[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLrEYKa_lTS_LMgJOS1JuN-FtFaEvo679nliaxAUYL0E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},2460,"Marsin jumalat","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2460-burroughs-edgar-rice-marsin-jumalat","2460__Burroughs_Edgar_Rice__Marsin_jumalat",null,"romaani",[14,15,16],"seikkailu","tieteisfiktio","fantasia",[18],"amerikkalainen","fi",1918,1923,57989,395918,false,64740,[27,28,29,30,31],"Carter, John (Fictitious character) -- Fiction","Dejah Thoris (Fictitious character) -- Fiction","Life on other planets -- Fiction","Mars (Planet) -- Fiction","Science fiction",[33,34,35,36],"Adventure","American Literature","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Marsin jumalat: Seikkailuromaani\" by Edgar Rice Burroughs is an adventure novel written in the early 20th century. The story revolves around John Carter, a former American Civil War captain with the ability to travel to Mars, also known as Barsoom, where he has previously battled various alien races. The novel invites readers into an exhilarating world of danger and heroism as Carter embarks on another quest to rescue Dejah Thoris, the princess of Helium.  At the start of the narrative, the protagonist reflects on the mysterious past of his grandfather, John Carter, who seems to have returned from the dead and asks to meet. The opening sets the stage for the reunion between the narrator and Carter, hinting at the latter's tales from Mars. Shortly after, Carter's sudden summons leads the narrator to wonder about the revelations contained in his manuscripts concerning adventures among strange inhabitants on Mars, setting up the anticipation of excitement and peril as the tale unfolds once more. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Kupiainen, Alpo",275,"Seikkailuromaanissa John Carter palaa Barsoomiin eli Mars-planeetalle kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen. Hän päätyy myyttiseen Dorin laaksoon, jossa hän kohtaa vaarallisia kasvi-ihmisiä ja paljastaa planeetan asukkaita hallitsevien jumalien todellisen luonteen.","Edgar Rice Burroughsin 'Marsin jumalat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2460. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MARSIN JUMALAT\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nEDGAR RICE BURROUGHS\n\n\nSuomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause\n    I. Kasvi-ihmiset.\n   II. Taistelu metsässä.\n  III. Salaperäisten arvoitusten kammio.\n   IV. Thuvia.\n    V. Vaarallisissa käytävissä.\n   VI. Barsoomin mustat rosvot.\n  VII. Kaunis jumalatar.\n VIII. Omeanin uumenissa.\n   IX. Issus, ikuisen elämän jumalatar.\n    X. Shadorin vankilasaari.\n   XI. Kun horna puhkesi valloilleen.\n  XII. Kuolemaan tuomittuna.\n XIII. Vapautta kohti.\n  XIV. Pimeässä vaanivat silmät.\n   XV. Pako ja takaa-ajo.\n  XVI. Pidätettynä.\n XVII. Kuolemantuomio.\nXVIII. Solan kertomus.\n  XIX. Synkkää epätoivoa.\n   XX. Ilmataistelu.\n  XXI. Veden ja liekkien läpi.\n XXII. Voitto ja tappio.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin\nisovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin\nihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen\nloistokammioon.\n\nUsein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän\noli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti\nniitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantava _avoimeen_ arkkuun ja\nholvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli\nolla _vain sisäpuolelta_ käsiteltävissä.\n\nKaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen\nmiehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut\nensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä,\njoka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän\nisää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta\nMarstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä\nvastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut\nikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja\nollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin\nsuvussa.\n\nKaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa\nlöydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä\nrantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko\nJohn Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan\nkiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin\nnähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan\nsynkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka\nolivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin\nkun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa\nkilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän\nlöytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli\nuneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa\npuutarhoissa.\n\nVai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut\nkuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin\ntodella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä\nrakastamaansa Marsiin?\n\nTällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä\nhelteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle\nsähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:\n\n    \"Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.\n\n                                                _John Carter_.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja\nkahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.\n\nKun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen\ntervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan.\nUlkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä\nvieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas.\nHänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin,\nja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja\npäättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun\nhänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.\n\n\"Kas vain, poika\", hän tervehti minua, \"tuntuuko siltä kuin näkisit\nhaamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian\nvoimakkaita?\"\n\n\"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen\", vastasin, \"sillä tunnenpa totisesti\nitseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen\nsinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa?\nKerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua\nodottamassa?\"\n\n\"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja -- mutta se on pitkä\njuttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on\nkäytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon,\npoika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin\ntulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua\nhaluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on\nsiellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää\nmilloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.\n\n\"-- Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä\nkerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan\ntule osakseni ja jota -- vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen\ntaaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen -- minun on\nyhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.\n\n\"-- Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha\nsivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen\nelämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan\nOtz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin.\nOlen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää\nhenkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen\nviime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista.\"\n\nHän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä\nvieressä.\n\n\"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän,\nettä ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he\neivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin,\nsillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole\nedistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen\nmuistiinpanoihini kirjoittanut.\n\n\"-- Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa,\nmutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle.\"\n\nSamana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän\nkääntyi minuun päin ja puristi kättäni.\n\n\"Hyvästi, poikani\", hän sanoi, \"en tavanne sinua enää koskaan, sillä\ntuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun\nhe elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta.\"\n\nHän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat\nmenivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole\nnähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.\n\nMutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen\nkerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta\nmuistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle\nRichmondin Raleigh-hotellissa.\n\nPaljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut\nkertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun\nhän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä\nvieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka\njulkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta\npääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien\npohjalla Marsin kuiden hohteessa.\n\nE. R. B.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKasvi-ihmiset\n\n\nKun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona\nkirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin\nvirratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana\neditseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota\npitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut\npalauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut\nomituiseen, pakottavaan tenhoonsa.\n\nSenjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut\nluolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa\nluolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut\ntuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.\n\nKädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin\nrukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli\nkiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin\nrukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden\naikana, jotka olin odottanut ja toivonut.\n\nÄkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni\npettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.\n\nSamalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan\naaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni\ntaaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin\nHudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä\nperukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat\nvoivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin\nnytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet,\nmyöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan\nkilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon\nvieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä\näskettäin sykkinyt.\n\nLuotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni\nuudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja\nodotin.\n\nEikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt,\nkun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi\nminut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin\nkaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni\ntoisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän\nlehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon\npolttavassa paahteessa.\n\nSilmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle\nnousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo\noli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.\n\nJa miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä\ntiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi\nvoitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului\nkokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?\n\nLepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla,\nja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa\nlehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä\nlinnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole\nmilloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.\n\nKasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden\nvarsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja\nlinnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja\nlisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman\nnäyn -- aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon\npaisteessa.\n\nKun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama\nnaurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä\nMarsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti\nohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen\nMaan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään\nnousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien\nmetrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen\ntaivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.\n\nTämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että\nkaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota\nen tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä\nvuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain\nsuhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.\n\nNousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin\npian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni\nmuuttuneiden olosuhteiden mukaan.\n\nKun verkkaan astelin tuskin tuntuvasti alenevaa rinnettä myöten järveä\nkohti, kiintyi huomioni väkisinkin ruohikon ja puiden puistomaiseen\nulkonäköön. Ruoho oli yhtä tiheätä ja tasaista kuin jonkun vanhan\nenglantilaisen pihanurmikon, ja itse puut oli näöstä päättäen kaikki\nhuolellisesti karsittu noin neljän ja puolen metrin korkeuteen saakka.\nJos katsahti mihin suuntaan hyvänsä, näytti metsä senvuoksi tavattoman\navaralta, korkealta huoneelta.\n\nKaikkien näiden, huolelliseen ja järjestelmälliseen hoitoon viittaavien\nmerkkien nojalla uskoin varmasti, että saapuessani nyt toisen kerran\nMarsiin olin ollut kylliksi onnellinen joutuakseni ensiksi jonkun\nsivistyskansan alueelle ja että heidät löydettyäni saisin kohteliaan\nvastaanoton ja turvan, johon arvoni Tardos Morsin sukuun kuuluvana\nprinssinä minut oikeutti.\n\nAstellessani järvelle herättivät puut minussa syvää ihmettelyä. Niiden\npaksut rungot, joista jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä\nläpimitaten, olivat takeena niiden huimaavasta korkeudesta, jota minä\nen voinut muuta kuin arvailla, sillä katseeni ei kyennyt missään kohdin\ntunkeutumaan niiden tiheän lehvistön läpi ylemmäksi kuin kahdenkymmenen\ntahi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.\n\nNiin ylhäälle asti kuin saatoin nähdä olivat rungot ja oksat yhtä\nsileitä ja kiiltäviksi hangattuja kuin uusin amerikkalainen piano.\nMuutamien puiden puu oli mustaa kuin ebenholtsi, kun taas niiden\nlähimmät naapurit saattoivat metsän himmeässä valossa hohtaa yhtä\nkirkkaan valkoisina kuin hienoin posliini, tai myöskin olla\ntaivaansinisiä, kirkkaan punaisia, keltaisia tahi tumman purppuran\nvärisiä. Samoin myöskin lehdet olivat yhtä iloisen ja vaihtelevan\nvärisiä, kun taas kukkia, joita puissa oli tiheinä ryhminä, ihmissanat\neivät kykene kuvaamaan, vaan siihen vaadittaisiin jumalten kieltä.\n\nLähestyessäni metsän reunaa huomasin, että sen ja rannan välillä oli\nlaaja niittymaa, ja juuri kun olin astumaisillani esiin puiden\nvarjosta, sattui silmiini näky, joka karkoitti mielestäni kaikki oudon\nkauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset mietteet.\n\nVasemmalla puolellani ulottui järvi niin kauas kuin silmä kantoi, vain\nepäselvän, hämärän viivan osoittaessa vastapäistä rantaa; oikealla taas\nlaski mahtava joki leveänä, rauhallisena ja majesteetillisena edessäni\nolevaan tyyneen järveen.\n\nVähän matkan päässä jokea ylöspäin kohosi valtavia, äkkijyrkkiä\nkallioita, joiden juurelta tämä suuri joki näytti saavan alkunsa.\n\nMutta eivät nämä ihastuttavan upeat luonnon suurenmoisuuden näytteet\ntemmanneet huomiotani niin äkkiä metsän kauneudesta. Siihen oli syynä\nse, että näin parikymmentä olentoa, jotka hitaasti liikkuivat niityllä,\nlähellä valtavan joen rantaäyrästä.\n\nNe olivat omituisen, luonnottoman kummallisen näköisiä, erilaisia kuin\nmikään niistä olennoista, joita olin aikaisemmin Marsissa nähnyt, mutta\nkuitenkin ne kaukaa katsottuina muistuttivat hyvin suuresti ihmisiä.\nKun suuremmat yksilöt seisoivat pystyssä, vaihteli niiden pituus\nkolmesta puoleenneljättä metriin, ja niiden vartalon ja alaraajojen\nmittasuhteet olivat aivan samanlaiset kuin maapallon ihmisten.\n\nMutta käsivarret olivat hyvin lyhyet, ja tarkastellessani niitä\npiilopaikastani näytti niiden rakenne olevan jotakuinkin samanlainen\nkuin norsun kärsän. Käsivarret näet liikkuivat käärmemäisesti\naaltoillen ja mutkitellen, ikäänkuin niissä ei olisi ollut luita\nollenkaan tahi sitten niiden luusto ollut nikamista kokoonpantu.\n\nSilmäillessäni otuksia paksun puunrungon takaa tuli niistä yksi\nverkalleen minua kohti, ollen koko ajan samassa puuhassa, joka näytti\nolevan niiden kaikkien tärkeimpänä tehtävänä. Ne nimittäin\nliikuttelivat omituisen muotoisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, mutta\nen voinut saada selville, missä tarkoituksessa ne sitä tekivät.\n\nKun olento tuli aivan lähelleni, voin tarkastella sitä erinomaisen\nhyvin, ja vaikkakin sain myöhemmin tutustua paremmin näihin otuksiin,\nniin on minun sanottava, että tämän luonnon synnyttämän kamalan\nirvikuvan näinkin pintapuolinen silmäys olisi jo ollut varsin riittävä,\njos olisin ollut vapaa toimimaan. Heliumin laivaston nopeinkaan\nlentokone ei olisi voinut kiidättää minua tarpeeksi joutuisasti pois\ntämän hirveän otuksen luota.\n\nSen karvaton ruumis oli oudon, aavemaisen sininen, lukuunottamatta\nleveää, valkoista viirua, joka ympäröi sen ainoata, ulkonevaa silmää.\nItse silmä, sen terä, iris ja muna, oli kalman kalpea.\n\nNenänä oli rosoinen, tulehtunut, ympyriäinen reikä keskellä sileätä\nnaamaa. Enemmän kuin mitään muuta se mielestäni muistutti pyssynluodin\ntekemää, juuri saatua haavaa, josta ei vielä ole alkanut vuotaa verta.\n\nTämän inhoittavan aukon alapuolella oli naama aivan sileä leukaan\nsaakka, sillä mikäli saatoin eroittaa ei otuksella ollut lainkaan\nsuuta.\n\nKasvoja lukuunottamatta peitti pään takkuinen, sysimusta,\nkahdenkymmenen tai viidenkolmatta sentimetrin pituinen tukka. Jokainen\nhius oli ison kastemadon paksuinen, ja kun otus liikutti päänahkaansa,\nnäytti tämä hirvittävä päähine luikertelevan, kiemurtelevan ja ryömivän\nkamalan naaman ympärillä, ikäänkuin jokainen yksityinen hius olisi\nollut muista riippumaton elävä olento.\n\nRuumis ja jalat olivat niin tasasuhtaiset ja ihmistä muistuttavat kuin\nluonto suinkin voi muovata, ja myöskin jalkaterien muoto oli\nsamanlainen kuin ihmisellä, mutta niiden koko oli hirviömäinen.\nKantapäästä varpaisiin mitattuina ne olivat lähes metrin pituiset sekä\nhyvin latuskaiset ja leveät.\n\nKun otus tuli aivan lähelleni, huomasin, että sen omituinen puuha,\nkummallisten käsien liikuttaminen pitkin nurmikon pintaa, johtui sille\nominaisesta ravinnon hankkimistavasta. Partaveitsen kaltaisilla\nkynsillään se katkoi hentoja kasveja ja imi ne sitten suihinsa, joita\noli yksi kummassakin kämmenessä, ja sieltä käsivarsia muistuttaviin\nkurkkuihinsa.\n\nJo kuvaamieni piirteiden lisäksi pedolla oli vielä vankka lähes kahden\nmetrin pituinen häntä. Se oli juuresta aivan pyöreä, mutta suippeni\nkärjestä ohueksi, litteäksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautui\nmaata pitkin.\n\nMutta kaikkein merkillisintä tässä perin merkillisessä otuksessa oli\nkaksi vähäistä, noin viidentoista sentimetrin pituista, samankaltaista\nolentoa, jotka riippuivat sen kainaloista yksi kummallakin puolella.\nNiitä kannatti ohut varsi, joka näytti kasvavan niiden päälaesta ja\nliittävän ne täysikasvuisen olennon ruumiiseen.\n\nOlivatko nämä poikasia vaiko ainoastaan osia monijakoisesta olennosta,\nsitä minun oli mahdoton tietää.\n\nSillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä oli koko\nmuu lauma vähitellen tullut lähelleni, ja huomasin että vaikkakin\nmonista niistä riippui pikkuotuksia, ei kuitenkaan kaikilla ollut\ntällaista lisäkettä. Vielä panin merkille, että poikasien koko vaihteli\nkaikissa mahdollisissa kehitysasteissa, toisten muistuttaessa vain\nvähäisiä aukeamattomia nuppuja, joiden läpimitta oli ainoastaan pari,\nkolme sentimetriä, kun taas toiset olivat jo selväpiirteisiä,\nlopullisesti muodostuneita olentoja, joiden pituus oli viidestäkolmatta\nkolmeenkymmeneen sentimetriin.\n\nLauman seassa liikkui laitumella useita pienokaisia, jotka eivät olleet\npaljonkaan isompia kuin vielä vanhempiensa yhteydessä olevat poikaset,\nja näistä alkaen oli laumassa kaikenkokoisia yksilöjä aina peloittavan\nkookkaihin täysikasvuisiin saakka.\n\nVaikkakin nämä olennot näyttivät hirveiltä, en kuitenkaan tiennyt,\noliko minun niitä pelättävä vai ei, sillä niiden taisteluvarustukset\neivät näyttäneet erikoisen tehokkailta. Olinkin juuri aikeissa astua\nesiin piilopaikastani nähdäkseni, minkä vaikutuksen ihmisen\nilmestyminen niihin tekisi. Mutta onneksi tämä ripeä päätökseni\ntukehtui alkuunsa, kun kuulin omituisen valittavan kirkunan, joka\ntuntui tulevan oikealla puolellani olevien jyrkkien kallioiden\nsuunnalta.\n\nKun olin alaston ja aseeton, olisin saanut pikaisen ja hirveän kuoleman\nnäiden julmien otuksien käsissä, jos olisin ehtinyt toteuttaa\npäätökseni, mutta samalla kun kirkuna kajahti, kääntyivät lauman kaikki\njäsenet äänen suuntaan, ja niiden käärmemäiset hiukset nousivat pystyyn\nkankeina, ikäänkuin jokainen hius olisi ollut havaitsemiskykyinen elin,\njoka koetti joko katsoen tai kuunnellen saada selville, mistä ääni tuli\nja mitä se merkitsi. Ja itse asiassa osoittautuikin viimemainittu\nolettamus oikeaksi, sillä nämä Barsoomin kasvi-ihmisten päässä olevat\nkummalliset lisäkkeet ovat näiden hirmu olentojen, alkuperäisestä\nElämänpuusta puhjenneen oudon rodun viimeisten jätteiden tuhantena\nkorvana.\n\nSamalla kääntyivät kaikki katsomaan lauman yhtä jäsentä, kookasta\nvintiötä, joka ilmeisesti oli johtaja. Sen toisesta kämmensuusta kuului\nomituista kehräävää ääntä, ja se syöksyi nopeasti jyrkännettä kohti\nkoko lauman seuraamana.\n\nOtuksien nopeus ja liikkumistapa olivat molemmat merkillisiä, sillä ne\njuoksivat hyppien pitkiä, kuuden, jopa lähes kymmenenkin metrin\nmittaisia loikkauksia, hyvin samaan tapaan kuin kenguru.\n\nNopeasti juosten ne olivat häipymäisillään näkyvistäni, kun päähäni\npälkähti lähteä niiden perässä, ja luopuen kaikesta varovaisuudesta\nkiiruhdin niityn poikki niiden jäljessä, harppaillen vieläkin\nriittävämpiä loikkauksia kuin ne, sillä maapallon voimakkaan asukkaan\nlihakset saavuttavat huomattavia tuloksia, kun niiden voitettavana on\nMarsin pienempi painovoima ja vähäisempi ilmanpaine.\n\nLauma meni suoraan kallioiden juurelle päin sitä paikkaa kohti, josta\njoki näytti saavan alkunsa, ja lähemmäksi saapuessani huomasin, että\nniityllä oli siellä täällä tavattoman isoja kivimöhkäleitä, jotka\najan hammas oli ilmeisesti irroittanut yläpuolella kohoavista\näkkijyrkänteistä. Tästä syystä pääsin varsin lähelle hälyn alkusyytä,\nennenkuin minua siellä odottava näky avautui kauhistuneitten\nkatseitteni eteen. Kun nousin eräälle mahtavalle kivijärkäleelle, näin\nkasvi-ihmisten ympäröivän pientä ryhmää, jossa oli viisi tahi kuusi\nBarsoomin vihreätä miestä ja naista.\n\nNyt en enää vähääkään epäillyt, että olin todella Marsissa, sillä\nedessäni oli tämän kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjilla ja\nautioissa kaupungeissa asustavien villiheimojen jäseniä.\n\nSiinä oli kookkaita miehiä uhkeine, valtavine vartaloineen; näin\nhohtavan valkeat torahampaat, jotka kaartuivat vankasta alaleuasta\nlähelle otsan keskikohtaa, pään kupeella olevat ulkonevat silmät, jotka\nsaattoivat katsoa eteenpäin tahi taaksepäin tai kumpaankin suuntaan\npään kääntymättä, omituiset tuntosarven tapaiset korvat, jotka\nkohosivat otsan yläreunasta, ja ylimääräisen raajaparin, jonka\nkiinnityskohta oli olkapäiden ja lanteiden keskivälissä.\n\nVaikkakaan en olisi nähnyt kiiltävän vihreätä ihoa ja\nmetallikoristuksia, jotka osoittivat mihin heimoihin he kuuluivat,\nolisin heti tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko avaruudessa\nolisi heidän kaltaisiaan olentoja?\n\nRyhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja koristukset osoittivat\nheidän olevan eri heimojen jäseniä, mikä taasen hämmästytti minua\ntavattomasti, sillä Barsoomin vihreät heimot käyvät alituisesti veristä\nsotaa keskenään. Lukuunottamatta sitä ainoata historiallista tapausta,\njolloin Tharkin suuri jeddak Tars Tarkas kokosi useista heimoista\nsataviisikymmentätuhatta vihreätä sotilasta, johtaen heidät tuhoon\ntuomittua Zodangaa vastaan pelastamaan Dejah Thorisia, Heliumin\nprinsessaa, Than Kosisin kynsistä, en ollut milloinkaan nähnyt eri\nheimoihin kuuluvia vihreitä marsilaisia yhdessä muuten kuin vastakkain\ntaistelussa.\n\nMutta nyt he seisoivat kylki kyljessä katsellen silmät ällistyksestä\nlevällään yhteisen vihollisen ilmeisen uhkaavia eleitä.\n\nSekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkät miekat ja väkipuukot,\nmutta ampuma-aseita heillä nähtävästi ei ollut, sillä muutoin olisivat\nBarsoomin hirvittävät kasvi-ihmiset saaneet pikaisen lähdön toiseen\nmaailmaan.\n\nKasvi-ihmisten johtaja alkoi juuri ahdistaa pientä ryhmää, ja hänen\nhyökkäystapansa oli yhtä merkillinen kuin tehoisakin. Juuri outoutensa\njohdosta se oli sitäkin tepsivämpi, sillä vihreiden kansojen sotataito\nei neuvonut minkäänlaisia puolustustemppuja tällaista hyökkäystapaa\nvastaan, johon, kuten pian huomasin, he olivat yhtä vähän tutustuneet\nkuin vastassaan oleviin hirviöihinkin.\n\nKasvimies juoksi noin kolmen ja puolen metrin päähän ryhmästä ja\nponnahti sitten ilmaan ikäänkuin aikoen hypätä suoraan heidän\nylitsensä. Voimakas häntä oli kohotettuna toiselle kupeelle, ja\nlentäessään vihreiden marsilaisten päällitse otus antoi sillä\nhirvittävän sivalluksen, joka musersi erään vihreän sotilaan pään,\nikäänkuin se olisi ollut munankuori.\n\nKoko kammottava lauma kierteli nyt vikkelästi ja huimaavan nopeasti\npienen uhrijoukon ympärillä. Niiden peloittavat hypyt ja kummallisista\nsuista lähtevä kimeä, kirskuva surina olivat omiaan hämmentämään ja\nkauhistuttamaan saalista. Ja kun niistä taaskin kaksi hyppäsi samalla\nkertaa eri puolilta, eivät hirvittävien häntien voimakkaat sivallukset\nkohdanneet minkäänlaista vastustusta, ja kaksi vihreätä marsilaista\nsortui taaskin surkeaan kuolemaan.\n\nJäljellä oli enää vain yksi soturi ja kaksi naista, ja näytti siltä,\nettä muutamissa sekunneissa nämäkin viruisivat vainajina tulipunaisella\nnurmikolla.\n\nKun vihreä soturi näki viimeistenkin toveriensa sortuneen ja koko\nlauman käyvän nyt yhtaikaa hänen kimppuunsa, hän hyökkäsi rohkeasti\nsitä vastaan, pelottavasti heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten olin\nniin usein nähnyt vihreitten marsilaisten tekevän hurjissa ja melkein\nalituisissa keskinäisissä taisteluissaan.\n\nAntaen iskuja oikealle ja vasemmalle hän raivasi tien suoraan\nkasvimiesten keskitse ja lähti sitten rajusti juoksemaan metsään päin,\nilmeisesti toivoen sen suojasta löytävänsä turvapaikan.\n\nHän oli kääntynyt kallioiden kupeella olevaa metsän osaa kohti, joten\nkoko hurjasti kiitävä lauma joutui yhä kauemmaksi kivestä, jolla minä\nolin piilossa.\n\nKatsellessani vihreän soturin kaunista miekan käyttelyä niin kovin\nepätasaisessa taistelussa oli ihailu paisuttanut rintaani, ja toimien\nkuten tapani on, enemmän hetkellisen vaikutelman kuin kypsän harkinnan\nmukaan, hyppäsin ripeästi suojaavalta kiveltäni ja harppasin vinhasti\nkaatuneiden vihreiden marsilaisten luokse, varma toimintaohjelma jo\nvalmiina mielessäni.\n\nPuolellakymmenellä pitkällä loikkauksella pääsin ruumiiden luokse ja\nseuraavalla hetkellä kiidin jo kauheiden hirviöiden jäljessä, jotka\nnopeasti saavuttivat pakenevaa soturia. Mutta nyt puristi käteni pitkän\nmiekan kahvaa, ja rinnassani hehkui entinen soturille ominainen\ntaistelunhaluni, samalla kun silmieni edessä leijaili punaista utua ja\ntunsin, että vastaukseksi sydämeni sykintään huulilleni levisi sama\nhymy, joka aina on ollut luonteenomaisena piirteenä taistelun\ntelmeessä.\n\nVaikka liikuinkin vikkelästi, en kuitenkaan ennättänyt hetkeäkään liian\naikaisin, sillä ahdistajat olivat tavoittaneet vihreän miehen,\nennenkuin hän oli vielä päässyt puoliväliin metsää kohti juostessaan.\nNyt hän seisoi selkä isoa kiveä vasten, toistaiseksi torjutun lauman\npuhkuessa ja kirkuessa hänen ympärillään.\n\nKun näillä otuksilla on vain yksi ainoa silmä keskellä päätä ja ne\nkaikki katselivat saalistaan, eivät ne huomanneet äänetöntä tuloani,\njoten olin pitkine miekkoineni niiden kimpussa ja ennätin kaataa niistä\nneljä tanterelle ennenkuin ne aavistivatkaan minun läsnäoloani.\n\nAluksi otukset hieman peräytyivät peloittavan hyökkäykseni tieltä, ja\nsillä aikaa vihreä soturi tajusi tilanteen. Hän hyppäsi vierelleni ja\nsivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle. Vain yhden miehen olin\nmilloinkaan nähnyt heiluttavan miekkaa sillä tavoin, pitkissä\nkaarroksissa, jotka piirsivät kahdeksikon hänen ympärilleen eivätkä\nkeskeytyneet, ennenkuin hänen vastassaan ei ollut enää ainoatakaan\nelävää vihollista, terävän säilän halkaistessa lihakset, luut ja\nmetallikoristukset, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa.\n\nMeidän taistellessamme kuului kaukaa yläpuoleltamme sama kimeä,\nkammottava huuto, jonka olin kuullut jo aikaisemmin ja joka oli\nkutsunut lauman hyökkäämään uhriensa kimppuun. Ääni toistui yhä\nuudelleen, mutta meillä oli liiaksi työtä ympärillämme häärivistä\nhurjista ja voimakkaista otuksista, yrittääksemme edes yhdellä\nsilmäyksellä ottaa selkoa tämän kaamean huudon aiheuttajasta.\n\nVankat hännät viuhuivat peloittavan raivoisasti ympärillämme,\nveitsimäiset kynnet viiltelivät raajojamme ja vartaloamme, vihreää,\ntahmaista nestettä, samanlaista kuin se, jota tihkuu puristetusta\nkaalimadosta, pirskui päällemme, sillä joka kerta kun annoimme iskun\ntai piston, suihkusi sitä meitä kohti kasvimiesten katkenneista\nsuonista, joissa sitä verkkaisen jäykästi virtaa veren asemasta.\n\nKerran tunsin raskaan hirviön painon selässäni, ja samalla kun terävät\nkynnet upposivat lihaani, imivät kamalat, kosteat huulet elinnestettä\nhaavoista, joissa kynnet vielä olivat kiinni.\n\nMinulla oli täysi työ torjuessani hurjaa vintiötä, joka edestä päin\nyritti päästä käsiksi kurkkuuni, samalla kun kaksi muuta sivalteli\nminua uhkaavasti hännällään kupeilta käsin.\n\nVihreä sotilas oli hyvin tiukalla pidellessään puoliansa omasta\nkohdastaan, ja minusta tuntui, että epätasainen taistelu saattaisi\nkestää enää vain lyhyen hetkisen, kun kookas toverini oivalsi vaikean\nasemani. Riistäytyen irti häntä ympäröivistä ahdistajista hän vapautti\nminut niskaani tarrautuneesta hirviöstä yhdellä sivalluksella, minkä\njälkeen minun oli varsin helppo suoriutua toisista.\n\nPäästyämme kerran yhteen seisoimme melkein kylki kyljessä ison\nkivimöhkäleen vieressä. Siten eivät ahdistajamme päässeet hyppimään\nyläpuolellemme antaakseen hirveitä iskujaan, ja kun me kykenimme\nhelposti pitämään puolemme, niin kauan kun ne pysyivät maassa,\nlähetimme lauman tähteitä nopeasti tuonelaan; sitten yläpuoleltamme\nkuuluvan huutajan valittava kirkuna taaskin herätti huomiotamme.\n\nTällä kertaa silmäsin ylöspäin, ja korkealla pienellä luonnon\nmuodostamalla kallioseinän ulkonemalla näin seisovan kummallisen\nnäköisen miehen, joka kiljui kimeitä merkkihuutoja, samalla heiluttaen\ntoista kättään joen suuhun päin ikäänkuin viittoillen joillekin siellä\noleville olennoille, toisella kädellään taas osoitellen meitä kohti.\n\nKatsahdin siihen suuntaan, johon hänkin katsoi, ja se riitti\nselittämään minulle, mikä tarkoitus hänellä oli ja samalla herättämään\nminussa kaameita, pelokkaita aavistuksia, sillä joka suunnalta,\nmetsästä ja joen toisella puolen olevilta kaukaisilta tasangoilta, näin\nniittyjä pitkin meitä kohti rajusti kiitävän ahdistajiemme kaltaisia\notuksia ja niiden joukossa joitakin uusia, outoja hirviöitä, jotka\njuoksivat hyvin joutuisasti, milloin pystyssä, milloin nelin kontin.\n\n\"Kuolema saa suuren sadon\", sanoin toverilleni. \"Katsos tuonne!\"\n\nHän loi nopean silmäyksen osoittamaani suuntaan ja hymyili.\n\n\"Saamme ainakin kuolla taistellen niin kuin kelpo sotilaiden pitääkin,\nJohn Carter\", hän vastasi.\n\nOlimme hänen puhuessaan juuri tehneet lopun viimeisistä kimpussamme\nolleista vastustajistamme, ja hämmästyneenä käännyin häneen päin\nkuullessani nimeni.\n\nJa ällistyneiden silmieni edessä oli Barsoomin vihreän kansan suurin\nmies, taitavin valtiomies, mahtavin sotapäällikkö, hyvä ja uskollinen\nystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nTaistelu metsässä\n\n\nTars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme\nkokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien\nahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä\nkohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan\nkummallisen huutajan omituiseen kutsuun.\n\n\"Tule\", huudahti Tars Tarkas, \"meidän on pyrittävä kallioiden suojaan.\nVain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa.\nKenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota\nvoimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta\nlaumaa vastaan.\"\n\nSyöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä\nhillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli\njuostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota\nkallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme\nvastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.\n\nTakaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle,\nkehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa.\nEhdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja,\nja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin\nloppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden\njuurella.\n\nVuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne\nei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat\nmuodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä\nvarten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden\nkupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui\nnurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä\nsiitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle\nkohoavaa kallioseinämää.\n\nTarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä\njyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa,\nlukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen\nkimeitä kehoituksiaan.\n\nOikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön.\nMetsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli\nkolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan\nvasten.\n\nVasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson\npoikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa\njoka suunnalta.\n\nNoin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti,\nsuoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta\netsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.\n\nKallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin\nkorkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän\nkeltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat\ntumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi\nmyöskin valkeita kvartsiläikkiä.\n\nKokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä,\netten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä\ntarkastaessani.\n\nSilloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti\nkiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien\njotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki\nvarmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.\n\nTars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti\nhäntä takaa-ajava, kammottava lauma.\n\nMetsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani\nTars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion\nreunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan,\nsäihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta,\nhehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen -- komeampaa ja\nviehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.\n\nKoko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti,\nniin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä\nkalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia,\nmissä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki\nse antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista,\njoita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.\n\nMutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän\nhehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka\nnyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita\nnähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.\n\nmelkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien\nhimmeitä aukkoja -- kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja,\njos vain pääsisimme sinne.\n\nOli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien\nvaltavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse\nkykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle\nTars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä\nparhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä.\nKoko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt\nainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa\nmetriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden\nrinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä\ntarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä\nmarsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi\nheille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien\nkaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät\nmieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.\n\nMutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä\nkallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä\noleviin luoliin.\n\nTharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja\nvaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme\noikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.\n\nHellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin\nlähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään\nennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen\ninnokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista,\nenkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan\nkuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli\nurhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja,\nkymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä\nja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku\nmuu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin\nylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon\nnäiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena\nrakkaus -- jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars\nTarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt\nkäsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää\n-- nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.\n\nLopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan\nkintereillämme juoksi nopein vainoojamme -- jättiläiskokoinen\nkasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa\nihoomme.\n\nHän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi\nkehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan\npuuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme,\njoten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille,\nennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon\nmahdollisuudet.\n\nMutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon\nlähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden\njuostessa meitä kohti.\n\nKun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi\nse kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta\nvastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin\nharmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni\nmaahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti\npainaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen\nkummastakin kiemurtelevasta kädestä.\n\nKasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja\nvoimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni\nyhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle\nvoiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman\nkunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme\nsaman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti\nkiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko\nvainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.\n\nSilloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat\ntulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen\nkaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja -- Barsoomin\nisoja valkeita apinoita.\n\nMarsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne\nja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen\ntaivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman\nkamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet\nherättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.\n\nLuulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on\nse, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden\nulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan\nkokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.\n\nNe ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan\npystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin\npari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin\nlähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten.\nKorvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä\nkun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella\ngorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä\ntukka.\n\nTällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin\nviholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana,\nhaukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten\nolivat kimpussani -- ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini\nvaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta\nkamalimmalta.\n\nHeti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta\nja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten.\nPonnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat\nruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen\npystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten\nvoin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan\nniin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.\n\nKaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui\nmuutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut\nminun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille\nhän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen\nminussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas\ntharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten\nolimme tehneet satoja kertoja ennenkin.\n\nKerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä\nuudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat\nhännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden\nahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin\nvinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui,\nvälkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita\nkahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa\noli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet\nolivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.\n\nMutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti\npitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia\nvastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä\nteräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta\nmeidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen\npuun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme\nsitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen,\nkunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun\ntyven ympäri.\n\nTars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän\nihastuksen huudahduksen.\n\n\"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter\", hän sanoi, ja\nsilmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin\nlaajuisen aukon.\n\n\"Työnny sisään, Tars Tarkas!\" huusin hänelle, mutta hän vastusteli,\nselittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään,\nmutta minä muka livahtaisin siitä helposti.\n\n\"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä\nantaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties\njäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä\nnoin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä\nkaikilta puolin.\"\n\n\"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas\", vastasin, \"sillä minä en mene\nensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään!\nPienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he\nennättävät estää.\"\n\nJatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein,\njotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston\nympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.\n\nVihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä\nvoivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita\njatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa\nlaaksoa.\n\n\"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi\nviimeiseksi\", hän sanoi, \"mutta vielä suuremmassa määrin on ollut\ntapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa\nhallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta.\"\n\nHänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista\njeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta\nsaapuneen olennon käskyjä -- miehen, jonka vartalo ei ollut\npuoleksikaan niin kookas kuin hänen.\n\n\"Jollet onnistu, John Carter\", selitti hän, \"niin tiedä, että julma ja\nsydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys\nmerkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi.\"\n\n\"Kuten tahdot, ystäväni\", vastasin; \"mutta nyt nopeasti, Pää edellä;\nminä suojelen selkäpuoltasi.\" Hän empi hetkisen kuullessaan sanani,\nsillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä\naikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai\nvoitetulle viholliselle.\n\n\"Kiireesti, Tars Tarkas\", hoputin, \"tai muuten kuolemme kumpikin aivan\nturhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään.\"\n\nKun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi\nkoko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni\nkiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten\ntahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain\nkarmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta\nvastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan\njonkun villin sydämen elinnestettä.\n\nSillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa\nylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset\nsaattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti\nrimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.\n\nVainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin\nne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden\nkuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni,\nsaivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana\npäivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien\npainautuvan ihooni.\n\nMutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini,\nalkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää\nkilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut\nrintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja\nvoimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.\n\nKoko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista\nmakasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa\naukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.\n\nTunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään\nmuutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa\nhirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät\nkauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan\nsäestäminä.\n\nVihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka\nilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti\npäättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin\nnälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua\nlivahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä\nlaaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?\n\nKun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet\nomituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä\ntarkemmin.\n\nOnkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta,\nkovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein\noleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli,\nnäin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.\n\nYlhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme\ntoivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä\nvälin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani\ntarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.\n\nNousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden\npäätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty\npuunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen\nlaitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat\ntäydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.\n\nLaskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille.\nTämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin\nturvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää\nmahdollisten hyökkäysten varalta.\n\nLähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että\nvaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin\nsaattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä\nhäämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.\n\nKiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin\nrungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä\nlaaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän\noksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä\noli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois.\nEn uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin\nja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin\nnopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen\njälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa\naukkoa kohti.\n\nTars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin\ntikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä\nkolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden\ntangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat\ntangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun\nsisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen\nsaakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.\n\nKuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät\nvaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä\npelastumisestamme.\n\nSaavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin\nulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin\nsopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.\n\nOksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni\nlähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella\nkapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.\n\nKun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se,\nnuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi\nkalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.\n\nSadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen\nnurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava,\nupeasti hohtava kallioseinämä.\n\nEdessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta\nja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin\npäässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän\ntarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi\naukolle noutamaan Tars Tarkasia.\n\nYhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen\nlatvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi\npaljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.\n\nSovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin,\njätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi\nsitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin\nsinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään\nja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.\n\nKaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman\nhuimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.\n\nNiin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen\nruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat\nkalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin\nolisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden\nhuojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta\npitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti\ntoivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta\ntylystä seudusta.\n\nAlhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars\nTarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset\nolivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa\nympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin\non silein pihanurmikko.\n\nKun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin,\npäätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli\njuuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne,\nmutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.\n\nEdetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli.\nSen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin\npuolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia\ntulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä\nsakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun\ntoista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri\nhaaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin,\npitelimme toisiamme kädestä.\n\nEn tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta\näkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan\nväliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa\nainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.\n\nÄäneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on\noven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.\n\nPainoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän\ntieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun\nhuoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.\n\nMuitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan\ntharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen\nympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin\nympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan\nikäänkuin näkymättömän käden painamana.\n\nHypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen\naavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva\näänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka\npiili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden\nuumenissa.\n\nTurhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä\nmitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme\npäässeet sisään.\n\nJa äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt\njulma, pilkallinen nauru.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nSalaperäisten arvoitusten kammio\n\n\nUseita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta\nkalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti\nodottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän\nnäköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.\n\nVihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen\ntapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja\nhirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin\nalkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon\nasukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.\n\nLukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa\nmielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja\npienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden\nmarsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi\nKisoiksi.\n\nKatsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat\ntodellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.\n\n\"Mitä arvelet kaikesta tästä?\" kysyin. \"Missä tulimmaisessa olemme?\"\n\nHän silmäili minua hämmästyneenä.\n\n\"Missäkö olemme?\" hän toisti. \"Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä\nmissä olet?\"\n\n\"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi\nnähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä\nkaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani,\nsellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän\nkuin syntymätähteäni. -- EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme.\"\n\n\"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet\nuseita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet\npysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa,\nolivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty,\nvaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka\nHeliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin\nsatumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua\netsimään.\n\n\"-- Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet\ntyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit\nlähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin\nsalaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun\nKorus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.\n\n\"-- Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä\nprinsessasi oli yhä elossa --\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" keskeytin. \"En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin\njoutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä -- hän oli kovin\nmenehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan\nsilloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että\ntuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen\nkallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?\"\n\n\"Kyllä hän elää, John Carter.\"\n\n\"Et ole sanonut minulle, missä olemme\", muistutin.\n\n\"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John\nCarter -- ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen\nnaisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on\nkasvatettu vihaamaan, -- joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka\njulmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti\nhänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.\n\n\"-- Hän, arvelin, odotti minua unohdetun Korus-järven rannoilla.\n\n\"-- Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies,\nsinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä\nystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin\nlaaksossa.\n\n\"-- Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän\npyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja\nkun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä\nkerran saavansa sinut rinnalleen, -- sillä hän on aina koettanut uskoa,\nettä sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi --\noli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja\nlähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään\nnähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?\"\n\n\"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan\nunohdettuun Korus-järveen?\" kysyin.\n\n\"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen\nbarsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja\nverenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen\", vastasi hän. \"Tämä, John\nCarter, on taivas.\"\n\nHänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti\nhänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden\nraukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten\nsortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi\nriittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä\npaljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.\n\nLaskin käteni hänen olalleen.\n\n\"Se surettaa minua\", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin\nvoinut sanoa.\n\n\"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia,\njotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen\npyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen\nniiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään\nhätyyttivät.\n\n\"-- Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi\nunohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä\nIss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista\notuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka\niskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti\npyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä\nhän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta\nmuinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on\nsurmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.\n\n\"-- Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on\ntodenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä\nhyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä,\nniin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on\ntodennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar -- kummaltakaan emme\nvoi pelastua.\"\n\n\"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan\", vastasin, enkä\nvoinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.\n\n\"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne\ntulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät\nlopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa\npaljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten\nvalkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai\npunaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat\nnähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John\nCarterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla\nkertaa.\"\n\nEn saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja\nmyöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia\nnaurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle\nominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.\n\n\"Mutta sinä sitten, John Carter\", hän vihdoin huudahti. \"Jollet kerran\nole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut?\nJa kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?\"\n\n\"Olen taaskin ollut Maassa\", selitin. \"Kymmenen pitkän Maa-vuoden\naikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin\ntakaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä\ntavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon\nja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan,\njossa olen syntynyt.\n\n\"-- Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja\nepäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen\nvuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni\nhuojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille\nainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta\nselviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin\nhinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä\nuudelleen prinsessani tässä elämässä -- ja tänään olet nähnyt, kuinka\nsurkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.\n\n\"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan\nkasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka\nhuuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut\nkysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?\"\n\n\"Uskon\", vastasi Tars Tarkas, \"vaikkakaan en ymmärrä.\"\n\nKeskustellessamme olin silmäillyt kammiota tarkasti. Se oli kenties\nnoin kuusikymmentä metriä pitkä ja puoliksi niin leveä. Keskellä sitä\nseinää, jonka vastassa olevasta ovesta olimme tulleet, näytti myöskin\nolevan ovi.\n\nHuone oli hakattu kallioon, ja enimmäkseen näkyi seinistä himmeätä\nkultaa hämärässä valaistuksessa, jota yksi ainoa, keskellä kattoa oleva\npieni radiumlamppu levitti tähän tavattoman avaraan saliin. Siellä\ntäällä antoivat kiillotetut rubiinit, smaragdit ja timantit vaihtelua\nseinien ja katon kultaisille pinnoille. Lattia oli jotakin muuta, hyvin\nkovaa ainetta ja paljosta käyttämisestä kulunut sileäksi kuin lasi.\nMainitsemiani kahta ovea lukuun ottamatta en saattanut eroittaa\nmerkkiäkään mistään muusta aukosta, ja kun tiesin, että toista meidän\noli mahdoton avata, menin tarkastamaan toista.\n\nKun ojensin käteni hapuillakseni avaamisnappulaa, kajahti sama julma ja\npilkallinen nauru uudelleen, tällä kertaa niin lähellä minua, että\ntahtomattanikin astahdin taaksepäin, tarttuen tiukemmin pitkän miekkani\nkahvaan.\n\nJa sitten kuului avaran huoneen etäisimmästä nurkasta ontto laulava\nääni: \"Kaikki toivo on mennyttä, kaikki toivo on mennyttä; kuolleet\neivät palaa, kuolleet eivät palaa; eikä liioin ole ylösnousemusta. Älä\ntoivo, sillä kaikki toivo on mennyttä.\"\n\nVaikkakin katseemme heti kääntyivät sinnepäin, mistä ääni tuntui\nkuuluvan, emme nähneet mitään, ja minun on myönnettävä, että kylmät\nväreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja päälaellani olevat lyhyet\nhiukset nousivat jäykkinä pystyyn kuten koiran niskakarvat, kun se\nöisin näkee kaameita olentoja, jotka ovat salattuja ihmisten silmiltä.\n\nAstuin reippaasti valittavaa ääntä kohti, mutta se lakkasi, ennenkuin\nennätin seinäviereen, ja sitten kajahti huoneen toisesta päästä kimeä\nja läpitunkeva ääni:\n\n\"Hullu! Hullu!\" se kiljaisi. \"Luuletko voivasi kumota elämän ja\nkuoleman ikuiset lait? Haluatko riistää kuoleman jumalattarelta,\nsalaperäiseltä Issukselta, hänen oikeudenmukaisen osansa? Eikö hänen\nvaltava sanansaattajansa, ikiaikainen Iss, ole omasta tahdostasi\nkantanut sinua synkässä helmassaan Dorin laaksoon?\n\n\"-- Luuletko sinä, hullu, että Issus luopuu omastaan? Luuletko\npääseväsi pois sieltä, mistä lukemattomina ajanjaksoina vain yksi ainoa\nsielu on paennut?\n\n\"-- Palaa samaa tietä, jota tulitkin, Elämänpuun lapsien kitojen tai\nisojen valkeiden apinain välkkyvien hampaiden armoille, sillä siellä\nloppuvat kärsimykset nopeasti. Mutta jos pysyt ajattelemattomassa\naikomuksessasi ja koetat tunkeutua Otz-vuorten Kultaisten kallioiden\nsokkeloihin ja pyhien thernien valloittamattomien linnoitusten\nvarustuksiin, niin kuolema saavuttaa sinut hirveimmässä muodossaan --\nniin kamala kuolema, että jopa pyhät thernitkin, jotka säätävät sekä\nelämästä että kuolemasta, kääntävät pois katseensa sen kaameutta\nnäkemästä ja tukkeavat korvansa, etteivät kuulisi uhrin tuskaisia\nkiljahduksia.\n\n\"-- Palaa, oi hullu, samaa tietä, jota tulit!\"\n\nJa sitten äskeinen kamala nauru puhkesi toiselta suunnalta huonetta.\n\n\"Perin kaameata\", huomautin kääntyen Tars Tarkasiin päin.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" kysyi hän. \"Emme voi taistella tyhjää ilmaa\nvastaan. Melkeinpä haluaisin nopeasti palata ja saada vastaani\nvihamiehiä, joiden ruumiiseen tuntisin säiläni uppoavan. Tietäisin\nsilloin, että myyn henkeni kalliista hinnasta, ennenkuin vaivun\nikuiseen unholaan, nähtävästi kauneimpaan ja parhaaseen ikuisuuteen,\nmitä kuolevaisilla on oikeus toivoa.\"\n\n\"Jos kohta, kuten sanoit, emme voi taistella pelkkää ilmaa vastaan,\nTars Tarkas\", vastasin, \"niin toisaalta ei myöskään pelkkä ilma voi\ntaistella meitä vastaan. Elämäni aikana on vastassani ollut tuhansia\njänteviä sotilaita ja karkaistuja säiliä, joista olen voittoisasti\nselviytynyt, eikä minua nytkään paljas tuuli saa peräytymään. Eikä\nliioin sinuakaan, tharkilainen.\"\n\n\"Mutta näkymättömät äänet saattavat lähteä näkymättömistä olennoista,\njotka käyttelevät näkymättömiä säiliä\", muistutti vihreä sotilas.\n\n\"Hölynpölyä, Tars Tarkas\", huudahdin. \"Nämä äänet\nlähtevät yhtä kouraantuntuvista olennoista kuin sinä ja\nminä olemme. Heidän suonissaan virtaa elämännestettä,\njota voidaan juoksuttaa yhtä helposti kuin meidänkin, ja\nse seikka, että he pysyvät näkymättömissä, on mielestäni\nparas todistus siitä, että he ovat kuolevaisia, eivätkä rohkeat\nkuolevaiset anna sellaisen säikäyttää itseään. Luuletko, Tars Tarkas,\nettä John Carter pakenee, kun raukkamainen vihollinen, joka ei rohkene\nastua esille kunnon säilää vastaan, ensimmäisen kerran kiljaisee?\"\n\nOlin puhunut äänekkäästi, niin että pelottelijamme varmasti kuulisivat\nsanani, sillä tämä hermostuttava ilveily alkoi väsyttää minua. Mieleeni\noli myöskin pälkähtänyt, että koko puuhan tarkoituksena oli vain\nsäikäyttää meidät palaamaan kuoleman laaksoon, josta olimme päässeet\npakoon ja jossa sikäläiset villit olennot tekisivät meistä nopeasti\nlopun.\n\nPitkän aikaa oli kaikki aivan hiljaista, sitten kuulin äkkiä pehmeää,\nhiipivää tassutusta takaani, ja kun senjohdosta käännyin nopeasti, näin\nison, monijalkaisen _banthin_ ryömivän selkä koukussa kimppuuni.\n\nBanth on raju ja julma peto, joka asustaa muinaisen Marsin kuivuneita\nmeriä ympäröivillä matalilla kukkuloilla. Samoin kuin melkein kaikki\nMarsin eläimet sekin on jotakuinkin karvaton, vain tanakassa niskassa\non tuuhea, jäykkä harja.\n\nSen pitkää, notkeaa ruumista kannattaa kymmenen voimakasta jalkaa;\nmahtavissa leukapielissä on samoin kuin kalotilla, marsilaisella\nkoiralla, useita rivejä pitkiä, neulamaisia hampaita; kita ulottuu\nkauas pienien korvien taakse, ja tavattoman suuret, ulkonevat silmät\nantavat viimeisen peloittavan lisän eläimen hirvittävään ulkonäköön.\n\nRyömiessään minua kohti peto pieksi keltaisia kupeitaan vahvalla\nhännällään, ja älyttyään, että olin sen huomannut, se päästi kamalan\nmylvinän, joka usein lamaannuttaa uhrin hetkiseksi sen tehdessä\nlopullisen hyppynsä.\n\nSe syöksyi isoine ruhoineen minua kohti, mutta sen valtava ääni ei\nollut saanut minua kauhusta turtumaan, ja peto kohtasi kylmän teräksen\npehmeän lihan asemasta, jota sen kauhea, ammottava kita tavoitti.\n\nHetkistä myöhemmin vedin säiläni tämän ison barsoomilaisen leijonan\npysähtyneestä sydämestä. Kääntyessäni katsomaan Tars Tarkasia näin\nhämmästyksekseni, että hänellä oli vastassaan samanlainen hirviö.\n\nTuskin oli hän saanut sen surmatuksi, kun minä, käännyttyäni ikäänkuin\nminua suojelevan alitajuisen vaiston varoittamana, huomasin uuden\nsamanlaisen, Marsin villin asukkaan juoksevan huoneen poikki kimppuuni.\n\nMelkein kokonaisen tunnin ajan yksi hirmuotus toisensa jälkeen karkasi\ntuon tuostakin päällemme, kuten näytti, meitä ympäröivästä ilmasta.\n\nTars Tarkas oli tyytyväinen; nyt oli hänen edessään kouraantuntuvaa,\njota hän saattoi iskeä pitkällä säilällään, ja omasta puolestani on\nminun tunnustettava, että tämä käänne oli tuntuvasti parempi kuin\nnäkymättömien huulien kaameat äänet.\n\nSiitä, että uusissa hätyyttäjissämme ei ollut vähääkään\nyliluonnollista, olivat selvänä todistuksena niiden raivoisat\ntuskanulvahdukset, kun ne tunsivat purevan teräksen elimistössään, ja\noikea veri, joka virtasi niiden katkenneista suonista niiden heittäessä\nhenkensä.\n\nTämän uuden hätyytystavan kestäessä panin merkille, että petoja\nilmestyi aina vain sellaiselta suunnalta, jonne päin selkämme olivat\nkäännetyt; emme kertaakaan nähneet eläimen todella aineistuvan ilmasta,\neikä erinomaisesti harkitseva järkeni hetkeksikään sekaantunut siinä\nmäärin, että olisin uskonut petojen saapuvan huoneeseen muuten kuin\njonkun salaisen, kekseliäästi järjestetyn oven kautta.\n\nTars Tarkasin nahkahaarniskaan, joka on ainoa marsilaisten käyttämä\npukukappale lukuunottamatta silkki- ja turkisvaippoja suojaksi kylmää\nvastaan pimeän tultua, oli muiden koristeiden joukkoon sovitettu pieni,\nsuunnilleen naisen taskupeilin kokoinen peili, joka oli keskellä selkää\nhartioiden ja vyötäisten puolivälissä.\n\nKun hän kerran parhaillaan katseli juuri surmattua petoa, katsahdin\nsattumalta tähän peiliin, ja sen kirkkaasta pinnasta kuvastui näky,\njonka johdosta kuiskasin:\n\n\"Älä liikahda, Tars Tarkas! Älä hievahda paikaltasi!\"\n\nHän ei kysynyt syytä, vaan seisoi alallaan kuin kuvapatsas, samalla kun\nminä pidin tarkoin silmällä kummallista seikkaa, jolla oli meille niin\nsuuri merkitys.\n\nNäin takanani osan seinää nopeasti liikkuvan. Se kiertyi pystyssä\nolevan navan ympäri, ja samalla kääntyi myöskin kappale sen edessä\nolevaa lattiaa. Kaikki kävi samoin kuin jos pantaisiin käyntikortti\nsyrjälleen isokokoisen, pöydällä olevan hopearahan päälle, niin että\nkortin reuna jakaa rahan pinnan täsmälleen kahtia.\n\nKortti vastaisi silloin seinän ja raha lattian kiertyvää osaa.\nLiitokset oli tehty niin taitavasti ja huolellisesti, ettei huoneen\nhimmeässä valaistuksessa voinut eroittaa minkäänlaista rakoa.\n\nKun kierros oli puolivälissä, näin ison pedon istuvan sillä osalla\nlattiaa, joka oli ollut seinän toisella puolen, ennenkuin se alkoi\nliikkua. Kun kierros päättyi, istui peto meidän puolellamme seinää --\nse oli perin yksinkertaista.\n\nMutta enimmin kiinnitti mieltäni puoliksi kääntyneen seinänosan\njättämästä aukosta paljastunut näky: avara, kirkkaasti valaistu huone,\njossa oli useita seinään kahlehdittuja miehiä ja naisia, ja heidän\nedessään, ilmeisesti ohjaamassa ja käyttämässä salaoven koneistoa,\nilkeän näköinen mies, joka ei ollut punainen kuten Marsin punainen\nkansa eikä vihreä kuten vihreät marsilaiset, vaan valkeaihoinen kuten\nminä, pää tuuhean, aaltoilevan, keltaisen tukan peitossa.\n\nHänen takanaan olevat vangit olivat punaisia marsilaisia. Heidän\njoukossaan oli kahleissa useita rajuja petoja, samanlaisia kuin oli\nusutettu kimppuumme, ja toisia yhtä hurjia.\n\nKun käännyin ottamaan vastaan uutta vihollistani, oli mieleni melkoista\nkeveämpi.\n\n\"Pidä silmällä huoneen toista päätyseinää, Tars Tarkas\", varoitin.\n\"Pedot päästetään kimppuumme seinissä olevista salaovista.\" Olin hyvin\nlähellä häntä ja puhuin hiljaa kuiskaten, etteivät kiusanhenkemme saisi\ntietää, että tunsin heidän salaisuutensa.\n\nNiin kauan kun seisoimme tarkaten toinen toista, toinen toista päätä\nhuoneesta, eivät hyökkäykset meitä vastaan uusiintuneet, joten minusta\noli aivan selvää, että seinissä oli reikiä, joista meitä voitiin\nulkopuolelta pitää silmällä.\n\nAjan mittaan kypsyi aivoissani toimintasuunnitelma ja peräännyttyäni\naivan Tars Tarkasiin kiinni selitin hänelle ajatukseni hiljaa kuiskaten\nja pitäen katseeni yhä tiukasti suunnattuina huoneen minunpuoliseeni\npäähän.\n\nKun olin lopettanut puheeni, murahti kookas tharkilainen hyväksyvänsä\nehdotukseni ja alkoi suunnitelmani mukaisesti peräytyä minua vastassa\nolevaa seinää kohti, samalla kun minä astelin hitaasti eteenpäin hänen\nedellään.\n\nKun olimme saapuneet noin kolmen metrin päähän salaovesta, pysäytin\ntoverini ja kehoitettuani häntä pysymään hievahtamatta, kunnes antaisin\nsovitun merkin, käänsin vikkelästi selkäni oveen päin, jonka läpi\nmelkein saatoin tuntea telottajaksemme pyrkivän olennon terävän,\ntuhoaennustavan silmäyksen.\n\nNopeasti katseeni löysi Tars Tarkasin selässä olevan peilin. Sen avulla\npidin tarkoin silmällä sitä seinän osaa, josta villit hirmuotukset\nolivat tulleet kimppuumme.\n\nMinun ei tarvinnut odottaa kauan, sillä pian alkoi kultainen pinta\nnopeasti kiertyä. Tuskin oli se liikahtanut, kun annoin merkin Tars\nTarkasille, juosten samalla itse napaoven ulospäin painuvaa puolta\nkohti. Myöskin Tars Tarkas pyörähti ympäri ja harppasi sisäänpäin\ntulevan puoliskon tekemälle aukolle.\n\nYksi ainoa hyppäys vei minut aukosta viereiseen huoneeseen. Vastassani\noli sama vintiö, jonka julman naaman olin aikaisemmin nähnyt. Hän oli\nsuunnilleen minun mittaiseni ja voimakaslihaksinen mies, kaikissa\nsuhteissa täsmälleen maapallon ihmisten muotoinen.\n\nHänen kupeellaan riippui pitkä säilä, lyhyt miekka, tikari ja tuhoisa\nradiumrevolveri, joka on Marsissa tavallinen.\n\nMinulla oli aseenani vain pitkä miekka, jonka vuoksi kaikkialla\nBarsoomissa kunnioitettujen siveellisten taistelulakien mukaan\nvastustajanikaan ei olisi saanut käyttää muuta kuin samanlaista tai\nsitä lyhyempää asetta. Mutta tällä seikalla ei näyttänyt olevan\nminkäänlaista vaikutusta viholliseni siveelliseen tuntoon, sillä hän\ntempasi revolverinsa, kun tuskin olin lattialla hänen vierellään, mutta\nsäiläni sivallus lennätti aseen hänen kädestään, ennenkuin hän ehti sitä\nlaukaista.\n\nSamassa hän vetäisi miekkansa ja samanlaisin asein aloitimme yhden\ntiukimpia otteluja missä milloinkaan olen ollut.\n\nVastustajani oli erinomainen miekkailija ja ilmeisestikin hyvässä\nharjoituskunnossa, kun taas minä en ollut tarttunut miekan kahvaan\nkymmeneen pitkään vuoteen ennen sitä aamua.\n\nMutta pian olin jälleen saavuttanut entisen miekkailutaitoni, ja\nmuutamissa minuuteissa mies alkoi huomata, että hän oli kohdannut\nainakin vertaisensa.\n\nHänen kasvonsa vääntyivät raivosta, kun aina väistin ehdottoman\nvarmasti, samalla kun hänen kasvoistaan ja ruumiistaan vuoti verta\nkymmenkunnasta pikku haavasta!\n\n\"Ken olet, valkoinen mies?\" hän sähisi. \"Värisi nojalla on ilmeistä,\nettet ole ulkomaailman barsoomilainen. Ja meikäläinen et ole.\"\n\nHänen viimeinen lauseensa kuulosti melkein kysymykseltä.\n\n\"Entä jos olisinkin Issuksen temppelistä?\" sanoa tokaisin umpimähkään.\n\n\"Kohtalo varjelkoon!\" huudahti hän, ja hänen melkein kokonaan veren\npeittämät kasvonsa kalpenivat.\n\nEn osannut jatkaa mielijohdettani, mutta päätin pitää ajatuksen\nhuolellisesti muistissani käyttääkseni sitä vastaisuudessa, kun\nasianhaarat niin vaativat. Hänen vastauksestaan päättäen saatoin hänen\n_tietämänsä_ mukaan olla Issuksen temppelistä, ja senvuoksi oli\nilmeistä, että Issuksen temppeli oli olemassa ja että siellä oli minun\nkaltaisiani ihmisiä. Ja tämä mies joko pelkäsi temppelin asukkaita\ntaikka sitten kunnioitti heitä tai heidän valtaansa niin suuresti, että\nvapisi ajatellessaan kaikkia niitä vaivoja ja loukkauksia, joita hän\noli yhdelle heistä tuottanut.\n\nMutta silloin väliemme selvittely ei ollut senlaatuista, että se olisi\nvaatinut erikoista järkeilyä. Minun oli saatava säiläni kärki hänen\nkylkiluittensa väliin, mikä minulle onnistuikin lähimpien sekuntien\naikana, eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.\n\nKahlehditut vangit olivat katselleet taistelua jännittyneinä ja ääneti.\nHuoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan muuta kuin risteilevien\nsäiliemme kalahdukset, paljaiden jalkojemme pehmeät askeleet ja harvat\nkuiskatut sanat, jotka sähäytimme toisillemme hampaiden välitse\njatkaessamme rajua miekkailuamme.\n\nMutta kun vastustajani ruumis vaipui hervottomana lattialle, päästi\nyksi naisvangeista varoitushuudon.\n\n\"Ympäri! käänny! Takanasi!\" hän kiljaisi, ja kun pyörähdin ympäri heti\nhänen ensimmäisen sanansa kuultuani, näin vastassani toisen\nsamanrotuisen miehen kuin jalkojeni juuressa viruva oli.\n\nHän oli hiipinyt äänettömästi pimeästä käytävästä ja oli miekka koholla\nmelkein kimpussani, ennenkuin näin hänet. Tars Tarkasista ei näkynyt\njälkeäkään, ja salaovi, josta olin tullut, oli kiinni.\n\nKuinka toivoinkaan, että tharkilainen olisi nyt ollut vierelläni! Olin\ntaistellut useita tunteja melkein yhtämittaa; kokemukseni ja\nseikkailuni olivat olleet sellaisia, jotka tyhjentävät ihmisen\nvoimat, ja kaiken lisäksi en ollut syönyt enkä nukkunut lähes\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin.\n\nOlin lopen uupunut, ja ensimmäistä kertaa moniin vuosiin heräsi\nmielessäni kysymys, kykenisinkö selviytymään vastustajastani. Mutta muu\nei auttanut kuin ryhtyä taisteluun ja aloittaa se niin reippaasti ja\nrohkeasti kuin suinkin voin, sillä ainoa pelastuskeinoni oli saada\nhänet rajulla hyökkäyksellä hämmennyksiin -- en voinut toivoa pystyväni\nvoittamaan, jos taistelu pitkästyisi.\n\nMutta vastustajallani oli ilmeisesti kokonaan toisenlaiset ajatukset,\nsillä hän peräytyi torjuillen iskujani ja väistellen, kunnes olin\nmelkein menehtymäisilläni ponnistuksista koetettuani saada hänet\nsurmatuksi.\n\nHän oli, jos mahdollista, vieläkin taitavampi miekkailija kuin\nedellinen vastustajani, ja minun on tunnustettava, että hän tuotti\nminulle kuuman leikin ja oli lopulta saada minut surkeasti lankeamaan\nvirittämäänsä paulaan -- ja kuolemaan kaupanpäällisiksi.\n\nTunsin voimieni vähenevän yhä enemmän, kunnes ympärilläni olevat\nesineet alkoivat tanssia silmissäni ja hoipertelin kuin unissani. Ja\nsilloin hän teki pienen sievän kepposensa, joka oli vähällä maksaa\nhenkeni.\n\nHän oli pakottanut minut peräytymään ympyrässä, niin että seisoin hänen\nkaatuneen toverinsa edessä, ja sitten hän teki äkkiä hyökkäyksen, joten\nminun oli pakko astahtaa taaksepäin ruumiin päälle. Olin nopeassa\nliikkeessä, ja kun kantapääni osui kaatuneeseen mieheen, kompastuin ja\nlensin selälleni ruumiin ylitse.\n\nPääni sattui kumahtaen kovaan lattiaan ja vain sitä seikkaa saan\nkiittää hengestäni, sillä se selvitti ajatukseni ja tuska sai sisuni\nkuohumaan, niin että sillä hetkellä olisin ollut valmis repimään\nvastustajani kappaleiksi paljain käsin. Ja toden totta luulen, että\nolisin sitä yrittänytkin, jollen noustessani lattialta olisi oikeassa\nkädessäni tuntenut kylmän metallikappaleen kosketusta.\n\nSamoin kuin muilla ihmisillä toimivat silmät, toimii sotilaalla käsi\njoutuessaan kosketuksiin jonkun hänen alaansa kuuluvan välineen kanssa.\nNiinpä ei minun tarvinnutkaan katsoa eikä miettiä, että kourassani oli\nkaatuneen miehen revolveri, joka oli pudonnut maahan iskiessäni sen\nhänen kädestään.\n\nSaatuaan minut juonellaan pitkälleni vastustajani parhaillaan syöksyi\nminua kohti välkkyvä säilä tähdättynä suoraan sydämeeni. Samalla hän\npurskahti samaan julmaan, pilkalliseen nauruun, jonka olin kuullut\nsalaperäisessä huoneessa.\n\nJa siten hän kuoli, ohuet huulet kaartuneina kamalaan nauruun,\nkaatuneen toverinsa revolverin luodin räjähtäessä hänen rinnassaan.\n\nHänen rajusti eteenpäin syöksyvä ruumiinsa kaatui päälleni. Hänen\nmiekkansa kahva kolahti varmaankin päähäni, sillä samalla kun ruumis\nlysähti päälleni, menin tajuttomaksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nThuvia\n\n\nMinut palautti jälleen tajuihini ja todelliseen elämään taistelun melu.\nVähään aikaan en tiennyt, missä olin ja mistä päin minut herättäneet\näänet tulivat. Mutta sitten selvisi minulle, että jalkojen tassutus,\npetojen äkäinen murahtelu, metallivarustusten kalina ja ihmisen raskas\nläähätys kuuluivat sileän seinän takaa, jonka vieressä viruin.\n\nNousin seisomaan ja vilkaisin kiireisesti ympäri huonetta, jossa juuri\nolin saanut niin lämpimän vastaanoton. Vangit ja villieläimet olivat\nkahlehdittuina vastapäiseen seinään, luoden minuun silmäyksiä, joista\nkuvastui monenlaisia tunteita, uteliaisuutta, juroa raivoa, hämmästystä\nja toivoa.\n\nViimemainittu tunne oli ilmeisen selvästi sen nuoren punaisen\nmarsilaisnaisen sievillä ja älykkäillä kasvoilla, jonka varoitushuuto\noli pelastanut henkeni.\n\nHän oli rotunsa täydellinen edustaja, tämän huomattavan kauniin rodun,\njonka ulkomuoto on aivan samanlainen kuin maapallon lähinnä\njumalankaltaisten ihmisrotujen, paitsi että nämä korkeimmalle\nkehittyneet marsilaiset ovat vaaleanpunertavan kuparin värisiä. Kun\nhänellä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä koristuksia, en voinut\nedes arvaamallakaan päätellä, mikä hänen yhteiskunnallinen asemansa\noli, vaikka nykyisessä ympäristössään hän ilmeisestikin oli joko vanki\ntai orja.\n\nKului muutamia sekunteja, ennenkuin seinän toiselta puolen kuuluvat\näänet saivat hitaasti virkoavan ajatuskykyni tajuamaan, mitä ne\ntodennäköisesti merkitsivät, mutta äkkiä sitten käsitin, että niiden\naiheuttaja oli Tars Tarkas, joka ilmeisesti oli hurjassa taistelussa\nvillipetoja tai rajuja vihollisia vastaan.\n\nPäästäen rohkaisuhuudon heittäydyin koko painollani salaovea vasten,\nmutta yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada itse vuorta sortumaan.\nSitten aloin kuumeisesti etsiä kiertyvän oven salaista lukkoa, mutta\ntuloksetta, ja aioin juuri iskeä pitkän miekkani järkkymättömään\nkultaseinään, kun nuori naisvanki puhutteli minua.\n\n\"Säästä miekkaasi, suuri sotilas, sillä tarvitset sitä paremmin sitten,\nkun sen käyttämisestä on jotakin hyötyä -- älä pirsto sitä elottomaan\nmetalliin, joka paremmin tottelee sen salaisuuden tuntevan henkilön\nsormen keveätä kosketusta.\"\n\n\"Tunnetko sinä sitten salaisuuden?\" kysyin.\n\n\"Tunnen. Päästä minut kahleistani, ja minä aukaisen sinulle tien\ntoiseen kauhuhuoneeseen, jos tahdot. Kahleitteni avaimet ovat ensiksi\nkaatuneella vihollisellasi. Mutta miksi palaisit taaskin taistelemaan\nrajuja bantheja tai muita tuho-otuksia vastaan, joita tuohon kamalaan\nloukkoon on päästetty?\"\n\n\"Siksi, että ystäväni taistelee siellä yksin\", vastasin etsiessäni\nnopeasti avaimia tämän synkän kaamean huoneen kuolleen vartijan\nruumiilta.\n\nSoikeassa renkaassa oli useita avaimia, mutta kaunis marsilaisneito\nvalitsi pian sen, joka sai hänen vyötäisilään olevan vankan lukon\nponnahtamaan auki. Vapauduttuaan hän kiiruhti salaovelle.\n\nHän etsi renkaasta toisen, tällä kertaa ohuen, neulamaisen avaimen,\njonka hän pisti seinässä olevaan, tuskin näkyvään reikään. Samassa ovi\nkiertyi navassaan, ja kun olin siihen liittyvällä lattianosalla, pääsin\nhuoneeseen, jossa Tars Tarkas taisteli.\n\nKookas tharkilainen seisoi selkä nurkkaa vasten, ja puolitusinaa\ntavattoman isoja hirviöitä kyyristeli hänen edessään puoliympyrässä\nvaanien hyökkäystilaisuutta. Niiden veriset päät ja lavat osoittivat,\nmikä oli syynä niiden varovaisuuteen, samalla kun ne olivat\ntodistuksena vihreän sotilaan hyvästä miekankäyttelystä. Myöskin Tars\nTarkasin kiiltävässä ihossa oli mykkiä, mutta kaunopuheisia merkkejä\nniiden hyökkäysten rajuudesta, joita hän oli saanut näin kauan torjua.\n\nTerävät kynnet ja kauheat hampaat olivat silponeet hänen jalkansa,\nkäsivartensa ja rintansa suorastaan riekaleille. Hän oli niin heikko\nyhtämittaisista ponnistuksista ja verenvuodosta, että epäilenpä,\nolisiko hän kyennyt edes seisomaan pystyssä muuten kuin seinään\nnojaten. Mutta järkkymättömänä ja lannistumattoman rohkeana kuten koko\nkansansa hän yhä taisteli julmia ja hellittämättömiä vihollisiaan\nvastaan. Hänessä henkilöityi hänen heimonsa vanha sananparsi: \"Niin\nkauan kun tharkilaisella on pää ja yksi käsi jäljellä, hän voi vielä\nvoittaa.\"\n\nKun hän näki minun tulevan sisään, levisi hänen tylyille huulilleen\njuro hymy, mutta en voi sanoa, aiheutuiko hänen hymyilynsä helpotuksen\ntunteesta vaiko vain siitä että häntä huvitti minun verinen ja\nhämmentynyt ulkomuotoni.\n\nKun aioin syöksyä taisteluun terävine pitkine miekkoineni, tunsin\nhennon käden laskeutuvan olalleni. Kääntyessäni näin hämmästyksekseni,\nettä nuori nainen oli seurannut minua huoneeseen.\n\n\"Odota\", hän kuiskasi, \"anna minun pitää huolta pedoista.\" Sitten hän\nastui sivuitseni ja meni murahtelevien banthien luokse aseettomana ja\nturvattomana.\n\nTultuaan aivan likelle niitä hän lausui yhden ainoan marsilaisen sanan\nhiljaa, mutta päättävästi. Salamannopeasti isot pedot pyörähtivät\nhäneen päin, ja minä odotin näkeväni niiden repivän hänet kappaleiksi,\nennenkuin ennättäisin hänen rinnalleen, mutta sensijaan otukset\nryömivät hänen jalkojensa juureen kuin ansaittua rangaistusta odottavat\nkoiranpennut.\n\nHän puhui niille taaskin, mutta niin hiljaa, etten kuullut sanoja, ja\nsitten hän poistui huoneen toiseen päähän kaikkien kuuden valtavan\nhirviön hiipiessä hänen perässään. Yhden toisensa jälkeen hän lähetti\nsalaovesta viereiseen huoneeseen, ja kun viimeinen oli poistunut\nsalista, jossa me seisoimme silmät levällään ihmetyksestä, kääntyi hän\nhymyillen meihin päin ja katosi sitten itsekin, jättäen meidät yksin.\n\nHetkisen seisoimme kumpikin äänettöminä. Sitten puhkesi Tars Tarkas\npuhumaan:\n\n\"Kuulin taistelun telmeen seinän takaa, jonka läpi olit mennyt, mutta\nen ollut huolissani puolestasi, John Carter, kunnes kuulin revolverin\npamahduksen. Tiesin, ettei koko Barsoomissa ole ainoatakaan miestä,\njoka voisi tapella kanssasi teräasein ja selviytyä hengissä, mutta\nlaukaus riisti minulta toivon rippeetkin, sillä tiesin, ettei sinulla\nollut ampuma-asetta. Kerro minulle, kuinka se kaikki kävi.\"\n\nTäytin hänen pyyntönsä, minkä jälkeen yhdessä etsimme salaovea, josta\njuuri olin tullut huoneeseen -- toisessa päässä huonetta kuin se, josta\ntyttö oli vienyt villit seuralaisensa.\n\nHarmiksemme oven salainen lukko pysyi kiinni kaikista ponnistuksistamme\nhuolimatta. Jos vain olisimme päässeet oven toiselle puolelle, niin\nolisimme mielestämme voineet jonkun verran toivoa, että meidän\nonnistuisi löytää tie ulkomaailmaan.\n\nSe seikka, että siellä olevat vangit oli lujasti kahlehdittu, sai\nmeidät uskomaan, että sieltä varmaankin vei joku käytävä, jota myöten\nvoisimme pelastua tämän kammottavan paikan hirveiden asukkaiden\nkynsistä.\n\nYhä uudelleen siirryimme toiselta ovelta toiselle, huoneen toisessa\npäässä olevalta järkkymättömältä kultaruudulta toisessa päässä olevalle\nsamanlaiselle ruudulle, joka oli yhtä järkkymätön.\n\nKun jo olimme melkein toivottomia, kääntyi toinen ovi äänettömästi ja\nnuori nainen, joka oli vienyt pois banthit, tuli taaskin luoksemme.\n\n\"Keitä olette?\" hän kysyi. \"Ja mikä on asianne, kun olette kyllin\najattelemattomia yrittääksenne paeta Dorin laaksosta ja itse haluamanne\nkuoleman kynsistä?\"\n\n\"En ole halunnut kuolemaa, neito\", vastasin. \"En ole Barsoomista enkä\nole vielä lähtenyt vapaaehtoiselle pyhiinvaellusmatkalle Iss-virtaa\npitkin. Tämä ystäväni on kaikkien tharkilaisten jeddak, ja vaikkakaan\nhän ei vielä ole lausunut haluavansa palata elävien maailmaan, niin\naion viedä hänet kanssani pois näiden valheellisten olentojen luota,\njotka ovat viekoitelleet hänet tähän hirvittävään paikkaan.\n\n\"-- Minä olen toisesta taivaankappaleesta. Olen John Carter, Heliumin\njeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi. Kenties on joitakin\nhämäriä huhuja minusta tunkeutunut tännekin, hornamaisen asuntonne\nsisäpuolelle.\n\nHän hymyili.\n\n\"Kyllä\", hän vastasi, \"kaikki, mitä tapahtuu maailmassa, josta olemme\npoistuneet, tiedetään täällä. Olen kuullut sinusta monia vuosia sitten.\nThernit ovat usein ihmetelleet, mihin olit paennut, kun et ollut\nlähtenyt viimeiselle vaellukselle eikä sinua voitu löytää koko\nBarsoomista.\"\n\n\"Kerro minulle\", sanoin, \"kuka sinä sitten olet ja miksi olet vanki,\nvaikkakin kykenet käskemään tämän paikan hurjia petoja, joten\nnähtävästi olet täkäläisiin oloihin perehtynyt ja sinulla on valtaa\npaljon enemmän kuin vangilla tai orjalla voisi olettaa olevan?\"\n\n\"Orja olen\", hän vastasi. \"Viisitoista vuotta olen ollut orjana tässä\nhirveässä paikassa, ja nyt kun he ovat kyllästyneet minuun ja alkaneet\npelätä valtaa, jonka olen saavuttanut oppiessani tuntemaan heidän\ntapansa, on minut juuri äsken tuomittu kuolemaan.\"\n\nHän vapisi.\n\n\"Minkälaiseen kuolemaan?\" kysyin.\n\n\"Pyhät thernit syövät ihmislihaa\", vastasi hän, \"mutta vain sellaisten\nihmisten, jotka ovat kuolleet kasvi-ihmisten imuhuulien surmaamina --\nsellaisten lihaa, josta saastainen elinneste on imetty pois. Ja\ntällainen kauhea loppu on minulle tuomittu. Sen olisi pitänyt tapahtua\nmuutamien tuntien kuluessa, jollei teidän saapumisenne olisi\nsekoittanut heidän suunnitelmiaan.\"\n\n\"Olivatko sitten nuo miehet pyhiä thernejä, jotka saivat tuntea, kuinka\nraskas John Carterin käsi on?\" kysyin.\n\n\"Eivät toki. Surmaamasi miehet olivat alempia thernejä. Pyhät thernit\nasustavat näiden jylhien vuorien ulkorinteillä, vastapäätä muuta\nmaailmaa, mistä he saavat uhrinsa ja saaliinsa.\n\n\"-- Sokkeloiset käytävät yhdistävät nämä luolat pyhien thernien upeihin\npalatseihin, ja niissä käytävissä liikkuu moninaisissa askareissaan\nalempia thernejä, orjalaumoja, vankeja ja rajuja petoja, tämän\nauringottoman maailman julmia asukkaita.\n\n\"- Tässä äärettömässä, monimutkaisessa käytäväverkossa sen\nlukemattomissa kammioissa lienee miehiä, naisia ja eläimiä, jotka ovat\nsyntyneet tässä synkässä ja kaameassa manalassa eivätkä ole milloinkaan\nnähneet päivän valoa -- eivätkä saakaan nähdä.\n\n\"-- Heitä pidetään täällä täyttämässä thernien käskyjä, tuottamassa\nheille sekä huvituksia että elintarpeita.\n\n\"-- Silloin tällöin joku onneton pyhiinvaeltaja, joka ajautuu\nIss-virralta tyynelle järvelle, pelastuu Issuksen temppeliä vartioivien\nkasvi-ihmisten ja isojen valkeiden apinain kynsistä ja joutuu\nsydämettömien thernien käsiin tahi, kuten kova onni salli minulle\nkäydä, joutuu sen pyhän thernin pyydystämäksi, joka sattuu olemaan\nvartioimassa joen yläpuolella olevalla ulkonemalla, siellä missä joki\npurkautuu vuorten uumenista Kultaisten kallioiden läpi laskeutuakseen\nunohdettuun Korus-järveen.\n\n\"-- Kaikki, jotka saapuvat Dorin laaksoon, ovat vanhan tavan mukaan\nkasvi-ihmisten ja apinoiden oikeutettua saalista, kun taas heidän\naseensa ja koristuksensa joutuvat therneille. Mutta jos joku, vaikkapa\nmuutamiksi tunneiksikin, pelastuu laakson hirvittävien asukkaiden\nkynsistä, saavat thernit vaatia hänet itselleen. Ja jos vahdissa oleva\npyhä therni sattuu näkemään sellaisen uhrin, jota hän himoaa omakseen,\nniin hän usein polkee laakson järjettömien otuksien oikeuksia ja\nanastaa saaliin rumilla keinoin, jollei hän saa sitä rehellisesti.\n\n\"-- Kerrotaan, että Barsoomilla vallitsevan taikauskon uhrit saavat\njoskus vältetyksi niiden lukemattomien vihollisten ansat, jotka\nväijyvät heitä heidän tultuaan ilmoille Dorin laaksossa, kuljettuaan\nmaan alla pitkin Iss-virta puolisentoista tuhatta kilometriä, ja\npääsevän aina Issuksen temppelin muurien juurelle saakka. Mutta eivät\nedes pyhät thernit saattane arvata, mikä kohtalo heitä siellä odottaa,\nsillä ei kukaan, joka on astunut temppelin kullattujen muurien\nsisäpuolelle, ole milloinkaan palannut kertomaan niistä salaisuuksista,\njotka ovat olleet sinne kätkettyinä aikojen alusta alkaen.\n\n\"-- Issuksen temppeli merkitsee therneille samaa, miksi ulkoisen\nmaailman kansat kuvittelevat Dorin laaksoa itselleen. Se on lopullinen\nrauhaisa, turvallinen ja onnellinen taivas, johon he siirtyvät tämän\nelämän jälkeen ja jossa he saavat viettää loppumattoman ikuisuuden\naistillisissa nautinnoissa, sillä niillä on suurin vetovoima tähän\nhenkisten jättiläisten ja siveellisten kääpiöiden rotuun.\"\n\n\"Issuksen temppeli näyttää siis olevan taivaan taivas\", sanoin.\n\"Toivokaamme, että therneille mitataan siellä samalla mitalla kuin he\novat täällä mitanneet toisille.\"\n\n\"Kukapa tietää?\" mumisi tyttö.\n\n\"Siitä päättäen, mitä kerroit, thernit ovat kuolevaisia kuten mekin. Ja\nkuitenkin olen kuullut barsoomilaisten aina puhuvan heistä peläten ja\nkunnioittaen kuten jumalista.\"\n\n\"Thernit ovat kuolevaisia\", vastasi hän. \"He kuolevat samoista syistä\nkuin sinä ja minä kuolisimme, ne heistä, jotka eivät elä heille\nsallittuun ikään asti, tuhatvuotiaiksi, jolloin heidän vanhan tavan\nmukaan on lähdettävä matkalle onnelaan Issuksen luokse vievän pitkän\ntunnelin kautta.\n\n\"-- Niiden, jotka kuolevat aikaisemmin, otaksutaan elävän loput\nsallitusta eliniästään kasvi-ihmisen hahmossa, ja juuri siitä syystä\npitävät thernit kasvi-ihmisiä pyhinä, koska he uskovat, että jokainen\nnäistä kamalista otuksista on aikaisemmin ollut thern.\"\n\n\"Entä jos kasvi-ihminen kuolee?\" kysyin.\n\n\"Jos hän kuolee, ennenkuin on kulunut tuhat vuotta sen thernin\nsyntymästä, jonka kuolematon sielu hänessä asuu, niin sielu siirtyy\nisoon valkeaan apinaan; ja jos apina kuolee ennen näiden tuhannen\nvuoden päättymistä, niin sielu on iäksi kadotettu ja siirtyy ikuisiksi\najoiksi kauheaan, limaiseen silianiin, joita tuhansittain kiemurtelee\nja kuhisee tyynessä järvessä kiitävien kuiden hohteessa auringon\nlaskettua ja kummallisten haamujen liikkuessa Dorin laaksossa.\"\n\n\"Lähetimme tänään pyhiä thernejä silianeiksi\", sanoi Tars Tarkas\nnauraen.\n\n\"Ja siksipä onkin kuolemanne sitäkin hirveämpi, kun se kerran tulee\",\nselitti tyttö. \"Ja se tulee -- te ette voi pelastua.\"\n\n\"Yksi on pelastunut, satoja vuosia sitten\", huomautin minä. \"Ja mikä on\ntapahtunut kerran, se voi tapahtua uudelleenkin.\"\n\n\"On hyödytöntä koettaakaan\", vastasi hän toivottomasti.\n\n\"Mutta me koetamme\", huudahdin, \"ja sinä tulet kanssamme, jos haluat.\"\n\n\"Joutuakseni oman kansani surmattavaksi ja jättääkseni muistoni\nhäpeäksi suvulleni ja kansalleni? Tardos Morsin sukuisella prinssillä\npitäisi olla siksi hyvät tiedot, ettei hän ehdottaisikaan sellaista.\"\n\nTars Tarkas kuunteli ääneti, mutta tunsin hänen katsovan minua\njännittyneenä ja tiesin, että hän odotti vastaustani, kuten syytetty\nodottaa oikeuden puheenjohtajan ryhtyessä lukemaan hänen tuomiotaan.\n\nNeuvo, jonka tytölle antaisin, merkitsikin kohtalomme ratkaisua, sillä\njos hyväksyisin vuosisataisen taikauskon järkkymättömän määräyksen,\nolisi meidän kaikkien jäätävä tänne ja odotettava jotakin kamalaa\nkuolemaa tässä julmuuden ja kauhun hirveässä tyyssijassa.\n\n\"Meillä on oikeus karata, jos voimme\", vastasin. \"Jos se meille\nonnistuu, niin se ei loukkaa meidän omaa siveellistä tunnettamme, sillä\ntiedämme, että taru autuaan Dorin laakson rakkautta ja rauhaa uhkuvasta\nelämästä on halpa- ja ilkeämielistä petosta. Me tiedämme, että tämä\nlaakso ei ole pyhitetty; tiedämme, että pyhät thernit eivät ole pyhiä,\nvaan että he ovat julmia ja sydämettömiä kuolevaisia, jotka eivät tiedä\ntodellisesta tulevaisesta elämästä sen enempää kuin mekään.\n\n\"-- Meillä ei ole ainoastaan oikeus koettaa kaikin keinoin päästä\ntäältä pois, vaan se on myöskin pyhä velvollisuutemme, josta emme saa\nperäytyä, vaikkakin tietäisimme, että palatessamme kansojemme luokse\nosanamme olisi halveksiminen ja kidutus.\n\n\"-- Vain siten voimme saattaa tiedon totuudesta ulkopuolella oleville,\nja vaikkakin, kuten myönnän, on varsin vähän todennäköistä, että\nkertomustamme uskotaan, siksi piintyneesti ja typerän sokeasti\nkuolevaiset ovat kiintyneet mahdottomaan taikauskoonsa, niin totisesti\nolisimme kurjia raukkoja, jollemme täyttäisi osaksemme sattunutta\nselvää velvollisuutta.\n\n\"-- Ja onhan mahdollista, että kun me kaikki todistamme, selostustamme\nuskotaan ja saadaan ainakin aikaan välittävä sopimus, josta johtuisi,\nettä lähetettäisiin retkikunta tutkimaan tätä taivaan irvikuvaa.\"\n\nSekä tyttö että vihreä sotilas seisoivat äänettöminä miettien jonkun\naikaa. Sitten katkaisi edellinen hiljaisuuden.\n\n\"En milloinkaan ennen ole ajatellut asiaa tässä valossa\", hän sanoi.\n\"Totta totisesti antaisin tuhannesti henkeni, jos voisin pelastaa edes\nyhden ihmisen kauheasta elämästä, jota minä olen elänyt tässä kaameassa\npaikassa. Niin, sinä olet oikeassa, ja minä tulen kanssasi niin\npitkälle kuin pääsemme; mutta epäilen, selviydymmekö täältä ikinä.\"\n\nLoin tharkilaiseen kysyvän katseen.\n\n\"Issuksen porteille tai Koruksen pohjaan\", lausui vihreä sotilas,\n\"lumiseen pohjolaan tai lumiseen etelään, kaikkialle, minne John Carter\njohtaa, Tars Tarkas seuraa häntä. Olen puhunut.\"\n\n\"Tulkaa sitten\", huudahdin, \"meidän on lähdettävä, sillä missään emme\nvoi olla kauempana pelastuksesta kuin täällä vuoren sydämessä ja tämän\nkuolemankammion seinien sisällä.\"\n\n\"Lähtekäämme sitten\", sanoi tyttö, \"mutta älkää tuudittautuko\nsellaiseen luuloon, ettette voi täällä thernien alueella joutua sen\npahempaan paikkaan, kuin missä nyt olette.\"\n\nNäin sanottuaan hän aukaisi siihen huoneeseen vievän salaoven, jossa\nolin hänet ensiksi tavannut, ja uudelleen menimme toisten vankien\nluokse.\n\nSiellä oli kaikkiaan kymmenen punaista marsilaista, miehiä ja naisia,\nja kun olimme lyhyesti selittäneet heille suunnitelmamme, päättivät he\nliittyä meihin; mutta heillä oli ilmeisesti synkeitä epäilyjä\nryhtyessään näin uhmaamaan kohtaloa ja vastustamaan isiltä perittyä\ntaikauskoa, vaikkakin jokainen heistä katkerasta kokemuksestaan tiesi,\nettä koko tämä taikauskoinen sepitelmä oli väärä.\n\nThuvia, tyttö, jonka olin ensiksi vapauttanut, oli pian irroittanut\ntoisten kahleet. Tars Tarkas ja minä otimme molemmilta kaatuneilta\ntherneiltä aseet, joina oli miekkoja, väkipuukkoja ja kaksi revolveria,\npunaisten marsilaisten valmistamaa taidokasta ja tehoisaa lajia.\n\nMikäli aseita riitti, jaoimme niitä seuralaisillemme, antaen\nampuma-aseet kahdelle naiselle, joista Thuvia oli toinen.\n\nViimemainittu oppaanamme lähdimme ripeästi mutta varovasti sokkeloisiin\nholveihin; menimme avaroiden, metallikallioon hakattujen huoneiden\nläpi, sitten harhailimme kiemurtelevissa käytävissä, nousimme jyrkkiä\nvieruja, silloin tällöin piiloutuen pimeihin sopukkoihin, kuullessamme\nlähenevien askelten ääniä.\n\nPäämääränämme, sanoi Thuvia, oli kaukainen varastohuone, josta saisimme\naseita ja ammuksia yllin kyllin. Sieltä hän aikoi opastaa meidät\nkallioiden laelle. Sitten vaadittaisiin sekä ihmeellistä älyä että\nvaltaista taistelutaitoa, raivataksemme tiemme pyhien thernien\nlinnoituksen sydämen kautta ulkoiseen maailmaan.\n\n\"Ja sittenkin, oi prinssi\", huudahti hän, \"pyhien thernien käsivarsi on\npitkä. Se ulottuu Barsoomin jokaisen kansan keskuuteen. Heidän salaisia\ntemppeleitään on jokaisessa yhdyskunnassa. Jos pelastumme ja menemme\nminne hyvänsä, niin aina huomaamme, että tulostamme on tieto ennättänyt\nennen meitä, ja kuolema odottaa meitä, ennenkuin ehdimme saastuttaa\nilmaa herjauksillamme.\"\n\nOlimme kulkeneet kenties tunnin verran ilman vakavia häiriöitä, ja\nThuvia oli juuri kuiskannut minulle, että lähestyimme ensimmäistä\npäämääräämme, kun astuessamme erääseen avaraan huoneeseen kohtasimme\nmiehen, joka ilmeisesti oli thern.\n\nNahkaisten varustushihnojen ja jalokivikoristeiden lisäksi hänellä oli\notsallaan leveä kultainen vanne, jonka keskelle oli upotettu tavattoman\niso kivi. Se oli aivan samanlainen kuin se kivi, jonka olin nähnyt\nriippuvan pienen vanhuksen rinnalla ilmatehtaassa lähes kaksikymmentä\nvuotta sitten.\n\nSe oli Barsoomin ainoa rajattoman arvokas jalokivi. Niitä tiedettiin\nolevan vain kaksi, ja ne olivat arvon ja aseman merkkeinä niillä\nmolemmilla vanhuksilla, joiden haltuun oli uskottu suuren ilmatehtaan\nvaltaisten, kaikkiin Marsin osiin keinotekoista ilmaa pumppuavien\nkoneiden hoito ja joiden yksin tietämän, ilmatehtaan jykevien ovien\navaamissalaisuuden tunteminen teki minulle mahdolliseksi pelastaa\nkokonaisen taivaankappaleen elämä äkkiä sammumasta.\n\nVastaamme tulleella thernillä oleva kivi oli suunnilleen samankokoinen\nkuin aikaisemmin näkemäni, läpimitaltaan noin kaksi ja puoli\nsentimetriä, sanoisin. Siitä heijastui yhdeksänlaisia säteitä,\nmaapallolla tunnetut seitsemän sateenkaaren väriä ja lisäksi\nkahdenlaisia Maassa tuntemattomia säteitä, joiden ihmeellistä kauneutta\nei voi sanoin kuvata.\n\nKun thern huomasi meidät, kapenivat hänen silmänsä kahdeksi ilkeästi\nkiiluvaksi viiruksi.\n\n\"Seis!\" hän huusi. \"Mitä tämä merkitsee, Thuvia?\"\n\nVastaukseksi tyttö kohotti revolverinsa ja ampui suoraan häntä kohti.\nÄäntä päästämättä hän vaipui kuolleena maahan.\n\n\"Peto!\" sähisi Thuvia. \"Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen vihdoinkin\nsaanut kostaa.\"\n\nKun hän sitten kääntyi minuun päin ilmeisesti selittävät sanat\nhuulillaan, menivät hänen minuun kiintyneet silmänsä äkkiä levälleen ja\npäästäen pienen huudahduksen hän astahti luokseni.\n\n\"Oi, prinssi\", hän huusi, \"kohtalo on meille todella suopea. Tiemme on\nyhä vaikea, mutta tuo lattialla viruva halpa otus saattaa auttaa meidät\nulkomaailmaan. Etkö huomaa, kuinka tavattomasti yhdennäköisiä olette,\nsinä ja tuo pyhä thern?\"\n\nMies oli tosiaankin täsmälleen minun mittaiseni, ja myöskin silmät ja\npiirteet olivat hyvin samantapaiset. Mutta hänellä oli tuuhea,\nkeltainen, aaltoileva tukka, samanlainen kuin molemmilla surmaamillani,\nkun taas minun on musta ja lyhyeksi leikattu.\n\n\"Mitä tarkoitat puhuessasi yhdennäköisyydestä?\" kysyin Thuvialta.\n\"Haluatko, että minä lyhyine, mustine tukkineni esiinnyn tämän\nhornamaisen uskonnon keltatukkaisena pappina?\"\n\nHän hymyili ja vastauksen asemesta astui ampumansa miehen luo, kävi\npolvilleen hänen viereensä, irroitti kultavanteen hänen otsaltaan ja\nsitten saattoi minut ällistyksiin nostamalla ruumiilta koko päänahan,\nkuin hatun.\n\nNoustuaan seisomaan hän tuli luokseni, pani keltaisen peruukin mustalle\ntukalleni ja päähäni kultavanteen suurenmoisine jalokivineen.\n\n\"Pukeudu nyt hänen varustuksiinsa, prinssi\", hän sanoi, \"niin saat\nliikkua missä tahdot thernien valtakunnassa, sillä Sator Throg oli\nkymmenennen arvoluokan pyhä thern ja hyvin mahtava mies kansansa\nkeskuudessa.\"\n\nKun kumarruin vainajan puoleen tehdäkseni Thuvian ohjeiden mukaan,\nhuomasin, ettei miehellä ollut tukkaa ollenkaan, vaan hänen päänsä oli\nsileä kuin muna.\n\n\"He kaikki ovat tuollaisia syntymästään saakka\", selitti Thuvia\nhuomaten hämmästykseni. \"Heidän kantarodullaan oli upeat\nkullankeltaiset hiukset, mutta hyvin monia miespolvia on nykyinen rotu\nollut aivan kaljua. Mutta peruukki on muodostunut osaksi heidän\npuvustaan; ja he pitävät sitä niin tärkeänä osana, että herättäisi mitä\nsyvintä paheksumista, jos thern esiintyisi julkisesti ilman sitä.\"\n\nSeuraavalla hetkellä olin puettuna pyhän thernin tamineihin.\n\nThuvian kehoituksesta otti kaksi vapautettua vankia thernin ruumiin\nolkapäilleen kantaen sitä mukanamme, kun jatkoimme matkaamme\nvarastohuonetta kohti, jonne saavuimme ilman enempiä selkkauksia.\n\nVankiholvissa kaatuneelta therniltä saaduilla avaimilla, jotka\nThuvialla oli mukanaan, pääsimme heti huoneeseen, ja pian oli meillä\nkaikilla täysi aseistus ja runsaasti ammuksia.\n\nTällöin olin niin lopen uupunut, etten kyennyt jatkamaan matkaa.\nHeittäydyin senvuoksi lattialle kehoittaen Tars Tarkasia tekemään\nsamoin ja käskien kahden vapautetun vangin olla valppaasti vahdissa.\n\nSitten vaivuin heti uneen.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVaarallisissa käytävissä\n\n\nEn tiedä, kuinka kauan nukuin varastohuoneen lattialla, mutta monia\ntunteja olin varmaankin unessa.\n\nHeräsin hälytyshuutoihin, ja tuskin olin saanut silmäni auki,\nkykenemättä unenpöpperössä vielä kunnolleen oivaltamaan missä olin, kun\npamahti sarja laukauksia, jotka kajahtelivat korvia huumaavasti\nmaanalaisissa käytävissä.\n\nSamalla olin jalkeilla. Vastassamme oli kymmenkunta alempaa therniä\nseisoen leveässä oviaukossa vastapäätä sitä ovea, josta me olimme\ntulleet.\n\nYmpärilläni viruivat kuolleina kaikki seuralaiseni paitsi Thuvia ja\nTars Tarkas, jotka olivat samoin kuin minäkin nukkuneet lattialla ja\nsiten välttäneet ensimmäiset tuhoisat laukaukset.\n\nKun nousin seisomaan, laskivat thernit alas kauheat aseensa, samalla\nkun heidän kasvonsa vääntyivät sekavaan ilmeeseen, josta kuvastui\nkiukkua, hölmistystä ja levottomuutta.\n\nOlin heti tilanteen tasalla.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusin raivoisan ankarasti. \"Aikovatko Sator\nThrogin alamaiset murhata hänet?\"\n\n\"Armoa, oi kymmenennen arvoluokan mestari!\" huudahti yksi miehistä\ntoisten hiipiessä oviaukkoon ikäänkuin koettaen salaa luikkia tiehensä\nniin mahtavan miehen näkyvistä.\n\n\"Kysy heiltä, mitä asiaa heillä on tänne\", kuiskasi Thuvia olkani\ntakaa.\n\n\"Mitä tekemistä teillä on täällä, miehet?\" huusin.\n\n\"Kaksi ulkomaailmasta saapunutta miestä on valloillaan thernien\nalueella. Olemme thernien isän määräyksestä etsimässä heitä. Toinen\nheistä on valkoihoinen ja mustatukkainen, toinen taas tavattoman kookas\nvihreä sotilas\", selitti mies luoden epäluuloisen katseen Tars\nTarkasiin.\n\n\"No tässä on heistä toinen\", puhkesi Thuvia puhumaan osoittaen\ntharkilaista, \"ja jos silmäätte tuolla ovella olevaa ruumista, niin\nkenties tunnette toisen. Sator Throgin ja hänen halpojen orjiensa oli\ntehtävä mihin vartioivat alemmat thernit eivät kyenneet -- olemme\nsurmanneet toisen ja vanginneet toisen. Palkkioksi on Sator Throg\nlahjoittanut meille vapauden. Ja nyt olette te tyhmyydessänne tappaneet\nkaikki muut paitsi minua ja olittepa vähällä surmata itse mahtavan\nSator Throginkin.\"\n\nMiehet näyttivät typertyneiltä ja hyvin säikähtäneiltä.\n\n\"Eikö olisi parasta, että he heittäisivät nämä ruumiit kasvi-ihmisille\nja sitten palaisivat majapaikkoihinsa, oi mahtava Sator Throg?\" kysyi\nThuvia minulta.\n\n\"Kyllä; tehkää kuten Thuvia sanoi!\" säestin.\n\nKun miehet kokosivat ruumiita lattialta, huomasin, että se heistä, joka\nkumartui nostamaan Sator Throgin ruumista, säpsähti lähemmin\nsilmätessään vainajan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja loi sitten\nsilmäkulmastaan salavihkaa nopean silmäyksen minuun päin.\n\nOlisin voinut vannoa, että hän hieman aavisteli, kuinka asiat todella\nolivat; mutta hänen vaikenemisensa osoitti, että se oli pelkkä\nepäluulo, jota hän ei rohjennut lausua ääneen.\n\nKantaessaan ruumista pois huoneesta hän taaskin vilkaisi minuun\nnopeasti, mutta tutkivasti, ja sitten hänen katseensa uudelleen kiintyi\nkäsivarsillaan olevan ruumiin kaljuun, kiiltävään päälakeen. Kun vielä,\njuuri hänen poistuessaan huoneesta, ohimennen silmäsin hänen kasvojaan\nsyrjästä päin, väreili hänen huulillaan ovela, voitonriemuinen hymy.\n\nTars Tarkas, Thuvia ja minä jäimme kolmisin. Tuhoisan tarkasti\ntähtäävät thernit olivat riistäneet seuralaisiltamme viimeisetkin\nvähäiset toiveet päästä ulkomaailman vaaralliseen vapauteen.\n\nNiin pian kun kaamea kulkue oli täydelleen häipynyt näkyvistämme,\nkehoitti Thuvia meitä heti lähtemään uudelleen liikkeelle.\n\nMyöskin hän oli pannut merkille Sator Throgia kantavan thernin\nepäilevät eleet.\n\n\"Se ei ennusta meille hyvää, oi prinssi\", hän sanoi. \"Sillä joskaan tuo\nvintiö ei uskaltanut ryhtyä sinua syyttämään, niin on hänen\nyläpuolellaan sellaisia miehiä, joilla on kyllin valtaa vaatiakseen\ntarkempaa tutkimusta, ja se, prinssi, olisi varmasti tuhoisa.\"\n\nKohautin olkapäitäni. Minusta näytti vaikean asemamme lopputuloksena\njoka tapauksessa olevan kuolema. Uni oli minua virkistänyt, mutta\nverenvuodosta olin yhä vieläkin heikko. Haavojani kirveli. Hoitoa ja\nlääkkeitä ei ollut vielä saatavissa. Kuinka kaipasinkaan vihreiden\nmarsilaisnaisten melkein ihmeellisesti parantavia omituisia voiteitä ja\nlääkkeitä. Yhdessä tunnissa ne olisivat tehnee minusta uuden miehen.\n\nRohkeuteni oli lamassa. En milloinkaan ennen ollut tuntenut niin\näärimmäistä toivottomuutta vaaran uhatessa. Mutta samassa häilytti\nilmanveto pyhän thernin pitkää, aaltoilevaa keltaista tukkaa, niin että\nse hulmahti kasvoilleni.\n\nEivätkö nuo hiukset vieläkin saattaisi aukaista vapauteen vievää ovea?\nJos toimisimme ripeästi, niin emmekö vieläkin voisi pelastua, ennenkuin\nyleinen hälytys tehtäisiin? Voisimmehan ainakin koettaa.\n\n\"Mihin se mies ensinnä ryhtyy, Thuvia?\" kysyin. \"Kuinka pitkä aika\nkuluu, ennenkuin palataan meitä etsimään?\"\n\n\"Hän menee suoraan thernien isän, Matai Shang-vanhuksen luo. Hänen on\nodotettava puheillepääsyä, mutta kun hänellä on varsin korkea asema\nalempien thernien keskuudessa -- hän on alempien thernien _thorian_ --\nei Matai Shang anna hänen kovinkaan kauan odottaa.\n\n\"-- Jos siis thernien isä pitää hänen kertomustaan uskottavana, niin\ntunnin kuluttua käytävät ja huoneet, pihat ja puutarhat vilisevät\netsijöitä.\"\n\n\"Meidän on siis tunnissa tehtävä mitä teemme. Mikä on paras tie,\nThuvia, lyhin tie pois tästä taivaan manalasta?\"\n\n\"Suoraan kukkuloiden laelle, prinssi\", vastasi hän, \"ja sitten\npuutarhojen läpi sisäpihoille. Sieltä vie tiemme thernien temppeleihin\nja niiden läpi ulkopihoihin. Sitten varustukset -- oi, prinssi, se on\ntoivotonta. Kymmenentuhatta sotilasta ei kykenisi raivaamaan tietä\nvapauteen tästä hirveästä paikasta.\n\n\"-- Aikojen alusta lähtien ovat thernit lujittaneet linnoitustaan,\nvähitellen, kiven kiveltä. Valloittamattomat varustukset ympäröivät\nyhtämittaisesti jatkuen Otz-vuorten ulkorinteitä.\n\n\"-- Suojamuurien takana olevissa temppeleissä on miljoona sotilasta\naina valmiina. Pihat ja puutarhat ovat täynnä orjia, naisia ja lapsia.\n\n\"-- Siellä on mahdotonta päästä huomaamatta edes kivenheiton matkaa.\"\n\n\"Jos kerran muuta tietä ei ole, Thuvia, niin miksipä vitkastella\npohtimalla tämän tien vaikeutta? Meidän on koetettava selviytyä siitä.\"\n\n\"Eikö meidän olisi parempi yrittää pimeän tultua?\" kysyi Tars Tarkas.\n\"Päivällä ei näytä olevan minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia.\"\n\n\"Mahdollisuudet olisivat vähän paremmat öiseen aikaan, mutta\nvarustuksia vartioidaan silloinkin hyvin, kenties tarkemmin kuin\npäivällä. Mutta pihoissa ja puutarhoissa on vähemmän väkeä liikkeellä\",\nsanoi Thuvia.\n\n\"Kuinka paljon on kello?\" tiedustin.\n\n\"Oli keskiyö, kun vapautit minut kahleista\", selitti Thuvia. \"Kaksi\ntuntia senjälkeen olimme varastohuoneessa. Siellä nukuitte neljätoista\ntuntia. Kohta täytyy auringonlaskun taaskin lähetä. Tulkaa, menkäämme\nkatsomaan jostakin läheisestä kallio-ikkunasta!\"\n\nNäin sanoen hän lähti opastamaan meitä kiemurtelevia käytäviä pitkin,\nkunnes käännyttyämme eräästä mutkasta jouduimme äkkiä aukolle, joka\navautui Dorin laaksoon päin.\n\nOikealla puolellamme aurinko parhaillaan laskeutui suurena punaisena\npallona Otz-vuorten läntisten harjanteiden taa. Vähän matkan päässä\nalapuolellamme seisoi pyhä thern vahdissa kallion ulkonemalla.\nTulipunaisen virkavaippansa hän oli kietonut tiukasti ympärilleen\nvaroiksi kylmää vastaan, joka tulee heti pimeän mukana auringon\nlaskiessa. Marsin ilmakehä on niin ohutta, että se imee itseensä vain\nhyvin vähän lämpöä auringon säteistä. Päivän paistaessa on aina\ntavattoman kuuma; öisin taas on jäätävän kylmä. Eikä ohut ilmakehä\nmyöskään heijasta auringon säteitä eikä hajoita sen valoa kuten Maassa.\nMarsissa ei ole ensinkään hämärää. Kun valtava päivänkehrä painuu\ntaivaanrannan taakse, on vaikutus aivan samanlainen kuin jos huonetta\nvalaissut ainoa lamppu olisi sammutettu. Kirkkaan valon jälkeen kattaa\nkaiken synkkä pimeys ilman varoitusmerkkiä. Sitten alkavat kuut näkyä,\nMarsin salaperäiset, aavemaiset kuut, jotka pelottavien meteorien\ntavoin kiitävät lähellä Marsin pintaa.\n\nLaskeva aurinko valaisi kirkkaasti Korus-järven itäistä rantaa,\npunaista nurmikkoa ja upeaa metsää. Puiden alla liikkui kasvi-ihmisiä\nlaitumella useissa laumoissa. Täysikasvuiset seisoivat pystyssä\nvarpaittensa ja vankkojen häntiensä varassa riipien kynsillään kaikki\nlehdet ja oksat, jotka yltivät. Silloin minulle selvisi, mistä johtui\npuiden huolellisesti karsittu ulkomuoto, joka silloin, kun ensi kerran\naukaisin silmäni tuolla lehdossa, harhautti minut luulemaan joutuneeni\nsivistyneitten ihmisten asumasijoille.\n\nMaisemaa silmäillessämme siirtyivät katseemme alhaalta kallioiden\njuurelta purkautuvan Iss-virran vierivään veteen. Samassa ilmaantui\nvuoren sisästä vene, jossa oli ulkomaailman onnettomia ihmisiä. Heitä\noli kaksitoista, ja kaikki he olivat Marsin hallitsevaa, korkealle\nkehittynyttä ja sivistynyttä punaista rotua.\n\nUlkonemalla oleva airut huomasi tuhoon tuomitun seurueen yhtä pian kuin\nmekin. Hän kohotti päätään, ja nojautuen kauas huimaavan korkeaa\nalustaa ympäröivän matalan kaiteen yli puhkesi kimeään, valittavaan\nhuutoon, joka kutsui tämän hornamaisen paikan pahat henget\nhyökkäykseen.\n\nHetkisen otukset seisoivat korvat jäykkinä pystyssä, sitten ne\nsyöksyivät lehdosta joen rantaa kohti ponnahdellen pitkin, kömpelöin\nhyppäyksin.\n\nSeurue oli laskenut maihin ja seisoi nurmikolla kammottavan lauman\ntullessa näkyviin. Toivotonta puolustautumista ei kestänyt kauan.\nSitten oli kaikki hiljaista isojen, inhoittavien otuksien laskeutuessa\nuhriensa päälle ja imusuiden kiintyessä saaliin ihoon.\n\nKammoten käänsin katseeni toisaalle.\n\n\"Heidän osansa on pian näytetty loppuun\", virkkoi Thuvia. \"Isot valkeat\napinat saavat lihan, kun kasvi-ihmiset ovat imeneet verisuonet kuiviin.\nKatsokaa! Tuolta ne jo tulevat!\"\n\nKun silmäsin hänen osoittamaansa suuntaan, näin kaksitoista isoa\nvalkeata hirviötä juoksemassa laakson poikki joen äyrästä kohti. Juuri\nsilloin laski aurinko ja meidät verhosi sankka pimeys.\n\nVitkastelematta Thuvia opasti meidät käytävään, joka edestakaisin\nkaarrellen vei kallion läpi vuoren laelle monia satoja metrejä sen\npaikan yläpuolelle, missä olimme olleet.\n\nKahdesti sulkivat tiemme isot, käytävissä vapaina kuljeksivat banthit,\nmutta kummallakin kerralla Thuvia lausui hiljaisen komentosanan, ja\nmurahtelevat pedot hiipivät juroina tiehensä.\n\n\"Jos osaat selviytyä kaikista esteistä yhtä hyvin kuin hillitset nuo\nrajut otukset, niin enpä ymmärrä, mitä vaikeuksia meillä voisi olla\",\nsanoin hymyillen tytölle. \"Miten menettelet siinä?\"\n\nHän naurahti ja vavahti sitten.\n\n\"En oikein tiedä itsekään\", hän sanoi. \"Kun tulin tänne, sain Sator\nThrogin raivostumaan hylkäämällä hänet. Hän määräsi minut heitettäväksi\nyhteen sisäpihan avarista luolista. Se oli täynnä bantheja. Omassa\nmaassani olin tottunut käskemään. Äänessäni oli jotakin, en tiedä mitä,\njoka lannisti pedot, kun ne karkasivat kimppuuni.\n\n\"-- Sensijaan, että olisivat repineet minut palasiksi, kuten Sator\nThrog oli toivonut, ne ryömivät jaloissani. Tämä huvitti Sator Throgia\nja hänen ystäviään niin suuresti, että minut säilytettiin elossa\nopettamaan ja hoitelemaan näitä pelottavia otuksia. Tunnen ne kaikki\nnimeltä. Niitä kuljeksii paljon täällä alemmissa kerroksissa. Ne\nhuolehtivat puhtaanapidosta. Vankeja kuolee paljon kahleisiin. Banthit\ntoimittavat terveyspoliisin tehtävät, ainakin tässä suhteessa.\n\n\"-- Ylhäällä olevissa temppeleissä ja puutarhoissa niitä säilytetään\nluolissa. Thernit pelkäävät niitä. Juuri banthien tähden he niin\nharvoin uskaltautuvat maanalaisiin käytäviin muuten kuin tehtäviensä\npakottamina.\"\n\nThuvian sanojen johdosta pälkähti päähäni ajatus.\n\n\"Miksi emme sitten ota muutamia bantheja ja päästä niitä irralleen, kun\npääsemme maan pinnalle?\" kysyin.\n\nThuvia nauroi.\n\n\"Se johtaisi huomion pois meistä, siitä olen varma\", hän sanoi.\n\nHän alkoi kutsua petoja hiljaa hyräillen, mikä kuulosti puolittain\nkehräämiseltä, jatkaen sitä kulkiessamme vaivaloista tietämme\nsokkeloisissa maanalaisissa käytävissä ja kammioissa.\n\nKohta kuului takaamme pehmeiden käpälien tassutusta, ja kun katsahdin\ntaakseni, näin parin isoja vihreitä silmiä hehkuvan synkästä\npimennosta. Eräästä käytävän haarautumasta ryömi meitä kohti\nkoukerteleva keltainen hahmo. Matalaa murinaa ja kiukkuisia ärähdyksiä\nkuului joka suunnalta meidän kiiruhtaessamme eteenpäin, ja hurja peto\ntoisensa jälkeen vastasi valtiattarensa kutsuun.\n\nHän lausui sanan jokaiselle luoksemme saapuvalle pedolle. Kuten hyvin\nopetetut terrierit ne seurasivat meitä pitkin käytäviä, mutta huomioni\nkiintyi väkisinkin petojen kuolaisiin leukapieliin ja verenhimoisiin\nilmeihin, kun ne silmäilivät Tars Tarkasia ja minua.\n\nPian kuhisi ympärillämme noin viisikymmentä petoa. Kaksi niistä asteli\nThuvian kahden puolen kuten henkivartijat ainakin. Muiden sileät\nkyljet koskettivat silloin tällöin alastomia raajojani. Näky oli\nomituinen; melkein äänettömästi kulkevat paljasjalkaiset ihmiset ja\npehmeäkäpäläiset pedot; kultaiset, jalokivistä säihkyvät seinät;\npitkien välimatkojen päässä toisistaan olevien pienien, kattoon\nkiinnitettyjen radiumpallojen levittämä himmeä valaistus; isot,\nmatalasti murahtelevat tuuheaharjaiset, ympärillämme tungeksivat pedot;\nkookas, korkealle kaikkien muiden yläpuolelle kohoava vihreä sotilas;\nminä itse, otsallani pyhän thernin rajattoman kallisarvoinen diadeemi;\nja koko kulkueen etunenässä kaunis Thuvia-neito.\n\nSitä en pian unohda.\n\nLähestyimme avaraa huonetta, joka oli valaistu kirkkaammin kuin\nkäytävät. Thuvia pysähdytti meidät. Ääneti hän hiipi ovelle ja vilkaisi\nhuoneeseen. Sitten hän viittasi meitä tulemaan perässään.\n\nHuone oli täynnä näiden maanalaisten onkaloiden outoja asukkaita.\nSiellä oli sekava kokoelma sekasikiöitä -- ulkonaisesta maailmasta\nkotoisin olevien vankien, punaisten ja vihreiden marsilaisten, ja\nthernien valkean rodun jälkeläisiä.\n\nAlituinen vankeus maan alla oli tehnyt heidän ihonsa kaamean\nnäköiseksi. He muistuttivat enemmän ruumiita kuin eläviä olentoja.\nMonet heistä olivat epämuodostumia, toiset rujoja ja useimmat, kuten\nThuvia selitti, sokeita.\n\nKun he viruivat sätkytellen lattialla, joskus päällekkäin tai useita\nyhdessä läjässä, johtui heidät nähdessäni heti mieleeni kaameat kuvat,\njoita olin nähnyt Danten _Helvetin_ korupainoksissa. Ja voisiko\nollakaan sattuvampaa vertausta? Eikö tämä ollut todellinen horna, jossa\nasui kadotettuja sieluja, toivottomia, tuomittuja vainajia?\n\nVarovasti astellen pujottelehdimme huoneen poikki, isojen banthien\nnälkäisesti nuuhkiessa himottavaa saalista, jota niin runsaasti ja\nviekoittelevasti oli ilman minkäänlaista suojaa levitettynä niiden\neteen.\n\nSivuutimme vielä monien huoneiden ovia, joissa oli samanlaisia\nasukkaita, ja vielä kahdesti oli meidän pakko kulkea niiden läpikin.\nEräissä toisissa oli vankeja ja petoja kahleissa.\n\n\"Miksi emme ole nähneet ainoatakaan therniä?\" kysyin Thuvialta.\n\n\"He tulevat harvoin maan alle öisin, sillä silloin kuljeksivat isot\nbanthit hämärissä käytävissä saalista etsien. Thernit pelkäävät tämän\nkaamean, toivottoman maailman kamalia asukkaita, jotka he itse ovat\nsiirtäneet ja jättäneet kasvamaan jalkojensa alla. Vangitkin hyökkäävät\njoskus heidän kimppuunsa ja repivät heidät kappaleiksi. Thern ei voi\nmilloinkaan tietää, mistä synkästä varjosta salamurhaaja karkaa hänen\nselkäänsä.\n\n\"-- Päivällä on asianlaita toisin. Silloin vilisee käytävissä ja\nhuoneissa edestakaisin astelevia vartijoita. Ylhäältä temppeleistä\nsaapuu sadottain orjia ruoka- ja tarvikevarastoihin. Silloin täällä on\nhyörinää. Sinä et sitä huomannut, siliä kartoin vilkasliikkeisiä\nkäytäviä ja opastin teidät tänne harvoin käytettyjä kiertoteitä pitkin.\nMutta mahdollisesti voimme vieläkin kohdata jonkun thernin. Joskus\nheidän on pakko tulla tänne myöskin auringon laskettua. Senvuoksi\nolenkin liikkunut näin varovasti.\"\n\nKenenkään huomaamatta pääsimme kuitenkin ylimpiin käytäviin. Thuvia\nseisautti meidät lyhyen, jyrkästi nousevan vierun juurella.\n\n\"Tuolla ylhäällä\", hän selitti, \"on sisäpihalle vievä ovi. Näin kauas\nolen opastanut teidät. Tästä lähtien yli kuuden kilometrin päässä\noleville varustuksille saakka on tiellämme lukemattomia vaaroja.\nVartijoita liikkuu pihoilla, temppeleissä, puutarhoissa. Ja itse\nvarustuksissa on jokaista tuuman leveyttä kohti vartija.\"\n\nEn ymmärtänyt, mitä varten tarvittiin niin tavattomia määriä sotilaita\nsuojaamaan salaperäisyyden ja taikauskon verhoon siinä määrin kiedottua\npaikkaa, ettei ainoakaan barsoomilainen olisi rohjennut sitä lähestyä,\nvaikka sen asema olisikin ollut tarkoin tunnettu. Kysyin Thuvialta,\nmitä vihollisia thernit mahtoivat pelätä varmassa linnoituksessaan.\n\nOlimme juuri saapuneet ovelle, ja Thuvia avasi sitä parhaillaan.\n\n\"He pelkäävät, oi prinssi\", hän selitti, \"Barsoomin mustia rosvoja,\njoilta esi-isämme meitä varjelkoot.\"\n\nOvi lennähti auki. Kasvien tuoksu täytti sieraimeni. Vilpoinen yöilma\nlehahti kasvojani vasten. Isot banthit nuuskivat outoja hajuja; sitten\nne kaikki syöksähtivät sivuitsemme hiljaa murahdellen ja juoksivat\nlähemmän kuun kirkkaasti valaisemaan puutarhaan.\n\nÄkkiä kuului temppelin katoilta voimakas huuto, hälytys- ja\nvaroitushuuto, joka kiiri yhä kauemmaksi, leviten sekä itään että\nlänteen, kaikuen temppeleistä, pihoilta ja varustuksilta, kunnes se\nkuului vain kuin kaukaisena, epäselvänä kaikuna.\n\nKookkaan tharkin pitkä miekka lensi tupestaan; Thuvia painautui\nvapisten vierelleni.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nBarsoomin mustat rosvot\n\n\n\"Mitä se on?\" kysyin Thuvialta.\n\nVastaukseksi hän viittasi taivaalle.\n\nKatsahdin ylöspäin ja näin varjomaisia esineitä, jotka leijailivat\nsinne tänne korkealla temppelien, pihojen ja puutarhain yläpuolella.\n\nMelkein heti välähti näistä kummallisista esineistä valokielekkeitä.\nKuului pyssyjen pamahduksia, ja samalla näkyi temppelistä ja\nvarustuksista samanlaisia välähdyksiä ja kuului pamahduksia.\n\n\"Barsoomin mustat rosvot, oi prinssi\", sanoi Thuvia.\n\nSuurissa kaarissa ryöstöretkeläisten lentokoneet laskeutuivat thernien\npuolustusvoimia kohti.\n\nLaukauksen toisensa jälkeen ne tähtäsivät temppelien puolustajiin.\nYhtämittaa räiskyi laukauksia tyhjään ilmaan nopeasti liikkuvia ja\nvaikeasti tähdättäviä lentäjiä kohti.\n\nRosvojen laskeutuessa likelle maanpintaa juoksivat thern-sotilaat\ntemppeleistä puutarhoihin ja pihoille. Kun he näyttäytyivät ulkosalla,\nkiiti meitä kohti eri puolilta parikymmentä lentäjää.\n\nThernit ampuivat niitä pyssyihinsä kiinnitettyjen suojusten takaa,\nmutta järkkymättä läheni kaamea, musta laivasto. Enimmäkseen\nlentokoneet olivat pieniä, kahta tai kolmea miestä varten rakennettuja.\nJoukossa oli muutamia isompia, mutta ne pysyttelivät korkealla ilmassa\nampuen pohjapattereistaan pommeja temppeleihin.\n\nÄkkiä meidän ympärillämme olevat rosvot laskeutuivat, ilmeisesti\nkomennusmerkistä, kaikki samalla kertaa uhkarohkeasti maahan thernien\nsotaväen keskelle.\n\nTuskin olivat alukset ehtineet koskettaa maata, kun niissä olleet\nolennot hyppäsivät, raivoten kuin pahat henget, thernien sekaan. Sepä\noli taistelua! En milloinkaan ennen ollut nähnyt sen vertaista. Olin\nluullut vihreitä marsilaisia koko maailman hurjimmiksi ja rohkeimmiksi\nsotilaiksi, mutta sellaista kaameaa huolettomuutta, joka ilmeni\nmustissa rosvoissa, kun he heittäytyivät vihollisiaan vastaan, en ollut\nkoskaan vielä nähnyt.\n\nMarsin molempien loistavien kuiden kirkkaassa valossa saattoi koko\nnäyttämön eroittaa elävän selvästi. Kultatukkaiset, valkeaihoiset\nthernit taistelivat epätoivoisen rohkeasti käsikähmässä mustaihoisia\nvihollisiaan vastaan.\n\nTuolla pieni, kiihkeästi otteleva sotilasryhmä sotki jalkoihinsa upean\n_pimalialavan_, toisaalla mustan sotilaan käyrä miekka osui thernin\nsydämeen, ja kaatunut jäi virumaan hehkuvista rubineista muovatun\nihastuttavan patsaan juurelle, tuolla taas kymmenkunta therniä ahdisti\nyhtä ainoata rosvoa pakottaen hänet peräytymään smaragdipenkille, jonka\nsateenkaaren väreissä välkkyvään pintaan oli upotetuista timanteista\nmuodostettu omituisen kaunis barsoomilainen kuvio.\n\nHieman sivussa seisoimme Thuvia, tharkilainen ja minä. Taistelun\ntemmellys ei ollut levinnyt meihin asti, mutta silloin tällöin liikkui\ntaistelijoita siksi lähellä meitä, että voimme tarkkailla heitä hyvin.\n\nMustat rosvot olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia. Olin kuullut\nheistä hämäriä huhuja, jotka tuntuivat pelkiltä taruilta, ollessani\naikaisemmin Marsissa. Mutta en ollut milloinkaan itse niitä nähnyt enkä\ntavannut ketään, joka oli nähnyt.\n\nKansa oletti heidän asuvan pienemmässä kuussa, josta he pitkin\nväliajoin laskeutuivat Barsoomiin. Joka paikassa he käydessään tekivät\nmitä hirveimpiä julmuuksia ja poistuessaan veivät mukanaan aseita,\nammuksia ja vangiksi ottamiaan nuoria neitoja. Viimemainitut, niin\nkertoi huhu, he uhrasivat jollekin hirveälle jumalalle viettäen hurjia\nmenoja, jotka päättyivät uhrien syömiseen.\n\nMinulla oli erinomainen tilaisuus silmäillä rosvoja, kun heistä milloin\nyksi, milloin toinen joutui taistelun tuoksinassa lähelle\npiilopaikkaamme. He olivat vankkoja miehiä, lähes kahden metrin\npituisia. Kasvot olivat selväpiirteiset ja erittäin siromuotoiset;\nsilmät olivat suuret ja hyvin muodostuneet, vaikka hieman kapeat, mikä\nteki ne viekkaan näköisiksi; iris, mikäli kuutamossa voin päättää, oli\nsysimusta, kun taas itse silmämuna oli hyvin valkea ja kirkas. Rosvojen\nruumiinrakenne näytti olevan aivan samanlainen kuin thernien, punaisen\nkansan ja minun. Vain ihon väri eroitti heidät jyrkästi meistä; se\nmuistutti kiillotettua ebenpuuta, mikä niin kummalliselta kuin se\nkuulostaakin etelävaltioiden miehen sanomana, pikemmin lisäsi kuin\nvähensi heidän tavatonta kauneuttaan.\n\nMutta jos heidän ruumiinsa olivat jumalaiset, niin heidän sydämensä\nolivat nähtävästi aivan päinvastaiset. En milloinkaan ollut nähnyt niin\nkamalan verenhimoisia olentoja kuin nämä ilmasta saapuneet pahat henget\nolivat taistellessaan hurjasti thernien kanssa.\n\nKaikkialla ympärillämme oli puutarhassa heidän turmaa tuoneita\nlentokoneitaan, joita thernit, minulle silloin vielä selittämättömästä\nsyystä, eivät yrittäneetkään vahingoittaa. Silloin tällöin syöksyi joku\nmusta sotilas läheisestä temppelistä kantaen nuorta naista sylissään.\nHän juoksi aina suoraan lentokoneelleen, samalla kun hänen\nläheisyydessä taistelevat toverinsa kiirehtivät suojaamaan hänen\nperäytymistään.\n\nThernit puolestaan yrittivät innokkaasti pelastaa naista, ja hetkeksi\nsaattoi rosvo taakkoineen joutua keskelle kirkuvien paholaisten\npyörrettä, näiden jaellessa aineistuneiden hornan henkien lailla iskuja\ntoisilleen.\n\nMutta aina näyttivät Barsoomin mustat rosvot voittavan, ja neito, joka\nkuin ihmeen kautta oli selviytynyt mellakasta vahingoittumatta, vietiin\nnopean lentokoneen kannella ulkona vallitsevaan pimeyteen. Sellaisen\ntaistelun melu, kuin ympärillämme raivosi, kuului kaikkiin suuntiin\nniin kauaksi kuin ääni kantoi, ja Thuvia kertoi minulle, että mustat\nrosvot tekivät tavallisesti hyökkäyksensä samanaikaisesti pitkin koko\nthernien vyömäistä aluetta, joka ympäröi Dorin laaksoa Otz-vuorten\nulkorinteillä.\n\nKun taistelu siirtyi hetkeksi kauemmaksi meistä, kääntyi Thuvia minuun\npäin kysyen:\n\n\"Ymmärrätkö nyt, oi prinssi, minkä vuoksi miljoona sotilasta vartioi\npyhien thernien aluetta yötä päivää.\n\n\"-- Tämän, mitä sinä nyt näet, olen minä nähnyt toistuvan parikymmentä\nkertaa niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen ollut täällä\nvankina. Ikimuistoisista ajoista asti ovat Barsoomin mustat rosvot\nkäyneet saalistamassa pyhien thernien alueella.\n\n\"-- Mutta milloinkaan he eivät retkillään mene niin pitkälle kuin\nhelposti uskoisi heidän voivan tehdä, että nimittäin thernien rodun\nsukupuuttoon kuoleminen olisi pelättävissä. Tuntuu melkein siltä kuin\nhe käyttäisivät thernejä leluinaan, joihin he saavat tyydyttää hurjan\ntaisteluhalunsa, samalla ottaen näiltä polttoverona aseita,\nampumatarpeita ja vankeja.\"\n\n\"Miksi eivät thernit hyppää lentokoneisiin ja hävitä niitä?\" kysyin.\n\"Se tekisi hyökkäyksistä pian lopun, ainakaan eivät mustat olisi niin\nrohkeita. Näethän, kuinka he ovat jättäneet lentokoneensa ilman\nainoatakaan vartijaa aivan kuin ne olisivat täydessä turvassa heidän\nomissa lentovajoissaan.\"\n\n\"Thernit eivät uskalla. He yrittivät sitä kerran, monia miespolvia\nsitten, mutta seuraavana yönä ja kokonaisen kuukauden senjälkeen\nristeili tuhat isoa, mustaa taistelulaivaa Otz-vuorten yläpuolella,\nsyytäen pommeja temppeleihin, puutarhoihin ja pihoihin, kunnes jokaisen\neloon jääneen thernin oli ollut paettava turvaan maanalaisiin\nkäytäviin.\n\n\"-- Thernit tietävät, että koko heidän olemassolonsa on mustaihoisten\nsuvaitsevaisuudesta riippuvainen. He olivat vähällä kaikki tuhoutua\nsillä kertaa, eivätkä he tahdo toistamiseen antautua samaan vaaraan.\"\n\nJuuri kun hän lakkasi puhumasta, sekaantui taisteluun uusia\nosanottajia, jotka saapuivat sekä thernien että rosvojen aavistamatta.\nIsot banthit, jotka me olimme päästäneet valloilleen puutarhaan, olivat\nnähtävästi aluksi säikähtäneet taistelun melua, sotilaiden kiljahduksia\nsekä pyssyjen ja pommien kovia pamauksia.\n\nMutta nyt ne olivat ilmeisesti raivostuneet jatkuvasta melusta ja\nkiihtyneet tuoreen veren hajusta, sillä korkeasta pensaikosta hyökkäsi\näkkiä iso hahmo keskelle taistelevaa miesparvea. Hirvittävän raivoisa\nkiljunta kajahti banthin kidasta, kun se tunsi lämmintä lihaa\nvoimakkaissa kynsissään.\n\nIkäänkuin sen kiljaisu olisi ollut sovittu merkki, kiiti koko lauma\ntaistelijoiden sekaan. Hetkisen vallitsi pakokauhu. Sitten thernit ja\nmustat miehet ryhtyivät yhdessä torjumaan yhteistä vihollista, sillä\nbanthit raatelivat heitä puolueettomasti.\n\nKauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa\npainolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien\nvankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus\nhetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.\n\nNäky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme\nkallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä\nmeille pelastumisen mahdollisuutta.\n\nTherneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään,\nettä pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.\n\nAloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien\nlaumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties\nlöytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet\nvartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.\n\nSilmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin\nvartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino\npäästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä\nhuomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen\nlentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut\nHeliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja\nkomentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut\nkuolevan Marsin ohuessa ilmassa.\n\nAjatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa\nkäsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua.\nVikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle\nlentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle\nkannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa,\njoka hallitsee työntäviä säteitä -- marsilaisten loistava keksintö,\njonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine\nlaivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon\nsurkean mitättöminä kääpiöinä.\n\nAlus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti\nvaroittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon\nkiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen\nraivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät.\nKiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt\nkiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut.\nÄkkiä sen sitten keksin -- syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.\n\nOlimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu\ntyöntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä.\nTharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.\n\nMustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata\nempimiseen eikä arveluihin.\n\nPainoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun\ntäyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme,\nhypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.\n\nSamalla kuulin naisen kiljaisevan takanani ja hetkistä myöhemmin, kun\nmustat jo kävivät kimppuuni, kuului ylhäältä heikosti Thuvian ääni:\n\"Prinssini, oi, prinssini, mieluummin jään ja kuolen kans--\" Loppu\nhukkui hyökkääjien meluun.\n\nTiesin kuitenkin, että temppuni oli onnistunut ja että toistaiseksi\nainakin Thuvia ja Tars Tarkas olivat turvassa ja heillä oli\nmahdollisuus pelastua.\n\nHetkisen näytti siltä, etten kykenisi kestämään monilukuisten\nvastustajieni hyökkäystä, mutta kuten niin monasti ennen, kun olin\ntällä soturien ja hurjien petojen tähdellä joutunut pelottavaa\nylivoimaa vastaan, niin nytkin huomasin, että maapallolla saadut\nvoimani olivat siksi paljon suuremmat kuin vastustajieni, ettei\nylivoima ollutkaan niin musertava kuin näytti.\n\nViuhuva kalpani kutoi surmaverkon ympärilleni. Aluksi mustat\ntunkeutuivat lähelleni ulottuakseen minuun lyhyine miekkoineen, mutta\npian he peräytyivät, ja kaikkien heidän kasvoiltaan näkyi selvästi,\nkuinka suuressa arvossa he olivat äkkiä oppineet pitämään säilää\nheiluttavaa kättäni.\n\nTiesin kuitenkin, että muutamissa minuuteissa väsyisin taistellessani\nylivoimaa vastaan tai en kykenisi torjumaan vihollisteni hyökätessä\nuseilta tahoilta yhtä aikaa. Minun täytyi sortua varmaan kuolemaan\nheidän kynsissään. Tämä ajatus puistatti minua; kuolla tässä kamalassa\npaikassa, josta ei minkäänlaista tietoa kuolemastani saapuisi Dejah\nThorisin korviin, saada surmanisku outojen mustien miesten kädestä\njulmien thernien puutarhassa.\n\nMutta sitten taaskin palasi entinen rohkeuteni. Virginialaisten\nesi-isieni soturiveri kiehui suonissani. Raju verenhimo ja taistelun\nriemu heräsivät. Sama hymy, joka on herättänyt kauhua tuhansissa\nvihollisissa, levisi huulilleni. Pyyhin kuoleman ajatukset mielestäni\nja kävin vastustajieni kimppuun niin raivokkaasti, että ne heistä,\njotka jäivät henkiin, muistavat sen kuolinpäiväänsä saakka.\n\nYhä uusia rosvoja kyllä rientäisi tukemaan ahdistajiani, sen tiesin;\ntaistellessanikin järkeni senvuoksi työskenteli koettaen keksiä\npelastuskeinoa.\n\nSe tuli aivan odottamatta yön synkästä pimeydestä takaani. Olin juuri\nsaanut isketyksi pois aseen kookkaalta vintiöltä, joka oli pitänyt\nminua varsin tiukalla, ja sillä hetkellä mustat seisoivat peräytyneinä\nhengähtämään.\n\nHe silmäilivät minua kiukkuisen raivoisasti, mutta siitä huolimatta\nheidän eleistään kuvastui jonkunlaista kunnioitusta.\n\n\"Thern\", lausui yksi heistä, \"taistelet kuin _dator_. Jollei sinulla\nolisi tuota kirottua keltaista tukkaa eikä ihosi olisi valkea, voisi\nsinulla olla kunniapaikka Barsoomin ensisyntyisten keskuudessa.\"\n\n\"En ole thern\", sanoin ja aioin juuri selittää heille olevani toisesta\ntaivaankappaleesta, arvellen, että jos saisin aikaan sovinnon näiden\nvintiöiden kanssa ja taistelisin heidän kanssaan thernejä vastaan, he\nkenties auttaisivat minua pääsemään vapauteen. Mutta juuri silloin\nraskas esine sattui kumahtaen hartioihini, niin että olin vähällä\nlentää pitkälleni.\n\nKun pyörähdin päin tätä uutta vihollista, lipui joku esine olkapääni\nyli iskien yhtä hätyyttäjääni vasten kasvoja ja kaataen hänet\ntajuttomana nurmikolle. Samassa oivalsin, että meihin sattunut esine\noli kohtalaisen kokoisen ilmalaivan, kenties kymmenmiehisen\nristeilijän, laahausankkuri.\n\nAlus leijaili hitaasti ilmassa korkeintaan viisitoista metriä päittemme\nyläpuolella. Heti välähti mieleeni sen tarjoama pelastumismahdollisuus.\nLaiva oli hitaasti kohoamassa, eikä ankkuri noustuaan muutaman metrin\nenää ollut vastassani olevien mustien ulottuvilla. Ponnistin\nvoimakkaasti ja hyppäsin suoraan heidän ylitseen, niin että he jäivät\nsilmät hämmästyksestä levällään ja suut ammollaan töllistelemään\njälkeeni. Toisella hypyllä sain juuri parhaiksi tartutuksi nyt jo\nnopeasti kohoavaan ankkuriin. Mutta se onnistui, ja riipuin kiinni\ntoisella kädelläni, laahautuen puutarhan korkeampien kasvien oksien\nvälitse äskeisten ahdistajieni kiljuessa ja ulvoessa allani.\n\nAlus kaarsi ensiksi länteen ja teki sitten siron käännöksen etelää\nkohti. Seuraavalla hetkellä lensin sen mukana Kultaisten kallioiden\nlaen ylitse Dorin laakson yläpuolelle, jossa unohdettu Korus-järvi\nlepäsi kuutamossa, välkkyen tuhannen kahdeksansadan metrin päässä\nallani.\n\nVedin itseni varovasti istumaan ankkurin haarukkaan. Ajattelin,\nsaattaisiko alus mahdollisesti olla ilman miehistöä. Toivoin sitä. Tai\nkenties se kuului jollekin ystävälliselle kansalle ja oli sattumalta\njoutunut melkein rosvojen ja thernien kynsiin. Se seikka, että se\npurjehti poispäin taistelunäyttämöltä, tuki tätä olettamusta. Mutta\npäätin ottaa asiasta varman selon ja aloin hyvin varovasti ja hitaasti\nkiivetä ankkuriketjua myöten aluksen kannelle.\n\nOlin juuri tarttunut toisella kädelläni kaiteeseen, kun laidan yli\ntyöntyi hurja musta naama ja minua tähysti voitonriemuista vihaa\nhehkuva silmäpari.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nKaunis jumalatar\n\n\nVähän aikaa olimme molemmat, sekä musta rosvo että minä hievahtamatta,\ntuijottaen toisiamme silmiin. Sitten kaareutuivat hänen sirot huulensa\njulmaan hymyyn, sysimusta käsi ojentui hitaasti kaiteen reunalta ja\nrevolverin kylmä piippu tähtäytyi keskelle otsaani.\n\nMutta samalla hetkellä kun tumma sormi jännittyi painamaan liipaisinta,\ntartuin vapaalla kädelläni salamannopeasti juuri käsivarren\netäisyydellä olevaan mustaan kurkkuun. Rosvon sähähdys: \"Kuole, kirottu\nthern\", takertui puolittain kurkkuun sormieni puristuksesta. Hana\nnaksahti turhaan tyhjän piipun kohdalla.\n\nEnnenkuin hän ehti laukaista toistamiseen, olin kiskonut hänet niin\nkauaksi kaiteen reunan yli, että hänen oli pakko heittää pois aseensa\nja tarttua molemmin käsin partaasta.\n\nKuristin hänen kurkkuaan, niin ettei hän voinut päästää ääntäkään,\njoten ponnistelimme kaamean hiljaisuuden vallitessa, hän kiskoutuakseen\nirti otteestani, minä vetääkseni hänet alas surman suuhun.\n\nRosvon kasvot alkoivat vääristyä ja silmät pullistuivat kuopistaan. Hän\noivalsi, että kuolema hänet pian perisi, jollei hän saisi kiskaistuksi\nitseään irti rautaisista sormista, jotka koettivat puristaa hänestä\nhengen. Tehden viimeisen ponnistuksen hän nykäisi itsensä kauemmaksi\nkannelle, samalla irroittaen otteensa laidasta ja koettaen molemmin\nkäsin rajusti repiä sormiani irti kurkustaan.\n\nJuuri sitä silmänräpäystä olin odottanut. Yhdellä ainoalla voimakkaalla\ntempauksella vetäisin hänet kannelta. Hänen putoavan ruumiinsa\nnykäisystä oli vapaa käteni vähällä kirvota ankkuriketjusta, jolloin\nolisin yhdessä hänen kanssaan syöksynyt allamme olevaan järveen.\n\nEn kuitenkaan päästänyt irti otettani hänen kurkustaan, sillä tiesin,\nettä yksi ainoa kiljahdus hänen kiitäessään järven tyyneen veteen\nriittäisi kutsumaan hänen kannella olevat toverinsa kostamaan.\n\nSäilytin kaamean otteeni yhä kuristaen, samalla kun hänen epätoivoinen\nrimpuilemisensa veti minua yhä alemmaksi ketjun päätä kohti.\n\nVähitellen hänen ponnistelunsa muuttuivat suonenvedontapaiseksi\nnykimiseksi, sitten asteittain heikentyen, kunnes ne vihdoin kokonaan\nlakkasivat. Silloin hellitin otteeni, ja hänet nieli allani oleva\nsynkkä pimeys.\n\nKiipesin uudelleen laivan laidalle. Tällä kertaa minun onnistui nostaa\npääni reunan tasalle, joten voin huolellisesti tarkastella,\nminkälaisiin oloihin siellä joutuisin.\n\nLähempi kuu oli painunut taivaanrannan taakse, mutta kaukaisemman kuun\nkirkas hohde valaisi risteilijän kantta, niin että voin selvästi\neroittaa kuuden tai kahdeksan nukkuvan mustan sotilaan ääriviivat.\n\nPikatykin lavetin vierellä kyyrötteli lujasti sidottuna nuori\nvalkeaihoinen tyttö. Hänen levällään olevat silmänsä, joista kuvastui\nkauhu ja pelko, tuijottivat suoraan minua kohti, kun tulin näkyviin\nkaiteelta.\n\nSanoin kuvaamattoman huojennuksen ilme levisi hänen kasvoilleen, kun\nhän näki varastetusta päähineestäni säihkyvän salaperäisen jalokiven.\nHän ei lausunut sanaakaan. Sensijaan hänen silmänsä kehoittivat minua\nvaromaan hänen ympärillään nukkuvia miehiä.\n\nMeluttomasti nousin kannelle. Nyökäyttäen tyttö pyysi minua tulemaan\nluokseen. Kun kumarruin hänen puoleensa, kuiskasi hän, että\nirroittaisin hänen siteensä.\n\n\"Voin auttaa sinua\", sanoi hän, \"ja sinä tarvitset kaiken avun, jonka\nvoit saada, kun nuo heräävät.\"\n\n\"Jotkut heistä heräävät Korus-järvessä\", vastasin hymyillen.\n\nHän ymmärsi, mitä tarkoitin, ja hänen vastaushymynsä julmuus tuntui\nminusta kammottavalta. Rumassa naamassa julmuus ei hämmästytä, mutta\nkun se ilmenee jumalattaren kasvoilla, joiden hienoista piirteistä\nmieluummin odottaisi näkevänsä rakkautta ja hyvyyttä, on vaikutus\nkolkko.\n\nPäästin hänet nopeasti siteistä.\n\n\"Anna minulle revolveri!\" kuiskasi hän. \"Voin ampua sillä niitä, joita\nmiekkasi ei ehdi saada vaikenemaan.\"\n\nNoudatin hänen pyyntöään. Sitten ryhdyin vastenmieliseen työhön, joka\nminun oli suoritettava. Nyt ei ollut sopiva hetki hienotunteiselle\narkailulle eikä jalomielisyydelle, jota nuo julmat pahathenget eivät\nkäsittäisi eivätkä vuorostaan noudattaisi.\n\nHiljaa hiivin lähimmän nukkujan luo. Herätessään hän oli jo matkalla\nKoruksen helmaan. Vihlova kiljahdus, jonka hän päästi selvitessään\nunestaan, kuului heikosti kaukaa allamme olevasta pimeydestä.\n\nToinen heräsi, kun kosketin häntä, ja vaikkakin sain hänet heitetyksi\nristeilijän kannelta, nostatti hänen raju hälytyshuutonsa kaikki muut\nrosvot jalkeille. Heitä oli viisi. Heidän noustessaan seisomaan tytön\nrevolveri pamahti terävästi, ja yksi heistä vaipui takaisin kannelle\nkohoamatta enää milloinkaan pystyyn.\n\nToiset hyökkäsivät hurjasti miekka kädessä kimppuuni. Tyttö ei\nilmeisestikään uskaltanut ampua peläten haavoittavansa minua, mutta\nnäin hänen kissamaisesti koettavan hiipiä ahdistajieni kupeelle.\nSamassa olivat miehet kimpussani.\n\nSeuraavien minuuttien aikana sain taistella yhden tulisimpia\nottelujani. Kannella ei ollut tilaa askelien ottamista varten. Oli\nseistävä paikallaan, annettava ja otettava iskuja. Aluksi sain\nmelkoista enemmän kuin annoin, mutta pian onnistui minun antaa pisto\nyhden vintiön säilän alitse, ja mielihyvin näin hänen vaipuvan\nkannelle.\n\nToiset ahdistivat minua kahta vertaa kiivaammin. Miekkojen kalahtelusta\naiheutunut kauhea melu olisi voinut yön hiljaisuudessa kuulua monien\nkilometrien päähän. Säkeniä säihkyi teräskalpojen sattuessa vastakkain,\nja sitten kuului ilkeän kumea ääni, kun lapaluu murtui marsilaisen\nsäiläni terävän kärjen siihen sattuessa.\n\nVastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt\nsellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten\nlukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti,\nettä tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä\nhetkessä.\n\nKaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut\nperäytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani\nolevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi\nliikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti\nmiekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli\npudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa\nmyöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen\nselästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.\n\nOlin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka\nmiekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven\npohjassa.\n\nTämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili\ntyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään\npaljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat\nvankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä\noli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa\nvetää tikaria esille.\n\nAnnoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen\nkäsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle\njalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui\nselälleen kuin iskun saanut härkä.\n\nHiljainen, hopealta helkkyvä nauru kuului takaani.\n\n\"Sinä et ole thern\", sanoi kaunisääninen toverini, \"vaikkakin sinulla\non kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole\nBarsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin\nsinä tänä yönä. Ken olet?\"\n\n\"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva\nprinssi\", vastasin. \"Entä ketä\", lisäsin, \"on minulla ollut kunnia\npalvella?\"\n\nHän empi hetkisen, ennenkuin virkkoi mitään. Sitten hän kysyi:\n\n\"Et ole thern. Oletko thernien vihollinen?\"\n\n\"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on\nhenkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu.\nAseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen\nminulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko\nsinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen\npuhunut.\"\n\nHän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi.\nTuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään\nsaadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja\nnoudattamani ritarillisuusohjeet.\n\nNähtävästi tarkastuksen tulokset tyydyttivät häntä.\n\n\"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhä _hekkador_,\nthernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen\nelämän prinsessan, veli.\"\n\nJuuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut\nnyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen.\nIrroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti\nselän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen\nraskaaseen tykinalustaan.\n\n\"Miksi et menettele yksinkertaisemmin?\" kysyi Phaidor.\n\n\"En ymmärrä. Miten 'yksinkertaisemmin'?\" vastasin.\n\nKohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi\nheittänyt jotakin aluksen laidan yli.\n\n\"En ole murhaaja\", sanoin. \"Surmaan vain puolustaessani itseäni.\"\n\nHän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia\nkulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.\n\nNiin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni\nvihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta.\nBarsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema\nmerkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista\njakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.\n\nMutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista,\nolivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka\nhuokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta\nvääjäämättömästä pakosta.\n\nLuulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen,\njonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että\nmenettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.\n\nMies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi,\nviruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja\nvoimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin\nolisi häntä kadehtinut.\n\nAlus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli\nmielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan.\nVain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso\nsijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana\npäiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista\ntähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin\nsummittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia\nkarttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin\nlaskenut ohjaamani laivan aseman.\n\nSe seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin\nasutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme.\nKäänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin\ntyöntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme\nkohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen\npykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi\nkaameasta kuolemanlaaksosta.\n\nKun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen,\npuhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä\nkammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta.\nTaistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä\nolimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää\nääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.\n\nOli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo\ntuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.\n\n\"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä\", hän sanoi rauhallisesti.\n\"Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa\naluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin.\"\n\nHänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi\nsanonut: \"Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa\nsataa.\"\n\nAnnoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut\nhetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme\noli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään\ntahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee\nkestämään enimmin.\n\nNyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten\nlämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten\nminua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän\nsenjälkeen tytön avaavan silmänsä.\n\n\"Olimmepa lähellä kuolemaa\", huomautti Phaidor.\n\n\"Opin siitä kuitenkin kaksi seikkaa\", vastasin.\n\n\"Mitkä sitten?\"\n\n\"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on\nkuolevainen\", sanoin hymyillen.\n\n\"Vain Issus yksin on kuolematon\", vastasi hän. \"Ja Issus edustaa\nthernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon.\"\n\nNäin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän\nkuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti.\nMyöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin\npuhujakin.\n\n\"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut\", jatkoi tyttö, \"on\njohtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat\ntietosi varsin vähän entisestään karttuneet.\"\n\n\"Toinen seikka\", vastasin, \"on se, että tämä tumma ystävämme ei ole\nperäisin lähemmästä kuusta -- hän näytti melkein vainajalta parin\nkolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme\nkohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme\nThuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto\njäljellä.\"\n\nPhaidor katsahti ilmeisesti hämmästyneenä mustaihoiseen.\n\n\"Jos et ole Thuriasta, niin mistä sitten olet?\" hän kysyi,\n\nMies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta\nmitään.\n\nTyttö polkaisi käskevästi pientä jalkaansa.\n\n\"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä\njäävät vastaamatta\", hän sanoi. \"Alemman olennon pitäisi ylpeillä\nsiitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen\nsuvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet.\"\n\nTaaskin musta rosvo hymyili ilkeää, tietävää hymyään.\n\n\"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä\neikä niitä saamaan\", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen:\n\"Mitä aiot minulle tehdä?\"\n\n\"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin\", sanoin. \"Teille ei tapahdu\nmitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on\nystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani,\nniin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten,\nja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista\nlähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen.\"\n\n\"Oletko Heliumista?\" kysäisi rosvo.\n\n\"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi\",\nvastasin, \"mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta\ntaivaankappaleesta.\"\n\nXodar katsoi minua kiinteästi muutamia minuutteja.\n\n\"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista\", hän sanoi vihdoin. \"Ei\nyksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan\nkahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin\nkultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?\" Hän painosti\npilkallisesti sanaa \"pyhä.\"\n\n\"Ne olin jo unohtanut\", selitin. \"Ne ovat voittosaalista.\" Yhdellä\ntempaisulla riisuin naamion päästäni.\n\nKun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen\nsilmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut\nnäkevänsä thernin kaljun pään.\n\n\"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta\", hän sanoi kunnioituksen\nväre äänessään. \"Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja\nkahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä\ntunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi\", hän\nlisäsi, \"jos olisit barsoornilainen.\"\n\n\"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni\", keskeytin hänen puheensa.\n\"Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat\nensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos\njoku barsoomilainen sinut voittaisi?\"\n\n\"Barsoomin ensisyntyiset\", selitti hän, \"ovat mustaihoinen ihmisrotu,\njonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset\nsanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu\nkeskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa\nkaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.\n\n\"-- Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen\nkehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja\neläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky\nliikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun\nyhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen\nedelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat\nja liikkuivat yksilöinä.\n\n\"-- Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja;\ntehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat\nBarsoomissa järki ja harkitsemiskyky.\n\n\"-- Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta\nja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä\neripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen\npieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina\njäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa\npäälakeensa liittyvästä varresta.\n\n\"-- Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja\npähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi\nväliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi\nkasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa\nvalkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen\nmustaihoinen ihminen.\n\n\"-- Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta\nkolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät\nkaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa\npäästäkseen vapauteen.\n\n\"-- Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli\nkoko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista\nelämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden\nlaajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten\nyhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.\n\n\"-- Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen\nmustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon.\nUteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin\nkansoittuminen alkoi.\n\n\"-- Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin\nolentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun.\nMutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta\nja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot\nsyntyneet.\n\n\"-- Thernit\", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, \"ovat pitkien\najanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä\nvalkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin.\nBarsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on\nmustien ihmisten rotu.\n\n\"-- Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset\noppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen\nemon muiden lapsien keskuudessa.\n\n\"-- Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten\nkasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko\nolemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa\nmäärin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä\nkasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi\npää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat\njuuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja\nselittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja\nkorviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen\nvuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin\npeloittavia vastustajia taistelussa.\"\n\nIhmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja\nlaveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä\ntilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle\nryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen\nedelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.\n\nMutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi\nsiirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin\nkoettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.\n\nSeisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä\nedessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun\nhän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa\nhetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.\n\nEn myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä,\njoka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt\naluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme,\nja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin\nhuolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki\nminussa jo heränneet vapauden toiveet.\n\nIso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä,\nhäämöitti aivan likellä aluksemme perää.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nOmeanin uumenissa\n\n\nNyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä\nkuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli\ntuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut\nsilmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut\nyläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat\nhihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen,\ntuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.\n\nOlin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä\nminun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen\naluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.\n\nYläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan\ntaistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin\njyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.\n\nKuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula\nedellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita\nkohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva\nolisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi\ntaaskin mahdollinen.\n\nSamalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin\nsatakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen\nkaiteen ylitse.\n\nKun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta.\nMääräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo\nmyöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.\n\nHeti yhteentörmäyksen jälkeen käänsin koneet käymään takaperin, mutta\naluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään\npuhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten\npääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille\nheidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.\n\nTaistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista\nvarten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun\nsitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.\n\n\"Tehkää heidät vaarattomiksi\", hän sanoi, \"mutta älkää vahingoittako\nheitä!\"\n\nJotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän\nhenkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin\nkunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin\nolisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin\nnauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi,\nniin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet\npuuvillalankaa.\n\nHe sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin\nhe olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle,\nja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.\n\nRunsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen\nmiehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle\nkuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.\n\nTytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja\nlaskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset\nolivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä\nkäytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.\n\nLyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini\nherättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen\ntaistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä\nympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.\n\nSe seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman\nthernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän\nperinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan\nminua suopeammin.\n\nPoikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä.\nUpseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset,\nloistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan,\nhopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden\nalle.\n\nKomentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen\ntimanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen\nloistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet;\nheidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen\nkansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät,\njoihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita\nmetalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset\nkaiteet; tykkien välkkyvä metalli.\n\nPhaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen\nsidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna.\nPoistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.\n\nSaatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja\nkorjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää\nkohti.\n\nVähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani\najattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian\nkohtalo.\n\nJos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi\njoutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin\nlaaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa\nkuin nopea ja kauhea kuolema.\n\nKuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta\ntuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan\nymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli\nheihin istuttanut.\n\nTardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi\nrohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus,\nmikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä\nei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja\nvihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka\nikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin\nseuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.\n\nJos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana\nvaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai\nvihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.\n\nMutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli\nperin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien\nkynsistä.\n\nMinut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme\nliikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu\nkomeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli\nkoppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.\n\nLattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä,\nläpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa\nkäytetään hyvin paljon.\n\nIstuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka\nistuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän\ntarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä\nnähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.\n\nValkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno\npuna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun\nhänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.\n\n\"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?\"\nkysyin nauraen.\n\nHän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla\nkeventyneesti.\n\n\"Onpa kyllä\", hän sanoi, \"erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä\nkatsoen noin erinomaisen komeat.\"\n\nNyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui,\nettä hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni\nnauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen\nnauruunsa.\n\n\"Tiedätkö, minne olemme matkalla?\" kysyi hän.\n\n\"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen\", vastasin.\n\n\"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se\", selitti hän vavahtaen.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"En voi muuta kuin arvailla\", vastasi hän, \"sillä kaikista niistä\nmiljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien\nkuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole\nkoskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät\nmilloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän\nryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi.\"\n\n\"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?\" kysyin tahtomattanikin.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja,\njotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea\nmyöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole\nvarsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin\nolette antaneet toisten kärsiä?\"\n\n\"Sinä et ymmärrä\", hän vastasi. \"Me thernit olemme pyhää rotua.\nAlemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin\npelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat\ntuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin\njoutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?\"\n\n\"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden\nkeskuudessa vallitsevaa taikauskoa?\" huomautin. \"Se on raskain\nsyntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?\"\n\n\"Koko Barsoomin elämä\", sanoi hän, \"on luotu yksinomaan elättämään ja\ntukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma\nhankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi\nitseänsä ryhtymällä työhön?\"\n\n\"On siis totta, että syötte ihmislihaa?\" kysyin kauhuissani.\n\nHän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.\n\n\"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?\"\n\n\"Eläinten lihaa kyllä\", vastasin, \"mutta emme ihmisen.\"\n\n\"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä\nihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia.\"\n\nMinua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.\n\n\"Nyt olet epäuskoinen\", jatkoi hän vienosti. \"Mutta jos onni meitä\nsuosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme\ntakaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme\ntodistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja --\" hän\nempi, \"kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme -- yhtenä\nmeistä.\"\n\nTaaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen\nposkilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä\npitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä\nsuhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.\n\n\"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti\",\nvastasin, \"sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi\nsijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan\nharhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin\nelämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja\nheidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti hän, \"et saa puhua noin kamalan herjaavasti -- et\nsaa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien\ntemppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia,\nniin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun --\" Taaskin\nhän punastui ja alkoi sitten uudelleen. \"En edes minä voisi pelastaa\nsinua.\"\n\nEn virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään\nhyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin\nulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä\ntulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat\nhirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä\nomien vainajiensa sielujen asuinmajoina.\n\nSamassa vankilamme ovi aukesi ja Xodar astui sisään.\n\nHän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat\nystävälliset -- kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.\n\n\"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon\", sanoi hän, \"niin en\nymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä\ntäällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte\nnähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa\nulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä\ntähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa --\nmaanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.\n\n\"-- Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle\", hän lisäsi,\n\"sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee\nhäntä.\"\n\nPhaidor oikaisi niskansa.\n\n\"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?\" huudahti hän. \"Issus tuhoaisi koko\nsukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin.\"\n\n\"Sinulla on paljon oppimista, thern\", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen,\n\"enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan.\"\n\nKun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren\nlumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei\nmillään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.\n\nTälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme\netelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain\nnavoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme\nilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet,\njoiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.\n\nKatselin nojaten laivan kaiteeseen ja Xodar oli vierelläni.\n\n\"Mikä on suuntamme?\" kysyin.\n\n\"Hieman lounaaseen etelästä\", vastasi hän. \"Kohta näkyy Otz-laakso.\nLennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.\n\n\"Otz-laakso!\" huudahdin. \"Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken\nkarkasin, ole juuri siellä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Xodar. \"Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän\najojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan\nlaajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä\nalemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää\nmaljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen\npohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin\nsisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän\njärven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa.\nSinne olemme matkalla.\"\n\nKatsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain\nyksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli\nhänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin\ntämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.\n\n\"Vain lentokoneella on se matka mahdollinen\", lopetin mietteeni ääneen.\n\n\"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta\nei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä\", selitti Xodar\näänen värähtäessä ylpeydestä.\n\nOlimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se\npäättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän\njuurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät\nmatalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin\njuurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.\n\nKerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka\nalkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin\nkauas kuin silmä kantoi. \"Se on Iss-virran uoma\", selitti Xodar. \"Se\njuoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta\ntässä sen cañon on avonainen.\"\n\nSamassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin\nhäneltä, mikä se oli.\n\n\"Se on kadotettujen sielujen kylä\", vastasi hän nauraen. \"Tätä\njäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana\nalueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät\nIss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne\nasumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee\ntänne.\n\n\"-- Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta\nlaaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten\nvartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.\n\n\"-- Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja,\nsillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on\nliian vähän, että saisimme kunnolleen taistella -- niinpä annammekin\nheidän olla rauhassa.\n\n\"-- Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän\nlukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään\nlakkaamatta.\"\n\nNyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen\nlaakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta\ntumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta.\nSe ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.\n\nXodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja\nseisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.\n\n\"Ovatko hänen puheensa todenmukaisia?\" kysyin tytöltä.\n\n\"Osittain ovat\", vastasi tämä. \"Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta\nlaaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka\nmuka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta\n--\" hän empi. \"Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat\nlukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme\nrääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet\nihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on\nmeidän varallemme.\"\n\n\"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia\nbarsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset\nhyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon\",\nhuomautin. \"Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta\noikeudenmukainen.\"\n\n\"Minä en voi sitä uskoa\", sanoi hän.\n\n\"Saamme nähdä\", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä\nlähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin\nselittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien\nkysymysten ratkaisun kanssa.\n\nLikellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme\nvähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme\nvuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan,\npyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.\n\nTämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä.\nSen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista\nkalliota.\n\nHetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen\nsitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui,\nkunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja\njättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä\nkajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin\nuumeniin.\n\nLaskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi\nsuurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat\nluolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia\nlaivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän\noudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.\n\nHitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se\nlepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme\nirroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät,\nmutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti\nuudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja\nturvallisesti kuin äsken ilmassa.\n\nPhaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei\nollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli\nsellainen maailma.\n\nMelkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia\nkuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa,\nsellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien\nvälistä liikennettä.\n\n\"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama\", lausui joku takanamme. Kun\nkäännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen\nhuvitettuna.\n\n\"Tämä järvi\", hän jatkoi, \"on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee\ntänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on\nneljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi\npohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa\nkastelulaitoksiin.\"\n\nTämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina\npitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä\nvankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella,\nMarsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.\n\nHeidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville\nnäiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat\nyksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja\nlakanneet pohtimasta sen syitä.\n\nSivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä,\nilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli\npieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen\nne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että\naseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla\npenkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.\n\nNäistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan\nedessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme\npäämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.\n\nXodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja\nsotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata\nrakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.\n\n\"Saat pian nähdä Issuksen\", virkkoi Xodar Phaidorille. \"Harvalukuiset\nvankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä\norjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele\nIssusta yli yhden vuoden.\" Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea\nhymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille\nsanoilleen.\n\nVaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa\ntämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja\npelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman\nherran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien\nvihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.\n\nRakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen\nkeskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella,\nsamanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä\nkellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden\nmaanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en\nvoinut ensi silmäyksellä saada selville.\n\nPian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle\njuuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä.\nHeti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin\nkummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.\n\n\"Vie upseerillesi\", hän lausui, \"dator Xodarin määräykset. Sano\nhänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka\nsaattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen\ntemppelin luokse.\"\n\n\"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin\ndator\", vastasi mies. \"Tapahtuu kuten sanoit.\" Ja nostaen ylös molemmat\nkätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on\nyhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan\nuumeniin.\n\nHetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean\nloistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin\ntervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten\nalukseen ja alas luukusta.\n\nKajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen.\nSiinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti\nkun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden\nmukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen\nkoneiden rytmillisen surinan tahdissa.\n\n\"Minne voimme mennä näin pienessä vesialtaassa?\" kysyi Phaidor.\n\n'\"Emme ylöspäin\", vastasin, \"sillä panin merkille, että vaikkakin tämä\nrakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko.\"\n\n\"Minne sitten?\" hän kysyi taaskin.\n\n\"Aluksen ulkonäöstä päättäen luulen, että menemme alaspäin\", selitin.\n\nPhaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja\nsitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä\ntämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan\njäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa\nkauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.\n\nTuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti.\nSaatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä\nhimmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.\n\nPhaidor tarttui käsivarteeni.\n\n\"Pelasta minut!\" hän kuiskasi. \"Pelasta minut, ja jokainen toiveesi\ntäyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor --\" hän\nsekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa \"Phaidor on jo sinun.\"\n\nLapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka\nlepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin,\nsillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme\nkahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin\nomia kasvojaan kohti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nIssus, ikuisen elämän jumalatar\n\n\nRakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta,\nliikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä\nminusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai\nteolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen\nkiintymykseensä.\n\nMilloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut\ntaistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet\nparemmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan\ntuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai\nsuudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä\nolinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa\nmieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia\nvillejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon\nkatseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.\n\nMutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin\nkömpelösti, pelkään.\n\nHellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä\nkäsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että\nkahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin\ntuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.\n\nPuheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän\nponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät\nhirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.\n\n\"Koira!\" hän sähisi. \"Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor,\nMatai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee\nvaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa\nvalitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?\n\n\"-- Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet\nhyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi\nsovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota\nnimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman.\nSinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.\n\n\"-- Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta,\njota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään,\nkunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa\narmonosoitukseksi.\n\n\"-- Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten\nkallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat\nrepivät sinua kappaleiksi.\"\n\nKaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma\nalusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento\nsaattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti\nkuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni\ntekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen\nhuonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään\nsuunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.\n\nHän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan\nsilmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi\nnyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän\nperin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.\n\nYhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi\ntuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä\nMarsin pinnan alapuolella.\n\nVihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä\nolevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä\neteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta\nikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan\nvoimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme\nahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä.\nPysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi\nulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui\nkajuuttaan.\n\n\"Tulkaa!\" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi\nmerimiehistä oli aukaissut.\n\nHuomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli\nlammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi\nkerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.\n\nLammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät\npystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan\nkaton keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät\nhimmeästi valaistuihin käytäviin.\n\nYhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn\njälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran\ntunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi\nnähdä.\n\nHäkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt\nBarsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän\nkiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla\nsäännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.\n\nPitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin\nmentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus\nylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.\n\nTuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin\nja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin\nnopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.\n\nKun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää\nsijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata.\nMaapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi\nselittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.\n\nSaatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista\npuista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista\nkäytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla,\nturkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on\nkokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä\nkuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita\nMaan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat\nkäsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä,\njoita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?\n\nMinunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet\nmarsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän\nmaiseman ihanuus.\n\nPhaidorin silmät olivat levällään hämmästyksestä.\n\n\"Issuksen temppeli\", hän kuiskasi puolittain itsekseen.\n\nXodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain\nhuvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.\n\nPuutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän\njoukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän\nkaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli\nryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.\n\nTällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän\nedustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui\nmuutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä\nhe sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.\n\nPalattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin\ntyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka\noli ollut prinssinä Heliumissa.\n\nHitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia\nkäytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien.\nVihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan\nhuoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa\npäässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen\nmerkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies\nilmestyi.\n\nSitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme\nja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli\nmentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman\nuhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään\nIssuksen eteen.\n\nEn koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain\nrakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä\nhänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren\neteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani\nvastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.\n\nKun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa\nmetriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.\n\n\"Antakaa heidän nousta\", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni,\njoka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut\nkäskemään.\n\n\"Nouskaa ylös!\" sanoi saattajamme. \"Mutta älkää kääntäkö kasvojanne\nIssukseen päin.\"\n\n\"Nainen miellyttää minua\", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin\nhetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. \"Hän palvelkoon minua\nmääräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven\npohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että\nne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät\npiirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan\nvuoden!\"\n\nSilmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät\naavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri\nikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman\npakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen\npaljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi\nkasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.\n\nEn saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä\nkertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen\nkäsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.\n\n-- Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, -- kun\nhän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin\nMatai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.\n\n\"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!\" Näin puhui Issus, ja\nupseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin\ntaaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen\nkäyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut\ntehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta -- lukuunottamatta harmia\nsiitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.\n\nJouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin\nnousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä\ntakaisin puutarhaan.\n\n\"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata\", hän\nsanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, \"ja tahtoisin auttaa sinua, jos\nvoisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi,\nmutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan\ntakaisin ulkomaailmaan.\"\n\n\"Mikä on kohtaloni?\" tiedustin.\n\n\"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua\nnoutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin\nlievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään.\"\n\n\"Miksi hän lähettäisi noutamaan minua?\" kysyin.\n\n\"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin\nhuvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä\nolisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien\nnäytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja\nvastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä\nvarten.\"\n\n\"Syökö hän ihmislihaa?\" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä\nsenjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin\nvalmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy\noli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin\nmääräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen\nsuvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki\nlaajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli\naikaisemmin saattanut olla.\n\nTämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita\nasukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä.\nMiksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden\nelämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme\njokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia\nja tunteita.\n\n\"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten\nlihaa\", selitti Xodar. \"Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet\njäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja.\"\n\nEn silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli\nmitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa\njo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä,\nkuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa\nkäyttelijänsä.\n\nOlimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan\npäähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.\n\n\"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä\", hän sanoi. \"Tyttö on\nkertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen\ntaistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä\nja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla\nvarustushihnoillaan.\"\n\nXodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että\nIssus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.\n\nSanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin\nikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle\novelle.\n\nSamat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski\nminun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus.\nJumalatar arvosteli minua katseillaan.\n\nHeikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja\nlaulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet\ntuomion lukemattomille uhreille.\n\n\"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat\nolennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet,\nelävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!\"\n\nKäännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen\nkauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan\nitseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin\nkoristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti\nmustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan\nhiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta\nkeltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä\nhehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta\nhaukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen\nkasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä\nvastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.\n\nKuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä\nmuodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät \"hänen\nsäteilevän kauneutensa pyhää näkyä.\"\n\nHänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa\nPhaidor, kalpeana ja vapisevana.\n\n\"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain\nkäsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?\" kysyi Issus.\n\n\"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on\", vastasi vieressäni\nseisova upseeri.\n\n\"Tuokaa dator Xodar esiin!\" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä\nhuoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen\npahaenteisesti.\n\n\"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!\" hän kiljaisi.\n\"Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan\nhalvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi\najoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa\npalvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset!\nRaukat ja orjat eivät niitä kanna.\"\n\nXodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen\nvoimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas\nraa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.\n\n\"Tiehesi!\" kirkui raivostunut akankäpys. \"Tiehesi! Mutta et saa\noleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava\norjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin\nsaaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!\"\n\nHitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus\nnousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.\n\nMinulle hän lausui: \"Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin.\nMyöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!\" Sitten hän\nkatosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun\nlähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten\nperässäni.\n\n\"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!\" hän rukoili. \"Anna\nanteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut\nsitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!\"\nHän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten\npulppuamiselta. \"Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin.\nThernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien\nolentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää\nyhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja\nkuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi\nyhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!\"\n\n\"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor\", vastasin, \"niin etkö\nsinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä\nvaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua?\nEn tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän\nminulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua.\nHuolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten\nensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan\nkun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle -- verrattomalle Dejah\nThorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa\nsydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä\nsuhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra\nMatai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus.\"\n\nPhaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei\nhänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton\nsuru.\n\n\"En ymmärrä\", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta\nIssus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut\nnäkyvistäni.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nShadorin vankilasaari\n\n\nUlommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin\nXodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja\nsadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät\nhänen silmilleen.\n\nMeidän saapuessamme joukon huomio kiintyi minuun.\n\n\"Kas!\" huudahti joku. \"Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren\nXodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi.\"\n\n\"Sitokoon hän Thuridin\", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. \"Thurid on\nylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua\ntekemisiin todellisen miehen kanssa.\"\n\n\"Niin, Thurid! Thurid!\" kaikui kymmenkunnasta kurkusta.\n\n\"Tuolla hän on\", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen\nosoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla\noli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään\nkeikailevasti meitä kohti.\n\n\"Mikä hätänä?\" hän kysyi. \"Mitä minusta tahdotte?\"\n\nYhteen ääneen selitettiin hänelle nopeasti asia.\n\nThurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi\nkiiluviksi raoiksi.\n\n\"Calot!\" hän sähähti. \"Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin\nsydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen\nsalaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen\nkunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko\nmaailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni.\" Näin sanoen hän\nyritti potkaista Xodaria.\n\nVereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen\nmahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen\nepäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti\npitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista\njoutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen\nsumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen\ntekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.\n\nOlin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen\nraukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja\nliikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi\nvaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja\nsättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.\n\nMutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle\nkipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen\nvallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien\nkurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella.\nTulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen\nkäsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun\nhänen leukaansa.\n\nVankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui\nmaahan jalkojeni juureen.\n\nMustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka\nvirui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät\nolisi voineet uskoa silmiään.\n\n\"Kehoititte minua sitomaan Thuridin\", huudahdin. \"Katsokaa sitten!\"\nKumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin\nlujasti hänen kätensä ja jalkansa.\n\n\"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen\neteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että\nkeskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!\"\n\n\"Ken olet?\" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi\nkoettaa sitoa Thurid.\n\n\"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta,\nHeliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies\njumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että\nvoin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt\nXodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin\nkalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun.\"\n\n\"Tule!\" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. \"Saamani\nmääräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä\nmyöskin!\"\n\nMiehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja\nXodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä\npaljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.\n\nEttä hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan\nsaanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai\nseisoi takanani paljastettu miekka kädessään.\n\nOmeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista.\nLaskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet\nylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan\ntunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta\nensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään\nihmeelliseen käytävään.\n\nVedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä\nkaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen\nvankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin\nkoppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella,\nastuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni\nherätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka\noli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa\npyhien thernien puutarhojen alla.\n\nSilloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman\nystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen\nseuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat\nihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen\nkansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin\nheidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.\n\nHeillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani,\nsillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta.\nEikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet\nvankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä\ntunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten\nvoimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.\n\nNiinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja\npyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada\nminut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella\nympärilleni.\n\nXodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla\nmatalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun\nIssus oli riistänyt häneltä arvon.\n\nRakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian\nja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista\nikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin\nkorkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja\nviereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen\nnäistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien\nläpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa\nkivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.\n\nHän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan\nhänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä\nkuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset\nja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja\nsopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen\nvaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun\ntäydellinen esikuva.\n\nEn herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas\nsiunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun\njoku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.\n\nPalatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin\npoistuessani.\n\n\"Mies\", huudahdin, \"tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään\nhyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut.\nNäit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen\njo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme\ntoveriasi.\"\n\n\"Soisin, että olisit silloin surmannut minutkin\", sanoi hän.\n\n\"Nouse ylös!\" rohkaisin; \"kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan\nmeistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa\nitsellemme tietä vapauteen?\"\n\nHän katseli minua hämmästyneenä.\n\n\"Et tiedä, mitä puhut\", vastasi hän. \"Issus on kaikkivaltias. Issus on\nkaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On\npyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä\nrikkomisesta.\"\n\n\"Pötyä, Xodar\", tokaisin kärsimättömästi.\n\nHän hypähti kauhistuneena pystyyn.\n\n\"Issuksen kirous kohtaa sinua\", hän huudahti. \"Seuraavalla hetkellä\nvaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet.\"\n\n\"Uskotko sellaista, Xodar?\" kysyin.\n\n\"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?\"\n\n\"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi\", sanoin.\n\"Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla\nihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi\ntoinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan\nkykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia\ntakaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko\nBarsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä\naivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.\n\n\"-- Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan,\nkun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi\nkyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi\nsaanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen\nkäskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa\nettä tuskin kuulin.\n\n\"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja\nkammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt.\"\n\nHetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:\n\"Herjaaja!\" hän sitten karkasi kimppuuni.\n\nKun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta\nranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse\ntyöntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen\nlanteilleni.\n\nSiinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä,\njotka hehkuivat voimattomasta raivosta.\n\n\"Xodar\", lausuin, \"olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties\nkokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani\nsiitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies,\njoka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet\njumaluuteensa.\n\n\"-- Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää\nloukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että\nniin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin\njoku jumala.\n\n\"-- Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta\nuskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen\nloistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha\nnainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi\ntehdä sinulle mitään pahaa.\n\n\"-- Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin\nme, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien\nvapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme\nolisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme\nteurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin -- nimitäpä\nhäntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi --\nmääräyksestä.\"\n\nLopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti\notteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut\nmitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan\noli tuntikausia syvissä mietteissä.\n\nPitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin\nkoppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen\nmarsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.\n\n\"Kaor!\" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.\n\n\"Kaor!\" tervehti hän. \"Mitä varten olet täällä?\"\n\n\"Odotan kuolemaani, luullakseni\", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.\n\nMyöskin hän hymyili, rohkeata, miellyttävää hymyä.\n\n\"Niin minäkin\", hän sanoi. \"Minulle se tulee pian. Näin Issuksen\nsäteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti\nihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen\nkammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni\nnimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa.\nMenee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät\nikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun\näidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä\nnimitystä.\"\n\n\"Miten olet tänne joutunut?\" kysyin.\n\n\"Se kävi perin yksinkertaisesti. Olin lentänyt yhden miehen\npartiokoneella kauas etelään, kun päähäni pälkähti loistava ajatus\nlähteä etsimään unohdettua Korus-järveä, joka perintätietojen mukaan\non lähellä etelänapaa. Olen varmaankin perinyt isältäni rajun\nseikkailuhalun ja orjalliseen kunnioituspalvontaan luontumattoman\nhäikäilemättömyyden.\n\n\"-- Olin saapunut ikuisen jään kohdalle, kun vasemmanpuolinen potkurini\njuuttui kiinni, ja laskeuduin maahan sitä korjaamaan. Mutta ennenkuin\naavistinkaan, oli ilma sakeana lentokoneita ja satakunta näitä\nensisyntyisiä paholaisia hyppäsi maahan ympärilleni.\n\n\"-- Miekat paljaina he kävivät kimppuuni, mutta ennenkuin sorruin\nmaahan heidän alleen, olivat he saaneet maistaa isäni miekan terästä ja\nolin antanut sellaisen näytteen kunnostani, että jos isäni olisi elänyt\nja olisi ollut sitä näkemässä, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen.\"\n\n\"Onko isäsi kuollut?\" kysyin.\n\n\"Hän kuoli ennenkuin ympäriltäni kuori murtui ja minä astuin tähän\nmaailmaan, joka on ollut minua kohtaan perin hyvä. Lukuunottamatta\nsurua siitä, ettei minulla olin ollut kunniaa milloinkaan nähdä isääni,\nolen ollut hyvin onnellinen. Ainoana huolenani on nyt, että äitini\nmurehtii minua, niinkuin hän on kymmenen pitkää vuotta surrut isääni.\"\n\n\"Kuka oli isäsi?\" kysäisin.\n\nJuuri kun hän aikoi vastata, astui sisään meluisa vartija käskien hänen\nmennä yöksi omaan koppiinsa ja sulkien oven, kun hän oli poistunut\ntoiseen huoneeseen.\n\n\"Issuksen tahto on, että teidät kaksi pidetään yhdessä\", selitti vartija\npalattuaan koppiimme. \"Tämän raukkamaisen orjanorjan on palveltava\nsinua hyvin\", hän huomautti minulle, viitaten kädellään Xodariin päin.\n\"Jollei hän sitä tee, on sinun piestävä häntä, kunnes hän alistuu.\nIssus haluaa, että loukkaat ja häpäiset häntä kaikin mahdollisin\nkeinoin.\"\n\nNäin sanoen hän poistui luotamme. Xodar istui yhä pää käsien varassa.\nAstuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olalleen.\n\n\"Xodar\", sanoin, \"kuulin Issuksen määräykset, mutta sinun ei tarvitse\npelätä, että koettaisin panna niitä toimeen. Olet urhoollinen mies,\nXodar. Oma asiasi on, jos haluat alistua vainoon ja nöyryytykseen.\nMutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin pysyisin miehevän rohkeana\nja uhmaisin vihollisiani.\"\n\n\"Olen ajatellut ankarasti, John Carter\", selitti hän, \"kaikkia niitä\nuusia aatteita, jotka esitit minulle joitakuita tunteja sitten. Kohta\nkohdaltaan olen liittänyt toisiinsa sen, mitä sinä sanoit ja mikä\ntuntui minusta pahalta herjaukselta, ja sellaiset seikat, joita olen\neläissäni nähnyt ja joita en ole edes uskaltanut ajatella, peläten\nsaavani Issuksen vihan päälleni.\n\n\"-- Nyt uskon, että hän pettää meitä eikä ole sen kummempi jumala kuin\nsinä tai minä. Vielä olen valmis tunnustamaan, että ensisyntyiset eivät\nole pyhempiä kuin pyhät thernit, eivätkä pyhät thernit sen pyhempiä\nkuin punainen kansa.\n\n\"-- Koko uskontomme perustuu taikauskoon ja valheisiin, joita meille\nylempämme ovat pitkiä ajanjaksoja syöttäneet, sillä heidän eduilleen ja\nvallalleen on ollut tärkeätä saada meidät jatkuvasti uskomaan niin kuin\nhe tahtovat.\n\n\"-- Olen valmis repimään rikki minua kahlehtineet siteet. Olen valmis\nuhmaamaan itse Issustakin. Mutta mitä se meitä hyödyttää? Olkootpa\nensisyntyiset jumalia tai kuolevaisia, he ovat joka tapauksessa mahtava\nrotu, ja me olemme heidän kynsissään yhtä lujasti kuin jos olisimme jo\nvainajia. Pako on mahdoton.\"\n\n\"Olen selviytynyt pahoista pintehistä ennenkin, ystäväni\", vastasin.\n\"Enkä niin kauan kun elän herkeä toivomasta pääseväni karkaamaan\nShadorin saarelta ja Omeanin järveltä.\"\n\n\"Me emme pääse edes vankilamme seinien sisältä\", väitti Xodar.\n\"Tunnustele tätä piintapaista pintaa!\" hän huudahti lyöden nyrkillään\nkoppimme vankkaa kiviseinää. \"Ja katso, kuinka kiiltävän sileä se on!\nEi kukaan voi kiivetä sitä myöten päästäkseen sen yli.\"\n\nHymyilin.\n\n\"Se on vähäisin huolemme, Xodar\", vastasin. \"Vakuutan sinulle nousevani\nseinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet\ntäkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on\nsopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen\njärven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan.\"\n\n\"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset\nonnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain\nuniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja\npienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen\nvahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö.\"\n\n\"Mutta\", huudahdin, \"ei ole pimeä! Kuinka sitten voi olla yö.\"\n\nHän hymyili.\n\n\"Unohdat\", hän sanoi, \"että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon\nvaloa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan\nkuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä\navarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta.\nOmeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina\nsamanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.\n\n\"-- Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet,\njotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa.\"\n\n\"Se vaikeuttaa karkaamista\", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni,\nsillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?\n\n\"Nukkukaamme nyt tänä yönä\", huomautti Xodar. \"Kenties huomenna\nkeksimme jonkun suunnitelman.\"\n\nHeittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen\nuneen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nKun horna puhkesi valloilleen\n\n\nVarhain seuraavana aamuna Xodar ja minä aloimme valmistella\nkarkaamissuunnitelmiamme. Ensiksi annoin hänen piirtää koppimme\nkivilattialle etelänavan seuduista niin tarkan kartan kuin oli\nmahdollista käytettävissämme olevilla välineillä -- varustukseni\nsoljella ja Sator Throgilta ottamani ihmeellisen jalokiven terävällä\nsärmällä.\n\nTämän kartan avulla laskin sitten likipitäin Heliumin suunnan ja\netäisyyden Omeaniin vievän aukon suulta.\n\nSitten piirrätin hänellä Omeanin kartan, johon oli tarkoin merkitty\nShadorin asema ja katossa oleva, ulkomaailmaan vievä aukko.\n\nMolempia karttoja tutkin sitten, kunnes ne olivat lähtemättömästi\npainuneet mieleeni. Samoin Xodar opetti minut tuntemaan Shadorilla\nolevien vartijoiden tehtävät ja tavat. Nukkumista varten määrättyinä\ntunteina oli vain yksi mies kerrallaan toimessa. Hänen vartiopolkunsa\nkulki vankilan ympäri noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä\nrakennuksesta.\n\nVartijat astelivat, selitti Xodar, hyvin hitaasti, niin että yhteen\nkierrokseen kului lähes kymmenen minuuttia. Niin ollen oli vankilan\njokainen sivu jotakuinkin viisi minuuttia yhteen menoon valvomatta\nvartijan jatkaessa etanankulkuaan vastakkaisella puolella.\n\n\"Nämä tiedot, joita haluat\", huomautti Xodar, \"ovat kaikki hyvin\narvokkaita sen _jälkeen_ kun olemme päässeet ulos, mutta millään\nseikalla, jota olet kysynyt, ei ole vähääkään tekemistä tämän\nensimmäiseksi ratkaistavan ja tärkeimmän kysymyksen kanssa.\"\n\n\"Ulos me kyllä pääsemme\", vastasin nauraen. \"Jätä se minun huolekseni!\"\n\n\"Milloin yritämme?\" kysyi hän.\n\n\"Ensimmäisenä yönä, jolloin joku pieni alus on ankkurissa lähellä\nShadorin rantaa\", vastasin.\n\n\"Mutta miten saat tietää, onko aluksia lähellä Shadoria? Ikkunat ovat\naivan liian korkealla ylettyäksemme niihin.\"\n\n\"Eipä suinkaan, Xodar; katsos tänne!\"\n\nHypähdin, niin että sain kiinni vastassamme olevan ikkunan ristikoista,\nja silmäsin nopeasti ulkopuolelle.\n\nUseita pikku aluksia ja kaksi isoa taistelulaivaa oli korkeintaan sadan\nmetrin päässä Shadorista.\n\n-- Tänä yönä, -- ajattelin ja aioin juuri lausua ratkaisuni Xodarille,\nkun koppimme ovi ilman minkäänlaista varoitusmerkkiä avautui ja vartija\nastui sisään.\n\nJos hän nyt näkisi minut, niin karkuun pääsemisen toiveet haihtuisivat\nmeiltä nopeasti; tiesin, että minut pantaisiin rautoihin, jos vartijani\nsaisivat vähänkään vihiä liikkumiskyvystä, joka minulla Maan oloihin\ntottuneiden lihaksieni nojalla oli Marsissa.\n\nMies astui sisään pysähtyen seisomaan kasvot huoneen keskustaa kohti,\njoten hänen selkänsä oli minuun päin. Puolitoista metriä yläpuolellani\noli viereisen ja meidän koppimme välisen seinän yläreuna.\n\nSiinä oli ainoa keino välttää ilmituloa. Jos mies kääntyisi, olisin\nmennyttä. En myöskään voinut pudottautua lattialle, sillä hän oli\nmelkein minun kohdallani, joten olisin lattialle tullessani pakostakin\ntyrkännyt häntä.\n\n\"Missä valkoinen mies on?\" tiuskaisi vartija Xodariile. \"Issus vaatii\nhäntä luokseen.\" Hän kääntyi hitaasti tarkastellen, olinko jossakin\nkopin nurkassa.\n\nKiipesin ikkunan rautaristikoita myöten, kunnes sain toiselle jalalleni\nhyvän sijan ikkunalaudalta; sitten päästin irti otteeni ja ponnahdutin\nitseni väliseinän päälle.\n\n\"Mikä se oli?\" kuulin vartijan syvän äänen mylvivän, kun varuksieni\nmetalliosat rahisivat kiviseinää vasten, lipuessani sen ylitse. Sitten\npudottauduin keveästi viereisen kopin lattialle.\n\n\"Missä on valkoinen orja?\" ärjäisi vartija uudelleen.\n\n\"En tiedä\", vastasi Xodar. \"Hän oli täällä juuri kun tulit. En ole\nhänen valvojansa -- mene etsimään!\"\n\nMustaihoinen murahti jotakin, jota en ymmärtänyt, ja sitten kuulin\nhänen avaavan oven, joka vei yhteen toisella puolella olevista\nkopeista. Kuuntelin jännittyneenä, kunnes kuulin oven sulkeutuvan hänen\njälkeensä. Sitten hyppäsin taaskin väliseinän päälle ja pudottauduin\nomaan koppiimme hämmästyneen Xodarin viereen.\n\n\"Ymmärrätkö nyt, miten pääsemme täältä?\" kysyin häneltä kuiskaten.\n\n\"Käsitän kyllä, miten sinä pääset\", vastasi hän, \"mutta en nyt sen\nenempää kuin ennenkään huomaa, kuinka voin itse sen tehdä. Varmaa on,\netten minä kykene hyppäämään seinien yli kuten sinä.\"\n\nKuulimme vartijan liikkuvan kopista koppiin. Tehtyään koko kierroksen\nhän lopuksi palasi meidän luoksemme. Kun hän huomasi minut, niin hänen\nsilmänsä melkein tunkeutuivat ulos kuopistaan.\n\n\"Ensimmäisen esi-isäni kuoren nimessä!\" ärjyi hän. \"Missä olet ollut?\"\n\n\"Olen ollut vankilassa eilisestä lähtien, jolloin telkesitte minut\ntänne\", vastasin. \"Olin tässä huoneessa sinun tullessasi. Sinun olisi\nparasta alkaa huolehtia näöstäsi.\"\n\nHän tuijotti minuun raivoissaan, mutta samalla rauhoittuneena.\n\n\"Tule!\" hän sanoi. \"Issus on käskenyt sinun saapua.\"\n\nHän vei minut vankilasta, jättäen Xodarin yksin. Ulkopuolella oli\nuseita muita vartijoita ja punainen marsilaisnuorukainen, joka oli\nollut toisessa kopissa Shadorilla. Sama matka, jonka olin edellisenä\npäivänä kulkenut Issuksen temppeliin, toistettiin. Vartijat pitivät\npunaisen nuorukaisen ja minut erillämme, joten meillä ei ollut\ntilaisuutta jatkaa edellisenä iltana keskeytynyttä keskusteluamme.\n\nNuorukaisen kasvot olivat väikkyneet mielessäni. Missä olin nähnyt\nhänet ennen? Hänen kaikki piirteensä olivat niin omituisen\ntutunomaiset, samoin hänen ryhtinsä, puhetapansa, liikkeensä. Olisin\nvoinut vannoa tuntevani hänet, ja kuitenkin samalla tiesin, etten ollut\nnähnyt häntä koskaan ennen.\n\nSaavuttuamme Issuksen puutarhaan meidät ohjattiin poispäin temppelistä\neikä sitä kohti. Tiemme vei loihditun kauniiden puistojen läpi\nvaltavalle muurille, joka kohosi kolmenkymmenen metrin korkeuteen.\n\nJykevän portin kautta päästiin pienelle kentälle, jota reunusti\nsamanlainen upea metsä kuin olin nähnyt Kultaisten kallioiden juurella.\n\nParvittain mustaihoisia asteli verkalleen samaan suuntaan, johon\nvartijamme veivät meitä, ja heidän seassaan vilahteli vanhoja\nystäviäni, kasvi-ihmisiä ja isoja valkeita apinoita.\n\nNämä hurjat eläimet liikkuivat tungoksessa kuin kotikoirat. Jos ne\nolivat tiellä, niin mustaihoiset tyrkkäsivät ne raa'asti syrjään tai\nläimäyttivät niitä miekan lappeella, ja eläimet luikkivat tiehensä\nhyvin pelokkaan näköisinä.\n\nPian saavuimme päämääräämme, laajaan amfiteatteriin, joka sijaitsi\nkentän toisessa laidassa vähän yli puolen kilometrin päässä puutarhan\nmuurista.\n\nAvarasta kaariportista virtasi mustaihoisia istumapaikoilleen, mutta\nmeidät vietiin sisään pienemmästä, lähellä rakennuksen toista päätä\nolevasta sisäänkäytävästä.\n\nJouduimme istumapaikkojen alla olevaan aitaukseen, jossa oli jo\nennen meitä toisia vankeja yhteen sullottuina ja vartijoiden\nsilmälläpitäminä. Jotkut heistä olivat raudoissa, mutta suurinta osaa\nnäytti vartijoiden läsnäolo pelottavan tarpeeksi, estäen kaikki\nmahdolliset pakoyritykset.\n\nMatkalla Shadorilta tänne minulla ei ollut ensinkään tilaisuutta\npuhella vankitoverini kanssa, mutta kun nyt taaskin olimme varmassa\ntallessa telkien ja lukkojen takana, vähensivät vartijamme\nvalppauttaan, joten pääsin lähenemään punaista marsilaisnuorukaista,\njonka tunsin niin omituisesti vetävän minua puoleensa.\n\n\"Mikä on tämän kokoontumisen tarkoitus?\" kysyin häneltä. \"Onko meidän\ntapeltava ensisyntyisten huviksi vai onko meillä odotettavissa vieläkin\npahempaa?\"\n\n\"Tämä on osa Issuksen joka kuukausi pidettävistä pyhistä menoista\",\nselitti hän, \"jolloin mustaihoiset pesevät sielunsa synneistä\nulkomaailman ihmisten veressä. Jos mustaihoinen sattumalta saa\nsurmansa, niin se on todistuksena siitä ettei hän ole ollut vilpittömän\nuskollinen Issukselle, mikä on kuolemansynti. Jos hän selviää elävänä\ntaistelusta, niin hän vapautuu syytöksestä, jonka nojalla hänelle oli\nlangetettu pyhien menojen tuomio, kuten sitä nimitetään.\n\n\"-- Taistelutavat ovat erilaisia. Meitä pannaan joku lukumäärä yhdessä\ntaistelemaan yhtä useita tai kaksi kertaa niin lukuisia mustaihoisia\nvastaan. Tai meidät lähetetään yksin villejä petoja tai jotakuta\nmainehikasta mustaa soturia vastaan.\"\n\n\"Ja jos voitamme\", kysyin, \"niin entä sitten -- vapausko?\"\n\nHän purskahti nauruun.\n\n\"Vapaus, totisesti! Ainoa vapaus meitä varten on kuolema. Ei kukaan,\njoka kerran on astunut ensisyntyisten alueelle, poistu sieltä\nmilloinkaan. Jos osoittaudumme kelpo taistelijoiksi, niin meidän\nannetaan taistella usein. Jollemme ole hyviä taistelijoita --.\" Hän\nkohautti olkapäitään. \"Ennemmin tai myöhemmin kuolemme areenalla.\"\n\n\"Entä oletko sinä taistellut usein?\" kysyin.\n\n\"Hyvin usein\", vastasi hän. \"Se on ainoa huvini. Satakunta mustaa\npaholaista olen toimittanut manalaan Issuksen pyhissä menoissa lähes\nvuoden aikana. Äitini olisi perin ylpeä, jos hän vain tietäisi, kuinka\nhyvin olen pitänyt yllä isäni taistelukunnon muistoa.\"\n\n\"Isäsi on varmaankin ollut valtavan uljas soturi\", sanoin. \"Tunsin\naikoinani useimmat Barsoomin soturit; epäilemättä tunsin hänetkin. Ken\nhän oli?\"\n\n\"Isäni oli --\"\n\n\"Tulkaa, calotit!\" kajahti vartijan raaka ääni. \"Mars\nteurastettaviksi!\" Tylysti meidät sysittiin jyrkälle rinteelle, jota\nmyöten tultiin alhaalla areenan laidassa oleviin koppeihin.\n\nTämä amfiteatteri samoin kuin kaikki Barsoomissa näkemäni oli\nrakennettu laajaan syvennykseen. Vain ylin istuinrivi, joka muodosti\nmatalan muurin katsomon ympärille, oli korkeammalla kuin maanpinta.\nItse areena oli syvällä maanpinnan alapuolella.\n\nEnsimmäisen istuinrivin alla areenan tasalla oli useita suljettuja\nhäkkejä, joihin meidät sullottiin. Pahaksi onneksi nuori ystäväni ei\njoutunut samaan koppiin kanssani.\n\nSuoraan vastapäätä sitä häkkiä, jossa minä olin, oli Issuksen\nvaltaistuin. Tämä kamala otus kyyrötti tuolissaan, ympärillään sata\norjaneitoa, joiden hihnalaitteissa säihkyi jalokiviä. Monissa\nvärivivahduksissa välkkyvät ja omituisesti kirjaillut kankaat peittivät\nvaltiattaren korokkeen pieluksia, joille orjaneidot olivat\nlaskeutuneet.\n\nKolme riviä kookkaita, hyvin aseistettuja, paljon korokkeen alapuolella\nolka olassa seisovia sotilaita ympäröi valtaistuinta joka puolelta.\nEturintamassa olivat tämän taivaan irvikuvan korkeat arvohenkilöt,\njoiden kiiltävän musta iho peittyi kalliisiin kiviin ja joiden arvoa\nosoitti otsalla riippuva, pyöreään kultalevyyn upotettu merkki.\n\nValtaistuimen kahden puolen alkoivat tiheät katsojaparvet, täyttäen\namfiteatterin ylhäältä alas asti. Naisia oli yhtä paljon kuin miehiäkin\nja kaikki olivat puetut ihastuttavan kauniisti valmistettuihin\nhihnoihin, jotka osoittivat heidän asemansa ja sukunsa. Jokaisen\nmustaihoisen mukana oli vähintään yksi ja korkeintaan kolme orjaa,\njotka oli ryöstetty thernien alueelta ja ulkomaailmasta. Kaikki\nmustaihoiset ovat \"ylimyksiä.\" Ensisyntyisistä ei ainoakaan ole\ntalonpoika. Alhaisinkin sotilas on jumala, ja hänellä on omat\npalvelusorjansa.\n\nEnsisyntyiset eivät tee työtä. Miehet taistelevat -- pyhä etuoikeus ja\nvelvollisuus on taistella ja kuolla Issuksen puolesta. Naiset eivät tee\nmitään, eivät kerrassa mitään. Orjat pesevät heidät, pukevat heidät,\nruokkivat heitä. Onpa sellaisiakin, joilla on orjia puhumaan\npuolestaan, ja näin yhden istuvan pyhien menojen aikana silmät ummessa,\nsamalla kun orja koko ajan kertoi hänelle, mitä areenalla tapahtui.\n\nPäivä aloitettiin Issuksen osuuden valinnalla. Se merkitsi loppua\nniille onnettomille raukoille, jotka olivat saaneet nähdä jumalattaren\nhuikaisevan kirkkauden vuosi takaperin. Heitä oli kymmenen -- loistavia\nkaunottaria mahtavien jeddakien ylpeistä hoveista ja pyhien thernien\ntemppeleistä. Vuoden he olivat palvelleet Issuksen seurueessa; tänään\nheidän oli hengellään maksettava tämä kunniapaikkansa jumalattaren\nläheisyydessä; huomenna he olisivat herkkuna hovivirkailijoiden\npöydillä.\n\nKookas mustaihoinen astui neitojen kanssa areenalle. Huolellisesti hän\ntarkasti heitä, tunnusteli heidän jäseniään ja koetteli heidän\nkylkiluitaan. Vihdoin hän valitsi heistä yhden ja vei hänet Issuksen\nvaltaistuimen eteen, lausuen jumalattarelle muutamia sanoja, joista en\nsaanut selvää. Issus nyökkäsi. Mustaihoinen kohotti kätensä päänsä\npäälle tervehdykseksi, tarttui neitoa ranteesta ja kiskoi hänet\npienestä ovesta areenalta valtaistuimen alle.\n\n\"Issus saa hyvän aterian tänä iltana\", sanoi vieressäni eräs vanki.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyin.\n\n\"Tyttö on hänen päivällisensä, Thabis-vanhus vie hänet keittiöön. Etkö\nnähnyt, kuinka huolellisesti hän valitsi lihavimman ja pehmeimmän\njoukosta?\"\n\nMurahdin, kiroillen vastassamme olevalla upealla valtaistuimella\nvaanivaa hirviötä.\n\n\"Älä kiivastele\", kielteli toverini; \"saat nähdä vielä paljon pahempaa,\njos elät kuukaudenkaan ensisyntyisten keskuudessa.\"\n\nKäännyin taaskin katsomaan areenalle juuri parhaiksi nähdäkseni erään\nläheisen häkin oven avautuvan ja kolmen kammottavan valkean apinan\njuoksevan siitä esille. Tytöt vaipuivat säikähdyksestä yhteen läjään\nareenan keskelle.\n\nYksi heistä oli polvillaan, ojentaen rukoilevasti käsiään Issusta\nkohti. Mutta tämä kamala jumalatar vain kumartui kauemmaksi eteenpäin\nnähdäkseen tarkemmin alkavan näytelmän yksityiskohdat. Pian apinat\nhuomasivat yhteen sulloutuneet, kauhun jähmettämät neidot, ja kiljuen\npetomaisen raivoisasti kuin pahat henget ne lähtivät kiitämään heitä\nkohti.\n\nMinut valtasi mielipuolinen raivo. Näiden vallasta päihtyneiden\nolentojen ilkeä, raukkamainen julmuus heidän keksiessään tällaisia\nhirveitä kidutustapoja pani kaikki miehevät tunteeni kuohuksiin pohjaa\nmyöten. Silmissäni väikkyi veripunainen utu, joka ennusti kuolemaa\nvihollisilleni.\n\nVartija seisoi huolettomasti häkkimme telkeämättömän oven edessä. Ja\nmiksipä olisikaan telkeitä tarvittu estämään uhriraukkoja tunkeutumasta\nareenalle, jonka jumalat olivat määränneet heidän kuolinpaikakseen!\n\nYksi ainoa isku riitti kaatamaan mustaihoisen tiedottomana maahan.\nTempasin hänen pitkän miekkansa ja juoksin areenalle. Apinat olivat jo\nmelkein neitosten kimpussa, mutta Maassa kehittyneine lihaksineni en\ntarvinnut kuin kaksi valtaista ponnahdusta päästäkseni keskelle\nhiekoitettua näyttämöä.\n\nHetkisen vallitsi hiljaisuus avarassa amfiteatterissa, sitten kajahti\ntuomittujen häkeistä raju riemuhuuto. Pitkä säiläni piirsi viuhuen\nympyrän ilmaan, ja päättömänä sätkytteli iso apina pyörtyvien tyttöjen\njalkojen juuressa.\n\nToiset apinat kääntyivät nyt minua vastaan, ja seisoessani niiden\nedessä kohosi katsomosta uhkaava ulvonta vastaukseksi vankien rajuihin\nkehoitushuutoihin. Syrjäsilmäyksellä näin parinkymmenen vartijan\nkiitävän kimaltelevalla hietikolla minua kohti. Sitten murtautui heidän\ntakanaan olevista häkeistä mies. Se oli sama nuorukainen, joka oli niin\nsuuresti herättänyt mielenkiintoani.\n\nHän pysähtyi tuokioksi häkkien eteen miekka koholla. \"Tulkaa,\nulkomaailman miehet!\" hän huudahti. \"Kuolkaamme niin kuin miesten\nsopii! Seuratkaamme tätä tuntematonta soturia ja muuttakaamme Issuksen\ntämänpäiväiset menot kostojuhlaksi, josta kerrotaan monien miespolvien\naikana, ja joka saa mustat naamat kalpenemaan joka kerran kun Issuksen\npyhät menot uusiintuvat! Tulkaa! Häkkienne edessä olevat telineet ovat\ntäynnä säiliä.\"\n\nJäämättä odottamaan kehoituksensa vaikutusta hän kääntyi ja lähti\npitkin harppauksin juoksemaan minua kohti. Jokaisesta kopista, jossa\noli punaisia miehiä, kohosi ilmoihin ukkosen jyrinää muistuttava ääni\nvastaukseksi hänen sanoihinsa. Ulvovat joukot paiskasivat häkeissä\nolleet vartijat maahan ja tunkeutuivat sakeana ryöppynä kentälle,\nhehkuen taisteluhalusta.\n\nKoppien ulkopuolia olevista telineistä temmattiin aseet, jotka oli\nvarattu vangeille, kun he määrätyllä vuorollaan lähtivät areenalle, ja\nparvi päättäväisiä sotureja kiiruhti avuksemme.\n\nIsot, puolenviidettä metrin mittaiset apinat olivat vaipuneet maahan\nmiekkani iskuista, kimppuuni rientävien vartijoiden ollessa vielä\njonkun matkan päässä. Nuorukainen kiisi aivan heidän kintereillään.\nTakanani olivat neitoset, ja kun taistelin juuri heidän puolestaan,\njäin paikalleni ottamaan vastaan varmaa kuolemaa, päättäen antaa\nkunnostani sellaisen näytteen, että se muistettaisiin kauan\nensisyntyisten maassa.\n\nMinua hämmästytti punaisen nuorukaisen nopeus hänen rientäessään\nvartijoiden jäljessä. En koskaan ollut nähnyt niin nopeata marsilaista.\nHänen harppauksensa eivät jääneet paljonkaan lyhemmiksi kuin ne, joita\nminä maapallolla kasvaneine lihaksineni hyppäilin ja jotka herättivät\nniin suurta kunnioitusta vihreissä marsilaisissa joutuessani heidän\nkäsiinsä, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Vartijat eivät vielä olleet\nennättäneet luokseni, kun hän kävi heidän niskaansa takaa päin, ja kun\nhe kääntyivät torjumaan hänen rajua hyökkäystään, luullen saaneensa\nvähintään tusinan hätyyttäjiä kimppuunsa, riensin minä ahdistamaan\nheitä omalta puoleltani.\n\nKylmä hymy väikkyi nuorukaisen siroilla kasvoilla, ja vähän väliä hän\nsinkautti pilkkasanan vastustajilleen. Tässä ja monessa muussa\nsuhteessa hänen taistelutapansa muistutti hyvin suuresti omaani.\n\nKenties juuri näiden epämääräisten yhteisten piirteiden tähden\nrakastinkin poikaa, kun taas hänen miekkansa teki mustaihoisten\njoukossa niin kamalan tuhoisaa jälkeä, että tunsin ihailevaa\nkunnioitusta häntä kohtaan.\n\nOmasta puolestani taistelin kuten tuhansia kertoja ennenkin -- milloin\nastahtaen sivulle väistääkseni uhkaavan piston, milloin tehden nopean\nsyöksyn upottaakseni säiläni kärjen vihollisen sydämeen, ennenkuin se\npainui hänen toverinsa kurkkuun.\n\nMeillä kahdella oli hilpeä ottelu parhaillaan, kun lukuisa osasto\nIssuksen omaa henkivartiostoa komennettiin areenalle. Rajusti kiljuen\nhe kävivät kimppuumme, samalla kun aseistettuja vankeja parveili joka\nsuunnalta heitä ahdistamaan.\n\nPuolen tunnin aikana tuntui siltä kuin horna olisi puhjennut\nvalloilleen. Muurien ympäröimä areena oli sekavana sykermänä keskenään\nottelevia, kirkuvia, sadattelevia, verisiä pahoja henkiä. Aina välkkyi\npunaisen nuorukaisen säilä vierelläni.\n\nYhä toistaen komennushuutojani olin saanut vangit hitaasti kootuksi\nyhtenäisen osaston tapaiseksi lähellemme, joten lopulta taistelimme\nkehässä tuomittujen neitojen ympärillä.\n\nKaatuneita oli paljon kummallakin puolella, mutta surma oli kuitenkin\nsaanut paljon suuremman saaliin Issuksen henkivartijoiden keskuudesta.\nNäin sananviejiä juoksevan nopeasti pitkin katsomon rivejä, ja kun he\nriensivät siellä istuvien ylimysten ohi, paljastivat nämä miekkansa ja\nkiiruhtivat areenalle. He aikoivat tuhota meidät lukumäärällään, se oli\nilmeisesti tarkoituksena.\n\nNäin vilahdukselta Issuksen, joka istui etunojassa valtaistuimellaan,\nkamala naama vääntyneenä kauhistuttavaan, vihaa ja raivoa uhkuvaan\nirvistykseen, johon minusta näytti sekaantuvan myöskin pelkoa. Tämä\nnäky herätti mielessäni uuden ajatuksen.\n\nNopeasti käskin viidenkymmenen vangin peräytyä taaksemme ja muodostaa\nuuden kehän neitojen ympärille.\n\n\"Jääkää tänne ja puolustakaa naisia, kunnes palaan!\" komensin.\n\nSitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: \"Surma\nIssukselle!\" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni:\n\"Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!\"\n\nYhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli\nkaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren\nvaltaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat\nlaumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan\nikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.\n\n\"Istumariveille toiset!\" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle\nmuurille. \"Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen.\" Olin\npannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla\ntaistelemassa.\n\nVangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli\nvertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa\ntungeksivia uhreja.\n\nSeuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja\nhaavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien\nriemuhuudoista.\n\nKylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina\nraivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet\nvartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita\narvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja\nIssuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin\nkoristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä\nseuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka\npyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.\n\nHänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja\njännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille\nvoittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat\nBarsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat\nkaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta\npian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita\nmarttyyrejä.\n\nSeuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja\nminä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän\nwarhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en\nollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin\nlannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä\nsilloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen\nedustalla.\n\nSäilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä\nolevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen\ntäyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä\nlähemmäksi päämääräämme.\n\nÄkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: \"Nouskaa, orjat!\nNouskaa, orjat!\" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana\nkieri ympäri koko amfiteatterin.\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta\nnähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä\nselvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä\nkimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis\norja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria,\njonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset\nolivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset\nheiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla\naseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa\nkostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille\nkaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat\nsaaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät\nlöytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita\nhampaitaan.\n\nSe oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen\npitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten\nhillitön hyökkäyshuuto: \"Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!\" kertoi\nmeille, että he yhä taistelivat.\n\nEnää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren\nkasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu\nnäytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä\ntaistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin\nitsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei\nvastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa\njuuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni\nsyösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua\nantaakseen uuden iskun.\n\nIlman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut\nerään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui\nmaahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä\nhenkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut\nedellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.\n\n\"Pakene, prinssini!\" hän huudahti. \"Taisteleminen on enää hyödytöntä.\nKaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta\nvastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain\nkatsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat\novat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin\nenää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä\nvastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa\ntiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja\nvoimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja\npyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni\nMatai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte\nkeinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen\nmahdollisuus paeta!\"\n\nMutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä\nsuhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin\nensisyntyisten.\n\n\"Alas Issus!\" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun\nuudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä,\nja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi\npäättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä\nlamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon.\nAivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän\njuoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet\nhenkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat\nuudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja\nolisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja\nkäännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli\nmielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus\nkatosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKuolemaan tuomittuna\n\n\nHetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni,\nmutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi\npari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää\nilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut.\nSekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään\nkuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.\n\nKolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä\nsalaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta\nsyvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.\n\nNoustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen\nvahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan\nristikko-oven vankkojen tankojen takaa.\n\n\"Tyhmän varomaton kuolevainen\", hän kirkui, \"saat tässä salaisessa\nkopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava\ntäällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä\nvierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja\nsyöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut.\"\n\nMuuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia\nvalaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.\n\n\"Miellyttävä vanhus, tuo nainen\", lausui vierelläni ääni.\n\n\"Ken puhuu?\" kysyin.\n\n\"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa\nuljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki\nikinä on koristanut.\"\n\n\"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut\", sanoin. \"Olin huolissani sen\nilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi.\"\n\n\"Se vain huumasi minut\", vastasi hän. \"Pelkkä raapaisu.\"\n\n\"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku\",\nsanoin. \"Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat\ntoiveet kuolla nälkään ja janoon.\"\n\n\"Missä olemme?\"\n\n\"Areenan alla\", vastasin. \"Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi\nkarkuun ollessaan melkein käsissämme.\"\n\nHän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili\npimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän\nkuiskasi:\n\n\"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä\non salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin\nmaanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta\nmuinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut\nsuljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa\nuseita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko\njärjestelmän perin pohjin.\n\n\"-- Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse\ntemppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä\nOmeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.\n\n\"-- Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän\nonnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille\nmustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää\njonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka\nauttaa meidät karkuun?\"\n\nHän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten\ntäälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä\nvarovasti.\n\n\"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on\nsiellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin.\"\n\nEteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa,\netsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen\nhiljainen kehoituksensa: \"Sst.\" Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet\npolvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.\n\n\"On pudottauduttava noin kolme metriä\", kuiskasi hän. \"Kun käyt\nriippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla\nolevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle.\"\n\nMeluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla\nolevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme\nvoineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni.\nLuulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa\npaikassa kuin Issuksen luolat olivat.\n\nVähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa\nomituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat\ntyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta\nheittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.\n\nVaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli\nvain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman\nhermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen\nreunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin -- vähän toista metriä,\npehmeälle hiekkapohjalle.\n\nNuorukainen tuli perästäni.\n\n\"Nosta minut olkapäillesi\", hän sanoi, \"että voin panna luukun\npaikoilleen.\"\n\nKun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin\nhitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä,\nollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen\npitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.\n\n\"Kohta\", selitti toverini, \"on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme\njoudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat\nOmeania.\"\n\nSe retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu\nmielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli\nse kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava\nseikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin\nunohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka\nsysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla\npuoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni\nmaalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden\nmuinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään,\njuonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he\nolivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden\nmerien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät\nmaailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman\ntaikauskomuurin suojassa.\n\nVihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa\nihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui\nja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä\ntaivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.\n\nEri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja\nkolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän\ntaivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen\noli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua\nlinnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä\nmäärin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he\npiankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena\noli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen\nsulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.\n\nOlin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet\nolivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina\npäivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti.\nSaattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla\njäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?\n\nHaaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.\n\n\"Vihdoin valoisa polku!\" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin,\nnäin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.\n\nJatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää\nolimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme\nripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään\nkäytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.\n\nAlus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja\nsitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi\nhiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.\n\nLaskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin\nluukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet\nainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat\nyhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.\nRipeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.\n\nSitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi\npyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita,\nkuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä\nriensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita.\nVedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen\nonnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.\n\nKun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi\nhän minulle paperilapun.\n\n\"Tämä selittää miehistön poissaolon\", hän sanoi.\n\nSe oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:\n\n    \"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki,\n     jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista.\n     Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.\n\n    Issus uhattu. Joudu!\n\n                                                     _Zithad_.\"\n\n\"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator\", selitti\nnuorukainen. \"Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä\npian unohda.\"\n\n\"Toivokaamme, että se vain on Issuksen lopun alku\", sanoin.\n\n\"Vain ensimmäiset esi-isämme tietävät\", vastasi hän.\n\nSaavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja.\nSiellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin\npoistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään\nsuhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin\nmustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa\nheitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä,\nse ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.\n\nNyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen\nsaarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.\n\n\"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi\"? kysyin\nnuorukaiselta.\n\n\"Kun aamulla saavuimme tänne, oli toimessa Torith-niminen mies\",\nvastasi hän.\n\n\"Hyvä. Entä mikä on vedenalaisen päällikön nimi?\"\n\n\"Yersted.\"\n\nLöysin kajuutasta määräyskaavakkeen ja kirjoitin seuraavan käskyn:\n\n    \"Dator Torith, palauttakaa nämä kaksi orjaa heti Shadorille!\n\n                                                   _Yersted_.\"\n\n\"Se on yksinkertaisin palaamiskeino\", sanoin hymyillen ojentaessani\nväärennetyn määräyksen toverilleni. \"Tule, pian näemme, kuinka se\ntepsii!\"\n\n\"Entä miekkamme!\" huudahti hän. \"Kuinka osaamme selittää, että meillä\non aseita?\"\n\n\"Koska sitä emme voi selittää, on meidän jätettävä ne tänne\", vastasin.\n\n\"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen\naseettomina ensisyntyisten käsiin?\"\n\n\"Se on ainoa keino\", vastasin. \"Luota minuun, että keksin jonkin tavan\npäästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin\nen luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita\ntällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä.\"\n\n\"Sinäpä sen sanot\", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. \"Minulla ei\nvoisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta\nkuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle.\"\n\nRohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne\nmiekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja\nvahtimiesten datorin majapaikalle.\n\nMeidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät\npysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle\nheistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen\nTorithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.\n\nMustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa\nilmeisesti epäillen.\n\n\"Missä on dator Yersted?\" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani\ntyperyyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka\nminun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.\n\n\"Hänen oli määrä heti palata temppelille\", vastasin.\n\nTorithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut\nhankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki\nhiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä\npaikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut.\nMutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan\nollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi\nhänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin\nvapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma\nonnistui.\n\n\"Olitteko mukana orjien kapinassa?\" kysyi Torith. \"Tänne on juuri\nsaapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta.\"\n\n\"Kaikki olivat siihen sekaantuneet\", vastasin. \"Mutta koko juttu\nsupistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä\nsuurimman osan.\"\n\nSelitykseni näytti häntä tyydyttävän. \"Vie heidät Shadorille!\" hän\nkäski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen\nveneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä\nmeidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa\nyhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen\nensisyntyisten vankina.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nVapautta kohti\n\n\nXodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä\nIssuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän\noli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui,\nniin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi\nmiekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi\npelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.\n\n\"Se on lopullisesti sitova todistus\", hän sanoi vihdoin. \"Se riittää\ntuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen\npalvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta\nvaltaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla\nsaanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa\npimeydessä pitkiä ajanjaksoja.\"\n\n\"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä\", huomautin.\n\"Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin\nsopivassa tilaisuudessa.\"\n\n\"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden\", sanoi hän naurahtaen.\n\"Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt\nainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata.\"\n\n\"Ensi yönä on yhtä sopiva aika kuin milloin hyvänsä\", vastasin.\n\n\"Yö on pian käsissä\", huomautti Xodar. \"Miten minä voin olla avuksi?\"\n\n\"Osaatko uida?\" kysyin.\n\n\"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan\nkuin Xodar\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko\nheidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa\npienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä\nveden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä\ntoivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se\nluonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo\najatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole\nnähneet järveä, jokea tahi merta.\"\n\n\"Punaihoinen lähtee siis kanssamme?\" kysyi Xodar.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas\non niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla\nIssuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt\nmiestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin\nollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi\ntai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan\nteissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa.\nTeillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava\nhalveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta\nvaihtuvasta ilmeestä.\"\n\n\"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo\nmiekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea\nvoittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi\nneljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä\ntoiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme.\"\n\n\"Kyllä se onkin\", huomautti Xodar, \"kun saadaan tietää mistä tulet.\nSiinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä\ntaikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka\ntietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen\nmääräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle\npergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa\njumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne\ntarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi\nhuomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen\ntoimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai\nShangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia\nmiespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole\nollut aavistusta sen olemassaolosta.\n\n\"-- Therneillä puolestaan on temppeleitä siellä täällä ympäri koko\nsivistyneen maailman. Papit, joita kansa ei milloinkaan saa nähdä,\nsaarnaavat siellä oppia salaperäisestä Iss-virrasta, Dorin laaksosta ja\nunohdetusta Korus-järvestä houkutellakseen harhaantuneita olentoja\nlähtemään vapaaehtoiselle toivioretkelle lisäämään thernin\nvarallisuutta ja heidän orjiensa lukumäärää.\n\n\"-- Sillä tavoin thernejä käytetään tärkeimpänä välikappaleena\nkokoamaan rikkautta ja työtä, jotka ensisyntyiset sitten ryöstävät\nheiltä, milloin tarvitsevat. Joskus ensisyntyiset itse tekevät retkiä\nulkomaailmaan. Silloin he ottavat vangiksi punaisten kuningassukujen\nprinsessoja, anastavat taistelulaivoihin tehdyt viimeiset parannukset\nja vievät mukaansa niiden rakennustaitureita, jäljentääkseen mitä eivät\nkykene luomaan.\n\n\"-- Me olemme tuottamaton rotu ja ylpeilemme siitä. Ensisyntyiselle on\nrikos tehdä työtä tai keksiä mitään. Se on alempien olentojen tehtävä,\nsillä he elävät vain sitä varten, että ensisyntyiset voisivat elää\nkauan ylellisyydessä ja laiskuudessa. Meille on taisteleminen kaikki\nkaikessa. Ilman sitä ensisyntyisiä olisi enemmän kuin kaikki Barsoomin\nkansat jaksaisivat elättää, sillä minun tietääkseni ei meistä yksikään\nkuole luonnollista kuolemaa. Naisemme eläisivät ikuisesti, jollemme\nkyllästyisi heihin ja toimittaisi heitä pois toisten tieltä. Kaikista\nheistä on Issus yksin turvassa kuolemalta. Hän on elänyt lukemattomia\nmiespolvia.\"\n\n\"Eivätkö muutkin barsoomilaiset eläisi ikuisesti, jollei oppi\nvapaaehtoisesta toivioretkestä saattaisi heitä Issin helmaan\ntuhatvuotisina tai aikaisemminkin?\" kysyin.\n\n\"Nyt minusta tuntuu, että he ovat aivan samanlaisia olentoja kuin\nensisyntyisetkin, ja toivon saavani elää ja taistella heidän puolestaan\nsovittaakseni synnit, jotka monia miespolvia saarnattujen valheellisten\noppien aiheuttaman tietämättömyyden johdosta olen heitä vastaan\ntehnyt.\"\n\nKun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa.\nOlin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli\nmerkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät\nsilkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen\nMarsin sikeään uneen.\n\nVartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin\nuusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi\nsulkeutui hänen jäljessään -- olimme yksin aamuun saakka.\n\nJätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi\nhänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle\ntarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen\ntaistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia,\nristeilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli\nvahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja\nkatsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle,\njoka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen.\nOmeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä\neihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes\nensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen\noli todellakaan tarpeen?\n\nPudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle\nnäkemiäni aluksia.\n\n\"Yksi niistä\", hän sanoi, \"on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa\nviisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin\nvoimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan.\"\nSitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita\nja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli.\nHänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli\nopettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan\nlaivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että\nensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla\nei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta\nkehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta\nilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla\nheliumilaisten kanssa.\n\nPäätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät\nennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava\npunainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina\nyhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.\n\nHypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni\nseinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä\nleveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui\npenkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa\nkupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät\nhänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen\nkasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.\n\nKun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua\nodottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: \"Ojenna\nkätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen\nkoettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi\nsitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti.\"\n\nKävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä\nkohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain\nkiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet\nvierelleni seinän harjalle.\n\n\"Olet Barsoomin punaisen kansan paras hyppääjä, mitä olen nähnyt\",\nsanoin.\n\nHän vastasi: \"Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun\nmeillä on enemmän aikaa.\"\n\nPalasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme\nlattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.\n\nTeimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme\njuhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä\nvihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin\npääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko\nmaailma vastassamme -- piintyneen taikauskon valta on mahtava.\n\nSovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja\nettä jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä\nHeliumia kohti.\n\n\"Miksi Heliumiin?\" kysäisi punainen nuorukainen.\n\n\"Olen heliumilainen prinssi\", vastasin.\n\nHän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta.\nIhmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut,\nkiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla\nollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.\n\n\"Tulkaa!\" sanoin vihdoin. \"Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.\nLähtekäämme!\"\n\nSeuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni.\nAukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka\ntoisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen\nja istui pian vierellämme.\n\n\"Kuinka yksinkertaista!\" Hän nauroi.\n\n\"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa\", vastasin. Sitten\nnousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni\ntirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia\nvarrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään\nrakennuksen ympäri.\n\nOdotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei\nenää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti\nkun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän\nharjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin\nhänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui\nhihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.\n\nEdeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan\nminua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin\npituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan\nseinävieritse.\n\nHeidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja\nseurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse\nmennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut\npysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin\ntoverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme\nlähdössä.\n\nVilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo\nsolahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli\npysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä\nmetallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla,\nkunnes yhtyisin heihin.\n\nVartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta,\nja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan\nyrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken\nempii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa,\nsillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.\n\nTyönsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia\nsotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen\ntoisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja\nampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että\nmahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä\nliikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin\nitseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan\nkarkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla\nleikissä mukana loppuun asti.\n\nNopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan\nviereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän\navaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän\naikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies\nkäänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan\nihmisen tasaisessa tahdissa.\n\nHuolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse\nja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen\nluokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän\nhengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui\nminusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.\n\nHitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä,\nsyntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista\njäreällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä\nhälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei\nliikahtanut.\n\nToisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi\nhuotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin\nmuutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle,\nmutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen\nliikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani\nmelu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.\n\nOlin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi\nrevolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin\nyhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua\nhiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden\nrevolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran\ntelineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen\npakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan\nkuuden metrin päässä.\n\nJuuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella\npuolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin\nseisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi\nyhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen\ntärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat\nyhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen\nperässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.\n\nHänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto\ntuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin\nkohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut\nvaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki\nkolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä\nlentokonetta kohti.\n\nXodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää.\nRevolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä\nuimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä\npysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein\nnousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä\nhuomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.\n\nOlimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki\nsen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija\nnäki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että\nsyvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa\nkupukatossa.\n\nHeti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien\nkansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin\nharvinainen tapaus.\n\nEnnenkuin ensimmäinen tykinlaukauksen ääni oli vaimentunut, olimme\nirroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla\nkohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella,\nkoneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen\nolivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi\nmahdollisimman vähäinen.\n\n\"Anna aluksen nousta korkealle!\" kuiskasi Xodar. \"He eivät uskalla\nlaukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti -- pommien sirpaleet\nputoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme\ntarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä\npyssynluoteja vastaan.\"\n\nTein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän\nveteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä\nja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä\nseuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.\n\n\"Hieman oikealle'\" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua\nkompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.\n\nAllamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt\nräiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen\nohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului\nlukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.\n\nEn ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten\nettä lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse,\nmutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen\nvertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.\n\nPienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar\nkiljaisi: \"Aukko! Aukko! Suoraan edessä!\" Näin tumman aukon ammottavan\ntämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.\n\nSuoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan\npakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi\nnopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään\ntyhjäksi suunnitelmamme.\n\nSe kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen\ntarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme\nylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.\n\nMeillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli\nhyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se\nolisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin\nolimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen\nalitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se\npyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta.\nAinoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen -- oikeastaan siinä ei\nmuuta ollutkaan kuin vaaraa -- ja sen onnistumisen toiveet olivat perin\nvähäiset.\n\nKun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin\naikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään\nniin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät\nvieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä,\nkiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen\naluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että\nkiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän\npohjaa kohti.\n\nRisteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se\noli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme\nkeulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan\nrajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli\nvaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä\ntäydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä\nallamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä\nhurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän\njälkeensä Omeanin järven pohjaan.\n\nYhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme\nkaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta.\nRajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan,\nmissä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen\nolisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen\nnilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.\n\nOhjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi\nyläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen\npäästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain\nviidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan\nsuuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.\n\nTäräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli\nnyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos\nnousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme\nvoimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät,\nsillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat\nnopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria\nkannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi\ntilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.\n\nKun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi\nehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.\n\nMinusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen\ntoiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin\non jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut\nkieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset\nsaattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot\nkohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan\npaljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla\nvalitsemallani tavalla.\n\n\"Pysäytä!\" kiljui Xodar takanani. \"Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden\nnimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla.\"\n\n\"Pidä lujasti kiinni!\" luikkasin vastaukseksi. \"Tartu kiinni poikaan ja\npitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta.\"\n\nTuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla.\nKäänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja\ntarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin\nkiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa,\njätettyäni sieluni Luojan haltuun.\n\nKuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan\njurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut,\nsillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.\n\nKatselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka\navulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän\naluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme\nhipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut\nmeille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt\n-- vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.\n\nSitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän\n-- aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan,\nkoettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se\noli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä\ntuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja\nsokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.\n\nEmme viipyneet aukossa kauan, ja kenties juuri tavaton nopeutemme\npelasti meidät, sillä ilmeisesti olimme lähteneet oikeaan suuntaan ja\nolimme ulkoilmassa niin pian, ettemme ehtineet siitä poiketa. Omean on\nkenties noin kolmen kilometrin syvyydessä Marsin pinnan alapuolella.\nVauhtimme täytyi olla noin kolmesataa kilometriä tunnissa, sillä\nmarsilaisten lentokoneet ovat nopeakulkuisia, joten emme olleet aukossa\nkuin korkeintaan neljäkymmentä sekuntia.\n\nOlimme varmaankin olleet aukon yläpuolella jo muutamia sekunteja,\nennenkuin tajusin, että mahdottomalta näyttävä tehtävä oli suoritettu.\nYmpärillämme oli pilkkosen pimeätä. Ei näkynyt kuita eikä tähtiä. En\nmilloinkaan ollut havainnut sellaista Marsissa, ja hetkisen olin aivan\nymmällä. Sitten välähti selitys mieleeni. Etelänavalla oli kesä.\nJääpeite suli, ja suurimmassa osassa Barsoomia tuntemattomat sääilmiöt,\npilvet, peittivät taivaan valot kiertotähden tältä osalta.\n\nMutta se oli kuin olikin meille onneksi, ja ennen pitkää tajusin,\nkuinka suotuisa tämä asiaintila oli paollemme. Ohjaten aluksemme\njyrkästi ylöspäin annoin sen kiitää kohti läpinäkymätöntä verhoa, jonka\nluonto oli levittänyt tämän kuolevan taivaankappaleen ylle piilottamaan\nmeitä takaa-ajavilta vihollisiltamme.\n\nLensimme kylmän sumuvaipan lävitse vähentämättä nopeuttamme, ja kohta\nkohosimme sen yläpuolelle molempien kuiden ja miljoonien tähtien\nkirkkaaseen valoon. Käänsin aluksemme vaakasuoraan ja pohjoista kohti.\nVihollisemme olivat runsaan puolen tunnin matkan jäljessämme vähääkään\naavistamatta, missä päin olimme. Olimme tehneet ihmeitä ja selviytyneet\nnaarmuitta tuhansista vaaroista -- olimme päässeet karkuun\nensisyntyisten maasta. Sitä ei ollut tehnyt yksikään muu vanki koko\nBarsoomin pitkän historian aikana, mutta kun nyt ajattelin sitä\nperästäpäin, ei se kaikesta huolimatta näyttänyt niin kovin vaikealta.\n\nHuomautin siitä olkani yli Xodarille.\n\n\"Ihmeellistä se yhtä kaikki on\", vastasi hän. \"Ei kukaan muu olisi\nkyennyt sitä suorittamaan kuin John Carter.\"\n\nKuullessaan nimeni poika karkasi pystyyn.\n\n\"John Carter!\" hän huudahti. \"John Carter! Mitä puhut, mies? Heliumin\nprinssi John Carter on ollut kuolleena vuosikausia. Minä olen hänen\npoikansa.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nPimeässä vaanivat silmät\n\n\nPoikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin\nmiellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin\nymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti\npuoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen\näitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan\nmiehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset\nkuin minun.\n\nNuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui\ntoivonsekaista epävarmuutta.\n\n\"Kerro minulle äidistäsi!\" sanoin. \"Kerro minulle kaikki, mitä osaat\nniiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen\nrakkaasta seurastaan!\"\n\nIlosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja\npainaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi\nsilmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko -- mutta\nsitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että\nmies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat\nkysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan\nelämän karummille poluille.\n\n\"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi\",\nsanoi nuorukainen, \"kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia\nkertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä\ntodistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti\nminusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen\nolevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä\nvarmaksi?\"\n\n\"Mikä, poikani?\" kysyin.\n\n\"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat -- ne koskivat äitiäni. Ei kukaan\nmuu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut\nisäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä.\"\n\n\"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin\näitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro\nhänestä!\"\n\n\"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole\nmuuttunut, jollei vielä kauniimmaksi -- jos se olisi mahdollista. Vain\nsilloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa\nkäyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina\nsinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä.\nHänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja\nsuorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.\n\n\"-- Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen\nmaailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja,\njoiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava\nelinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu\nkiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei\ntämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän\nkanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman\nhenkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter.\"\n\n\"Entä minkä nimen on äitisi antanut sinulle, poikani?\" kysyin.\n\n\"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta\näitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä\nvalinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea\nnoudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen\nteidän kummankin nimenne -- Carthoris.\"\n\nXodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.\nNyt hän kutsui minua.\n\n\"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter\", hän selitti.\n\"Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, mutta\nasia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.\nKeulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut.\"\n\nSe oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon\nvakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli\ntuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi\nylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä\ntyöntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin\ntai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja\navuttomina.\n\nOlimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme\nturvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen\npikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti\nhirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat\ntyökaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa\ntyössä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.\n\nOli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen\npohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin\nkuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat\nkukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä\nkaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa\nnyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset\nmuistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.\n\nKävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa.\nYhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei\nlentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.\n\nKun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti\naluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle\nsyrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi\nsitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa\nalemmaksi.\n\nTarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme\nlopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet\naluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi\npystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme\nsätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.\n\nRiipuin aivan ohjauslaitteiden lähellä ja tartuin työntävien säteiden\nvoimaa säännöstelevään vipuun. Alus totteli, alkaen hitaasti laskeutua.\n\nKului runsaasti puoli tuntia, ennenkuin olimme maassa. Suoraan\npohjoisessa oli jokseenkin korkea kukkulajono ja sinne päätimme lähteä,\nsillä siellä meidän olisi helpompi piileskellä takaa-ajajilta, joita\nsaattoi kulkeutua tähän suuntaan.\n\nTuntia myöhemmin olimme kukkuloiden välisissä, ajanhampaan\npyöristämässä notkelmissa, keskellä kauniita, kukkivia kasveja, joita\non runsaasti Barsoomin laajoilla viljelemättömillä seuduilla. Löysimme\nuseita maitoa antavia pensaita, niitä ihmeellisiä kasveja, joista\nvillit vihreät heimot saavat suuren osan ruokaansa ja juomaansa. Ne\nolivat meille todella siunattu sallimuksen lahja, sillä kaikki olimme\nnääntymäisillämme nälkään.\n\nTällaisen pensasryhmän juurella, jossa olimme täydelleen piilossa\nilmassa risteileviltä lentopartiolaisilta, laskeuduimme pitkäksemme\nnukkumaan. En ollutkaan nukkunut hyvin moniin tunteihin. Nyt aloitin\nBarsoomissa viidettä päivääni, senjälkeen kun huomasin äkkiä joutuneeni\nHudsonin rannalla olevasta huvilastani Dorin ihanaan, mutta kamalaan\nlaaksoon. Koko tänä aikana olin nukkunut vain kahdesti, vaikka toisella\nkerralla, thernien varastohuoneessa, kylläkin kellon ympäri.\n\nPäivä oli iltapuolellaan, kun heräsin siitä, että joku tarttui käteeni\nja suuteli sitä kiihkeästi. Säpsähtäen aukaisin silmäni ja näin\nedessäni Thuvian kauniit kasvot.\n\n\"Prinssini! Prinssini!\" hän huudahti haltioissaan ilosta. \"Sinä, jota\nolen surrut kuolleena. Esi-isäni ovat minulle suopeita. En ole elänyt\nturhaan.\"\n\nNeidon ääni herätti Xodarin ja Carthorisin. Nuorukainen katseli\nhämmästyneenä naista, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan ketään muita\nkuin minut. Hän olisi kiertänyt kätensä kaulaani ja tukehduttanut minut\nhyväilyillänsä, jollen olisi lempeästi, mutta varmasti irroittanut\nhäntä itsestäni.\n\n\"No, no, Thuvia\", sanoin leppeästi; \"hermosi ovat perin rasittuneet\nkokemistasi vaaroista ja vaivoista. Unohdat, ken olet, kuten unohdat\nsenkin, että minä olen Heliumin prinsessan aviomies.\"\n\n\"En unohda mitään, prinssini\", vastasi hän. \"Et ole lausunut minulle\nainoatakaan rakkauden sanaa, enkä odota sinun ikinä lausuvankaan. Mutta\nmikään ei voi estää minua rakastamasta sinua. En tahdo päästä Dejah\nThorisin paikalle. Suurin kunnianhimoni on saada aina palvella sinua\norjanasi, prinssini. Suurempaa lahjaa en voisi pyytää, suurempaa\nkunniaa en voisi vaatia, suurempaa onnea en voisi toivoa.\"\n\nKuten olen jo aikaisemmin sanonut, en ole mikään naisten mies, ja minun\non tunnustettava, että harvoin olen ollut niin vaikeassa asemassa ja\nniin nolon hämilläni kuin silloin. Tunsin kyllä varsin hyvin\nmarsilaisten tavat, joiden mukaan miehillä saattoi olla naisorjia,\nsillä marsilaisten miesten herkkä ja ritarillinen kunniantunto on\nriittävänä suojana jokaiselle heidän taloudessaan olevalle\nnaiselle, mutta itse en kuitenkaan ollut milloinkaan valinnut\nkamaripalvelijoikseni muita kuin miehiä.\n\n\"Jos minun onnistuu päästä takaisin Heliumiin, Thuvia\", sanoin, \"niin\nsinä tulet mukaani, mutta arvossapidettynä yhdenvertaisena, etkä\norjana. Siellä tapaat runsaasti miellyttäviä nuoria ylimyksiä, jotka\nolisivat valmiit rohkeasti käymään itse Issuksen kimppuun saadakseen\nsinulta hymyilyn, ja ennen pitkää menet avioliittoon jonkun kanssa\nheistä. Unohda kiitollisuudesta johtuva hupsu ihastuksesi, jota\nviattomuudessasi olet erehtynyt pitämään rakkautena. Minusta on\nystävyytesi mieluisampi, Thuvia.\"\n\n\"Olet herrani; olkoon kuten sanot\", vastasi hän yksinkertaisesti, mutta\nhänen äänessään oli surullinen sointu.\n\n\"Miten olet tänne joutunut, Thuvia?\" kysyin. \"Ja missä on Tars Tarkas?\"\n\n\"Suuri tharkilainen on kuollut, pelkään\", vastasi hän murheissaan. \"Hän\noli valtavan uljas miekkamies, mutta hänet yllätti suuri joukko\njohonkin vieraaseen heimoon kuuluvia vihreitä sotilaita. Kun viimeksi\nhänet näin, häntä kannettiin haavoittuneena ja vertavuotavana autioon\nkaupunkiin, josta he olivat rynnänneet kimppuumme.\"\n\n\"Etkö siis ole varma, että hän on kuollut?\" kysyin. \"Entä missä\nmainitsemasi kaupunki sijaitsee?\"\n\n\"Se on juuri tämän kukkulajonon toisella puolella. Alusta, josta sinä\nniin ylevästi poistuit toimittaaksesi meille pelastusmahdollisuuden,\nemme vähäisine purjehdustaitoinemme kyenneet hoitamaan, joten\najelehdimme umpimähkään pari päivää, Sitten päätimme jättää aluksen\nomiin hoteisiinsa ja koettaa jalkaisin päästä lähimmälle vesiväylälle.\nEilen menimme näiden kukkuloiden poikki ja jouduimme niiden takana\nolevaan autioon kaupunkiin. Olimme sen kaduilla ja astelimme\nparhaillaan sen keskustaa kohti, kun näimme ryhmän vihreitä sotilaita\ntulevan meitä kohti poikkikatua myöten.\n\n\"-- Tars Tarkas oli edelläni, ja he näkivät hänet, mutta eivät minua.\nTharkilainen juoksi luokseni ja pakotti minut piiloutumaan läheiseen\noviaukkoon, käskien minun pysytellä siellä, kunnes pääsisin kenenkään\nhuomaamatta pakoon, minkä jälkeen minun pitäisi pyrkiä Heliumiin.\n\n\"-- 'Minun tieni on nyt pystyssä', hän selitti, 'sillä nämä ovat\neteläisiä warhooneja. Niin pian kun ne näkevät merkkini, alkaa taistelu\nelämästä ja kuolemasta.'\n\n\"-- Sitten hän astui esiin vihollisiaan vastaan. Oi, prinssini, sitä\ntaistelua! Tunnin ajan warhoonit parveilivat hänen kimpussaan, kunnes\nhänen ympärillään oli ruumiita läjittäin. Mutta vihdoin he saivat hänet\nlannistetuksi takimmaisten työntäessä edessään olevia eteenpäin, niin\nettei hänellä ollut tilaa heiluttaa pitkää säiläänsä. Sitten hän\nkompastui suistuen maahan, ja warhoonit karkasivat hänen kimppuunsa\nyhtenä ainoana tavattomana aaltona. Kun he kantoivat häntä kaupungin\nkeskustaa kohti, oli hän luullakseni kuollut, sillä en nähnyt hänen\nliikauttavan ainoatakaan jäsentään.\"\n\n\"Ennenkuin jatkamme matkaamme, on siitä saatava varmuus\", sanoin. \"En\nvoi jättää Tars Tarkasia elävänä warhoonien käsiin. Ensi yönä menen\nkaupunkiin ottamaan selkoa.\"\n\n\"Ja minä tulen mukaasi\", lausui Carthoris.\n\n\"Ja minä\", säesti Xodar.\n\n\"Ei kumpikaan teistä tule\", vastasin. \"Tämä tehtävä vaatii hiljaista\nhiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa\nonnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos\ntarvitsen apua, niin palaan luoksenne.\"\n\nSe ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita,\nja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo\nalhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin\näkkiä alkava pimeys verhosi meidät.\n\nAnnettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä\nvaralta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin\nripeästi kaupunkia kohti.\n\nLaskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan\ntaivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen\nloistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli\nrakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille\nkummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa\nolleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä\nhuomaamatta kaupungin kaduille.\n\nNäissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät\nharvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia\nrakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden\nmerien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa\nkaupunkiin kukkuloiden puolelta.\n\nKaduilla liikkuessani pysyttelin tarkoin seinien tummissa varjoissa.\nPoikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma\nsiitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin\ntoisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään\nhuomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan,\nhuomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin\nrakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen\nthoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.\n\nNämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden\nmarsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui\nmelkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä\nääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah\nThorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa\nmarmorisaleissa.\n\nSeisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin\netäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He\nmenivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta\nkohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko\ntämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli\nsali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka\ntapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi\nolla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.\n\nPäästäkseni tälle rakennukselle, mikä minusta nyt tuntui\nvälttämättömältä, oli minun sivuutettava yksi kortteli pitkin\npituuttaan sekä mentävä leveän kadun ja vielä osittain aukion poikki.\nKaikilta ympärilläni olevilta pihoilta kuului eläinten melua, ja siitä\npäättäen oli läheisissä rakennuksissa paljon väkeä -- todennäköisesti\nuseita eteläisten warhoonien laajaan heimoon kuuluvia yhdyskuntia.\n\nOli varsin vaikeata liikkua kenenkään huomaamatta tällaisten\nihmisjoukkojen keskellä, mutta jos mielin löytää ja pelastaa suuren\ntharkilaisen, oli minun oltava valmis kohtaamaan peloittavampiakin\nesteitä, ennenkuin se minulle onnistuisi. Olin saapunut kaupunkiin\netelästä käsin ja olin nyt tähän asti kulkemani kadun ja aukiosta\netelään ensimmäisenä olevan poikkikadun kulmauksessa. Tämän korttelin\neteläisen sivun talot eivät näyttäneet asutuilta, sillä ne olivat aivan\npimeässä, ja päätin senvuoksi mennä jonkun rakennuksen läpi\nsisäpihalle.\n\nValitsemassani talossa ei sattunut esteitä tielleni, ja pääsin\nkenenkään huomaamatta pihalle itäsivun rakennuksien takaseinien\njuurelle. Pihalla liikkui levottomasti juuri joukko thoateja ja\nzitidareja, syöden keltaisia, sammalmaisia kasveja, jotka peittävät\njotensakin kokonaan Marsin viljelemättömät alueet. Hiljainen\ntuulenhenki puhalsi luoteisesta, joten oli varsin vähän vaaraa siitä,\nettä eläimet vainuaisivat läsnäoloni. Jos ne huomaisivat minut, niin ne\nnostaisivat sellaisen melun, että rakennuksissa olevien sotilaiden\nhuomio kiintyisi siihen.\n\nPainautuen kiinni seinään hiivin synkässä pimennossa toisen kerroksen\nparvekkeiden alitse pihan toiselle puolelle, korttelin pohjoislaidassa\noleville rakennuksille. Niiden kolme alinta kerrosta oli valaistu,\nmutta kolmannesta ylöspäin ne olivat pimeässä.\n\nEi luonnollisesti tullut kysymykseenkään mennä valaistujen huoneiden\nläpi, sillä niissä vilisi vihreitä miehiä ja naisia. Ainoa mahdollinen\ntie vei ylempien kerrosten kautta, ja niihin päästäkseni minun oli\nkiivettävä seinää myöten. Toisen kerroksen parvekkeelle nouseminen oli\nhelposti tehty, hyppäsin niin, että sain kiinni sen kivisestä\nrintasuojasta ja vedin sitten itseni parvekkeelle.\n\nKatsellen avoimista ikkunoista näin vihreiden marsilaisten kyyröttävän\nsilkki- ja turkisvuoteillaan, silloin tällöin murahtaen jonkun\nyksitavuisen sanan, joka yhdessä heidän ihmeellisten telepaattisten\nkykyjensä kanssa oli tarpeeksi heidän keskustellessaan keskenään. Kun\nhiivin lähemmäksi kuullakseni heidän sanansa, astui huoneeseen sen\ntakana olevasta salista sotilas.\n\n\"Tule, Tan Garna!\" hän huudahti. \"Meidän on vietävä tharkilainen Kab\nKadjan luokse. Ota joku toinen mukaasi!\"\n\nPuhuteltu nousi seisomaan ja nyökkäsi vieressään istuvalle toverilleen.\nSitten he poistuivat kaikki kolme huoneesta.\n\nJos vain voisin seurata heitä, niin kenties saisin heti tilaisuuden\nTars Tarkasin pelastamiseen. Ainakin saisin tietää, missä hänen\nvankilansa oli.\n\nOikealla puolellani oli ovi, joka vei parvekkeelta rakennukseen. Se\navautui valaisemattoman käytävän päähän, ja hetkellisen mielijohteen\nohjaamana astuin käytävään. Se oli melkoisen leveä ja vei suoraan\nrakennuksen läpi sen julkisivulle. Kummallakin puolella oli ovia,\njoista päästiin käytävän kupeilla oleviin huoneisiin.\n\nTuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme\nsotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He\nkääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää\npitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin\nkiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen\ntilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.\n\nKäytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös-\nettä alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä\nmyöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä\ntunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.\n\nOlin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina\nja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin\nelävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli\njonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että\nminun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen\nkoppiinsa.\n\nEn ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä,\nmissä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko\njatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa\nvalossa takaa-ajamani kolmikon.\n\nHe laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen\nvälimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme\nsokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän\nsoihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä\npoikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä\nuskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen\noven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri\ntharkilainen, oli kiinnitetty seinään.\n\nTyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin\nnopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta\nkäytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään,\nkyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he\nastuivat ulos kopista.\n\nOlin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois\nsamaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin\nminusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti.\nEn voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä\npimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En\nrohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä\neihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä\nmahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin\naikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.\n\nNopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan\nturvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa\njohonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen,\njoita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa.\nTakanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa\nhohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni\nja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.\n\nÄkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin\nkiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi\nympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä,\nmutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.\n\nHeti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen\nkäytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt\njoutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän\ntaaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli\nollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.\n\nMinun oli joka askelella tunnusteltava seinää, etten menisi viiden\nkäytävän haaraantumiskohdan ohitse. Haparoituani eteenpäin ikuisuuden\npituiselta tuntuvan ajan tulin risteyspaikalle ja tiesin sen samaksi,\nkun mennen hapuilemalla käytävien suiden poikki luin, että niitä oli\nviisi. Mutta ei ainoassakaan niissä näkynyt heikointakaan valon\nhohdetta.\n\nKuuntelin tarkkaavasti, mutta vihreiden miesten paljaista jaloista ei\nlähtenyt ääniä, joiden kaiku olisi minua opastanut. Sitten olin äkkiä\nkuulevinani miekkojen tuppien kalinaa miesten kupeita vasten kaukaa\nkeskimmäisestä käytävästä. Riensin senvuoksi sitä myöten eteenpäin,\ntähyilin edeltäni valoa ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, eivätkö\näänet toistuisi. Mutta pian minun oli pakko myöntää itselleni, että\nolin ollut väärillä jäljillä, sillä vaikka kuinka katsoin ja kuuntelin,\noli kaikki ympärilläni pimeätä ja hiljaista.\n\nTaaskin lähdin palaamaan samaa tietä käytävien risteykseen, mutta äkkiä\njouduin hämmästyksekseni kolmen eri tahoille lähtevän käytävän suulle,\njotka ilmeisesti olin sivuuttanut hätäisesti rientäessäni kuulemani\npettävän äänen perässä. Nytpä olin totisesti kauniisti pulassa! Jos\nvain osaisin takaisin viiden käytävän yhtymäkohtaan, niin jotakuinkin\nlevollisesti voisin odottaa vihreiden sotilaiden ja Tars Tarkasin\npaluuta. Sikäli kuin tunsin heidän tapojaan, oli minusta todennäköistä,\nettä hänet oli vain viety vastaanottosaliin tuomittavaksi. En vähääkään\nepäillyt, että niin uljas sotilas kuin suuri tharkilainen\nsäästettäisiin harvinaiseksi loistonumeroksi suurille kisoille.\n\nMutta jollen osaisi takaisin siihen kohtaan, niin oli hyvin\nmahdollista, että saisin päiväkausia harhailla tässä kaameassa\npimeydessä, kunnes nälän ja janon näännyttämänä sortuisin kuolemaan\ntahi -- mutta mitä se oli?\n\nHiljaista laahustavaa ääntä kuului takaani, ja kun loin pikaisen\nsilmäyksen olkani yli, tuntui vereni hyytyvän katsettani kohdanneesta\nnäystä. Sitä ei aiheuttanut niin suuresti minua nyt uhkaavan vaaran\npelko kuin hirveät muistot siltä ajalta, jolloin olin vähällä tulla\nhulluksi kumartuessani warhoonien vankiluolassa surmaamani miehen\nruumiin ylitse, kun synkästä pimeydestä ilmestyi hehkuvia silmiä ja\nnäkymättömät otukset riistivät ruumiin käsistäni, niin että kuulin sen\nraahautuvan vankilani kivipermantoa vasten, otuksien viedessä sen\nmukanaan hirvittävää ateriaansa varten.\n\nJa nyt näin näiden toisten warhoonien synkissä holveissa samanlaiset\nhehkuvat silmät, jotka kiiluivat vastaani kammottavasta pimeydestä,\njonka läpi ei voinut nähdä jälkeäkään silmien takana olevasta pedosta.\nLuulen, että näiden kamalien otuksien peloittavin ominaisuus on niiden\näänettömyys yhdessä sen seikan kanssa, että niitä ei milloinkaan näe,\nettei niistä näe mitään muuta kuin sysimustasta pimeydestä rävähtämättä\ntuijottavat hirvittävät silmät.\n\nPuristaen tiukasti pitkän miekkani kahvaa peräydyin hitaasti käytävää\npitkin kauemmaksi minua vaanivasta otuksesta, mutta sitä mukaa kuin\nvetäydyin taaksepäin, lähenivät silmät. Mutta minkäänlaista ääntä ei\nkuulunut, ei edes hengitystä, lukuunottamatta silloin tällöin\neroittamaani ikäänkuin halvaantuneen raajan laahaamisesta johtunutta\nkahinaa, joka oli ensiksi herättänyt huomioni.\n\nSiirryin yhä kauemmaksi, mutta en päässyt pakoon turmaauhkaavalta\nvainoojaltani. Äkkiä kuulin laahaavaa ääntä oikealta puoleltani ja\nkatsahtaessni sinnepäin näin toisen samanlaisen silmäparin, joka\nilmeisesti lähestyi poikkikäytävästä. Kun lähdin uudelleen jatkamaan\nhidasta peräytymistäni, kuulin saman äänen takaani, ja ennenkuin ehdin\nkääntyä, kuulin sen taaskin vasemmalta puoleltani.\n\nOtuksia oli joka puolellani. Ne piirittivät minua kahden käytävän\nristeyksessä. Pakotie oli joka suunnalla katkaistu, jollen halunnut\nkäydä jonkun pedon kimppuun. Ja jos sen tekisin, niin epäilemättä\ntoiset karkaisivat niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka\nisoja ja minkälaisia nämä aavemaiset otukset olivat. Että niiden koko\noli melkoinen, sen arvasin siitä, että niiden silmät olivat yhtä\nkorkealla kuin omani.\n\nMistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon\nsuuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison\nbanthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä\npani silmäpari minut empimään.\n\nEnnen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun\nvallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti\nminua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat.\nVerkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi\nsama kaamean salaperäinen hiljaisuus.\n\nMinusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi\nminua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti\npyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni\näkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en\njaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein\näkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.\n\nKun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta\ntakaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni\nkolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta\nhyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne\nperääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli,\nnäin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin\nsitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani\nolevan tassuttaen kiitävän minuun päin.\n\nSama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman\nlähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän\nsekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät\nodottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä\noli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut\nrajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo\ntunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..\n\nSamassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä\nsyöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta\nhyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa\nensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä\notuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa\nhyökkäyksiä kahdelta puolelta.\n\nKäytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni,\nmutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein\nkimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin\nnopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni\niskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin\nraskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui\nkurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nPako ja takaa-ajo\n\n\nEn voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta\nkuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini\nhuomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni\nolevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.\n\nEn ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut\notsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.\n\nHypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli\nripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista\nyhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä\nnähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen\nsyrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt\nniin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin\neksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.\n\nSeurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä\nolin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin\nhelpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue\noli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas\nja hänen kolme vartijaansa.\n\nLähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa\nsuuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven\nulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin\npanemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet\nlähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita\nkohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.\n\nSoihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se\nsamalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen\nkahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma\nvalmiina mielessäni.\n\nAjatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen,\nmutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin\nkanssa pienelle leirillemme kukkuloille.\n\nPysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen,\nsijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani\nylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän\nilmestyisi.\n\nEn mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen\naskelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin,\nparin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset,\nkiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin\nsoihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John\nCarter, Heliumin prinssi.\n\nTars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat\ntoverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen\ntuli heidän näkyviinsä.\n\n\"Miksi viivyit niin kauan, Tan Garna?\" huudahti heistä toinen.\n\n\"Yksi lukko juonitteli\", vastasi Tars Tarkas. \"Ja juuri huomasin\nunohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä\npalaan noutamaan sitä.\"\n\n\"Kuten haluat, Tan Garna\", vastasi edellinen puhuja. \"Pianhan tapaamme\ntoisemme ylhäällä.\"\n\n\"Niin\", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta\nodotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan\nkerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä\nhiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.\n\nEnsimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain\nrakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä\nväkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin\nollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen\ntoisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen\npoikki.\n\nEtenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista\nhuoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä,\nkun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja\nsaavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään\nhuomaamatta.\n\nOikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana\nnähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars\nTarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt\nosan heidän keskustelustaan.\n\n\"Mikähän viivyttänee Tan Garnaa?\" kysäisi toinen.\n\n\"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä\nmiekkaansa tharkilaisen kopista\", huomautti toinen.\n\n\"Lyhyttä miekkaansa?\" kysyi eräs nainen. \"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin\", selitti\nensimmäinen puhuja. \"Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä\nnoutamaan.\"\n\n\"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana\", sanoi nainen.\n\"Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja\nhän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!\" Puhuessaan\nhän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa\nalta.\n\nSoturit hypähtivät pystyyn.\n\n\"Tässä ei ole kaikki paikallaan\", huudahti toinen.\n\n\"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille\",\nsanoi toinen. \"Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta.\"\n\n\"Tule! Rientäkäämme alas!\"\n\nEmme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi,\nlaskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen\nperässään.\n\nEmme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin\novella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen\nperin ällistyneet kasvot.\n\n\"Tähän mennessä\", hän sanoi silloin, \"olisi minun pitänyt oppia olemaan\nihmettelemättä John Carterin tekoja.\" Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut\nsanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai\nminut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen\ntarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.\n\nTämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin,\nkaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän\noli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena\nsyvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa\nhautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen\nmeren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden\njoukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.\n\nPihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon\npohtimaan suunnitelmiamme.\n\n\"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas\", sanoin. \"Thuvia,\nXodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme.\"\n\n\"Carthoris!\" hän huudahti. \"Poikasi?\"\n\n\"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä,\nensisyntyisten maassa.\"\n\n\"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö ne\nBarsoomin pinnalla?\"\n\n\"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme\nturvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä\nulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava\nthoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt\nsaavat selvän kepposestamme.\"\n\nKommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle\nportille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole\nensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden\nluonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on\npidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.\n\nKun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät\nraivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat\npystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä.\nAina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat\nmyöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin\nkorkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton,\nlautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan\nvärin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot,\npehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on\npuhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän\npäin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan -- siinä\nsopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.\n\nKun thoateja ohjataan yksinomaan telepaattisesti, niin päitsiä ja\nsuitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari\nsellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden\nkaratessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne\nsuorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi\nvarmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä\njonkun aikaa jatkuisi.\n\nVihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se\narvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä\nlautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja\nvälissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.\n\nTars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat,\nsamalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin\nlaumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle\npysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa\nkohti.\n\nTähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä\nonnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat\nkorttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään\ntakaa-ajosta johtuvaa ääntä.\n\nHiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä\nseuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan\ninnostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.\n\nMutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars\nTarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen\narvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin,\nettä tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli\nmyöskin kiintynyt häneen.\n\nXodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten\nThuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja\nCarthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä\nvauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme\npohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa\näänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista\nja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut\nmeitä mahdollisesti odottivat.\n\nSeuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan\nratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen,\nniin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista\nsammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana.\nThuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet\nnukkuisivat tunnin.\n\nMinusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun\ntunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen\nkuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.\n\n\"Nouse, oi prinssi\", hän sanoi. \"Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko\ntakaa-ajajia.\"\n\nTyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun\nnousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa\ntaivaanrannalta.\n\nTars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän\nmuiden, saattoi nähdä pisimmälle.\n\n\"Siellä on suuri osasto ratsastajia\", hän sanoi, \"jotka laskettavat\ntäyttä vauhtia.\"\n\nEmme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme\nluokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme\nuudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti\nkuin hitain ratsumme suinkin pääsi.\n\nKoko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin\nkeltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka\nväheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme\nolivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä\nmarsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa\nkalahtelevan takanamme.\n\nKun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää\nvain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät\nhornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.\n\nMuutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono -- saman\nkuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain\npääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon\nsuuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka\nsillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen\nvierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten\nratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta\nennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet\ntaakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni\nminusta.\n\nTämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo\nennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni\npeloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että\nhitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan,\njoka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista,\nerivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot -- ja yksi meistä oli\ntoisesta taivaankappaleesta.\n\nOlimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa\nniin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi\najoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä\nenemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan\nhartioihini. \"Sinun tähtesi, oi prinssini\", hän mumisi. Sitten hänen\nkätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.\n\nKun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri\nmeitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun\nthoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan\nkukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter\nparemmin.\n\nKäänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä\nsaavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle\npakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen\nsamoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja\nhypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten\nratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa\nlappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.\n\nUrhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni\nylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen\ntoivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein\nkimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää\nolleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen\nsaisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus,\nettä kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran\npuristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli\nkirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki\nparastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu,\nennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin\nkelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että\nwarhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan\nmiespolven ajaksi.\n\nKun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen\nhänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien\nhornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar\nsijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että\nkaikki olisimme samanlaisessa asemassa.\n\nWarhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä\ntakaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi\nheidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta\nsotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne\nkuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa\ntallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden\nmiesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he\nkatsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli\nperäisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi\npakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä\nvinhasti kuin äsken meitä kohti.\n\nKäännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli\nkuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien\nkukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki\npamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti\npakenevien warhoonien seassa.\n\nKun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä\nsen keulassa näin Heliumin viirin.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nPidätettynä\n\n\nMeidän, Carrhorisin, Xodarin, Tars Tarkasin ja minun, seisoessamme\nkatsellen upeata alusta, joka merkitsi meille kaikille niin paljon,\nnäimme toisen ja sitten kolmannen laivan nousevan kukkuloiden takaa ja\nlipuvan sirosti sisarlaivan jäljessä.\n\nSamassa lähti lähimmän aluksen yläkannelta kiitämään kymmenkunta yhden\nmiehen partiokonetta, laskeutuen laajoissa kaarissa nopeasti maata\nkohti luoksemme.\n\nSeuraavalla hetkellä olimme aseistettujen ilmapurjehtijoiden\nympäröiminä, ja upseeri astui esiin puhuttelemaan meitä. Hänen\nkatseensa osui äkkiä Carthorisiin ja huudahtaen ilosta ja\nhämmästyksestä hän juoksi nuorukaisen luokse. Laskien kätensä tämän\nolalle hän sitten tervehti:\n\n\"Carthoris, prinssi! Kaor! Kaor! Hor Vastus lausuu Heliumin prinsessan\nDejah Thorisin ja hänen puolisonsa John Carterin pojan tervetulleeksi.\nMissä olet ollut, oi prinssi? Koko Helium on ollut syvän surun\nvallassa, Äitisi isoisän mahtavaa kansaa ovat hirveät onnettomuudet\nkohdanneet sen murheen päivän jälkeen, jolloin poistuit\nkeskuudestamme.\"\n\n\"Älä sure, kelpo Hor Vastus!\" huudahti Carthoris, \"sillä en tule yksin\ntakaisin lohduttamaan äitini sydäntä ja rakasta kansaani, vaan tuon\nmukanani miehen, jota koko Barsoom eniten rakasti -- Barsoomin\nsuurimman soturin ja sen pelastajan -- Heliumin prinssin John\nCarterin!\"\n\nHor Vastus kääntyi Carthorisin osoittamaan suuntaan, ja kun hänen\nkatseensa osui minuun, näytti hän olevan varpumaisillaan maahan\npelkästä hämmästyksestä.\n\n\"John Carter!\" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä\nhuolestunut ilme. \"Prinssi\", hän aloitti, \"missä sinä --\" ja keskeytti\npuheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen\nmies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää\ntotuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta,\nunohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. \"Oi, prinssi\", hän\njatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen\ntervehdystään. \"Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor\nVastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi\njuuressa!\" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen\nja sinkautti miekkansa eteeni maahan.\n\nJos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin\nymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli\nminun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa,\nkuin jos hän olisi sanonut: \"Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat\nsinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja\nkuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä\ntai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa\nkätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni.\"\n\nTällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs\nluonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän,\ninnostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata\nkunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen\nosaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan\nmaasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja\nkiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.\n\n\"Hor Vastus\", sanoin laskien käteni hänen olalleen, \"itse tiedät\nparhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että\ntarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen,\nkunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua\npaljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä\nvastaan.\"\n\n\"Sen tiesin, prinssi\", vastasi hän, \"jo ennenkuin heitin rakkaan\nsäiläni jalkojesi juureen.\"\n\nMeidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja\ntaistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita\nsuurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus\nlaskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri,\njoka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:\n\n\"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaan _Xavarianin_\nkannelle.\"\n\nMennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta\nsilloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin\nkävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun\nCarthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään\nkukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.\n\nHor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri\nsuuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen\nkun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn\naluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimme _Xavarianilla_.\n\nEnsimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli\nkohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama\nkelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan\npuutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat\netsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.\n\nSilloin olin ollut tuntematon vaeltaja oudolla kiertotähdellä, ja hän\npelkkä padwar Heliumin laivastossa. Nyt hän komensi Heliumin kaikkia\nisoja ilmahirviöitä, ja minä olin Heliumin jeddakin Tardos Morsin\nsukuinen prinssi.\n\nHän ei kysynyt, missä olin ollut. Samoin kuin Hor Vastusta peloitti\nhäntäkin, eikä hän tahtonut puristaa minulta totuutta. Joskus se kyllä\ntulisi ilmi, sen hän tiesi, mutta siihen asti hän näytti tyytyvän\nsiihen, että olin taaskin hänen seurassaan. Hän tervehti Carthorisia ja\nTars Tarkasia vilpittömän iloisesti, mutta ei liioin kysynyt, missä\nhe olivat olleet. Töin tuskin hän malttoi vetää kättään irti\nnuorukaisesta.\n\n\"Et tiedä, John Carter\", hän sanoi minulle, \"kuinka me heliumilaiset\nrakastamme tätä poikaasi. Tuntuu siltä kuin kaikki se rakkaus, jota\ntunsimme hänen ylevää isäänsä ja onnetonta äitiään kohtaan, olisi\nkeskittynyt häneen. Kun levisi tieto, että hän oli kadonnut, niin\nkymmenen miljoonaa ihmistä itki.\"\n\n\"Mitä tarkoitat, Kantos Kan\", kuiskasin, \"kun sanot 'hänen onneton\näitinsä'?\" sillä näissä sanoissa tuntui minusta piilevän jotakin\nsynkkää, jota en käsittänyt.\n\nHän vei minut syrjään.\n\n\"Vuoden ajan\", hän sanoi, \"siitä lähtien kun Carthoris hävisi, Dejah\nThoris on surrut ja murehtinut kadotettua poikaansa. Iskua, jonka hän\nsai vuosia sitten, kun sinä et palannut ilmatehtaalta, lievensivät\näitiyspuuhat jonkun verran, sillä poikanne mursi valkean kuorensa juuri\nsinä yönä.\n\n\"-- Koko Helium tiesi, että hän kärsi silloin hirveästi, sillä eikö\nkoko Helium surrut hänen kanssaan hänen puolisonsa menetystä! Mutta kun\npoika katosi, ei jäljelle jäänyt mitään, ja kun etsijäretkikunta\ntoisensa jälkeen palasi tuoden aina saman lohduttoman sanoman, ettei\nollut saanut vihiäkään pojan olinpaikasta, lannistui rakas prinsessamme\nyhä enemmän, kunnes kaikki, jotka näkivät hänet, tunsivat mielessään,\nettei voinut kulua kuin päiviä, ennenkuin hän lähtisi yhtyäkseen\nrakkaihinsa Dorin laaksossa.\n\n\"-- Viimeisenä keinona hänen isänsä Mors Kajak ja hänen isoisänsä\nTardos Mors lähtivät etsimään kahden mahtavan laivaston komentajina.\nKuukausi takaperin he purjehtivat pois aikoen tutkia jokaisen\nneliömetrin Barsoomin pohjoisella puoliskolla. Kahteen viikkoon ei\nheistä ole saapunut minkäänlaista tietoa, mutta huhuja on liikkunut,\nettä heitä on kohdannut kauhea onnettomuus ja että retkikuntien kaikki\njäsenet ovat kuolleet.\n\n\"-- Samoihin aikoihin Zat Arras aloitti uudelleen tunkeilevan kiihkeän\nkosiskelunsa. Hän on aina juossut Dejah Thorisin jäljessä sinun\nkatoamisestasi saakka. Dejah Thoris vihasi häntä ja pelkäsi häntä,\nmutta kun sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat poissa, niin Zat\nArras oli hyvin mahtava, sillä hän on vieläkin Zodangan jed, joksi,\nkuten muistat, Tardos Mors määräsi hänet, kun sinä olit kieltäytynyt\ntästä kunniasta.\n\n\"-- Zat Arrasilla oli salainen keskustelu Dejah Thorisin kanssa kuusi\npäivää sitten. Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta\nseuraavana päivänä Dejah Thoris oli kadonnut, ja hänen kanssaan oli\nmennyt kymmenkunta hänen henkivartijaansa ja kamaripalvelijaansa,\nmuiden muassa Sola, vihreä nainen -- Tars Tarkasin tytär, muistathan.\nHe eivät jättäneet mitään tietoa aikeistaan, mutta niinhän aina kaikki\nmenettelevät lähtiessään sille vapaaehtoiselle toivioretkelle, jolta ei\nkukaan palaa. Emme osaa uskoa muuta kuin että Dejah Thoris on mennyt\nIssin jäiseen helmaan ja että häneen hartaasti kiintyneet palvelijat\novat tahtoneet seurata häntä.\n\n\"-- Zat Arras oli Heliumissa, kun hän katosi. Hän komentaa tätä\nlaivastoa, joka siitä lähtein on ollut Dejah Thorisia etsimässä. Emme\nole löytäneet hänestä jälkeäkään, ja pelkään, että yrityksemme on\nturha.\"\n\nMeidän keskustellessamme Hor Vastuksen lentäjät palasivat\n_Xavarianille_. Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt merkkiäkään\nThuviasta. Olin hyvin masennuksissani kuultuani, että Dejah Thoris oli\nkadonnut, ja nyt sain lisäksi huolestumisen Thuvian kohtalosta. Tunsin\nankaraa vastuunalaisuutta tämän tytön hengestä, sillä uskoin hänen\nolevan jonkun ylhäisen barsoomilaissuvun jäsen ja olin päättänyt\nponnistaa kaikki voimani palauttaakseni hänet kansansa keskuuteen.\n\nOlin juuri aikeissa pyytää Kantos Kania lähettämään uudelleen lentäjiä\nhäntä etsimään, kun laivaston lippulaivasta saapui _Xavarianille_\nlentokone, jonka upseeri toi Kantos Kanille sanoman Arrasilta.\n\nYstäväni luki määräyksen ja kääntyi minuun päin.\n\n\"Zat Arras käskee minun viedä 'vankimme' hänen luokseen. Määräystä on\nnoudatettava. Hän on Heliumin ylin mies, mutta paremmin olisi\nritarillisuuden ja hyvien tapojen mukaista, jos hän saapuisi tänne\nlausumaan Barsoomin pelastajan tervetulleeksi asianomaisin\nkunnianosoituksin.\"\n\n\"Tiedät varsin hyvin, ystäväni\", sanoin, \"että Zat Arrasilla on hyvät\nsyynsä vihata minua. Hänestä ei mikään olisi mieluisampaa kuin\nnöyryyttää minua ja sitten surmata minut. Kun hänellä nyt on niin hyvä\naihe, niin menkäämme katsomaan, onko hänellä rohkeutta käyttää sitä\nhyväkseen.\"\n\nKutsuttuamme Tars Tarkasin, Carthorisin ja Xodarin mukaamme astuimme\nZat Arrasin upseerin seurassa pieneen alukseen ja hetkistä myöhemmin\nlaskeuduimme Zat Arrasin lippulaivan kannelle.\n\nKun lähestyimme Zodangan jediä, ei hänen kasvoillaan näkynyt\ntervehdyksen tai tuntemisen merkkiäkään; hän ei suonut edes\nCarthorisille ystävällistä sanaa. Hänen käyttäytymisensä oli kylmää,\npöyhkeää ja jäykkää.\n\n\"Kaor, Zat Arras!\" lausuin tervehdykseksi, mutta hän ei vastannut.\n\n\"Miksi näiltä vangeilta ei ole riisuttu aseita?\" hän kysyi Kantos\nKanilta.\n\n\"He eivät ole vankeja, Zat Arras\", vastasi upseeri. \"Kaksi heistä\nkuuluu Heliumin jaloimpaan sukuun. Tharkin jeddak Tars Tarkas on Tardos\nMorsin rakkain liittolainen. Viides on Heliumin prinssin ystävä ja\nseuralainen -- se riittää minusta.\"\n\n\"Mutta minusta se ei riitä\", tokaisi Zat Arras. \"Minun on tiedettävä\nenemmän kuin nimet niistä, jotka ovat lähteneet toivioretkelle. Missä\nolet ollut, John Carter?\"\n\n\"Olen juuri tullut Dorin laaksosta ja ensisyntyisten maasta, Zat\nArras\", vastasin.\n\n\"Ah\", huudahti hän ilmeisesti mielissään. \"Et siis kielläkään sitä.\nOlet palannut Iss-virran helmasta?\"\n\n\"Olen tullut takaisin pettävien toiveiden maasta, kidutusten ja\nkuoleman laaksosta. Seuralaisteni kanssa olen pelastunut valehtelevien\npahojenhenkien kauheista kynsistä. Olen tullut takaisin Barsoomiin,\njonka pelastin tuskattomasta kuolemasta, pelastaakseni sen uudelleen,\nmutta tällä kertaa mitä hirveimmässä muodossa uhkaavasta kuolemasta.\"\n\n\"Vaikene, herjaaja!\" kiljaisi Zat Arras. \"Älä toivokaan voivasi\npelastaa pelkurimaista henkeäsi sepittelemällä kamalia valheita, joilla\n--\" Hän ei päässyt pitemmälle. Niin keveästi ei John Carteria saanut\nnimitellä \"pelkuriksi\" ja se olisi Zat Arrasin pitänyt tietää.\nEnnenkuin kukaan ehti nostaa kättäänkään estämään minua, olin hänen\nvieressään ja käteni kouristi hänen kurkkuaan.\n\n\"Tulenpa taivaasta tai helvetistä, Zat Arras, niin saat nähdä, että\nolen yhä sama John Carter, joka olen aina ollut. Ei ikinä ole kukaan,\njoka on käyttänyt minusta tuollaisia nimityksiä, jäänyt henkiin --\npyytämättä anteeksi.\" Niin sanoen aloin painaa hänen selkäänsä koukkuun\npolveani vasten ja puristin tiukemmin hänen kurkkuaan.\n\n\"Vangitkaa hänet!\" kiljaisi Zat Arras, ja kymmenkunta upseeria kiiruhti\nhänen avukseen.\n\nKantos Kan tuli luokseni ja kuiskasi:\n\n\"Päästä hänet, pyydän sinua! Me vain sekaantuisimme kaikki leikkiin,\nsillä en voisi nähdä noiden miesten käyvän sinuun käsiksi auttamatta\nsinua. Upseerini ja mieheni liittyisivät minuun, ja silloin meillä\nolisi kapina, joka kehittyisi vallankumoukseksi. Tardos Morsin ja\nHeliumin tähden, hellitä!\"\n\nHänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle\nselkäni ja menin laivan reunalle.\n\n\"Tule, Kantos Kan!\" sanoin. \"Heliumin prinssi tahtoo palata\n_Xavarianille.\"_\n\nMeitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten\nupseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät\nminua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin\nuskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:\n\n\"Saat varmasti huomata minun merkkini soturiesi joukossa, John Carter.\"\n\nKiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja\npian olimme jälleen _Xavarianin_ kannella. Viidentoista minuutin\nkuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.\n\nMatkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina\nsynkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä\nlisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi\nnoudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson\nkarkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä\nmenetystä. Vain Xodar oli huoleton -- maanpakolainen ja lainsuojaton\nkun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä\nmuualla hyvänsä. \"Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen\nveren tippuessa säilästämme\", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive,\nja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, että\n_Xavarianin_ upseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin\nsaavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun\nympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas\njokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He\nkäyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta\nilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista,\nIssuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka\nlujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla\nmuuten järkevissä ihmisissä.\n\nPalaamalla Dorin laaksosta olimme tehneet itsemme syypäiksi pyhyyden\nhäpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla\ntosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän\nisäinsä uskontoa. Olimme herjaajia -- valehtelevia kerettiläisiä.\nLuulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen\npysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään\nepäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä\nuuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon\nlupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana\nsaamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään\nkansalta voidaan pyytää.\n\nKantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen\nkeskuudessa kokemistamme elämyksistä.\n\n\"Riittää se\", sanoi hän, \"että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että\ntämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua\nraskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina\nopetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!\"\n\nTiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli\npakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi\ntilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä\npalannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren\nmerkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta.\nRyhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen\nenemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet\nvaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet\nliittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia\nvastaan.\n\nToisaalta taas väestön enemmistö varmasti vaatisi, että meidän\noli kärsittävä pyhyyden häpäisemisestä koituva rangaistus.\nTulevaisuudentoiveet olivat synkät, miltä näkökannalta niitä\ntarkastelinkin, mutta ajatellessani Dejah Thorisia raateli mieltäni\nniin voimakas tuska ja levottomuus, että Heliumin pulma, kuten nyt\nkäsitän, kiinnitti silloin mieltäni varsin vähän.\n\nKamalana painajaisena väikkyivät aina, sekä päivällä että yöllä,\nsilmissäni ne hirveät kohtaukset, joiden pyörteessä prinsessani kenties\njuuri sillä hetkellä oli -- kammottavat kasvi-ihmiset -- raatelevat\nvalkeat apinat.\n\nOli aamupäivä, kun saavuimme puolentoista kilometrin korkuisen\ntulipunaisen tornin yläpuolelle, joka on suuremman Heliumin\ntunnusmerkkinä eroittaen sen sisarkaupungistaan. Kun laajoissa kaarissa\nlaskeuduimme laivaston telakoille, näimme kaduille tulvivan valtavia\nkansajoukkoja. Heliumiin oli radiosanomalla lähetetty edeltäpäin tieto\ntulostamme.\n\n_Xavarianin_ kannelta meidät neljä, Carthoris, Tars Tarkas, Xodar ja\nminut, siirrettiin pienempään alukseen, joka saattaisi meidät\nmajapaikkaan Palkkion ja Koston temppeliin. Siellä jaetaan marsilaista\noikeutta sekä hyvistä että pahoista töistä; siellä koristetaan sankari,\nsiellä tuomitaan rikollinen. Meidät vietiin temppeliin katolla olevan\nlentoaseman kautta, joten emme joutuneet ensinkään väkijoukon sekaan,\nkuten muuten oli tavallista. Aina ennen olin nähnyt huomattavat vangit\ntai palanneet korkea-arvoiset matkailijat saatettavan Jeddakien\nportilta Palkkion ja Koston temppeliin leveätä Esi-isäin katua pitkin\ntiheiden, joko pilkkaavien tai riemuitsevien kansalaisjoukkojen\nkeskitse.\n\nArvasin, että Zat Arras ei rohjennut päästää väestöä lähellemme, sillä\nhän pelkäsi, että kansan rakkaus Carthorisia ja minua kohtaan puhkeaisi\nmielenosoitukseksi ja että se pyyhkäisisi pois heidän taikauskoisen\nkauhunsa sitä rikosta kohtaan, josta meitä syytettäisiin. Hänen\nsuunnitelmistaan en tiennyt muuta kuin mitä arvailin, mutta ilmeisesti\nne olivat meille tuhoisia, sillä vain hänen luotetuimpia puoluelaisiaan\noli saattamassa meitä lentoaluksella Palkkion ja Koston temppeliin.\n\nMeidät sijoitettiin erääseen temppelin eteläpäässä, Esi-isäin kadun\npuolella, olevaan huoneeseen. Sieltä saatoimme nähdä tämän kadun pitkin\npituuttaan aina kahdeksan kilometrin päässä olevalle Jeddakien portille\nasti. Temppelin aukiolle ja läheisille kaduille oli runsaasti\npuolentoista kilometrin pituudelta sulloutunut väkeä niin tiheästi kuin\nsuinkin saattoi. Minkäänlaista levottomuutta tai epäjärjestystä ei\nollut -- ei kuulunut pilkkahuutoja eikä suosionosoituksia, ja kun\nväkijoukko näki meidät ikkunassa, niin moni nosti kädet silmilleen ja\nitki.\n\nMyöhään iltapäivällä saapui Zat Arrasin lähetti ilmoittamaan meille,\nettä asiamme joutuisi puolueettomista ylimyksistä kokoonpannun\ntuomioistuimen käsiteltäväksi temppelin suuressa salissa seuraavan\npäivän ensimmäisellä zodella eli Maan ajassa lausuttuna noin\nkahtakymmentä minuuttia vailla yhdeksän aamulla.\n\n[Aina kun kapteeni Carter on käyttänyt marsilaisia aika-, pituus-,\npaino- y.m. mittoja, olen muuttanut ne maapallolla käytetyiksi mitoiksi\nniin täsmällisesti kuin mahdollista. Hänen muistiinpanoissaan on\nrunsaasti marsilaisia taulukkoja ja suuri joukko tieteellisten\nhuomioiden merkintöjä, mutta kun Kansainvälinen tähtitieteellinen\nyhdistys parhaillaan luokittelee, tutkii ja varmentaa tätä huomattavaa\nja arvokasta tietoaineistoa, ei mielestäni olisi vähääkään lisännyt\nkapteeni Carterin kertomuksen viehättävyyttä eikä inhimillisen tiedon\nkokonaismäärää, jos olisinkin näihin seikkoihin nähden pitänyt tiukasti\nkiinni alkuperäisestä käsikirjoituksesta, samalla kun se olisi helposti\nvoinut sekoittaa lukijaa ja heikentää hänen mielenkiintoaan itse\nkertomusta kohtaan. Niiden varalta, joita sellainen kenties huvittaa,\nselitän kuitenkin että Marsin vuorokausi on hieman pitempi kuin\nkaksikymmentäneljä tuntia kolmekymmentäseitsemän minuuttia (Maan\naikaa). Sen marsilaiset jakavat kymmeneen yhtäsuureen osaan, zodeen,\naloittaen päivänsä noin kello kuusi aamulla (Maan aikaa) Zode on jaettu\nviiteenkymmeneen xatiin ja xat vuorostaan kahteensataan taliin.\nTal on suunnilleen yhtä pitkä kuin Maan sekunti. Alempana esitetty\nbarsoomilainen aikataulukko on vain osa kapteeni Carterin\nmuistiinpanoissa olevasta täydellisestä taulukosta.\n\n                TAULUKKO\n\n    200 talia .............. 1 xat\n     50 xatia .............. 1 zode\n     10 zodea .............. 1 Marsin pyörähdys akselinsa ympäri.]\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nKuolemantuomio\n\n\nSeuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin\nupseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin\nsuureen saliin.\n\nPian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria\npitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme\nmarssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia\nsotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.\n\nSaavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme.\nBarsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti\nolla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat\nylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja\nheidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri\nminua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja\nse sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa\noikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen\npoikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja,\njotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja\nsurmaten.\n\nMeitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin\nkansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun\nilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten\npysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle\nkymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon\nhiljaisuus.\n\nTuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan\nulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman\nlavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot\ntuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä\naina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.\n\nItse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme\nistuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien\nportaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.\n\n\"John Carter\", hän huudahti, \"nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi\npuolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi\npalkka!\" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle\nkatsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli\nlangetettava.\n\n\"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen\nHeliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin\nlaaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten\nheliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa,\nunohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja\nikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne\nhänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut\nnäiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja\nloukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.\n\n\"-- Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä\nyrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit,\nvelvollisuutenne on selvä -- minkäänlaisia totuudenvastaisia\ntodistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio\nteoistaan?\"\n\n\"Kuolema!\" täräytti tuomareista yksi.\n\nMutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä\nja huudahti: \"Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!\" Se oli Kantos Kan, ja\nkaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten\nsotilaiden sivuitse korokkeelle.\n\n\"Minkälaista oikeutta tämä on?\" huusi hän Zat Arrasille. \"Syytettyä ei\nole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita\npuoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä\nkohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti.\"\n\nSilloin kajahti katsomosta voimakas huuto: \"Oikeutta! Oikeutta!\nOikeutta!\" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.\n\n\"Puhu sitten!\" hän ärähti minulle. \"Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä\npidettyjä asioita!\"\n\n\"Heliumin kansa!\" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni\nylitse. \"Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän\nei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää\nasiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta\npuolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä\nsyntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät\nkuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen\nBarsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset\nnimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten\nimukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista,\njoutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä,\nmihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea\nuhkuvista kodeista.\n\n\"-- Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin\ntarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja\nkohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja\nvainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen.\nTiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen,\nei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä\npuhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on\nkunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.\n\n\"-- Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka\nei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun\nuhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja\nsiksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua\nkuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä\nja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä\nelämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta\nkuolemasta.\n\n\"-- Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt\nzodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta\nmiekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko\nkuunnella?\"\n\n\"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!\" huudahti eräs kookas ylimys\nkatsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi\nvoimakkaista huudoista.\n\nZat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista\nmielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä,\nja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.\n\nMutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa\ntuomareihin kääntyneenä: \"Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John\nCarterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa\nviattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt\ntämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät\nherrat?\"\n\n\"Kuolema herjaajalle!\" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa\nolivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla\nmerkiksi tuomion yksimielisyydestä.\n\nJos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli\ntuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä\ntiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut\npoistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen\nhiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti\nja tasaisesti:\n\n\"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa\nHeliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä\nhyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten\nmukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus\nZat Arrasille ja hänen tuomareilleen!\" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa\nsoljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.\n\nSotilaita ja siviilihenkilöitä, upseereja ja ylimyksiä kiiruhti heti\nsankkoina parvina zodangalaisten sotilaiden ohi tunkeutuen\nOikeudenmukaisuuden armoistuimelle. Satakunta miestä nousi lavalle, ja\nsatakunta miekkaa kalahti lattialle jalkojeni juureen. Zat Arras ja\nhänen upseerinsa olivat raivoissaan, mutta avuttomia. Miekan toisensa\njälkeen nostin huulilleni ja kiinnitin sen jälleen omistajansa\nkupeelle.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi Kantos Kan, \"Saattakaamme John Carter seurueineen omaan\npalatsiinsa.\" Miehet muodostivat vartioston ympärillemme ja aikoivat\nlähteä Toivon kuoriin vieville portaille.\n\n\"Seis!\" huudahti Zat Arras. \"Heliumin sotilaat, älkää päästäkö\nainoatakaan vankia poistumaan Oikeudenmukaisuuden armoistuimelta!\"\n\nZodangalaiset sotilaat olivat ainoa temppelissä oleva säännöllinen\nHeliumin sotaväen osasto, joten Zat Arras oli varma, että hänen\nmääräystään toteltaisiin; mutta en luule hänen arvanneen, minkälaisen\nvastarinnan sotilaat kohtaisivat lähestyessään lavaa.\n\nKatsomossa välähti miekkoja joka suunnalla, ja miehiä syöksyi\nuhkaavasti zodangalaisia kohti. Joku kohotti huudon: \"Tardos Mors on\nkuollut -- tuhat vuotta John Carterille, Heliumin jeddakille!\" Kun\nkuulin sen ja näin heliumilaisten kiukkuiset ilmeet, heidän\nkatsellessaan Zat Arrasin sotilaita, näytti minusta, että vain ihme\nsaattoi estää yhteentörmäyksen, joka johtaisi sisälliseen sotaan.\n\n\"Seis!\" huudahdin noustuani uudelleen Totuuden jalustalle. \"Pysyköön\njokainen paikallaan, kunnes olen sanonut sanottavani! Jos täällä nyt\nputoaa ainoakaan isku, niin Helium saattaa syöksyä katkeraan, veriseen\nsotaan, jonka seurauksia on mahdoton arvata. Veli joutuisi veljeään\nvastaan, isä poikaansa. Ei kenenkään elämä ole sellaisen uhrin\narvoinen. Mieluummin tahdon alistua Zat Arrasin kieroon tuomioon kuin\naiheuttaa kansalaissodan Heliumiin.\n\n\"-- Myöntykäämme molemmin puolin osaltamme ja antakaamme koko asian\nlevätä Tardos Morsin tai hänen poikansa Mors Kajakin paluuseen saakka.\nJollei heistä kumpikaan ole palannut vuoden kuluessa, niin otettakoon\nasia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi -- siten on tehty kerran\nennen.\" Kääntyen Zat Arrasiin jatkoin sitten hiljaa: \"Jollet ole\nsuurempi narri kuin minä sinua pidän, otat vaarin tilaisuudesta, jonka\nsinulle tarjoan, ennenkuin se on liian myöhäistä. Jos nuo säilät kerran\nkohoavat sotilaitasi vastaan, niin ei Barsoomissa kukaan -- ei edes\nitse. Tardos Mors -- voi torjua seurauksia. Mitä sanot? Puhu nopeasti.\"\n\nZodangalaisen Heliumin jed alkoi puhua allansa olevalle kiihkoisalle\njoukolle.\n\n\"Hillitkää kätenne, Heliumin miehet!\" hän huusi äänen vapistessa\nraivosta. \"Tuomioistuin on julistanut päätöksensä, mutta toimeenpanon\naikaa ei ole määrätty. Minä, Zat Arras, Zodangan jed, katsoen vangin\nkuninkaallisiin sukulaisuussuhteisiin ja hänen aikaisempiin Heliumille\nja Barsoomille tehtyihin palveluksiinsa, myönnän lykkäystä vuodeksi\ntahi Mors Kajakin tai Tardos Morsin paluuseen saakka. Hajaantukaa\nrauhallisesti ja menkää kotiinne!\"\n\nEi kukaan liikahtanut. Kaikki seisoivat vaieten ja jännittyneinä,\nkatseet minuun tähdättyinä, ikäänkuin odottaen hyökkäysmerkkiä.\n\n\"Tyhjentäkää temppeli!\" komensi Zat Arras, puhuen hiljaa eräälle\nupseerilleen.\n\nPeläten tämän määräyksen väkivaltaisesta täyttämisyrityksestä koituvia\nseurauksia astuin korokkeen reunalle ja osoittaen pääkäytävää kohti\npyysin kansaa poistumaan. Yhtenä miehenä kaikki lähtivät ja menivät\nuhkaavan äänettöminä Zodangan jedin Zat Arrasin sotilaiden ohitse. Zat\nArras oli mykkänä voimattomasta raivosta.\n\nKantos Kan seisoi muiden, minulle uskollisuutta vannoneiden miehien\nkanssa yhäti Oikeudenmukaisuuden armoistuimella.\n\n\"Tule!\" sanoi hän minulle. \"Saatamme sinut palatsiisi, prinssi. Tulkaa,\nCarthoris ja Xodar! Tule, Tars Tarkas!\" Ylpeä ivahymy väreili hänen\nsiromuotoisilla huulillaan, kun hän vilkaisi Zat Arrasiin päin. Sitten\nhän kääntyi pois ja asteli korokkeen portaita myöten Toivon kuoriin. Me\nneljä ja sata uskollista seuralaistamme seurasimme häntä ainoankaan\nkäden kohoamatta pidättämään meitä, vaikkakin riemumarssiamme temppelin\nläpi katseltiin vihasta hehkuvin silmin.\n\nKaduilla tungeksi kansaa ahdinkoon asti, mutta meille tehtiin tietä, ja\nuseita miekkoja sinkosi jalkojeni eteen astellessani Heliumin kaupungin\nläpi laitamalla olevalle palatsilleni. Siellä vanhat orjat lankesivat\npolvilleen suudellen käsiäni, kun tervehdin heitä. He eivät välittäneet\nsiitä, missä olin ollut. Heille riitti se, että olin palannut heidän\nluokseen.\n\n\"Oi, herra\", huudahti heistä eräs, \"jos vain jumalainen prinsessamme\nolisi täällä, niin olisipa tämä todella riemunpäivä!\"\n\nKyyneleet kihosivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin\nvoidakseni salata liikutukseni. Carthoris itki peittelemättä, kun orjat\nahtautuivat hänen ympärilleen tuoden ilmi kiintymyksensä ja valittaen\nmeitä kaikkia kohdannutta iskua. Nyt vasta Tars Tarkas sai tietää, että\nhänen tyttärensä Sola oli seurannut Dejah Thorisia viimeiselle\npyhiinvaellukselle. Minulla ei ollut ollut sydäntä kertoa hänelle, mitä\nolin kuullut Kantos Kanilta. Oikeana vihreänä marsilaisena hän pysyi\nsotaisen järkkymättömänä, näyttämättä minkäänlaisia merkkejä surustaan,\nmutta tiesin, että hänen tuskansa oli yhtä vihlova kuin omanikin. Hänen\nluonteessaan olivat hyvin kehittyneinä ihmisluonteen lempeät piirteet,\nrakkauden, ystävyyden ja säälin tunteet, ja se eroitti hänet jyrkästi\nmuista heimolaisistaan.\n\nMurheellinen, synkkä seurue istuutui sinä päivänä pöytään\ntervetuliaisaterialle Heliumin prinssin palatsin avarassa ruokasalissa.\nMeitä oli sata henkilöä, ottamatta lukuun pienen hovini jäseniä, sillä\nDejah Thorisilla ja minulla oli ollut kuninkaallisen arvomme mukainen\ntalous.\n\nPunaisten marsilaisten tavan mukaisesti pöytä oli kolmiomainen, sillä\nperheessämme oli kolme jäsentä. Carthoris ja minä istuimme paikoillamme\nkumpikin keskellä omaa pöydänsivuamme -- kolmannen keskikohdalla oli\nDejah Thorisin korkeaselkäinen, leikkauksilla koristettu tuoli, jolle\noli pantu hänen jalokivistä säihkyvät häätamineensa. Tuolin takana\nseisoi orja kuten silloinkin, kun hänen emäntänsä istui paikallaan\npöydän ääressä, valmiina täyttämään emäntänsä määräykset. Sellainen oli\ntapa Barsoomissa, joten minun oli kestettävä sen herättämä tuska,\nvaikka sydäntäni vihloi nähdessäni tyhjän tuolin, jossa vilkkaan,\nnauravan prinsessani olisi pitänyt istua saaden suuren salin\nkajahtelemaan hilpeydestään.\n\nOikealla puolellani istui Kantos Kan, kun taas Dejah Thorisin tyhjän\npaikan oikealla puolen oli Tars Tarkas valtavan isolla istuimella,\nedessään koroitettu pöydän osa, jonka useita vuosia sitten olin\nlaittanut hänen kookkaan vartalonsa varalta. Marsilaisten pöydässä on\nkunniasija aina emännän oikealla puolen, ja sen paikan Dejah Thoris oli\naina varannut suurelle tharkilaiselie tämän ollessa Heliumissa.\n\nHor Vastus istui kunniapaikalla Carthorisin puolella pöytää. Yleinen\nkeskustelu ei päässyt vauhtiin. Seurueemme oli hiljainen ja\nsurumielinen. Dejah Thorisin menetys oli kovin tuoreessa muistissa\nkaikilla, ja sen lisäksi oltiin huolestuneita Tardos Morsin ja Mors\nKajakin kohtalosta samoin kuin Heliumin epäilyjä ja epävarmuutta\nherättävästä tulevaisuudesta, jos se lopullisesti menettäisi suuren\njeddakinsa.\n\nÄkkiä huomiomme kiintyi kaukaiseen äänten kohinaan, joka kuulosti siltä\nkuin kansanjoukko olisi huutanut yhteen ääneen, mutta emme voineet\neroittaa, olivatko huudot kiukkuisia vaiko riemuisia. Melu läheni yhä.\nRuokasaliin syöksyi orja, selittäen että suuri väkijoukko tunkeutui\npalatsin portista. Toinen tulla tuoksahti edellisen kintereillä vuoroin\nnauraen, vuoroin kiljuen kuin mielipuoli.\n\n\"Dejah Thoris löydetty!\" hän huusi. \"Lähetti Dejah Thorisin luota!\"\n\nEn jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Ruokasalin isot ikkunat avautuivat\npääportille vievälle tielle päin -- ne olivat vastassani olevassa salin\nseinässä pöydän toisella puolella. En tuhlannut aikaa laajan pöydän\nkiertämiseen -- yhdellä hyppäyksellä pääsin pöydän ja ruokailijoiden\nyli ja ulos parvekkeelle. Yhdeksän metrin päässä allani lepäsi\ntulipunainen pihanurmikko ja sen toisella liepeellä tungeksi kansaa\nison thoatin ympärillä, jonka ratsastaja suuntasi kulkunsa palatsiin\npäin. Hyppäsin maahan ja juoksin lähenevää seuruetta kohti.\n\nTultuani likemmäksi näin, että thoatilla ratsastava olento oli Sola.\n\n\"Missä on Heliumin prinsessa?\" huudahdin.\n\nVihreä tyttö liukui ison ratsunsa selästä ja juoksi luokseni.\n\n\"Oi, prinssi!\" hän huusi. \"Hän on mennyt iäksi. Parhaillaan hän lienee\nvankina lähemmässä kuussa. Barsoomin mustat rosvot ryöstivät hänet.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nSolan kertomus\n\n\nSaavuttuamme palatsiin vein Solan ruokasaliin, missä hän ensin tervehti\nisäänsä vihreiden marsilaisten muodolliseen tapaan ja sitten kertoi\nDejah Thorisin matkasta ja vangitsemisesta.\n\n\"Keskusteltuaan Zat Arrasin kanssa Dejah Thoris koetti seitsemän päivää\nsitten salaa päästä pois palatsista yön pimeydessä. Vaikkakaan en\ntiennyt, mistä hän oli Zat Arrasin kanssa puhellut, huomasin, että\njotakin sellaista oli tapahtunut, joka tuotti hänelle repiviä\nsielullisia tuskia, ja kun näin hänen hiipivän palatsista, ei minulle\ntarvinnut sanoa, mihin hän aikoi.\n\n\"-- Herätin nopeasti kymmenkunnan hänen luotettavinta henkivartijaansa\nja selitin heille, mitä pelkäsin. Yhtenä, miehenä he liittyivät\nkanssani seuraamaan rakasta prinsessaamme, vaikkapa pyhälle\nIss-virralle ja Dorin laaksoon. Saavutimme hänet vähän matkan päässä\npalatsista. Hänen mukanaan oli uskollinen Woola-koira, mutta ei ketään\nmuuta. Kun yllätimme hänet, oli hän olevinaan suuttunut ja käski meidän\nmennä takaisin palatsiin, mutta silloin olimme kerran tottelematta\nhäntä, ja kun hän näki, ettemme sallisi hänen lähteä yksin viimeiselle\npitkälle pyhiinvaellukselle, niin hän purskahti itkemään syleillen\nmeitä. Yhdessä suuntasimme sitten askeleemme yön pimeyteen, etelää\nkohti.\n\n\"-- Seuraavana päivänä kohtasimme lauman pieniä thoateja ja siitä\npitäin jatkoimme matkaamme ratsain, edeten ripeästi. Kaikki sujui\nhyvin, ja olimme jo varsin kaukana etelässä, kun viidennen päivän\naamuna huomasimme suuren laivaston taistelualuksia purjehtivan\npohjoista kohti. Laivastosta nähtiin meidät, ennenkuin ehdimme\npiiloutua, ja pian oli ympärillämme parvi mustaihoisia miehiä.\nPrinsessan henkivartijat taistelivat uljaasti viimeiseen saakka, mutta\npian heidät oli voitettu ja surmattu. Vain Dejah Thoris ja minut\nsäästettiin.\n\n\"-- Havaitessaan joutuneensa mustien rosvojen kynsiin koetti hän itse\ntehdä lopun elämästään, mutta muuan mustaihoinen kiersi tikarin hänen\nkädestään. Sitten meidät molemmat sidottiin, niin ettemme voineet\nliikauttaa kättämme.\n\n\"-- Sitten kun meidät oli vangittu, lensi laivasto edelleen pohjoista\nkohti. Kaikkiaan siinä oli parikymmentä isoa taistelulaivaa ja lisäksi\njoukko pieniä, nopeita risteilijöitä. Samana iltana palasi yksi\nristeilijä, joka oli ollut paljon muun laivaston edellä, tuoden\nmukanaan vangin -- nuoren punaisen naisen, jonka he olivat napanneet\neräältä kukkulajonolta, kuten kertoivat, kolmen punaisten marsilaisten\ntaistelulaivan nenän edestä.\n\n\"-- Kuulemistamme puheen katkelmista kävi ilmi, että mustat rosvot\nolivat etsimässä pakolaisseuruetta, joka on päässyt heiltä karkuun\njoitakuita päiviä aikaisemmin. Ilmeisesti he pitivät nuoren naisen\nvangitsemista tärkeänä tapahtumana, sillä laivaston komentaja\nkuulusteli häntä kauan ja vakavasti, kun hänet oli viety tämän luokse.\nSenjälkeen hänet sidottiin ja tuotiin samaan hyttiin, jossa Dejah\nThoris ja minä olimme.\n\n\"-- Uusi vanki oli hyvin kaunis. Hän kertoi Dejah Thorisille lähteneensä\nuseita vuosia sitten vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle isänsä,\nPtarthin jeddakin, hovista. Hän oli Ptarthin prinsessa Thuvia. Sitten\nhän kysyi Dejah Thorisilta, kuka hän oli, ja kuultuaan sen hän lankesi\npolvilleen suudellen Dejah Thorisin kahlehdittuja käsiä ja kertoi, että\njuuri sinä aamuna hän oli ollut Heliumin prinssin John Carterin ja\nDejah Thorisin pojan Carthorisin seurassa.\n\n\"-- Dejah Thoris ei aluksi voinut uskoa häntä, mutta kun neito kertoi\nkaikki ihmeelliset seikkailut, jotka hän oli kokenut kohdattuaan John\nCarterin, ja kuvaili, mitä John Carter, Carthoris ja Xodar olivat\nkertoneet seikkailuistaan ensisyntyisten maassa, niin Dejah Thoris\noivalsi, ettei mies voinut olla muu kuin Heliumin prinssi. 'Sillä\nkuka', hän sanoi, 'koko Barsoomissa muu kuin John Carter olisi voinut\nsuorittaa ne teot, joista olet kertonut.' Ja kun Thuvia oli puhunut\nDejah Thorisille rakkaudestaan John Carteria kohtaan ja tämän\nuskollisuudesta ja kiintymyksestä valitsemaansa prinsessaan, niin Dejah\nThoris vaipui kokoon ja itki -- sadatellen Zat Arrasia ja julmaa\nkohtaloa, joka oli ajanut hänet pois Heliumista vain muutamia päiviä\nennen hänen rakkaan puolisonsa palaamista.\n\n\"-- 'En moiti sinua siitä, että rakastat häntä', hän sanoi, Ja minun on\nhelppo uskoa, että kiintymyksesi on puhdas ja vilpitön, kun olet siitä\nniin avoimesti minulle puhunut'.\n\n\"-- Laivasto eteni pohjoiseen lähelle Heliumia, mutta eilen illalla\nmustaihoiset ilmeisestikin käsittivät, että John Carter oli päässyt\nheidän käsistään, ja he kääntyivät takaisin etelää kohti. Kohta\nsenjälkeen astui koppiimme vartija ja raahasi minut kannelle.\n\n\"-- 'Ensisyntyisten maassa ei ole sijaa vihreälle otukselle', hän\nsanoi, antaen minulle hirveän töytäyksen, niin että hoippuen suistuin\nlaivan kannelta. Nähtävästi hän piti sitä helpoimpana tapana toimittaa\nminut pois aluksesta ja surmata minut samalla kertaa.\n\n\"-- Mutta kohtalo oli minulle suopea, ja kuin ihmeen kautta selviydyin,\nsaaden vain vähäisiä mustelmia. Laiva liikkui silloin hitaasti, ja kun\nsyöksyin laidan yli pimeään kuiluun, värisin ajatellessani minua\nodottava kamalaa tärähdystä, sillä koko päivän oli laivasto purjehtinut\nmonien satojen metrien korkeudella. Mutta ällistyin perin pohjin, kun\ntupsahdin pehmeään kasvistoon tuskin kuusi metriä laivan kannen\nalapuolella. Luulen, että laivan pohjan täytyi silloin hipoa maata.\n\n\"-- Makasin koko yön siinä, mihin olin pudonnut, ja seuraavana aamuna\nminulle selvisi onnellinen sattuma, joka oli pelastanut minut kauheasta\nkuolemasta. Auringon noustessa näin syvällä allani laajan maiseman,\nkuivuneen meren pohjan ja kaukaisia kukkuloita. Olin korkean harjanteen\nkorkeimmalla huipulla. Yön pimeydessä laivasto oli sivuuttanut\nharjanteen, melkein harjaa hipaisten, ja juuri aluksen ollessa lähinnä\nmaata oli mustaihoinen vartija sysännyt minut kannelta kuolemaan, kuten\nhän luuli.\n\n\"-- Muutamien kilometrien päässä itään päin oli leveä vesiväylä. Sinne\nsaapuessani sain ilokseni tietää, että se kuului Heliumille. Siellä\nhankittiin minulle thoat. -- Lopun tiedätte.\"\n\nUseita minuutteja, kaikki olivat vaiti. Dejah Thoris ensisyntyisten\nkynsissä! Se ajatus hirvitti minua, mutta äkkiä syttyi rinnassani\nentinen lannistumattoman itseluottamuksen tuli. Hypähdin pystyyn ja\nrinta koholla, miekka ylhäällä, vannoin juhlallisen valan, että etsin\nkäsiini ja pelastan prinsessani sekä kostan hänen puolestaan.\n\nSata miekkaa välähti tupestaan ja sata soturia juoksi pöydän pään\nympärille ja lupautui hengellään ja omaisuudellaan tukemaan\netsintäretkeä. Suunnitelma oli minulla jo hahmoteltuna. Kiitin\nuskollisia ystäviäni kutakin erikseen ja jätettyäni Carthorisin heidän\nseurakseen poistuin Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Xodarin ja Hor\nVastuksen kanssa omaan vastaanottohuoneeseeni.\n\nSiellä pohdimme retkeämme yksityiskohtaisesti vielä kauan pimeän\ntultua. Xodar piti varmana, että Issus valitsisi sekä Dejah Thorisin\nettä Thuvian palvelijattarikseen vuoden ajaksi.\n\n\"Sen ajan ainakin he ovat verrattain hyvässä turvassa\", hän sanoi, \"ja\ntiedämme joka tapauksessa, mistä meidän on heitä etsittävä.\"\n\nYksityiskohtainen huolenpito laivaston varustamisesta Omeanin matkaa\nvarten uskottiin Kantos Kanille ja Xodarille. Edellinen lupasi ottaa\nsellaisia aluksia kuin tarvitsimme telakoille niin pian kuin\nmahdollista ja siellä Xodar olisi ohjaamassa, kun niihin sovitettaisiin\nvesipotkurit.\n\nUseita vuosia oli mustaihoisen tehtävänä ollut suorittaa anastettuihin\ntaistelulaivoihin sellaiset muutokset, että ne voivat liikkua\nOmeanissa, ja niin ollen hän hyvin tunsi potkurien, niiden\nkiinnityspaikkojen ja tarpeellisten apulaitteiden rakenteen.\n\nArvioimme, että valmistuksiin tarvittaisiin kuusi kuukautta, sillä\nmeidän oli toimittava äärimmäisen salaisesti, ettei suunnitelmamme\njoutuisi Zat Arrasin korviin. Kantos Kan uskoi nyt varmasti, että Zat\nArrasin kunnianhimo oli kehittynyt huippuunsa ja ettei hän tyytyisi\nvähempään kuin Heliumin jeddakin arvonimeen.\n\n\"Epäilenpä\", sanoi Kantos Kan, \"olisiko hänestä edes Dejah Thorisinkaan\npaluu tervetullut, sillä silloin olisi toinen henkilö lähempänä\nvaltaistuinta kuin hän. Kun sinä ja Carthoris vain olisitte poissa\ntieltä, niin ei juuri mikään estäisi häntä ottamasta jeddakin\narvonimeä, ja saatte olla varmat, että kumpikaan teistä ei ole täällä\nturvassa, niin kauan kun hänellä on ylin valta.\"\n\n\"On yksi keino\", huudahti Hor Vastus, \"masentaa hänet perin pohjin ja\nlopullisesti.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyin.\n\nHän hymyili.\n\n\"Nyt kuiskaan sen, mutta kerran vielä seison Palkkion ja Koston\ntemppelin harjalla ja huudan sen allani oleville riemuitseville\nkansanjoukoille.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Kantos Kan.\n\n\"John Carter, Heliumin jeddak\", sanoi Hor Vastus hiljaa.\n\nSeuralaisteni silmät välähtivät, heidän huulilleen levisi tuima ilon ja\nhyväksymisen hymy ja kaikki he katsoivat kysyvästi minuun. Mutta minä\npudistin päätäni.\n\n\"Ei, hyvät ystävät\", sanoin hymyillen, \"kiitän teitä, mutta se ei käy.\nEi ainakaan vielä. Sitten kun tiedämme, että Tardos Mors ja Mors Kajak\npysyvät ikuisesti poissa, silloin, jos olen täällä, liityn kanssanne\nhuolehtimaan siitä, että Heliumin kansa saa vapaasti valita itselleen\nuuden jeddakin. Kenet kansa valinneekin, hän saa luottaa miekkani\nuskollisuuteen, enkä koeta itse tavoitella sellaista kunniaa. Siihen\nasti Tardos Mors on Heliumin jeddak, ja Zat Arras on hänen\nedustajansa.\"\n\n\"Kuten tahdot, John Carter\", sanoi Hor Vastus, \"mutta -- Mitä tuo oli?\"\nhän kuiskasi osoittaen puutarhan puolista ikkunaa.\n\nTuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo juoksi ikkunan\nedustalla olevalle parvekkeelle.\n\n\"Tuolia hän on!\" hän huusi kiihtyneenä. \"Vartijat! Hei! Vartijat!\"\n\nOlimme kaikki hänen kintereillään ja näimme miehen, joka juoksi\nvikkelästi pienen nurmikon poikki ja katosi sen toisella puolella\nolevaan pensastoon.\n\n\"Hän oli parvekkeella, kun huomasin hänet\", huudahti Hor Vastus.\n\"Nopeasti hänen jäljestään!\"\n\nJuoksimme yhdessä puutarhaan, mutta vaikkakin hälytimme koko vartioston\nja etsimme alueelta tuntikausia, emme löytäneet jälkeäkään öisestä\nhiipijästä.\n\n\"Mitä arvelet tästä, Kantos Kan?\" kysyi Tars Tarkas.\n\n\"Zat Arrasin lähettämä vakooja\", vastasi hän. \"Sellainen on hänen\ntapaistaan.\"\n\n\"Vakoojalla on mielenkiintoisia uutisia kerrottavana herralleen\",\nnauroi Hor Vastus.\n\n\"Toivottavasti hän kuuli vain sen, mitä puhuimme uudesta jeddakista\",\nsanoin minä. \"Jos hän on kuullut suunnitelmamme Dejah Thorisin\npelastamisesta, niin se merkitsee kansalaissotaa, sillä Zat Arras\nkoettaisi estää meitä ja tässä minä en kärsi esteitä. Siinä nousisin\nvaikka itse Tardos Morsia vastaan, jos se olisi välttämätöntä. Vaikka\nkoko Helium joutuisi veriseksi taistelukentäksi, niin pysyn\nsuunnitelmassani ja pelastan prinsessani. Minua ei nyt pysäytä mikään\nmuu kuin kuolema, ja jos minä kuolen, niin pyydän teitä, ystäväni,\nvannomaan, että jatkatte hänen etsimistään ja tuotte hänet turvaan\nisoisänsä hoviin.\"\n\nKäsi miekan kahvalla kukin vannoi täyttävänsä pyyntöni.\n\nSovimme, että retkeämme varten muovailtavat taistelulaivat\nlähetettäisiin Hastoriin, joka oli Heliumin alainen kaupunki kaukana\nlounaassa. Kantos Kan arveli, että sikäläisille telakoille voitaisiin\nniiden säännöllisten töiden lisäksi ottaa vähintään kuusi\ntaistelulaivaa kerrallaan. Kun hän oli laivaston ylikomentaja, olisi\nhänen varsin helppo määrätä laivoja sinne, sitä mukaa kuin niitä\nsaataisiin käsitellyiksi, ja senjälkeen pitää uusimallinen laivasto\nvaltakunnan kaukaisissa osissa, kunnes olisimme siksi valmiit, että\nvoisimme koota sen yhteen ja hyökätä Omeaniin.\n\nNeuvottelukokouksemme hajaantui vasta myöhään yöllä, mutta silloin\nolikin joka miehelle määrätty omat tehtävänsä ja koko suunnitelma\nvalmis yksityiskohtia myöten.\n\nKantos Kanin ja Xodarin oli huolehdittava laivoissa tehtävistä\nmuutoksista. Tars Tarkasin oli järjestettävä yhteys Tharkin kanssa ja\notettava selko, mitä hänen kansansa ajatteli siitä, että hän oli\npalannut Dorista. Jos kansan tunteet olisivat häntä kohtaan suopeat,\nniin hänen oli viipymättä palattava Tharkiin ja käytettävä kaikki\naikansa kootakseen suuren joukon vihreitä sotureja, jotka\nkuljetuslaivoissa lähetettäisiin suoraan Dorin laaksoon ja Issuksen\ntemppeliin, sillä aikaa kun laivasto purjehtisi Omeaniin ja tuhoaisi\nensisyntyisten alukset.\n\nHor Vastukselle jäi arkaluontoinen tehtävä järjestää salainen armeija,\njonka soturit vannoutuisivat seuraamaan John Carteria, minne hyvänsä\nhän heidät johtaisi. Kun arviomme mukaan tarvittiin yli miljoona miestä\nOmeaniin aiottujen suurien taistelulaivojen sekä vihreiden sotureiden\nkuljetus- ja suoja-aluksien miehittämiseen, niin Hor Vastuksella ei\nsuinkaan ollut mikään vähäinen tehtävä suoritettavanaan.\n\nSeurueen poistuttua sanoin Carthorisille hyvää yötä, sillä olin hyvin\nväsynyt. Menin omiin huoneisiini, kylvin ja laskeuduin silkki- ja\nturkisvuoteelleni nukkuakseni oikein kunnollisesti ensi kerran\nBarsoomiin saapumiseni jälkeen. Mutta nytkin odotti minua pettymys.\n\nEn tiedä, kuinka kauan nukuin. Heräsin äkkiä siihen, että kymmenkunta\nvankkaa miestä oli kimpussani, kapula valmiina suussani ja hetkistä\nmyöhemmin käteni ja jalkani lujasti köytettyinä. He olivat toimineet\nniin nopeasti ja niin tehokkaasti, etten enää vähääkään kyennyt heitä\nvastustamaan, kun selvisin täydelleen unestani.\n\nHe eivät puhuneet sanaakaan, ja kapula esti minut hiiskahtamastakin.\nÄäneti he nostivat minut vuoteeltani ja kantoivat minut ovelle. Kun he\nsivuuttivat ikkunan, josta kaukaisempi kuu valoi kirkasta hohdettaan\nhuoneeseen, näin että heillä kaikilla oli silkkiset naamarit\nkasvoillaan -- en voinut tuntea heistä ainoatakaan.\n\nKannettuaan minut käytävään he kääntyivät seinässä olevaa salaovea\nkohti, josta päästiin palatsin alla oleviin holveihin vievään\nkäytävään. Luulin, ettei oman taloni ulkopuolella kukaan tietäisi tästä\novesta mitään. Mutta joukkueen johtaja ei empinyt hetkeäkään. Hän astui\nsuoraan ovelle, painoi kätkettyä nappulaa, ja oven avauduttua astui\nsyrjään antaen toveriensa kantaa minut sisään. Sitten hän sulki oven\njäljessään ja seurasi meitä.\n\nMinut vietiin alas holveihin, pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita en\nitse ollut milloinkaan tarkastanut, yhä edelleen, kunnes olin varma,\nettä olimme kaukana palatsin alueelta, ja sitten taaskin ylöspäin\nmaanpintaa kohti.\n\nJoukkue pysähtyi sileän seinän eteen. Johtaja napautti siihen miekkansa\nkahvalla -- kolme nopeata, terävää lyöntiä, sitten tauko, taas kolme\nlyöntiä, tauko ja lopuksi kaksi lyöntiä. Sekuntia myöhemmin seinä\nkääntyi sisäänpäin, ja minut vietiin kirkkaasti valaistuun huoneeseen,\njossa istui kolme upeatamineista miestä.\n\nYksi heistä kääntyi minuun päin ilkkuva hymy ohuilla julmilla\nhuulillaan -- hän oli Zat Arras.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nSynkkää epätoivoa\n\n\n\"Ah\", sanoi Zat Arras, \"mitä onnellista sattumaa saan kiittää Heliumin\nprinssin odottamattoman vierailun tuottamasta ilosta?\"\n\nHänen puhuessaan oli yksi vartijoista poistanut kapulan suustani, mutta\nen vastannut Zat Arrasille mitään, seisoin vain ääneti ja katselin\nrauhallisesti Zodangan jediä. Ja olen varma, että ilmeessäni kuvastui\nhäntä kohtaan tuntemani halveksuminen.\n\nHuoneessa olevien miesten katse kiintyi ensin minuun ja sitten Zat\nArrasiin, kunnes raivon puna vähitellen kohosi hänen poskilleen.\n\n\"Saatte mennä!\" hän sanoi kantajilleni, ja kun kaikki muut paitsi hänen\nkaksi seuralaistaan, hän itse ja minä olivat poistuneet huoneesta,\npuhutteli hän minua uudelleen jäätävän kylmästi, hyvin hitaasti ja\nharkiten, pysähtyen vähän väliä, ikäänkuin olisi tahtonut valita\nsanansa varovasti:\n\n\"John Carter, ikivanhojen tapojen, uskonnollisten lakiemme ja\npuolueettoman tuomioistuimen päätöksen nojalla olet tuomittu kuolemaan.\nKansa ei voi sinua pelastaa -- minä yksin voin sen tehdä. Olet\nehdottomasti vallassani; voin menetellä sinua kohtaan niinkuin haluan\n-- surmata sinut tai vapauttaa sinut; ja jos haluaisin surmata sinut,\nniin kukaan ei saisi siitä tietoa.\n\n\"-- Jos saisit liikkua Heliumissa vapaasti vuoden ajan, sinulle suodun\nlykkäyksen mukaisesti, niin tuskinpa kansa sitten enää vaatisikaan\nsinulle tuomitun rangaistuksen täyttämistä.\n\n\"-- Olet kahdessa minuutissa vapaa yhdellä ehdolla. Tardos Mors ei\npalaa koskaan Heliumiin, ei liioin Mors Kajak eikä Dejah Thoris.\nHeliumin on valittava uusi jeddak, ennenkuin vuosi on mennyt umpeen.\nZat Arras tahtoo päästä Heliumin jeddakiksi. Lupaa kannattaa\npyrkimystäni. Se on vapautesi hinta. Olen puhunut.\"\n\nTiesin, että julmaluontoinen Zat Arras ei vähääkään häikäilisi minun\ntuhoamistani, enkä ensinkään epäillyt, että hän minun kuoltuani voisi\nhelposti tulla Heliumin jeddakiksi. Jos olisin vapaa, niin voisin\njatkaa Dejah Thorisin etsimispuuhia. Jos kuolisin, niin kelpo toverini\neivät kykenisi toteuttamaan suunnitelmiamme. Näytti niinollen varsin\ntodennäköiseltä, että jos kieltäytyisin myöntymästä hänen pyyntöönsä,\nen sillä suinkaan estäisi häntä pääsemästä Heliumin jeddakiksi ja\nlisäksi ratkaisisin lopullisesti Dejah Thorisin kohtalon, --\nkieltäytymällä määräisin hänet Issuksen hirvittävälle areenalle.\n\nHetkisen olin ymmällä, mutta vain hetkisen. Tuhannen jeddakin ylpeä\ntytär valitsisi kuoleman mieluummin kuin tämänkaltaisen häpeällisen\nsopimuksen, eikä John Carter saanut tinkiä sen enempää kuin hänen\nprinsessansa, kun Helium oli kysymyksessä. Käännyin Zat Arrasiin päin.\n\n\"Minkäänlainen liitto\", sanoin, \"ei ole mahdollinen Heliumin kavaltajan\nja Tardos Morsin sukuun kuuluvan prinssin välillä. En usko, Zat Arras,\nettä suuri jeddak on kuollut.\" Zat Arras kohautti olkapäitään.\n\n\"Hetimiten, John Carter\", hän sanoi, \"eivät mielipiteesi ole enää\ntärkeitä itsellesikään. Käytä niitä senvuoksi mahdollisimman hyvin,\nniin kauan kuin voit. Zat Arras myöntää sinulle kohtuullisesti aikaa\nesittämänsä jalomielisen ehdotuksen harkitsemista varten. Tänä yönä\nviedään sinut maanalaisten holvien hiljaiseen pimeyteen miettimään, ja\nsaat olla varma, että jollet hyvissä ajoin suostu sinulle tarjottuun\nehtoon, et ikinä tule takaisin äänettömästä pimeydestä. Et myöskään\ntiedä, millä minuutilla hiljaisesta syvyydestä ojentuu terävää tikaria\npuristava käsi, joka riistää sinulta viimeisenkin mahdollisuuden päästä\njälleen ulkoilman lämpöön, vapauteen ja riemuun.\"\n\nLopetettuaan puheensa Zat Arras taputti käsiään. Vartijat ilmestyivät\nuudelleen.\n\nZat Arras viittasi minuun kädellään.\n\n\"Vankiholviin\", hän sanoi. Siinä kaikki. Neljä miestä vei minut\nhuoneesta ja saattoi, valaisten tietään kannettavalla radiumlampulla,\nminut loppumattomilta tuntuvia tunneleja myöten alaspäin, yhä alaspäin\nHeliumin kaupungin alle.\n\nVihdoin he pysähtyivät suurehkoon huoneeseen. Kallioseinissä oli\nrenkaita. Niihin oli kiinnitetty kahleita, ja monissa kahleissa oli\nihmisen luurankoja. Yhden niistä he puistelivat pois, avasivat\nmunalukon, joka oli kiinnittänyt kahleen luurangon nilkkaan, ja\nnapsauttivat rautarenkaan jalkaani. Sitten he poistuivat luotani,\nvieden lampun mukanaan.\n\nYmpärilläni oli pimeää kuin haudassa. Muutamia minuutteja kuului\nvaruksien kalahtelua, mutta se heikkeni heikkenemistään, kunnes\nhiljaisuus oli vihdoin yhtä täydellinen kuin pimeyskin. Olin yksin\nkaameiden seuralaisteni -- vainajien luiden kanssa, ja heidän\nkohtalonsa todennäköisesti osoitti, kuinka minulle kävisi.\n\nEn tiedä, kuinka kauan kuuntelin pimeässä, mutta hiljaisuus ei\nkeskeytynyt, ja vihdoin vaivuin vankilani kovalle lattialle, nojasin\npääni kiviseinään ja nukuin.\n\nOli varmaankin kulunut useita tunteja, kun heräsin ja näin nuoren\nmiehen vieressäni. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa\nastia, jossa oli vellintapaista sekoitusta -- Barsoomin tavallista\nvankilamuonaa.\n\n\"Zat Arras lähettää sinulle terveisensä\", sanoi nuori mies, \"ja käskee\nminun ilmoittaa sinulle, että vaikkakin hän hyvin tuntee salaliiton,\njonka tarkoituksena on tehdä sinusta Heliumin jeddak, hän ei kuitenkaan\nhalua peruuttaa sinulle tekemäänsä tarjousta. Vapaaksi päästäksesi on\nsinun vain pyydettävä minua sanomaan Zat Arrasille, että hyväksyt hänen\nesittämänsä ehdot.\"\n\nMinä vain pudistin päätäni. Nuorukainen ei puhunut enempää. Laskettuaan\nruuan lattialle viereeni hän meni takaisin ylöspäin vievään käytävään\nja vei valon mukanaan.\n\nPitkän ajan kuluessa tämä nuorukainen tuli koppiini kahdesti päivässä\ntuoden ruokaa ja aina samat terveiset Zat Arrasilta. Kauan koetin\naloittaa hänen kanssaan keskustelua joistakin muista asioista, mutta\nhän ei antautunut puheisiin, ja vihdoin luovuin yrityksestäni.\n\nKuukausia mietin, miten voisin toimittaa Carthorisille tiedon\nolinpaikastani. Kuukausia hankasin yhtä ainoata tukevaa kahleeni\nrengasta toivoen kenties saavani sen kihnutetuksi poikki, joten voisin\nseurata nuorukaista kiemurtelevissa tunneleissa sellaiselle paikalle,\nmistä voisin koettaa murtautua vapauteen.\n\nOlin suunnattoman levoton ja huolissani ajatellessani Dejah Thorisia\npelastamaan lähtevän retkikunnan valmisteluja. Tiesin, ettei Carthoris\njättäisi asiaa raukeamaan, jos hänellä vain olisi toimintavapaus, mutta\nminusta tuntui hyvin mahdolliselta, että hänkin oli joutunut Zat\nArrasin vankiluoliin.\n\nTiesin, että Zat Arrasin urkkija oli kuullut uuden jeddakin\nvalitsemista koskevan keskustelumme, ja tuskin viittä minuuttia\naikaisemmin olimme pohtineet Dejah Thorisin pelastamissuunnitelman\nyksityiskohtia. Myöskin tämä asia saattoi varsin hyvin olla hänen\ntiedossaan. Carthoris, Kantos Kan, Tars Tarkas, Hor Vastus ja Xodar\nolivat kenties jo nyt kaatuneet Zat Arrasin salamurhaajien uhreina tai\njoutuneet hänen vangeikseen.\n\nPäätin ainakin kerran vielä koettaa saada joitakin tietoja ja käyttää\nsitä varten sotajuonta, kun nuorukainen seuraavan kerran tulisi\nkoppiini. Olin pannut merkille, että hän oli komea poika, suunnilleen\nCarthorisin mittainen ja ikäinen. Ja myöskin olin pannut merkille, että\nhänen kehnot ja kuluneet varuksensa sopivat varsin huonosti yhteen\nhänen arvokkaan ja ylevän käytöksensä kanssa.\n\nNäiden huomioiden pohjalta aloitin hänen kanssaan keskustelun, kun hän\nseuraavan kerran saapui luokseni.\n\n\"Olet ollut hyvin ystävällinen minulle koko vankeusaikani\", sanoin\nhänelle, \"ja kun minulla luullakseni parhaassakin tapauksessa on\nelonaikaa vain vähän jäljellä, haluaisin hyvissä ajoin antaa sinulle\nnäkyvän todistuksen kiitollisuudestani, sen johdosta että olet kaikin\ntavoin koettanut tehdä vankeuteni siedettäväksi.\n\n\"-- Aikanaan olet joka päivä tuonut ruokani, pitäen huolta siitä, että\nse on ollut puhdasta ja että sitä on ollut riittävästi. Et kertaakaan\nole sanoin etkä teoin pyrkinyt käyttämään hyväksesi avutonta tilaani\nloukataksesi tai kiusataksesi minua. Olet aina ollut kohtelias ja\nhuomaavainen, mikä enemmän kuin mikään muu on herättänyt minussa\nkiitollisuutta, ja haluan antaa sinulle jonkun vähäisen merkin siitä.\n\n\"-- Palatsini pukuvarastossa on useita hienoja hihnavaruksia. Mene ja\nvalitse niistä se, joka sinua eniten miellyttää -- se on sinun. Muuta\nen pyydä kuin että käytät sitä, sillä siitä tiedän, että toivomukseni\non täytetty. Teethän niin?\"\n\nPojan silmät olivat puhuessani kirkastuneet ilosta, ja näin hänen\nvilkaisevan ensin omia risaisia tamineitaan ja sitten minun upeita\nvaruksiani. Hetkisen hän oli mietteissään, ennenkuin virkkoi mitään, ja\nsydämeni melkein lakkasi sykkimästä -- niin suuri merkitys hänen\nvastauksensa laadulla oli minulle.\n\n\"Jos menisin Heliumin prinssin palatsiin esittämään sellaisen\nvaatimuksen, niin minulle naurettaisiin ja kaupanpäällisiksi minut\nperin todennäköisesti heitettäisiin pää edellä kadulle. Ei, se on\nmahdotonta, mutta kiitän sinua tarjouksesta. Jos Zat Arras uneksikaan,\nettä ajattelen sellaista, niin hän revittäisi sydämen rinnastani.\"\n\n\"Siinä ei voi olla mitään vaarallista eikä pahaa, nuori mies\",\nhuomautin. \"Voit mennä palatsiini yöllä, mukanasi kirjelippu minulta\npojalleni Carthorisille. Saat lukea lipun sisällön, ennenkuin viet sen\nperille, nähdäksesi ettei siinä ole mitään, mikä vahingoittaisi Zat\nArrasia. Poikani pitää asian salassa, joten vain me kolme tunnemme sen.\nSe on siksi yksinkertainen ja vaaraton seikka, ettei kukaan voi sitä\ntuomita.\"\n\nTaaskin hän oli vaiti seisoen syvissä mietteissä.\n\n\"Siellä on myöskin jalokivikoristeinen lyhyt miekka, jonka otin eräältä\nvoittamaltani pohjoispuolen jeddakilta. Noutaessasi varuksia pyydä\nCarthorisia antamaan sinulle myöskin se. Kun sinulla on se ja\nvalitsemasi tamineet, niin koko Zodangassa ei ole toista\nupeampivarusteista sotilasta.\n\n\"-- Tuo mukanasi kirjoitusvehkeet tullessasi ensi kerran koppiini.\nMuutamien tuntien perästä näemme sinut sitten syntysi ja ryhtisi\nmukaisessa asussa.\"\n\nYhä ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkamatta mitään hän kääntyi ympäri ja\npoistui. Minun oli mahdotonta arvata hänen päätöstään, ja tuntikausia\nistuin ajatusteni levottomasti pyöriessä hänen ratkaisunsa ympärillä.\n\nJos hän suostuisi viemään minulta tiedonannon Carthorisille, niin se\nmerkitsisi, että Carthoris oli vielä elossa ja vapaana. Jos nuorukainen\npalaisi pukeutuneena saamiinsa varuksiin, niin Carthoris oli saanut\nkirjelippuni ja tietäisi minun olevan elossa. Se seikka, että kirjeen\ntuoja oli zodangalainen, riittäisi ilmaisemaan Carthorisille, että olin\nZat Arrasin vankina.\n\nKun nuorukainen seuraavan kerran tavalliseen aikaan saapui käynnilleen,\nodotin niin kiihkeästi, että tuskin kykenin sitä salaamaan. En\nkuitenkaan sanonut hänelle muuta kuin tavanmukaisen tervehdykseni.\nLaskiessaan ruuan viereeni lattialle hän samalla pani siihen\nkirjoitusvehkeet.\n\nSydämeni hyppi ilosta. Olin päässyt tarkoitukseni perille. Hetkisen\nkatselin kirjoitusvehkeitä teeskennellen kummastusta, mutta pian annoin\nheräävän ymmärtämisen ilmeen levitä kasvoilleni. Sitten tartuin kynään\nja kirjoitin Carthorisille lyhyen määräyksen, käskien hänen luovuttaa\nParthakille tämän valitseman asun ja kuvaamani lyhyen miekan. Siinä\nkaikki. Mutta minulle ja Carthorisille se merkitsi paljon.\n\nPanin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta\nsanaakaan ja poistui.\n\nMikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa\nkolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin\njotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin\nelossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat\neivät saisi elää kuin yhden vuoden.\n\nKun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin\nodottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta\najatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan\nParthak.\n\n\"Mitä on Parthakille tapahtunut?\" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan\nlaski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.\n\nPäiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään\ntuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan\nkysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.\n\nSaatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli\nperin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa\nyhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut\nennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän\nnyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut\nkunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun\nmenetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni\nherralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.\n\nKolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen\nnuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut\nvangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä\npäivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin\nareenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin\nväikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli\nhyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini\nkihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien\nvalkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä\noli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja\nkuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää\nolisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten\nareenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan\nraahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä\npelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.\n\nLuulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut\nvanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista\najatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti\npäähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani\näärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani\nja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan.\nAjatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen\njännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut\nponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni,\ntarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä\nantaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin\nsitä varten tiukasti oikealla kädelläni.\n\nTuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen\neteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden\nsiihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi.\nMinun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava\nsiihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.\n\nKaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti\nsenjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni,\nvaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman\npoikani Carthorisin.\n\nHyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin\nkamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut\npoikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan\nja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas\nkaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan\npoikani elottoman ruumiin päälle.\n\nTullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan\notsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja\nmuistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät\nväsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.\n\nVihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut\navata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka\nhoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri,\njota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella\nvääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä\nheti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu\notsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos,\nelossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani\nvasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa\nkiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni\nkuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani\nhengestä.\n\nEnnen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin\nehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.\n\nHän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli,\nkuinka kauan.\n\n\"Miten jouduit tänne?\" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt\nminut oppaatta.\n\n\"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi\nhengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni.\nEnnenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua\nkuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin\nParthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle\njalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä\nilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan\nlopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan\nminkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena\nZat Arrasille.\n\n\"-- Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin\nalla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä\nolit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin\nhän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin\nhänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.\n\n\"-- Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä\nlahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän\naina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai\ntuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on\nsaanut palkkansa.'\n\n\"-- Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen,\njolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui\nzodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin\nkoppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin\npimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti\nzodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään,\narvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen,\nkertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.\n\n\"-- Nopeasti tarkastin virallisten papereittesi joukossa olevaa\nHeliumin maanalaisten holvien asemakarttaa. Sinun luoksesi pääseminen\noli kuitenkin hieman vaikeata. Kuten tiedät, kaikki kaupungin alla\nolevat holvit ovat toistensa yhteydessä, mutta kustakin osastosta on\nviereiseen vain yksi oviaukko ylimmällä käytävätasoila juuri maanpinnan\nalla.\n\n\"-- Luonnollisesti kaikkia niitä aukkoja, jotka veivät ympäröivistä\nholveista hallitusrakennuksien alla oleviin, vartioidaan jatkuvasti.\nVaikka niin ollen pääsin ilman muuta Zat Arrasin palatsin alla oleviin\nholveihin vievälle aukolle, niin siellä oli zodangalainen vahtisotilas\nvastassani. Hän jäi paikalleen, kun minä olin mennyt ohitse, mutta\nsielu oli poistunut hänen ruumiistaan.\n\n\"-- Ja niin pääsin tänne parhaiksi saadakseni sinulta melkein\nsurmaniskun\", hän lopetti nauraen.\n\nPuhuessaan Carthoris oli koko ajan käsitellyt kahleeni lukkoa, ja\nriemusta huudahtaen hän nyt pudotti ketjun pään lattialle. Taaskin\nseisoin vapaana tuskastuttavasta renkaasta, joka oli lähes vuoden ajan\nhangannut nilkkaani.\n\nHän oli tuonut pitkän miekan ja tikarin minun varalleni, ja\naseistettuina lähdimme sitten palaamaan palatsiini.\n\nOviaukolla, jonka kautta poistuimme Zat Arrasin holveista, virui\nCarthorisin surmaaman vahtisotilaan ruumis vielä paikallaan. Sitä ei\noltu vielä huomattu, ja viivyttääksemme tutkimusta ja tehdäksemme\ntapahtuman salaperäiseksi jedin puoluelaisten silmissä kannoimme\nruumista jonkun matkaa mukanamme, piilottaen sen sitten pieneen\nkoppiin, joka oli syrjässä läheisen rakennuksen alla olevien holvien\npääkäytävästä.\n\nPuolisen tuntia myöhemmin olimme oman palatsimme alla olevissa\nkäytävissä ja pian senjälkeen ilmestyimme vastaanottosaliin, jossa\ntapasimme Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Hor Vastuksen ja Xodarin\nodottamassa meitä kärsimättömästi.\n\nAikaa ei tuhlattu vankeusaikani hyödyttömään kuvaamiseen. Kiihkeästi\nsensijaan halusin tietää, kuinka hyvin lähes vuosi sitten\nsuunnittelemamme valmistukset olivat edistyneet.\n\n\"Ne ovat vaatineet aikaa paljon enemmän kuin silloin otaksuimme\",\nselitti Kantos Kan. \"Se seikka, että meidän on ollut toimittava\näärimmäisen salaisesti, on hidastuttanut meitä pahoin. Zat Arrasin\nurkkijoita on kaikkialla. Mutta mikäli tiedän, ei sillä heittiöllä ole\naavistustakaan todellisista suunnitelmistamme.\n\n\"-- Nyt on meillä Hastorin ympäristössä tuhatlukuinen laivasto, jonka\naluksien vertaisia ei ennen ole purjehtinut Barsoomin ilmassa. Kaikissa\nniissä on sellaiset laitteet, että ne voivat liikkua Omeanin ilmassa ja\nOmean-järven pinnalla. Jokaista taistelulaivaa kohti on viisi kymmenen\nmiehen risteilijää, kymmenen viiden miehen ja sata yhden miehen\npartiokonetta. Yhteensä meillä on satakuusitoistatuhatta alusta, joissa\non sekä ilma- että vesipotkurit.\n\n\"-- Tharkissa on Tars Tarkasin vihreiden sotilaiden kuljettamista\nvarten yhdeksänsataa isoa laivaa sekä niiden turva-alukset. Seitsemän\npäivää sitten meillä oli jo kaikki valmiina, mutta odotimme, sillä\ntoivoimme saavamme sinut pelastetuksi siksi ajoissa, että voisit olla\nretkikunnan komentajana. Ja oli hyvä, että odotimme, prinssi.\"\n\n\"Eivätkö tharkilaiset sitten, Tars Tarkas\", kysyin, \"ole ryhtyneet\ntavanmukaisiin toimenpiteisiin Issin helmasta palannutta miestä\nvastaan?\"\n\n\"He lähettivät viisikymmentä päällikköä tänne keskustelemaan kanssani\",\nvastasi Tars Tarkas. \"Olemme oikeamielistä kansaa, ja kun olin kertonut\nheille koko tarinani, niin he yksimielisesti päättivät, että he\nmenettelisivät minuun nähden samalla tavoin kuin Helium John Carteriin\nnähden. Siihen mennessä he pyysivät minua edelleen olemaan Tharkin\njeddakina, voidakseni neuvotella naapuriheimojen kanssa sotilaiden\nkokoamisesta retkikunnan maavoimia varten. Olen tehnyt sen, minkä otin\ntehdäkseni. Kaksisataaviisikymmentätuhatta sotilasta, joka on koottu\naina sekä pohjois- että etelänavan jäävaippojen reunoilta saakka ja\nkuuluvat tuhanteen eri yhdyskuntaan sekä sataan hurjaan, sotaiseen\nheimoon, on parhaillaan Tharkin kaupungissa. He ovat valmiit\npurjehtimaan ensisyntyisten maahan, kun vain annan merkin, ja\ntaistelemaan siellä, kunnes käsken heidän lakata. Muuta he eivät vaadi\nkuin ryöstämänsä saaliin ja paluumatkan omille alueilleen, kun taistelu\nja ryöstö ovat päättyneet. Olen puhunut.\"\n\n\"Entä sinä, Hor Vastus!\" kysyin. \"Kuinka sinua on luonnistanut?\"\n\n\"Miljoona Heliumin kapeilta vesiväyliltä saapunutta karaistua sotilasta\non taistelulaivojen sekä kuljetus- ja turva-aluksien miehistönä\",\nvastasi hän. \"Jokainen heistä on vannonut vaiteliaisuuden ja\nuskollisuuden valan, eikä miltään alueelta ole värvätty niin paljon\nmiehiä, että se olisi herättänyt epäilyksiä.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahdin. \"Kukin on täyttänyt tehtävänsä. Emmekö, Kantos Kan,\nlähde heti Hastoriin ja suoriudu matkalle, ennenkuin aurinko huomenna\nnousee?\"\n\n\"Emme saa vitkastella yhtään, prinssi\", vastasi Kantos Kan; \"Hastorin\nväestö on jo alkanut oudoksua, mitä tarkoitusta varten niin suuri,\ntäysimiehistöinen laivasto on koottu. Minua ihmetyttää suuresti, ettei\ntieto siitä ole aikaisemmin saapunut Zat Arrasin korviin. Palatsisi\ntelakalla odottaa risteilijä; lähtekäämme tässä --\" Puutarhasta aivan\nläheltämme kuuluvat laukaukset katkaisivat hänen lauseensa kesken.\n\nSyöksyimme kaikki parvekkeelle parhaiksi nähdäksemme kymmenkunnan\npalatsini vartioväkeen kuuluvan sotilaan katoavan kaukaisen pensaikon\nvarjoon, ilmeisesti ajaen takaa jotakin pakenijaa. Aivan allamme oli\njoitakuita heistä kumartuneena maassa viruvan elottoman ruumiin yli.\n\nMeidän katsellessamme he nostivat ruumiin maasta ja kantoivat sen\nvastaanottosaliin, jossa olimme olleet neuvottelemassa. Kun he laskivat\nruumiin jalkojemme juureen, näimme että vainaja oli parhaissa voimissa\noleva punainen mies -- varustukset olivat yksinkertaiset kuten\ntavallisilla sotilailla tai henkilöillä, jotka haluavat pysyä\ntuntemattomina.\n\n\"Taaskin Zat Arrasin urkkija\", sanoi Hor Vastus.'\n\n\"Siltä näyttää\", huomautin ja jatkoin vartijoille: \"Saatte viedä\nruumiin pois.\"\n\n\"Odottakaa!\" huudahti Xodar. \"Käskekää, prinssi, jonkun tuoda tänne\nvaatekappale ja vähän thoatin öljyä.\"\n\nNyökäytin päätäni eräälle sotilaalle, joka poistui huoneesta ja palasi\npian, tuoden mitä Xodar oli pyytänyt. Mustaihoinen kävi polvilleen\nruumiin viereen, kastoi kangaspalasen kulman öljyyn ja hankasi vähän\naikaa vainajan kasvoja. Sitten hän katsoi minua hymyillen ja osoittaen\njättämäänsä jälkeä. Siitä kohdasta, mistä Xodar oli hangannut, kasvot\nolivat yhtä valkeat kuin omani. Sitten Xodar tarttui ruumiin mustaan\ntukkaan ja äkkiä tempaisten nyhtäisi sen kokonaan pois, niin että kalju\npäälaki paljastui.\n\nVahtisotilaat ja ylimykset tunkeutuivat marmorilattialla viruvan\näänettömän todistajan ympärille. Kuului kysyvän hämmästyneitä\nhuudahduksia, kun Xodar oli teoillaan osoittanut epäluulonsa oikeaksi.\n\n\"Thern!\" kuiskasi Tars Tarkas.\n\n\"Vieläkin pahempi, pelkään\", vastasi Xodar. \"Mutta katsokaamme!\"\n\nNiin sanoen hän tempasi tikarinsa, sivaltaen auki thernin\nvarustushihnasta riippuvan umpinaisen pussin ja ottaen siitä esille\npikku kultavanteen, jossa oli kookas jalokivi, samanlainen kuin Sator\nThrogilta ottamani.\n\n\"Hän oli pyhä thern\", sanoi Xodar. \"Olipa todella onni, ettei hän\npäässyt pakoon.\"\n\nVartioston upseeri astui juuri silloin huoneeseen.\n\n\"Prinssi\", hän sanoi, \"minun on ilmoitettava, että tämän miehen toveri\nlivahti käsistämme. Luulen, että joku tai jotkut portilla olleista\nmiehistä olivat hänen kanssaan yksissä neuvoin. Olen käskenyt pidättää\nheidät kaikki.\"\n\nXodar ojensi hänelle thoatin öljyn ja vaatepalasen. \"Näiden avulla\nsaatte ehkä selville keskuudessanne olevan vakoojan\", hän sanoi.\n\nKäskin heti panna toimeen salaisen etsinnän kaupungissa, sillä\njokaisella marsilaisella ylimyksellä on oma tutkiva komennuskuntansa.\n\nPuoli tuntia myöhemmin vartioston upseeri saapui uudelleen tuomaan\ntietoja. Tällä kertaa hän vahvisti pahimmat aavistuksemme -- puolet\nsinä yönä portailla olleista vartijoista olivat olleet punaisiksi\nsotilaiksi maalattuja thernejä.\n\n\"Tulkaa!\" huudahdin. \"Emme saa vitkastella hetkeäkään. Hastoria kohti,\nheti paikalla! Jos thernit koettavat pidättää meitä jääkentän\neteläreunalla, niin saattaa koko suunnitelmamme mennä myttyyn ja koko\nretkikuntamme joutua tuhon omaksi.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua kiidimme pimeässä Hastoria kohti,\nvalmistautuen lyömään ensi iskun Dejah Thorisin pelastamiseksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nIlmataistelu\n\n\nKaksi tuntia Heliumista lähtömme jälkeen eli keskiyön seuduissa me,\nKantos Kan, Xodar ja minä, saavuimme Hastoriin. Carthoris, Tars Tarkas\nja Hor Vastus olivat menneet toisella risteilijällä suoraan Tharkiin.\n\nKuljetuslaivojen oli lähdettävä heti liikkeelle ja purjehdittava\nverkalleen etelää kohti. Taistelulaivasto tavoittaisi ne toisen päivän\naamuna.\n\nHastorissa oli kaikki valmiina, ja Kantos Kan oli suorittanut retken\nvalmistelut niin huolellisen yksityiskohtaisesti, että ennenkuin\nsaapumisestamme oli kulunut kahtakymmentä minuuttia, ensimmäinen laiva\njo kohosi telakalta ilmaan. Sekunnittain isot laivat sitten kukin\nvuorostaan nousivat sirosti öiselle taivaalle, muodostaen pitkän, ohuen\njonon, joka ulottui useita kilometrejä etelään päin.\n\nVasta mentyämme Kantos Kanin kajuuttaan johtui mieleeni kysyä, mikä\npäivä silloin oli. Siihen asti en ollut tarkalleen tietänyt, kuinka\nkauan olin virunut Zat Arrasin vankiluolassa. Kun Kantos Kan ilmoitti\nsen minulle, säikähdin hirveästi, sillä koppini sysimustassa pimeydessä\nolin laskenut ajan väärin. Oli kulunut kolmesataakuusikymmentäviisi\npäivää -- Dejah Thorisin pelastaminen oli myöhäistä.\n\nNyt ei retkemme enää ollut pelastamis-, vaan kostoretki. En maininnut\nKantos Kanille mitään kauheasta totuudesta, että Heliumin prinsessa\nolisi mennyttä ennenkuin voisimme ehtiä Issuksen temppelille. Minun\ntietojeni mukaan hän saattoi olla kuollut jo nyt, sillä enhän voinut\narvata, minä päivänä hän ensimmäisen kerran näki Issuksen.\n\nMitäpä hyödyttäisi raskauttaa vielä enemmän ystävieni mieltä\nhenkilökohtaisilla murheillani -- he olivat jo tähän asti jakaneet\nniitä kanssani riittävästi. Tästä lähtien surisin yksin, enkä senvuoksi\nhiiskunut kenellekään mitään siitä, että olimme joutuneet liian\nmyöhään. Retkikunnallamme olisi vielä suuri tehtävä, jos se voisi\npaljastaa Barsoomin kansoille sen hirvittävän taikauskon, jota niille\noli syötetty lukemattomien miespolvien aikana, jo siten pelastaa\nvapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle joka vuosi lähtevät tuhannet\nihmiset, joita päämäärässä odotti kamala kohtalo.\n\nJos retkemme saisi avatuksi ihanan Dorin laakson punaiselle kansalle,\nniin paljon olisi tehty, ja kadotettujen sielujen maassa, Otz-vuorten\nja jääkentän välillä, oli laajoja alueita, jotka eivät tarvinneet\nkastelulaitoksia, antaakseen runsaita satoja.\n\nTäällä, kuolevan taivaankappaleen äärimmäisillä perukoilla, oli sen\nainoa luonnostaan hyötyisä maa-alue. Vain siellä oli kastetta ja\nsadetta, vain siellä oli avoin järvi, siellä oli vettä yllin kyllin; ja\nkaikki se oli peloittavien otuksien temmellystantereena, ja kahden\naikoinaan voimakkaan rodun turmeltuneet jälkeläiset estivät Barsoomin\nkaikki muut miljoonat ihmiset pääsemästä nauttimaan tämän seudun\nihanuudesta ja hedelmällisyydestä. Jos minun vain onnistuisi murtaa\ntaikauskon kahleet, jotka pidättivät punaista rotua poissa tästä El\nDoradosta, olisi se sopiva lisä prinsessani kuolemattomien ansioiden\nluetteloon, olisin taaskin palvellut Barsoomia, ja Dejah Thorisin\nmarttyyrikohtalo ei olisi mennyt hukkaan.\n\nToisen päivän aamun koittaessa saimme näkyviin suuren\nkuljetuslaivastomme seuralaisineen, ja pian olimme sitä siksi lähellä,\nettä voimme vaihtaa merkkejä. Tässä yhteydessä ansainnee mainita, että\nilmaradiosanomia käytetään harvoin, jos koskaan, sodan aikana, samoin\nkuin salaisten tiedonantojen lähettämiseen kaikkinakin aikoina, sillä\nniin pian kun joku kansa keksii uudet salamerkit tai uuden laitteen\nlangatonta lennättämistä varten, ponnistavat sen naapurikansat kaikki\nvoimansa, kunnes kykenevät sieppaamaan ja tulkitsemaan tiedonannot.\nNäin on jatkunut siksi kauan, että jotakuinkin kaikki langattomassa\nlennätyksessä kysymykseen tulevat mahdollisuudet on koeteltu eikä\nyksikään kansa enää uskalla lähettää tärkeitä sanomia sillä tavoin.\n\nTars Tarkas ilmoitti, että kuljetusaluksilla oli kaikki hyvin.\nTaistelulaivat sivuuttivat ne asettuen etunenään, ja yhdessä laivastot\nsitten lensivät jäävaipan yläpuolella, pysytellen lähellä pintaa,\netteivät thernit, joiden maata lähestyimme, huomaisi meitä.\n\nKaukana muiden edellä ohuena juovana lentävät yhden miehen partiokoneet\nsuojasivat meitä yllätyksiltä. Samoin oli niitä kummallakin sivullamme\nja vielä pienehkö joukko takanamme noin kolmenkymmenen kilometrin\npäässä kuljetuslaivoista. Tällä tavoin olimme edenneet Omeaniin vievää\naukkoa kohti useita tunteja, kun yksi eturintamassa ollut partiolainen\nkiiti luoksemme ilmoittamaan, että Omeanin käytäväaukon kartiomainen\nhuippu oli näkyvissä. Melkein samanaikaisesti lensi toinen partiolainen\nvinhaa vauhtia lippulaivaa kohti vasemmalta sivustalta.\n\nJo koneen nopeudesta saatoin päättää, että se toi tärkeitä tietoja.\nKantos Kan ja minä odotimme sitä pienellä etukannella, joka vastaa Maan\nasukkaiden taistelulaivojen komentosiltaa. Tuskin oli pieni kone\npäässyt lippulaivan avaralle laskeutumiskannelle, kun lentäjä jo riensi\nportaita myöten luoksemme.\n\n\"Suuri laivasto taistelulaivoja eteläkaakossa, prinssi\", ilmoitti hän.\n\"Niitä näyttää olevan useita tuhansia, tulossa suoraan meitä kohti.\"\n\n\"Thernien vakoojat eivät olleet John Carterin palatsissa turhaan\",\nsanoi Kantos Kan minulle. \"Määräykset, prinssi?\"\n\n\"Lähetä kymmenen taistelulaivaa vartioimaan Omeanin aukkoa. Ne eivät\nsaa päästää ainoatakaan vihollisalusta ulos eikä sisään. Se riittää\npitämään kurissa ensisyntyisten suuren laivaston.\n\n\"-- Sijoita muut taistelulaivat ison V:n muotoiseen rintamaan, kärki\nsuoraan eteläkaakkoista kohti. Käske kuljetuslaivojen, turva-alusten\nympäröiminä, seurata aivan taistelulaivojen jäljessä, kunnes V:n kärki\non tunkeutunut vihollisen rintamaan. Silloin tulee V:n avautua\nkärjestään ulospäin ja kummankin sivustan taistelulaivojen ahdistaa\nrajusti vihollisia ja pakottaa ne peräytymään, joten vihollisrintamaan\nmuodostuu kuja. Tähän kujaan on kuljetusalusten saattajineen\nsyöksyttävä täyttä vauhtia, päästäkseen thernien puutarhojen ja\ntemppelien kohdalle.\n\n\"-- Siellä laskettakoon joukot maihin ja antakoot ne pyhille therneille\nsiksi rajun läksytyksen, että he muistavat sen lukemattomia miespolvia.\nTarkoitukseni ei ollut poiketa retkemme suunnitellusta juoksusta, mutta\nmeidän on nyt kerta kaikkiaan selvitettävä välimme thernien kanssa,\nsillä muutoin ei laivastomme saa hetkenkään rauhaa niin kauan kun se\nviipyy Dorin läheisyydessä, ja meillä olisi paljon vähemmän toiveita\npäästä koskaan takaisin ulkomaailmaan.\"\n\nKantos Kan teki kunniaa ja poistui antamaan määräykset odottaville\nalapäälliköilleen. Uskomattoman lyhyessä ajassa taistelulaivojen\nrintama muuttui käskyjeni mukaisesti; Omeania vartioimaan valitut\nkymmenen alusta kiitivät määräpaikkaansa kohti, ja kuljetus- ja\nvartioalukset lähestyivät valmistautuen syöksymään kujaan.\n\nAnnettiin määräys panna laivasto täyteen vauhtiin, se alkoi kiitää\nilmassa kuin parvi metsästäviä vinttikoiria, ja ennen pitkää olivat\nvihollisen alukset täysin näkyvissämme. Niiden epätasainen, kolmen\nlaivan vahvuinen rintama ulottui kumpaankin suuntaan niin kauaksi kuin\nsilmä kantoi. Hyökkäyksemme oli siksi nopea, ettei vihollinen ehtinyt\nsuorittaa valmistusliikkeitä. Se tuli sille odottamatta kuin salama\nkirkkaalta taivaalta.\n\nKaikki kävi loistavasti suunnitelmani mukaan. Valtavat laivamme\nraivasivat itselleen tien täydelleen thernien taistelulinjan läpi.\nSitten V avautui ja kuljetuslaivamme kiitivät muodostuneen kujan kautta\nthernien temppelejä kohti, jotka nyt näkyivät selvästi kimallellen\nauringon paisteessa. Thernien tointuessa hyökkäyksemme aiheuttamasta\nhämmingistä oli satatuhatta vihreätä sotilasta hyökyaallon\ntavoin levinnyt heidän pihoihinsa ja puistoihinsa, samalla kun\nsataviisikymmentätuhatta vihreätä miestä suuntasi alhaalla\nleijailevista aluksista melkein erehtymättömän tarkasti osuvan tulen\nthernien sotilaita vastaan, jotka olivat varustusten miehistönä tai\nkoettivat puolustaa temppelejä.\n\nMolemmat suuret laivastot olivat jättimäisessä taistelussa thernien\nupeissa puistoissa riehuvan hornamaisen melskeen yläpuolella. Hitaasti\nHeliumin laivaston molempien sivustojen päät yhtyivät, ja sitten ne\nalkoivat kiertää vihollisten rintaman sisällä, mikä temppu on hyvin\nkuvaava Barsoomin ilmataisteluille.\n\nYhä vain Kantos Kanin johtamat laivat liikkuivat ympäri toinen toisensa\njäljessä, kunnes ne vihdoin muodostivat melkein täydellisen ympyrän.\nSamalla ne lensivät täyttä vauhtia, ja vihollisen oli vaikea niihin\nosata. Joutuessaan samaan linjaan thernien laivojen kanssa kukin alus\nampui yhteislaukauksen kaikista laivatykeistään. Thernit yrittivät\nhyökkäyksillään murtaa ympyrää, mutta heidän ponnistuksensa olivat yhtä\ntehottomia kuin jos koettaisi paljain käsin pysäyttää vinhasti pyörivää\nkiekkosahaa.\n\nSeisoin Kantos Kanin vieressä kannella ja näin vihollislaivan toisensa\njälkeen kallistuvan kamalasti ja kellahtavan avuttomaan asentoon, joka\nosoitti niiden täydelleen tuhoutuneen. Siirsimme hitaasti\nsurmanympyräämme, kunnes olimme puistoissa taistelevien vihreiden\nsotilaittemme kohdalla. Heille lähetettiin määräys nousta jälleen\naluksiinsa. Sitten kuljetusalukset kohosivat hitaasti ympyrämme\nkeskelle.\n\nTällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat\nsaaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä\nmenojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet\nlähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme\nOmeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan\npohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin\nsotalaivasto.\n\nEmme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli\nmatkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat\nmeidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan\nradiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja\nojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:\n\n\"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi\npäästä pakoon.\" Allekirjoituksena oli: \"Zat Arras.\"\n\nThernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein\nsamanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen\ntaistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.\n\nEnnenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä,\nolimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin\npian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää\nmeitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa\njälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä\nhirveästä tulesta.\n\nSitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen\nlaskeutumaan thernien puistoihin.\n\n\"Kostakaa kaikkenne tehden\", kuului vihreille liittolaisillemme\nlähettämäni sanoma, \"sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan\nkärsimiämme vääryyksiä!\"\n\nSamassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty\nvartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen\nperätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen.\nNiitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei\nvoinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei\nainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse.\nKuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä\nmiekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.\n\nTarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien\nkiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en\nvoinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että\nretkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä\nmeitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti\nsuljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti\ntapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua\nvaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni\nmenetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa!\nAsustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä\nyliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni\npystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan\ntorjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta\ntunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas\nrohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni\niskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme\nhuolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.\n\nSaapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme\nahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian\nvaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen\nkansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta\nsyvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.\n\nSitten menin Kantos Kanin seuraan. Hän oli tarkkaillut alakannen\ntapahtumia, ja ne näyttivät tuoneen uuden ajatuksen hänen mieleensä.\nTuota pikaa hän antoi määräyksen eräälle upseerille, ja pian häilyivät\nHeliumin prinssin värit lippulaivan kaikissa tangoissa. Aluksemme\nmiehistö kajahdutti voimakkaan riemuhuudon, johon kaikki muut laivamme\nyhtyivät, nostaen kukin minun värini takilaansa.\n\nSilloin Kantos Kan teki leikkauksensa. Merkki, jonka kaikkien, tähän\nhurjaan taisteluun sekaantuneiden laivastojen jokainen sotilas ymmärsi,\nkohosi korkealle lippulaivan yläpuolelle.\n\nSe kuului: \"Heliumin miehet Heliumin prinssin puolesta hänen kaikkia\nvihollisiaan vastaan!\" Kohta lehahtivat minun värini liehumaan yhdestä\nZat Arrasin laivasta. Toiset noudattivat esimerkkiä. Joissakuissa\nlaivoissa näimme zodangalaisten sotilaiden ja heliumilaisen miehistön\nottelevan ankarasti keskenään, mutta pian Heliumin prinssin värit\nliehuivat kaikista aluksista, jotka olivat Zat Arrasin mukana olleet\nmeitä takaa-ajamassa -- vain hänen lippulaivassaan ei värejä nostettu.\n\nZat Arras oli tuonut viisituhatta laivaa. Nämä kolme tavatonta\nlaivastoa peittivät koko taivaan. Nyt oli Helium voittoisa, ja ottelu\noli muuttunut lukemattomiksi kaksintaisteluiksi. Alukset pääsivät\ntuskin ollenkaan liikkumaan ahtaassa, tulta tuiskuavassa laivapilvessä.\n\nZat Arrasin lippulaiva oli aivan lähellämme. Omalta paikaltani eroitin\nselvästi hänen laihat piirteensä. Hänen zodangalainen miehistönsä\ntuiskautti meille yhteislaukauksen toisensa jälkeen aluksen\nlaitatykeistä, ja me vastasimme tuleen samalla mitalla. Laivat\nsiirtyivät yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes niiden väliä oli enää vain\nmuutamia metrejä. Isku- ja hyökkäysjoukot täyttivät kummankin aluksen\nreunat. Valmistauduimme taistelemaan elämästä ja kuolemasta\nverivihollisemme kanssa.\n\nVain metri oli enää laivojen väliä, kun ensimmäiset iskukoukut\ntärähtivät kiinni. Syöksyin kannelle miesteni mukana hyökkäämässä.\nSamassa kun alusten laidat verkkaisesti sattuivat vastakkain,\ntunkeuduin sotilasrivien välitse ja hyppäsin ensimmäisenä Zat Arrasin\nlaivan kannelle. Perästäni kiiruhti tiheä joukko Heliumin parhaita\nmiekankäyttäjiä, kiljuen, hoilaten, kiroillen. Heidät oli vallannut\nkuumeinen taistelunhalu, eikä mikään voinut kestää heidän hyökkäystään.\n\nZodangalaiset sortuivat kannelle tämän musertavan hyökyaallon painosta,\nja miesteni puhdistaessa alakansia juoksin etukannelle, missä Zat Arras\noli.\n\n\"Olet vankini, Zat Arras\", huusin. \"Antaudu! Saat armoa.\"\n\nAluksi en ollut selvillä, aikoiko hän hyväksyä kehoitukseni vaiko\nryhtyä miekka kädessä taisteluun kanssani. Hetken hän seisoi empien,\nkääntyi sitten laskien alas kätensä ja syöksyi kannen vastakkaiselle\nreunalle. Ennenkuin ehdin tarttua häneen, oli hän hypännyt rintanojalle\nja heittäytynyt pää edellä kammottavaan syvyyteen.\n\nSellaisen lopun sai Zodangan jed Zat Arras.\n\nHarvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät\nolleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja\nensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä\nseikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa\nsanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien\nlaivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois\ntaistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja\neteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien\npuistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat\njälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.\n\nLaivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan\nvastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä\nmahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja\ntaitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa\nkimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme\nonnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin,\nettä kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin\nkolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten\nkesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.\n\nNyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien\nkuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä\nIssuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden\nlaivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.\n\nSuunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan\npäivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen\npunaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä\nympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä\npienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia\nmaanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.\n\nNyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt\naukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten\nlaivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut\nilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen\npysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian\npaeta, sillä ylivoima oli liian suuri.\n\nHyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin\nlaivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen\npartiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän\npalasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä\nmuitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme\nsitten taaskin lentoamme Omeania kohti.\n\nAukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät\naikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti\nlipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin\nvälimatkoin.\n\nOlimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme\nmaanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet\nainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan\nhyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan\ntarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta\nlaivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.\n\nUskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui\nsuureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että\nkuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö\nhuomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän\noma palaava laivastonsa.\n\nJa niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa\njo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus\npamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli\netukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara\nuhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja,\nkelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.\n\nCarthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille\nsuurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle\nja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme,\nkäännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen\npykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle\nvielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.\n\nNyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin\npalaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin\nehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta\nväylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon\netunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen\nvahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.\n\nVedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että\nsaarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja\nmuun miehistömme saapumista.\n\nVankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut\nniiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan\nollessani ensisyntyisten vankina.\n\n\"Miltä tuntuu\", kysyin häneltä, \"kun osat ovat vaihtuneet, kun olet\nentisen vankisi vankina?\"\n\nHänen kasvoilleen levisi hyvin julma, salaperäisen merkitsevä hymy.\n\n\"Sitä ei kestä kauan, John Carter\", vastasi hän. \"Olemme odottaneet\nsinua ja valmistautuneet siltä varalta.\"\n\n\"Siltä näyttää\", huomautin. \"Olittehan kaikki valmiit antautumaan,\nennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua.\"\n\n\"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua\", sanoi\nhän, \"mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan\ntoisin -- John Carterille.\"\n\n\"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut\", sanoin, mutta hän ei\nluonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua\nymmällä olevan näköisenä.\n\n\"Kaameassa laivassasi kulkee paljon vankeja Issuksen luokse?\" kysyin.\n\n\"Hyvin paljon\", myönsi hän.\n\n\"Muistatko yhtä, jota nimitettiin Dejah Thorisiksi?\"\n\n\"Hyvin muistankin, sillä hän oli tavattoman kaunis ja lisäksi\nensimmäisen, Issuksen ikimuistoisen jumaluuden aikana häneltä pakoon\npäässeen kuolevaisen vaimo. Ja kerrotaan että Issus muistaa hänet\nparhaiten kahden sellaisen miehen puolisona ja äitinä, jotka nostivat\nkätensä ikuisen elämän jumalatarta vastaan.\"\n\nKauhu puistatti minua ajatellessani, kuinka hirveästi ja halpamaisesti\nIssus oli saattanut kostaa viattomalle Dejah Thorisille hänen poikansa\nja puolisonsa tuottaman häväistyksen.\n\n\"Entä missä Dejah Thoris nyt on?\" kysyin varmana siitä, että hän\nlausuisi eniten pelkäämäni sanat. Mutta rakastin Dejah Thorisia niin,\netten voinut pidättyä kuuntelemasta kaikkein pahintakin hänen\nkohtalostaan, kunhan se vain tulisi sellaisen henkilön huulilta, joka\noli nähnyt hänet äskettäin. Minusta tuntui kuin olisin siten päässyt\nhäntä lähemmäksi.\n\n\"Eilen olivat joka kuukausi pidettävät Issuksen juhlat\", vastasi\nYersted, \"ja siellä näin hänen istuvan tavallisella paikallaan Issuksen\njalkojen juuressa.\"\n\n\"Mitä!\" huudahdin. \"Hän on siis elossa?\"\n\n\"Miksipä ei?\" vastasi mustaihoinen. \"Eihän vielä ole kulunut vuotta\nsiitä, kun hän näki Issuksen säteilevien kasvojen jumalaisen hohteen.\"\n\n\"Eikö vielä vuotta?\" ehätin kysymään.\n\n\"Eihän toki\", intti Yersted. \"Eihän siitä saata olla enempää kuin\nkolmesataaseitsemänkymmentä tai -kahdeksankymmentä päivää.\"\n\nSilloin valkeni minulle kaikki. Kuinka typerä olinkaan ollut! Saatoin\ntuskin pidättää riemuani puhkeamasta näkyviin. Kuinka olinkaan voinut\nunohtaa Marsin ja Maan vuosien välisen eroituksen! Kymmenen Barsoomissa\nviettämääni Maan vuotta olivat vastanneet vain viittä vuotta\nyhdeksääkymmentäkuutta päivää Marsin aikaa, jossa päivät ovat\nneljäkymmentäyksi minuuttia pitemmät kuin meidän päivämme ja jossa on\nkuusisataakahdeksankymmentäseitsemän päivää vuodessa.\n\nOlen ehtinyt ajoissa! Olen ehtinyt ajoissa! Nämä sanat kohosivat yhä\nuudelleen mieleeni, kunnes vihdoin lienen toistanut ne ääneen, sillä\nYersted pudisti päätään.\n\n\"Ajoissako pelastamaan prinsessasi?\" hän kysyi ja jatkoi sitten\nodottamatta vastaustani: \"Et, John Carter, hänestä Issus ei luovu. Hän\ntietää, että olet tulossa, ja ennenkuin yhdenkään raastajan jalka on\nastunut Issuksen alueelle, jos niin onnettomasti kävisi, riistetään\nDejah Thorisilta iäksi viimeinenkin vähäinen pelastumistoive.\"\n\n\"Tarkoitatko, että hänet surmataan pelkästään aikeitteni estämiseksi?\"\nkysyin.\n\n\"Sitä ei tehdä muuten kuin viimeisenä keinona\", hän vastasi. \"Etkö\nmilloinkaan ole kuullut puhuttavan Auringon temppelistä? Sinne hänet\npannaan. Se on keskellä Issuksen temppelin sisäpihaa, pieni temppeli,\njonka solakka huippu kohoaa korkealle sitä ympäröivän laajan temppelin\nhuippujen ja minarettien yläpuolelle. Sen alla, maan sisässä, on\ntemppelin pääosa, sisuksenaan kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän\npyöreätä, alitusten olevaa kammiota. Kaikkiin näihin kammioihin vie\nyksi ainoa käytävä Issuksen holveista kiinteän kallion läpi.\n\n\"-- Kun koko Auringon temppeli tekee yhden pyörähdyksen Barsoomin\nkiertäessä kerran auringon ympäri, niin kunkin kammion oviaukko joutuu\nvain kerran vuodessa käytävän suun kohdalle, joka on ainoa yhdysside\nulkoiseen maailmaan.\n\n\"-- Sinne Issus pistää ne henkilöt, jotka eivät häntä miellytä, mutta\njoita hän ei tahdo heti paikalla teloittaa. Rangaistakseen jotakuta\nensisyntyistä hän saattaa myöskin panettaa hänet johonkin Auringon\ntemppelin kammioon vuodeksi. Usein hän suljetuttaa tuomitun mukaan\nteloittajan, että kuolema saapuu määrättynä päivänä määrätyssä\nhirveässä muodossa, tahi myöskin annetaan teljetylle muonaa juuri niin\npaljon, että hän pysyy hengissä vain sen ajan, minkä Issus on määrännyt\nhänen sieluntuskiansa varten.\n\n\"-- Sellainen kuolema odottaa Dejah Thorisia, ja hänen kohtalonsa\nratkaisee ensimmäinen vieras jalka, joka astuu Issuksen kynnyksen yli.\"\n\nYritykseni ei siis lopultakaan onnistuisi, vaikkakin olin suorittanut\nihmeitä ja vain lyhyt matka eroitti minut jumalaisesta prinsessastani.\nSiitä huolimatta olin hänestä yhtä kaukana kuin seisoessani Hudsonin\nrantaäyräällä seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nVeden ja liekkien läpi\n\n\nYerstedin kertomat tiedot osoittivat, että meidän oli toimittava\nripeästi. Minun oli tunkeuduttava salaisesti Issuksen temppeliin,\nennenkuin Tars Tarkasin sotajoukot hyökkäisivät aamun koittaessa. Olin\nvarma siitä, että päästyäni temppelin kammottavien muurien sisäpuolelle\nvoisin yllättää Issuksen vartioston ja viedä prinsessani pois, sillä\nsitä varten minulla kyllä oli riittävästi miehiä.\n\nNiin pian kun Carthoris ja loput miehistöämme olivat saapuneet, aloimme\nsiirtää joukkojamme vedenalaisen väylää myöten niiden käytävien suulle,\njotka veivät temppelin puolisessa päässä olevalta altaalta Issuksen\nholveihin.\n\nVedenalainen sai tehdä monta matkaa, mutta vihdoin olimme kaikki\njälleen koolla retkemme viimeisen taipaleen alkukohdassa. Meitä oli\nviisituhatta karaistunutta sotilasta Barsoomin punaisen rodun\nsotaisimmasta kansasta.\n\nKun ainoastaan Carthoris tunsi sekavat tunnelikäytävät, emme voineet\njakautua useampaan osaan hyökätäksemme temppeliin yhtaikaa monesta\nkohdasta, mikä olisi ollut edullisinta. Päätimme, että hän veisi meidät\nkaikki yhdessä mahdollisimman nopeasti lähelle temppelin keskustaa.\n\nJuuri kun aioimme poistua altaalta käytäviin, kiinnitti eräs upseeri\nhuomiotani veteen, jossa vedenalainen kellui. Se näytti aluksi vain\nväreilevän ikäänkuin joku suuri esine olisi liikkunut lähellä pintaa,\nja arvelin, että toinen vedenalainen olisi kohoamassa ajaen meitä\ntakaa. Mutta pian kävi selvästi ilmi, että vesi kohosi, ei kovin\nrajusti, mutta hyvin varmasti, ja että se pian virtaisi altaan reunojen\nyli huoneen lattialle.\n\nEn heti käsittänyt, kuinka hirvittävä merkitys veden hitaalla\nkohoamisella oli meille, mutta Carthoris sen älysi, arvasi sen syyn ja\ntarkoituksen.\n\n\"Nopeasti!\" huudahti hän. \"Jos vitkastelemme, olemme kaikki hukassa.\nOmeanin pumput on seisautettu. Mustat aikovat hukuttaa meidät kuin\nloukkuun joutuneet rotat. Meidän on päästävä maanalaisten käytävien\nyläosiin ennen vettä tai emme pääse sinne koskaan. Tulkaa!\"\n\n\"Näytä tietä, Carthoris!\" huudahdin. \"Seuraamme sinua.\"\n\nKuultuaan komennukseni nuorukainen juoksi erääseen käytävään, ja\nsotilaat seurasivat häntä kaksimiehisissä riveissä ja hyvässä\njärjestyksessä, kunkin komppanian lähtiessä liikkeelle vasta dwarinsa\neli kapteeninsa komennuksesta.\n\nEnnenkuin viimeinen komppania poistui huoneesta, oli vettä jo nilkkoja\nmyöten, ja miehemme olivat ilmeisesti hermostuneita. He eivät olleet\ntottuneet näkemään vettä enempää kuin mitä juomiseen ja peseytymiseen\ntarvittiin, ja vaistomaisesti he pelkäsivät nähdessään sitä näin paljon\nja näin uhkaavassa liikkeessä. Miestemme rohkeudesta ja hyvästä kurista\noli todistuksena, etteivät he joutuneet hämminkiin, vaikka vesi kareili\nja loiskui heidän nilkoissaan.\n\nLähdin vedenalaisen vajasta viimeisenä, ja astellessani jonon perässä\nkäytävää kohti vesi nousi jo polviini. Käytävässä sitä myöskin tulvi\nyhtä syvällä, sillä sen lattia oli samalla tasolla kuin huone, josta se\nlähti, eikä kohoamista voinut huomata vielä monien metrien matkalla.\n\nMiehemme marssivat eteenpäin niin reippaasti kuin niin suuri joukko\nsuinkin voi ahtaassa käytävässä, mutta emme päässeet tarpeeksi nopeasti\nehtiäksemme tuntuvasti tulvan edelle. Samalla kun käytävä kohosi, nousi\nmyöskin vesi, kunnes minusta, joka olin viimeisenä, pian oli ilmeistä,\nettä vesi alkoi kohota paljoa ripeämmin kuin me. Saatoin hyvin ymmärtää\nsyyn siihen, sillä sitä mukaa kuin vedenpinta läheni Omeanin\nkupukattoa, pieneni luolan laajuus, ja veden kohoamisnopeus kasvoi\nsamassa suhteessa kuin sen täytettävän tilavuuden läpileikkaus pieneni.\n\nOlin varma siitä, että paljon ennen kuin jonomme loppupää olisi ehtinyt\nyläholveihin, jotka olivat vaarallisen pinnan yläpuolella, vettä\ntulvisi päällemme valtavia määriä ja ainakin puolet joukostamme\nhukkuisi.\n\nMiettiessäni jotakin keinoa pelastaakseni mahdollisimman paljon tuhon\nuhkaamia miehiämme, huomasin oikealle haarautuvan sivukäytävän, joka\nnäytti kohoavan jyrkästi. Vesi ulottui nyt jo vyötäisilleni. Lähinnä\nminua olevat sotilaat olivat joutumaisillaan pakokauhun valtaan.\nJotakin oli tehtävä aivan heti, sillä muutoin he syöksyisivät hurjassa\npaossa eteenpäin toveriensa päälle, jolloin satoja sotilaita\ntallautuisi veteen ja käytävä kenties täyttyisi ruumiista niin, että\nedellä olevien olisi enää mahdotonta peräytyä.\n\nHuusin minkä suinkin jaksoin komentosanani edelläni astelevalle\ndwarille:\n\n\"Tuokaa takaisin viimeiset kaksikymmentäviisi utania! Täällä näkyy\nolevan pelastumistie. Kääntykää ja seuratkaa minua!\"\n\nKomennustani noudatti lähes kolmekymmentä utania, joten noin\nkolmetuhatta miestä pyörsi ympäri ja kiiruhti vasten tulvivaa vettä\nkäytävään, johon heidät ohjasin.\n\nKun ensimmäinen dwar sivuutti minut utaninsa etunenässä, muistutin\nhäntä tarkoin kuuntelemaan komennuksiani eikä millään ehdolla\nuskaltautumaan vapaaseen ilmaan eikä lähtemään holveista varsinaiseen\ntemppeliin, ennenkuin olisin saapunut ylös hänen luokseen tahi hän\n\"tietäisi, että olin kuollut voimatta tulla.\"\n\nUpseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni\nsivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta\noli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista\nsain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun\nolin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi\nmukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui\nkymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään\nGur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot\njonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin\nolisivat hukkuneet.\n\nKantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä\nutanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta\nsotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä\nmonista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.\n\nViimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin\nkorkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme\npaikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän\ntarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan\nmetrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.\n\nMuutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian\nsaapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen\ntemppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.\n\nÄkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: \"Tulta!\" Melkein samalla kajahti\nkauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia\nnäiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta\nvaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: \"Yläpuolellamme olevat\nholvit on sytytetty palamaan.\" \"Edessämme on liekit, takanamme\ntulvavesi.\" \"Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme.\" Ja sitten\nkantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin\nettä silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.\n\nEmme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu\nolivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin\nensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä\nympäröivästä, tukehduttavasta savusta.\n\nTaaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä\nuudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun\njono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka\neivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo\npelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt\njälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti\nkäytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin\nkaukana edelläni.\n\nSe oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin\npitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan\nHeliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä -- mitä\ntulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä\nyksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna\nräiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa\nsaadakseen sen tietää.\n\nTyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti\ntakaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta\nkauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu --\nkäytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu\nylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.\n\nMinusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat\nliikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä\npäivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri\nratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen\npalon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme\nIssuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta\nsuunnitelmasta.\n\nJa teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin\nnäytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä\npitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa\nDejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan,\njotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin\nantanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti\ntietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi\nollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä\ntemppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja\ntaistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa\nheidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle\ntakaisin.\n\nSavu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää\nalaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat\nvieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen\nkallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin,\netten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin\nalla.\n\nVihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni.\nAsemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi\nmahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin\nniin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä\nvedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti -- mitä?\n\nItsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa\nsielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema -- varma, vääjäämätön\nkuolema -- on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani\nodottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että\nolin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi\nviimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.\n\nMutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin\nsellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon\nsaakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin\npääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa\nvedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin,\nsamaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet\npuoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka\nvedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka\nyläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt\nympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan\njalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä\nIssuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.\n\nMutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen\ntärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin\npahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen\nniistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä\nsukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin\nnousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka\npitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!\n\nOli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni\ntäyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin\npainuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta\naina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.\n\nEnää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin,\nettä voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta,\nsillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää\nmitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi\nkohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan\nniin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.\n\nTein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine\nvoimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran -- keuhkoni\nnytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne\nvieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin\nvirkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin\npelastunut.\n\nVielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani\ntavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella\nja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa,\njosta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia\ntakaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä\ntyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen,\njoka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.\n\nNopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän\nylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja\nkäytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville\naukoille.\n\nMinusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin\ntiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut\ntaaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen,\njyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki.\nOvi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä\nuudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen.\nVaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa.\nAinoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin\ntoisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone\noli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani\nveren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut\nniin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman\nhenkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina,\nniin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini.\nVarovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä\nlikemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin\npuolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä\nkohti nousi pystyyn ja katsoi minua.\n\nVastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme --\nsitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily -- toivo -- riemuisa\nkiitollisuus.\n\nSydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen --' silmäni\nkyyneltyivät -- ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani,\ntakertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini\nrakastamani naisen -- Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nVoitto ja tappio\n\n\n\"John Carter, John Carter\", hän sopersi painaen rakkaan päänsä olkaani\nvasten; \"tuskin vieläkään voin uskoa silmiäni. Kun Thuvia-neito kertoi\nsinun palanneen Barsoomiin, kuuntelin häntä, mutta en jaksanut tajuta\nhänen sanojaan, sillä niin suuri onni tuntui minusta mahdottomalta\nsellaisen osalle, joka yksin ja ääneti oli kärsinyt niin monta pitkää\nvuotta. Kun vihdoin käsitin, että se oli totta, ja sitten opin\ntuntemaan tämän kamalan paikan, missä olin vankina, aloin epäillä\nvoisitko sinäkään saavuttaa minua.\n\n\"-- Kun päivät vierivät ja kuukausi toisensa jälkeen kului enkä kuullut\nsinusta vähäisintäkään huhua, alistuin kohtalooni. Ja nyt kun sinä olet\ntullut, voin tuskin uskoa sitä. Jo tunnin ajan olen kuullut taistelun\nmelua palatsin alueelta. En tiennyt, mistä se johtui, mutta kuitenkin\ntoivoin, että siellä olisivat prinssini johtamat heliumilaiset.\n\n\"-- Entä kuinka voi Carthoris, poikamme?\"\n\n\"Olimme yhdessä vajaa tunti sitten, Dejah Thoris\", vastasin. \"Juuri\nhänen miestensä sinun on täytynyt kuulla taistelevan temppelin\nalueella.\n\n\"-- Missä Issus on? kysyin äkkiä.\n\nDejah Thoris kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän lähetti minut vartioituna tähän huoneeseen, vähää ennen kuin\ntaistelu alkoi temppelin saleissa. Hän sanoi lähettävänsä myöhemmin\nnoutamaan minua. En milloinkaan ennen ole nähnyt hänen toimivan niin\nepävarmasti, melkein kauhun lamauttamana. Nyt tiedän sen johtuneen\nsiitä, että hän tunsi Heliumin prinssin John Carterin saapuvan\nvaatimaan hänet tilille prinsessansa vankeudesta.\"\n\nTaistelun telmettä, aseiden kalinaa, huutoja ja juoksevien miesten\naskelten ääniä kuului useilta suunnilta temppelistä. Tiesin, että minua\ntarvittiin siellä, mutta en uskaltanut jättää Dejah Thorisia tänne enkä\nliioin ottaa häntä mukaan taistelun melskeeseen ja vaaroihin.\n\nVihdoin johtuivat mieleeni holvikäytävät, joista olin juuri tullut.\nMiksipä ei piilottaa häntä sinne, kunnes voisin palata noutamaan hänet\nturvallisesti ja lopullisesti pois tästä kammottavasta paikasta?\nSelitin hänelle aikeeni.\n\nHetkiseksi hän painautui tiukemmin rintaani vasten.\n\n\"En voi erota sinusta nyt, en vähäksikään aikaa, John Carter\", hän\nsanoi. \"Minua hirvittää ajatuskin, että taaskin olisin yksin ja tuo\nkauhea olento voisi minut löytää. Et tunne häntä. Hänen raakaa\njulmuuttaan ei voi kuvitellakaan, jollei ole katsellut hänen\njokapäiväisiä puuhiaan kuten minä yli puoli vuotta. Tuskin vielä\nnytkään voin edes ajatella kaikkea sitä, mitä olen omin silmin nähnyt.\"\n\n\"Sitten en poistu luotasi, prinsessani\", vastasin.\n\nHän oli vaiti hetken, veti sitten kasvoni puoleensa ja suuteli minua.\n\n\"Mene, John Carter!\" hän sanoi. \"Siellä on poikamme ja siellä ovat\nHeliumin miehet taistelemassa Heliumin prinsessan puolesta. Missä he\novat, siellä on sinunkin paikkasi. En saa nyt ajatella omaa itseäni,\nvaan heitä ja puolisoni velvollisuutta. En saa olla sen esteenä.\nPiilota minut holveihin ja mene!\"\n\nSaatoin hänet ovelle, josta olin tullut huoneeseen. Siellä painoin\nhänet vielä kerran rintaani vasten, ja vaikkakin sydäntäni kirveli ja\nsynkät, kaameat aavistukset valtasivat mieleni, vein hänet kynnyksen\nyli, suutelin häntä taaskin ja suljin oven hänen jälkeensä.\n\nVitkastelematta sitten kiiruhdin siihen suuntaan, josta ankarin melu\nkuului. Juostuani viiden, kuuden kammion läpi jouduin hurjan taistelun\nnäyttämölle. Suuri joukko mustaihoisia oli avaran huoneen ovella\nkoettaen estää hyökkääviä punaisia sotilaita pääsemästä temppelin\npyhiin sisäosiin.\n\nKun tulin sisältäpäin, olin mustien takana ja pysähtymättä arvioimaan\nheidän lukumääräänsä tai miettimään tekoni huimapäisyyttä, kiidin\nnopeasti huoneen poikki ja kävin heidän kimppuunsa takaapäin terävine\npitkine miekkoineni.\n\nLyödessäni ensimmäisen iskun huusin kovasti: \"Heliumin puolesta!\"\nSitten jakelin hölmistyneille ensisyntyisille iskuja satamalla, samalla\nkun oven ulkopuolella olevat punaiset yltyivät ääneni kuullessaan\nentistäkin rohkeammiksi ja huutaen: \"John Carter! John Carter!\"\nhyökkäsivät kahta vertaa rajummin. Ennenkuin mustat ennättivät tointua\nsäikähdyksestään, olivat heidän rivinsä murtuneet ja punaiset\ntunkeutuneet huoneeseen.\n\nJos siinä huoneessa alkanut taistelu olisi saanut pätevän kertojan,\nniin se olisi säilynyt Barsoomin aikakirjoissa historiallisena muistona\nsen sotaisten asukkaiden hurjasta rohkeudesta. Viisisataa miestä,\nmustia ja punaisia vastakkain, taisteli siellä silloin. Armoa ei anottu\neikä annettu. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he taistelivat niin\nkuin olisivat tahtoneet todistaa elämisoikeutensa sen lain mukaan, että\nkyvykkäin säilyy.\n\nMinusta tuntui siltä kuin olisimme kaikki tietäneet, että tämän\ntaistelun tulos ratkaisisi ikuisiksi ajoiksi, mikä keskinäinen asema\nnäillä kahdella Barsoomin rodulla tulisi olemaan. Se oli uuden ja\nvanhan välinen taistelu, mutta hetkeäkään en epäillyt sen tulosta.\nCarthorisin vierellä taistelin Barsoomin punaisen kansan puolesta sen\nvapauttamiseksi kokonaan sitä kuristavasta kamalan taikauskon\nkahleista.\n\nTaistelu jatkui kiihkeänä, kunnes lattialla lainehti verta nilkkoja\nmyöten ja ruumiita virui niin taajassa, että jalkamme polkivat niitä\nyhtä usein kuin lattiaakin. Kun taistelun tuoksinassa jouduin lähelle\nisoja ikkunoita, joista näki Issuksen puistoihin, kohtasi katsettani\nnäky, joka nostatti voimakkaan riemuaallon rintaani.\n\n\"Katsokaa!\" huusin. \"Ensisyntyiset, katsokaa tuonne!\"\n\nTaistelu keskeytyi hetkeksi, ja yhtaikaa kaikki kääntyivät katsomaan\nosoittamaani suuntaan, nähden sellaista, mitä ainoakaan ensisyntyinen\nei ollut kuvitellut ikinä mahdolliseksi.\n\nYli pihan ulottui yhtenäinen, mutta horjuva mustaihoisten rintama, ja\nheidän vastassaan oli suuri joukko valtavan kookkailla thoateillaan\nratsastavia vihreitä sotilaita, jotka pakottivat vastustajansa yhäti\nperäytymään. Meidän katsellessamme ratsasti takalistosta esille yksi\ntovereitaan hurjempi ja peloittavampi, huutaen rajusti komentosanoja\nkauhua herättävälle joukolleen.\n\nSe oli Tharkin jeddak Tars Tarkas, ja hän laski tanaan kaksitoista\nmetriä pitkän, metallikärkisen keihäänsä muiden sotilaiden tehdessä\nsamoin. Silloin oivalsimme, mitä hän oli komentanut. Vihreiden\nsotilaiden ja mustaihoisten rintaman väli oli nyt noin kaksikymmentä\nmetriä. Suuri tharkilainen kajahdutti uuden komennuksen, ja vihreä\njoukko hyökkäsi päästäen villin, peloittavan sotahuudon. Musta rintama\nkesti silmänräpäyksen, mutta vain silmänräpäyksen -- sitten hirvittävät\notukset, joiden ratsastajat olivat yhtä kauheita, nelistivät sen\nylitse.\n\nNiiden perässä marssi punaisia miehiä utan toisensa jälkeen. Vihreä\njoukko hajaantui piirittämään temppeliä. Punaiset sotilaat riensivät\nsisälle, ja sitten me käännyimme taaskin jatkamaan keskeytynyttä\ntaisteluamme; mutta vihollisemme olivat kadonneet.\n\nHeti muistin Dejah Thorisin. Sanoin Carthorisille löytäneeni hänen\näitinsä ja lähdin juoksemaan siihen huoneesen, johon olin hänet\njättänyt, poikani vierelläni. Jäljessämme kiiruhtivat verisestä\ntaistelusta säilyneet pienen joukkomme tähteet.\n\nHuoneeseen saapuessani näin heti, että siellä oli joku ollut jälkeeni.\nLattialla oli silkkiviitta. Sitä ei aikaisemmin ollut siinä. Myöskin\noli siellä tikari ja useita metallikoruja siroiteltuna sinne tänne,\nikäänkuin ne olisivat taistelussa repeytyneet kantajansa tamineista.\nMutta mikä pahinta, niihin holveihin vievä ovi, joihin olin piilottanut\nprinsessani, oli longallansa.\n\nYhdellä hyppäyksellä olin ovella, tempasin sen auki ja syöksyin sisään.\nDejah Thoris oli kadonnut. Huusin hänen nimeään moneen kertaan, mutta\nvastausta ei kuulunut. Sillä hetkellä luulin olleeni mielipuolisuuden\npartaalla. En muista sanojani ja tekojani, mutta tiedän, että vähän\naikaa olin hullun raivon vallassa.\n\n\"Issus!\" huusin. \"Issus! Missä Issus on? Etsikää hänet, etsikää\ntemppeli läpikotaisin, mutta älköön kukaan tehkö hänelle mitään pahaa!\nHän on John Carterin. Carthoris, missä Issuksen huoneet ovat?\"\n\n\"Tätä tietä!\" huudahti poika ja lähti, pysähtymättä katsomaan, olinko\nkuullut hänen sanansa, suin päin kiitämään syvemmälle temppelin\nsisäosiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, olin kuitenkin yhä hänen\nrinnallaan, hoputtaen häntä tiukkaamaan vauhtia.\n\nVihdoin saavuimme isolle, kaiverruksin koristetulle ovelle, jonka läpi\nCarthoris syöksyi askelen verran edelläni. Siellä kohtasi meitä näky,\njonka olin jo kerran ennen nähnyt samassa temppelissä -- Issuksen\nvaltaistuin, siihen nojailevat orjattaret ja ympärillä seisovat\nsotilasrivit.\n\nEmme antaneet sotilaille edes aikaa vetää esiin miekkojaan, niin äkkiä\nolimme heidän kimpussaan. Yhdellä sivalluksella iskin maahan kaksi\neturivissä olevaa miestä. Ja pelkästään nopeasti kiitävän ruumiini\npainolla murtauduin sitten molempien takarivien läpi ja hyppäsin\nkorokkeelle, kaiverretun sorapuspuisen valtaistuimen viereen.\n\nKauhun vallassa tuolilla kyyröttävä inhottava olento koetti päästä\nkynsistäni ja kiiruhtaa takanaan olevaan aukkoon. Mutta tällä kertaa en\nantanut vetää itseäni nenästä sellaisilla kujeilla. Ennenkuin hän ehti\nnousta seisomaan, tartuin häntä käsivarresta, ja kun näin sitten\nvartioston aikovan hyökätä kimppuuni yhtaikaa joka suunnalta, tempasin\ntikarini ja laskien sen kärjen lähelle Issuksen kurjaa rintaa käskin\nmiesten pysähtyä.\n\n\"Takaisin!\" huusin. \"Takaisin! Niin pian kun ensimmäinen musta jalka\nnousee korokkeelle, uppoa tikarini Issuksen sydämeen.\"\n\nHetken he empivät. Sitten eräs upseeri komensi heidät peräytymään, ja\nsamalla tulvi valtaistuinsaliin pienen hengissä olevan joukkoni\njäljessä tuhatkunta punaista sotilasta, Kantos Kan, Hor Vastus ja Xodar\netunenässä.\n\n\"Missä Dejah Thoris on?\" huusin kourissani olevalle otukselle.\n\nHetkisen hän tuijotti edessään olevaa näkyä silmät hurjasti pyörien.\nLuulen, että kului vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti oikean asiantilan\n-- hän ei aluksi jaksanut tajuta, että temppeli oli kukistunut\nulkomaailman miesten hyökkäyksestä. Ja kun hän sen ymmärsi, niin\nhänelle varmaankin samalla kertaa selvisi, mikä hirveä merkitys sillä\noli hänelle -- vallan menettäminen -- nöyryytys -- kaiken sen vilpin ja\npetoksen paljastuminen, jonka avulla hän oli niin kauan hallinnut\nkansaansa.\n\nVain yksi seikka tarvittiin tekemään hänen näkemänsä kuva täysin\nselväksi, ja sen piirroksen lisäksi hänen valtakuntansa korkein ylimys\n-- hänen uskontonsa ylipappi, hänen hallituksensa pääministeri.\n\n\"Issus, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatar\", hän huusi, \"anna\noikeutetun vihasi kohota täyteen voimaansa ja surmaa herjaajasi\nkaikkivaltiaan kätesi yhdellä liikkeellä! Älä anna heistä ainoankaan\npelastua! Issus, kansasi turvautuu sinuun. Pienemmän kuun tytär, vain\nsinä olet kaikkivoipa. Vain sinä voit pelastaa kansasi. Olen puhunut.\nOdotamme tahtosi ilmausta. Lyö!\"\n\nJa silloin Issus tuli hulluksi. Käsissäni rimpuili sekavasti kirkuva\nmielipuoli. Hän puri, kynsi ja repi voimattomassa raivossaan. Ja sitten\nhän puhkesi oudon kammottavaan nauruun, joka sai veren hyytymään.\nKorokkeella olevat orjattaret säpsähtivät ja peräytyivät hänestä\nkauemmaksi. Hän syöksähti heitä kohti, kiristeli hampaitaan ja sylki\nheihin päin vaahtoisilta huuliltaan. Hyvä, jumala, kuinka kamala se\nnäky olikaan!\n\nVihdoin pudistelin häntä, toivoen siten saavani hänet hetkeksi\ntajuihinsa.\n\n\"Missä Dejah Thoris on?\" huusin uudelleen.\n\nKamala otus, jota käteni puristi, mumisi vähän aikaa epäselvästi,\nsitten välähti ymmärtävä hohde hänen ilkeihin, lähekkäin oleviin\nsilmiinsä.\n\n\"Dejas Thoris? Dejah Thoris?\" Sitten kajahti taaskin sama kimeä,\nluonnoton, korvia vihlova nauru.\n\n\"Niin, Dejah Thoris -- tiedän. Ja Thuvia ja Phaidor, Matai Shangin\ntytär. He kaikki rakastavat John Carteria. Haah! Mutta se on hullua!\nVuoden ajan he saavat yhdessä haaveilla Auringon temppelissä, mutta\nennenkuin vuosi on aivan lopussa, ei heillä enää ole ruokaa. Hoo-oh!\nKuinka jumalainen huvi!\" Hän nuolaisi vaahdon julmilta huuliltaan.\n\"Heillä ei ole mitä syödä -- paitsi toisensa. Ha! Hah! Ha!\"\n\nHänen hirveät sanansa melkein lamauttivat toimintakykyni. Niin kamalaan\nkohtaloon tämä vallassani oleva otus oli tuominnut prinsessani! Vapisin\nraivosta. Kuten terrieri rottaa minä pudistelin Issusta, ikuisen elämän\njumalatarta.\n\n\"Peruuta määräyksesi!\" huusin. \"Kutsu tuomitut takaisin! Nopeasti, tai\nolet kuoleman oma!\"\n\n\"Se on liian myöhäistä. Ha! Ha! Ha!\" Ja sitten hän alkoi uudelleen\nhöpistä ja kiljua.\n\nMelkein tietämättäni tikarini kohosi upotakseen hänen saastaiseen\nsydämeensä. En tiedä, mikä pidätti kättäni, mutta nyt olen iloinen,\netten iskenyt. Olisi hirveätä, jos olisin omin käsin surmannut naisen.\nMieleeni juolahti valmistaa tälle väärälle jumalattarelle sopivampi\nkohtalo.\n\n\"Ensisyntyiset\", huusin huoneessa olevalle joukolle. \"Olette tänään\nnähneet, kuinka voimaton Issus on -- jumalat ovat kaikkivoipia. Issus\nei ole jumala. Hän on julma, ilkeä vanha akka, joka on miespolvia\npettänyt teitä ja pitänyt teitä leluinaan. Ottakaa hänet! Heliumin\nprinssi John Carter ei tahraa käsiään hänen vereensä.\" Näin sanoen\ntyönsin raivoavan otuksen, jota kokonainen maailma oli puoli tuntia\naikaisemmin palvonut jumalana, valtaistuimensa korokkeelta pettämiensä\nmiesten käsiin, jotka odottivat kostonhimoisina tarttuakseen häneen.\n\nNähtyäni Xodarin punaisten upseerien joukosta, käskin hänen viipymättä\nopastaa minut Auringon temppelille. Jäämättä katsomaan, minkä kohtalon\nIssus sai osakseen jouduttuaan ensisyntyisten kynsiin, riensin salista\nXodarin, Carthorisin, Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja parinkymmenen muun\npunaisen ylimyksen seurassa.\n\nXodar opasti meidät nopeasti temppelin sisäkammioiden lävitse\nkeskipihalle, avaralle, pyöreälle aukolle, jonka kiveys oli huikaisevan\nvalkoista, läpikuultavaa marmoria. Edessämme kohosi kultainen temppeli,\njonka seinissä oli ihmeellisen kauniita haaveellisia koristuksia\nmuovailtuina timanteista, rubiineista, safiireista, turkooseista,\nsmaragdeista ja Marsin tuhansista nimettömistä jalokivistä, joiden\nkauneus ja värisäihkyn puhtaus vievät monin kerroin voiton\narvokkaimmistakin Maassa tunnetuista kivistä.\n\n\"Tänne päin!\" huudahti Xodar kiiruhtaen temppelin edessä olevalta\npihalta lähtevän tunnelin aukolle. Juuri kun aioimme laskeutua\ntunneliin, kuulimme kumean huudon kohoavan Issuksen temppelistä, ja\nsitten syöksyi punainen sotilas, viidennen utanin padwar Djor Kantos,\nläheisestä ovesta huutaen meille ja kehoittaen meitä palaamaan.\n\n\"Mustat ovat sytyttäneet temppelin tuleen. Se palaa jo sadoista\nkohdista. Kiiruhtakaa ulkopuistoihin tai olette mennyttä!\"\n\nHänen puhuessaan näimme savua tupruavan kymmenkunnasta Auringon\ntemppelin puolisesta ikkunasta, ja korkealla Issuksen korkeimman\nminaretin päällä leijaili yhä laajeneva savupilvi.\n\n\"Takaisin! Menkää takaisin!\" huusin seuralaisilleni. \"Opasta, Xodar,\nheitä, ja jättäkää minut! Minä tavoitan vielä prinsessani.\"\n\n\"Seuraa minua, John Carter!\" vastasi Xodar ja sukelsi vastaustani\nodottamatta jalkojemme juuressa olevaan tunneliaukkoon. Kiiruhdin hänen\nkintereillään puolenkymmenen alaspäin viettävän holvin lävitse, kunnes\njouduimme tasaiseen käytävään, jonka toisesta päästä näkyi valoisa\nhuone.\n\nVankka ristikko sulki tiemme, mutta sen takaa näin hänet -- verrattoman\nprinsessani sekä Thuvian ja Phaidorin. Nähdessään minut hän syöksähti\nmeitä erottavia ristikkoja kohti. Hitaasti liikkuva kammio oli jo\nkiertynyt niin paljon, että temppelin seinässä olevasta aukosta enää\nvain osa oli käytävän ristikkopäädyn kohdalla. Sekin aukko sulkeutui\nverkalleen. Pian olisi näkyvissä vain kaitainen rako, ja sitten\npainuisi sekin umpeen. Kokonaisen pitkän Barsoomin vuoden kammio\nsenjälkeen kiertäisi hidasta rataansa, kunnes sen seinässä oleva aukko\nuudelleen sivuuttaisi käytävän pään.\n\nMutta mitä kauheita kohtauksia tapahtuisikaan kammiossa sillä välin!\n\n\"Xodar!\" huusin. \"Eikö mikään voima voi pysäyttää tuon kamalan\nlaitoksen kiertämistä? Eikö kukaan tunne tuon hirveän ristikon\navaamissalaisuutta?\"\n\n\"Ei kukaan sellainen, pelkään, jonka saisimme käsiimme ajoissa. Mutta\nmenen koettamaan. Odota minua täällä!\"\n\nHänen poistuttuaan seisoin keskustellen Dejah Thorisin kanssa. Hän\nojensi kaamean ristikon läpi rakkaat kätensä, niin että voisin puristaa\nniitä viimeiseen saakka.\n\nThuvia ja Phaidor tulivat myöskin lähellemme, mutta kun Thuvia huomasi,\nettä halusimme olla kahden, poistui hän kammion toiseen päähän. Mutta\nniin ei Matai Shangin tytär tehnyt.\n\n\"John Carter\", hän sanoi, \"viimeistä kertaa nähnet nyt kenetkään\nmeistä. Sano minulle rakastavasi minua, että kuolisin onnellisena.\"\n\n\"Rakastan ainoastaan Heliumin prinsessaa\", vastasin rauhallisesti.\n\"Säälin sinua, Phaidor, mutta asia on niin kuin jo alussa sanoin\nsinulle.\"\n\nYlhäältä päin puhaltavan tuulen henkäyksen mukana savun haju kantautui\nsieraimiimme. Xodaria odotellessamme savu yhäti sakeni. Pian kuulimme\nkäytävän toisesta päästä huutoa ja kiireisiä askelia.\n\n\"Tule takaisin, John Carter! Tule!\" huusi joku. \"Myöskin maanalaiset\nkäytävät ovat tulessa.\"\n\nSamalla ilmestyi nyt jo läpinäkymättömästä savusta kymmenkunta miestä.\nNe olivat Carthoris, Kantos Kan, Hor Vastus, Xodar ja muut minua\ntemppelin pihalle seuranneet ylimykset.\n\n\"Ei ole mitään toivoa, John Carter\", huusi Xodar. \"Avainten haltija on\nkuollut, eivätkä avaimet olleet hänen ruumiinsa vyöllä. Emme voi tehdä\nmuuta kuin sammuttaa tulipalon ja luottaa kohtaloon, että vuoden\nperästä tapaat prinsessasi elävänä ja terveenä. Toin heille riittävästi\nruokaa. Kun tämä rako sulkeutuu, ei savu pääse tunkeutumaan heidän\nkammioonsa, ja jos kiiruhdamme sammuttamaan liekit, niin luulen ettei\nheillä ole vaaraa.\"\n\n\"Mene siis itse ja vie nämä toiset mukaasi!\" vastasin. \"Minä jään tänne\nprinsessani luokse, kunnes armelias kuolema lopettaa tuskani. En halua\nenää elää.\"\n\nMinun puhuessani Xodar oli työntänyt suuren joukon pieniä astioita\nkammioon. Vähän ajan kuluttua oli rako enää vain parin sentimetrin\nlevyinen. Dejah Thoris painautui mahdollisimman lähelle sitä,\nkuiskaillen minulle toivehikkaita ja rohkaisevia sanoja sekä kehoittaen\nminua pelastamaan henkeni.\n\nÄkkiä näin hänen takaansa Phaidorin kauniit, raivoisan vihan\nvääristämät kasvot. Kun katseemme sattuivat vastakkain, alkoi hän\npuhua:\n\n\"Älä luule, John Carter, että saat niin keveästi hyljeksiä Phaidorin,\nMatai Shangin tyttären rakkautta. Äläkä toivokaan enää ikinä painavasi\nDejah Thorisia syliisi. Saat odottaa pitkän, pitkän vuoden; mutta\ntiedä, että odotuksen päätyttyä tervehtii sinua Phaidorin syli -- ei\nHeliumin prinsessan. Katso, hän kuolee!\"\n\nKun hän päätti puheensa, näin hänen kohottavan tikaria ja sitten näin\ntoisen olennon, Thuvian. Kun tikari laskeutui rakkaani suojatonta\nrintaa kohti, oli Thuvia melkein heidän välissään. Sankka savun\ntuprahdus peitti katseeltani hirveässä kammiossa tapahtuvan\nmurhenäytelmän -- kuului kiljahdus, yksi ainoa kiljahdus, kun tikari\nupposi.\n\nSavu hälveni, mutta silloin tuijotimme umpinaiseen seinään.\nViimeinenkin rako oli sulkeutunut, ja kokonaisen pitkän vuoden kammio\nsäilyttäisi kamalan salaisuutensa piilossa ihmissilmiltä.\n\nSeuralaiseni hoputtivat minua lähtemään.\n\n\"Vähän ajan kuluttua on jo myöhäistä\", huudahti Xodar. \"Nytkin on jo\ntotisesti sattuman varassa, pääsemmekö elävinä ulkopuistoihin. Käskin\npanna pumput käytiin, ja viiden minuutin kuluttua holvikäytävät ovat\nveden vallassa. Jollemme tahdo hukkua kuin loukkuun joutuneet rotat, on\nmeidän riennettävä ylös ja yritettävä pelastua palavan temppelin läpi.\"\n\n\"Menkää!\" kehoitin. \"Antakaa minun kuolla täällä lähellä prinsessaani\n-- muualla ei minulla ole mitään toiveita, ei vähääkään onnea! Kun\nhänen rakas ruumiinsa vuoden kuluttua kannetaan pois tuosta kauheasta\npaikasta, niin olkoon silloin hänen puolisonsa ruumis täällä\nodottamassa!\"\n\nSitä seuraavat tapahtumat ovat vain hyvin hämärästi muistissani.\nMinusta tuntuu kuin olisin painiskellut useita miehiä vastaan ja kuin\nminut sitten olisi nostettu lattialta ja kannettu pois. En tiedä. En\nole kysynyt sitä keltään, eikä kukaan niistä miehistä, jotka olivat\nsilloin siellä, ole tahtonut kajota murheeseeni muistuttamalla minulle\ntapahtumista, joiden hän on tiennyt parhaassakin tapauksessa vain\nuudelleen repivän auki sydämeni hirvittävän haavan.\n\nOi! Jospa vain tietäisin yhden seikan! Mikä tuskaisan jännityksen\ntaakka vierähtäisikään silloin sydämeltäni! Mutta vain aika tuo ilmi,\nkumpaan ihanaan poveen murhaajan tikari upposi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohn Carterin merkillisiä seikkailuja kerrotaan edelleen romaanissa\n\"Marsin sotavaltias.\"\n\n\n\n"]