[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE5RMJuw_bT4Zjvv9PaQaMljvwErveK8oGJl2TGnK8M8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2461,"Nuorten tuomio","Haarla, Lauri",1890,1944,"2461-haarla-lauri-nuorten-tuomio","2461__Haarla_Lauri__Nuorten_tuomio","Yksinäytöksinen draama","naytelma",[],[],"fi",1925,null,6027,36600,false,75573,[23,24],"Finnish drama -- 20th century","One-act plays",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Nuorten tuomio: Yksinäytöksinen draama\" by Lauri Haarla is a one-act drama written in the early 20th century. Set in the Lapland region during the 1830s, the play explores themes of vengeance, identity, and the consequences of past actions. It unfolds against the backdrop of a tumultuous natural environment, reflecting the inner turmoil of the characters confronting their heritage and moral dilemmas.  The plot centers around Ristin, a mother deeply embittered by her past with Otto Enarsson, who seeks accountability for the misfortunes caused by his son and hers, Saulo. Saulo, caught between loyalty to his mother and his emerging feelings for Esther, Enarsson's daughter, struggles with his identity as a 'Polson boy'. The tension escalates when the two young characters discover their shared lineage, revealing Saulo to be the son of Otto. The themes of reconciliation and the impact of familial ties run throughout the story, culminating in a powerful confrontation around betrayal, love, and the pursuit of justice, leading Saulo and Esther to their decision to break free from the burdens of their heritage. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Yksinäytöksinen draama sijoittuu 1830-luvun Lapin rajamaille juhannuksen aikaan. Teos tarkastelee suvun kunniaa ja menneisyyden salaisuuksia vuorimestari Enarssonin, Polso-lappalaisen lesken ja heidän lastensa välisissä kohtaamisissa.","Lauri Haarlan 'Nuorten tuomio' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2461.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","NUORTEN TUOMIO\n\nYksinäytöksinen draama\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Otto Enarsson_, vuorimestari, Isotilan herra.\n_Kristiina eli Ristin_, Polso-lappalaisen leski.\n_Esther_.\n_Saulo_.\n_Kouno_.\n_Sininen akka_.\n_Harmaa akka_.\n_Musta akka_.\n\nTapahtuu Lapin rajoilla 1830-luvulla Juhannuksen tienoilla,\nilta-auringon paistaessa.\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nOikealla etualalla haalistuneen punainen, pieni aittarakennus, jonka\nkellervään oveen on kömpelösti maalattu kaksi sydämenkuvaa, toinen\nsininen ja toinen punainen, sininen viistosti punaisen yläpuolelle.\nAittaan kuuluu matala, kaiteeton kuisti, joka kelpaa istuinpaikaksi.\n\nTaka-alalla mahdollisimman perspektiivisesti keltaiseksi maalattu\nvähäläntä asuinrakennus sinisine ikkuna- ja nurkkalautoineen. Keskellä\nrakennusta tummanruskea ovi ja tämän edessä pariaskelmainen lahonnut\nportaikko.\n\nVasemmalta lähtee loivasti kohoava silta myllyyn, josta vain harmaa\nnurkkaus näkyy katsomoon. Vasemmalta taka-alalta näkyy palanen\nvuoltevan virran rantatörmää kevätviheriäisine nurmineen sekä\nruuhilaitteita.\n\nMutta suoraan taustalta nousee korkea, tummaa sineä uhoava vuori, joka\nuhkaavalla hahmollaan varjoo seudun, niin että vain itse näyttämö ja\nvirran nurmikkotörmä ovat ilta-auringon kirkkaasti valaisemat.\nTaka-alan rakennus ja tausta sensijaan jäävät varjon puolelle.\n\nVasemmalla, myllysiltaa vasten nojallaan, on puolivalmis pienehkö\nhammasratas.\n\n[Pienemmät seuranäyttämöt voivat sopivien dekoratsioni-tarpeiden\npuuttuessa järjestää näyttämön siten, että asuinrakennus sijoitetaan\noikealle, joten aittarakennus jää kokonaan pois, ja mainitut\nsydämenkuvat maalataan silloin rakennuksen ovipieleen ja rakennuksen\nseinustalle asetetaan penkki. Taustana on tässä tapauksessa vain\nkesämaisema, eikä myllyrakennuksenkaan tarvitse välttämättä olla\nnäkyvissä. Eräät asemat sekä näyttämölle tulot ja poistumiset\nnäyttämöltä tietysti muuttuvat tällöin, mikäli ne koskevat poistumista\nasuinrakennukseen tai sieltä tuloa.]\n\n\nI KOHTAUS.\n\nSaulo, parikymmenvuotias nuorukainen, veistelee kirveellään\nhammasratasta ja hyräilee reipasta laulua, josta sanatkin silloin\ntällöin kumpuavat kuuluviin. -- Hänen hiuksensa ovat ruskeat, hänen\nilmeikkäät kasvonsa värähtelevät vuoroin säteilevää elämäniloa, vuoroin\nnuorekasta haavemieltä, ja hänen vartalonsa on solakka ja norja. Yllä\non sininen paita, jalassa paulakengät. [Myöskin ruskeat tai mustat\nsaappaat sopivat.] Vyöllä nahkavyö ja lappalaispuukko.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nRistin, noin 40-vuotias, juhlallinen, voimakas ja kaunis, mutta\nsynkkäilmeinen nainen, kurkoittautuu ikkunasta.\n\n_Ristin_ (Saulolle). Onko Kouno tullut?\n\n_Saulo_. En ole nähnyt, äiti. Lähetitkö jonnekin?\n\n_Ristin_. Sinne Isotilan puolelle -- -- asioita urkkimaan.\n\n_Saulo_ (kiinteästi). Mitäs urkkimista siellä?\n\n_Ristin_. Onpa tietenkin. -- Kyllä asioita riittää. (Katsoo ikkunasta\nvetäen sen kiinni.)\n\n_Saulo_ jää mietteissänsä seisomaan.\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nKouno, noin 15-vuotias poika, juoksee vasemmalta kädessä katajainen\njousenkaari ja pitkiä teräväpäisiä nuolia. -- Hänen kasvonsa ovat\nväriltään ja ilmeillään lappalaiskasvot ja ruumiinrakenne hintelä,\nkuiva ja sitkeä. Hiukset tummat.\n\nLappalaislakki on huolimattomasti heitetty takaraivolle. Koko puku on\nhuolimaton ja kevyt poikanulikan puku.\n\n_Kouno_ (juoksee taka-alalle portaita kohti, hokien tolkuttomasti).\nTole ketsh -- -- tole ketsh -- -- tole ketsh. (Heittää päästyään\nportaille lakkinsa huolettomasti menemään ja hihkaisee vielä kerran\nkuin aloittajaisiksi:) Tole ketsh -- ja aamen sano pappi. Armon penikat\nperässä tavaa ja tallaa. Mutta riettahan rengit ryyppää ja rallaa.\n(Loilottaen.) Haaraviksit silinterisakset koijari koetteli konstillaan!\n-- Ja aamenen jälkeen rovasti pauhas: Voi sinuas, armonvaras, pistitkös\nviinaporvarin leilihin kauhas. Ja voi sinuas, viinaporvari, koskas sa\nkavahdat tuomion sanasta! Killingit kierität tynnyrin hanasta. Ohoi\nteitänne, te kuudenmarkan miehet ja hepsankeikaleet! Niinkuin keiturit\nja äpäreet te ajatte sieniä syömään uskon lampaat ja ärjytte irvessä\nhampaat: kivittäkää nämä villihenget ja hihhulit! Mutta minä sanon\nteille --- --\n\n_Saulo_ (puoliksi vakavasti, puoliksi leikillään). Lakkaa siellä\nhihhuilemasta, poika. Tulepas tänne -- --\n\n_Kouno_ (hyräillen, itsepäisesti). Enpäs tule.\n\n_Saulo_. Tule ja leiki taistelijaa!\n\n_Kouno_ (lähestyen epäillen). Enpäs leikikään -- --\n\n_Saulo_. Tuo jousesi tänne, näytän ihmeitä sulle.\n\n_Kouno_ (häijysti). Ihmeitä mukamas -- --\n\n_Saulo_ (ottaa Kounon kädestä kaaren ja asettaa nuolta paikoilleen).\nAmmu pystysuoraan ja puhki tuo tummava pilvi, silloin -- --\n\n_Kouno_ (yhä suuttuneempana). Enpäs ammukaan! (Alentaen ääntä,\nhammasten välistä, salavihaisesti.) Olet Ristinin poika.\n\n_Saulo_ (hämmästyen; lämpimästi). Niin olet sinäkin sen kaikkein\nkauneimman Ristinin poika.\n\n_Kouno_ (synkästi). Minä olen Polson poika. Sitä jankkaa Pettarin\nnulikka. Niin sanoi sekin Sjaggon Antta. \"Lapin-Polson Kouno\",\n\"Polso-myllärin penikka\", niin ne hattarat haukkuvat minua. Mutta sinä\n-- \"Ristinin Saulo\", \"Ristinin esikoinen\" ja \"etelän poika\".\n(Halveksivasti.) Mikä lietkin nuoltu vasikka.\n\n_Saulo_. Mutta sinä olet Ristinin kuopus, ja molemmat Polson poikia\nollaan. Tourpunin hurjaa heimoa ollaan. Etpä tiedäkään: Njunnan ja\nKaskaivon tuntureilta saakka vaelsi tänne Lapin Polso ja neljännestä\npitkä oli porojen raija. Ei ole häpeä olla Polso-vainajan poika.\n\n_Kouno_ (lapsellisen kärttyisästi). Tahdon olla Ristinin poika.\n\n_Saulo_. Jos ammut pilviä päin ja tahdot taivaita nähdä, silloin olet\nylpeän Ristinin poika. Katsos tuonne: sininen hame ja kellervä liina on\npilven tyttärellä siellä. Ammu! Ja sitten tuijota taivaan holviin.\n(Itsekseen, hiljaisessa hurmiossa.) Se on tummansinisiä silmiä täynnä\n-- -- ja kaksi on kauneinta niistä.\n\n_Kouno_. Rietastako minä tyhjää laukomaan. Pilkkaan! (Juoksee jousi\nkädessä vasemmalle, melkein näkymättömistä.) Pois tieltä! (Ampuu nuolen\noikealle ovessa olevia sydämenkuvia kohti; nauraa räkättävästi.) Ja\nvieläkin ammun! (Samassa lentää toinen nuoli.)\n\n_Saulo_ (rientää oikealle oven eteen). Lakkaa, poika!\n\n_Kouno_ (tulee näkyviin; nauraen hähättävästi). Pistikös Ristinin\npoikaa? Tuollaisia penikan naamoja rötjäät seinät täyteen, puukolla\nvuolet koivujen kylkeen, ja jokaisen kuvussa seisoo Ee ja Ässä, Esther\nja Saulo, Saulo ja Esther. Tiedänpäs senkin. -- --\n\n_Ristin_ (tullen ikkunaan; kylmähköllä äänellä). Kouno, mitäs\nviivyttelet siellä?\n\n_Kouno_ (Saulolle). Mutta annapas muutama äyri, saat tietää jotain.\n\n_Saulo_ (jyrkästi). Mene tupaan, äiti käski. (Siirtyy vasemmalle\netualalle.)\n\n_Kouno_ (kiertäen arkaillen ottamaan nuoliansa). Enpäs heitä nuoliani.\n\n_Ristin_ (rakennuksen ovelta; kuin salaisen riemun vallassa). Saulo\npoikani! Vesi nousee ylävirran puolella. Kestävätkö tokeet?\n\n_Saulo_. Kyllä kestävät uudenuutukaiset tokeet.\n\n_Ristin_. Kouno, etkös pääse sieltä! (Poistuu rakennukseen.)\n\n_Kouno_ (lähestyy Sauloa arkaillen; viekkaasti). Se lähti talosta\nsieltä, niin että liehui siniset helmat. Meidän tolalle kääntyi ja\nnilkat kuin Kirjatsin vuojaset vapisi. Minä kotiin viiletin vaaran\nlaitaa. Se vaaralle nousi. -- Montakos äyriä annat?\n\n_Saulo_ (joka on alkanut riemukkaana liikehtiä). Kokonaisen riksin\nsaat. (Antaen rahan; iloisesti.) Siinä on Polson pojalle rahaa. (Ottaa\nkirveen ja vie sen oikeanpuoliselle seinustalle.)\n\n_Kouno_ (kyyristyen kuin iskusta; hammasta purren). Polson pojalle\n-- -- (Loittonee taka-alalle portaikon luo; sieltä uhitellen.) Ostanpas\ntällä Sjaggon Antalta pitkän puukon ja nimikkoporosi tapan, sen\nKirjatsin tapan. Tole ketsh! (Katoo rakennuksen ovesta.)\n\n_Saulo_ (hyräilee jälleen riemukasta lauluansa, menee vasemmalle ja\nsiirtää hieman hammasratasta; kääntyy oikeanpuolista seinämää kohti,\nkatsoen sydämenkuviin, riemukkaasti). Sinut löydän kyllä, sininen\nsydän. (Lähtee, aikoo poistua taka-alalta oikealle.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nRistin tulee kiireesti ulko-ovesta ja hänen jäljessänsä Kouno.\n\n_Ristin_ (Saulon jälkeen, tuohtuneena, melkein riemukkaasti). Saulo,\ntakaisin palaa!\n\n_Saulo_ (kiireisesti, iloisesti). Ei ole aikaa, äiti.\n\n_Ristin_ (Saulolle). Odota. (Kounolle; osoittaen vasemmalle.) Tuota\ntietä, joenvartta pitkin. Juokse Saarekkeen niitylle saakka ja nopeasti\npalaa. (Kääntyy heti Saulon puoleen.)\n\n_Kouno_ vilkaisee salavihaisesti Sauloon, katoaa vasemmalle.\n\n_Ristin_ (Saulolle). Nyt ei ole kiirettä, poika. Kyllä aika tuomiolla\nseisoo. Ja nyt se on tullut! Otto Enarssonin ja äitisi tuomiopäivä.\nKatso! (Viittaa vasemmalle.) Virta tulvii tokeita vastaan. Se nuolee jo\nylävarren niittyjä. Kohta peltojen kupeita hamuaa. Ja silloin, poika,\nOtto-herran viimeisten peltojen kevätlaiho mätänee.\n\n_Saulo_ (käyden levottomaksi). Tulviiko? En luullutkaan -- --\n(Mennessään vasemmalle.) En ole huomannut -- -- (Heittää silmäyksen\ntokeisiin päin; kääntyen takaisin.) Ei ole hätää vielä.\n\n_Ristin_ (kiihkeästi). Hädän täytyy tulla. Lisää vielä pari vaaksaa\nlankkuja patoon -- --\n\n_Saulo_ (kuin piinan alaisena). En voi, äiti -- -- (Jyrkemmin.) En\ntahdo sitä.\n\n_Ristin_ (lähestyen; kiihkeästi mutta hellästi). Kavahda, poikani,\nepäilystä. Nyt on tilinteon aika tullut.\n\n_Saulo_ (yhä tuskaisemmin). En voi, äiti!\n\n_Ristin_. Et voi? Enkö ole sinua kasvattanut vanhurskaan koston\ntäyttäjäksi? Etkö toissa kesänä vyöryttänyt kokonaisen vuoren soraa\nkartanon malmikaivokseen? Sen teithän -- --\n\n_Saulo_ (tuskan alla, synkästi). Sen tein -- -- olinhan tottunut\nvihaamaan.\n\n_Ristin_. Sen teit, ja mammonan saantiin meni Isotilan herralta\nviimeinen toivo. -- Mutta nöyrtyikös silloinkaan se kankea sydän? Ei.\nEikä sen paremmin viime kevännäkään! Muistatkos?\n\n_Saulo_. En tahdo muistaa -- --\n\n_Ristin_. Et tahdo? Ja silloin raikuivat pahdat ja vaarat, kun säikytit\nhänen parhaan porokarjansa tunturin kuiluun ja nauroit kuin koston\nenkeli laaksoon alas. -- Se oli poikani joiku, minä kuulin sen.\n\n_Saulo_. Se joiku oli synkkä ja katala. Tänä kevännä nauran toisella\ntavalla.\n\n_Ristin_. Mutta kukas vielä koko viime talven veisti parrut ja lankut,\nveisti ja sahasi aamusta iltaan, naulasi ja niittasi iltapuhteet kaikki\nja rakensi korkeat tokeet Isotilan peltojen menoksi. Kukas sen kaiken\nteki? Sinä sen teit!\n\n_Saulo_. Mutta ensi polun keväällä auettua vaaralle tuonne heräsi ilma\nja maa, heräsi virrat ja vuolteet ja loivat uuden laulun. Ja nyt!\nKosteitten rantojen vihertäessä -- -- se pajupillinä soi, se raidassa\nitkee kuin kaukainen huilu. (Tullen etualalle, hukkuen omiin\nhurmioihinsa.) Se lyö lukkoon korvat. Se avaa rinnan kuin viiltävä\npuukko, se jännittää kylkeni jouset kuin saaliin ajoon. (Kuin\nihmetellen.) Se miehen tekee ylpeäksi. Se mielen tekee kaikkein\nnöyrimmäksi.\n\n_Ristin_ (joka on hämmästyneenä kuunnellut poikansa outoja sanoja;\nlähestyen, tutkivasti). Mistä tämä haikea joiku?\n\n_Saulo_ (melkein väsyneesti). En saata sanoa sitä. En ymmärtääkään.\n(Siirtyy vasemmalle.) Sen tiedän vain: älä viettele minua viheliäiseen\nvainoon. (Istuutuu rattaalle.)\n\n_Ristin_. Tämä vaino ei ole viheliäistä! Tämä on hurskaan vihan malja,\njoka vuodatetaan hänen päällensä minun kauttani. (Puoliksi itsekseen;\nhiljaisella äänellä, mutta lujasti.) Ilman sovintouhria, armonvarkaana\nja paatuneena, ei Otto Enarsson ole joutuva iankaikkisuuden rannalle.\n\n_Saulo_ (kärsimättömänä, väsyneesti). Ilman sovintouhria, suruttomana\nja paatuneena, niin sinä hoet viikosta viikkoon. Puhut kuin sen suuren\nsaarnamiehen suulla. Mutta minkätähden vihaat häntä? Sitä et ilmoita\nkoskaan.\n\n_Ristin_. Eikö se riitä, mitä olen sanonut? -- Kun sydämeni oli\nsärjetty ruoko, hän tallasi sen. (Itsekseen; harvakseen.) Siihen tekoon\nmahtuu kyllä syytä. (Menee poikansa luo; hyväillen häntä hellästi.)\nPoikani, usko minua. (Yhä liikuttavammin.) Enkö ole hoivannut sinua\nkuin lapsista armoitetuinta? Enkö ole levittänyt hyväilyni liepeet\nsinun ylitsesi päivin ja yöllisin hetkin? En ole johtanut sinua koskaan\npahaan, vaan aina pyhään. Uskalla minuun. Saat kaikki tietää ja me\npääsemme lepoon, kun tulee sovintojuhla.\n\n_Saulo_ (epäillen ja väsyneesti). Koska tulee sovintojuhla?\n\n_Ristin_ (suoristautuu, loitompana Saulosta). Kun Otto Enarsson on\nköyhempi kalastajalappalaista ja huokaa kurjana sielunsa tähden,\nsilloin saatetaan sinulle ilosanoma, jonka suloisuutta et vielä saata\naavistaakaan.\n\n_Saulo_ (katkerasti). Jälleen hämärästi puhuttu. En vaaksaa eteeni näe.\nRyntäillä tunturin paino ja päässä aivojen vaiva. -- En vaaksaa eteeni\nnäe.\n\nSilloin alkaa vaaralta kuulua _Estherin_ laulu:\n\n    Oli sininen pilvi ja aurinko\n    ja alla metsien helma.\n    Tule, sankari auringon,\n    sinipilvessä piilossa morsian on.\n    -- Mut tunturi tummin on Sulitelma.\n\n_Saulo_ on noussut seisaalleen heti ensi sävelten kuuluessa, ja hänen\nkatseensa on säe säkeeltä käynyt yhä riemukkaammaksi.\n\n_Ristin_ (hämmästyneenä). Ken laulaa?\n\n_Saulo_ (riemukkaalla leikillä). Sinisestä pilvestä morsian laulaa, sen\nkuulithan! (Kiirehtii oikealle taka-alalle, josta kääntyy äitinsä\npuoleen.) Hyvästi, äiti. Nyt sain ilosanoman! (Katoo oikealle.)\n\nJälleen kuuluu _Estherin_ laulu:\n\n    Oli sininen silmä ja ratsuri,\n    mut alla metsien helma.\n    Tule, ratsuri Saamemaan,\n    tule morsian murheinen noutamaan.\n    Ja tunturi kaunein on Sulitelma.\n\n\nV KOHTAUS.\n\nKouno on tullut säkeistön aikana juosten vasemmalta ja aikonut rientää\näitinsä luo, mutta tämä on pysähdyttänyt hänet taka-alalle.\n\n_Ristin_ (laulun loputtua; puoliksi itsekseen). Kenen on tuo heleä\nääni?\n\n_Kouno_. Se on Isotilan neiti, etkös sitä tiedä. Sille se Saulo\nsydämenkuvia maalaa ja vuolee. -- Mutta kyllä nyt on paha merrassa\ntänään -- --\n\n_Ristin_ (keskeyttäen). Vaikene! (Siirtyy tuohtuneena etualalle.)\nEsther Enarsson -- -- se tytär, joka teki minun esikoisestani\njalkasikiön -- Sekö laulaa nyt ja veljeänsä houkuttaa. (Nauraa\nkamalasti. Vaitiolo.) Kurjat lapset, vain kadotuksenko kuopan olette\nmeiltä perineet? Ei, ei, se on tasoitettava ajoissa. Tulvan on noustava\nvaaralle saakka ja ajettava syylliset tilintekoon. (Aikoo rientää\nvasemmalle.)\n\n_Kouno_ (pysähdyttäen äitinsä). Etkö kuule, äiti. Se herra tulla\nkoikkii tänne.\n\n_Ristin_. Tänne? Puhutko totta? Näitkö sen?\n\n_Kouno_. Tuolla vastaan harppoi rantatolaa. Ympäri kiekkasin oitis ja\nviiletin tänne.\n\n_Ristin_. Juokse, Kouno, nopeasti ja kutsu Saulo kotiin. Mutta sano,\nettä yksin on hänen tultava. Juokse.\n\n_Kouno_ (aikoo lähteä, mutta palaa takaisin, koskettaen kömpelösti\näitiänsä, ääni värähtäen). Jos juoksen oikein nopsaan, olenko sitten\n-- -- Ristinin poika?\n\n_Ristin_ (laskien kätensä pojan olalle; väsyneesti). Olet kyllä\nRistinin poika. (Kylmähkösti.) Mene.\n\n_Kouno_ katsoo hetken epätietoisena; lähtee hitaasti oikealle.\n\n_Ristin_ (keskinäyttämöllä, yksin). Hän tulee -- -- hän tulee!\n(Hitaasti.) Tuleeko anomaan katumuksen armoa, vai vieläkö vastustaa hän\n-- -- kovaa armonjärjestystä. (Siirtyy hitaasti oikealle ja nojaa\nseinään.) Miten onkaan ruumis turta ja raihnas. Jo liekin kyyhkynen\nväsynyt lentämästä -- -- tämän synnintulvan yllä. Ei ainoata öljypuun\noksaa, ei ainoata levon sijaa tämän kirotun maan päällä. (Hetken\nvaitiolo; vartalonsa jälleen suoristaen, kuin taisteluun valmistuen.)\nJa kuitenkin: taivaaseen et nukkumalla kostu. Väärällä armolla et\nlähimmäistäsi pelasta. (Kuin juhlallisena valana.) Tänään, tunnen sen,\non suuri Riihenperkaaja eroittava jyvistä akanat -- -- minä tunnen sen.\n(Jännittyen; melkein kuiskaten.) Hän tulee. -- Hänen kasvojansa olen\nkatsova kuin iankaikkisuuden portilla. (Jää tuijottamaan vasemmalle.)\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nOtto Enarsson tulee vasemmalta. Hän on noin 50-vuotias, keskikokoinen\nmies. Hänen parrattomain kasvojensa väri on kalvakkaan harmaa, ja\nniiden ilmeet tulevat helposti hermostuneiksi. Hiukset ovat täydet ja\nharmahtavat. -- Jaloissa on hänellä ratsusaappaat ja päässä\nherrashattu, mutta muuten yksinkertaisesti puettu.\n\n_Enarsson_ (tulee tuimin askelin keskinäyttämölle, huomaa Ristinin,\npysähtyy ja ottaa kuin tahtomattaan hatun päästään; ristiriitaisin\ntuntein). Kristiina -- --\n\n_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen, jännittyneenä katsoen, tukahtunein\näänin). Otto Enarsson, tulet vuosien takaa. Mitä tahdot?\n\n_Enarsson_ (kuin lumouksesta päästen, tuimasti). Vaatia tilille.\n\n_Ristin_ (uhmaavasti). Kenet?\n\n_Enarsson_. Sinut ja poikasi.\n\n_Ristin_. Oman poikasi -- --\n\n_Enarsson_ (kiihtyneenä, julmasti). Niin, sen metsänperkeleen, joka\nsuisti porokarjani ja peitti kaivokseni soraan, sen joka jo nulikkana\nteki joka päivä pahaa karjalleni ja viljalleni, sen hirviön ja hänen\näitinsä saan viimeinkin turmanteosta kiinni -- --\n\n_Ristin_ Poikani edessä voi hänen isänsä vain lannistaa korskean\nmielensä! Ja minulta saattaa Otto Enarsson vain anelemalla anoa --\narmon leipää.\n\n_Enarsson_ (kylmästi). Oikeus riittää minulle. Tokeet on avattava tai\nitse sen teen. Siihen on minulla laillinen oikeus.\n\n_Ristin_. \"Laillinen oikeus\". Oikeuden rintakilvellä peittelet pahaa\nomaatuntoa. Mutta turhaan minun edessäni itsesi haarniskoit. Se ei\npeloita minua vaatimasta rikoksillesi sovitusta -- -- Lapin lakien\nmukaan.\n\n_Enarsson_ (raskaasti, pohjaltaan surumielisesti). Luuletko, vaimo\nparka, noituvasi paluutielle menneet ajat -- --\n\n_Ristin_. Ne ovat jo palanneet ja minulle ne ovat alati olleet läsnä.\n-- Vai etkö muista, kenet maitojyvänä pilasit. Kuin tämän päivän sen\nmuistan minä. -- -- Ja mihin heitit sen paleltuneen jyvän? (Naurahtaen\nkatkerasti.) Polso-lappalaisen laariin, homeen ja ruumenien sekaan. Ja\nsinä itse? Kuin kulkukoira juoksit etelään, nait herrasnaisen,\nvertaisesi, sait rahaa ja tahdoit kaivaa maan uumenista saakka\nmalmisuonet, hopeakivet ja kultajyvät. Toit rajan yli riettaita\nkulkureita ja lappalaisia kokonaisen karjan mammonaa itsellesi\nlapioimaan. Yötä päivää räiskivät koneet ja kitisivät vintturit. Ne\näänet päätäni särkivät, kun päivin pihalla liikuin ja yöllä -- -- ne\nhuusivat korvaan ja rääkkyivät kuin äpäreet --\n\n_Enarsson_ (voimatta enää kestää syytösten tulvaa). Älä jatka! Se on\nmennyttä kaikki kuin kuumeinen uni. (Siirtyy vasemmalle ja istuutuu\nrattaalle.) En jaksa kuulla.\n\n_Ristin_ (seuraten jäljessä vasemmalle). Etkö tullutkin tekemään tiliä?\nNyt tehdään se loppuun saakka. (Hetken vaitiolo.)\n\n_Enarsson_ (kääntyy äkkiä Ristinin puoleen). Näyt muistavan kaikki. Et\nkuitenkaan tiedä mitä on nuoruus.\n\n_Ristin_. Sen tiesin silloin, kun peurana juoksin laakson laitaa ja\netsin metsän siimeestä sinua.\n\n_Enarsson_. Ei, Kristiina, en sitä tarkoittanut. Se on naisen nuoruus,\nmutta miehen ei -- --\n\n_Ristin_ (keskeyttäen). Vai sittenkö alkoi se oikea nuoruuden aika, kun\nlikaisen lappalaisen vaimona inhossa elin, inhossa synnytin\nnäivettyneen pojan ja ikävästä näännyin. -- Niin, ikävästä! Ymmärrätkö?\n-- Niin sinua vielä silloinkin kaipasin, että olisin ollut valmis\njalkavaimoksi sinulle -- -- jollet olisi minua henkipattona pakoillut.\nEikös sekään hulluus kelpaa nuoruudeksi?\n\n_Enarsson_. Himo kauas ja vieläkin kauemmaksi oli minun nuoruuttani. --\nKun palasin isänmaamme viimeisestä sodasta, olin nuori ja voimakas.\nOlin mielestäni ansainnut kunnioitusta ja kunniaa. Tahdoin käskeä ja\nkieltää tahtoni mukaan. Mutta tultuani kotikonnulle oli vastassa\nvain rappiolle joutunut sukuni kartano ja elottomat ihmiset. -- En\nvoinut kuitenkaan uskoa, että Enarssonin nimi menettäisi komean\nkaikunsa entisillä valtamaillaan. En voinut! Minun täytyi tehdä\nennenkuulumatonta. Pitäjäin herraksi oli minun päästävä. Siihen\ntarvittiin lisää peltoja, karjaa ja kultaa. Kiersin villinä laaksot ja\nrotkot. Etsin malmia, ihmettä ja hopeaa. -- Se oli nuoruuden humala.\nSen juopumuksen epätoivossa ja riemussa söin ruoakseni sinutkin -- --\nniin, taisin olla rakastunutkin. En muista muuta kuin sen pyörryttävän\nhetken, jolloin löysin malmisuonen ja seisoin kunnian kynnyksellä.\n\n_Ristin_. Seisoit ja suolapatsaaksi jäädyit -- --\n\n_Enarsson_. Aivot jäähtyi ja selkeni. Mietin kylmästi keinot. Tarvitsin\nrahaa koneisiin ja kaivajiin ja sitä sain etelän-pohatan tyttäreltä.\nSen kaikki myötäjäiset mätin kaivokseen, panttasin lisäksi maapalan\ntoisensa jälkeen. Ostin poroja ja möin. Mutta kaikki voitot nieli se\nhelvetin kuoppa. Malmisuoni katkesi, jatkui ja katkesi taas, kunnes\n-- -- kunnes -- --\n\n_Ristin_. Upposit kokonaan pahaan. Etkö uittanutkin lappalaisia\nnuoransilmukassa jään alla avannosta avantoon? Kuin pääsusi riehuit ja\npakoitit suojattomat ja neuvottomat ilmaiseen työhön. Mutta mitäs\nlopulta tyhjästä löysit?\n\n_Enarsson_ (nousee; vimmastuneena). En mitään, en mitään! Jäi tyhjä\nkuoppa ja kirkkomaalle vaimoni hauta. Mutta, olin taistellut, olin\npannut arvelematta viimeisen panoksen sukuni kunnian puolesta. En ollut\nsäästänyt mitään ja siksi en ole lannistunut mistään. En ole sortunut,\nen vaimoni kuolemasta, en kaikista turmanteoistanne. Jäi ylpeä nimi ja\nlempeä tytär. Se riittää vanhukselle.\n\n_Ristin_ (uhmaavan pilkallisesti). Vai riittää? Mutta -- -- istupas\nalas, saat kuulla jotain.\n\n_Enarsson_ istuu epäröiden oikealle.\n\n_Ristin_ (kuiskaavasti, käheästi). Miksi se etelän nainen kuoli?\nTiedätkö sen?\n\n_Enarsson_ katsoo hämmästyneenä.\n\n_Ristin_ (melkein riemukkaasti). Alinomaiseen päänvaivaan ja jokaöiseen\nitkutautiin. Ja minä ne nostatin häneen! -- Etkö usko? -- Kun et\nantanut minulle armopalaakaan, silloin meni sydämeeni katkeruuden\nmyrkky, ja tahdoin tärvellä sinun ympäriltäsi onnen pois. -- Silloin\noli nälkävuodet ja pakkasvuodet. Porot eivät saaneet jäätyneiltä\ntuntureilta jäkälää, eivätkä lappalaiset lumituntureilta polttopuita.\nHe kaivoivat hautausmaansa ruumiskirstut lämmityspuiksi ja painuivat\nsuurin laumoin etelämmäksi, meidänkin pitäjään. Mylläri-Polsolla kurjia\nruokittiin, ja kiitokseksi sain lappalaisakalta vainajan jalkaluun,\njoka oli loitsittu täyteen silmänitkua ja pääluun särkyä. Ja mitäs\ntein? Kun emäntäsi makasi lapsivaivoissa, silloin hämäräiltoina kiersin\nja hoin: \"Iso kana itkemään, ohimoilta ottamaan, iso kana kuolemaan,\nvähä kana itkemään.\" Ja kauankos eli? Pari vuotta itki ja ruikutti\ntäällä.\n\n_Enarsson_ (nousee kauhistuneena ja suuttuneena; vaivoin työntäen sanat\nsuustaan). Sinähän olet -- -- ilmetty peto!\n\n_Ristin_ (vetäytyen vasemmalle). Silloin olin myöskin hullu. Päivin oli\naurinko musta, ja yöllä paistoi likaisen punainen kuu. Laahasin kurjan\nruumiini riihen alle ja pinojen taakse. Siellä rukoilin ja noiduin\nvaimosi kuolemaa ja Polson kuolemaa, siellä vapisin ja väijyin, kunnes\nraastoivat tupaan. (Vaitiolo.) Mutta pelastuipa järkeni sentään vielä.\nSen kirvoitti se suuri saarnamies, joka herätti naapuripitäjät ja\nmeilläkin kävi -- -- sieluja perkaamassa.\n\n_Enarsson_. Villihenkien hourailua kaikki. Turha jatkaa. Menen avaamaan\ntokeet. (Aikoo poistua vasemmalle.)\n\n_Ristin_. Avaa, mutta minä suljen ne jälleen, jollet anna minulle\nkuuluvaa oikeutta.\n\n_Enarsson_. Sinun oikeutesi on murhan henki. Jatka mielesi mukaan.\nHyvästi. (Kääntyy menemään.)\n\n_Ristin_. Poikani Saulo on tulossa. Hän avaa tokeet, jos teet oikeutta\nmeille.\n\n_Enarsson_ (palaten pari askelta; synkästi, suuttumuksen vallassa).\nEtkö ole jo tarpeeksi tehnyt pahaa? Mitä hävityksen oikeutta tahdot\nvielä? Mitä? -- Vastaa, älä vaikene.\n\n_Ristin_ (hetken vaitiolon jälkeen; matalahkolla äänellä, mutta\nlujasti). Rikkaan, jolla ei ole rikkautta sydämessä, on tultava\nköyhäksi, jotta hän löytäisi sielullensa tavaran. Siinä on\narmonjärjestys sinulle.\n\n_Enarsson_ (katkeran ivallisesti). Sitä armoa olen niellyt jo täyden\nmitan, Polson emäntä.\n\n_Ristin_. Ei riitä vieläkään. Et ole köyhyydestä saanut sielullesi\nrikkautta.\n\n_Enarsson_ (heräten oikeutettuun vihaan). Taistelen viimeisistä\npelloistani ja vainioheinistäni. (Korostaen.) Teen sen tyttäreni tähden\nja pelastaakseni urhoollisten isieni kunniallisen nimen. Siinä on\nsielulleni rikkautta kyllin.\n\n_Ristin_. Ei riitä sekään. Et ole nöyrtynyt maailman edessä, et ole\nkirvoittanut valheen kahletta meidän ranteistamme. -- Sinun on tehtävä\nteko, joka pelastaa poikani, sinut ja minut.\n\n_Enarsson_ (joutuen ristiriitaisten tunteitten valtaan; tukahtunein\näänin). Ymmärränkö oikein -- -- Alanko aavistaa, mitä tekoa\ntarkoitat -- --\n\n_Ristin_ (lähestyen; intohimoisesti). Sen jos uskallat, lakkaa riita ja\nkosto ja vaiva. -- Otto Enarsson, tunnusta poikasi, nuoruutemme\nrakkauden poika. Anna hänelle nimesi, ota hänet omaksesi. Hän on uljas,\nhänkö saisi koko ikänsä kuulua halveksituimpaan heimoon, kantaa\nvääryyttä ja häpeää? Pelasta hänet lappalaisen kirotusta nimestä!\nSilloin paistaa elomme ilta-aurinko iankaikkista Juhannusta. --\nTunnusta poikasi -- -- Siihen vain olen tahtonut sielusi kurittaa -- --\nnöyryyttämisellä. -- -- Odota! (Katoo hetkeksi oikealle.)\n\n_Enarsson_ (kuin peläten ratkaisua, siirtyen levottomana etualalle).\nSellaistako -- -- ei, en ole sellaista -- -- koskaan -- --\najatellutkaan. (Itsekseen.) Entä tyttäreni? Ei, sehän on mahdotonta.\n\n_Ristin_ (näkymättömissä, huhuten vaaralle päin). Saulo! Poikani!\n-- -- Saulo!\n\n_Enarsson_ (yksin). Ei, minulla ei ole oikeutta heittää tyttäreeni\nmeidän tahrojamme. (Päättäväisesti.) Eikä sitä oikeutta ole\nkenelläkään. -- --\n\n_Ristin_ (yhä näkymättömissä). Kouno! Kouno, vinhemmin juokse!\n\n_Enarsson_. Lappalaisen likaama, raivottaren kasvattama. (Kääntyy\nodottavana taka-alalle päin.)\n\n_Ristin_ (tulee oikealta; iloisesti). Kouno juoksee vaaran polkua alas.\nSaulokin on tulossa varmaan -- --\n\n_Enarsson_ (kylmästi, varmasti). Antaa tulla vaan. Tahdon nähdä\nkerrankin sen turmantöitten tekijän.\n\n_Ristin_ (pyytävästi). Häntä älä syytä. Minussa on syy. Minä kasvatin\nhänet vihaan. Mutta hän on tahraa vailla ja viaton. -- Odota, kohta\nsaat nähdä pitäjän uljaimman pojan.\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nKouno tules juosten oikealta.\n\n_Kouno_ (hengästyneenä). Käski avaamaan tokeet.\n\n_Ristin_. Sauloko käski?\n\n_Kouno_. Sanoi avaavansa, mutta minäpäs kärtin luvan. Ja kohta on\nkoskessa kohina! (Juoksee vasemmalle.)\n\n_Ristin_. Kuulitko sen? Vaatimatta avaa.\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nKuuluu vaaralta _Saulon_ laulu:\n\n    Yli vaarojen,\n    yli tunturien\n    lens etelän lintujen jata.\n    -- Mut vaaralla armahan polku.\n\n_Ristin_. Ken kauniimmin laulaa kuin poikamme Saulo?\n\n_Enarsson_ kääntyy vaieten poispäin; jää tuijottamaan synkkänä.\n\n_Saulon_ laulu kuuluu jo lähempää:\n\n    Yli laaksojen,\n    yli virtojen\n    soi etelän riemussa tuuli.\n    -- Mut vaaralla armahan laulu.\n\n_Ristin_. Nyt avaa käsivarret poikasi tulla. Tuon hänet sinulle. (Menee\noikealle, josta ottaa Saulon vastaan, ja johtaa häntä etualalle\nEnarssonia kohti; Saulolle.) Katso, ken on tullut -- -- pitkästä aikaa.\n\n_Saulo_ (ystävällisesti, mutta hieman arasti). Terve tuloa, herra.\n(Katsoen ihmetellen äitiinsä.) En ymmärrä -- --\n\n_Ristin_. Kohta ymmärrät -- -- ilosanoman saat kuulla kohta.\n\n_Enarsson_ (jyrkästi). Miksi on rakennettu täksi kevääksi laittoman\nkorkeat tokeet?\n\n_Saulo_. Vihassa teitä kohtaan ne rakensin, herra.\n\n_Enarsson_. Tiedän -- -- tiedän. Äitisikö käski nyt ne avaamaan?\n\n_Saulo_. Ei, itse sitä tahdon, koska en jaksa vihata enää. -- Vihasin\nteitä lappalaisten puolesta, vihasin koko prameata elämäänne täällä\nakanaleivän, jäkäläleivän ja pettuleivän maassa. Niin, oli paljon\nsyitä. (Etsien sanoja.) Ja -- -- kuitenkin -- -- nyt en jaksa vihata\nenää. En tiedä sitäkään --. (Päättävästi.) Uskokaa, herra, en tahdo\nteille turmiota enää -- --\n\n_Ristin_ (Enarssonille, pyytävästi, melkein kuiskaavasti). Älä viivytä\nsovintojuhlaa.\n\n_Saulo_. Niin, menen Kounolle apuun. Ja pian on virta uomassansa taas.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\n_Ristin_ (kiihkeästi). Riennä hänen jälkeensä, kiireesti riennä, ja\npalatkaa isänä ja poikana.\n\n_Enarsson_ (jyrkän päättävästi). Ei, vaan suoraa tietä kotiin. (Astuu\nlujin askelin oikealle taka-alalle.)\n\n_Ristin_ (kauhistuneena). Oletko sokeudella lyöty!\n\n_Enarsson_ (kääntyen vielä Ristiniin päin). Ei, vaan estän sydämeni\nhorjumasta, jotta en joutuisi viekkaisiin ansoihinne. En usko\npahantekijöitten kääntymyksiin. Ja sitäpaitsi: vaikka poikasi olisi\nenkeli, en hänelle nimeäni antaisi, sillä menneitten syntien -- --\n\n_Ristin_ (keskeyttäen). Sovittamattomien syntien!\n\n_Enarsson_ (jatkaen järkkymättömästi). Menneitten syntien en salli\nnousta tyttäreni elämää häiritsemään, ehkäpä turmelemaan. Velipuolen on\npysyttävä hänelle tuntemattomana, se muista.\n\n_Ristin_ (muuttuen koko hahmoltaan). Tuntemattomana -- -- tottamaarin\ntuntemattomana ihan. Miten viisasta ja juhlallista! Aateltu oikein ja\njalosti -- -- kuten tuleekin maailman herrain. (Salauhmaavasti.)\nTottamaarin! Tuntemattomina -- -- kuin vieras mies ja nainen he\ntoisensa kohdatkoot. (Lähestyy, ottaen Enarssonia käsivarresta.)\nKuulepas, kunnian herra, rakastatko tytärtäsi?\n\n_Enarsson_ (irtautuen Ristinista jäykästi). Sen olen jo sanonut.\n\n_Ristin_. Totta kai -- -- rakastathan toki, kuin köyhä mies ainoata\nkaritsaa. Hänhän on puhdas kuin laakson liepeillä koskematon koivupuu.\nVain Herran salama sen voi turmella ja taittaa.\n\n_Enarsson_ kääntyy poispäin ja astuu hitain askelin taka-alalle.\n\n_Ristin_ (yksin etualalla). Enkös tietänytkin, että musta aurinko\npaistaa kuumimmasti. (Enarssonille.) Miten kirkastikin sinun suusi\nkautta totuuden -- -- se kunnian rietas.\n\n_Enarsson_ (hitaasti, hiljaisesti). Hyvästi. (Kääntyy menemään, katoo\noikealle. Alkaa kuulua vasemmalta voimakas kosken kohina, joka\nvähitellen vaimenee.)\n\n_Ristin_ (Enarssonin lähtiessä). Mene! Hitaasti kulje tai juokse kuin\nhullu, ei vältä Saulus parka Damaskon tietä. (Yksin, kääntyen etualaa\nkohti.) Eikä vältä se tytär Herran salamaa. (Kääntyy jälleen ja rientää\nvasemmalle.) Pojat! Saulo! Sulut auki laidasta laitaan! Maan päältä\nkuivukoonkin virtojen juoksu. (Palaten hitaasti keskinäyttämölle.) Ja\nsyntyköönkin alamaihin suvanto laaja kuin meri, hiljainen, lyijynraskas\nja autio meri. Ja pimeys liikkukoon syvyyden päällä -- -- (Naurahtaa\nkolkosti, jäykistyy. Lyhyt vaitiolo. Kuohahtaen jälleen raivoon.) Ja\nheidän pitää huokaaman ja huutaman ja kumartaman polviansa, kunnes vain\nkatumuksen riekale tuulessa lepattaa! (Lyhyt vaitiolo.) Etkö näe,\nHerra! Olen valmis patriarkan jäljessä Morian maalle, eikä ole minulla\nlammasta polttouhriksi. Oman poikani annan! (Kääntyen vasemmalle päin.)\nSaulo, Saulo! (Jälleen itsekseen.) Hänet pahimmalta säästä tai turmele\nturmelematon siemen. (Synkän hiljaisesti.) Täällä -- -- Morian maalla\n-- -- täyttyköön kunkin kohtalo tahtosi mukaan.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nSaulo tulee vasemmalta.\n\n_Saulo_ (reippaasti). Kutsuitko, äiti?\n\n_Ristin_ (kääntymättä ja Sauloon katsomatta). Missä on Esther?\n\n_Saulo_. Esther? Hänestäkö? -- --\n\n_Ristin_ (yhä tuijottaen katsomoon). Olet mieltynyt kartanon neitoon.\nSaat siunauksen multa. Missä on hän nyt?\n\n_Saulo_. Jäi vaaralle -- -- odottamaan.\n\n_Ristin_ (melkein käskevästi). Lähde oitis, hae neito tänne. (Kääntyy\nSaulon puoleen.) Ja näytäpä sille, minkälaiset tokeet olet veistänyt\nomalla kädellä, minkälaisen pärehöylän, vesirattaat ja hammasrattaat\nolet käymään pannut. (Salaperäisesti, hyväilevästi.) Viepäs se sinne\nhämärään myllyyn -- -- sieltä se akkuna joelle katsoo kuin uninen\nsilmä. (Kiihoittavasti.) Näytäpä kaikki -- --\n\n_Saulo_ (malttamattomasti). Näytän, näytän -- --\n\n_Ristin_. Ja tuutit ja laarit, ja kuinka olet teroittanut pyöreät\nkivet. -- Sitten -- vie tupaan ja kamarinkin puolelle, saatte siellä\nrauhassa keskenänne haastaa. Lähde, hae. Menen asioimaan laakson\npuolelle.\n\n_Saulo_. Lähden -- -- kuin näätä männikön laitaa. (Rientää\ntaka-alalle.)\n\n_Ristin_ (pysähdyttäen Saulon). Koko talo jää yksin. Varmaankin -- --\nvasta pimeässä palaan.\n\n_Saulo_. Mitäs hulluttelet, nythän ei koko aurinko laskekaan. (Katoo\noikealle.)\n\n_Ristin_. Kouno!\n\n\nX KOHTAUS.\n\nKouno tulee nopeasti vasemmalta.\n\n_Kouno_ (tullessaan). Tässä ollaan.\n\n_Ristin_. Tule myötä, lähdemme laakson tolaa.\n\n_Kouno_. Enpäs tule, on kylälle kiire. Katekeetta saarnaa kohta\nlukkarin pihalla ja pänttää katkismusta. Sjaggon Anttakin tulee sinne,\nja minä ostan siltä riksillä pitkän puukon, luupään ja luutupen, oikean\nmiesten puukon.\n\n_Ristin_ (hajamielisesti). Kunhan menet -- -- juokse kylälle vaan.\n(Aikoo poistua oikealle.)\n\n_Kouno_ (tarttuen äitinsä käsivarteen). Se on sellainen tappajan\npuukko, että lyöpäs sillä poroa niskaan, niin koskena painuu veri\nrintaonteloihin ja siihen lyykähtää kuin kana. Sillä sen Saulon\nKirjatsin tapan, jos kerrankin vielä rupee hokemaan: \"Polson poika,\nPolson poika\" -- --\n\n_Ristin_ (keskeyttäen; kovasti). Mene, juokse. Ei ole aikaa jaaritella.\n\n_Kouno_ (kääntyy, hokee mennessään). Senkin myllytonttu ja jauhonaama\n-- -- jauhaa ja maalaa ja rötjää. (Katoo vasemmalle.)\n\n_Ristin_ katselee hetken Kounon jälkeen ja poistuu sitten oikealle.\nNäyttämö hetken tyhjä, kuuluu vain putouksen vaimea kohina.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nSaulo ja Esther tulevat vasemmalta. Esther on sangen nuori ja kaunis,\nhiuksilta tummanruskea, kasvoilta kuultavahipiäinen ja kalvakka. Hänen\nkäyntinsä ja liikehtimisensä on ujoa ja viehkeän arkaa.\n\n_Saulo_ (kääntyen vielä näkymättömissä olevan Estherin puoleen). Älä\narkaile enää -- -- ei ihmistä ketään, ei niin kärpäsen kääppää.\nJuoksetkos nopsaan, taikka ma sylissä kannan.\n\n_Esther_ tulee arkana ja uteliaana.\n\n_Saulo_ (vetäen hänet kädestä lähelleen). Katso, vain päivänpaiste\nleikkii seinämällä, ja pienet hiukkaset tanssivat myötä kuin kultaiset\njyvät. Niitäpä kelpaisi myllärin jauhattaa! Katso, noin ne tanssivat ja\nniin ovat leikkineet koko tämän kevään. Ja tiedätkös? Myllyn hyrinässä\ntuolla! Kuin hopeaiset pisarat ovat jyvät tuutista sataneet -- --\n(Painaa riemussa Estherin käden rinnalleen.)\n\n_Esther_ (irtautuen). Mutta -- -- jos on tuvassa joku?\n\n_Saulo_. Eipäs ole. Kouno juoksi sinne ja äiti tuonne -- -- laakson\nperimmäiseen mökkiin saakka, palaa koska muistaa. -- Mennäänkös tupaan?\n\n_Esther_ (liikehtien vapautuneempana). Täällä ollaan -- -- katsellaan.\nKuin unettaisi aivan, niin on hiljaista täällä. (Iloisesti.) Täällä\ntaitavat myllytontut silmäluomia kutittaa. (Kuulostelee leikillään\nmyllylle päin.) Kuuluneekin sipsutusta ja tassutusta -- --\n\n_Saulo_. Ho-hoo -- -- elokuun hämäriin saakka kuorsaavat täyttä päätä\nne pienet pakanat. (Lähestyen.) Ja tiedätkös, Esther, siihen saakka on\nkaikkien rakastuneitten valvottava illasta aamuun -- --\n\n_Esther_ (huomaa seinällä olevat sydämenkuvat; juosten ja painaen\nkätensä kuvien päälle). Kumman sydän on sininen? Arvaapas -- --\n\n_Saulo_. Sen ken pakenee kuin metsien sininen ranta. (Lähestyy; ottaen\ntakaapäin Estherin käsivarsiensa väliin, kuiskaten.) Sinun se on, sinä\nkaunis ja arka. Minun on hullu ja punainen.\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nSininen akka, tihrusilmäinen, puettuna siniseen akan pukuun, tulee\noikealta.\n\n_Sininen akka_ (kulkee hitaasti taka-alan yli, havaitsee syleilevät\nnuoret; tuikeasti). Synnissäkö liehutte täällä?\n\n_Esther_ kavahtaa Saulosta erilleen.\n\n_Sininen akka_ (aikoen astua lähemmäksi). Jokos kavahdit, sinä korea\ntytär?\n\n_Saulo_. Jatka matkaasi, vaimo.\n\n_Sininen akka_. Vai Ristinin Saulo. -- -- Riettaankos pelimanniksi olet\nruvennut sinäkin? Ettes häpeä. (Mennen nopeasti aivan Estherin eteen.)\nJa kenenkäs kanssa? (Peräytyy kauhistuneena. Hetken vaitiolo.)\n\n_Saulo_. Niin, eikös se katekeetta lie jo lukujansa alkanut.\n\n_Sininen akka_ (melkein vavisten). Isotilan neiti -- -- (Vakavasti.)\nEikös teillä, lapsiparat, ole tietoa, keitä te olette. Tekös\ntoisillenne annatte suuta? Ettekös ymmärrä, että turmio jo rintojanne\nkopristelee? (Hätäisenä.) Hyvät lapset, kavahtakaa -- -- paetkaa\ntoisianne, niin kauan kuin vielä on aika. (Menee vasemmalle;\npysähtyen.) Sinä, Otto-herran tytär, pakene kuin tiainen käärmettä\npakenee. Ja sinä, Ristinin poika, valvo ja rukoile, ettet kiusaajaksi\ntulisi. (Poistuu vasemmalle. Nuoret seisovat hetken vaiti toisiansa\narasti katsoen.)\n\n_Saulo_ (rohkaisevasti). Lie ollut hupsunsekainen koko vaimo.\n\n_Esther_ (vieläkin väristen; kulkien Saulon ohjaamana oikeanpuolista\nistuinta kohti). Miten kovia ja julmia ovatkaan ihmiset täällä.\n(Istuutuu; puoliksi itsekseen.) Niiden pelkoon ja erämaan kauhuun\nriutui äitinikin, itki ja vapisi itsensä hautaan. Niin ovat minulle\nkertoneet. (Saulon puoleen kääntyen.) Tahtoisin kauaksi pois, etelään,\nmissä äitini syntyi ja kasvoi.\n\n_Saulo_ (innostuen). Siellä on, kuulema, talvi kuin kevät täällä, ja\nkesä kestää kylväjän kylvää ja leikkuumiesten riemukkaita talkoita\npitää. Suuret on kaupungit siellä, ihmistä ja kansaa täynnä. Niissä\nkerran käymme ja katselemme komeata maailmaa. Niinhän? (Kumartuen\nEstherin puoleen.) Vieläkö pelkäät?\n\n_Esther_ (taipuen lähemmäksi Sauloa). Enhän enää -- -- Mutta -- --\nvieläkin haasta, miten menemme sinne, koska pääsemme sinne -- --\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nHarmaa akka ja Musta akka, puettuina harmaaseen ja mustaan akan pukuun,\ntulevat oikealta. Huomattuaan nuoret he alkavat keskustella\nmerkitsevästi supisten. Heittävät vielä uteliaan silmäyksen ja katoavat\nvasemmalle.\n\n[Sopivista voimista ollessa puutetta voi seuranäyttämö hätätilassa\njättää kokonaan pois Harmaan akan ja Mustan akan.]\n\n\n_Esther_ akkojen mentyä nousee vaivautuneena.\n\n_Saulo_ (vetäen Estherin lähelleen). Mennään täältä sisään. Siellä on\nturvallista, ja kamarin akkunan alla vaeltaa kuultavanhopeainen virta.\n(Taka-alalla painaa Estherin syliinsä ja suutelee.)\n\n_Esther_ (kuiskaten). Vie kauas ja piiloon -- --\n\n_Saulo_. Vien etelään -- -- (Poistuvat ovesta, Saulo lyö ovensalvan\nkiinni. Näyttämö hetken tyhjänä. Päivänvalo käy hieman himmeämmäksi ja\nvaljuksi.)\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nRistin ja Enarsson tulevat oikealta.\n\n_Enarsson_. Täällä tyttäreni ei voi olla. Vannoit tietäväsi missä hän\non. Jos et valehdellut, näytä oitis tie. Olen levoton, pimeä on tulossa\n-- -- jäi lähteissäni kotiin eikä kukaan tietänyt mihin nyt oli\njoutunut -- --\n\n_Ristin_ (osoittaen oikeanpuolista istuinta). Istu tuohon. Ei ole\nkiirettä.\n\n_Enarsson_. Vastaa. Onko hän mennyt kylälle katekeettaa kuulemaan?\n\n_Ristin_ (kylmästi, varmasti). Ei ole mennyt kylälle, ei ole kotona.\nMinä yksin tiedän, missä hän on.\n\n_Enarsson_. Emäntä parka, pienellä kiusalla luulet piinaavasi, kun et\nenää mitään muuta voi.\n\n_Ristin_. Miksi sitten tulit? Miksi olet levoton? Miksi et kääntynyt jo\ntiellä? Et, sillä omatuntosi on levoton. Se tietää rangaistuksen\ntulevan. Istu.\n\n_Enarsson_ istuu tahdottomana.\n\n_Ristin_ (istuutuu viereen). Oletko kuullut tarinaa kahdesta\nlappalaisveljeksestä?\n\n_Enarsson_ (aikoen nousta; äärimmilleen kiusattuna). Nyt ei ole\ntarinoimisen aika -- --\n\n_Ristin_ (yhä kylmästi ja rauhallisesti). Kuuntele tarkasti. Kyllä aika\nkadotetuilla riittää. Niin. Ne veljekset asuivat selällisellä saarella,\nmutta erässä kävivät mantereenpuolen metsämailla. Kerran, eräretkellä,\nnuorempi veli surmasi katalasti vanhemman, sillä hän himoitsi veljensä\nvaimoa ja tavaraa. Läksi sitten murhamies soutamaan kotosaareen\nsaalistansa perimään. Ja voimakkaasti ponnalsi uudenuutukaisten\npaulakenkäin kanta veneenkaarta vastaan. Kotovalkama tuli näkyviin.\nKokka karahtaa, mies nousee teljoltaan ja astuu maalle. Mutta hänen\neteensä nousee silloin murhatun veljen haamu, jota kauhistuen surmaaja\npakenee, kiertäen saaren rantaa. Haamu seuraa, mies juoksee, juoksee\nkoko seuraavan yön ja päivän, mutta toisena yönä kaatuu kuoliaana\nmaahan. Hänen ruumiinsa löydettiin aamulla, ja sen kengät olivat niin\nrisaiset kuin olisi niillä kuljettu tuhannen virstaa. (Nousten.) Niin,\nsen miehen rikoksen haamu astui tekijäänsä vastaan. Ja samoin tapahtuu\nsinulle tänä iltana.\n\n_Enarsson_ katsoo Ristiniin jäykistynein katsein.\n\n_Ristin_ (etääntyen vasemmalle; koroittaen ääntään). Ja sinun tyttäresi\non se haamu.\n\n_Enarsson_ (ponnahtaen ylös; käheästi). Missä hän on?\n\n_Ristin_. Hän on tuleva kohta sata kertaa kurjempana kuin tulin minä\nkerran sinulta sääliä anelemaan.\n\n_Enarsson_. Missä hän on? Mitä on hänelle tapahtunut?\n\n_Ristin_. Hän on turmiossa, ja rakkaimman poikani vaati turmion\nhinnaksi Jumala.\n\n_Enarsson_ (tolkuttomana). Jumala -- -- Jumalastako haastat! Mutta\n-- -- saman Jumalan nimeen -- -- sinut hakkaan maahan, jollet ilmoita\nturmantekoasi! -- --\n\n_Ristin_. Tuolla sisällä on tyttäresi veljensä sylissä välittämättä\nylpeästä nimestänsä ja kunniastansa.\n\n_Enarsson_ (syöksyy rakennuksen ovelle ja koetettuaan turhaan avata\novea lyö siihen nyrkillään, hokien suuressa hädässä). Tyttäreni -- --\ntyttäreni! Avatkaa! (Lyö jälleen ovea. Hetken hiljaisuus.)\n\n_Saulo_ (näkymättömissä, eteisestä). Ken siellä?\n\n_Enarsson_ (hoippuu takaisin kohti etualan istuinta). Ei, en voi heitä\nnähdä -- -- en voi katsoa kasvoihin tytärtäni. (Lysähtää istumaan.)\n\n\nXV KOHTAUS.\n\nSaulo ja Esther tulevat, Saulo avaa oven ja tulee taka-alalle,\nEstherin pelokkaana seuratessa.\n\n_Esther_. Isäni!\n\n_Enarsson_ (ojentaen kätensä epätoivoisena tytärtänsä kohti; kuin\nhätähuutona). Esther, Saulo on veljesi! (Tuskin kyeten enää jatkamaan.)\nSano -- -- yksi ainoa -- -- sana.\n\n_Saulo_. Luonnotonta houretta -- --\n\n_Ristin_. Se oli omantunnon huuto ja totta. Otto Enarsson on teidän\nkummankin isä.\n\n_Saulo_ (katkonaisesti huohottaen). Äiti -- sanotko tämän Jumalan\nnimeen?\n\n_Ristin_. Vannon ja sanon.\n\n_Saulo_ (hoippuu taka-alalle, jossa lyyhistyy maahan).\n\n_Esther_ (puoliksi itsekseen). Täytyy päästä -- täältä -- -- (Katoo\nvasemmalle.)\n\n_Ristin_ (rientäen poikansa hio). Poikani, elä murru tästä. Ole karkea\nja kova. Niin ovat ihmiset meillekin olleet. Ole mies, jäyhä ja julma,\nniinkuin oli isäsikin. (Joutuen hätään.) Nouse, poikani -- --\n\n_Enarsson_. Missä on Esther? (Aikoen turhaan nousta.) En pääse, en\njaksa -- -- Esther!\n\n_Saulo_ (ponnahtaen seisaalleen). Esther! (Äidilleen.) Pois tieltä,\nsinä kauhistava ja kirottu. (Rientää vasemmalle; näkymättömissä,\nepätoivoisena.) Esther! Esther! Esther -- --\n\n_Ristin_ (kulkee vaivoin etualalle; vuoroin korkealla äänellä, vuoroin\nkuiskaten). Minäkö -- minäkö kauhistava! Ketä syyttää hän? -- Minäkö\nsen tein? Ei, ei. Me kaikki sen teimme -- -- (Lyyhistyy vasemmalle\nrattaan viereen. Hetken vaitiolo. Äkkiä Enarssonille.) Sinä sen teit!\nSinä olet poikani edessä Juudas -- -- _sinä_ olet kauhistava. --\nKirotkoonkin äitiänsä, väärin tekee, väärin. Sinunhan _täytyi_\ntunnustaa, sinun, sinä luonnoton kieltäjä, rakkautesi kieltäjä -- --\nturmelemattoman siemenen sinä murhasit minulta!\n\n_Enarsson_ (väsyneen kolkosti). Rukoile, jos taidat, vaimo. Älä syytä\nenää.\n\n_Ristin_ (lähellä mielipuolisuutta, mutta ei raivoavasti). Ei, en\nsyytä, ei kenessäkään ole syytä. Mutta poikani syyttää -- -- Ei ymmärrä\npoika parka, ettei kenessäkään ole syytä -- -- Miksi, miksi? Ei\nkenessäkään. (Lyhyt toivoton vaitiolo; ikäänkuin löytäen pelastuksen.)\nSen Herra käski! -- Minä luotin Häneen, joka Morian maalla uhrin vaati\nja uhrista päästi. -- Meidätkin päästää. Vuota hiljaa. Hän hetken\nkoettelee ja sitten päästää. Nythän ei ole valhetta enää -- --\n(Läheisesti, syvällä murheella.) Emmekös olekin alastomiksi tulleet?\nKuin ryömivät penikat -- -- kuin nälkäpenikat. -- Älä murehdi enää.\nArmonpenikoita ei hän heitä muruja vaille. Vuota, vuota -- --\n\n_Enarsson_. He tulevat -- -- Jumalan kiitos.\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\nSaulo ja Esther tulevat. He ilmestyvät hiljaa ja hitaasti vasemmalle\ntaka-alalle. Toisella kädellä Saulo suojaa sisartansa. He katsovat\nhetken ympärilleen kuin seisoisivat vieraalla hautausmaalla.\n\n_Saulo_ (rauhallisesti). Miksi makaatte maassa, nouskaa.\n\n_Ristin_ (kohottautuen hieman; aran ihmettelevästi). Poikani, kasvosi\novat valoisat ja rauhalliset -- -- kuin aamutähti auringon edellä -- --\n\n_Enarsson_ (ojentaen käsiään). Esther, tule luokseni, Esther. Tule\nsinäkin, Saulo -- --\n\n_Saulo_ (vieraasti ja surumielisesti). Emme tule luoksenne enää. Olemme\ntulleet hyvästiä sanomaan.\n\n_Ristin_. Minne lähdet, poikani?\n\n_Saulo_. Etelään, kauas.\n\n_Ristin_. Koska palaat?\n\n_Saulo_. Emme koskaan palaa.\n\n_Enarsson_. Tyttäreni -- -- ethän voi jättää -- -- isääsi -- -- yksin?\n\n_Esther_. Minne veljeni menee, sinne menen minäkin.\n\n_Ristin_. Poikani -- -- lue tuomio mulle. Mitä synkempi kuulla, sitä\nsuloisempi on se kärsiä. Mutta älä heitä minua -- -- päästä kirouksen\nalta!\n\n_Saulo_. Kiroamaan emme kykene -- -- hautausmaalla. Lähtömme olkoon\ntuomio teille. Me pakenemme vihanne saastaa, josta meidät varjeltiin.\nSillä tietäkää: En sortunut maahan siksi, että olisin langennut\nkauheimpaan syntiin. Ei paennut sisareni sen tähden, että turmelus\nolisi tarttunut häneen. Sitä kadotuksen kuilua me kauhistuimme, jonka\npartaalle teidän elämänne vaino ja kosto olivat meidät saattaneet.\nHäpesimme teitä, emme itseämme, sillä sisartani varjeli hänen sydämensä\npuhtaus, ja minut esti kaikesta pahasta mieleni ujous.\n\n_Enarsson_ (nousten; liikutettuna). Jumalan kiitos, minun rampoihin\njäseniini valuu elämä jälleen.\n\n_Ristin_. Katso, poikani, Jumala armahti meitä vielä.\n\n_Saulo_. Teidän koston jumalanne ja armon jumalanne ei ole meidän.\nÄsken -- -- kauhun ja häpeän keskellä kielsin sen. Ja minun sieluni\nkypsyi hetkessä enemmän kuin siemen parka maassa kymmenen kevään\naikana. Inhon lieskat näyttivät minulle koko elämänne pitkän polun,\nvaaran laelta rotkoon saakka, jossa hamuilette nyt. (Hiljaisesti.) Niin\nvieraiksi tulitte sinä hetkenä meille. Minusta tuntuu, kuin ette olisi\nmeitä synnyttäneetkään. Me olemme syntyneet itse, tänään, teidän\nmurhastanne. -- Vai onko teillä mitään oikeutta meihin? -- Vastatkaa.\n\n_Enarsson_. Lapset, kieltäkää vanhempanne, siihen on teillä oikeus.\nMutta onnettomuus On palkkanne, jos kiellätte isienne jumalan.\n\n_Saulo_. Korkeamman tähden, jonka turmantekojenne hätä ja kauhu meille\nloi. Niin syvälle te työnsitte meidät kadotuksen kuiluun, ettei meitä\nenää pelastanut mikään muu kuin ihme, meidän oman nuoruutemme ihme, ei\nteidän eikä jumalanne. Teidänkö tekojenne jumala? Hän, jonka nimeen te\nunohdatte eilisen lemmen ja muutatte sen vihaksi, kuin arkiryysyiksi\nsunnuntaivaatteet. Jokaisen hyvän teon te unohdatte, mutta pahan te\nmuistatte vuosikymmenet. -- Voitko, äitini, kieltää tätä?\n\n_Ristin_. Oikein, poikani, lyöt. Vielä syvemmälle lyödä saat, mutta\nluotani älä lähde pois!\n\n_Saulo_. Meidän täytyy lähteä. Nuoruutemme ihme käskee meitä. Oman\njumalamme kaskeksi me poltamme tämän maan! Ja se on kasvava uljasta\nviljaa -- --\n\n_Ristin_ (nöyrästi; ihailevasti). Teidän poikanne ja tyttärenne pitää\nennustaman ja näkyjä näkemän. Sen muistan, kun kasvojasi katson.\n\n_Saulo_. Lähtekäämme, sisar. Taaksemme korpi ja aurinko eteen.\n\n_Ristin_. Mitä meille jää?\n\n_Saulo_. Tuulet viestejä tuokoot. Ne tunnette kyllä, kun aamuin ja\nilloin istutte portaillanne. (Aikoo kääntyä lähteäkseen.)\n\n_Ristin_. Poikani, -- -- muisteletko minua?\n\n_Saulo_ (surumielisesti). Jos muistan, koetan unohtaa.\n\n_Enarsson_ (liikuttavasti). Tyttäreni -- --\n\n_Esther_. Isä, jää hyvästi -- -- minä muistelen sinua. (Nuoret\nkääntyvät ja lähtevät, mutta tulevat vielä penkereellä näkyviin.)\n\n_Enarsson_. Hän muistelee -- --\n\n_Ristin_. Oikein minun poikani tuomitsi. Oikein ja vanhurskaasti hän\neroitti tänään turmelemattomat siemenet pilaantuneista.\n\nVäliverho.\n\n\n\n"]