelussaan erittäin, että \"on voit que M. Mérimée, dans\nce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son\nparfait talent de raconter\".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs\nRanskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu:\n\"Mon cher Mérimée\", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, \"j'aime\nl'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre\nsujet et votre manière de rendre les choses\".[131] Ja Béranger, tuo\nrakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä\nystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä\neräässä kirjeessä näin: \"Rakas Prosper! .... Se on todellakin kovin\noppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista\narvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin\nraskasta luonteeltaan .... Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun\nnäen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen\ntyösi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit?\nElä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten\nvakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger\".[132]\n\nNiin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n\nloppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut\nolevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin\nesiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän\nmielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa\nvarten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine\nsen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä\njonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. _La Vénus d'Ille_\nnimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan\nerästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen\nsiihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö\nkuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet\ntaaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen.\nNovellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:\n\n\"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset\nkantakirjoituksetkin tehdyt _secundum artem_ Muratori'n ja Orelli'n\navulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään\nkeskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä\nLucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta.\nMukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja\nleikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka\nkeskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin .... Olen muuten kovin\nylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu\neräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä\ntotena pientä juttuani\".[134]\n\nTämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää\nsaman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen\npettymys oli todellinen nautinto hänelle.\n\n\"La Vénus d'Ille\" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta,\njoka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän\nsiltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä\ntahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun\nalkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein\njo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin\nrealistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan\nklassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä\naiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri\noli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen\nluultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan\nrealistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen\nasemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.\n\nKesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme\netevin kaunokirjallinen tuote \"Colomba\".\n\n\n\n\nVI.\n\n\nRanskan kaunokirjallisuus oli vähitellen melkolailla rappeutunut ja\nuseilta tahoilta kuultiinkin 30-luvun loppupuolella valituksia siitä.\nRomanttikojen puutteet ja virheet alkoivat noiden tunnettujen nerojen\njälkeläisissä käydä kovin ilmeisiksi ja heidän pilventakaisiin\nfraaseihinsa ja deklamoiviin kappaleihinsa oltiin jo kyllästytty.\nTodellista elämää kaipasi yleisö taas vähitellen niin hyvin romaaneissa\nkuin näyttämöllä. Tai ainakin haluttiin taas taiteellista järjestystä\nja varmempia muotoja. Kuinka kipeästi muutamat siitä sekasortoisesta\ntilasta kärsivät, jossa kaunokirjallisuus näihin aikoihin oli, sitä\nosottaa m.m. seuraava haikea valitus Chaudes-Aïgues'n kynästä. \"Ranskan\nkirjallisuus -- kirjoittaa hän -- tarjoaa tätä nykyä surkeimman\nnäytelmän, mitä ajatella voi, nimittäin sellaisen anarkiian, että\ntäydellinen loppu (dissolution) olisi parempi. Ellemme ota lukuun\nkolmea, neljää etevää kirjailijaa, jotka huomattavasta voipumuksestaan\nhuolimatta koettavat kantaa lippua voimakkaalla kädellä eteenpäin, niin\nmissä ovat ne uuden taiteen ylpeät edustajat, joiden itsetunto muutamia\nvuosia sitten sellaisella melulla ja rohkeudella ilmausi\".[135]\n\nTähän kysymykseen olikin kyllin syytä, sillä monet tuonoisista\nrähisijöistä olivat todellakin teille tietämättömille kadonneet. Ketkä\nnuo hänen mainitsemansa \"kolme neljä etevää kirjailijaa\" ovat, sitä ei\nhän meille ilmoita, mutta epäilemättä luki hän niihin myöskin Victor\nHugon. Ja kuitenkin alettiin tätä yhä useammalta taholta syyttää\nseisauksesta kehityksessä, varsinkin draamallisessa. Marion de Lorme\noli jo saanut osakseen paljo kylmemmän vastaanoton kuin Hernani ja\nvaikka Le roi s'amuse ja Lucrèce Borgia taas saivatkin yleisön vähän\nlämpenemään, niin jähtyi tämä myötätuntoisuus sangen pian, eikä Ruy\nBlas (v. 1838) enää kyennytkään yleisön välinpitämättömyyttä\nkarkoittamaan. Ja että Les Burgraves muutamia vuosia myöhemmin jo kärsi\ntäydellisen tappion, sen tiedämme kaikki.\n\nHuolimatta siitä, että Hugo juuri oli taistellut itsensä Ranskan\nakatemian jäseneksi, oli hänen maineensa ja vaikutuksensa siis\nkuitenkin alenemassa. Ne, jotka rakastivat intohimoa, lämpöä ja\ntunnetta taideluomissa ja tyylissä, löysivät nämä ominaisuudet eräässä\nuudessa tulokkaassa, joka nyt alkoi käydä päivän sankarittareksi\nkaunokirjallisuuden alalla.\n\nTarkoitan tietysti rva Aurore Dudevant'ia, joka George Sand'in nimellä\noli julkaissut huomiota herättävät yhteiskunnalliset romaaninsa\n(Indiana, Valentin, Lélie, Jacques, André etc.), joissa hän Rousseaun\ninnolla ja Hugon lahjoilla kuvasi naisten sortotilaa ja yleistä\nyhteiskunnallista mädännystä. Parannusta, totuutta tunteissa ja\ntavoissa hän vaati ja outona kummallisena saarnaajana häntä\nkuunneltiin. George Sand'illa oli myöskin eräs miespuolinen kilpailija\nyhteiskunnallisen romaanin alalla, nimittäin Balzac. Tuotantokyvyssä ja\nesityksen kypsyydessä oli hän kilpailijansa vertainen ja kaltainen,\nmutta taiteellisilta periaatteiltaan olivat he vastakohtia. George Sand\non itse Balzac'ille kerran sanonut: \"te kuvaatte olot ja ihmiset\nsellaisina kuin ne ovat, minä taas sellaisina kuin niiden tulisi olla\".\n\nItse asiassa onkin tämä ihan oikein sanottu. Balzac on näet todellakin\nvuosisatamme suurin sydänten analyseeraaja ja yhteiskunnallisen elämän\nfysioloogi, joka ottaa aina todelliset olot perustuksekseen. Hän on\nrealisti. Mutta hän ei jaksa säilyttää luomissaan taiteellista muotoa\nja hänen voimakas mielikuvituksensa suurentaa usein alkuperäiset\nluonteet ja olot. Sainte-Beuve onkin sanonut hänestä sen vuoksi, että\n\"Balzac n'est pas vrai... C'est un homme de génie, mais c'est un\nmonstre. Tout chez lui est de l'imagination, de l'invention\".[136]\n\nSekä George Sand että Balzac olivat muuten ammattikirjailijoita ja\ntyöskentelivät käsittämättömän nopeasti. Koska he kumpikin sentään\nolivat todellisia runoilijoita ja voimmepa sanoa neroja, säilyttivät\nheidän tuotteensa kuitenkin aina runollisuuden ja taiteellisuuden\ntuoksun. Mutta kun keskinkertaiset kyvyt alkavat samalla vauhdilla\ntyöskennellä, käy kirjallisuus pian tusinatavaraksi ja menettää myöskin\ntaiteellisen arvonsa. Näin alkoi juuri näihin aikoihin Ranskassa käydä.\nRomanttinen suunta oli joutunut kaikellaisten rahan-ahnaiden hutilusten\nkäsiin ja muodostui ennen pitkää huokeahintaiseksi kauppatavaraksi,\njoka ihmeellisistä aiheista ja seikkailuista kyhätyillä jutuillaan\ntuotti tekijöillensä suuria rikkauksia. Sanomalehdet nielivät\ntavattomia novellimääriä ja maksoivat hyvästi. Eikä tarvinnut\ntuotteiden erinomaisia ollakaan, keskinkertainen ja -tekoinen meni\ntäydestä, kunhan sitä tuli usein ja tarpeeksi. Sama oli laita\nnäytelmäkirjallisuudenkin. Pariisissa oli syntynyt teaatteri toisensa\nperästä ja kaikki ne halusivat uusia näytelmiä houkutellakseen yleisöä.\nMitään mestariteoksia ei vaadittu, kunhan kappale vain illan kesti ja\nyleisöä huvitti joko juonellaan tai sukkeluuksillaan. Näin syntyi\nerityinen romaani- ja näytelmäkirjallisuus suurta yleisöä varten ja sen\njokapäiväiseksi ravinnoksi. Kun yksityiset kirjailijat eivät jaksaneet\nyksin tuottaa niin paljo kuin heiltä pyydettiin, ottivat he apulaisia\nja ennen pitkää näemme syntyvän erityisiä kaunokirjallisuustehtaita,\njoiden tavaroille isännät nimensä leimaavat. Sellaisia kirjallisuuden\ntehtailijoita olivat Dumas vanhempi, Eug. Scribe, Janin y.m. Turhaan\nkoettivat taidetemppelin ovenvartijat, arvostelijat, taistella tätä\ntusinatavaran tulvaa vastaan. _La littérature à la vapeur_\n(höyrykirjallisuus) levisi yhä laajemmalle ja laajemmalle kaikista\nNisard'in, Asselinen, Chaudes-Aïgues'n vaikerruksista huolimatta.\n\nEpäilemättä on Alfred de Vignykin juuri vastapainoksi näille\n\"tehtailijoille\" pannut seuraavat sanat lordmaijorin suuhun Stellossa:\n\"J'ai retenu ceci de Ben Jonson et je vous le donne comme certain:\nsavoir que la plus belle Muse du monde ne peut suffire à nourrir son\nhomne et qu'il faut avoir ces demoiselles pour maîtresse, mais jamais\npour femme\".[137]\n\nProsper Mérimée oli tässä suhteessa aina ollut lordmaijorin\nmielipidettä ja sitä myöskin seurannut. Ainoastaan silloin kuin hänellä\ntodellakin oli jotain arvokasta sanomista ja antamista tarttui hän\nkynään. Ja moneen kertaan hän silloin jo oli aineensa läpi miettinyt,\nmonet tutkimukset sitä varten tehnyt. Mutta kun hän sitten työnsä\ntuloksen käsistään laski, olikin se mestariteos, johon ei moite\npystynyt ja joka varmaankin säilyttää arvonsa ja asemansa halki\nvuosisatojen. Käsittelipä hän romanttisia tai realistisia aiheita, aina\noli hän sama voittamaton mestari esityksen objektiivisuudessa ja\ntaiteellisuudessa. Ja siksi tunnustivat hänet aikalaisensakin, kuten jo\nolemme nähneet ja yhä edelleen tulemme näkemään.\n\nV. 1839 oli Mérimée, niinkuin ylempänä olen maininnut,\nvaltioarkeoloogina tehnyt matkansa Korsikan saarelle ja ihastunut\ntavattomasti sen asukkaiden alkuperäisiin ja villeihin tapoihin. En\ntosin ole saanut käsiini hänen antamaansa virallista matkakertomusta\nenkä siis varmuudella voi sanoa kuvastuiko siinä jollakin tavalla tämä\nhänen ihastuksensa. Mutta jos hänen muista matkakertomuksistaan saa\npäättää, niin pysyi Mérimée näistäkin oloista kertoessaan asiallisena\nja kuivana. Ja kuitenkin oli tämän saaren hurja kansa päättäväisine,\nmiehuullisine tapoineen, intohimoineen, seikkailuineen, verikostoineen,\npelkäämättömyyksineen ja vapaudenhaluineen ijäksi syöpynyt hänen\nmieleensä. Virallista matkakertomusta suunnitellessa oli hänelle oikein\nselvinnyt korsikalaisten näkökanta ja luonne, ja samalla oli hän\nmyöskin pakoitettu yksityiskohtiinsa tutustumaan saaren\nmaantieteellisiin suhteisiin ja historiallisiin muistoihin. Perustusta\nhänellä siis kyllä oli, kun hän alkupuolella vuotta 1840 ryhtyi\nkirjoittamaan etevintä romaaniansa, jolla hän on ikuisen muistomerkin\nitselleen pystyttänyt.\n\n_Colomba_ ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'n kesäkuun vihossa ja\nmuutamia kuukausia myöhemmin erityisenä kirjana \"Les âmes du\nPurgatoire\" ja \"Vénus d'Ille\" kertomusten kanssa. Se on oikeastaan\nmestarillinen tapakuvaus, josta korsikalaisten villeys ikäänkuin uhoaa\nvastaamme joka piirteestä.[138] Päähenkilönä on siinä nuori tyttö,\nnimeltä Colomba, joka koettaa ja jonka onnistuukin yllyttää Ranskan\nsotapalveluksesta palaavaa veljeänsä verikostoon isänsä murhaajaa\nvastaan.\n\nTarpeetonta lienee mainita, että koko sanomalehdistö tämän kirjan\nilmestymistä yhteisellä riemastuksella tervehti. Niinpä kirjoittaa\nsiitä Sainte-Beuve mitä kauniimmalla tavalla Revue des deux Mondes'ssa,\npuhuen ensin lyhyesti Mériméen ensimmäisestä esiytymisestä ja\nvarhaisemmista vaiheista ja siirtyen sitten Colombaan, joka hänen\nmielestään heti osottaa, että \"bien qu'il se prodigue peu, M. Mérimée\nn'a pas épuisé ses plus beaux contes\". Sisällyksestä ei arvostelija\nviitsi ruveta selkoa tekemään, \"koska jokainen on sen lukenut\", ja\ntarpeetonta on hänestä sitä edes kritikoidakaan sen \"täydellisen\nmenestyksen\" jälkeen, jonka se on saavuttanut. \"Tällä tavoin voi siis\ntodellinen kyky odottamattomia teitä päästä samoihin tuloksiin kuin\nvanhat mestarimme... Colomba on mitä klassillisin tuote sanan\nparhaimmassa merkityksessä, kas siinä minun johtopäätökseni!\" lopettaa\nSainte-Beuve arvostelunsa.\n\nAug. Desplages siitä taas kirjoittaa m.m. että, \"M. Mérimée, qui\nn'élève point assez souvent, au gré du public, une voix toujours\napplaudie, a cette année enrichi son écrin littéraire d'un fin joyau.\nTous ceux qui ont lu Colomba n'ont pu trop admirer le sagesse de cette\ndocte manière et les contours précis de ce beau style\". -- Revue de\nParis'n arvostelija F. Bonnaire ei niinikään voi olla lausumatta\nihailuaan Mériméen uudesta mestariteoksesta:\n\n\"Colomban menestys on jo niin tunnettu kaikille, ettei minun ole tarvis\nruveta luettelemaan niitä etevyyksiä, jotka kaikki tämän jännittävän\nkertomuksen ymmärtäväiset lukijat itsestäänkin huomaavat. Hra Mérimée\nei vielä ole koskaan kohonnut niin liikuttavaan ja täydelliseen\ntodellisuuteen kuin tässä eikä hän koskaan ennen ole henkisen kykynsä\nja kirjallisen tyylinsä kallisarvoisia avuja suuremmalla menestyksellä\nkäyttänyt. Tiedämme myös jo vanhastaan kuinka mestarillisesti hän on\nkäsitellyt Les Ames du Purgatoire'n seikkailurikasta ja La Vénus\nd'Ille'n fantastillista aihetta\". -- --[139]\n\nIvallisen leikillisellä tavalla arvostelee Mériméen uutta teosta eräs\nkolmas aikakauskirja. \"M. Mérimée comprend à merveille la Corse, et\ncette Colomba est justement une histoire de vendetta, très correctement\nracontée. On y met le doigt dans les trous de balles qui percent la\nchair. L'auteur a quelque chose du talent d'un procureur impérial. Il\nsemble qu'il vous fasse avaler du vinaigre à la glace. Son style est\nfroid comme un serpent. Sa phrase est taillée en biseau et accusée par\nméplats comme les traits du sardonique romancier lui-même à qui l'on\ntrouve quelque ressemblance avec le Méphistophélès de Goethe\".[140]\n\nPystytettyään itselleen Colombansa kautta ikuisen muistomerkin, heitti\nMérimée kaunokirjalliset hommansa pois muutamiksi vuosiksi antautuen\nsen sijaan tieteitä ja taiteita viljelemään. Olen ennen jo usein\nmaininnut, että hän osasi sekä piirustaa että maalailla\nakvarelleja. Nämä avut olivatkin hänelle vallan tarpeeseen, hänen\nmuinaistieteellisillä matkoillaan, kun hän halusi saada jonkun\nmuinaismuiston paperille. Näillä virkamatkoilla tehtyjä\nrakennuspiirustuksia y.m.s. onkin säilynyt lukemattomia. Sitä paitse\noli hän, ennen kuin lähti ensimmäiselle matkalleen, opetellut\nsavimuovailua, taito, josta hänelle monta kertaa oli suuri hyöty.[141]\n\nTaiteihin ja taiteen historiaan oli hän muitten toimiensa ohessa täten\nniin tutustunut, että itse Revue des deux Mondes katsoi hänet\nkelvolliseksi arvostelemaan vuoden 1839 salonkia. Omalla nimellään ei\nMérimée tietysti kuitenkaan tätä arvosteluaan julkaissut. Peittäytyen\nnimettömyyden läpäisemättömän verhon taakse koettaa hän tällä kertaa\nvetää yleisöä nenästä antaen toimituksen ilmoittaa itsestään, että hän\nmuka on englantilainen maalaaja, joka useiden Pariisin matkojensa\nkautta on perehtynyt ranskankieleen. Toimitus ei sano ottavansa\nvastatakseen arvostelujen oikeudesta, tuo vieras taiteilija kun näet on\nkäynyt ulkomaista koulua; mutta sen se kuitenkin lausuu voivansa\nvakuuttaa, että kirjoittaja on puolueeton ja kaikesta ammattikateudesta\nvapaa. Tehtyään sitten joukon ehdotuksia uudistuksia varten näyttelyjen\ntoimeenpanemisessa käy Mérimée arvostelemaan eri taiteilijoiden teoksia\nsamalla selvitellen omia esteetillisiä periaatteitaan. Niin hauskaa\nkuin olisikin ruveta näistä tässä laveammin selkoa tekemään, jätän sen\nkuitenkin toistaiseksi voidakseni sitten samassa yhteydessä osottaa,\nmikäli Mérimée kertomuksiansa kyhätessään on taiteellisia\nperiaatteitaan seurannut. Huomautettuaan kuinka uusi suunta\nmaalaustaiteessa on saanut draamallisen leiman ja siten poikennut\nsuurten mestarien viittomalta tieltä, kehoittaa Mérimée heitä omin\nsilmin ja tarkasti tutkimaan, vaan ei kopioimaan luontoa, sillä totuus\nyksin ei riitä taiteelle: se vaatii todennäköisyyttä.[142] -- Mitä\ntaiteilijat tästä hänen kirjoituksestaan lienevät arvelleet, en\ntiedä, mutta jokaisesta esteetikosta pitäisi sen näyttämän\nhyväksyttävältä. -- -- --\n\nKuinka ihastunut Mérimée oli Espanjaan ja kuinka innostuneena hän\nsieltä palasi, sen jo tiedämme. Helleeniläisyyttä, kreikkalaisten\ntaidetta, kieltä ja kirjallisuutta oli hän myöskin aina ihaillut ja\nrakastanut. Suunniteltu, vaikka tekemättä jäänyt matka Illyyriaan,\nDalmatsiaan ja Peloponneson niemimaalle ennen Guzlan ilmestymistä\ntodistaa, että hän jo nuoruutensa päivinä oli uneksinut vaelluksista\nPlaton'in ja Sofokleen, Leonidaan ja Temistokleen syntymämaassa. Ja jos\nhän silloin olisi haluansa saanut noudattaa olisi meillä häneltä\nepäilemättä innokkaita ja vapautta ylistäviä kirjeitä tallella\ntodistamassa hänen silloista innostustansa.\n\nEspanjaan ja Kreikkaan hänen mielensä yhäkin halasi. Ja molempiin hän\nmyöskin ennen pitkää pääsi, kuten tulemme näkemään. Mutta aikaisemmin\nolisi hänen pitänyt saada omin silmin nähdä Hellaan kuuluisa kansa,\njoka maansa, kunniansa ja vapautensa edestä oli kaikki koittanut. Nyt\noli lähes parikymmentä vuotta kulunut Guzlan ajoista ja tällä välin oli\nhän ehtinyt paljon muuttua. Entinen innostus oli laimennut ja usko\nihmiskunnan ihanteihin ei ainoastaan horjunut, vaan syöpynytpä ajan\npitkään poiskin jättäen sijaa kylmyydelle, epäilykselle ja\nsurumielisyydelle. Tosin ei hänellä oikeastaan ollut syitä\npessimismiin, sillä helppoahan oli pääasiassa hänen tähän astinen\nkulkunsa ollut. Mutta onnenkin keskelle löytää repostelevan järjen ja\nankaran kritiikin synnyttämä epäilys tiensä. Ja vaikk'ei hänellä\nitsekohtaisia suruja ollutkaan, oli häntä kuitenkin muutamia vuosia\nsitten (v. 1836) kova onni kohdannut tempaamalla hänen rinnaltaan\nvanhan isä Mériméen, joka aina oli ollut poikansa hyvä ystävä ja\ntarvittaissa neuvonantaja.[143] Tosin oli tämä kuollessaan jo siinä\nijässä (79 vuotias), jolloin kuolema jo vähitellen on välttämätöntä,\nmutta Prosperin pohjaltaan tunteelliseen luonteeseen vaikutti tämä\ntapaus sentään paljo. Ehkä suri hän senkin vuoksi, että hänen äitinsä\nsuri, sillä äitiänsä rakasti hän hellemmin ja syvemmin kuin ketään\nmuuta ihmistä maailmassa. Äiti hänelle kuitenkin vielä jäi eloon ja se\ntieto haihdutti surun isän kuolemasta vähitellen pois. Tähän vaikutti\nepäilemättä myöskin se harvinaisen eriskummallinen ja romantillinen\nsuhde erääseen nuoreen, älykkääseen ja sivistyneeseen englantilaiseen\ntyttöön, joka juuri siihen aikaan sai alkunsa ja jonka todistuksena\nmeillä on tuo tunnettu kokoelma Mériméen jälkeenjääneitä kirjeitä\n\"Lettres à une Inconnue\".[144] Koska tämä henkinen ystävyyssuhde on\nsangen omituinen ja intressantti ja sitä paitsi tarjoaa rikkaan alan\nsielutieteellisille havainnoille Mériméen luonteesta, tulen sitä\nmyöhemmin laveammin käsittelemään; vasta mainittua kirjekokoelmaa ai'on\nkuitenkin pitkin matkaa käyttää Mériméen elämäkerrallisia vaiheita\nkertoessani.\n\nTodellisimman tyydytyksensä oli kirjailijamme kuitenkin aina tottunut\netsimään työstä. Ja työssä hän sen nytkin toivoi löytävänsä -- ja\nmatkustuksissa. Näihin yhdisti hän nimittäin tavallisesti jonkun\ntieteellisen tarkoitusperänkin. Ensistäänkin virkamatkoihinsa\nkotimaassa, sitten niihin molempiin ulkomaamatkoihin, jotka hän melkein\nperäkkäin teki ihailemiinsa maihin, Espanjaan ja Kreikkaan.\n\nSyksyllä v. 1840 hän toiselle Espanjan matkalleen lähti verestääkseen\nmuistojansa härkätaisteluista, uljaista toreadooreista, vahtoavista\ntaisteluhevosista ja koko tuosta hurmeisesta näytelmästä, joka yhä vain\nnäkyy häntä viehättäneen. Espanjan rohkein ja taitavin härkätaisteilija\noli edelleen sama Francisco Sevilla, josta hän jo v. 1830 oli\nsellaisella ihastuksella \"espanjalaisissa kirjeissään\" puhunut. \"Minä\nnäin hänet jälleen v. 1840 Madridissa -- kirjoittaa hän pari vuotta\nmyöhemmin Sevillan kuoleman johdosta jälkimaineeksi noiden kirjeiden\nuuteen painokseen -- näin hänet yhtä urhoollisena, yhtä uhkarohkeana\nkuin siihen aikaan, jolloin kirjoitin ylläolevan kirjeeni.[145] Näin\nhänen taas yli parikymmentä kertaa pehtaroivan tomussa kuoliaaksi\npusketun hevosensa alla, näin hänen katkovan poikki useita keihäitä ja\ntekevän voimakkaita rynnäkköjä Gaviran hirmuisia härkiä vastaan\".\n\nMutta pelkkään näkemiseen ei hän tyytynyt, hän tahtoi myöskin\npersoonallisesti tutustua heihin ja heidän näkökantaansa, kuulla heidän\npuhetapaansa ja kieltänsä. \"Ystäväni valmistivat minulle tilaisuuden\nsyödä päivällistä Sevillan kanssa; hän söi ja joi kuin mikähän\nHomeeron sankari, ja oli muuten mitä iloisin seurakumppali. Hänen\nandalusialaisella käyttäytymistavallaan, leikkisän tasaisella\nluonteellaan ja pirteitä vertauskuvia uhkuvalla murteellaan oli\nerityinen viehätyksensä, varsinkin kun edessään näki tuon jättiläisen,\njonka luonto näytti aikoneen ainoastaan kaiken hävittäjäksi\". Vielä\nenemmän kuin Sevillaa ihailee hän tämän nuorempaa kilpailijaa\ntauromachian jalossa taidossa, Montesta. Tämä muka yhdistää mitä\nkauniimpaan sopusointuun miehuuden, sirouden, kylmäverisyyden ja\nihmeteltävän taidon. \"Montès a la tournure d'un homme comme il faut.\nIl vit noblement, et se consacre à sa famille, dont il a par son talent\nassuré l'avenir. Ses manières aristocratiques déplaisent à quelques\ntoréadors qui le jalousent. Je me souviens qu'il refusa de dîner avec\nnous lorsque nous engageâmes Sevilla. -- -- Sevilla est le Marius de la\ntauromachie, Montès en est le Cesar\".[146]\n\nMarraskuussa Pariisiin takaisin palattuaan painatti Mérimée ylempänä\nmainitseman teoksensa \"Essay sur la guerre sociale\", jota tiettävästi\nei kirjakauppoihin ensinkään jaettu. Tässä puuhassa kului talvi. Kesän\ntullen halusi hän taaskin ulos maailmaan ja tällä kertaa sattuikin niin\nonnellisesti, että hänelle tarjoutui tilaisuus hauskassa ja oppineessa\nseurassa matkustaa kauan uneksimallensa Hellaan niemimaalla, jopa\nVähään-Aasiaankin. Empimättä haki ja sai Mérimée virkavapautta\nmuutamiksi kuukausiksi ja liittyi tähän pieneen matkaseurueeseen, johon\nhäntä paitse kuului seuraavat kolme tiedemiestä:\n\n1:o) hänen vanha, hyvä kumppalinsa kouluajoilta J. J. Ampère, joka\nsamoiltuaan Euroopan halki aina Skandinaaviaa myöten nyt halusi omin\nsilmin nähdä laulujen ja tarujen ihannoitseman Kreikan ja Itämaat.\n\n2:o) Charles Lenormant, Mériméen ystävä ja kuuluisa hellenisti, joka jo\nkerran ennen (v. 1824) oli tieteellisiä tutkimuksiansa varten käynyt\nKreikan mainehikkaita muistomerkkiä tarkastelemassa.\n\n3:o) parooni Jean Antoine de Witte, nuori belgialainen tiedemies, joka\nmuinaistieteilijänä, savimaalausten (ceramografian) ja rahojen\n(numismatian) tuntijana, myöhemmin teki itsensä laajoissa\ntieteellisissä piireissä tunnetuksi.\n\nMitään seikkaperäistä kertomusta tältä matkalta ei Mérimée ole koskaan\nkirjoittanut. Eikä ole minunkaan aikomukseni ruveta siitä tässä\nyksityiskohtiin käypää selkoa tekemään, vaikka Ampèren julkaisemat\nkirjoitukset siihen antaisivatkin kyllin tarkkaa johtoa.[147] Tahdon\nvain muutamilla otteilla Mériméen kirjeistä ja kirjoituksista osottaa,\nkuinka ihastunut hän matkaansa oli ja kuinka täysin henkäyksin hän\nsiitä nautti.\n\n\"Viime kesänä\", kirjoittaa hän maaliskuussa v. 1842 'tuntemattomalle',\n\"sattui minulla olemaan hiukan liikoja rahoja. Ministeriltäni sain\nvirkavapautta kolmeksi kuukaudeksi, mutta viisi kuukautta minä\nkuitenkin viivyin matkallani Ranskasta Maltaan, Ateenaan, Eefesoon ja\nKonstantinoopelin. Näiden viiden kuukauden kuluessa en tuntenut ikävää\nedes viiden minuutinkaan vertaa. Mitähän olisitte arvelleet minusta te,\njoka jo ennenkin minua niin pelkäsitte, jos olisitte nähneet minut\nmatkoillani Aasiassa pistoolit vyöllä, sapelit sivulla ja -- tokko\nvoitte sitä uskoakaan -- korviin asti ulottuvat viikset viuhottamassa!\nUljainkin oopperaryöväri olisi minua epäilemättä peljännyt, vaikka itse\nsitä sanonkin. Konstantinoopelissa näin minä sulttaanin kerran\nlankkisaappaissa ja mustassa redingotessa, toisella kertaa taas\nBaïram'in kulkueessa timanteilla tähitettynä. Eräältä sikäläiseltä\nkaunottarelta, jonka tohvelille huomaamattomuudessani satuin astumaan,\nsain oikein aika korvapuustin ja liika nimekseni giauri. Muita suhteita\nturkkilaisiin kaunottariin ei minulla ollut. Ateenassa ja Aasiassa näin\nminä muistomerkkiä ja maisemia niin ihania kuin maailmassa vain olla\nvoi. -- -- Syöpäläisiä siellä oli myös, kirppuja ja leivosen kokoisia\nsääskiä, joilta en saanut hetkeäkään nukkua. Näiden kaikkien\nrasitusten keskellä olen minä käynyt jotenkin vanhannäköiseksi.\nSuosituskirjeessäni sanotaan minulla olevan kuherruskyyhkyn suortuvat;\nse on kaunis itämainen vertaus rumasta todellisuudesta. Teidän on\nnimittäin kuviteltava minut aivan harmaahapsiseksi\".[148]\n\nOn oikein hauska nähdä, että Mérimée, niin surumielinen ja\npessimistinen kuin hän jo aikoja sitten olikin, kuitenkin vielä liki\n40-vuotijaana voi tulla vallan liikutetuksi vaeltaessaan Kreikan\nhistoriallisista tapahtumista kuuluisilla kentillä ja vainioilla. Hänen\nhyvän ystävänsä Lenormantin ihastus se näyttää hänenkin vaikuttaneen\ninnostavasti. \"Nähdä Kreikanmaa hänen (Lenormantin) seurassaan\",\nkirjoittaa Mérimée kuvatessaan ystävävainajansa (k. 1859)\nelämänvaiheita, \"oli melkein sama kuin jos olisi saanut haudastaan\nnousseen Pausaniaan oppaakseen. Me vietimme päivämme alituisessa\nihailemisessa. Ei majatalojen epämukavuus eikä teitten harmittava\nkehnous voinut Kreikalta riistää sitä runoutta, mikä tunnustaa siellä\nkaikkialta vastaan huokuvan; ei kukaan ole voinut liikutuksetta\nkoskettaa tuota pyhää maata, jonka ahtaalle alueelle niin paljo suuria\nmuistoja on kertynyt.[149] Joka silmänräpäyksessä tuntee matkustaja\nastuvansa sankarin jälkiä. Tuolla selvään kallioon hakatulla\npuhelavalla ei ole kuin muutamia neliskulmaisia jalkoja; mutta siltä on\naikoinaan Demostenes puhunut. Haaratiellä (route fourchue), jolla\nOidipus Laïus'en kohtasi, voi nyt tuskin kahdella hevosella rinnakkain\nmatkustaa; kukkula tahi oikeammin louhikko, missä viimeiset 300\nsparttalaista kaatuivat Leonidaan ruumiin ympärille, ei ole Herodoton\najoilta muotoaan muuttanut. Kuinka tarkka kuvauksissaan hän olikin\nHerodotos! Termopyleen läpi kulkiessamme kuulimme, kuinka maahan\nvarisseet tammenlehdet jalkojemme alla ritisivät; tästä ritinästä,\nsanoo Herodotos, kuulivat kreikkalaiset, että Xerxeen kuolemattomat,\njotka kiersivät vuorisolaa, olivat lähenemässä\".[150]\n\nMérimée rakasti todellakin kreikkalaisia sydämmensä pohjasta. Miksi?\nAinoastaanko heidän historiallisten muistojensa ja sankaritöittensä\nvuoksi? Eipäs, vaan koska tämä kansa vielä uskoi ihanteihin ja koska\n\"kaikkialla, missä kreikankieltä puhutaan, ilmaikse sama rakkaus\nkauniiseen ja suureen, sama luonteisen kyky edistykseen, sama itsetieto\njonkunlaisesta tehtävästä valistuksen levittäjänä\".[151] Ja ell'ei tämä\nriitä todistamaan kuinka Hellaan muistorikkaat tanteret ja sen ihana\ntaivas todellakin pehmitti \"kylmän\" runoilijan sydäntä ja herätti\nhänessä jaloimmat ja hennoimmat tunteet valveille, niin tuetkoot\nmielipidettäni m.m. seuraavat kerrassaan tunteelliset rivit. \"Koska te\nniin hyvin säilytätte, mitä teille antaa -- kirjoittaa hän v. 1842\n'tuntemattomalle' -- niin voinpa tässä Kreikasta puhuessani lähettää\nteille tämän heinänkorren. Sen olen poiminut Ateenan kummulta\nTermopyleen solassa, siltä paikalta, missä nuo viimeiset kolme sataa\nkaatuivat. Mahdollisesti on tämän pienen kasvin rakennesoluissa hitunen\nLeonidasvainajan atoomeja. Muistanpa muuten kuinka juuri samalla\npaikalla erään maissikuvon päällä loikoillen -- edessämme oli\nsantarmein vahtipaikka, mikä häväistys! -- puhelin ystävälleni\nAmpèrelle nuoruudestani. Niistä hellistä muistelmista, jotka minulla\nelämäni ajalta on tallella, sanoin minä hänelle, löytyy ainoastaan\nyksi, johon mitään katkeruutta ei ole sekoittunut. Minä tarkoitin\nmeidän ihanaa nuoruuttamme. Pray keep my foolish flower\".[152]\n\nVaan olkoon jo kylläksi tästä Mériméelle niin nautintorikkaasta\nKreikanmatkasta. Hän sanoo itse tällä matkalla vanhenneensa ruumiinsa\npuolesta; luultavasti on se enimmäkseen leikkiä, ja varmaa on ainakin,\nettä hän siellä henkisesti nuortui.\n\nTammikuussa vuonna 1842 palasi Mérimée takaisin matkaltaan ja ryhtyi\ntaas entisiin virkatoimiinsa. Samoihin aikoihin tapahtui Victor Hugo'n\nvaali akatemiaan, johon hän, kuten ylempänä jo mainittiin,\njuhlallisesti vastaanotettiin 3 p. kesäkuuta. Jo joku vuosi sitten\nolivat eräät Mériméen ystävät kehoitelleet tätä asettumaan samaa\ntarkoitusta varten kandidaatiksi, mutta silloin ei Mérimée sitä ottanut\nkorviinsakaan. Mutta kun Hugo tuli valituksi, näyttää hän muuttaneen\nmielipidettä. Toukokuussa hän näet jo kirjoittaa \"tuntemattomalle\":\n\"Oi niin, onhan minulla teille suuri uutinen! Niin pian kuin\nensimmäinen noista neljästäkymmenestä manalle muuttaa, on siitä se\nseuraus, että minä teen 39 vieraskäyntiä; tietysti käy se minulta niin\ntuhmasti, että minä vain saan 39 uutta vihamiestä. Kävisi kovin\npitkäksi selittää teille, mistä tämä itsetunnon kohtaus on alkuaan\".\nHiukan myöhemmin, kesäkuussa, taas samasta asiasta: \"Koska teidän\ntoivomuksenne toteutuvat, niin pyydän minä teitä nöyrimmästi toivomaan\nminusta akateemikkoa. Se minua suuresti ilahduttaisi sillä\nedellytyksellä tietysti, ett'ette tulisi vastaanottajaisiin. Muuten on\nteillä aikaa kyllitellen toivoaksenne. Ruton näet täytyy päästä\nraivoamaan noiden herrasmiesten keskuudessa, jotta merkit\nsuosiollisiksi kävisivät; ja varsinkin pitäisi minun samaa tarkoitusta\nvarten lainata teiltä jonkun verran tuota tekopyhyyttä, johon te\nnykyään näytte lyöpyneen\".[153]\n\nOdotellessaan oli Mérimée, virkaan kuuluvien toimiensa ja\nmatkustustensa ohessa eri osissa Ranskanmaata, jopa muutamia kertoja\nEnglannissakin, kustantajansa toimesta ryhtynyt tarkastelemaan entisiä\nteoksiansa julkaistakseen niistä uusia painoksia. Niinpä ilmestyikin v.\n1842 Charpentier'n kustannuksella \"Théâtre de Clara Gazul suivi de la\nJacquerie et de la Famille Carvajal\" sekä muutamia kuukausia myöhemmin\n\"Colomba suivi de la Mosaïque\". Kaikki jälkimäisen kokoelman\nkertomukset oli tekijä uudestaan \"tarkastanut ja korjaillut\" poistellen\nm.m. sieltä täältä joitakuita ehkä vähän turhanpäiväisesti rohkeita\nlauseparsia ja sanoja.\n\nTaivuttiko häntä tähän halu miellyttää akateemikkoja vai oliko ehkä\nhänen näkökohtansa hiukan muuttunut tässä suhteessa, en varmasti voi\nsanoa. Mutta jos edellinen olettaminen olisikin oikea, niin ei hän\nsillä juuri paljoa voittanut. Sillä olihan hän kirjoittanut La double\nméprise'n ja siinä oli syntiä tarpeeksi.[154] Jäseneksi siihen\nL'institut de France'n osastoon, joka kantaa nimeä \"Académie des\ninscriptions et belles lettres\", valittiin Mérimée kuitenkin 18 p.\nmarraskuuta v. 1843 markkiisi de Fortia d'Urban-vainajan jälkeen 25:llä\näänellä 35:stä;[155] loput jakautuivat nimittäin toisten ehdokasten,\nherrojen Fernau-Compans'in, M. de la Grange'n ja Onésyme Leroy'n\nkesken, joka viimeksi mainittu vanhempana miehenä, ahkerana\nkaunokirjailijana sekä historioitsijana näytti olevan vaarallinen\nkilpailija.\n\nTämä uusi kunnianosotus oli Mériméelle samasta merkityksestä kuin on\npiirittäjälle jonkun etukaupungin ja rintasuojuksen valloitus; sen\njälkeen oli näet pääsy Ranskan akatemiaan paljo helpompi. Mutta tämä ei\ntapahdu niinkään ilman vaivatta. Vanha tapa näet vaatii, että kunkin\nehdokkaan täytyy käydä kaikkien akateemikkojen luona \"kumartamassa\". Ja\nkun Mérimée kerran oli leikin alkanut, täytyi hänen se myöskin\nlopettaa. Vaan kovasti näkyy hän siitä kärsineen. Maaliskuussa v. 1843\nkirjoittaa hän tästä \"tuntemattomalle\": \"Odotellessani teen\ntavanmukaisia visiittejä hyvin omantunnon mukaisesti. Olen tavannut\nsangen kohteliaita miehiä, jotka näyttävät hyvin tottuneen tehtäväänsä\nja ottavan sen totiselta kannalta; minä koetan parastani pysyäkseni\nyhtä totisena tehtäväni suhteen, vaan vaikeaksipa se tahtoo käydä.\nEikös se teistäkin tuntuisi hassulta, kun täytyisi sanoa jollekulle:\n'hyvä herrani, minä pidän itseäni yhtenä Ranskan 40:stä älykkäimmistä\nmiehistä ja katson olevani teidän arvoisenne', y.m. hullutuksia. Tämä\non tietysti puettava sopivaan ja vaihtelevaan muotoon aina eri\nhenkilöiden mukaan. Semmoinen on se ammatti, jota minä nyt harjoitan ja\njoka minua ajan pitkään kovin väsyttäisi.\"[156]\n\nJo \"Académie des inscriptions\"-osastoa varten oli Mériméen täytynyt\ntehdä noita ijankaikkisia vieraskäyntejä akateemikkojen luona.\nIlmoittauduttuaan ehdokkaaksi Ranskan akatemiaan oli sama tehtävä taas\nedessä. Tiukalle se hänellä silloin näyttää ottaneen, sillä kovin\nkärtyisiä ovat hänen kirjeensä tältä ajalta. Hänestä on se \"vilain\nmétier\", \"le métier le plus bas et le plus ennyeux\". Omasta tahdostaan\nhän ei muka ollut ryhtynytkään koko puuhaan, puolustelee hän nyt\nitseänsä. \"C'est un peu à l'aveugle que je me suis embarqué ou plutôt\nqu'on m'a embarqué dans cette affaire\" sanoo hän eräässä kirjeessään\n[n:o XCVII] \"tuntemattomalle\". \"Oletteko koskaan nähnyt koiran\nyrittävän piikkisian kompottiin? Jos sillä on vähänkään kokemusta,\nnäyttää se hirmuisen surkealta sinne mennessään ja usein palaa se\nsieltä pikemmin kuin se meni, piikkisika näet on ilkeä elukka\nisännäksi. Tarttuessani jonkun akateemikon kellonnauhaan ajattelen minä\naina piikkisikaa ja olen _in the mind's eye_ juuri tuollainen\nkoiranpenikka. Tähän asti ei minua kuitenkaan vielä ole purtu. Mutta\nhauskoja kohtauksia on minulla ollut\". Usein näet sattuivat kilpailijat\nvastakkain rappusissa eivätkä juuri lempein silmin toisiaan katselleet.\n\n\"Nyt on rohkeuteni ja kärsivällisyyteni jo jotenkin lopussa\",\nkirjoittaa hän \"tuntemattomalle\" 12 p. maaliskuuta 1844. \"Mutta\nkaikeksi onneksi päättyy tämä kurjuus jo ensi torstaina. Torstaina k:lo\n1 p. olen jälleen tavallinen ihminen\". Torstaina (14 p.) tapahtuikin\nvaali Tuonelan tuville muuttaneen Charles Nodier'n sijalle; suurella\nenemmistöllä päättyi se Mériméen eduksi. Samalla kertaa valittiin\nSainte-Beuve Casimir Delavignen paikalle. Kolme kertaa (vv. 1836, 1839\nja 1840) oli Hugo kärsinyt tappion ennenkuin vihdoinkin neljännellä\nyrityksellä (v. 1841) akatemiaan pääsi. Mériméelle onnistui se ensi\nkerralla, vaikka kilpailijoina olivat m.m. Alfred de Vigny, Emile\nDeschamps, Onésyme Leroy, Casimir Bonjour, Aimé Martin ja Vatout, joka\nnyt 8:n tappionsa perästä raivoisana peräysi Neuillyynsä. Vaali oli\nmuuten ollut myrskyisä, jos tätä sanaa voi näistä \"kuolemattomista\"\nkäyttää; muutamat koettivat nimittäin ylempänä mainituista syistä\nkynsin hampain estää Mériméen valitsemista. Vaikka hän tämän hyvinkin\ntiesi, kävi hän vaalin jälkeen kuitenkin tavan mukaan persoonallisesti\nkaikkia kiittämässä.[157]\n\n\"Se on minua suuresti ilahduttanut\", kirjoittaa hän vaalinsa johdosta\n\"tuntemattomalle\" (kirje n:o LXXXIX) \"varsinkin kun minä varmasti\nodotin tappiota\". Mériméen samoin kuin Sainte-Beuvenkin vaali näkyy\nherättäneen muuten yleistä tyytyväisyyttä päättäen sanomalehdistöjen\narvosteluista.\n\n\"Enfin l'Académie française a eu raison hier, contre ses habitudes\",\nluetaan m.m. Artiste'ssa (15 p. maalisk. 1844). \"M. Sainte-Beuve a été\nélu immortel par 21 autres. M. Sainte-Beuve va consoler l'Académie de\nla perte de Charles Nodier dont il prendra la place sans prendre le\nfauteuil. M. Prosper Mérimée a été élu ensuite; il a obtenu, comme M.\nS.-Beuve, la voix de tous les académiciens sérieux. La brèche est\ndécidément ouverte aux esprits généreux et ardents qui luttent avec\néclat depuis quinze ans pour les destinées de la littérature. M.\nS.-Beuve et M. Mérimée ne donneront jamais leur voix à ceux qu'on\npourrait appeler les parasites de l'Académie\".[158]\n\nKuten tästä näkyy koettivat romanttikot yhä lukea Mériméen leiriinsä.\nOmituisinta asiassa on se, että klassikoilla oli samallainen taipumus\npitää häntä kuuluvana heidän joukkoonsa. Itse teossa voinee hänestä\nsanoa samoin kuin eräs akateemikko sanoi Arsène Houssayelle jalosta\nAndré Chénier'stä: \"Chénier ei kuulu teihin eikä meihin; kaikkien\nnerokasten miesten tavoin kantaa hän oman itsenäisen lippunsa\".\n\nMériméen oli pidettävä juhlaesitelmä Nodier'sta. Erittäin ihastunut ei\nhän näy olleen tähän tehtäväänsä. Paul Stapfer julkaisee häneltä\nkirjeen alulta vuotta 1845, jossa m.m. luetaan seuraavat rivit: \"Meidän\nkolmen vastaanottoesitelmät ovat valmiit. Minusta on tämä työ ollut\nkovasti ikävää. On näet täytynyt lukea läpi kaikki Nodier'n teokset,\nyksin Jean Sbogar'kin. Nodier oli vanha velikulta (un gaillard très\ntaré), joka oli olevinaan hyväluontoinen ja jolla aina oli kyynel\nsilmässä. Minun täytyy jo puheeni alussa sanoa, että hän oli hävytön\nvalehtelija. Tämän ajatuksen esittäminen akatemiallisella tavalla on\nminulle ollut sangen vaikeaa\".[159]\n\nTarkalla ja hienolla sielutieteilijän kynällä kuvasi Mérimée Nodier'n\nluonteen ja teokset kertoen samalla hänen elämänsä vaiheista. Koska\ntoisessa paikassa aion ottaa puheeksi Mériméen kaunokirjalliset ja\nkriitilliset kirjoitukset, en rupea niistä tässä nyt tarkemmin selkoa\ntekemään. Mainitsen vaan sen kohdan hänen esitelmästään, joka silloin\nsuurinta huomiota herätti. Mérimée uskalsi näet 40:n kuolemattoman\nkeskellä ja akatemian pyhien muurien sisäpuolella tutkittavana\nmestarina mainita Rabelais'n, jolta Nodier hänen mielestään oli oppinut\n\"l'ingénieux mécanisme de son style\". Käyttäen tilaisuutta hyväkseen\nantoi hän mitä kauneimman tunnustuksen tälle etevälle, vaikka\nehkä liian vähän salonkimaiselle ja hiukan karkeakieliselle\nkirjailijalle.[160] Muutamissa läsnäolevissa se herätti pahennusta ja\nolivatpa jotkut sanomalehdetkin, jotka muutenkaan eivät häntä lempein\nsilmin katsoneet hänen ateististen mielipiteittensä vuoksi, tässä\nlöytävinään kyllin aihetta vakaviin muistutuksiin.\n\nPäästäkseen akatemian jäseneksi oli Mérimée, ylempänä kerrottujen\njalkavaivojen ohessa, koettanut ahkerasti puuhata kirjailijana,\nvarsinkin tiedemiesnä. Paitse jo mainittuja teoksia oli hän nimittäin\nhiukkasta ennen vaalia julkaissut erään etevän novellin ja\nhistoriallisia tutkimuksia Rooman menneisyydestä.[161]\n\nNovelli, nimeltään _Arsène Guillot_, ilmestyi Revue des deux Mondes'ssa\n15 p. maaliskuuta 1844. Mériméen entisestä esitystavasta melkoisesti\npoikkeavilla tavalla, nimittäin sydämmellisen lämpimästi ja\nmyötätuntoisesti, kertoo hän tässä liikuttavan yksinkertaisen jutun\nköyhyyteen ja kurjuuteen joutuneesta grisettiraukasta, joka\nrakastajansa ylläpidon ja vanhan äitinsä menetettyään joutuu\nepätoivoon, heittäytyy akkunasta kiviselle kadulle ja saamiensa\nvammojen johdosta vihdoin kuolee, huolimatta erään \"hyväätekeväisen\"\nylimysnaisen hoidosta. Mérimée ei ole tässä etsinyt mitään kummallista\neikä tekeynyt objektiivisen kylmäksi, kuten tavallisesti; päinvastoin\nosottaa se kaunis ja runollinen tapa, millä tämän onnettoman\ntyttöraukan kuolema kuvataan erityistä myötätuntoisuutta.\nTodennäköisyyden, paikallisvärityksen ja henkilöiden yhteiskunnallisen\naseman- ja sivistyksen-mukaisen puhetavan on hän sentään aina\nsäilyttänyt. Sitä paitse on tämä kertomus Saintsburyn sattuvain sanojen\nmukaan \"a singular satire full of sarcastic pathos on popular morality\nand religion\".\n\nLuulisi melkein, että Mérimée tällä kertaa poikkesi tavallisesta kylmän\nobjektiivisesta tyylistään vain osottaakseen -- näin ennen vaalia --\nettei hän suinkaan ollut sellainen hirviö, miksi häntä kuvailtiin. Näin\nei kuitenkaan ollut laita, vaan oli hän todellakin tähän aikaan\njostakin tuntemattomasta syystä käynyt \"ihmisellisemmäksi\", kuten hän\nitse sanoo. Sitä todistaa m.m. seuraava kohta eräästä kirjeestä\n\"tuntemattomalle\": \"Autrefois, les ridicules des autres m'amusaient;\nmaintenant, je voudrais les épargner à presque tout le monde. Je suis\naussi devenu plus humain, et, lorsque j'ai revu des courses de\ntaureaux, à Madrid, (1840) je n'ai pas retrouvé mes émotions de plaisir\nde dix ans plutôt; et puis j'ai horreur de toutes les souffrances et je\ncrois aux souffrances morales depuis quelque temps. Enfin je tâche\nd'oublier mon moi le plus possible\".[162] Oliko tähän katuvaisuuteen\nsyynä huonontunut terveys vaiko julkisten hyökkäysten vaikutus, sitä en\ntiedä. Kovasti hän kuitenkin erehtyi, jos luuli tällä novellillaan\nvoivansa tukkia suun moittijoiltaan, n.k. siveellisiltä. Päinvastoin\nherätti hän sillä yhä suurempaa pahennusta ja melua. Hän näkyy\nkärsineenkin siitä aika lailla, koskapahan hän pari päivää\nkertomuksensa ilmestymisen jälkeen kirjoittaa ystävättärelleen:\n\n\"Je suis excédé, éreinté, démoralisé et complètement _out of my wits_.\nPuis Arsène Guillot fait un fiasco éclatant et soulève contre moi\nl'indignation de tous les gens soidisant vertueux, et particulièrement\ndes femmes à la mode qui dansent la polka et suivent les sermons du P.\nRavignan; tant il y a que l'on dit que je fais comme les singes, qui\ngrimpent au haut des arbres et qui, arrivés sur la plus haute branche,\nfont des grimaces au mondes. Je crois avoir perdu des voix (tarkoittaa\nvaalia akatemiaan) par cette scandaleuse histoire; d'un autre côté,\nj'en gagne. Il se trouve des gens qui m'ont blackboulé sept fois et qui\nme disent qu'ils ont été mes plus chauds partisans. Ne trouvez vous pas\nque cela vaut bien la peine de faire ainsi le péché de mensonge,\nsurtout pour le gré que j'en sais aux gens\".[163]\n\nEllei Arsène Guillot juuri avustanut Mériméetä akatemian vaalissa, niin\nteki sitä sen sijaan hänen ansiokas ja syvällinen tutkimuksensa \"Étude\nsur l'histoire romaine\",[164] joka tavallaan on jatkoa hänen edelliseen\nhistorialliseen teokseensa \"Essay sur la guerre sociale\" ja käsittelee\netupäässä Catilinan vehkeitä. Mériméen rakkaimpia tuumia oli saada\nvalmiiksi Caesarin elämäkerta, jota hän jo oli vuosikausia tutkinut ja\njosta hän toivoi pääteostansa. Nuo hänen molemmat nyt ilmestyneet\ntutkimuksensa olivat vain edeltäviä valmistuksia tälle ja tahtoi hän\nnäistä perustella mielipidettä, jonka hän myöhemmin oli esittävä ja\njonka mukaan Caesar hänestä oli silloisten yhteiskunnallisten olojen ja\nkoko ilmakehän johdonmukainen tulos ja välttämätön järjestyksen\npalauttaja. Jo v. 1840 oli hän suurella innolla antaunut sankarinsa\nelämänvaiheita tutkimaan ja näyttääpä melkein siltä kuin olisi hänellä\njo seuraavana vuonna ollut siitä osa valmiinakin. \"Je suis très occupé\nd'un volume que je voudrais imprimer et qui comprendrait les premières\nannées politiques de César\", kirjoittaa hän nimittäin 18 p. heinäk. v.\n1841 eräälle ystävälleen.[165] Varmaa onkin, että Mériméellä aikojen\nkuluessa todellakin valmistui 2-osainen Caesarin elämäkerta, joka\nkuitenkaan ei ole koskaan painosta ilmestynyt. Syyt tähän lienevät\nolleet moninaiset, mutta etupäässä kuitenkin kirjailijamme\nhienotunteisuus Napoleon III:ta kohtaan, joka niinikään puuhasi\ntutkimusta samaisesta sankarista.[166]\n\n\"Étude sur l'histoire romaine\" oli kirjoitettu etupäässä akatemiaa\nvarten, sen tunnustaa Mérimée aivan avonaisesti eräässä kirjeessä\n(v. 1841) ystävällensä de Saulcy'lle. \"Je vous dirais tout net -- sanoo\nhän siinä -- que je voudrais me faire des titres à l'Académie, mais\ncepandant je tâche de faire mon livre excessivement compréhensible pour\nle public ignorant. Peut-être entre l'Académie et le public resterai-je\ncul à terre. O heureux temps où j'écrivai de contes à dormir\ndebout!...\" lisää hän lopuksi hänelle omituisella ivallisuudella.\n\nOnnistuiko hänen saada teoksensa sellaiseksi kuin hän halusi?\nLuontevalta ja helppotajuiselta se todellakin tuntuu lukiessa. Mitä sen\ntieteelliseen arvoon ja kuvausten todellisuuteen tulee, näkyvät siitä\ntiedemiehet olleen vähän erimielisiä. Sainte-Beuven mielestä ei tekijä\nole oikein onnistunut kuvatessaan Catilinan luonnetta, ja arvelee hän\nsyyksi sen, että tämän luonne oli Mériméelle niin vieras.[167] Ehkä\nonkin tässä väitteessä jonkun verran perää. Tahtomatta ryhtyä\nratkaisemaan tällaista varsinaisille historiantutkijoille kuuluvaa\nasiaa pyydän kuitenkin saada Sainte-Beuven lausunnolle vastapainoksi\nsiteerata otteita Charles Lenormantin arvostelusta. \"On peut remarquer\nen lui\", kirjoittaa hän m.m., \"une juste mesure entre le respect de la\ntradition scientifique qu'on ne saurait mépriser impunément, et ce\ndegré de nouveauté dans l'appréciation des faits qui permet échapper à\nla routine des impressions scolaires. M. Mérimée qui a revise ses\nmatériaux avec autant de sagacité que de jugement, a produit un livre,\nselon moi, bien supérieur à ce que nous possédons en français sur\naucune partie de l'histoire romaine, et je ne connais, dans aucune\nlangue, de meilleure préparation à l'étude de Ciceron et de Salluste\nque la narration si ferme et si vraie de la conjuration de\nCatilina\".[168]\n\nMiten tämän kaiken laita lieneekin, mutta tarkoituksensa Mérimée sillä\nkaikissa tapauksissa voitti. Hän näet vastaanotettiin 7 p. heinäkuuta\n1845 Ranskan akatemian jäseneksi ja saavutti täten korkeimman\nkunnianosotuksen, minkä kaunokirjailija ja tiedemies voi Ranskassa\nsaavuttaa.[169]\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMériméessä yhtyy harvinaisella tavalla tiedemies ja kaunokirjailija,\nsen osottaa koko hänen kirjallinen toimintansa. Yhtä tunnokas kuin hän\non tutkiessaan ja punnitessaan tapahtumia ja oloja tieteilijänä, yhtä\ntaitava ja selvä on hän näitä samoja asioita kaunokirjallisesti\nesittäessään. Ja kun hän matkustelee vaikkapa tieteellisiäkin\ntarkoituksia varten, on hänessä sentään aina taiteilija valveilla, niin\nettä hän uusia, jännittävämpiä oloja nähtyään heti voi ne\nromaanijuoneksi ryhmittää.\n\nSenkin vuoksi rakastaa hän siis matkustuksia, että ne antavat hänelle\nuusia aiheita, uusia aatteita kaunokirjalliseen tuotantoon. \"Voir,\nc'est avoir, dit le bohémien de Béranger. Tout voyage excite dans l'âme\nd'un artiste des émotions qui se gravent dans ses souvenirs et qui\ndeviennent la source d'inspirations fécondes. Sans doute celui qui ne\nvise qu' à rendre une nature triviale et dont l'ambition ne s'élève pas\nplus haut qu'un certain mérite d'exécution, celui-là peut rester dans\nson pays; mais quiconque se croit une mission plus élevée voudra courir\nle monde, voir et comparer\".[170]\n\nNähdä ja toisiinsa verrata eri kansoja, maita ja oloja, kas se se häntä\nihmisenä ja filosoofina miellytti, sillä siten laajentui hänen\nnäköpiirissä ja vakautui hänen katsantokantansa. Samaan suuntaan käyvät\nhänen sanansa erään toisenkin kerran, nimittäin \"tuntemattomalle\"\nkirjoittaessaan, että \"vous savez que tout ce qui rapporte à l'histoire\nde l'humanité est plein d'intérêt pour moi\".[171]\n\nOmaa filosofiiaansa, omia mietteitään ei hän kaunokirjallisissa\nteoksissaan sentään ole koskaan esittänyt, ei ainakaan millään\nsuoranaisella tavalla. Aina on hän kylmä, objektiivinen kertoja, joka\nlahjomattoman kynänsä täydellä terävyydellä tosiasiat esittää jättäen\nkaikki johtopäätökset kunkin yksityisen vedettäväksi. Tämän\nesitystapansa on hän parhaiten juuri Colombassaan toteuttanut.\n\nIlman Mériméeen Korsika-matkaa eivät ranskalaiset varmaankaan voisi\nylpeillä sellaisesta mestariteoksesta, jommoinen vastamainittu tapa- ja\nluonnekuvaus epäilemättä on. Tekisipä melkein mieli sanoa samalla, että\njollei Mérimée olisi tehnyt matkustuksiansa Espanjassa, puuttuisi\nmaailman kirjallisuudelta eräs toinenkin helmi, nimittäin \"Carmen\", tuo\nmainio kuvaus espanjalaisen mustalaistytön itsenäisyyden ja vapauden\nhalusta ja hänen intohimoisesta, itsekkäästä ja oikullisesta\nrakkaudestaan. Sillä ainoastaan se, ken itse on Espanjan oloihin\nperehtynyt, itse on seurustellut härkätaistelijain ja mustalaistyttöjen\nkanssa, voi antaa heistä sellaisen tosikuvan kuin Mérimée tässä\nkirjassaan on antanut.\n\nViimeisen matkansa Espanjaan oli hän tehnyt v. 1840 ja arvatenkin\nkypsyi hänessä sen jälkeen tuuma kuvata Carmen ja hänen lempijänsä José\nMaria.[172] Milloin se hänellä käsikirjoituksena valmistui, en tiedä,\nmutta julkisuuteen ilmestyi se lokakuussa v. 1845 Revue des deux\nMondes'sa ja herätti tämän arvoisan aikakauskirjan taajassa\nlukijakunnassa suurta ja ansaittua huomiota. Ja kun se sitten --\nluullakseni se tapahtui toukokuussa 1847 -- eri kirjana painosta\nilmestyi ja suuremman yleisön sekä arvostelun käsiin joutui, sai se\ntaaskin saman hyvän menestyksen osakseen.\n\nNiinpä kirjoittaa siitä esim. tunnettu arvostelija de Pontmartin, jonka\nuskonnolliset tunteet muuten olivat niin vastakkaisia Carmenin tekijän\nkäsitteille, seuraavalla ylistelevällä tavalla:\n\n\"Ce que je ne me lasse pas d'admirer chez M. Mérimée, c'est cet art, à\nla fois si caché et si réel, du premier coup, qui caractérise si bien\nun personnage, qu'il n'y a plus à y revenir, et que les développemens\nqui suivent paraissent la conséquence inévitable de ce premier trait.\nCarmen n'est pas encore nommée, elle est à peine entrée en scène,\nqu'elle existe déjà, et qu'on sent respirer en elle cette séduction\nbizarre, cette fascination mystérieuse, principal élément du récit. Les\npremières pages sont d'une fraîcheur délicieuse, l'ensemble est d'une\nnetteté magistrale. Pas une omission, pas une surcharge; un trait fin,\nsobre, complet, ménageant les clairs et les ombres, et graduant, avec\nune incomparable sûreté de main, la valeur relative de chaque figure et\nde chaque objet. Heureux le critique, lorsqu' après avoir distribué de\nson mieux le blâme et l'éloge, il rencontre une de ces oeuvres, comme\nCarmen, qui lui permettent d'achever la leçon par un exemple!\"[173]\n\nSamaan suuntaan käyvät muidenkin arvostelijain lausunnot. Mikä\nkehuskelee, että \"Carmen on kappale ihmissydäntä -- -- ja kuvataan siinä\nmeille espanjalainen manola, jossa yhtyy juutalainen kaksikielisyys,\nmaurilainen luonteen villiys ja andalusialainen kuvaus;\" mikä taas\nvakuuttaa, että \"Carmenin luonne on kokonaisuudessaan kuin pronssiin\nvalettu\" j.n.e.[174]\n\nMériméen muista tämän aikuisista kaunokirjallisista tuotteista\nmainittakoon kertomukset \"L'abbé Aubain\", joka ilmestyi yhdessä\nCarmenin ja Arsène Guillot'n kanssa v. 1847, ja \"Il viccolo di madama\nLucrezia\", joka tekijän oman ilmoituksen mukaan valmistui jo\nhuhtikuussa (27 p.) v. 1846, vaikka en ole saanut selville, missä ja\njos se ylipäänsä tuli julkaistuksi ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen.\nEdellinen on tapakuvaus kirjeiden muodossa ja kerrotaan siinä, kuinka\neräs köyhtynyt pariisilainen ylimysperhe joutuu syrjäiseen\nmaaseutukylään, missä pääkaupungin huvituksia ikävöivä rouva tulee vain\nhuvin vuoksi antauneeksi pieneen rakkausseikkailuun seurakunnan nuoren\npapin kanssa, jolle hän vihdoin hankkii hyvän paikan. Älykkäällä ja\ntodenmukaisella tavalla on Mérimée jälitellyt pariisilaisen rouvan ja\nnuoren papin eri ajatus- ja kirjoitustapoja, hienoa satiirillista\naistia osottaa hän näyttäessään kuinka nämä rakastavaiset kumpikin\nluulottelevat leikittelevänsä toisensa kanssa ja seuraavat kumpikin\nvain omia itsekkäitä tarkoituksiaan. Jälkimäinen taas on samantapainen,\nkaikellaisia kummitus- ja taikajuttuja sisältävä hoffmannilainen juttu\nkuin esim. Vénus d'Ille, ja annetaan kertomuksen lopussa, kaikkien\npöyristävien tarinoiden jälkeen, vallan yksinkertainen, vaikka vähän\nromanttinen selitys noille arvoituksille. Kertomus on taidolla kyhätty\nja kehitetty, mutta kuitenkin niin tehty, että sen ansio on melkein\nyksinomattain jännittäväisyydessä.\n\nTaiteen jumalattaria lepohetkinä palvellessaan ei Mérimée suinkaan\nunohtanut, mitä hän oli velkapää jo virkansakin puolesta tieteen\nalttarille uhraamaan. Paitse lyhempiä virkaraportteja y.m. sellaisia\nkirjoituksia ilmestyi häneltä v. 1845 laaja ja kallisarvoinen\nmuinaistieteellis-esteetillinen kuvateos \"Les peintures de l'église de\nSaint-Savin\", joka julkaistiin kokoelmassa \"Collection de documents\ninédits sur l'histoire de France\". Sama tietojen laajuus ja syvyys,\nsama tarkka ja asiallinen tosiasiain esitys, jonka tunnemme Mériméen\nmuista tieteellisistä teoksista, on tässäkin selvästi nähtävissä,\nvaikka kirjoitustapa niinikään pysyy vallan entisellään, yhtä\nkoristelemattomana, yhtä -- kuivahkona.\n\nSujuvampi ja lämpimämpi on hänen esitystapansa kuitenkin siinä\nperinpohjaisessa historiallisessa tutkimuksessa, jota hän useilla\nEspanjan matkoillaan oli arkistoissa valmistellut ja täydennellyt,\nnimittäin teoksessa \"Histoire de don Pèdre I, roi de Castille\" (in 8:o,\nCharpentier), joka painettiin v. 1848.\n\nKirja, joka on omistettu Mériméen vanhalle ystävättärelle Montijon\nkreivinnalle, saavutti asiantuntijain puolelta ylipäänsä suurta\ntunnustusta, vaikka jotkut, yleisön kannalta, mielivät moitiskelemaan\nsitä. Loménie torjuu taitavasti tämän moitteen ainakin mikäli se koskee\nDon Pèdroa. \"La critique à reproché à Mérimée d'être un historien\nfroid: il ne l'est pas toujours dans Don Pèdre, par fois même on le\nvoit s'élever jusqu'au ton de la poésie\".[175] Esimerkkinä siitä\nmainitsee hän sitten sen kohdan, missä tekijä kuvaa lähestyvän du\nGuesclin'in sotajoukon vaikutusta Kastiilian ja Aragoonian riiteleviin\npikku ruhtinoihin.[176] Historia don Pedrosta, Kastiilian kuninkaasta\non hänen mielestään hauskin kaikista Mériméen historiallisista\nteoksista, sillä me tapaamme siinä tarkan tutkimuksen Espanjan\nyhteiskunnallisesta ja valtiollisesta tilasta aikoina, jolloin\nrappeutuneen läänityslaitoksen anarkkiia rasitti kansoja Pyreneeain\nmolemmilla puolin, tapaamme omantunnon mukaisen kertomuksen sotaisista\ntapahtumista ja diplomaattisista keskusteluista sekä useimmiten sangen\nvilkasvärisen kuvan tämän yhteiskunnan omituisista tavoista, joka ehkä\noli alkuperäisempi kuin roomalainen.\n\nTehtiinpä sentään asiallisiakin muistutuksia don Pedroa vastaan, siitä\nolkoon osotuksena seuraava ote Charles Lenormant'in arvostelusta:\n\"Parti d'un paradoxe de réhabilitation, M. Mérimée, malgré la sévérité\nconsciencieuse de ses recherches, ne pouvait arriver à une conclusion\nirréprochable. D'ailleurs il prenait l'Espagne à un temps de crise qui\nne devait montrer le moyen âge que sous son aspect le plus défavorable\net il lui manquait, pour dominer son sujet et en faire valoire les\nparties intéressantes cette connaissance intime et domestique de\nl'histoire de l'église, sans la quelle les annales de l'Europe moderne\nne présentent qu'une succession de troubles, presque toujours\nmisérables dans leurs causes et bornés dans leurs conséquences.\nNéanmoins l'histoire de don Pèdre I:er révélait, chez l'écrivain, cette\nconnaissance des lieux et de la langue sans laquelle il ne sera plus\nguère permit d'écrire l'histoire\".[177]\n\nAlkuperäiset omituiset olot ja voimakkaat luonteet ovat Mériméetä\naina huvittaneet. Se taipumus näkyy selvästi varsinkin hänen\nkaunokirjallisessa tuotannossaan ja tieteellistenkin tutkimustensa\nesineet valitsee hän mieluummin sellaisista kansoista ja sellaisilta\najoilta, jotka voivat tuommoisia oloja ja luonteita kuvattavaksi\ntarjota. Colomba ja Carmen, Caesar ja Don Pedro todistavat parhaiten,\nminkälaiset aineet häntä parhaiten miellyttivät. Ja kun sen lisäksi\nmuistamme hänen lauseensa, että kaikki ihmiskunnan historiaa koskevat\nasiat huvittavat häntä, niin ei ole ihmettelemistä, että hänen\nhuomionsa ennen pitkää kääntyi Euroopan itäisimpään suurvaltaan, jonka\nalkuperäiset olot ja omituiset tavat vasta näinä aikoina Turgenjevin,\nGogolin ja Pushkinin kuvausten kautta alkoivat länsikansojen huomiota\nherättää.\n\nMilloin Mérimée oikeastaan alkoi tutkia venäjänkieltä, en varmasti\ntiedä sanoa, mutta jo heinäkuussa 1849 näemme hänen Revue des deux\nMondes'ssa julkaisevan käännöksen Pushkinin novellista \"Pikovaja dama\"\nnimellä _La dame de pique_.[178] Toimitus liitti siihen omasta\npuolestaan alkulauseen, jossa valitetaan, että Venäjän suuret\nkirjailijat ovat Ranskassa niin tuntemattomia ja annetaan kääntäjälle\nmitä kaunein tunnustus hänen kirjallisista ansioistaan ja venäjänkielen\ntaidosta. Tätä paitse käänsi Mérimée näinä aikoina Pushkinilta vielä\npari muuta kuvausta (Les Bohémiens ja Le hussard), jotka v. 1852\nilmestyivät samassa nidoksessa Carmenin kanssa.\n\nMyöskin arvosteluilla koetti hän Venäjän kirjallisuutta kansalaisilleen\ntutuksi tehdä. Yllämainitun revue'n marraskuun numerossa v. 1857\nlöydämme häneltä pitemmän kirjoituksen \"La littérature en Russie\",\njossa hän \"Kuolleiden sielujen\", \"Reviisorin\" ja erään novellikokoelman\nperustuksella arvostelee Gogolin kirjailijaluonnetta ja merkitystä\nkirjallishistoriassa. Gogol on hänestä asetettava englantilaisten\nhumoristien rinnalle, sillä hänenkin erikoisominaisuutensa on\nsamanlaatuinen iva. Puutteina huomauttaa hän Gogolissa sommittelun\nhajanaisuutta ja varsinkin kuvausten epätodennäköisyyttä, jota vastoin\nhänen avuinaan mainitaan pikku seikkoihin ulottuva havaintokyky, tarkka\nsilmä kaikelle naurettavalle ja tarpeellinen rohkeus tehtyjen\nhavaintojen esittämisessä.[179]\n\n\"Je suis de ceux qui goûtent fort les bandits, non que j'aime à les\nrencontrer sur mon chemin; mais malgré moi, l'énergie de ces hommes en\nlutte contre la société tout entière m'arrache une admiration dont j'ai\nhonte\"[180] kirjoittaa Mérimée m.m. tässä arvostelussaan perustellen\nitse sitä taipumusta, josta äskettäin juuri huomautin. Venäjänkin\nhistoriaa tutkiessa huvittivat häntä enin juuri tuollaiset yhteiskuntaa\nvastaan sotivat henkilöt, jotka luonteensa lujuudella, uhkarohkeudella\nja tarmolla koko valtakunnan mullistivat. N.k. väärät Demetriukset\ntulivat siis luonnollisesti ensi sijassa hänen ihailunsa esineiksi ja\nnäiden elämänvaiheita hän nyt syventyikin oikein perinpohjin tutkimaan.\nAlulla vuotta 1852 ilmestyi sitten näiden tutkimusten tuloksena teos\nnimeltä _Les faux Démétrius_, jossa tekijä tavallisella tarkkuudellaan\npunnitsee eri historioitsijain mielipiteitä ja tahtoo myönnettäväksi,\nettä tämä rohkea vallananastaja -- eräs Ukrainin kosakki -- oli aikansa\nja kansansa synnyttämä ilmiö taikka, kuten Sainte-Beuve sanoo: se oli\nvapauttajaansa etsivän kansallishengen personoituminen. Verraten\nMériméetä roomalaiseen historioitsijaan Lucianukseen arvostelee hän\nmuuten ystävätään seuraavalla tavalla: \"La manière, dont M. Mérimée\nécrit l'histoire est saine, simple, pleine de concision et de fermeté;\nil y porte un esprit et un tour qui n'est qu' à lui entre les\nhistoriens modernes, et que je n'ai soin de définir, d'autant plus que\ncette forme n'a pas encore acquis tout son développement. De nos jours\non a fort abusé des idées et des considérations générales; -- -- -- M.\nMérimée qui n'aime que ce qui est sûr s'en abstient strictement\".[181]\n\nCharles Lenormant kiittää teosta niinikään, mutta tekee sitä vastaan\nsentään seuraavan muistutuksen:\n\n\"Il y a peut-être dans Les faux Démétrius vingt lignes regrettables, en\nce qu'elles montrent chez M. Mérimée un préjugé qui éloigne de la\nvérité catholique; mais ces lignes sont la garantie du jugement\nimpartial que l'historien a dû porter de la conduite des catholiques en\ngénéral, et des jésuites en particulier, dans l'entreprise qui remit un\nmoment la Russie aux mains d'un imposteur éclairé entre le règne de\ndeux assassins\".[182] -- Täydentääkseni selontekoani silloisten\narvostelijain mielipiteistä, liitän tähän vielä otteita Journal des\nDébats'nkin arvostelusta: \"M. Mérimée, il ne s'amuse pas aux\ndivagations; il n'abuse pas de la philosophie dans l'histoire, pas plus\nqu'il n'exagère la sentimentalité dans le roman. Quand on croit qu'il\nimagine, il raconte ce qu'il a observé; quand on croit qu'il écrit\nl'histoire, il met simplement dans un certain ordre des matériaux\nexcellents, qu'il a bien choisis. Il juge peu, il ne disserte pas du\ntout, il se passionne encore moins. -- -- -- Plus conteur que\nphilosophe, et plus vrai que passionné, c'est sa manière\".[183]\n\nJo monta kertaa ennen oli Mérimée ihmeteltävällä tavalla osottanut\nosaavansa käsitellä samoja historiallisia aiheita yhtä hyvin\ntieteellisellä tarkkuudella kuin kaunokirjailijan mielikuvituksella.\nTästä kyvystään antoi hän taaskin pätevän todistuksen julkaistessaan\nv. 1852 Revue des deux Mondes'ssa vastamainitusta historiallisesta\nteoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä\n_Les débuts d'un aventurier_, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla\noli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia\nlähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä\nantauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten\nhoukutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet\nmuuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä\nmyöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi\ntutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen\nkirjoituksensa _Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans_\nsekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja\nperinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä _Les cosaques d'autrefois_, jonka\neräs arvostelija kehui olevan \"dix mille plus poétique que le Corsaire\nde lord Byron\".[185]\n\nVenäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden\nkopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka\nansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät\nkiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun\ntarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis\nAntoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että\nMérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita.\nSuomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori\ntiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut\nvaltioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei\nsentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo\nlopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles\nlettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä\npyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu\n\"tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja\nPietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta\". Akatemia\nasetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère,\nMohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että\nsuostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden\nhistoriallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in\naikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:\n\n\"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les\nantiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait\nprofiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés\nou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la\nFinlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants\nde la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent\nimparfaitement connues en France\".[187] Leduc saikin valtiolta\nmatkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin\nenimmiten täällä Suomessa.\n\nValtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon\ntuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa\ntuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti\nesittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri\ntaas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen\nlausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka\nakatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud,\nStanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka\nsamalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin\ntodistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä\npeittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden\npuutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu\netupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.\n\n\"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction\npublique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement\noccupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M.\nLéouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les\nFinnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M.\nLéouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question\nni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer\nqu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs\nsystèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des\ndocuments inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail.\nM. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux\nde poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et\ndont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans\ndoute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les\nrecherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire\ndans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de\nsa mission\".[188]\n\nTästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi\nLéouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala\nranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti\nkiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja\nkansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on\njulkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).\n\nYhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee\nmyöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä.\nKuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä\nollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä\narvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku\nkappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen\ntirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa\npainoksessa olleen näytelmän \"Le carrosse du Saint Sacrement\".\n\nMérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti\nBrohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen\ntärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin,\nMérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi\nnäytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle -- täydellisen fiaskon!\nTurhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut\nteaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli\nsisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä\nesitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen\nkanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli\nnäet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi\nyleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche\nsuosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja\nyleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin\nnimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n\nuudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa\nromanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n \"Le chandelier\" ja luuli\ntekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen\nnäytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères\npäättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se\nmyöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti\nvihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée\n\"tuntemattoman\" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan,\nkun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen\nnäytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan\njälkeen \"hyvää päivää\" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään\nolisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä\nei.[189]\n\nSanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä\nmoitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua\nahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen\nmenestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää\nkappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:\n\n\"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à\nl'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une\ncomédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le\nmoins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux\nl'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous\nvoyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une\nespèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux.\"[190]\n\nSamaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:\n\n\"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la\ndernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne.\nCette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime\navec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme.\nLe public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a\nété touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la\nseconde représentation, le succès a été tout à fait brillant\".[191]\n\nPäinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija\n(nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin.\nMolemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei\nnäyteltäväksi. \"Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans\ndoute un charmant carrosse\", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18\np. maaliskuuta, \"sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que\nvient faire ici cette citadine? -- -- Ce qui va au livre ne va pas au\nthéâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux\npour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte\".[192]\n\nJules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika\ntavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn \"comme un de ces glorieux\nchefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de\ntoucher, même de loin\". Tämä kappale se muka oli \"liitonarkki\nentisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä\". Nähtiinpä muka\naikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin\nmatkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta\nkuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja\nnyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun\npiispa Péricholelle käsivartensa tarjosi \"vous eussiez vu les hommes et\nles femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au\nthéâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés\nqui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque\npoète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez\ncette comédie c'est votre droit, -- le livre imprimé a des droits que\nn'a pas la comédie parlée. -- Et ce qui est sûr c'est que cette\nsaynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de\ndeuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque,\net qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au\nmalice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là\".[193] -- Kuten\nkaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja\noli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.\n\nMonta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista,\nhuonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin\nhäntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli\nvaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.\n\nYksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema,\njoka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt\näitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina\nmäärättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli\nhän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut\nluottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa\ntulla toimeenkaan ilman äidin apua. \"Tuntemattoman\" kirjeessä, joka on\nkirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta\nmerkillisen lyhyesti: \"Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a\npas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui\nétait ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez\ntémoigné\".[194]\n\nPian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli\nmenettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät\nkirjeensä. \"J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je\ncrois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au\ncollège\", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle\nvalittaa hän: \"Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai\nperdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque\njour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de\nfaire\". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin\nmuistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä\nEmil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. \"Je reçois un\nbillet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de\nplus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore\nsans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation.\nTravaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je\nvous serre le main et vous plains de toute mon âme.\"\n\nKaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin\nhänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä\nuskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän\nkerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos\noli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli\nvakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä\ntahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua\npuolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja\npolkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.\n\nNiin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti\npuhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä\nystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys\nmyöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850\nsen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä\nistumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]\n\nKoska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman\nhuomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus\nMériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin\nkäsitellä.\n\nAlkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan\nkirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan\nfrangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848,\nmutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio\noli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä\n(P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen\nsyyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot\npuhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita\nteoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä\nkukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut\noikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä\nitseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan\naiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas \"École des\nchartes\" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja\nkolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin\nantanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin.\nHänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin\nkun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta\nasiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain\nperättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli\npuolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään\n\"tuntemattomalle\". \"Le fond de question, c'est qu'à force de voir des\npièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration\nla plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande\ntartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites\ninfamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à\ngagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par\nl'injustice qu'on devient bête\".[196]\n\nKuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi\ntutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta\n31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan\npäätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen\nkirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja\nBeaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa,\nettä Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École\ndes chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta\ntässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa\nkyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty\nkadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään\nsamaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet\nnimistä ja vuosiluvuista. \"Luulisipa melkein -- sanoo hän m.m. --\nsyytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin\nromaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja\nkoska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella\nLibriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja\nenkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan\nmielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä\".[197]\n\nAinoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä\nsaapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli\ntuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän\nsiihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten\nväärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi\nhänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia\ntutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin\njulistivat kreivin -- syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri\nmieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.\n\nKuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen\nainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa\noli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen\nkirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin\nsyyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet\nvastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut\nesiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti\ntehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen\nkynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen\nhaasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja\nsiitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra\nBuloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän\nselittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta\nloukata. \"On a cru voir dans mon article des attaques, contre la\njustice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais\nété mon intention\". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin\nvastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä\nseurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön\nhuomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan\nhakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän\nkuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, \"qu'on l'a cru coupable avant\nde l'avoir entendu\".\n\nTämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit\nMériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi\nsuinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote \"tuntemattomalle\"\nosotetusta kirjeestä: \"Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et\nl'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très\n_fidgetty_ c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant\nla fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme\nles piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut\nsonger à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne\net leur esprit\".[198]\n\nNämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä\npainattamaani lausetta: \"telle n'a jamais été mon intention\" ole\notettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko\nollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta\npuolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä,\ntuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852)\n1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n\nulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin\nsyyllisten kesken.[199]\n\nSillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä\npyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui\noikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli\nuskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa,\nastui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet\nKorsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin\nsen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi\nrangaistavan: hän tarjousi tekemään _vendetta'a_ (verikostoa) oikeuden\npuheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka\nmielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä\nystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: \"Cela m'a jeté dans une grande\nconfusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la\nRépublique en appelle _à minimâ_\".\n\nHän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla\ntavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. \"Minun\nkostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa\npuhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta\nalkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa\ntuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta\nitserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan,\njonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä\nsattuikin olemaan hra M----, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin\nolisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä\nnäyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian\nmyöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen\nsohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta\nsanaakaan'.\"[200]\n\nKirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka\neräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin\nvankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä\nHenri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja\neduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi\nvankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.\n\nMikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen.\nPääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen\nvalmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he\nruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen,\nkuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin\nlyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään\nhenkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään\nleikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava\nkatkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.\n\nTähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla\ntavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei\nhänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa,\nvaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen\noleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä.\nOlipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä\ntoisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka\nvuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203]\nTämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20\nvuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten\nvälillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle\nsäilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: _Lettres à M.\nPanizzi_, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia\nkuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.\n\nOlen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien\nsuuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja\nMériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon.\nSiirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein\nluonnostelemaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHeinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana\nalkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten\nhistoriasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi\nvaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan\nja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän\nitse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi\nkäsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja\ntuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan\nkiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se\nenensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta\nvihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti\nlevisi köyhälistön keskuudessa.\n\nHuomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien\nkautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja\nBugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta\nvihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti\nhallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi\nGuizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena\nsyynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden\njohdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845\npalasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen\netunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä\nvastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului\nääniä \"à bas le Guizot!\" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa\nvaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas\nilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä\nvainusivat.\n\nNäitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in\npersoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan\nvaltiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili\nmainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi\nkehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista,\netteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin\nkauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille\nvallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet\nkreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia\nvuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys\nmaaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia\nanarkismin enteitä.[204]\n\nSeuraavan vuoden alussa -- tammikuussa -- kirjoittaa Mérimée, että koko\nkaupunki on surullinen ja että \"Pariisi samoin kuin koko Ranska\nvaistomaisesti pelkää vallankumousta; -- -- te voitte arvata, mistä\npäin myrsky on tuleva\", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo\nsuoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja\nkuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja\nnuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän\nodotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile,\nettä kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät\nhyväkseen tilaisuuden otollisuutta. \"Helmikuussa on ennen jo tapahtunut\nneljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?\"\nsanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan\nleikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.\n\nJa syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen\ntyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei\nauttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén\npääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä\ntotellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati\ntäydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p.\nhelmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin\noli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n\nvuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja\nväliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset\ntoistaiseksi käteensä.\n\nSamana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli\nsilloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu\nkansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia\nvalloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän\njo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään\nvallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo\nryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa\nosottaa eräs kirje \"tuntemattomallekin\", jolle hän erityisistä syistä\nkirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua\nasiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja\nylläpitävät järjestystä. \"If it continues, I shall turn a staunch\nrepublican\" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]\n\nViikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki \"kävi niin helposti,\nettä ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että\nalhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun\nhallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta,\njoka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki\nturvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus\". Muuten\non hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä\nollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista.\n\"A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite.\"[207]\nViisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen\nlyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta.\nSiinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren\nuljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain\nsatojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään\nmitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa \"maintenant tout est\naccompli\". \"Tuntemattomalle\" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa,\nettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita;\nsiihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä\nollaan liian velttoja ja pelkureita muka. \"Jos todellakin kansallissota\nalkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen\ntyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la\ncapitale)\". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi \"tässä pelkurein\nmaassa\".\n\nTällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla\nkoettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin\nettä tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää\nperiaatetta _omnia pro populo, nihil per populum_ ei myöskään enää\nnoudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta.\nSosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi\nliittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin\nviikkolehteä, jonka tarkoituksena oli \"työskennellä erehdysten\nvälttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi,\nyleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi\nja puolueiden yhdistämiseksi\". Lehti, jonka nimeksi tuli \"Le Messaqer\nde la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et\npour l'amélioration du sort des populations laborieuses\", sai\ntoimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja\nBalzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J.\nJanin.[208]\n\nOmasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée\nmuuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo\nkirjoittaa Montijon kreivinnalle: \"Näin suuren tapauksen aikana tuskin\nmuistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni,\nmiten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani\".\nMaaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä\nmitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän\nnäet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna\nnäkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän\nmyöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä\ntarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin\npitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen\ntulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta,\nsanoo hän, \"j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir\".[209] Vielä\nkuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan.\n\"Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa\nkaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten\nminä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain\nkeksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä -- Intiaan\nlaivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan\nanturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on\nseikka sama.\"[210]\n\nVäliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä\nerimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa\ntoteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo\nMérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset\ntaas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden\n1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka\noikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten\ntosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan\ntäydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun\nnäet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka\nhuomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut\nolla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden\nnojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä\nkirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: \"Kaikkialla etsitään jotain nimeä\netunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän\nyksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä\nmies?\" kysyy hän lopuksi.\n\nMaaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä\ntiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä\nkalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset\nolivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin\nja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja\npelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään,\nniin että \"tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du\ncaractère français\", lausuu hän ankarana tuomionsa.\n\nVäliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan\neduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella\nmelulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi\nedustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä.\nMiehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa\ntricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin\nnäytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta\ntoukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen\nyrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana\nhajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. \"Minun\npataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta\nansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten\nkengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan\nkatupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä\nmullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin\nhauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä\".\n\"Tuntemattomalle\" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että\nkaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. \"Olen\nsaanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti\nhuvittaneet\", lisää hän lopuksi. -- -- \"Muuten on tilamme vallan\nsamanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella,\nettä vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä\nsentään ole Napoleonia\", kirjoittaa hän espanjalaiselle\nystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut\nnykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen,\njonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle\nhallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun\neduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan\nohjaksiin käsiksi.\n\nMuitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian\nesimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden \"40:n\nkuolemattoman\", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut\njulkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään\nluullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä\nmuistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta\nsitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta\nkumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi.\nAugustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii\nhäntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä\nenempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan\nilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko\nhänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa\nilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin\nAmpère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti\nakateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin\nseuraavissa lauseissa: \"Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne,\nvous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué\nen même temps les exagérations et les témérités de leur école\", sekä\n\"on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son\nsoleil\", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen\nvertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka \"avec la\npatience et la sagacité d'antiquaire\" tarkoittivat saada selville\n\"toutes les sources du beau\". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu\nhänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle\ntasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut\nRanskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen\nEuroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja\nosottaa siinä nuo kaksi sanaa: \"Ordre et liberté\".[213]\n\nTämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme,\nettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai\najatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa\ntapauksissa oli ainoa pelastus -- Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria\n-- ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä\n\"a staunch republican\".[214]\n\nHistoriasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta\nkaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen\nmyötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys\npäivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä.\nTällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen\nsuojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali\nCavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase\nkädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena.\n\"Tuntemattomalle\" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m.\nseuraavaa: \"Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan\njälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään\nnähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen\nsitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En\ntiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä\nraakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. -- -- Olemme\nsangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen\". Sitten\nkertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja\nkysyy: \"ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että\nhuilaamme suoraan h----ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle\ntaistelemaan\" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä\nkirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle\npitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin\nnähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä\npöyristyttää. \"Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia\nsankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee\nloihtia. -- -- Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja\nraakuuden vuorottaisia purkauksia\". Hänen mielestään ovat \"nuo kirotut\nsanomalehdet\" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on\nperiaatteena hänen teoksessaan. \"Chronique du règne de Charles IX\"\nvilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:\n\n\"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan\npäivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta\nsanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan\".[216]\n\nOllessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän\nsieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui\nkoko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää,\njota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai\ntyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan\nkylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli\nmukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin\nvelvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui,\nettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä\nv. 1847 puuhasi hän tarkastusmatkaa Algeriaan, missä ranskalaiset\nsotamiehet armotta turmelivat vanhoja roomalaisten ja araapialaisten\nmuistomerkkejä. Matkasta, jonka piti tapahtua vielä samana vuonna\nyhdessä kreivi de Laborden[218] kanssa, ei kuitenkaan erityisistä\nsyistä tullut silloin mitään. Se lykättiin seuraavaan vuoteen, jolloin\ntaas valtiolliset tapahtumat tekivät sen tyhjäksi.\n\nMérimée oli oikeassa ennustaessaan \"tuntemattomalle\" heinäkuun alussa,\nettä \"Paris sera tranquille pour un assez longtemps\". Hän näkyy\npäättäneen tyytyä kohtaloonsa, varsinkin kun hän itsekin sai pitää\npaikkansa.[219] Ei se hänestä mieluinen luultavasti ollut, mutta mielet\nolivat väsyneitä myrskyn jälkeen ja halusivat rauhaa. \"Que voulez-vous!\nc'est le régime actuel et il faut s'y habituer\" sanoo hän taaskin\nfatalistiseen tapaansa. Viikkoa myöhemmin vakuuttaa hän niinikään\nsamaiselle ystävättärelleen viettävänsä \"niin rauhallisia päiviä kuin\nvain voi ajatella tai paremminkin toivoa -- tasavallan aikana\".[220]\nKuuluisa muistopäivä, 14:s päivä heinäkuuta, meni myöskin kaikessa\nrauhassa ja hänen mielestään rauhan takeet yhä kasvavat, huolimatta\nmuutamain pahanilkisten ennustuksista. Elokuun 5:nä päivänä tapahtui\ntosin muutaman pommin räjähdys Thiers'in akkunan alla, mutta ketään ei\nse vahingoittanut. Kaikissa tapauksissa se ilmaisi, ettei kaikki vielä\nollut niinkuin haluttiin ja ajan ilmiö oli tavallaan sekin, että\nkaduilla jo silloin tällöin kuultiin huutoja \"vive le roi!\" Omasta\npuolestaan ei Mérimée usko uutta kapinaa mahdolliseksi. Tasavalta on\nhänestä kuitenkin \"un peu plus poltronne que la monarchie\" ja ylipäänsä\non asiain tila sangen sekava. \"Elle ressemble comme deux gouttes d'eau\nà celle de Rome pendant la conjuration de Catilina. Seulement, il n'y a\npas de Cicéron\".[221] kirjoittaa hän 20 p. elokuuta arvellen muuten,\nettei siitä hyvä seuraa. Hän näkee kaikki harmaassa valaistuksessa,\nmutta \"c'est la couleur la plus gaie que comporte la République\".\n\nMies, jota Mérimée toivoi epäjärjestyksen ja sekavien olojen\nselvittäjäksi ja, sanokaamme se suoraan, monarkkiian palauttajaksi, ei\nollut kovinkaan kaukana. Jännityksellä seurasi hän olojen kehitystä\nRanskassa ja hänen hyvät ystävänsä pitivät kyllä huolen siitä, että\nhänellä aina oli luotettavimmat ja vereksimmät tiedot kansan\nmielipiteistä. Hän odotti van otollista hetkeä ja sepä ei kauan enää\nviivytellytkään. Tällä kertaa ei Mérimée kuitenkaan näytä olleen yhtä\nselvänäköinen kuin tavallisesti. Siinä pienessä orleanistisessa\npiirissä, jossa hän enimmäkseen seurusteli, oli hän aina kuullut muiden\nnauravan ja itsekin nauranut Strassburgin ja Boulognen onnettomalle\nvehkeilijälle. Vielä 16 p. lokakuuta, jolloin Louis Napoleon jo oli\nistunut kuukauden päivät kansan kutsumana edusmiehenä Ranskan\neduskunnassa ja jolloin häntä usealta taholta jo ehdotettiin\nedustajakamarin presidentiksi, kirjoittaa Mérimée ystävälleen\nStapferille, että ainakin Elsassissa ollaan levollisia eikä huolita\nLouis Napoleonista.[222] Kun presidentin vaali sitten 10 p. joulukuuta\ntapahtui ja Ranskan kansa Cavaignacin, Ledru-Rollin'in y.m. suureksi\nhämmästykseksi kutsui eduskuntansa etunenään tuon samaisen vehkeilijän,\non Mérimée kuin puusta pudonnut. Kaikki ovat kummissaan, mutta valittu\nitse \"est le seul que son élection n'ait pas surpris\" kirjoittaa hän.\nIhmiset ovat sangen uteliaita näkemään, miten hän aikoo uudessa\nasemassaan menetellä ja Mérimée lausuu jonkunlaisella mielihyvällä,\nettä uusi presidentti \"hämmästyttää kaikkia, jotka häntä lähestyvät,\nsellaisella itsetietoisuuden katsannolla, joka on erikoista laillisille\nhallitsijoille.\"[223] Ja ikäänkuin hänen silmänsä nyt olisivat\navautuneet ja hän jo olisi aavistanut presidentin aikeet lausuu hän\neduskunnasta ankaria sanoja arvellen, että \"je ne crois pas qu'il\nfaille en venir à un coup d'État pour en délivrer le pays.\"\n\n\"Coup d'État\" se kuitenkin seurasi, vaikka kamppailua eduskunnan ja\nLouis Napoleonin välillä kestikin kokonaista kaksi vuotta. Muuten\npuuttuu meiltä täydellisempiä tietoja siitä, mitä hän Louis Napoleonin\npresidenttinä olosta ja yhä karttuvasta vallasta oikeastaan ajatteli,\nkaikki hänen kirjeenvaihtonsa ovat näet tältä ajalta aivan\nvaillinaisia. Hän näyttää asettuneen vallan odottavalle kannalle,\nvaikka edellisestä jo tunnemme, etteivät hänen tunteensa juuri olleet\neduskunnan puolella. Ainoat tiedot mitä meillä on hänen valtiollisista\nmielipiteistään vuodesta 1849 aina joulukuun 21 päivään 1851, löytyvät\neräässä hänen yksityisessä kirjeessään akateemikko Auguste Le\nPrévost'lle, missä hän m.m. lakoonisesti lausuu: -- -- \"Rien de nouveau\nde ce pays-ci. On y devient plus bête de jour en jour. La politique est\ntoujours déplorable\",[224] sekä parissa kirjeessä kreivinna Montijolle,\njolle hän elokuussa 1850 kirjoittaa jotenkin halveksien Louis\nNapoleonista, \"meidän presidenttiraukastamme\", joka maaseudulla on\ntyytymättömyydellä vastaanotettu ja joka erottamalla virastaan kenraali\nChangarnier'n on \"vasemmalla kädellään leikannut oikean poikki\", niin\nettä Ranskan valtakunta menee hänen mielestään taas \"à tous les\ndiables\". Seuraavan vuoden huhtikuussa on kaikki hänestä niinikään yhtä\nikävää ja rauhallista eivätkä Pariisia varmaankaan tuntisi samaksi\nkaupungiksi ne, jotka sen neljä vuotta sitten näkivät. \"Tämmöinen\nvilkas vaihtelevaisuus asiain menossa muistuttaa oopperaa\", kirjoittaa\nhän ystävättärelleen Espanjassa.\n\nSyynä siihen, ettei politiikka häntä näinä aikoina suuresti huvittanut,\noli varmaankin sen pikkumaisuus. Lienee siihen sentään vaikuttanut\nsekin seikka, että hänellä näihin aikoihin oli paljo yksityisiä asioita\najateltavana: Librin juttu, tieteelliset työt, virkamatkat ympäri maata\nja lukemattomat komiteat. Sen lisäksi, mitä edellisessä luvussa olemme\nhänen toimistaan ja puuhistaan kertoneet, annamme vielä muutamia\nyksityistietoja.\n\nNiinpä pistäysi hän syksyllä 1848 Englannissa käyden m.m.\nmaanpakolaisen Louis Philippen luona -- arvattavasti toimituksissa --\nja tullen samalla matkalla lordi Broughamin kautta esitetyksi\nkuningatar Victorialle. Seuraavana vuonna istui hän komiteassa, jonka\ntehtävänä oli antaa lausunto Louvren museon uudestaan järjestämisestä\nja kesällä v. 1850 tapaamme hänet taas 3 viikkoa kestävällä\nhuvimatkalla Lontoon maailmannäyttelyssä, englantilaisten ystävien\nluona vierailemassa ja englantilaisia oloja arvostelemassa.[225] Muuten\noli hän näinä aikoina jäsen yhteensä -- kahdeksassa eri komiteassa,\nkuten hän itse ilmoittaa.[226]\n\nKuinka ahkerasti hän näinä vuosina opiskeli venäjää, josta hän\nleikillisesti sanoo, että \"peut-être cela me servira-t-il un jour à\nparler aux Cosaques dans les Tuileries\",[227] sen olemme jo nähneet\nylempänä. Mutta samalla kuin hän käänteli Pushkinin mainioita\nnovelleja, arvosteli asiantuntevaisuudella Gogolia, kirjoitti sangen\nhauskan tutkimuksen espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta (à propos\nHistory of spanish Literature by George Ticknor I-III) ja julkaisi\njoukottain historiallisia ja muinaistieteellisiä esseitä\naikakauskirjoissa ja sanomalehdissä,[228] valmistui häneltä myöskin\nkaksi merkillisempää teosta, jotka kumpikin sietävät tulla lukijalle\nlyhyesti esitetyksi.\n\nHeinäkuun 1 p:nä v. 1850 ilmestyi näet Revue des deux Mondes'ssä\n6-näytöksinen huvinäytelmä \"Les deux Héritages ou Don Quichotte,\nmoralité à plusieurs personnages\", jota kirjallisuushistorioitsijat\ntuskin mainitsevatkaan, vaan joka sentään monessa suhteessa on sangen\nkuvaava Mériméen luonteelle samoin kuin hänen mielipiteilleen\ntasavallan aikuisesta, rappeutuneesta ylimystöstä. Mitään suurempaa\nhuomiota ei tämä lukunäytelmä -- sillä yhtä vähän kuin Clara Gazulin\npikkunäytelmät on tämäkin esitettäväksi aiottu -- ilmestyessään\nherättänyt. Näyttää vähän siltä kuin hän, tappiostansa Théâtre\nfrançais'n näyttämöllä huolimatta, olisi tahallaan tämän tavallisista\nteaatterisäännöistä poikkeavan kappaleensa julkaissut ikäänkuin\nosottaakseen, ettei hän näyttämöä varten kirjoitakaan. Mutta hänen Don\nQuichottestansa voisi sanoa jotenkin samaa kuin hän itse sanoo\nCervantes'in kuuluisasta ritariromaanista: \"Son Don Quichotte prouve\nqu'il connaissait les hommes et qu'il savait faire parler chacun de ses\npersonnages suivant son caractère.\"[229]\n\nSiinä esitetään meille nuori pariisilainen ylimys, joka palvelee\nsisäasiain ministeristössä ja koettaa rikkaita maalaisia\nmielittelemällä päästä kansan edusmieheksi sekä tavoittelemalla rikasta\nperijätärtä mahtavaan asemaan. Näitä tarkoituksiaan varten käyttää hän\nkaikellaisia keinoja ja uhraa niille rakkauden, kunniantunnon, y.m.\njalommat tunteet. Tälle nykyaikaiselle Sancho Panzalle vastakohdaksi\nasettaa tekijä Don Quichotteksi hänen rehellisen enonsa, joka pitemmän\najan Algeriassa palveltuaan palaa Pariisiin, missä hän katkeruudella\nhuomaa kaikki entiset ritarilliset tavat, kunniantunnon, jopa\nrakkaudenkin vallan turmeltuneen. Nuoretkin ovat käyneet rahanahnaiksi,\nheille ei ole mikään pyhää, mukavuutensa vuoksi rakastelevat he\nmieluummin grisettejä kuin ylhäisiä naisia (\"parce qu'on ne perd pas de\ntemps avec elles comme avec les femmes du monde. Économie de temps,\nvoyez-vous!\"); ivallisen mielipiteensä eduskuntaan pyrkijöistä, jotka\nvalitsijoita mielittelemällä pyrkivät valtaan, panee Mérimée Sancho\nPanzansa (Louis de Saquevillen) suuhun: \"Est-ce que les électeurs n'ont\npas été faits pour qu'on se moque d'eux! Défaites-vous donc de votre\npuritanisme. Nous vivons sous un régime constitutionnel, et nous savons\nremédier aux lois bêtes par d'innocents subterfuges. -- -- Autre temps,\nautres moeurs!\"[230]\n\nSyksymmällä samana vuonna julkaisi Mérimée kuuluisan kirjasensa v. 1842\nkuolleesta ystävävainajastaan Henri Beylestä. Tämä kirjallinen\nkuriositeetti, jota painettiin ainoastaan 25 kappaletta, ilmestyi\nnimellä: \"H. B. -- Offert par les éditeurs à M...\"[231] ja on se\nomituinen m.m. siitä, ettei siinä mainita puheina olevain henkilöiden\nnimiäkään. Tourneux on kertonut tämän suurta huomiota ja melua\nherättäneen broshyyrin vaiheet perin tarkasti ja omituiset ne näkyvät\nolleenkin.[232] Tekijänsä tietämättä otettiin siitä moneen kertaan\npieniä painoksia, jotka sitten kiertelivät kädestä käteen hämmästyttäen\nihmisiä kaikellaisilla rohkeilla jutuilla ja arvosteluilla Beylestä,\nNapoleonista ja hänen upseereistaan, pyhästä Johanneksesta, jopa itse\nJeesuksesta ja Jumalastakin. Mérimée sanoo siitä itse eräässä\nkirjeessä, että se \"on kerrassaan käsittämätön sille, joka ei tuntenut\nperin pohjin Beyleä\", ja että hän on jaellut sitä 16 kpl Beylen\nystäville sekä polttanut loput.[233] Kaikissa tapauksissa tuli tämä\nkirjanen ennen pitkää julkisen arvostelun alaiseksi ja sai se silloin\nankaria sanoja Le Correspondant'in uskonnolliselta arvostelijalta\nArmand de Pontmartin'iltä, kirjailija Maxime du Camp'ilta[234] ja\nvarsinkin sanomalehtimies Eugène Pelletan'ilta, joka eräässä kiivaassa\nkirjoituksessa huomautti, että tekijä on tehnyt itsensä syypääksi\nsiveellisyysrikokseen, joka on \"prévu par le Code pénal et puni des\ntravaux forcés à perpétuité\".[235]\n\nTämä \"débauche d'athéisme\", (Pontmartin) on kyllä otettu siihen\nkokoelmaan, jonka kustantaja Michel Lévy kirjailijan kuoleman jälkeen\njulkaisi nimellä \"Portraits historiques et littéraires\", mutta kaikki\nhöysteisimmät paikat ovat siitä pyyhityt pois. Olen teokseni alussa jo\nhuomauttanut ystävyydestä Beylen ja Mériméen välillä samoin kuin siitä\nmerkityksestä ja vaikutuksesta, joka edellisellä on jälkimäisen\nkirjalliseen tuotantoon, luonteeseen ja näkökantoihin ollut. Koska\nmyöhemmin tulen laveammin käsittelemään Mériméen teoksia ja tekemään\nselkoa hänen filosoofisista ja taiteellisista periaatteistaan, jotka\nmonessa suhteessa näyttävät mielestäni todistavan hengenheimolaisuutta\nystävävainajan mielipiteiden kanssa, en nytkään aio enemmän viipyä\ntässä muuten sangen huvittavassa kirjasessa, vaan tyydyn siteeraamaan\nsieltä yhden ainoan kohdan, joka sekin osottaa, kuinka tarkka silmä\nMériméellä oli näkemään tulevaisuuden hämäryyteen. \"Je m'imagine --\nsanoo hän -- que quelque critique du XX:e siècle découvrira les livres\nde Beyle dans le fatras de la littérature du XIX:e, et qu'il\nleur rendra la justice qu'ils n'ont pas trouvée auprès des\ncontemporains\".[236]\n\nJokainen ken vähänkään lienee seurannut uudempaa kirjallisuushistoriaa\nja tutustunut Ranskan etevimpäin arvostelijain teoksiin, tietää myöskin\nkuinka huomattuun asemaan he kaikki ovat Henri Beylen (Stendhalin)\nasettaneet.[237] 19:s vuosisata ei siis ole ehtinyt päättyäkään\nennenkuin Mériméen luulo jo on täydellisesti toteutunut.\n\nVielä on minun mainittava pari pientä nekroloogia, jotka Mérimée\nkirjoitti v. 1851 Revue des deux Mondes'een, toisen (helmikuussa)\nkirjailija Théodore Leclercq'istä (k. 15 p. helmik. 1851) toisen\n(elokuussa) Revuen 28 vuotiaasta, tapaturmaisesti kuolleesta\narvostelijasta Alexis de Valon'ista (k. 20 p. elok.). Molemmat huokuvat\nmitä lämpimintä ystävyyttä ja kuvaavat kukin osaltaan Mériméen\nritarillista luonnetta. Jälkimäisessä kiittää hän etupäässä terävän\narvostelijan itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä, edellisessä luonteen\nhyvyyttä, iloisuutta ja häveliäisyyttä sekä kirjailijan lahjoja.\nLeclercqistä puhuessaan ei hän myöskään malta olla sivumennen\nkoskettelematta valtiollisia oloja. \"On commence à savoir ce que c'est\nla haine en France. La politique nous a fait ce présent\", sanoo hän\nensin; sitten siteeraa hän Paul Courier'n arvostelua ranskalaisista,\njotka muka ovat \"un peuple de valets\" ja antaa kiitoksensa Leclercqille\nsiitä, että tämä teoksessaan \"Esprit de servitude\" on ivaillut \"ce vice\ndu Français, tantôt courtisan de Louis XIV, tantôt flatteur du peuple\nsouverain\".[238]\n\nPuuhatessaan näin kirjallisissa toimissa, vieraillessaan kesällä 1851\nuudelleen Lontoossa, missä hänelle jo oli karttunut lukuisa\nystäväjoukko ylimyksellisissä ja kirjallisissa piireissä[239] sekä\nhuvitellessaan itseänsä Pariisin salongeissa,[240] ei Mérimée ehkä\nhuomannutkaan kuinka \"peuple souverain\" vähitellen oli liittynyt\npresidenttiinsä, joka maaseuduilla matkustaessaan jo \"prononçait des\ndiscours de souverain\", ja kuinka hän ministeristöjä vaihtelemalla oli\nvihdoin saanut mieluisensa tuen taistelussaan eduskuntaa vastaan.\nMarraskuussa oli tämä eripuraisuus presidentin ja kamarin välillä jo\nkehittynyt niin ankaraksi, ettei minkäänlainen sovinnollinen työ enää\nnäyttänyt mahdolliselta. Muuta ei voinut seurata kuin joko eduskunnan\nhajoitus tai presidentin lähettäminen Vincennes'een.[241] Huhuja\nvaltiokeikauksesta liikkuikin jo ilmassa, mutta harva lienee arvannut,\nettä se niin lähellä oli ja että se niin helposti oli käyvä päinsä.\n\nSuurin ansio tästä näyttää uusimman historiantutkimuksen mukaan tulevan\nkreivi Mornylle, joka heti eduskunnan jäseneksi tultuaan oli\nkallistunut presidentin puolelle ja asiain kireälle jouduttua ottanut\nsotaministerin, kreivi Saint-Arnaud'n ja poliisipäällikkö Maupas'n\navulla järjestääksensä koko sen näytelmän, joka joulukuun 2 p:nä\nnäyteltiin ja joka onnistuneena teki valtiorikoksesta ainoastaan\nvaltiokeikauksen. Tässä ei ole paikka ruveta tekemään selkoa eri\ntavalla tuomitusta tapahtumasta, johon, vaikka se olikin kreivi Mornyn\ntoimeenpanema, Louis Napoleon kaikissa tapauksissa antoi suostumuksensa\nsiten rikkoen juhlallisesti vannomansa valan \"Jumalan ja Ranskan kansan\nedessä pysyä aina uskollisena kansanvaltaiselle tasavallalle ja\npuolustaa perustuslakia\". Tahdon vain etupäässä muutamilla otteilla\nMériméen tämänaikuisista kirjeistä osottaa, mitä hän asiain menosta\narveli ja millä tunteilla hän näki tasavallan jälleen muuttuvan\nmonarkkiiaksi.\n\nMirecourt sanoo, ettei Mérimée ollut tasavallan ystävä.[242]\nEdellisestä näemme hänen olevan oikeassa. Louis Fagan taas väittää\nlisäksi, että Mérimée oli kaikkia vallankumouksia vastaan eikä\nsuinkaan kuulunut bonapartelaisiin.[243] Se mitä hän ylempänä\n\"presidenttiraukasta\", lausuu, osottaa luullakseni kyllin selvään,\nettei hän kovin suuria tältä taholta odottanut. Oliko hän kuullut jo\nsiihen aikaan kulkevia huhuja Louis Napoleonin syntymästä,[244]\nhuhuja, jotka muudan nykyaikainen historiantutkija autentisilla\ntodistuskappaleilla osottaa tosiksi,[245] sitä en tiedä, mutta kaikissa\ntapauksissa oli tämä suuren Napoleonin jälkeläinen hänestä hiukan\nepäiltävää laatua. Ylimysmielinen oli Mérimée sydämmeltään ja\ntavoiltaan täydellisesti ja, kuten Augustin Filon sattuvasti sanoo \"il\nétait plus impérialiste que l'empereur\".[246] Se on käsitettävä niin,\nettä hän ei hyväksynyt edes sitä kansanvaltaiseen suuntaan\nkallistumista, joka Louis Napoleonissa myöhemmin on huomattavissa yhtä\nvähän kuin hänen vetoamistansa \"yleiseen äänestykseen\" niin hyvin\npresidentin vaalissa joulukuun 20 p. v. 1851 kuin \"keisarivaalissa\"\nseuraavana vuonna joulukuun 2 päivänä.\n\nEttei taistelu presidentin ja eduskunnan välillä voinut enää kauan\nkestää, sen käsitti Mérimée vallan hyvin. Senpä tähden hän ei niin\npaljon kummastellutkaan Louis Napoleonin lakivastaista tekoa. Hän\nmyöntää tosin eräässä kirjeessä, että \"il y a de quoi être de mauvaise\nhumeur, c'est vrai\", ja että \"quelques sous-préfets ont trouvé que la\nrépression a été trop prompte\" ja sanoo kuulleensa mukana olleilta\nkohtauksia, jotka luulisi 14:llä vuosisadalla tapahtuneiksi.\nMutta kaikki tämä on hänestä kuitenkin \"bien nécessaire\".[247]\n\"Tuntemattomalle\" kirjoittaa hän joulukuun 2:n päivän illalla jotenkin\nvälinpitämättömästi: \"Minusta näyttää kuin taisteltaisiin ratkaisevaa\ntaistelua, saas nähdä, kuka siinä voittaa? Jos presidentti joutuu\ntappiolle, antanevat meidän sankarilliset edusmiehemme paikan\nLedru-Rollin'ille\". Seuraavana päivänä taas samalle; \"Quoi qu'il en\nsoit, nous venons de tourner un récif et nous voguons vers l'inconnu\".\nYstävällensä Aug. Le Prévost'lle antaa hän äsken mainitsemassani\nkirjeessä tarkan selityksen tuon merkillisen päivän tapahtumista ja\ntuntuu hän minusta tässä käyttävän liian kevyttä kieltä ottelusta,\njonka uhreina virallisen Moniteur'in mukaan 380 henkeä (m.m. edusmies\nBaudin) heitti henkensä, useita satoja pidettiin vankeudessa ja 88\nedusmiestä (m.m. Thiers, Hugo, Rémusat, Quinet, Girardin ja David\nd'Angers) ajettiin maanpakoon. Hän päivittelee, että \"les gens les plus\nphilosophes et les plus étrangers autrefois à toute exagération tombent\naujourd'hui dans le ton déclamatoire sans s'en apercevoir\". Hänen\nmielestään \"la bataille fut peu de chose\" ja \"de part et d'autre on a\njoué la comédie\". \"_All the world is a stage_, a dit Shakespeare\",\njatkaa hän edelleen: \"C'est surtout vrai en France. L'un a fait le\nsimulacre de découvrir sa poitrine et de l'offrir aux poignards\n(Dupin?), l'autre a joué pour quarante huit heures le rôle de prince du\nmoyen âge (Louis Napoléon)\". Edusmiesten protestikulku 3 p. joulukuuta,\njosta Hugo antaa niin innokkaan kuvauksen, näyttää Mériméehen tehneen\nmelkein naurettavan vaikutuksen päättäen seuraavista sanoista: \"Notre\nexprésident conduisait la bande. Il était fort simple et fort calme...\nD'autres suivaient, se drapant plus ou moins dans leurs paletots.\nQuelquesuns fumaient, ce qui manquaient de dignité. Berryer --\nlegitimistien johtaja -- a commancé par crier: vive la république! ce\nqui fait rire. Le respectable public assistant à la procession était\nfort partagé. Les uns trouvaient la chose comique, d'autres tragique;\nquelques autres, mal élevés, disaient dans un style aussi peu\nparlementaire qu'académique: enfoncez les 25 francs!\"[248]\n\nOn tahdottu eräältä taholta väittää, että Mérimée muka olisi ollut yksi\nniitä harvoja, jotka ennakolta tiesivät Louis Napoleonin miettivän\nvaltiokeikausta ja kannattivat sitä; mutta tämä juttu on siksi joutava,\nettei edes Victor Hugokaan. joka tästä mainitsee ja joka totisesti ei\nole säästänyt väriä mustentaakseen Mériméetä jälkimaailman silmissä,\nota sitä uskoakseen.[249] Väite on arvattavasti saanut alkunsa siitä,\nettä Mérimée ainakin jo v. 1847 oli ystävällisissä väleissä kreivi de\nMornyn kanssa, jonka rikkaat lahjat, päättävä luonne ja hieno\ngentlemannin käytös häntä miellyttivät ja jolle hän sen johdosta, Hugon\nsanojen mukaan, ennusti \"un grand avenir\".[250] Kuinka oikeassa hän\ntässä oli, sen on historia meille osottanut.\n\nLouis Napoleonille tuli Mérimée esitetyksi vasta myöhemmin, kenen\nkautta, sen saamme piakkoin nähdä.\n\nToukokuun 1 p. 1852 oli Mériméen äiti kuollut. Samoihin aikoihin\npäättyi myös eräs rakkauden suhde, jota hän 18 vuotta oli onnellisesti\nylläpitänyt ja joka oli käynyt melkeinpä avioliitoksi.[251] Heinäkuun\nalkupuoliskon istui hän vankeudessa Librin jutun johdosta. Ei ole kumma\nsiis, että hän tunsi itsensä hiukan onnettomaksi, etenkin kun hän heti\nvankeustuomion kuultuaan katsoi täytyvänsä jättää erohakemuksensa\nvaltioarkeoloogin virasta.[252] Sen hän tekikin jo seuraavana s.o.\n27 päivänä toukokuuta, koska hänen mielestään ministerille\noikeuden päätöksen jälkeen ehkä oli epämieluista pysyttää hänet\nvirassa.[253] Mutta ennenkuin hän edes ehti vankeuteenkaan, sai hän\nsisäasiainministeriltä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin häntä\nkaikilla mokomin jäämään paikoilleen ja jonka johdosta hän kirjoittaa\nMontijon kreivittärelle, että \"je reste et je fais mon métier jusqu'à\nnouvel ordre\".[254]\n\nMihin hänet seuraava \"uusi käsky\" jo vuoden päästä oli kutsuva, sitä ei\nMérimée varmaankaan osannut aavistaakaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJo ennen kuin Louis Napoleon, suuren setänsä esimerkin mukaan, yleistä\nkansanäänestystä käyttämällä huudatti itsensä Napoleon III:ksi, Ranskan\nvaltakunnan keisariksi, oli hän ruvennut miettimään sopivaa avioliittoa\nhallitsijasuvun jatkumistakin varten. Mutta varsinkin joulukuun\n2:n päivän jälkeen kävi tämä kysymys hänelle tärkeäksi ja\nkiireelliseksi.[255] Useat keisarin neuvonantajista olivat ehdottaneet,\nettä hallitsija valitsisi puolisonsa Euroopan hallitsevista\nruhtinaallisista perheistä. Sopivina ehdokkaina mainittiin jo Kustaa\nIV:n Aadolfin pojantytär Karoliina, eräs Hohenzollern-Sigmaringenin\nprinsessa ja Badenin suurherttuattaren tyttären tytär Canota. Keisari\nei kuitenkaan näyttänyt olevan taipuvainen näitä ehdotuksia\nnoudattamaan, vaan kallistui mieluummin kuulemaan kreivi Mornya ja\nministeri Fould'ia, jotka neuvoivat häntä setänsä esimerkkiä tässäkin\nseuraamaan valitsemalla puolisonsa todellisen rakkauden perustuksella\nja Ranskan rajain sisäpuolelta. Tavanmukaisissa hovitanssijaisissa\nCompiègnessa, Elyséessä ja Fontainebleaussa oli Napoleon näet huomannut\nerään yhtä ihanan kuin älykkään ylimysneidin, jonka sulous herätti\ntässä 47 vuotiaassa hallitsijassa todellisen rakkauden tunteet.\nJoulukuun ajan mietti hän otettavaa askelta. Mutta Sylvesterin päivän\niltapuolella 1852 teki hän lopullisen päätöksensä ja uudenvuoden\npäivänä lähti hän kuin muutkin kuolevaiset viralliselle kosioretkelle.\nKeisarilliset vaunut pysähtyivät erään upean yksityistalon kohdalle ja\nmuutama hetkinen sen jälkeen oli \"sydän löytänyt sydämmen\" ja Ranskan\nkansa saanut keisarinnan.\n\nMérimée sai arvatenkin ennen pitkää kuulla keisarin päätöksestä.[256]\nRanskan tuleva hallitsijatar ei näet ollut kukaan muu kuin hänen hyvän\nystävättärensä, Montijon kreivittären nuorin tytär Eugénie, \"pikku\nEugénie\", kuten Mérimée oli tottunut häntä nimittämään. Olen ennen\nmaininnut, milloin ja missä Mérimée tutustui Montijon perheeseen, joka\nmuuten kuului Espanjan korkeimpaan ylimystöön.[257] Don Cipriano Gusman\nPalafox y Portocarrero, Teban kreivi ja Espanjan grandi, sekä hänen\npuolisonsa Marie Manuela Kirkpatrick de Closeburn olivat v. 1830\nMériméehen sattumalta tutustuttuaan, kutsuneet hänet luoksensa Calle\ndel Sardon linnaan ja ylipäänsä kohdelleet häntä kuin parasta\nystäväänsä. Mérimée puolestaan muisteli näitä aikoja aina suurella\nmielihyvällä ja erittäinkin oli hänestä hauskaa, kun talon molemmat\nkultakutriset tyttäret, 5-vuotinen Paca ja 4-vuotinen Eugenia istuivat\nhänen polvillaan leikittelemässä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen\nmuuttivat Teban kreivi ja kreivitär lapsineen Pariisiin, missä Mérimée\npuolestaan oli tilaisuudessa tekemään heille palveluksia esittämällä\nheidät Pariisin hienoimmissa kirjallisissa ja taiteellisissa perheissä,\njoissa hän lapsuudestaan asti oli seurustellut. Näinä aikoina nähtiin\nMérimée melkein joka päivä Montijon perheen seurassa ja hänen\nbiograafinsa kertovat kaikki, kuinka hän eräänä päivänä asteli de la\nPaix'n katua taluttaen erittäin kaunista pikku tyttöstä, josta hän\nmuutamalle uteliaalle ystävälleen ilmoitti, että \"se on pieni\nespanjatar, erään ystävättäreni tytär; minä aion tarjota hänelle\nleivoksia lähimmässä konditoriiassa\".\n\nMontijon kreivitär itse oli tavattoman älykäs ja perinpohjaisesti\nsivistynyt nainen,[258] jota hän suurimmassa määrin kunnioitti ja jolla\nnäyttää olleen jonkunlainen vaikutus hänen valtiollisiinkin\nmielipiteisiinsä. Niiden kirjailijain joukossa, jotka Mérimée toi\nmukanaan Montijon perheeseen, oli m.m. Henri Beyle, joka kovasti\nmielistyi uusiin tuttaviinsa ja usein kävi talossa kertoellen nuorille\nhartaasti kuunteleville tyttösille mitä jännittävimpiä kuvauksia suuren\nNapoleonin sotaretkiltä, joita hän sitä paitse kuvilla valaisi. Mérimée\npuolestaan kuletti heitä kaupungilla, oikoi heidän ranskalaisia\nainekirjoituksiaan ja opasti heitä kaunokirjoituksessa. Tyttösillä\nolikin suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan, joka ainakin Eugéniellä\npysyi yhtä syvällä vielä myöhempinäkin aikoina. V. 1839 sairastui\nkreivi itse, joka vähää ennen oli matkustanut Espanjaan, ja silloin\ntäytyi kreivittären kiireimmiten rientää hoitamaan puolisoansa, joka\nennen pitkää muuttikin manalan majoille. Muutamia päiviä kreivittären\nlähdön jälkeen s.o. 17 p. maaliskuuta 1839 täytyi lastenkin\njouduttautua kotimatkalle opettajattarensa miss Flowersin kanssa\nja isällisenä ystävänä Mérimée kehoitti lapsia tottelemaan\nopettajatartansa ja saattoi heitä pitemmän taipaleen eroten näistä\nihanista tyttäristä -- Paca oli silloin 14, Eugenia 13 vuotias --\ntodellisella surulla ja ottaen heiltä lupauksen, että he ensi tilassa\nkirjoittaisivat hänelle matkastansa, niinkuin Eugenia myöskin\nteki.[259]\n\nOltuaan kymmenkunnan vuotta vilkkaassa kirjeenvaihdossa Montijon\nkreivittären kanssa kävi Mérimée v. 1840 toisen kerran Espanjassa,\njolloin hän asuen Montijon kreivittären palatsissa Madridissa, sai\nakkunastaan seurata silloista kapinaa Espanjan pääkaupungissa. Aseman\nvaaralliseksi käytyä muutti hänen ystävättärensä tyttärineen ja\nseurueineen lähellä olevalle Carabanchelin maatilalle, missä nuoret\nhempeät naiset Mériméen omien sanojen mukaan häntä hemmottelivat\n(\"elles m'ont prodigieusement gâté\") iloisten huvitusten keskessä ja\nmissä hän sanoo tulleensa huomaamaan \"qu'il était très doux d'être\nainsi sultan, même _ad honores_\".[260] Pistäydyttyänsä kuusi vuotta\nmyöhemmin taas verestämässä espanjalaisia tuttavuuksiaan -- Montijon\nkreivittären kanssa oli hän yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa aina\nkuolemaansa saakka -- ali hänellä v. 1849 ilo nähdä \"uskollinen\nsisarensa\" (soeur devouée) täysikasvuisen ihanan Eugénien kanssa taas\nPariisissa ja olivat he tällä matkalla ensimmäisen kerran Louis\nNapoleonin toimeenpanemissa hovitanssijaisissa läsnä. Jo silloin osotti\nRanskan tuleva hallitsija erityistä huomaavaisuutta Mériméen \"pikku\nEugénietä\" kohtaan, mutta arvattavasti ei kukaan sentään tullut\najatelleeksi tämän tuttavuuden seurauksia.\n\nMontijon kreivi oli palvellut suuren Napoleonin aikana Ranskan\nsotaväessä ja v. 1814 puolustanut Pariisia vihollislaumaa vastaan.\nKreivitär jumaloi vuosisatamme suurinta sankaria ja luonnollisesti\nsiirtyi melkoinen osuus tästä tunteesta Louis Napoleoninkin osaksi.\nSamoin teki \"pikku Eugéniekin\", joka vanhempainsa ihailun ja Henri\nBeylen kertomusten kasvattamana näki presidentissä mielikuvituksensa\nuroon, jopa siihen määrään, että hän valtiokeikauksen johdosta\nkirjoitti hänelle mitä innostuneimman kirjeen tarjoten koko\nomaisuutensa -- joka muuten ei ollut niinkään vähäinen -- presidentin\nmielivaltaisesti käytettäväksi. Ei ole siis kummaa, että tämän nuoren\nihailijattaren vilpitön innostus ja tavaton kauneus herätti\nhidasverisen hallitsijankin povessa todellista rakkautta, jota hän\nvuosina 1851-52 antamissaan loistavissa tanssijaisissa selvästi\nosottikin, kunnes hän vihdoin teki ratkaisevan päätöksensä.\n\nTammikuun 22 p. 1853 kutsui hän kokoon eduskunnan (les grands corps de\nl'État) ja ilmoitti aikovansa ottaa puolisokseen 27 vuotiaan Teban\nkreivittären Eugénie de Portocarreron julistaen samalla koko Ranskalle\nja Euroopalle tiedon sydämmensä valitusta. Mériméelle, perheen\nparhaimmalle ystävälle, uskoi leskikreivitär puolestaan naimakirjan\nkokoonpanon[261] ja luultavasti tuli hän juuri tämän johdosta\nesitetyksi Napoleonille.[262] Viikkoa myöhemmin tapahtuivat sitten\nvihkijäiset Notre-Damen kirkossa kaikella keisarillisella loistolla ja\nprameudella.\n\nViisaampaa vaalia valtiollisessakaan suhteessa ei Napoleon III\nvarmaankaan olisi voinut tehdä. Ranskan kansa, joka aina on ollut\nherkkä tällaisille teoille ja joka nuoressa keisarinnassa näki älyn,\nhyveet, sulon ja ihanuuden yhdistettynä, oli näet heti valmis\nvilpittömään riemuun keisarillisen avioliiton johdosta. Kauneus ja sulo\npehmittää usein vihamielisenkin sydämmen. \"Eugénien kauneus olikin\nhurmaavinta laatua. Ihmeellisen hieno hipiä loi hänen kasvoilleen\njotain häikäisevää. Nuoruus, terveys ja sulo antoivat koko hänen\nolennolleen runollisen heijastuksen\", kirjoittaa hänestä eräs\nhistorioitsija[263] ja Revue des deux Mondes antaa hänestä mitä\nviehättävimmän kuvauksen, josta en malta olla siteeraamatta paria\nriviä: \"Elle frappait par une sorte de grâce virile qui en eût aisément\nfait une héroine de roman, et elle portait fièrement, avant de ceindre\nle bandeau impérial, cette couronne de cheveux dont un peintre vénitien\neût aimé la couleur.\"[264]\n\nOlen katsonut tarpeelliseksi esittää tämän avioliittohistorian sekä\nMériméen läheisen suhteen keisarinna Eugeniehen hiukan tarkemmin\nvoidakseni täten näyttää lukijoilleni, kuinka luonnollista se\noikeastaan oli, että hän tästä lähtein joutui hovimiehen asemaan,\nvaikka useat hänen vihamiehistään ovat koettaneet vääristellä tätä\näkkipikaista muutosta selittämällä sitä karaktäärin puutteeksi.\n\nKun \"pikku Eugénie\" näin oli kohonnut Ranskan hallitsijan rinnalle,\ntahtoi hän tietysti edelleenkin nähdä vieraittensa joukossa entisen\nhuvittelijansa ja opastajansa. Mérimée taas noudatti mielellään hänen\ntahtoansa saadakseen näin lähempää tutkia ja tarkastaa niitä oloja ja\nhenkilöitä, jotka historiaa tekevät ja muodostavat. Pari kuukautta\nkeisarillisten häiden jälkeen saattoi hän Espanjaan matkustavaa\nMontijon kreivitärtä Poitiers'hen saakka, teki muutamia\nvirkatarkastuksia ja palasi sitten takaisin Pariisiin, josta hän\nedelleen joka viikko laittoi bulletinit \"maailman menosta\"\nystävättärelleen Pyreneeain tuolla puolen. Jo Louis Philippen aikana\noli hän usein hovin huvituksissa läsnä ja kertoili kernaasti sieltä\nkaikellaisia hauskoja juttuja tuttavain perheiden keskuudessa.[265] Nyt\noli hänellä erittäin kiitollinen tilaisuus askel askelelta seurata\nkaunista suosikkiansa \"uudessa ammatissa\", kuten hänellä oli tapana\nsanoa. Ensin tuntui hänestä hiukan oudolta ruveta puhuttelemaan häntä\narvonimellä \"teidän majesteettinne\", mutta, nuori keisarinna osasi jo\nheti alusta asettua niin hyvin asemaansa, että se pian tuntui vallan\nluonnolliselta.\n\nMérimée kertoo itse eräässä kirjeessään, kuinka hän hetikohta, kun sai\ntietää Eugénien olevan kihloissa keisarin kanssa, oli ottanut tältä\npyhän lupauksen, ettei tämä vain pyydä puolisoltaan mitään armon- ja\nsuosionosotuksia hänelle. Mutta siitä huolimatta tarjosi keisarinna\nhänelle piakkoin viran, joka parhaiten todistaa hänen täydellistä\nluottamustansa Mériméehen. Hän halusi tehdä näet entisestä\nopettajastaan yksityisen sihteerinsä (secrétaire des commandements),\nmutta Mérimée kieltäysi kohteliaimmalla tavalla tästä työläästä\ntoimesta syyttäen huonontunutta terveyttänsä ja pyysi saada edelleen\npitää entisen paikkansa, jossa hänellä oli enemmän vapautta. Keisari\nhyväksyikin hänen esittämänsä syyt, mutta keisarinna lausui hänelle\nespanjan kielellä, että \"sitten annetaan teille joku muu virka ja\nell'ette sitäkään ota vastaan, pidämme teitä vihollisenamme\".[266]\n\nTämä tarjous tapahtui luultavasti jo helmikuun alulla.[267] Mikä tuo\n\"joku muu virka\" oli oleva, sen sai Mérimée luultavasti tietää vasta\nvirallisen nimityksen kautta. Eräs henkilö, joka sattui olemaan hänen\nluonansa, kun tämä nimitys aamulla kesäkuun 23 p. hänelle saapui,\nvakuuttaa Mériméen joutuneen aika lailla hämilleen.[268] Koko sen\npäivän oli hän sangen eperoivan näköinen miettien nähtävästi, mitä\nhänen nyt oli tekeminen ja mitä vastaaminen monille tuttavilleen, jotka\neivät uutta hallitusmuotoa ensinkään suosineet. Hänen luontainen\nujoutensa näytäkse taas tässäkin. Sen sijaan, että hän olisi heti\nilmoittanut heille nimityksestänsä ja antanut sille oman selityksensä,\nei hän siitä hiiskunut kenellekään mitään, vaikka hän samana iltana\noleskeli eräässä Napoleonille sangen vihamielisessä perheessä,\njossa hän päälle päätteeksi puheli keisarista jotenkin suurella\nhalveksimisella. Hän tahtoi nähtävästi tällä käytöksellään saada\nihmiset siihen luuloon, joka muuten olikin vallan todenmukainen, että\nhän oli nimitetty uuteen virkaansa vasten tahtoansa, jopa\ntietämättänsäkin ja ilman että hänen oli tarvinnut valtiollisista\nmielipiteistään luopua.\n\nSeuraavan päivän virallinen lehti Moniteur ilmoitti kaikille Mériméen\nlukuisille tuttaville, että keisari Napoleon III oli nimittänyt hänet\n-- senaattoriksi, ehdottaen samalla että hän, paitse senaattorin\ntuloja, saisi nauttia entisen palkkansa valtioarkeoloogina.[269]\nMérimée, joka raha-asioissa aina oli erittäin hienotuntoinen, kieltäysi\nheti tästä ja jätti erohakemuksensa entisestä rakkaasta toimestaan,\njossa hän oli hyvin viihtynyt yli 20 vuotta.\n\nJa näin menetti hän siis \"vanhan vapautensa\", kuten hän eräässä\nkirjeessään sanoo. Useat hänen entisistä tuttavistaan, jotka eivät\nvoineet kärsiä Napoleonia eivätkä koko uutta hallitusta, katsoivat\nMériméen suorastaan pettäneen heidät. Epäilemättä tunsi tämä itsekin\njoutuneensa jotenkin ikävään asemaan, mutta koska asia nyt kerran ei\nollut autettavissa, rikkoi hän nuo tuttavuus-siteet ja lakkasi käymästä\nmuutamissa salongeissa. Ei hän koko nimitykselle muuten suurta arvoa\nalussa antanut; mutta hän oli eräältä tuttavaltaan kuullut keisarinnan\ninnolla syleilleen puolisoansa, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta.\n\"Tämä pieni sivuseikka on minulle, sen vakuutan teille, paljo\nmieluisampi kuin itse nimitys\", kirjoitti Mérimée vielä samana päivänä\nkuin hän sai tiedon uudesta virastaan ystävättärelleen Montijon\nkreivittärelle, jota hän, hienotunteisesti ja kohteliaasti kyllä,\nkiittää senaattoriarvostaan.[270]\n\nJos hän valtioarkeoloogina oli ollut vapaa ja saanut käyttää aikansa\nkaunokirjalliseen sekä tieteelliseen työhön, niin kyllä hän mielestäni\ntässäkin uudessa virassaan olisi ollut tilaisuudessa vapauttansa\nkäyttämään. Sillä kahdeksana ensimmäisenä vuonna ei hän senaatissa\nsuutansa avannut, vaikka tosin istunnoissa kävi. Hän istui siellä\nenimmäkseen hiljaisena kuuntelijana ja piirusteli huvikseen\nkaikellaisia hauskoja kuvia mustetta, teräskynää tai lyijykynää\nkäyttäen.[271]\n\nTieteellisiä töitänsä jatkaa Mérimée, kuten ennenkin valtioarkeoloogina\nollessaan. Revue des deux Mondes'een kirjoittelee hän edelleen\nmuinaistieteellisiä sekä historiallisia tutkimuksia ja Le Moniteur\nsisältää tuon tuostakin häneltä lyhempiä kirjoituksia eri\naineista.[272] Venäjän historia ja venäläinen kaunokirjallisuus ne\nhäntä myöskin suuresti huvittavat, erittäinkin Ukrainin kosakit ja\nheidän sankarinsa sekä Pushkinin ja Gogolin etevät teokset. Niinpä\nilmestyi häneltä näihin aikoihin, paitse jo ennen mainittuja, kaksi\nPushkinin novellia (Les Bohémiens ja Le Hussard, v. 1852) sekä Gogolin\nkuolematon \"Reviisori\" (yhdessä Les deux Héritages'n kanssa\nheinäkuussa 1853) herättäen suurta mieltymystä tähän Venäjän ehkä\nparhaimpaan ivailijaan.\n\nMutta omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto se Les deux Héritages'n ja\nLes débuts d'un aventurier'n jälkeen melkeinpä kokonaan lakkaa.\nSenaattoriksi tultuaan ei Mérimée kolmeentoista vuoteen julkaissut\nainoatakaan kaunokirjallista tuotetta ja senkin jälkeen ainoastaan\nyhden novellin.[273] Béranger'n pelko, että tieteellisyys tappaa\nhänessä kaunokirjailijan ja että hän tutkimustensa keskellä unohtaa\n\"Clara Gazulit ja kronikat, romaanit ja novellit\" kävi todellakin\ntoteen.\n\nAikomukseni ei ole syventyä seuraamaan Mériméetä hänen tieteellisellä\ntoimialallaan, joka kyllä olisi monipuolinen ja vaihteleva sekin, mutta\njonka seikkaperäinen käsittely kuitenkin menee ulkopuolelle niitä\nrajoja, mitkä tälle elämäkerralliselle tutkimukselleni olen vetänyt. Ja\nkoska minulla samoin kuin hänen muillakin biograafeillaan on\nyllämainitsemistani syistä sangen vähän sanottavaa senaattori\nMériméestä ylipäänsä ja kaunokirjailija Mériméestä näiltä parilta viime\nvuosikymmeneltä, niin täytyy minun toistaiseksi seurata häntä enemmän\nhovimiehenä ja tyytyä esittämään hänen elämäkertaansa pääasiallisesti\ntältä kannalta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKeisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin\nhenkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan.\nSiinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p.\ntammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä\nsuinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: \"Ollen\nranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä\nkun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä\nespanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse\nantaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset\nominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän\nvaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi.\nHurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset\nkuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä\nhyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon\nkeisarinna Josefine-vainajan hyveet.\"\n\nJa todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa\nkeisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen\npuolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla\nluontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin\ntodellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen\nEspanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä\nv. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen\nhärkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi\naskeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua\nja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin\nmukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa\nhallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin\nsodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja\nvaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten\nkaikella tavoin koettaa varoitella \"pikku Eugénietänsä\" uhkaavilta\nvaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. \"Jos me\naina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään.\nParas on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen\", sanoi\nhänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella\nihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini\nteki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui\nhallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: \"elkää meistä\nhuolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista\".\n\nEivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään\nhovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman\nkansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia\npäiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen\nvaltaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut\nniinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen \"poistuivat\nRanskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja\näsken arvoon päässeen miehen luota\". Ja huolimatta siitä, että Napoleon\nsuuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan\nhenkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein\nkukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo\nmuuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät\nuudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt\nilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei\nsuinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna\ntekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt\nhovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli\nMériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri\nPariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko\neteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen\nmaininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle\nvallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän\nolikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain\nnaisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi\nhovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]\n\nKuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin\nkokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja,\ntiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja\nsanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli\nkeisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi\nkoetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa\ntapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä\nhovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa\nläsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About,\nGautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de\nMusset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier,\nOppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture,\nViollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä\nkohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä\nkuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa\nomantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat\nkuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin\nkirjallisen tuotannon alalle, ja -- Mérimée, joka kirjoitteli milloin\ntilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.\n\nNäistä kaikista ei julkisuuteen ole riviäkään tullut, ellemme ota\nlukuun paria kertomusta, jotka Mérimée myöhemmin kirjoitti ja\nkeisarinnalle luki. Jälkimaailma ei näistä tietäisikään mitään, ellei\nMérimée itse olisi puhunut niistä kirjeissään. Usein oleskeli hän\nviikkokausia, jopa kuukausiakin keisarillisten kanssa milloin\nFontainebleaun, milloin Saint Cloud'n, milloin Compiègnen tai\nBiarritzin linnoissa ottaen ahkerasti osaa huvituksiin ja työskennellen\nväliajoilla. Tavallisesti kutsuttiin hänet sinne viikon päiviksi, kun\njoku ylhäinen vieras oli saapunut hoviin vierailemaan, mutta usein\npyydettiin häntä sitten jäämään kuukausmääriksi.[275] Kun Hollannin\nkuningatar esim. saapuu Pariisiin, tietää hän heti tehtävänsä: \"il faut\nque je lui fasse ma cour\" ja aivan oikein hän arvaakin, sillä hän\nkäsketään heti hoviin huvittelemaan ylhäistä vierasta. Viittasin jo\näsken niihin huvituksiin, joilla hovin oli tapana tanssijaisten ohella\nhauskuttaa vieraitaan. Muutamat otteet Mériméen kirjeistä tarjoavat\nmeille yksityistietoja. \"En outre, j'ai fait des vers pour Sa Majesté\nNéerlandaise, joué des charades et _made a fool of myself_\".[276] --\n\"Nous avons joué une charade un peu leste, mais qui a été bien prise et\nqui a fait rire\".[277] -- \"Nous vivons ici en grandes occupations. Votre\nserviteur est directeur de théâtre, auteur et acteur. Il fait des plus\ndes révolutions dans les beaux-arts et de la polémique avec\nl'Institut\".[278] -- \"Depuis mon arrivée ici, j'ai mené la vie agitée\nd'un impressario. J'ai été acteur et directeur, Nous avons joué avec\nsuccès une pièce un peu immorale.\"[279]\n\nJo näistä lyhyistä otteista käy selville, että keisarinna Eugénie osasi\npitää vieraitansa hyvällä tuulella. Häntä onkin monien tunnustusten\nohessa usein moitittu liiallisesta huvittelun ja loiston himosta sekä\ntuhlaavaisuudesta, joilla hän Weberin arvelun mukaan koetti korvata\n\"tuota laillista ruhtinuutta, jota hänellä ei ollut\". Epäilemättä\nonkin tässä arvelussa paljo totta. Luultavasti oli se myöskin\nnautinnonhaluisen keisarinnan keksintö, että hovissa samoihin aikoihin,\njolloin Napoleon III:n osanotto Krimin sodan ratkaisuun tuotti\nRanskalle ulkonaista mainetta ja kunniaa, perustettiin n.k. \"cour\nd'amour\" sellaisten keskiaikaisten esikuvain mukaan, joista Martialis\nd'Auvergne, Andreas Capellanus y.m. puhuvat ja joissa \"galanta frågor\naf olika art kommo under ompröfning af ett tribunal af damer under\npresidium af Alienor af Poitou, Marie de France, grefvinna af Champagne\noch Ermenjard, vicomtessa af Narbonne\".[280] Niistä kirjeistä, jotka\nviisi vuotta Mériméen kuoleman jälkeen (v. 1875) anonyymisesti\nilmestyivät nimellä \"Lettres à une autre inconnue\" H. Blaze de Buryn\nvarustamalla esipuheella käy selville, että presidenttinä näissä\nhuvituksissa oli ollut juuri näiden kirjeiden vastaanottaja, jonka\nanonyymiteetin pariisilainen sanomalehti Le soir pian paljasti\nilmoittaen \"toisen tuntemattoman\" olevan puolalaisen kreivittären Lise\nPrzedzewskan, markiisitar de Noailles'n sisaren. Mérimée nimittää häntä\naina (kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1865, jolloin kreivitär muutti\nPariisista tiluksilleen Podoliaan ja jatkuu aina vuoteen 1870) \"ma\nchère présidente\" ja sanoo eräässä kohden: \"Ne vaudrait il pas mieux\naller en gondole sur le lac -- tarkoittaa nähtävästi pientä järveä\nFontainebleaun luona, missä hoviseuran oli tapana iltasilla soudella\nvieraineen[281] -- ou disserter dans la cour d'amour sous votre\nprésidence\"[282] ja eräässä toisessa paikassa: \"Nous aurions grand\nbesoin de restaurer notre cour d'amour et de rappeler notre présidente\nau fauteuil\".[283] Mériméen allekirjoituksista \"votre humble\nsecrétaire\", \"votre très-dévoué secrétaire\" näemme, että hänellä tässä\nhienossa naisten oikeudessa oli ollut pöytäkirjurin kadehdittava\ntehtävä; ja että hän tämänkin ammattinsa oli täyttänyt periaatteensa\nmukaan: \"il faut faire son métier en conscience\", siitä ovat hänen\nerinomaisen miellyttävästi ja pirteän hienostelevasti kirjoitetut\nkirjeensä \"rakkaalle presidentilleen\", elävänä todistuksena.\n\nEhdottomasti kysyy jokainen tätä lukiessaan, miten vakavaluontoinen\nkirjailija ja tiedemies viihtyi tässä uudessa seurapiirissä. Vallan\nvastenmielistä ei se Mériméelle kuitenkaan ollut ja olihan hän jo\nnuoruudestaan saakka rakastanut seuraelämän nautintoja ja tälle\ntaipumukselleen pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka. Hän nimittää\nitse asemaansa hovissa \"métier de courtisan\", mutta siitä huolimatta ei\nmeidän suinkaan tule sekoittaa häntä tavallisiin liehakoitsijoihin,\njoita kaikki hovielämä luonnollisesti vetää puoleensa. Näistä sanookin\nhän, että \"tous ces ducs nouveaux sont des jeunes gens qui ne brillent\nni par l'intelligence ni par la vertu; mais il y a dans l'atmosphère\ndes cours quelque chose qui attire les niais et leur procure une bonne\nréception\".[284] Mikä Mériméetä erityisesti huvitti tässä hovimiehen\nasemassa, oli se hyvä tilaisuus, joka hänellä nyt oli läheltä\ntarkastaa, miten historiaa tehdään. \"C'est amusant d'être aux premières\nloges et d'assister à la comédie quand on n'est pas acteur, et qu'on\nn'a pas la prétention d'y jouer un rôle\", kirjoittaa hän kerran\nPanizzille.[285] Eikä hänellä nähtävästi olekkaan koskaan ollut halua\npersoonallisesti sekautua asiain menoon muuta kuin korkeintaan\nkeskusteluilla hallitsevain miesten kanssa. Että häntä siitä huolimatta\nsilloin tällöin käytettiin puhtaasti valtiollisissakin asioissa, sen\nnäemme hänen omista kirjeistään. Milloin pyytävät ministerit häntä\npuhumaan jostakin asiasta keisarille ja kun hän kieltelee arvellen,\netteihän hänen, asiaan kuulumattoman, sanoilla voi mitään vaikutusta\nolla, vastaavat nämä, että juuri sen vuoksi hän ehkä voikin\nvaikuttaa.[286] Milloin taas on hän välittäjänä Panizzin ja keisarin\nvälisissä keskusteluissa[287] tai pyytää keisarinna häntä taivuttamaan\nhyvää ystäväänsä ministeri Fouldia pysymään paikoillaan, j.n.e.\n\nMériméen tunteet keisarinnaa kohtaan me tunnemme: ne olivat\nyksinomattain uskollisen ystävän vilpitöntä osanottoa, joka pysyy\njärkähtämättömänä niin hyvin tukalissa kuin suotuisissa oloissa. Mutta\nvilpittömän ystävän velvollisuuksiin kuuluu suorapuheisuus ja rohkeus\nlausua mielipiteensä. Ja näitä ominaisuuksiaan ei Mérimée koskaan\nmenettänyt hovissakaan, sitä osottaa hänen menettelynsä monissa\ntärkeissä kysymyksissä. Niinpä kertoo hän Panizzille, kuinka hän eräänä\niltana niihin aikoihin, jolloin Ranska paavia suojellakseen ja\naluettansa lisätäkseen sekaantui Itaalian vapautussotaan, otteli näistä\nasioista keisarinnan kanssa, jonka tekopyhyys (hypocrisie) ja\npaavilliset tunteet olivat tärkeänä vaikuttimena Napoleonin käytökseen.\n\"L'affaire a été engagée avant que j'aie eu le temps de me reconnaître\net de l'éviter. Elle parlait avec une grande vivacité, mais sans\ncolère. Il me semble que j'ai été aussi ferme que possible, mais me\nmaintenant très calme sans rien ménager. On m'a dit que j'avais été\nconvenable. -- -- La discussion a fini par l'épuisement des gosiers, et\nil y a eu un grand silence de huit à dix minutes; après quoi, il m'a\nsemblé qu'elle était plus prévenante pour moi qu'à l'ordinaire,\névidemment pour me montrer qu'elle n'était pas fâchée. Elle a même\ndemandé à madame de Rayneval (eräs keisarinnan hovinaisia) si elle\ncroyait que je n'avais pas été blessé. Vous la reconnaissez à ce\ntrait\".[288] Samalla tavalla esiytyi Mérimée silloinkin, kun keisarinna\nsyksyllä 1863 hommasi purjehdusretkelleen Portugaliin ja Espanjaan.\nHänen samoin kuin monen muunkin mielestä oli tämä matka valtiollisesti\nvaarallinen. \"Mon attachement pour elle, et le danger très réel de\nchose m'ont donné hardiesse et franchise et je lui ai débité très\nnettement ma râtelée, quelquefois avec plus vivacité que le respect ne\nl'exigeait. -- -- Il m'a paru cependant que mon discours l'avait\nébranlée, et lui laissait quelques inquiétudes\".[289]\n\nKeisarinna tunsi jo vähitellen ystävänsä luonteen eikä hän ylipäänsä\nnäytä näistä otteluista pahastuneen. Ainoastaan kerran viittaa\nMérimée kirjeissään jonkunlaiseen epäsuosioon antamatta kuitenkaan\nminkäänlaista selitystä syistä. \"Entre nous il me semble que je suis un\npeu en disgrâce\", sanoo hän vain lyhyesti.[290] Vaarallisempaa laatua\nei tämä sentään näytä olleen, sillä kuukausi sen jälkeen saa hän taas\nkutsun saapua Fontainebleaun linnaan. Eikä siinä auta hänen\nvastustelunsakaan, mutta, lisää hän, \"je suis parfaitement résolu à\nm'excuser si, selon son usage, Sa Majesté m'invite à prolonger mon\nséjour\". Ja niin suuri oli keisarinnan luottamus monivuotiseen\nuskolliseen ystäväänsä, että kun hänellä kerran mielestään olii syytä\nmustasukkaisuuteen, valitsi hän uskotuksensa Mériméen. Peitetyin sanoin\nkertoo tämä Panizzille puhelleensa asiasta kokonaista neljä tuntia\nkeisarinnan kanssa lohdutellen häntä. Keskinäinen perhesopu, joka\nylipäänsä oli mitä paras Napoleon III:n ja hänen puolisonsa välillä,\nnäkyy tälläkin kertaa pian palanneen, sillä hiukan myöhemmin kirjoittaa\njo Mérimée ystävälleen Lontoossa: \"La concorde règne dans le ménage de\nnos amis; après des nuages qui pouvaient amener un orage, le beau temps\na reparu\".[291] Keisarinnan luottamus Mériméehen oli siis, kuten\nnäemme, kerrassaan tavaton. Mutta toiselta puolen ei hän juuri parempaa\nmiestä voinut perhesurujensakaan jakajaksi valita. Tämä näet oli\naina valmis muualla häntä puolustamaan kaikkia niitä lukuisia\nparjausyrityksiä vastaan, joista ei edes ylhäinen asemakaan häntä\nsäästänyt. Keisarinnasta tiedettiin näet, että hän mielellään sekausi\nvaltiollisiin asioihin ja että keisari puolestaan ehkä liiankin paljo\nantoi puolisonsa vaikuttaa päätöksiinsä. Niinpä kertoo Mérimée\nministeri Persignyn kerran sanoneen Napoleonille ihan suoraan, että\ntämä oli puolisonsa vaikutuksille liian altis ja että hän sen johdosta\nmenettää valtiolliset ystävänsä. Sen johdosta lisää hän: \"Ce qui me\nfâche le plus, c'est qu'on en rend responsable notre aimable hôtesse,\net je ne doute pas qu'on ne lui attribue dorénavant tout le mal et\ntoutes les fautes qui se feront\".[292]\n\nMitä taas tulee Mériméen suhteeseen keisari Napoleoniin ei se mikään\nerittäin läheinen ollut alussa eikä se koskaan samalle kannalle\nkehittynyt kuin millä hän keisarinnan kanssa oli. Napoleonilla ei\nylipäänsä ollutkaan minkäänlaisia läheisiä ystäviä, joille hän olisi\naikeitaan edeltä päin selitellyt. Mériméen ilo siitä, että hän nyt muka\noli päässyt \"ensimmäisestä looshista\" katsomaan, miten historiaa\ntehdään, näyttäytyy jotenkin perättömäksi. \"Je suis dans le lieu du\nmonde où l'ara parle le moins de politique\", valittaa hän kerrankin\nFontainebleausta ystävälleen Panizzille ja niinikään erään toisen\nkerran: \"J'assiste ici au spectacle le plus étrange. J'ai l'air d'être\naux premières loges, mais je ne sais rien et ne vois pas grand'chose.\nC'est derrière le rideau que la pièce se joue\".[293]\n\nJa tämä esirippu, jonka takana kaikki toimitettiin, oli keisarin tyyni,\nläpikuultamaton ulkomuoto. Mérimée kutsuukin häntä sfinsiksi ja\nmykäksi. \"On se plaint ici de ne rien comprendre à la politique de\nl'empereur. Sous le gouvernement de Louis-Philippe, tout le monde était\nassez vite au fait de toutes les affaires tandis que, maintenant\nqu'elles sont dans la tête d'un muet, il est impossible d'en savoir ou\nmême d'en deviner quelque chose\".[294] Samaa nuottia veisaa hän usein\nmuulloinkin arvellen, että keisari kyllä puhelee mielellään kaikkien\nkanssa _de rebus omnibus et quibusdum aliis_, mutta hänen\nstrateegilliset tuumansa \"ne peuvent être comprises que par de grands\ncapitaines tels que Thiers ou Cousin\".[295]\n\nTämä keisarin salaperäisyys ynnä hänen valtiollisten tuumiensa\nverrattain hyvä onnistuminen näyttää vähitellen herättävän Mériméessä\ntodellista kunnioitusta, jopa ihailuakin mykkää hallitsijaa kohtaan.\n\"Je ne sais où il se renseigne pour si bien comprendre les instincts du\npeuple.\"[296] -- \"Il a un tour à lui pour dire les choses, et, quand il\nparle en souverain, il a l'art de montrer qu'il n'est pas de la même\ntriviale pâte que les autres. Je crois que c'est exactement ce qu'il\nfaut à cette magnamime nation qui n'aime pas le commun\".[297] Sokeaa ei\nhänen ihailussa sentään ole koskaan. Niinpä hän monta kertaa moittii\nkeisaria siitä, ettei tämä \"pidä piispojaan ja papistoansa paremmassa\nkurissa\" ja varsinkin siitä, että tämä tekee liiallisia myönnytyksiä\nkansanvaltaisille eduskunnan aineksille. Vapaamielistä hallitusta hän\nkyllä haluaa ja ihailee suuresti Englannin edustusta mallikelpoisena\nlaitoksena, mutta Ranskan kansa ei hänen mielestään ole kypsynyt\nvapauttansa harjoittamaan eikä sen luonnekaan ainakaan toistaiseksi\nnäytä sellaiseen soveltuvan. Myönnytyksistä ei voi seurata muuta kuin\nsanoja ja \"te tiedätte, että Ranskassa seuraa sanojen perästä\nvallankumoukset\" kirjoittaa hän Panizzille eräänkin kerran.[298]\n\nSe mikä Mériméetä ja keisaria toisiinsa suuressa määrin lähensi, oli\nheidän kirjallinen yhteistyönsä sekä monessa suhteessa yhtäläiset\nmielipiteet ja sympatiiat. Olen edellä Mériméen historiallisista\nteoksista puhuessani maininnut hänen ihastuksestaan Caesariin, josta\nhän aikoi kirjoittaa perinpohjaisen tutkimuksen, vaikka tämä ei ole\nkoskaan julkisuuteen tullut. Niinikään huomautin arvelunani, että hän\nhienotunteisuudesta Napoleonia kohtaan jätti teoksensa keskeneräiseksi\nsaatuaan tietää, että keisari, jonka lempisankari Caesar aina oli\nollut, puuhasi tutkimusta samasta miehestä. Tavallisella\nhistoriallisella terävyydellään oli hän v:n 1848 vallankumouksen ja\nNapoleon III:n valtiokeikauksen johdosta lausunut, että Caesarin\naikaiset ja noiden aikojen tapahtumat ovat vallan yhtäläisiä.[299]\nKirjeissään nimittääkin Mérimée Napoleon III:tta usein Caesariksi,\nvaikka hän samalla käyttää sitä hienolla ivalla. Oli miten oli,\nCaesarin ihailussa yhtyivät molempain sympatiiat ja kun Napoleon ryhtyi\ntutkimukseensa käsiksi, ei tietysti voinut olla soveliaampaa apumiestä\nkuin juuri Mérimée, joka tähän aineeseen oli perehtynyt tavallisella\nperinpohjaisuudellaan. Hänen neuvonsa ylhäiselle tutkijalle oli se,\nettä tämä rajoittuisi omalta kannaltaan arvostelemaan Caesarin\nkommentaattoreja eikä antautuisi kertomaan sankarin historiaa\nkokonaisuudessaan. Tätä ystävällistä neuvoa ei Napoleon kuitenkaan\nseurannut, vaan ryhtyi tunnetulla lujaluontoisuudellaan työhön.\nMériméen oleskellessa hovissa istui hän usein keisarin kanssa kahden\nkesken näistä asioista keskustelemassa ja neuvottelemassa.\n\n\"J'ai longtemps causé avec l'empereur, surtout d'histoire ancienne et\nde César\", kirjoittaa hän kerrankin \"tuntemattomalle\";[300] niinikään\neräässä toisessa kirjeessä: \"Avanthier, j'ai dîné aux Tuileries en très\npetit comité. Sa Majesté m'a parlé beaucoup de César\".[301] Mutta\npelkkään puhelemiseen ei hänen osuutensa keisarin tutkimukseen suinkaan\nrajoittunut. Napoleonilla näkyy nimittäin olleen tapana pyytää\nkaikellaisia kirjallisiakin aputöitä erikoiskysymyksissä, sen näemme\nMériméen kirjeistä. \"Je lui fais un petit travail sur la religion des\nRomains et j'insiste sur l'avantage qu'ils avaient de se dire la messe\nà soi-même, au lieu de payer un étranger pour cela\".[302] -- \"J'ai,\nici, en train, un petit travail pour le maître (näin nimittää hän usein\nkeisaria), que je voudrais lui porter (30/8 61)\".\n\nAlussa ei Mériméellä näytä olleen luottamusta keisarin\ntieteellisyyteen. Mutta mitä edemmäs työ edistyi, sen suuremmaksi\nkasvaa hänen kunnioituksensa. \"Il m'étonne par la facilité avec\nlaquelle il comprend les choses d'érudition, dont il n'a pris le goût\nqu'assez récemment\", kirjoittaa hän, \"tuntemattomalle\" lokakuussa v.\n1860 ja myöhemmin taas: \"L'empereur est devenu un archéologue accompli.\nIl a passé trois heures et demie sur la montagne (Alise'n kaupungin\nluona), par le plus terrible soleil du monde, à examiner les vestiges\ndu siège de César et à lire les Commentaires\".[303] Mérimée se myöskin\ntarkasti teoksen arkki arkilta ennenkuin se julkisuuteen\nlaskettiin.[304]\n\nKun sitten 1865 ensimmäinen osa teosta valmistui painosta saavutti se\ntiedemiestenkin puolesta melkoisen tunnustuksen. \"Ils ont obligés de le\ntrouver un peu trop savante pour eux\" kirjoittaa siitä Mérimée\n\"tuntemattomalle\" liittäen teoksesta omana arvelunaan: \"I1 me semble\nqu'il y a des très belles pages. Je suis surpris de l'érudition, plus\ngrande et plus solide que je ne m'y serais attendu\" ja Panizzille: \"Le\ngrand défaut du livre, à mon avis, c'est qu'on dirait que l'auteur se\nplace devant un miroir pour faire le portrait de son héros\".[305]\nPahaan pulaan joutui hän, kun Journal des Savants-lehden toimitus\nkokonaisuudessaan kääntyi hänen puoleensa pyynnöllä, että hän\nkirjoittaisi heille arvostelun keisarin teoksesta. \"Comme c'est la\ncompagnie en corps qui m'avait imposé la tâche -- kirjoittaa Mérimée\n'tuntemattomalle' -- il a fallu s'exécuter. Vous savez tout le bien que\nje pense de l'auteur et même de son livre; mais vous comprenez les\ndifficultés de la chose, pour qui ne voudrait pas passer pour un\ncourtisan, ni dire des choses inconvénientes. J'espère m'être tiré\nd'affaire assez bien. J'ai pris pour texte que la République avait fait\nson temps et que le peuple romain s'en allait à tous les diables, si\nCésar ne l'eût tiré d'affaire. Comme la thèse est vraie et facile à\nsoutenir, j'ai écrit des variations sur cet air\".[306] Niin hyvin tämä\narvostelu, joka löytyy painettuna yllämainitun aikakauskirjaa syyskuun\nnumerossa 1865, kuin se, minkä hän vuotta myöhemmin kirjoitti saman\nteoksen toisesta osasta (katso: Journal des Savants, heinäkuulta 1866)\ntodistavatkin, että hänen on onnistunut jotenkin hyvin saavuttaa\ntarkoituksensa, joka oli \"n'être ni courtisan ni factieux\".\n\nJo vuosikausia ennen oli Mérimée kirjoittanut \"tuntemattomalle\", että\n\"le bourgeois (ainoa kerta muuten, jolloin hän tällä hieman\nhalventavalla nimellä keisaria nimittää) me plaît chaque jour\nd'avantage\".[307] Ja sulasta ystävyydestä hän auttoi keisariakin. Hän\nkertoo itse, kuinka Napoleon yhteistyön alussa puhui runsaasta\npalkkiosta ja kuinka hän hymyillen vastasi: \"Minulla on niin paljo\nkirjoja kuin tarvitsen ja minä olen laskenut, että käden täysi paperia,\ntusina sulkakyniä ja pullollinen Petite-Vertu-mustetta on minulle\ntarpeeksi. Eiköhän teidän majesteettinne salli minun tehdä tätä\nlahjatyönä\". Filon lisää, että nyt oli keisarin vuoro hymyillä, sillä\ntämä epäili lahjan vilpittömyyttä; hän ei ollut tottunut saamaan\npalveluksia ilman palkkioita. Tällä kertaa hän sellaisen kuitenkin sai,\nsillä hänen apumiehensä ei pyytänyt muuta kuin \"l'estime du maître,\nplus rare que sa faveur, et le droit d'être franc\".[308] Ja että hän\ntätä oikeuttaan käytti yhtä hyvin keisaria kuin muitakin kohtaan, sen\nolen jo mielestäni osottanut.[309]\n\nFilon huomauttaa jommoisellakin syyllä, ettei Mérimée oikeastaan\nole tuntenut hovimiehen elämästä muita varjopuolia kuin \"de veiller\ntard, de faire de trop bons dîners et de rester debout quelquefois\nplus longtemps qu'il ne convenait à des jambes de son âge\".\nMutta kun terveys on niin huono kuin hänellä näihin aikoihin\njo oli, kun täytyy vanhoilla päivillään -- kävihän hän jo hyvässä\nmäärässä kuudettakymmentä -- näytellä, olla mukana kaikilla\nkävely-, ratsastus- ja veneretkillä, istua ulkosalla ruohikossa\nmyöhäisillä illallisilla j.n.e., niin voihan käsittää, ettei se aina\nvallan mieluista ollut. Se käykin selville hänen kirjeenvaihdostaan.\nNiinpä kirjoittaa hän kerrankin Panizzille Biarritzista, missä hän\nsilläkin kertaa oleskeli lähes puolitoista kuukautta: \"Bien que je\nm'acquitte assez honorablement de mon métier de courtisan, je me sens\npris parfois d'idées à la Bright, et j'ai envie de m'en aller vivre en\nhomme libre dans quelque auberge au soleil\"[310] ja vähän myöhemmin:\n\"Je suis bien déterminé à quitter pour cette année le métier de\ncourtisan. Vous ne vous doutez pas combien il est fatigant\".[311]\nJa monen monituista kertaa valittelee hän, kuten aikoinaan\nVoltairekin,[312] ettei hän ole hovimiehen vaivalloiseen ammattiin\nluotu. \"Je n'ai pas les qualités du courtisan\" päivittelee hän\nystävälleen Panizzille väsyneenä pitkälliseltä hovimatkalta palattuaan\nja \"tuntemattomalle\" hän niinikään kirjoittaa: \"Le destin ne m'avait\npas fait pour être courtisan\".[313]\n\nLudovic Halévy, joka persoonallisesti seurusteli Mériméen kanssa,\nmainitsee myöskin näistä hänen vaikerruksistaan huomauttaen niiden\nyhtäpitäväisyyttä Voltairen valitusten kanssa. \"Mutta\", sanoo hän,\n\"erotus on vain se, ettei Voltaire puhunut totta, jota vastoin Mérimée\nsanoo sen vallan vilpittömästi\".[314] Mériméetä ovat monet, etupäässä\nVictor Hugo, koettaneet kaikilla tavoin halventaa sen vuoksi, että hän\n\"alentui verellä tahratun hallitsijan hovimieheksi\". Siitä syystä olen\nkatsonut tarpeelliseksi näin laajaperäisesti käsitellä hänen\nsuhdettansa Napoleon III:n hoviin. Luulenkin jo selvästi todistaneeni,\nettei häntä suinkaan saa lukea tavallisten hoviliehakoitsijain joukkoon\nja yhdyn täydellisesti niihin (Filon, kreivi d'Haussonville, Houssaye,\nHalévy, Mirecourt, yksinpä hänen vastustajansa Pontmartinkin y.m.),\njotka pitävät sitä onnena keisari Napoleonille ja keisarinna\nEugénielle, että heillä todellakin oli sellainen vilpitön ja\nsuorapuheinen ystävä kuin Mérimée oli, ystävä, joka ei ollut mikään\nonnenetsijä, vaan jolla päinvastoin oli rohkeutta olojen\ntukalammiksikin tultua pysyä järkähtämättömänä ja uskollisena.\nMériméellä näkyy itselläänkin olleen tieto siitä, että tähän Napoleon\nIII:n hallituksen loppupuolella rohkeutta tarvittiin; hän kirjoittaa\nnimittäin Panizzille 1 p. tammikuuta 1870 seuraavasti: \"On peut\naujourd'hui être poli pour les personnes couronnées sans risquer de\npasser pour courtisan. Dans peu de temps même, il faudra pour cela un\ndegré de courage considérable\".[315]\n\nMutta ennen kuin ryhdyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista\nrinnakkain toisen keisarikauden asteittaisen suistumisen kanssa\nSédanin onnettomaan tappeluun saakka, on minun annettava muutamia\nelämäkerrallisia lisätietoja hänestä näiltä vuosilta (1854-64), ettei\nlukija luulisi hänen uhranneen kokonaista vuosikymmentä yksinomattain\nhovielämälle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nVirkistettyänsä ensin voimiaan useita kuukausia kestäneellä\nulkomaamatkalla, jonka nimellisenä tarkoituksena oli Münchenin\nnäyttely, vaikka hän samalla kertaa ihaili Reinin kauniita rantoja,\nBadenin hyöteitä metsiä ja sinertäviä järviä sekä Tyroolin reipasta\nkansaa, nautti Wienin \"really truly\" hauskasta seuraelämästä ja Pestin\nalkuperäisistä tavoista, palasi Mérimée lokakuussa 1854 takaisin\nrikkaaseen Pariisiinsa, missä häntä jo lukuisat kirjalliset toimet\nodottivat.[316]\n\nÄitinsä kuoleman jälkeen oli Mérimée muuttanut rue Jacob'in varrelta\nLillen kadulle n:o 52, jonka omisti hänen orpanansa, tie- ja\nvesilaitosten entinen ylitarkastaja Dubois-Fresnel. Täällä toisessa\nkerroksessa oli hänellä neljä huonetta, joista yksi suuri budoaariksi\nmuodostetulla alkoovilla varustettu kirjastohuone samalla oli\ntyöpajana. Seinillä riippui tauluja, suurin osa hänen isänsä\nsiveltimestä lähteneitä, ja uunin laiteilla kauniita jaapanilaisia\ntaideteollisuuden tuotteita. Makuuhuone oli niinikään arvokkailla\ntauluilla koristettu, kunniapaikalla isänsä Leonorin ehkä etevin taulu\n\"l'Innocence nourrissant un serpent\", muualla taiteilijoilta saamia\nlahjatauluja. Kirjastohuoneessaan, jossa hänellä oli tuhansia nidoksia,\nistui Mérimée suuren työpöytänsä ääressä, jonka Tourneux sanoo olleen\n\"une très belle table de travail en bois de rose avec cuivres dorés et\nciselés\", työskennellen enimmäkseen öisin.[317]\n\nKotona yksin istuessa ja pitkä persialainen yönuttu päällä turkkilaista\npiippua poltellessa tuntui aika sentään toisinaan yksitoikkoiselta; ja\nsilloin kirjoitteli hän joskus ystävilleen surumielisiäkin mietteitä\nelämästänsä ja yksinäisyydestään. Käyttäen hyväkseen muutamaa tällaista\nvalituksen tapaista uskalsi hänen vanha ystävättärensä kreivitär\nMontijo ehdottaa, että hän menisi naimisiin, sillä vaimo oli hänen\nmielestään välttämätön Mériméen asemassa olevalle miehelle. Samaa puhui\n\"tuntematonkin\" ja nähtävästi m.m. myöskin rva Senior. Kun hän v. 1853\npalasi Espanjasta, huhuttiinkin hänen jo menneen kihloihin ja Filon\npuolestaan vakuuttaa \"qu'il y avait eu quelque chose\".[318] En tiedä\nmillä perusteella hän tämän tekee; minä en ainakaan ole löytänyt\nvähintäkään tukea tälle luulolle. Mérimée tiesi jo olevansa vanha,\nliian vanha sulhasmieheksi ja se armoton tapa, millä hän usein\nkirjeissään Panizzille ivailee vanhoja miehiä, jotka menevät nuorten\ntyttöjen kanssa naimisiin, osottaa kyllin selvästi, ettei hänellä ole\nvähintäkään halua siihen kaivoon hypätä, \"Je suis trop vieux pour me\nmarier\" vastaa hän sekä rva Seniorille että \"tuntemattomalle\"; ja\nystävättärelleen Espanjassa kirjoittaa hän: \"Si vous me voyez (hän oli\nsilloin nuhakuumeessa) vous ne penseriez pas ä me marier avec les\nbelles demoiselles dont vous parlez. On guérit de la grippe, mais ce\ndont on ne guérit pas c'est d'être vieux.\" Sitä paitse oli hänellä\nnuoruudessaan ollut onnettomasti päättyneitä yrityksiä tähän suuntaan,\nvaikka hän omain sanainsa mukaan, ei katsonut voivansa tarjota\nlemmitylleen niin suurta onnea kuin tämä olisi ansainnut ja luultavasti\nodotti. \"Minulla ei ole rohkeutta eikä voimaa koettaa tällaista uutta\nelämän muutosta\", kirjoittaa hän kreivittärelle. \"Ainoa etu, minkä\navioliitto minulle nyt voisi tarjota, olisi jonkunlainen lievennys\nsairauden kohdatessa ja etenkin sillä aina ikävällä hetkellä, jolloin\ntäytyy tämä maailma jättää. Jos miettisin asiaa ainoastaan egoistin\nkannalta, ansaitsisi se ehkä jo tämänkin edun vuoksi harkitsemista.\nMutta toisakseen on edesvastaus, vaimonsa huolestaminen ja hänen\npäiviensä turvaaminen miehen kuoleman jälkeen kauhistavaa. Kun minulla\noli kissa, leikittelin minä mielelläni sen kanssa, mutta kun sen tuli\nhalu juosta kattoja pitkin narttuja katselemaan tai rottien perään\nkellariin, epäilin minä, että tokkohan minulla oli oikeutta pidättää se\nluonani omiksi huvikseni. Paljo suuremmalla syyllä tekisin itselleni\ntämän kysymyksen, jos se koskisi naista\".[319] Mies, jolla on tällaiset\nperiaatteet, on ehdottomasti vanhanpojan elämään tuomittu, niin\ntyypilliset ne ovat. Ja samoin kuin monet muutkin naimattomat\npoikamiehet pitävät lapsista, samoin Mériméekin. \"Minä olen liian vanha\nnaimisiin mennäkseni -- kirjoittaa hän rva Seniorille 5 p. maaliskuuta\n1855 -- mutta minä tahtoisin mielelläni pienen tyttösen kasvattaakseni.\nOlen usein miettinyt ostaa lapsukaisen joltakin Espanjan mustalaiselta,\njott'en, jos kasvatukseni kävisi huonosti, luultavasti saattaisi\nonnettomammaksi tätä piskuista olentoa, jonka kasvatikseni ottaisin. --\nPaha vain että mustalaiset ovat niin kovin tummia ja että heidän\ntukkansa on sydenkarvainen. Miks'ei teillä ole pientä kultakutrista\ntyttöstä minulle luovuttaa?\" kysyy hän lopuksi. Samaa mieltä ilmaisee\nhänen kirjeensä kreivitär de Montijollekin: \"Tahtoisin mieluummin, jos\nolisin varma siitä, että jätän jälkeeni jotain, pienen tyttösen\nkasvattaakseni häntä parhaimpani mukaan, mutta -- ja tässä näytäkse\ntaas epäilijä oikeassa karvassaan -- sekin on niin vaarallista\nleikkiä\". Minkä vuoksi se on sitä, ilmaisee eräs hänen kirjeensä rva\nSeniorille: \"mais il pourrait bien se faire que le petit monstre, après\nquelques années, s'amourachât d'un chien coiffé et me plantât là\".[320]\nJa tämä tietysti taas olisi ikävä juttu. \"Suo siellä, vetelä täällä\neikä kuivaa kussaan\". Paras siis oli pysyä erillään sekä avioliitosta,\njossa voi tulla petetyksi, että kasvattitytöstä, joka äkkiä voi\nkasvatti-isänsä jättää, ja pysyä koreasti yksinäisenä kissansa kanssa.\n\"Le mieux, je crois, c'est de s'habituer à vivre comme un arbre et à se\nrésigner\".[321]\n\nJa niin hän tekikin. Naisista hän kyllä piti ja seurusteli, kuten\nolemme nähneet, mielellään ja alinomaa heidän kanssansa, mutta pysyviin\npauloihin eivät he häntä saaneet. Hänen kirjeistään näemme hänellä\nvielä vanhoilla päivilläänkin olleen monituisia seikkailuja, jopa\nhellempiä suhteitakin, mutta \"Mérimée était fidèle, et plus que jamais,\nà ses habitudes de gourmandise élégante: il ne faisait que tremper ses\nlèvres à la coupe\", sanoo vallan oikein Filon lisäten omasta\npuolestaan, että Don Juanimme näistä voitoistaan oli \"plus honteux que\nfier\". Siltä se näyttääkin. \"Le fond de la question est que les jeunes\ngens n'aiment plus que les lorettes, de sorte que les femmes honnêtes\nsont obligées de recourir aux vieillards\" kirjoittaa hän kerrankin\nystävälleen Panizzille tällaisen kohtauksen johdosta vetäen siitä\nseuraavan johtopäätöksen: \"Comme ce siècle de fer est drôle! Je crois\nque, vous et moi excepté, tout le monde est fou\".[322]\n\n\"Peu de gens savent d'être vieux\", sanoo Pascal. Että Mérimée\nrakkausasioissa osasi sitä olla, olemme nähneet. Kaunokirjailijana hän\nsen käsitti vielä ankarammin, hän, joka ei koskaan ole keskentekoista\ntyötä käsistään laskenut. \"Kirjailijan pitää älytä ajoissa vai'eta\",\nnäin ymmärsi hän Pascalin lauseen. Puoli vuosisataa senaattoriksi\ntullessa täytettyänsä laski hän kaunokirjailijan kynän lopuksi ikäänsä\nmelkein täydellisesti käsistään ja jos hän viimeisinä vuosinaan siihen\npari kertaa vielä tarttui, tapahtui se erityisistä syistä, kuten\nmyöhemmin saamme nähdä. Vanhukselle muka sopivampi tieteellinen työ\ntuli tästä lähtein hänen pääasialliseksi lomatoimekseen.\n\nOlen ylempänä jo huomauttanut kuinka ahkerasti Mérimée senaattoriksikin\ntultuaan kirjoitteli aikakauskirjoihin lyhempiä tieteellisiä\ntutkimuksia ja arvosteluja. Vähitellen katsoi hän niitä kertyneen siksi\npaljon, että arvokkaimmat jo voi koota erityiseen nidokseen. Niinpä\nilmestyikin tammikuussa v. 1855 kokoelma \"Mélanges historiques et\nlittéraires\", johon tekijä oli Revue des deux Mondes'sta, Moniteurista,\nRevue contemporainesta ja Constitutionnelistä koonnut seuraavat\nkaksitoista tutkimusta: Les mormons, Les cosaques de l'Ukraine,\nHistoire ancienne de la Grèce, Un tombeau découvert à Tarragone,\nL'Hôtel de Cluny, Littérature espagnole, Les romains sous l'Empire,\nMémoires d'une famille huguenote, De l'enseignement des beaux-arts,\nRestauration du Musée, Vie de César-Auguste ja Inventaire des Joyaux du\nduc d'Anjou.\n\nEnsimmäinen kirjoitus mormoonilaisista on muutamien englantilaisten\nlähteiden mukaan kokoonpantu objektiivinen selonteko mainitun lahkon\nsynnystä ja opista. \"Ukrainin kasakat\" on hauska tutkimus Zaporogein\nomituisesta heimosta ja heidän tunnetuista sankareistansa Bogdan\nChmielniçkistä ja Mazepasta, jonka tarumaiset vaiheet ennen Mériméetä\njo olivat innostuttaneet Voltairea ja Byronia ihaniin runoelmiin ja\nHorace Vernétä kuuluisaan tauluunsa. -- Todellakin hauskaksi on\nMérimée saanut toista sataa sivua käsittävän arvostelunsa ja\nselontekonsa Groten suuresta \"Kreikan historiasta\". Samalla kuin hänen\nmuistutuksensa osottavat hänen perinpohjaisia tietojaan historian\nlaajaperäisellä alalla todistaa kirjoitus kokonaisuudessaan hänen\nvilpitöntä ihailuansa helleeniläistä kansaa, sen kirjallisuutta ja\ntaidetta kohtaan. Kreikasta puhuessaan lämpenee tämä kylmä\nhistorioitsija taas vasten tahtoaankin ja epäilemättä lämpenee\nlukijakin seuraavista innostuneista lauseista: \"Où touvera-t-on un\nspectacle plus animé, plus fécond en péripéties que dans cette\nclassique Grèce, ce grand pays qui tient une si petite place sur la\ncarte? Dans cette terre privilégiée, pas une montagne qui ne redise le\nnom d'un poète, d'un sage, d'un héros, d'un artiste. Pour nous, les\nnoms des hommes illustres de la Grèce, de ses grands morts, comme\ndisait César après Pharsale, sont encore les synonymes de génie et de\nvertu. Quelle contrée, si vaste qu'elle soit, peut se vanter d'avoir\nproduit un Socrate, un Platon, un Phidias, un Homère, un Eschyle, un\nAristote? Souvent le monde a été bouleversé par des hordes brutales\nmises en mouvement, comme les Huns, par un fléau de Dieu. A la Grèce\nseule était réservée la gloire d'éclairer les autres nations et de les\npolicer. Ses armes, sa littérature, ses arts, ont été bienfaisants.\nDans l'espace de quelques siècles, vingt peuples helléniques, ou plutôt\nvingt petites villes ont déployé une activité sans égale pour réaliser\ntout ce qui se peut imaginer de bon, d'utile et de beau. Leurs\ninstitutions si variées, leurs moeurs plus variées encore se sont\nressemblé pourtant par un résultat et peut-être par un but commun,\ncelui de conserver à l'individu sa valeur propre et de lui offrir le\nplus libre développement de toutes ses facultés\".[323]\n\nMinun täytyy pyytää anteeksi, että olen näin pitkällä otteella\npoikennut puheena olevasta asiasta; mutta rohkenen kuitenkin toivoa,\nettei se lukijaa ole ikävystyttänyt. Jos nyt käymme jatkamaan\npintapuolista selontekoamme kirjoituksista \"Mélanges hist. et\nlittéraires\"-kokoelmassa, niin ovat molemmat seuraavat kyhäelmät\n\"L'Hôtel de Cluny\", kertomus tämännimisen museon esineistä, ja \"La\nlittérature espagnole\", arvostelu Ticknorin laveahkosta teoksesta\n\"History of spanish Literature\", jotenkin lyhkäisiä eivätkä mielestäni\nerittäin huomattaviakaan muuten kuin että jälkimmäistä vastaan tehdyt\nmuistutukset taaskin osottavat kirjoittajan hyviä tietoja tälläkin\nalalla. -- Nimellä \"Les romains sous l'Empire\" julkaisi Mérimée hauskan\narvostelun Ch. Mérivalen 2-osaisesta teoksesta \"A History of the\nRomains under the empire\" liikkuen tässä omalla alallaan ja merkiten\nilolla tekijän puolueettoman ja oikean arvostelun lempisankaristaan\nCaesarista, jota hän taaskin kiittämällä kiittää,[324] ja samoja\nasioita, nimittäin Caesarin kuolemaa, käsittelee hänen lyhyt\nselontekonsa niihin aikoihin löydetystä ja Piccolos'in julkaisemasta\nNicolas de Damasin käsikirjoituksesta. -- \"Mémoires d'une famille\nhuguenote\" on vain mitä ahtaimmaksi supistettu kertomus Jacques\nFontainen kirjoittamista perhemuistelmista Nantes'n ediktin ajoilta ja\n\"Inventaire des Joyaux de Louis, Duc d'Anjou\" niinikään hyväksyvä\narvostelu tästä osasta kreivi de Laborden tarkkaa luetteloa Louvren\nmuseon rikkaasta esinekokoelmasta.\n\nKäsittelemättä on minulla vielä Mériméen monessa suhteessa arvokas ja\nhuomiota ansaitseva kirjoitus \"kaunotaiteiden opetuksesta\", joka niihin\naikoihin kuin se kirjoitettiin (v. 1849) oli vilkkaan keskustelun\nesineenä Ranskanssa. Tekijä ottaa tässä vertaillakseen toisiinsa\nPariisin ja Rooman taidekouluja ja ehdottelee edellisen toiminnassa\nuseita tärkeitä muutoksia, joista monet nykyään lienevätkin jo\ntoteutetut. Hallitukselle ehdottaa hän, että se 1:o edistäisi ja\nhelpoittaisi taiteilijain opetusta, 2:o toimittaisi palkkioita\netupäässä niille, jotka työskentelevät vaikeamman (historiallisen)\nmaalauksen alalla ja siis suoranaisemmin isänmaansa kunniaksi sekä 3:o\nlakkaisi kannattamasta keskinkertaisuutta. Sitäpaitse vielä, että\ntavalliset palkinnot korotettaisiin ja ainoastaan taiteilijat alle\n25 vuotta saisivat ottaa osaa kilpailuihin, että palkinto\nmaisemamaalauksesta lakkautettaisiin, maisemamaalaajat kun muutenkin\nsaavat taulunsa paremmin kaupaksi ja että kaunotaiteiden akatemiaan\nerityinen opettaja asetettaisiin, jonka velvollisuutena olisi pitää\nluentoja keskiajan rakennustaiteesta.\n\nEn tahdo vielä tällä kertaa antautua tekemään selkoa siitä vilkkaasta\nosanotosta, millä Mérimée, joka perinpohjaisten tutkimusten ja\nlaajaperäisten matkustusten kautta oli kehittänyt itsensä tunnustetuksi\ntaiteentuntijaksi, aina seurasi taide-elämää Ranskassa ja\nulkomaillakin. \"Mélanges historiques et littéraires\" saavutti\nilmestyessään kyllä suosiollisen vastaanoton, joll'ei se mitään\nsuurempaa huomiota herättänytkään, kirjoitukset kun olivat jo ennestään\ntuttuja. Näiden kokoominen ja julkaiseminen olikin hänelle vain\nlepohetkien työtä. Samallaista oli myöskin se kaunis ja asiallinen\nesipuhe, jonka hän vallan samaan aikaan (tammikuussa v. 1855) pyynnöstä\nkirjoitti kreikkalaisen kirjailijan Marino Vreton ranskaksi kääntämään\nkokoelmaan \"Contes et poèmes de la Grèce moderne\".[325] Tässä\nalkulauseessaan, jossa taaskin ilmenee hänen lämmin tunteensa\nhelleeniläisyyttä kohtaan, huomauttaa hän laulujen alkuperäisyyttä ja\nvoimaa sekä kääntäjän taitavuutta. \"Tour à tour poète et compilateur,\nromancier et archéologue, M. Marino Vreto a su toujours conservé les\ntraits caractéristiques du génie de ses compatriotes et le mouvement\nnaturel de leurs compositions\". Kirja saikin osakseen varsin hyviä\narvosteluja.[326]\n\nMériméen pääasiallisena kirjallisena työnä vuosina 1854-55 oli\nkuitenkin Agrippa d'Aubignén tunnetun ja 16:n vuosisadan elämää niin\nmainiosti karakteriseeraavan teoksen \"Les aventures du baron de\nFoeneste\" julkaiseminen uudessa painoksessa. Pierre Jannet, joka\nkirjakauppaliikkeensä lakkautettuaan oli antaunut bibliofiilin jaloa\ntaitoa harjoittamaan, sai v. 1853 päähänsä ruveta \"la Bibliothèque\nelzévirienne\"-sarjan nimellä julkaisemaan in -- 16:o \"des anciens\nauteurs qui représentent au naturel la naïveté ou les hardiesses de\nl'esprit gaulois\", kuten sanat kuuluivat. Tällaisina vanhoina\ntosiranskalaisina mestareina pidettiin tietysti Rabelais, Brantôme,\nd'Aubigné y.m. Mérimée oli tunnettu erittäin taitavaksi äidinkielensä\ntuntijaksi ja kun häntä parooni Foeneste omituisine tapoineen jo\nnuoruudessa erityisesti huvitti, niin ei ole kummeksimista, että Jaunet\nmelkein heti yrityksensä alussa kääntyi \"Chronique de Charles IX:n\"\ntekijän puoleen pyynnöllä, että tämä ottaisi toimittaakseen\nselityksillä ja esipuheella varustetun painoksen ylempänä mainitsemaan\nd'Aubignén teosta.[327] Tourneux julkaisee osia kustantajan ja\ntoimittajan välisestä kirjeenvaihdosta, joka, ellei se muuten olekkaan\nmerkillinen, ainakin osottaa kuinka tarkasti hän tätäkin työtä teki.\nHeinäkuussa v. 1855 se sitten ilmestyi käsittäen 348 sivua varsinaista\ntekstiä ja parikymmentä sivua alkulausetta. Mitä Mérimée enimmän tässä\nkirjailijassa ihaili, käy selville seuraavista esipuheen lauseista:\n\"Foeneste est un tableau de moeurs des plus remarquables et si on le\ndépouille des exagérations que comporte ce genre de satire, il offre,\nje crois, une image animée et fidèle de la société à l'époque où\nl'auteur a vecu. Mais ce qui me semble surtout admirable dans ces\ndialogues, c'est la vérité de caractères mis en scène et le rare talent\nd'observation qu'on découvre jusque dans les plus petits détails. Il me\nsemble qu'il y a dans ce livre des traits de naturel que Molière\nn'aurait pas désavoués\". -- Arvostelijat olivat yksimielisiä siitä,\nettä toimittaja oli suoriutunut tehtävästään kaikin puolin\nkiitettävällä tavalla. Niinpä esim. Librin jutusta tunnettu Ludovic\nLalanne, peräti tuima arvostelija, huomautteli siinä kyllä muutamia\nerehdyksiä, mutta tuli lopulla kuitenkin siihen päätökseen, että\n\"l'auteur de Colomba s'est acquitté de ce travail avec son esprit et sa\nsagacité habituels\".[328]\n\nAsiain näin hyvin käydessä olivat sekä kustantaja että toimittaja\ntyytyväisiä yhteistyönsä tulokseen. Senpä vuoksi näkyvät he hetikohta\ntehneenkin uuden sopimuksen keskenään ja tähän piti heti kohta\nryhdyttämän käsiksi; apumieheksi Mériméelle otettiin nuori tiedemies\nLouis Lacour. Jo seuraavana päivänä Foenesten ilmestymisen jälkeen\noltiin puuhassa ja silloin tällöin istuttiin rue de Lillen varrella\nn:ossa 52 yhteisesti neuvottelemassa Brantômen teosten samantapaisesta\nulosantamisesta.[329] Työ ei kuitenkaan näy sujuneen niin nopeasti kuin\noli toivottu ja syy oli nähtävästi Mériiméessä, jonka huono terveys ja\nehkäpä osaksi myöskin väsyttävä hovielämä teki esteitä esipuheen\nvalmistumiselle. Tästä kärsi Mérimée itsekin ja päivittelee eräässä\nkirjeessä \"tuntemattomalle\": \"J'ai une Vie de Brantôme à faire, où j'ai\nune grande quantité de choses téméraires à dire. Je m'amuse à en\nretourner les phrases dans ma tête; mais le courage me manque lorsqu'il\ns'agit de quitter mon fauteuil pour aller les écrire\".[330] Vihdoin hän\nsentään rohkaisi itsensä ja ensimmäinen osa ilmestyi syyskuussa 1858\nnimellä \"Oeuvres complètes de Brantôme T. I\".\n\nEsipuheessa, joka löytyy myöskin kokoelmassa \"Portraits historiques et\nlittéraires\", (ilmestyi vasta 4 vuotta Mériméen kuoleman jälkeen 1874),\nilmaisee hän miten historiallista teosta ei ole arvosteltava: \"Dans\ntous les cas, il faut se garder de juger les actions des hommes du\nXVI:e siècle comme nous jugeons celles du XIX:e\".[331] Kukin aika on\nomalta kannaltaan arvosteltava ja tuomittava. Brantômesta itsestään\nantaa hän samallaisen arvostelun kuin Royer-Collard Caesarista: \"il fut\nsurtout un homme comme il faut, ou plutôt comme il le fallait pour son\nsiècle, dont il nous offre un type fidèle, moins les grands vices et\nles grandes vertus\".[322] -- Kahden seuraavan vuoden kuluessa\njulkaistiin tätä suurella suosiolla vastaanotettua teosta toinen ja\nkolmas osa, mutta v. 1859 keskeytyi työ moninaisista syistä eikä sitä\nsen jälkeen jatkettu ennenkuin vasta v. 1875 ja silloin oli\ntoimittajana jo toinen mies.\n\nVielä on minun tässä yhteydessä mainittava eräs kolmas Ranskan\nmuinaisten aikojen tapakuvaajia, nimittäin \"keskiajan Herodotos\"\nFroissart, jonka merkitystä ja luonnetta Mérimée niinikään samoihin\naikoihin oli tilaisuudessa lyhyesti kuvaamaan.[333] Valenciennessä,\nmissä mainittu runoilija ja historioitsija oli neljä vuosisataa sitten\nsyntynyt, oli hänen muistoksensa pystytetty patsas, jonka juhlallinen\nvihkimys tapahtui 21 p. syyskuuta 1856. Ranskan akatemia, joka\ntavallisesti aina on edustettuna tällaisissa tilaisuuksissa, valitsi\nMériméen edustajaksensa ja tämä pitikin paljastusjuhlassa puheen, missä\nhän ylistää lempikirjailijaansa nimillä \"un poète ingénieux, un\nchroniqueur incomparable\", hän kun antoi meille \"un tableau si animé\ndes moeurs et des passions du moyen âge\" ja osasi \"ennoblir la vérité\nsans l'altérer jamais, et donner un air de grandeur à tous les sujets\nqu'il a touchés\". Samassa puheessa hän myöskin akatemian suostumuksella\n-- akatemia ei muuten suinkaan ollut bonapartelainen, vaikka se\nPariisin rauhan jälkeen tunsi itsensä suosiollisemmaksi -- antoi\nseuraavan kauniin tunnustuksen Napoleon III:lle ja hänen puolisollensa:\n\"Sur ce trône ... nous voyons le plus sage politique, qui, sans\nconquêtes, a replacé la France au premier rang des nations, une\nprincesse qui nous représente la vertu parée de toutes les\ngrâces\".[334]\n\nNäitä ja useita muita lyhempiä arvosteluja eri aikakauskirjoihin\nkyhäillessään ei Mérimée sentään unohtanut sitä kansaa, jonka kieltä\nhän myöhempinä aikoinaan ihaili \"comme faite pour la poésie\".[335] Olen\njo luetellut useita Mériméen kääntämiä Venäjän kirjallisuuden\nparhaimpia novellituotteita, jotka, vaikka hän itse sanookin, että \"la\nconcision et la richesse de la langue russe défient les plus habiles\ntraducteurs\", erään täysin kykenevän arvostelijan mukaan ovat tehdyt\nsellaisella taidolla, että niissä \"le style précis de ce lettré\n(Mérimée) altère l'original\".[336] V. 1865 julkaisi hän Pushkinilta\nuuden novellin \"Le coup de pistolet\", joka ilmestyi Moniteurissä 21 p.\nmaaliskuuta.\n\nMutta tähän hänen rakkautensa Venäjän oloihin ei suinkaan rajoittunut\nvielä nytkään. Hän syventyi yhä edelleen kasakkain vaiherikkaaseen\nhistoriaan, josta, kuten tietty, sekä muut että hän itse ovat saaneet\naiheita niin moneen jännittävään kuvaukseen. \"Mélanges hist. et\nlittéraires\" kokoelmassa olleen kirjoituksensa Ukrainin kasakoista\nlaajensi hän vähitellen kahdeksi erittäin perinpohjaiseksi\ntutkimukseksi, joista toinen \"Stenka Razine\" ilmestyi Journal des\nSavants'in heinäkuun numerossa 1861 ja toinen \"Bogdan Chmielniçki\"\nsamassa paikassa tammikuun ja heinäkuun numeroissa kaksi vuotta\nmyöhemmin. Kun molemmat sitten v. 1865 julkaistiin erityisenä teoksena\nnimellä \"Les cosaques d'autrefois\", saavuttivat ylipäänsä sangen\nsuosiollisen arvostelun, jopa niinkin, että kirja erään arvostelijan\nmukaan on \"mille fois plus poétique que le corsaire de Byron\".[337]\n\nKäsiteltyänsä \"Les faux Démétrius\" nimisessä teoksessa Pietari Suuren\nedeltäjää ja osotettuansa siinä, että väärä Demetrius, vastoin tunnetun\nhistorioitsijan Karamsinin väitettä, \"n'était pas le moine défroqué\nGrégoire Otrépief, que l'Église russe maudit encore aujourd'hui\", vaan\nettä kapinoitsija, vaikka kyllä olikin kirjeenvaihdossa Otrepiewin\nkanssa, oli vallan toinen henkilö, nimittäin eräs Ukrainin kasakka,\nkääntyi Mérimée nyt tutkimaan Pietari Suuren elämäntyötä.\nDemetriuksesta sanoi hän, että tämä todellakin oli suuri mies, joka\n\"voulut réformer les abus et civiliser son pays\", mutta että hän\n\"prétendait faire tout à coup et de primesaut tout ce que Pierre le\nGrand fit plus tard, graduellement et avec une prudente lenteur\".[338]\nKun hän näin oli täydellisesti perehtynyt omituisiin ja vaihteleviin\ntapahtumiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla, eriytyi\nPietari Suuren hedelmällinen sivistystyö hänelle vallan uudessa ja\nluonnollisessa valossa. Laajaperäiseksi suunnitellun tutkimuksensa\njulkaisemisen aloitti hän syyskuussa 1864 Journal des Savants'issa\nnimellä \"Histoire du règne de Pierre le Grand\" käsitellen ensin\n\"oikeudenkäyntiä perintöruhtinas Aleksista vastaan\", jonka kuvausta\njatkui aina seuraavan vuoden helmikuun numeroon saakka. Pari vuotta\nmyöhemmin (kesäkuussa 1867) alkaa hän samassa lehdessä tutkimuksensa\ntoisen osan \"Pietari Suuren nuoruudesta\" ja tämä jatkuu helmikuuhun\n1868. Epäilemättä työskenteli Mérimée sitten edelleen saadakseen tämän\nlaajan historiansa loppuun, mutta huono terveys ja lähestyvä\nranskalais-saksalainen sota suurine tapahtumineen estivät häntä sitä\ntäydelliseksi valmistamasta. Jatkoa siihen nimittäin ei koskaan tullut.\n\nLuulen jo osottaneeni, ettei Mérimée suinkaan hovielämän huvitusten ja\nvelvollisuuksien vuoksi laiminlyönyt kirjallisia toimiaan niinä\nvuosina, joina hän kreivi de Mornyn kanssa oli \"bouffon de sa Majesté\",\nkuten hän kerran leikillä itseänsä nimittää. Tahdon vielä, ennen kuin\nkäyn tekemään selkoa Mériméen viimeisistä vuosista, jotka samalla ovat\ntoisen keisarikauden loppuaikoja, näyttää kuinka ahkerasti hänen\nkykyänsä ja taitoansa käytettiin muilla käytännöllisillä aloilla ja\nminkälainen hän virkatoimissaan senaatissa sekä akatemiassa oli.\n\nLibrin jutun kautta oli Pariisin kirjastojen epäjärjestys ja huono\nhoito tullut näkyviin ja jo silloin olivat Lacroix, Jubinal y.m.\nottaneet sen uudesta järjestämisen julkisen keskustelun alaiseksi.\nMinkäänlaisiin toimenpiteihin ei heidän kirjoituksensa silloin\nkuitenkaan näy aihetta antaneen. Mérimée oli niinikään saman jutun\naikana tullut vakuutetuksi kirjastojen huonosta tilasta ja vielä\nselvemmäksi kävi se hänelle, kun hän useiden Lontoonmatkojensa kautta\ntutustui ystävänsä Panizzin järjestämään ja kaikin puolin\nmallikelpoiseen British museumiin, jota varten Englannin parlamentti\nvuosittain uhrasi niin suuria summia. Panizzin kanssa keskustellessa\nvakautui hänessä vähitellen tuuma ryhtyä samallaisiin parannuspuuhiin\nPariisin kirjastojen suhteen. Tehtyään kesällä v. 1856 pari kuukautta\nkestäneen matkan Englantiin, missä hän samalla huvittelihe lukuisain\nenglantilaisten ylimysystäväinsä luona, jotka kaikki kestitsivät häntä\nomain sanojensa mukaan \"avec une hospitalité pour laquelle je désespère\nde trouver un adjectif et qui n'est praticable qu'en cet aristocratique\npays\",[339] ja myöhemmin samana vuonna Espanjaan Madridin kirjastoja\ntutkimaan sekä ystävätärtänsä Montijon kreivitärtä tervehtimään, lähti\nhän seuraavana vuonna virkistysmatkalle Sveitsiin, mistä hän\nviralliseen Moniteuriin lähetti seikkaperäisen, pitkän kirjoituksen\nkirjasto-oloista Lontoossa ja teki lukuisia ehdotuksia Pariisin\nkirjastojen järjestämiseksi. Kirjoitus, joka löytyy painettuna\nmainitussa lehdessä 26 p. elokuuta 1857, ei tällä kertaa jäänytkään\nvaikutuksia vaille. Muutama kuukausi sen jälkeen -- perustava kokous\noli 19 p. joulukuuta -- asetti nimittäin hallitus 11-miehisen\ntoimikunnan Mériméen esimiehyydellä asiaa käsittelemään.[340]\n\nToimikunta tekikin, kiitos olkoon esimiehen innolle ja\nuutteruudelle,[341] nopeaa työtä ja jo kolmisen kuukautta sen jälkeen\nvoi Mérimée antaa komitean tuloksista hallitukselle kirjallisen\nkertomuksen, joka on päivätty 27 p. maaliskuuta 1858; painosta ilmestyi\nse erityisenä vihkosena seuraavassa toukokuussa ja Moniteurissä vasta\n20 p. heinäkuuta sisäasiain ministerin lausunto mukana. Ylipäänsä\nhyväksyi ministeri ehdotuksen, jonka mukaan silloinen \"Bibliothèque\nimpériale\", nykyinen \"Bibliothèque nationale\", sittemmin järjestettiin\nsiksi erinomaisen hauskaksi ja tarkoituksenmukaiseksi työpaikaksi,\nmiksi jokaisen täytyy se tunnustan, ken vain on ollut tilaisuudessa\nsiellä tutkimuksia harjoittamaan.\n\nTähän eivät kirjaston parannuspuuhat vielä sentään loppuneet. Pari\nvuotta myöhemmin pyysi sisäasiain ministeri taaskin Mériméetä\npuheenjohtajaksi uuteen 15-miehiseen komiteaan, jonka tehtävänä oli\nvalmistaa ehdotus kirjastojen välisistä kirjojen vaihdoista.[342]\nHeinäkuun 10 p. 1860 oli Mériméellä tämänkin komitean puolesta lausunto\nvalmis ja 30 p. seuraavaa joulukuuta julkaistiin se Moniteurissä.\nVähitellen näkyy hän jo kyllästyneen näihin ikäviin hallinnollisiin\npuuhiin, sillä 12 p. heinäkuuta kirjoittaa hän \"tuntemattomalle\": \"Olen\njuuri saanut valmiiksi pitkän lausunnon Pariisin kirjastoista. Siitä\nkai minä olenkin näin kivulloiseksi käynyt. Minä kulutan aikani\nturhanpäiväisesti sekautumalla asioihin, jotka eivät minulle kuulu ja\nannan sysätä niskoilleni kaikki muiden ihmisten tehtävät. Tunnen\ntoisinaan halua kirjoittaa vielä jonkun kertoelman ennen kuolemaani,\nmutta milloin puuttuu minulta rohkeutta, milloin taas, hyvällä\nkirjoitustuulella ollessani, saan suoritettavakseni ikäviä\nhallinnollisia asioita (des bêtises administratives)\".\n\nNäiden joukkoon kai ovat yllämainitsemieni lisäksi luettavat myöskin\nhänen virallinen matkansa vuoden 1857 näyttelyyn Manchesterissä, josta\nhän antoi laveahkon kertomuksen Moniteuriin (katso numeroa 9 p:ltä\nheinäkuuta 1857) huomauttaen erityisesti taideteollisuuden kehityksestä\nja taiteellisen kaunoaistin edistämisestä Englannissa, sekä hänen\nosanottonsa Lontoon maailmannäyttelyyn v. 1862, jossa hän prinssi\nNapoleonin kanssa edusti Ranskan taideosastoa. Leikillisellä tavallaan\nilmoittaa hän tästä ystävättärelleen Montijon kreivittärelle: \"Comme\nj'ai beaucoup barbouillé de papier dans ma vie, tant avec la plume\nqu'avec le pinceau, on m'a chargé des papiers peints\".[343] Tästäkin\nnäyttää olleen aikalailla puuhaa jo edeltäkättä, kuten esim. seuraavat\notteet Mériméen kirjeistä osottavat: \"Je pense à faire un tour à\nLondres, où j'ai affaire pour l'Exposition universelle\" ja myöhemmin:\n\"Notre commission impériale de l'Exposition universelle est en travail\nd'enfantement; nous faisons tous de la prose pour persuader aux gens\nqui ont des tableaux de nous les prêter pour les envoyer à Londres. --\nJe crains que nous ne fassions pas trop belle figure à Londres l'année\nprochaine\".[344] Ja kun näyttely vihdoinkin pitkien puuhien perästä\nsaatiin valmiiksi, on se Mériméen mielestä sangen epäonnistunut (\"cela\nressemble à un fiasco\"). Hänestä \"les Anglais ont fait de grands\nprogrès sous le rapport du goût et de l'art de l'arrangement\" ja hän\npelkää, että englantilaiset menevät pian edelle taideteollisuudessa.\nJuryn istunnot eivät myöskään tunnu olleen mieleisiä. \"Notre jury est\nprésidé par un Allemand qui croit parler anglais et qui est à peu près\nincompréhensible à tout le monde. Rien de plus absurde que nos\nconférences: personne n'entend de quoi il est question. Cependant, on\nvote\".[345] Lopuksi on Mériméen, joka oli tämän monivärisen juryn\npöytäkirjurina, vielä kirjoitettava kaksi raporttia, toinen jurylle,\ntoinen Ranskan hallitukselle. Näyttelyä varten oleskeli Mérimée, asuen\nBritish museumissa Panizzin luona, pari kolme kuukautta Lontoossa\nlukien raportinsa jurylle 5 p. kesäkuuta 1862. Seuraavana päivänä\nkirjoittaa hän \"tuntemattomalle\": \"Je commence à entrevoir le terme de\nmes peines. Mon rapport au jury international dans le plus pur anglais\nsaxon, sans un seul mot tiré du français, a été lu hier par moi, et\nl'affaire est bâclée de ce côté. Il m'en reste un autre (rapport) à\nfaire à mon gouvernement\".\n\nVietettyänsä näin näyttelypuuhissa ja hauskassa seurassa -- hän\nmainitsee käyneensä lordien Granvillen ja Palmerstonin, prof. Max\nMüllerin y.m. luona -- enimmän osan kesää palasi hän kesäkuun lopulla\nPariisiin ja jätti hallitukselle raporttinsa \"Des applications de l'art\nà l'industrie à l'exposition de Londres\", joka on päivätty 11 p, kesäk.\n1862.[346] Lopuksi lienee \"hallinnollisten tyhmyyksien\" joukkoon, joita\nMérimée valittaa sälytettävän hänen niskoilleen, kai vietävä myöskin\neräs toinen yhteistyö prinssi Napoleonin kanssa. Hänet oli nimittäin jo\ntoisen keisarikauden alkuvuosina valittu jäseneksi komiteaan, jonka\ntehtävänä oli Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaiseminen ja johon\njäsenenä kuului myöskin prinssi Napoleon. Mérimée se tämänkin\ntoimikunnan puolesta sai niinikään kirjoittaa alkulauseen mainitun\nkirjeenvaihdon ensimmäiseen osaan, joka ilmestyi alussa vuotta 1858 ja\njoka taas puolestaan osottaa kuinka suuri kunnioitus kirjoittajalla oli\ntätä suurta sankaria kohtaan. Kaikille hänen nimensä kantajille ei tätä\nihailua sentään näy riittäneen. Sillä niin pian kun hän sai tietää,\nettä toimituskomitean esimieheksi v. 1864 oli nimitetty prinssi\nNapoleon, jonka soveliaisuudesta tähän toimeen hänellä oli oma\nmielipiteensä,[347] ilmoitti hän luopuvansa ehdottomasti. \"On m'a fait\ndemander _sub rosa_ si je voudrais être de la seconde commission\nprésidée par le prince. J'ai remercié. C'était déjà assez désagréable\navec le maréchal; ce doit être encore bien pis avec le prince; en\noutre, il est probable que la besogne que fera cette seconde commission\nsera fort suspecte, et je ne me soucie pas d'en partager la\nresponsabilité\".[348]\n\nOlen nyt tehnyt selkoa Mériméen toiminnasta toisen keisarikauden\nloistoaikana kirjallisella alalla ja lukuisain toimikuntain\npalveluksessa. Kuvaamatta on minulla vielä hänen esiytymisensä\nsenaattorina ja akatemian jäsenenä.\n\nVaikka hän myöhempinä aikoinaan, kuten hänen kirjeistään varsinkin\nPanizzille käy selville, olikin sangen huvitettu valtiollisista\nkysymyksistä, joita hän näkyy seuranneen suurella jännityksellä ja\nhistorioitsijan kaukosilmällä, ei hän senaatissa sentään ainoatakaan\nkertaa poliittisena puhujana esiytynyt. Epäilemättä vaikutti tähän\nhänen omituinen asemansa hovissakin, vaikka toisaalta kyllä olemme jo\nnähneet, ettei hän ennenkään ollut julkisesti valtiollisten asiain\nmenoon sekautunut. Hänestä oli tarpeeksi saada istua katsojana\nensimmäisessä looshissa ja valppaalla silmällä katsastaa historian\njuoksua. \"Certains hommes regardent si bien que regarder leur suffit\",\nsanoo Filon,[349] ja Mériméestä sitä todellakin voi sanoa. Tiheillä\nmatkoillaan Englannissa,[350]\n\nEspanjassa, Itaaliassa y.m. seurusteli hän paljon valtiomiesten kanssa,\njoita hän sitä paitse tapasi usein hovissa. Näin osasi hän aina pysyä\n\"au courant\" valtiollisten tapahtumain kanssa ja teroitti\nperinpohjaisen historiallisen sivistyksensä avulla silmänsä\narvostelemaan isänmaansa sisällisiä oloja, joiden hän arveli kehittyvän\n\"à tous les diables\" s.o. vallankumousta ja sosialismia kohti.\nNapoleon III teki näet hänen mielestään radikaaleille liiallisia\nparlamenttaarisia myönnytyksiä, jotka Englannissa, missä mahtava\nylimystö oli vastapainona, kyllä voivat olla paikallaan, mutta jotka\nRanskan kansalle ja sen luonteelle olivat ennenaikaisia ja\nsopimattomia. Näitä aatteitaan ei hän kuitenkaan missään julki\nlausunut; niistä saamme tietää ainoastaan hänen kirjeenvaihtonsa\nkautta.\n\nSenaatissa istui hän ylipäänsä mykkänä, mutta valppaana kuulijana.\nNiinä 17:nä vuonna, joina hän Luxembourgissa senaattorituolillaan\nistui, esiytyi hän ainoastaan kolme kertaa ja nämäkin kerrat ilman\nmenestystä s.o. saavuttamatta enemmistöä. Mutta enemmistöä ei hän\nkoskaan ollutkaan kumarrellut ja näinäkin kertoina hän vain tahtoi\ntehdä velvollisuutensa.\n\nOlemme jo nähneet kuinka innokkaasti Mérimée seurasi taideoloja omassa\nja ulkomailla ja mitä ehdotuksia hän taiteen ja taideteollisuuden\nedistämiseksi Ranskassa teki kirjoituksessaan \"De l'enseignement des\nbeaux-arts\". Entisten lisäksi on minun vielä mainittava hänen hauska ja\nvalaiseva arvostelunsa Englannin taiteesta (\"Les beaux-arts en\nAngleterre\"). Tehtyänsä siinä selkoa englantilaisen taiteen nopeasta\nkehityksestä Joshua Reynoldsin ja Th. Lawrencen sekä heidän\njälkeistensä preraphaeliittien avulla, puhuu hän piirustustaidon\nlevittämisen välttämättömyydestä käsityöläisten keskuuteen, antaa\nkuvauksen South-Kensingtonin normaalikoulun oppijärjestelmästä ja\ntulee lopulla siihen päätökseen, että Englannin taideteollisuus kohta\nmenee ranskalaisen edelle, ellei Ranskan hallitus ryhdy tositoimiin\ntoteuttaakseen seuraavia tarkoitusperiä, nimittäin: \"rendre\nl'enseignement plus varié et peut-être moins exclusif, multiplier les\nécoles de dessin, compléter nos collections publiques, conserver avec\nsoin les trésors que nous possédons, renvoyer à la province un peu de\ncette activité qui se concentre à Paris\".[351] Tätä varten tarvittiin\nhallitukselta rahoja, ja Mérimée tahtoi auttaa silloista kaunotaiteiden\nministeriä tekemällä ehdotuksen suuremman summan myöntämiseksi \"pour\nencourager les arts\". Asia oli esillä senaatissa 4 p. maaliskuuta 1861\nja mielestäni on parasta antaa Mériméen itsensä kuvata tämä istunto:\n\"D'abord, notre représentation, au Sénat, òu, comme M. Jourdain, je\npuis dire que jamais je n'ai été si saoul de sottises. Tout le monde\navait un discours rentré qu'il fallait faire sortir. La contagion de\nl'exemple est si forte, que j'ai délivré mon speech,[352] comme une\npersonne naturelle, sans aucune préparation, comme M. Robert Houdin\n(siihen aikaan tunnettu silmänkääntäjä Pariisissa). J'avais une peur\natroce; mais je l'ai très-bien surmontée, en me disant que j'étais en\nprésence de deux cents imbéciles et quil n'y avait pas de quoi\ns'émouvoir. Le bon a été que M. Walewski, à qui je voulais faire donner\nun beau budget, s'est offensé du bien que je disais de son prédécesseur\n(Walewskin edeltäjä ja kilpailija oli Fould, Mériméen hyvä ystävä), et\na bravement déclaré qu'il votait contre ma proposition. M. Troplong\n(senaatin puheenjohtaja), près duquel je suis placé, eu ma qualité de\nsecrétaire,[353] m'a fait tout bas son compliment de condoléances à\nquoi j'ai répondu qu'on ne pouvait pas faire boire un ministre qui\nn'avait pas soif. On a rapporté cela tout chaud à M. Walewski, qui l'a\npris pour une épigramme, et, depuis lors, me fait grise mine; mais cela\nm'empêche pas de mener mon fiacre\".[354]\n\nJa siihen se asia raukesi. Mérirnée sai tosin, kuten Filon sanoo, \"un\nvrai succès, non d'orateur, mais d'homme d'esprit\", mutta taiteet ne\nsillä kertaa jäivät lisäapua vaille.\n\nOlen ylempänä jo huomauttanut, ettei Librin juttu ja Mériméen tehtävä\nsiinä päättynyt vuoden 1852 tapahtumiin. Että senaattori Mérimée,\nniistä kahdesta viikosta huolimatta \"où il jouissait d'un profond\nloisir et n'était nullement incommodé du soleil\",[355] oli\nmaanpakolaisen ystävänsä suhteen vallan samalla kannalla kuin\nvaltioarkeoloogi, sen oli hän jo osottanut eräässä lyhyessä\nkirjoituksessa, painettu Moniteurissä 1 p. elokuuta 1859, missä hän\nyleisölle suositteli Librin viimeistä harvinaisten kirjain kokoelmaa,\njonka myynti alkoi samana päivänä Lontoossa. Siinä hän m.m., Librin\ntuomarein uhallakin, onnitteli itsessään virallisessa lehdessä\nystäväänsä \"du tact et du flair qui lui avaient permis de rassembler\ntant de raretés\".\n\nPari vuotta myöhemmin oli hän taas tilaisuudessa suoranaisemmin\nosottamaan, että hän edelleen oli vakuutettuna Librin syyttömyydestä.\nRva Libri oli marraskuun 14 p. 1860 jättänyt Napoleonille\nPanizzin kokoonpaneman ja hänen sekä 28:n Itaalian eduskunnan\njäsenen allekirjoittaman anomuskirjan miehensä vapauttamiseksi\nmaanpakolaisuudesta. Sama anomus jätettiin myöskin Ranskan senaattiin.\nEpäilemättä oli tästä uudesta rynnäköstä jo edeltäkättä sovittu\nMériméen kanssa ja varmaankin luotettiin paljo hänen vaikutukseensa\nniin hyvin senaatissa kuin hovissa, missä Panizzikin muuten oli\nMériméen kautta tullut esitellyksi ja päässyt ainakin keisarinnan\nerityiseen suosioon. Anomuskirjan tarkastamisen jätti senaatti\nentiselle ministerille, senaattori Louis Bonjeanille, joka siinä\nesitettyjä syitä ja Ranskan tuomioistuinta kohtaan tehtyjä syytöksiä\ntyysti tutkittuaan luki ankaran vastauksensa senaatissa 4 p. kesäkuuta\n1861. Vasta kuusi päivää sen jälkeen oli Mérimée valmistanut\nvastauksensa Bonjeanille ja esitti sen senaatille 10 p. kesäkuuta.\nTourneuxkin sanoo tästä puheesta,[356] että se oli \"très étudié\", mutta\nsiitä huolimatta yhtyi senaatti Bonjeanin mielipiteihin, sitten kuin\ntämä itse ja senaattorit Delangle, Dupin sekä de Royer, joka viime\nmainittu vielä väitti Librin väärentäneen isänsä kuolintodistuksen\npäästäkseen Ranskan kansalaiseksi, olivat Mériméetä vastustaneet.\nTappiostaan huolimatta pysyi Mérimée yhtä kylmänä kuin tavallisesti,\nvaikka hän sisällisesti kuohuikin. Tämän näemme nimittäin selvästi\nhänen kirjeestään \"tuntemattomalle\" keisarillisesta Fontainebleaun\nlinnasta, minne hän oli heti mainitun istunnon jälkeen matkustanut\nlohduttautuaksensa: \"Je n'ai jamais vu gens si enragés ni si hors de\nsens que tous les magistrats. Pour ma consolation, je me dis que si,\ndans vingt ans d'ici, quelque antiquaire fourre son nez dans le\nMoniteur de cette semaine, il dira qu'il s'est trouvé, en 1861, un\nphilosophe plein de modération et de calme dans une assemblée de\n_jeunes_ fous. Ce philosophe, c'est moi-même, sans nulle vanité\".[357]\nJa sitten seuraa lause, jossa v:sta 1852 kytenyt katkeruus lakimiehiä\nkohtaan puhkeaa täydellisesti ilmi: \"Dans ce pays-ci, où l'on prend les\nmagistrats parmi les gens trop bêtes pour gagner leur vie à être\navocat, on les paye fort mal, et, pour en trouver, on leur permet\nd'être insolent et hargneux\". Mérimée on kuitenkin onnellinen, että\nkaikki on ohitse, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ja että\nkeisarilliset eivät ainakaan asettuneet vastapuolueen kannalle.[358]\n\"Enfin, heureusement\", jatkaa hän, \"tout est fini. J'ai fait tout ce\nque je devais faire, et je recommencerais la séance à propos de la\npétition de madame Libri, si la chose était possible. Ici, on m'a reçu\nfort bien sans me railler de ma défaite. J'ai dit très-nettement ce que\nje pensais de l'affaire, et il ne m'a pas paru que l'on trouvât que\nj'avais tort. Après toute l'excitation de ces jours passés, je me sens\ncomme débarrassé d'un poids énorme\".[359]\n\nJulkiset esiytymiset näyttävät aina olleen Mériméelle raskaita\ntaakkoja. Sitä osottaa mielestäni se melkeinpä lapsellinen ilo, millä\nhän aina kertoo ystävilleen näistä tärkeistä tapahtumista. Ja se tuli\nkaiketi siitä, että hänellä aloittaessa tavallisesti oli \"une peur\natroce\",[360] vaikka hän siitä kehuu päässeensä kuvittelemalla, että\nhänellä oli edessään parvi \"des imbéciles\". Nyt oli hän lähes kymmenen\nvuotta senaatissa uskollisesti vaiettuaan muutamain kuukausien kuluessa\nesiytynyt kokonaista kaksi kertaa. Ja nähtyään, ettei se sen kummempaa\nollut, esiytyi hän muutamain vuosien päästä vielä kolmannenkin kerran.\n\nSeikka oli seuraava. Hallitus oli jättänyt senaatille ehdotuksen laiksi\nmekaanillisista soittokoneista, jossa samalla kuitenkin kosketeltiin\nkirjailijain ja taiteilijain omistus-oikeutta. Senaatti, joka nimitti\nMériméen asian esittelijäksi ja perustelijaksi, näytti olevan\ntaipuvainen hylkäämään hallituksen tekemän lakiehdotuksen, jossa oli\nseurattu periaatetta: \"kirjallinen omistus-oikeus ei ole oikeus, vaan\nmyönnytys\" (la propriété littéraire n'est pas une propriété, mais bien\nune concession). Mérimée taas oli päinvastaista mielipidettä ja laati\nlausuntonsa, jonka hän 7 p. heinäkuuta 1865 luki julki senaatissa,\nvallan ministereitä (Rouheria ja Vuitryä) vastaan.[361]\n\nMelkein kokonaisen vuoden näkyy senaatti tarvinneen\n\"positiivi-ehdotuksen\" -- sillä nimellä sitä tavallisesti kutsuttiin --\nperinpohjaiseksi harkitsemiseksi. Toukokuun 8 p. seuraavana vuonna oli\nasia määrätty lopullisesti ratkaistavaksi. Mérimée varustausi ajoissa\nlausuntoansa puolustamaan ja siinä oli hänelle työtä kylläksi, sillä\nhän ei tahtonut lukea puhettansa paperista, vaan \"improviser par les\nprocédés connus de M. Thiers et de M. Guizot\", kuten hän Panizzille jo\nparia viikkoa ennen ratkaisevaa istuntoa kirjoittaa. Syy miksi hän näin\nhuolellisesti valmistausi, oli se, että hän pelkäsi taaskin saavansa\nvanhat vihollisensa lakimiehet kimppuunsa. Odotetusti istunnosta antaa\nhän sen jälkeisenä päivänä (9 p, toukok.) Panizzille kirjoitetussa\nkirjeessä seuraavan kuvauksen, josta taaskin käy selville hänen\nmielialansa lainoppineita kohtaan: \"J'ai fait mon speech hier sans la\nmoindre émotion. On m'a écouté et je n'ai pas trop ennuyé.\nMalheureusement, je m'étais préparé pour une réplique, et je gardais\ndans mon sac quelques bonnes méchanchetés contre les jurisconsultes qui\nprennent le Sénat pour un tribunal de première instance. Je voulais\nleur offrir cette citation de Cicéron: _Quum plurima praeclare legibus\nessent constituta ex jure consultorum ingeniis corrupta et depravata\nsunt_. Mais le Sénat était si ennuyé de cette discussion, que j'ai\ncompris qu'il ne fallait pas y répondre. Tout le monde, au fond,\ntrouvait la loi détestable mais on ne voulait pas donner un soufflet au\nCorps législatif, en rejetant pour inconstitutionnalité la loi qu'il\navait votée, et on voulait dîner.\"[362] Tappiolle hän siis tälläkin\nkertaa jäi, mutta -- huomauttaa Filon vallan oikein -- tällä kertaa voi\nhän todellakin sanoa, että hän \"était battu en ayant raison\".\n\nTähän voimme kernaasti lopettaa kuvauksen senaattori Mérimeéstä, sillä\nnämä kolme tappiota kärsittyään ei hän sen koommin siellä suutansa\navannut, vaikka hän tosin istunnoissa kävikin sikäli kuin hänen päivä\npäivältä alaa voittava keuhkotautinsa sen hänelle salli.[363] Ettei\nhänellä ollut erittäin korkea ajatus senaatin lakimiehistä, sen olemme\njo nähneet. Ja kun tekopyhyys hänen mielestään siellä muittenkin\nkeskuudessa levisi levenemistään, kävi koko laitos hänelle sitä myöten\nvastenmielisemmäksi. Vanhat kenraalit, jotka vänrikkivuosinaan olivat\neläneet kuin viimeistä päivää ja nyt vanhennuttuaan heittäytyivät\nulkokullatuiksi paavin puoltajiksi, ovat hänelle varsinkin tikku\nsilmässä. \"Les vieux généraux sont particulièrement timides quand il\ns'agit du _green gentleman below_\" sanoo hän kerrankin kirjeessä\nPanizzille (T. II, s. 13). Sitä paitse kävi senaatti hänestä vähitellen\nniin matelevaiseksi, raukkamaiseksi ja kyvyttömäksi, että se hänestä\n\"montre son inutilité et sa nullité de la façon la plus claire\".[364]\nSainte-Beuve, hänen vanha ystävänsä, joka alussa vuotta 1865\nnimitettiin senaattoriksi kilpailijain suruksi ja vapaamielisten\nsuureksi riemuksi,[365] on melkein ainoa hänen virkaveljistään, jota\nkohtaan hän loppuunsa saakka säilytti todellisen kunnioituksen ja\nystävyyden.[366]\n\nHiukan paremmalla kannalla oli Mérimée sentään erääseen toiseen\nlaitokseen, jossa häntä katsottiinkin toisellaisilla silmillä kuin\nsenaatissa. Tarkoitan Ranskan akatemiaa. Ylipäätään pysyi se Napoleon\nIII:n hallitukselle jotenkin samalla kannalla kuin Pariisin vanhin,\norleansilainen ylimysmaailma: se ei uutta hallitusta juuri vastustanut,\nmutta ei siihen myöskään liittynyt; eli erillään omaa elämätään\nylimyksellisessä itsetiedossaan. Keisarinnan herttainen olento ja\nkaikkia kohtaan lempeä käytös sulatti sentään kovimman jään ja Mérimée\noli tavallaan välittäjänä hovin ja akatemian välillä. -- Sellaisena\nesiytyi hän m.m. juuri yllämainitsemissani tilaisuuksissa Froissart'in\npatsaan paljastusjuhlassa ja \"Vie de César\" teoksen arvostelijana. Tämä\nhänen välitysasemansa hovin ja akatemian välillä ei suinkaan edellytä,\nettä Mérimée olisi millään tavoin luopunut itsenäisistä mielipiteistään\nja asettunut keisarin tahdon alaiseksi akatemiaa koskevissa\nkysymyksissä enemmän kuin muissakaan. Kun keisari, joka muuten oli\nvallan vapaamielinen kirkollisissa asioissa, kerran paavin ystäväin\nmieliksi ja kansan hyvitykseksi toivoi akatemian valitsevan jäsenekseen\nerään tunnetun apotin ja kun hän tämän tarkoituksensa voittamiseksi\nkääntyi Mériméen puoleen, sai hän jotenkin jyrkän vastauksen: \"Sire, je\nne donnerais jamais ma voix à un clérical\". Ja siihen sai hänen\nmajesteettinsa tyytyä. Yhtä järkähtämättömänä esiytyi hän v. 1860,\njolloin keisari vastoin akatemian tahtoa koetti puuhata tunnettua\nPariisin prefektiä ja kaunistajaa, parooni Haussmannia kaunotaiteiden\nakatemiaan n.k. vapaan akateemikon paikalle. Mérimée puolestaan piti\nkeisarin sekautumista tähän asiaan vallan sopimattomana ja pani kaikki\nvoimansa liikkeelle tehdäkseen tyhjäksi keisarin puuhat, joka myöskin\nonnistui. \"Tuntemattomalle\" kirjoittaa hän asiasta seuraavasti: \"Je\nsuis dans de grandes intrigues académiques. Il ne s'agit pas de\nl'Académie française, mais de celle des beaux-arts. J'ai un ami qui est\ncandidat préféré, mais sa Majesté lui a fait dire de se retirer devant\nM. Haussmann, le préfet. C'est une place d'académicien libre.\nL'Académie se fâche et veut nommer mon ami malgré lui. Je l'y encourage\nde toutes mes forces et je voudrais pouvoir dire à l'empereur le tort\nqu'il se fait en se mêlant de ce qui ne le regarde pas. J'espère que\nj'en viendrai à bout\".[367] Saiko hän tämän keisarille suoraan\nsanotuksi, siitä ei hän kirjeissään mainitse.\n\nAkatemian sääntöjen mukaan toimivat sen jäsenet vuorotellen määrätyn\najan esimiehenä ja esimiehen velvollisuuksiin kuuluu ottaa\njuhlallisella puheella vastaan uudet tulokkaat. Muita tällaisia ei\nMériméen osalle tietääkseni ole tullut kuin hänen vanha koulutoverinsa\nAmpère v. 1848. Esimiehenä hän luonnollisesti kyllä oli myöhemminkin,\nniinpä esim. syksyllä v. 1865, mutta kaikeksi onneksi ei uusia\nvastaanotettavia hänen aikanaan sattunut. Sanon kaikeksi onneksi siihen\nnähden, että Mériméelle tällainen julkinen esiytyminen oli peräti\nvastenmielistä[368] ja että hän mainitun vuoden syyskuussa juuri\nerityisesti kirjeissään mainitsee pelkäävänsä Ponsardin kuolevan hänen\nesimiehyytensä aikana.[369] Tuoni armahti kuitenkin tällä kertaa n.k.\n\"terveen järjen koulun\" (école du bon sens) päämiestä ja kuuluisan\n\"Lucrèeen\" ynnä \"l'Honneur et l'argent\" näytelmäin klassillista\nrunoilijaa ja Mérimée pääsi pitämästä muistopuhetta tälle aikoinaan\nsellaisella melulla vastaanotetulle runonäytelmäin kirjoittajalle,\njonka corneillelaisesta runottaresta Mériméenkin, runoasun\nleppymättömän vihaajan, täytyy sanoa, että se on \"grand, sonore et\nhonnête\".[370]\n\nMutta vaikka Mérimée ei akatemian esimiehenä ollutkaan tilaisuudessa\nsen enempää näkyväistä toimittamaan, on hän sentään sen jäsenenä ollut\nsangen toimelias. Olen sellaisia tapauksia jo luetellut muutamia\nvanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta. Näiden lisäksi on minun vielä\nmainittava hänen usein käytetty apunsa kielimiehenä, apu, joka oli sitä\narvokkaampaa, kun hän osasi niin perinpohjaisesti monta vierasta kieltä\nja oman äidinkielensä ehkä paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan\nkirjailijoista. Cuvillier-Fleury kuvaa hänen esiytymistänsä akatemiassa\nseuraavalla tavalla: \"Parlant dans sa cravate quand il parlait devant\nune assemblée, ses yeux plongeant en quelque sorte au fond de lui-même,\nles mots tombaient goutte à goutte comme d'un flacon d'élixir. C'est\nainsi qu'il prenait part -- une part souvent importante -- à nos\ndiscussions d'académie sur la langue française qu'il connaissait bien,\nne se vantant ni de cela ni d'autre chose\".[371] Ampèren ollessa\nmuutamalla tutkimusmatkalla v. 1859 istui Mérimée akatemian\nvarsinaisessa sanakirjakomiteassa pakottaen kuitenkin ystävänsä\nperimään työpaikan kuten ennenkin. Sen näemme hänen kirjeessään\nAmpèrelle 24 päivältä toukokuuta 1859: \"Voici la chose: M. Villemain et\nM. Cousin veulent que je te succède. Je ne le puis, ni le veux. J'ai\nmon scrupule. Je ne crois pas devoir prendre la petite indemnité dont\nje n'ai pas besoin et dont plusieurs de nos confrères s'arrangeraient\nfort. On me répond: 'Si nous vous voulons, ce n'est pas pour vos beaux\nyeux, c'est parce que vous nous empêchez d'en prendre un qui nous\nembêterait'. Je réplique: Vous pouvez jouir de ma présence, je serai\nl'ombre d'Ampère. J'assisterai à sa place et provisoirement à vos\nséances, mais je ne veux pas être membre en titre pour la raison dessus\ndite\".[372] Me näemme tästä kuinka vaatimattomasti hän esiytyy, hän,\njoka \"sans produire aucun travail spécial, a prouvé par une foule\nd'observations répandues dans ses ouvrages qu'il connaissait à fond non\nseulement les langues et les littératures de l'antiquité classique,\nmais presque tous les idiomes modernes de l'Europe\", kuten Loménie\nhänestä sanoo.[373] Ja vallan oikeutettua oli sekin tunnustus, minkä\nJules Sandeau akatemian puolesta antoi hänelle samassa tilaisuudessa\nlausuessaan: \"Plus d'une fois, dans nos réunions, nous avons été à même\nd'apprécier en lui le philologue; les langues mortes ou vivantes\nn'avaient pas de secrets pour lui, et il nous a aidé plus d'une fois à\nrésoudre les difficultés de la nôtre\".[374]\n\nMitä taas tulee Mériméen tunteisiin akatemiaa kohtaan, niin viihtyi hän\nsiellä ylipäänsä jotenkin hyvin, eikä kummakaan, sillä siellähän\nhänellä oli useimmat ystävänsä ja hengenheimolaisensa. Mutta kun\ntekopyhyys, joka hänestä toisen keisarikauden aikana oli ihmiskunnan\nsuurin onnettomuus[375] ja josta akatemia sentään viimeiseen asti oli\npysytteleinyt vapaana, vihdoin kuitenkin alkoi tunkeutua tähänkin\nfilosoofiseen seuraan, silloin sai Mériméekin silmänsä auki. Hän, joka\nomantunnon mukaisesti oli käynyt istunnoissa ja vaaleissa ainakin\nomasta puolestaan vastustamassa kaikkien kirkollisten ainesten\ntunkemista Mazarin'in palatsiin, jonka edustalla Voltairen muistopatsas\non traditsiooneja muistuttamassa, hän, joka keisarinkin ylempänä\nmainitsemaani pyyntöön oli uskaltanut jyrkästi vastata, ettei hän ikinä\nanna ääntänsä kirkollismieliselle ehdokkaalle, hän sai vihdoin\nsurukseen nähdä, että yksin hänen vanha opettajansa ja ystävänsä Victor\nConsinkin kääntyi kirkonkävijäksi ja suostui äänestämään apotti\nLacordaireä akatemian jäseneksi Tocquevillen sijalle (v. 1860). Eikä\nainoastaan Cousin, vaan myöskin Thiers, Guizot ja \"tous les burgraves\",\nkuten Mériméen on tapana heidän hengenheimolaisistaan sanoa. Tämä meni\nhänestä todellakin jo liian pitkälle. \"N'est-ce pas bien édifiant, et\ncela ne donne-t-elle pas une belle idée de leur logique et de leur bon\nsens!\" kirjoittaa hän asiasta Panizzille.[376] \"Au fond, la chose m'est\nfort égale\" -- jatkaa hän kertoessaan samasta asiasta \"tuntemattomalle\"\n-- \"tant qu'on ne m'obligera pas d'aller entendre leurs sermons, on\npeut nommer à l'Académie tous les membres du sacré collège\".[377] Kuten\ntästä näemme, alkaa väli jo käydä jotenkin kireäksi. Ja vielä\nhuonommaksi se kävi, kun todellakin yhä uusia kirkollisia aineksia\nsinne hyväksyttiin. \"Nous voilà en proie aux cléricaux, et bientôt,\npour être admis comme candidat, il faudra produire un billet de\nconfession\", valittaa hän \"tuntemattomalle\" 1 p. maaliskuuta 1862. Kun\nhänen ehdokkaansa v. 1864 vielä tuli hyljätyksi, oli kukkurakin täysi.\nHän tahtoi vielä kerran ottaa yleissilmäyksen noista 40:stä\nkuolemattomasta: \"J'ai contemplé hier les figures de mes confrères,\nsans parler de la mienne, on dirait des gens qui attendent le\nfossoyeur\". Ja tämän viime nä'yn mieleensä painettuaan teki hän lujan\npäätöksen \"de ne plus aller à l'Académie que pour toucher mes\nindemnités, quatre-vingt-trois francs trente-trois centimes, tous les\nmois\".[378]\n\nTietääkseni pitikin hän päätöksensä.\n\nLuulen mielestäni nyt täyttäneeni sen, minkä tässä luvussa tehtäväkseni\notin, nimittäin osottaa, ettei Mérimée toisen keisarikauden\nloistoaikana hovielämän pyörteessä liikkuessaan suinkaan siihen\nvajonnut ja sen vuoksi kirjallisia tai yhteiskunnallisia toimiansa\nunhottanut. Koetan tulevassa luvussa tehdä selkoa Mériméen viimeisistä\nvuosista ja hänen asteittaisesta suistumisestaan hautaa kohti\nrinnakkain sen loistavan hallitusmuodon kanssa, jonka hän oli nähnyt\nsyntyvän ja kukoistavan ja jonka surkea häviö hänen myöskin täytyi omin\nsilmin nähdä ennenkuin hänen sallittiin ne ikuiseen rauhan uneen\nummistaa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSen keisarikruunun, jonka Napoleon verellä ja kavalluksella oli\nvuoden 1852 valtiokeikauksella anastanut ja jonka perijäksi hänelle\npuolisonsa Eugénien kanssa neljä vuotta myöhemmin syntyi poika, oli\nhän Kriminsodan loistavalla päätöksellä verhonut sellaiseen\nmaineen ja voiton kehään, että se todellakin häikäisi useiden\nei-bonapartelaistenkin silmät ja lepytti monta hänen vaarallistakin\nvastustajaa. Ranska oli nyt äkkiä kohonnut Euroopan ensimmäiseksi\nvaltioksi ja Napoleon suuren veljenpojan edessä oli Venäjän mahtavan\ntsaarinkin täytynyt nöyrtyä. Ja kun tämän sotaisen kunnian lisäksi,\njoka tietysti teki sotaväen valtaistuimen uskolliseksi vartijaksi,\ntuli viisas ja kaikissa suhteissa maalle hyödyllinen sisäispolitiikka\nsuuntautuen etupäässä alemman kansan hyväksi, niin ei ole\nihmettelemistä, jos Tuileriessä uskallettiin niin huolettomia päiviä\nviettää kuin X:ssa luvussa olen lyhyin piirtein koettanut kuvata.\nHallitusmuotokin, joka juuriltaan oli perustuvinaan suuren\nvallankumouksen periaatteihin, siinä kun näet yleiselle\nkansanäänestykselle myönnettiin painava merkitys, oli itse teossa\nkuitenkin sellainen, että kaikki todellinen valta oli hallitsijalla ja\nkansalla ainoastaan tarpeellinen vallan varjo. Tulevaisuus näytti siis\nsangen valoisalta ja rauhallinen työ kehitti valtakunnan sisällistä\nvaurastumista.\n\nMutta Napoleon III oli myöskin aatteiden mies ja hänellä oli mielestään\nsuurempi kutsumus maailmassa. Suurelta sedältään oli hän muka\nsaanut tehtäväkseen auttaa Euroopan liittovallan muodostumista\nkansallisuuksien perustuksella ja tällainen tehtävä ilmausikin jo ennen\nkuin osattiin sitä aavistaakaan. Itaaliassa levisi levenemistään pikku\nvaltioiden yhdistämisen aate ja kun \"Itaalian Bismarck\" kreivi Cavour\npiakkoin näki mahdottomaksi suoriutua tästä tehtävästä ilman vieraan\napua, tarjousi Napoleonille kuin itsestään tilaisuus esiytyä\nkansallisuusaatteen palveluksessa vapauttamalla tuon sorretun maan\nItävallan raskaan ikeen alta. Tietysti liittyi tähän sekautumiseen\nmyöskin toivo laajentaa Ranskan rajoja ja täten taas lisätä\nvaltiollista mainetta ja lujittaa valtioistuimen perinnöllisyyttä.\nHistoriasta tunnemme, kuinka loistavasti Ranskan joukot taistelivat\nMagentan ja Solferinon luona Napoleonin oman johdon alaisina, tappelut,\njotka tekivät keisarista kansallissankarin. Ainoastaan papisto ja\nhartaimmat paavin ystävät vainusivat jo vaaraa Vatikaanille ja kävivät\nlevottomiksi.\n\nMérimée, joka suurella innolla seurasi sodan valmistuksia ja toivoi\ntakaisin nuoruutensa voimia voidakseen sotilaana \"voir un des\nspectacles toujours beaux, le réveil d'un peuple opprimé\",[379] kuvaa\nvaltiollista tilaa Ranskassa näiden voittojen jälkeen seuraavilla\nlyhyillä piirteillä: \"Jamais le gouvernement n'a été plus facile. Les\nrépublicains sont convertis pour la plupart; mais les salons, les\nbelles dames et les beaux messieurs sont toujours mauvais. Les dévots,\nde leur côté, se remuent et déclament contre une guerre impie\".[380]\nMutta vaikkapa Napoleonilla olikin puolellaan rahvas ja sotilasto, niin\npelkäsi hän sentään papistoa, jonka kannatus oli tärkeä hänelle vielä\nnytkin samoin kuin valtaistuimelle pyrkiessäkin. Ja sen vuoksi alkoi\nhän aavistaa pahaa koko sodasta ja solmi yht'äkkiä Villafrancan\nrauhansopimuksen, joka todellakin oli omiansa herättämään\ntyytymättömyyttä omassakin maassa Itaalian vapautuksen ystäväin\nkeskuudessa. Mériméestä on myöskin varmaa \"que personne ne sait ce\nque veulent dires les bases du traité\" ja että \"la guerre n'a pas\nproduit un grand résultat\". Hänen mielestään kursailtiin vallan\nturhanpäiväisesti paavin kanssa; hänelle olisi pitänyt panna kova kovaa\nvastaan ja pakottaa hänet myöntymään Itaalian yhdistymistuumaan. Eikä\nhän käsittänyt tai tahtonut käsittää, että Napoleonia toiselta puolen\njo alkoi arveluttaa uuden suurvallan syntyminen ja sen läheinen\nnaapurius. Hän vain sättii Ranskan pappispuoluetta kaiken onnettomuuden\nsyyksi ja ottelee kiivaasti paavinmielisen keisarinnan kanssa Ranskan\nmenettelystä Rooman suhteen.[381]\n\nKun Garibaldi astuu näyttämölle, innostuu hän alussa häntä kovasti\nihailemaan. \"J'envie les émotions pittoresques de ce gaillard-là\"\nkirjoittaa hän Panizzille. \"Il n'y que moi, ici, qui m'intéresse à son\nexpédition. Elle me plaît, parce que j'aime les romans et les\naventures\". Mutta itse teossa on hänestä sentään surullista, että\nkeskiaikainen romaanisankari voi sytyttää koko Euroopan ilmiliekkiin.\nVielä kesäkuussa v. 1860 on hänestä Garibaldin retki \"une des plus\ndrôles d'histoires\", mitä hän ikinä on nähnyt. Ja kun tämä mainio\nsankari sitten Sisiilian kukistettuaan ja Viktor Emanuelin rinnalla\nvoitettuun Neaapeliin ratsastettuaan loukkautuneena siitä, ettei\nhänelle annettu maaherran virkaa, vetäytyy pois näyttämöltä, tekee hän\nMériméen mielestä ihan oikein, sillä \"son affaire est de se battre, et\nil n'entend rien à organiser\".[382] Mutta kun Garibaldi ennen pitkää\nastuu uudelleen esiin suorittamaan vapautustyönsä loppuun, muuttuu\nMériméen mieliala häntä kohtaan täydellisesti, sillä nyt hän uhkaa\nhäiritä koko Euroopan rauhaa \"en montrant le fantôme de la Révolution\",\nja tästä lähtein nimittelee hän kirjeissään sankaria milloin \"le fou\",\nmilloin \"l'instrument de Mazzini\", milloin \"le mauvais génie de\nl'Italie\", tai \"le rois des niais\" j.n.e. Tämä käsitys se varmistuu\nhänellä päivä päivältä niin, että hän jo joulukuussa pitää Garibaldia\nItaalian vaarallisimpana vihollisena, \"ennemi d'autant plus dangereux\nqu'il a toutes les qualités qu'il faut à un révolutionnaire, même celle\nd'être niais et de se faire l'instrument des plus détestables coquins.\nIl y dans toutes les révolutions de ces gens-là, et ce sont ceux-là qui\nfont le plus de mal\".[383] Ja kun hän vihdoin vielä rupeaa\nkirjoittelemaan kirjeitä \"dans le style détestable de mélodrame\" ja\ntekemään valtiollisia matkoja (Englantiin v. 1864), niin on Mériméestä\nhänen tyhmyytensä mitta kukkurillaan; hän kummastelee vain, ettei löydy\nketään \"qui fasse justice de ce cerveau brûlé\", jolle \"tyhmyydet ovat\nyhtä luonnollisia kuin omenapuulle omenain kantaminen\". Mihin tämä viha\noikeastaan perustuu, käy selville Mériméen kirjeestä Panizzille 1\npäivältä toukokuuta 1864, jossa hän sanoo tietävänsä, että Garibaldi \"a\npromit la république à la France et fraternisé avec Ledru-Rollin\". Ja\nkun tunnemme Mériméen monarkkiset mielipiteet ja tiedämme, että hän\ntodellakin oli \"kuningasmielisempi kuin itse kuningas\", niin emme enää\nkummastele tätä mielenmuutosta Garibaldia, vapauttajasankaria kohtaan.\n\nOlen jo huomauttanut, ettei Villafrancan rauha ollut omiansa Ranskan\nvastustuspuoluetta tyydyttämään. Tosin tuottivat ranskalaisten aseiden\nvoitot Kiinassa, Kotkinkiinassa ja Syyriassa taas uutta mainetta\nkeisarivallalle; mutta siitä huolimatta alkoi vasemmisto ennen pitkää\ntaas meluta. Tukkiakseen heiltä suut lupaili Napoleon, jonka\nnimenomaisiin periaatteisiin kuului kasvattaa Ranskan kansa Englannin\nmallin mukaiseen, vapaaseen ja perustuslailliseen hallitusmuotoon,\nvastustuspuolueelle uusia myönnytyksiä kokoutumis- ja painovapauden\nsuhteen. Mériméetä eivät ne ollenkaan miellyttäneet, sillä hän näki\nniissä tulevaisuuden vaaran ja -- vallankumouksen enteitä.[384] Kaikki\nmyönnytykset ovat hänestä hyödytöntä järjettömyyttä: \"Le résultat ne\npeut être que _verba_. Je voudrais pouvoir ajouter _praetereaque\nnihil_, mais vous savez qu'en France, après les mots, viennent les\nrévolutions\".[385]\n\nKuinka pitkälle näkevä silmä Mériméellä oli, sen todistaa toisen\nkeisarikauden valtiollinen loppuhistoria ilmielävästi. Kaikki tiedämme,\nettä Napoleonin auringon pimennys alkaa surullisesta Meksikon jutusta,\njolla oli tarkoituksena hankkia Ranskalle ensimmäisen luokan\nvasallimaa, vaan joka niin äkkiä sai verisen ja onnettoman lopun. Siitä\nalkaen ei luottamus Tuileries'n \"sfinksiin\" enää ollut niin\njärkähtämätön alemmassakaan kansassa. Ja kun sen lisäksi tulivat\nkeisarin epäonnistuneet välitys-yritykset Puolan asioissa (v. 1863),\neperoiminen Preussiläis-tanskalaisen sodan aikana seuraavana vuonna ja\nnäihin aikoihin näyttämölle astuvan Bismarckin loistavat voitot\npohjoisen Saksan yhdistämisessä (v. 1866) ynnä vihdoin Luxembourgin\nostojutun tyhjiin raukeaminen samaisen rautakanslerin sekautumisen\njohdosta, niin oli vastustuspuolueen jo helpompi taitavien johtajiensa\nOllivier'n, Thiers'in ja Jules Favren avulla todistaa kansalle, ettei\nnykyinen keisarivalta ollut maalle siunaukseksi. Jopa uskalsi Thiers,\njota Mérimée muuten aina ihailee valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän\nmoittiikin häntä valtiollisten aatteiden puutteesta, pikkumaisista\nintohimoista ja horjuvasta kannasta,[386] lausua julki nuo kuuluisat\nsanansa, että \"Ranska nyt oli vajonnut kolmannen luokan valtioksi\".\n\nAineeni ulkopuolella on luonnollisesti ruveta objektiivisen historian\nperustuksella tekemään seikkaperäisesti selkoa vastustuspuolueen\nasteittaisista voitoista ja Napoleonin peräytymisestä siksi, kunnes hän\nvihdoin joulukuussa 1869 yleisen kansanäänestyksen varjolla myönsi\nRanskalle täydellisen perustuslaillisen hallitusmuodon vastuunalaisten\nministerein kanssa ja tarjosi ministeristön muodostamisen pahimmalle\nvastustajalleen Ollivier'lle. Sitä vastoin luulen valaisevani ainettani\nja Mériméen kykyä selväjärkisenä valtiollisten ynnä yhteiskunnallisten\nolojen tarkastelijana, jos tekemällä muutamia otteita hänen\nlaajaperäisestä kirjeenvaihdostaan annan hänen omalta kannaltaan kuvata\nolojen kehitystä.\n\nMérimée oli siinäkin vallan napoleonilaisella kannalla, että hän piti\nkansallisuuskysymystä vuossadan tärkeimpänä pyrintönä, vaikk'ei hän\nhyväksynytkään niitä keinoja, joita kansallistunto eri maissa käytti\nhyväkseen tarkoitusperiänsä voittaakseen. \"Il est évident que la\nquestion des nationalités est à présent ce qu'était la réforme\nréligieuse au 16:e siècle, une grande et belle idée revêtu de formes\nassez niaises\" kirjoittaa hän 19 p. toukokuuta 1861 ystävälleen\nLontoossa. Koko Euroopassa kuohuu ja kiehuu hänen mielestään noina\naikoina eikä tämä \"malaise général\" voi hävitä ilman \"une catastrophe\net une grande modification de la carte\".[387] Mitä taas Ranskan\nsisäispolitiikkaan tulee, niin nauttii keisari kyllä (v. 1862) vielä\nmelkoisessa määrin alemman kansan suosiota, mutta \"ou souffre de la\ncrise monétaire, de la crise alimentaire, de la crise réligieuse\". Ja\nnäiden aikana \"l'anarchie fait des progrès\". Kun Port-Saint-Martin'in\nteaatterissa 22 p. huhtikuuta näytellään Victor Sejourin \"Les\nvolontaires de 1814\", niin peljätään sen johdosta hirmuista meteliä,\n\"car, maintenant, c'est au spectacle qu'on fait de l'opposition\". Syynä\nkaikkeen on, että \"le socialisme fait des progrès et la bourgeoisie,\nqui ne souvient plus de 1848, est de l'opposition et aide à scier la\nbranche sur laquelle elle est assiégée\".[388] Ja kun hallitus ei tee\nmitään vastustaakseen sosialismia ja kun painovapauttakin vain\nlaajennetaan, niin ei siitä voi seurata muu kuin vallankumous. Senpä\nvuoksi hän jo 13 p. huhtikuuta 1864 voi kirjoittaa ystävälleen\nPanizzille, että \"nous avons un pied dans la révolution\". Ja hänen\nvanha ystävänsä Thiers \"est devenu à peu près républicain,\nvraisemblablement parce qu'il espère être nommé président à son\ntour\".[389] Yhä selvemmäksi käy hänelle, että vallankumouksen täytyy\ntapahtua vielä hänen eläessään \"dans les dernières années de notre\nvie\", sillä \"le plus grand malheur qui puisse arriver à un peuple est,\nje crois, d'avoir des institutions plus avancées que son\nintelligence\".[390]\n\nJa yhtä varmaksi käy hänelle myöskin se, että vallankumous tulee jonkun\nsodan jälestä. Milloin vilahtelee hänen kirjeissään jo Bismarckin\nmahtava persoonallisuus, johon hän syksyllä v. 1865 on Biarritzissa\ntutustunut ja joka hänestä on jo silloin tämän vuosisadan ainoa\ntodellisesti \"suuri mies\",[391] sillä hän on voimakas, tietää mitä\ntahtoo, ei ole vähintäkään naivi, vaan on \"absolument dépourvu de\ngemüth, mais plein d'esprit\".[392] Milloin taas vainuaa hän\nhistoriallisella älyllään, että sodan aihe on tuleva Espanjasta, missä\n\"depuis la mort de Narvaêz, la chose est très probable\".[393] Piakkoin\nselviää hänelle kuitenkin, että jos vastustuspuolue tulevissa vaaleissa\n-- kirje on Panizzille 1 p. syyskuuta 1868 -- pääsee kovin mahtavaksi,\nniin täytyy ehkä keisarin tukalasta asemastaan pelastautuakseen koettaa\n\"engager une guerre\" välttääkseen sisäistä mullistusta. Mutta aihe on\nepäilemättä tuleva \"par les traîneurs de sabre à Berlin\".\n\nOlen hiukan laveammasti tahtonut kuvata Mériméetä\namatööri-valtiomiehenä sen vuoksi, että hänen muut biograafinsa\novat mielestäni liian vaillinaisesti tätä puolta hänen elämässään\nvalaisseet. Lukija ehkä kummastelee, miten hänellä voi olla niin tarkka\nsilmä asiain menoa havaitsemaan ja mistä hän sai tietonsa\nvaltiollisista asioista, koska hän, vaikka elikin niin läheisessä\nyhteydessä hovin kanssa, sentään aina valittaa, ettei siellä\nvaltioseikoista paljo koskaan puhuttu ja ettei Napoleon III:lta hänen\nparhaimmatkaan ystävänsä voineet urkkia minkäänlaisia salaisuuksia. On\nkuitenkin muistettava, että hän oli tuttava useimpain senaikuisten\nvaltiomiesten kanssa sekä Ranskassa että ulkomailla ja että hän\nvarsinkin ministeri Fouldin ja Thiers'in kanssa oli niin hyvä ystävä.\nSitä paitse oli hän, niinkuin jo olemme nähneet, sekä historiallisten\ntutkimustensa että persoonallisten kokemustensa (v. 1848) kautta\nteroittanut silmänsä huomaamaan, minkälaiset olot ja tilat\nvallankumousta ennustivat.\n\nMuutamat ehkä kummastelevat myöskin sitä, ettei Mérimée, joka\nkirjeissään varsinkin Panizzille osotakse niin huvitetuksi politiikasta\nja joka, kuten luulen näyttäneeni, myöskin ymmärsi sen moninaisia\nvaiheita, kuitenkaan antaunut varsinaiseksi valtiomieheksi, pyrkien\nesim. lähettilääksi johonkin suurvaltojen hoviin. Filon, ainoa Mériméen\nbiograafeista, joka tätä puolta hänen elämässään on kosketellut,\narvelee myöskin, että hän epäilemättä olisi sopinut \"dans une de ces\ngrandes situations où l'éloquence est un défaut et où le talent\nd'écrire est, au contraire, plus qu'une grâce et un ornement\".[394]\nSyynä siihen, ettei Mérimée koskaan joutunut politiikan palvelukseen,\nmainitsee hän sen, ettei tämä ollut naimisissa ja että Napoleon liian\nhyvin tunsi kirjailijain sopimattomuuden tällaiseen ammattiin.\nLuultavasti voidaan kai nämäkin seikat jonkunlaisina syinä esittää,\nmutta mielestäni on kuitenkin parhain ja pätevin syy se, ettei Mérimée,\njolla omien sanojensa mukaan ei ollut vähintäkään \"prétention de jouer\nun rôle dans le spectacle d'histoire\", ikinä olisi tällaiseen\nsuostunut. Mielipiteensä valtio- ja edusmiehistä on hän niin selvästi\nja useasti lausunut, että voimme pitää varmana, ettei häntä\nvähimmässäkään määrässä huvittanut antautua valtiolliseksi\nnäyttelijäksi, jonka täytyy joka hetki muistaa ruhtinas Talleyrand'in\nkuuluisaa lausetta.[395] Mérimée rakasti edellä kaikkea persoonallista\nvapauttaan ja hän oli vallan tyytyväinen siihen, että sai\n\"ensimmäisestä looshista\" katsella historian tapahtumia.\n\nElämä tässä \"ensimmäisessä looshissa\" oli kuitenkin, noiden moninaisten\nulkomaisten tappioiden ja sisällisten rettelöiden johdosta vähitellen\nmuuttanut melkoisesti muotoansa. Ei tehnyt enää mieli tanssimaan\ntulivuoren juurella eikä keskustelemaan lemmenseikkailuista cour\nd'amour'issa, kun mahtavat tummat pilvet saartoivat valtiollisen\ntaivaan rantoja. Hovin suuri huvimestari, v. 1862 herttuaksi koroitettu\nMornykin oli maaliskuussa v. 1865 kuollut, jättäen ainakin hovipiirissä\nyleisen surun ja kaipauksen jälkeensä.[396] Mérimée, joka edelleen\nvierailee hallitsijaparin luona, vuoroin Tuileriessä, Compiègnessä,\nBiarritzissa ja Saint-Cloud'ssa, tekee päivä päivältä yhä surullisempia\nhavaintoja. Elokuussa 1864 kirjoittaa hän Panizzille, että siellä vielä\ntanssittiin, mutta \"fort tristement\"; lokakuussa samana vuonna oli\n\"tout fort triste, plus même que vous (Panizzi) ne pouvez l'imaginer\",\nmutta hän ei tahdo sen maailmalle tiedoksi tulevan, sillä hän lisää:\n\"mais n'en dites mot à personne\". Keisarinna elää \"très rétirée et\npresque toujours seule\" ja koko talon elämä on muuttunut: \"on est moins\ngai, mais on est plus calme\". Keisari itse osaa tietysti paremmin\npeittää muuttuneen mielentilansa, mutta keisarinna, jonka Mérimée\nluulee \"muutamassa vuodessa oppineen ymmärtämään paljo asioita ja\nihmisiä\", on kerrassaan menettänyt entisen luonteensa, josta hän\nniin paljo piti. \"Il n'y a plus d'Eugénie, il n'y a plus qu'une\nimpératrice\", kirjoittaa hän syyskuussa v. 1865 Panizzille. \"Je plains\net j'admire\". Ja jos hovissa onkin vieraita, niin ei enää tanssita, ei\nnäytellä arvoituksia eikä muita sellaisia, vaan tutkitaan tiedemiesten\navulla taivaankappaleita y.m.s. \"On a passé le temps assez gravement\nsans charades ni facétie semblable. Il n'y a eu qu'une lanterne\nchinoise dont M. Leverrier, l'astronome, était le montreur. Il nous a\nfait voir des photographies de la lune et des planètes comme on montre\nà la foire les sept merveilles du monde\".[397]\n\nMérimée puolestaan ei noita huvituksia myöskään enää kaivannut, sillä\nhän alkoi jo tuntuvasti vanhentua ja terveydeltäänkin heikontua. Mutta\njotakin tahtoi hän sentään tehdä haihduttaakseen hyvän ystävättärensä\nkeisarinnan huolia. Toisen keisarikauden hovi ei koskaan ollut mikään\nkirjallinen ja taiteellinen yhtymispaikka sanan oikeassa merkityksessä\neikä Napoleonin onnistunut parhaimmallakaan tahdolla kohottaa runouden\ntilaa samalle kannalle, millä se vuossadan alkupuoliskolla oli\nollut.[398] Mutta sekin vähäinen kirjailija- ja taiteilijapiiri, jonka\nkeisarinna suurella vaivalla oli saanut kootuksi valtaistuimensa\nkaunistukseksi, harveni harvenemistaan, niin että Mériméellä\nloppuvuosina todellakin oli syytä valittaa, ettei hovielämä enää ollut\n\"assez littéraire\" ja että sieltä vähitellen katosi \"toute espèce de\ngoût pour les amusements intellectuels\". En tiedä teenkö väärin\notaksuessani tämänkin vaikuttaneen siihen, että Mérimée vanhoilla\npäivillään vielä ryhtyi kyhäilemään novelleja. Rva Seniorille. joka\neräässä kirjeessään oli kehoittanut häntä kirjoittamaan kertomuksia,\nvastasi hän v. 1855, että hän luulee kirjoittaneensa jo liiaksikin ja\neräässä toisessa kirjeessään arvelee hän, että nyt on jo toinen aika\neikä hän tälle ajalle osaa kirjoittaa. \"Tuntemattomalle\" hän kuitenkin\nelokuussa v. 1860 ilmaisee, että \"j'ai quelquefois envie de faire un\nroman avant de mourir, mais tantôt le courage me manque, tantôt, quand\nje suis en bonne disposition, on me donne des bêtises administratives à\narranger\".[399] Ja jotakin kertomusta kai hän valmistelikin näihin\naikoihin, koskapahan hän marraskuussa samana vuonna Panizzille\nkirjoittaa: \"J'étais allé travailler à la seconde partie de mon roman.\nJe crois que c'est la dernière. La fin ne vaut pas le commencement.\nCependant il a commencé par la fin\".[400]\n\nMitä romaania hän tällä tarkoittaa sitä en ole saanut selville. Ettei\nse ollut yksikään niistä novelleista, jotka häneltä myöhemmin on\njulkisuuteen tullut, käy luullakseni alempana selville. Ensiksikin ei\nse voinut olla _La Chambre bleue_, joka hänen oman ilmoituksensa mukaan\nvalmistui syyskuussa 1866, sitä todistaa mielestäni, paitse pitkä\nväliaika, myöskin \"tuntemattomalle\" osotettu kirje 5 päivältä\nmarraskuuta 1866, jossa hän selittää miten hän tuli mainitun novellinsa\nkirjoittaneeksi: \"Étant à Biarritz, on disputa, un jour, sur les\nsituations difficiles où on peut se trouver, comme par exemple Rodrigue\nentre son papa et Chimène, mademoiselle Camille entre son frère et son\nCuriace. La nuit, ayant pris un thé trop fort, j'écrivis un quinzaine\nde pages sur une situation de ce genre. La chose est fort morale au\nfond, mais il y a des détails qui pourraient être désapprouvés par\nmonseigneur Dupanloup. Il y a aussi une petite pétition de principe\nnécessaire pour le développement du récit: deux personnes de sex\ndifférent s'en vont dans une auberge; cela ne c'est jamais vu, mais\ncela m'était nécessaire, et à côté d'eux, il se passe quelque chose de\ntrès-étrange. Ce n'est pas, je pense, ce que j'ai écrit de plus mal,\nbien que cela ait été écrit fort à la hâte. J'ai lu cela à la clame du\nlogis\", s.o. keisarinnalle.[401]\n\nKertomus onkin omistettu hänelle nimellä \"A la madame de la Rhune\",\nkeisarinna kun inkognito-matkoillaan toisinaan käytti kreivitär de la\nRhunen nimeä ja Rhune taas on kaunis vuoren kukkula Biarritzin luona.\nNimensä alle kertomuksen lopussa oli Mérimée nähtävästi tarkoituksella\nlisännyt: \"bouffon de Sa Majesté\", seikka, joka niinikään mielestäni\ntukee mielipidettäni niistä vaikuttimista, jotka saivat hänen\nlankeamaan tähän \"nuoruuden syntiin\", kuten hän itse sitä nimittää.\nNovellissaan La Chambre bleue ei Mériméellä todellakaan näy olleen\nmitään muuta tarkoitusta kuin pitää kuulijaa jännityksessä ja lopussa\nvallan odottamattomalla päätöksellä hämmästyttää häntä. Juoni, joka\nperustuu kokonaan pelkälle erehdykselle, on muuten taidolla sommiteltu\nja muutamat hienot psykoloogiset piirteet osottavat vanhan mestarin\nkäsialaa.\n\nVaikka Mérimée ylempänä siteeraamassani kirjeessä tästä kertomuksestaan\nsanookin, että \"ce n'est pas, je crois, ce que j'ai écrit de plus mal\",\nei hän kuitenkaan katsonut sen soveltuvan julkaistavaksi ainakaan hänen\neläessään. Syyt siihen ilmenevät seuraavasta kohdasta hänen kirjeessään\n\"tuntemattomalle\" 3 päivältä tammikuuta 1867: \"Il n'est nullement\nquestion ni à propos de l'imprimer. Comme il n'y a rien dans cette\noeuvre qui soit en faveur du pouvoir temporel du pape, je craindrais\nqu'on ne la reçût pas avec bienveillance\". Samaa vakuuttaa hän\nystävälleen Albert Stapferillekin lisäten vain, että tällainen työ on\nhäntä kovasti huvittanut.[402] Painosta ilmestyikin se vasta tekijän\nkuoleman jälkeen v. 1871.[403]\n\nSamassa tarkoituksessa kuin \"La  Chambre bleue\" on epäilemättä Mériméen\nseuraavakin novelli \"Ours\" tahi, kuten hän sen myöhemmin risti \"Lokis\"\nsyntynyt. Sitä todistaa osaltaan sekin seikka, että myöskin Lokis on\nkeisarillisten luona vieraillessa ainakin suurimmaksi osaksi\nkirjoitettu. Kirjallisuuden historioitsijoille on hauskaa, että\nMérimée, joka nuorempana ei virka juuri sanaakaan kaunokirjallisten\nteostensa syntymästä, myöhempinä aikoinaan niistä ystävilleen\nmielellään kertoilee yksityisseikkoja. Niinpä kirjoittaa hän tästäkin\nuudesta novellistaan, joka muuten näkyy häntä tavattomasti huvittaneen,\neräässä kirjeessään \"tuntemattomalle\" seuraavaa: \"Pendant que j'étais à\nFontainebleau, il m'est arrivé un accident étrange. J'ai eu l'idée\nd'écrire une nouvelle pour mon hôtesse -- tässä hän lausuukin suoraan\ntarkoituksen ilmi -- que je voulais payer en monnaie de singe. Je n'ai\npas eu le temps de la terminer; mais, ici (Pariisissa), j'y ai mis le\nmot fin auquel je crains qu'on ne trouve des longueurs. -- Lorsque\nj'étais dans le château, on lisait des romans modernes prodigieux, dont\nles auteurs m'étaient parfaitement inconnus. C'est pour imiter ces\nmessieurs que cette dernière nouvelle est faite. La scène se passe en\nLithuanie, pays qui vous est fort connu. On y parle le sanscrit presque\npur\".[404]\n\nSisällys tässä suurella taidolla ja tekijänsä parhaimmista novelleista\ntunnetulla voimalla kerrotussa jutelmassa oli sangen omituista laatua\nja osottaa, kuinka Mérimée viimeisissä teoksissaan palasi \"à ses\npremiers amours\" s.o. Guzlan kamaliin aiheisiin. Se on vampyyrijuttu\npöyristyttävintä laatua. Mutta ehkä on parasta antaa tekijän itsensä\ntehdä siitä lyhyt selonteko: \"Une grande dame du pays (Liettuassa),\nétant à la chasse, a eu le malheur d'être prise et emportée par un ours\ndépourvu de sensibilité, de quoi elle est restée folle; ce qui ne l'a\npas empêchée de donner le jour à un garçon bien constitué qui grandit\net devient charmant; seulement, il a des humeurs noires et des\nbizarreries inexplicables. On le marie, et la première nuit de ses\nnoces, il mange sa femme toute crue. -- C'est que ce monsieur est\nle fils illégitime de cet ours mal élevé. _Che invenzione\nprelibata_!\"[405]\n\nTämmöinen oli juoni alkujaan ja Mérimée väitti, nojautuen\nvirkatoveriensa tiedeakatemian jäsenten antamiin todistuksiin, että\nsellainen tapaus oli mahdollinen. Luettuansa sen \"tuntemattomalle\",\njoka katsoi mainittua kohtaa liian rohkeaksi ja sopimattomaksi,\nmuutteli ja lieventeli hän sen niin, että nuo petoeläimen vietit muka\nolivat siirtyneet lapseen pelkästä säikäyksestä ja karhun silmäyksestä.\n\"Ainsi c'est un simple regard de l'ours qui a rendu folle cette\npauvre femme et qui a valu à monsieur son fils ses instincts\nsanguinaires.\"[406] Hän myönsi itsekin, että kertomus tästä muutoksesta\nvoitti. Saadakseen siihen oikean paikallisvärityksen kääntyi hän vielä\nystävänsä Turgenjewin puoleen, joka täten oli tilaisuudessa tehdä\nMériméelle vuoropalveluksen. Mutta eipä näy hänkään tunteneen Liettuan\noloja, sillä \"le diable, c'est que ni lui (Turgenjew) ni moi n'avons pu\ntrouver un Lithuanien qui sût sa langue et connût son pays\", lisää\nhän.[407] Muutosten mukana antoi tekijä sille uuden nimenkin Lokis,\njoka liettuan kielellä merkitsee karhua. Mielissään oli Mérimée siitä,\nettä \"les manières de cet ours resterons fort mystérieuses, mais on ne\npourra rien conclure à son désavantage, quelque perspicace qu'on soit.\nIl y a une infinité de choses qui demeurent inexpliquées\". Lääkärit,\njoiden puoleen hän oli kääntynyt, selittivät, että \"les plantigrades\nsont plus que d'autres bêtes en mesure de s'allier à nous; mais\nnaturellement les exemples sont rares, les ours étant peu avantageux\",\nlisää hän sitten omasta puolestaan.[408]\n\nMériméen tarkoitus näkyy olleen varustaa kertomus kuvilla (katso\nLettres à une Inconnue, T. II, s. 343) ja lahjoittaa se keisarinnalle\nuudessa siistimmässä asussaan. Sitä hänellä ei kuitenkaan huonontuneen\nterveyden vuoksi tullut tehdyksi. Mutta kaikissa tapauksissa luki hän\nsen eräänä elokuun iltana v. 1866 Saint-Cloud'ssa sanainsa mukaan\n\"devant un auditoire très-select, dont plusieurs demoiselles, qui n'ont\nrien compris\".[409] Filon, joka keisarillisen prinssin Louis'n\nopettajana oli persoonallisesti läsnä tässä tilaisuudessa, antaa siitä\nvarsin seikkaperäisen ja tunnelmallisen kuvauksen vakuuttaen, ettei\nhänkään sitä silloin \"ymmärtänyt\". Läsnä olivat olleet keisarinna,\nhänen hovinaisensa neidit de Larminat ja d'Elbée, keisarinnan\nsisarentyttäret Marie ja Louise, heidän opettajattarensa neiti Redel,\nFilon ja vielä joku muu herrasmies. Mérimée oli lukenut novellinsa \"de\nsa voix indifférente et monotone, interrompu seulement par des sourires\nou par de légers murmures d'approbation dont l'impératrice donnait le\nsignal\".[410]\n\nAikaisemmin oli Mérimée lujasti päättänyt, että \"rien de cela n'est\npour le public\". Syy siihen oli vallan sama kuin edellisenkin\nkertomuksen julkaisemattomuuteen. \"Il faut tenir compte des progrès en\nhypocrisie que le siècle a fait depuis quelques années\", sanoo hän.\nMutta saatuansa selville, ettei yleisö sitä sentään ymmärrä ja ettei se\nherätä minkäänlaista melua, taipui hän Buloz'n pyyntöön ja antoi sen\naikakauskirjaan Revue des deux Mondes, jossa se ilmestyi 15 p.\nsyyskuuta 1869.\n\nPäästyään näin vauhtiin kirjoitti hän vielä samana syksynä uuden ja\ntietääkseni viimeisen novellinsa, epäilemättä _Djoumanin_, joka\nkuitenkin ilmestyi vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen.[411]\nItsekin oli hän vallan hämmästynyt tästä syksyn keväästä tai \"nuoruuden\ntaudin uusimisesta\", niinkuin hän sitä omalla tavallaan kutsuu. Se on\nhänestä jo varma merkki siitä, että hän oli joutunut \"à une seconde\nenfance\". Djoumanissa, jossa tapahtumat ovat sijoitetut Algeriaan,[412]\nkerrotaan niinikään kaikellaisista kamaluuksista, käärmeen (se onkin\njuuri Djoumane) palveluksesta, noita-akoista y.m., mutta juuri kun\nlukija on pahimmassa jännityksessä, ilmaisee tekijä, että se onkin\nollut vain nuoren ratsu-upseerin ilkeää unta kaikki.\n\nNäyttää siltä kuin Mérimée, joka aina oli tahtonut pysyä erillään, jopa\noppositsioonissakin ajan kirjalliselle suunnalle, myöhempinä aikoinaan\ntaas tahallisesti ja ainakin osaksi Pushkinin vaikutuksesta olisi\nkääntynyt romanttisiin aiheisiin muodostaakseen siten vastakohdan\nrealismille, jonka parhaimpia edeltäjiä hän Stendhalin kanssa itse\njuuri on ja joka nyt Balzacin, Flaubertin y.m. johdolla marssi\nkilpakentälle voittaakseen vihdoin Zolan mahtavan kyvyn ja\ntuotteliaisuuden kautta täydellisen voiton.\n\nDjouman'iin loppuu Mériméen omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto.\nInnostuneena venäläiseen kaunokirjallisuuteen, josta hän jo oli niin\nmonta kaunista näytettä ranskankielelle kääntänyt, jatkoi hän vielä\nviimeisinä vuosinaan ajan kuluksi tätä hänelle mieluista työtä kääntäen\netupäässä hyvän ystävänsä Turgenjewin novelleja. Sellaisia olivat\n\"Apparitions\" (Revue des deux Mondes, 15 p. kesäkuuta 1866), \"Le juif\",\n\"Petouchkof\", \"Le Chien\", jotka kaikki ilmestyivät hänen v. 1869\njulkaisemassaan novellikokoelmassa \"Nouvelles moscovites\", sekä\n\"Étrange Histoire\" (samalta tekijältä), joka ensin oli luettavana\nRevuessä (1 p. maalisk. 1870) ja sittemmin kokoelmassa \"Étranges\nHistoires, par Tourgueneff\", painettu v. 1873. Turgenjewin novelliin\n\"Fumée\", joka hänestä on tekijänsä parhaimpia ja jonka ranskankielelle\nkäänsi ruhtinas Aug. Galitzin, luki hän tekijän pyynnöstä, korrehtuurin\ntehden lukuisia korjauksia ja joutuen riitoihin kääntäjän kanssa, joka\nväärästä häveliäisyydestä tahtoi lievennellä hänen mielestään arempia\nkohtia peräti naurettavalla tavalla.[413]\n\nPushkin ja Turgenjew ne etupäässä häntä miellyttävät. Niitä hän kääntää\nja niistä hän v. 1868 myöskin julkaisee pari erittäin suosiollista\ntutkimusta. Edellisen \"La dame de pique\" on hänestä \"un immortel\nouvrage\" ja hänen lyyrillisten runojensa joukosta löytää hän, joka\nmuuten vihasi runoutta, \"des choses magnifiques, tout à fait selon mon\ncoeur, c'est à dire grecques par la vérité et la simplicité\".[414] Hän\nkääntääkin niistä suorasanaisesti muutamia näytteitä osottaakseen\nkuinka Pushkin oli Byroniakin paljo etevämpi \"pour la précision et la\nnetteté\", vaikka hän eräässä toisessa tilaisuudessa valittaa, että\nkäännösrunous \"c'est comme une jolie femme habillée en capucine; encore\nla femme petit se tirer d'affaire en relevant ses manches, ouvrant un\npeu sa robe, tandis que la prose jette son lourd manteau sur les belles\nformes\".[415] Tutkimus Pushkinista ilmestyi Moniteurissä 20 ja 27 p.\ntammikuuta 1868. Heti sen jälkeen ryhtyy hän kirjoittamaan samanlaista\nesseetä Turgenjewistä, jota muka pidetään yhtenä realistisen koulun\npäämiehinä, vaikka hän Mériméen mielestä ei kuulu mihinkään kouluun,\nvaan seuraa omia teitään. Hän on puolueeton elämän kuvaaja, tosi ja\nyksinkertainen sommittelussaan, tarkka ja varma \"sisällisten\nnäytelmäin\" psykoloogisessa esityksessä. Nämä molemmat venäläiset\nkirjailijat miellyttävät häntä varsinkin sen vuoksi, että ne \"sont\nsortis de l'ornière classique sans tomber dans la fondrière du\nromantisme\". Essee Turgenjewistä ilmestyi Moniteurissä 25 p. toukokuuta\n1868.\n\nPäästyään näistä kirjailijamuotokuvista lueskeli Mérimée uudelleen\nespanjalaista lempikirjailijaansa Cervantesta, josta hän jo v. 1826 oli\nkirjoittanut esipuheen Don Quichotten silloiseen käännökseen ja josta\nhän nyt taas oli ottanut valmistaakseen tutkimuksen uutta samallaista\nyritystä varten. Tässä työssä puuhaili hän talvella 1869 kysellen m.m.\n\"tuntemattomalta\" neuvoja. \"Vous amuse-t-il (Don Quichotte) toujours?\nVous êtes-vous rendu compte du pourquoi? Il m'amuse et je n'en trouve\npas de raison valable; au contraire, j'en pourrais dire beaucoup qui\ndevraient prouver que le livre est mauvais; pourtant, il est excellent.\nJe voudrais savoir vos idées là-dessus\".[416] Huhtikuussa v. 1870\nnäyttääkin hänellä jo olleen tämä pitkä ja peräti tarkka tutkimus\nvalmiina päättäen seuraavista riveistä \"tuntemattomalle\": \"Je ne sais\nquand paraîtra la notice sur Cervantes; elle sera en tête d'une grande\net belle édition de Don Quichotte, que je vous ferai lire un de ces\njours\".[417]\n\nJos vielä otan huomioon esipuheen hänen nuoruuden ystävänsä Victor\nJacquemontin uuteen kirjeenvaihtoon, jonka hän lopulla v. 1867 antoi\nulos vainajan omaisten aiheelliseksi hyväksi, sekä muutamia\nkirjoituksia aikakauskirjaan Revue des deux Mondes ja Moniteuriin, niin\nluulen vähitellen päässeenikin loppuun selonteossani Mériméen\nkirjallisista töistä näinä hänen viimeisinä vuosinaan.[418]\n\nMérimée oli jo lapsuudestaan saakka ollut heikonlainen terveydeltään.\nNuoruutensa parhaimpina päivinä ei hän juuri mitään sanottavasti\nkärsinyt, mutta jo 39 vuotiaana näemme hänen valittelevan spasmeja,\npyörtymystä ja kauheaa päänkipua sekä pelkäävän joutuvansa pian\nProserpinan vieraaksi.[419] Säännöllisellä elämällään ja alituisilla\nvirkistysmatkoillaan piti hän kuitenkin tautia loitompana, vaikka kyllä\ntuon tuostakin kärsi mitä hän nimitti \"blue devils\" ja \"humeurs\nnoires\". Varsinkin syntymäpäivinä häntä nämä synkät mietteet näkyvät\nvaivanneen vanhemmaksi tultua, jos hän matkoillaan ollessa vielä oli\npakotettu viettämään ne ypö yksin jossakin majatalossa. Niinpä tapasi\nhänet esim. syyskuussa 1852 virkamatkalla Moulins'issä ollessa\nsellainen \"congestion cérébrale\", että hän jo luuli viimeisen hetkensä\ntulleen. Ja silloin joutui hän mietiskelemään kuoleman mietteitä.\n\"J'étais dans un état de prostration physique et moral qui me rendait\nla moindre excursion horriblement pénible. Je sentais bien quelque\nennui de passer dans un monde inconnu; mais ce qui me semblait encore\nplus ennuyeux, c'était de faire de la résistance. C'est par cette\nrésignation brute, je crois, qu'on quitte ce monde, non pas parce que\nle mal vous accable, mais parce qu'on est devenu indifférent à tout et\nqu'on ne se défend plus\". kirjoittaa hän syntymäpäivänsä aattona\n\"tuntemattomalle\".[420]\n\nEi hän itsekään näy oikein tienneen, mikä häntä vaivasi. Mutta jotakin\nkalvavaa rintatautia se oli, joka ei aikonut helpottaa, se hänelle\nvähitellen selveni. \"Je ne me guéris pas de cette douleur au côté et à\nla poitrine qui m'empêche de trouver une position pour dormir\",\nvalittaa hän taas pari vuotta äskeisen kohtauksen jälkeen.[421] Ja kun\nhän ei saanut unta öisin, kävi hän tietysti hermostuneeksi.\nPistäytyessään Espanjassa v. 1856 puhutteli hän erästä lääkäriä, joka\nselitti hänellä olevan \"des spasmes nerveux\", kipu, joka oli\nparannettava paljolla liikkumisella ulkoilmassa.[422]\n\nValvomiset ja iltamyöhällä ulkona olo keisarillisten luona eivät nekään\njuuri olleet omiansa huonontunutta terveyttä parantamaan. Mutta\nMérimée, joka oli Lucretion kanssa yhtä mieltä siitä, että \"nil igitur\nmors est, ad nos necque pertinet hilum\" ja joka puhuu hyväksymällä\nystävänsä Gavarnin materialistisesta periaatteesta, ettei kuolema muka\nollut muuta kuin \"la fin de l'effet chimique\",[423] ei sentään tuntenut\naina olevansa yhtä väliäpitämätön tämän maailman elämälle kuin tuon\nsurullisen syntymäpäivänsä aattona. Hän seurasi espanjalaisen lääkärin\nantamaa neuvoa, matkusteli Sveitsissä kapuellen Righin ja Grimselin\nvuorenhuipuilla, missä levähdellessään piirusteli kauniita\nnäköaloja,[424] teki jalkamatkoja Oberlandissa, Tyroolissa ja\nItaaliassa tutkien kansantapoja, arkkitehtuuria ja taulukokoelmia,\nmissä sellaisia oli ja etsi vuoden kylmimmäksi ajaksi suojaa Ranskan\netelämmissä osissa. Mainion löydön kehui hän tehneensä osautuessaan v.\n1857 Cannes'n pieneen rantakaupunkiin Alpes-Maritimes'n maakunnassa,\nmissä hän sen jälkeen useimmat talvensa vietti ja missä hän vihdoin\nsilmänsä viimeiseen uneen ummisti.\n\nKaikki, jotka ovat tämän pienen provansaalilaisen kaupungin nähneet,\nkuvaavat sen erittäin ihanaksi, rauhalliseksi ja idyllimäiseksi. Noin\nviisisataa vuotta sitten perustivat munkit lymypaikakseen tämän kauniin\nkylän melkeinpä meren saarille, joita vastaan loiskivat Välimeren\nlempeät laineet. \"O satis nunquam celebrata tellus! Dulce solamen,\nrequiesque cordis!\" laulaa siitä eräs munkki keskiajalla ja vielä\ninnostuneempana huudahtaa toinen: \"Dispeream, hic si non semper vivere\nqueam\". Kauniit vuorimaisemat maan puolella tarjosivat sopivia\nkävelypaikkoja ja kaupungin lehtevät, kukkivat puistot viileää\nkalvetta kesäisen auringon paahtaessa. Tänne \"tuoksujen ja kukkien\"\nkeskeen pakeni Mérimée omain sanojensa mukaan kuin -- kissa, joka\nhäveliäisyydestä tai turhamielisyydestä pakenee syrjäiseen soppeen\npeittääkseen muilta surunsa ja kärsimyksensä. Hänen talouttansa hoiti\nsiellä kaksi vanhaa englantilaista naista, rva Ewers ja nti Lagden,\nmolemmat Mériméen äidin hyviä ystävättäriä, joilla tässä maailmassa ei\nvanhemmilla päivillään ollutkaan muuta tehtävää kuin vaalia ja palvella\n\"rakasta Prosperia\". Bivouac-Napoléon-kadun varrella oli heillä\nasuntonsa, akkunat merelle päin. \"Mes fenêtres donnent sur la mer et je\nvois les îles de mon lit. Cela est délicieux\", kirjoittaa hän\n\"tuntemattomalle\".[425] Tänne palasi hän Pariisista joka talveksi\npakoon pakkasta ja keuhkoille ilkeää ilmaa. Täällä sai hän kaukana\nhovielämän pyörteestä ja valtiollisten tapausten kiihoittavista\nriidoista mielensä mukaan hoidella riutuvaa terveyttään,\ntyöskennellä rauhassa, minkä voimat sallivat, ja harjoittaa rakasta\nmaalaustaidettaan, joka oli tuottanut hänelle jo niin monta nautinnon\nhetkeä. Täällä ottaa hän vielä vanhoilla päivillään oppitunteja\nystävänsä taiteilija Grenier'n edessä ja usein nähtiin hänen istuvan\nmeren rannalla päiväpaisteessa sivellin kädessä ja maalaustelineet\nedessä. \"Je fais des paysages tous plus beaux les uns que les autres.\n-- Mon ami (Grenier), qui est peintre plus véritable que moi, est dans\nune perpétuelle admiration de ce pays-ci. Nous passons nos journées à\nfaire des croquis\", kertoo hän tammikuussa 1859 \"tuntemattomalle\"\nilmoittaen hiukan myöhemmin, että hänellä jo on \"une trentaine de\ncroquis plus ou moins mauvais, mais qui m'ont amusé à faire\".\n\nAinoa vastoinkäymisensä on vain se, ettei tahdo olla tarpeeksi\npilvenhattaroita hänen akvarellejansa varten. Auringon laskut ja\nkuutamoyöt ovat niin kauniit ja viehkeät, että tämä vanha runouden\nvihaaja, joka väittää \"je n'ai jamais pu mordre aux vers\" (Lettres à\nune Inconnue T. II, s. 40) väkiselläkin käy runolliseksi: \"Prenez des\nturquoises et des lapis-lazuli: voilà pour le fond du ciel. Mettez-moi\ndessus de la poudre de diamants avec des feux de Bengale: ce sera pour\ndeux ou trois petits nuages au-dessus de notre montagne\" kirjoittaa hän\ninnoissaan ystävättärelleen rva Beaulaincourtille. Ja illat sitten!\n\"Merveilleux claire de la lune, pas un nuage, la mer unie comme une\nglace, point de vent\", kuvaa hän niitä \"tuntemattomalle\".[426]\n\nAikansa kuluksi antautuu hän myöskin luonnontutkimuksiin. Nuo kauniit\nkukkaset houkuttelevat häntä ottamaan selkoa kasvitieteen\nsalaisuuksista, jotka häntä kovasti huvittavat. \"C'est une étude que\nj'aurais dû commencer il y a vingt ans, quand j'avais des yeux; c'est,\nailleurs, assez amusant, quoique souverainement immoral, attendu que,\npour une dame, il y toujours six ou huit messieurs pour le moins, tous\ntrès-empressés à lui offrir ce qu'elle prend à droite et à gauche avec\nbeaucoup d'indifférence\", kirjoittaa hän 6 p. tammik. 1862\nleikillisesti \"tuntemattomalle\". Toisinaan huvittaa häntä taas tehdä\nkaikellaisia kokeita eläinpsykologiian alalla eikä hän voi olla\nkummastelematta näiden \"raisonnement évident\", hän, joka muuten\npäivitteli koko ihmiskunnan päivä päivältä arveluttavasti\ntyhmistyvän.[427]\n\nMutta Cannes'sa ollessaan tunsikin hän itsensä toiseksi kuin\nPariisissa. Paha vain että sivistys ja uusi aika tännekin ennen pitkää\ntunkeutuu. Ikivanhoja puistokäytäviä hakataan maahan rautateitä varten,\nmatkailijavirta suuntautuu sinnepäin ja silloin on Cannes'n\nneitseellinen viehkeys poissa.\n\nMutta meri on toki vielä entisellään ja sininen taivas ja helteinen\npäivä. Ja vähitellen hän varmistuukin luulossaan, että \"c'est la\nlumière qui me fait du bien, plus que la chaleur et le mouvement\".[428]\nAuringon paisteessa hän enimmäkseen istuksiikin: \"Le soleil étant mon\ngrand remède je m'y rôtis toute la journée\".[429] Mutta siitä\nhuolimatta, että hän elelee päivänsä \"dans l'admiration de la pure\nnature\", täytyy hänen myöntää, että \"la machine se détraque et qu'elle\nne vaut plus rien du tout\" (talvella 1860). Toisinaan tämä ajatus häntä\npöyristyttää, toisinaan lohduttaa hän itseään samalla tunteella kuin\nmatkustajat rautatiellä: \"c'est d'absence de responsabilité devant une\nforce supérieure et irrésistible\".[430] Hänen lääkärinsä hra Maure\nneuvoo hänelle milloin mitäkin, mutta kipu kyljestä ei katoa; silmätkin\npäälle päätteeksi kipeytyvät, niin ettei käy työntekokaan. Milloin\nsyötetään hänelle arsenikkia, milloin eeteriä, milloin määrätään\nkylpyjä puristetussa ilmassa, milloin ampumista jousipyssyllä, joka\nhäntä varsinkin kovasti huvitti ja johon hän koetti innostaa vanhaa\nopettajaansa Cousin'iäkin, tämä kuin niinikään vietti monet talvet\nCannes'ssa. Lääkäreitä on hänellä Lontoossa, Pariisissa ja Cannes'ssa,\nmutta apua ei tahdo olla heistäkään. Syksyllä 1862 saa hän vihdoinkin\neräältä lääkäriltä Pariisissa tietää \"anatomiquement et très-clairement\nla cause de mes maux\". -- \"Je croyais avoir le coeur malade; pas du\ntout, c'est le poumon. Il est vrai que je n'en guérirai jamais; mais il\ny a moyen de n'en pas souffrir, et c'est beaucoup, si ce n'est le\nprincipal\".[431]\n\nVuosi vuodelta hän sitten huononee ja yhä tiheämmiksi käyvät valitukset\nhänen kirjeissään. Ja surullisesti vaikuttaa sekin, että hänen\nystävistään toinen toisensa perästä muuttaa manalan majoille. \"Pourquoi\nles hommes ne tombent-ils pas tous comme les feuilles en une saison?\n-- Qu'est-ce qu'est pour moi l'éternité? Ce qui est important pour moi,\nc'est un petit nombre de jours. Pourquoi me les donne-t-on si amers?\"\nvalittele hän talvella 1866 \"tuntemattomalle\".[432] Seuraa on hänellä\nCannes'ssa kyllä sekä ranskalaisia että englantilaisia. Olen jo\nmaininnut Cousin'in, jonka seurassa Mérimée hyvin viihtyi ja joka\npuolestaan pani tämän ritarilliselle luonteelle ja tieteelliselle\nperinpohjaisuudelle tavattoman arvon; \"Mérimée ne sait rien\nimparfaitement\" oli hänen tapansa sanoa ja usein oli Mériméellä\ntilaisuus oikaista entistä opettajaansa esim. historian alalla\nliikuttaessa.[433] Sinne kokousivat myöskin hänen hyvät ystävänsä\nTocqueville, Saint-Hilaire, Fould, Ellice ja toisinaan Panizzikin. Sitä\npaitse kävi siellä paljo ulkomaalaisia. Englantilaisista oli lordi\nBrougham uskollisin ja tämän asteittaista muumioitumista seurasi\nMérimée suurella huomiolla. Joskus pistäysi siellä muitakin suuruuksia,\nkuten esim. Jenny Lind, joka rakastettavasti kyllä, liverteli hänelle\nihania säveleitään saattaen kivulloisen vanhuksen vallan onnensa\nkukkulalle; sillä Mérimée rakasti laulua ja soittoa, niin että hän\nkerrankin rva Persiania kuultuaan huudahti \"jospa minä olisin rikas\nkuin Saul, niin tuosta palkkaisin minä itselleni Davidin huoliani\nhuojentamaan.\"[434] Muitakin korkeita vieraita oli hänellä täällä\nsyrjäisessä sopessaan kunnia vastaanottaa. Niinpä kävi joulukuussa 1862\nBaijerin kuningas Ludvig hänen luonaan vieraisilla ja Mérimée antaa\nhänestä seuraavan lyhyen arvostelun: \"C'est un bon diable, très vicieux\net spirituel\".[435] Myöskin keisarilliset ystävät, joilla Biarritzista\nei ollut kovin pitkä matka, saapuivat kerran Cannes'een vastaten\nMériméen vieraskäyntiin.\n\nKun kuninkaat ja keisaritkin olivat käyneet vieraisilla, niin ei enää\nheitä korkeampia kuolevaisia voinut tulla. Vanhat hovimiehet pitävätkin\ntällaisia käyntejä pahan merkkinä; sen jälkeen tulee muka keisarinkin\nherra s.o. kuolema. Tuliko Mérimée, joka kyllä näyttää olleen hiukan\ntaikauskoinen hänkin,[436] ajatelleeksi tätä, en tiedä. Mutta ainakin\nnäytti tämä vanha ennakkoluulo hänen suhteensa pian toteutuvan.\n\nKevättalvella, alkupäivinä maaliskuuta v. 1869 sairastui hän tuiki\nankarasti bronkiitikseen. Pari kolme lääkäriä oli häntä hoitamassa,\nmutta siitä huolimatta näytti eräänä päivänä ruumiillinen koneisto\nlakanneen työskentelemästä. Kaikki ympärillä olevat luulivat hänen\nkuolleen, valkoinen huntu heitettiin jo hänen ylitsensä ja hyvät\nystävättäret nti Lagden ja rva Ewers noudattivat papin ruumista\nsiunaamaan. Samalla oli tieto hänen kuolemastaan levinnyt ympäri\nkaupunkia, sähkölangat kuljettivat uutista edemmäs ja seuraavana\npäivänä kertoivat kaikki Pariisin lehdet, että kuuluisa kirjailija ja\ntiedemies, senaattori ja akatemian jäsen Prosper Mérimée ei ollut enää\nelävien joukossa. Akatemiassa, jolla samoihin aikoihin sattui olemaan\nistunto, piti silloinen esimies Guizot vanhasta tuttavastaan jo\nmuistopuheenkin ja uusia ehdokkaita alettiin miettiä Mériméen sijalle.\n\nVaan tällä välin tapahtui Cannes'ssa ihmeitä. Kun pappi heitti\nvihkivettä \"vainajan\" kasvoille lukien samalla siunauksiaan, virkosikin\nelämä tässä uudelleen voimaansa ja muutamien päivien perästä voi hän jo\nomin silmin lukea nekrolooginsa. Tämä juttu sai hänet taas hyvälle\ntuulelle ja 15 p. saattoi hän jo kirjoitella ystävilleen ja ilmoittaa\nuhallakin olevansa vielä tässä maailmassa. \"Vous avez peut-être lu dans\nles journaux que j'étais mort. J'espère que vous n'en avez cru un mot,\npas plus que moi, du reste... Le fait est que, pendant quelques jours,\nj'ai pu donner de grandes espérances aux candidats à l'Académie, mais\nj'ai tenu bon, et me voici en convalescence...\" kirjoittaa hän Montijon\nkreivittärelle. Niinikään kreivitär Przedzewskalle 1 p. huhtikuuta:\n\"Votre vieux secrétaire n'est pas encore mort et serait désolé d'être\nremplacé auprès de vous\". Samoin Panizzille: \"Les journaux m'ont tué\nplusieurs fois. M. Guizot a annoncé ma mort à l'Académie et fait mon\noraison funèbre. Il ne paraît pas que cela soit très malsain, car je ne\nm'en porte pas plus mal\". Pian alkoi hänen ystäviltään tulvata\nonnentoivotuskirjeitä sen johdosta, että hän vielä oli Tuonelan joen\ntällä puolen, ja toivomuksia \"uuteen elämään\".\n\nJa sen verran hän siitä taas kostuikin, että kesäsydännä voi noudattaa\nkeisarinnan kutsua saapua hoviin. Oltuaan sitten heinäkuun ajan\nSaint-Cloud'ssa, missä hän silloin viimeistä kertaa vieraillessaan m.m.\nluki hoville ylempänä mainitsemani kertomuksen Lokis, palasi hän\ntakaisin Pariisiin peräti heikkona. Mutta silloin keksi hänen\nlääkärinsä uuden lääkkeen (eukalyptus-pillereitä), joka hänet taas\nvähäksi aikaa sai henkiin. Mérimée tiesi itsekin, ettei siihen ajan\npitkään ollut luottamista. Hänen olikin sen johdosta tapana leikillä\nsanoa, että \"kyllähän tämä hyvin menee, kunhan tätä vain kestäisi,\narveli entinen mieskin viidennestä kerroksesta pudottuaan kolmannen\nkerroksen kohdalla\".\n\nTällä välin olivat sisälliset asiat Ranskassa käyneet kireimmilleen ja\nNapoleon alkoi jo itsekin huomata, että keisarikauden loppu oli\nkäsissä. Vastustuspuolue oli etevien johtajiensa ohjaamana paisunut\nniin mahtavaksi, että hänen täytyi nyt vasten tahtoansakin myöntää\nRanskalle perustuslaillinen hallitusmuoto ja turvautua Emile\nOllivier'hen uuden ministeristön muodostamiseksi. Mutta tyytyväisyyttä\nei sillä palautettu. Yleiseen kansanäänestykseen perustuslaillisesta\nhallitusmuodosta vedottaissa oli 1 1/2 miljoonaa äänivaltaista ollut\nsitä vastaan ja näiden joukossa huomattiin pahana enteenä 50,000\narmeijasta. Mériméetä, joka vähitellen oli käynyt vanhoillisen\nperikuvaksi, joka myötäänsä päivitteli ajanhengen taantumista ja\nlevottomien ihmisten turhia parannuspuuhia, ei tämä Napoleonin\nviimeinen ponnistus ensinkään miellyttänyt. \"Je n'ai jamais vu dans\nl'histoire qu'on changeât par des institutions le caractère d'un\npeuple, surtout lorsqu'on lui accorde tout à la fois, ce qui ne devrait\nse donner que lentement\" kirjoittaa hän Panizzille kirjeessään 5 p:ltä\nmaalisk. 1870.\n\nTällainen menettely vain vahvisti vastustuspuoluetta. Sitä paitse oli\nsosialismi alemman kansan keskuudessa voittanut yhä laajempaa alaa,\nseikka, josta Mérimée puolestaan pelkäsi mahtavampaa vihollista kuin\nPreussi oli. \"Le monstre grandit et prend des forces tous les jours\".\n-- \"Il n'y aura bientôt plus que deux partis: celui de ceux qui ont des\nculottes et prétendent les garder, et celui de ceux qui n'ont pas de\nculottes et veulent prendre celles des autres\". -- \"Cet ennemi est bien\nfort et j'ai grand'peur qu'il ne nous mangé\", kirjoittelee hän syksyn\nkuluessa Panizzille.[437] Kaikki näytti hänestä selvästi viittaavan\nsiihen, ettei nykyinen hallitusmuoto voinut kestää enää. \"Le\ngouvernement personnel est devenu impossible, et le gouvernement\nparlementaire, sans bonne foi, sans honnêteté et sans hommes habiles me\nparaît non moins impossible\".[438] Suunpieksäjiä oli kyllä\neduskunnassa, mutta oikeita miehiä puuttui. \"Le mal de la situation,\nc'est qu'il n'y a plus d'homme. Les orateurs abondent au\ncontraire\".[439] Ei voinut ummistaa silmiään totuudelle: vallankumous\npahempi kuin parikymmentä vuotta sitten oli tulossa. Mérimée puolestaan\nei lopulla toivonut enää muuta kuin että \"la représentation fût un peu\nretardée, pour n'y pas assister\", kuten hän 6 p. tammikuuta\n\"tuntemattomalle\" kirjoittaa.\n\nOmituisinta on, että vielä keväällä 1870 ylipäänsä luultiin sotaa\njotenkin mahdottomaksi. Mérimée ei hänkään usko sen syttyvän \"à moins\nque M. Bismark ne la veuille absolument\". Euroopassa kuohui monella\ntaholla, mutta näennäisesti vallitsi sentään kaikkialla syvä rauha. Se\noli tyyntä myrskyn edellä. Chateaubriand sanoo muistelmissaan (Mémoires\nd'outre-tombe), että v. 1815 vallitsi sellainen omituinen hiljaisuus\n\"qu'on croyait entendre les pas de Napoléon Bonaparte s'acheminant vers\nle palais des Tuileries\". Nyt olivat asiat muuttuneet niin päin, että\nNapoleonin veljenpoika ahdistuksen hetkinään arvatenkin luuli\nkuulevansa, miten nälkäynyt kansajoukko hurjistuneena ryntäsi\nkeisarillista palatsia kohti taikka miten preussiläiset ulaanit\nkorskuvine hevosineen laskivat nykyajan Roomaa kohti. Jos hän tahtoi\nyrittää vielä jotain kruununsa säilyttämiseksi, oli hänellä enää vain\nyksi tie avoinna, nimittäin sota, joka mahdollisesti johtaisi mielet\nmuualle ja päättyisi onnellisesti pelastaen ehkä siten hänet varmasta\nperikadosta. Mutta sittenkin eperoi hän kauvan ennen kuin päätti\nkäyttää Espanjan aiottua hallitsijamuutosta aiheena sodanjulistukseen\nPreussiä vastaan, joka lyhyessä ajassa oli paisunut niin mahtavaksi\nnaapuriksi, ja nyt uhkasi saada liittolaisen Pyreneeain toisella\npuolenkin. Keisarinnan, sotaministeri Leboeufin ja ulkoasiain\nministerin herttua Gramont'in kehoitukset saivat vaa'an vihdoin\nkallistumaan ja lyhyvien keskustelujen jälkeen vietiin sodanjulistus\nPreussin hallitukselle 19 p. heinäkuuta 1870.\n\nMérimée, joka lokakuusta asti aina toukokuun loppuun oli Cannes'ssa\nhoidellut terveyttään ja mielenkiinnolla seurannut valtiollisia\ntapahtumia, ei kesäkuussa enää jaksanut hillitä itseään, vaan hommausi\ntaas sijallensa senaattiin voidakseen lähempää asiain menoa silmällä\npitää. Kaikki menee hänestä nyt toden teolla \"tous les diables\", \"tout\nle monde est fou\", vaan mitä Napoleonin politiikkaan tulee, niin katsoo\nhän keisarin toimineen välttämättömyyden pakosta. \"Je suis de ceux qui\ncroient que la chose ne pouvait pas s'éviter. On aurait peut-être pu\nretarder l'explosion, mais il était impossible de la conjurer\nabsolument\".[440] Hän on iloissaan siitä, että sotaväki semmoisella\ninnolla lähtee taisteluun, mutta hän pelkää, ettei ole nerokkaita\npäällikköjä. Ja vaikka keisari itsekin lähtee poikineen sotakentälle\nkokonaisuutta johtamaan, niin hän sittenkin valittaa, että \"moi, je\nmeurs de peur\", kantaen sentään hänkin tuhantensa haavoitettujen\nhyväksi.\n\nSaapuvat sitten sanomat Wörthin ja Saarbrückenin onnettomista\ntappioista. Kansa joutuu raivoon, syyttää ministeristöä, se kukistuu ja\nepäjärjestys alkaa. Mérimée näkee selvästi mihin kaikki lopullisesti\nmenee. \"Cette terrible boucherie, il ne faut pas se le dissimuler,\nn'est qu'un prologue à une tragédie dont le diable seul sait le\ndénoûment. Une nation n'est pas impunément remuée comme a été la nôtre.\nIl est impossible que de notre victoire comme de notre défaite ne sorte\nune révolution. Tout le sang qui a coulé ou coulera est au profit de la\nRépublique, c'est-à-dire du desordre organisé\", kirjoittaa hän 29 p.\nelokuuta \"tuntemattomalle\". Hän, joka aina tahtoi \"faire son métier en\nconscience\", laittoi itsensä suurella vaivalla senaatin istunnoihin\ntarkkana kuuntelijana keskusteluja seuraamaan. Keisarinnan, vanhan\nystävättärensä luona hän niinikään käy lohduttelemassa ja ihmettelee\nvain, että tämä \"est ferme comme un roc, bien qu'elle ne se dissimule\npas toute l'horreur de sa situation; -- elle me fait l'effet d'une\nsainte\". Hän luulee keisarin tahtovan kaatua tappotanterella, sillä\nvoitettuna ei hän voi kotimaahansa palata.\n\nJa kun uutinen Gravelottenkin surkeasta ja murhaavasta ottelusta saapuu\nPariisiin, huudahtaa hän kuin Kosciuszko Maciejovicen tappelun jälkeen:\n\"_Finis Galliae_! Je m'attends dans une semaine à entendre proclamer la\nRépublique, et dans quinze jours à voir les Prussiens\". Hänen pidätetty\nsurunsa ilmenee kyllin lauseessa: \"Je vous assure que j'envie ceux qui\nviennent de se faire tuer aux bords du Rhin\". Surkeaa on vain tietää\ntällaisena aikana olevansa niin peräti hyödytön, lisää hän. Ei hän\ntahdo lähteä Pariisistakaan, sillä velvollisuus pidättää häntä siellä\nniinkauan kuin keisarinnakin on kaupungissa.\n\n\"Je suis trop vécu!\" oli Mériméen vanha opettaja Villemain huudahtanut\nummistaessaan silmänsä viimeiseen uneen 8 p. toukokuuta v. 1870. Ja\nkumminkin oli hänen sallittu päästä näkemästä isänmaansa täydellistä\nkurjuutta ja sodan onnetonta loppua. Kuinka paljo suuremmalla syyllä\nvoikaan Mérimée näin sanoa; sillä se, mitä hän toivoi pääsevänsä\nnäkemästä, tapahtui kohta ihan hänen silmäinsä edessä. Syyskuun 1\npäivänä oli ratkaiseva Sédanin tappelu, ja seuraavana päivänä antautui\nnöyrtynyt keisari sotajoukkoineen vangiksi vanhalle Wilhelmille ja\nruhtinas Bismarckille, joka Mériméen mielestä muka oli niin koomillinen\nhaarniskassa ja kaskissa. Samaan aikaan kuin saksalaisten tykit Sédanin\nkukkuloilta syöksivät kuolon tultansa laaksoon ahdetun ranskalaisen\narmeijan keskeen oli Mérimée luullakseni suorittamassa viimeistä\nystävyydentyötänsä \"pikku Eugénielle\", jonka hän nyt näki sortuvan alas\nsiltä loistavalta istuimelta, minne hän tavallaan oli ollut häntä\nauttamassa. Keisarinnan pyynnöstä meni hän \"kalpeana kuin kuolema\"\nystävänsä Thiers'in luo, jota hän jo nimittää \"le futur président de la\nRépublique\" ja ehdotti tälle, että tämä yhtyisi muodostamaan\ntodellisesti perustuslaillista monarkkiiaa ja puuhaisi nuoren prinssi\nLouis'n valtaistuimelle. Mutta Thiers ei suostunut ensinkään sellaisiin\ntuumiin. \"M. Mérimée me quitta fort malheureux\" sanoo Thiers\nkertoessaan tästä kohtauksesta lisäten vielä, että ruhtinas Metternich\nseuraavana päivänä teki hänelle saman ehdotuksen -- yhtä turhaan.\n\nValkeni sitten syyskuun neljäs päivä, jolloin tieto Sédanin\nantautumisesta ehti Ranskan ihanaan pääkaupunkiin. Viimeiseen saakka\nriutuneena ja näiden hirmuisten tapausten murtamana haalausi Mérimée\nsuurimpia ruumiillisiakin tuskia kärsien Luxembourgin palatsiin\nsenaattorin istuimelleen. \"Il ne lui eût pas déplu peut-être de mourir\nsur sa chaise curule\" sanoo Filon (s. 346) ja Mériméen ylempänä\nsiteeraamieni lauseitten nojalla voi todellakin niin otaksua. \"À bas\nl'empereur, à bas l'impératrice, vive la république!\" kaikuivat\nraivostuneen kansanjoukon huudot, kun se vasemmiston mukana Jules\nFavren ja Gambettan johtamana hyökkäsi senaatin sivu vallankumousten\nvanhaan julistuspaikkaan Hôtel de ville'n palatsiin. Senaatilla ei enää\nollut mitään tekemistä. Mérimée koetti vielä viimeisen kerran pyrkiä\nTuileries'n linnaan \"pikku Eugénietä\" tapaamaan, mutta tämä oli jo\nehtinyt paeta hurjistuneesta kaupungista ja suuntasi par'aikaa\nmatkaansa Englantiin; keisari itse ajoi samaan aikaan Wilhelmshöheen\nvankina vartioitavaksi ja nuori prinssi oli pelastunut Belgiaan prinssi\nde Chimayn turviin.\n\nToinen keisarikausi oli päättynyt ja uusi tasavalta 4 p. syyskuuta\njulistettu. Minkä vaikutuksen tämä kaikki teki Mériméehen, sen näemme\nhänen samana päivänä kirjoittamastaan kirjeestä Panizzille: \"Un mot à\nla hâte. Je n'ai pas la force de vous écrire davantage. Tout ce que\nl'imagination la plus lugubre pouvait inventer de plus noir est dépassé\npar l'événement. C'est un effrondement général. Une armée française qui\ncapitule: un empereur qui se laisse prendre. Tout tombe à la fois. --\nVous savez tout ce que je souffre\".\n\nSeuraavana päivänä hän matkusti lymypaikkaansa Cannes'een, mistä hän\nkirjoittaa viimeisen kirjeensä (13 p. syyskuuta) ystävälleen Lontoossa\npyytäen, että tämä tarjoisi apuansa maanpakolaiselle keisarinnalle,\njonka pään ympärille vastoinkäymiset olivat hänen sanojensa mukaan\nantaneet \"pyhyyden kehän\" (auréole d'une sainte). Samana päivänä\npäivätty on niinikään hänen viimeinen kirjeensä rva Beaulaincourt'ille,\njolle hän myöskin vaikeroipi isänmaansa surkeaa kohtaloa ja vihdoin\ntodellakin liikuttavalla tavalla ja epäilemättä kyyneleet silmissä\npaljastaa sielunsa syvyyden: \"J'ai toute ma vie cherché à être dégagé\nde préjugés, à être citoyen du monde avant d'être Français; mais tous\nces manteaux philosophiques ne servent à rien. Je saigne aujourd'hui\ndes blessures de ces imbéciles de Français, je pleurs de leurs\nhumiliations, et, quelque ingrats et absurdes qu'ils soient, je les\naime toujours\". Hän, jota kaikki olivat sydämmettömäksi ja isänmaatansa\nhalveksivaksi kuvanneet, itki verta rakkaan Ranskansa surkeasta\nnöyrtymyksestä. Ja olipa kuin kohtalo olisi tästä hänen viimeisestä\ntunnustuksestaan heltynyt ja tahtonut täyttää hänen toivomuksensa\npäästä näkemästä sitä verenvuodatusta, mikä kansalaisten kesken heti\nhäpeällisen rauhansopimuksen jälkeen alkoi. Kirjoitettuaan muutamia\nrivejä sille naiselle, jonka kanssa hän yli kolmekymmentä vuotta oli\nollut niin lämpimässä kirjeenvaihdossa ja \"sielujen avioliitossa\"\nelänyt, alkoi hän pari tuntia sen jälkeen, syyskuun 23 päivänä, \"un\nvoyage difficile vers un pays qui n'est peut-être pas des plus\nagréables\", niinkuin hän kerran kuolemaa nimitti. \"Si je pouvrais\nm'endormir comme Épiménide!\" oli hänen viimeinen toivonsa ollut.[441]\nJa jos saamme luottaa hänen kuolinvuoteellaan valvoneen kahden\nuskollisen naisen, nti Lagdenin ja rva Ewersin, lausuntoihin, niin\ntoteutui hänelle tämäkin toivomus. \"Mon cher Prosper, il n'est plus. Il\nmourut la nuit dernière sans lutte aucune\" kirjoittaa nti Lagden heti\nMériméen kuoleman jälkeen Panizzille ja kreivi d'Haussonville mainitsee\nmyöskin, että \"il expirait d'une mort relativement douce, qui venait le\nsurprendre dans son sommeil\".\n\nNäin päättyi Prosper Mériméen 67-vuotinen elämä. Hän kertoo eräässä\nkirjeessään \"tuntemattomalle\" kerran miettineensä tämän maailman menoa\nja hänestä tuntui kuin olisi se ollut kalteva vuori, jonka huipulle hän\nsuurella vaivalla ja vähillä riemun hetkillä oli kiivennyt ja jota alas\nhän nyt luistamistaan luisti. \"Le seul motif de consolation que j'aie\ndécouvert le longue de cette pente, c'est un peu de soleil bien loin,\nquelques mois passés en Italie, en Espagne ou en Grèce à oublier le\nmonde entier, le présent et surtout l'avenir\".[442] Toivokaamme, että\nhän näistä muutamista onnellisista kuukausista sai edes vähäisenkään\nvastapainon viimeisten päiviensä synkille murheen hetkille. Ja jos\nMontaignen lause \"le doute est un mol oreiller\" pitää paikkansa, olikin\nhänellä pehmeä päänalus levätäkseen.\n\nTestamentissaan, joka oli tehty 30 p. toukokuuta 1869, oli tämä vanha\nateisti, joka, sellaisella hyväksyvällä nautinnolla kertoo ystävänsä\nBixion hautausmääräyksistä (Il a formellement défendu les discours et\nla pompe funèbre; pas d'église), viimeisinä toivomuksinaan lausunut,\nettei hän huolinut senaattorille tulevasta loistavasta hautausmenosta,\nvaan halusi kumminkin \"qu'on appelle à mon enterrement un ministre de\nla confession Augsbourg\".[443] Syyskuun 25 p. tapahtuivat hautajaiset\nkaikessa hiljaisuudessa ja protestanttinen pastori Roussel vihki hänen\nviimeisen leposijansa Cannes'n kirkkomaalla. Valtiolliset tapahtumat\nvetivät tähän aikaan ihmisten kaiken huomion puoleensa, jonka vuoksi\nhautajaisissa olikin ani vähän väkeä. Isänmaa ei joutanut huolehtimaan\nkuolleitaan, ei edes parhaimpiansakaan.\n\n    \"Hän olis saanut toiste kuolla; aikaa\n    Kyll' olis ollut sille sanomalle\".[444]\n\nsanoo Macbeth saadessaan sotatantereelle tiedon puolisonsa kuolemasta.\nNiin voi Pariisikin sanoa, kun se muutama päivä sen jälkeen, omituista\nkyllä, Englannin kautta -- Times-lehti sisälsi näet ensimmäisenä\nuutisen tapahtumasta[445] -- sai tiedon Meriméen kuolemasta.\n\n\"Le sage doit sortir du salon de la vie comme un homme d'esprit sort\nd'un salon mondain, sans faire de bruit\", lausuu Arsène Houssaye\n\"tunnustuksissaan\". Mérimée, joka aina oli tahtonut käydä sekä\nmaailmanmiehestä että filosoofista ja josta on sanottu, että \"c'était\nun gentilhomme\" (Victor Cousin), \"un marquis de la plume\" (Filon), oli\nsiis tässäkin suhteessa täyttänyt vaatimukset. Vallankumouksen suurten\nvaltiomiesten kanssa oli hän aina ollut yhtä mieltä \"kuolemasta ilman\nfraaseja\" ja vaikka hän ulkonaisen sovinnaisuuden vaatimuksia\nkunnioittaen halusikin kirkon siunaamaan hautaan, niin voimme pitää\nvarmana, että hän vielä viimeisenä hetkenään oli sama epäilijä, mikä\nhän läpi elämänsä oli ollut. Nuoruudestaan asti oli hän ollut\nRabelais'n kiitollisimpia oppilaita ja jos hän täältä erotessaan\njotain mietti, niin oli se epäilemättä samantapaista kuin tämä hänen\noppi-isänsä, jonka ennen kuolemaansa kerrotaan lausuneen: \"je vais\nchercher un grand peut-être!\"\n\n\n\n\nKIRJEKOKOELMAT:\n\n\n1) \"La lettre, c'est l'homme\" sanoo Cuvillier-Fleury (Posthumes et\nrevenants, Paris 1879, s. 256) juuri niiden kirjekokoelmain johdosta,\njotka Mériméeltä hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin ja jotka\npaljastivat maailmalle vallan uuden ihmisen, miehen, jolla oli\nihmisellisiä heikkouksia kuin muillakin ja joka melkein koko elämänsä\nläpi rakasti nti Jenny Dacquin'ia (sen nimiseksi on n.k. \"tuntematon\"\ntoteennäytetty) kuin Petrarca aikoinaan ihanaa ja saavuttamatonta\nLauraansa.\n\nMérimée oli juuri maineensa kukkulalla ja n.s. muodissa, kun hän eräänä\npäivänä sai parfymeeratun kirjeen eräältä nuorelta naiselta, joka oli\nlukenut \"Chronique de Charles IX\" ja halusi sen johdosta lausua\najatuksensa. Kirjeen alla luettiin nimi lady A. Seymour. Nuoresta\nkirjailijasta oli kirje älykkäästi kokoonpantu ja häntä huvitti\nantautua kirjeenvaihtoon tuon ihailijattarensa kanssa. Se kyllä\nonnistuikin, mutta kun hän sitten haluaa saada nähdä viehättävän\nkirjeenvaihtajan, niin ei se ollut niinkään helppoa. Ja juuri tämä\nkirjeenvaihdon alku, jolloin kumpikaan ei vielä toisiaan oikein tunne,\nvaan koettavat he kaikenmoisilla tavoilla päästä toistensa perille, on\ntodellakin hauska lukea. Rakkaus on taistelua ja tästä kirjeenvaihdosta\n_Lettres à une Inconnue_, joka ilmestyi anonyymisesti v. 1873, se\nvarsinkin ilmenee. Alussa luuli hän olevansa tekemisissä englantilaisen\nylimysnaisen kanssa. V. 1840 sai hän vihdoin luvan tavata omituista\n\"tuntematonta\" -- Lontoossa. Lady Seymouria ei hän kuitenkaan tavannut,\nvaan sen sijaan nuoren, älykkään, kauniin ja sangen koketin impysen\nnimeltä Jenny Dacquin, josta Mérimée tuon ensimmäisen kohtauksen\njälkeen ei muista muuta kuin että hänellä oli \"juovikkaat sukat\" ja\nkauniit silmät, \"pahat silmät\", niinkuin Mérimée niitä nimittää\nvaarallisuutensa vuoksi.\n\nMutta nti Dacquin osasi miellyttää kirjailijaamme yhtä paljo kuin lady\nSeymour ja kirjeenvaihto jatkui yhtä hellästi ja hauskasti kuin\nennenkin. Nuori neiti oli todellakin rakastunut, vaikka hän sitä ei\nuskalla oikein tunnustaa pelossa, että hän silloin joutuisi rakkautensa\nesineen valtaan. Hän koettaa kaiken maailman keinoilla ja veikeilyn\nrikkaalla asevarastolla saada nuorta kirjailijaamme pauloihinsa,\nmilloin ivalla, milloin hyväilyllä, milloin yrittämällä saada hänet\nmustasukkaiseksi ilmoituksella, että hän aikoo naimisiin y.m.s. Mutta\njos on viisas toinen, niin ei ole tyhmempi toinenkaan. Mériméellä ei\nole halua avioliittoon, jonka onnesta hänellä on omat ajatuksensa. Hän\ntahtoo että ollaan ystäviä ja pidetään toisistaan sellaisina. Ja kun\nnti Dacquin ilmoittaa perineensä suuren omaisuuden koettaen sitäkin\nasetta, niin toinen vain onnittelee häntä ystävänä arvellen, että\nnythän te olette vapaa ja voitte tehdä mitä tahdotte. Paremmaksi\nvakuudeksi kuvaa hän itsensä vanhaksi ja kärtyisäksi, josta olisi vain\nristiä puolisolle. Mérimée kyllä rakastaa hänkin, mutta omalla\ntavallaan, \"pas d'église\". Viimeisenä keinona käyttää nti Dacquin vielä\nsitä, että rupeaa hankkimaan itselleen kaikenmoisia kirjallisia tietoja\naloittaen kreikan kielen oppimisesta. Tämä onkin Mériméestä sangen\njärkevää, hän hankkii kirjallisuutta ja antaa neuvoja, mutta lopulta\npelottaa häntä kuitenkin, että \"te aiotte varmaankin vielä kirjoittaa\noppineen teoksen?\" Emansipatsioonin ystäviä ei hän nim. juuri ole.\n(Katso esim. Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 339).\n\nSellaisiin pauloihin, ettei hän voisi käyttää vapauttaan tieteisiin ja\ntaiteisiin, ei hän mennyt, sillä \"les plus grands philosophes\nenseignent qu'il faut ne pas trop se préoccuper des femmes pour rester\nplus libre et vaquer plus tranquillement à l'études des sciences\"\n(Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 66). Kuinka hän sitte Kreikan\nmatkallaankin v. 1842 aina muistaa ystävätärtä, \"amigo de mi alma\", sen\nolemme jo nähneet (siv. 96 ja 99). Sieltä palattua jatkuu suhde\nedelleen ja sitä paremmilla enteillä, kun nti Dacquin nyt asuu\nPariisissa. Mérimée käy nyt tositeolla piirittämään, mutta niin\nhienolla ja älykkäimmän Don Juan'in tavalla, että on melkein\nkäsittämätöntä, kuinka nti Dacquin sittenkin piti puolensa. En tahdo\nantautua kaikkia yksityisseikkoja kuvaamaan, vaikka tällaisen suhteen\nkuvaus voisi olla opettavainen kaikille rakkauden psykologiian\ntutkijoille. Milloin yhdyttiin taidekokoelmia katselemaan Louvressa tai\nmuualla, milloin tehtiin pitkiä kävelyretkiä Pariisin ympäristössä,\nmilloin tavattiin toisensa oopperassa tai teaatterissa j.n.e. Toinen\nuneksi vapaata rakkautta, toinen avioliittoa. Molemmat rakastivat\ntoisiansa; miks'eivät he siis voineet mennä naimisiin? Filon vastaa\ntähän \"par ce qu'il était en puissance de deux femmes: sa mère et\nM----\", josta viimeksi mainitusta olen jo huomauttanut siv. 154.\nKaikesta siitä päättäen, mitä Mérimée rakkaudesta ja avioliitosta\npuhuu, täytyy mielestäni sentään ainakin yhtä suurena vaikuttimena\nottaa lukuun hänen n.s. monihyväisyytensä. Sillä jos kerran tahto olisi\nollut varma, niin kyllä muut esteet olisivat olleet poistettavissa.\n\nKaikissa tapauksissa jatkui tämä kuutamorakkauden suhde edelleen ja\nmolemmat koettivat tyytyä \"henkiseen toveruuteen\", joka yhtä lämpimänä\nja puhtaana säilyi Mériméen kuolinpäivään saakka. Sen, mistä tämä\nmoitti ystäväänsä Ampèreä, joka oli koko ijäkseen joutunut ihanan rva\nRécamier'n pauloihin (siv. 54), sai hän nyt itse kokea, vaikka hän\ntosin aina lienee säilyttänytkin suuremman vapauden.\n\n\"Lettres à une Inconnue\" ovat todellakin hauskoja niinhyvin sen vuoksi,\nettä Mérimée niissä puhuu niin paljo kaikista aikansa henkilöistä ja\ntapahtumista, kuin senkin tähden, että \"l'auteur de Colomba y révèle\nles secrets de sa vie, de ses travaux, de ses sentiments\", kuten Le\nsoir-lehti (3 p. jouluk. 1874) siitä sanoo arvellen lopuksi: \"Si les\noeuvres rares qu'il a laissées font admirer le maître en l'art\nd'écrire, les Lettres font estimer et aimer l'homme\". Mérimée, joka oli\nunelmoinut niin monta kaunista iltaa nti Dacquin'in kanssa, hoiteli\nloppuun saakka tätä rakkautta \"comme un rosier sur une tombe, et\njusqu'au bout, il aima à respirer les fleurs de ce rosier-là\". Nti\nDacquin taas, jota muutamat vähemmän hienotuntoiset arvostelijat ovat\nkoettaneet tehdä epäluulonalaiseksi ja epäilyttäväksi (Pontmartin),\nsäilytti vapautensa, pysyi naimatonna ja julkaisi saamansa kirjeet\nvoittaen näin kirjallishistoriassa huomatun sijan Petrarcan, Goethen\ny.m. mainioiden miesten rakastajattarien rinnalla.\n\n\"Tuntemattoman\" kirjeet joutuivat epäilemättä tulen uhriksi siinä\ntulipalossa, joka v. 1870 tuhosi Mériméen asunnon Pariisissa. Tämä\nomituinen suhde on ihmisiä kuitenkin siinä määrässä huvittanut, että\nmoneen kertaan on julkaistu kirjekokoelmia, jotka muka oli löydetty ja\n\"tuntemattoman\" kirjeiksi huomattu. Sellainen yritys tehtiin jo v.\n1874, jolloin \"Lettres de l'Inconnue\" anonyymisesti ilmestyi; sen\ntekijä lienee J. Marie Cournier. Lontoossa ilmestyi v. 1889 niinikään\nnimettömästi kirjekokoelma \"Author's love\" samassa tarkoituksessa,\nmutta se todistettiin pian vääräksi. Ilmestyessään herättivät \"Lettres\nà une Inconnue\" suurta huomiota ja erilaisilla tunteilla se\nvastaanotettiin. Myöskin runoilijat ovat sen johdosta lyyraansa\ntarttuneet.\n\n2) Eräs toinen kirjekokoelma, josta niinikään jo on ollut puhe (s.\n169), ilmestyi v. 1875 nimellä \"Lettres à une autre inconnue\",\njoka hyvin pian tunnettiin puolalaiseksi kreivittäreksi, Lise\nPrzedzewskaksi. Nämä kirjeet, jotka alkavat v:sta 1865 ja jatkuvat\nvuoteen 1870, ovat vallan toisellaisia kuin nti Dacquin'in. Näissä\nnäytäkse Mérimée täydellisenä hovimiehenä, lauseet ovat hienot ja sirot\nja avomielisyys on paljo vähempi, mutta sama mieltymys naisluonteiden\ntutkimiseen ilmestyy näissäkin. Henkensä pirteydeltä pysyi hän\nviimeiseen hetkeensä nuorena, rakastaen galanteriaa ja suloisia\nmuistojaan. \"Qui ne veut point vieillir doit aimer les femmes, et, pour\nbien les aimer, il faut les aimer toutes\", sanoo Blaze de Bury tämän\njohdosta (Esipuhe mainittuun kirjekokoelmaan, s. LII). Jokaisen naisen\nsydän haluaa tulla analyseeratuksi, sanotaan. Mérimée taas puolestaan\noli aina valmis tähän toimeen. Ja heti oli hän valmis rupeamaan cour\nd'amour'inkin sihteeriksi, kun kreivitär Lise häntä siihen pyysi. De\nBury tietää, että siihen myöskin kuuluivat Octave Feuillet ja Jules\nSandeau ja että siellä huviteltiin runoilemisella, lausumisella,\nlukemisella y.m. Pian matkusti kreivitär sentään pois ja Mérimée, joka\nnähtävasti oli ehtinyt häneen mielistyä, jatkoi kirjeenvaihtoa ihanan\nmuuttolinnun kanssa valitellen, että \"il faut beaucoup de résignation\nquand on est votre adorateur; autant vaudrait adorer une hirondelle\".\nHe kirjoittelivat usein toisilleen, antoivat toisilleen kaikellaisia\nlahjoja, tapasivat toisensa milloin Cannes'ssa, milloin Nizzassa. Ja\nnuorta veikeätä kreivitärtä huvitti kovasti koketteerata vanhalle\nkohteliaalle hovimiehelle ja saada tunnetulta kirjailijalta kirjeitä;\ntätä välistä oikein pelotti \"ce beau papillon fait pour le soleil\".\nKreivitär matkusti sentään jälleen tiluksilleen Podooliaan ja silloin\npääsi Mériméekin rauhaan.\n\n3) Kolmas kokoelma Mériméen kirjeitä, \"Lettres à M. Panizzi\",\njulkaistiin, kuten jo olen maininnut, v. 1881 ja sisältävät ne varsin\nhuvittavia ja runsaita tietoja toisen keisarikauden henkilöistä ja\ntapahtumista. Niiden sisällyksestä olenkin jo suureksi osaksi pitkin\nmatkaa tehnyt selkoa ottamalla sieltä otteen toisensa perästä.\nMériméetä amatöörivaltiomiehenä ne varsinkin hyvin valaisevat.\n\n\n\n\nLISÄYKSIÄ JA OIKAISUJA:\n\n\n1) Filon sanoo (s. 6), että Pr. M. on syntynyt 27 p. syyskuuta 1803.\nMérimée mainitsee kuitenkin usein kirjeissään 28 p:n syntymäpäivänään\nja kaikki hänen biograafiansa niinikään. Filonin tiedonantoa täytyy\nsiis välttämättä pitää erehdyksenä.\n\n2) Mériméen nuoruuden tovereista antaa Filon muutamia lisätietoja.\nNiinpä kertoo hän vähän laveammalta Alb. Stapferin kodista, missä m.m.\nHenri Beylekin usein nähtiin. Niinikään kävi M. usein Viollet-le-Duc'in\nluona, missä kiivaasti oteltiin kirjallisista ja taiteellisista\nkysymyksistä ja missä tavallisesti perjantaisin kokoutuivat Beyle,\nSainte-Beuve, Victor Leclercq, Saint-Marc-Girardin, Henri Patin, Ch.\nMagnin y.m. Varsinainen romanttisuuden ahjo oli kuitenkin Filonin\nmukaan Étienne Delécluzen pieni asunto samassa talossa. Olen eräässä\nmuistutuksessa (s. 27) huomauttanut hänen ystävyyssuhteestaan\nMériméehen. Filon tietää, että Mérimée kävi sangen usein Delécluzen\nluona, minne Sautelet hänet ensin saattoi, ja että hän pari kertaa\nviikossa isännän, nti Louise Monod'n y.m. kanssa harjoitti ahkerasti\nenglanninkielen opintoja. Sunnuntaisin nähtiin siellä, paitse jo\nmainittuja, Ampère, Stapfer, Vitet, Ch. de Rémusat, Duvergier de\nHauranne, Courier, Th. Leclercq, Adr. de Jussien. Useimmiten nähtiin\nM. tähän aikaan yhdessä luonnontieteilijä V. Jacquemontin ja Beylen\nkanssa.\n\n3) \"Cromwell\" nimisestä draamasta, Mériméen esikoisesta, olen s. 74\nmuistutuksena maininnut Gust. Planchen mukaan, mutta ilmoittanut\nsamalla, etten siitä ole tarkempia tietoja saanut. Filon kertoo\nkirjassaan Delécluzen \"Souvenirs littéraires\" nimisen teoksen mukaan,\njota minä en ole sattunut käsiini saamaan, että M. eräänä sunnuntaina\njo aikoja ennen Clara Gazulia luki 7 à 8 hengen läsnäollessa Delécluzen\nluona mainitun draaman \"qu'il avait composé d'après les doctrines de\nBeyle\" (s. 27). Hän oli lukenut näytelmänsä yksitoikkoisesti ja\nvälinpitämättömästi, kuten hänen vanhempanakin aina oli tapana tehdä.\nM:n \"Cromwell\", joka ei koskaan julkisuuteen tullut, oli siis vanhempi\nsekä Hugon samannimistä draamaa että Dumas'n, Vitet'n ja Rémusat'n\nhistoriallisia kappaleita. Beyle oli ollut siitä vallan ihastuksissaan,\nDelécluze taas antoi siitä seuraavan arvostelun: \"Plus d'unités\nd'aucune sorte: la scène changeait à chaque instant, l'action se\nmultipliait en mille complications. Dans tout cela, on se perdait un\npeu. Le dialogue était vif et naturel, et quelques scènes frappèrent\npar leur énergie, mais l'impression totale fut une sorte de\ndésappointement\" (s. 28). Hiukan myöhemmin luki M. samassa paikassa ja\ntäydellisellä menestyksellä näytelmänsä Les espagnols en Danemark ja le\nCiel et l'Enfer, jotka sittemmin Clara Gazulin kokoelmassa ilmestyivät.\nTästä kaikesta käy kuitenkin selville, että Mériméen kirjailijakyky oli\nystäväpiirissä tuttu jo ennen Cl. Gazulia vastoin Loménien nojalla\ntekemääni väitettä sivulla 28.\n\n4) V. 1826 teki Mérimée ystäväinsä Gérard'in, Delécluzen ja Duvergier\nde Haurannen seurassa ensimmäisen matkansa Englantiin, missä hän\nluultavasti silloin tutustui Sharpen ja Ellicen kanssa. (Filon, s. 35).\n\n5) \"Guzlan\" omituinen ja todellakin syystä ihmetelty synty, josta s.\n34-40 olen kertonut samaa kuin Filonkin s. 36-40, saa erään äsken\nkeksimäni venäläisen lähteen mukaan vallan uuden selvityksen. Novoje\nVremjassa huomasin näet 25/6 p. marraskuuta. 1894 löytyvän hra P.\nMatwejew'in kirjoittaman pitemmän artikkelin nimeltä \"Prosper Mérimée\ni ego otnoshenie k russkoj literaturoj\", jossa tehdään selkoa ja\narvostellaan yllämainittua Filonin teosta ja sitä paitse annetaan m.m.\nvallan uusia valaisevia tietoja Guzlan synnystä. Miten 23 vuotias,\nvanhempainsa turvissa kasvanut pariisilainen nuorukainen melkein\nilman apukeinoja ja uskomattoman lyhyessä ajassa voi syventyä\nniin slaavilaisten kansojen tapoihin ja näkökantoihin, että hän\nomatekemillään runoilla vetää nenästä asiantuntijoita, jopa itse\nPushkinia ja -- Matwejewin mukaan -- puolalaista runoilijaa Adam\nMickiewicz'iä (s. 1798, k. 1855), joka siihen aikaan (v. 1826) oleskeli\nPariisissa, siinä kysymys, jonka selvitykseksi mainittu venäläinen\ntiedemies esittää seuraavan tosiasian:\n\n\"Prosper Mérimée tshastj svoego rannjago detstvo provel v Dalmatsii,\nimenno v Rugaze, gde ego otets, izvestnyj zhyvopisets i architektor\nLeonor Mérimée sostojal odno vremja pri marshal Marmon, upravljavshem\nsozdannym Napoleonom post Presburgskago mira Illirijskim korolevstvom.\"\n\nJa täällä Ragusassa poikasena oleskellessaan oli siis Prosper Mérimée\nkuullut noita kansansatuja, joita hän sitten \"Guzlassa\" ikäänkuin\nmuistissaan jälitteli ja mukaili. Tämä kyllä kuulustaakin sangen\ntodenmukaiselta, kumma vain, ettei kukaan Mériméen biograafeista tästä\nole vähintäkään tiennyt.\n\n6) Filon on tietääkseni ainoa, joka on ottanut näyttääkseen\nseikkaperäisemmin Mériméen merkitystä valtioarkeoloogina. Kehoittaen\nhuvitettua lukijaa silmäilemään hänen teostansa (s. 101-122) siteeraan\ntähän ainoastaan ne rivit, joissa hänen loppulausuntonsa sisältyy.\n\n\"A-t-il été un bon inspecteur des monuments historiques? Lorsque je me\nsuis posé cette question pour la première fois, j'hésitais à la\nrésoudre. Aujourd'hui, appuyé de témoignages dont l'autorité n'est\npoint contestable, je réponds avec certitude: 'Oui, Mérimée a été un\nbon, et même un grand inspecteur des monuments; il a été l'inspecteur\ntype, un initiateur et un maître pour ceux qui sont venus après lui'.\nEn sorte que je me demande si toute son oeuvre littéraire accumulé fait\néquilibre à ses rares services artistiques\" (s. 109).\n\nEn uskalla vallan jyrkkään tätä viimeistä lausuntoa vastaan\nprotesteerata, mutta kaikissa tapauksissa on tällainen \"punnitseminen\"\nvallan sopimatonta ja ilman merkitystä. Paljo järkevämpi on silloin\nPhilippe Burtyn lausunto: \"Si V. Hugo n'avait pas écrit _Notre-Dame de\nParis_ et si Mérimée n'avait pas provoqué la formation de la commission\ndes monuments historiques, on aurait rasé tous nos vieux édifices pour\nconstruire des Madeleines et des Bourses\". (Katso Burtyn teosta \"l'Age\ndu Romantisme\").\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Paul Lacroix, eräs Fr. L. Mériméen biograafeja, ilmoittaa\n\"Biographies universelles\" nimisessä kokoelmassa, että Mérimée vanh.\nmuka olisi syntynyt 8 p. syyskuuta; tämän oikaisee kumminkin tunnettu\ntutkija ja M:n läheinen ystävä, Maurice Tourneux, perinpohjaisessa\nteoksessaan \"Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa\nbibliothèque\" (Paris, 1879) varmasti mainiten syntymäpäiväksi, 17:n\npäivän syyskuuta.\n\n[2] Vertaa näistä asioista: C. G. Estlander: Hippolyte Flandrin siv.\n13-14. H:fors 1890.\n\n[3] P. Lacroix: M. Léonor Mérimée, Paris 1860 siv. 4. -- Tekijä ei ole\nollut tilaisuudessa näkemään sitä muotokuvaa Léonor Mériméestä, jonka\nIngres, hänen ystävänsä, valmisti. M. Tourneux, joka Mériméen hyvin\ntunsi ja mainitun kuvankin on nähnyt, vakuuttaa, että Léonorin\nhymyilevät kasvot selvään osottivat sitä herttaista hyväntahtoisuutta,\njoka ei halunnut muuta kuin \"se faire une belle épitaphe en lettres\nd'or dans la mémoire de ses amis\".\n\n[4] Katso H. Aron: Journal des Débats 9/174 ja Loménie (Discours de\nréception à l'Académie française, 1874), joka hänestä sanoo\nseuraavasti: \"Sa mère a laissé à tous ceux qui l'ont connue le souvenir\nd'une personne d'un esprit remarquable, associé à un caractère ferme et\nà un excellent coeur... Ses amis assurent qu'elle avait une aptitude\nsingulière à raconter agréablement etc.\"\n\n[5] Kuva löytyy tällaisena Tourneux'n teoksessa \"Prosper Mérimée, ses\nportraits etc\".\n\n[6] Les Contemporains, T. 74, siv. 5. (Paris, Chez Havard 1857).\n\n[7] Mirecourt ilmoittaa tosin, että hän sinä päivänä jo muka kastettiin\nSt. Germain des Près'n kirkossa, mutta kaikki M:n muut biograafit,\nesim. Tourneux, ja Mérimée itsekin kirjeissään väittää, etteivät\nvanhemmat, vapaa-ajattelijoita kun olivat, ensinkään antaneet kastaa\nlastansa. Samaa todistavat myöskin ne useat jutut, joita Prosper\nMériméen myöhemmiltä ajoilta juuri tämän kastamattomuuden johdosta\nkerrotaan.\n\n[8] Mirecourt, Les Contemporains T. 74, siv. 6.\n\n[9] Encyclop. Britannica, s. 37.\n\n[10] Picot'a, Davidin koulun ehkä uskollisinta oppilasta, on\nkiittäminen siitä, että Anna Mériméen muotokuva jälkimaailmalle on\nsäilynyt. Kuva, joka on merkitty vuosiluvulla 1838, on lyijykynällä\ntehty ja esittää rouva Mériméen \"en bonnet fanfreluché, le corsage\nétroit et haut, les lèvres minces, offrant une ressemblance visible\navec son fils\". (M. Tourneux Prosper Mérimée, siv. 44).\n\n[11] Tämä tieto perustuu Loménien jo mainitsemaani akatemialliseen\nmuistopuheeseen ja on se nähtävästi oikea. Leo Joubert (Nouv.\nBiographies) ja Mirecourt (Contemporains T. 74) tosin ilmoittavat\nProsperin käyneen Charlemagnen lyseota, mutta koska ne miehet, jotka\nkirjailija itse myöhemmin on maininnut koulutovereinaan tiettävästi\nHenri IV:n lyseossa kävivät, niin on Joubert'in ja Mirecourt'in\ntiedonanto erehdyksenä pidettävä.\n\n[12] Kirje, päivätty 22 p. marraskuuta, on kirjoitettu Léonor Mériméen\nhyvälle ystävälle F. X. Fabrelle ja säilytetään se samoin kuin muukin\nheidän välinen julkaisematon kirjeenvaihtonsa tätä nykyä Montpellier'n\nyleisessä kirjastossa.\n\n[13] Tämä taulu hukkui siinä suuressa tulipalossa, joka v. 1870 hävitti\nMériméen asunnon (rue de Lillen varrella Pariisissa) ynnä suuren ja\narvokkaan joukon käsikirjoituksia, kirjeitä j.n.e.\n\n[14] Kuinka korkealle romanttikot esim. Walter Scottin siihen aikaan\nasettivat, siitä olkoon seuraava ote nuorten äänenkannattajasta,\n\"Globe\" lehdestä parhaimpana todistuksena: \"Depuis Homère, l'épopée n'a\nguère reçu que trois formes nouvelles: la première lui a été donné par\nle Dante, la seconde par Arioste et le troisième par Walter Scott.\nCette dernière forme, quoique privée du rhytme, et peut-être par ce\nqu'elle en est privée, paraît convenir le mieux au goût des lecteurs de\nnotre époque\".\n\n[15] Ja sellaiseksi näyttää hän sopineenkin erittäin hyvin, kuten\nseuraava vilkas kuvaus hänestä selvästi osottaa: \"Kuvitelkaa\nmielessänne 23-vuotias nuori ja laiha mies, jolla on karakteristiset\nkasvot ja leimuavat silmät, joka ensi hetkellä on tyyni kuin kuollut,\nmutta joka vähitellen lämpenee, kiihtyy, pakottaa kuulijat seuraamaan\najatustaan, etsii sanoja ja löytääkin hämmästyttävän hyviä, joka on\nsiksi selvä, että kuulijat tietävät mille he käsiään taputtavat, mutta\nmyöskin siksi verhottu, että se kannustaa mielikuvitusta; ajatelkaa\nsitten lisäksi että tällä miehellä on kaunis ääni ja että hän\nsormenpäihinsä saakka on näyttelijä, että hän on ajattelija, mutta\nvielä enemmän taiteilija, lausuja enemmän kuin opettaja ja että hänen\nolennossaan on apostolin ja valtiollisen kaunopuhujan yhteistä\nilmettä\". -- V. Cousin [Les grands écrivains français, Paris 1887] par\nJules Simon s. 7-8.\n\n[16] Ktso A. M. Ampère et J. J. Ampère: \"Corresp. et souvenirs\",\nrecueillis par H. C. (Paris 1875) T. I. siv. 137.\n\n[17] Kuten tunnettu oli Mériméellä erityinen taipumus kieliin, ja puhui\nhän sanomattoman vapaasti englantia, espanjaa (eri murteitakin),\nitaaliaa, latinaa ja kreikkaa, vanhemmiten myöskin venäjän kieltä;\nsaksaa hän ainakin luki ja kai jollakin tavoin puhuikin, mutta kuinka\nsujuvasti tämä häneltä kävi, sitä en voi varmasti sanoa. Hänen taitoaan\nkreikan kielessä todistakoon seuraava Loménien lausunto: \"comme il\nabandonna jamais cette étude, il devint un helléniste de première\nforce, aussi familier avec le grec ancien qu'avec le grec moderne,\nqui'l parlait avec une rare facilité\". -- Kun Beyle (Stendhal),\nMériméen hyvä ystävä, kerran tapasi toverinsa kielentutkimuksiin\nvaipuneena, sanoi hän leikillisesti: \"nyt ei enää ole aikaa takoa\naseita, sillä nyt alkaa taistelu\", johon Mériméen kerrotaan\nrauhallisesti vastanneen: \"Senpä tähden minä en taokkaan, vaan\nainoastaan terästän\".\n\n[18] Portraits historiques et littéraires s. 166.\n\n[19] Portraits hist. et litt. S. 166.\n\n[20] Katso Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e éd.\n\n[21] -- -- \"non seulement tout ce que Paris avait de plus intéressant,\nmais aussi les célébrités de toutes les capitales de l'Europe qui se\ndonnaient rendez-vous aux matinées du mercredi et aux soirées du\nvendredi de la rue du Bac\". -- Katso O'Meara: Un salon à Paris (1889)\ns. 101.\n\n[22] O'Meara: Un salon s. 51. -- Mary, rva Clarken tytär, meni äitinsä\nkuoleman jälkeen (k. 1816) noin 57 vuotiaana naimisiin tunnetun\norientalistin Jules Mohl'in kanssa.\n\n[23] Racine et Shakespeare par Stendhall VIII + 104 Paris 1823. Yksin\nvastustajainkin (Journal des Savants) täytyi myöntää, että \"avec\nbeaucoup d'esprit et de grâce défend l'auteur ici une cause qui nous ne\nsemble pas bonne\".\n\n[24] Vastaukseksi tähän julkaistiin anonyymisesti (Villemain?) eräs\nnykyään kerrassaan unhotuksiin joutunut teos: \"Essai sur la littérature\nromantique\" (Paris 1825, 296 siv.), joka on sangen merkillinen tuote\neikä suinkaan nykyistä kohtaloansa ansaitse. Tekijä käsittelee kirjansa\nviidessä luvussa seuraavia kysymyksiä: 1) kirjallisuuden suhteesta\nsivistykseen, 2) vanhanajan yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta, 3)\nnykyiskansain kulttuurista, 4) Romanttisen kirjallisuuden edustajista\n[Ossian, Skandinaavian skaldit, Ranskan kirjailijat keskiajalla,\nsekä Ariosto, Tasso, Shakespeare, Calderon, Milton, Klopstock,\nSchiller, Goethe, Byron, Scott], 5) Romanttisen kirjallisuuden\nerikoisominaisuudet. -- Kuten näkyy, on sanalla romanttinen tässä\nsangen laaja merkitys. Merkillinen on teos myöskin siinä suhteessa,\nettä tässä ensi kerran julistetaan kirjallisuuden pitävän olla\nyhteiskunnan kuvastimen. \"La littérature est l'expression de la\nsociété, et les peuples modernes ont un caractère particulier qui n'est\npoint de celui des anciens, ergo doivent leurs littératures être\ndifférentes comme leurs moeurs. Le romantisme est ainsi la littérature\npropre aux nations modernes\". Niinikään puolustettiin tässä\nChateaubriandin mielipidettä, jonka mukaan kristinusko oli\nromanttiselle suunnalle luonteenomaista. \"Kristinusko on uuden ajan\ntärkein ilmiö ja nykyajan yhteiskuntain johtava aate. Jos romanttisen\nkirjallisuuden siis mieli uskollisesti kuvastaa Euroopan nykyistä\nkulttuuria, täytyy kristillisyyden olla sen perustavana aatteena\".\nKlassikkoja, etenkin kreikkalaisia, ei suinkaan tahdota kerrassaan\nhyljätä; niitäkin on tutkittava, että opittaisiin käsittämään luontoa.\nMitä on romantismi? Alkuperäisyyttä, luontoa, totuutta ja -- vapautta.\n\n[25] Katso A. M. Ampère et J. J. Ampère: Correspondance et souvenirs.\nParis 1875 T. I, siv. 268.\n\n[26] Ja lentokirjasia ilmestyi heiltä kuin sieniä sateen jälkeen;\nmainittakoon vain:\n\n  Le classique et le romantique p. Baour-Lormian, Paris 1825.\n  Encore un mot p. Le Même. P. 1825.\n  Les classiques vengés p. M. de Latouche.\n  Epître à M. Chateaubriand p. Le Même.\n  La Parnasse moderne (anonyme).\n  Le temple du Romantisme p. Hyacinthe Morel. Paris, 1825.\n  La conversion d'un romantique p. M. Jouy.\n\n[27] Manzoni oli jo julkaissut molemmat etevät näytelmänsä\n_Carmagnola'n_ ja _Adelchin_ sekä sitä paitse kirjeensä [\"ajan ja\npaikan yhtäjaksoisuudesta draamassa\"], jotka _Il giornale arcadico_\nkatsoi niin vahingolliseksi tositaiteelle.\n\n[28] Séb. Mercier: Essai sur l'art dramatique.\n\n[29] Le théâtre de M. le comte de Gain-Montaignac. Paris, 1820.\n\n[30] Eckermann, Gespräche mit Goethe, 4:e Auflage T II s. 106.\n\n[31] Goetz v. Berlichingen'istä löytyi käännös jo v:lta 1795; uudelleen\nkäännettynä ilmestyi se Stapfer'in, Cavagnac'in ja Margueré'n\ntoimittamassa käännössarjassa \"Oeuvres dramatiques de Goethe, I-IV vol.\nParis, 1821-24\".\n\n[32] Katso esim. Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III s. 109.\n\n[33] Ibidem, T. III s.'209.\n\n[34] Th. Süpfle: Geschiehte des deutschen Kultureinflusses auf\nFrankreich T. II, A. siv. 124.\n\n[35] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 112.\n\n[36] Sen näemme Eckermannin päiväkirjasta (T. III, siv. 114) ja Ampéren\nkirjeistä isälleen, jolle hän m.m. kirjoittaa Weimarista, että \"Goethe\nihailee suuresti globelaisia ja _varsinkin Clara Gazul'ia_\" (Katso A. M.\nAmpère et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs T. I, s. 442).\n\n[37] Tourneux kertoo, että kuuluisa kuvanveistäjä itse muka vei tämän\n57 medaljonkikuvaa käsittävän kokoelman Goethelle silloin kun hän\nelokuussa 1829 matkusti Weimariin runoilijavanhuksen rintakuvaa\nvalmistamaan. Tässä on Tourneux kuitenkin erehtynyt, sillä Eckermannin\npäiväkirjasta (T. II, s. 132) näemme, että David lähetti lupaamansa\nkuvat ja kirjat Pariisista käsin vasta maaliskuussa 1830. -- Mériméestä\nsanoo samainen Eckermann: \"Besonders erwartungsvoll war ich auf\nMérimée; der Kopf erschien so kräftig und verwegen wie sein Talent, und\n_Goethe bemerkte, dass er etwas Humoristisches habe_\".\n\n[38] Ehkä tahtoi Mérimée tässäkin suhteessa noudattaa Scottin\nesimerkkiä; tämä näet oli julkaissut kaikki Waverley-novellinsa\nanonyymisesti, ja juuri sen kautta oli hänen kuuluisuutensa niin äkkiä\nkasvanut.\n\n[39] Tällä muotokuvalla, jonka on tehnyt Mériméen ystävä Étienne\nDelécluze ja joka esittää kirjailijaa itseään espanjalaisessa\nmantiljassa, oli ainoastaan osa painosta varustettuna. Kuva\nlöytyy muuten sekä Tourneux'n usein mainitussa teoksessa että\nPoulet-Malassis'n toimittamassa vihossa \"P. Mérimée tour à tour en\nhomme et en femme\" (Paris 1876), missä näemme hänet pyöreäposkisena\nnaisena, jolla espanjalaisen tavan mukaan on huntu pään yli, helmivyö\nkaulassa ja röijy melkolailla rinnalta auki.\n\n[40] Vuosina 1820-25 ilmestyi Ladvocat'n kustannuksella Pariisissa\nsarja käännöksiä ulkomaisesta kirjallisuudesta nimellä \"Chefs d'oeuvre\ndes théâtres étrangers, traduits en français par une société de gens\ndes lettres\".\n\n[41] Loménie, Discours de réception, 8 janvier 1874.\n\n[42] Katso Globe 4 p. kesäk. 1825. -- Paitse tätä Ampèren kirjoitusta\nsisälsi Globe (18/625) myöskin erään toisen ylistelevän arvostelun\nClara Gazul'ista. Sen kirjoittaja oli \"eräs tilaaja\" ja lausuu hän m.m.\nseuraavaa: \"Voici un jeune écrivain assez hardi pour lever, le premier,\nl'étendard de l'indépendance dramatique en France. -- Ici j'ai vu, pour\nla première fois, les hommes de notre temps parler comme ils parlent et\nagir comme ils agissent. -- -- Ce qui est absolument nouveau, ce sont\nles traits de vérité qui déposent à chaque instant de la sincérite et\nde la passion. -- -- L'auteur est, avec Walter Scott, l'écrivain\nmoderne le plus éminemment vrai\". -- Kirjoittaja ei sano kuuluvansa\nmihinkään puolueeseen ja kehuu erittäin kappaletta \"Les espagnols en\nDanemarck\", jonka kautta hän katsoo totuuden astuneen draamaan samoin\nkuin Scott on sen tuonut romaaniin. Lie Scott auttanut tekijää muodon\nlöytämisessä, mutta sisällys se on läpeensä itsenäistä, lopettaa\ntuntematon arvostelija.\n\n[43] Journal des Savans, kesäk. 1825. siv. 380.\n\n[44] Medan-iltamiksi (Les soirées de Medan) kutsutaan niitä yksityisiä\nkokouksia, joita realismin kuuluisin edustaja Zola noin kymmenkunta\nvuotta sitten piti nuorten hengenheimolaistensa kanssa asunnossaan\nMedan'in pienessä kaupungissa lähellä Pariisia.\n\n[45] Mitä näissä kokouksissa oikeastaan tehtiin, sitä on vaikea parilla\nsanalla sanoa. Maxime du Camp kertoo, että \"il n'est question d'art, de\nphilosophie, d'histoire, de poésie qui ne soit agitée dans le Cénacle\",\nja että hän kysymykseensä, mitä siellä ylipäänsä tehdään, sai\nGautier'lta vastaukseksi: \"(on s'occupe) de tout, mais je ne sais guère\nce que l'on disait, parce que tout le monde parlait à la fois\".\n[Théophile Gautier, Paris 1890, s. 361]. Paul de Musset taas tietää,\nettä niissä \"le temps se passait en lectures et en conversations\nlittéraires dans lesquelles tout le monde paraissait être du même avis,\nbien qu'au fond il n'en fut pas toujours ainsi\"... Myöskin oli\nCénaclelaisten tapa tehdä \"promenades du soir, où l'on allait voir le\nsoleil se coucher, ou regarder le vieux Paris du haut des tours de\nNotre-Dame\". [Biographie d'Alfred de Musset, s. 71].\n\n[46] Katso Maxime du Camp: Théophile Gautier, Paris 1890, siv. 38-39.\n\n[47] Ainakin oli se Mérimée, joka Hugon toi mukanaan rva Clarken\nsalonkiin (V. Hugo raconté, Paris 1885, T. II. s. 239).\n\n[48] Katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II Paris 1884, sivut 24-25\nsekä 41-42. (\"M. Mérimée était naturellement vil ... ce plat écrivain\nde talent. -- -- Je quittais cet honnête et courageux homme; je vis\nvenir à moi tout le contraire, M. Mérimée, etc.\")\n\n[49] Hugo oli v. 1862 pitänyt Belgiassa erään puheen, jonka Mérimée oli\nlukenut sanomalehdissä: \"Quel dommage -- kirjoittaa hän tämän johdosta\n'tuntemattomalle' -- que ce garçon qui a de si belles images à sa\ndisposition, n'ait pas l'ombre de bon sens, ni la pudeur de se retenir\nde dire des platitudes indignes d'un honnête homme!... Il n'y a ni\nfond, ni solidité, ni sens commun; c'est un homme qui se grise de ses\nparoles et qui ne prend plus la peine de penser\". (_Lettres à une\nInconnue_ T. II. s. 201-202). Useissa muissakin kirjeissä lausuu\nMérimée samanlaisia ajatuksia Hugosta.\n\n[50] Victor Hugo raconté T. II. s. 238 (Paris 1885).\n\n[51] Tavallinen seuraleikki yhteisissä illanvietoissa oli tähän aikaan\nanagrammein sommitteleminen. Hugo, joka Mériméen tyyliä piti\nmallikelpoisena, teki hänen molemmista nimistänsä anagrammin \"Première\nprose\", joka saavutti kaikkien läsnäolevain tunnustuksen.\n\n[52] Tätä lausetta on myöhemmin usein käytetty, mutta kaikille näyttää\nsen alkuperäinen käyttäjä olevan tuntematon. Mirecourt panee lauseen\nGuizot'n suuhun (Les Contemporains T. 74, s. 35); Tourneux, joka sitä\nvähän muuttelee, sanoo Gust. Planchen sitä ensi kerran käyttäneen,\nj.n.e. Asian oikea laita on kuitenkin se, että mainittu kohta\ntavataan Globe-lehdessä maaliskuun 3 p:nä v. 1829. Kirjoituksen\nalla on nimimerkki C. M, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin lehden\nteaatteriarvostelijaa Charles Magnin'ia. -- Vertaus on muuten\nnähtävästi saanut alkunsa Horace Vernet'n \"Mazeppa\" nimisestä taulusta,\njoka oli näytteillä salongissa v. 1825 ja johon aihe oli saatu Byronin\nsamannimisestä teoksesta.\n\n[53] Näihin aikoihin ilmestyivät näet Fauriel'in suorasanaiset\nja Lemercier'n runopukuiset käännökset uuskreikkalaisesta\nkansanrunoudesta, sitä paitse käännökset Ossian-lauluista ja\nCid-romansseista, rva Belloc'in kääntämä kokoelma servialaisia\nkansanlauluja y.m.\n\n[54] Epäilemättä sai hän suullisia tiedonantoja myöskin orpanaltaan\nFulgence Fresnel'iltä, joka oli etevä orientalisti ja matkojensa kautta\ntunsi nämä seudut hyvinkin tarkkaan.\n\n[55] Teoksen nimilehdellä luettiin sitäpaitse: à Paris et à\nStrassbourg, chez Levrault 1827, avec le Portrait lithographie\nd'Hyacinthe Maglanovich (XII + 257). En ole ollut tilaisuudessa\nnäkemään tätä alkuperäistä painosta enkä siis myöskään siihen liitettyä\nkuvaa, mutta M. Tourneux vakuuttaa, että \"il serait inutile de lui\nchercher une ressemblance avec Mérimée, même en cachant du doigt le\nbonnet fourré et les formidables moustaches du barde morlaque\".\n(M. Tourneux, siv. 22).\n\n[56] Byron pienessä kertomuksessaan \"The wampire\" ja E. T. A. Hoffmann\nkokoelmassaan \"Elixire des Teufels\" y.m. -- Hoffmann'in teokset\nkäännettiin ranskankielelle vasta vuosina 1829-33 (Oeuvres Complètes de\nE. T. A. Hoffmann), niin ettei Mérimée vielä silloin niistä mitään\nvaikutusta voinut saada.\n\n[57] Katso: La Guzla, avertissement, 2:e édition 1840. -- Loménie\nvakuuttaa, että \"tous les amateurs de poésie populaire en France et en\nEurope y furent trompés\". (Discours s. 21). Sitä todistanee sekin\nseikka, että osa Guzlan lauluja käännettiin myöskin englanninkielelle.\nTamisier näet tietää kertoa, että kokoelma \"fut mis en vers anglais par\nune femme enthousiaste, veuve d'un poète célèbre, Shelley\". (M.\nTamisier, Pr. Mérimée. Marseille 1875, siv. 11).\n\n[58] Journal des Savans, 1829 s. 126.\n\n[59] Katso: Globe 29 p. syysk. 1827.\n\n[60] \"Ce qui diminue le mérite de Goethe à deviner l'auteur de la\nGuzla, c'est que je lui en ai adressé un exemplaire avec signature et\nparaphe, par un Russe qui passait par Weimar. Il s'est donné les gants\nde la découverte afin de paraître encore plus malin\". (Loménie,\nDiscours, s. 23. -- Vertaa myöskin G. Brandes, Den romant. Skole i\nFrankrig, siv. 399).\n\n[61] Jotenkin jyrkän tuomion koko romanttisesta suunnasta antaa Goethe\nerään kerran Eckermannin kanssa keskustellessaan, mutta arvatenkin ovat\nsaksalaiset romanttikot hänellä silloin olleet etupäässä silmäin\nedessä. \"Das Classiche nenne ich das Gesunde und das Romantische das\nKranke. Und da sind die Niehelungen classisch wie der Homer, denn beide\nsind gesund und tüchtig. Das meiste Neuere ist nicht romantisch, weil\nes neu, sondern weil es schwach, kränklich und krank ist, und das Alte\nist nicht classisch weil es alt, sondern weil es stark, frisch und\ngesund ist\". (Gespräche mit Goethe T II, 2 p. huhtik. 1829).\n\n[62] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 212-213.\n\n[63] Niille, jotka sitä mahdollisesti eivät tunne, tahdon tässä antaa\nsiitä lyhyen selonteon.\n\nIhmiskunnan kehitys jakaupi -- sanoo Hugo -- kolmeen aikakauteen, jonka\nensimmäistä (paimentolaista) astetta runoudessa vastaa genesis- eli\noodilaulut s.o. Piplia korkeine veisuineen; toista (antiikia)\nsankarirunoelmat s.o. Homeeros, ja kolmatta (nykyaikaa) draama, jonka\netevin edustaja on Shakespeare. Oli tosin antiikillakin draamassa,\nmutta se oli vain siemen, josta oikea taide oli itävä. Ja se puhkesi\nkukkaansa vasta kristinuskon aikana, sillä kristinusko laajensi ihmisen\nsielunelämää uusilla tunteilla, nim. alakuloisuudella, johon mietiskely\nyhtyi. Runouskin rupesi nyt elämää toisilla silmillä tutkimaan, keksi\nsiellä irvistelevän rumuuden rehentelemässä ihanuuden rinnalla,\nnäki varjot valon sivulla ja ymmärsi ne Luojan luomiksi\nvälttämättömyyksiksi. Ja kun se nyt kävi elämää kuvaamaan, kuvasi se\nrumankin, sillä se tahtoi kuvata totuutta. Näin on irvistelevä\ngroteskimaisuus saanut sijan runoudessa ja rikastuttanut entisiä\ntyyppejä (Ariosto, Cervantes, Rabelais). Täyteen hedelmäänsä kypsyi\nrikastunut runous vasta Shakespearessä, jossa yhtyi ylevyys ja\nirvistely, julmuus ja leikillisyys, huvi- ja murhenäytelmä\nnykyaikaiseksi draamaksi. Ja draama se on \"la poésie complète\". Hugo ei\ntahdo kaikkia Aristoteleen yhteyksiä vastaan sotia: hän tahtoo vain\nkumota säännöt ajan ja paikan yhteyksistä, jotta toiminta voisi olla\nsitä yhtenäisempi. Nero ei saa huolia säännöistä, vaan säännöt\novat tehtävät nerojen mukaan. Draaman tulee olla \"un miroir de\nconcentration\", ja historiallisen draaman tulee keskittyneessä muodossa\ntarjota sitä, mikä on kuvattavalle ajalle luonteenomaista,\ntunnusmerkillistä. Paikallisväritys pitää käydä esille joka sanasta ja\npiirteestä, niin että historialliset henkilöt puhuvat aikansa\nnäkökannan puhetavan mukaan. Lopuksi koettaa Hugo puolustaa runomittaa\nuudenkin draaman muotona, vaikka hän ei oikein näytä saavan itseäänkään\nvakuutetuksi väitteensä oikeudesta, koskapahan hän puolustuksensa\nseuraavin sanoin päättää: \"Au reste, que le drame soit écrit en prose,\nqu'il soit écrit en vers, qu'il soit écrit en vers et en prose, ce\nn'est là qu'une question secondaire. Le rang d'un ouvrage doit se\nfixer, non d'après sa forme, mais d'après sa valeur intrin sèque\".\n\n[64] Ja olikinhan Manzoni jo vuosia ennen kirjoittanut samoista\nasioista, hyljäten hänkin ajan ja paikan yhteydet toiminnan hyväksi.\nYksin taiteen tarkoituksenkin hän määritteli samoin kuin Hugo:\n\"taideteoksen tarkoitus on aina luonnon kuvaaminen, mutta sen tulee\nantaa lyhyesti ja keskittyneesti se, mikä luonnossa käy hitaasti ja\nasteittain\".\n\n[65] Globe, joulukuulla 1827.\n\n[66] Ibidem, 28 p. tammikuuta v. 1828.\n\n[67] J. Froissart, Chroniques 2 vol.; kuului kokoelmaan \"Collection des\nChroniques nationales\", joka alkoi ilmestyä v. 1825.\n\n[68] Nämä ystävät, joille Mérimée teoksensa käsikirjoituksena luki,\nolivat tri Edwards, parooni de Mareste ja kasveintutkija Victor\nJacquemont (L'amateur d'autographes, v. 1875, s. 52). -- Beyle, jonka\nkanssa Mérimée muuten paljo seurusteli näihin aikoihin niinkuin\nmyöhemminkin, ei tässä tilaisuudessa näytä olleen läsnä. (Stendhal:\nCorresp. inédite, Paris 1855, T II s. 79).\n\n[69] Samanlaisia kapinoita tapahtui melkein yksin ajoin Flanderissa,\nEnglannissa ja Pohjois-Saksassa.\n\n[70] Claran ja runoilijan välillä tapahtuu siinä m.m. seuraava\nkeskustelu:\n\nLe Poète: Et les unités?\n\nClara: Ma foi! Je ne sais pas ce qu'il en est. Je ne vais pas\nm'informer, pour juger d'une pièce, si l'événement se passe dans\nvingt-quatre heures, et si les personnages viennent tous dans le même\nlieu, les uns comploter leur conspiration, les autres se faire\nassassiner, les autres se poignarder sur le corps mort, comme cela se\npratique de l'autre côté des Pyrénées. -- -- -- --\n\nLe Poète: à la bonne heure, si c'étaient des gens morts depuis quatre\ncents ans au moins.\n\nClara: Et s'ils n'étaient morts que depuis trois cents cinquante ans,\nest-ce que la comédie ne pourrait pas être bonne?\n\nLe Poète: C'est difficile.\n\nClara: Alors elle deviendra bonne avec le temps! etc.\n\n[71] La Famille Carvajal, (1828) Préface, s. III.\n\n[72] Että Jacquerie todella ei saavuttanut samaa suosiota kuin Clara\nGazul, sitä osottaa m.m. se kohta Charles Magnin'in kirjoittamassa\narvostelussa Mériméen v. 1829 ilmestyneestä romaanista \"Chronique du\ntemps de Charles IX\", missä hän sanoo: \"Luulimme Mériméestä jo tulevan\nuuden draaman luojan. Clara Gazul'in näytelmäkappaleet olivat tosin\nvain harjoitelmia, mutta tavattoman eteviä; ja senpä vuoksi näytti\nsiltä kuin antaisi tekijä seuraavalla kerralla täydellisen\nmestariteoksen. La Jacquerie oli kuitenkin omiansa odotuksia\npettämään... Toiset jatkoivat hänen vakoansa paremmalla menestyksellä\nj.n.e.\" (Globe, huhtikuun 25 p. 1829).\n\n[73] Stendhal: Correspondance inédite, Paris 1855, T II s. 79.\n\n[74] Le Constitutionnel, 1 p. tammikuuta 1825.\n\n[75] Kirja ilmestyi ilman Mériméen nimeä Alex. Mesnier'n kustannuksella\nja käsitti XV + 383 sivua. Lukiko Mérimée sen käsikirjoituksena taas\npienelle ystäväpiirilleen, sitä on voi varmasti sanoa. Arvatenkin hän\nsen kuitenkin teki, sillä Jacquerien huononpuolinen menestys teki hänet\njotenkin araksi. Ja että hän nyt kysyi Beylenkin mielipidettä asiassa,\nsitä osottaa eräs kohta Beylen v. 1829 kirjoittamassa kirjeessä\nMériméelle, joka oli pyytänyt saada alistaa teoksensa tämän ystävänsä\narvosteltavaksi. \"... Si vous voulez manger 1000 francs sans délai,\nlisez-moi votre roman; car, comme Courier, je ne puis juger sur le\nmanuscrit. Je l'entendrai avec plaisir, de sept heures du soir a minuit\nen deux ou trois séances... S'il n'est pas supérieur à la Jacquerie,\nvous tombez\". [Katso Corresp. inédite de Stendhal. T. II siv. 80.]\n\n[76] J. des Savans, huhtik. v. 1829.\n\n[77] Globe, huhtikuun 25 p. 1829.\n\n[78] Globe 30 p. toukokuuta v. 1829.\n\n[79] Corresp. inédite, T. II joulukuun 26 p. 1829.\n\n[80] Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III, s. 112.\n\n[81] Tourneux kertoo näet (siv. 44), että \"Mérimée uhrasi maalaus- ja\npiirustustaiteille kaiken loma-aikansa, mikä vain jäi yli opinnoilta\nlakitieteen ja vanhojen sekä uusien kielten aloilla, joita hän\nsittemmin tunsikin niin täydellisesti ja sujuvasti\".\n\n[82] Jo Cromvellia luettaessa oli suuri joukko Hugon tuttavia ollut\nläsnä arvostelemassa. Kun sitten eräänä heinäkuun iltana v. 1829 Marion\nde Lorme (silloin oli sillä nimenä Un duel sous Richelieu) samalla\ntapaa julkiluettiin, nähtiin tekijän luona kaunis seurue ajan\nkirjallisinta ja taiteellisinta yleisöä: Balzac, Delacroix, Alfr. de\nMusset, Alex. Dumas, Alfr. de Vigny, Sainte-Beuve, Villemain, Mérimée,\nA. ja E. Bertin. Louis Boulanger, Fr. Soulié, Taylor, Soumet, Em. ja A.\nDeschamps, veljekset Devéria, Ch. Magnin, rva Tastu y.m. -- Kaikki\nläsnäolevat kiittivät kappaletta kummastellen, että Hugo oli osannut\nmukautua näyttämön vaatimusten jälkeen. Mérimée oli ainoa, joka toisten\npoistuessa jäi Hugota puhuttelemaan lausuakseen mielipiteensä\nkappaleesta. Näytelmän lopussa oli hänen mielestään erehdys: Didier on\nluonnottoman julma, ellei hän viime hetkessä helly Marion'in\nrukouksista, sanoi hän. -- Hugo ei silloin myöntänyt ystävänsä\nmuistutusta oikeaksi. Vasta sitten kun Marion'in esittäjätär, kuuluisa\nrva Dorval, harjoiteltaessa oli tehnyt saman muistutuksen, taipui hän\nseuraamaan Mériméen neuvoa. (Katso V. Hugo raconté sivv. 259 ja 317).\n\nPainamattomien teosten julkilukeminen ystäväpiirissä oli muuten tähän\naikaan hyvin tavallista. Ja useimmissa tällaisissa tiloissa näyttää\nMérimée olleen läsnä, seikka, joka tavallaan todistaa häntä pidetyn\nhyvänä arvostelijana. Niinpä tapaamme hänet 24 p. jouluk. 1829 Alfred\nde Musset'n luona, jota Mérimée suuresti ihaili, kuuntelemassa tämän\nespanjalaisia kertoelmia, \"Contes d'Espagne\". (-- Paul de Musset:\nBiograph. d'Alfred Musset, siv. 88.)\n\n[83] Ampèren kautta oli Mérimée rva Récamier'n salonkiin tullut. Ampère\noli nimittäin silmittömästi ihastunut talon rouvaan ja samoin kuin\nPetrarca kuolemaansa saakka pysyi uskollisena saavuttamattomalle\nLauralleen, samoin Ampèrekin ihanteelleen rva Récamier'lle, jonka\nkanssa hän ylläpiti kirjeenvaihtoakin viimemainitun kuolemaan asti\n(katso: Corresp. inédite). Mérimée ei koskaan oikein voinut käsittää\ntoverinsa tunteita tässä suhteessa. \"Cela est bon pour Ampère... Moi,\npas si bête!\" oli hänen tapansa sanoa. (Katso: Cuvillier-Fleyry:\nPosthumes et revenants, Paris 1879, taikka Journal des Débats, heinäk.\n1875).\n\nAjatuksensa rva Récamier'stä on Mérimée vanhempana lausunut sangen\navomielisesti eräässä 30 p. toukok. 1862 rva Senior'ille osotetussa\nkirjeessä, missä tuo kuuluisa nainen saa kuulla ankaroita totuuksia.\nMistä Mérimée myöhemmin oli suuttunut häneen, on vaikea sanoa, mutta\narvattavasti oli sekin siihen vaikuttanut, että rva Récamier kerrassaan\nvalloitti häneltä yhden hänen parhaimmista ystävistään, nimittäin\nAmpèren. \"Un de mes amis très intimes -- sanoo hän vasta mainitsemassani\nkirjeessä -- a été amoureux d'elle très violemment. C'était un homme\nd'un caractère très passionné, très capricieux, très original. Petit à\npetit, elle l'a façonné de telle manière, qu'il est devenu doux, poli,\nbénin, et médiocre comme tout le monde. Chose singulière, elle a\ndétruit le coeur en lui. Lorsqu'elle est morte, il m'a semblé qu'il en\néprouvait une sorte de soulagement\". -- Comte d'Haussonville: Prosper\nMérimée & Hugh Elliot, Paris 1888, siv. 124.\n\n[84] Siellä kävijöinä mainitaan m.m.: Barante, Alex. de Toqueville,\nBriffaut, de Loménie, Pasquier, Noailles'n herttua ja hänen kälynsä\nkreivitär de Noailles, Beaumont, Montalembert, Quinet, Lerminier,\nChateaubriand, Sainte-Beuve y.m.\n\n[85] V. 1829 lokak. 20 p. päivätyssä kirjeessään rva Récamier'lle sanoo\nhän näet m.m.: \"Je vais écrire à Mérimée pour l'affaire dont vous me\nparlez. Merci de l'intérêt que vous prenez à mes amis etc.\"\n[Correspondance et souvenirs, T. 1.]\n\n[86] Mériméen vastaus löytyy kokonaisuudessaan julkaistuna teoksessa:\n\"Mme Récamier et les amis de sa jeunesse\" (anonyme).\n\nEhkä vaikutti tähän Mériméen tekoon jossakin määrin Hugon miehekäs\nkäytös muutamaa kuukautta ennen. Tämä näet hylkäsi vanhoillisen\npääministerin de la Bourdonnaye'n \"parooni Victor Hugolle\" tarjoaman\nvuotuisen eläkkeen (4,000 fr.), jolla vallankumousta pelkäävä hallitus\nkoetti sitoa suun nuorelta runoilijalta.\n\n[87] ... Mme Récamier me demande si, par mon entreprise etc. Voyez ce\nque vous pouvez faire. Vous savez qu'elle a un certaine influence dans\nun certain monde. J'ai dit qu'il était impossible d'avoir une loge.\nAlors elle m'a demandé s'il était possible d'avoir deux bonnets\nd'évêque. Où la vertu va-t-elle se nicher. Tout à vous. Mérimée.\n(Victor Hugo raconté T II, s. 277).\n\n[88] Ilmestyi yht'aikaa myöskin kokoelmassa \"Bibliothèque des\nFeuilletons\" T V.\n\n[89] Ilmestyi myöskin samaan aikaan Constitutionnel'in julkaisemassa\nvalikoimassa: _Bibliothèque choisie du Constitutionnel_.\n\n[90] Kaikki nämä kertomukset ja näytelmät ilmestyivät yksitellen\naikakauskirjoissa, useimmat Revue de Paris'ssa. Vasta 1832 kokosi\nMérimée ne yhteen ja julkaisi nimellä _Mosaïque_, jonka menestyksestä\nmyöhemmin on oleva puhe.\n\n[91] Tämä sangen merkillinen \"premieeri\" on erittäin seikkaperäisesti\nkuvattu kirjoissa V. Hugo raconté. T II, siv. 266-297, ja Th. Gautier\n\"Histoire du romantisme\".\n\n[92] Tämä mustasukkainen aviomies sattui pahaksi onneksi olemaan\nPariisin kuuluisimpia kaksintaistelijoita. Mérimée ei kuitenkaan\nsäikähtänyt, vaan suostui muitta mutkitta antamaan aseilla hyvitystä.\nTaistelukentälle kuljettaessa kerrotaan hänen sanoneen sekuntanteilleen:\n\"Ellen minä nyt kaadu, niin on tästä kaksintaistelusta minulle ainakin\njotain hyötyä. Tarkastakaahan te minun kasvojani ja ryhtiäni taistelun\naikana, niin tutkin minä tunteitani ja vaikutuksiani; jos pelastua,\nkerron kaikki parhaillaan tekeillä olevassa romaanissani\". Aseita\nsovitulla paikalla valikoidessa kysyi loukattu aviomies Mériméeltä\nylenkatseellisesti: Kumpaanko käsivarteen haluatte mieluummin tulla\nhaavoitetuksi? -- Vasempaan, jos se teille on yhdentekevää, sanotaan\nMériméen rauhallisesti vastanneen. Ja vasempaa kättänsä hän todellakin\nsiteessä kantoi ilmestyessään tämän jälkeen tovereinsa pariin ja\ntuttuihin perheisiin. Kaikkien uteliaihin kysymyksiin taistelun syistä,\nvastasi hän aina: \"Je me suis battu avec quelqu'un qui n'aimait pas ma\nprose\". Ja olikinhan tämä vastaus tavallaan oikea. [E. Wallis: Napoleon\nIII och det andra kejsardömet, Stockholm 1882, s. 199; Comte\nd'Haussonville: Pr. Mérimée s. 16-17.]\n\n[93] Katso Lettres à une Inconnue 12:e édit. T I siv. 20.\n\n[94] Comte d'Haussonville, siv. 48.\n\n[95] Léonor Mérimée puuhasi tähän aikaan toista painosta teoksestaan\n\"De la peinture à l'huile\". -- Kirje, joka on osotettu maalaajan\nhyvälle ystävälle F. X. Fabrelle, säilytetään Montpellier'n yleisessä\nkirjastossa.\n\n[96] Kirje on nähtävästi kirjoitettu Mériméen koulutoverille Paul\nStapfer'ille ja löytyy se tämän teoksessa \"Etudes sur la littérature\nfrançaise moderne\", Paris 1881, ss. 322-23.\n\n[97] Lettre de Madrid. kokoelmassa _Mosaïque_ (Paris 1888) s. 259.\n\n[98] R. Colomb esipuheessaan Beylen romaaniin \"Armance\" (Paris 1877)\nsiv. L.\n\n[99] \"La France littéraire\" nimisessä aikakausikirjassa annetaan\nhänelle arvonimet \"chef de bureau du secrétariat de la marine,\nsecrétaire perpétuel de l'École royale des Beaux-arts et Membre adjoint\nde la Société d'encouragement\". Nähtävästi on arvoisa lehti tässä\nsekoittanut isän ja pojan, sillä molemmat jälkimäiset arvonimet\nkuuluvat vanhemmalle Mériméelle. Ylipäätään näyttää samaisella lehdellä\nolleen vaikea erottaa heitä toisistaan, sillä eräässä toisessa kohden\nkutsuu se isää nimellä \"maître des requêtes\", vaikka tämä arvonimi\nolikin pojalle tuleva, hän näet kun noin kuusi viikkoa mainittua tointa\nhoiteli, ennenkuin vakinaisesti meriministeristön kabinetin päälliköksi\nnimitettiin. (Katso: La France littéraire, T VI).\n\n[100] Nestor Roqueplan, v. 1825 perustetun Figaron päätoimittaja ja\nsamaisen lehden purevain kaikellaisten (Nouvelles à la main) tekijä,\nivasi aikoinaan kovasti näitä virkamiehiä. \"Les chefs des cabinets sont\ndes teinturiers qui se chargent de donner à l'étoffe des hommes d'État\ndes couleurs différentes et de varier le ton de leur langage selon les\ncirconstances. Il ne faut pas confondre le teinturier qui colore, avec\nl'Egérie qui conseille. L'action de l'Egérie est plus décisive\". --\nMérimée mainitaan sitten d'Argout'n rinnalla tuollaisena \"värjärinä\".\n(Revue anecdotique T VI siv. 25).\n\n[101] Sainte-Beuve: Correspondance T II s. 379. -- Kirje on kirjoitettu\nStendhalin biograafille Alb. Collignon'ille.\n\n[102] Globe, 2 p. huhtikuuta v. 1825.\n\n[103] Katso Mériméen anonyymistä arvostelua Salongista v. 1839 Rev. des\ndeux Mondes T XVIII s. 99.\n\n[104] Kirjaston seinämaalaukset Bourbon'in palatsissa, kattomaalaus\nLuxembourg'issa, Apollogalleria Louvressa, maalaukset Hôtel de\nville'ssä ja St. Sulpicen kirkossa y.m.\n\n[105] Mériméen suhteesta Delacroix'han katso Tourneux, \"Pr. Mérimée\", s.\n45-52, aikakauskirjaa \"L'art, revue illustrée\", Paris 1875, s. 265-71,\nsekä Eug. Delacroix, Lettres T II sivut 67, 237.\n\n[106] J. Meyer, Geschichte der französischen Malerei seit 1789; Leipzig\n1867, s. 207.\n\n[107] Arsène Houssaye: Confessions T II, s. 20.\n\n[108] \"L'un, comme Calderon et comme Mérimée,\n      Incruste un plomb brûlant sur la réalité,\n      Découpe à son flambeau la silhouette humaine\n      En emporte le moule, et jette sur la scène\n      Le plâtre de la vie avec sa nudité.\n      Pas un coup de ciseau sur la sombre effigie.\n      Rien qu'un masque d'airain tel que Dieu l'a fondu\n      Cherchez vous la morale et la philosophie?\n      Rêvez, si vous voulez. -- Voilà ce qu'il a vu\".\n\n[A. Musset: Premières poésies s. 231-32.]\n\n[109] P. de Musset, Biogr. d'Alfr. de Musset siv. 106.\n\n[110] Ibidem, siv. 309.\n\n[111] L'amateur d'autographes T XIII siv. 138.\n\n[112] L'oeuvre de David d'Angers p. H. Jouir, Paris 1867, T. I, s. 305\n\n[113] Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e édit. 1858 siv. 62-63.\n\n[114] Sen hän itsekin sanoo: \"Mes amis m'ont dit bien souvent que je ne\nprenais pas assez de soin pour montrer ce qu'il peut y avoir de bon\ndans ma nature, mais je ne me suis jamais soucié que de l'opinion de\nquelques personnes\". -- Kirje, joka on kirjoitettu rva du Parquet'lle,\nlöytyy painettuna kreivi d'Haussonvillen teoksessa \"Prosper Mérimée\",\nsiv. 22.\n\n[115] Katso m.m. kreivi d'Haussonvillen teosta (s. 20), missä hän\nerityisesti huomauttaakin, että Mériméen esiytyminen \"au premier abord,\nexcitait peu de sympathie et de bienveillance\".\n\nGust. Planche taas kirjoittaa hänestä seuraavasti: \"Ceux qui le\nconnaissent familièrement n'ont jamais vu en lui qu'un homme très\nsimple, d'une instruction solide, lisant facilement l'italien et le\ngrec moderne, parlant avec une pureté remarquable l'anglais et\nl'espagnol, préférant volontiers entre tous les livres les relations de\nvoyages. Et c'est ce qui explique l'ubiquité de son esprit; car il n'a\njamais vu dans sa vie que l'Angleterre et l'Espagne.\" (Revue des deux\nMondes, 1 p. syysk. 1832).\n\n[116] Esim. Federigo aikakauskirjassa _Les annales romantiques_ jo\nv. 1829. -- G. Planche tietää myöskin kertoa eräästä lyhyestä\ntutkimuksesta, joka käsitteli Byron'ia. \"Il faut ajouter à la liste\nprécédente -- sanoo hän lueteltuaan Mériméen teokset vuoteen 1832 --\nquelques pages sur lord Byron, remarquables par un goût sûr, et où,\npour la première, fois, le vrai caractère de don Juan et de Child\nHarold est nettement défini; avant Mérimée, personne, que je sache,\nn'avait trouvé dans le double aspect de son talent, la diffusion des\nidées et la concision du style, la raison de son impuissance épique et\ndramatique\". Missä tämä tutkimus on ollut painettuna, sitä en tiedä;\neikä siitä mainitse mitään Tourneux'kaan, joka muuten on koettanut\nantaa tarkan luettelon Mériméen teoksista. Planche on myöskin\ntietävinään, että kirjailijallamme olisi ollut valmiina näytelmän\nkäsikirjoitus nimeltä \"Cromwell\", joka oikeastaan muka oli vanhempi\nClara Gazul'ia vaikk'ei se ole koskaan julkisuuteen tullut. (Revue des\ndeux Mondes T. VII. s. 690). Tästä seikasta en ole missään muualla\nlöytänyt sanaakaan, niin että juttu jää hämäräperäisyyteensä.\n\n[117] Revue des deux Mondes T. VII, siv. 588.\n\n[118] Revue de Paris, elokuulla v. 1833.\n\n[119] Revue des deux Mondes v. 1833 siv. 710-717.\n\n[120] \"Le Temps\", 31 octobre 1833.\n\n[121] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa 15 p. elok. v.\n1834, sittemmin v. 1837 Dodécation ou le Livre de Douze'ssa T. II ja v.\n1841 Colomban ja Vénus d'Ille'n kanssa yhdessä.\n\n[122] Chronique de Paris, 6 p. syysk. ja 29 p. marraskuuta v. 1835.\n\n[123] Ranskan tieteellinen maailma osottikin antavansa näille täyden\narvon kutsumalla hänet (29 p. syysk. 1837) jäseneksi siihen\nhistorialliseen yhdistykseen, joka oli saanut tehtäväkseen tutkia ja\nluetella Ranskan vanhat muistomerkit. Yhdistys, johon paitse Mériméetä\nkuuluivat kreivi de Montesquieu, Vitet, Leprévost, parooni Taylor,\nF. Duban ja F. N. Caristie, toimittikin luettelon 1,882:sta\nsäilytettävästä historiallisesta muistomerkistä. Mérimée oli tämän\nyhdistyksen toimeliaimpia jäseniä.\n\n[124] Ilmestyi ensin sarjassa \"Tablettes historique de l'Auvergne\".\n\n[125] Voyage dans le Midi sisältää, paitse 2 kuvaa, VI + 484 siv.,\nVoyage dans le Ouest 436 siv. ja 7 kuvaa, Voyage en Auvergne 414 siv.\nja Voyage en Corse 255 siv. ja 10 litogr.\n\n[126] Näiltä ajoilta tavataan hänen etupäässä tieteellisiä\nkirjoituksiansa seuraavissa aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä: Revue\nde Paris, Revue des deux Mondes, Revue archéologique, Revue\ncontemporaine, l'Artiste. Globe, Dodécation, Mémoires de la société des\nAntiquaires de France, L'instructions historiques, Annuaire de la\nSociété de l'histoire de France, Moniteur universelle, Constitutionnel,\nGazette des Beaux-arts y.m.\n\n[127] Julkaistuna aikakauskirjassa \"L'annuaire de la société de\nl'histoire de France\" v. 1837.\n\n[128] Teosta painettiin silloin vain 150 kpl.\n\n[129] Discours, siv. 30.\n\n[130] Katso Revue des deux Mondes 1 p. lokak. v. 1841. --\nArvostelussaan mainitsee Sainte-Beuve jo, että Mérimée puuhaa\ntäydellistä tutkimusta Caesarista. Kansallissota on hänestä muuten\nvaikea aine, lähteetkin näet kun ovat vaillinaisia ja epäselviä.\nMérimée on kuitenkin uskaltanut siihen tarttua. \"S'emparant de tous les\ntémoignages qui leur sont échappés\" kirjoittaa hän m.m., \"les\ncontrôlant réciproquement, les complétant, lorsqu'il le faut, par des\ninductions brèves, M. Mérimée, sans phrases, sans système, avec ce\nsentiment continu de la réalité et ce besoin qu'il a en tout de\ns'expliquer les choses comme elles se sont passées, nous a donné un\nrécit instructif, enchainé, attachant, et qui jette, chemin faisant, la\nplus grande clarté sur l'ensemble de l'organisation romaine\".\nMainittuaan sitten, että Marius ja Sulla, teoksen pääsankarit, ovat\nmestarin kädellä kuvatut, jatkaa hän edelleen: \"Énergie, grandeur,\ngrossièreté, vices et bassesse, ces traits en eux de la nature romaine\ncorrompue, sont envisagés d'un coup-d'oeil ferme et recueillis dans une\nparole en quelque sorte latine elle-même, sobre, positive, et qui\nn'ajoute rien de moderne aux choses\".\n\n[131] Kirje löytyy painettuna aikakauskirjassa \"L'amateur\nd'Autographes\" v. 1876, n;o 268.\n\n[132] Ibidem, v. 1875, siv. 54.\n\n[133] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa elokuun 15 p.\nv. 1837 ja myöhemmin Colomban kanssa v. 1841.\n\n[134] Le Catalogue des Manuscrits et des autographes d'Eloi Johanneau\nv. 1853.\n\n[135] Chaudes-Aïgues esipuheessa teokseensa \"Les écrivains modernes de\nla France\" (Paris 1841).\n\n[136] Journal des Goncourt, Paris 1888, T. II. s. 11. -- Renan piti rva\nSand'ia todellisempana kuin Balzac'ia sen tähden, että edellinen kuvasi\nyleisiä intohimoja.\n\n[137] Alfred de Vignyn Stello ilmestyi v. 1835.\n\n[138] Kuvaukset ovat niin tosia kuin olisivat ne valokuvatut, sitä\ntodistavat lukuisat korsikalaiset matkakertomukset vielä myöhemmiltäkin\najoilta. Vedotakseni ainoastaan erääseen, jossa kosketellaan Korsikan\noloja vuonna 1852, tahdon tähän painattaa otteita tri A. Bonne'n\nkirjoituksesta \"Les bandits corses\".\n\n\"Tämä tila käy todellakin sietämättömäksi ja lieneekin jo aika miettiä\nkeinoja ihmisten turvaamiseksi ja heidän omaisuutensa suojaamiseksi.\nOmaisuus ei näet ole vähemmän vaarassa kuin ihmishenkikään tuon\ntunnetun verikoston seurausten vuoksi ja varsinkin ryövärihalun sinne\npäin kääntyessä. -- -- Myötäänsä puhutaan murhista; milloin on joku\nsantarmi murhattu, milloin taas joku ryöväri kaadettu, milloin on uusi\nveijari näköpiiriin ilmestynyt j.n.e., kas siinä korsikalaisten puheet.\nJa sellaisia tapauksia on Korsikan vanha ja uusi historia täpösen\ntäynnä. Niin kauan kun noita töitä etäältä kuulee on niillä kyllä\nromantillinen värityksensä, mutta kun äkkiä ojennetaan revolveri rintaa\nkohden ja vaaditaan rahat pois, niin on leikki kaukana\". -- -- --\n(Journal des Débats, 5 p. syysk. 1852).\n\nYhtä julman kuvauksen antoi sekin henkilö, joka v. 1850 hallituksen\npuolesta lähetettiin ottamaan selkoa olivatko Korsikan olot todellakin\nsellaisia, miksi niitä jo usein oli kuvattu. Virallinen selonottaja\nilmoittaa ryövärein luvun olevan 265 henkeä. Harvoin he yhdessä\nasuskelevat, mutta yksimielisiä he siltä ovat. \"Toutes les lois sont\nbrisés, l'autorité s'efface, la force publique est énervée, la justice\nest impuissante et la conscience publique n'ose plus espérer. -- --\nToute la population est armée et c'est un sujet d'étonnement pour\nl'étranger qui visite l'île. Pour apprécier le mal il faut l'avoir vu\nde près\". (Katso Rapport officiel adressé à M. le ministre de\nl'Intérieur, 1850. Vertaa myöskin: Souvenirs de la Corse, Revue de\nParis, toukok. 1841 ja Moeurs corses par Comtesse de Bradi, Revue de\nParis, tammik, 1833).\n\n[139] Revue de Paris, kesäk. 1841.\n\n[140] Revue anecdotique T. VI, siv. 128.\n\n[141] Avant d'entreprendre les tournées officielles il avait appris à\nmouler et cette pratique lui fut plus d'une fois précieuse (Tourneux,\ns. 53).\n\n[142] Revue des deux Mondes T. XVIII.\n\n[143] J. François Léonor Mérimée kuoli Pariisissa syyskuun 27 p. 1836\nja oli siis kuollessaan 79 vuotias. Hänen hyvä ystävänsä Ingres oli\nhänestä sitä ennen ehtinyt piirustaa muotokuvan ja vakuutetaan siitä,\nettä siinä kauniisti esiytyi \"la souriante bonhomie de l'homme qui\nvoulait se faire une belle épitaphe en lettres d'or dans la mémoire de\nses amis\". Samalta kuuluisalta taiteilijalta (Ingres'ltä) sai rva\nMérimée miehensä kuoleman johdosta vastaanottaa mitä sydämellisimmän\nkirjeen, jossa lohdutuksena m.m. mainitaan, että \"onhan teillä vielä\njälellä rakas poikanne, teidän oikeutettu ilonne\". (L'amateur\nd'autographes 1876, N:o 268).\n\n[144] Ilmestyi vasta Mériméen kuoleman jälkeen Pariisissa v. 1873\nkahdessa osassa ja sisältäen lähes 300 kirjettä vuosilta 1836(7)-1870.\n\n[145] Tarkoittaa kirjettä Madridista 25 p:ltä 1830; katso Revue de\nParis'n marraskuun numeroa v:lta 1830 tai Mosaïque, Paris 1842.\n\n[146] Mosaïque, Paris 1888, sivv. 283-86.\n\n[147] J. J. Ampère: La Grèce, Rome et Dante, Paris 1848, sekä Une cours\nen Asie Mineure (Lettres à M. Sainte-Beuve).\n\n[148] Lettres à une Inconnue T I siv. 40-51.\n\nTurkin hallitukselta oli Mérimée todellakin saanut tuollaisen\nrunollisen suosituskirjeen, jossa tunnusmerkkinä mainittiin, että\nhänellä oli \"kuherruskyyhkyn suortuvat ja jalopeuran silmät\". Eräässä\ntoisessa samallaisessa suosituskirjeessä sanottiin hänen ihollaan\nolevan \"la couleur du cheval pâle de l'Apocalypse\".\n\nJa koska kerran on tullut puhe hänen ulkonäöstänsä tähän aikaan, voinen\nkai tässä yhteydessä mainita, minkälaiseksi Ch. Monselet kuvaa hänet:\n\"Mérimée on pitkä ja solakka mies, jonka kasvoilla on kylmä ja\nivallinen ilme. Silloin tällöin käyttää hän monoklia (un lorgnon).\nKaikki olisikin hyvin ja Mérimée voisi kehua olevansa oikein todellisen\ndiplomaatin näköinen, ellei hänellä olisi silmäänpistävän pitkä ja\npaksu nenä, komprometteeraava kuin Diderot'n jalokivet. Se on juuri\nsellaisen miehen nenä, joka on kirjoittanut 'La double Méprise' ja 'Les\nâmes du Purgatoire'. Ennen muinoin ei löytynytkään kuin yksi muu nenä,\njoka Mériméen nenän kanssa kykeni kilpailemaan, ja sen omistaja oli\nhänen ystävänsä Stendhal, jonka kanssa hänellä sitä paitse on paljo\nmuuta yhteistä henkisessä ja kirjallisessa suhteessa\". (Ch. Monselet,\nLe lorgnette littéraire, Paris 1857, siv. 158).\n\n[149] Samaan suuntaan kirjoitti hän jo v. 1849 Grotiuksen historiaa\narvostellessaan. \"J'ai eu le bonheur, il y a quelques années, de passer\ntrois jours aux Thermopules, et j'ai grimpé, non sans émotion, tout\nprosaïque que je sois, le petit tertre où périrent les derniers des\ntrois cents\". (Mélanges hist. et litt., 4:s painos, siv. 166.)\n\n[150] Portraits historiques et littéraires, 2:nen painos, siv, 284-285\ntahi Moniteur Universel 1 p. tammik. 1860. -- Yhtä ylistävästi kuin\ntässä ei Mérimée kuitenkaan ole aina Herodotosta arvostellut. Vallan\ntoisin piteli hän nimittäin häntä kirjoituksissaan Grotiuksen historian\njohdosta. Puhuttuaan Cornelius Nepoksen \"romaaneista\" selittää hän\ntäydellisesti kannattavansa Grotiusta siinä, että Herodotos on Kreikan\ntaisteluja kuvatessaan laskenut hirveästi omiaan. \"Jättäkäämme\nHerodotolle hänen 9 runotartansa elkäämmekä hämmästykö, jos Grotius\nmeiltä riistääkin muutamia nuoruutemme illusiooneista\", sanoo hän. Ja\nsitten hän kritiseeraa Herodoton kertomusta Leonidaan kuolemasta ja\ntulee seikkaperäisiä todistuskappaleita pohtimalla siihen päätökseen,\nettä se on kyllä ylevää, mutta -- valhetta. Leonidas muka hyvin tunsi\nTermopyleen jo ennakolta ja kun kreikkalaisilla oli suojanaan\nvasemmalla läpäisemättömät louhikot, oikealla n.k. pelaskilainen\nkivimuuri sekä sitä paitse parhaimmat aseet ja tiedot sotatieteessä,\nniin oli se muka päinvastoin kummallista, että persialaiset ensinkään\njaksoivat tämän solan valloittaa. Ja Leonidas teki väärin asettuessaan\nitse puolustamaan niin helposti puolustettavaa asemaa ja antaessaan\nvetelykselle tehtäväksi pitää huoli toisesta paljo vaarallisemmasta\nsolasta. Tosin kuoli hän sankarina, mutta muuta ei hän voinut, sillä\nTermopyleen menetettyä ei hän kotiinsa olisi iljennyt palata. (Mélanges\nhist. et litt., 4:s pain. siv. 167).\n\n[151] Katso Mélanges hist. et litt., s. 160. -- Ja sitä paitse oli\nheillä tuo ihana Homeeros, jota Mérimée oli aina ihaillut ja jota hän\nvasta Kreikassa käytyään sanoo oppineensa oikein ymmärtämään. \"Le peu\nque j'ai vu de la Grèce m'a mieux fais comprendre Homère... Tout est\nremarquable dans Homère. Les épithètes, si étranges traduites en\nfrançais, sont d'une justesse admirable. Je me souviens qu'il appelle\nla mer pourpre; et jamais je n'avais compris ce mot. L'année dernière\"\n(tämä on kirjoitettu 'tuntemattomalla' 20 p. heinäk. 1842), \"j'étais\ndans un petit caïque sur le golfe de Lépante, allant à Delphes. Le\nsoleil se couchait, Aussitôt qu'il eut disparu, la mer prit pour dix\nminutes une teinte violet foncé magnifique. Il faut pour cela l'air, la\nmer et le soleil de Grèce\".\n\n[152] Lettres à une Inconnue, T I, siv. 48.\n\n[153] Lettres à une Inconnue, n:ris XVI et XVII. --- Tämä viimeinen\nlause ei ollut mikään mietitty tapa moittia ystävätärtä ominaisuudesta,\njoka lienee yhteistä kaikille englantilaisille naisille. Mériméetä\npidettiin todellakin kovasti jumalattomana ja epäsiveellisenä\nhenkilönä, jonka vuoksi jotkut akateemikot jo olivat rientäneet\nilmoittamaan, etteivät he tuollaiselle Jumalan kieltäjälle ja\nepäsiveyden apostolille koskaan tule antamaan ääntänsä. Mérimée, joka\nvarsinkin nuorempana mielellään tahtoi käydä kevytmielisestä\nelostelijasta, vaikka hän sitä tuskin koskaan oli, kärsi tästä\najattelemattomuudestaan myöhempinä aikoina tuntuvasti. Hän kertoo itse\nkuinka hän elokuussa v. 1842 tuli matkustaneeksi kahden kesken erään\nnuoren naisen kanssa postivaunuissa ja kuinka tämä, nähtyään kapsäkin\nkyljessä hänen nimensä, oikein pelkäsi häntä, \"epäsiveellisten\"\nnovellein kirjoittajaa. Tämä suututti Mériméetä niin, että hän omien\nsanojensa mukaan oli pahalla tuulella kaksi kokonaista päivää. \"Ce\nqu'il y a de singulier dans ma vie\", sanoo hän tämän johdosta, \"c'est\nqu'étant devenu un très-grand vaurien, j'ai vécu deux ans sur mon\nancienne réputation, et qu'après être redevenu très-moral, je passe\nencore pour vaurien. En vérité, je ne crois pas l'avoir été plus de\ntrois ans, et je l'étais, non de coeur, mais uniquement par tristesse\net un peu peut-être par curiosité. Cela me nuira beaucoup, je crois,\npour l'Académie; et puis aussi on me reproche de ne pas être dévot et\nde ne pas aller au sermon. Je me férais bien hypocrite, mais je ne sais\npas m'ennyer et je n'aurais jamais la patience\". (Lettre XX). Siihen\noli Mérimée nimittäin liian hermostunut samoin kuin hän myöskin oli\nliian suorapuheinen ja itsenäinen teeskennelläkseen.\n\n[154] \"The autorship of the which (La double méprise) was objected to\nMérimée when he was elected of the Academy --\" (George Saintsbury,\nEncyclop. britannica, s. 38).\n\n[155] Juhlallinen vastaanotto tapahtui 25 p. marrask.\n\n[156] Yhtä surkea on sekin kirje, jonka hän samoihin aikoihin\nkirjoittaa kreivitär Merlin'ille alkaen sanoilla: \"Quel horrible métier\nque celui de candidat à l'Académie française! etc\". (Kirje on\nMonselet'n perillisten hallussa).\n\n[157] \"Je suis harrassé des courses que j'ai faites, car il faut\nmaintenant remercier, et remercier amis et ennemis, pour montrer qu'on\na de la grandeur d'âme. J'ai le bonheur d'avoir été blackboulé par des\ngens que je déteste, car c'est un bonheur que de n'avoir pas le fardeau\nde la reconnaissance à l'égard des personnes qu'on estime peu\".\n(Lettres à une Inconnue, T. I. 12:s painos, siv. 219).\n\n[158] Katso myöskin L'Illustration T IV, 15 p. helmikuuta 1845, jolloin\nsamainen kuvalehti sisälsi Mériméen muotokuvan, mikä arvatenkin on\nHenri Valentin'in tekemä ja muuten aika lailla somistettu.\n\n[159] Ktso P. Stapfer, Études sur la litt. franç. moderne, Paris 1881,\nsiv. 331.\n\n[160] L'historien de Gargantua n'a pas, il est vrai, une seule page\nqu'on puisse lire tout haut, mais il n'a pas une ligne qui n'offre un\nsujet de méditation à qui veut écrire notre langue... Nul mieux que lui\nne connut ce que la position d'un mot peut ôter ou ajouter de grâce à\nune période, etc. (Katso: Recueil des Discours de l'Académie française\n1840-49 siv. 439).\n\n[161] Mainitsemista sietää myöskin hänen arkeolooginen kirjansa\n\"Monuments historiques\", joka ilmestyi lopulla vuotta 1843.\n\n[162] Lettres à une Inconnue T. I. siv. siv. 97.\n\n[163] Lettres à une Inconnue T. I. siv. 220-21.\n\n[164] Ilmestyi Magen'in kustannuksella v. 1844 kaksi-osaisena in 8:o.\n\n[165] Katso Loménie, Discours siv. 31. -- Samassa kirjeessä lausuu hän\najatuksensa Caesarista jotenkin höysteisissä lauseissa: \"C'était une\nfranche canaille à cette époque. Ce diable d'homme a toujours été en se\nperfectionnant. Il serait devenu honnête homme si on l'eût laissé\nvivre. Bref, je trouve que César n'est point encore jugé, et j'ai une\nterrible démangeaison\".\n\n[166] Napoleonin teoksen ensimmäinen osa ilmestyi vasta 1865. Missä\nmäärin hän oli Mériméen apua käyttänyt, on vaikea täsmälleen sanoa;\nmutta sen vakuuttaa kuitenkin Loménie varmaan, että jälkimäinen\npuolisko hänen käsikirjoitustaan löydettiin, toisen keisarikauden\nkukistuttua, Tuileries'n linnan kirjastosta, joten todennäköistä on,\nettä Mérimée kohteliaana hovimiehenä oli luopunut teoksensa julkaisusta\nja jättänyt sen hallitsijan käytettäväksi. Mihin tämä käsikirjoitus nyt\non joutunut, sitä ei tiedetä. Loménien mukaan pitäisi sen olla n.k.\nsiviililuettelon tekijällä (ligvidateur de la liste civile), mutta\nJules Soury, jolle v. 1870 annettiin tehtäväksi ottaa selkoa\nTuileries'n linnasta löydetyistä papereista, vakuuttaa, ettei hän sitä\nole käsiinsä saanut (katso Journal officiel, 11 p. marraskuuta 1870) Ei\nsitä Tourneuxkaan sano löytäneensä, ja kieltävän vastauksen sain\nminäkin tiedustellessani sitä Bibliothèque nationale'n arkistosta.\nEdellinen osa Caesarin elämäkertaa joutui, se tiedetään varmaan,\nliekkien uhriksi siinä tulipalossa, joka 23 p. toukokuuta 1871 hävitti\nMérirnéen asunnon, n:o 52 rue de Lille'n varrella.\n\n[167] Sainte-Beuve: Causeries du lundi T. VII.\n\n[168] Le Correspondant T XXXI, s. 484-88.\n\n[169] Vielä samana päivänä hän ystävättärelleen kirjoittaa: \"Kaikki\nmeni paremmin kuin toivoinkaan. Satuinkin harvinaisen hyvälle tuulelle.\nEn tiedä onko yleisö tyytyväinen minuun, minä ainakin olen tyytyväinen\nsiihen\". (Lettres à une Inconnue, T I, s. 249).\n\n[170] Mélanges hist. et littéraires, 4:e édit. s. 336.\n\n[171] Lettres à une Inconnue, n:o CCXXVI.\n\n[172] Tosin kävi Mérimée Espanjassa myöskin syksyllä 1845, mutta\nsilloin oli Carmen jo valmis, eikä hän enää voinut kuin kontrolleerata\ntapa-kuvaustensa todenperäisyyttä. Tämä matka häntä ei muuten näy\nmiellyttäneen ensinkään, vaan löytää hän kaikkialla moittimista. Yksin\nrakastajatkin ovat veltompia ja runottomampia kuin ennen. Mustalaiset\nmuulinkulettajat olivat ainoat, jotka olivat entisellään. (Lettres à\nune Inconnue, T. I. siv. 256-59).\n\n[173] Revue des deux Mondes, vol. XVIII, s. 574.\n\n[174] Jo silloin kuului muutamia ääniä, että Mérimée muka olisi\nCarmeniansa varten käyttänyt espanjalaisia esikuvia, ja myöhemmin on\nm.m. Saintsbury väittänyt, että hän tässä \"nähtävästi\" (apparently) on\nmukaillut Borrowin espanjalaisia kertomuksia. Tahtomatta väittää\nvalheeksi tai mahdottomaksi tätä olettamusta, johon kyllä voi olla\nhiukan syytä, pyydän vain saada huomauttaa, että Mérimée aina, myöskin\nmuualta aiheen saatuaan, käsittelee sen itsenäisesti, oman luonteensa\nja oman kaunotieteensä mukaan. \"Mukailla\" on siis tässä vallan väärä\nsana.\n\n[175] Loménie, Discours de réception, s. 37.\n\n[176] Hist. de don Pèdre, siv. 426.\n\n[177] Le Correspondant T. XXXI. p. 485.\n\n[178] Venäjän kielen rikkauteen ja tuoreuteen ihastui Mérimée sitä\npaitse jo heti alussa, ja mitä paremmin hän sitä oppi tuntemaan, sen\nsuuremmaksi kasvoi hänessä tämä mieltymys. \"La langue russe, qui est,\nautant que j'en puis juger, le plus riche des idiomes de l'Europe\",\nkirjoittaa hän v. 1851. \"semble faite pour exprimer les nuances les\nplus délicates. Douée d'une merveilleuse concision qui s'allie à la\nclarté il lui suffit d'un mot pour associer plusieurs idées qui, dans\nune autre langue, exigeraient des phrases entières. Le français\nrenforcé de grec et de latin, appelant à son aide tous ses patois du\nNord et du Midi, la langue de Rabelais enfin, peut seule donner une\nidée de cette souplesse et de cette énergie\".\n\n[179] Katso Rév. des deux Mondes, 15 p. marrask. 1851 taikka Carmen\netc. 18:e édit. sivv. 311-358.\n\n[180] Carmen etc. 18:e édit. s. 318.\n\n[181] Katso Sainte-Beuve, Causeries du lundis T. VII.\n\n[182] Le Correspondant T. XXXI, siv. 488, -- Vertaa myöskin L'Univers\nv:lta 1852.\n\n[183] Journal des Débats 20 p. helmik. 1853 tai Cuvillier Fleury,\nÉtudes hist. et littéraires, Paris 1854, T. II, s. 329-348.\n\n[184] Tämä näytelmä, joka mainitussa aikakauskirjassa luettiin\njoulukuun 15 p. v. 1852, ilmestyi myöhemmin yhdessä Les deux\nheritages'n kanssa.\n\n[185] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle,\nT. VI, siv. 336.\n\n[186] Études sur la Russie, Le glaive russique, La Finlande, son\nhistoire primitive, sa mythologie, sa poésie etc. (1845, 2 vol. in --\n80), Histoire litt. du Nord, La Russie Contemporaine, Les îles d'Aland\ny.m.\n\n[187] Hist. de l'Académie des Inscriptions T. XVIII, s. 130.\n\n[188] L'Histoire de l'Académie des inscriptions T. XVIII, s. 178-179.\n\n[189] Katso tästä jutusta: Arsène Houssaye: Les Confessions T. III\nsivv. 86-88.\n\n[190] La Presse, 18 p. maalisk.\n\n[191] L'artiste, T. V, 5:e série s. 158.\n\n[192] Le Constitutionnel 18 p. maalisk. 1850.\n\n[193] Journal des Débats, 18 p. maalisk. a. v.\n\n[194] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 319.\n\n[195] Kreivi Guillaume Libri oli opettaja Sorbonnessa ja Collège de\nFrance'ssa, kirjastojen ylitarkastaja, kunnialegioonan ritari ja\nRanskan akatemian jäsen.\n\n[196] Lettres à une Inconnue T. I, s. 316-17.\n\n[197] Revue des deux Mondes T. XIV, Nouv. série, s. 318.\n\n[198] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 319-320.\n\n[199] Tuomio oli, mikäli se koski Mériinéetä, muuten näin kuuluva:\nAttendu que dans cet article (dont Mérimée se reconnaît l'auteur),\nnotamment dans les passages énoncés dans l'ordonnance de la chambre du\nconseil, Mérimée, en précisant certains faits qu'il déclare être à sa\nconnaissance personnelle, signale les magistrats qui ont pris part à\nl'instruction de l'affaire Libri connue n'ayant apporté dans l'exercice\nde leurs fonctions que de l'ignorance, de la légèreté et de\nl'étourderie:\n\nAttendu que l'instruction nouvelle à laquelle il a été procédé a\ndémontré l'inexactitude des faits par lui allégués, soit en ce qui\nconcerne les prétendues irregularités commises par les magistrats, soit\nen ce qui concerne les prétendues erreurs de l'acte d'accusation, qu'il\nqualifie d'oeuvre d'imagination, rédigée d'après les mêmes principes\nqu'un roman ou un mélodrame, où l'art, et non la vérité, est la\nprincipale affaire:\n\nAttendu que si les actes du magistrat comme ceux de tout autre\nfonctionnaire public appartiennent à la critique, c'est à la condition\nque cette critique s'exercera avec mesure et convenance;\n\nAttendu que tel n'est pas le caractère de la critique à laquelle\nMérimée s'est livré; que l'article incriminé ne saurait donc être\nconsidéré comme ne constituant qu'une simple appréciation critique\nd'actes et de documens émanés de la justice; qu'examiné dans ces\ntermes, dans sa forme et dans son esprit, il présente évidemment,\nnotamment dans les passages sus-énoncés, tous les élemens constitutifs\ndu délit d'outrage public envers des fonctionnaires de l'ordre\njudiciaire à raison de leurs fonctions:\n\nAttendu que l'article rectificatif que Mérimée a fait paraître dans le\nnuméro de la Revue des deux Mondes du 1:er de ce mois, et les\nexplications qu'il a présentées depuis devant le juge d'instruction, et\nqu'il a renouvelées et complétées à l'audience, ne peuvent qu'atténuer\net non faire disparaître le délit qui lui est reproché; -- -- --\n\nCondamne Mérimée à quinze jours d'emprisonnement et à 1,000 francs\nd'amende. -- -- Fixe, en ce qui concerne Mérimée, la durée de la\ncontrainte par corps à une année, et les (Mérimée et de Mars) condamne\ntous deux solidairement aux dépens.\n\n[200] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 322.\n\n[201] \"Oikeus on kyllä luvannut minulle valtiollista lientä ja leipää,\nmutta kumpaakaan en hyväkseni käytä. Herrojen (akateemikkojen) ruokkija\nja juottaja se minustakin huolen pitää, ja hän onkin oikea taituri\nvasikanpaistin ja kotletin valmistamisessa. Sitä paitse kantavat\narmeliaat naiset meille ananaaseja, pasteijia, sokeroittuja kastanjia\ny.m. Teetä, todellakin mainiota, me itse valmistamme, ellei\npalvelijamme, eräs rikosveljiämme, juo väkiviinaa lampuistamme. Siinä\ntapauksessa on meillä surun päivä.\" (Tourneux, s. 125).\n\n[202] Kuinka tämä juttu v. 1861 taas jatkui ja miten johdonmukaisesti\nMérimée yhä puolusti ystäväänsä, sen saamme vasta myöhemmin nähdä.\n\n[203] Modeenalainen tiedemies Antonio Panizzi oli osanottonsa vuoksi v.\n1820 puhjenneeseen kapinaan Neaapelissa ollut pakotettu pakenemaan\nEnglantiin, missä hän ensin elätti itsensä kieliopettajana. V. 1828 hän\nkuitenkin jo kutsuttiin Lontoon yliopistoon itaalian kielen ja\nkirjallisuuden dosentiksi ja nimitettiin v. 1831 British Museum'in\nvarakirjastonhoitajaksi, jossa ammatissa hän silloinkin vielä oli, kun\nMérimée häneen tutustui.\n\n[204] \"Hier, je passais sur le boulevard des italiens lorsqu'un gros\npétard est parti à quelques pas de moi et de quelques femmes qui\nétaiènt assises, presque sous leurs jupes\". (Kirje kreivinna Montijolle\n16 p. elok. 1847).\n\n[205] Kuinka julkisesti häntä ahneudesta ivattiin, todistaa m.m. eräs\nCh. de N:n pilkkaruno, joka luetaan Figarossa maaliskuun 3 p. 1848 ja\njosta lainaan näytteeksi seuraavan värssyn:\n\n    \"Honni, démasqué, détesté,\n    Pour son bien il prenait le nôtre,\n    Et couvert du manteau d'un autre\n    Il jouait à la majesté.\"\n\nRuno päättyy sanoilla: \"Il eut de moeurs -- par avarice\".\n\n[206] Kirje on päivätty 26 p. helmik. 1848.\n\n[207] Kirje kreivitär Montijolle 3 p. maaliskuuta.\n\n[208] Tietääkseni ei Mérimée kuitenkaan ole mitään tähän lehteen\nkirjoittanut eikä kreivi de Spoelberch de Lovenjoulkaan luettelossaan\nMériméen kirjoituksista mitään siellä julkaistuksi mainitse.\n\n[209] Mitkä nämä velvollisuudet olivat, olen osaksi jo maininnut: hänen\noli m.m. näet pidettävä huoli vanhasta äidistään, joka silloin vielä\neli. Tammikuun 26 p:stä 1847 alkaen istui hän Chateaugiron'in\njälkeläisenä \"Société des bibliophiles français\" seurassa sekä\nhallituksen erityisestä määräyksestä komiteassa, jonka tuli tehdä\nluettelo Orleans'in suvun yksityisomaisuudesta Ranskassa (v. 1848).\nNiinikään uskottiin hänelle yhdessä kreivi Laborden ja Châlons\nd'Argen kanssa tehtäväksi toimittaa säilyyn Tuileries'n taideteokset\nja kokoelmat. Ettei hän myöskään laiminlyönyt kirjallisia\nvelvollisuuksiaan todistaa m.m. se muinaistieteellinen kirjoitussarja,\njonka hän näihin aikoihin Constitutionnelissa julkaisi käsitellen\nparannuksia kansalliskokoelmain luokituksessa sekä tasavallan uusia\nrahoja.\n\n[210] Kirje Montijon kreivinnalle 24 p. huhtik.\n\n[211] Esimies oli oikeastaan kirjailija Pierre Antoine Lebrun, jota\nvaltiolliset toimet estivät akatemiallista tehtävää täyttämästä. Ampère\noli valittu Guiraud-vainajan sijalle. -- Mériméestä kerrotaan muuten,\nettei hän koskaan, kuten niin monet muut, tullut akatemian kokouksiin\nsiviilitakissa, vaan aina univormussa. Tässä säntillisyydessä oli\nhänellä vain yksi kilpailija, nim. parooni Pasquier (Mirecourt).\n\n[212] Filon, Prosper Mérimée et ses amis, Paris 1893, s. 197.\n\n[213] Réponse au discours de réception de M. Ampère à l'Académie\nfrançaise (Paris 1848).\n\n[214] Että Mérimée todellakin jo toivoi tasavallasta hyvää koituvan,\nosottaa myöskin eräs yksityinen kirje, joka tekijänsä tietämättä\njulkastiin sanomalehdissä ja jossa Mérimée oli antanut tunnustuksensa\ntasavallalle. Tästä oli luonnollisena seurauksena hänen välinsä\nkylmeneminen useihin orleansisukua kannattaviin perheisiin.\n(d'Haussonville, Pr. Mérimée siv 41.) Olen käynyt läpi useita\nsanomalehtiä näiltä ajoilta, mutta en ole saanut selville, missä\nlehdessä tämä kirje oli julkaistu.\n\n[215] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 290.\n\n[216] Kirje Montijon kreivinnalle 28 p. kesäk. 1848.\n\n[217] Katso viite 96.\n\n[218] Kreivi de Laborde, jonka yhteistyöstä Mériméen kanssa jo ennenkin\nolemme maininneet, oli Louvren museon konservaattori, renessanssi-ajan\nmuistomerkkien ja uudenaikaisten veistokokoelmain intendentti.\n\n[219] Mirecourt sanookin tämän johdosta: \"Mérimée oli ehkä ainoa ylempi\nvirkamies, joka sai pitää paikkansa tarvitsematta polvistua tasavallan\nedessä tai näytellä silloista hallitusta kohtaan innostusta ja\nmyötätuntoisuutta, joita hän itse asiassa ei tuntenut\". -- Les\nContemporains T. LXXIX, s. 74.\n\n[220] Lettres à une Inconnue T. I siv. 293.\n\n[221] Ibidem siv. 302.\n\n[222] Mérimée oli silloin Elsassissa tavallisilla virkamatkoillaan.\n\n[223] \"Il étonne tous ceux qui l'approchent par cet air de self\nconscience particulier aux légitimes\". -- Kirje Montijon kreivinnalle\n25 p. jouluk. 1848.\n\n[224] Kirje, joka on kirjoitettu 20 p. maaliskuuta 1851 ja päivätty\nMériméen uudessa asunnossa Rue de Jacob'in varrella, minne hän jo v.\n1847 oli muuttanut \"äitineen, kirjoineen ja kissoineen\", kuten hän itse\nsanoo, löytyy julkaistuna Gazette anecdotique-lehdessä 15 p.\nmaaliskuuta 1878.\n\n[225] Lettres à une Inconnue T I s. 306-311.\n\n[226] Kirje Stapferille 12 p. marraskuuta 1849.\n\n[227] Kirje Montijon kreivinnalle joulukuussa v. 1848.\n\n[228] Revue des deux Mondes'ssa julkaisi hän perinpohjaisen, toista\nsataa sivua käsittävän selonteon ja arvostelun Groten laajasta\nteoksesta \"History of Greece\", pitemmän ehdotuksen \"De l'enseignenement\ndes Beaux-Arts\", kirjoituksia \"Museon uudesta järjestämisestä\" ja\n\"Espanjan taiteista\": Revue archéologiquessä useita, Ranskan\nmuistomerkkien korjausta koskevia kirjoituksia, joukon artikkeleita\naikakauskirjoihin Magasin pittoresque, Revue générale de\nl'Architecture, Bulletin des Comités historiques ja Mémoires de\nl'Institut de France, niinikään sanomalehtiin Moniteur ja\nConstitutionnel sekä sitä paitse virkaraportit sisäasiain ministerille.\n\n[229] Pr. Mérimée, Portraits hist. et litt., Paris 1874, siv. 19.\n\n[230] Pr. Mérimée, Les deux Héritages, Paris 1878, siv. 17-18.\n\n[231] Paul Bourget sanoo Stendhalista kirjoittaessaan (Essais de\npsychologie contemporaine, Paris 1889, siv. 256), että Mérimée olisi\nvarustanut tämän anonyymisen kirjasensa \"de ce titre clandestin:\nH. B., par l'un des Quarante\", mutta niin ei kuitenkaan ole laita.\nSemmoinenkin painos tosin löytyy, vaan se on Poulet Malassis'n\nomavaltaisesti toimittama ja muuttelema jäljennöspainos (vuodelta\n1864), jota painettiin 140 kpl.\n\n[232] Katso Tourneux, Pr. Mérimée etc., Paris 1879, sivut 71-80. --\nKirjanen painettiin Didot'n luona Pariisissa ja käsitti 20 sivua in\n8:o. Alkuperäistä ei löydy tallessa enää kuin 3 kappaletta, kaikki\nyksityisten hallussa.\n\n[233] Kirje Guéret'n kirjastonhoitajalle, hra Bonafous'lle 12 p.\nhelmik. 1857.\n\n[234] Esipuheessa kokoelmaansa \"Chants modernes\" (1855, siv. 15.)\n\n[235] Katso hänen sanomalehtikirjoituksia sisältävää kokoelmaansa\n\"Heures de travail\", Paris 1854, T. I siv. 276.\n\n[236] Portraits hist. et litt., 2:e édit. siv. 165.\n\n[237] Niinpä esim. Balzac oli vallan ihastunut häneen eikä tiennyt\nkehen häntä vertaisi (Katso Correspondance de Balzac, kirje 6:lta\npäivältä huhtikuuta 1839 sekä 30:ltä päivältä tammik. 1846, missä hän\nm.m. sanoo: \"Stendhal est un des esprits les plus remarquables de ce\ntemps\".) -- H. Taine, aikamme ehkä etevin arvostelija, nimittää Beyleä\nyhdellä sanalla \"esprit supérieur\", vertaa häntä Racineen ja pitää\nhäntä nykyajan etevimpänä psykoloogina. (Katso Essais de Critique et\nd'histoire, Paris 1866.) -- Emile Zolan mielestä on Stendhal, yhdessä\nBalzacin kanssa, koko realistisen suunnan luoja \"eikä kukaan ole ennen\nhäntä kuvannut rakkautta suuremmalla todenmukaisuudella\". (Katso: Les\nromanciers naturalistes. Paris 1881, siv. 92.) -- Paul Bourget asettaa\nBeylen täydellisesti Balzacin rinnalle, vertaa häntä Leonardo da\nVinciin ja sanoo, että hänen mestariteoksensa \"Rouge et noir\" -- -- \"a\npris place dans le groupe de livres que Sainte-Beuve appellait les\nBibles du XIX:e siècle\". (Essais de psychologie contemporaine, Paris\n1889, siv. 293. -- Vrt. Georg Brandes: Den romantiske Skole i Frankrig,\nKjobenhavn 1882, s. 290-344.) -- Myöskin nuorimmat kriitikot, n.k.\nsymbolistit, kuten esim. Charles Morice, sanovat hänen olevan \"un\npsychologue infaillible -- -- plus que quiconque, du sens intime de la\nvie\" j.n.e. (La littérat. de tout à l'heure, Paris 1889, siv 180.)\nBeyle oli siis itsekin vallan oikeassa ennustaessaan: \"Je serai compris\nvers 1880\".\n\n[238] Portraits hist. et litt., 2:e édit., siv. 202.\n\n[239] M.m. oli hän tutustunut Dickensiin ja Cooperiin, jotka olivat\nvierailleet hänen luonansa Pariisissa (Mirecourt, Les Contemporains, T.\nLXXIX, s. 79). Niinikään tunsi hän nähtävästi silloin jo jotenkin hyvin\nPanizzin, koskapa hän joulukuun lopulla 1850 kirjoittaa hänelle\nkirjeen, joka alkaa sanoilla \"Mon cher Monsieur\".\n\n[240] Kesäkuussa 1851 kirjoittaa hän \"tuntemattomalle\" m.m. käyneensä\nkatsomassa englantilaisia tanssijattaria \"qui travaillaient chez la\nprincesse Mathilde\".\n\n[241] Että sellaista todellakin oli kysymyksessä, siitä on meillä\ntodistuksena V. Hugon merkillinen kertomus prinssi Napoleonin (Jerôme\nBonaparten toinen poika) käynnistä hänen luonansa 16 p. marraskuuta\n1851, jolloin hän isänmaansa parasta silmällä pitäen ehdotti Hugolle:\n\"Eh bien, faites, cette nuit, arrêter le président\", ehdotus, johon H.\nei kuitenkaan suostunut (katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II,\nsiv. 214-226).\n\n[242] Mirecourt Les Contemporains, T LXXIX, s. 73.\n\n[243] Pr. Mérimée: Lettres à M. Panizzi, Paris 1881, s. XI.\n\n[244] Näytään jo näinä aikoina tiedetyn, ettei Louis Napoleon ollutkaan\nHollannin kuninkaan poika, vaikka hän virallisesti heti syntymänsä\njälkeen nimitettiin Napoleon I:n kruunun perilliseksi. Hugo kertoo\nnäet, että kirjailija Vieillard, joka muuten luki itsensä\nbonapartelaisiin, keväällä 1840 useampain luotettavien miesten läsnä\nollessa jutteli, kuinka kuningas Louis kohteli uskotonta puolisoansa\nHortensea, jolle hän m.m. oli sanonut, ettei \"kuninkaallinen mantteli\nsaa olla porton verhona\" ja kuinka hän todellakin oli syytön Napoleon\nIII:n syntymiseen. Oikean isän nimeä ei kuitenkaan mainita. -- Histoire\nd'un crime, T. II s. 26.\n\n[245] Fortnightly Review, elok. 1894, sisältää tästä pitkän\nkirjoituksen William Grahamilta, jonka mukaan Napoleon III oli\nhollantilaisen amiraalin Verhuelin poika.\n\n[246] Filon: Prosper Mérimée et ses amis s. 250.\n\n[247] Kirje, joka on päivätty 20 p. jouluk. 1851 ja osotettu\nhistorioitsija Auguste Le Prévost'lle, löytyy julkaistuna\naikakauskirjassa \"Gazette anecdotique\" 15 p. maaliskuuta 1878.\n\n[248] Olen siteerannut tarkempaan tätä kirjettä sen vuoksi, että se\nkuvaa jotenkin hyvin Mériméen mielipiteitä valtiokeikauksesta ja koska\nse muuten on ainoa sisältörikkaampi kirje häneltä näinä aikoina. Sitä\npaitse ei kukaan Mériméen biograafeista näy tätä unohdetusta paikastaan\nGazette anecdotiquen palstoilta keksineen.\n\n[249] Hugo sanoo ensin, en todellakaan tiedä millä syyllä, että Mérimée\n\"s'est donné à tort pour un des confidents du coup d'état\": mutta\nsittemmin lisää hän heti: \"Mais la vérité c'est que M. Mérimée n'était\nconfident de rien. -- Ajoutons qu'il est peu probable, malgré quelques\nindices contraires, que M. Mérimée fût à l'époque du 2 décembre en\nrélation directe avec Louis Bonaparte. Cela ne vint que plus tard.\nMérimée d'abord ne connut que Morny\". (Histoire d'un crime, T II siv.\n24). -- Mitkä nämä \"quelques indices contraires\" ovat, jättää Hugo\nsanomatta. Ei niitä tietääkseni ole kukaan muukaan voinut esille tuoda.\nAinoa mahdollisuus olisi mielestäni se, että Morny olisi joskus puhunut\nhänelle jostakin läheisestä coup d'état'sta yleensä, yksityisseikkoja\nselittämättä ja että Mérimée sitten olisi tämän nojalla tullut siitä\nmaininneeksi.\n\n[250] Histoire d'un crime, I. II. siv. 42.\n\n[251] Noin vuodesta 1834 oli hän näet elänyt onnellisissa rakkauden- ja\nvoimmepa melkein sanoa aviollisissa suhteissa erään ylhäisen\nrouvan kanssa, jonka mies oli sangen kevytmielinen eikä välittänyt\nvaimostansa. Mériméen läheisimmät ystävät tunsivat kaikki tämän\nsuhteen. Näihin aikoihin purkautui tämä pitkällinen \"avioliitto\" rouvan\ntahdosta ja Mérimée tunsi sen jälkeen itsensä \"comme le Juif-Errant\"\nsekä sen ohessa \"vieux et ganache\". -- Katso Filon, Prosper Mérimée,\nsiv. 68-70.\n\n[252] Ibidem, siv. 224.\n\n[253] Kirje Montijon kreivittärelle 27 p. toukok. 1852.\n\n[254] Kirje samalle 10 p. kesäk.\n\n[255] Toistaiseksi määrättiin Jerôme Bonaparten poika prinssi Louis\nNapoleon kruununperilliseksi.\n\n[256] Filon tekee seuraavat kysymykset: \"Tiesikö Mérimée tästä\nsalaisuudesta? Vai oliko keisarinnan avioliitto hänelle odottamaton\nuutinen?\" ja vastaa niihin, ettei keisarin rakkaus ollut kenellekään\nsalaisuus, vaan että tieto kihlauksesta oli kuitenkin odottamaton\nuutinen kaikille.\n\n[257] Kreivi itse polveusi ylhäisestä ja vanhasta Portocarreron\nsuvusta, joka 14:llä vuosisadalla oli paennut Genuasta Estramaduraan ja\nvähitellen joutunut Gusmanin, Fernandez'in. Cordovan, La Cerdan ja\nLeiran aatelisalueitten omistajaksi, niin että Montijon kreivikunta\nvihdoin yhdisti kolme Espanjan suurinta grandialuetta. Kreivitär oli\nvanhaa skotlantilaista ylimyssukua, jonka Stuartien kukistuttua täytyi\npaeta maasta.\n\n[258] Filon lausuu hänestä (s. 53), että hän \"étonna et enchanta le\njeune homme par sa grâce, l'activité de son esprit, la vivacité de sa\nparole, l'étendue de ses connaissances\" ja että \"elle savait à fond\nl'histoire de l'Espagne, de ses anciens rois de sa langue et de ses\nmonuments\". Että hän todellakin oli älykäs ja nerokas nainen, sitä\ntodistaa koko Mériméen kirjeenvaihto samoin kuin se korkea asema\n(camarera mayor), johon kreivitär v. 1847 kutsuttiin, vaikka hän\nvastapuolueen juonien vuoksi siinä pysyikin ainoastaan kolmisen\nkuukautta.\n\n[259] Filon, s. 91.\n\n[260] Lettres à une Inconnue, T. I. siv. 49 ja Filon, siv. 157.\n\n[261] Katso d'Haussonville, siv. 41 ja Filon, siv. 230.\n\n[262] Varmuudella en kuitenkaan uskalla väittää, että se juuri tämän\njohdosta tapahtui. Mutta ainakin oli hän jo silloin keisarille\nesitetyksi tullut ja juuri Montijon kreivittären kautta, kuten\nV. Hugokin sanoo; katso Histoire d'un crime, T. II siv. 25.\n\n[263] E. Wallis: Napoleon III och hans omgifning, Sthlm 1882, siv. 78.\n\n[264] \"Revue des deux Mondes\" vuodelta 1853.\n\n[265] Alfred Asseline, rva Victor Hugon serkku, mainitsee m.m. että\nMérimée ahkerasti seurusteli prefekti Gabr. Delessert'in perheessä\njutellen talon väelle höysteisiä kaskuja hovista. \"A ces dîners je vis\nProsper Mérimée qui était un intime de la famille Delessert, un favori\nde madame et mademoiselle qui le cajolaient pour en tirer par-ci par-là\nquelques petites histoires un peu ... pimentées. C'était le château --\ntoujours le château, comme on désignait alors les Tuileries qui faisait\nles frais de ces aimables histoires\". (Victor Hugo intime, Paris\n1885, s. 125.) -- Louis Philippen tanssijaisissa Fontainebleaussa\nja Versailles'ssa nähtiin tavallisesti aina kirjailijat Hugo,\nSainte-Beuve, Mérimée, Musset, Balzac, Dumas, Gautier ja Houssaye. --\nKatso Arsène Houssaye: Confessions T. II.\n\n[266] Kirje, joka on osotettu mahtavan Le Constitutionnel-lehden\ntoimittajalle, tohtori Louis Véron'ille ja jonka kreivi d'Haussonville\nkirjassaan julkaisee, on lyseon johtaja Matinéen hallussa (Rouenissa).\n\n[267] Koskapahan hänen sijallensa jo 7 p. helmik. 1853 nimitettiin\nDamas-Hinard, Espanjassa syntynyt, mutta Pariisissa kasvatuksensa\nsaanut kirjailija, joka m.m. oli julkaissut teoksen Napoleon I:stä ja\nkääntänyt ranskankielelle useita Espanjan mestariteoksia.\n\n[268] d'Haussonville, Pr. Mérimée, siv. 43.\n\n[269] Senaattorin palkka yksistään tekee jo 30,000 frangia. Niin\nhiljaista elämää viettävälle yksinäiselle poikamiehelle kuin Mérimée\noli, riitti tämä palkka siis vallan hyvin, vaikka hän senaattoriksi\ntultuaan katsoikin täytyvänsä elää hiukan rennommasti. Niinpä kertoo\nRevue anecdotique (T. VI, s. 25), että hän m.m. osti itselleen pulskan\nvaunuvaljakon. Siitä huolimatta käveli hän kuitenkin melkein aina\njalkaisin. Senpä vuoksi saivatkin kuskit laiskotella ja hevoset olivat\n\"dans un état pléthorique qui leur permettait de figurer avec honneur\ndans les basreliefs du Parthénon\". -- Mielellään tahtoivatkin kaikki\najurit Mériméen palvelukseen. Niinikään oli kokin ammatti Colomban\ntekijän luona \"aussi brigué qu'un bureau de tabac\". -- Mérimée oli\nnimittäin, samoin kuin Sainte-Beuvekin, aika herkkusuu ruokien ja\nruokaviinien suhteen. Hänen kirjeissään sekä \"tuntemattomalle\" että\nPanizzille tapaa tuhka tiheään puheita ruokalajeista ja niiden\nvalmistamisesta. Ulkomailla liikkuessaan kritiseeraa hän eri maiden\nkyökkejä ja viinejä ja neuvoo koteuduttuaan pariisilaisille kokeilla\n\"des plats les plus fantastiques\".\n\n[270] Kirje on päivätty 23 p. kesäkuuta 1853 ja alkaa sanoilla: \"Vous\navez fait un sénateur il y a deux ou trois heures...\" ja päättyy\ntoivomuksella, että hän edelleenkin tapaisi ystävänsä semmoisina kuin\nvuosi sitten, jolloin he tulivat tervehtimään häntä vankeuteen.\n\n[271] Mériméen oli tapana piirustella joka paikassa, milloin akatemian,\nmilloin senaatin, milloin muinaistieteellisen komissioonin tai jonkun\nmuun valiokunnan kokouksessa. Tällaisia piirustuksia löytyy useiden\nyksityisten hallussa (J. Troubat, Eug. Viollet-le-Duc, P. Lacroix, Ch.\nRead, E. Boeswillwald y.m.). Julkisuudessa voi niitä löytää m.m.\nseuraavissa: L'Art, v. 1875 T III, L'Autographe, 1 p. elok. 1865, Sept\ndessins de gens des lettres, 1874. -- Katso muuten näistä asioista\nTourneux'n usein mainitsemaan teosta siv. 55-64.\n\n[272] Revuessa v. 1853 kirjoitukset \"De la céramique\" (1 p. huhtik.) ja\n\"Mémoires d'une famille huguenote\" (1 p. syysk.) v. 1854 kirjoitus \"La\nlittérature et le servage en Russie\" (ll p. heinäk.); v. 1855 (1 p.\ntoukok.). \"Un faux Dauphin en Amérique\" ja \"L'Espagne moderne\" (15 p.\nlokak.). -- Moniteurissä oli näinä neljänä vuonna parisen kymmentä\nkirjoitusta, joista mainittakoon hänen pitkä ja asiallinen arvostelunsa\nsalongista v. 1853, kirjoitukset \"Les mormons\" (maaliskuun 25, 26 ja 31\np. sekä 1 p. huhtik. v. 1853), \"Les cosaques de l'Ukraine et leurs\nderniers Atamans\" (21, 22 ja 23 p. kesäk. 1854) ja \"Louis David, p.\nDelécluze\" 26 p. maalisk. 1854).\n\n[273] \"Lokis\" niminen novelli, josta vasta enempi, ilmestyi 15 p.\nayysk. 1869 Revue des deux Mondes'ssa. -- Kertomuksen \"La Chambre bleu\"\nkirjoitti hän tosin syyskuussa 1866 ja lukikin sen valikoidulle\nhoviseuralle, mutta painosta ilmestyi se vasta tekijän kuoleman\njälkeen.\n\n[274] Loistavimpina tähtinä mainitaan ruhtinatar Metternich,\nmarkiisitar de Gallifet, kreivitär Pourtalés, nti Erazo, yleisesti\ntunnettu \"Cuban ruusun\" nimellä y.m.\n\n[275] Niinpä kirjoittaa hän kerrankin ystävälleen Panizzille\nFontainebleausta: \"Après y être venu pour huit jours, j'y serai resté\nprès d'un mois. C'est l'usage de la maison\".\n\n[276] Lettres à M. Panizzi, T. II, 11.\n\n[277] Ibid. T. I 350.\n\n[278] Ibid. s. 353.\n\n[279] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 234. -- Vertaa myöskin\nlaveampaa selontekoa eräästä iltamasta Compiègnessä kirjettä Panizzille\n18/11 62.\n\n[280] W. Söderhjelm: Anteckningar om Martialis d'Auvergne och hans\nkärleksdomar, H:fors 1889 s. 42.\n\n[281] Katso esim. Lettres à M. Panizzi T. I. siv. 327.\n\n[282] Lettres à une autre Inconnue, siv. 13.\n\n[283] Ibid. s. 45.\n\n[284] Lettres à M. Panizzi T. Il s. 30.\n\n[285] Ibid. T I siv. 327.\n\n[286] Lettres à M. Panizzi, T. I. siv. 252, jossa Mérimée itse kertoo\nasiasta.\n\n[287] Filon, joka laveammasti käsittelee Mériméen ystävyyssuhdetta\nPanizziin, on ottanut todistaakseen, että jälkimäinen suorastaan petti\nystävänsä teeskennellen avonaista sydämmellisyyttä, vaikka hän\noikeastaan vain tahtoi käyttää hyväkseen häntä ja hänen asemaansa\nRanskan hovissa päästäkseen sitä tietä Napoleon III:n puheille\nkeskustelemaan Itaalian yhdistyspuuhista ja taivuttamaan Ranskaa\nesiytymään vapauttajain, Victor Emanuelin ja Garibaldin auttajina.\nMinusta tuntuu tämä väitös jotenkin epäiltävältä. Ensistäänkin sen\nvuoksi, ettei Mérimée juuri ollut kenenkään petettävissä ja toiseksi,\njos Panizzilla olisi ollutkin sellaiset aikeet, niin eihän Mériméetä\nsuinkaan tarvinnut \"pettää\" siihen tarkoitukseen. Olihan hän paavin\npahin vihollinen, halusi juuri yhteistoimintaa Englannin ja Ranskan\nvälillä niin hyvin Itaalian asioissa kuin esiintymisessä yhä paisuvaa\nSaksaa vastaan. Ja että Panizzi olisi tahtonut Itaalian asiain\njärjestyksessä sen tehtävän, minkä Cavour tunnetulla taidolla suoritti,\non väite, joka kaipaa todistuksia. Niitä ei Filon kuitenkaan esitä.\nTotta kyllä, että Panizzi oli kirjeenvaihdossa -- Mériméen kautta --\nNapoleon III:n kanssa ja että hän persoonallisestikin kävi (v. 1860)\nkeisarin puheilla, mutta mitä heidän kesken puheltiin, sitä ei ilmaise\nmeille Mériméen ja Panizzin välinen kirjeenvaihto; mahdollista, että\nFilon on toisia teitä päässyt asiain perille, mutta tätäkään ei hän ole\ntodistanut. Koko juttu jää mielestäni edelleen hämäryyteensä ja siis\nmyöskin se väite, että Mérimée \"souvent trompé par les femmes, il ne\nl'a été que cette fois par un homme\". (Filon, Mérimée et ses amis, siv.\n280).\n\n[288] Lettres à M. Panizzi T. I s. 269-271.\n\n[289] Ibid. s. 341. Kuten historiasta tunnemme teki keisarinna\nkuitenkin tämän matkansa ilman pahempia seurauksia.\n\n[290] Ibid. T. Il s. 29.\n\n[291] Lettres à M. Panizzi T. II, s. 66.\n\n[292] Ibid. T. I, s. 285.\n\n[293] Lettres à M. Panizzi, T. Il s. 367.\n\n[294] Ibid. I, s. 132.\n\n[295] Ibid. s. 55 ja 62.\n\n[296] Ibid. T. I, s. 300.\n\n[297] Lettres à une Inconnue, T. II s. 181.\n\n[298] Lettres à M. Panizzi T. I. s. 154.\n\n[299] Vertaa myöskin Weber, Ihmiskunnan historia (suomalainen laitos)\nT. II, s. 664.\n\n[300] Lettres à une Inconnue T. II s. 127.\n\n[301] Lettres à M. Panizzi, T. I s. 196.\n\n[302] Ibid. T. I s. 196.\n\n[303] Lettres à une Inconnue T. II s. 162.\n\n[304] Lettres à M. Panizzi. T. II, s. 37.\n[305] Lettres à M. Panizzi T. II. s. 88.\n\n[306] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 271.\n\n[307] Ibid. S. 160.\n\n[308] Filon, Mérimée et ses amis, s. 249.\n\n[309] Arsène Houssaye, joka muuten ei kuulu juuri Mériméen ystäviin, on\neräässä runossa kuvannut, miten tämän oli tapana hovissa seurustella\nja mitä Napoleon hänestä ajatteli. Koska se lähde, josta olen mainitun\nrunon löytänyt, ei ole niinkään helpolla saatavissa, painatan tähän\nhuvin vuoksi runon kokonaisuudessaan (katso L'Artiste, T. I, s. 74).\n\n    Il eut bien de l'esprit Alceste-Mérimée.\n    Un soir qu'il voulait plaire à Napoléon trois,\n    Il flagella les dieux, les hommes et les rois\n    Avec une mâche un peu trop imprimée.\n\n    Il frappait tout le monde; aussi quels désarrois\n    Pas un homme vivant qui ne fût un pygmée\n    Et comme il s'enivrait de sa gloire en fumée\n    Pendant qu'il attachait ses amis à la croix.\n\n    Napoléon lui-même eut sa part de supplice:\n    Il lui fallût gaîment avaler le calice,\n    Et se laisser marquer en noir par ce charbon.\n    L'empereur souriant ne daigna pas contredire.\n    A la fin, il ne put s'empêcher de lui dire:\n    \"J'ai plus d'esprit que vous parce que je suis bon!\"\n\n[310] Lettres à M. Panizzi T, II, s. 234.\n\n[311] Ibid. s. 243.\n\n[312] Katso Voltairen kirjeitä Formont'ille marraskuulta 1732,\npresidentti de Bessières'lle 8 ja 17 p. lokak. 1725.\n\n[313] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 11.\n\n[314] L. Halévy, Notes et souvenirs, 1889, s. 263.\n\n[315] Lettres à M. Panizzi. T. II, s. 400.\n\n[316] Vanhastaan hauskaksi tunnettu pääkaupunki \"an der schönen blauen\nDonau\" häntä varsinkin näkyy miellyttäneen tällä matkalla. Siellä\njoutui hän hienoon naisseuraan, jossa häntä hemmoteltiin kuin ainakin\nsuurta kirjailijaa ja jossa hänen täytyi kirjoitella \"yleviä aatteita\"\nja piirustella naisten albumeihin y.m. Itse hän sanoo olleensa siellä\n\"parfaitement ridicule\". Mutta kaikissa tapauksissa kehuu hän Wieniä\n\"paratiisin eteiseksi\" (une antichambre du paradis) eräässä kirjeessä\nrva Seniorille, jonka mies, etevä kansallistalouden professori\nOxfordissa, paljo seurusteli Mériméen kanssa ja muutamia vuosia sitten\njulkaisi hänestä hauskoja muistelmiakin. (Katso: L'Indépendant\nlittéraire v. 1889.)\n\n[317] Mériméen asunnosta, kirjastosta y.m. antaa Tourneux kirjassaan\n\"Prosper Mérimée etc.\", sangen seikkaperäisiä tietoja, vaikka en katso\ntarpeelliseksi niihin laveammasti kajota. Mérimée itse antaa siitä\nlyhyen kuvauksen kirjeessään (8 p. kesäk. 1855) rva Seniorille. joka\npelkäsi tulla asumaan Don Juaniksi huudetun vanhanpojan huoneustoon\ntämän poissa ollessakin. \"Il n'y pas de trappes ni de murailles\nrecouvertes de tapisseries cachant des portes secrètes. Il y a trois\nlits dont un bon et deux très mauvais; deux chambres assez gaies, un\nassez grand nombre de bouquins et deux divans avec quelques pipes\nturques et autres\". (d'Haussonville, Pr. Mérimée s. 70.)\n\n[318] Filon, Mérimée et ses amis, s. 257.\n\n[319] Filon, s. 257-58.\n\n[320] d'Haussonville, Pr. Mérimée, s. 115.\n\n[321] Filon, Mérimée et ses amis s. 258.\n\n[322] Katso tarkempia selontekoja näistä jutuista \"Lettres à M.\nPanizzi\" v. 1863 11/5, 24/5, 1/6, 25/6.\n\n[323] Mélanges hist. et litt., 4:s painos, s. 110-111.\n\n[324] \"En effet, rien en lui n'est médiocre ni vulgaire. Il n'a pas une\npetite passion, pas une pensée qui ne soit grande, rien qui sent le\nparvenu. Toujours il marche à son but fièrement et sans jamais défier\n(s. 277). -- De toutes les qualités du général, César possédait à un\nhaut degré la plus rare et la plus précieuse: l'art de dominer les\nhommes et d'en faire des machines intelligentes et dévouées (s. 284).\n-- César était délicat, honnête homme jusque dans la débauche (s. 294).\"\n\n[325] Tohtori Marino Vreto, synt. Korfussa v. 1825, oleskeli paljo\nRanskassa ja kirjoitteli useihin ranskalaisiin aikakauskirjoihin.\nJulkaissut sitä paitse muutamia teoksia m.m. kreikkalaisista ja\nhelleemläisestä taiteesta.\n\n[326] Katso esim. L'Athéneum français, 1855, s. 525, jonka toimitukseen\nMériméekin kuului samoin kuin hänen ystävänsä Sainte-Beuve, Ampère, de\nViel-Castel, Viollet-le-Duc, Asselineau, Nisard y.m.\n\n[327] d'Aubignén \"Foeneste\" oli epäilemättä ollut Mériméellä tuoreessa\nmuistissa silloin kuin hän kirjoitti teoksensa \"Chronique de Charles\nIX\", jossa helposti voi löytää sukulaisluonteita; niinpä muistuttaa\nMergy Foenesteä, Lubinille isä Angea j.n.e..\n\n[328] L'Athéneum français, 28 p. heinäk. 1855.\n\n[329] Mériméen kirje Jannet'lle 9 päivältä joulukuuta 1855.\n\n[330] Lettres à une Inconnue, (T. II. s. 2) kirje päivätty 8 p. syysk.\n1857.\n\n[331] Portraits hist. et litt., 2:n painos, s. 260.\n\n[332] Ibid. s. 226.\n\n[333] Froissart, jonka kronikat jo v. 1825 ilmestyivät sarjassa\n\"Collection des Chroniques nationales françaises en langue vulgaire\",\noli nähtävästi antanut aihetta Mériméen teokseen \"la Jacquerie\". --\nVertaa m.m. Le Constitutionnel 6 p. helmikuuta 1825.\n\n[334] Mémoires de l'Institut de France, T. XX, I:n osa.\n\n[335] Katso kirjettä Stapferille 10 p:ltä helmikuuta 1869 ja tutkimusta\nPushkinista (Portraits hist. et litt., 2:n painos s. 302).\n\n[336] Emile Hennequin, Revue libérale, jouluk. 1883 tai Écrivains\nfrançisés, 1889, s. 89.\n\n[337] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle, T.\nIV, s. 336. -- Filon on niinikään erittäin mielistynyt näihin \"puoleksi\nasiallisesti historiallisiin, puoleksi draamallisiin\" kuvauksiin\narvellen, että Mérimée tässä esittää paljo enemmän aatteita kuin\nsellainen historioitsija, joka lukemattomilla pikku seikoilla liikkuen\ntyhjentää \"tous ses tiroirs sur notre tête\". -- \"Quand on a lu _les\nCosaques d'autrefois_ -- sanoo hän -- on a une vue très claire de cette\ndémocratie militaire, des raisons qui la rendirent un moment redoutable\net de celles qui l'empechèrent de former un empire cosaque. Ce fut une\nRome condamnée à ne pas grandir\". -- Vielä ihastuneempi on hän\nDemetriukseen, jossa hänestä Mérimée taas osottaa \"cette puissance\nd'évocation et de divination qu'on avait reconnue dans _la Guzla_, de\ncette imagination presque shakespearienne qu'on avait admirée dans\n_Clara Gazul_\". (Filon, Mérimée et ses amis, s. 297-298)\n\n[338] Katso Mériméen kirjoitusta Pushkinista (Portraits hist. et litt.,\n2:n painos s. 324), alkulausetta näytelmään \"Débuts d'un aventurier\"\n(painos vuodelta 1878, s. 268) ja vertaa teosta \"Episode de l'histoire\nde Russie\".\n\n[339] Tällä matkallaan kävi hän myöskin Skotlannissa, oleskeli\nHamiltonin herttuan, markiisi Breadalbanen, Ellicen y.m. luona \"allant\nde château en château\". Hänellä olikin Englannissa lukematon joukko\nylhäisiä tuttavia. Paitse jo mainittujen kanssa seurusteli hän sitä\npaitse lordien Palmerstonin, Shaftesburyn, Cowleyn, Clarendonin,\nBaringin, Broughamin, Lansdownen, Glenelgin, Russellin, Disraëlin ja\nGranvillen sekä Gladstonen, Newtonin. y.m. perheissä nauttien mitä\nruhtinaallisinta vierasvaraisuutta.\n\n[340] Muut jäsenet olivat: kenraali Allard (varaesimies), Lélut,\nMarchand, Chaix-d'Est-Ange, Lascoux, Pellétier, de Laborde, de\nLongpérier, de Saulcy ja Rouland.\n\n[341] Melkein koko työ oli sysätty Mériméen niskoille. Hän puolestaan\nturvausi kokeneeseen ystäväänsä Panizziin, jolle hän 25 p. tammik. 1858\nm.m. kirjoittaa seuraavaa: \"Meillä on halu tehdä kunnollista työtä,\nmutta sitä tehdäksemme tarvitsisimme me soveliaita miehiä ja\nmelkoisesti rahoja. Enkä tiedä, mistä niitä voisimme saada. -- Ellette\ntule tänä talvena Pariisissa käymään, täytyy minun tulla teitä\nLontooseen tapaamaan ja kiusata teitä niin pitkällä kysymyssarjalla\nkuin olivat Jaakopin portaat unessa\"; lopuksi hän vielä valittelee\ntyötänsä ikäväksi. Mérimée kävikin Panizzin puheilla Lontoossa ja\nepäilemättä sai hän tietää, mitä tarvitsi.\n\n[342] Muut jäsenet olivat: Empis, Lascoux, de Rougé, Sainte-Beuve, de\nLongpérier. Ravaisson, Littré, Chasles, Taschereau, de Sacy, Brunet,\nGuessard, Rouland ja Bellaguet. -- Näistä Mériméen kirjastopuuhista ja\nkomitean lausuntojen sisällyksestä antaa Tourneux tarkempia tietoja\nusein siteeraamassani teoksessa siv. 130-142.\n\n[343] Kirje on päivätty 3 p. kesäkuuta 1862.\n\n[344] Lettres à une Inconnue T. II, s. 171-72.\n\n[345] Ibid. s. 188-89. Vertaa myöskin kirjettä kreivitär Montijolle.\n(Filon, s. 287).\n\n[346] Hallitukselle antamassaan kertomuksessa lausuu hän vallan samoja\nmielipiteitä kuin kirjeissäänkin, nimittäin että Ranskan teollisuus\nnäyttää englantilaisen rinnalla joutuvan vähitellen takapajulle. Hän\ntulee näet seuraavaan tulokseen: \"L'industrie anglaise, en particulier\ntrès arriérée au point de vue de l'art lors de l'exposition 1851, a\nfait depuis dix ans de progrès prodigieux, et si elle continuait à\nmarcher du même pas nous pourrions être bientôt dépassés\". (Katso\nRapport officiel sur l'exposition universelle de 1862).\n\n[347] Prinssi Napoleonin avuille ei hän suinkaan ummistanut silmiänsä,\nvarsinkin mitä tulee hänen tunnettuun kaunopuheliaisuuteensa. Niinpä\nnäemme hänen aina kiittävän prinssin puheita Panizzille; esim.\nkirjeessä 1 p. maaliskuuta 1861: \"Le prince Napoléon a parlé -- -- avec\nbeaucoup de verve, de véhémence et d'esprit. Il répond victorieusement\nà toutes les platitudes de papalins et des légitimistes\" (puheina ovat\nItaalian asiat). Niinikään muutama vuosi myöhemmin: \"Rien de plus\néloquent, de plus incisif et de plus spirituel que son discours\"\n(avunannosta puolalaisille). Mutta toiselta puolen moittii hän\nprinssiä, että \"son grand défaut est un manque absolu de tact\" (kirje\nPanizzille 2/5 61) ja että \"il est toujours prêt à faire des sottises\",\nkoska \"il a une absence de tact incroyable dans un homme d'esprit\".\nHänen mielestään puuttui prinssiltä siis juuri niitä ominaisuuksia,\njotka Napoleon I:n kirjeenvaihdon julkaisukomiteassa tarvittiin.\n\n[348] Lettres à Panizzi, T. II, s. 15.\n\n[349] Mérimée et ses amis, s. 232.\n\n[350] On mielestäni tarpeetonta luetella kaikkia näitä matkoja.\nMainitsen kuitenkin niistä muutaman, jonka hän teki Lontooseen\nhuhti- ja toukokuussa 1858, ollen samalla kertaa läsnä lordi\nPalmerstonin esimiehyydellä kokoutuvassa Literary fund-seurassa, jossa\npuheenjohtaja piti hänelle juhlallisen puheen. Mérimée kertoo tästä\neräässä kirjeessä \"tuntemattomalla\", seuraavalla tavalla: \"On m'a\ninvité à un dîner du _Literary fund_, présidé par lord Palmerston et\nj'ai reçu, au moment d'y aller, l'avis de me préparer à débiter un\nspeech, attendu qu'on associait mon nom à un toast à la littérature de\nl'Europe continentale. Je me suis exécuté avec le contentement que vous\npouvez imaginer, et j'ai dit des bêtises en mauvais(!) anglais, pendant\nun gros quart d'heure, à une assemblée de trois cents lettrés ou\nsoi-disant tels, plus cent femmes admises à l'honneur de nous voir\nmanger des poulets durs et de la langue coriace. Je n'ai jamais été si\nsaoul de sottise, comme disait M. de Pourceaugnac\". (Lettres à une\nInconnue, T. II. s. 8).\n\n[351] Revue des deux Mondes. 1859, lokakuun vihko, s. 880. --\nSamantapaiseen suuntaan meni sekin kirjoitus, jonka Mérimée nimellä \"Le\nconservatoire des arts et métiers\" julkaisi teoksessa _Paris dans sa\nsplendeur_ (v. 1859).\n\n[352] Tämä puhe löytyy painettuna Moniteurissä 5 p. maaliskuuta 1861.\n\n[353] Kuten tästä näemme oli Mérimée näihin aikoihin senaatin\nvarsinaisena sihteerinä. Alussa vuotta 1860 nimitettiin hän\nvarasihteeriksi ja seuraavana vuonna \"tekivät hänen vihollisensa\nhänelle sen kepposen\" (mes ennemis m'ont joué ce mauvais tour), kuten\nhän itse sanoo, että valitsivat hänet senaatin varsinaiseksi\nsihteeriksi, toimi, jota hän vertaa herneiden palkomiseen (écosser des\npois).\n\n[354] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 149-50.\n\n[355] Näin nimittää hän vankeuttansa esipuheessa näytelmäänsä \"Débuts\nd'un aventurier\", jota hän vankilassa valmisteli.\n\n[356] Julkaistuna Monteurissa 11 p. kesäkuuta 1861.\n\n[357] Näitä tavattomalla itsetietoisuudella kirjoitettuja lauseita\nlukiessa johtuu jo mieleen André Chénier'n sanat itsestään\nvallankumouksen verisinä aikoina: \"Ce pays qui produisit alors tant de\nprodiges, d'imbécillité et de bassesse, produisit aussi un petit nombre\nd'hommes qui ne renoncèrent ni à leur raison ni à leur conscience. --\nDans ces temps de démance, ils osèrent examiner, dans ces temps de la\nplus objecte hypocrisie, ils ne feignirent point d'être des scélérats\npour acheter leur repos aux dépens de l'innocence opprimée. Et un,\nnommé André Chénier, fut un de ces cinq ou six etc.\" (Oeuvres en prose,\nParis 1840, s. 231).\n\n[358] Filon vakuuttaa kuitenkin, että keisarillisten osottama\nmyötätuntoisuus oli pelkkää kohteliaisuutta hyvää ystävää kohtaan ja\nettä \"aux Tuileries, personne n'a jamais cru à l'innocence de M. Libri\"\n(s. 268).\n\n[359] Lettres à une Inconnue, T. II, siv. 158-59.\n\n[360] \"Il apporta à la tribune cette figure de condamné à mort qu'il\navait montrée au public académique le jour de la réception\" sanoo (s.\n261) Filon hänen esiytymisestänsä senaatissa.\n\n[361] Tämä lausunto on painettuna Moniteurissa 8 p. heinäkuuta 1865.\n\n[362] Lettres à Panizzi, T. IlL s. 191.\n\n[363] Omantunnon mukaisesti hän tavallisesti sentään näihin saapui kun\nterveys sen vain myönsi. Mutta usein istui hän muiden rähistessä ja\nkirjoitteli pöytänsä ääressä aivan rauhallisesti kirjeitä ystävilleen\ntai piirusteli kaikellaisia irvikuvia virkaveljistään y.m.\n\n[364] Lettres à Panizzi T. I, s. 171.\n\n[365] Katso esim. Revue française, tammikuulta 1865.\n\n[366] Lettres à Panizzi T. II. s. 293 sekä Lettres à une Inconnue\nT. II, s. 306 ja 335.\n\n[367] Lettres à une Inconnue, T. II, s, 124.\n\n[368] Niinpä kirjoittaa hän \"tuntemattomalle\" 8 p. elokuuta 1843\neräältä virkamatkalta Vezélaystä: \"Je représente et vous me connaissez\nassez pour savoir combien le métier d'homme public m'est odieux\".\nSamaan suuntaan niinikään eräästä juhlallisuudesta Caennessa 31 p.\nheinäkuuta 1854 (Lettres à une Inconnue, T I, s. 341-42).\n\n[369] Lettres à Panizzi, T. II, s. 125 ja Lettres à une Inconnue, T.\nII, s. 269.\n\n[370] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 284, niissä hän hiukan\njälempänä, ikäänkuin peljäten antaneensa runoasulle liian paljo\ntunnustusta, lisää: \"Je crains que des gens en culotte de peau avec des\noreilles de chien et parlant en vers, ne me semblent bien\nextraordinaires\". -- Kysymys on nimittäin Ponsardin v. 1866 annetusta\nnäytelmästä \"Le lion amoureux\".\n\n[371] Journal des Débats, 14 p. helmikuuta 1874.\n\n[372] A. M. et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs, Paris 1875,\nT. II, s. 380.\n\n[373] Discours de réception, 1874, s. 9.\n\n[374] Réponse au discours de M. Loménie, 1874. s. 59.\n\n[375] \"Le malheur de ce temps-ci est hypocrisie etc.\" kirjeessä rva\nBeaulaincourt'ille 20 p. marraskuuta 1867. Vertaa myöskin Lettres à\nPanizzi T. I, s. 160 y.m., T. II, s. 6 y.m. ja Lettres à une Inconnue\nT. I, 64 y.m.\n\n[376] Lettres à Panizzi, T. I, s. 70.\n\n[377] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 82.\n\n[378] Ibid. s. 245.\n\n[379] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 45. -- Hän pelkäsi kuitenkin,\nettä pitkällinen sybariittielämä oli veltoetuttanut Ranskan kansan ja\nettä \"nous avons désappris les émotions de nos pères\". Sotainen halu\noli hänessä herännyt ja toukokuun 19 p. 1859 päivätyssä kirjeessä\n\"tuntemattomalle\" hän taaskin vakuuttaa, että \"si j'étais jeune, je me\nferais soldat\".\n\n[380] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 43.\n\n[381] Lettres à M. Panizzi, T, I, s. 270.\n\n[382] Ibid. s. 117.\n\n[383] Lettres ä M. Panizzi, T. I, s. 163.\n\n[384] V. 1866 oli keisari aikeissa jättää senaatille käsiteltäväksi\nlakiehdotuksen, jonka tarkoituksena oli \"de remplacer la discussion de\nl'adresse par la liberté des interpellations, au Corps législatif\".\nTämä oli Mériméestä kovin vaarallinen hanke, joka piti tukahdutettaman\njo kapalossaan, sillä siitä saisi vastapuolue taas uutta jalansijaa.\nHyvänä ystävänä ollen päättää hän kirjeessä varoittaa hallitsijaa\ntekemästä sellaista tyhmyyttä. Itse kertoo hän asiasta kirjeessä\nPanizzille 5 p. heinäkuuta 1866 seuravasti:\n\n\"Après m'être un peu tâté, je me suis résolu à me conduire en ami, et\nj'ai écrit à l'impératrice une lettre aussi remarquable par la force\ndes pensées que par l'aménité du style. Je lui rends compt de l'effet\nproduit sur le Sénat par l'annonce de la chose, je lui dis en douze\nlignes toutes les raisons contre le changement et contre l'opportunité\nde le faire. Je n'ai pas reçu de réponse, mais je ne doute pas que ma\nlettre n'ait été montrée, c'est ce que je désirais. Pour moi, j'ai\nsoulagé ma conscience, et, à mon avis, j'ai rempli le devoir d'ami.\"\n\nSemmoisena kuin alkuperäinen aikomus oli ei mainittu lakiehdotus\nilmestynytkään. Mérimée, joka näin oli tarkoituksensa voittanut,\npelkäsi kuitenkin \"qu'on ne me sache mauvais gré d'avoir le premier dit\nmon avis sur la mesure qu'on méditait et qu'on a abandonné\" (samalle\n7 p. heinäk.). Niin ei kuitenkaan käynyt ja Mérimée voi jo elokuussa\nSaint-Cloud'sta, jonne hän taas oli kutsuttu, kirjoittaa ystävälleen\nLontoossa. että kirje \"a fait assez bon effet, car on m'en a cité un\naphorisme qu'on avait retenu\". Samalla kertoo hän, että ministeri\nRoutier oli ilmoittanut hänelle annettavan grand officier'n\nkunniamerkin, joka hänen mielestään oli vallan tarpeeton hänelle,\nmuutenkin hallituksen ystävälle. \"Cela ne changera rien à mon\ndévouement. De plus, je suis le plus oisif et le plus inutile des\nhommes. Je me considère comme très heureux. Je vis dans mon trou et\ndans ma robe de chambre; que ferais je d'une plaque?\" oli hän sanonut\nministerille. Siitä huolimatta hän kuitenkin tämän kunniamerkin sai;\nkunnialegioonan commandeur-merkin oli hän saanut 12 p. huhtikuuta 1860.\n\n[385] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 154.\n\n[386] Siteeraan tähän tuekseni muutamia lauseita hänen kirjeistään\nPanizzille: \"C'est toujours le même facilité d'élocution, mais point\nd'idées politiques, et, au fond, de petites passions mesquines\", (16 p.\ntoukok. 1864) -- \"Thiers a une faculté singulière, c'est d'oublier tout\nce qu'il a dit et tout ce qu'il a fait, dès que la passion s'en mêle\n(22 p. huhtik. 1865)\". -- \"J'ajouterai que ce n'est pas par le sens\nmoral qu'il brille\" (4 p. toukok. 1865) y.m.\n\n[387] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 117.\n\n[388] Ibid. T. 11, s. 20.\n\n[389] Ibid. s. 56.\n\n\n[390] Ibid s. 175.\n\n[391] Toivossa, että lukijoitani huvittaa nähdä, kuinka oikein Mérimée\njo näinä aikoina, ennenkuin Bismarck vielä oli ehtinyt todellista\nsuuruuttaan osottaakaan, häntä arvostelee, otan tähän muutamia hänen\narvosteluistaan tästä Saksan suurvallan luojasta. \"Il m'a paru homme\ncomme il faut, plus spirituel qu'il n'appartient à un Allemand, quelque\nchose comme un Humboldt diplomatique\". (kirje Panizzille 13/10 1865).\n-- \"Quant à M. Bismark, il est mon héros. Il me paraît, quoique\nAllemand, avoir compris les Allemands et les avoir jugés pour aussi\nniais qu'ils le sont\", (samalle 15/7 1866). -- Milloin kutsuu hän\nBismarckia \"le joueur le plus hardi\", milloin \"un homme de sens\",\nmilloin \"le commandeur de la musique politique\". -- \"C'est un grand\nAllemand, très-poli qui n'est point naïf. Il a l'air absolument\ndépourvu de gemüth, mais plein d'esprit. Il a fait ma conquête\" (kirje\n\"tuntemattomalle\" 13/10 1865). -- \"Nous nous rapetissons tous les\njours. Il n'y a que M. de Bismark qui soit un vrai grand homme\",\n(samalle 16/12 1861). \"Il n'y a malheureusement qu'un grand homme par\nsiècle, et c'est M. de Bismark qui occupe la place\" (kirje rva\nBeaulaincourt'ille 29/l1 1866).\n\nVertauksen vuoksi sopii tässä ehkä mainita Mériméen arvosteluja parista\nmuusta aikamme suuresta valtiomiehestä, nimittäin lordi Palmerstonista\nja Gladstonesta, joitten kanssa hän Englannissa käydessään paljo\nseurusteli ja joiden kotona hän oli mieluisa vieras. \"J'ai un certain\ntendre pour lui\" sanoo hän edellisestä. -- \"Il est si gracieux, qu'il\nplaît, même dans ses méchanchetés, tandis que lord Russell a le talent\nde déplaire toujours\" (kirje Panizzille 19/3 1864) -- \"Il a été l'homme\nle plus heureux de ce siècle\", kirjoittaa hän Palmerstonin kuoleman\njohdosta samalle 24 p. lokakuuta seuraavana vuonna. \"Il a fait presque\ntoujours tout ce qu'il a voulu, et il a voulu de bonnes et belles\nchoses. Il a eu beaucoup d'amis. Il laisse un grand nom et un souvenir\nineffaçable chez ceux qui l'ont connu.\" (Katso myöskin Filon, siv.\n287-88). -- Gladstonesta, jonka luona hän elokuussa 1865 oleskeli\nuseita päiviä, sanoo hän: \"M. Gladstone m'a paru, sous quelques\naspects, un homme de génie, sous d'autres un enfant. Il y a en lui\nde l'enfant, de l'homme d'État et du fou\", (kirje \"tuntemattomalle\"\n23/8 1865). Filon huomauttaa (s. 290) jotenkin hyvällä syyllä tämän\njohdosta, että \"c'est le grand côté de cette nature qui lui semblait le\ncôté dangereux\".\n\n[392] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 275.\n\n[393] Lettres à M. Papizzi. T. II, s. 336.\n\n[394] Mérimée et ses amis, s. 292.\n\n[395] Esim. seuraava kohta kirjeestä rva Beaulaincourtille 25 p.\ntammikuuta 1866: \"Il me serait impossible de me soumettre à\nl'obligation de mentir tous les jours, condition _sine qua non_ de\ntoute discussion politique. Il faut mentir pour cacher les fautes de\nson parti, mentir pour attaquer ses adversaires, mentir même pour dire\nquelque vérité utile au public. Bref, c'est un métier qui me dégoûte\ntout à fait\". Vertaa myöskin Lettres à une Inconnue, T. I, s. 251,\nmissä hän Toulousesta kirjoittaa ystävättärelleen: \"J'ai passé\nvingt-quatre heures chez un député, et, si j'avais l'ambition d'être un\nhomme politique, cette visite-là m'aurait complétement fait changer\nd'avis. Quel métier! quels gens il faut voir, ménager, flatter! Je\ndirai comme Hotspur: _I had rather be a kitten and crew mew_.\" Ja\nsitten seuraava lause, jossa hänen aristokraattinen näkökantansa oikein\nHeinen tavalla ilmenee: \"Esclavage pour esclavage, j'aime mieux la cour\nd'un despote; au moins, la plupart des despotes se lavant les mains\".\n\n[396] Katso Lettres à une autre inconnue, s. 4, ja Lettres à M.\nPanizzi, T. II, s. 82, jossa Mérimée antaa seuraavan arvostelun\nystävävainajastaan: \"Il n'est pas facile, en effet, de trouver un homme\nd'esprit et de tact comme Morny, plein de bon sens et de décision\".\n\n[397] Lettres à M. Panizzi, T. II, s. 155.\n\n[398] Maailmannäyttelyä varten v. 1867 antoi hän Théophile Gautier'lle,\nMoniteurin kirjallisuusarvostelijalle tehtäväksi valmistaa kertomuksen\nRanskan runoudesta aina vuodesta 1830 nykyaikoihin saakka toivoen tästä\nkäyvän selville, että kirjallisuus ja runous hänen hallitusaikanaan oli\nmelkoisesti kehittynyt. Gautier ottikin tehtävän suorittaakseen, mutta\nlopputulos hänen kertomuksestaan (Rapport sur les progrès de la poésie\nfrançaise depuis 1830) olikin se, että runous toisen keisarikauden\naikana oli mennyt asteittain alaspäin. Entiset suuruudet olivat joko\nkuolleet tai maanpaossa ja uusista oli Balzac ainoa nero, mutta raskaan\nesitystapansa vuoksi ei hän ollut suosittu yleisön keskuudessa ja\nhovissa vielä vähemmän.\n\n[399] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 104.\n\n[400] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 147.\n\n[401] Lettres à une Inconnue T. II, s. 297. -- Novellinsa vaiheista\nkertoo Mérimée vielä seuraavan kuvaavan tapauksen:\n\nBiarritzissa oleskeli tähän aikaan Venäjän keisarivainajan Nikolain\ntytär, suuriruhtinatax Maria, jonka Mérimée jo ennestään tunsi. Muutama\npäivä sen jälkeen kuin hän oli lukenut novellinsa keisarinnalle, jolle\nhän käsikirjoituksensa erittäin hienosti piirretyllä kuvalla\nvarustettuna lahjoitti, ilmestyi hänen luoksensa poliisi ilmoittaen\ntulevansa suuriruhtinattaren puolesta pyynnöllä, että Mérimée tulisi\nvielä samana iltana lukemaan hänelle jutelmansa. Mérimée, joka tämän\njutun itse kertoo kirjeessään \"tuntemattomalle\", päivätty 5 p.\nmarraskuuta 1866, lisää: \"Je répondis que j'avais l'honneur d'être le\nbouffon de Sa Majesté, et que je ne pouvais aller travailler en ville\nsans sa permission\" Ja sitten rientää hän heti keisarinnan luo\nvalittamaan suuriruhtinattaren sopimattomasta menettelystä. \"Je\nm'attendais qu'il en résulterait au moins une guerre avec la Russie, et\nje fus un peu mortifié que non seulement on m'autorisât, mais encore\nqu'on me priât d'aller le soir chez la grande-duchesse, à qui on avait\ndonné le policeman comme factotum\". Mérimée oli kuitenkin tyytymätön ja\nkirjoitti kiukussaan suuriruhtinattarelle kirjeen \"d'assez bonne encre\"\nluvaten sentään saapua määrättynä aikana. Kirjettä tämän asuntoon\nviedessään tapasi hän sattumalta suuriruhtinattaren, olipa vielä\ntilaisuudessa tehdä hänelle pienen palveluksenkin ja heistä tuli hyvät\nystävät.\n\n[402] Kirje Stapferille on päivätty 10 p. helmikuuta 1869.\n\n[403] Käsikirjoitus löydettiin Tuileries'n linnasta 4 p. syyskuuta\n1870 ja julkaistiin L'Independenee belge-lehdessä 7 p. syyskuuta\n1871. Myöhemmin on eräs kirjailija de la Rounat muodostellut sen\n1-näytöksiseksi huvinäytelmäksi nimeltä \"Le petit voyage\", jota\nv. 1868 7 ä 8 kertaa Pariisissa esitettiin. (Le Correspondant,\nT. LVIII, s. 60.)\n\n[404] Kirje on päivätty 2 p. syyskuuta 1868.\n\n[405] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 333.\n\n[406] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 335.\n\n[407] Ibid. s. 337.\n\n[408] Ibid. s. 340.\n\n[409] Lettres à une Inconnue, T. II. s. 352.\n\n[410] Mérimée et ses amis, s. 303-304.\n\n[411] Moniteurissa 9 ja 12 p. heinäkuuta 1873.\n\n[412] Paikallisväritykseen tarpeelliset tiedot oli hän luultavasti\nsaanut, paitse kirjoistaan, myöskin \"tuntemattomalta\" ja ystävältään\nSeniorilta, jotka molemmat olivat Algeriassa oleskelleet ja joilta hän\nutelee tietoja kansan tavoista etupäässä.\n\n[413] Lettres à une Inconnue, T. s. 314-15.\n\n[414] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 137.\n\n[415] Lettres à une autre inconnue, s. 20.\n\n[416] Lettres à une Inconnue T. II, s. 356.\n\n[417] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 365. Käännös, jonka Lucien\nBiart oli taidolla suorittanut, ilmestyi vasta v. 1877. Mériméen\nesipuhe on julkaistuna Revuessä 15 p. joulukuuta 1877.\n\n[418] Hänellä näkyy myöskin olleen aikeena julkaista Alban herttuan ja\nFilip II:n välinen kirjeenvaihto, jonka keisarinna oli hänen\ntarkastettavakseen uskonut. Hän kirjoittaa näet \"tuntemattomalle\"\nkesäkuun 12 p. 1869: \"Je passe mon temps à déchiffrer des lettres du\nduc d'Albe et de Philippe II que m'a données l'impératrice. Ils\nécrivaient tous les deux comme des chats\". En tiedä kuka tämän\nkirjeenvaihdon myöhemmin on julaissut, Mériméen toimesta se ainakaan ei\nilmestynyt.\n\n[419] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 78.\n\n[420] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 326.\n\n[421] Ibid. S. 341.\n\n[422] Ibid. S. 364.\n\n[423] Arsène Houssaye, Les Confessions, T. IV. -- Gavarni, joka oli\nMériméetä pari vuotta vanhempi, on saavuttanut ikuisen maineen\nCharivari-kuvalehden nerokkaana piirustajana. Hän kuvasi pitkässä\npiirustussarjassa yhteiskunnan eri luokkain elämää pyhänä ja arkena\ntavoitellen kuvilla samaa kuin Balzac romaaneissaan. Sitä paitse on hän\nkuvittanut useita Balzacin, Hoffmannin y.m. teoksia. Kirjoitteli\nmyöskin suorasanaista ja runopukuista tekstiä kuviinsa. Muuten Pariisin\nsuurimpia dandyjä ja osallinen 60-luvulla niin kuuluisissa\nMagnypäivällisissä, joissa perjantaisin kokoutui pelkkiä ateisteja;\nniiden joukossa mainitaan Sainte-Beuve, molemmat Goncourtit, Taine,\nRenan, Gautier, P. Saint-Victor, Scherer, Turgenjew, Ch. Edmond,\nBerthelot, Flaubert, Soulié, Baudry y.m. (Journal des Goncourt. T. II\n[1862-65], 1888). Mérimée ei näillä päivällisillä tiettävästi koskaan\nkäynyt.\n\n[424] Lettres à une Inconnue T. Il, s. 14.\n\n[425] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 38.\n\n[426] Ibid. s. 34.\n\n[427] Lettres à une Inconnue T. II, s. 36 ja 39.\n\n[428] Ibid. s. 35.\n\n[429] Ibid. s. 78.\n\n[430] Ibid. s. 65.\n\n[431] Lettres à une Inconnue T. II, s. 208.\n\n[432] Ibid., s. 281.\n\n[433] Kreivi d'Haussonville, joka oli Mériméen hyvä tuttava ja vietti\nmuutaman talvenkin hänen kanssaan Cannes'ssa, kertoo näiden usein\nistuneen toisensa luona juttelemassa. \"Muistanpa eräänkin päivän,\njolloin Cousin oli innostunut puhumaan 13:sta vuosisadasta: Tämä\nvuosisata, huudahti hän, joka näki Jumalan kauneimman luoman, pyhän\nLudvigin, ja ihmisten ihanimman työn, Notre-Dame'n ja joka... --\nAnteeksi, Cousin, keskeytti Mérimée kylmästi, mutta Notre-Dame'n\nrakentamista alettiin jo v. 1163. -- Te olette oikeassa, Mérimée.\nmyönsi Cousin hiukan nolostuneena, mutta siitä huolimatta ... ja hän\njatkoi vain edelleen innostunutta ylistystään 13:sta vuosisadasta\".\n(d'Haussonville, Pr. Mérimée, s. 176.)\n\n[434] Lettres à une Inconnue, T. I, siv. 103.\n\n[435] Lettres à M. Panizzi, T. I, s. 300.\n\n[436] Ainakin vakuuttavat muutamat Mériméen läheiset tuttavat, että hän\noli taikauskoinen s.o. uskoi ennustuksia. Niinikään kertoo Le Temps (13\np. tammik. 1874) hänestä seuraavaa: \"Kuten useat epäilijät, oli Venus\nd'Ille'n tekijäkin taikauskoinen. Eräänä päivänä ennusti hänelle muuan\nmustalaisakka, että hän saa surmansa kiehuvan veden kautta. Mérimée\nkoetti nauraa koko jutulle, mutta ei hän sitä koskaan unohtanut. 'Miten\nhiton lailla on minun meneteltävä välttääkseni joutumasta kiehuvaan\nveteen', sanoi hän joskus ystävilleen. Eikä hän enää ottanut\nkylpyjäkään sitomatta vesikranaa naurettavan huolellisella tavalla: tuo\nilkeä ja pahaa tietävä ennustus ei näet poistunut hänen mielestään. --\nJoku aika myöhemmin rakennettiin Ranskassa ensimmäinen rautatie, jonka\nvihkimisjuhlassa Mériméekin virkansa puolesta -- hän oli silloin\nvaltioarkeoloogi -- oli läsnä. Veturi oli valmiina, koneenkäyttäjä\nkoetteli höyryn painetta ja kun höyrypannusta äkkiä ruiskahti väräjävä\nvesisuihku, nähtiin Mériméen lyövän otsaansa samalla kun kuultiin hänen\nääneensä huudahtavan: 'kas tuossa se nyt on!' Kauvan aikaa pysyi hän\nsitten siinä luulossa, että hän on saava surmansa höyrypannun\nhalkeamisen kautta syntyvässä rautatieonnettomuudessa. Siitä huolimatta\nkäytti hän usein hyväkseen näitä uusia kulkuneuvoja; mutta hän ylpeili\nmielellään siitä, että joka kerran kun hän osti piletin antausi hän\nmyöskin hengen vaaraan fatalistin uhkarohkeudella.\"\n\n[437] Lettres à Panizzi, T. II, s. 356, 370 ja 390.\n\n[438] Lettres à une Inconnue, T. II, s. 359.\n\n[439] Lettres à Panizzi, T. II, s. 392.\n\n[440] Lettres à une Inconnue T. II, s. 369,\n[441] Lettres à Panizzi, T. II, s. 442.\n\n[442] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 106.\n\n[443] Filon, Mérimée et ses amis, s. 349. Filon antaa muuten jotenkin\nseikkaperäisen kuvauksen näistä hautajaisista.\n\n[444] Macbeth, suoment. P. Cajander, s. 86.\n\n[445] Paul de Saint-Victor, Barbares et Bandits. 1871, s. 139.\n\n\n\n"]