[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmpovEQo4ko-l55EH8u6ZQeh4CyB4oGONfus6dBc0a1s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2462,"Olav Auduninpoika","Undset, Sigrid",1882,1949,"2462-undset-sigrid-olav-auduninpoika","2462__Undset_Sigrid__Olav_Auduninpoika",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1925,1926,163044,976796,false,67616,[24,25],"Historical fiction","Norway -- History -- 1030-1397 -- Fiction",[27,28,29],"Historical Novels","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Olavi Auduninpoika\" by Sigrid Undset is a tetralogy written between 1925 and 1927. Set in medieval Norway during the Civil War era, it follows Olav, a deeply pious man tormented by an unconfessed sin: he secretly killed his wife's lover. Unable to confess without exposing his beloved wife's infidelity and her son's illegitimacy, Olav feels cut off from God's grace. The series explores guilt, honor, and spiritual anguish against the backdrop of medieval Catholic Church institutions. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Siegberg, Siiri",306,"Historiallinen romaani sijoittuu keskiajan Norjaan ja seuraa Olav Auduninpojan elämänvaiheita. Teos kuvaa Steinfinnin suvun vaiheita ja yksilön kohtaloa aikakautena, jolloin laki ja kuninkaan valta hakevat muotoaan Mjøsen-järven rantamilla.","Sigrid Undsetin 'Olav Auduninpoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2462. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","OLAV AUDUNINPOIKA\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nSuomentanut\n\nSiiri Siegberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSteinfinninpojiksi kutsuttiin, muuatta sukua, joka asusti Mjøsen-jarven\nympärillä Harald Gillen poikain hallitessa Norjan valtakuntaa. Sen\nsuvun miehiä oli silloin suurten talojen isäntinä melkein jokaisessa\nkirkonkylässä tuon järven rantamilla.\n\nVainovuosien kohdatessa maata huolehtivat Steinfinninpojat parhaasta\npäästä omaisuutensa säilyttämisestä koskemattomana ja talojensa\nsuojaamisesta tulelta, ja he osoittivat siinä sellaista sisua ja\nvoimaa, että se myös enimmäkseen onnistui, olipa heidän sitten\ntaisteltava birkebeiniläisiä tai lukuisia muita valtajoukkueita\nvastaan, joita vuoron perään liikuskeli Mjøsenin seuduilla. Eivät he\nnäyttäneet välittävän paljoa siitä, kutka lopuksi pääsisivät Norjan\nkuninkaiksi; joku suvun miehistä oli seurannut Maunu Erlinginpoikaa\nsekä sittemmin Sigurd Markusfostrea kauan ja uskollisesti, eikä\nyksikään heistä kannattanut Sverreä ja hänen sukuaan muuta kuin\nminkä pakko vaati. Ukko Tore Steinfinninpoika Hovista liittyi\npoikineen kuningas Skuleen, mutta rauhan palatessa maahan sopivat he\nHaakon-kuninkaan kanssa.\n\nMutta tuosta ajasta lähtien suvun maine alkoi jonkin verran\nlaskea. Elämä tasaantui nyt laaksoissa, ja laki ja oikeus pääsivät\ntaas suurempaan arvoon ihmisten kesken; eniten valtaa saivat ne,\njotka toimivat kuninkaan käskynhaltijoina tai olivat olleet hänen\nhenkivartiossaan sekä saavuttaneet siellä hänen luottamuksensa. Mutta\nSteinfinninpojat jäivät taloihinsa ja tyytyivät hoitamaan maitansa.\n\nJa kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivat\nolleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja he\nottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensa\njälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivat\nvallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, että\nnäitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina,\nmutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaana\ntodistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eivät\nhe myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt nousta\nvastarintaan.\n\nMutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähetti\nHovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinnin\nhenkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis,\nhartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuon\nsuvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan ja\nkoruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkea\nrahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkain\nääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen,\nollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivat\nenimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitä\nmuusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoverit\nmukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.\n\nSteinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi erään\nneidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattaren\nkuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivät\ntoisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Mutta\ntämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle,\nnuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle.\nSteinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttä\ntotta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti retkensä\nuseampaan kertaan ja sai puolestaan puhumaan maan mahtavat, jopa\nviimein itse Ingebjørg-kuningattaren. Mutta mikään ei auttanut, sillä\nJon Paalinpoika ei tahtonut rikkoa Mattiakselle antamaansa sanaa.\n\nSteinfinn seurasi Haakon-kuningasta tämän viimeiselle retkelle meren\nyli länteen. Largsin taistelussa hän kunnostautui uljaasti. Kuninkaan\nmaatessa sairaana Kirkevaagissa valvoi Steinfinn usein hänen luonansa\nöisin, ja ainakin hän itse uskoi Haakon-kuninkaan osoittaneen hänelle\ntällöin suurta suosiota.\n\nSeuraavan kesän Steinfinn vietti taas Bjørgvinissä. Eräänä aamuna heti\njuhannuksen jälkeen näkivät muutamat kuningattaren neidot, astellessaan\nnunnaluostarista kuninkaankartanoa kohti, Steinfinnin saattopoikineen\nratsastavan vastaan tiellä. Tulijoilla oli mukanaan kaunis valkoinen\nhevonen, jonka Steinfinn kertoi ostaneensa samana aamuna, vieläpä\nhankkineensa naisensatulan ja kaikki asiaankuuluvat vehkeet. Hän\npuhuttelee neitoja mielistellen ja viatonta leikkiä laskien sekä\nkehoittaa näitä nousemaan satulaan ratsua koettamaan. Ja he lähtevät\nyhdessä niitylle huvittelemaan. Mutta Ingebjørg Jonintyttären istuessa\nsatulassa pyytää Steinfinn, että tämä lainaisi hevosta ja ajaisi\nsillä kotiin kuninkaankartanoon, itse hän lupautui saattajaksi. —\nSen jälkeen ei noista kahdesta tiedetty aluksi muuta kuin että he\nolivat matkanneet Vorsin yli ja sieltä edelleen tunturille. Viimein he\nsaapuivat Hoviin. Tore suuttui ensin poikansa kolttosesta, mutta antoi\nhänelle sitten Frettastein nimisen talon, joka sijaitsi syrjäisellä\nmetsäkonnulla. Siellä Steinfinn eli yhdessä Ingebjørg Jonintyttären\nkanssa aivan kuin laillisessa aviossa ja piti komeat ristiäiset\nseuraavana keväänä, jolloin vaimo lahjoitti hänelle tyttären.\n\nKukaan ei hätyyttänyt häntä naisen ryöstöstä enempää kuin siitäkään,\nettä hän oli karannut henkivartiosta. Sanottiin hänen siitä saavan\nkiittää Ingebjørg-kuningatarta, ja lopulta sai kuningatar aikaan\nsovinnon heidän ja Jon Paalinpojan välillä; tämä antoi tyttärensä\nSteinfinnin puolisoksi ja piti heille häät kuninkaankartanossa Oslossa,\njossa hän siihen aikaan toimi päällysmiehenä.\n\nIngebjørg odotti silloin jo kolmatta lastaan, mutta hän ja Steinfinn\neivät kumpikaan osoittaneet asiaankuuluvaa nöyryyttä Jonia kohtaan\neivätkä kiittäneet häntä, kuten heidän olisi pitänyt, hänen isällisestä\nanteeksiantavaisuudestaan. Steinfinn antoi vaimonsa isälle ja tämän\nsukulaisille kalliita lahjoja, mutta muuten hän esiintyi vaimoineen\nerittäin kopeasti, tehden tiettäväksi että he olivat tulleet hyvin\ntoimeen siihenkin asti ja nauttineet sellaista kunnioitusta, ettei\nheidän olisi tarvinnut madella asemaansa parantaakseen. He olivat\ntuoneet häihin vanhimman tyttärensä, Ingunnin, ja Steinfinn tanssi\nlapsi käsivarrellaan näytellen häntä kaikille ihmisille; tyttö oli\nkolmivuotias, ja vanhemmat olivat ylenmäärin ylpeitä kauniista\nlapsestaan.\n\nMutta heidän ensimmäinen poikansa, jonka Ingebjørg sai heti häitten\njälkeen, kuoli, ja sitten hän sai kuolleena syntyneet kaksospojat.\nSilloin vanhemmat nöyrtyivät Jon Paalinpojan edessä ja pyysivät\nsydämestään anteeksiantoa. Tämän jälkeen Ingebjørg sai kaksi poikaa,\njotka jäivät eloon. Vaimo kaunistui vuosi vuodelta; aviopuolisot\nelivät hellässä sovussa, pitivät suurta taloutta ja olivat iloisia ja\nhuolettomia.\n\nMutta oli olemassa mies, jota kukaan ei näyttänyt muistavan: Mattias\nHaraldinpoika, Ingebjørgin oikea sulhanen, jonka tämä oli pettänyt.\nHän liikkui vierailla mailla siihen aikaan, jolloin Steinfinnin häitä\nvietettiin, ja jäi niille retkilleen useiksi vuosiksi. Mattias oli\npieni, rumannäköinen mies, mutta hän oli rohkea, tuikealuontoinen ja\nupporikas.\n\nSteinfinn ja Ingebjørg olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja\nheidän tyttärensä Ingunn ja Tora olivat kymmenen ja kahdeksan vuoden\nikäiset, mutta pojat aivan pieniä, kun Mattias Haraldinpoika eräänä\nyönä hyökkäsi suurella väellä Frettasteiniin. Oli heinäaika, ja suuri\nosa talon palvelusväestä oli kaukana takaniityillä; taloon jääneet\nyllätettiin heidän nukkuessaan. Steinfinn ei herännyt ennen kuin hänet\nraastettiin vuoteesta, sillä hän oli nukkunut vaimonsa vieressä. Kesä\noli sinä vuonna ylen helteinen, minkä vuoksi useat nukkuivat alasti,\nja Steinfinn oli niin paljas kuin äitinsä kohdusta päässyt seisoessaan\nsidottuna ja kolmen miehen pitelemänä oman pöytänsä päässä.\n\nIngebjørg emäntä puolustautui kuin peto kynsin ja hampain, Mattiaksen\nkääriessä seinävaatetta hänen ympärilleen, nostaessa hänet sängystä ja\nasettaessa hänet polvelleen istumaan. Ja Mattias sanoi Steinfinnille:\n\n\"Nyt minä voisin saattaa teille kahdelle semmoisen koston, jonka olette\nansainneet — kun sinä, Steinfinn, seisot siinä sidottuna miehenä\nvoimatta puolustaa vaimoasi — jos tahtoisin ottaa sen, joka oli\naiottu minulle eikä sinulle. Mutta minä pelkään rikkoa Jumalan lakia\nja kunnioitan enemmän säädyllisiä ja siveitä tapoja kuin sinä. Tahdon\nsiis rangaista sinua sillä, Steinfinn, että olet saava takaisin vaimosi\nloukkaamattomana, minun armostani — ja sinä, hyvä Ingebjørg, olet\nsaava asua edelleen miehesi luona; onnea ja menestystä vain! Tämän yön\njälkeen luulen teidän muistavan kiittää minua joka kerran, kun halaatte\ntoisianne ilossa ja hekumassa\", hän lisäsi ääneen nauraen.\n\nHän suuteli talon emäntää, laski hänet sänkyyn ja antoi miehilleen\nlähtökäskyn. — Viimeiseksi hän kääntyi Steinfinniin päin.\n\nTämä ei ollut lausunut sanaakaan, ja huomattuaan ettei voinut\nriistäytyä irti hän jäi seisomaan hiljaa, mutta hänen kasvojaan peitti\ntumma puna eikä hän irrottanut katsettaan Mattiaksesta. Toinen astui\naivan hänen eteensä:\n\n\"Etkö sinä ymmärrä sen vertaa säädyllisyyttä, mies, että kiittäisit\nminua siitä, että armahdin teitä tänä yönä?\" kysyi Mattias nauraen.\n\n\"Vielä minä ehdin kiittää sinua\", lausui nyt Steinfinn. \"Jos Jumala\nelon päiviä suo.\"\n\nMattias oli pukeutunut pitkään mekkoon, jossa oli avarat,\nhalkileikatut hihat ja tupsut hihojen suissa. Hän otti nyt hihanipukan\nkäteensä, huiskutti tupsua Steinfinnin kasvojen edessä ja nauroi\nyhä hillittömämmin. Mutta äkkiä hän iski nyrkkinsä sidotun miehen\nkasvoihin, niin että veri purskahti Steinfinnin suusta ja nenästä.\n\nSen jälkeen hän lähti miehineen ulos. Olav Auduninpoika, Steinfinnin\nkasvatti, yhdentoista ikäinen kasvava poika, juoksi esiin ja leikkasi\npoikki Steinfinnin köydet. Pojan, Steinfinnin lapset ja näiden hoitajat\nolivat jotkut miehistä vieneet porstuaan, jossa pitelivät heitä sillä\naikaa kun Mattias puhui uskottoman kihlattunsa ja tämän aviomiehen\nkanssa tuvassa.\n\nSteinfinn tempasi keihään ja juoksi ilkosen alastomana ulos Mattiaksen\nja hänen miestensä jälkeen, jotka ratsastivat nauraa hohottaen ja\npilkkasanoja huudellen jyrkkää pengertä alas, suoraan pellon poikki.\nHän heitti keihään, mutta ei osunut. Sillä välin juoksi Olav poikanen\nmiesten tupaan ja navettaan, päästi vapaiksi palvelijat, jotka olivat\nsuljetut sinne, pukeutui ja haki esille aseensa.\n\nMutta turhaa oli ajatella Mattiaksen takaa-ajoa, sillä Frettasteinissä\noli kotona ainoastaan kolme hevosta, jotka kulkivat irrallaan haassa.\nSteinfinn lähti kuitenkin heti matkaan; hän tahtoi päästä tapaamaan\nisäänsä ja veljiään. Pannessaan vaatteita ylleen hän oli puhunut\nkahden kesken vaimonsa kanssa. Tämä saattoi häntä ulos. Ja nyt julisti\nSteinfinn talonväelleen, ettei hän ollut makaava vaimonsa vieressä\nennen kuin oli poistanut heitä kohdanneen häpeän, jottei kenenkään\npitänyt sanoman hänen omistavan vaimoaan Mattias Haraldinpojan armosta.\nSitten hän ratsasti pois; mutta talon emäntä astui vanhaan pihassa\nolevaan pirttirakennukseen ja sulkeutui sinne.\n\nTalon palvelusväki, miehet ja naiset, tunkeutuivat nyt päätupaan\nkysymään ja utelemaan asiain menoa. He vaativat tietoja Olavilta, joka\nistui puolipukeissa sängyn laidalla, mihin Steinfinnin itkevät tyttäret\nolivat kavunneet; he kokivat kysellä pikkutytöiltä ja Steinfinnin\nnuorimman pojan imettäjältä. Mutta kukaan näistä ei osannut selittää\nmitään, ja viimein palvelijat väsyivät ja lähtivät ulos.\n\nPoika istui pimeässä tuvassa kuunnellen Ingunnin rajua itkua. Sitten\nhänkin kömpi sänkyyn ja paneutui tämän viereen pitkäkseen:\n\n\"Kyllä sinun isäsi kostaa, ole varma siitä. Ja silloin minä lähden\nmukaan, sen minä sanon, ja näytän, että Steinfinnillä on apua\nvävystään, kun hänen omat poikansa eivät ole vielä asekelpoisia!\"\n\nTapahtui ensimmäisen kerran, että Olav uskalsi mainita ääneen\nkihlauksesta, joka oli solmittu hänen ja Ingunnin ollessa pieniä. Ensi\naikoina hänen tultuaan Frettasteiniin olivat palvelijat puhuneet siitä\nsekä kiusoitelleet lapsia tuolla kihlauksella, mutta silloin Ingunn\naina oli joutunut vihan vimmaan. Kerran hän oli juossut isänsä luo\nkantelemaan, ja tämä oli suuttunut ja kieltänyt niin kiivaasti toisia\npuhumasta asiasta, että Olav Auduninpoika joku näistä oli ruvennut\nmiettimään Steinfinnin kukaties katuvan Olavin isän kanssa sopimaansa\nkauppaa.\n\nTänä yönä vastasi Ingunn Olavin muistutukseen heistä tehdystä\nsopimuksesta siten, että ryömi pojan rinnalle ja jäi itkemään hänen\nkäsivarrelleen, kunnes Olavin paidanhiha oli likomärkä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon yön jälkeen muuttui Frettasteinin elämä aivan toisenlaiseksi.\nSteinfinnin isä ja veljet olivat neuvoneet tätä nostamaan riitajutun\nMattias Haraldinpoikaa vastaan, mutta Steinfinn sanoi tahtovansa itse\npäättää, minkä arvoinen hänen kunniansa oli.\n\nMattias oli ajanut suoraa päätä Borgesysselissä olevaan\nasuinkartanoonsa. Ja seuraavana keväänä hän lähti vieraisiin maihin\ntoivioretkelle. Mutta kun tämä tuli tiedoksi ja kun saatiin kuulla\nSteinfinn Torenpojan sydämistyneen siitä niin, että hän kerrassaan\nvauhkoontui eikä halunnut enää asua yhdessä vaimonsa kanssa — alettiin\nsupista yhtä ja toista sen koston laadusta, jolla Mattias ehkä olikin\nrangaissut uskotonta morsiantaan. Ja vaikka Mattias itse sekä hänen\nmiehensä kertoivat retkestään yhtäpitävästi Frettasteinin väen kanssa,\nkävi kuitenkin niin, että mitä pitemmälle huhut levisivät, sitä\njulmemmin kerrottiin Mattiaksen kostaneen Steinfinnille. Tapahtumasta\nsyntyi laulukin, sen mukainen miksi ihmiset kuvittelivat asiain kulkua.\n\nEräänä iltana Steinfinnin istuessa miehineen juomassa — kolme\nvuotta edellä kerrotun jälkeen — hän kysyi, osasiko kukaan tuvassa\nolijoista laulaa hänestä sepitetyn laulun. Aluksi ei kukaan ollut\ntietävinään koko laulusta. Mutta kun Steinfinn lupasi suuren lahjan\nsille, joka osaisi laulaa hänestä sepitetyn viisun, kävi selville,\nettä koko talonväki osasi sen. Steinfinn kuunteli loppuun asti, väliin\nvain kummasti suutaan murtaen. Heti sen jälkeen hän paneutui levolle\nvelipuolensa Kolbein Torenpojan kanssa, ja toiset kuulivat noiden\nkahden puhuvan makuultaan sänkyseinän takaa miltei puoliyöhön asti.\n\nKolbein oli Hovin vanhan Tore-isännän ja tämän jalkavaimon poika;\ntuo jalkavaimo hänellä oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Tore oli\naina pitänyt enemmän tuon naisen kanssa saamistaan lapsista kuin\naviolapsistaan. Hän oli hankkinut Kolbeinille rikkaan vaimon ja\nsuuren talon kauempaa pohjoisesta Mjøsenin varrelta. Mutta Kolbeinin\naskeleista nousi vihan ja eripuraisuuden kylvö; hän oli korskea, julkea\nja väärämielinen ja oli alati sotkeutunut riitajuttuihin sekä alempiaan\nettä vertaisiaan vastaan. Hän oli kaikkea muuta kuin sukulaisrakas, ja\nhänen ja avioliitossa syntyneiden velipuolien välisestä kiintymyksestä\nei juuri kannattanut puhua, kunnes Steinfinn onnettomuutensa jälkeen\nryhtyi etsimään hänen seuraansa. Sen jälkeen nämä kaksi veljestä olivat\nerottamattomat, ja Kolbein otti hoiviinsa Steinfinnin ja kaikki hänen\nasiansa. Mutta hän hoiti niitä kuten omiaan ja tora seurasi hänen\nkintereillään silloinkin, kun hän toimi veljensä nimissä.\n\nKolbein ei tosin _tahtonut_ vahingoittaa nuorempaa veljeään; hän tuli\nomalla tavallaan hyvilleenkin, kun toinen neuvottomuudessaan kokonaan\njättäytyi hänen hoteisiinsa. Menestyksensä päivinä Steinfinn oli ollut\nhuolimaton ja laiska; hänestä oli ollut tärkeämpää elää suurellisesti\nkuin koota omaisuutta. Mattiaksen retken jälkeen hän jonkin aikaa\nsuorastaan pakoili ihmisiä. Mutta sitten hän Kolbeinin neuvosta otti\nleipiinsä kokonaisen huovilauman — nuoria, asekuntoisia miehiä,\nmieluimmin sellaisia, jotka varhemmin olivat olleet asepalveluksessa\nmuualla. Steinfinn miehineen nukkui päätuvassa, ja huovit seurasivat\nisäntäänsä tämän retkillä, mutta eivät voineet eivätkä tahtoneet liioin\npuuttua talon töihin, joten tuo joukko kävi kalliiksi ja tuotti itse\nasiassa hyvin vähän hyötyä.\n\nFrettasteinin tila tuli kuitenkin jotenkuten hoidetuksi, sillä kartanon\niäkäs isäntärenki Grim ja hänen sisarensa Dalia olivat Steinfinnin\nisoäidin entisen orjan lapsia eivätkä he pitäneet silmämääränään\nmitään muuta kuin nuoren isäntänsä parasta. Mutta vaikka Steinfinn\nolisi kipeästi tarvinnut tiluksistaan koituvat tulot, ei hän viitsinyt\nnähdä eikä puhutella omia alustalaisiaan — ja Kolbeinia, joka hänen\nasemestaan toimitti kaikki sellaiset asiat, seurasi ainainen riita ja\ntora.\n\nIngebjørg Jonintytär oli ollut riuska emäntä, ja se oli nähtävästi\naikaisemmin korvannut miehen tuhlaavaisuuden ja reiman suurellisuuden.\nMutta nyt hän pysyi piilossa pirtissään neitoineen, eikä muu talon\nväki nähnyt häntä juuri nimeksikään. Hän mietti ja sureksi, ei\nkysynyt milloinkaan talon ja kartanon hoitoa, vaan näytti pikemminkin\nvihastuvan, jos joku häiritsi hänen ajatuksiaan. Lapsillensakin, jotka\nasuivat äitinsä kanssa pirtissä, hän oli harvasanainen eikä juuri\npiitannut heidän oloistaan ja toimistaan. Ja kuitenkin hän oli ennen\nhyvinä päivinä ollut hellä äiti, samoin kuin Steinfinn Torenpoika oli\nollut iloinen, huolehtiva isä, joka oli ylpeillyt kauniista, reippaista\nlapsistaan.\n\nTosin Ingebjørg Hallvardin ja Jonin vielä ollessa pieniä nosti heidät\nusein syliinsä ja keinutteli heitä polvellaan leuka vaaleatukkaista\npäätä vasten, mutta mieli nurjana, miettivänä ja suruisana. Ei kestänyt\nkuitenkaan montakaan vuotta ennen kuin pojat kyllästyivät pirtissä\noloon ja ilottoman äidin ja palvelusnaisten seuraan.\n\nTora, nuorin tytär, oli hyväluontoinen ja sievä lapsi. Hän tajusi\nvarsin hyvin vanhempien kärsivän ja elävän raskaan painon alla,\nja hän koki tehdä kaikessa heidän mielensä mukaan, hellänä ja\nherttaisena. Ja hänestä tuli molempien suosikki. Steinfinnin kasvot\nsaattoivat kirkastua hiukan hänen katsellessaan tuota tytärtään. Tora\nSteinfinnintytär oli pyöreä ja sirokasvuinen, ja hän kehittyi varhain\nnaiselliseksi. Hänellä oli soikeat, täyteläiset kasvot, vaalea iho,\nsiniset silmät ja paksut, kiiltävät, oljenkarvaiset palmikot, jotka\nriippuivat alas rinnalle. Isä silitti hänen poskeaan sanoen: \"Sinä olet\nhyvä lapsi, Tora — Jumala siunatkoon sinua. Mene äitisi luokse, Tora,\nistu hänen viereensä ja lohduta häntä.\"\n\nTora meni ja kävi istumaan kehruuksineen tai ompeluksineen suruisan\näitinsä luo. Ja jos Ingebjørg lopuksi virkkoi: \"Sinä olet niin hyvä,\ntyttöseni — Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta, lapsukainen\",\nhän tunsi saaneensa ylenmääräisen palkan vaivastaan. Hänen kyyneleensä\nalkoivat tippua — hän ajatteli vanhempiensa raskasta osaa, ja hän\nkatsoi oikeamielisen vihan tuntein sisartaan, joka ei milloinkaan\nmalttanut istua alallaan äitinsä luona eikä viihtynyt pirtissä\ntekemättä äitiään kärsimättömäksi iänikuisella rauhattomuudellaan\n— kunnes tämä pyysi häntä menemään. Silloin hän pyyhälsi ovelle\nhuolettomana, tuntematta hiventäkään katumusta ja hävisi toisten\nlasten, Olavin ja muutamien talon palvelusväen poikien joukkoon, yhtyen\nheidän hommiinsa.\n\nIngunn oli Steinfinnin ja Ingebjørgin vanhin lapsi. Ollessaan pieni\nhän oli ollut harvinaisen suloinen, mutta nyt hän ei ollut ihmisten\nmielestä puoliksikaan niin kaunis kuin sisarensa. Eikä hän ollut\nyhtä viisaskaan, ei myöskään erittäin sukkelasanainen, hän ei ollut\nparempi eikä huonompi kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta muutamat\npitivät hänestäkin yhtä paljon kuin hänen nuoremmasta, sävyisästä ja\nkauniista sisarestaan. Steinfinnin miehet katsoivat Toraa epämääräisen\nkunnioituksen tuntein, mutta he viihtyivät paremmin Ingunnin ollessa\nheidän luonaan tuvassa.\n\nHänellä ei ollut ketään ikäistään pikkutyttöä Frettasteinissä enempää\nkuin naapuriston taloissa ja mökeissä, ja niin hän joutui olemaan\npoikien parissa. Hän otti osaa kaikkiin heidän leikkeihinsä ja\nyrityksiinsä, harjoitti samoja temppuja kuin nämä — heitti keihästä\nja linkoa, ampui maaliin jousella, leikki pallolla, viritti ansoja\nmetsässä ja onki lammesta. Mutta hän teki sen vasten tahtoaan, vailla\ntaitoa ja halua, ja herahti helposti itkuun, kun toisten retket\nmuuttuivat kovin rajuiksi tai kun hän joutui kestämään pahempia kohluja\nleikissä. Kaikesta huolimatta pojat kuitenkin sietivät häntä seurassaan\nkaikkialla. Hän oli Steinfinnin tytär, ja Olav tahtoi, että hänen tuli\nsaada olla mukana. Ja Olav johti kaikkia leikkejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki pitivät Olav Auduninpojasta, talon suuret niinkuin pienet,\nmutta kenenkään päähän ei olisi juolahtanut sanoa häntä herttaiseksi\nlapseksi. Tuntui siltä kuin kukaan ei oikein olisi päässyt lähelle\ntuota poikaa, vaikkei hän ollut epäystävällinen yhdellekään ristin\nsielulle — päinvastoin, hän oli sävyisä ja avulias vähäsanaisella,\nhajamielisellä tavallaan.\n\nMuuten hän oli koko kaunis näöltään, vaikka hänen ihonsa ja tukkansa\nolivat melkein yhtä vaalean värittömät kuin albiinojen, joskaan\nhänellä ei ollut näiden arkaa katsetta ja kumaraa ryhtiä. Olavin\nsinivihreät silmät olivat haljakat väriltään, mutta niiden katse\noli suora ja peloton, ja pää työntyi tanakasti voimakkaalta, maidon\nvalkealta kaulalta. Näytti siltä kuin aurinko ja tuuli eivät pystyisi\ntuohon ihoon — se oli ihmeellisen tiivis, tasainen ja valkea —\nkesällä vain ilmestyi muutama pieni pisama nenän juureen, joka oli\nmatala ja leveä. Tämä terve kalpeus vaikutti sen, että Olavin kasvot\nlapsesta asti näyttivät hieman kylmiltä ja liikkumattomilta. Hänen\npiirteensäkin olivat lyhyehköt ja leveät, mutta kaunisjuonteiset.\nSilmät olivat jokseenkin kaukana toisistaan, mutta suuret ja\navokatseiset, kulmakarvat ja ripset niin vaaleat, että ne kuulsivat\nvain kuin kultainen varjo auringonpaisteessa. Nenä oli leveä ja suora,\nmutta vähän liian lyhyt; suu oli isonlainen, mutta huulien kaari oli\nniin kaunis ja kiinteä, että niitä olisi täytynyt sanoa kauniiksi,\nelleivät ne olisi olleet niin värittömät muun kalpeuden keskellä. Mutta\nhänen tukkansa oli verrattoman komea — pikemmin hopeankiiltoinen kuin\nkullalle kellahtava, sankka, pehmeä ja kihartava. Se oli pyöreäksi\nleikattu, joten se peitti leveän valkoisen otsan, mutta jätti paljaaksi\nvahvojen jänteiden välisen niskakuopan.\n\nOlav ei suinkaan ollut pitkä ikäisekseen, mutta näytti suuremmalta kuin\noli; hänellä oli sopusuhtainen, vankka ja jäntevä vartalo, mutta pienet\nkädet ja jalat, jotka näyttivät erittäin voimakastekoisilta siksi,\nettä ranteet ja nilkat olivat niin pyöreät ja lujat. Väkevä ja notkea\nhän oli myös, ja kaikenlainen ruumiinharjoitus ja aseiden käyttö olisi\nsopinut hänen luonteelleen; mutta kukaan ei opettanut häntä käyttämään\nvoimiaan oikealla tavalla. Frettasteinissä olivat olot sellaiset, että\nhän sai hoitaa itse itsensä kasvuaikanaan. Steinfinn oli ottaessaan\npojan luokseen luvannut olla tälle isänä, mutta hän ei tehnyt mitään\nhankkiakseen tälle sellaista opetusta, joka olisi ollut tarpeen\nhyväsukuiselle nuorelle miehelle, jolla oli jonkin verran omaisuutta ja\njoka oli aiottu Ingunn Steinfinnintyttären aviomieheksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSteinfinn Torenpoika oli joutunut Olavin kasvatusisäksi seuraavalla\ntavalla:\n\nEräänä kesänä, Steinfinnin vielä viettäessä onnen ja menestyksen\npäiviä, hänellä oli asiaa Eidsivatingiin. Hän lähti sinne ystävien ja\nsukulaisten seurassa, ja hänellä oli mukanaan vaimonsa ja tyttärensä\nIngunn, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen. Vanhemmat pitivät niin\npaljon kauniista lapsestaan, että veivät hänet joka paikkaan mukanaan.\n\nKäräjillä Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun\nja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyvät\nystävät, huolimatta siitä, että Audun oli vanhempi Steinfinniä ja että\nhe olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli näet siihen aikaan hilpeä\nja puhelias ja puhui mieluimmin itsestään, kun taas Audun oli hiljainen\nja sulkeutunut.\n\nSamana vuonna, jolloin Haakon-kuningas lähti Skotlannin-retkelle,\njoutui Audun keväällä naimisiin. Hän sai vaimokseen tanskattaren,\nCecilia Bjørnin tyttären, Ingebjørg-kuningattaren leikkitoverin, joka\noli asunut hänen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riistäessä\nnuoren Maunu-kuninkaan morsiamen väkisin mukanaan Norjaan, koska\ntanskalaisten kuningas halveksi tehtyjä sopimuksia ja kieltäytyi\nlähettämästä sukulaisnaistaan pohjoiseen, lähti Cecilia mukaan. Ensi\nalussa nuori kuningatar olisi tahtonut pitää neidon luonansa aina,\nmutta jo vuoden kuluttua näytti Ingebjørg-rouva muuttaneen mieltä ja\nalkoi toimitella tätä innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen\ntapahtuvan siksi, että Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen\nneidon kanssa kernaammin kuin mikä oli hänen puolisostaan mieleistä;\ntoiset olivat tietävinään, että nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista\noli voittanut hänen suosionsa, mutta tämän isä, lääniherra Erling\nAlfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen\nkanssa, jolla ei ollut maata eikä sukua Norjassa. Nuori Alf oli\nhuimapäinen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikissa asioissa, ja hän\nrakasti kiihkeästi neitoa. Kuningatar päätti silloin naittaa Cecilian\ntoiselle, jottei hän sotkeutuisi onnettomuuksiin.\n\nOlipa asia miten hyvänsä — neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun\nAudun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua\nhänen kanssaan pari kolme kertaa, hän alkoi innokkaasti toivoa neitoa\nomakseen. Heidän häänsä vietettiin Bjørgvinissa, kuninkaankartanossa,\nja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen myötäjäiset. Audun\nvei vaimonsa Hestvikeniin. Siellä tämä oli hyvässä suojassa sekä\nMaunu-kuninkaalta että Alf Erlinginpojalta.\n\nLoppukesällä Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja\nseurasi valtiastaan länsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua\nkuoli Orknesaarilla — talvella vuonna 1263 — oli Audun sen laivan\npäällikkönä, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten hän matkasi\nedelleen itään, kotikartanoonsa. Kesällä hän palasi Maunu-kuninkaan\nhenkivartioväkeen. Hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen\njättäen jälkeensä pojan, joka jäi eloon. Audun oli käynyt entistä\nhiljaisemmaksi, mutta nyt hän sentään kertoi Steinfinnille jotakin\nasioistaan. Hestvikenissä hoiti taloa hänen isoisänsä. Tämä oli\nvanha ja itsepäinen. Hän ei ollut pitänyt siitä, että pojanpoika\noli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi häntä oli\ntalossa Audunin iäkäs setä; hän oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian\nHestvikenissä viettämästä ajasta oli kulunut näiden kahden vanhuksen\nparissa. \"Minä pelkään, ettei hän viihtynyt siellä itäkulmalla\",\nsanoi Audun. Isoisän kunniaksi Cecilia oli ristittänyt lapsensa tämän\nkaimaksi — tanskalaisen tavan mukaan — mutta Olav Auduninpoika oli\njoutunut vimmoihinsa siitä: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille\nelävän ihmisen nimeä, ellei toivonut tämän kuolemaa. Audun oli näiden\nkahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta hän vakuutti, ettei aikonut\npalata Hestvikeniin ensi hädässä; hän oli päättänyt jäädä Bjørgviniin\nMaunu-kuninkaan luo.\n\nKohta tämän jälkeen Steinfinn ryösti Ingebjørgin, eikä hän sen jälkeen\nollut kuullut mitään Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi tämän\nkäräjillä. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria\nSoleyarin miestä, joita aikoi tavata. Hän oli hyvin sairaan näköinen.\nAudun oli pitkä mies ja hän oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot\nolivat olleet kapeat, nenä ohut, terävä ja kyömyinen, iho ja hiukset\nvalkeat. Nyt hän oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko,\nkellertävä kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas\nlapsi, leveäharteinen ja suorakasvuinen; hän oli yhtä vaalea kuin\nisänsä, mutta muuten hän ei juuri muistuttanut tätä.\n\nSteinfinn syleili ystäväänsä remuavan iloisesti, mutta muuttui pian\napeaksi nähdessään, miten sairas Audun oli. Hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan muusta kuin että Audun seuraisi häntä siihen taloon,\nmissä hän asui saattoineen käräjien aikana.\n\nToverusten noustessa mäkeä kertoi Audun, että miehet, joita hän\noli tullut tapaamaan, olivat hänen isoisänsä veljenpojan poikia:\n\"Sen lähempiä sukulaisia minulla ei ole; heidän käsiinsä joutuu\nOlavin holhous minun kuoltuani.\" Hestvikenin vanhukset elivät vielä,\nmutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsellään hänellä oli sellainen\nmahavaiva, ettei hän voinut nauttia ruokaa eikä juomaa; hän ei voinut\nelää enää montakaan viikkoa. Hän oli viettänyt Maunu-kuninkaan luona\nkaikki nämä vuodet viime jouluun saakka; silloin hän oli lähtenyt\nkotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. Hän ei ollut käynyt siellä\nkuin kerran vaimonsa kuoleman jälkeen ja oli vasta tänä talvena\ntutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti\nhänen mieltään — Soleyarin sukulaisia ei näkynyt käräjillä, ja\ntuskin hän enää kykeni ratsastamaan heidän luokseen — ratsastus oli\ntuskallista — ja nyt oli viimeisen edellinen käräjäpäivä. \"Hovedøenin\nisät ottaisivat hänet kyllä huostaansa, mutta jos poika mielistyisi\njäämään sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meidän\nsukumme häneen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ingebjørg näki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva täysin\norpo, tahtoi hän suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni\nisänsä turviin ja tuijotti sieltä rouvaa suurin sinisin silmin\nhangoittelevana ja ihmeissään.\n\n\"Etkö sinä tahdo suudella minun vaimoani, Olav?\" kysyi Steinfinn ääneen\nnauraen.\n\n\"En\", vastasi tämä. \"Sillä Aslaug suutelee Kollia —\"\n\nAudun hymyili vähän hämillään — poika tarkoitti kahta Hestvikenin\nvanhaa palkollista, selitti hän, ja nytkös kaikki aikuiset nauroivat\nkatketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Isä\nnuhteli nyt häntä ja käski hänen tervehtiä Ingebjørgia kauniisti ja\nsäädykkäästi. Ja pojan täytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon\nsuudella häntä, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi\nhänkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti hänenkin\nluokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylettäisi\nsuutelemaan häntä. Mutta hän oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja\nsilmät olivat kyyneleitä täynnä; ja miehet nauroivat ja ilvehtivät, kun\nhän ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa\narvoa.\n\nIllemmällä, kun kaikki olivat syöneet ja miehet istuivat par'aikaa\njuoman ääressä, näytti Olav sentään virkistyvän. Ingunn juoksenteli\npenkin luota toisen luo, ja missä oli tyhjä tila, siihen hän kapusi,\nistui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi\nseuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas ylös. Aikuiset nauroivat\ntuolle leikille, huutelivat häntä ja koppasivat hänet kiinni; siitä\ntyttö yhä yltyi ja villiintyi. Silloin Olav näytti tekevän vakaan\npäätöksen — hän nousi isänsä vierestä, kohensi uutta veitsivyötään,\nastui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun tämä liukahti\nlattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen\nperästä ja istahti uudelleen tytön rinnalle. Näin lapset nyt juoksivat\nteuhaten penkinsyrjiä pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen — Olav perässä\ntasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin väliin isäänsä, hymyn\nhäiveen pyrkiessä valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.\n\nLapset istuivat torkkuen eräässä loukossa Steinfinnin ja Audunin\ntullessa heidän luokseen; he taluttivat nämä keskelle lattiaa valkean\nääreen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan\ntyttärensä käden Olavin käteen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun\nkädenlyönnillä lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen\nsormuksen, auttoi tätä painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti\nsitten lapsen kättä koholla, niin että jokainen saattoi nähdä paksun\nsormuksen kiiluvan siinä. Ingebjørg Jonintytär ja muut naiset itkivät\nja nauroivat, sillä kauniimpaa näkyä kuin tämä pieni kihlapari oli\ntuskin kukaan nähnyt. —\n\nNyt Steinfinn ojensi tyttärelleen juomasarven ja pyysi häntä juomaan\nkihlamaljan, ja lapset joivat ja läikyttivät juomaa vaatteilleen.\nSteinfinn seisoi käsi ystävänsä kaulailla vannoen itkunsekaisella\näänellä, ettei Audunin tarvinnut surra eikä huolehtia lapsestaan, kun\nhänen olisi tästä erottava. Hän oli kasvattava pojan luonaan ja oleva\nhänelle isänä kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi viedä kotiin\nmorsiamensa. Näin Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille\nposkille. Ingebjørg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla äitinä\nOlaville Cecilia Bjørnintyttären tähden, jota hän oli rakastanut kuin\nomaa sisartansa.\n\nSitten käskettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui\nesiin aivan rohkeasti, laski kätensä Ingunnin kaulaille ja suuteli\ntyttöä niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa\nkihlattujen kunniaksi.\n\nMutta Olav näytti alkaneen innostua leikkiin — yhtäkkiä hän karkasi\nnuoren kihlattunsa luo, tarttui tätä uudelleen kaulaan ja antoi tälle\nkolme neljä maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat\nhänelle ja kehoittivat häntä jatkamaan samalla tapaa.\n\nJoko Ingunn nyt joutui naurusta hämilleen tai hän sai päähänsä oikun —\nhän tahtoi äkkiä irtautua pojan sylistä, ja kun tämä rutisti häntä yhä\nlujemmin itseensä, puri morsian häntä kaikin voimin poskeen.\n\nOlav jäi tuijottamaan häneen aivan ällistyneenä. Sitten hän hankasi\nkädellä poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. Hän katsoi vähän\nverisiä sormiaan ja aikoi sitten syöksyä Ingunnia lyömään. Mutta isä\nnosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet sänkyyn, joka oli varattu\nheille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heidät peitettiin\nsänkyyn. Ja pian heiltä unohtuivat koko kihlaustouhut.\n\nKun Steinfinn seuraavana päivänä oli selvinnyt humalastaan, hän olisi\nmielellään purkanut kaupan. Hän viittasi siihen suuntaan, että sehän\noli ollut vain leikkiä — jos heidän mieli tehdä sopimus lapsistaan,\ntäytyi siitä ensin puhua lähemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut\nmaistaakaan juomia sairautensa tähden, nousi häntä vastustamaan. Hän\npyysi toista muistamaan, että tämä oli antanut sanansa kuolevalle\nmiehelle, ja Jumala kostaisi hänelle varmaan, jos hän rikkoisi\nturvattomalle, isättömälle lapselle antamansa lupauksen.\n\nSteinfinn jäi tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyvään vanhaan\nsukuun, vaikka siinä nyt oli miehinen aines vähissä ja vaikkei sillä\nollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka hänellä\nei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perintöä kuin Hestvikenin\nperintötila, oli sekin sentään suurkartano. Hän saattoi itse vielä\nsaada monta lasta — ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani\nIngunnille, jos kotiin jäisi vielä iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn\ntoisti selvänä sen, mitä oli luvannut juovuspäissään, luvaten kasvattaa\nOlavin poikanaan ja antaa tälle tyttärensä vaimoksi lasten ehdittyä\noikeaan ikään. Ja kun hän lähti käräjiltä kotiaan kohti, hän vei Olav\nAuduninpojan kerallaan pohjoiseen.\n\nSamana syksynä tuli Frettasteiniin sanoma Olavin isän kuolemasta,\nvähän aikaa isoisän ja hullun sedän kuoleman jälkeen. Sanoman tuojat\ntoivat kerallaan osan lapsen perintöä, niin isän- kuin äidinpuolelta\nsaatua — vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineitä. Hestvikeniä\nhoitaisi tästä lähtien muuan pojan vanha sukulainen — niin sanottu\nOlav Puolipappi.\n\nSteinfinn kätki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, että\nkahdesti lähetti sanan Olav Puolipapille Oslon-kävijöiden mukana\nsopiakseen tämän kanssa tapaamisesta. Mutta siitä ei tullut sillä\nkertaa mitään, eikä Steinfinn sen erän perästä liikuttanut sormeaan\nasian vuoksi. Hän ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan.\nSekä hän että Ingebjørg olivat hyviä Olaville, ja häntä kohdeltiin\nkuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eivätkä\nhe sittemmin laiminlyöneet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia\nperillisiäänkään.\n\nOlav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. Hän piti\npaljon Steinfinnistä ja Ingebjørgista, mutta hän oli vaitelias ja\nitseensäsulkeutunut lapsi, joten hän jäi näille edelleenkin jonkin\nverran vieraaksi. Hän ei myöskään koskaan oikein selvästi tuntenut\nkuuluvansa taloon, vaikka hän viihtyi paremmin täällä kuin siellä,\nmistä oli tullut. Hän koetti olla ajattelematta ensimmäistä kotiaan,\nHestvikeniä, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot\nkuitenkin sukelsivat esiin ja hänet valtasi ahdistava alakuloisuus,\nkun hän muisti noita vanhoja ihmisiä. — Palvelijat olivat ikäloppuja,\nja vaari paimensi vanhaa hourupäistä poikaansa, jota ihmiset kutsuivat\nLikaparraksi — häntä täytyi syöttää kuin lasta ja estää pääsemästä\ntulen, veden ja teräaseiden lähettyville. Olav oli saanut enimmäkseen\ntuhrustella yksin. Mutta hän ei ollut koskaan tiennyt, että toisinkin\nolisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi\nLikapartaa, oli kuulunut talon elämään niin kauan kuin hän muisti;\nsamoin hän oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei\nhän pelännyt juuri niiden sattuessa. Mutta hän kaihtoi näitä muistoja.\n— Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut hänet mukaansa kirkkoon,\nja siellä hän oli nähnyt vieraita ihmisiä, myös naisia ja lapsia,\nmutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että voisi itse pyrkiä\nnäiden pariin tai puhua heidän kanssaan; nämä olivat vain ikään kuin\nosa messua. Ja vielä vuosia sen jälkeen, kun Olav oli muuttanut\nPrettasteiniin, hän saattoi äkkiä tuntea itsensä kovin yksinäiseksi —\naivan kuin elämä näiden ihmisten parissa olisi ollut yhtä epätodellista\nja epäarkista kuin kirkkosunnuntai, ja hän odotti alinomaa, milloin\nhänen oli lähdettävä pois takaisin siihen elämään, mistä oli tullut.\nSe ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan —\nmutta täysin kotiutuneeksi hän ei tuntenut itseään milloinkaan\nFrettasteinissä, vaikkei hänellä ollut muutakaan kotia jota kaivata.\n\nJoskus hänessä heräsi sentään toisenkinlaisia muistoja, ja silloin\nhänen sydäntään vihlaisi aivan kuin äkillinen ikävä. Hän näki\nedessään kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana\nkeskellä Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivessä oli halkeamia, joista\nhän vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. Hän\nnäki hämärästi paikkoja, joissa hän oli kulkenut yksin omissa\nmietteissään — ja nuo muistot jättivät jälkeensä sanomattoman\nsuloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea,\nkiiltävä, tumma kallioseinä, josta vesi tippui alas, ja vetisessä\nsolassa kallion ja ulkohuoneenseinien välissä oli aina pimeää ja\nvarjoista, ja siellä rehotti pitkä, vihreä ruoho. — Jossain oli\nmyös ollut meren ranta; hän oli astunut levien ja rapisevien kivien\nkeskellä, oli löytänyt näkinkenkiä ja niljaisia, sileiksi hioutuneita\nlahonneen puun kappaleita. Ulappa päilyi välkkyvänä edessä, ja vanha\nKoli-renki aukaisi simpukoita ja syötti sisuksen hänelle — vesi\nherahti Olavin kielelle hänen muistaessaan meriveden ja rasvaisten,\nkellertävien simpukoiden sulavaa makua, joita hän oli hotkinut suuhunsa\naukaistuista, sinihohtavista kuorista.\n\nTällaisten muistojen tulvahtaessa mieleen hän kävi äänettömäksi ja\nvastasi hajamielisesti Ingunnille, jos tämä sinä hetkenä sattui\nkysymään jotakin. Mutta hän ei olisi koskaan keksinyt mennä matkaansa.\nHän ei olisi ajatellutkaan työntää tyttöä luotaan tämän tahtoessa\nhäntä mukaansa; yhtä hyvin hän olisi voinut työntää luotaan itsensä.\nOlav Auduninpojalle oli käynyt selväksi, että hänen oli aina oltava\nIngunnin kanssa. Ainoa varma kohta hänen elämässään oli, että hän ja\nIngunn olivat erottamattomasti sidotut toisiinsa. Hän ajatteli harvoin\nitse sitä iltaa, jolloin Ingunn ja hän oli kihlattu toisilleen — ja\npian oli jo vuosia siitä, kun kukaan oli virkkanut mitään noiden kahden\nlapsen kihlauksesta. Mutta kaiken sen pohjana, mitä hän ajatteli ja\ntunsi — kuin maa, joka oli hänen jalkojensa alla — oli tieto siitä,\nettä hän oli aina elävä yhdessä Ingunnin kanssa. Pojalla ei ollut sukua\nmihin turvata; hän tiesi kyllä Hestvikenin omaisuudekseen nyt, mutta\nsitä mukaa kuin vuodet kuluivat, himmenivät kotoiset kuvat yhä enemmän\n— ne olivat enää kuin unen pätkiä vain. Ajatellessaan, että hän\nkerran oli lähtevä Hestvikeniin asettuakseen asumaan sinne, hän tunsi\nturvakseen ja tuekseen sen, että saisi Ingunnin mukaansa — heitä oli\noleva kaksi epävarmaa tulevaisuutta vastassa.\n\nOlav oli aprikoinut, oliko Ingunn kaunis vai ei. Tora oli kaunis, sen\nhän huomasi, ehkä siksi, että hän oli kuullut hoettavan sitä niin\nusein. Ingunn oli vain Ingunn, läheinen ja arkinen ja alati läsnäoleva;\nhän ei tuuminut, millainen tämä oli, ei enempää kuin ajatteli ilmaa.\nSiihen oli tyydyttävä, olipa se millainen tahansa. Hän suuttui ja\ntorui, kun tyttö rupesi vikuroimaan tai kävi muuten mahdottomaksi —\nhän oli lyönytkin tätä heidän ollessaan pienempiä. Ja kun Ingunn oli\nkiltti häntä ja toisia poikia kohtaan leikissä, hän viihtyi aivan kuin\npäivänpaisteessa. Useimmiten he olivatkin ystäviä, kuten sisarukset,\njotka tulevat hyvin toimeen keskenään — väliin he saattoivat suuttua\ntoisiinsa ja ruveta riitelemään, mutta kumpikaan ei odottanut, että\ntoinen olisi ollut erilainen kuin mitä oli.\n\nJa Frettasteinin lapsiparvessa, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota,\nliittyivät nämä kaksi vanhinta toisiinsa siksi, että tiesivät _sen_\nainakin olevan varmaa, että he kaksi kuuluivat yhteen. Se oli ainoa\nvarma asia, ja oli hyvä, että oli tiedossa jotakin. Poika, joka kulki\nyksin vieraan suvun hoivissa, juurtui tietämättään tyttöön, jonka\ntiesi hänelle aiotuksi, ja hänen rakkautensa tähän ainoaan, jonka hän\ntunsi aivan omakseen, kasvoi hänen itsensä kasvaessa — hänen tuskin\nhuomaamatta sen kasvua. Hän piti tytöstä, kuten oli tottunut pitämään,\nkunnes tuo rakkaus oli saanut loistoa ja väriä, niin että hän viimein\nhuomasi sen täyttävän koko hänen olemuksensa.\n\nNäin kului aika siihen kesään asti, jolloin Olav Auduninpoika oli\nkeväällä täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa. Ingunn oli silloin\nviisitoistavuotias neito.\n\n\n\n\nII\n\n\nOlav oli perinyt isältään valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen\nterä ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ympäröivät kullatut\nkuparikierteet. Siinä oli nimi Ætarfylgja.\n\nSe oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei\nsen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta hän ei ollut\npuhunut siitä kenellekään muulle kuin Ingunnille, ja tämä uskoi sen\ntodeksi ja oli yhtä ylpeä kirveestä kuin kirveen omistaja. Olav oli\naina antanut sen riippua tuvan seinällä makuupaikkansa yläpuolella.\n\nMutta kerran juuri tuona keväänä Olav huomasi kirveen kärkeen\nilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas hän näki teräksisen kärjen\nirtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta.\nOlav ymmärsi, että hänen oli turha ottaa selkoa siitä, kuka oli\nkäyttänyt hänen kirvestään ja pilannut sen, eikä hän siis puhunut\nasiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mitä oli tehtävä ja\npäättivät, että ensi kerran kun Steinfinn lähtisi pitemmälle retkelle,\nOlav lähtisi ratsain Hamariin; siellä asui kuuluisa aseseppä, ja ellei\ntämä pystynyt sitä korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja eräänä aamuna\njuhannuksen edellisellä viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville,\nettä nyt hänen isänsä oli lähdössä Kollin luo pohjoiseen, ja heidän\nsiis sopi lähteä kaupunkiin seuraavana päivänä.\n\nOlav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan\nlapsista ollut käynyt kaupungissa, eikä Olav tiennyt tarkoin pitkältikö\nsinne oli matkaa, mutta hän oli luullut ehtivänsä illaksi takaisin,\njos lähtisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta\neikä kotona ollut yhtään sellaista, jonka olisi voinut ottaa hänelle.\nJos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenillä, eivät he\nehtisi kotiin ennen kuin joskus yöllä — ja se merkitsi samaa kuin että\nIngunn istuisi koko ajan hevosen selässä ja hän joutuisi kävelemään\njalan; tämän hän tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he\nolivat olleet yhdessä pääkirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja\nIngebjørg suuttuisivat varmaankin silmittömästi, jos he saisivat tietää\nhänen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan — Olav\nvastasi neidolle, että sitten he saivat lähteä soutaen kaupunkiin — ja\nheidän oli lähdettävä varhain.\n\nOli vielä runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna\nhiipiessä tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli äänetöntä. Ilma\noli kasteesta kylmä — se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja\nkoiranhajun jälkeen.\n\nTuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla\npellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä\nlaaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se\ntiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia\npilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin\nastuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset,\nvärjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta —\nja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui\nporraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi\nsaappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn\nviitan ja kirveen kera.\n\nPaljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä\nIngunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen\nlivahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut\nparhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon,\njoka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku\noli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat\nliian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita.\nSukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo\nviime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko\noli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli\nhopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva;\ntikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.\n\nOlav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän\njäi odottamaan.\n\nLintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin\nlähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun:\nse näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa\npohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin\nkyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa.\nKorkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne\npunersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen,\npaljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika\njäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.\n\nHetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos.\nTukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea\nja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat\nvalkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta\nalaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli\nliian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä.\nHänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän\nojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan,\njotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin\ntoinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.\n\nHän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka,\npää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen,\njoka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket\nkapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja\nteräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa\npikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat\nerittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli\nsininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen\nsuorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu\noli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine,\nruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi\nkehkeydessään.\n\n\"Joudu\", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia\npiukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. \"Parempi, jos kannat\nsukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu.\"\n\n\"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa.\"\nNeito hytisi kylmästä.\n\n\"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa\nkuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe.\"\n\nIngunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi\nkiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle:\n\n\"Sinun pitää ottaa vaippa mukaan — kai näet, että tänään tulee sade.\"\n\n\"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla.\nMinusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni\nsadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle.\"\n\n\"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän\nsinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin\nlainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —.\"\n\nIngunn katsahti häneen olkansa yli:\n\n\"Mistä sinä olet noin hapan, Olav.\" Ja hän alkoi jälleen suoria\njalkineitaan.\n\nOlav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti\npaita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä\npoika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän\nseisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon\npaljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa\n— hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta\nkohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon\nsekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina\nja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset\nkäsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut\nlainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti\nkuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet\nkypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia,\ntaputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi\ntoisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli\nhän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään,\nomaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka\nympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti\nkäsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.\n\nNyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti\nihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän\nsuojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean\nselän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen\nkeväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä\nolevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt\nvaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli,\nettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille\nGunleikin rakennuspaikalla.\n\nHän punastui Ingunnin katsoessa ylös.\n\n\"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen\npaitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse.\"\n\n\"Eikö sinun ole kylmä?\" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän,\nsillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän\njoskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.\n\n\"Ei niin pahasti, että kynnet jäätyisivät\", vastasi tämä nauraen.\n\n\"Mutta etkö sinä saa pian vaatteita yllesi\", sanoi toinen\nhuolehtivasti. \"Käsivartesi ovat jo kanannahalla.\"\n\n\"Kunhan saan kiinni paitani —.\"\n\nPaidan aukeaman reunat olivat kankeat koruompeluksista; neito koetti ja\nkoetti, mutta ei saanut vaatetta menemään soljen pikkuisen reiän läpi.\n\nOlav laski jälleen alas koko kantamuksen, jonka hän vastikään oli\nlatonut selkäänsä:\n\n\"Saat lainaksi minun solkeni — siinä on isompi reikä.\" Hän irrotti\nkultasoljen rintamuksestaan ja ojensi sen Ingunnille. Tämä katsoi\nhäneen silmät pyöreinä. Ingunn oli joskus suurella vaivalla saanut\ntaivutetuksi Olavin lainaamaan hänelle tuon soljen, mutta oli aivan\nuutta, että Olav itsestään tarjoutui antamaan sen hänelle, sillä\nsolki oli kallisarvoinen koru, suuri ja puhtaasta kullasta taottu.\nUlkoreunaa kiersi siinä Enkelin tervehdyksen alkusanat sekä Amor vincit\nomnia. Ingunnin sukulainen Arnvid Finninpoika sanoi sen merkitsevän\nnorjaksi: rakkaus voittaa kaikki, koska pyhä äiti Maaria voittaa kaikki\nvihollisen juonet hartaalla esirukouksellaan.\n\nIngunn oli nyt saanut ylleen punaisen pyhäpukunsa ja sivalsi silkkivyön\nuumiensa ympäri — sitten hän haroi pörröistä tukkaansa sormillaan ja\nsanoi:\n\n\"Etkö sinä lainaisi kampaasi, Olav!\"\n\nVaikka toinen juuri ikään oli saanut kerätyksi maasta kaikki kampsunsa,\nhän laski ne jälleen alas, kaivoi kamman nyytistään ja antoi sen\nkärsivällisesti Ingunnille.\n\nMutta heidän astuessaan kyläkujaa alempana laaksossa laimeni äskeinen\nhuimaiseva tunne vähitellen. Oli tullut pouta ja polttava helle — ja\najan pitkään kävi kantamus raskaaksi: reppu, kirves, viitta ja saappaat\npainoivat. Ingunn oli kyllä kerran tarjoutunut kantamaan jotakin\n— mutta se tapahtui silloin, kun he kulkivat metsässä, jossa oli\nvilpoista kuusien alla; siellä tuntui mainio havun ja karhunsammalen\nja nuorten lehtien lemu. Päivä kultasi jo puiden latvoja ja linnut\nlauloivat täyttä kurkkua — ja tuo äskenherännyt mielensyke tuntui\nyhä kiertävän suonissa. Ingunn pyysi Olavia seisahtumaan, jotta hän\nsaisi palmikoida uudelleen tukkansa, hän oli unohtanut nauhan pois —\nse oli niin hänen tapaistaan. Mutta hänen kellanruskea harjakkonsa\nlainehti kauniisti ohimoiden kohdalla, kun hän irrotti palmikot, ja\nsiihen muodostui aivan kuin varjoisat kuopat, hiusrajassa kähäröityvän\npikkutukan alle. Olavin mieli suli kun hän katseli sitä. Ja kun Ingunn\nsitten mainitsi kantamisesta, pudisti poika vain päätään; eikä toinen\npuhunut siitä sen koommin.\n\nTäällä vuonon rannalla oli jo täysi kesä. Nuoret kiipesivät aidan\nyli ja oikaisivat erään niittylaitumen poikki — koko rinne oli kuin\nkukkapelto; siinä näkyi vaaleanpunaisia kuminapilviä kullankeltaisten\nkulleroitten lomassa. Karummassa maassa kivien äärellä versoi\nsinisiä orvokkeja tiiviinä peittona, ja lepikön siimeksessä helotti\ntulipunaisia tähtikukkia rehevän ruohon keskessä. Ingunn pysähtyi vähän\nväliä poimimaan, ja Olav tuli yhä kärsimättömämmäksi, koska hän halusi\nvenettä päästäkseen taakastaan. Sitä paitsi hän oli nälkäinen, —\nkumpikaan ei ollut vielä saanut ruoan murua. Mutta kun Ingunn esitti,\nettä he istuisivat tänne siimekseen puron laidalle, vastasi Olav\nlyhyeen, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut. Kun hän näki\nveneen, he saattaisivat aterioida ennen rannasta lähtöään, mutta ei\nennemmin.\n\n\"Sinä tahdot aina määrätä\", sanoi Ingunn vähän nyrpeissään.\n\n\"Jos minä antaisin sinun määrätä, niin me tulisimme kaupunkiin\nhuomisaamuna. Mutta jos sinä tottelet minua, ehdimme ehkä takaisin\nFrettasteiniin siksi.\"\n\nSilloin toinen nauroi, heitti pois kukkansa ja juoksi hänet kiinni.\n\nRinnettä laskeutuessaan nuoret olivat vähän väliä yhdyttäneet\npuron, joka juoksi Frettasteinin rakennusten pohjoispuolelta.\nAlhaalla laaksossa se laajeni joeksi — ja tasamaalla, ennen vuonoon\nlaskemistaan, se paisui yhä vierien leveänä, matalana vetenä suurten\nlitteiden kivimukuloiden peittämässä uomassa. Vuono teki tässä laajan\npuolipyöreän lahden; koko vuonon ranta oli täynnä teräviä, harmaita,\nvuorilta rapisseita kiviä. Ainoastaan joen vartta reunustivat korkeat,\nvanhat lepät merenrantaan asti.\n\nJoen suussa, missä ranta yhtyy vihreään turpeeseen, kiemurteli polku\nkiviraunion ohi. Molemmat pysähtyivät, lukivat kiireesti Paternosterin\nja Ave Marian sekä viskasivat yhden kiven raunioon merkiksi, että\nolivat täyttäneet velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Hän kuului olleen\nsemmoinen, joka oli itse päättänyt päivänsä, mutta se oli tapahtunut\nniin kauan aikaa sitten, etteivät Olav ja Ingunn ainakaan olleet\nkuulleet, kuka tuo onneton oli mahtanut olla.\n\nHeidän täytyi kahlata joen yli päästäkseen niemelle, josta Olav oli\naikonut saada lainaksi veneen. Häneltä se kävi vaivattomasti, hän\nkun oli avojaloin, mutta Ingunn ei ollut ottanut montakaan askelta\nvedessä, ennen kuin alkoi ruikuttaa, että pyöreät kivet luisuivat hänen\njalkojensa alta, että vesi oli kylmää ja että hänen parhaat kenkänsä\nmenivät piloille.\n\n\"Seiso paikallasi, niin minä tulen ottamaan sinut\", sanoi Olav kahlaten\ntakaisin hänen luokseen.\n\nMutta nostettuaan hänet syliinsä ei Olav voinut nähdä, minne asetti\njalkansa, ja keskellä virtaa he kaatuivat nurin.\n\nIhan ensiksi jääkylmä vesi aivan kuin salpasi Olavin hengityksen —\nkoko maailma näytti olevan kaatumaisillaan. Ja koko elämän ajaksi\npainui hänen mieleensä lähtemättömästi kuva siitä, miltä kaikki oli\nnäyttänyt hänen viruessaan vedessä Ingunn sylissään: lepänlehtien\nvälitse vilkkui valoa ja varjoa pyöreinä pilkkuina vilisevään veteen,\nedempänä auringonpaisteessa kiemurteli rannan pitkä, harmaa viiva, ja\nmeri kimmelsi sinisenä.\n\nSitten hän kompuroi pystyyn läpimärkänä ja häpeissään, kumman nolona ja\navuttomana — ja he kahlasivat maihin. Ingunn voivotteli pudistaessaan\nvettä hihoistaan ja kiersi vuoroin palmikoitaan, vuoroin hameensa\nhelmaa. Hän oli satuttanut itsensä kiviin, valitti hän vielä.\n\n\"Pidä nyt suusi\", pyysi Olav hiljaa ja onnettomana. \"Pitääkö sinun\nruikuttaa kaikesta joutavasta —.\"\n\nTaivas oli nyt sininen ja pilvetön, ja vuono melkein tasaisen kiiltävä,\npinnassa vain pientä auringonvälkettä. Sen tyvenessä kuvastui\nvastaranta kuusimetsän keskeltä pilkottavine lehtipuupyörylöineen ja\nylemmäs rinteelle rakennettuine taloineen ja aitoineen. Oli tullut\nkauhean kuuma — kesäinen päivä tuoksui makeasti ja voimakkaasti noiden\nkahden nuoren ympärillä. Mutta näissä vaatteissaan heistä tuntui niemen\nnokassa kasvavan koivumetsän ilmava siimeskin kolealta.\n\nKalastajaeukon mökki oli vain turvetölli, jonka ainoassa päädyssä\noli oven sija. Muuta rakennuksen tapaista ei ollut kuin kivestä ja\nsammalesta kyhätty karjakarsina, jonka sivusta ulkoni avonainen katos\nheinäkekojen ja lehtikerppujen suojaksi pahimmilta talvisäiltä. Oven\nedessä oli kasoittain mädänneitä kalantotkuja, jotka oli viskattu ulos.\nNiistä lähti inhottava löyhkä, ja lasten kulkiessa ohi surahti niistä\nsinisiä kärpäsiä pilvenä ilmaan. Noissa tunkiokasoissa vongerteli ja\nkuhisi — ne olivat täynnä matoja — ja kun Olav oli ilmaissut asiansa\nja eukko luvannut heille veneensä, tarttui Olav eväsreppuun ja lähti\nlehtoa kohti. Hän ei ollut pikkupojasta asti voinut inhoamatta nähdä\nmatojen elävän jätteissä.\n\nMutta Ingunn oli ottanut kappaleen savustettua sianlihaa leskivaimolle,\nAudille. Tämä oli Steinfinnin orjien jälkeläisiä ja ryhtyi nyt\nkyselemään talon kuulumisia, ja Ingunnin oli odotettava hetkinen.\n\nPoika oli löytänyt kuivan aurinkoisen kummun veden partaalta; siinä\nheidän oli hyvä kuivatella itseään syödessään. Vähän ajan perästä\nIngunn tuli siihen kantaen kulhossa vastalypsettyä maitoa. Ja koska nyt\noli tiedossa ruokaa, ja veneasia oli selvä, tuli Olav äkkiä mainion\nhyvälle tuulelle — oli sentään mukavaa liikkua omilla asioillaan\nmatkalla Hamariin. Ja oikeastaan hän oli hyvillään siitäkin, että\nIngunn oli lähtenyt mukaan; hän oli tottunut siihen, että tämä aina\noli hänen lähellään, ja vaikka tyttö joskus saattoi käydä vähän\nharmilliseksi, hän oli tottunut siihenkin.\n\nSyötyään Olav tuli uneliaaksi — Steinfinnin rengit eivät nousseet\nkovin varhain aamulla. Hän oikaisi itsensä mäen rintaan pää käsivarsiin\nhaudattuna antaen auringon paahtaa märkää selkäänsä, eikä hän enää\nkärttänyt Ingunnia joutumaan. Silloin tämä äkkiä tokaisi, että mitähän,\njos he menisivät uimaan.\n\nOlav havahtui ja kohosi istualleen.\n\n\"Vesi on liian kylmää —.\" Mutta yhtäkkiä hän punehtui, tuli yhä\npunaisemmaksi. Hän käänsi syrjään päänsä ja jäi tuijottamaan maahan.\n\n\"Minun on kylmä näissä märissä vaatteissa\", sanoi Ingunn. \"Siitä tulisi\nniin hyvä lämmin perästäpäin.\" Samassa hän heilautti palmikot vanteeksi\npäänsä ympäri, hypähti ylös ja irrotti vyönsä.\n\n\"En minä viitsi\", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan\nkuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta\nsanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.\n\nIngunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että\nOlav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi.\nMeni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen\nvälinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka\npistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli\npalanen hiekkapohjaa.\n\nOlav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen\naskeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä\nrantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin\nkivenheitto niemen toiselle puolelle.\n\nIso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui\npitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.\n\nSitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —.\nEi hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei _voinut_ mennä\ntakaisin —.\n\nVedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli\nvedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua\npinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä\ntuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti\nkulkevan eteenpäin vedessä.\n\nJa kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä.\nHänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri\nsitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka\noli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa\nvedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta\ntästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.\n\nNyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko\ntuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän\nolisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään\nja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin\ntoiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.\n\nHänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi\nIngunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut,\nettä se tapahtuisi _sitten_, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin\nhäntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta\nhänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän\nheillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja\nomavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut\nmilloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät\nyhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.\n\nNyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli\nmuuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään.\nHe olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille,\nettä he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja\nnäiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä\nhuolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä\noli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.\n\nHän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä\nruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui\nkireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot\nkiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa,\nettä he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä\nnimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui\nkuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka\najelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi\nheidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui\nkuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja\nmitä kadottaa hänet —.\n\nMutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska\nheidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava\nyhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän\ntunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan\nkokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat\nelämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut\nolla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei\ntietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista\nmumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten\neräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon\nheidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa\nkohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä,\nkuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu\nkarhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin,\nnäiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.\n\nPoika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan\npuolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta\nvastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta\nhämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän\nkimmahti pystyyn kuin unesta heräten.\n\n\"Sinä olit tyhmä, kun et viitsinyt lähteä uimaan\", tyttö sanoi.\n\n\"Mennään nyt!\" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään\nnientä kohden ja sanoi: \"Olemme kuhnailleet jo liian kauan.\"\n\nSoudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada\nliikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina,\nveneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja\njännitystään.\n\nAurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli\nkatsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja\nkun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene\noli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton\nsoutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella.\nHänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia —\ntoisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla\njonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen\n— kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan\nvieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän\noli kulkenut samaa tietä.\n\nPäivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet\npitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui\nniskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku\nveneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa\nvastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä\neikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten,\nettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.\n\nIngunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen\npukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin,\njotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin\nviitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän\nselitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon\nsuojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä\nflanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti\nkomealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav\ntunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja\nvilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen —\nmikäs hänen oli olla!\n\nSitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa\npakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri\nhammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä\nsouturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja\nmieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä\nsaisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään\nlaidan yli kumartuneena, tuntematta, että _minä_ raadan. Hiki valui\nhänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi\nyhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa _omalla_\nasiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään\npunaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean\naironvedon.\n\n\"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa\", sanoi Ingunn samassa.\n\nOlav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa\noli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät\nKristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta\nnyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.\n\nHän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle\nrakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä\nmustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka\ntervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden\nkulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja\nharjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.\n\nOlav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin\nkompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla\npuhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä\nolivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan\nkotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi\npyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.\n\nOlavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella\npikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja\nhän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti\nmielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen\ntalon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan\npuhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja\nhänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä\npuhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.\n\nMutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että\nsaattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota\nhe eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen\nheidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä\nOlav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.\n\nTytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran,\nkauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin\nhe olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja\npuutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä\nennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard\nkäskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.\n\nParlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö\nja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea\nhuone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen.\nTuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas,\nkeski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.\n\nHän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti\nolevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard\nneuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään\nGrønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten\npuutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi;\nsepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen\ntoisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. \"Kai te\nolette täällä yötä?\"\n\nOlav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.\n\n\"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne\niltarukoukseen?\"\n\nTähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän\npettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja\noli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa;\noppilaiden laulu oli niin kaunista.\n\nMunkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen:\n\n\"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä\npyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?\" kysyi hän aivan kuin\nhiukan jännittyneesti.\n\n\"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa.\" Olav sanoi, mitä se oli, ja\nnäytti kirvestä.\n\n\"Tämä on kaunis ase, poikani\", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin\nmitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua _hänen_ kirveestään.\nVeli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. \"Tämä on vanha kalu —\nsellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?\"\n\n\"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla\nDyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä\ntaitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta\ntarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra.\"\n\n\"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin\nmeidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä\ntiedä, miten se on joutunut isäni haltuun.\"\n\n\"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon\nvanhaan aikaan\", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa\nterää. \"Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista,\nsanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen.\"\n\nHän uudisti nyt neuvonsa tiestä, hyvästeli heitä ystävällisesti ja meni.\n\nHe lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti\ntäysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan.\nOlav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut\nniin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä\noli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli\nollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen\nvakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän\njuhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa\nhe olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu\noli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen\npoika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut\nmitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään,\nhänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin\ntunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti\nsanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa\nylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai\nrangaistus karkumatkan johdosta!\n\nHe löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja\npyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat\nolivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut\nhelppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta\njoko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän\nmuodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista\nlehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata,\nettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja\ntakomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan\nantoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.\n\nMutta kun hän sanoi mistä oli kotoisin, katsoi seppä häneen tutkivasti.\n\n\"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaan\nFrettasteinissä kirveet kuntoon?\"\n\nOlav sanoi, ettei hän tiennyt mitään _siitä_.\n\n\"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän\ntaida puhua siitä pikku miehille —.\"\n\nOlav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi\nitsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.\n\nHe olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan,\njoka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet\nkäsivarresta sanoen: \"Me menemme tästä.\"\n\nGrønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan.\nAlapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten\nulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.\n\nPuutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät\nvarjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset\nkärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä\nnokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat\ntäydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen,\nja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli\nliukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas\nhuuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken\ntuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine\nkukkaharsoineen.\n\nMutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon\npaisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle.\nSe ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena\npäilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat\niltapäiväautereessa.\n\nNuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen\nedelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista —\nainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta\nkuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen\nselvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.\n\nSitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen\nkuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies\nrutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta\njätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan\nviereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.\n\nVaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa\nhänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi\nhitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään\nIngunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista\nSteinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi\nolonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan,\nmahtoiko tämäkin olla sellainen —.\n\nPolku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat,\nvaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon\nkivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav\nseisahtui ja kääntyi neitoa kohti.\n\n\"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää\nFrettasteiniin\", sanoi Olav hitaasti. \"Ja Jon seppä kysyi, laitammeko\nme kuntoon kirveitämme.\"\n\n\"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!\"\n\n\"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset\nlähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä\n—.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat — —?\"\n\n\"Enhän minä tiedä. Ellei Steinfinn olisi antanut kuuluttaa jotakin —.\"\n\nYhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle.\nTämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja\nheidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi\ntunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he\nnyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi\nohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan\nIngunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja\nhän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt\nhänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin\nOlavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja\nheidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä\nsiksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon\nlapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät\nkuin kukaan muu.\n\nJa tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä\nyhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi\nvain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui\npolulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste,\nväkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet\näänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin\naisteilla.\n\nKirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa\nyli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet\nja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä\nOlavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:\n\n\"Meidän täytyy joutua.\"\n\nMolemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen\ntäyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan\nkuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin\nlaitaan asti.\n\nMunkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin\nastuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut\nsytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla\nolevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi\nruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon\nalla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut\njokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä\nsuitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.\n\nOmituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen,\nkylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten\nrukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat\nkumpikin puolelleen.\n\nKirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus\npenkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa\npenkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen\nluostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin\nIngunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa\nsivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.\n\nOlav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea\nhänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.\n\nPoika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista\nhän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin\nmitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän,\nmatalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri\nsitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin\npäähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto,\nkuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et\nin saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma\nääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä,\npaisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä\npsalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden\njälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä\nkirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja\nkuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä\nhyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten\nsuojelee häntä kaikista vaaroista —.\n\n— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja\nsamettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen\ntakanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan,\nkostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli\nhe olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet\nmäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki\nvaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.\n\nHän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä olkapäästä.\n\n\"Sinä olet nukkunut\", sanoi hän nuhdellen.\n\nKirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi\noli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav\nhaukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti\nkotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:\n\n\"On pian aika lähteä, Ingunn.\"\n\n\"Niin on.\" Toinen huokasi raskaasti. \"Kunpa olisimme voineet jäädä\ntänne yöksi.\"\n\n\"Tiedäthän sinä, ettemme voi.\"\n\n\"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa.\nMe emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla\nkotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla.\"\n\n\"Vielä se on kerran muuttuva.\"\n\n\"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav.\"\n\n\"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta.\"\n\n\"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut\nkerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin.\"\n\n\"Enköpähän voine luvata tuota.\"\n\nOlav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin\npuuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan\nhänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä,\nmiten kirveen kävisi.\n\nMutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös\nolivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta,\njoka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin\nja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan.\nMutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.\n\nJälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka\nlauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän\nseikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän\noli aivan nukkumaisillaan.\n\nHän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt\nkaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:\n\n    Te lucis ante terminum\n    Rerum Creator poscimus\n    Ut pro tua clementia\n    Sis præsul et custodia.\n\n    Procul recedant somnia\n    Et noctium phantasmata;\n    Hostemque nostrum comprime,\n    Ne polluantur corpora.\n\n    Præsta, Pater piissime,\n    Patrique compar Unice,\n    Cum Spiritu Paraclito\n    Regnans per omne sæculum.\n\n1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että\nolisit johdattajamme ja varjelijamme.\n\n2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme,\nettei ruumiimme tahraantuisi.\n\n3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän\nkaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset\niankaikkisesti.\n\n(Ambrosiaaninen hymni 7:nneltä vuosisadalta.)\n\nTämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona\niltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät\nnorjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot\nristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.\n\nTaivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita\nhattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa,\ntummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät\nseisoivat pimeyttä uhoavina.\n\nVieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään\nIngunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi\ntalonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen\nloukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja\nantaa _toisten_ soutaa.\n\nHetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa,\nlaajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.\n\nJa niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa\nkäsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen,\nlämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki\nharmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi\nvaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät\nsiltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan\nkohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän\nruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.\n\nIngunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli\npuolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi\nsilmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui\nkuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin\nihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti\nsomerikkoon Audin mökin edessä.\n\nMiehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä\nsoutumatka pitkä ollut —.\n\nOli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa\nsiitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä\nvetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät.\nEnsin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät\nlahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään,\npilviseen kesäyöhön.\n\nOlav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta\nasennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein\nhieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin\nlähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt\nheti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa\nolisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn\nsanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt —\nOlav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten\nheitä pelotti koko kulku yösydännä.\n\nNiinpä he jakoivat eväsrepun tähteet ja kömpivät majaan.\n\nAivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä.\nKeskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella\npuolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja\ntarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen\nseinän vierustalla.\n\nMutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti,\nsiihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja\nmädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään\nkolotti ja nyki.\n\nIngunn makasi rauhattomasti, kääntelehtien edestakaisin pimeässä.\n\n\"Minä en saa tilaa päälleni — takana on varmaan kivipata.\"\n\nOlav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta\nsiellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui\nkuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin\nniistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen,\ntunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä\nsinua' — ja nukkui samassa sikeästi.\n\nHetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan\nruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa\nkeskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.\n\nOli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin\nkylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas\npari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata\npeilipintaa.\n\nOlav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä\nei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin\npellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän\nkeskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen,\nkuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta\nkohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa,\nmustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä\njokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä\nitsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä\nyhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin\naikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan\nvuosia.\n\nHän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen\nhiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä\nkulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti\njossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta\njokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen\navaruuden tunnetta.\n\nOlav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä\nheti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä\nolevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea\nja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen\njäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja\nvaipui samassa uneen.\n\nHän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan\nhänen edessään ja kysyi: \"Makaatko sinä täällä?\"\n\n\"Sisällä oli niin paksu savu.\" Olav kohottautui polvilleen pudistellen\nroskia ja varpuja vaatteistaan.\n\nPäivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin\ntulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän\njokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa\n— mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli\nmetsän ja vihreiden niittyjen.\n\nOlav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin\nihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle\nja taipuivat toistensa rintaa vasten.\n\nYhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti,\nihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön\nohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun\ntoinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri,\nveti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen,\nviekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.\n\nHän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa\n— tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan\nsuulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle\nkaarelle.\n\nMutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen,\notti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he\nastuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä,\naamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.\n\nYlempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa.\nHeidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun\nhe tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he\nnähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti\nseikkailustaan.\n\nVeräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi\nja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys\nsyttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön\nkättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas\nveräjäpuita.\n\nHeidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään\nei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut\nedellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.\n\n\"Sinun solkesi —\", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.\n\n\"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle\", sanoi Olav kiireesti.\nSitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut\nomansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle.\n\"Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —.\"\n\nHän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan\nlähti kiireesti tupaa kohti.\n\nHän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä.\nYksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav\ntaputti sitä ja puheli sille vähän.\n\nHän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat\nvaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään\nvoinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai\ntehdä sen —.\n\nAikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä.\n\"Joko te tulette takaisin?\" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi Arnvid\nFinninpojan äänestä.\n\n\"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla\", lisäsi hän\nniin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän\ntoimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen\njälkeen molemmat kuorsasivat.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHerätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli\npuolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin\nistuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen —\npelästynyt ja miettivä samalla kertaa.\n\nIngunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen\nsänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja\nkatsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta,\nettä Ingunn oli niin kaunis.\n\n\"Nyt me taidamme saada tietää, mitä veli Vegard tarkoitti — ja seppä\n— kun he puhuivat kirveistä\", sanoi tyttö kiihtyneesti. \"Arnvid sanoo\nMattias Haraldinpojan olleen käräjillä ja lähteneen pohjoista kohti\ntaloon, jonka hän omistaa Biridissä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Olav. Hän oli kumartunut sitomaan kengänhihnaansa.\nSitten hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi Arnvidille kätensä\ntervehdykseksi:\n\n\"Mitähän Steinfinn sanoo, kun hän saa kuulla siitä?\"\n\n\"Hän on jo kuullut sen\", vastasi Arnvid. \"Siitä syystä hän ratsasti\npohjoiseen Kolbeinia tapaamaan, kertoi Ingebjørg.\"\n\n\"Mene noutamaan minulle vähän ruokaa, Ingunn\", sanoi Olav. Heti kun\nneito oli kadonnut tuvasta, hän kysyi Arnvidilta: \"Tiedätkö sinä, mitä\nSteinfinn ajattelee tästä?\"\n\n\"Minä tiedän, mitä Ingebjørg ajattelee\", vastasi Arnvid.\n\n\"Sitä ei ole vaikea arvata.\"\n\nOlav oli aina pitänyt Arnvid Finninpojasta eniten kaikista tuntemistaan\nmiehistä — vaikkei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi; hän viihtyi\nvain parhaiten tämän seurassa. Kuitenkaan hän ei olisi keksinyt sanoa\ntätä ystäväkseen — Arnvid oli ollut aikuinen mies ja naimisissa\nmelkein niin kauan kuin Olav jaksoi muistaa ja oli nyt leskenä kolmatta\nvuotta.\n\nMutta tänään hänestä tuntui kuin heidän välinen ikäeronsa olisi\npyyhkäisty pois. Hän tunsi olevansa täysikasvuinen ja tajusi toisen\nolevan vielä nuori mies; Amvid ei ollut vakaa ja maatunut mieleltään,\nkuten muut naineet miehet. Hänen avioliittonsa oli ollut ies, joka\noli laskettu hänen hartioilleen kasvinaikana, ja sen jälkeen hän oli\nvaistomaisesti pyrkinyt peittämään umpeen sen jättämät jäljet — kaiken\ntämän Olav tajusi yhtäkkiä, voimatta sanoa, miten hän sen tiesi.\n\nSamalla tapaa tuntui Arnvid tajuavan, että nuo kaksi nuorta olivat\ntulleet paljon lähemmäksi häntä iässä. Hän puhui heidän kanssaan\nkuin vertaistensa. Olavin syödessä istui Arnvid vuolemassa tuulessa\nkuivatetusta hirvenpotkasta ohuita, lehdenhienoja liuskareita, joita\nIngunn mielellään pureskeli.\n\n\"Pahinta on, että Steinfinn on jättänyt loukkauksen painumaan niin\npitkäksi aikaa\", sanoi Arnvid. \"Nyt on liian myöhä nostaa juttua\n— hänen täytyy vaatia kovaa kostoa, jos mieli puhdistaa kunniansa\nihmisten silmissä.\"\n\n\"En minä ymmärrä, kuinka Steinfinn olisi voinut tehdä mitään tätä\nennen — toinenhan rupesi tuumimaan toivioretkeä — puikki maasta\nhäntä koipien välissä. Mutta nyt, kun meillä on kaksi housutonta lasta\nkuninkaina, uskaltaa mies taas heiluttaa käsivarttaan tarvitsematta\nkuulla talonpoikaiskäräjien tuomiota kunnia-asioissaan — olen kuullut\nSteinfinnin ja Kolbeinin puhuvan näin.\"\n\n\"Niin, taitaapa nyt yksi ja toinen valmistautua toimimaan omin päin\npiittaamatta maan taikka Jumalan laeista\", sanoi Arnvid. \"Kyllä moni\nvarmaan verryttelee jäseniään tässä maassa nyt.\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Olav. \"Etkö sinä tule mukaan, jos Steinfinn ja\nKolbein aikovat hyökätä Mattiaksen niskaan — kurittamaan häntä?\"\n\nArnvid ei vastannut. Hän istui siinä vankkana ja hartiakkaana nojaten\notsaansa kapeaan, hienomuotoiseen käteensä, niin että hänen pienet\nrumat kasvonsa olivat aivan peitossa.\n\nArnvid Finninpoika oli hyvin pitkä ja solakka, hänen kätensä ja\njalkansa olivat erittäin kauniit. Mutta hän oli liian leveä- ja\nkorkeahartiainen, ja hänellä oli hyvin pieni pää ja lyhyt kaula ja tämä\nsai melkein unohtamaan koko hänen ruumiinsa kauneuden. Hänen kasvonsa\nolivat myös oudonlaiset ja rumat, aivan kuin kokoonpuristetut; otsa oli\nleveä, lyhyt ja matala, leuka leveä ja tukka musta ja kiharainen, aivan\nkuin tamman otsatupsu. Mutta Olav huomasi nyt ensi kerran Arnvidin\nja Ingunnin muistuttavan toisiaan — Arnvidillakin oli tuommoinen\npieni, nykerö nenä, joka kuitenkin hänellä näytti jo juuresta littaan\npainuneelta. Ja samoin miehellä oli suuret, tummansiniset silmät, jotka\npiilivät syvällä otsan alla.\n\nArnvid ei kuulunut Steinfinnin sukuun, mutta Hovin Tore oli ollut\nnaimisissa hänen isänsä sisaren kanssa. Eikä hänen raskaan, tumman\nrumuutensa ja Ingunnin rauhattoman viehkeyden yhtäläisyyttä voinut\nmitenkään kieltää.\n\n\"Sinä et halua liittyä sukuusi siinä mihin ryhdytään, huomaan minä\",\nsanoi Olav hiukan korskeasti.\n\n\"En minä aio vetäytyä poiskaan\", vastasi Arnvid.\n\n\"Mutta mitä Torfinn-piispa, isäsi, sanoo siitä, että liityt meidän\njoukkoomme, jos Steinfinn ryhtyy johonkin\", kysyi Olav hymyillen\näskeiseen korskeaan tapaansa.\n\n\"Hän on nyt Bjørgvinissä, niin ettei hän ehdi sanoa mitään, ennen kuin\ntyö on tehty\", sanoi Arnvid lyhyeen. \"Minä en voi olla seuraamatta\nsukulaistani.\"\n\n\"Ethän sinä kuulukaan hänen pappeihinsa\", jatkoi Olav äskeiseen sävyyn.\n\n\"En, _ikävä kyllä_\", vastasi Arnvid. \"Kunpa kuuluisinkin. Tämä\nSteinfinnin ja Mattiaksen asia — minä tarkoitan, että pahinta siinä on\nse, että se on päässyt tulemaan niin vanhaksi. Steinfinnin _täytyy_ nyt\ntehdä jotakin, jotta hän saisi takaisin kunniansa. Mutta ymmärräthän,\nettä silloin kaivetaan uudelleen esiin kaikki entiset puheet, joista\non leviävä paha ääni. Minä en luule olevani suurempi pelkuri kuin\nmuutkaan, mutta olisin suonut saavani pysyä tästä asiasta erossa.\"\n\nOlav oli vaiti. Nyt he taas olivat johtuneet siihen, mistä Olav\nymmärsi yhtä vähän kuin Steinfinninpojat. Arnvid oli pantu opintielle\nlapsuudessaan, mutta sitten hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat\nkuolleet, ja vanhemmat olivat ottaneet pojan kotiin ja naittaneet hänet\nrikkaalle morsiamelle, joka oli luvattu hänen veljelleen. Mutta Arnvid\nei näyttänyt olevan onnellinen siitä, että hänet määrättiin sukunsa\npääksi ja Elfaldalissa sijaitsevan sukukartanon isännäksi, sen sijaan\nettä hän olisi saanut tulla papiksi.\n\nVaimo, jonka hän sai, oli rikas ja vain viisi, kuusi vuotta häntä\nvanhempi; mutta puolisot eivät näyttäneet viihtyvän yhdessä. Osaksi\nse kai johtui siitä, että niin kauan kuin Arnvidin vanhemmat elivät,\nnuorella parilla ei ollut paljon sanomista talossa. Sitten kuoli\nFinn, Arnvidin isä, mutta heti tämän jälkeen nuori emäntä, Tordis\nErlingintytär joutui lapsivuoteeseen. Sen jälkeen otti Arnvidin äiti\nohjakset käsiinsä, ja hän kuului olleen määräämishaluinen. Arnvid antoi\nhänen hallita sekä taloa että kolmea pikku poikaansa ja totteli häntä\nkaikessa.\n\nEnnen vanhaan olivat monet Steinfinninpojista olleet pappeja, ja\nvaikkei kenestäkään tullut erityisesti huomattua kirkon palvelijaa,\nhe kuitenkin olivat olleet kelpo pappeja. Mutta kun sitten Norjaankin\ntuli semmoinen tapa, että pappien piti elää naimattomina, kuten\nmuissa kristityissä maissa, lakkasivat Steinfinninpojat hakemasta\nkirjaviisautta. Heidän sukunsa oli aina tiennyt kartuttaa valtaansa\nviisailla naimakaupoilla, eivätkä he uskoneet, että kukaan voisi\nmenestyä maailmassa hankkimatta itselleen tukea avioliitolla.\n\nKesälämmin oli saapunut toden teolla tuona päivänä, jolloin Olav ja\nIngunn olivat lähteneet Hamariin.\n\nKallionyppylältä ulkoladon takaa näkyi järvi syvällä rinteen\naaltoilevien metsien ja alanteissa olevien viljelyspalstojen alla.\nKauniina aamuina kuvastuivat Mjøsenissä rantaniemet ja veden pinnassa\nkulki vaaleita värejä, jotka ennustivat poutaa. Päivemmällä koko\nmaailma loisti väreilevässä auringonhelossa, toisella rannalla olevien\nmaiden siintäessä sinisessä autereessa, jonka läpi talojen lähettyvillä\nolevat vihreät sarat kuulsivat vaalean vihantoina. Kaukana etelässä\nSkreifjeldetin laella välkkyi vielä lunta ja siellä häämötti aivan\nkuin vettä ja pilviä, mutta lumipilkut pienenivät päivä päivältä\nkuumuudessa. Pilvihattaroita kumpusi esiin kaikkialta taivaanrannan\ntakaa ja ne vaelsivat eteenpäin varjotäplä allansa yli metsien ja\njärvien. Väliin ne sulivat ja hajaantuivat, jolloin taivas muuttui\nkauhtuneen väriseksi ja vesi harmaan himmeäksi ja elottomaksi. Mutta\nsateesta ei tullut valmista — tuuli vei sen pois, ja kaikki puut\nvälkkyivät ja leyhyttelivät kiiltäviä lehtiään, aivan kuin koko luonto\nolisi läähättänyt kuumuudesta.\n\nTurvekatot rupesivat näyttämään palaneilta ja vainiot kellastuivat\npaikka paikoin, missä maa oli laihempaa, mutta rikkaruoho rehotti ja\nkasvoi korkealle yli nuoren laihon vaaleiden tähkien. Ja tuolla puhkesi\nniitty kukkaan, sinipunaisenaan suolaheinää ja tervakukkia ja Pyhän\nOlavin kukkia.\n\nKartanossa ei nyt ollut paljon tehtävää, eikä mikään tullut tehdyksi —\nkotona olevat elivät odotuksessa.\n\nOlav ja Ingunn maleksivat missä sattui. Aivan kuin sattumalta ja\ntoisistaan tietämättä he hakeutuivat puron rantaan, joka juoksi talon\npohjoispuolella. Se virtasi syvällä mäkien välissä multaan uurtamaansa\nuraa; vesi hyppieli muutaman suuren maakiven yli, jotka täyttivät\nkoko uoman, ja valui sitten allaolevaan syväntöön omituisen unisesti\npulpattaen.\n\nNuo kaksi hakeutuivat lepattavaan haapalehtoon ylemmäksi mäelle. Maa\noli siellä kuivaa ja kasvoi hienoa kukatonta nurmea.\n\n\"Tule tänne minun helmaani, niin minä ruopin sinun päätäsi\", pyysi\ntyttö.\n\nOlav käännähti lähemmäksi ja laski päänsä hänen polvelleen. Ingunn\nruopi ja ruopi pöyhien hänen vaaleata, silkinhienoa tukkaansa, kunnes\npoikaa rupesi torkuttamaan, ja hän hengitti tasaisesti ja kuuluvasti.\nSilloin Ingunn otti pienen aivinaliinan pukunsa poviaukeamasta; hän\npyyhki hien Olavin kasvoista ja jäi istumaan liina kädessä huiskien\nsillä pois itikoita ja muita hyönteisiä.\n\nPuron rannalta hän kuuli äitinsä terävän, kiivaan äänen. Ingebjørg\nemäntä ja Arnvid Finninpoika kulkivat laihon laitaa noudattavaa\npolkua. Joka päivä kulki Ingebjørg Jonintytär talon takana olevalle\nmäennyppylälle ja jäi istumaan siihen eteensä tuijottaen, puhellen\nherkeämättä sammumattomasta vihastaan Mattias Haraldinpoikaa kohtaan\nsekä kertoen Steinfinnin kanssa suunnittelemistaan, loputtomiin\nvatvotuista kostotuumista. Arnvidin täytyi aina seurata häntä,\nkuunnella häntä ja antaa samat vastaukset rouvan sanoihin.\n\nOlav nukkui pää Ingunnin helmassa tytön nojatessa niskaansa\nhaavanrunkoon ja tuijottaessa eteensä ajatuksettoman onnellisena, kun\nArnvid alkoi laskeutua heitä kohti läpi korkean niittyheinän.\n\n\"Minä näin teidän istuvan täällä —.\"\n\n\"Täällä on vilpoisaa\", sanoi Ingunn.\n\n\"Alkaisi olla heinänteon aika\", sanoi Arnvid katsoen rinnettä ylös —\ntuulenhenki pani niityn lainehtimaan.\n\nOlav oli herännyt; hän käänsi kylkeä ja painoi posken Ingunnin syliin.\n\n\"Me alamme pyhien jälkeen — minä puhuin siitä Grimille aamulla.\"\n\n\"Steinfinnillä taitaa olla aikamoinen apu sinusta, Olav\", sanoi Arnvid.\n\n\"Noo —.\" Olav venytti vastausta. \"Mutta kaikki on täällä niin\nrempallaan; ei siinä auta paljon yhden miehen apu. Vaikka — mutta\nnyt se tulee kai muuttumaan; eiköhän Steinfinn tästälähin rupea\nhuolehtimaan enemmän asioistaan. Minä taidankin olla viimeistä kesää\ntäällä.\"\n\n\"Lähdetkö sinä pois Frettasteinistä?\" kysyi Arnvid.\n\n\"Täytyyhän minun lähteä katsomaan omia maitanikin kerran\", sanoi Olav\npikkuvanhasti. \"Kun siis Steinfinn saa tämän asian käsistään, käy kai\nniin, että minä muutan kotiin Hestvikeniin — luulen, että Steinfinn\nmielellään toimittaa Ingunnin ja minut täältä.\"\n\n\"Ei ole varma, että Steinfinn joutaa ensi tilassa puuttumaan siihen\nasiaan\", sanoi Arnvid puoliääneen.\n\nOlav kohautti olkaansa — hän oli ylpeän näköinen.\n\n\"Sitä enemmänhän hänellä on syytä toivoa, että minä pääsen omaisuuteni\nherraksi. Hän tietää, etten ole vetäytyvä syrjään, vaan auttava\nkasvatusisääni.\"\n\n\"Te olette kovin nuoria ryhtyäksenne suuren kartanon hoitoon.\"\n\n\"Et sinä ollut sen vanhempi joutuessasi naimisiin.\"\n\n\"En, mutta meillä oli vanhemmat turvanamme — ja minä olin sentään\nnuorin joukosta. Mutta he pelkäsivät suvun sammuvan, kun veljeni olivat\nkuolleet.\"\n\n\"Minä olen myös sukuni viimeinen\", sanoi Olav.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Arnvid. \"Mutta Ingunn on kovin nuori.\"\n\nOlav oli tullut näihin ajatuksiin Hamarin matkan jälkeen.\n\nTuon suloisen pyörryttävän vuorokauden jälkeen, jolloin hän oli\nkokenut huumeen toisensa jälkeen leikkisiskonsa parissa, hän vaipui\nrauhaan heti heidän päästyään takaisin Frettasteiniin. Siellä ei\nkukaan ollut edes huomannut heidän katoamistaan. Ja tämä vaikutti niin\nihmeen viilentävästi hänen kuohuvaan mielentilaansa. Ja lisäksi kaikki\nalkoivat aavistaa muutoksia ja suuria tapahtumia juuri samaan aikaan\nkun hän itse tunsi tulleensa aikuiseksi — joten myös se oli jollakin\ntavoin luonnollisempaa, että hänkin oli muuttunut.\n\nHän lakkasi leikkimästä toisten poikain kanssa, eikä kukaan ihmetellyt\nsitä, sillä jännitys, joka Frettasteinissä nykyään vallitsi, levisi\nkoko ylämaan naapuristoon.\n\nJa niinpä Olavista alkoi tuntua aivan luonnolliselta, että hänen nyt\ntoden teolla on ruvettava tuumimaan naimisiinmenoa. Ja viettäessään\nIngunnin kanssa näitä pitkiä, helteisiä kesäpäiviä hän tunsi\neräänlaista kouriintuntuvaa tyytyväisyyttä siitä, että hän nyt oli\nparemmin selvillä tulevaisuudesta, joka oli aiottu hänelle, kuin\naikaisemmin, ollessaan lapsellisempi.\n\nLevottomuuden ja pelokkaan kainouden sijaan tuli nyt iloinen,\nutelias odotus. Jotakin täytyi tapahtua. Steinfinn aikoi kai\nkäyttää tilaisuutta — iskeäkseen. Mitä seurauksia siitä tulisi,\njos Steinfinn iskisi, sitä Olav ei vaivautunut ajattelemaan — hän\noli tietämättään omaksunut Steinfinninpoikien käsityksen heidän\nvoimastaan ja mahtavuudestaan; kukaan ei mahtanut heille mitään.\nMutta hänestä tuntui myös luonnolliselta, että kun hän sen jälkeen\npyytäisi Steinfinniltä lupaa lähteä kotiin ja viettää häitä, tämä\nsuostuisi siihen arvelematta. Se tapahtuisi kai syksyllä taikka\ntalvella. Ja hänen vasta herännyt halunsa Ingunnin omistamiseen suli\nhänen vasta heränneeseen kunnianhimoonsa päästä oman itsensä herraksi.\nKun hän nyt sulki tytön syliinsä, tuntui hänestä siltä, kuin tämä\nolisi ollut hänen täysi-ikäisyytensä pantti. Sitten kun he tulisivat\nHestvikeniin, nukkuisivat he yhdessä ja hoitaisivat yhdessä sekä ulko-\nettä sisätöitä, eikä kukaan muu saisi käskeä ja määrätä kuin he kaksi\nainoastaan. Silloin he olisivat täysipätöistä väkeä.\n\nOlav ei muuten hyväillytkään kovin usein morsiantaan nykyisin. Joskaan\nhän ei enää ollut yhtä kaino ja arka, — eikä ollenkaan raskasmielinen,\n— kuten hän oli ollut tunteensa ensi puuskassa, oli hän kuitenkin\ntullut huomaamaan, mikä oli miehekästä ja soveliasta. Vain iltaisin,\nennen kuin kumpikin meni taholleen, hän koetti päästä sanomaan\nIngunnille hyvää yötä kahden kesken tavalla, joka hänen mielestään\nsoveltui ystävyksille, jotka pian menisivät naimisiin keskenään.\n\nSen, että Ingunnin silmät ilmaisivat liian paljon heidän sattuessaan\nkatsahtamaan toisiinsa, käsitti Olav kuuluvan siihen onneen, jonka\nkohtalo oli varannut hänelle. Hän huomasi Ingunnin vilkuilevan häntä\nsalaa, ja tytön katse oli kumma, raskas ja täynnä tummaa eloa. Sitten\nheidän silmänsä kohtasivat toisensa — ja Ingunnin silmissä syttyi\npieni tuikahdus, hän katsoi toisaanne ja koetti peittää hymyä. Hän\nkoetti saada hipaistuksi Olavia kädellään, kun he tapasivat toisensa\n— pöyhi mielellään hänen tukkaansa heidän jäädessään hetkeksikään\nkahden kesken. Hän oli hyvin palvelevainen Olavia kohtaan — tarjoutui\npaikkaamaan hänen vaatteitaan, kantamaan hänelle ruoan, milloin poika\ntuli aterialle vähän myöhemmin kuin toiset miehet. Ja kun Olav sanoi\nhyvää yötä, tyttö pusertautui häneen kuin hänen hyväilyään janoten.\nOlav käsitti sen niin, että Ingunnkin ikävöi häitä, ja se oli hänen\nmielestään asiaankuuluvaa — aika kävi kai pitkäksi hänellekin täällä\nkotona; hänestä mahtoi olla hirveän hauskaa itse päästä emännäksi.\nHänen päähänsä ei pälkähtänyt, että saattoi olla nuoria ihmisiä, jotka\neivät pitäneet toisistaan, vaikka olivat toisilleen kihlatut.\n\nMutta Hamarin-retki jäi kajastamaan unena Olavin mielessä. Hän muisteli\nsitä varsinkin illalla maata pantuaan, eli sen uudelleen mielessään,\nkunnes tunsi tutun, ihmeellisen suloisen väristyksen ruumiissaan ja\nsielussaan. Hän muisteli, miten he olivat olleet polvillaan auringon\nnoustessa kalastajamummon navettapahasen takana, rinta rintaa vasten,\nja miten hän oli uskaltanut suudella Ingunnia ohimokuoppaan, hiuksien\nalle, jotka tuoksuivat lämpimästi ja vienosti. Mutta sitten hänet\nvaltasi käsittämätön pelko ja surumielisyys —. Hän koetti ajatella\neteenpäin — olihan heidän edessään tie suorana kohti kirkon ovea,\npöydänpäätä ja morsiusvuodetta. Mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi\ntullut heikoksi ja voimattomaksi, kun hän näinä yön hetkinä tahtoi\niloita siitä, mikä heitä odotti — aivan kuin ei mikään sittenkään\nvoisi olla niin suloista kuin tuo aamusuudelma, — mitä tulevaisuus\nheille toisikin.\n\n\"Mitä sinä liikut?\" kysyi Arnvid äreästi. \"Etkö sinä voi pysyä hiljaa?\"\n\n\"Minä lähden vähän ulos.\" Olav nousi, pukeutui uudestaan ja viskasi\nviitan ympärilleen.\n\nYöt olivat jo pimeämpiä — lehtipuiden tiheät latvukset näyttivät\ntummemmilta taempana häämöttäviä harjanteita vasten. Pohjoisella\ntaivaalla näkyi muutamia messinginkeltaisia juovia pilvien välissä.\nLepakko vilahti hänen ohitseen mustana ja salamannopeasti.\n\nOlav lähti sitä aittaa kohti, missä Ingunn nukkui. Ovi oli puoleksi\nauki kuumuuden tähden, ja sittenkin siellä oli ummehtunut ilma; siellä\nhaisi auringonpaahtamille ohjaksille, sänky vaatteille ja hikisille\nihmisille.\n\nPalvelusneito, joka makasi seinän puolella, veteli hirsiä. Olav\nkävi polvilleen ja taivutti kasvonsa ulommaisena nukkujaa kohti.\nHän kosketti poskellaan ja huulillaan hiljaa Ingunnin rintaa.\nSilmänräpäyksen hän oli hievahtamatta tunteakseen pehmeän, lämpöisen\npoven kohoilevan hiljaa hengityksen mukaan unessa — kuuli sydämen\nlyönninkin sen alla. Sitten hän antoi kasvojensa lipua ylemmäs, kunnes\nIngunn heräsi.\n\n\"Pukeudu\", kuiskasi hän toisen korvaan. \"Tule ulos vähän —.\"\n\nHän jäi odottamaan solaan. Ingunn kömpi hetken kuluttua kynnyksen\nyli matalasta ovesta ja jäi seisomaan hiljaa aivan kuin oudoksuen\näänettömyyttä. Hän veti muutaman syvän henkäyksen — yö oli vilpas ja\nlauha. He kävivät istumaan rinnakkain ylimmälle portaalle.\n\nMutta sitten molemmista tuntui niin kummalliselta, että he\nolivat ainoat valveilla olevat ihmiset kartanossa — eivätkä he\nolleet tottuneet olemaan ulkona yöllä. Ja niin he istuivat siinä\nliikahtamatta, tuskin rohjeten kuiskata sanaakaan toisilleen. Olav oli\naikonut kääriä viittansa Ingunnin ympärille ja laskea käsivartensa\nhänen vyötäisilleen. Mutta hän tuli vain vieneeksi Ingunnin käden\npolvelleen ja hivelleeksi sitä yhdellä sormella sormenpäitä kohti,\nkunnes tyttö veti kätensä pois, laski käsivartensa hänen olkapäälleen\nja puristi kasvonsa hänen kaulaansa vasten.\n\n\"Yöt ovat varmaan jo pimeämmät?\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"Ilma on niin raskas tänä yönä\", virkkoi toinen.\n\n\"Niin, ehkä huomenna tulee sade\", arveli neito.\n\nSe osa järveä, jonka he saattoivat nähdä paikaltaan, oli sakean harmaa,\neikä taempana olevia selänteitä näkynyt ollenkaan. Olav katsoi eteensä\nmiettien.\n\n\"Ei se ole varma — tuuli käy idästäpäin. Etkö huomaa, miten selvästi\npuron ääni kuuluu rotkosta?\"\n\n\"On kai paras mennä levolle\", kuiskasi hän tuokion kuluttua. He\nsuutelivat toisiaan — se oli pieni, nopea, arka suukko. Sitten Olav\nhiipi alas, ja Ingunn katosi aittaan.\n\nTuvassa oli pilkkosen pimeä. Olav riisuutui ja paneutui uudelleen maata.\n\n\"Kävitkö sinä ulkona puhelemassa Ingunnin kanssa?\" kysyi Arnvid\nvalppaalla äänellä hänen kupeeltaan.\n\n\"Kävin.\"\n\nKotvasen kuluttua Arnvid kysyi jälleen:\n\n\"Tiedätkö sinä, Olav, minkälaiset teitä koskevat naimasopimukset ovat?\"\n\n\"En. Minähän olin niin pieni, kun meidät kihlattiin. Mutta kaiketi\nSteinfinn ja minun isäni ovat sopineet siitä, mitä me kumpikin saamme.\n— Miksi sinä sitä kysyt?\" ihmetteli Olav äkkiä.\n\nArnvid ei vastannut. Olav virkkoi:\n\n\"Kyllä Steinfinn pitää huolen siitä, että saamme sen, mitä meille\nkuuluu sopimuksen mukaan.\"\n\n\"Niin, olenhan minä hänen sisarensa poika\", lausui Arnvid vähän\nviivytellen. \"Mutta koska sinusta pian on tuleva meidän sukulaisemme,\nniin puhunpa sinulle jotakin. Sanotaan Steinfinnin varojen olevan\npienemmät kuin ennen. Minä olen miettinyt tässä maatessani sinun\nsanojasi — luulen sinun olevan oikeassa. Viisainta olisi, jos\njouduttaisit naimista — jotta Ingunn saisi osansa kotoa niin pian kuin\nsuinkin.\"\n\n\"Eihän mikään pakota meitä odottamaankaan\", sanoi Olav.\n\nSeuraava päivä oli messupyhä, ja sitä seuraavana alkoi Frettasteinissä\nheinänteko. Arnvid ja hänen miehensä ottivat osaa siihen. Jo aikaisin\naamupäivällä rupesi ilma vetäytymään harmaaksi, ja keskipäivän aikaan\nalkoi paksuja, mustia pilviä ilmestyä etelästä ja levitä vaalenneelle,\nusvaiselle taivaalle. Olav katsoi ylös hioessaan kerran viikatettaan —\nja ensimmäinen vesitippa putosi hänen silmilleen.\n\n\"Ehkä siitä tulee vain vähän yösadetta\", tuumi muuan iäkäs renki.\n\n\"Huomenna on juhannus\", vastasi Olav. \"Jos ilma silloin muuttuu, sataa\nyhtä monta päivää sen jälkeen kuin aurinko on paistanut ennen sitä,\nniin olen aina kuullut sanottavan. En usko tänä vuonna tulevan parempaa\nheinäonnea kuin viimekään vuonna.\"\n\nArnvid seisoi vähän alempana niityllä. Hän laski äkkiä alas\nviikatteensa ja alkoi rientää juoksujalkaa mäkeä ylös toisten luo\nviittoen kädellään.\n\n\"Tuolla he tulevat\", sanoi Arnvid. \"Näyttää siltä kuin heillä olisi\ntoisenlainen niitto mielessä. Mitähän tämän talon heinänteosta nyt\ntulleekaan!\"\n\nMyöhään illalla sade alkoi valua virtanaan, ja sakea, valkoinen sumu\nhöyrysi pilvinä niittyjen ja lähimpien metsäisten kukkuloiden yli. Olav\nja Ingunn seisoivat Ingunnin makuuparven solassa, ja poika tuijotti\nvihaisesti sateeseen.\n\nArnvid tuli juosten rapakkoisen pihan poikki, pelastui toisten joukkoon\nja pudisti vaatteitaan.\n\n\"Etkö sinä ota osaa miesten neuvotteluihin?\" kysyi Olav pilkallisesti.\n\nOlav oli aikonut seurata miehiä näiden lähtiessä Ingebjørgin pirttiin\n— miehet tahtoivat puhua rauhassa, palvelusväen kuulematta. Mutta\nSteinfinn oli käskenyt kasvattinsa jäädä tupaan talon renkien kanssa.\nOlav oli suuttunut — nyt kun hän omasta mielestään jo lukeutui\nkuuluvaksi Steinfinnin sukuun. Hän ei muistanut, ettei Steinfinn vielä\ntiennyt heidän liittonsa olevan niin lähellä lujittumistaan.\n\nArnvid nojasi seinään; hän tuijotti murjottaen eteensä.\n\n\"En minä aio vetäytyä syrjään, olen kyllä seuraava sukulaistani\nniin kauas kuin hän vaatii. Mutta minä en tahdo ottaa osaa heidän\nneuvotteluihinsa.\"\n\nOlav katsoi ystäväänsä — ja pojan vaaleahkot, kauniisti kaartuvat\nhuulet vetäytyivät pieneen ivahymyyn.\n\n\n\n\nIV\n\n\nToisen päivän iltana miehet karahuttivat rinnettä alas. Tämän päivän\noli kestänyt pilvipoutaa, mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja\ntuuliseksi.\n\nKolbeinilla oli mukanaan kuusi miestä, Steinfinnillä seitsemän sekä\nOlav Auduninpoika, ja Arnvid seurasi oman miehensä kanssa. Kolbein oli\nhankkinut tarvittavat veneet, jotka oli kätketty kauemmaksi pohjoiseen,\nMjøsenin rannalle.\n\nIngunn meni aikaisin levolle parveensa. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli\nnukkunut herätessään siihen, että joku kosketti hänen poveaan.\n\n\"Sinäkö se olet\", kuiskasi hän unisesti — hän odotti unenpöpperössään\nnäkevänsä Olavin pehmeän tukan, mutta hänen edessään olikin hunnulla\npeitetty pää. \"Äiti —?\" pääsi häneltä ihmetyksen vallassa.\n\n\"Minä en saa unta\", sanoi Ingebjørg. \"Olen kävellyt ulkona. Pukeudu ja\nlähde alas minun kanssani.\"\n\nIngunn nousi tottelevasti ja pukeutui. Hän oli rajattomasti ihmeissään.\n\nEi ollut sentään kovin myöhä vielä. Sen huomasi ulos tullessa. Ilma oli\nkirkastunut. Kuu paistoi melkein pyöreänä eteläisen harjanteen laelta,\npunaisena kuin iltapilvi, antamatta vielä valoa.\n\nÄidin käsi oli tulikuuma hänen tarttuessaan tyttären käteen. Ingebjørg\nveti neitoa mukanaan — kulki edestakaisin kartanon liepeillä, mutta ei\npuhunut juuri mitään.\n\n— Kerran he jäivät seisomaan pellon aidan yli kumartuneina. Pellolla\noli lammikko, jonka ympärillä kasvoi korkeata, rehevää ruohoa, joka\nkuvastui veteen, mutta keskellä sen pientä, kiiltävää pintaa välkkyi\nkilo — kuu oli nyt noussut korkealle ja oli vaalennut keltaiseksi ja\nkirkkaaksi.\n\nÄiti katsoi alemmas, missä järvi ja talot uinuivat pehmeässä, vaaleassa\nudussa.\n\n\"Ymmärrätköhän sinä, mitä tämä merkitsee meille kaikille\", sanoi\nIngebjørg.\n\nIngunn tunsi poskiensa kalpenevan ja muuttuvan kylmiksi äidin\ntätä sanoessa. Hän oli aina tiennyt sen, mitä isästä ja äidistä\noli tietämistä; hän oli myös tiennyt, että nyt oli tulossa suuria\ntapahtumia. Mutta kulkiessaan tässä äitinsä kanssa ja huomatessaan,\nmiten tämä oli järkyttynyt sisimpäänsä myöten, hän vasta käsitti, mitä\nkaikki oikein _merkitsi_. Hänen huuliltaan pääsi pieni äännähdys aivan\nkuin hiiren vinkaisu.\n\nIngebjørgin kärsineet kasvot vetäytyivät hymyn irveeseen, ja hän sanoi:\n\n\"Pelkäätkö sinä valvoa tänä yönä äitisi kanssa? Tora ei olisi\nkieltäytynyt jäämästä minun luokseni, mutta hän on sellainen hurskas,\nlempeä lapsi. Sitä sinä et ole — ja sinä olet vanhin\", lopetti hän\nkiihkeästi.\n\nIngunn rutisti hentoja käsiään. Jälleen hänestä tuntui kuin hän\nolisi päässyt nousemaan vähän korkeammalle tunturin rinnettä, josta\nnäki hiukan laajemmalti maailmaa. Hän oli aina ollut selvillä siitä,\netteivät vanhemmat olleet kovin iäkkäitä ihmisiä. Mutta nyt hän\ntajusi, että he olivat nuoria. Heidän lempensä, josta hän oli kuullut\nkerrottavan kuin mistäkin vanhan ajan tarinasta, saattoi syttyä\nuudestaan täyteen liekkiin, kuten tuli syttyy tuhan alla kytevistä\nhiilistä. Ihmetellen ja vastentahtoisesti hän aavisti isän ja äidin\nrakastavan toisiaan nytkin — samoin kuin Olav ja hän rakastivat\ntoisiaan, mutta vain paljon kiihkeämmin — kuten virta on suurempi\nja kuohuvampi lähellä suuta kuin ylhäällä lähteillään. Ja vaikka\nhäntä kainostutti se, mitä hän nyt ymmärsi, hän tunsi myös ylpeyttä\nvanhempiensa tavattoman kohtalon johdosta.\n\nHän ojensi arasti kätensä sanoen:\n\n\"Kyllä minä valvon sinun kanssasi koko yön, äiti.\"\n\nIngebjørg puristi tyttärensä kättä.\n\n\"Jumalan täytyy auttaa Steinfinniä, että me saamme pestyksi pois\nhäpeämme\", hän sanoi kiivaasti, syleili tytärtään ja suuteli tätä.\n\nIngunn tarttui äitinsä kaulaan. Siitä oli hyvin kauan, kun tämä oli\nsuudellut häntä. Se oli kuin osa sitä elämää, joka oli loppunut tuona\nyönä, jolloin Mattias oli tullut taloon.\n\nEi Ingunn ollut sitä kaivannutkaan — hän ei ollut ollut hyväileväinen\nlapsena. Se, mikä oli Olavin ja hänen välillään, oli aivan kuin jotakin\nuutta, minkä he olivat keksineet alusta alkaen. Se oli tullut kuin\nkevät — se ilmestyy jonakin päivänä kuin ihme, mutta kohta sen jälkeen\ntuntuu aivan kuin kesän pitäisi jatkua ikuisesti. Miten oli laita\npellonpientarenkin? — Niin kauan kuin se pysyy paljaana kuivuneiden\nheinätupsujen ympäröidessä kiviä, joiden laidoilta lumi on sulanut,\nniin kauan se on vain kuin pieni harmaa penger sarkojen välissä —\nkunnes se äkkiä muuttuu yhdeksi ainoaksi reheväksi tiheiköksi, josta\ntuskin pääsee kahlaamaan läpi.\n\nJa nyt hänen lapsenmielensä keväinen hedelmättömyys oli muuttunut\nreheväksi ja kukintakykyiseksi. Hän painoi vilpoisen, pehmeän poskensa\näidin luisevia kasvoja vasten ja sanoi:\n\n\"Minä valvon _mielelläni_ sinun kanssasi, äiti!\"\n\nSanat kimmahtivat aivan kuin häneen itseensä — _hänenhän_ täytyi\nodottaa Olavia. Hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muualla tämän\nlähtiessä toisten kanssa matkaan illalla — hän ei ollut muistanut,\nettä miesten hanke oli hengenvaarallinen. Hätä kouristi häntä — mutta\ntuntui vain väristyksenä sydänjuurissa. Hän ei voinut kuvitella, että\n_hänen_ omilleen saattoi todella tapahtua jotakin. —\n\nKuitenkin hän kysyi:\n\n\"Äiti — _pelkäätkö_ sinä?\"\n\nIngebjørg Jonintytär pudisti päätään.\n\n\"En. Jumala on antava meidän voittaa, sillä meidän puolellamme on\n_oikeus_.\" Nähdessään tyttärensä ilmeen hän lisäsi, kasvoilla hymy,\njosta Ingunn ei pitänyt — se oli niin kummallinen ja ovela: \"Katsohan,\ntyttäreni — on onni meille, että Maunu-kuningas kuoli nyt keväällä.\nMeillä on ystäviä ja sukulaisia niiden miesten joukossa, jotka nyt\nsaavuttavat suurimman vallan — sanoo Kolbein. Ja heidän joukossaan on\nmonta, jotka soisivat Mattiaksen — muistatko sinä, minkä näköinen hän\non, ei, ethän sinä voi muistaa — hän on lyhytkasvuinen — niin, jotka\nsoisivat hänen olevan päätä lyhyemmän. Ingebjørg-kuningatar ei pitänyt\nhänestä. Ymmärräthän sinä nyt, että muuten hän ei olisi parastaikaa\nBiridissä, kun kaikki ritarit ja paronit ovat kokoontuneet Bjørgviniin\nuuden kuninkaan kruunajaisiin.\"\n\nHän puhui puhumistaan heidän kävellessään aidan viertä pitkin. Ingunnin\nolisi kovin tehnyt mieli puhua äidille Olav Auduninpojasta, mutta hän\nymmärsi äidin olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei hän välittäisi\nkuulla muusta. Jotakin hänen kuitenkin täytyi saada sanotuksi.\n\n\"Eikö ollut paha, ettei Olav ehtinyt noutaa kirvestään sitä ennen?\"\n\n\"Kyllä sinun isäsi on pitänyt huolen siitä, että kaikilla niillä,\njotka hän otti mukaansa, oli riittävästi aseita\", sanoi talon emäntä.\n\"Steinfinn ei olisi ottanut mukaan koko poikaa, mutta tämä pyysi itse\n—.\"\n\n\"Sinun on kylmä\", sanoi äiti hetken kuluttua. \"Ota vaippa yllesi —.\"\n\nIngunnin vaippa riippui yhä äidin tuvassa — hän ei ollut tuonut\nsitä sieltä viimeisten kahden viikon aikana, vaan käyttänyt Olavin\njuhlaviittaa päällysvaatetta tarvitessaan. Äiti seurasi häntä sisään.\nHän puhalsi hiillokseen ja sytytti lyhdyn.\n\n\"Isäsi ja minun oli tapana muuttaa suureen parvitupaan nukkumaan\nkesäisin —; jos me olisimme maanneet siellä sinä yönä, jolloin\nMattias hyökkäsi taloon, ei hän olisi voinut yllättää Steinfinniä\näkkiarvaamatta. Meidän on turvallisinta nukkua siellä siihen asti kun\nSteinfinn saa maanrauhan.\"\n\nSuureen parveen ei mennyt mitään ulkoportaita, sillä sitä käytettiin\ntalonväen kalleuksien kätkönä. Ala-aitasta veivät vain tikapuut\nsisäteitse parvelle. Ingunn ei ollut käynyt siellä monta kertaa; jo\nsiellä vallitseva ilmakin teki hänet juhlalliseksi. Sänkypatjojen ja\nnahkasien välissä riippui väkevähajuisia yrttipusseja — kaikki nuo\nkatosta riippuvat tavarat näyttivät vähän kammottavilta. Seinävierillä\noli suuria arkkuja. Ingunn valaisi lyhdyllä Olavin arkkua — se oli\nvaaleata lehmuspuuta ja kauniisti veistetty.\n\nIngebjørg aukaisi solaan vievän oven. Hän tyhjensi sängystä kaiken,\nmitä siihen oli pinottu, alkoi kaivella arkkuja ja rasioita, antaen\ntyttärensä valaista lyhdyllä — päästi sitten lattialle kaiken\nkäsistään ja lähti ulos solaan.\n\nKuu oli ehtinyt niin kauaksi länteen, että sen valo välkkyi kultaisena\nsiltana vedessä. Se oli painumaisillaan tummaa, sinistä pilvivuorta\nkohti — joku irtautunut kaistale kulki kuuta vasten muuttuen\nkultaiseksi.\n\nÄiti palasi sisään ryhtyen jälleen penkomaan arkkuja. Hän oli vetänyt\nesiin silkkisen naisenpuvun — se oli vihreäpohjainen, keltakukallinen\n— lyhdyn valossa koko puku kuulsi kellastuneiden haavanlehtien\nvärisenä.\n\n\"Tämän tahdon antaa sinulle —.\"\n\nIngunn niiasi ja suuteli äitinsä kättä. Hän ei vielä milloinkaan ollut\nomistanut silkkistä pukua. Valaanluisesta rasiasta äiti otti lisäksi\nvihreän samettinauhan, johon oli kiinnitetty kullattuja hopeanastoja.\nHän asetti sen tyttären otsalle, työnsi sitä vähän alemmas ja sitoi\nnauhanpäät niskaan hiusten alle.\n\n\"Kas noin. Sinusta ei tullut niin kaunis kuin lapsena ollessasi\nluulimme, mutta sinä olet sievistynyt tänä kesänä. Voit ruveta\nkäyttämään otsanauhaa, sinä olet nyt naimaikäinen neito, Ingunn.\"\n\n\"Niin, Olav ja minä olemme puhuneet siitä\", uskalsi Ingunn virkkaa.\nHän koetti vaistomaisesti puhua niin tasaisesti ja luonnollisesti kuin\nosasi.\n\nIngebjørg nosti katseensa — he olivat molemmat kyykkysillään erään\narkun ääressä.\n\n\"Oletteko Olav ja sinä puhuneet _siitä_?\"\n\n\"Kyllä.\" Ingunn puhui yhtä tasaisesti kuin äsken: hän painoi hiljaa\nalas luomensa. \"Me olemme nyt siksi vanhoja, että arvaamme teidän\nhaluavan pian täyttää meitä koskevan sopimuksen.\"\n\n\"Ei se sopimus ollut sellainen\", sanoi äiti, \"ettei sitä voisi purkaa,\njos te tahdotte. Pakottaa me emme aio teitä.\"\n\n\"Niin, mutta me olemme tyytyväisiä siihen, mitä te olette päättäneet\",\nsanoi Ingunn kuuliaisesti. \"Olemme puhuneet, että meistä on hyvä se,\nmitä isämme ovat sopineet.\"\n\n\"Vai niin.\" Ingebjørg katsoi miettien eteensä. \"Kaipa siitä selvitään\njollakin tavoin. — _Pidätkö_ sinä Olavista?\" hän kysyi.\n\n\"Täytyyhän minun pitää hänestä. Olemme tunteneet toisemme kauan, ja hän\non aina ollut hyvä meille kaikille ja tottelevainen teitä kohtaan.\"\n\nÄiti nyökkäsi ajatuksissaan.\n\n\"Steinfinn ja minä emme ole tienneet, muistitteko te itse tuota\nsopimusta tai ajattelitteko sitä enää. Kai siitä selvitään tavalla tai\ntoisella. Mutta te olette niin nuoria, ettette kai ole voineet kiintyä\ntoisiinne kovin —. Onhan Olav kaunis poika. Ja Audunilta jäi rikkautta\n—.\"\n\nIngunn olisi mielellään puhunut enemmän Olavista. Mutta hän näki äidin\nvaipuneen taas syvälle omiin ajatuksiinsa.\n\n\"Me ajoimme syrjäteitä, isäsi ja minä, tullessamme tunturin yli\", hän\nkertoi. \"Vorsista lähdimme tasangolle ja sitten ratsastimme ylimpiä,\nkaukaisimpia laaksoja pitkin. Tunturilla oli vielä paljon lunta.\nKerran meidän täytyi jäädä asumaan kiviseen onkaloon kokonaiseksi\nviikoksi. Se oli pienen järven laidassa, ja sillä kohden kulki\njäätikkö virta — me kuulimme jäälauttojen kalisevan ja murskautuvan\nvedessä maatessamme onkalossa yöllä. Steinfinn uhrasi kultasormuksen\nsormestaan ensimmäisessä kirkossa, joka tiellemme ilmestyi — sattui\nolemaan messupäivä. Tunturikylän köyhät asukkaat olivat tuijottaa\nsilmät päästään nähdessään meidät — me olimme lähteneet kaupungista\nsunnuntaivaatteissamme. Huonoiksihan ne olivat kuluneet — mutta siinä\nlaaksossa ei kuitenkaan ennen liene sellaisia nähty —.\n\n\"Mutta uupunut morsian Steinfinnillä oli, kun hän saapui minun\nkanssani Hoviin. Silloin sinä jo olit minun sydämeni alla —.\"\n\nIngunn tuijotti kuin loihdittuna äitiinsä. Lyhty, joka paloi lattialla\nheidän molempien välissä, levitti himmeää valoa, ja Ingunn näki äidin\nhymyilevän omituisesti. Ingebjørg silitti tyttärensä päätä ja solutti\nhänen pitkiä palmikoltaan sormiensa lomitse.\n\n— \"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen\", lopetti hän.\n\nÄiti nousi nyt paikaltaan ja ojensi tyttärelleen suuren, koruompeleilla\nkaunistetun peitteen käskien hänen ravistella sitä ulkona solassa.\n\n\"Äiti!\" huusi tytär kovalla äänellä ulkoa.\n\nSiellä oli jo melkein valoisa, ja taivaan laki oli kirkas ja korkea,\nmutta lähempänä maata oli pilviä ja usvaa. Luoteesta, järven toiselta\npuolen nousi korkea loimu, joka punasi usvaisen ilman laajalta alalta.\nMustaa savua tuprusi esiin, ajautui ympäri ja sekoittui sumuun,\ntaajentaen ja tummentaen sen pitkän matkaa tälle puolen harjun. Väliin\nnäkyi itse lieska sen kohotessa korkealle, mutta palava talo oli\npiilossa metsäkielekkeen takana.\n\nHetken verran nuo kaksi naista tuijottivat sinne. Äiti ei lausunut\nsanaakaan, eikä neito rohjennut puhua. Sitten talon emäntä katosi\nsisään — ja heti tämän jälkeen Ingunn näki hänen juoksevan pihan yli\npirttiä kohti.\n\nKaksi palvelusnaista syöksyi paitasillaan ulos ja lähti juoksemaan\naidanviertä. Sitten tuli näkyviin Tora, vaalea tukka hulmuten\nhajallaan, ja äiti, taluttaen pieniä poikiaan, ja vähitellen kaikki\ntalon naiset. Heidän huutonsa ja äänensä kuuluivat parveen, missä\nIngunn oli.\n\nMutta kun he rupesivat työntymään parveen, hiipi hän ulos. Pää\npainuksissa ja kädet ristissä vaipan alla, jota hän piteli tiukasti\nympärillään — hän olisi halunnut tekeytyä kokonaan näkymättömäksi —\nhän pujahti omaan aittaansa ja paneutui makuulle.\n\nItku purkautui väkisin — hän ei tiennyt, miksi hän oikeastaan itki\nniin hillittömästi. Mutta hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi\nollut liian täynnä kaikkea sitä, mitä oli vyörynyt hänen sieluunsa\ntänä yönä. Hän ei kärsinyt toisia lähellään — silloin pääsi itku. Ja\nväsynyt hän oli myös. Olikin jo aamu.\n\nHänen herätessään aurinko paistoi ovesta sisään. Ingunn hyppäsi pystyyn\nja veti paidan viereensä — hän kuuli hevosten töminää pihalta.\n\nNeljä, viisi oman talon hevosta lönkytteli ruohoa pureksien satulasta\nriisuttuina. Olavin Elgsblakken oli niiden joukossa. Ja ylhäältä haasta\nkuului hirnuntaa. Palvelusneidot juoksentelivat pirtin ja tuvan väliä\n— ja kaikki olivat juhlapuvuissa.\n\nIngunn heitti vaipan ympärilleen ja juoksi itäparveen. Sinne oli\nsiroteltu orjantappuraruusuja ja angervon oksia — se aivan salpasi\nhenkeä. Hän ei ollut nähnyt kotiaan juhla-asussa sitten kun pikku\ntyttönä. Kylläkin juominkeja tuvassa ja ruokapitoja pyhinä — mutta\nei kukkia lattialla. Silkkipuku ja kultanauha olivat Olavin arkulla.\nIngunn otti ne käsivarrelleen ja juoksi takaisin.\n\nPeiliä hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannut seisoessaan\nvalmiiksi pukeutuneena aitassaan. Hän tunsi kultaisen otsanauhan painon\nhiuksillaan, katsoi pitkin vartaloaan, jota keltaisenvihreä silkki\nverhosi. Puku soljui pitkinä laskoksina povelta jääden viistämään\nmaata, ja hopeavyö veti sitä vähän sisään vyötäisiltä. Se oli niin\nsuuri ja avara, että hänen täytyi kannattaa sitä molemmin käsin\nastuessaan pihanurmen yli. Mieli riemua täynnä hän nyt tiesi olevansa\naivan kuin joku kirkon veistetyistä kuvista. Pitkä, kaitaluinen,\nmatalarintainen ja hentojäseninen sekä koruista säihkyvä.\n\nTuvassa ovella hän pysähtyi häikäistyneenä. Soihtuvalkeita paloi\nhuoneessa, ja päivänpaiste virtasi sisään räppänän aukosta, niin että\norsien alla aaltoileva savu näytti taivaansiniseltä. Ja pöydällä\nseisoi palavia kynttilöitä isännänistuimen edessä. Siinä istui hänen\näitinsä isän vieressä ja äiti oli pukeutunut punaiseen silkkiin.\nHunnun sijasta, jonka Ingunn oli tottunut näkemään hänen päässään, oli\nhänellä nyt valkoinen kangistettu aivinapäähine; se kohosi otsalta\nkorkeana kuin kruunu ja jätti takaraivon paljaaksi; hiussykerö välkkyi\nkultaisena kirjavan hiusverkon sisällä.\n\nMuut naiset eivät istuneet pöydässä; he kulkivat edestakaisin ruokaa\nja juomaa kantaen. Ingunn otti myös kannun; hän kantoi sitä korkealla\noikeassa kädessään kannattaen vasemmalla hametta ja koettaen astua niin\nsirosti ja pehmeästi kuin suinkin — vatsa kauniisti kaarella, hartiat\nalas vedettyinä, jotta povi näyttäisi hennommalta. Kaula oli eteenpäin\ntaipunut, pää taas kallellaan kuin kukka vartensa nenässä. Näin hän\nkulki eteenpäin niin keveän liitelevästi kuin osasi.\n\nMutta miehet olivat jo puolijuovuksissa ja varmaan väsyneetkin yön\ntoimista; kukaan ei huomannut häntä sanottavasti. Isä nauroi, kun hän\nkaatoi hänelle olutta. Hänen silmänsä olivat kiiltävät ja jäykät, ja\nkasvot punottivat tummina hänen pörröisen, kellanruskean tukkansa alla\n— ja nyt Ingunn huomasi hänen kantavan toista kättään siteessä rintaa\nvasten. Hänellä oli paras viittansa ahtaan nahkatakin päällä, joka\nnäkyi haarniskan alta. Useimmat miehet näyttivät istuutuneen pöytään\nsiinä kunnossa, missä he olivat satulasta noustessaan.\n\nIsä antoi merkin, että hänen oli kaadettava juomaa Kolbeinille ja hänen\nkahdelle pojalleen Einarille ja Haftorille; he istuivat Steinfinnin\noikealla puolella.\n\nHänen vasemmalla puolellaan istui Arnvid. Hän oli punainen, ja hänen\ntummansiniset silmänsä välkkyivät kuin metalli. Hänen kasvonsa\nnytkähtelivät, kun hän tuijotti nuoreen sukulaisneitoon. Ingunn\nymmärsi, että _hän_ ainakin piti häntä kauniina tänä iltana, ja hän\nhymyili ilosta kurottuessaan yli pöydän ja kaataessaan hänelle.\n\nKun hän tuli siihen, missä Olav Auduninpoika istui ulommaisella\npenkillä, hän ahtautui tämän ja hänen vierustoverinsa välitse\nkallistamaan juomaa seinäpenkillä istuville. Silloin poika tarttui\nhäneen kiinni alhaalta polvien kohdalta ja likisti häntä itseään vasten\npöydän suojassa, niin että juoma läikähti kannusta maahan.\n\nIngunn huomasi heti hänen olevan juovuksissa. Olav istui syrjittäin\npenkillä, jalat kaukana toisistaan, pää käsivarren nojassa ja kyynärpää\nkaukana pöydällä ruokien keskellä. Se oli niin tavatonta, ettei Ingunn\nvoinut olla nauramatta — toisten oli ollut tapana kiusoitella Olavia\nsiitä, että hän istui aina yhtä hiljaa ja tanakasti, olipa juonut miten\npaljon hyvänsä. Jumalanvilja ei pystynyt häneen, sanoivat muut.\n\nMutta tänä iltana olut oli vienyt voiton hänenkin jäykkyydestään.\nIngunnin aikoessa kaataa hänelle olutta Olav kävi kiinni hänen\nkäsiinsä, laski kannun huulilleen ja joi sen reunasta kaataen päälleen,\nniin että hirvennahkapanssari ryvettyi rinnalta.\n\n\"Juo sinäkin vuorostasi\", hän sanoi katsoen Ingunnia nauraen kasvoihin\n— mutta hänen silmänsä olivat niin kummalliset ja vieraat, niissä\nvälkkyi valloilleen päästetty viileys. Ingunn joutui hämmennyksiin,\nmutta kaatoi olutta hänen pikariinsa ja maistoi siitä; silloin Olav\ntaas tempasi hänestä kiinni pöydän alla, niin että tyttö oli vähällä\nkaatua hänen syliinsä.\n\nOlavin vieruskumppani otti kannun heidän käsistään sanoen:\n\n\"Kuulkaapas, te kaksi siinä — jättäkääpäs vähän juomista meillekin.\"\n\nIngunn meni täyttämään kannua — ja hän huomasi käsiensä vapisevan.\nJa hämmästyksekseen hän huomasi vapisevansa kauttaaltaan. Hän arveli\npelästyneensä Olavin kiihkeyttä, mutta tämä veti häntä myös puoleensa\naivan uudella tavalla — se oli kuin suloisesti kalvavaa uteliaisuutta.\nHän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Olavia semmoisena. Mutta se oli\nniin kirpaisevan hauskaa — tänä iltana kaikki oli toisenlaista kuin\ntavallisesti. Kulkiessaan tarjoillen hänen täytyi vähän väliä saada\nhipaista Olavia, jotta tämä sitten saisi tilaisuuden varastaa noita\nkovakouraisia, salaisia hyväilyjä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi\nvetänyt jonnekin —.\n\nKukaan ei ollut huomannut, että ulkona pimeni, ennen kuin räppänästä\nalkoi sataa sisään. Heidän täytyi sulkea se. Silloin Ingebjørg käski\ntuomaan lisää valoa. Miehet nousivat pöydästä; jotkut lähtivät\nkomeroihinsa nukkumaan, mutta toiset istuivat takaisin juomaan ja\npuhelemaan naisten kanssa, jotka nyt vasta ehtivät ajatella ruokaa.\n\nArnvid ja Einar Kolbeininpoika, Ingunnin serkku, kävivät hänen\nviereensä, ja Einar alkoi kertoa hänelle tarkemmin retkestä.\n\nHe olivat purjehtineet itäistä rantaa joelle asti, ja sieltä he\nlähtivät toiselle puolen Vingarheimiin, joten he saapuivat ratsain\nMattiaksen taloon pohjoiselta suunnalta. Se näyttäytyi muuten turhaksi,\nsillä Mattiaksella ei ollut vartijoita ulkona.\n\n\"Hän ei näy uskoneen Steinfinnin täydellä todella aikovan hyökätä hänen\nniskaansa\", sanoi Einar halveksuvasti. \"Eihän sitä sovi ihmetellä\n— onhan siitä jo kauan puhuttu ja onhan sitä odotettu — kai hän\najatteli, että koska Steinfinn oli jaksanut kestää häpeää kuusi vuotta,\nhän kestäisi varmaan seitsemännenkin —.\"\n\n\"Minä muistelen kuin olisin kuullut selloisen puheen Mattiaksesta,\nettä hän karkasi maasta, koska pelkäsi Steinfinniä\", sanoi nyt Olav\nAuduninpoika, joka oli liittynyt seuraan. Ja hän tunkeutui Arnvidin ja\nIngunnin väliin.\n\n\"Niin, ja Steinfinn on laiska; hän istuu rauhassa pensaan alla, kunnes\nlintu käy istumaan aivan hänen päänsä päälle —.\"\n\n\"Sinä taidat tarkoittaa, että hänen olisi pitänyt nostaa valituksia ja\nriitoja kuten sinun isäsi.\"\n\nArnvid asettui välittäjäksi ja sai heidät pysymään sovussa. Einar\njatkoi:\n\nHe pääsivät huomaamatta pihalle, ja muutamia miehiä asettui vahdeiksi\nniiden rakennusten eteen, joissa voitiin ajatella miehiä nukkuvan,\nmutta Steinfinn ja Kolbeininpojat lähtivät Arnvidin, Olavin ja viiden\nrengin kera päätupaa kohti. Kolbein jäi ulos. Sisällä nukkuvat miehet\nkavahtivat hereille, kun ovi murrettiin auki — jotkut alastomina\nja jotkut alusvaatteisillaan, mutta kaikki etsien aseitaan. Siinä\noli Mattias ja muuan hänen ystävänsä, talon vuokramies ja hänen\nkeskenkasvuinen poikansa sekä kaksi renkiä. Syntyi lyhyt ottelu,\nmutta uniset talon miehet joutuivat pian tappiolle. Sitten kohtasivat\nSteinfinn ja Mattias toisensa.\n\n\"Olipa tämä yllätys — sinäkö se todellakin olet kululla näin\nanivarhain aamulla, Steinfinn\", sanoi Mattias. \"Sinulla oli ennen hyvä\nunen lahja, muistaakseni ja niin kaunis vaimokin vierelläsi.\"\n\n\"Hän juuri lähetti minut tänne tuomaan terveisiä sinulle\", sanoi\nSteinfinn. \"Hän ihastui sinuun silmittömästi, kun viimeksi meillä\nkävit — eikä hän ole voinut unohtaa sinua sen jälkeen. — Mutta\npane nyt päällesi\", virkkoi hän \"minusta on aina ollut kunnotonta\nkoskea alastomaan mieheen.\" Mattias lensi tummanpunaiseksi nuo sanat\nkuullessaan, mutta kysyi sitten välinpitämättömäksi tekeytyen:\n\n\"Onko minun lupa ottaa rautapaitanikin — koska kerran näyt tahtovan\nosoittaa jalomielisyyttä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Steinfinn. \"Sillä minä en ole ajatellut päästää sinua\nhengissä kohtauksestamme. Mutta minä voin kernaasti riisua omani.\"\n\nSteinfinnin riisuessa haarniskaansa piteli Kolbein, joka nyt oli tullut\nsisään, ja eräs miehistä Mattiasta. Se ei ollut tämän mieleen, mutta\nSteinfinn sanoi nauraen: \"Sinä taidatkin olla kutkuisempi kuin minä\n— sinä et siedä kosketettavan paljaaseen nahkaasi!\" Tämän jälkeen\nantoi Steinfinn Mattiakselle aikaa pukeutua ja vielä ottaa kilvenkin\nsuojakseen. Sitten he hyökkäsivät vastakkain.\n\nNuoruudessa Steinfinniä oli pidetty mitä taitavimpana aseenkäyttäjänä,\nmutta tuo taito oli unohtunut viime vuosina; kävi pian ilmi, että\nMattias, vaikka oli pieni ja hintelä, voittaisi vastustajansa.\nSteinfinnin täytyi peräytyä askel askeleelta; hän alkoi hengittää\nraskaasti — ja äkkiä Mattias antoi hänelle iskun, joka esti häntä\nkäyttämästä oikeata kättään. Steinfinn vaihtoi miekan vasempaan käteen\n— molemmat miehet olivat aikaa sitten viskanneet pois hylyiksi\nhakatut kilpensä. Mutta nyt alkoi Steinfinnin miehistä heidän\nisäntänsä asema näyttää pahalta, ja Kolbeinin viittauksesta juoksi\neräs hänen miehistään Steinfinnin rinnalle. Mattias joutui siitä vähän\nhämmennyksiin, ja silloin Steinfinn antoi hänelle surmaniskun.\n\n\"Mutta taistoon otti osaa vain kaksi miestä, me näimme sen kaikki\",\nsanoi Arnvid.\n\nTällä välin oli sattunut semmoinen ikävyys, että jotkut Steinfinnin\nmukana olleista vierasseutuisista huovimiehistä tahtoivat ryöstää,\nja toiset pidättivät heitä. Tämän nujakan kestäessä joku oli päässyt\npistämään tulen tuohipinoon, joka oli kartanorakennuksen ja erään aitan\nvälisessä kapeassa sodassa. Syyllinen oli varmaankin Tjostolf-ilkimys,\njohon kukaan ei luottanut, ja hän oli myös varmaan kantanut tuohia\nparvelle, sillä yhtäkkiä koko aitta oli ilmiliekissä, vaikka hirret ja\nkatto olivat märät ja turvonneet sateen jälkeen. Ja tuli tarttui myös\nkartanorakennukseen. Heidän täytyi kantaa ulos Mattiaksen ruumis ja\npäästää muut miehet menemään.\n\nNyt alkoi naapuritaloista kerääntyä miehiä paikalle, ja joukko\ntalonpoikia hyökkäsi heidän niskaansa. Kummallakin puolen haavoittui\nmuutama mies, mutta ei tiettävästi kukaan hengenvaarallisesti.\n\n\"Tulipaloa ja talonpoikia meidän ei olisi tarvinnut saada\nniskoillemme\", sanoi Einar, \"ellei Steinfinn olisi tahtonut esiintyä\nuroona ja näytellä ritaritapoja.\"\n\nOlav ei ollut voinut koskaan sietää Einar Kolbeininpoikaa. Tämä oli\nkolme vuotta häntä vanhempi ja oli aina ollut kiusanhaluinen ja ilkeä\nnuorempia poikia kohtaan. Olav vastasi siis hänelle jotakuinkin\npilkallisesti.\n\n\"_Siitä_ asiasta ei ainakaan kukaan nostaisi käräjäjuttua sinun\nisääsi tai teitä veljeksiä vastaan — kukaan ei uskoisi Kolbein\nBorghildinpojan yllyttäneen velipuoltaan tarpeettomaan ylpeyteen.\"\n\n\"Varo itseäsi, nulikka — isää on aina nimitetty Hovin Toren pojaksi.\nMeidän sukumme on yhtä hyvää juurta kuin Aasan jälkeläiset — muista\nse, Olav. Äläkä sinä sormeile siinä minun sukulaisneitoani — ota\npaikalla kätesi hänen sylistään, ja sukkelaan!\"\n\nOlav ponnahti seisoalleen, ja he ryntäsivät vastakkain. Ingunn ja\nArnvid juoksivat erottamaan heitä. Silloin Steinfinn kohosi paikaltaan\nvaatien sananvuoroa.\n\nTalonväki, miehet ja naiset sekä vieraat, kerääntyivät pöydän\nympärille. Steinfinn seisoi nojaten vaimonsa olkapäähän — hän ei enää\nollut punainen kasvoiltaan, vaan valkoinen, ja hänen silmänsä olivat\nkuopalla. Multa hän puhui hymyillen, pysyttäytyen suorana:\n\n\"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle\nretkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta\nsisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo,\nolemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden\ntapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että\nmiehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta\nminä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen\nvaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin\nväsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät\nteitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja\niloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja\nminä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän\nluotanne —.\" Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti,\nhän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän\npoistuessaan tuvasta.\n\nMuutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa\npuukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni\nitsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että\nSteinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.\n\nKaikki seurasivat isäntäväkeä ulos — jäivät seisomaan äänettöminä\nryhminä katsellen tuota komeata, kaunista avioparia, joka astui\nyhdessä parvea kohti sateisessa kesäillassa. Useimmat huomasivat,\nmiten Steinfinn pysähtyi ja näkyi puhuvan kiihkeästi vaimolleen. Tämä\nsanoi jotain vastaan ja koetti estellä häntä jostakin, mutta Steinfinn\nkiskaisi irti siteen, jolla haavoittunut käsi oli kiinnitetty rinnalle\n— viskasi sen kärsimättömästi luotaan. Ja sitten he kuulivat hänen\nnauraen astuvan edelleen.\n\nMiehet pysyivät hiljaisina vielä sittenkin, kun olivat palanneet\nsisään, vaikka Grim ja Dalia antoivat kantaa pöytään lisää juomia ja\npanivat uusia puita liedelle. Irtonaiset penkit ja pöytä siirrettiin\nsyrjään. Mutta useimmat miehistä olivat väsyneet ja näyttivät kaipaavan\neniten unta. Joku lähti pihamaalle tanssiakseen, mutta palasi heti\nsisään takaisin; taivas saattoi antaa vettä milloin tahansa, ja nurmi\noli märkä.\n\nIngunn istui yhä edelleen Arnvidin ja Olavin välissä, ja Olav oli\nlaskenut kätensä hänen syliinsä.\n\n\"Silkkiä\", sanoi hän silittäen tytön polvea. \"Silkki on niin kaunista\",\nhän toisti yhä uudestaan.\n\n\"Sinä puhut puuta heinää\", sanoi Arnvid kärtyisästi. \"Kohta nukut\nsiihen paikkaan — mene maata!\" Mutta Olav pudisti päätään ja nauroi\nhiljaa itsekseen:\n\n\"Minä menen sitten kun tahdon —.\"\n\nSillä aikaa oli osa miehistä riisunut miekkansa ja asettunut\ntanssiriviin. Haftor Kolbeininpoika tuli Arnvidin luo ja pyysi tätä\nlaulamaan. Mutta Arnvid esteli — häntä väsytti, sanoi hän. Olav ja\nIngunn eivät myöskään halunneet ottaa osaa tanssiin; he sanoivat,\netteivät he tunteneet tätä laulua — se oli toista murretta.\n\nEinar seisoi ylinnä tanssirivissä paljastettu miekka oikeassa\nkädessä. Tora piti hänen vasemmasta kädestään ja oli laskenut toisen\nkätensä seuraavan miehen olalle. Näin he seisoivat pitkässä rivissä,\nvuorotellen mies ja nainen, miehet paljastettu miekka kädessään. Se\nnäytti hyvin kauniilta. Einar alkoi laulaa:\n\n    Miekoin iskekäämme —\n\nRivi siirtyi kolme askelta oikeaan. Sitten miehet astuivat vasempaan,\njolloin naisten oli astuttava askel takaperin, niin että miehet jäivät\nseisomaan riviin heidän eteensä. Nyt he ristivät miekkansa vuorotellen\npolkien tahtia paikallaan, kunnes naiset juoksivat esiin aseiden alitse\ntasoittaen rivin jälleen. Einar lauloi esisäkeen:\n\n    Miekoin iskekäämme —\n    Nuori olin silloin\n    kun Øresundin luona\n    ruokin sudet ahnaat —\n\nKävi ilmi, ettei kukaan tanssijoista ollut aivan varma askeleista. Kun\nnaisten oli juostava esiin miekkojen alitse, oli heidän vaikea seurata\nmiesten polkemaa tahtia. Tilakin oli aivan liian ahdas tulisijan ja\nkattoa kannattavan patsasrivin välissä, joka erotti makuukomerot\ntuvasta.\n\nArnvid, Olav ja Ingunn, jotka olivat istuneet päätypenkillä, nousivat\nseisomaan nähdäkseen paremmin. Ja kun leikki yritti katketa kesken jo\ntoisessa säkeessä, huudettiin joukosta taas Arnvidia mukaan. Kaikki\ntiesivät Arnvidin osaavan koko tanssin, ja hänellä oli mitä kaunein\nääni.\n\nKun hän nyt tarttui miekkaansa, veti sen esiin ja asettui ylimmäksi\ntanssiriviin, syntyi heti parempi järjestys. Olav ja Ingunn\nsijoittuivat heti hänen viereensä.\n\nArnvid johti niin varmasti ja sulavasti, ettei sitä olisi osannut\narvatakaan, kun katsoi hänen korkeahartiaista, kumaraa vartaloaan. Hän\nryhtyi laulamaan täyteläisellä, kirkkaalla äänellään naisten keinuessa\nedestakaisin risteilevien miekkojen alitse.\n\n    Miekoin iskekäämme —\n    Hildin leikki alkoi\n    Odinin kun luokse\n    urhojoukko saapui.\n    Terä pystyi miekan\n    tanterella Ivan —.\n\n— Nyt meni leikki sekaisin, sillä Olavin ja Einarin välissä ei ollut\nketään naista. Laulu täytyi keskeyttää, ja Einar vaati Olavia menemään\npois; he riitelivät, kunnes eräs vanhemmista rengeistä lupasi antaa\npaikkansa. Ja Arnvid sai leikin jälleen käyntiin:\n\n    Miekoin iskekäämme\n    — — —\n    Rauta kalskui rautaan\n    Skarpeskjerin luona —\n\n— Mutta koko ajan tahtoi syntyä epäjärjestystä riveissä. Ja kun laulu\nehti pitemmälle, ei kukaan muu kuin Arnvid enää osannut sanoja —\njoku saattoi vain tuntea säkeen sieltä, toisen täältä. Olav ja Einar\ntorailivat koko ajan — ja ylä-äänessä oli liian vähän laulajia. Arnvid\noli väsynyt, ja hän sanoi saaneensa retkellä pari naarmua, joita alkoi\nvihavoida, kun hän oli liikkeellä.\n\nSilloin rivi hajosi. Joku viskautui makuusijalleen — toiset jäivät\nseisoskelemaan puhellen ja haluten lisää juomista — tai tahtoen\ntanssia, mutta jonkun uudemman sävelen mukaan, minkä tahtia oli\nhelpompi seurata. —\n\nOlav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäin\nIngunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.\n\n\"Tule, mennään sinun aittaasi puhelemaan\", kuiskasi hän.\n\nKäsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan,\nsyöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään\nhuohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin\nluvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.\n\nIngunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen\nhiuksiaan. \"Sinä käryät palaneelta\", mutisi hän. — \"Älä, älä\", rukoili\nhän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.\n\n\"En — en — minä menen heti\", kuiskasi Olav takaisin, \"nyt minä\nmenen\", höpötti hän.\n\n\"Niin —\", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja\npyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän\nmolempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien\ntavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken\nentisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet\ntähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota —\nheillähän oli vain toisensa —.\n\nIngunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen\nauenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja\npoika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki\nleukansa hänen olkapäähänsä.\n\nSitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin\nkanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.\n\nHe kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi\nsalamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.\n\nReidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo\nkaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.\n\nTyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli\nIngunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen\nraskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä —\nhe ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav\nja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet\nsuuresta vaarasta.\n\n\n\n\nV\n\n\nOlav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui\nkuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän\ntunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon\nyhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden\nojentuessa sitä kohti.\n\nSeinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen\nlapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun\n— hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois\nhänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei\nmitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen\nauvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että\njos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon\nlivahtaminen.\n\nSitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas\nparvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä\naika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.\n\nViimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja\nraotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi\nolla tunti auringonnousuun.\n\nPukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa\nmenneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että\nhänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle\nvieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli\ntuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon\ntilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi\nterävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen\nviattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin\ntarhasta.\n\nHän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänen _täytyi_ lähteä.\nMutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa\ntuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä\nhän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään\noli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa\ntuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo\nouto kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli\nniin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin\nsaattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.\n\nEi milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä\nIngunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän\nenemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti\nkädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.\n\nTyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän\ntarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen,\nvartalo taipuneena tyttöä kohti.\n\nIngunn koukistui kokoon hänen ympärilleen, veti hänet laihojen\nkäsivarsiensa syleilyyn, ja Olavin täytyi, ollessaan tällä tapaa\npolvillaan kasvot Ingunnin ihmeellistä, silkinhienoa, pehmoista ihoa\nvasten painautuneina, purra hammasta ollakseen itkuun purskahtamatta.\nHänestä tuntui keventävältä ja nöyryyttävältä, että Ingunn oli niin\nhyvä ja lempeä, ei vaikeroinut eikä moittinut häntä. Tulvillaan\nhellyyttä, häpeää, surua ja onnea hän ei tiennyt mitä tehdä.\n\nSilloin kuului pihalta ulvahdus — pitkä, kaamea koiran ulina.\n\n\"Se on Erp\", kuiskasi Olav. \"Se ulvoi samalla lailla jo illalla.\nMitenkähän se on päässyt ulos taas\". Olav hiipi ovelle.\n\n\"Olav — ethän sinä lähde minun luotani?\" huusi Ingunn peloissaan\nnähdessään Olavin pukeneen vaatteet ylleen ja olevan ulos menossa.\n\n\"Minun täytyy pitää varani — että pääsisin huomaamatta\", kuiskasi hän\nvastaukseksi. \"Mokoma rakki, herättää kohta koko talon.\"\n\n\"Olav, Olav, älä jätä minua —\" Ingunn nousi polvilleen sängyssä.\nJa kun Olav juoksi takaisin käskien häntä olemaan hiljaa, tarttui\nIngunn hänen kaulaansa ja pidätti häntä väkisin. Vaistomaisesti Olav\nkäänsi päänsä syrjään irrottaessaan hänen kätensä kaulaltaan; hän veti\nvuodevaatteen Ingunnin yli ja peitti hänet sillä.\n\n\"Etkö sinä ymmärrä, että minun täytyy mennä\", kuiskasi hän. \"Asiat ovat\nhullusti jo muutenkin.\"\n\nSilloin Ingunn purskahti rajuun itkuun — hän viskautui alas sänkyyn\nja itki pakahtuakseen. Olav peitti hänet leukaa myöten, seisoi\nneuvottomana pimeässä ja pyysi kuiskaten, ettei hän itkisi niin.\nViimein hän laskeutui polvilleen, kiersi kätensä Ingunnin kaulan alle\n— ja tytön itku hiljeni hiukan.\n\nKoira ulvoi ja ulisi pihalla kuin villitty. Olav alkoi tyynnytellä\ntyttöä: \"Älä itke, rakas Ingunn — älä itke niin —\", mutta hänen\nkasvonsa olivat jäykät ja kovat jännityksestä.\n\n— Tuollainen koiran ulvonta ennustaa kuolemaa tai onnettomuutta.\nJa ollessaan tässä kyykkysillään maassa aamukylmässä, itkevä tyttö\nrintaansa vasten painettuna ja alkaessaan tulla yhä enemmän järkiinsä,\nhän vähitellen muisti asian toisensa jälkeen.\n\nHän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin\nMattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet\najatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo;\nSteinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta\nkirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät\nolleet _aivan_ vaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän\nkäsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen —\nmiltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin —\nja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli\ntäytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän\noli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää\nyötä.\n\nNyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään.\nHän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana —\nollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut\nhäntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun\nSteinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton\npohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi\nhuonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika\ntuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka\noli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli\nnoussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav\ntunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän,\nOlav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää.\n— Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi\nkurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo\ntapahtunut. —\n\nHän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta\nulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden\naikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen\nnuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi\npystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän\noli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen\nvastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta\njotenkin selvittäisiin.\n\nVihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja\nkoettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi\nkarannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.\n\nOlav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle\nhiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja\nsysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi\nkasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle\nja kurkisti solaan.\n\n\"Ketään ei ole pihalla nyt, — nyt minun täytyy pujahtaa ulos\", hän\nsanoi.\n\nSilloin Ingunn huusi vaikeroiden:\n\n\"Ei, ei, älä mene — minua pelottaa niin kauheasti jäädä tänne yksin.\"\n\nOlav ymmärsi olevan turhaa tyynnytellä häntä puheilla.\n\n\"Nouse ylös sitten ja pukeudu\", hän kuiskasi. \"Jos meidät nähdään\nyhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa.\"\n\nHän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat\nkädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä\nkatsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä\nnouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta\nja sateesta.\n\nHän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet,\njotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden\nilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla\npettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä\ntuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet\nleikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi\nrotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin,\nniin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti\nhän lohdutella itseään. —\n\nSitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon\nja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen\nhäpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta\noli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin\nkaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin\nkunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi\nhäämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet\ntuon kunnian arvoisia.\n\nSe, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin\ntekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden\nsankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä\nvene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla —\nennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.\n\nHeidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta\nvähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä\npäivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä,\nsiihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta\nehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu\nedessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa —\njotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi\nvarakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen\nsellaisten suorittamisessa.\n\nKun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta\nkatsoa häneen: \"Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi\nmeidät\", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:\n\n\"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat\ntarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän\napua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi\nsuuri onnettomuus\", hän jatkoi alakuloisesti, \"jos hän — tai kukaan —\nsaisi tietää tästä.\"\n\nOli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä\nOlav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä\nnousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen\nvisertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo\nmelkein päättynyt.\n\n\"Nyt se on siinä taas!\" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut\nuudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi\nsiinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli\naina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut\nkiinni.\n\nArnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei\nsaanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se\nluikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.\n\n\"Ettekö te kaksi ole olleetkaan nukkumassa?\" kysyi Arnvid kesken kaiken\nnuorilta, katsoen toisesta toiseen.\n\nIngunn lehahti tulipunaiseksi ja kääntyi kiireesti toisaanne. Olav\nvastasi:\n\n\"Emme, — me istuimme parvessa puhelemassa ja sitten me nukuimme\npaikallemme emmekä heränneet ennen kuin tämä koira herätti meidät.\"\n\nNyt ilmestyi ulos enemmänkin väkeä, sekä miehiä että naisia,\nihmettelemään koiraa. Viimeksi tuli Kolbeinkin.\n\nYlhäällä isonparven solassa näkyi vilahdukselta Steinfinn Torenpojan\npää — mutta hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettei niitä ollut\ntuntea entisiksi. Hän huusi jotakin — sitten hän katosi, näytti\nkaatuvan takaperin.\n\nKolbein riensi aittaa kohti, mutta sen ovi oli lukossa. Arnvid juoksi\nperästä, ja toiset auttoivat Kolbeinin Arnvidin hartioille; sieltä hän\nheilautti itsensä solaan. Heti tämän jälkeen hän kumartui kaiteen yli\nkasvot vääristyneinä ja äänsi:\n\n\"Hänestä on juossut verta — kuin tapetusta tammasta — tänne joku\nteistä. Ei tyttäriä —\", lisäsi hän täristen kuin horkassa.\n\nHeti tämän jälkeen hän aukaisi aitan oven sisältäpäin. Arnvid ja pari\ntalon miestä meni sisään. Tora ja palvelusneidot lähtivät mäkeä alas\nhakemaan vettä ja viiniä, pellavakääreitä ja voidetta.\n\nArnvid Finninpoika ilmestyi ovelle — ja koko se kauhu purkautui\nähkäykseksi, kun he näkivät hänet. Arnvid kulki kuin unessa — sitten\nhän keksi Olav Auduninpojan ja viittasi tätä luokseen.\n\n\"Ingebjørg —\". Hänen leukansa tutisi, niin että hampaat kalisivat.\n\"Ingebjørg on kuollut. Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja!\n\n\"Vie Ingunn — ja Tora ja pojat — tupaan. Kolbein tahtoo, että minä\nsanoisin sen heille.\"\n\nHän kääntyi ja meni edeltä mäkeä alas.\n\n\"Entä Steinfinn —?\" kysyi Olav nopeasti ja kiihtyneenä. \"Jumalan\nnimessä — eihän hän vain — eihän hän ole _tappanut_ vaimoaan?\"\n\n\"En minä tiedä —\". Arnvid näytti olevan kaatumaisillaan. \"Hän makasi\nkuolleena sängyssä. Steinfinnin haava on auennut — verta on vuotanut\nvirtanaan. En tiedä muuta —.\"\n\nOlav kääntyi kiireesti Ingunnin puoleen, joka tuli häntä kohti —\nojensi kätensä aivan kuin pysähdyttääkseen hänet ja toisti Arnvidin\nsanat:\n\n\"Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja, Ingunn — nyt sinun\ntäytyy koettaa — koettaa turvautua minuun, rakkaani!\"\n\nHän tarttui Ingunnia käsivarteen ja talutti häntä eteenpäin — tämä oli\nalkanut itkeä hiljaa ja sydäntäsärkevästi, aivan kuin lapsi, joka ei\nuskalla jättäytyä pelon valtaan.\n\nPäivemmällä Olav istui neitojen kanssa tuvassa. Arnvid kertoi kaiken,\nmitä Steinfinn oli kyennyt sanomaan vaimonsa kuolemasta. Olav oli\nistunut julkisesti käsi Ingunnin ympärillä — hän ei tajunnut tekevänsä\nniin.\n\nSteinfinn ei tiennyt itsekään paljoa. Ennen kuin he olivat paneutuneet\nlevolle oli Ingebjørg hoitanut hänen käsivarttaan. Itse hän oli\nnukkunut levottomasti ja hourinut yöllä, mutta tuntui muistavan\nvaimonsa nousseen vuoteesta pari kertaa; tämä oli tuonut hänelle\njuotavaa —. Sitten hän oli herännyt koiran ulvontaan ja — silloin\nIngebjørg makasi kuolleena seinän puolella.\n\nIngebjørgia oli joskus viime vuosina vaivannut pyörrytys. Ehkä\nsaavutettu hyvitys oli käynyt liiaksi hänen voimilleen, arveli Arnvid.\nIngunn painoi itkien päänsä Olavin syliin, ja tämä silitti hänen\nselkäänsä. Ensi hädässä oli hän — ja varmasti myös toiset — ajatellut\npaljon pahempaa. Vaikka Jumala tiesi, miksi Steinfinn olisi toivonut\nvaimonsa kuolemaa. Arnvidin puhe ainakin oli päästänyt heidät siitä\njähmettävästä pelosta. Muuan ajatus pyrki nyt väkisin Olavin mieleen:\nhän koetti karkottaa sen, se oli häpeällistä, mutta —. Steinfinn oli\nsanonut, että hän luuli pian saavansa seurata vaimoaan. Jos kävisi\nniin, ei hän eikä Ingebjørg milloinkaan saisi tietää hänen pettäneen\nheitä. Olav ei mahtanut sille mitään, että hän tunsi jännityksen\nlauenneen; häntä raukaisi omituisesti, mutta tuntui turvallisemmalta —.\n\nSilmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi.\nKohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut\nnaisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat\nnäyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos\npäivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta\nnahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat\nArnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta\nja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat\nkiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt\nkaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat\nseisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei\njaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa\nsyntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut\noman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.\n\nHänen ajatuksensa ei jaksanut sulattaa tätä kaikkea — ja jälleen\nhäntä huimasi. Ja kun Steinfinnin lapset turvautuivat häneen, nyt kun\nei kukaan muu talon väestä joutanut huolehtimaan heistä, hän löysi\njonkinlaista lohtua siitä, että sai hoivata näitä kuin vanhempi veli.\n\nTora itki paljon ja puhui paljon. Hän oli aina ollut ymmärtäväisin\nja ajattelevaisin näistä sisaruksista. Hän kertoi Olaville kuinka\nraskaalta hänestä tuntui, etteivät vanhemmat olleet saaneet nauttia\nyhteistä onnea pitkien, syyttömästi kärsittyjen surun ja häpeän\nvuosien jälkeen. Olav huomautti, että olisi ollut paljon pahempaa, jos\nIngebjørg olisi kuollut ennen kuin Steinfinn oli suorittanut kostonsa.\nTähän Tora arveli, että hyvitys saattoi käydä kalliiksi muutenkin. Hän\noli myös huolissaan äitinsä sielun tilasta ja omasta sekä sisarustensa\nparhaasta, jos Kolbein saisi jatkuvasti hoitaa heidän asioitaan. Hän ei\nluottanut varsin paljon setänsä älyyn.\n\nOlav tuumi tähän, että Kolbein oli osoittanut uskollista sukulaismieltä\nainakin Steinfinniä kohtaan; Mattiasta ei oltu tapettu syyttä, ja\ntulipalo oli vahinkoteko. Ingebjørg oli myös elänyt hurskaasti ja\nkristillisesti viime vuosina; täytyihän jokaisen huomata se. Hän oli\nsaanut kauniit hautajaiset. Kukaan ei ilmoittanut lapsille, mitä\ntoiset ihmiset tuumivat: että jos Torfinn-piispa olisi ollut kotona,\nolisi ollut epätietoista, olisiko hänet saatettu multaan niin suurella\nkunnialla, ennen kuin oli käynyt selville, oliko vainaja ollut mukana\nmurhaneuvotteluissa vai ei.\n\nLohtusanansa Olav oli saanut parhaasta päästä Arnvid Finninpojalta. He\nolivat vuodetoverit, ja milloin Arnvid ei valvonut sairaan sukulaisensa\nluona, makasivat nämä nuoret miehet yhdessä puhellen myöhään yöhön.\n\nOlavia, kuten muutakin talon väkeä lohdutti se, että Steinfinn kantoi\nkohtalonsa niin kauniisti ja miehekkäästi. Hän oli menettänyt paljon\nverta, mutta hänen haavansa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että\nniiden olisi luullut tuottavan kuoleman suurelle, väkevälle miehelle.\nMutta Steinfinn sanoi tietävänsä, että hänen täytyi kuolla, ja hän\nnäytti heikkenevän heikkenemistään. Ja se oli Olavin mielestä tavallaan\nkaiken sen sopivin loppu, mitä täällä Frettasteinissä oli tapahtunut.\nOlisi ollut vielä kummallisempaa, jos Steinfinn ja Ingebjørg nyt\nolisivat alkaneet elää uudestaan entistä huoletonta elämää — kaiken\nsen jälkeen mitä he olivat kokeneet.\n\n— Eivätkä he olleet saaneet tietää siitä uudesta häpeästä, joka oli\nkohdannut heidän tytärtään. Siitä tilinteosta hän vapautuisi —.\n\nLopulta häntä kiusasi eniten huoli Ingunnista. Se oli alituinen piina\nja kiusa — Ingunnin suru oli aivan sanaton ja hiljainen. Hän istui\nhaudanhiljaisena vieressä, kun Olav ja Tora puhuivat. Silloin tällöin\nhänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä, huulet alkoivat väristä\nhiljaa ja suruisasti — itku puhkesi esiin, mutta hän ei äännähtänyt\n— se oli niin yksinäistä ja kaukaista epätoivoa, ettei sitä sietänyt\nkatsoa. Miks'ei Ingunn voinut surra ja puhua ja hakea lohdutusta\ntoisilta, kuten hekin? Toisinaan hän tunsi tämän katsovan häntä, mutta\nkääntäessään päänsä sinnepäin hän näki tytön silmissä aran, avuttoman\nkatseen — joka heti kääntyi muuanne. Hänen korvissaan soi lakkaamatta\nmuuan noista uusista tanssilauluista, joita hän oli kuullut kirkolla\nviime talvena — hän ei tahtonut ajatella sitä, mutta — se kuului:\n\"vai suretko mennyttä kunniaas' —\".\n\nHän oli usein vähällä suuttua Ingunnille siitä, ettei tämä suonut hänen\nunohtaa kokonaan tuota mustaa, yöllistä tunnetta, joka oli käynyt häntä\nkurkkuun, vaikka hän nyt suri ja katui syntiinlankeemustaan.\n\nMutta hän piti varansa nyt, koetti olla häntä kohtaan kuin hyvä veli.\nHän oli karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa tuon aamun\njälkeen. Ja hän tunsi itsensä varmemmaksi ja hänellä oli parempi\nomatunto, sillä hän oli saanut Toran suostuttamaan Ingunnin makaamaan\njälleen sisarensa kanssa pirtissä.\n\nToran huostassa hän arveli Ingunnin olevan paremmin turvattuna häneltä\nitseltäänkin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nEräänä iltana Olav tuli ratsastaen metsän läpi mäkeä alas — hän\noli käynyt asialla Grimin karjatuvalla. Iltarusko oli vaipumassa\nkuusenlatvojen taa hänen tullessaan sille kohdalle, missä polku\nkulkee lammen ruoikonpuoleista rantaa hiukan pohjoiseen kartanosta.\nMetsä kohosi jyrkkänä tuon pienen ruskean tunturijärven partaalta,\njoten siellä tuli aikaisin pimeä. Silloin hän näki Ingunnin istuvan\nkanervikossa aivan polun vieressä.\n\nHän pysähdytti hevosensa ehtiessään hänen kohdalleen.\n\n\"Istutko sinä siinä?\" kysyi hän ihmetellen. Täällähän kuului olevan\nvaarallista liikkua auringonlaskun jälkeen.\n\nIngunn oli ruman näköinen — hän oli syönyt mustikoita. Hänen suunsa\nja kätensä olivat aivan siniset, ja sitten hän oli itkenyt kasvonsa\npöhölle ja kuivannut silmiään mustikkaisilla käsillään.\n\n\"Onko Steinfinn huonompi?\" kysyi Olav vakavasti.\n\nIngunn kumartui alas alkaen itkeä yhä äänekkäämmin.\n\n\"Ei suinkaan hän ole kuollut?\" kysyi poika entiseen tapaan.\n\nIngunn sai sanotuksi itkunsa lomasta, että isä oli tänään parempi.\n\nOlav pidätti Elgsblakkenia, joka tahtoi jatkaa matkaa. Hän oli lakannut\nihmettelemästä Ingunnin alituisia itkunpuuskia, mutta ne suututtivat\nhäntä vähän. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt kuten Tora\n— Toran suru äidin kuoleman johdosta oli tyyntynyt, hän säästi\nkyyneleitään — niitä tarvittiin ehkä piankin.\n\n\"Mikä nyt sitten on hätänä?\" kysyi hän vähän kärsimättömästi, \"mitä\nsinä tahdot minusta?\"\n\nIngunn nosti ylös tuhruiset, itkettyneet kasvonsa. Kun ei Olav näkynyt\naikovan astua hevosen selästä, hän peitti silmänsä ja alkoi itkeä\nuudelleen.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi poika kuten äsken; mutta toinen ei vastannut.\nSilloin Olav laskeutui maahan ja meni hänen luokseen.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi hän peloissaan ja veti Ingunnin kädet silmiltä.\nHän ei saanut vastausta pitkään aikaan. Ja hän kysyi yhä uudelleen:\n\n\"Mitä tämä merkitsee — miksi sinä itket?\"\n\n\"Kuinka minä en itkisi\", nyyhkytti toinen aivan murtuneena, \"kun et\nsinä tahdo puhua minulle enää sanaakaan.\"\n\n\"Miksi minä en puhuisi sinulle?\" kysyi Olav kummissaan.\n\n\"En minä ole tehnyt muuta syntiä kuin minkä sinä tahdoit\", vastasi\ntoinen. \"Minä pyysin sinua menemään, mutta sinä et tahtonut päästää\nminua irti. Etkä sinä sen koommin ole katsonut minun ansaitsevan\nainoatakaan sanaa —. Pian minä olen ehkä isätön ja äiditön, mutta sinä\nolet kova kuin kivi ja rauta, käännät minulle selkäsi etkä tahdo edes\nkatsoa minuun — vaikka me olemme kasvaneet yhdessä kuin veli ja sisar.\nJa sen sinä teet vain siksi, että minä pidin sinusta niin paljon, että\nunohdin arvon ja kunnian sen yhden ainoan kerran —.\"\n\n\"No en minä ole kuullut mokomaa! — Sinä olet tainnut kadottaa sen\nvähänkin järjen, mikä sinulle on annettu —.\"\n\n\"Niin, kun sinä työnnät minut luotasi tällä lailla! Mutta et tiedä\",\nhuusi hän aivan suunniltaan. \"Et tiedä, Olav, vaikka minä jo kantaisin\nsinun lastasi!\"\n\n\"Hys, älä huuda niin\", Olav varoitti. \"Et suinkaan sinäkään voi\ntietää sitä näin pian\", sanoi hän lyhyeen. \"Minä en ymmärrä mitä sinä\ntarkoitat — enkö minä ole puhunut sinulle — minusta tuntuu kuin minä\nen olisi tehnytkään muuta kuin puhunut, moneen viikkoon; mutta minä en\nole saanut sanaakaan vastaukseksi, sinä vain itket ja itket.\"\n\n\"Sinä puhuit minulle silloin, kun sinun oli pakko puhua\", sinkautti\ntoinen nyyhkytysten välistä, \"kun Tora ja muut olivat saapuvilla.\nMutta minua sinä kartat aivan kuin ruttoa — et kertaakaan ole tullut\nluokseni, että me olisimme saaneet puhua kahden. Minun täytyy itkeä —\nkun ajattelen kesää — joka ilta sinä tulit minun luokseni aittaan —.\"\n\nOlav oli tullut hyvin punaiseksi.\n\n\"Se ei olisi minusta viisasta nyt\", sanoi hän lyhyeen. Sitten hän\nsylkäisi viittansa kulmaan ja ryhtyi hankaamaan Ingunnin kasvoja — se\nei auttanut paljoa. \"Minä ajattelin sinun parastasi\", kuiskasi hän.\n\nIngunn katsoi häneen kysyvästi, peräti suruisena. Silloin Olav veti\nhänet luokseen: \"Minähän tahdon vain sinun parastasi, Ingunn.\"\n\nÄkkiä molemmat hätkähtivät. Joku oli liikkunut kivikossa lammen\ntoisella puolen. Ei näkynyt ristin sielua, mutta yksinäinen koivu,\njoka kasvoi vieremän keskellä, heilui, aivan kuin joku vastikään olisi\npidellyt kiinni sen rungosta. Oli vielä valoisaa, mutta metsä pimitti\nlammen rannat; vedestä ja itäpäässä olevasta suosta alkoi kohota huurua.\n\nOlav meni hevosensa luo.\n\n\"Mennään pois täältä\", sanoi hän hiljaa. \"Sinä saat istua minun\ntakanani satulassa.\"\n\n\"Etkö sinä voi tulla minun luokseni aittaan, jotta saamme puhella?\"\npyysi Ingunn rukoilevasti Olavin tarttuessaan ohjaksiin. \"Tule\nillallisen jälkeen!\"\n\n\"Tietysti minä tulen, jos sinä tahdot\", vastasi Olav hetken kuluttua.\n\nIngunn piteli kiinni Olavin vyötäisistä heidän ratsastaessaan alas\ntaloa kohti. Olav tunsi mielensä jollain merkillisellä tavalla\nkeventyneeksi. Tosin hän ymmärsi voivansa nyt luopua aikaisemmasta\npäätöksestään karttaa ensimmäistä kiusauksen tilaisuutta — koska\nIngunn tahtoi toisin. Mutta häntä nöyryytti myös se, että tämä hylkäsi\nuhrin, jonka hän oli aikonut kantaa hänen eteensä.\n\nMutta se, mitä Ingunn oli sanonut, että hän muka oli pyytänyt Olavia\nmenemään ja ettei tämä ollut päästänyt häntä irti — se ei ollut\ntotta, muisti hän äkkiä. Hän karkotti kuitenkin tuon ajatuksen kuin\nuskottomuuden koska kerran Ingunn oli sanonut niin. Eihän hän itse\nollut silloin niin selvä, että olisi voinut vannoa muistavansa oikein.\n\nSeuraavana iltana Olav meni siihen aittaan, missä Steinfinn makasi.\nArnvid aukaisi luukun ja päästi hänet parvelle. Arnvid istui yksin\nsairaan luona.\n\nSisällä oli pimeätä, sillä Steinfinniä oli alkanut palella, eikä hän\nsietänyt antaa solaan vievän oven olla auki. Muutama auringonsäde\ntunkeutui sisään hirsien välistä, halkaisi pölyisen pimeyden ja heitti\nkultaisia valoviiruja katosta riippuviin taljoihin. Parvessa oli\nraskas, ummehtunut ilma.\n\nOlav meni sängyn luo tervehtimään kasvatusisäänsä — hän ei ollut\nnähnyt tätä moneen päivään, hänen ei tehnyt mieli tänne ylös. Mutta\nSteinfinn nukkui valitellen hiljaa unessa. Olav ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan seinän pimennossa.\n\n\"Hänen tilassaan ei ole tullut käännettä pahempaan eikä parempaan\",\nsanoi Arnvid. — \"Jos tahdot jäädä tänne hetkiseksi, niin minä käyn\npitkäkseni vähäksi aikaa?\"\n\nTähän sanoi Olav suostuvansa mielellään, ja Arnvid viskasi joitakin\nvaatekappaleita lattialle ja kävi pitkäkseen. Silloin Olav sanoi:\n\n\"Minun ei ole helppo, Arnvid — on paha vaivata Steinfinniä, kun hän on\nniin sairas — mutta minusta tuntuu että Ingunnin ja minun täytyy saada\ntietää hänen tahtonsa meidän naimisiinmenostamme ennen kuin hän kuolee.\"\n\nArnvid oli vaiti.\n\n\"Minä tiedän kyllä, että aika on sopimaton\", sanoi Olav kiihkeästi.\n\"Mutta kun meitä kaikkia nyt odottavat suuret tapaukset, on minusta\nhyvä saada selväksi se, mikä _voidaan_ selvittää. En myöskään tiedä,\ntietävätkö muut kuin Steinfinn siitä, mitä hän ja isäni ovat päättäneet\nmeidän rahoihimme nähden.\"\n\nKun ei Arnvid vieläkään vastannut, sanoi Olav:\n\n\"Minulle on hyvin tärkeätä, että saan ottaa Ingunnin vastaan hänen oman\nisänsä kädestä.\"\n\n\"Minä ymmärrän sen\", sanoi Arnvid.\n\nVähän tämän jälkeen Olav kuuli hänen nukkuneen.\n\nPienet auringonnuolet katosivat. Olav istui yksin hereillä pimeässä\ntuntien levottomuuden kalvavan itseään aivan kuin kipu sydänalassa.\n\nHänen _täytyi_ saada selvitetyksi se, mikä oli joutunut sotkuksiin. Hän\noli nyt oppinut tietämään hyvien aikeiden mitättömyyden — oli turha\nkääntyä takaisin väärältä tieltä, jolle hän ja Ingunn olivat joutuneet.\nJa hän tunsi sielunsa käyneen karkeammaksi ja töykeämmäksi tuosta\nuudesta tiedosta. Mutta sitä hän ei tahtonut, että hän olisi joutunut\nseisomaan Steinfinnin paarien ääressä hänen salavävynään. Salainen\nhäpeä on raskas taakka, sen hän nyt tiesi.\n\nEnnen kuin Steinfinn kuolee, täytyy hänen antaa minulle Ingunn. Minä\nymmärrän sen, oli Arnvid sanonut —. Olav tunsi koko ruumistaan\npolttavan: mitä Arnvid ymmärsi? Palatessaan tupaan makuukomeroonsa\npäivän noustessa ei hän ollut varma siitä, oliko Arnvid nukkunut vai\nollut ainoastaan nukkuvinaan —.\n\nHän hypähti paikaltaan, kun lattialuukkua kohotettiin. Naiset toivat\nvaloa ja ruokaa sairaalle. Epäselvästi, aivan kuin varjoina, muisti\nOlav äskeisessä unenhorteessa näkemänsä kuvat: miten hän oli kulkenut\nIngunnin kanssa ruohikkorantaa; he olivat astuneet puron laitaa, joka\nvirtasi lammesta — sitten hän oli tämän luona aitassa. Muisto kuumista\nhyväilystä sekoittui jollakin tapaa louhikkoiseen kalliorotkoon. Hän\npiti muka Ingunnia sylissään, mutta samalla hänestä tuntui kuin hän\nolisi nostanut tämän suurien tuulenkaatopuiden yli. Viimeksi hän oli\nnähnyt unta, että he astuivat rotkossa kulkevaa polkua ja tulivat sen\nsuulle, mistä näkyi laakso ja syvällä laaksossa oleva järvi.\n\n— Se tiesi kai sitä, että hän ja Ingunn pian joutuisivat lähtemään\nyhdessä seudulta pois, koki hän uskoa.\n\nSteinfinn pyysi, että hänen annettaisiin olla, kun naiset herättivät\nhänet hoitaakseen haavaa: eihän siitä ollut mitään hyötyä ja hän\ntahtoi olla rauhassa. Dalla ei ollut kuulevinaan — hän nosti raskaan\nmiehenruumiin ylös ja silitti hänen alustaansa aivan kuin tämä olisi\nollut kapalolapsi. Hän pyysi Olavia näyttämään valoa — Arnvid nukkui\nsikeästi, kuolemanväsyneenä.\n\nSteinfinnin kasvot olivat miltei tuntemattomiksi muuttuneet, monta\nviikkoa ajamattomana ollut punaruskea parta oli levinnyt poskiluihin\nasti. Hän käänsi päänsä seinään päin, mutta Olav näki kaulajänteen\nkiristyksestä hänen taistelevan ollakseen valittamatta Dallan\nirrottaessa kääreitä; ne olivat tarttuneet kiinni haavaan.\n\nSalainen inho, jota Olav aina oli tuntenut nähdessään ärtyneitä haavoja\nja tuntiessaan niistä nousevan löyhkän, valtasi hänet tukahduttavan\nvoimakkaasti. Tuossa oli kuollutta lihaa; ei enää voinut tuntea haavaa\niskuhaavaksi; siinä oli harmaita, sienettyneitä täpliä, joiden keskellä\noli pahan näköisiä punaisia koloja, joista vuoti vähän verta.\n\nIngunn oli tullut hänen vierelleen; — kalpeana, suurin, pelokkain\nsilmin hän tuijotti isäänsä. Olavin täytyi sysätä häntä; hän ei\nhuomannut ojentaa Dallalle uutta käärettä, jota tämä odotti. Jälleen\nOlav tunsi surun ja häpeän piston sydämessään — kuinka he olivat\nsaattaneet unohtaa sairaan, kärsivän isän niin tyyten. Mutta —\nmuistaessaan pimeää parvea, jossa he olivat kahden kesken Ingunnin\nkanssa, hän aavisti hämärästi, miten vaikea oli olla sääliväinen ja\nuskollinen poissaolevaa kohtaan.\n\n\"Jää tänne\", sanoi hän toisten naisten tehdessä lähtöä. \"Tänä iltana\nme puhumme sinun isäsi kanssa\", lisäsi hän selittäen. Hän näki toisen\npelästyvän enemmän kuin tulevan iloiseksi eikä pitänyt siitä.\n\nSteinnfinn makasi hiljaa, näännyksissä tuskien jälkeen. Olav käski\nIngunnin tuoda vähän ruokaa.\n\nTyttö oli haalinut kokoon kaikki herkut mitä löysi ja näytteli niitä\nhymyillen Olaville takaisin tultuaan. Olavin istuessa kulho polvien\nvälissä syöden puhalsi tyttö kerran hänen niskaansa. Hän oli tulvillaan\nhellyyttä ja vallattomuutta. Jälleen Olavin sydäntä vihlaisi — tässä\nhe istuivat sairaan isän silmien edessä — eikä hän osannut sanoa,\nmiellyttikö tytön hyväily häntä vai ei.\n\nArnvid liikahti — Ingunn lennähti pystyyn Olavin polvelta ja alkoi\nliikutella ruokia. Silloin Steinfinn kysyi äkkiä sängystä:\n\n\"Kuka täällä on teidän kanssanne, Arnvid ja Ingunn?\"\n\n\"Täällä on Olav, isä\", vastasi tyttö.\n\nOlavin sydän hypähti; hän meni sängyn ääreen ja sanoi:\n\n\"Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi, kasvatusisä,\neräästä asiasta — siksi minä jäin tänne, kun olimme saaneet sinut\nkunnostetuksi.\"\n\n\"Olitko sinä täällä silloin — minä en nähnyt sinua.\" Steinfinn\nviittasi nuorukaista lähemmäksi. \"Sinä voit istua tänne hetkiseksi\npuhelemaan, kasvattipoikani. Sinä olet joutunut sotkeutumaan meidän\nvaikeuksiimme; meidän täytyy nyt puhua siitä, mitä sinun tulee tehdä\nsitten, kun minä kuolen. Sinun lienee paras lähteä Hestvikeniin\nhakemaan tukea omalta suvultasi.\"\n\n\"Niin, kasvatusisä. Sitä minä juuri olin aikonut kysyä sinulta. Olen\najatellut itsekin, että se olisi parasta — ja että minä saan Ingunnin\nsitä ennen. Siten teiltä sukulaisilta säästyy tuo pitkä matka, kun\ntäällä nyt on edessä rauhattomat ajat.\"\n\nSteinfinnin katse muuttui harhailevaksi, epävarmaksi.\n\n\"Asia on sillä lailla, Olav, että minä kyllä muistan, mistä Audunin ja\nminun välillä oli puhetta. Mutta kai sinä itsekin ymmärrät, poika —\netten minä mahda sille mitään, että asiat kääntyivät toiselle tolalle\nkuin silloin luulin. Nyt tulevat Kolbein ja Ivar naittamaan minun\ntyttäreni —.\"\n\nArnvid tuli nyt vuoteen ääreen.\n\n\"Muistatko, sukulaiseni, — että minä olin mukana sinä kesänä käräjillä\nja seisoin tuvassa, kun sinä ja Audun kihlasitte lapsenne?\"\n\n\"Sinä olit pikkupoika\", sanoi Steinfinn kiireesti, — \"et ollut vielä\ntodistuskelpoinen!\"\n\n\"En\", sanoi Arnvid. \"Mutta kuule minua, Steinfinn. On sattunut\nennenkin, hätätilassa, sodan uhatessa tai miehen varustautuessa\npitkälle matkalle — että hän on antanut tyttärensä sille miehelle,\njolle tämä todistajien läsnäollessa oli luvattu, ilman häidenpitoa,\nsaattamalla vain tiedoksi luotettaville todistajille, mitä oli sovittu\nmyötäjäisistä ja huomenlahjasta, sekä ilmoittamalla ja julistamalla\navioliitto täysivoimaiseksi siitä päivästä alkaen.\"\n\nSteinfinn käänsi päätään ja katsoi noita kolmea. Arnvid jatkoi\ninnokkaasti:\n\n\"Veli Vegard tuli tänne tänään — ja tässä olen minä, sinun\nsisarenpoikasi, ja vanhat palvelijasi, jotka tuntevat sinun ja Audunin\ntekemän sopimuksen. Sinä voisit saattaa tiedoksi naimaliiton munkin\nja minun ollessa päätodistajina. Ja nuoret voisivat asua pirtissä\nsiihen asti, kunnes Olavin sopisi viedä Ingunn etelään. Veli Vegard\nvoisi siunata naimamaljan ja vuoteen — ja laatia kirjat heidän\npesävaroistaan —.\"\n\nSteinfinn mietti hetkisen:\n\n\"Ei\", sanoi hän lyhyeen ja tuntui äkkiä ylen väsyneeltä. \"Minun\ntyttäreni ei saa astua aviovuoteeseen sulhasen kanssa hääkemuitta,\nkuten mökkiläisten lapset. Voisi syntyä rettelöitäkin perästäpäin\nsiitä, olisiko häntä pidettävä laillisena aviovaimona. Minä en ymmärrä,\nmiten sinä voit ajatella sellaista\", kiihtyi hän äkkiä, \"kun nämä kaksi\nlasta ovat kaiken lisäksi niin nuoriakin. Olavin osalle voi tulla\nilmankin vaikeuksia, kun hän nyt joutuu tapaamaan sukunsa, jota hän\nei tunne — ja minä vielä päälle päätteeksi lähettäisin hänet luotani\nsellainen taakka hartioilla, että hän saisi mukaansa lainsuojattoman\nmiehen tyttären, joka luikkisi seudulta ilman että Olavin tahi minun\nsukulaiseni olisivat olleet läsnä naittajaisissa. Jos Olav olisi edes\ntäysi-ikäinen, olisi asiaa voinut ajatella, mutta nyt minä tuskin\nluulen siitä syntyvän laillista avioliittoa, jos hän naisi oman päänsä\nmukaan ollessaan lasten kirjoissa.\"\n\n\"Eikö se riittäne, että minun isäni kihlasi minut neidolle\", arveli\nOlav. \"Ja sinä olet ollut minun holhoojani siitä pitäen.\"\n\n\"Sinä et tiedä mitä puhut. Sinä kerjäsit itsellesi luvan saada lähteä\nmukaamme, mutta jos Mattiaksen riitamiehet kääntyvät sinua vastaan sen\nasian tähden, ei se ole heille suureksikaan hyödyksi, kun omaisesi\nvoivat vastata sinun olleen alaikäisenä poikana minun palveluksessani.\nMutta jos olet nainut mies, täysivaltainen ja vävyni, on asia toinen.\nJa minä olen velkaa Audunille, ystäväiseni, sen, etten salli sinun\ntehdä sellaista järjettömyyttä — kun itse ehkä pian joudun tapaamaan\nhänet.\"\n\n\"Kuule minua, Steinfinn — minä olen kuitenkin liian vanha tottelemaan\nmuita sitten, kun sinä olet kuollut — omaisiani, joista en ole kuullut\nja joita en ole nähnyt tätä ennen. Tahdon mieluummin naida, tulla\nomaksi herrakseni ja antautua vaaraan.\"\n\n\"Sinä puhut kuin lapsi\", sanoi Steinfinn kärsimättömästi. \"Asia on\npäätetty. Mutta jätä minut nyt rauhaan — en jaksa enempää tänä iltana.\"\n\nEnnen kuin Arnvid ja Olav paneutuivat levolle, esitti ensin mainittu\nasian veli Vegardille. Mutta munkki ei suostunut millään muotoa\npuhumaan asiasta Steinfinnille ja koettamaan kääntää hänen mieltään\ntoiseksi. Hän väitti Steinfinnin tehneen oikean ja viisaan päätöksen —\neikä hänellä pappina ollut oikeutta olla mukana häissä, jotka pantiin\ntoimeen ilman edellä käypää kolmea kuulutusta kolmena messupyhänä\npitäjän kirkossa. Tässä oli epäilyttävää sekin, saattaisiko Olav itse\nsolmia naimakauppaa, niin että siitä syntyisi laillinen avioliitto,\nalaikäinen kun oli. Ei hän muutenkaan pitänyt siitä, että ihmiset\nviettivät häitä ilman vihkiäismessuja. Hän ei suostunut mitenkään\nkirjoittamaan sopimuskirjoja ja sen sellaisia, vaan oli lähtevä pois\nkoko Frettasteinistä, jos siellä tehtäisiin moinen epävarma kauppa.\n\nSteinfinnin tila paheni seuraavina päivinä, eikä Olav voinut ottaa\nuudelleen puheeksi naimistaan niinä kertoina, jolloin hän oli ylhäällä\nkasvatusisänsä luona. Arnvid ei myöskään palannut asiaan.\n\nMutta sitten tuli Ivar Torenpoika, Steinfinnin oikea veli, sekä Kolbein\nmolempine poikineen Frettasteiniin; he olivat saaneet tiedon sairaan\nlopun lähestymisestä. Seuraavana päivänä näiden miesten tultua taloon\npyysi Olav Arnvidia mukaan ulos, jotta he saisivat puhua kahden kesken.\n\nHän ei ollut uskaltanut puhua Arnvidille aikaisemmin — hän oli\npelännyt, mitä tämä tulisi sanomaan. Ja hän oli ollut monena yönä\nviime viikon aikana Ingunnin luona parvella. Tämä oli myös pettynyt ja\nsuruissaan siitä, että isä niin odottamatta oli asettunut vastustamaan\nheidän yhteen menoaan. Mutta sen enempää hän ei ajatellut, kuin että\nse mahdollisesti tulisi siirtämään heidän Hestvikenissä vietettäviä\nhäitänsä hiukan tuonnemmaksi. Hän suri syvästi isänsä sairautta sekä\näitinsä kuolemaa ja hakeutui kaikkine suruineen Olavin huomaan; oli\naivan kuin hän olisi hukkunut suruunsa, ellei hän saanut kätkeytyä\nOlavin syleilyyn. Ja Olav heitti vähä vähältä kaikki estelyajatukset,\nantoi vetää itsensä yhä syvemmälle lemmenhurmaan — Ingunn olikin hyvin\nherttainen. Mutta huolet ja tunnonvaivat kalvoivat hän alituisesti. Kun\nIngunn oli nukkunut, painautuneena tiukasti hänen rintaansa vasten,\nhän makasi kärsien: sekin tuntui raskaalta, että Ingunn oli niin\nluottavainen rakkaudessaan, ei näyttänyt tuntevan vähääkään katumusta\ntai pelkoa. Hiipiessään aamupuoleen hänen luotaan Olav oli väsynyt ja\nmasentunut.\n\nHän pelkäsi käyvän siten, että Ingunn tulisi onnettomaksi. Mutta hän\nei saanut sanotuksi sitä tytölle itselleen. Vielä vähemmin hän saattoi\nsanoa tälle, että hän pelkäsi paljon pahempia selkkauksia. Hän ei ollut\nmilloinkaan tullut ajatelleeksi, että voitaisiin epäillä kihlauksen\npätevyyttä. Mutta nyt hän äkkiä näki koko asemansa Steinfinnin\ntalossa aivan uudessa valossa. Häntä ei oltu koskaan kohdeltu toisin\nkuin Steinfinnin omia lapsia — mutta vaikkakin vanhemmat viime\nvuosina olivat huolehtineet heistä niin vähän, kummastutti häntä\nkuitenkin, etteivät nämä olleet kertaakaan maininneet mitään hänen ja\nIngunnin naimisesta tai ettei Steinfinn ollut koettanut ottaa selkoa\nsiitä, miten tyttären sulhasen omaisuutta hoidettiin. Ettei Kolbein\nmilloinkaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei kenties ollut\nniin ihmeellistä — Kolbein oli korskea ja tyly useimpia kohtaan.\nHölmöjen Kolbeininpoikien kanssa hän ei ollut sopinut milloinkaan\nyhteen, — mutta hän ei ollut ymmärtänyt sen johtuvan muusta kuin\nsiitä, että nämä katsoivat itsensä täysikasvuiseksi ja pitivät\nhäntä pelkkänä lapsena. Mutta nyt tämä kaikki äkkiä näytti hänestä\nmerkilliseltä — jos nämä kerran koko ajan olivat pitäneet häntä\ntulevana sukulaisenaan. Minun palveluksessani, oli Steinfinn sanonut\n— mutta eihän hän ollut milloinkaan saanut palkkaa talosta, joten\nsiihen ei voinut perustaa mitään, kun tuli puhe murha-asiasta, jota\nkasvatusisä oli ajatellut.\n\nOlav johdatti Arnvidin vainioiden poikki pohjoiseen, metsää kohti.\nSammaleisten vuorien kohdalla hän pysähtyi. Siitä he katsoivat alas\ntaloihin, joiden alla oli jyrkästi suistuvia niittyjä ja ympärillä\nmetsiä.\n\n\"Istutaan tähän\", sanoi Olav. \"Tässä meidän ei tarvitse pelätä\nkenenkään korvia.\" — Mutta hän jäi itse seisomaan. Arnvid istui\nnuorukaista katsellen.\n\nOlav seisoi siinä kulmakarvat rypyssä — hänen vaalea tukkansa oli\nkasvanut niin pitkäksi, että se ulottui melkein silmiin asti; se sai\nkasvot näyttämään vielä leveämmiltä ja lyhyemmiltä ja jurommilta\nkuin muuten. Kiinteä, väritön suu oli tiukasti kiinni — hän oli\ntaistelunhaluisen ja nurjan näköinen ja näytti tulleen paljon\nvanhemmaksi viime viikkojen aikana. Kirkas, viaton lapsellisuus, joka\noli kaunistanut häntä suuresti, koska hän muuten oli hyvin vakava —\noli hävinnyt kuin kaste maasta. Hänen kiihtyneillä, kiusaantuneilla\nkasvoillaan näkyi nyt toisenlainen vakavuus. Eikä hänen kalpeutensa\nja vaaleutensa ollut yhtä raikas kuin ennen — silmänalukset olivat\nmustat, ja hän oli väsyneen näköinen.\n\n\"Sinä et ole sanonut koskaan aikaisemmin, että olit läsnä silloin, kun\nminut ja Ingunn annettiin toisillemme\", sanoi Olav.\n\n\"Minä olin vain neljäntoista vuoden vanha\", vastasi Arnvid, \"eikä minun\nsaapuvilla oloni merkinnyt mitään.\"\n\n\"Ketä toisia siellä oli?\"\n\n\"Isäni ja Manu-veljeni, Viking ja Magnhild Bergistä, Tore Bring Vikistä\nja hänen vaimonsa — muita minä en tiedä. Tupa oli täynnä väkeä, mutta\nen muista siellä olleen muita tuttuja.\"\n\n\"Eikö isäni seurassa ollut ketään?\" kysyi Olav.\n\n\"Ei, Audun Ingolfinpoika oli yksin.\"\n\nOlav jäi miettimään. Sitten hän sanoi istuutuen maahan:\n\n\"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. —\nMutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan.\"\n\n\"Eivätköhän he tietäne.\"\n\n\"Jos tahtovat —\", sanoi Olav puoliääneen. \"Entä sinä, Arnvid. Voi\nolla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi —\nmutta sano, mitä sinä ajattelet? _Kihlattiinko_ meidät sinä iltana\ntoisillemme?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Arnvid empimättä. \"Sitä minä olen aina pitänyt varmana\nasiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn\nsormuksella?\"\n\nOlav nyökkäsi.\n\n\"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että\ntuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste.\"\n\n\"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen\nnimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli\nluvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni\nIngunnille.\" Hän naurahti.\n\nHe istuivat ääneti jonkin aikaa, sitten Olav kysyi hiljaa:\n\n\"Mitä sinä pidit vastauksesta, minkä Steinfinn antoi minulle puhuessani\nhänelle asiasta?\"\n\n\"En tiedä mitä sanoisin\", vastasi Arnvid.\n\n\"En tiedä\", sanoi Olav hitaasti, \"voinko varmasti uskoa Steinfinnin\npuhuneen Kolbeinille siten, että tämä tietää hänen ja isäni välillä\nsolmitun selvän sopimuksen siitä, että minä saisin Ingunnin.\n\n\"Ei Kolbein yksin tule päättämään Steinfinnin lapsista\", sanoi Arnvid.\n\nOlav nytkäytti olkaansa pilkallisesti hymyillen.\n\n\"Kuten jo sanoin\", lausui Arnvid, \"olen aina katsonut sinä iltana\nsolmitun kihlauksen täysin päteväksi.\"\n\n\"Eivätkö siis uudet naittajat voi rikkoa tuota sopimusta?\"\n\n\"Eivät. Muistan kuulleeni sen siihen aikaan, jolloin kävin luostarin\nkoulua. Kihlausta ei voida purkaa, jos sen ovat solmineet kummankin\nlapsen isät, elleivät lapset itse ilmoita seurakuntansa papille\nlailliseen ikään tultuaan — neljätoistavuotisina, luullakseni — että\nhe tahtovat purkaa sopimuksen. Mutta silloin heidän tulee molempien\ntehdä vala siitä, että neito on koskematon.\"\n\nMolemmat nuoret miehet olivat tulleet hehkuvan punaisiksi; he katsoivat\nkumpikin poispäin.\n\n\"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?\" kysyi Olav\nviimein hyvin hiljaa.\n\nArnvid katsoi käsiinsä.\n\n\"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi\nsanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa\npäätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen,\njoko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta.\"\n\nOlav nyökkäsi.\n\n\"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua\", hän sanoi tuokion kuluttua,\n\"ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen.\"\n\nArnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat\nkulkea rinnettä alas.\n\n\"Nyt tulee aikainen syksy\", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia\nlehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden\nkasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä\nvalkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat\nraidan ja horsman siemeniä.\n\nIlta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät\nvälkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa\noleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa\nvasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi,\nettä ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa,\nmustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon\ntoisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että\nIngunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.\n\nSiitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset\nlangettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän\noli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja\nlujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina\npitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi\nvoinut taittaa paljaalla kädellään.\n\nSinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota\njoka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti\nheikosti ja himmeästi.\n\nSteinfinn virui pitkänään lopen uuvuksissa. Kuume ei ollut erittäin\nkorkea tänä yönä, mutta puheltuaan pitkään veljiensä kanssa illalla hän\noli rasittunut. Kun hänen haavansa oli hoidettu, oli hän ollut niin\nvaivaantunut, että kyyneleet olivat vierineet hänen partaansa Dallan\npuristaessa kerran kovemmin saadakseen ulos visvan.\n\nVihdoin viimeinkin, keskellä yötä, Steinfinn näytti voivan nukkua\nrauhallisemmin. Mutta Arnvid ja Olav jäivät istumaan — kunnes\nhuomasivat väsymyksen käyvän niin ylivoimaiseksi raskaassa ilmassa,\nettä heidän oli vaikea pysyä valveilla.\n\n\"No niin —\", kuiskasi Arnvid. \"Tahdotko, että etsimme tuota sormusta?\"\n\n\"Kai meidän täytyy.\" Koko Olavin olemus kuristui kokoon hänen tätä\nsanoessaan — ja otti se Arnvidinkin luonnolle —. Ääneti kuin varkaat\nhe tarkastivat Steinfinnin vaatteet ja tyhjensivät hänen avaimensa\nrahamassista. Kaiken aikaa Olavin mielessä väikkyi ajatus, että se,\njoka kerran on astunut pois kunnian tasaiselta tieltä, joutuu helposti\nharhaan, jolloin hänen ehkä täytyy tehdä montakin syrjähyppyä. Mutta\nhän ei tiennyt mitään muuta keinoa —.\n\nMutta _näin_ pahalta kuin hänestä nyt tuntui, kun hän oli polvillaan\nSteinfinnin vaatearkun ääressä Arnvidin kanssa, hänestä ei ollut\nkuitenkaan tuntunut milloinkaan. Tuon tuostakin he vilkaisivat sänkyyn\npäin. Tämä oli ruumiin ryöstöä.\n\nArnvid löysi rautakierteillä ympäröidyn arkkusen, missä Steinfinn\nsäilytti kalleimpia korujaan. Heidän täytyi koettaa avainta toisensa\njälkeen ennen kuin löysivät sellaisen, joka soveltui lukkoon.\n\nKyykkysillään istuen he kaivelivat solkia, ketjuja ja nappeja. \"Se on\ntämä\", sanoi Olav huokaisten syvään sanomattoman keventyneesti.\n\nNyt he katsoivat yhdessä sormusta valoa vasten. Se oli kultaa ja siinä\noli iso vihreä kivi. Arnvid selitti kirjoituksen, joka kiersi Jumalan\näidin ja lapsen kuvaa. Kuvassa nämä istuivat pienen katoksen alla,\npolvistuva nainen sivullaan; se kuului: Sigillum Ceciliae Beornis\nFiliae.\n\n\"Otatko sinä sen itsellesi?\" kysyi Arnvid.\n\n\"En. Ei suinkaan sillä ole mitään arvoa — todistuskappaleena — ellei\nsitä löydetä Steinfinnin kätköistä hänen kuoltuaan?\" arveli Olav.\n\nNyt he sulkivat arkun ja korjasivat jälkensä. Arnvid kysyi:\n\n\"Tahdotko nyt nukkua?\"\n\n\"En, nuku sinä vain ensin. Ei minua väsytä.\"\n\nArnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä\näänellä:\n\n\"Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tehdä tätä.\"\n\n\"Niin minäkin\", vastasi Olav vavahtelevin äänin.\n\nEi se ollut mikään _suuri_ synti — sitä se ei _voinut_ olla, ajatteli\nhän. Mutta se oli niin _rumaa_. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin\nhän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko\nihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan\nvastenmielistä kuin tämä —.\n\nHe valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka\nkerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa\nhänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo\nvaljettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:\n\n\"Oletteko te molemmat täällä vielä?\" Hänen äänensä oli heikko, mutta\nselvä ja kirkas. \"Tule tänne, Olav\", hän pyysi.\n\nMolemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen\nkätensä Olaville ja sanoi:\n\n\"Etkö ole vihoissasi minulle, kun en tahtonut tehdä sinun mieliksesi\ntuona iltana, jolloin puhelimme yhdessä, koska olet valvonut minun\nluonani koko yön? Sinä olet aina ollut kuuliainen ja hyvä, Olav —\nJumala olkoon armias sinulle. Niin totta kuin tarvitsen hänen armoaan\nsanon nyt sinulle, että jos olisin voinut tehdä tahtoni mukaan, olisin\npitänyt Audunille antamani sanan. Jos olisin jäänyt eloon, olisin\nmielelläni ottanut sinut tyttäreni mieheksi.\"\n\nOlav polvistui maahan ja suuteli kasvatusisänsä kättä. Hän ei voinut\nsanoa mitään — sisimmässään hän rukoili Steinfinniä sanomaan ne\nsanat, jotka vapahtaisivat hänet kaikista vaikeuksista. Mutta häpeä ja\nsyyllisyys lukitsivat hänen suunsa.\n\nTämä oli viimeinen kerta, jolloin hän puhui Steinfinn Torenpojan\nkanssa. Hän ja Arnvid nukkuivat vielä iltapäivällä, kun Haftor\nKolbeininpoika tuli herättämään heitä. Steinfinnin kuolinkamppailu oli\nalkanut, ja koko talonväki tuli ylös parvelle ollakseen hänen luonaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nVeli Vegard oli antanut Steinfinnille synninpäästön in articulo mortis;\nsen jälkeen hän sai kauniin hautauksen. Steinfinnin sukulaiset ja\nystävät puhuivat suuria sanoja hautajaisissa; he vannoivat, ettei\nMattias Haraldinpojan asiasta syntyisi sen pahempia seurauksia. Vielä\neivät vainajan käräjämiehet olleet antaneet tietoa itsestään — mutta\nhe asuivat eri puolilla maata. Ilmassa tuntui myös levottomuutta —\ntalosta taloon kulki huhuja tulossa olevista suurista tapauksista. Ja\nSteinfinnin omaiset kerskuivat, että ne miehet, jotka nyt pääsisivät\nvaltaan maassa, kuninkaan ja herttuan ollessa lapsia, olivat _heidän_\nystäviään.\n\nVain pieni osa Steinfinnin veloista ja saamisista selvitettiin\ntäydellisesti hänen alaikäisten lastensa pesää jaettaessa. Sukulaiset\nuskottelivat Steinfinnillä olevan suunnattomia rikkauksia — mutta\nmiehestä mieheen kuiskittiin yhtä ja toista.\n\nArnvid Finninpojan oli määrä jäädä Frettasteiniin lasten luo, kunnes\nHaftor Kolbeininpojan häät oli vietetty uudenvuoden vaiheilla. Tämän\njälkeen Haftor aikoi muuttaa taloon ja hoitaa sitä Hallvardin,\nSteinfinnin vanhimman pojan, nimessä, kunnes tämä ehti täyteen ikään.\n\nSteinfinnin veljet jäivät Frettasteiniin pariksi päiväksi\nhautajaisvieraiden jälkeen. Lähtönsä edellisenä iltana miehet istuivat\nkuten tavallisesti olutta juoden, kun ruoka oli korjattu pöydästä.\nSilloin Arnvid nousi paikaltaan viitattuaan Olaville, että tämä astuisi\nhänen luokseen, ja alkoi puhua:\n\n\"Hyvät sukulaiseni, Ivar ja Kolbein, tässä on minun ystäväni, Olav\nAuduninpoika, joka on pyytänyt minua esittämään asiansa. Steinfinn\nlausui ennen kuolemaansa, että Olavin on lähdettävä omaan kartanoonsa\nsopimaan sukulaistensa kanssa Ingunnille annettavasta vasta- ja\nhuomenlahjasta, kun hän nyt ottaa tämän luoksensa. Mutta me olemme\najatelleet, että asiain ollessa nykyisellä kannalla olisikin parasta\npäättää tämä asia heti ja viettää Olavin häät tässä talossa —\nsilloin säästymme sekä itse että Olavin sukulaiset pitkistä matkoista\n— onhan talvi ovella ja asiamme varsin epävarmat. Siksi Olav on\npyytänyt minua sanomaan teille, että hän tahtoo antaa takuun — ja\nminä olen valmis menemään hänen puolestaan takaukseen kuudestatoista\nkultamarkasta — ja hän tarjoo sitä vastaan, minkä hän on saava\nIngunnin mukana, hänelle määrän, joka vastaa kolmatta osaa pesästä\npaitsi sänky- ja pitovaatteita sekä koruja tavaran arvon mukaan. Hän\nlupaa myös antaa vakuuden siitä, että hän on suorittava sille teistä,\njoka ottaa varustaakseen hänen häänsä, täyden korvauksen hääruoasta —\njoko puhtaassa rahassa tai siten, että hän myy teille Ingunnin osan\nHindkleiviin ja antaa hänelle palstan korvaukseksi omat, etelässä\nolevat maansa —.\"\n\nArnvid puhui vielä jonkin aikaa ehdoista, jotka Olav tarjosi tulevan\nvaimonsa sukulaisille, ja ne olivat erittäin hyvät. Olav lupasi luettaa\nsielumessut Steinfinnille ja Ingebjørgille sekä lupasi olla aina\nSteinfinninpojille uskollinen ja kuuliainen lanko, joka oli taipuva\nvanhempien neuvoihin sikäli kuin hänen nuoreen ikäänsä katsoen saattoi\nsitä edellyttää. Lopuksi Arnvid pyysi Steinfinninpoikia ottamaan\nvastaan tehdyn tarjouksen sellaisena kuin se oli esitetty heille —\nmielisuosiolla ja hyvästä sydämestä.\n\nSteinfinninpojat istuivat siinä sen näköisinä, kuin asia olisi\nmietittänyt heitä ankarasti. Ystävänsä puhuessa Olav oli seisonut tämän\nedessä pöydän ulkolaidan puolella. Hän seisoi suorana, levolliset,\nkalpeahkot kasvot Ingunnin setiä kohti kääntyneinä. Väliin hän nyökkäsi\nvahvistavasti Arnvidin sanoille.\n\nViimein Kolbein Torenpoika vastasi:\n\n\"On totta, Olav, että me tiedämme kerran olleen puhetta sinun\nisäsi ja meidän veljemme välillä siitä, että sinä naisit jonkun\nhänen tyttäristään. Eikä sinun pidä uskoa, ettemme ymmärtäisi\nhyvää tarkoitustasi. Mutta on toinen juttu, toivoisivatko sinun\nsukulaisesi nykyisissä oloissa yhtä kernaasti tätä naimaliittoa,\n— veljentyttäremme ja sinun välillä — ja antaisivat siihen\nsuostumuksensa. Mutta tähdellisin seikka on se, että meidän on nyt\ntarvis saada sukulaisiksemme miehiä, joilla on valtaa ja mahtavia\nomaisia, ja niitä sinulla ei ole. Turva on meille tärkeämpi kuin\nrikkaus — ja luulemme sinun ymmärtävän tämän, koska olet osoittanut\ntarjouksellasi olevasi ikäiseksesi harvinaisen ajattelevainen. Mutta\nkoska Steinfinn silloin lupasi isällesi toimittaa sinulle hyvän\nnaimakaupan, tahdomme mielellämme auttaa sinua siinä. Steinfinnin\ntyttäriin nähden olemme ajatelleet toisin — mutta älä anna mielesi\nmasentua siitä. Jumalan avulla toivomme voivamme järjestää sinulle\nnaimakaupan, joka on kaikissa suhteissa yhtä hyvä ja joka paremmin\nsoveltuu sinun iällesi — sillä sinä olet niin nuori, ettei sinulle\nsovi samanikäinen morsian; joko sinun on saatava vaimo, joka on sinua\nvanhempi ja ymmärtävämpi, tahi kihlattava nuori neito sekä odotettava\nhäntä, kunnes itse olet täydessä iässä.\"\n\nOlavin kasvot olivat alkaneet punoittaa Kolbeinin puhuessa. Mutta ennen\nkuin hän ehti puuttua puheeseen, sanoi Arnvid sukkelaan:\n\n\"Tällä seudulla ovat kaikki pitäneet Olavia ja Ingunnia kihlattuna\nparina — ja minä olin itse läsnä, kun Steinfinn vahvisti päätöksen\nkädenlyönnillä —.\"\n\n\"Ei, ei se ole niin\", sanoi Kolbein. \"Minä olen kuullut kerrottavan,\nettä se oli pelkkää leikkiä — Steinfinn ja Audun olivat myöhemmin\npuhuneet, että hyvä olisi, jos leikistä kerran tulisi tottakin. Ja\ntotta siitä olisi saattanut tullakin, ellei veljemme olisi joutunut\nonnettomuuksiin. Mutta koska siis tuota kihlausta ei koskaan ole\nsolmittu —\"\n\n\"Sormus, jolla minä kihlasin Ingunnin, on Steinfinnin koruarkussa, minä\ntiedän sen\", keskeytti Olav kiivaasti.\n\n\"Voit tietää; ei Steinfinn ole hävittänyt mitään sinulle kuuluvaa\nomaisuutta, Olav poikaseni, ja sukulaisesi voivat todistaa, ettei siitä\nole puuttuva ainoatakaan nappia, kun he ottavat sen vastaan sinun\nnimessäsi.\"\n\nOlav hengitti pari kertaa kiivaasti ja lyhyeen. Kolbein jatkoi:\n\n\"Ymmärräthän sinä, Olav, etteivät järkevät miehet kihlaa lapsiaan\njuovuspäissä —\"\n\n\"Steinfinn teki niin — miten järkevä hän sitten lienee ollut —.\"\n\n\"— ennen kuin pesänjaosta ja sen sellaisesta on tarkasti sovittu.\nYmmärräthän sinä, että jos Steinfinn olisi tehnyt sellaisen sopimuksen\nAudun Ingolfinpojan kanssa, hän olisi antanut jyrkän kiellon, kun minä\nkeväällä puhuin hänelle Ingunnista erään ystäväni puolesta —\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Olav henkeään pidättäen.\n\n\"Hän ei päättänyt puoleen eikä toiseen, vaan lupasi kuunnella tuota\nmiestä; neuvotellessamme tästä toisesta asiasta me puhuimme uudelleen\nsiitä, miten edullista olisi, jos Ingunn naitettaisiin siihen sukuun.\nMutta minä pysyn kyllä kiinni siinä sanassani, Olav, että me sukulaiset\ntahdomme auttaa sinua solmimaan hyvän naimaliiton.\"\n\n\"Minä en ole pyytänyt sitä; minulle on luvattu Ingunn.\"\n\nArnvid keskeytti hänet:\n\n\"Steinfinnin viimeisiä sanoja oli, Ivar — hänen kuolinpäivänsä\naamuna — että jos hän olisi itse voinut naittaa Ingunnin, hän olisi\nmieluimmin ottanut Olavin vävykseen.\n\n\"Sehän on selvä\", sanoi Kolbein nousten paikaltaan ja astuen\nkeskilattialle, \"mutta nyt kävi niin, Arnvid, ettei hän voinut.\nPitäisihän sinun olla kyllin vanha tietääksesi, ettemme voi työntää\nluotamme miehiä, jotka parhaiten voivat tukea meitä vaikeuksissamme,\nvain siksi, että Olav on elänyt täällä uskoen todeksi leikkiä, jota\nhänen annettiin leikkiä kerran lapsena. Sinä, Arnvid, jouduit vasten\nmieltäsi morsiusvuoteeseen, — on kumma, että nyt kiirehdit näin\ntyöntämään ystävääsi siihen. Olav on varmaan kerran kiittävä meitä\nsiitä, ettemme sallineet hänen ajaa tahtoaan läpi, tätä lapsellista\npäähänpistoa —\"\n\nNäin sanoen hän ja Ivar astuivat suljettavaa vuodetta kohti, missä\nSteinfinnin ennen oli ollut tapana nukkua; he paneutuivat maata ja\nsulkivat oven.\n\nArnvid meni Olavin luo; nuorukainen seisoi siinä, missä oli seisonut,\nkatse maahan luotuna; hänen kasvonsa värähtelivät. Arnvid pyysi häntä\nkanssaan nukkumaan.\n\n\"Oli onni, että hillitsit itsesi sen verran, ettei Kolbeinin ja sinun\nvälilläsi syntynyt toraa\", sanoi Arnvid heidän riisuutuessaan pimeässä\npatsaiden takana.\n\nOlav puhisi kiukusta. Arnvid sanoi:\n\n\"Muuten olisi voinut käydä niin, että Kolbein olisi käskenyt sinun\nlähteä talosta heti. Älä anna hänen huomata, että sinulle on hyvin\ntärkeätä, saatko Ingunnin vai jonkun toisen vaimon, niin se käy\nhelpommin.\"\n\nOlav oli vaiti. Hänen oli ollut tapana nukkua ulommaisena vuoteessa,\nmutta heidän aikoessaan nyt asettua sijoilleen pyysi Arnvid:\n\n\"Anna minun nukkua laidalla tänä yönä, hyvä ystävä — tämän iltainen\nolut ei ollut hyvää; minä tunnen sen kääntävän mieltäni.\"\n\n\"Ei se tehnyt hyvää minullekaan\", sanoi Olav naurahtaen lyhyeen.\n\nMutta hän paneutui kuitenkin seinän puolelle. Arnvid oli juuri\nvaipumaisillaan uneen huomatessaan Olavin kohoavan makuulta ja aikovan\nkiivetä hänen ylitseen.\n\n\"Minne sinä menet?\" kysyi ystävä tarttuen häneen.\n\n\"Minua janottaa\", mutisi Olav. Arnvid kuuli hänen hapuilevan sinne\npäin, missä vesikorvo seisoi; sitten hän kouhaisi vettä ja joi.\n\n\"Tule nukkumaan nyt\", pyysi Arnvid.\n\nHetken kuluttua Olav todellakin tassutti takaisin, kömpi sänkyyn ja\npaneutui pitkäkseen.\n\n\"On paljon parempi, ettet sinä kerro Ingunnille, minkä vastauksen\nsaimme, ennen kuin olemme neuvotelleet siitä, mitä meidän nyt on\ntehtävä\", kuiskasi Arnvid vakavasti.\n\nOlav oli kauan hiljaa ennen kuin vastasi:\n\n\"Taitaa olla\". Hän huokasi syvään. \"Olkoon sitten.\"\n\nArnvid tunsi rauhoittuvansa hiukan tämän jälkeen. Mutta hän ei\nuskaltanut nukkua ennen kuin kuuli toisen olevan sikeässä unessa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLunta tuli tupruten Olavin astuessa ulos pihamaalle iltahämärissä Pyhän\nKatariinan päivänä. Se oli tämän syksyn ensi lumi — askeleen jäljet\njäivät lumiseen iljanteeseen hänen juostessaan mäkeä alas talliin.\n\nHän jäi seisomaan hetkeksi tallin ovelle katsellen valkoiseen\nmyllerrykseen. Hän räpytti silmiään lumihiutaleiden takertuessa hänen\npitkiin ripsiinsä; se tuntui kuin keveältä hyväilyltä. Metsä, joka\nympäröi taloa pohjoisessa ja idässä henkien pimeyttä ja kolkkoutta\nsyksyöinä, oli nyt tullut lähelle ja hohti tuiskun ja hämärtyvän illan\nläpi aivan kuin valkoinen, ystävällinen seinä. Olav seisoi siinä\nhyvillään lumen tulosta.\n\nTallista kuului kovaäänistä puhetta — ovi ammahti auki hänen takanaan\nja sieltä syöksähti mies aivan kuin ulos viskattuna. Hän törmäsi Olavia\nvastaan, ja molemmat kellahtivat kumoon. Mies nousi jaloilleen, huusi\njollekin, joka seisoi tallin ovella mustana lyhdyn heikossa valossa:\n\n\"Tässä on toinenkin, jolle voit näyttää miehuuttasi, Arnvid\" — ja\nkatosi samassa lumipyryyn ja pimeään.\n\nOlav ravisti lumet yltään ja kumartui sisään ovesta: \"Mikä Gudmundia\nvaivasi —?\" hän kysyi ja huomasi samassa Arnvidin selän takana tytön,\njoka itki.\n\n\"Ulos siitä senkin inhottava lutka\", huusi Arnvid tytölle raivoissaan.\nNainen puikahti kumarassa miesten ohi ulos. Arnvid sulki oven hänen\njälkeensä.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi Olav uudelleen.\n\n\"Eipä juuri mitään — sinun mielestäsi luullakseni\", sanoi Arnvid\nkiivaasti. Hän ripusti naulaan pienen kalvolyhdyn, joka oli maassa\nhänen jalkansa vieressä; Olav näki Arnvidin olevan niin kiihdyksissä,\nettä hän vapisi. \"Ei muuta kuin että jokainen äpäräpalvelija tässä\ntalossa uskaltaa jo pilkata minua siitä että — että —. Minä olen\nsanonut, etten tahdo nähdä naisväkeä tallissa; se ei kelpaa. Gudmund\nvastasi minulle, että voisin mieluummin vahtia talon aittoja ja\nsukulaisnaisiani.\"\n\nOlav kääntyi pois. Tallin pimeydestä kuului hevosten rouskutusta ja\nliikahtelua pilttuissa. Lähinnä oleva kurotti kaulaansa ovesta ja\npäristi Olaville; lyhdyn valo kimmelsi eläimen suurissa, tummissa\nsilmissä.\n\n\"Kuulitko sinä?\" kysyi Arnvid.\n\nOlav kääntyi hevosta kohti eikä vastannut mitään. Tuskissaan hän tunsi\npunastuvansa.\n\n\"Mitä sinä sanot siitä?\" tiukkasi Arnvid kiivaasti.\n\n\"Mitä minun pitäisi sanoa —\", vastasi Olav hiljaa. \"Kun minun asiani\nkääntyi sellaiseksi kuin kääntyi — Kolbeinin vastauksen jälkeen — ei\nsinua saattane ihmetyttää, että seurasin neuvoasi —.\"\n\n\"Minun — neuvoani!\"\n\n\"Sitä neuvoa, jonka sinä annoit minulle silloin, kun puhelimme yhdessä\nmetsässä. Sinä sanoit, että kun kaksi alaikäistä on kihlattu toisilleen\nja sen ovat tehneet heidän lailliset holhoojansa, ei kellään ole\noikeutta erottaa heitä; ja jos he suostuvat vanhempiensa päätökseen, ei\ntarvita muuta. Sen jälkeen he voivat elää kuten aviopuolisot —.\"\n\n\"Tuota minä en ole koskaan sanonut —!\"\n\n\"En minä muista, miten se oli sanasta sanaan, mutta niin minä luulin\nsinun tarkoittavan.\"\n\n\"Tarkoittavan!\" kuiskasi Arnvid kuohuksissaan. \"Minä en voi uskoa, Olav\n— minä tarkoitin — minä — minä luulin sinun tietävän —.\"\n\n\"En. Mitä sinä sitten tarkoitit?\" kysyi Olav rohkeasti; hän kääntyi\nkokonaan Arnvidiin päin. Äärimmäisen häpeäntunteen vallassa hän\ntekeytyi kovaksi, katsoi ystäväänsä uhmaten silmiin kasvot punaisina.\n\nArnvid Finninpoika loi alas katseensa nuorukaisen edessä, punastuen\nhänkin. Hän ei voinut sanoa, mitä hän oli luullut. Hänen oli taaskin\nvaikea uskoa. Hämminki ja häpeä tekivät hänet sanattomaksi. Hän oli\nantanut läheisen ystävyyden jatkua miehen kanssa, jonka hän uskoi\nhäväisseen hänen sukulaisneitonsa — mutta oli kuin hän vasta nyt olisi\nymmärtänyt, miten pahalta se näytti. Hänestä tuntui kuin hän ei tätä\nennen olisi tajunnut, mikä siinä oli loukkaavaa ja rumaa — siksi että\nOlav oli tuntunut hänen mielestään niin läpeensä kunnialliselta; hän ei\nollut voinut pitää sitä kunniattomuutena — siksi kun se koski Olavia.\n\nHän ei uskonut sitä nytkään — ei uskonut, että Olav seisoi tuossa\nvalehtelemassa. Arnvid oli aina pitänyt häntä rehellisimpänä kaikista\nihmisistä. Hän koetti uskoa yhä — Olavin sanoihin täytyi voida\nluottaa. Hän itse oli varmaan tehnyt vääryyttä ystävälleen hautomalla\nkesäistä epäluuloaan — asian täytyi olla niin. Noiden kahden välillä\nei tarvinnut olla mitään sopimatonta, vaikka he olivat olleet kesällä\nyhdessä öisin —.\n\n\"Minä olen aina uskonut sinusta hyvää, Olav\", hän sanoi. \"Uskonut sinut\nkunniantuntoiseksi.\"\n\n\"Kuinka sinä siis olisit voinut odottaa\", sanoi Olav kiivaasti\ntuijottaen toista silmiin, \"että minä olisin pysynyt hiiskumatta ja\nantanut Torenpoikain polkea maahan kunniani ja riistää oikeuteni. Minä\nen tahdo palata kotiini siten, että kuka tahansa uskaltaa sylkäistä\njälkeeni ilkkuen minulle siitä, että annoin noiden miesten petkuttaa\nitseltäni morsiamen, joka oli minulle luvattu. Tiedäthän sinä, että\nKolbein ja hänen poikansa pettävät minua — muistatko, mistä minä\nlöysin sormukseni?\"\n\nArnvid nyökkäsi. Pesän jaossa oli Kolbein antanut Olaville takaisin\nne arkut, joissa Steinfinn oli säilyttänyt kasvatuspoikansa irtainta\nomaisuutta. Mutta silloin oli Olavin äidin sinettisormus löytynyt\nmuun tavaran joukosta pujotettuna nauhaan, missä riippui toisiakin\nsormuksia. Eikä Olav ollut mitenkään voinut sanoa mitään siitä, että\nkun hän viimeksi oli nähnyt sormuksen, se oli ollut Steinfinnin omien\nkalleuksien joukossa.\n\n\"Ja minun mielestäni tässä on kysymys myös isäni kunniasta\", jatkoi\nOlav yhä kiihtyneenä, \"vai olisiko minun muka annettava vieraiden\nihmisten osoittaa puuttuvaa kunnioitusta hänen viimeistä tahtoaan\nja niitä lupauksia kohtaan, jotka oli annettu hänelle ennen hänen\nkuolemaansa —! Ja Steinfinn — kuulithan sinäkin, mitä hän sanoi;\nmutta hän ymmärsi kaiketi, miesparka, ettei hän jaksaisi viedä tahtoaan\nläpi ja uhmata korskeita veljiään. Olisiko nyt Ingunnin isää ja minun\nisääni pidettävä niin vähäarvoisina, ettei heidän olisi suotava itse\npäättää lastensa naimisista —?\"\n\nArnvid jäi miettimään pitkäksi aikaa.\n\n\"Sinä et nyt kuitenkaan saa — mennä hänen luokseen aitan parvelle,\nOlav, aivan kuin — et saa mennä tapaamaan häntä salaa, niin että\nkoko talonväki huomaa sen. Herra nähköön, minun ei olisi pitänyt olla\npuhumatta tästä näin kauan — mutta minusta oli niin vaikea tehdä sitä.\nEt sinä ole pelännyt osoittaa puuttuvaa kunnioitusta minua kohtaan,\nOlav.\"\n\nOlav ei vastannut — ja Arnvidista tuntui pahalta, kun hän katsoi\nhäneen. Arnvid sanoi:\n\n\"Minä tarkoitin, Olav, että koska teidän välinne nyt ovat sellaiset,\nsaat sinä itse ottaa talon asiat käsiisi.\"\n\nOlav nosti katseensa epävarmasti, kysyvästi.\n\n\"Anna tiedoksi kartanon väelle, ettet sinä aio väistyä uusien\nnaittajien tieltä, vaan että olet päättänyt pitää kiinni Steinfinnin ja\nisäsi välisestä sopimuksesta ja ottaa vaimosi luoksesi. Nouse isännän\nsänkyyn Ingunnin kanssa ja sano, että sinä nyt mielestäsi olet lähin\nmies hoitamaan Hallvardin ja Jonin asioita niin kauan kuin Ingunnin\nkanssa olette täällä pohjoisessa.\"\n\nOlav puri huultaan, ja hänen poskiaan kuumotti. Arnvidin neuvo\nhoukutteli häntä sanomattomasti. Se olisi ollut suorin tie päästä\nkaikista näistä salaisista öisistä retkistä, jotka saattoivat hänet\nhalveksimaan itseään ja masensivat hänen mieltään. Olisi tuntunut\nhyvältä tarttua Ingunnin käteen ja taluttaa hänet rohkeasti rinnalleen\nemännän sijalle ja Steinfinnin ja Ingebjørgin jättämään vuoteeseen.\nHölpöttäkööt siitä asiasta kaikki ne talon ihmiset, jotka nyt\nnaureskelivat ja supisivat hänen selkänsä takana — kun eivät vielä\noikein uskaltaneet tehdä sitä hänen silmiensä edessä.\n\nMutta sitten hän menetti rohkeutensa ajatellessaan asiaa tarkemmin.\nHän pelkäsi heidän virnistystään, noita pieniä, rumia sanoja. Siinä\nhe olivat mestareita — koko tämän seudun kansa. Heillä oli varalla\nmitä viattomin ilme, niin ettei heihin päässyt käsiksi eikä voinut\npuolustautua, kun he päästivät huuliltaan jonkun peitetyn sanan,\njossa oli pistävä kärki. Usein heidän ilkeytensä oli niin taitavasti\nsalattu, että saattoi kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi,\nmille miehet hymyilivät, kun puhuja vaikeni, näytti välinpitämättömältä\ntai nousi paikaltaan —. Tietämättään hän oli koko täälläolonsa aikana\npyrkinyt esiintymään niin, ettei hän antaisi heille aihetta tuollaiseen\nhauskuuteen. Tähän asti se oli onnistunut jossain määrin — hän tiesi\nitsekin talon miesten pitävän hänestä, ja häntä pidettiin arvossa kuten\nmiestä, joka on harvapuheinen, mutta josta tiedetään, ettei hän ole\ntyhmä: sellaisia ruvetaan helposti pitämään viisaampina kuin he ovat.\nVielä ei kukaan ollut rohjennut hiiskua sanaakaan siitä, mitä kaikki\ntiesivät hänestä ja Ingunnista — hänen itsensä kuullen.\n\nMutta häntä ahdisti ajatus, että sittenkös syntyisi nauru ja\nleikinlasku, jos hän itse ilmaisisi asian ja asettuisi isännän paikalle\ntäällä, missä häntä kuluvaan vuoteen asti oli pidetty pelkkänä\npikkupoikana. Olav oli huomaamattaan alkanut katsella itseään ja\nasemaansa Steinfinnin talossa toisin silmin kuin ennen — hän ei enää\npitänyt Frettasteiniä kotinaan, missä hän oli ollut pojan asemassa.\nSaadessaan kuulla noita näykkiviä sanoja, huomatessaan, etteivät\nIngunnin sukulaiset antaneet hänelle mitään arvoa, tuntiessaan\nomantunnon tuskaa ja häpeää kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt\nsalassa, hän oli alkanut pitää itseään alempipaikkaisena kuin ennen.\n\nJa sitten hän oli niin nuori — kaikki muut talon miehet olivat\npaljon vanhempia. Hän oli tottunut siihen, etteivät he pitäneet\nhäntä ja Ingunnia täysikasvuisina. Ja häntä kainostutti ajatus, että\nhänen pitäisi tunnustaa elävänsä yhdessä naisen kanssa — kun kukaan\nikämiehistä ei ollut vielä ottanut häntä isäntien joukkoon. Eikä se\nilman sitä hänen mielestään ollut oikein.\n\nHän sanoi nyt:\n\n\"Ei se ole hyvä neuvo, Arnvid. Luuletko sinä, että yksikään kartanon\nmiehistä tai naisista tottelisi minua, jos yrittäisin käskeä. Mitä\nluulisit Grimin, Josepin tai Gudmundin sanovan? — Vai luuletko, että\nDalia antaisi hyvällä avaimet Ingunnille?\"\n\n\"Ingunn saisi kai tyytyä huntuun\", Arnvid naurahti, \"siihen asti, kun\nsinä voit antaa hänelle Hestvikenin avaimet.\"\n\n\"Ei, Arnvid. Kolbeinia pelkää joka sorkka tässä talossa — sinä neuvot\nmahdottomia.\"\n\n\"Sitten minä en tiedä muuta kuin yhden keinon — ja se minun olisi\npitänyt ilmoittaa sinulle aikoja sitten, herra paratkoon. Lähde\nHamariin ja jätä asia piispan käsiin.\"\n\n\"Torfinn-piispanko? Pelkäänpä, että minun on turha toivoa armoa\nhäneltä\", sanoi Olav hitaasti.\n\n\"Voit toivoa oikeutta\", vastasi Arnvid. \"Tässä asiassa voi Pyhä Kirkko\nyksin tuomita. Te ette voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa kuin\ntoistenne —\"\n\n\"Mutta entä jos pyhä isä vaatii, että meidän on ruvettava munkiksi ja\nnunnaksi, mentävä luostariin syntiämme sovittamaan —.\"\n\n\"Hän on kyllä vaativa sinua suorittamaan sakkoja kirkolle siitä,\nettä menit morsiamesi viereen ilman kuulutusta ja häitä. Mutta jos\nvoit esittää todistuksia siitä, että kihlaus on laillinen — ja sen\nme luullakseni kyllä voimme — on hän vaativa Torenpoikia tyytymään\nkunniallisiin sovintorahoihin —.\"\n\n\"Niin\", keskeytti Olav, \"jos Torfinn-herran vaatimuksesta on mitään\napua. Hamarin piispojen on ennenkin täytynyt alistua Steinfinninpoikien\ntahtoon.\"\n\n\"Niin — omaisuusasioissa ja sellaisissa. Mutta eivät he ole sentään\nniin jumalattomia, että uskaltaisivat väittää kellään muulla kuin\nkirkon oppi-isillä olevan oikeutta päättää tässä asiassa — siitä, onko\navioliitto laillinen vai ei.\"\n\n\"Niinköhän? Ehei, silloin minä mieluummin otan Ingunnin mukaani ja\nlähden etelään omille mailleni.\"\n\n\"Se ei ole tapahtuva niin kauan kuin minä pystyn käyttämään asetta. Vai\nluuletko sinä, piru vieköön — vaikka olenkin ollut kauan toimettomana\n— että minä istuisin täällä silmät kiinni sillä aikaa, kun sinä\nvarastat minun huostaani uskotun sukulaisneidon —.\" Hän näki Olavin\naikovan karata pystyyn. \"Ole rauhassa\", sanoi hän lyhyesti, \"minä\ntiedän, ettet sinä pelkää minua. Enkä minäkään pelkää sinua. Mutta\nluulin, että olimme ystäviä. Ja jos sinusta itsestäsi tuntuu, ettet ole\nmenetellyt aivan uskollisen ystävän tavoin, niin tee nyt kuten sanon,\nkoeta saattaa tämä asia loppuun kaikella kunnialla.\"\n\n\"Minä lähden itse sinun kanssasi piispan luo\", sanoi hän nähdessään\ntoisen yhä empivän.\n\n\"En tee sitä mielelläni\", sanoi Olav huoahtaen.\n\n\"Onko sinulle mieluisempaa\", ahdisti Arnvid kiivaasti, \"että täällä\njuorutaan ja levitetään juoruja ympäri pitäjää sinusta ja minusta ja\nIngunnista. Etkö sinä näe, miten naiset suhkavat ja sopottavat hänen\nselkänsä takana, missä hän liikkuukin — vilkuillen häneen salaa; he\ntahtovat tietysti katsoa, astuuko hän raskaammin kuin ennen —\"\n\n\"Siitä ei ole pelkoa\", mutisi Olav vihaisesti, \"sanoo Ingunn —\". Hän\noli jälleen tullut tummanpunaiseksi. \"Ingunnin täytyy lähteä mukaan\",\njatkoi hän sitten miettivästi. \"Muuten on itse Torfinn-piispan vaikea\nsaada häntä Kolbeinin käsistä.\"\n\n\"Niin, minä otan Toran ja Ingunnin mukaan. Kuinka sinä voit ajatella,\nettä minä saattaisin jättää hänet tästälähin Kolbeinin huostaan —.\"\n\n\"Olkoon sitten niin\", vastasi Olav tuijottaen synkästi eteensä.\n\nHe ratsastivat rinnettä alas jo kaksi päivää sanotun jälkeen ja\nsaapuivat kaupunkiin myöhään illalla. Neidot nukkuivat pitkään\nseuraavana aamuna, ja Olav sanoi käyvänsä sepän luona kirvestään\nhakemassa sillä aikaa kun toiset laittautuivat Kristuksenkirkkoon\nviimeiseen aamumessuun.\n\nNämä olivat jo lähteneet matkaan hänen tullessaan takaisin majalaan.\nHän kiiruhti perästä, lumi kirskui hänen jalkainsa alla — oli\ntullut raikas, selkeä päivä. Kellot kaikuivat selvästi kirkkaassa\npakkassäässä, ja taivas kellersi etelässä valkoisten selänteiden ja\nsinimustan veden yllä. Hän näki toiset kirkonportilla ja juoksi heidän\njälkeensä.\n\nIngunn kääntyi häneen päin punehtuen kuin ruusu — Olav huomasi\nhänellä valkoisen otsavaatteen kasvojen ympärillä aivan kuin nuorilla\naviovaimoilla. Hänkin punastui, hänen sydämensä alkoi sykkiä — nyt\noli tosi edessä; oli aivan kuin hän ei olisi huomannut sitä ennen.\nNuorena, vailla sukua ja ystäviä hän oli ryhtynyt tähän — ja Ingunn\noli nyt hänen vaimonsa. Häntä kainostutti kauheasti kulkea tällä lailla\nhänen seurassaan. Suorana kuin kynttilät, tuijottaen suoraan eteensä he\nastuivat rinnakkain kirkkomäkeä ylös.\n\nSuuruksen jälkeen Olav seurasi Arnvidia piispankartanoon. Hänestä\ntuntui pahalta heidän kulkiessaan, eikä asia parantunut siitä, kun hän\njoutui istumaan ja yksin odottamaan piispan holvituvassa erään papin\nvietyä Arnvidin muassaan Torfinn-herran luo piispan makuukamariin.\n\nOdotusaika venyi venymistään. Olav ei ollut milloinkaan ennen käynyt\nholvituvassa, se oli näkemisen arvoinen. Kattokin oli muurattu ja\nkupumainen, eikä valoa tullut sisään muualta kuin takaseinällä\nolevasta pienestä lasi-ikkunasta; mutta ei siellä ollut sentään\nkovin pimeä, sillä seinät olivat valkoisiksi kalkitut ja niihin oli\nmaalattu värillisiä kukkia ja linnunkuvia seinävaatteen korkeudelle\nasti. Tulisijaa ei näkynyt missään, mutta kohta hänen tultuaan\nsisään ilmestyi ovesta kaksi miestä kantaen isoa hiiliastiaa, jonka\nhe asettivat keskelle lattiaa. Olav meni lämmittelemään käsiään sen\nääreen, kun kävi liian ikäväksi istua penkillä värisemässä. Hän sai\nolla yksin suurimman osan aikaa, eikä hän viihtynyt tässä huoneessa; se\nmuistutti kirkkoa ja teki hänet levottomaksi.\n\nSitten tuli sisään kolme matkatamineihin sonnustautunutta miestä;\nhe asettuivat hiilivadin ympärille puhellen keskenään, eivätkä\nhe olleet huomaavinaan penkillä istuvaa nuorukaista. He puhuivat\nriita-asiastaan — jostakin kalastusoikeudesta. Kaksi vanhinta oli\ntalonpoikaa, kotoisin Fagabergin puolelta, nuorempi mies oli pappi ja\ntoisen talonpojan poikapuoli. Olav alkoi tuntea itsensä perin nuoreksi\nja kokemattomaksi — ei tainnut olla helppo saada osakseen huomiota\ntäällä. Hetken kuluttua tuli joku piispan palvelijoista hakemaan miehiä\nulos. Olavin olisi myös tehnyt mieli lähteä pihaan — siellä oli paljon\nnähtävää. Mutta hän tuumi, ettei se tainnut käydä päinsä; hänen täytyi\nistua siinä missä istui.\n\nVihdoinkin Arnvid tuli hyvin kiireesti sisään, tarttui miekkaansa ja\nsitoi sen vyölleen kertoen, että piispa oli lähdössä erääseen taloon\nVangiin ja oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän ei ollut ehtinyt puhua\npiispalle paljon Olavin asiasta — ihmisiä oli tullut ja mennyt koko\naamun. Piispa ei ollut puhunut paljoa, mutta oli kutsunut Arnvidin ja\nOlavin vieraikseen piispankartanoon, niin että nyt sai Olav lähteä\ntakaisin majalaan ja muuttaa tänne hevosensa ja tavarat.\n\n\"Entä neidot — eiväthän he voi jäädä sinne?\"\n\n\"Eivät\", sanoi Arnvid. Heidän tuli asua eräässä talossa alhaalla\nkaupungissa kahden hurskaan eläkenaisen luona, joilla oli siellä\nvierastupa. Sinne oli näinä päivinä tuleva myös Magnhild-rouva,\nSteinfinnin sisar, Bergistä; piispa oli luvannut lähettää hänelle sanan\nhuomenna. \"Piispa sanoi, ettei sinun pidä tavata Ingunnia ennen kuin\nasia on selvitetty — paitsi tietysti kirkossa, missä voitte tavata\ntoisenne ja puhua keskenänne\". Arnvid törmäsi ulos.\n\nOlav kiiruhti majalaan, mutta sinne oli jo tullut toinen eläkenaisista,\nja Ingunn ja Tora seisoivat lähtövalmiina. Hän ei siis saanut\npuhutuksi Ingunnille. Ingunn oli surullisen näköinen Olavin ojentaessa\nhänelle kätensä hyvästiksi. Mutta Olav sanoi Toralle, niin että sisar\nsaattoi kuulla, piispan ottaneen heidät suopeasti vastaan; oli kovin\nystävällistä, että he kaikki kolme saivat olla hänen vierainaan.\n\nMutta palatessaan piispankartanoon hän kohtasi nuoren papin, joka\nsanoi, että heidät oli määrätty contubernaleiksi. Olav ymmärsi sen\ntarkoittavan sitä, että hänet oli määrätty nukkumaan siinä huoneessa,\nmissä pappi asui. Pappi oli pitkä, tuiki laiha kuikkana, hänellä oli\niso, luiseva hevosenpää ja häntä kutsuttiin Asbjørn Allfeitiksi. Tämä\nkäski nyt erään miehen ottaa huostaansa Olavin hevosen ja vei itse\nnuorukaisen siihen parveen, missä hänen makuupaikkansa oli. Sitten hän\nsanoi menevänsä alas laivarantaan; sinne oli aamulla tullut lastilaiva\nGudbrandinlaaksosta — ehkäpä Olavia huvittaisi lähteä katsomaan. Olav\nsanoi lähtevänsä mielellään.\n\nHestviken oli vilkas merenkulkupaikka, sen Olav tiesi — mutta\nkukaan ei olisi voinut olla vähemmän perillä laivoista ja veneistä\nkuin hän; niin oudosti saattoi sattua. Hän piti sekä silmänsä että\nkorvansa auki astuttuaan alukseen, rohkenipa tiedustaakin yhtä\nja toista. Hän auttoi miehiä lastin purkamisessa — oli sekin\nhauskempaa kuin seisoskella tyhjin toimin. Suurin osa lastia oli\nsuola-, silli- ja taimentynnyreitä, mutta toisissa tynnyreissä oli\nmyös vuotia, metsäeläinten nahkoja, voita Ja talia. Papin laskiessa\nlastia auttoi Olav lyömällä merkkejä lautaan; hän oli tottunut\nsiihen Frettasteinissä, sillä hän oli usein ollut Grimin apuna siinä\ntoimituksessa; ukko ei enää ollut aivan tarkka laskuissaan.\n\nHän pysyi koko päivän Asbjørnin seurassa — lähti hänen kerallaan\nkirkkoon kuorirukoukseen ja sitten illalliselle, jonka Olav sai nauttia\npiispanväen pöydässä. Ja noustessaan illalla parveen Asbjørnin ja erään\ntoisen nuoren papin kanssa hän tunsi olonsa jo aika lailla paremmaksi.\nHän ei enää ollut yhtä outo kuin alussa, ja täällä oli paljon uutta\nnähtävää. — Arnvid ei ollut palannut vielä.\n\nMutta yöllä Olav heräsi ja jäi miettimään kaikkea, mitä hän oli kuullut\nTorfinn-piispasta. Hän pelkäsi tätä sittenkin.\n\nMuun muassa hän kuului sanoneen niin, että ennemmin sai kymmenen miestä\nmenettää henkensä kuin yksi neito tulla raiskatuksi. Oli olemassa muuan\nasia, mistä oli pidetty paljon ääntä vuosi sitten. Erään rikkaan miehen\npoika Alvheimista oli iskenyt silmänsä köyhään talonpoikaistyttöön; kun\nhän ei saanut tätä vietellyksi lupauksilla eikä lahjoilla, hän yhdytti\ntytön eräänä iltana keväällä tämän kyntäessä pellolla ja yritti nyt\nottaa hänet väkisin. Tytön isä puuhaili metsässä aitaa korjaamassa.\nHän oli vanha ja raihnas, mutta kuullessaan tyttären huutavan, hän\ntempaa kirveensä ja alkaa kiivetä rinnettä; ja hän halkaisee miehen\nkallon. Ilkityöntekijän asia sai raueta; vainajan sukulaisten oli\ntyytyminen siihen. Mutta kuten hyvin saattoi arvata, tahtoivat nämä nyt\nsaada surmamiehen lähtemään seudulta. Ensin he koettivat lahjoa hänet\nmuuttamaan muuanne, mutta kun mies ei suostunut siihen, he alkoivat\nahdistaa häntä uhkauksin ja ilkitöin. Mutta silloin oli Torfinn-piispa\nottanut turviinsa köyhän talonpojan lapsineen.\n\nJa entä Tronstadin mies, joka oli löydetty murhattuna halkometsään.\nMiehen leski ja lapset vetivät käräjiin kartanon toisen torpparin\nmurhasta epäiltynä. Tämän täytyi paeta pelastaakseen henkensä, ja hänen\nvaimonsa ja alaikäiset lapsensa saivat kärsiä loputonta puutetta ja\npahoinpitelyä murhatun sukulaisten taholta. Silloin tapahtui sellaista,\nettä kuolleen miehen oma serkku tunnusti tehneensä murhan — heille\noli tullut riita perinnöstä. Mutta Torfinn-piispa kuului pakottaneen\nhänet tunnustamaan kansan edessä sen, mitä hän oli tunnustanut\npiispalle ripissä, sekä sanoneen, ettei yksikään pappi voinut päästää\nhäntä synnistä, ennen kuin hän oli osoittanut katumusta ja päästänyt\nviattomat vainosta.\n\nArnvid sanoi, että köyhiä ja murheellisia kohteli tämä piispa mitä\nhellimmin ja kehoitti näitä kääntymään hänen puoleensa kuin rakkaan\nisän puoleen. Mutta hän ei taivuttanut niskaansa hituakaan korskeiden\nja kovasydämisten ihmisten edessä, olivatpa nämä mahtavia miehiä tai\npikkueläjiä, pappeja tai maallikoita. Hän ei tuominnut kenenkään\nsyntejä — mutta jokaisen, joka osoitti katumusta ja mielenparannusta,\nhän otti avosylin vastaan, ojentaen, lohduttaen ja suojellen.\n\nKaikki tuo oli kaunista, oli Olav ajatellut — ja monet herra\nTorfinnistä kuullut puheet miellyttivät häntä suuresti — tuon\nTrøndelagenin munkin täytyi olla peloton mies ja sellainen mies, joka\ntiesi mitä tahtoi. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa\nviemään omaa asiaansa piispan tuomiolle. Ja kun Arnvid tiesi kertoa\npiispan kohtelevan kaikkia samalla tavalla, se tuntui Olavista jo\nmenevän liian pitkälle — kyllä hänen mielestään sentään oli vähän eroa\nsillä, oliko joku pikkutalollinen tappanut naapurinsa jonkin riita\njupakan tähden vai kostiko Steinfinn Mattiakselle. Hän ei puolestaan\nainakaan pitäisi siitä, jos joku arvelisi hänen kääntyneen piispan\npuoleen ja hakeneen tämän suojelusta Steinfinnin sukua vastaan siksi\n— niin, siksi, että hän muka olisi vähempiarvoinen kuin nämä. Ja\nkaiken lisäksi Torfinn-piispa oli ankara puhdastapaisuuden mies —. Hän\nsaattoi väittää kaikkia muita vastaan, että se, mitä oli ollut hänen ja\nIngunnin välillä kesästä alkaen, oli tavallaan vuodeyhteyttä. Mutta hän\nei tuntenut itse niin —.\n\nSeuraavana aamuna hän istui jälleen pienessä holvituvassa odottamassa.\nSillä oli holvituvan nimi siitä syystä, että vieressä oli toinen\nisompi, asiatupa. Näiden välillä ei ollut ovea; koko tämän kivitalon\nhuoneissa oli vain yksi ovi, joka johti sisäpihaan.\n\nOlav oli istunut siinä hetken aikaa, kun nuori, pienikasvuinen, harmaan\nja valkoisen kirjavaan munkkikaapuun verhoutunut mies astui sisään;\nhänen pukunsa oli hiukan erilainen kuin saarnaveljien. Munkki sulki\noven takanaan ja astui joutuisasti Olavia kohti — ja nuorukainen\nponnahti kiireesti paikaltaan ja taivutti toisen polvensa; hän tunsi\nselvästi, että tämän täytyi olla Torfinn-herra. Piispan ojentaessa\nesiin kätensä suuteli Olav nöyrästi sormuksen isoa kantakiveä.\n\n\"Tervetuloa tänne, Olav Auduninpoika! Ikävä, etten ollut kotona eilen\nsinun tullessasi — mutta toivon talonväkeni kestinneen vieraitamme\nhyvin.\"\n\nEi hän ollut sittenkään aivan nuori, Olav huomasi sen nyt — ohut\nhiusseppel välkkyi hänen päässään kuin hopea, ja hänen kasvonsa olivat\nkapeat, uurteiset ja väriltään melkein yhtä harmaat kuin kaapu. Mutta\nhän oli solakka ja ihmeellisen notkea kaikissa liikkeissään — vaikka\noli tuskin Olavin mittainen. Oli mahdotonta arvata hänen ikäänsä\n— hän hymyili, eikä hän silloin näyttänyt vanhalta; hänen suuret,\nkellanharmaat silmänsä loistivat, mutta kalpean, kapeahuulisen suun\nympärillä väikkyi hymy vain heikkona varjona.\n\nOlav mutisi jotakin kiitokseksi ja jäi seisomaan hämillään — tuo\nankara piispa oli kokonaan toisen näköinen kuin hän oli kuvitellut.\nHän muisti hämärästi nähneensä edellisen piispan — hän oli täyttänyt\nkoko huoneen äänellään ja ruhollaan. Olav tunsi, että tämäkin täytti\nhuoneen, vaikka oli hento ja hopeahapsinen — mutta täytti sen toisella\ntavalla. Torfinn-herran istuutuessa ja pyytäessä Olavia istumaan\nviereensä tämä vetäytyi arasti penkille vähän matkan päähän.\n\n\"Taitaa käydä niin, että sinun täytyy jäädä tänne osaksi talvea\",\nsanoi Torfinn-piispa. \"Sinä kuulut olevan rannikkolainen ja kaikki\nsukulaisesi paitsi Soleyarin sveitsiläiset asuvat kaukana täältä. Vie\naikaa, ennen kuin voimme saada tiedon heidän kannastaan tässä asiassa.\nTiedätkö, ovatko he luovuttaneet sinun holhouksesi laillisella tavalla?\"\n\n\"Isäni teki sen, herra — ja kaiketi hänellä oli oikeus siihen?\"\n\n\"Oli kyllä. Mutta lieneehän hän toki puhunut siitä sukulaisillesi ja\nnämä sitten suostuneet siihen, että Steinfinn saisi holhousrahat heidän\nsijastaan?\"\n\nOlav jäi äänettömäksi. Asia ei näyttänyt olevan aivan selvä — johan\nhän oli aavistellut sitä jonkin aikaa. Mitään holhousrahaa Steinfinn\nei koskaan ollut nauttinut hänen isänsä pesästä — ei ainakaan hänen\ntietääksensä.\n\n\"Minä en tiedä mitään siitä — tunnen niin huonosti lakia; kukaan ei\nole opettanut minua\", hän sanoi alakuloisesti.\n\n\"Kyllä minä sen arvaan. Mutta meidän täytyy saada selvä tästä\nholhousasiasta, Olav — ensiksi sinun osuudestasi murhapolttoretkeen\n— siitä, olitko sinä mukana Steinfinnin sukulaisena vaiko hänen\npalkollisenaan. Kolbein ja hänen miehensä ovat hankkineet itselleen\nturvaluvan, mutta sinä et kuulu heihin. Minä puhun tästä kuninkaan\nvoudille, joten voit asua huoleti kaupungissa. Mutta entä nuo\nSteinfinnin sanat, jotka hän lausui vähää ennen kuolemaansa — että hän\nolisi toivonut sinun ja tyttärensä naimaliittoa, kuten Arnvid väittää.\nMahtoiko hän olla sinun holhoojasi silloin, vai kuuluiko holhous sinun\nsukulaisillesi, kuten se kuuluu nyt.\n\n\"Arvelin olevani täysi-ikäinen\", sanoi Olav punastuen, \"koska kerran\nIngunn oli kihlattu minulle lain määräämällä tavalla ja koska olin\npitänyt häntä vaimonani\".\n\nPiispa pudisti päätään.\n\n\"Miten sinä voit ajatella, että te, lapsiparat, olisitte kuuluneet\ntoisillenne lain määräämällä tavalla, ilman sukunne läsnäoloa ja\nkuulutusta, vaikka olettekin maanneet yhdessä omasta tahdostanne!\nVelvollisuuden te olette saaneet niskoillenne, koska kerran itse\nkatsotte solmineenne naimaliiton — olette nyt kuolemansynnin uhalla\nsidotut elämään yhdessä, kunnes kuolema teidät erottaa tahi elämään\nyksin, ellemme saa aikaan sovintoa hänen naittajainsa ja sinun\nnaittajaisi kesken. Mutta et sinä ole tullut täysi-ikäiseksi moisen\navioliiton kautta, eivätkä sinun omaisesi saata vaatia sinulle\nminkäänlaisia myötäjäisiä, ennen kuin olet notkistanut polvea\nTorenpoikien edessä sekä maksanut sakot — eikä olisi heidän tapaistaan\nluovuttaa sinulle vapaaehtoisesti sellaisia myötäjäisiä, joita sinun\nsäätyisesi mies voisi vaatia vaimonsa keralla tavallisissa oloissa.\nTämä leikki saattaa käydä sinulle kalliiksi, Olav. Saat maksaa sakkoa\nkirkolle siitä syystä, että vietit häitä salaa. Kirkko vaatii kaikkia\nerehtyneitä lapsiaan tekemään niin; sillä avioliittoasioissa tulee\nmenetellä avoimesti, säädyllisesti ja ymmärtävästi. Muuten voisivat\nliian monet nuoret parit tehdä kuten sinä: sinä ja tämä nuori nainen\nolette Jumalalle antamanne lupauksen sitomia, mutta kenenkään ei ole\npakko antaa sinulle apua tai oikeuksia, koska kukaan ei ollut läsnä, ei\nluvannut mitään tai taannut puolestasi silloin kun sidoit itsesi.\"\n\n\"Herra\", sanoi Olav. \"Minä luulin, että te olisitte turvamme — koska\nitse käskette meidän pysyä siinä, mitä olemme toisillemme luvanneet —.\"\n\n\"Jos olisit antanut asiasi kirkon käsiin heti, kun ymmärsit neidon\nsetien aikovan haastaa riitaa kihlauksen pätevyydestä — silloin olisit\ntehnyt oikein. Silloin olisit voinut vaatia minun toimitusmiestäni,\nherra Arindbjørn Skolpia, kieltämään Kolbeinia kirkonkirouksen uhalla\nnaittamasta Ingunnia toiselle miehelle, ennen kuin oli selvitetty,\noliko sinulla oikeus tuohon naimakauppaan.\"\n\n\"Paljonkohan Kolbein olisi välittänyt siitä —.\"\n\n\"Hm. Tiedätpäs sinä sen. Lakia sinä et tunne, mutta tunnet laittomuuden\n—.\" Piispa liikutteli käsiään viitan alla. \"Muista kuitenkin, että\nKolbeinilla ja Ivarilla on jo ennestäänkin niin paljon raskauttavia\nriita-asioita, ettei heidän luulisi olevan kovin kärkkäitä saamaan\nniskoilleen uutta murhajuttua.\"\n\n\"Minä luulin asian olevan selvän sillä\", jatkoi Olav itsepäisesti,\n\"että Ingunnin isä oli kädestä pitäen luvannut isälleni antaa neidon\nminun vaimokseni.\"\n\n\"Ei\". Piispa pudisti päätään. \"Kuten jo sanoin, olet sinä saanut\nniskoillesi velvollisuuksia, mutta et minkäänlaisia oikeuksia.\nJos olisit jättänyt asian herra Arindbjørnin huostaan tytön vielä\nollessa neito, olisit voinut saavuttaa paljon enemmän kuin nyt. Joko\nheidän olisi täytynyt antaa sinulle sekä tyttö että hänelle kuuluva\nomaisuus tai olisitte voineet erota ja olla vapaat solmiamaan toisen\nnaimakaupan. Mutta nyt, poikani, emme voi tehdä muuta kuin rukoilla\nJumalaa auttamaan sinua, ettet miehuusikääsi tultuasi katuisi sitä,\nettä sidoit kätesi ja jalkasi salaa ja ummessa silmin, ennen kuin olit\njättänyt taaksesi lapsuuden.\"\n\n\"Sitä päivää ei ole tuleva\", sanoi Olav kiivaasti, \"jolloin minä\nkatuisin, etten antanut Kolbein Borghildinpojan nitistää minulta sitä,\nmikä oli minulle tuleva —.\"\n\nPiispa katsoi häneen tutkien, ja Olav jatkoi:\n\n\"Ei, herra — Kolbein tahtoi saada tämän kaupan puretuksi, eikä hän\nsilloin olisi valinnut keinoja — sen minä tiedän!\" Ja hän kertoi\nkihlasormuksesta.\n\n\"Oletko varma siitä\", kysyi Torfinn-herra, ettei Steinfinn itse ollut\npannut sormusta takaisin sinun arkkuusi ennen kuolemaansa; olisihan\nhän voinut ajatella sen olevan parhaassa turvassa muiden tavaroittesi\njoukossa, kun sait takaisin kaiken sinulle kuuluvan.\n\n\"Ei, sillä minä näin hänen kuolinpäivänsä aamuna Ingunnin sormuksen,\nja se oli silloin siinä lippaassa, missä Steinfinn säilytti omia ja\nlastensa kalleuksia.\"\n\n\"Ottiko Steinfinn itse esille tuon lippaan — hänkö näytti sinulle\nsormusta?\"\n\n\"Ei, Arnvid näytti sitä.\"\n\n\"Hm. Näyttää todella siltä kuin Kolbein —.\" Piispa istui hetken\nmietteissään, sitten hän kääntyi Olaviin päin. \"Teidän kahden nuoren\nasemassa olisi nyt suorinta — en sano, että se olisi täydellinen\npulasta pääsy, mutta parhain mahdollinen — että sinun ja neidon\nsukulaiset suostuisivat myös maan lakien mukaiseen avioliittoon ja\nettä saisitte toisenne ja kaiken, mitä kumpikin omistaa ja on antava\ntoisilleen. Muuten teidän elämänne mutkistuu kovin ja voitte joutua\nviekoitelluiksi suurempiin synteihin kuin se, mihin nyt olette\nlangenneet, jos joudutte eroon. Mutta ymmärräthän, että vaikka\nvoisimmekin saada todisteita kihlauksen pätevyydestä, saattavat\nTorenpojat tarjota sinulle semmoiset sovinnonehdot, että joudut\nköyhemmäksi naimisesi takia kuin olit sitä ennen.\"\n\n\"Se on samantekevää minusta\", sanoi Olav uhmaten. \"Sanaa, joka on\nannettu minun isälleni, ei pidä rikottaman, vaikka hän onkin kuollut.\nMinä tahdon Ingunnin omaan kotiini, vaikka minun olisi otettava hänet\nvastaan paitasillaan —.\"\n\n\"Entä nuori Ingunn itse\", sanoi piispa hiljaa, \"oletko varma siitä,\nettä hän on samaa mieltä — että hän pysyy vanhoissa sopimuksissa\nmieluummin kuin joutuisi toiselle miehelle?\"\n\n\"Ingunn on samaa mieltä kuin minä — että meidän ei ole tehtävä vasten\nisiemme tahtoa, vaikka nämä ovat kuolleet ja vieraat kokevat vähentää\nheidän oikeuttaan lapsiinsa nähden.\"\n\nTorfinn-piispa teki voitavansa tukahduttaakseen hymyä:\n\n\"Ja niin te lapsukaiset pujahditte morsiusvuoteeseen vain ollaksenne\nkuuliaiset isäinne tahdolle?\"\n\n\"Herra!\" pääsi Olavilta nyt puoliääneen, ja hän punastui uudelleen.\n\"Ingunn ja minä olemme yhdenikäiset ja meidät on kasvatettu yhdessä\nkuin veli ja sisar pienestä asti. Seitsemännestä ikävuodestani olen\nelänyt kaukana kaikista sukulaisistani. Ja kun hän kadotti sekä äidin\nettä isän, hän turvautui minuun. Silloin me päätimme, ettemme antaisi\nheidän erottaa meitä toisistamme.\"\n\nPiispa taivutti päätään hitaasti, ja Olav sanoi kiihkeästi:\n\n\"Herra — minusta olisi suuri häpeä sekä itselleni että isälleni, jos\nminun olisi ratsastettava ilman morsianta Frettasteinistä, missä kaikki\novat pitäneet meitä kihlattuina kymmenen vuoden ajan. Mutta ajattelin\nniinkin, että kun saavun kotiseudulle, missä minulla ei ole ainoatakaan\ntuttua ihmistä, tahtoisin vaimokseni sen, jonka ystävä olen ollut\nlapsuudenpäiviltä asti.\"\n\n\"Vanhako olit vanhempiesi kuollessa, Olav?\" kysyi piispa.\n\n\"Seitsenvuotias isäni kuollessa. Äidittömäksi jäin jo\nsyntymishetkelläni.\"\n\n\"Minun äitini elää vieläkin.\" Torfinn-herra jäi istumaan ääneti.\n\"Ymmärrän, ettet sinä tahtoisi kadottaa kasvinsiskoasi.\" Hän nousi, ja\nOlav ponnahti paikalla pystyyn. Piispa sanoi:\n\n\"Sinä tiedät, Olav, ettet ole äiditön ja orpo — sitä ei ole kukaan\nkristitty. Sinulla, kuten meillä kaikilla, on mahtava veli, Kristus,\nja Hänen äitinsä, taivasten valtiatar, joka on myös sinun äitisi\n— ja hänen luonaan on nyt varmaan sinun oma äitisi, joka synnytti\nsinut. Olen aina uskonut Pyhän Neitsyt Maarian rukoilevan poikaansa\nerityisesti niiden lapsien puolesta, joiden täytyy kasvaa täällä\nmaan päällä ilman äitiä — enemmän kuin meidän muiden puolesta —.\nKenenkään ei pitäisi unohtaa, ketkä ovat meidän lähimmät ja mahtavimmat\nomaisemme. Mutta varsinkin sinun tulisi muistaa tämä. Silloin et\nunohtaisi niin helposti, mikä suuri turva sinulla on Rauhan Jumalassa\n— koska sinulla ei ole lihallisia veljiä ja sukulaisia, jotka voisivat\nvetää sinut kerallaan hurjaan elämään ja vallattomuuksiin tahi\nkiihottaa sinua kostoon ja vainopoluille. Sinä olet kovin nuori, Olav,\nja kuitenkin olet jo ehtinyt eksyä synnin töihin — olet itse sotkenut\nitsesi taiston ja riidan melskeeseen. Olkoon Jumala kanssasi, jotta\nsinusta tulisi Rauhan mies, sitten kun itse saat määrätä tiesi.\"\n\nOlav polvistui ja suuteli Torfinn-piispan kättä hyvästiksi. Pappi\nkatsoi häntä kasvoihin ja sanoi hiljaa hymyillen:\n\n\"Taistelunhaluinen sinä olet — minkäs sille mahtaa. Jumala ja Pyhä\nÄiti suojelkoot sinua, ettei mielesi kovettuisi.\"\n\nHän kohotti kätensä ja siunasi nuorukaista. Ehdittyään ovelle\nTorfinn-herra kääntyi ja sanoi naurahtaen:\n\n\"Unohdin erään seikan — kiittää sinua avusta. Asbjørn eli Asbjørn\nAllfeit, joksi häntä kutsutaan, kertoi sinun jo ryhtyneen hyödyttämään\ntaloa. Kiitos siitä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta illalla, kun Olav jo oli vuoteessa, hänen mieltään\nviilsi pistävänä ajatus, ettei hän ollut puhunut täyttä totta\nTorfinn-piispalle Ingunnista ja itsestään. Mutta hän ei tahtonut juuri\nnyt muistella viime kesää ja syksyä, aitassa vietettyjä öitä ja kaikkea\ntuota.\n\nHän viihtyi piispankartanossa, viihtyi päivä päivältä paremmin pelkkien\nmiesten parissa, jotka kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja joilla\nkullakin oli oma vakituinen toimensa määrätunnilleen.\n\nOlav seurasi Asbjørn Allfeitin kintereillä joka paikkaan. Heitä\noli neljä miestä siinä ylishuoneessa, missä Olav ja Arnvid\nnukkuivat; neljäntenä oli muuan nuori pappi, joka oli ollut Arnvidin\nlukutovereita. Asbjørn oli hyvän joukon heitä toisia vanhempi — noin\nkolmissakymmenissä. Arnvid kävi kirkossa rukoushetkinä muiden pappien\nkanssa, ja hän toi kerallaan kirjan, joka oli ollut hänen oppikirjansa\nkouluvuosina, ja hän istui ja luki siitä huvikseen aamulevon aikana.\nHän istui sängyn laidalla lukien ääneen ensimmäisiä kappaleita: De arte\ngrammatica og Nominale. Olav makasi pitkänään kuunnellen: ihmeellistä,\nmiten paljon erilaisia nimiä nuo roomalaiset tarvitsivat yhdelle\nainoalle sanalle, esimerkiksi sellaiselle kuin järvi. Kirjan lopussa\noli pari liitettä, joihin sopi harjoittaa kirjoitusta. Arnvid mukaili\nhuvikseen vanhoja merkkejä, kirjaimia ja mietelauseita, mutta kädet\npyrkivät kohmettumaan kylmässä huoneessa, eikä kirjoittaminen sujunut\nenää niin taitavastikaan kuin ennen lapsuudessa. Eräänä päivänä hän\nsentään raapusti kokoon seuraavat sanat:\n\nEst male scriptura quia penna non fuit dura. [On paha kirjoittaa, kun\nkynä ei ole jäykkä.]\n\nHänen laskettuaan kirjan kädestään ja mentyään ulos Asbjørn otti sen\nkäteensä ja piirsi reunustaan:\n\nPenna non valet dixit ille qui scribere nescit. [Kynä ei juokse, kun ei\njärki juokse.]\n\nOlav hymyili hiljaa saadessaan tietää, mitä se merkitsi.\n\nAsbjørn Allfeit luki messunsa aikaisin aamulla, ja Olav lähti\nuseimmiten hänen mukanaan kirkkoon; arkipäivinä hän ei kovin usein\ntullut käyneeksi siellä. Asbjørn-pappi oli suurimmaksi osaksi vapaa\nalttaripalveluksesta; hän luki määrärukoukset kirjastaan siellä,\nmissä hän kulloinkin liikkui toimissaan. Hänellä oli huolenaan\npiispankartanon tulot ja menot, hän otti vastaan kymmenykset ja verot\nja puhui ihmisten kanssa. Pappi opetti Olavia tarkastamaan tavaroita\nja arvioimaan niiden laatua, neuvoi, miten mikin laji saatiin\nparhaiten sijoitetuksi ja säilytetyksi, selitti hänelle kauppakaarta\nja kymmenyslakia ja opetti häntä käyttämään laskulautaa. Mjøsen ei\nollut vielä mennyt jäähän, vaan ihmiset kulkivat soutaen ja purjehtien\nkaupunkiin. Asbjørn otti useamman kerran Olavin mukanansa pienille\nretkille. Hän osti myös kaksi solkea Olavilta, ja nyt oli tuolla\nnuorella pojalla selvää rahaa vyössä — ensi kerran elämässään.\n\nNäin hän ei juuri nähnyt Ingunnia. Hän piti piispalle antamansa sanan,\nei koettanut tavata tyttöä muuta kuin kirkossa, ja sinne Ingunn\nilmestyi tavallisesti vasta myöhempiin messuihin, Olavin käydessä\nmieluimmin jo ensimmäisessä. Arnvid kävi usein siinä talossa, missä\nSteinfinnin-tyttäret asuivat. Häneltä Olav sai kuulla Magnhild-rouvan\nolleen yrmeän veljensä tyttärelle — hän oli nuhdellut tätä siitä, että\ntämä oli antanut vietellä itsensä, ja Ingunn oli vastannut vihaisesti\ntakaisin. Torfinn-herra oli ollut hyvin ystävällinen puhuessaan\nIngunnin ja Toran kanssa — ja oli oikein kutsuttanut nämä luokseen\nkerran. Mutta Olav ei sattunut olemaan kotona neitojen käydessä\npiispankartanossa — hän oli sinä päivänä lähtenyt Asbjørnin mukana\nHelgeøenille, jonne tällä oli asiaa.\n\nEivätkä he voineet liioin puhua keskenään niinäkään kertoina,\njolloin he tapasivat kirkon luona ja jolloin Olav saattoi Ingunnia\njumalanpalveluksen jälkeen lyhyen taipaleen alas Klosskirkon luo. Mutta\nnäin oli hänen mielestään paras. Tosin hän joskus muisti, miltä tuntui\npitää Ingunnia sylissään — Ingunn oli hento ja pehmeä, lämmin ja\nhellä. Mutta hän karkotti luotaan tuon ajatuksen — nyt ei ollut aikaa\nsellaiseen. Vielä he ehtisivät elää yhdessä ikänsä kaiken rakkaina,\nhellinä ystävyksinä. Hän oli varma siitä, että Torfinn-piispa auttaisi\nhäntä saamaan oikean asian läpi.\n\nOli myös totta, että häntä aivan kuin vaivasi ajatella menneiden\nkuukausien elämää. Se tuntui näin perästäpäin niin kumman\nepätodelliselta, jopa miltei luonnottomalta. Yöt aitan parvessa kaksin\nIngunnin kanssa pilkkopimeässä; elää ja tuntea valtoimesti kaikilla\naisteillaan paitsi näöllään, niin täydellisessä pimeydessä, että se oli\nsamaa kuin sokeus. Päivät läpeensä sitten torkuksissa ja haluttomana —\njännityksen velloessa kuin maininki tyhjässä päässä odotellessa sitä,\nmikä saattoi olla edessä. Jossakin mielen pohjalla tuntui ainaista\nrauhattomuutta — ja vaikkei hän aina edes tiennyt, mikä siellä taas\noli alkanut jäytää hänen omaatuntoaan, hän tiesi jonkin olevan hullusti\nja muistuttavan jatkuvasti olemassaolostaan. Silloinkin, kun hän oli\nkahden Ingunnin kanssa, ei hän voinut unohtaa kokonaan, että jotain oli\nepäkunnossa. Ja silloin häntä harmitti hiukan, ettei Ingunn näyttänyt\ntuntevan pienintäkään pelkoa tai epäilystä, ja häntä kyllästytti se,\nettä tämä aina olisi vaatinut häntä olemaan iloinen ja vallaton ja\nhalaamistuulella.\n\nEikä Olav surrut vähääkään, että hänen oli pakko elää jonkin aikaa\nsemmoista elämää, missä ei ollut sijaa naisille eikä salaiselle\nrakkaudelle.\n\nItse piispaa hän näki hyvin harvoin. Sikäli kuin virka salli tämä\neli sen munkkikunnan sääntöjen mukaan, mihin hän oli liittynyt\nnuoruudessaan. Hänen makuuhuoneensa oli asiatuvan yläpuolella ja siellä\nhän työskenteli, luki rukouksensa ja nautti useimmat veronsa. Tästä\nhuoneesta veivät portaat alas kappeliin, missä piispa toimitti messun\naamuisin, ja parvensolasta, joka kulki kivitalon toisen kerroksen\ntasalla, johti katettu silta erääseen Kristuksenkirkon komeroon.\n\nPiispankartanossa oli monta, jotka eivät pitäneet siitä, että olivat\nsaaneet kuivettuneen munkin herrakseen: edellinen Gilbert-piispa oli\nelänyt kuin ruhtinas ja oli kuitenkin samalla ollut hurskas pappi\nsekä harras ja pystyvä oppi-isä. Asbjørn-pappi sanoi pitävänsä paljon\ntästäkin piispasta, mutta vielä enemmän hän oli pitänyt entisestä:\nGilbert-piispa oli ollut hyväntuulinen mies, tarinankertoja ja rohkea\nratsastaja ja metsämies.\n\nOlav tuumi mielessään, ettei kukaan voinut istua uljaammin ja vapaammin\nsatulassa kuin Torfinn-herra. Ja elettiinhän täällä joka suhteessa kuin\npäällikön talossa, vaikka piispa itse eli hyvin ankarasti — jokaista\ntaloon tullutta vierasta kestittiin ylenpalttisesti; joka palvelija\nsai kaljaa arkipäivinä ja simaa pyhinä. Piispan vieraspöydässä\nnähtiin viiniä, ja milloin Torfinn-herra söi vieraittensa parissa ja\ntahtoi osoittaa erikoista kunnioitusta, hän kannatti eteensä suuren\nhopeahaarikan. Koko aterian ajan täytyi juomanlaskijan seisoa hänen\nistuimensa lähellä ja täyttää haarikka aina, kun piispa antoi merkin.\nOlavin mielestä näytti kauniilta, kun Torfinn-herra tarttui haarikkaan,\nkääntyi herttaisesti kumartaen sen puoleen, jolle hän aikoi ojentaa\nhaarikan, ja antoi sitten kantaa sen kunniavieraalle.\n\nSinä iltana, jolloin Tore Bring Vikistä oli siellä, tuli Olavin\nvuoro juoda Torfinn-piispan perästä — ilta-aterian jälkeen tämä\nkutsutti hänet luokseen piispantuolin viereen. Torfinn-herra nosti\nhaarikan huulilleen ja ojensi sen Olaville; se tuntui jäiseltä, ja\nviini näytti melkein vaaleanvihreältä kirkkaan hopeatuopin pohjalla.\nSe oli kirpelöivää ja hapanta ja pisteli sisuksia, mutta maistui\nsentään hyvältä; se oli raikasta, oikeata miesten juomaa ja synnytti\nperästäpäin oudon juhlallisen lämmön ruumiissa. Hän pudisti päätään\nTorfinn-piispan sanoessa hymyillen: \"Sinä taidat pitää enemmän\nsimasta, Olav?\" Sitten piispa kysyi, mitä Olav oli pitänyt sen päivän\njumalanpalveluksesta — oli ollut juhlamessu kulkueineen aamulla; ja\nsitten hän pyysi taas Olavia maistamaan sanoen: \"Oletko iloinen nyt?\nLuulenpa, että voimme olla tyytyväiset Torelta kuulemiimme uutisiin.\"\n\nMagnhild-rouva sen sijaan oli vastannut vältellen eikä hän ollut\nilmaissut selvää kantaansa sen suhteen mitä oli tapahtunut noilla\nkäräjillä Olavin lapsuudessa. Hän luuli veljensä ajatelleen naimista\nOlav Auduninpojan ja jonkun hänen tyttärensä kesken — ainakin\nyhteen aikaan — mutta ei ollut tiennyt asiaa päätetyksi. Tore\nVik sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, että Steinfinn ja Audun\nolivat solmineet naimakaupan sinä iltana. He olivat vahvistaneet sen\nkädenlyönnillä, ja Tore itse oli erottanut heidän kätensä; hän mainitsi\nmyös kolme, neljä muuta miestä, jotka olivat olleet todistajina liiton\nsolmiamistilaisuudessa ja jotka hänen tietääkseen vielä elivät.\nPesänjaosta tehtyä sopimusta hän ei tuntenut, mutta oli kuullut miesten\npuhuvan siitä kerran ja muisti vielä, ettei Audun Ingolfinpoika ollut\ntahtonut kuulla puhuttavankaan tinkimisestä; ja Steinfinn määräsi\nsuuret myötäjäiset tyttärelleen. Minun pojastani tulee vielä paljon\nrikkaampi, Steinfinn, oli Audun sanonut.\n\nAdventin aikaan lähti Arnvid käymäseltään kotiinsa Elfardaliin, ja Olav\nlähti hänen mukaansa. Olav oli käynyt siellä viimeksi pikkupoikana.\nNyt hän kulki siellä talon isännän ystävänä ja vertaisena, katseli\nympärilleen asiaa ymmärtävin silmin ja otti osaa keskusteluun kuin\nmies, joka itsekin on tottunut talonpitoon. Arnvidin äiti hoiti\nkaikki asiat, ja hän otti Olavin avosylin vastaan, koska tämä oli\nsaanut raukeamaan Kolbeinin tuumat Ingunniin nähden; hän vihasi näet\nkaikesta sydämestään Kolbeinia ja kaikkia niitä lapsia, jotka hänen\nsukulaisellaan oli ollut jalkavaimonsa kanssa. Hillebjørg-emäntä oli\nylväs ja komea nainen, vaikka olikin vanha, mutta hänen ja hänen\npoikansa suhde tuntui kylmältä. Arnvidilla oli kolme vaaleata, kaunista\npikku poikaa, aivan äitinsä näköisiä, kuten Arnvid sanoi. Ja Olav\najatteli lämpimin mielin, että sitten hänestäkin tulee oma isäntänsä,\nkun hän pääsee kotiinsa, Hestvikeniin.\n\nVähää ennen joulua ystävykset palasivat kaupunkiin; Arnvid tahtoi\nviettää joulun siellä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJouluaattona sai Olav sanan lähteä piispan luo.\n\nSyvässä ikkunakomerossa paloi kynttilä lukutuolin päällä —\npieni kalkittu huone näytti rauhaisalta ja kodikkaalta heikossa\nvalossa. Kalustusta ei ollut muuta kuin kirstu kirjoja varten ja\nseinänvieruspenkki. Piispa söi ja makasi sillä. Hänellä ei ollut sänkyä\neikä pöytää. Mutta huoneessa oli matala palli, millä kirjuri saattoi\nistua lauta polvillaan, kun piispa saneli kirjeitä.\n\nEdellisillä kerroilla Olavin käydessä täällä oli Torfinn-herra pyytänyt\nhäntä istumaan pallille, ja Olavista oli ollut hauskaa kyykähtää\npiispan jalkojen juureen; oli niin helppo silloin puhua hänelle, aivan\nkuin isälle.\n\nMutta nyt tuli Torfinn-herra häntä kohti ja jäi seisomaan hänen eteensä\nkädet viitan alla.\n\n\"Torenpojat tulevat tänne loppiaisena, Olav; olen käskenyt heidät\ntänne, ja he ovat luvanneet saapua. Nyt me saamme tämän asian selväksi\n— Jumalan avulla.\"\n\nOlav kumartui äänettömänä katsoen jännittyneesti piispaan.\nTorfinn-herra nipisti huulensa yhteen, nyökkäsi pari kertaa ja sanoi:\n\n\"Totta puhuen he eivät tunnu sovinnonhaluisilta, poikani. He olivat\npuhuneet minun miehilleni sellaista, että minä olen ottanut sinulta\nsakkorahoja osuudestasi surmaretkeen ja antanut sinun käydä ripillä.\nHe olisivat tahtoneet, että olisin päästänyt heidätkin kiroista ennen\njoulua, mutta saammepa puhua siitäkin tavattaessa. Ymmärrätkös, he ovat\nvihoissaan siitä, etten minä ottanut sinua vastaan pahantekijänä ja\nnaisenraiskaajana —\", hän naurahti lyhyeen ja tuimasti.\n\nOlav katsoi piispaan odottavasti.\n\n\"Väärin sinä _olet_ tehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori\nja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden\nisättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi\",\nsanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, \"jos sinun täytyisi taipua\nvähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi\nheitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan,\njos minun vallassani on estää se.\"\n\n\"Tahdon tehdä kuten sanotte\", sanoi Olav hiukan allapäin.\n\nPiispa katseli häntä hymyn vilahtaessa kasvoille.\n\n\"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on\nnotkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä\nparvensolaa pitkin.\"\n\nTorfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi\nsiitä, että keskustelu oli loppunut.\n\nRisti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui\nerääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle,\nja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.\n\nHän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu\noli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän\nolisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui\nmuraan. _Sitä_ hän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt\nloppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen\nasiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista\n— ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä\ntuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä\npiispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen\nuneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien,\njuoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa\noli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja\nlorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut\noppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta\nkohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti\nluulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että\npiispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.\n\nSuoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun\nloppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta\n— kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden\nlakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin\nkauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen\nyhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan\nsalaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä\nkuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen\nkullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut\nkulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni\nepämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä\ntulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana —\nlaskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi\nhäntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.\n\nKeskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav\noli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta\nkuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä,\nkorkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty\nseinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat\nvalkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset\nmessupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja\nhe seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli\nheidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä,\njotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä\npyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat\npilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja\npoikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat\nyhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.\n\nTorfinn-piispan kasvot hohtivat kuin alabasteri hänen istuessaan\npaikallaan hiippoineen ja sauvoineen, kultainen vaippa hartioilla.\nNyt helähtivät messukellot soimaan, kaikki, jotka olivat seisoneet\ntai istuneet, polvistuivat maahan odottaen henkeä pidättäen muutosta,\njoka tiesi Jumalan syntyvän maailmaan tänä yönä. Olav odotti, kalvavan\nhartaasti hänkin, ja hänen rukouksensa suli yhdeksi oikeuden ja hyvän\nomantunnon kaipuun kanssa.\n\nHän oli nähnyt Ingunnin vilahdukselta naisten puolella, mutta ei\nmennyt ulos messun jälkeen nähdessään tämän lähtevän. Laulettaessa\nlaudaa kuorissa hän haki itselleen mukavan istumapaikan erään pylvään\njalustalta, ja siinä hän istui turkkivaippaansa kääriytyneenä väristen\nja aina toisinaan torkahdellen siihen asti, kunnes papit poistuivat\nkuorista. Kirkkomäellä hehkui vielä sammuva hiilloskasa siinä, mihin\nkirkkokansa oli viskannut soihtunsa tullessaan. Olav meni sen ääreen\nlämmitelläkseen vähän — häntä vilutti ja nukutti monituntisen\nkirkossa olon perästä. Lumi oli sulanut laajalti maata myöten, ja\nvieläkin huokui suloinen, väkevä lämpö mustanpunaisesta kekäliköstä.\nPaljon ihmisiä seisoi ympärillä. Olav keksi Ingunnin — tämä seisoi\nselin häneen; hän oli yksin. Olav meni tervehtimään häntä.\n\nIngunn kääntyi puolittain, ja hiilloksesta lähtevä hohde lankesi\npunerruksena valkoiselle otsavaatteelle, joka pilkisti hupun alta. Hän\ntuntui yhä hiukan vieraalta tuossa naidun naisen puvussaan — Olav ei\njaksanut käsittää ajatusta, että hän liikkui täällä niin täysikasvuisen\nja arvokkaan näköisenä, vaikka hän itse koki kaikin puolin näyttää\naikuiselta mieheltä ja hankkia tunnustusta ja arvonantoa asialleen.\n\nHe kättelivät ja toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sitten\nhe puhuivat vähän ilmasta; ei ollut varsin kylmä, taivas oli\npuolipilvessä, mutta näkyi sentään jokunen tähtikin, vaikka oli hiukan\nsumuista, sillä järvi ei ollut vielä jäätynyt.\n\nTora tuli heidän luokseen, ja Olav tervehti häntä suudellen. Hän ei\nvoinut mitenkään suudella Ingunnia täällä heidän kohdatessaan — tämä\noli hänelle liian läheinen ja samalla kaukainen, että hän olisi voinut\ntervehtiä häntä kuin kasvinveli.\n\nTora poistui heti taas joidenkin tuttavien luo, jotka hän oli\nhuomannut. Ingunn ei ollut puhunut juuri mitään, ja hän oli katsonut\nkoko ajan muualle. Olav tuumi, olisiko hänen lähdettävä — ei\ntodellakaan näyttänyt hyvältä, että he seisoivat tässä kahden. Silloin\nIngunn ojensi kätensä ja tarttui kuin arastellen hänen vaippaansa.\n\n\"Etkö voi lähteä kanssani, että saamme puhella?\"\n\n\"Miksi en. Lähdetkö etelään päin?\"\n\nÖisellä tiellä liikkui raskaita, turkkeihin puettuja olentoja, jotka\nnäyttivät mustilta lumessa — ihmiset lähtivät lepäämään taloihin ennen\nhuomenmessua. Lumi riippui möhkäleinä rakennusten katoilla, ja aidat\nja puut, heinät ja oksat olivat vain kuin vähäisiä mustia pilkkuja\nyössä. Joulupimeys oli painunut koko pikku kaupungin ylle, ja ihmiset\nliikkuivat hiljaa ja pelästyneinä kuin varjot, kiiruhtivat sisään,\nsiellä täällä aukesi ovi ja hiukan valoa virtasi pihamaalla ja kujalla\ntörröttäviin kinoksiin. Mutta räppänöistä kohosi savua ja ilma haisi\nmyös savulle — kaikkialla ripustivat naiset patoja tulelle jouluaamun\nkeittoa varten. Krosskirkosta levisi kynttilöiden valo lumelle\nammollaan olevista ovista, ja jotkut sairaalan vanhukset laahautuivat\nkirkkoon — siellä alkoi kohta messu.\n\nHe tallustivat ahdasta kujannetta kirkon taitse. Siellä ei näkynyt\nyhtään ihmistä; puiden alla oli hyvin pimeä ja raskas kulkea, sillä\nlumi oli vähän astuttu.\n\n\"Emme me luulleet käydessämme täällä kesällä, että meillä olisi niin\nsuuret vaikeudet edessä.\"\n\n\"Emmehän voineet tietää sitä.\"\n\n\"Etkö voi lähteä sisään\", kysyi Ingunn heidän tultuaan pihaan. \"Toiset\naikoivat Krosskirkkoon —.\"\n\n\"Miksipä en.\"\n\nHe astuivat pilkkopimeään tupaan, mutta Ingunn kohensi tulta liedellä\nja lisäsi puita. Vaippansa hän oli riisunut yltään, ja kun hän asettui\npolvilleen ja kurottui eteenpäin puhaltaen tuleen, lankesi leveä\nvalkoinen huntu yli hartioiden vyötäröille asti.\n\n\"Tora ja minä nukumme tässä\", — sanoi hän selin Olaviin. \"Minä lupasin\ntehdä tämän —\", hän ripusti padan koukkuun. Olav ymmärsi heidän olevan\ntalon keittokodassa — joka puolella oli ruoka-astioita. Ingunn liikkui\nketterästi edestakaisin tulen hohteessa, hoikkana ja pitkänä ja norjana\ntummassa puvussaan ja valkoisessa päähineessään. Se oli kuin leikkiä,\nepätodellisuutta. Olav istui sängyn laidalla katsellen; hän ei tiennyt\nmitä olisi sanonut — ja sitten häntä nukutti juuri nyt.\n\n\"Etkö voisi auttaa?\" pyysi Ingunn leikaten lihaa ja läskiä puhtaaseen\npataan, joka oli lieden kivellä. Hänellä oli käsissään selkäpala, jota\nhän ei saanut halkaistuksi veitsellään. Olav haki pienen kirveen,\nhakkasi selkään kolon ja taittoi sen kahtia. Heidän näin häärätessään\nkuiskasi Ingunn hänelle polvistuneena patojen ääreen:\n\n\"Sinä olet niin hiljainen, Olav! Oletko pahoillasi jostakin?\" Ja kun\nOlav vain pudisti päätään, hän kuiskasi vielä hiljemmin: \"Siitä on niin\nkauan, kun me viimeksi olimme kahden. Minä luulin, että sinä tahtoisit\n—?\"\n\n\"Kyllähän sinä sen tiedät. — Oletko kuullut, että setäsi tulevat\ntänne loppiaiseksi?\" kysyi Olav. Mutta nyt hän älysi, että toinen\nsaattoi pitää sitä vastauksena kysymykseen siitä, oliko hän pahoillaan\njostakin. \"Ei sinun huoli pelätä\", sanoi hän lujasti. \"Heitä meidän ei\ntarvitse pelätä.\"\n\nIngunn oli kohonnut seisaalleen ja seisoi tuijottaen Olaviin, aukaisten\nsuunsa pieneen haukotukseen. Sitten hän näytti tahtovan viskautua\nOlavin kaulaan. Olav näytti käsiään — ne olivat rasvan ja suolaveden\ntahraamat.\n\n\"Tule tänne — voit pyyhkiä ne peitteeseen —.\" Hän siirsi hiukan\nerästä pataa. \"Voimme paneutua pitkäksemme vähäksi aikaa kiehumista\nodotellessamme.\"\n\nOlav riisui saappaansa ja ripusti vaippansa naulaan. Paneuduttuaan\nIngunnin rinnalle hän levitti peitteen molempien yli. Samassa toinen\noli hänessä kiinni, painaen kasvonsa kiihkeästi hänen poskeaan vasten,\nja hänen hengityksensä kutitti Olavin kaulaa.\n\n\"Olav — ethän sinä salli, että he ottavat minut mukaansa ja erottavat\nminut sinusta?\"\n\n\"En. Eivätkä he voikaan tehdä niin. Mutta Kolbein ei ehkä tule\nvaatimaan vähän, ennen kuin suostuu sovintoon kanssani.\n\n\"Siksikö sinä\" — kuiskasi toinen rutistautuen vieläkin lähemmäksi —\n\"siksikö sinä pidät minusta vähemmän nyt?\"\n\n\"Enhän minä pidä sinusta vähemmän kuin tähänkään asti\", mutisi Olav\nääni sameana koettaen pujottaa käsivarttaan Ingunnin niskan alle; mutta\nse oli kovin hankalaa, sillä päähine oli esteenä.\n\n\"Otanko minä sen pois\", kuiskasi tyttö innokkaasti.\n\n\"Älä huoli, sinun on vaikea saada se takaisin.\"\n\n\"Kohta olemme olleet täällä kuukauden — ja olemme tuskin nähneet\ntoisiamme koko aikana\", kuiskasi Ingunn valittaen.\n\n\"Ingunn — minähän tahdon vain sinun parastasi\", pyysi Olav — ja\nhuomasi samassa sanoneensa samat sanat kerran ennen; missä, sitä hän\nei jaksanut muistaa. Miksi Ingunnilla ei ole enempää järkeä, ajatteli\nhän onnettomana, eikö hän ymmärrä maatessaan siinä johdattavansa minut\nkiusaukseen —.\n\n\"Niin, mutta minä kaipaan niin kauheasti sinun luoksesi. Kyllähän nämä\nnaiset ovat hyviä, mutta minä ikävöin sinun luoksesi kuitenkin.\"\n\n\"Niin. Mutta —. Nyt on pyhä yö — ja meidän on mentävä uudestaan\nmessuun. Ihan kohta —.\" Hän punastui häveten omia sanojaan. Sellaista\nei saanut edes _sanoa_. — Hän nousi nopeasti pimeässä, suuteli\nIngunnin luomia ja tunsi niiden vipajavan ja liikkuvan; kyyneleet\ntipahtivat esiin ja kostuttivat hänen huulensa.\n\n\"Älä ole vihainen\", kuiskasi hän rukoilevasta. Sitten hän siirtyi\naivan sängyn laidalle, kääntyi tupaan päin ja jäi katsomaan tuleen.\nSydämensä ja verensä levottomuuden ahdistamana hän makasi hiljaa\nkuunnellen, liikahtaisiko tai itkisikö Ingunn. Mutta tämä oli hiljaa\nkuin hiiri. Viimein Olav huomasi hänen nukahtaneen. Silloin hän nousi,\nveti saappaat jalkaansa, tarttui vaippaansa ja levitti huolellisesti\npeitteen Ingunnin yli. Häntä paleli, hän tunsi itsensä uniseksi ja\nnyreäksi ja ontoksi pitkästä paastosta. Lihapata porisi ja tuoksui niin\nhyvälle, että se oikein väänsi hänen sisuksiaan.\n\nUlkona oli ilma jäähtynyt — lumi narskui hänen jalkojensa alla, ja\nilmassa oli entistä enemmän huurua, hän tunsi sen pimeästä huolimatta.\nKansaa alkoi vähitellen kulkea kirkkoa kohti; Olav hytisi turkissaan.\nHän oli niin väsynyt, ettei hänen tehnyt oikein mieli mennä messuunkaan\n— hän olisi mieluummin ollut kotona nukkumassa. Ja miten hän olikaan\niloinnut tästä jouluyöstä ja sen kolmesta jumalanpalveluksesta, joista\ntoinen kuului olevan toistansa kauniimpi.\n\nTapaamispäivän edelliset päivät Olav pysytteli enimmäkseen\npiispankartanon lähettyvillä eikä käynyt juuri muualla kuin\nkirkossa. Päivä päivältä jatkui siellä komeita messuja, ja talossa\nkulki lakkaamatta vieraita näin pyhien aikana. Niin papeilla kuin\nmaallikoilla oli alati kaikenlaista hommaa, joten Olav jäi enimmäkseen\nyksin. Piispan kanssa hän oli joutunut puheisiin yhden ainoan kerran\n— kiittäessään tätä uudenvuodenlahjasta. Torfinn-herra oli antanut\nhänelle leveän, ruskean verkapuvun, joka oli reunustettu hienolla,\nmustalla saukonnahalla. Se oli ensimmäinen vaatekappale, joka oli\nkauttaaltaan kaunis ja sopiva Olaville ja teki hänet aikamiehen\nnäköiseksi, ja hänen itsetuntoaan kohotti nyt suuresti tieto siitä,\nettä hän saattoi tuntea olevansa asianmukaisesti pukeutunut — sillä\nArnvid oli lainannut hänelle rahaa, jolla hän oli ostanut itselleen\nkauniin, näädännahalla sisustetun turkisvaipan, säärykset, saappaat ja\nmuuta pienempää.\n\nAsbjørn Allfeitilta Olav sai tietää piispan saaneen vastauksen niiltä\nmiehiltä, joiden tehtäväksi hän oli antanut ottaa selkoa Olavin\nsukulaisista ja siitä, mitä nämä asiasta arvelivat, eikä piispa\nkuulunut olleen tyytyväinen saamiinsa sanomiin. Sen verran oli käynyt\nselville, ettei Steinfinn ollut koskaan solminut sitovaa ja lain\npykälän mukaista sopimusta Olavin holhouksesta — eikä kukaan suvun\nmiehistä ollut kuitenkaan kysynyt lasta tai vaatinut sitä takaisin\nFrettasteinistä.\n\n\"Arvon isällämme on ollut aika lailla puuhaa ja menoja sinun takiasi,\nOlav\", sanoi Asbjørn pappi naurahtaen. \"Nyt hän on kutsunut tänne nämä\nsukulaisesi Tveitistä — Hestvikenin isäntä on rampa ja vaivainen.\nMutta Tveitin miehillä ei suinkaan voine olla mitään sinun naimistasi\nvastaan, vaikkakaan sinä et ole laillisessa iässä. Ja heidän\nseurakuntapappinsa, joka oli puhutellut heitä Torfinn-herran nimissä,\nkertoi miesten sanoneen, että jos Torenpojat toivovat tätä avioliittoa,\nsaavat he tarjota sinulle tuon vietellyn neidon — nämä olivat heidän\nsanansa eivätkä papin — sekä sellaiset myötäjäiset, jotka sinä voit\nhyväksyä. Mutta siihen he eivät suostuisi ikinä, että sinä tarjoaisit\nhänen sukulaisilleen enemmän kuin mitä laki säätää sellaisessa\ntapauksessa. Ja kuten tiedät, eivät Kolbein ja Ivar suostu sovintoon\nsellaisilla ehdoilla; se olisi heille elämänikuinen häpeä.\"\n\n\"Se olisi myös häpeä minulle ja — ja Ingunnille\", sanoi Olav\nnärkästyen. \"Sehän olisi samaa kuin että hän olisi ollut — huora —.\"\n\n\"Niin. Siksi piispakin jo vihjaisi siihen, että saattaa olla viimeinen\nkeino, että lähdet pois maasta neljäksi vuodeksi, kunnes tulet täyteen\nikään ja voit neuvotella asiasta itse puolestasi. Torfinn-herra näkyy\ntuumivan, että voisit mennä Tanskaan hakemaan apua äitisi suvulta —\ntiedät kai sinä sen, että äitisi suku kuuluu sen maan mahtavimpiin?\nEnosi, herra Barnim Erikinpoika Høvdinggaardista kuuluu olevan\nSjellandin rikkain ritari.\"\n\nOlav pudisti päätään.\n\n\"Äitini isän nimi oli Bjørn Andersinpoika Hvitabergistä ja hänen ainoan\nveljensä nimi oli Stig. — He kuuluvat olleen kotoisin Jyllannista.\"\n\n\"Margrete-rouva oli kahdesti naimisissa; Bjørn oli hänen toinen\nmiehensä, mutta sitä ennen hänellä oli poika nimeltä Erik Erikinpoika,\nja hänelle kuului Høvdinggaardin kartano Sjellandissa. Olisiko sinusta\nhyvin vaikeata, Olav, elää vieraassa maassa muutama vuosi, jolloin\nsaisit nähdä vähän muiden kansojen tapoja ja elämää — kun lisäksi\nsaisit olla upporikkaiden, mahtavien sukulaisten parissa?\"\n\nPapin sanat suuntasivat Olavin ajatukset uudelle uralle. Tultuaan\npiispankartanoon hän oli alkanut ymmärtää, että se osa maailmaa,\njonka hän tunsi, oli sentään sangen pieni ja ahdas. Kirkon miehet\nlähettelivät kirjeitä ja sanansaattajia pohjoiseen ja etelään,\nitään ja länteen; vähemmässä kuin kuudessa viikossa he osasivat\nottaa selvää ihmisistä, joita Olavin olisi ollut mahdoton löytää —\nnämä olisivat voineet yhtä hyvin asua Islannissa tai Roomassa. Ja\npiispa tiesi enemmän hänen äitinsä suvusta kuin hän itse oli tiennyt\nmilloinkaan. Kirkossa oli Ranskanmaalta tuotuja kynttilänjalkoja ja\nkirjoja, sisilialaisia silkkimattoja, jotka paavi oli lähettänyt\ntänne pohjoiseen, Arrasin kudoksia, Englannissa ja Aasiassa eläneiden\nveritodistajien ja uskonsankarien jäännöksiä. Asbjørn Allfeit kertoi\nPariisin ja Bolognan suurista kouluista, joissa saattoi oppia\nkaikki maailman tiedot ja taidot — ja Salernosta, jossa sai oppia\nkreikan kieltä sekä karaistua rautaa ja myrkkyä vastaan. Asbjørn oli\nmajøsiläisen talonpojan poika, ja pisin hänen tekemänsä matka oli\npohjoiseen Eyjabyn kirkolle, mutta hän puhui usein halustaan vieraisiin\nmaihin — ja sinne hän varmasti joutuisikin kerran, sillä hän oli\nkyvykäs mies ja monella tapaa käyttökelpoinen.\n\nArnvid Finninpojan kanssa Olav puheli enimmäkseen vain maata mennessä\nja vuoteesta noustessa. Arnvid oli käynyt vieraammaksi ystävälleen\nheidän tultuaan tänne piispankartanoon. Arnvid toimitteli kaikenlaista,\nmitä Olav ei ollut ymmärtänyt. Ja sitten toi Arnvidin seura nuorukaisen\nmieleen paljon sellaista, mikä oli kieroa ja hävettävää. Olav tunsi\nkatumuksen tai häpeän tapaista muistaessaan kaiken, minkä todistajana\nArnvid oli ollut, osaksi tahtoen, osaksi tahtomattaan — vaikkei Olav\nvoinut käsittää, miten hän oli voinut taivuttaa puolelleen miehen, joka\noli niin paljon vanhempi häntä itseään ja lisäksi rikas ja mahtava\ntilallinen — kun oikein asiaa ajatteli. Mutta hänestä tuntui kuin hän\nolisi harjoittanut väkivaltaa ystäväänsä kohtaan tavalla tai toisella,\nsekä silloin kun hän oli saanut tämän penkomaan sormusta että jälleen\nArnvidin vaietessa siitä, mitä hän tiesi Olavin öisestä yhdyselämästä\nhänen nuoren sukulaisensa kanssa. Tätä viimeksi mainittua asiaa olivat\nsekä Torenpojat että kaikki muut tuominneet ankarasti; Arnvid oli\nsaanut ruman tahran kunnialleen siitä — ja siihen hän oli liian hyvä.\nJa Olav tiesi Arnvidin ottavan kaikki asiat vakavasti. Siksi hän ei nyt\npitänyt oikein yhdessäolostaan Arnvidin kanssa.\n\nAsbjørn-papin seurassa hän tunsi itsensä tyyneksi ja turvalliseksi.\nTämä oli aina samanlainen, tasainen ja uuras ahertaja, lukipa hän\nrukouksiaan tai tarkasti suolassa olevia nahkoja. Hänen pitkät,\nlaihat hevosenkasvonsa olivat yhtä liikkumattomat, ja hän oli yhtä\nkuivasanainen ja järkevä lukiessaan messuaan, valvoessaan tavaroiden\npunnitsemista tai tutkiessaan, oliko totta, että erään piispan\nvuokrakartanon navetan pohjahirret olivat lahonneet. Olav seurasi häntä\nja ajatteli omaa tulevaisuuttaan; miten hän joutuisi Hestvikeniin ja\nsaisi purjehtia omissa laivoissaan, hääriä omilla laitureillaan, omissa\naitoissaan ja navetoissaan — matkien kaikessa tietämättään ystäväänsä.\n\nMuisto Ingunnin kanssa vietetystä hetkestä jouluyönä oli yllyttänyt\nuudestaan hänen kaipaustaan Ingunniin. Hän ajatteli tuota tyttömäistä,\nvaimon pukuun puettua nuorikkoa — näki hänet polvillaan tuleen\npuhaltamassa, kulkemassa edestakaisin loimahtelevassa valossa,\nhäärimässä penkkien, purnujen ja lieden välillä. Näin hän kerran\nloikoisi omassa sängyssään Hestvikenissä pimeinä talviaamuina\nkatsellen, miten Ingunn sytyttelee hänen omaa liettänsä. Hän\nmuisti Ingunnin kuuman ja kiihkeän läheisyyden heidän maatessaan\nvierekkäin pimeässä — kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he\nisännänsängyssä, talon isäntänä ja emäntänä. Silloin hän voisi syleillä\nIngunnia niin paljon kuin halusi, ja joka ilta puhelisi hän vaimolleen\nkaikesta siitä, mitä oli tapahtunut päivän kuluessa, sekä kysyisi\nhänen neuvoaan, miten missäkin asiassa oli tehtävä. Eikä hänen enää\ntarvitsisi pelätä sitä, mitä hän tähän asti oli pelännyt kuin pahinta\nonnettomuutta — silloin heidän iloaan ja keskinäistä arvonantoaan vain\nlisäisi se, että heille syntyisi lapsia. Silloin hän ei enää olisi\nkuolevan suvun viimeinen heikko sirpale, vaan uuden sukupuun runko. Ja\nyhtäkkiä olivatkin Asbjørn-papin sanat nyt viskanneet hänen mieleensä\ntämän uuden, oudon ajatuksen. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut,\nettä hänen osakseen saattoi tulla lähtö maailmalle, joutua uusia\noloja näkemään. Kauas, kauas — Ranskaan, Englantiin, Tanskaan — ne\nmerkitsivät melkein samaa tuolle pojalle, joka ei koko muistinsa aikana\nollut liikkunut muuta kuin Frettasteinin ja Hamarin väliä eikä edes\nollut uneksinut pitemmistä retkistä kuin Hestvikenistä käsin tehtävistä\npienistä kauppamatkoista. Hän olisi tyytynyt osaansa sellaisena kuin\nse tuntui olevan hänelle määrätty, eikä hän olisi kaivannut enempää\n— hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että toisinkin voisi\nolla. Mutta nyt oli kuin hänelle olisi tarjottu lahja — neljä vuotta\nlisää, jolloin hän sai katsella ympärilleen, kokea seikkailuja,\nnähdä maita ja ihmisiä, ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänen silmänsä\nmuutenkin olivat alkaneet aueta havaitsemaan, miten pieni ja syrjäinen\nse maailman kolkka oli, minkä hän luuli aiotun hänelle. Ja entäs se,\nettä hän kuului olevan niin suurta sukua äitinsä puolelta — ja sen\nhän sai tietää nyt, juuri kun Steinfinninpojat tahtoivat pakottaa\nhänet tuntemaan itsensä heitä mitättömämmäksi ja kun näytti siltä,\netteivät hänen isänsä sukulaiset viitsineet tahi pystyneet suojaamaan\nhänen oikeuksiaan. Tanskassa hän voisi ratsastaa suoraa päätä maan\nrikkaimpaan ja mahtavimpaan taloon ja sanoa isännälle: minä olen\nsinun sisaresi Cecilian poika —. Eräänä iltana Olav otti esiin\näitinsä sinettisormuksen ja pani sen sormeensa; hän saattoi pitää\nsitä sormessaan, kunnes oli sopinut Ingunnin sukulaisten kanssa. Ja\npienen kultaristin kullattuine ketjuineen hän ripusti kaulaansa ja\npiilotti sen rinnalleen, paidan alle — hänen äitinsä kuului tuoneen\nsen mukanaan kotoaan. Oli paras pitää huoli niistä tavaroista, joita\nsaattoi käyttää tunnusmerkkinä, jos tarvittiin. Olipa miten oli\n— hän ei aikonut jäädä neuvottomaksi, vaikka hänen vihamiehensä\nasettaisivatkin salaisia ansoja hänen jalkojensa juureen ja vaikkei\nhänen kotona olevista sukulaisistaan olisikaan sanottavaa apua.\n\nSteinfinninpojat ilmestyivät kaupunkiin joitakin päiviä myöhemmin kuin\noli ollut määrä. Heitä oli Kolbein molempine poikineen, Ivar Torenpoika\nja eräs Torenpoikain nuori serkku, Hallvard Erlinginpoika. Hallvardin\näiti, Ragna, oli Kolbeinin oikea sisar, hänkin vanhan Toren ja tämän\njalkavaimon lapsia; Hallvard ei ollut käynyt Frettasteinissä montakaan\nkertaa, joten Olav tuskin tunsi häntä. Mutta hän oli kuullut, että\nHallvard oli tavattoman tyhmä.\n\nOlav ei saanut olla saapuvilla heidän keskustellessaan piispan kanssa.\nAnrvid sanoi sen tapahtuvan siksi, etteivät hänen asiapuolensa olleet\nsaapuneet; eikä hänkään silloin voinut olla läsnä. Piispa ei toiminut\n_hänen_ puolestaan, vaan kirkon puolesta, jolla yksin oli oikeus\ntuomita, oliko avioliitto oikea vai ei. Olav ei pitänyt siitä, eikä\nhän ymmärtänyt asian eroa. Mutta sekä Arnvid että Asbjørn-pappi olivat\nolleet sisällä keskustelun kuluessa. Nämä kertoivat Kolbeinin ja Ivarin\nolleen ensin hyvin riitaisia, ja eniten heitä oli harmittanut se, että\nTorfinn-piispa oli lähettänyt Ingunnin pois kaupungista, erääseen\ntaloon Ottastadin kirkolla. Kolbein oli sanonut, ettei Mjøsenin\nseuduilla ollut milloinkaan nähty sellaista tapaa, että Hamarin\npiispa määräilee kuin kuningas; näkyi kyllä, että hän oli kotoisin\nNidarosista, sillä siellä tekivät papit kaikessa aivan kuten tahtoivat.\nEnnenkuulumatonta oli sekin, että piispa piilotti vieteltyä neittä,\njoka oli karannut sukunsa parista salatakseen häpeänsä ja välttääkseen\nojennusta, sekä suojeli kilvellään naisenryöstäjää.\n\nTorfinn-piispa vastasi, että mikäli hän tiesi, ei Ingunn\nSteinfinnintytär ollut karannut eikä Olav Auduninpoika liioin ollut\nhäntä ryöstänyt, vaan Arnvid Finninpoika oli tuonut nuoret tänne ja\npyytänyt piispaa tutkimaan asiaa, joka kuului kirkon tuomiovaltaan,\nsekä pitämään Olavia ja neitoa sillä aikaa suojeluksessaan. Veljekset\nolivat itse pyytäneet Arnvidia jäämään Frettasteiniin kaitsemaan lapsia\nja omaisuutta; ja huomatessaan Olavin loukanneen vanhinta tytärtä hän\noli vaatinut tämän tilille teostaan. Silloin kävi ilmi, että nämä\nlastenkirjoissa olevat nuoret olivat luulleet, että koska heidän isänsä\nolivat kihlanneet heidät toisilleen heidän pienenä ollessaan ja koska\nSteinfinn sekä Audun olivat molemmat kuolleet, heidän oma asiansa oli\nhuolehtia siitä, että sopimus täytettäisiin; siksi he olivat eläneet\nkuin nainut pari Steinfinnin kuolemasta asti, eivätkä olleet luulleet\ntekevänsä siinä väärin. Arnvid oli silloin pitänyt viisaimpana tuoda\nmolemmat Hamariin, että oppineet miehet saisivat tutkia, miten asia oli.\n\nYksi seikka oli varma: koska Olav ja Ingunn olivat antautuneet\ntoisilleen siinä mielessä, että he täyttivät aviosopimuksen, ei\nkumpikaan ollut vapaa naimaan ketään muuta. Yhtä varmaa oli myös, että\nsellainen yhteenmeno oli vastoin maan lakia ja kirkon sääntöjä, ja\nnainen oli menettänyt oikeutensa myötäjäisiin, perintöön ja sukulaisten\nsuojelukseen itseensä ja lapseensa tai lapsiinsa nähden, jos\nhuomattaisiin hänen olevan raskaana. Mieheltä saivat hänen naittajansa\nvaatia sakkoja, siksi että tämä oli loukannut heidän oikeuksiaan — ja\nmolemmat olivat velvollisia korvaamaan kirkolle sen, etteivät olleet\npitäneet sen käskyjä, mitä kuulutuksiin ja avioliiton perustamista\nkoskevaan oikeuteen tuli.\n\nMutta piispa pyysi myös vaimon setiä muistamaan, että Olav ja Ingunn\nolivat tehneet sen lapsellisuudessa, tietämättömyydessä ja lakia\ntuntematta ja että he olivat eläneet siinä uskossa, että heidät\noli aiottu naittaa toisilleen. Tore Bring Vikistä ja kaksi muuta\nkunnon talonpoikaa olivat todistaneet piispalle, että Steinfinn\nTorenpoika oli kihlannut kädenlyönnillä lapsensa, Ingunnin, Audun\nIngolfinpojan pojalle — ja tämän he lupasivat vannoa käsi Raamatulla.\nJa Arnvid todisti, että Steinfinn oli puhunut Olaville vähää ennen\nkuolemaansa sanotusta sopimuksesta ja ilmaissut toivovansa, että\nse pysyisi voimassa. Siispä hän nyt pyysi Ingunnin sukulaisia\nsuostumaan sovintoon sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille\nasianosaisille kohtuulliset: että Olav ja Ingunn nöyrtyisivät\nTorenpoikien edessä ja pyytäisivät heiltä anteeksi ja että Olav\nmaksaisi sakkoa omapäisyydestään jäävittömien miesten arvion mukaan.\nMutta tämän jälkeen piti Torfinn-piispa sopivimpana, että Torenpojat\nsopisivat Olavin kanssa kuten tosikristityt ja ylevämieliset miehet\n— ja antaisivat hänelle vaimon mukana sellaiset myötäjäiset, ettei\nlankous koituisi häpeäksi heille eikä nöyryytykseksi Olaville hänen\nkotiseudullaan syystä, että hän oli tehnyt sellaisen naimakaupan, joka\nei lisännyt hänen valtaansa ja rikkauttansa. Lopuksi piispa pyysi\nveljeksiä muistamaan, että on hyvä ja Jumalalle otollinen työ hoivata\nisättömiä ja orpoja ja että sellaisten pahentaminen on suurimpia\nsyntejä, synti, joka huutaa kostoa jo ajassa — ja noiden vainajien\ntahto oli ollut, että heidän lapsensa naitettaisiin toisilleen.\n\nMutta jos he koettaisivat väittää, ettei Olavia ja Ingunnia oltu\nmilloinkaan kihlattu laillisella tavalla, ja elleivät he nytkään voisi\nsopia Olavin holhoojien kanssa asiasta, oli selvä, että heidän tuli\nnostaa häntä vastaan riitajuttu. Silloin piispa jättäisi Ingunnin\nheidän huostaansa, ja he saisivat rangaista häntä siten kuin katsoivat\nhänen ansainneen ja jakaa hänen perintöosansa sisarille sekä elättää\nhänet sen jälkeen keskenään mielensä mukaan. Mutta hän puolestaan\nkuuluttaisi kaikissa Norjan hiippakunnissa, etteivät nämä kaksi olleet\nvapaat naimaan ketään muuta niin kauan kuin kumpainenkin eli — niin\nettei kukaan kolmas, mies tai nainen, lankeaisi huoruuden syntiin\nottamalla puolisokseen sellaista, joka jo oli sidottu avioliittoon\nJumalan edessä.\n\nViimeinen ponsi ratkaisisi asian, arvelivat sekä Arnvid että Asbjørn.\nEi suinkaan kumpaisellakaan sedällä ollut halua ottaa Ingunnia\nniskoilleen sillä ehdolla, että heidän tuli elättää hänet voimatta\nkoskaan naittaa häntä muuanne. Kolbein puhui tosin pitkään siitä,\nettä Olav Auduninpoika kyllä oli tiennyt, mitä hän ja hänen veljensä\najattelivat tuosta kihlauksesta, sekä että he olivat aikoneet määrätä\nIngunnille toisen miehen, mutta lupasi sentään viimein suostua piispan\ntähden sovintoon Olavin kanssa. Mutta ehdoista hän ei suostunut\npuhumaan, ennen kuin kaikki oli selvitetty, mitä vanhaan sopimukseen\ntulee, ja ennen kuin hän oli kohdannut Ingolf Helgenpojan Tveitistä tai\njonkun muun Olavin sukulaisen, jolla oli oikeus toimia pojan nimissä.\nPiispa arveli olevan päivänselvää, että noilla menneillä käräjillä oli\ntehty sponsalia de futuro, niin että jos vain Torenpojat antaisivat\nsuostumuksensa siihen, mikä jo oli täyttynyt, voisi Olav toimia omin\nneuvoin. Ja silloin hän varmasti olisi erittäin taipuvainen. Mutta\nsiihen pani Kolbein jyrkän vastalauseen: he eivät tahtoneet saavuttaa\nitselleen etua pojan houkkamaisuudesta, vaan vaativat saada neuvotella\nOlavin sukulaisten kanssa, jotta asia päättyisi kunnialla heille ja\nheidän sukulaisnaiselleen.\n\n\n\n\nX\n\n\nSeuraavana iltana päättivät Arnvid ja Olav lähteä alas luostariin.\nArnvid oli luvannut veljille lahjaksi villoja, ja Olav halusi puhua\nveli Vegardin kanssa mennäkseen hänen luokseen ripille jonakin päivänä.\nUlkona oli hyvin pimeä, siksi kumpikin otti mukaansa käsiaseen. Olav\notti kirveensä Ættarfylgjan, sillä sitä hän kantoi aina, milloin\nsuinkin kävi päinsä.\n\nEhdittyään luostarin pihamaalle he saivat kuulla, että oli myöhempi\nkuin olivat luulleet; eräs munkeista, joka oli ulkona ilmaa\ntarkastamassa, sanoi maallikkoveljen jo menneen soittamaan iltasoittoa.\nMutta Arnvid tahtoi välttämättä puhua pari sanaa veli Helgen kanssa.\nTämä oli luultavasti vierastuvassa, arveli munkki. Silloin he menivät\nsinne.\n\nHeti sisään astuessaan he näkivät siellä Kolbeininpojat ja\nnäiden serkun Hallvardin ynnä kolme muuta miestä; he istuivat\nseinänvieruspenkillä syöden ja juoden. Veli Helge ja muuan toinen\nmunkki seisoivat pöydän luona tarinoiden ja nauraen heidän kanssaan —\nvieraat olivat jo aika iloisella tuulella.\n\nOlav jäi seisomaan oven suuhun Arnvidin astuessa veli Helgeä kohti.\nSamassa alkoi luostarin kello soida.\n\n\"Istu sinäkin\", sanoi veli Helge, \"ja maista meidän oluttamme, se on\nverratonta tällä kertaa — minä pyydän priorilta lupaa päästä sinun\nluoksesi iltarukouksen jälkeen. Istu sinä täällä sillä aikaa, Arnvid!\"\n\n\"Olav on mukana\", kuiskasi Arnvid; hänen täytyi toistaa se pariin\nkertaan vähän kovemmin, sillä veli Helge oli huonokuuloinen. Kun\ntämä viimeinkin ymmärsi, hän meni heti Olavia tervehtimään, pyysi\nhäntäkin istumaan ja maistamaan juomaa. Nyt näkivät Kolbeinpojat, kuka\nArnvildilla oli matkassaan. Olav vastasi munkille lähtevänsä mieluummin\nhänen kerallaan kirkkoon laulua kuulemaan, mutta Haftor Kolbeininpoika\nhuusi hänelle:\n\n\"Tule pois vain tänne, Olav, meidän joukkoomme! Emme ole nähneet sinua\nsiitä asti, kun tulit sukulaiseksemme. Käy nyt tänne, Arnvid, ja istu\njuomaan!\"\n\nArnvidin asettuessa ulkopenkille laski Olavkin kirveen kädestään\nja työnsi hupun niskaan. Hänen tultuaan pöydän ääreen ja aikoessaan\nistuutua taputti Einar käsiään ja hymyili hänelle kuin pikkulapselle:\n\n\"Kylläpä sinusta on vääntynyt iso poika! Taitaa toden totta jo ruveta\nnäkymään päältä päin, että olet nainut mies.\"\n\n\"Eiköhän meistä itsekukin ollut hänen iässään yhtä paljon nainut mies\",\nhihitti Hallvard.\n\nOlavin päähän oli tulvahtanut veri, mutta hän hymyili pilkallisesti.\n\nVeli Helge pudisti päätään, mutta naurahti hänkin. Sitten hän pyysi\nheitä olemaan sovussa. Haftor lupasi tehdä sen, ja munkit lähtivät.\nOlav katsoi heidän jälkeensä ja mutisi, että hänen teki sittenkin mieli\nkirkkoon.\n\n\"Ei käy päinsä, Olav\", sanoi Einar. \"Se on sopimatonta — sinun ei\npitäisi osoittaa niin vähän halua tutustua vaimosi sukulaisiin. Juodaan\nnyt\", sanoi hän, tarttui kulhoon, jonka maallikkoveli oli tuonut\npöydälle, ja joi Olavin tervetuliaisryypyn.\n\n\"Onpa sinulla jano\", virkkoi Olav puoliääneen. Einar oli jo jonkin\nverran päissään. Ääneen hän sanoi. \"Olemme me tutut ennestäänkin. Ja\nmitä sukulaisryyppyyn tulee, voisimme yhtä hyvin odottaa siihen asti,\nkunnes minä olen sopinut ehdoista sinun isäsi kanssa.\"\n\n\"Tottahan se riittää, että hän on sopinut piispan kanssa\", sanoi Einar\nsulavasti, — \"koska sinä olet kumartunut hänen edessään. On kaunista\nnähdä nuorten osoittavan oppivaisuutta; ymmärrätkö nyt, että toisinaan\nvoi olla edullista odottaa? Torfinn-herra kuuluu puhuneen niin koreasti\nkärsivällisyydestä viime adventtina — siitäkö sinä olet ottanut oppia?\"\n\n\"Siitä\", vastasi Olav. \"Mutta se on uutta puhetta minulle, sen sinä\ntiedät myös, ja siksi minä pelkään, että saatan unohtaa sen.\"\n\n\"Kyllä minä pidän sinun muistisi tuoreena\", nauroi Einar kuten ennen.\n\nJälleen Olav näytti aikovan nousta, mutta Arnvid veti hänet takaisin\npenkille.\n\n\"Noinko sinä pidät kunnon veljille antamasi lupauksen\", sanoi hän\nEinarille. \"Tässä talossa on pakko pysyttää rauha!\"\n\n\"Enkö minä sitten ole rauhallinen! Tottahan tässä saa laskea pientä\npilaa, sukulaismies!\"\n\n\"En _minä_ tiennyt olevani sukulaisten parissa\", mutisi Arnvid\nvihoissaan.\n\n\"Mitä sinä sanoit?\"\n\nArnvid ei ollut sukua Tore Hofin ja Borghildin, tämän jalkavaimon,\njälkeläisten kanssa, mutta pisto sattui häneen sittenkin; hän vilkaisi\nKolbeininpoikien seuralaisiin ja maallikkoveljeen, joka kuunteli\nuteliaana palvellessaan pöydässä istujia.\n\n\"Täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole sukulaisia —.\".\n\nNyt käski Haftor Kolbeininpoika veljeään vaikenemaan \"— vaikka\nme sisällä olijat tunnemmekin Einarin ja tiedämme hänen käyvän\nkiusanhaluiseksi juovuksissa ollessaan. Mutta näytä sinä Olav olevasi\naikamies —; nyt kun sinä aiot ruveta leikkimään isäntää, ei kelpaa,\nettä annat Einarin näykkiä itseäsi kuten ennen pikkupoikana — jolloin\nitkit vihasta —.\"\n\n\"Itkin vihasta —\". Olav puhkui suuttumuksesta. \"Sitä minä en ole\ntehnyt koskaan! Ja mitä tulee siihen, että rupeaisin leikkimään isäntää\n— niin en ole ymmärtänyt leikiksi sitä, että aion lähteä kotiini ja\nottaa haltuuni tilukseni —.\"\n\n\"Eihän mitenkään\", sanoi Haftor hiljaa.\n\nOlavista tuntui, että hän oli sanonut tyhmyyden; hän lehahti jälleen\npunaiseksi.\n\n\"Hestvikenhän on suurin kartano sillä seudulla. Suurin isotila\npitäjässä. Eikös olekin?\" uteli Haftor järkkymättömän totisena.\n\"Sinua odottaa kova paikka, Olav poikaseni — mutta kyllä sinä siitä\nsuoriudut. Tiedätkö, lanko, pelkään Ingunnin käyvän huonommin. Luuletko\nhänen pystyvän sellaisen tilan emännäksi?\"\n\n\"Kaipa siihen neuvo keksitään. Minun vaimoni ei tarvitse raataa missään\nmukana\", sanoi Olav ylpeästi.\n\n\"Eipä suinkaan\", sanoi Haftor entiseen tapaan. \"Hänhän joutuu keskelle\nyltäkylläisyyttä, tiedän mä.\"\n\n\"Se nyt olisi liian rohkeaa puhetta — vaikkei Hestviken olekaan aivan\npieni talo. Mutta tärkein puoli siellä on merenkulku!\"\n\n\"Älä?\" äännähti Haftor \"Vai harjoitat sinä merenkulkuakin siellä lahden\npohjukassa.\"\n\nOlav vastasi:\n\n\"En tiedä, millä kannalla se on nykyään — on niin pitkä aika siitä,\nkun viimeksi siellä kävin. Mutta entisaikaan oli niin. Ja minä aion\nryhtyä siihen uudestaan — olen liikkunut Asbjørn-papin mukana rannassa\nja oppinut tietämään yhtä ja toista laivoista ja kaupanteosta.\"\n\n\"Ei suinkaan sitä olisi _tarvis_\", sanoi Einar hymyillen. \"Näimmehän\nsinun harjoittavan merenkulkua jo Ingebjørgin hanhilammikossa.\"\n\nOlav ponnahti pystyyn ja siitä keskilattialle. Toiset olivat kaiken\naikaa vain ivanneet häntä — Haftor myös — hän näki sen nyt. —\nHanhilammikon laivasillaolo oli ollut leikkiä, jonka hän oli pannut\ntoimeen Hallvardin ja Jonin iloksi siihen aikaan viime kesänä, jolloin\nFrettasteinin lapset olivat olleet niin avuttomia.\n\n\"En ymmärrä sen halventaneen minua mitenkään\", sanoi hän kiivaasti,\n\"että veistinkin muutamia laivoja lapsille; eihän kukaan voi luulla\nminun leikkivän itsekseni sillä lailla —.\" Hän huomasi äkkiä, miten\ntyhmältä ja lapselliselta tämä kuului, ja vaikeni äkkiä.\n\n\"Totta kyllä\", vastasi Einar, \"se olisi ollut kovin lapsellista leikkiä\nsille, joka on kyllin suuri ja rohkea vietelläkseen heidän sisarensa —\nsuurempi miehen teko oli toki leikkiä Ingunnin kanssa aitan parvessa ja\ntehdä hänelle lapsia —.\"\n\n\"Se on vale\", sanoi Olav raivoissaan. \"Orjan veri näkyy sinusta, kun\nvoit syytää suustasi tuollaisia ruokottomuuksia omasta sukulaisestasi.\nEnkä minä tiedä minkään lapsen olemassaolosta —; mutta jos on totta,\nmitä sanot, ei teidän tarvitse pelätä, että pyytäisimme isäänne\nelättämään sen. Tiedämmehän, ettei hän pidä sellaisesta —.\"\n\n\"Ole vaiti nyt\", sanoi Arnvid; hän oli hypännyt ylös ja mennyt\nOlavin luo. \"Ja pitäkää suunne, te muut\", hän sanoi kääntyen toisten\npuoleen. \"Miehen teko, sanoit — sitäkö te kutsutte miehen teoksi,\nettä Kolbeinin tehtyä sovinnon istutte siinä haukkuen kuin rakit\nperästäpäin. Mutta sinun, Olav, tulisi pitää itseäsi liian hyvänä\nhaukkumaan takaisin.\"\n\nNyt olivat Kolbeininpojat ja Hallvardkin keskilattialla — vihan\nvimmassa Olavin viime sanojen johdosta. Kolbein oli nuoruudessaan\nvannonut itsensä vapaaksi erään lapsen isyydestä, mutta siitä puhuttiin\npahoja siihen aikaan, ja sitä mukaa kuin poika varttui, tuumivat\nuseimmat, että olipa kumma, miten hän muistutti Kolbeinia.\n\n\"Tuki itse suusi, Arnvid\", sanoi Haftor — hän oli kutakuinkin selvä.\n\"Sinun osasi tässä asiassa on todellakin sellainen, että on paras olla\npuhumatta siitä. Mutta Olav saa tyytyä omaansa; sillä joskin minä olen\nsuostunut sovintoon enkä ole vaatinut hänelle sitä palkkaa, minkä hän\nolisi ansainnut, ei hänen tarvitse odottaa, että me ottaisimme hänet\n_tervetulleena_ sukuumme.\"\n\n\"Niin, _tervetullut_ et sinä ole _koskaan_ oleva, Olav poikaseni\",\nmatki Hallvard.\n\n\"Vastatkaa omasta puolestanne, älkääkä koko suvusta\", sanoi Arnvid.\n\"Kolbein oli muuten aikonut tarjota Olaville vaimoksi sinun sisaresi,\nBorghildin, Ingunnin asemesta, Hallvard!\"\n\n\"Se on vale!\" huusi Hallvard.\n\n\"Saattaa olla\", vastasi Arnvid. \"Mutta hän sanoi minulle vastikään\naikoneensa tehdä niin.\"\n\n\"Pidä suusi, Arnvid\", puuttui Einar taas puheeseen, \"me tunnemme\nsinun ystävyytesi Olavia kohtaan — ei olisi hyödyksi sinulle, jos\npenkoisimme _sitä_. Sinä olet tuonut kaiken tuolle lellikillesi — jopa\nlapsen iässä olevan sukulaisesikin —.\"\n\nArnvid kumartui uhkaavasti toista kohti:\n\n\"Einar, varo kieltäsi nyt!\"\n\n\"En, piru vie, minä välitä moisesta hapanneesta lukutoukasta. Sinun\nystävyytesi tätä valkopintaista poikaa kohtaan taitaa ollakin kaunis\njuttu. Olemme mekin kuulleet yhtä ja toista siitä ystävyydestä, mitä te\nopitte papin koulussa —.\"\n\nArnvid tarttui Einarin molempiin ranteisiin ja väänsi niitä, kunnes\ntoinen vaipui polvilleen päästäen kirouksen ja ähkäisten tuskasta ja\nraivosta. Silloin astui Haftor väliin. — Kolbeininpoikien rengit\nistuivat asemillaan — heitä ei näyttänyt haluttavan sekaantua\nherrainsa riitoihin. Einar Kolbeininpoika pääsi pystyyn taas\nhieroskellen ja oikoen käsivarsiaan ja käsiään ja kiroillen samalla\nhiljaa ja hartaasti.\n\nOlavin katse siirtyi miehestä mieheen. Hän ei ymmärtänyt oikein —\nmutta tunsi, kuin hänen sydäntään olisi kouristanut. Hän oli saattanut\nArnvidin pahempaan pulaan kuin oli osannut aavistaa; toiset hyökkäsivät\nhänen ystävänsä kimppuun verisesti pilkaten ja häväisten. Hänestä\ntuntui pahalta katsoa Arnvidin kasvoja, etupäässä siksi, ettei hän\nsaanut selvää siitä, mitä niistä kuvastui. Sitten suuttumus sai hänet\nvaltaansa, leimahti ilmiliekkiin ja nieli kaikki muut tunteet.\n\nEinar alkoi taas käyttää kieltään tietäessään veljensä ja serkkunsa\nseisovan takanaan. Hän sanoi jotakin — Olav ei kuullut mitä. Arnvidin\nkasvot puristuivat aivan kuin muhkulle — sitten hän iski nyrkillään\nEinaria leuan alle, niin että tämä kaatui takaperin pitkin pituuttaan\nromahtaen pöydän vieressä olevaa penkkiä vasten.\n\nMaallikkoveli oli syöksynyt miehiä erottamaan; hän auttoi Einar\nKolbeininpojan jaloilleen ja kuivasi hänestä veren huutaen toisille:\n\n\"Tiedättehän te, että on rikos rikkoa rauha meidän talossamme — onko\ntämä soveliasta suurisukuisille miehille!\"\n\nArnvid hillitsi itsensä ja sanoi Haftorille:\n\n\"Veli Sigvald on oikeassa. Nyt me lähdemme, Olav — se on varminta.\"\n\n\"_Mekö_ lähdemme?\" kysyi Olav terävästi. \"Emmehän _me_ alkaneet\ntoraa —.\"\n\n\"Se, jolla on ymmärrystä, lopettakoon sen\", sanoi Arnvid lyhyeen.\n\"Einarille minä vastaan toisessa paikassa, joka on sopivampi siihen.\nMutta sinulle, Haftor, minä sanon, että voin vastata täydellisesti\nitsestäni tässä asiassa — minä olen vastannut piispalle ja\nKolbeinille, ja sinua se ei liikuta.\"\n\n\"Sinä sanot, ettet ollut ymmärtänyt mitään, niin\", härnäsi Einar, \"ja\nväität kaiketi valheeksi sitäkin, mitä ihmiset puhuvat — että olit\nnaimisissa vuoden ennen kuin ymmärsit, mitä varten äitisi oli antanut\nsinulle vaimon —.\"\n\nOlav näki Arnvidin kasvojen värähtelevän — aivan kuin miehellä,\njoka saa iskun avonaiseen haavaan; hän juoksi takaisin ja tarttui\nkeihääseensä, jonka oli jättänyt oven luo. Älyttömän vihan vallassa\nystävänsä puolesta Olav juoksi väliin — näki Einarin heiluttavan\nkirvestä ja kohotti Ættarfygjjan molemmin käsin. Hän löi kirveen\nEinarin kädestä niin että helähti; se lensi kauas, sipaisi Hallvardia,\njoka seisoi takana ja putosi lattialle. Olav kohotti uudelleen\nÆttarfylgjan ja iski sillä Einar Kolbeininpoikaa. Einar kyykistyi\nväistääkseen iskua — mutta sai kirveen selkäänsä lapaluun alle,\njohon se upposi syvään. Einar kaatui maahan ja jäi makaamaan\nkokoonkäpertyneenä.\n\nNyt oli Kolbeinin miehiinkin tullut eloa — kaikki kolme olivat\nkömpineet pöydän takaa heilutellen ilmassa aseitaan; he olivat kovasti\npäissään, eikä heillä näkynyt olevan oikein sisua hyökkäämiseenkään,\nmutta he pitivät kovaa ääntä. Hallvard istui penkillä haavoittunutta\njalkaansa pidellen, kyyryssä ja ähkien.\n\nHaftor oli vetäissyt esiin miekkansa ja ryntäsi toisten joukkoon — se\noli kutakuinkin pieni ase, ja toisilla oli tapparat ja keihäät, joten\nnämä aluksi koettivat vain estää Haftoria pääsemästä lähelleen. Mutta\npian he huomasivat itsellään olevan aika vastuksen tästä — toinen oli\nnyt selvinnyt humalastaan ja heilutti keihästään erinomaisesti; hän\nnäkyi päättäneen mihin hintaan tahansa kostaa veljensä puolesta ja\npyrki maaliinsa ketterin ja varmoin liikkein, joka jäsen jännittyneenä,\nkaikki aistit valveilla.\n\nOlav puolusti itseään parhaansa mukaan, vaikka oli tottumaton\nkäyttämään tapparaa tosissaan — mutta leikki piti hänet oudossa\nnautinnonhimoisessa jännityksessä, ja hän tunsi sisällään sekavaa,\nkiivasta kärsimättömyyttä joka kerran, kun Arnvidin keihäs ilmestyi\nhänen eteensä häntä suojellen.\n\nHän käsitti epämääräisesti, että ovi oli avattu ulos yöhön, mutta\nhämmästyi sittenkin suunnattomasti nähdessään priorin munkkien\nseuraamana syöksyvän sisään. — Koko näytös ei ollut kestänyt monta\nhetkeä, mutta Olavista tuntui kuin hänet olisi herätetty pitkästä\nunesta ottelun päättyessä, hänen itsensä tietämättä oikeastaan miten —.\n\nParlatorio oli jo jokseenkin hämärä, sillä tuli oli laimennut liedellä.\nOlav katsoi mustavalkopukuisia munkkeja, joita oli kerääntynyt hänen\nympärilleen — pyyhkäisi kerran kasvojaan, antoi kätensä vaipua ja jäi\nseisomaan kirveeseen nojaten. Hän oli täynnä ihmetystä siitä, että tämä\noli todella _totta_.\n\nJoku sytytti kynttilän liedestä ja kantoi sen penkille, missä veli\nVegard ja eräs toinen munkki hoitivat Einaria. Hän hengitti vielä;\nhänen kurkustaan kuului röhinää, aivan kuin juopuneelta, joka rupeaa\noksentamaan. Olav kuuli toisten sanovan, että pahin verenvuoto oli\n_sisässä_, rinnassa. Ja veli Vegard katsahti kerran Olaviin niin\nkummasti. — Sitten hän kuuli priorin puhuttelevan häntä sekä kysyvän,\nhänkö oli ensiksi rikkonut rauhan.\n\n\"Niin, minä iskin ensiksi Einar Kolbeininpoikaa. Mutta rauhan laita\non kaiken iltaa ollut niin ja näin — jo kauan ennen kuin minä rikoin\nsen. Lopulta Einar herjasi meitä semmoisilla puheilla, että tartuimme\naseisiin.\"\n\n\"Niin on asia\", sanoi maallikkoveli. Hän oli iäkäs talonpoika, joka\nvasta äsken oli tullut luostariin. \"Einar lausui sellaisia sanoja,\nettä entisaikaan jokainen olisi sanonut hänen syystä saaneen tuomionsa\nOlavin kädestä.\"\n\nHaftor seisoi veljensä vieressä; hän kääntyi ja sanoi kylmästi\nhymyillen:\n\n\"Niin, siltähän se näyttää tässä talossa — ja piispankartanossa.\nKoska nämä molemmat ovat piispan miehiä — sydämineen, sieluineen.\nMutta mitäpä jos tämän maan mahtavat pian kyllästyvät koko leikkiin\n— siihen, että jokainen pappi, joka luulee itsellään olevan vähänkin\nvaltaa, käyttää sitä pahimpien ilkityöntekijäin ja lainrikkojain\nsuojaksi.\"\n\n\"Tuo on valhetta, Haftor\", sanoi priori, \"emme me, Herran palvelijat,\ntahdo suojella ilkityöntekijöitä kauemmin kuin laki sallii.\nVelvollisuutemme on saada rikos rangaistuksi lain mukaan, mutta ei\nsiten, että sitä seuraa kosto ja uudet rikokset loppumattomiin.\"\n\nHaftor sanoi halveksivasti:\n\n\"Nämä teidän uudet lakinne ovat roskalakeja. Entinen laki soveltui\nparemmin kunniantuntoisille miehille — mutta nämä uudet kelpaavat\nparemmin Olavin tapaisille miehille, jotka raiskaavat parhaiden sukujen\ntyttäret ja hakkaavat maahan heidän sukulaisensa, kun nämä nousevat\nvaatimaan hyvitystä.\"\n\nPriori kohautti olkaansa.\n\n\"Laki on tässä tapauksessa sellainen, että lääninvoudin täytyy ottaa\nOlav huostaansa ja pitää häntä vangittuna siksi, kunnes asiassa on\nlangetettu tuomio. Tässä ovat miehet, jotka olen noudattanut tänne\",\nsanoi hän kääntyen parin aseissa olevan miehen puoleen, joiden Olav\ntiesi asuvan lähinnä kirkkoa olevissa taloissa. \"Sitokaa tämä nuori\nmies, Bjarne ja Kaare, ja viekää hänet Audun-herran luo — hän on\nlyönyt tätä miestä hengenvaarallisesti.\"\n\nOlav ojensi Ættarfylgjan lähellä seisovalle munkille.\n\n\"Ei teidän tarvitse sitoa minua\", sanoi hän kiivaasti vieraille\nmiehille — \"ei, älkää koskeko minuun. — Minä lähden teidän matkaanne\nhyvällä.\"\n\n\"Niin, mutta nyt sinun onkin lähdettävä samassa — ymmärräthän, ettei\nsinun paikkasi ole täällä, sillä nyt tuodaan Einarille Corpus Domini\",\nsanoi priori.\n\nUlkona oli taas alkanut tuiskuta, ja tuulikin jonkin verran. Kaupunki\noli asettunut lepoon jo runsas tunti sitten. Tuo pieni joukkue astui\nraskaasti pimeässä, pyryssä ja ajolumen keskellä kirkonaidan ja\nkaniikkirakennuksen välistä kujaa — kaikki näytti kuolleelta ja\nautiolta, ja tuuli ulvoi valittavasti muurien ympärillä ja vinkui\nisojen saarnien latvoissa.\n\nEnsimmäisenä astui eräs kaupungin miehistä, hänen perässään\nkäveli vanha munkki, jota Olav ei tuntenut, mutta jonka hän tiesi\naliprioriksi. Tämän jälkeen tuli Olav, mies molemmilla sivuillaan ja\nkolmas kintereillään. Olav astui miettien, että hän nyt oli _vanki_ —\nmutta hän oli uninen, kummallisen veltto ja tylsä.\n\nVoudin talo oli tuomiokirkon itäpuolella. Heidän täytyi seisoa kauan\nkinoksessa ja kolkuttaa suljettua porttia, lumen tunkiessa vaatteiden\nläpi ja tuiskuttaessa heidät kaikki valkoisiksi, mutta viimein portti\navattiin, ja esiin astui uninen mies, kalvolyhty kädessä, kysyen heidän\nasiaansa. Ja niin he pääsivät sisään.\n\nOlav ei ollut milloinkaan käynyt tämän portin takana. Hän ei erottanut\nmuuta kuin pimeää ja lunta mustien seinien välissä. Vouti itse oli\npoissa — hän oli ratsastanut kaupungista päivällisen aikaan piispan\nseurassa, kuuli Olav kuin puolihorteessa — hän oli vähällä nukahtaa.\nVäsymyksestä hoippuen hän antoi taluttaa itsensä pieneen rakennukseen,\njoka oli pihassa.\n\nSiellä oli purevan kylmää ja pilkkopimeää; liesi oli aivan kylmillään.\nTuokion kuluttua joku toi kynttilän ja vuodevaatteita, jotka viskattiin\nhuoneessa olevaan sänkyyn. Sitten miehet sanoivat hyvää yötä, ja Olav\nvastasi puoliunessa. Toiset lähtivät, ovi lukittiin takaapäin, Olav oli\nyksin — ja valpastui samassa kokonaan. Hän jäi seisomaan tuijottaen\npikku kynttilään —.\n\nEnsimmäiseksi hän tunsi aivan kuin jäätyvänsä. — Sitten kuohahti\nhänessä raivo, ja hänet täytti uhmaava, riemukas nautinnon tunne\n— olipahan hän sittenkin saanut nujerretuksi tuon sietämättömän\nEinar Kolbeininpojan — ja kautta taivaan, hän ei katunut tekoaan.\nYhdentekevää, millä hän saisi sovittaa kiihkeytensä! Kolbein ja koko\nhänen joukkonsa — jumaliste, miten hän vihasi heitä! Vasta nyt hän\noikein huomasi, kuinka hän oli näivettynyt viime kuukausina: pelko,\njäytävä omantunnontuska, monet nöyryytykset, joita oli sattunut\nhänelle hänen pyrkiessään ylös siitä veteliköstä, mihin hän oli\nvajonnut — Kolbein oli ollut alituisena esteenä, missä ikänä hän oli\nkoettanut päästä kuivalle kamaralle. Ellei tuo Kolbeinin joukko olisi\nollut hänen tiellään, hän olisi aikoja sitten päässyt eroon kaikesta\npahasta, ollut vapaa ja huoleton, saanut unohtaa kaivelevan tunteen\nsiitä, että hän oli salasyntinen ja petturi. Kolbein oli pitänyt häntä\nvallassaan. Nyt se oli kostettu — ja hän _kiitti_ Jumalaa kaikesta\nsydämestään. Ei väliä, vaikka Torfinn-piispa ja kaikki hänen uudet\nystävänsä sanovatkin, että on syntistä ajatella niin. Miehen liha ja\nveri on tällainen. — Ja Olavin mieli nousi kapinaan kaikkia uusia\noppeja ja ajatuksia vastaan, joiden alaiseksi hän oli joutunut täällä\n— olivathan ne kauniita tavallaan, kyllä hän sen ymmärsi, mutta\nmahdottomia, luonnottomia haaveita. Milloinkaan ei _kaikista_ miehistä\nvoisi tulla sellaisia pyhimyksiä, että he suostuisivat antamaan\nasiansa, suuret ja pienet, kanssakristittyjen tuomittaviksi ja tyytyä\nlakiin ja oikeuteen, joka heille annettiin — mutta jota he eivät itse\n_ottaneet_. Hän muisti Haftorin puhuneen illalla, ettei näistä uusista\nlaeista ollut kuin vähäväkisille. Ja hän tunsi yhtäkkiä olevansa yhtä\nmieltä Kolbeinin ja hänen poikainsa kanssa tässä yhdessä asiassa —\nhän tahtoi ajaa asiaansa omin päin, asettaa väärän väärää vastaan,\njos tarvittiin. Hän kuului samaan joukkoon kuin Kolbein ja Steinfinn\nja Ingebjørg — ja Ingunn, joka oli heittäytynyt hänen kaulaansa\nlaeista piittaamatta, kiihkeänä, omavaltaisen lemmen huumaamana — ei\nnäiden pappien ja munkkien pariin, joiden elämä vieri viileän, selkeän\nsäännöllisesti, jotka toimittivat joka päivä samaa samoina aikoina:\nrukoilivat, tekivät työtä, söivät, lauloivat, menivät maata ja nousivat\njälleen alkaakseen rukouksensa. He tutkivat lakeja, jäljensivät niitä,\npohtivat epäselviä kohtia, olivat keskenään eripuraisia ja ryhtyivät\nriitaan maallikkojen kanssa niiden tulkitsemisesta — yksinomaan siksi,\nettä rakastivat lakejaan ja uneksivat kesyttävänsä niillä kaikki\nihmiset, kunnes ei ainoakaan mies enää käyttäisi asetta lähimmäistään\nkohtaan eikä ajaisi asiaansa väkivallalla, vaan kaikki kuuntelisivat\nhiljaisina ja nöyrinä taivaan Kuninkaan lempeää oppia Jumalan lasten\nveljeydestä. Hän tunsi vieläkin kaukaista, alakuloista hellyyttä\najatellessaan heitä, kunnioitusta sellaisia miehiä kohtaan — mutta\n_hän_ ei jaksanut taipua lain alle alati, ja pelkkä ajatus, että _hänen\nitsensä_ ympärille oli aiottu kietoa nuo kahleet, tympäisi häntä\nrajattomasti. —\n\nHänen kapinallisuuttaan lisäsi se, että hän aavisti _heidän_\najatuksensa, jonka mukaan _hän_ nyt olisi susi lammasten joukossa.\nTorfinn-piispa ei mitenkään voinut pitää hänestä enää, kun hän oli\npalkinnut täten hänen isällisen hyvyytensä. Ja kaikki saarnaveljet\nolivat katsoneet häneen niin pitkään — heitä kai suututti, että hän\noli tahrannut heidän vierastupansa verellä. Vanhin heistä, alipriori,\noli puhunut katumuksesta ja parannuksen teosta ennen ulosmenoaan. Mutta\nOlav ei ollut lainkaan katuvaisella mielellä.\n\nMaksoi mitä maksoi. Hänen ei vain olisi pitänyt uskoa Arnvidia, ei\ntulla tänne eikä antaa erottaa itseään Ingunnista.\n\nIngunn, muisti hän sitten, ja ikävä syöksähti esiin kuin neuvoton tuska\n— Ingunn oli ainoa ihminen maailmassa, jonka hän todella tunsi ja joka\noli hänelle läheinen. Ingunn, sellaisena, miksi hänet oli luotu, eikä\ntippaakaan toisenlaisena, pehmeänä, itsepäisenä, ymmärtämättömänä,\nviehkeänä, herttaisena ja hellänä — hän oli ainoa ihminen, josta hän\ntiesi jotakin ja josta hän saattoi olla varma; kaikesta ainoa, mikä\nkuului hänelle, mitä hän oli pitänyt käsissään ja mikä ei ollut vain\nolematon haave tai sana tai hämärä muisto. _Hän_ oli yhtä todellinen\nkuin hänen oma ruumiinsa ja sielunsa, ja hän huusi häntä, ääneti,\nkoukistuen kokoon, hammasta purren ja puristaen nyrkkejään, niin että\nkynnet tunkeutuivat lihaan. Ajatellessaan, miten kaukana hän nyt oli\nIngunnin luota ja voisiko hän enää saada tämän omakseen, hän alkoi\ntuntea niin kiihkeää ikävää, että hän valitti ääneensä ja puri omia\nnyrkkejään. Hän tahtoi tämän luo, hän tahtoi hänet _viereensä_ nyt\nheti, hän olisi ollut valmis raastamaan hänet kappaleiksi ja syömään\nhänet suuhunsa pelosta, että joku voisi erottaa heidät toisistaan.\nIngunn, Ingunn, voihki hän hiljaa.\n\nHänen _täytyi_ löytää hänet. Hänenhän täytyi saada sanotuksi hänelle,\nmitä oli tapahtunut — saada tietää, mitä Ingunn sanoi siitä, että\nhän oli tappanut hänen serkkunsa. Sillä Einar kuolisi, siitä hän oli\nvarma, verta oli tullut heidän välilleen, mutta voi, pyhä Maaria!\nmitä se merkitsi, kun he jo olivat yksi liha. Ingunn ei pitänyt\nKolbeininpojista, mutta omainen on omainen — ja nyt tyttö kai surisi\nja itkisi, pikku raukka — eikä hän sittenkään jaksanut toivoa, että\nse olisi jäänyt tekemättä. — Ja sitten hänen täytyi saada tietää,\nolivatko Ingunnin asiat siten, kuin Einar oli sanonut — ja jos olivat,\nniin kylläpä sitten oli kovat edessä. — Lyhyt, kuiva nyyhkytys\npuistatti Olavia. Kolbein oli tahtonut neidon luokseen kurittaakseen\nhäntä — mutta jos hän saisi hänet käsiinsä ja jos Ingunn kantaisi\nKolbeinin pojan surmaajan lasta — he varmasti kiusaisivat hänet\nkuoliaaksi.\n\nOlavin täytyi puhua tästä Arnvidin kanssa — Arnvid tulisi kai huomenna\ntapaamaan häntä. Arnvidin täytyi viedä Ingunn jonnekin, mistä Kolbein\nei löytäisi häntä —.\n\nKynttilänä oli vain ohut, rautanaulan ympäri kääritty sydän. Olavia\nei tavallisesti pelottanut pimeässä, mutta nyt hän ei olisi suonut\nkynttilän sammuvan, sillä hän ei tahtonut jäädä yksin pimeään\najatuksineen. Hän kohensi hiukan sydäntä.\n\nYhdellä tempaisulla hän heitti pois vaippansa, saappaansa ja hienon\nmekkonsa sekä hyppäsi sänkyyn. Hän kaivautui jääkylmiin vaatteisiin,\ntunki kasvonsa pielukseen ja vaikeroi ikävästä. Hän muisti jouluyön ja\ntunsi suuttumusta kaitselmusta kohtaan: tämäkö oli nyt palkka siitä,\nettä hän silloin oli tehnyt oikein —!\n\nHän veti taljan päänsä yli päästäkseen näkemästä kynttilän sammumista,\nmutta viskasi sen jälleen päältään, painoi kasvot kättään vasten ja jäi\ntuijottamaan pikku tuikkua.\n\nNiin. Arnvid oli ainoa ihminen, jota hän voi pyytää suojaamaan Ingunnia\nsillä aikaa kun hän itse ei voinut —. Mutta hänestä oli äkkiä alkanut\ntuntua vastenmieliseltä ajatella Arnvidia.\n\nHän ei ollut ymmärtänyt, mitä Einar tarkoitti Arnvidille syytämillään\nherjasanoilla, mutta sen hän käsitti, että ne olivat sattuneet tähän\nkuin potku avonaiseen haavaan, ja aina, kun hän muisti sitä, alkoi\nhänen mieltään aluksi etoa, ja sitten hän joutui suunniltaan raivosta;\nhänestä tuntui kuin hän olisi joutunut saastaisen, julman pahoinpitelyn\ntodistajaksi.\n\nHänelle oli selvinnyt vähitellen, ettei hän tuntenut Arnvidia läheskään\nkokonaan. Hän luotti häneen enemmän kuin kehenkään kohtaamaansa\nihmiseen — hänen mielensä ylevyyteen ja uskollisuuteen; hän tiesi,\nettei Arnvid Finninpoika pelkäisi mitään, jos tuli kysymys ystävän tai\nsukulaisen auttamisesta. Mutta hänessä oli jotakin, joka muistutti\nsuota pohjattomine syväreineen —. Tahi — Asbjørn Allfeit oli kertonut\neräänä iltana tarinan eteläisten maiden rikkiviisaasta tohtorista,\njoka kosiskeli erästä vaimoa, kauneinta naista koko maassa. Viimeksi\nnainen on suostuvinaan hänen pyyntöönsä, vie hänet salaa huoneeseensa,\naukaisee pukunsa ja käskee hänen katsoa rintojaan. Toinen oli valkea ja\nkaunis, mutta toisesta oli jäljellä vain verinen läiskä. Muut olivat\nkehuneet tarinaa kilvan, kiitellen sitä hyväksi ja opettavaksi —\nsillä Raimond, tuo oppinut mies, kääntyi pois maailmasta näyn nähtyään\nja meni luostariin. Mutta Olavin mielestä se oli hirmuisin kertomus,\nmitä hän oli kuullut, ja hän makasi kauan valveilla voimatta saada\nsitä mielestään. Arnvidissa oli jotakin, mikä sai hänet pelkäämään,\nettä hän vielä kerran saattoi joutua näkemään hänessä sellaista, joka\noli kuin salattu haava. Mutta hänestä oli aina tuntunut vaikealta\nnähdä sairautta ja haavoja — hänen oli vaikea itsensäkin tuottaa\nkipua toiselle. Nyt hän aavisti hämärästi sen kenties olevan pelkoa\nsiitä, että häneen itseensä kerran saattaisi sattua yhtä kipeästi kuin\nArnvidiin syksyllä, jolloin tämä aivan kuin herpaantui. — Ja hän oli\nvähällä toivoa, ettei Arnvid olisi ollut niin sävyisä, vaan olisi\nvaatinut hänet tilille jo ennen. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että\nhän oli käyttänyt hyväkseen toisen miehen avuttomuutta. Ja tässä hän\nnyt makasi tietäen, että hänen oli pakko pyytää Arnvidia huolehtimaan\nIngunnista, suojelemaan häntä kaikkien mahdollisten seurausten varalta,\njoita hänen ajattelemattomuutensa saattoi aiheuttaa, koska Herra yksin\ntiesi, milloin hän itse joutuisi semmoiseen asemaan, että —.\n\nTavallaan Olav kyllä käsitti, mitä Arnvidilta puuttui. Tämä ei ollut\nkoskaan salannut sitä, että hänen sisin toiveensa oli ollut liittyä\nmunkkijärjestöön ja vihkiytyä Jumalalle. Ja elettyään äskeisen ajan\nHamarissa Olav ymmärsi paremmin kuin ennen, että sellaista saattoi\ntoivoa. Mutta hän aavisti Arnvidin olevan liikkuvamman mieleltään kuin\n— niin, kuin esimerkiksi Asbjørn Allfeitin ja veli Vegardin. Arnvid\nhalusi saada taipua, olla kuuliainen ja palvella — mutta hänellä\noli silti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sellaisiinkin miehiin, jotka\nkannattivat toista lakia, lakia, joka sopi niille miehille, joilla oli\nmaallinen sydän, kiihkeä veri ja kostonhaluinen mieli. — Oli kuin\nArnvid kerran olisi ruhjoutunut rujoksi näiden kahden lain välissä.\n\nOlav oli huomannut, ettei Arnvid milloinkaan puhunut kahdesta\nnaimisissaolovuodestaan. Hän oli kuullut toiselta taholta yhtä ja\ntoista Arnvidin avioliitosta: Tordis, hänen vaimonsa, oli ensin ollut\nluvattu vanhimmalle Finninpojalle, Maunulle, joka oli hurjimus,\nmutta muuten iloinen, mukava ja verrattoman kaunis mies, ja Tordis\noli ollut katkeroitunut saadessaan veljen Maunun sijaan — mutta\nArnvidkaan ei ollut pitänyt paljon vaimostaan. Tordis oli ylpeä ja\nriitaisa, ei milloinkaan salannut halveksivansa miestään siksi, että\ntämä oli niin nuori, hiljainen ja arka ihmisten seurassa. Ja anoppinsa\nkanssa hän eli ilmiriidassa. Arnvid oli varmaan kokenut ilottoman\nnuoruuden noiden kahden vallanhaluisen, riitelevän naisen parissa.\nSiksi hän nyt nähtävästi pysytteli erillään kaikista naisista —\npaitsi Ingunnista. Hänestä hän piti sydämellisesti, kuten Olav oli\nälynnyt, luultavasti siksi, että Ingunn oli niin avuton ja tarvitsi\nmiesten turvaa ja suojelusta eikä varmaankaan milloinkaan ollut tahtova\nhallita ja komentaa heitä. Usein Arnvid aivan kuin unohtui katselemaan\nhäntä, kummasti ja surullisesti, aivan kuin olisi surkutellut häntä\n—. Mutta Arnvidilla oli se heikkous, että hän näytti surkuttelevan\nkaikennäköistä — esimerkiksi eläimiä. Olav piti myös eläimistä —\nmutta hän ei osannut hoitaa ja vaalia sairaita elukoita kuten Arnvid.\nIhmeellistä muuten, että ne paranivat ja voimistuivat useimmiten, kun\nArnvid oli alkanut huolehtia niistä. Tuntui melkein siltä kuin hän\nolisi surkutellut kuollutta vaimoaankin, kun Olav kuuli hänen pari\nkertaa puhuvan tästä —.\n\nMutta viime aikoina Olav oli alkanut tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä\nArnvidia kohtaan siitä syystä, että tämä oli niin valmis\nsäälimään. Olav tiesi itsessään olevan samaa heikkoutta, mutta\nhänelle oli selvinnyt, että se oli vika: se teki ihmisen helposti\naikaansaamattomaksi ja antoi vallan kovakätisemmille.\n\nOlav huokasi väsyneesti, neuvottomana. Oli raskasta ajatella kaikkia\nniitä, joista hän piti — Torfinn-piispaa, Arnvidia, Ingunnia. Mutta\nmuistaessaan Einar Kolbeininpoikaa ja vihamiehiänsä hän _iloitsi_\nsiitä, mitä oli tehnyt — niin, sillä katua hän _ei voinut_. Mutta\nhän ei jaksanut olla erossa Ingunnista nyt. — Hän oli joutunut aivan\numpikujaan.\n\nKynttilä oli palanut melkein loppuun — Olav hiipi vuoteesta ja irrotti\nvarovasti sydämen viimeiset kierrokset. Hän meni ovelle ja tutki sitä\ntarkoin — ei siksi, että hänellä olisi ollut vähääkään pakenemisen\ntoivoa, mutta hänen täytyi kuitenkin yrittää —.\n\nOvi oli suuri ja raskas, mutta ei aivan tiivis — rakosista oli\ntuiskuttanut lunta. Hän valaisi sitä: ulkopuolella oli kai iso lukko\nja puinen salpa, mutta niihin ei kuulunut mitään sisäpuolella olevia\nkiinnittimiä; sinne oli vain naulattu pajupuinen kädenripa. Olav veti\nesiin tikarinsa ja koetti pistää sitä ovenrakoon. Silloin hän huomasi,\nettei ovi ollutkaan lukittu; se oli vain suljettu salvalla, ja sitä\nsaattoi höllytellä tikarilla — varovasti, sillä salpa oli iso ja\nraskas ja tikarinterä heikko.\n\nHän tunsi polttavan laineen sisällään, ja hänen kätensä vapisivat\nhiljaa hänen vetäessään jalkaansa saappaita ja pukiessaan ylleen\npäällysvaatteita. Eihän hän voinut olla koettamatta voimiaan, kun\nhän oli joutunut lukitsemattomaan taloon. Hän tarttui molemmin käsin\ntikarin kahvaan, ponnistaen salpaa ylöspäin. Ensi yrityksellä katkesi\nterä keskipaikkeilta. Olav puri hammasta ja työnsi tyngän kahvaa\nmyöten ovenrakoon, mutta nyt hän ei voinut liikuttaa terää ahtaassa\naukeamassa. Hikisenä jännityksestä hän työnteli ja tunnusteli ja sai\nselville, kuinka pitkälle tikari ylettyi. Sitten hän alkoi vääntää\nja kohottaa salpapuuta. Monta kertaa hän huomasi saaneensa sen irti\nkuurnasta, mutta se putosi takaisin, kun hän päästi irti toisen käden\ntarttuakseen ripaan. Mutta lopulta se onnistui. Lumi pölähti häntä\nvastaan; hän astui hiljaa kynnykselle ja kurkisti ulos.\n\nEi näkynyt missään koiria — ne oli kai suljettu koppiin huonon sään\ntähden. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi kuivan kidelumen hienoa\nritinää seiniä vasten. Hitaasti ja varovasti Olav kahlasi pimeässä\nvieraan pihamaan halki. Lumikinokseen erään rakennuksen eteen oli\npistetty joukko suksia. Olav valitsi itselleen parin ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nKujaan vievä portti oli suljettu, mutta aivan sen vieressä oli\nhirsikasa. Siitä kyllä pääsi kiipeämään lauta-aidan yli. Hän alkoi\nuskoa tätä kaikkea ihmeeksi. Hän kiipesi kasalle ja pudotti sukset\naidan yli — kuuli niiden tömähtävän pehmeään kinokseen toisella\npuolen. Äitini, ajatteli hän, ehkä äitini nyt rukoilee, että pääsisin\npakoon —.\n\nOli hankalaa liikkua avarassa vaipassa ja leveässä mekossa, mutta yli\nhän pääsi ja pudottautui lumeen toiselle puolen. Hän kääri mekkonsa\nhelmat niin korkealle vyön alle kuin saattoi ja kiinnitti sukset\njalkaan. Sitten hän ponnistautui suoraksi ja alkoi painaltaa vasten\npyryä lumen tanssiessa ilmassa valkoisina rakeina.\n\nHänen päästyään kujan päähän tie oli kadonnut, satanut umpeen.\nPaikoitellen näkyi vain seipäiden päitä hänen totuttuaan pimeään.\nMutta hän ponnisti edelleen, alati vasten tuulta. Oli kerrassaan\nmahdotonta erottaa tienviittoja tämmöisenä yönä — vaikkakin hän tunsi\ntalon, missä Ingunn oli; hän oli useasti ratsastanut sen ohi kylätietä\npitkin Asbjørnin seurassa, mutta tässä ilmassa siitä ei ollut mitään\napua. Hän oli hyvä hiihtäjä, mutta keli oli raskas. Kuitenkin hän\nponnisteli huolettomana eteenpäin umpimähkään — hän oli varma siitä,\nettä joku auttoi häntä tänä yönä. Hän tuskin muisti olevansa aivan\naseeton — tikarista ei enää ollut mitään hyötyä — eikä hänellä ollut\nrahaa matkassaan kuin viisi, kuusi aurtuaa. Mutta häntä ei pelottanut\nvähääkään.\n\nHän ei tiennyt, mikä aika yöstä oli, saapuessaan viimeinkin sen talon\npihaan, missä Ingunn asui. Mutta täällä olivatkin koirat valveilla —\nkokonainen lauma ryntäsi häntä vastaan raivokkaasti ja ahnaasti. Hän\nhääti ne luotaan aidanseipäällä, jonka oli ottanut mukaansa matkalle ja\nhuusi ihmisiä hätään. Vihdoin kuului ovelta liikettä.\n\n\"Onko Ingunn Steinfinnintytär täällä? Minun täytyy heti saada puhua\nhänen kanssaan — olen Olav Auduninpoika, hänen miehensä —.\"\n\nLyhyt talvipäivä alkoi painua iltaan ja hämärä tiivistyi lumisten\nmaiden yllä kahden väsyksiin ajetun hevosen pysähtyessä Ottastadin\nkirkon luona pienen talon pihaan. Kolme turkkeihin puettua vierasta\npuheli hetken aikaa isännän kanssa.\n\n\"Hän on tuvassa\", sanoi isäntä. \"Hänen miehensä taitaa olla vielä\nsängyssä — hän tuli tänne aamupuoleen, ja sen jälkeen he makasivat\npuhellen ja kuiskaillen —. Herra ja pyhä Olav tietäköön, mistä he\npuhuivat, mutta kova päivittely siinä vain kävi — minä vaivuin uneen\n— hän raapi päätään katsoen ovelan kysyvästi kolmeen vieraaseen.\nAsbjørn-papin hän tunsi, ja toiset kaksi olivat Arnvid Finninpoika\nMiklebøsta, heidän vierasnaisensa sukulainen, joka oli käynyt talossa\npari kertaa ennenkin tapaamassa tätä, sekä Arnvid Finninpojan\nsaattopoika.\"\n\nMiehet törmäsivät tupaan. Ingunn istui ylimmän sängyn parraspuulla;\nhänellä oli käsissään neulomus, mutta oli liian pimeä neuloa\nhämärässä sopessa. Hän nousi heti tuntiessaan tulijat ja astui heitä\nvastaan pitkänä ja solakkana mustassa puvussaan, kasvot kalpeina ja\nsilmänalukset mustina hunnun alla.\n\n\"Hss\", varoitti hän kuiskaten, \"olkaa hiljaa — Olav nukkuu!\"\n\n\"Siinä tapauksessa sinun on aika herättää hänet, nuorikkoiseni\", sanoi\nAsbjørn-pappi. \"En minä ole ennenkään uskonut tuolla pojalla olleen\npaljon älyä, mutta tämä on jo liikaa. Pitäähän hänen ymmärtää, että\ntäältä he tulevat etsimään häntä ensiksi — ja toinen nukkuu kaikessa\nrauhassa!\" Pappi ärähti kiukusta.\n\nIngunn asettui heidän tielleen:\n\n\"Mitä te tahdotte hänestä?\"\n\n\"Emme me tahdo mitään pahaa\", sanoi Arnvid, \"mutta pahastipa hän on\nsotkenut asiansa. Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Ingunn, minun\ntalooni Miklebøhon, sillä ymmärräthän, että nyt on Torfinn-herran\nvaikea olla antamatta sinua takaisin sukulaistesi huostaan.\"\n\n\"Entä Olav?\" kysyi hän uudelleen.\n\nAsbjørn pappi huokasi toivottomasti:\n\n\"Mikä voima hänet lennättikään tänne — ei suinkaan tuo tuossa voi\npitää suutansa lukossa siitä, mitä hän saa tietää.\"\n\n\"Kyllä voi, kun hän tietää sen olevan Olavin parhaaksi. Ingunn, sinun\ntäytyy ymmärtää, että tämä pappi ja minä panemme alttiiksi paljon\nruvetessamme salaamaan murhamiestä ja auttamaan häntä pakoon.\"\n\n\"Kyllä minä osaan olla vaiti\", sanoi Ingunn vakavasti. Hän astui\nsyrjään ja meni sängyn ääreen, jossa katsoi nukkuvaa kotvan aikaa kuten\näiti, joka ei henno herättää lastansa.\n\nPappi tuumi mielessään, että oli hän sittenkin koko kaunis. Hän oli\npannut merkille, että ne naiset, joiden takia nuoret pojat tekevät\nsyntiä ja tyhmyyksiä, ovat harvoin sellaisia, että järkevä, tyyni\nmies voi havaita heissä mitään erinomaista. Ja tästä naisesta hän\noli pitänyt harvinaisen vähän: tämä Ingunn Steinfinnintytär oli\nnäyttänyt laiskalta ja keveäluontoiselta naiselta, tarmottomalta ja\nhemmotellulta, sellaiselta, joka ei kelvannut muuhun kuin saattamaan\nharmia ja häiriötä miehille. Mutta nyt pappi ajatteli, että ehkäpä\nIngunn sentään oli parempi kuin miksi hän oli tätä arvellut; ehkä\nhänestä luontuisi kelpo vaimo, kun ikää karttuisi ja mieli vakaantuisi.\nHän oli ainakin puolestaan käyttäytynyt ihmisiksi, ja hän katsoi\nystäväänsä kuin olisi pitänyt tästä uskollisesti. Ja kaunis hän oli,\nsitä ei voinut kieltää —.\n\nOlav oli tuiki nuoren ja viattoman näköinen maatessaan siinä valkoiset,\njäntevät käsivarret niskan alla ja vaalea tukka levällään pieluksen\nruskealla villapäällisellä. Hän nukkui rauhallisesti kuin lapsi. Mutta\nsamassa silmänräpäyksessä, jona Ingunn kosketti hänen olkapäätään ja\nherätti hänet, hän kavahti istualleen täysin valveilla, veti polvet\npystyyn ja jäi kädet niiden ympärillä istumaan sänkyyn katsellen\ntyynesti molempia miehiä.\n\n\"Oletteko tulleet tänne noutamaan minua?\"\n\n\"Arnvid on tullut viemään sinun vaimosi luokseen. Minä —\", hän katsoi\ntoisiin. \"Luulisin olevan parasta puhua ensin kahden kesken Olavin\nkanssa\".\n\nArnvid tarttui Ingunnin käteen ja vei hänet istumaan huoneen taimpaan\nnurkkaan. Asbjørn Allfeit istuutui sängyn laidalle Olavin viereen. Olav\nkysyi vakavasti:\n\n\"Mitä Torfinn-herra sanoo tästä? Oli paha, että jouduin maksamaan hänen\nvieraanvaraisuutensa näin huonosti.\"\n\n\"Niin, nyt sinä sanoit suuremman totuuden kuin tiedätkään. Ja siksi\nsinun on koetettava pyrkiä maasta pois.\"\n\n\"Pitääkö minun paeta maasta?\" kysyi Olav venyttäen. \"Ilman että asiaa\ntutkitaan —? Onko Torfinn-herra sanonut, että minun on tehtävä niin?\"\n\n\"Ei, vaan minä sanon sen. Piispa ja vouti tietävät tuskin vielä mitään\nkoko asiasta — Einar on kuollut — me odotamme heitä kotiin vasta\nhuomenna. Ja minä sain Audunin talonväen käsittämään, että koska he\neivät olleet pitäneet sinusta paremmin kiinni, he saavat olla puhumatta\nsiitä Kolbeinille siihen asti, kunnes vouti itse sen tekee. Sinua\nhaetaan parastaikaa, mutta tässä ilmassa hakijat tuskin ovat lähteneet\ntänne asti, ja nyt on kohta yö. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa\nJumalan avulla jäädä tänne puoliväliin yötä, — kunnes kuu on noussut\n— että ilma selkenee ja tulee hanki. Guttorm vanhus lähtee oppaaksi\nnäyttämään tietä. Ja koska olette kumpikin hyviä suksimiehiä, pitäisi\nteidän ehtiä Solbergaan kolmannen päivän iltana. Siellä, minun\nsisareni luona, et saa viipyä enempää kuin on välttämätöntä, ja sinun\non pysyttävä piilossa, kunnes Sven Birgerinpoika hankkii sinulle\nturvapaikan jossakin sielläpäin.\"\n\n\"Mutta voiko olla viisasta, että minä lähden maasta, ennen kuin minut\non tuomittu lähtemään?\" kysyi Olav.\n\n\"Koska olet lähtenyt karkuun, täytyy sinun yrittää eteenpäin\", sanoi\npappi. \"Vai onko sinusta hauskempi, että ihmiset alkavat sanoa sinun\nkaranneen vankeudesta päästäksesi tänne taputtelemaan vaimoasi? Ei\nsinun tarvitse ollenkaan katsoa minuun noin julmasti —.\n\n\"Sinä olet nuori ja lyhytjärkinen etkä ajattele muuta kuin omia\nasioitasi; se kuuluu sinun ikäistesi luonteeseen. Et suinkaan sinä\nole ajatellut sitäkään, että Torfinn-herran kaltaisella miehellä\nsaattaa olla mielessä monta muuta tärkeämpää asiaa kuin miten sinä\nsaisit nauttia Ingunnista ja hänen omaisuudestaan. Koko sinun asiasi\nsattui sopimattomaan aikaan — et olisi voinut keksiä huonompaa aikaa\nvaivataksesi piispaa huolillasi —.\"\n\n\"Se oli Arnvidin neuvo\", keskeytti Olav.\n\n\"Äh, Arnvidin. Hän on yhtä mahdoton kuin sinä, kun on puhe\nvaimoihmisen kaltaisesta hennosta korresta. Mutta kuten sanoin, Olav,\nmeidän täytyy nyt järjestää asiat niin, että piispakin joutuu sanomaan\nsanansa tässä sinun surmajutussasi; mutta nyt on myös aika sinun\nsukulaistesi astua esiin, ja heidän on hankittava sinulle turvalupa,\njotta voit ostaa itsellesi oleskeluoikeuden Norjassa.\"\n\n\"Mitenkähän lienee\", alkoi Olav tuumia. \"Pitääköhän piispa siitä, että\nhäviän täältä sillä lailla.\"\n\n\"Varmastikaan ei\", sanoi pappi lyhyeen. \"Ja juuri siksi minä\ntahdon, että sinun on tehtävä niin. Nuo uudet valtaherrat, jotka\novat riistäneet vallan alaikäiseltä kuninkaaltamme, varustautuvat\njulkitaisteluun pyhää kirkkoa vastaan — ja Torfinn-herran täytyy\npäästä vapaaksi sellaisista huolista kuin sinun esittämäsi. Jos sinä\nolisit joutunut Mjøsin linnaan, hän olisi tehnyt voitavansa sinun\npuolestasi siksi, että olit hakenut turvaa häneltä, ja siksi, että\nsinulla on vähän ystäviä, sekä siksi, että Torfinn-herra on hurskas\nja totinen ja hellä isä kaikille isättömille — ja itsepäinen ja äksy\nkuin pukki; se on hänen suurin vikansa. Mutta toivon sinun käsittävän,\nettä kun _kerran_ olet hakenut turvaa häneltä ja saanut ja sen jälkeen\ntehnyt semmoisia tuhmuuksia, olisi epämiehekästä pyytää sitä toiste,\nsillä tiesithän silloin saattavasi hänet pahoihin vaikeuksiin.\"\n\nOlav nyökkäsi ääneti. Hän nousi ja alkoi pukea vaatteita ylleen.\n\n\"Ingunnin ja minun taitaa nyt olla vaikeampi päästä yhteen\", sanoi hän\nhiljaa.\n\n\"Eivätköhän hänen sukulaisensa lopulta kyllästy hänen paimentamiseensa\n— kun hän ei ole nainut eikä naimaton\", sanoi pappi. \"Mutta kyllä te\nluultavasti saatte odottaa jonkun vuoden.\"\n\nOlav veti kulmakarvansa kurttuun tuijottaen eteensä ja sanoi:\n\n\"Me lupasimme toisillemme viime yönä, että pysymme uskollisina ja että\nminä palaan hänen luokseen elävänä tai kuolleena.\"\n\n\"Se oli jumalaton lupaus\", sanoi Asbjørn kuivasti. \"Mutta johan minä\najattelin —. On helppo olla hyvä kristitty, Olav, niin kauan kuin\nJumala ei vaadi muuta kuin että käy kirkossa kuuntelemassa kaunista\nlaulua ja tottelee häntä hänen taputtaessaan isän kädellä. Mutta\nmiehen usko näkyy silloin, kun Jumala ei tahdo kuten hän. Minä kerron\nnyt sinulle, mitä Torfinn-herra sanoi eräänä päivänä — kun puhuimme\nsinusta ja asiastasi. 'Suokoon Jumala', hän sanoi, 'hänen oppivan\nymmärtämään ajoissa, että se mies, joka on määrätty tekemään oman\npäänsä mukaan, on näkevä pian päivän, jolloin hän huomaa tehneensä\nsellaista, mitä hän ei ikänä olisi uskonut itsestään.'\"\n\nOlav katsoi eteensä totisena. Sitten hän sanoi nyökäten:\n\n— \"Niin. Se on totta. Minä tiedän sen jo.\"\n\nHeille tuotiin ruokaa, ja tuokion kuluttua muut paitsi Arnvid\npaneutuivat pitkäkseen makuusijoille; Arnvid tarjoutui valvomaan.\nHän istahti lieden ääreen ja alkoi lukea puoliääneen kirjaa, jonka\noli tuonut repussaan. Väliin hän käväisi kurkistamassa ovesta,\npitkällekö yö oli kulunut. Ilma oli seljennyt, ja koko taivaan kansi\noli säkenöivien tähtien peitossa — oli alkanut pakastaa. Kerran hän\npolvistui rukoilemaan kädet ristissä rinnalla.\n\nViimein hän sanoi ulkoa tultuaan, että nousevan kuun hohde näkyi\ntunturin takaa. Hän tuli tupaan ja astui sen sängyn luo, missä Olav ja\nIngunn nukkuivat yhdessä, poski poskea vasten. Hän herätti Olavin:\n\n\"Sinun alkaa olla aika lähteä talosta.\"\n\nOlav aukaisi silmänsä, irrottautui Ingunnin käsivarsista ja nousi heti\nsängystä. Hän oli täysissä tamineissa, ei muuta kuin saappaita ja\nturkkia vailla. Hän otti nyt jalkineensa ja hirvennahkakauhtanan ja\npuki ne ylleen. Arnvid oli hankkinut hänelle pukineita, jopa punaiset\nkartuaanisaappaat, jotka olivat menneet pahaksi edellisenä yönä.\n\n\"Guttorm kyllä tuntee kaikki paikat tällä seudulla molemmin puolin\nrajaa\", jutteli Arnvid. Guttorm oli hänen entinen saattomiehensä,\ntavallaan hänen kasvatusisänsä, ja hänet Arnvid oli määrännyt oppaaksi\nOlaville. Arnvid ojensi Olaville miekkansa, keihään ja rahapussin ja\nsanoi: \"Me kerromme sinun myöneen minulle Ælgsblakkenisi — tiedäthän\nminun aina toivoneen sitä itselleni.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Nuo Einarin roskapuheet\", — mutisi Arnvid hitaasti tuleen katsoen.\n\"Hän oli aina valheellinen ja paha —. Ja itse sellainen rietas\nihminen, ettei ymmärtänyt toisten saattavan — inhota sellaista —.\"\n\nOlav katsoi maahan ymmällä ja hämillään. Hän ei käsittänyt rahtuakaan\nkaikesta tuosta.\n\n\"Minä tahdoin, että sinä saisit Ingunnin, koska uskoin sinun tahtovan\nolla hyvä hänelle. — Vannotko, Olav, ettet milloinkaan petä minun\nsukulaisnaistani —.\"\n\n\"Vannon. Ja minä luotan siihen, että sinä pidät huolta hänestä. Ellen\ntietäisi voivani olla huoleti hänestä, kun hän joutuu sinun turviisi,\nen totta totisesti seuraisi Asbjørnin neuvoa ja pakenisi Ruotsiin.\nMutta tiedän sinun pitävän hänestä.\"\n\n\"Niin pidän.\" Yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Hän koetti panna\nvastaan, mutta ei voinut lakata; hän istui vavahdellen tukahdutetusta\nhihityksestä, kunnes kyyneleet alkoivat vieriä poskia pitkin. Viimein\nhän istui yhdessä sykkyrässä hytkyen naurusta, käsivarret polvia pitkin\nja pää niiden välissä. Olav katsoi häntä, ja hänen oli ylen paha olla.\n\n\"Ei — nyt sinun ja Guttormin täytyy lähteä\". Arnvid hillitsi itsensä,\npyyhki naurun kyyneleet kasvoiltaan ja nousi. Hän meni herättämään\ntoiset kolme.\n\nOlav ja Guttorm vanhus seisoivat pihamaalla sukset jalkoihin\nsidottuina, hyvin aseistettuina ja kaikella tarpeellisella\nvarustettuina. Toiset kolme seisoivat portailla, kun Ingunn meni Olavin\nluo ojentaen hänelle kätensä. Olav puristi sitä lujasti, ja he puhuivat\njonkin sanan, puoliääneen. Ingunn oli tyyni ja aivan maltillinen.\n\nLaskeva kuu oli siksi ylhäällä, että varjot lankesivat pitkinä ja\nhäilyvinä lumikentän syvennyksiin.\n\n\"Metsässä luistaa varmaan hyvin\", lohdutti pappi.\n\nOlav kääntyi ja antoi suksiensa liukua takaisin kahden ystävän luo,\njotka seisoivat tuvan oven edessä. Hän hyvästeli heitäkin kädestä ja\nkiitti heitä kauniisti avusta. Sitten hän käänsi suksensa. Arnvid\nFinninpoika ja Asbjørn-pappi jäivät katsomaan matkamiesten jälkeen\nnäiden hiihtäessä metsää kohti loivaa rinnettä ylös jäntevin,\nvoimakkain potkaisuin. Sitten he hävisivät pimentoon.\n\n\"No niin, Laus Deo\", virkkoi pappi. \"Kahdesta pahasta on tämä parempi.\n— Minä pelkäsin, että Ingunn alkaisi itkeä ja parkua eron hetkellä.\"\n\n\"Ehei\", sanoi Arnvid. Hän vilkaisi kuuhun hymyillen omituisen orvosti.\n\"Hän on arka vain pikkuasioissa; siinä, missä kysytään luontoa, hän on\nkova kuin kulta.\"\n\n\"Niinkö luulet — no sinähän hänet tunnet paremmin kuin minä\", sanoi\nAsbjørn-pappi yhtäkaikkisesti. \"Nyt on meidän kahden vuoro, Arnvid.\nTämä leikki voi käydä meille kalliiksi; nousee hälinä, kun tulee\ntietoon, että olemme auttaneet Olav Auduninpoikaa karkumatkalle.\"\n\n\"Niin, mutta eihän ollut muuta neuvoa.\"\n\n\"Ei ollut\". Pappi pudisti päätään. \"Mahtaakohan Olav oikeastaan\nymmärtää, _kuinka_ paljon me olemme uskaltaneet hänen tähtensä?\"\n\n\"Oletko sinä hullu\", sanoi Arnvid, ja naurunpuuska sai hänet jälleen\nvaltaansa. \"Etkö sinä ymmärrä, ettei sellainen nulikka tiedä antaa\narvoa _millekään_.\"\n\nAsbjørn Allfeit naurahti; sitten hän haukotteli. Ja nuo kolme, pappi,\nArnvid ja Ingunn palasivat sisään ja asettuivat uudelleen nukkumaan.\n\n\n\n\n\n\nINGUNN STEINFINNINTYTÄR\n\n\n\n\nI\n\n\nKun Olav Auduninpoika oli paennut, sanoi piispa Torfinn, ettei hänellä\nenää ollut oikeutta pitää Ingunn Steinfinnintytärtä kätkössä tämän\nsediltä. Mutta Arnvid Finninpoika vastasi, että Ingunn oli sairas ja\nettei hän voinut lähettää tätä luotaan. Torfinn-herra harmistui kovin\nhavaitessaan, ettei Arnvidkaan halunnut alistua lain määräyksiin\nsuuremmassa määrin kuin minkä katsoi itselleen soveliaaksi. Nyt\ntahtoi piispa järjestää asian siten, että Ingunn matkustaisi tätinsä\nluo Bergiin, mutta Arnvid sanoi, että hänen oli mahdoton matkustaa\nminnekään.\n\nKolbein Torenpoika ja Haftor taas olivat pakahtua vihasta sen johdosta,\nettä Olav oli päässyt pakenemaan, ja sanoivat, että piispalla oli\nvarmasti ollut sormensa mukana pelissä — vaikka Torfinn-herra oli\nollut poissa kaupungista silloin, kun surmanteko suoritettiin ja palasi\nkotiin vasta sen jälkeen, kun murhamies oli paennut, ja vaikka Arnvid\nFinninpoika ilmoitti auttaneensa Olavia matkalle Ruotsiin. Kun tuli\nilmi, että Asbjørn Allfeit oli ollut Arnvidin mukana tässä hommassa\nja että karkuri oli mennyt papin sisaren luo, joka oli naimisissa\nRuotsissa, suuttui Torfinn-herra niin, että lähetti Asbjørnin luotaan\njoksikin aikaa, sitten kun tämä oli omasta puolestaan hankkinut\nitselleen rauhan tässä asiassa. Mutta vaikka kukaan ei vakavasti\nuskonutkaan piispan olleen tietoisen Olavin paosta, sälyttivät monet\nkuitenkin hänen syykseen sen, että eräs hänen papeistaan oli rikkonut\nlakia, ollut yhteishommassa lainsuojattoman miehen kanssa ja avustanut\ntätä pelastumaan.\n\nKuninkaan vouti kuulutti Olavin henkipatoksi, ja sen jälkeen\nilmoittautui Tveitin Helge poikineen sovittamaan murhan Olavin\npuolesta, uskottujen miesten käräjillä antaman tuomion mukaan. Nämä\nmiehet eivät kuitenkaan olleet Olavin lähimpiä sukulaisia; he olivat\nhänen isoisänsä veljen jälkeläisiä, ja molemmat sukuhaarat, Tveitin\nja Hestvikenin, olivat vuosien kuluessa olleet hyvin vähän yhteydessä\ntoistensa kanssa. Hestvikenin vanha isäntä oli Olavin oikea holhooja.\nNäytti siis siltä kuin Olavin käräjämiesten olisi vaikeata ja myöhäistä\ntoimia hänen asiassaan, ja kun Torfinn-piispan oli kevätpuolella\nmatkustettava Bjørgviniin erään toisen asian vuoksi, antoi hän Jon\nHelgenpojan Tveitistä lähteä mukaansa, jotta tämä saattaisi anoa\nkuninkaalta maassaololupaa Olaville.\n\nKolbein vaati, että Olav julistettaisiin henkipatoksi. Tämän jos\nminkään täytyi toki olla ilkityö, väitti hän — olihan Olav raiskannut\nKolbeinin veljentyttären tämän isän talossa ja jälkeenpäin surmannut\ntytön serkun, kun tämä oli vaatinut Olavia sovittamaan pahan tekonsa.\nKäräjämiehikseen Bjørgviniin Kolbein oli valinnut ritari Gaut\nTorvardinpojan ja hänen poikansa Haakonin. Herra Gaut oli paroni\nAndres Plyttin sukulainen; Andres-herra kuului valtakunnanneuvostoon,\njoka hallitsi Norjaa kuninkaan alaikäisyyden aikana ja oli niiden\nmahtimiesten johtajia, jotka nyt aikoivat ryhtyä taisteluun pappien\nkanssa kirkon etuoikeuksista ja vapauksista. Kävi ilmi, että juuri\nnäiden miesten kannatukseen Torenpojat olivat laskelmansa perustaneet,\nja Haakon Gautinpojan piti saada Ingunn vaimokseen.\n\nHamarin piispa otti jälleen puhuakseen Olavin puolesta. Hän huomautti,\nettei Olavia sopinut syyttää raiskauksesta, vaikka hän oli vallannut\nIngunnin luottaen vanhaan kihlaussopimukseen; ja olivathan Ivar ja\nKolbein suostuneet sovintoon tässä asiassa, koska Olav oli sattunut\nsurmaamaan Einarin riidan johdosta, heidän istuessa juomassa muitten\nmiesten kanssa saarnaveljien majalassa Hamarissa. Hänen mielestään\noli mitä suurin vääryys, ettei Olav saisi nauttia samanlaista turvaa\nkuin kuka muu murhamies hyvänsä — ettei hän saisi maassaololupaa ja\nturvakirjettä omaisuuteensa nähden, koska hän oli halukas antamaan\ntakuun kuninkaalle ja suorittamaan tapposakkoja Einar Kolbeininpojan\nsukulaisille. Melkein joka seudulla Norjassa oli miehiä, joilla oli\njoko murha tai muu rikos omallatunnollaan, ja he elivät rauhassa\ntaloissaan saatuaan kuninkaallisen turvaluvan, — vieläpä mahtavimmat\nilmankin sitä. Mutta silloinhan jokainen saattoi havaita, miten\nväärin meneteltäisiin, jos oltaisiin ankarampia Olavia kohtaan, joka\noli niin nuori, että ellei se olisi tapahtunut autuaasti kuolleen\nMaunu-kuninkaan viimeisen lakimääräyksen nojalla, ei kukaan olisi\nvoinut tehdä hänelle pahempaa kuin ajaa hänet maanpakoon siihen asti,\nkun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Ja Olav oli heti Arnvid Finninpojan\nja Asbjørn Allfeitin välityksellä toimittanut sanan Kolbeinille, että\nhän oli halukas suorittamaan murhasakon.\n\nOlav oli palannut takaisin Norjaan helluntain tienoissa ja asettunut\nElvesysseliin, lähelle Mariaskogin luostaria. Siellä hänellä oli\npieni perintötila, joka oli joutunut Hestvikenin miehille Olavin\nisoisän, Ingolf Olavinpojan vaimon mukana. Täällä ei kukaan yrittänyt\nottaa häntä kiinni, vaan kuninkaan asiamiehet antoivat hänen elää\nrauhassa syyspuoleen — talo oli kaukana niiltä seuduilta, missä\nOlavin vihamiehet liikkuivat. Mutta kun syksyllä kuulutettiin, että\nOlav Auduninpojan pohjoisessa oleva omaisuus, johon kuului hänen\njälkeenjättämänsä irtaimisto ylämaassa ja hänen tilansa Vikenissä, siis\nmelkein koko hänen perintötilansa, oli takavarikoitu, lähti Olav toisen\nkerran maasta ja purjehti nyt etelään, Tanskanmaahan.\n\nMiklebøssä oli Hillebjørg-emäntä ottanut Ingunn Steinfinnintyttären\nhyvin vastaan. Hän oli pitänyt Olavista, niin vähän kuin hän oli häntä\nnähnytkin, eikä suinkaan pitänyt tästä vähemmän siksi, että tämä oli\nsurmannut yhden Toren jalkavaimon jälkeläisistä. Omaa poikaansa hän\nkohteli tavallista suopeammin, ja kun nostettiin rikoshaaste Arnvidia\nvastaan sen johdosta, että hän oli auttanut Olavia, nauroi Hillebjørg\nsille ja taputti häntä olalle: \"Eipä ollutkaan liian aikaista, poikani,\nettä sinäkin kerran jouduit juttuun; en ole koskaan pitänyt siitä, että\nolet ollut niin säyseä.\"\n\nHän oli lempeämpi tuota sairasta nuorta naista kohtaan kuin mitä Arnvid\noli nähnyt hänen olevan ketään muuta ihmistä kohtaan. Ingunnin vointi\noli kohtalaista — häntä vaivasi huimaus siinä määrin, että kun hän\nnousi vuoteeltaan aamulla, hänen täytyi seisoa hiljaa pitkät ajat ja\npitää kiinni jostakin, sillä tupa pyöri hänen silmissään ja kaikki\noli yhtä mustaa. Jos hän kumartui ottamaan jotakin lattialta, sokaisi\ntuo huimaus hänet pitkäksi aikaa. Ruoka ei maistunut hänelle, ja hän\nlaihtui ja kuihtui kalveten silmäkuoppia myöten. Hillebjørg valmisti\nhänelle juomia, joiden piti auttaa vaivaa vastaan — mutta Ingunn ei\nvoinut niitäkään saada pysymään sisällään. Vanhempi nainen hymyili\nja lohdutti häntä — tuo sairaus kestäisi vain aikansa, ja pian hän\nvoisi jälleen paremmin. Ingunn ei vastannut mitään toisen laskiessa\nleikkiä, mutta painoi päänsä alas ja koetti salata, että hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä. Muulloin hän ei koskaan itkenyt, vaan oli\nhiljainen ja kärsivällinen.\n\nHänestä ei ollut työntekoon. Hän istui kutoen nauhaa tai ommellen\npienen pieniä kukka- ja eläinkuvioita reunuskaistoihin. Toisin ajoin\nhän ompeli liinapaitaa, jonka oli leikannut Hamarissa ollessaan.\nHienoissa käsitöissä hän oli aina ollut näppärä, ja tähän paitaan,\njoka oli aiottu Olaville hänen kotiin palattuaan, hän kohdisti kaiken\ntaitonsa ja ahkeruutensa; mutta työ ei edistynyt nopeasti sittenkään.\nVäliin hän myös laitteli leluja Arnvidin pojille, palmikoi heille\nsotisopia oljista, laittoi sulkia heidän nuoliinsa ja teki mailoja\nja palloja, parempia kuin oli koskaan ollut. Hän osasi valmistaa\nsellaisia siksi, että oli aina leikkinyt poikien kanssa; Olav oli\nopettanut häntä. Hän lauloi pojille ja kertoi heille satuja, ja tuo\npuuhailu kolmen pikkupojan parissa näytti häntä parhaiten lohduttavan\n— hän olisi pitänyt aina yhtä poikaa sylissään. Maunu oli viidennellä\nja kaksoset Finn ja Steinar kohta nelivuotiaat. Maunu ja Finn olivat\nraisuja, vantteroita poikia, eivätkä he pitäneet siitä, että naiset\nleikkivät heidän kanssaan, mutta Steinar oli hennompi ja mieltyi\nIngunniin. Niinpä siis Ingunn otti tämän pojan mukaansa kaikkialle,\nkanteli häntä sylissään, ja poika nukkui hänen luonaan öisin. Steinar\noli isänkin lemmikki, ja Arnvid istui usein iltaisin Ingunnin luona\nlapsen leikkiessä tämän sylissä; ja Arnvid lauloi heille, kunnes\npienokainen nukahti pää Ingunnin polvelle vaipuneena. Silloin pyysi\nIngunn kuiskaten häntä vaikenemaan — istui sitten hiljaa, katseli\nvuoroin eteensä, vuoroin nukkuvaa lasta, suuteli hiljaa hänen tukkaansa\nja unohtui taas tuijottamaan eteensä.\n\nMutta kesän lähestyessä huomattiin, ettei Ingunnin huonovointisuuteen\nollut mitään luonnollista syytä, eikä kukaan voinut käsittää, mikä\nhäntä vaivasi.\n\nArnvid tuumi, voisiko yksistään suru häntä tuolla tavoin näännyttää,\n— sillä hän ei parantunut, vaan näytti pikemminkin huononevan;\nhuimauskohtaukset yltyivät ja hän menetti silloin tällöin tajuntansa,\nylenantoi kaiken, mitä yritti syödä, ja valitti tuntevansa alituista\nkipua kupeissaan aivan kuin niihin olisi isketty seipäällä — ja jalat\ntuntuivat niin oudoilta aivan kuin kuihtuneilta; hän jaksoi tuskin\nkävellä enää.\n\nHän kaipasi Olavia yöt päivät, arveli Arnvid, ja sitten häntä oli\nvarmaan alkanut painaa uudestaan vanhempien kuoleman aiheuttama suru\n— hän oli välillä puolittain unohtanut heidät. Nyt hän katui sitä\nkatkerasti ja valitteli, että oli hukannut suuren onnen, joka näytti\nolleen hänelle määrätty. \"Samana yönä kun äitini kuoli, tuli minusta\nOlavin vaimo!\"\n\nAmvidin katse kävi kummalliseksi, kun Ingunn sanoi tämän, mutta hän\nvaikeni.\n\nHän suri nähtävästi myös sitä, että oli erossa sisaruksistaan. Tora oli\nBergissä tädin luona, ja vaikka Ingunnin ja Toran välit eivät koskaan\nolleet erikoisen lämpimät, kaipasi Ingunn kuitenkin sisartaan. Mutta\nraskaampaa oli ajatella kahta nuorta veljeä; heidän kanssaan hän oli\naina ollut hyvä ystävä, mutta nyt he olivat Frettasteinissä Haftorin ja\nhänen nuoren vaimonsa luona — ja Hallvardia ja Jonia opetettaisiin nyt\nvarmaan vihaamaan Olav Auduninpoikaa ja häntä.\n\nKaikesta tästä hän puhui Arnvidin kanssa kyynelettömin silmin — hänen\nmielensä oli liian raskas ja toivoton puhjetakseen itkuun. Arnvid\nmietiskeli, tulisiko Ingunn kuolemaan surusta.\n\nMutta Hillebjørg-emäntä piti Ingunnin tautia niin kummallisena, että\nsitä saattoi melkein luulla noidutuksi.\n\nEräänä iltana alkukesästä Arnvid sai houkutelluksi Ingunnin mukaansa\nkatsomaan laihoa, joka kasvoi nopeasti kauniin sään vallitessa. Hänen\noli tuettava Ingunnia kävellessä, ja Arnvid näki hänen siirtelevän\njalkojaan kuin näkymättömät siteet olisivat olleet niitä kahlehtimassa.\nHän oli saanut Ingunnin metsänlaitaan saakka, mutta siellä hän äkkiä\nvaipui maahan ja jäi makaamaan tajuttomana. Pitkän ajan kuluttua Arnvid\nsai hänet virvoitetuksi vihdoin tajuihinsa; näin kauan hän ei tietänyt\nIngunnin koskaan olleen tiedottomana. Ingunn ei voinut seisoa pystyssä,\nvaan Arnvidin täytyi kantaa hänet sisään niinkuin lasta kannetaan.\nIngunn oli niin laiha ja painoi niin vähän, että Arnvid joutui aivan\nymmälle.\n\nSeuraavana aamuna havaittiin, ettei Ingunn voinut liikuttaa jalkojaan\n— koko hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Ensi päivinä hän lepäili\nhiljaa valitellen — tuskat selässä olivat hyvin ankarat. Mutta\nvähitellen ne asettuivat, ja nyt hänen ruumiinsa oli aivan tunnoton\nvyötäisiltä alas saakka. Hän ei valittanut koskaan, puhui hyvin vähän,\nmutta näytti usein olevan aivan tiedoton ympäristöstään. Ainoa, mitä\nhän pyysi, oli saada pitää Steinar luonaan, ja kun tämä kapusi hänen\nsänkyynsä, leikki ja peuhasi hänen puolikuolleen ruumiinsa päällä, joka\nnyt oli kuihtunut niin, ettei siitä ollut juuri muuta kuin luuranko\njäljellä, näytti hän tyytyväiseltä.\n\nNäihin aikoihin ei kukaan tietänyt, missä Olav oleskeli. Arnvid arveli\nIngunnin pian kuolevan, eikä hän voinut lähettää Olaville tietoa\nIngunnin tilasta.\n\nMutta Hillebjørg-emäntä toimitteli kaikille, joiden kanssa hän joutui\npuheisiin, että aivan varmasti joku oli noitunut sairauden Ingunniin.\nHän oli pistellyt neuloilla tämän reisiä ja sääriä ja polttanut häntä\nhehkuvalla raudalla, mutta Ingunn ei ollut tuntenut mitään; sen voivat\ntodistaa arvossapidetyt miehet ja naiset ja pitäjän pappi ja hänen oma\npoikansa. Mutta tästä tihutyöstä ei voinut epäillä ketään muita kuin\nKolbeinia ja Haftoria. Ja siinä tuo onneton lapsukainen nyt makasi,\nkuihtui ja kuoli hiljalleen. Hän kehoitti poikaansa pyytämään piispaa\ntutkimaan asiaa. Arnvid alkoi melkein uskoa äidin olevan oikeassa\nja hän lupasi matkustaa herra Torfinnin luo heti, kun oli palannut\ntarkastusmatkaltaan. Sillä välin hän sai Ingunnin puhumaan papin kanssa\nja ripittämään itsensä, ja Arnvid antoi lukea messuja hänen puolestaan.\nTällä tavoin kului aika Maarian syntymäpäivään.\n\nSinä päivänä oli Arnvid käynyt ripillä ja nauttinut Corpus Dominin, ja\nmessuaikana hän oli rukoillut sairaan sukulaisensa puolesta niin kauan\nja voimakkaasti, että hän oli tullut aivan hikeen. Oli jo iltapäivä,\nkun Miklebøn kirkkoväki palasi kotiin. Arnvid puheli parastaikaa\nGuttormin kanssa valakasta, joka oli kotimatkalla ruvennut ontumaan,\nkun hän kuuli kovaa avunhuutoa siitä tuvasta, missä Ingunn makasi.\n\nPäätäpahkaa hän kiiruhti sisään Guttormin kanssa. Siellä juoksenteli\nIngunn avojaloin ja paitasillaan talloen puoleen ja toiseen — huone\noli täynnä savua, ja lattiaoljet olivat tulessa niiden vaatteiden\nympärillä, joita Ingunn oli tulen päälle viskannut. Sylissään hänellä\noli Steinar, joka vuodevaippaan käärittynä huusi ja vaikeroi.\n\nToisten tullessa Ingunn vaipui penkille, suuteli ja hyväili poikaa\nsopertaen hänelle: \"Steinar, Steinar, kultaseni, kohta sinuun ei koske\nenää, minä hoidan sinua niin hyvin, puluseni!\" Hän huusi toisille,\nettä Steinar oli saanut palohaavoja ja että heidän oli heti hankittava\nvoidetta ja kääreitä.\n\nHän oli ollut vuoteessa ja Steinar oli ollut hänen luonaan; Steinar oli\nistunut lieden laidalla, missä pieni liekki oli palamassa, ja vaikka\nvuoteessa olija oli kieltänyt, oli hän leikkinyt siinä, pistellen\nkuivia oksia tuleen. Päivä oli helteinen, eikä pojalla ollut yllään\nmuuta kuin paita — ja yhtäkkiä se oli syttynyt tuleen. Sitten ei\nIngunn ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin seisoi pankon luona pitäen\nlasta sylissään. Paidan hän oli sammuttanut kietomalla peiton pojan\nympärille, mutta sitten hän näki, että lattialla olevat katajanoksat\nja oljet olivat tulessa, ja oli viskannut pielukset penkeiltä tulen\npeitoksi ja yrittänyt sammuttaa sitä, huutaen apua —.\n\nPojan vatsa oli palanut, mutta myös Ingunn oli saanut pahoja haavoja\njalkoihinsa ja käsivarsiensa sisäpuolelle. Hän ei kuitenkaan välittänyt\nmuusta kuin Steinarista, hänen haavojaan ei saatu hoitaa ennen kuin\nlapsesta oli huolehdittu, ja sitten hän sijoitti pojan sänkyynsä ja\nhoiteli ja viihdytteli häntä, jutellen hellästi tuolle lapsiparalle.\nJa niin kauan kun pojalla oli kuumetta ja kipuja, hän ei välittänyt\nmistään muusta kuin Steinarista.\n\nHalvaantuminen oli kuin lauennut — eikä hän itse näyttänyt huomaavan\nsitäkään. Hän söi ja joi ajattelematta ja ahnaasti, kun hänelle tuotiin\nruokaa, ja aikaisemmat kauheat ylenannatukset ja huimauskohtaukset\nolivat kokonaan lakanneet. Arnvid istui Steinarin luona yöt päivät, ja\nniin katkeralta kuin hänestä tuntuikin nähdä poikaa tuollaisena, kiitti\nhän kuitenkin Jumalaa Ingunnia kohdanneesta ihmetyöstä.\n\nTästä lähtien Ingunn parani nopeasti, ja kun Steinar oli siinä määrin\ntervehtynyt, että hänet voitiin kantaa päivänpaisteeseen katsomaan\nyöllä satanutta lunta, saattoi Ingunnin kasvoissa ja vartalossa huomata\nentistä hienoa pyöreyttä, ja hänen poskensa punertuivat kylmässä\nilmassa. Hän seisoi Steinar sylissään odotellen Arnvidia, joka oli\nmetsässä keräämässä jäätyneitä ruusunmarjoja hattuunsa, — sillä\nSteinar vaati, että isän _oli löydettävä_ hänelle marjoja.\n\nToiveet sovinnosta Arnvidin ja muitten Ingunnin sukulaisten kesken\neivät olleet parantuneet sen johdosta, että Hillebjørg-emäntä oli\nlevittänyt Kolbeinista lausumiaan arveluita — että tämä olisi\nmuka antanut noitua kuolemantaudin veljentyttäreensä. Ja kun\nHaakon Gautinpojan ja Tora Steinfinnintyttären kihlajaisia juotiin\nFrettasteinissä vähää ennen adventtia, ei tilaisuudessa ollut ketään\nMiklebøsta. Häät pidettiin uudenvuodenpäivänä 1282, ja sen jälkeen\nkiertelivät vastanaineet vierailulla nuorikon sukulaisten luona, sillä\nHaakon oli veljessarjan nuorin, eikä hänellä ollut omaa taloa maan\nlänsiosassa. Tarkoituksena oli, että hän asettuisi asumaan ylämaahan.\n\nMutta nyt saapui Magnhild-rouvalta Bergistä tieto, että hän halusi\nIngunnin luokseen. Ivar ja Kolbein olivat luvanneet antaa tytön olla\nrauhassa, jos hän pysyisi siellä ja eläisi säädyllisesti. Arnvid\nkirosi ankarasti veli Vegardin ilmoittaessa tämän, mutta ei hän voinut\nkieltääkään sitä, ettei hänellä ollut laillista oikeutta pitää Ingunnia\nluonaan. Ja Hillebjørg alkoi kyllästyä vieraaseen: nyt kun Ingunn oli\nterve, hän ei enää voinut sietää tuota nuorta naista, josta vain oli\nvaivaa eikä mitään hyötyä. Ja Magnhild-rouvan lähettämässä tiedossa\noli paljon huomioonotettavaa: hänellä oli luonaan äitinsä, Aasa\nMaununtytär, Hovin Toren leski; vanhus oli sairaalloinen ja saattoi\nvaatia poikansa tytärtä avukseen ja seuralaisekseen.\n\nVähää ennen pääsiäistä matkusti Arnvid sitten Ingunnin kera Bergiin.\n\nMagnhild-rouva oli vanhin Toren aviolapsista; hän oli nyt\nviidenkymmenen iässä — samanikäinen kuin velipuolensa Kolbein\nTorenpoika. Hän oli ritari Viking Erlinginpojan leski. Lapsia\nhänellä ei ollut koskaan ollut; hyvää tehdäkseen hän sen vuoksi\notti luokseen nuoria neitoja, sukulaisten ja ystävien tyttäriä,\njoita hän piti talossa muutamia vuosia opettaen heille säädykkäitä\ntapoja ja kaikenlaisia korkea-arvoisille naisille sopivia taitoja,\n— sillä Magnhild-rouva oli miehensä eläessä liikkunut paljon\nkuninkaankartanossa. Hän oli tarjoutunut ottamaan luokseen myös\nveljensä tyttäret Frettasteinistä, mutta Seinfinn — tai Ingebjørg\n— ei ollut halunnut lähettää pikkutyttöjä hänen luokseen, ja\nMagnhild-rouva oli tästä kovin pahastunut. Kun sitten kuultiin Ingunnin\nhullaantuneen kasvattiveljeensä, sanoi Magnhild, että nyt oli käynyt\nniinkuin hän oli pelännyt; nuo lapset oli kasvatettu huonosti, ja\nheidän äitinsä oli tottelematon isälleen ja uskoton sulhaselleen; oli\nsiis selvää, että Steinfinnin tyttäret tuottaisivat suvulle häpeää.\n\nIngunn oli väsynyt ja alakuloinen istuessaan reessä ja ajaessaan\nloppumatkaa metsän läpi. He olivat olleet matkalla useita päiviä, sillä\noli tullut lumisade ja leuto sää heti heidän lähdettyään Miklebøsta.\nIltapäivällä oli nyt alkanut pakastaa, ja Arnvid asteli reen vieressä,\nsillä tie oli huono, — välistä mentiin iljanteisten kallioiden yli,\nvälistä läpi pakkautuneiden lumikinosten, sillä kukaan ei ollut viime\nlumisateen jälkeen ajanut tästä.\n\nKun he tulivat ulos metsästä, oli aurinko painumassa vastaisen harjun\ntaa; se näytti tulenkarvaiselta usvan keskellä, ja lahden tumma jää\nvälkkyi himmeän kuparinhohtoisena. Pakkanen oli verhonnut metsät ja\nsuot huurteeseen, ja kaikki näytti harmaalta ja ikävältä illan valossa.\nAlempana kulkivat Arnvidin miehet: hanki murtui vähän väliä heidän\nja tavarakuorman alla. Talo oli alhaalla rannalla, hiukan syrjässä\n— metsä sulki sen sisäänsä, niin ettei Bergistä voinut nähdä toisia\nlaakson kartanoita.\n\nIngunn ei ollut nähnyt tätiään sitten kun Hamarissa, lähes puolitoista\nvuotta sitten, ja silloin oli Bergin rouva ollut ankara hänelle. Hän ei\nodottanut nytkään mitään hyvää Magnhild-rouvan taholta.\n\nArnvid heittäytyi reen laidalle.\n\n\"Älä ole niin surullinen, Ingunn\", pyysi hän. \"On raskasta erota\nsinusta, kun olet niin lohduton.\"\n\nIngunn sanoi:\n\n\"Lohduton en ole; tiedäthän, etten ole valittanut. Mutta ystävien\npariin en nyt joudu. Rukoile Jumalaa puolestani, että pysyisin lujana,\nsillä minä odotan saavani osakseni koettelemuksia niin kauan kuin\nviivyn Bergissä.\"\n\nMutta kun he saapuivat pihaan, tuli Magnhild-rouva itse ulos ottamaan\nvastaan Ingunnia. Hän vei veljentyttärensä omaan rouvatupaansa ja pyysi\npalvelijattaria tuomaan sinne lämmintä juomaa ja kuivia jalkineita.\nItse hän auttoi nuorta sukulaistaan riisumaan karvaisia saappaita ja\nnahkamekkoa. Mutta sitten hän sanoi koskettaen Ingunnin huntua:\n\n\"Tuon saat riisua pois.\"\n\nIngunn punastui:\n\n\"Olen käyttänyt huntua Hamarin ajasta asti. Piispa käski minun\npeittää tukkani; hän sanoi, ettei kukaan siveä nainen kulje avopäin\nneitsyysaikaansa kauemmin.\"\n\n\"_Hänkö!_\" veti Magnhild-rouva pitkään. \"Hän keksii kaikenlaista —.\nMutta siitä on jo niin pitkä aika, eikä sinusta enää näillä seuduilla\npuhuta. Enkä minä halua, että sinä itse elvytät huhuja omasta\nhäpeästäsi kulkemalla täällä narrina ja käyttämällä vaimon päähinettä.\nPane pois huntu ja kierrä vyösi toisin päin. Kaikeksi onneksi sinun ei\nole _tarvinnut_ kiinnittää sitä sivulta.\"\n\nIngunnilla oli vyötäisillä pienillä hopeanastoilla koristettu nahkavyö,\njonka alasriippuva pää oli kauniisti silattu. Magnhild-rouva käänsi\nsen niin, että solki joutui etupuolelle. Ja jälleen hän käski Ingunnia\nriisumaan päähineensä.\n\n\"Kaikki tuntevat minun asiani\", sanoi Ingunn kiivaasti, \"ja silloinhan\nhe vasta oikein ajattelisivat pahaa minusta ja pitäisivät minua\njulkeana, jos nyt kulkisin avopäin, vaikka minulla ei ole siihen\noikeutta — niinkuin portot tekevät.\"\n\nMagnhild-rouva sanoi:\n\n\"Täällä on myös isoäitisi, Ingunn, ja hän on vanha. Hän muistaa hyvin\nkaikki nuoruudenaikaiset asiansa, mutta uudet asiat hän unohtaa heti\nkuultuaan. Meidän täytyisi selittää hänelle joka päivä uudestaan, minkä\nvuoksi sinä kuljet vaimon puvussa.\"\n\n\"Onhan hänelle helppo sanoa, että mieheni on matkoilla.\"\n\n\"Ja sitten saa Kolbein kuulla, että pidät kiinni vanhoista\nvaatimuksista, eikä hänen vihansa Olavia kohtaan lauhdu koskaan. Ole\nnyt järkevä, Ingunn, ja lopeta nuo hassutukset.\"\n\nIngunn irrotti hunnun päästään ja ryhtyi panemaan sitä kokoon. Se oli\nkaunein mitä hänellä oli — neljä kyynärää pitkä ja silkillä ommeltu.\nHillebjørg oli antanut sen hänelle viime vuonna ja sanonut, että hän\nvoisi käyttää sitä kirkkohuntunaan sekä silloin, kun menisi ensi kertaa\nmessuun Olavin kanssa tämän palattua kotiin.\n\nHän irrotti hiuksistaan neulat ja antoi raskaan, tummankellervän\ntukkansa valahtaa alas.\n\n\"Miten kaunis tukka sinulla onkaan\", sanoi Magnhild-rouva. \"Useimmat\nnaiset olisivat iloisia saadessaan komeilla sillä vielä jonkin aikaa,\nIngunn, — kun ei heillä kuitenkaan olisi mitään iloa miehestään, eikä\nhuntukaan tuottaisi heille emännän valtaa tai arvoa. Anna tukkasi olla\nhajallaan tänä iltana.\"\n\n\"Ei, ei täti\", pyysi Ingunn melkein itku kurkussa. \"_Sitä_ ette saa\nkoskaan vaatia minulta —!\" Hän jakoi hiukset ja palmikoi niistä kaksi\ntiukkaa palmikkoa.\n\nArnvid istui yhä vielä pöydässä, kun Magnhild-rouva ja Ingunn astuivat\ntupaan. Hän nosti katseensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Tuollaistako täällä halutaan\", sanoi hän sitten, kun he sanoivat\ntoisilleen hyvää yötä. \"Etkö sinä saa nauttia naidun naisen kunniaa?\"\n\n\"En, kuten näet\", sanoi Ingunn vain.\n\nAasa Maununtyttärellä oli Bergissä käytettävänään pirtti ja parviaitta\nsekä kaksi palvelijatarta, joiden tehtävänä oli siivota, keittää\nruokaa, kehrätä ja kutoa kaikki, mitä rouva sai villoina talosta.\nGrim ja Dalia, Frettasteinin vanhat palkolliset, hoitelivat hänen\nelukoitaan, jotka olivat kytkyessä Magnhild-rouvan navetassa; nuo kaksi\nolivat saaneet pienen tuvan asuttavakseen aivan navetan vierestä, mutta\nheidät luettiin kuuluviksi Aasan väkeen.\n\nIngunn ei saanut Bergissä muuta tehtävää kuin olla isoäidin pikku\ntalouden kaitsijana ja vanhuksen seurana. Enimmäkseen hän sai istua\nsisällä isoäidin luona, kun palvelijattaret olivat ulkona asioilla.\n\nKuten Magnhild-rouva mainitsi, eli Aasa lapsuusmuistoissaan eikä\njaksanut muistaa, mitä hänelle sanottiin, vaan kyseli yhä uudelleen\nsamoja asioita joka päivä. Sattui, että hän kyseli nuorinta poikaansa\nSteinfinniä, oliko hän ollut täällä äskettäin tai odotettiinko häntä\npian saapuvaksi taloon. Usein hän kuitenkin muisti hänen kuolleen.\nSitten hän kysyi: \"Neljä lastahan hänellä oli elossa? Ja sinä olet\nvanhin? Niin oikein, tiedänhän sen; sinun nimesihän on Ingunn — minun\näitini mukaan, sillä Ingebjørgin äiti eli vielä silloin, kun sinä\nsynnyit, ja hän oli kironnut tyttärensä, koska tytär oli karannut\nSteinfinnin kanssa. Niinpä niin, minun Steinfinnini oli luottavainen ja\niloinen, mutta hän sai kalliisti maksaa mieltymyksensä naisiin, ja hän\nryösti väkisin ritarin tyttären — —.\" Aasa ei ollut koskaan pitänyt\nIngebjørgistä, ja useasti hän jutteli sekä Steinfinnistä että pojan\nvaimosta eikä muistanut, että hän puhui juuri heidän tyttärelleen.\n\"Mutta mitenkäs se olikaan — eikös yhtä niistä Steinfinnin\npikkutytöistä kohdannut suuri onnettomuus? Ei, minä muistan varmaankin\nväärin — eiväthän he voi olla vielä niin isoja —?\"\n\n\"Rakas isoäiti\", pyysi Ingunn kiusaantuneena. \"Koettakaahan nukkua\nhetkinen.\"\n\n\"Niin, Gyrid, kai se olisi parasta —.\" Aasa nimitti useasti poikansa\ntytärtä Gyridiksi — hän luuli Ingunnia Gyrid Alfintyttäreksi,\nsukulaisnaiseksi, joka oli ollut Bergissä viisitoista talvea sitten.\n\nMutta kaiken, mitä hänen nuoruudessaan oli tapahtunut, muisti Aasa\nmainiosti. Hän jutteli vanhemmistaan ja veljestään Finnistä, Arnvidin\nisästä sekä miniästään Hillebjørgistä, jota hän oli rakastanut ja\npeljännyt, — vaikka Hillebjørg oli paljon nuorempi häntä.\n\nNeljäntoista ikäisenä hänet oli annettu Hovin Torelle. Tämä oli sitä\nennen elänyt toistakymmentä vuotta Borghildin kanssa ja lähetti\nvastahakoisesti ystävättärensä luotaan — tämä ei lähtenyt Hovista\nennen kuin sen päivän aamuna, jona Aasa tuotiin sinne morsiamena.\nBorghildilla oli koko elämänsä ajan suuri vaikutusvalta Toreen — ja\ntuota aikaa kesti parikymmentä vuotta Toren naimisiinmenon jälkeen.\nTore neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeimmistä asioista ja\notti usein aviolapsensa mukaan Borghildin luo, jotta tämä ennustaisi\nheidän tulevaisuutensa ja päättelisi, mitä heistä tulisi. Mutta Toren\nsuurin harrastus ja rakkaus kohdistui niihin neljään lapseen, jotka\nhän oli saanut jalkavaimon kanssa. — Borghild oli orjanaisen ja\nerään valtaherran tytär — muutamat sanoivat hänen isäkseen erästä\nkuningasta, jollaisia Norja oli täynnä siihen aikaan. Borghild oli\nkaunis, viisas ja älykäs nainen, mutta ylpeä, rahanhimoinen ja julma\nalempiarvoisia kohtaan.\n\nSillä välin hallitsi Aasa Maununtytär Hovissa. Hän synnytti miehelleen\nneljätoista lasta, mutta viisi kuoli kehdossa ja vain neljä eli\ntäysi-ikäisiksi asti.\n\nAasa muisti kaikki kuolleet lapsensa ja jutteli heistä. Eniten hän\nsuri tytärtään Herdistä, joka halvaantui siksi, että oli nukkunut\nulkona kasteesta kostealla mäellä. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin,\nyksitoistavuotiaana. Yhden kasvuiässä olleen pojan oli hevonen\npotkaissut kuoliaaksi, ja Maunu oli menettänyt henkensä laivalla\nsyntyneessä tappelussa, ollessaan kotimatkalla Totenissa pidetyistä\nvieraskemuista toisten päihtyneiden nuorten miesten kanssa. Maunu oli\njuuri mennyt naimisiin, mutta hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lasta,\nja leski meni uusiin naimisiin sekä siirtyi toiselle paikkakunnalle.\nTämä oli poikien vaimoista se, josta Aasa-rouva oli pitänyt eniten.\n\n\"Mutta sanokaapa, isoäiti\", pyysi Ingunn, \"oletteko te saanut kokea\nelämässänne ainoastaan surua. Eikö teillä ole ollut lainkaan hyviä\npäiviä, joita voisitte muistella?\"\n\nIsoäiti katsoi häneen eikä näyttänyt tajuavan. Nyt, kun hän vain\nodotteli kuolemaa, oli hänellä yhtä paljon halua muistella surujaan\nkuin ilojaan.\n\nIngunn ei pitkästynyt tähän elämään vanhuksen seurassa. Heikko hän\noli nytkin terveeksi tultuaan, eikä hän ollut koskaan pitänyt työstä,\njoka vaati tarttumaan lujasti käsiksi tai pitämään ajatukset koossa.\nHän istui ommellen jotakin hienoa käsityötä, jota hän ei halunnut heti\nsaada valmiiksi, ja vaipui omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan puolella\nkorvalla isoäidin puhelua.\n\nKasvuiällään hän oli ollut vilkas ja hänen oli ollut vaikea istua\nkauan aikaa hiljaa. Mutta nyt oli toisin. Kummallinen sairaus, joka\noli kohdannut häntä Olavista erottua, näytti jättäneen jälkeensä\nvarjon, joka ei ottanut poistuakseen; tuntui siltä kuin hän aina olisi\nkulkenut puoliunessa. — Frettasteinissä hänen seuranaan olivat olleet\npojat, ennen kaikkea Olav, ja heidän leikkinsä ja jännityksensä ja\nvilkkautensa oli tarttunut häneen, joka ei itsestään osannut ryhtyä\nmihinkään. Tässä talossa oli vain naisia, kaksi vanhaa rouvaa ja heidän\npalvelusnaisensa sekä joitakin vanhempia renkejä ja työmiehiä; he eivät\nvoineet herättää häntä siitä horrostilasta, johon hän oli joutunut\nmaatessaan halvaantuneena vuoteessaan ja odottaessaan riutuvansa\nkokonaan pois elävien joukosta.\n\nKun Olav karkasi maasta, tuntui Ingunnista, kuin ei hänellä olisi ollut\nvoimaa uskoa hänen palaavan takaisin. Hän oli saanut kokea aivan liian\nmonta suurta tapahtumaa tuona lyhyenä ajankohtana, joka oli kulunut\nsiitä, kun hänen isänsä lähti matkaan Mattias Haraldinpoikaa tapaamaan,\nsiihen saakka, kun Arnvid otti hänet Hamariin. Hän tunsi joutuneensa\naivan kuin tulvan valtaan, ja aika, minkä hän oli viettänyt Hamarissa,\noli ollut kuin pyörrettä, jossa hän ja Olav olivat verkalleen, mutta\nvarmasti edenneet yhä kauemmas toisistaan. Kaikki oli ollut siellä\nuutta ja outoa, ja Olav oli muuttunut niin, että hän tuntui melkein\nvieraalta. Ingunn saattoi kyllä käsittää, että Olav menetteli oikein,\nkun ei koskaan hakenut tilaisuutta tavatakseen häntä salaa heidän\nsiellä ollessaan. Mutta Olavin menettely silloin, kun Ingunn oli saanut\nkohdatuksi hänet jouluyönä, oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti;\nhän oli tuntenut itsensä sen jälkeen niin neuvottomaksi ja\nmasentuneeksi, ettei edes uskaltanut _ajatella_ Olavia niinkuin ennen,\nkaihoten ja suloisesti kaivaten hänen rakkauttaan. Hän tunsi olevansa\nkuin lapsi, jota aikuinen on kurittanut ja ojentanut — itse ei Ingunn\nollut havainnut tehneensä mitään hullua. —\n\nJa sitten oli Olav tullut hänen luokseen tuona viimeisenä yönä ulkoa\npimeästä ja pyrystä, lumisena, kärsivänä ja kiihtyneenä, väristen\nväsymyksen ja salatun hurjuuden vaiheilla — turvattomana miehenä,\nkädet Ingunnin serkun veressä. Ingunn oli silloin ollut tavallaan\nrauhallinen. Mutta kun Olav sitten lähti pois, tuntui Ingunnista kuin\nkaikki portit olisivat menneet lukkoon.\n\nSairautensa alkuaikoina hän uskoi olevansa sellaisessa tilassa kuin\nHillebjørg-rouva luuli. Mutta kun ajan oloon kävi ilmi, ettei hän\nsaisikaan lasta, hän tuskin jaksoi tuntea hämmästystä. Hän oli niin\nuupunut, että hänelle olisi ollut liikaa, jos hänen olisi pitänyt\nodottaa muuta, hyvää tai pahaa. Hän suhtautui kärsivällisesti\nsairauteensa. Kukaan ei voinut käsittää, mikä häntä vaivasi, mutta\nsiihen ei näyttänyt olevan mitään parannuskeinoa. Jos hän koki ajatella\ntulevaisuutta, hän näki pelkkää mustaa, häilyvää sumua, samanlaista\nkuin se pimeys, joka kieppui hänen silmiensä edessä hänen saadessaan\nhuimauskohtauksia.\n\nHän vaipui syviin muistoihin kaikesta, mitä hänen ja Olavin välillä oli\ntapahtunut viime kesänä ja syksynä. Hän sulki silmänsä, suuteli omaa\npalmikkoaan, käsiään ja käsivarsiaan, kuvitellen Olavin tekevän niin.\n— Mutta kuta enemmän hän heittäytyi unelmien ja kaihon valtaan, sitä\nepätodellisemmalta hänestä tuntui, että niin oli todellakin kerran\ntapahtunut. — Että he lopulta pääsisivät yhteen, elämään rauhassa ja\nlainmukaisesti, sen hän oli kyllä uskonut, mutta hän ei ollut koskaan\nosannut ajatella sitä, mihin uskoi, eikä liioin osannut ajatella\nsitäkään, mitä hän oli kuullut pappien puhuvan taivaan autuudesta.\n\nJa niin hän jäi makaamaan halvaantuneena eikä uskonut koskaan saavansa\nliikuntakykyään takaisin. Täten oli katkennut viimeinen köysi, joka\nhäntä vielä sitoi arkipäivien touhuun ja muitten ihmisten elämään. Hän\nei toivonut enää tulevansa laillisesti vihityksi Olav Auduninpojan\nkanssa, eikä saavansa hallita hänen taloaan ja synnyttää hänelle\nlapsia. Sen sijaan hän antautui kuvitelmiin ja unelmiin, joiden hän ei\nodottanutkaan koskaan toteutuvan.\n\nJoka ilta, kun valo tuvassa oli sammutettu ja tuli peitetty, hän\nkuvitteli Olavin tulevan ja laskeutuvan hänen viereensä. Joka aamu\nherätessään hän uskotteli, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta ja\nmennyt ulos. Päivän pitkään hän kuunteli kartanon ääniä ja kuvitteli\nolevansa Hestvikenissä; ja hän kuvitteli, että Olav oli heiniä\najamassa: nuo olivat hänen hevosensa ja rekensä ja hän siellä ohjaili\nväkeä työhön. Kun Steinar oli hetkenkin hiljaa hänen sängyssään,\nkietoi Ingunn laihan käsivartensa pojan ympäri, painoi hänen vaalean\npäänsä rintaansa vasten ja nimitti poikaa mielessään Auduniksi, ja\ntämä oli olevinaan hänen ja Olavin poika. Poika tahtoi silloin pois\nsängystä ja koetti vapautua Ingunnin sylistä, mutta Ingunn houkutteli\nhänet luopumaan yrityksestään antamalla hänelle vuoteeseen kätkemiään\nherkkupaloja, ja kertoi hänelle satuja, kuvitellen olevansa äiti, joka\npuheli lapselleen.\n\nEnsimmäinen seikka, mikä herätti hänet jonkin verran kuvitelmista, oli\nse, että Magnhild-rouva otti hunnun häneltä. Koskaan ennen hän ei ollut\npitänyt häpeänä, että oli joutunut Olavin omaksi. Frettasteinissä hän\noli ajatellut niin vähän, hän oli vain rakastanut. Vasta kun Arnvidille\nja Olaville tuli kiire lähtö Hamariin pyytämään tunnustusta Olavin\nnaimaoikeudelle, oli jonkinlainen neuvottomuus herännyt hänessä. Mutta\nkun kelpo piispa lähetti valkoisen päähineen hänelle, käskien häntä\nkiinnittämään tukkansa sykerölle, rauhoittui hän jälleen. Vaikka hän\nolikin tehnyt väärin setiään kohtaan, jotka olisivat olleet hänen\nnaittajiaan isän kuoleman jälkeen, niin saattoi Torfinn-herra kyllä\nasiat oikealle tolalle, ja silloin hänestä tulisi yhtä hyvä vaimo kuin\nkenestä tahansa muusta naidusta naisesta.\n\nHän värisi nöyryytyksestä tuntiessaan olevansa avopäin käytettyään\npuolitoista vuotta huntua. Hänestä tuntui kuin väkivaltaiset kädet\nolisivat julkeasti riisuneet hänet alasti — niinkuin tehtiin\norjanaisille entisajan ihmismarkkinoilla. Hän vältti menemästä\nMagnhildin tupaan silloin, kun siellä oli vieraita. Hän ei hevin\nnäyttäytynyt ulkona ihmisten parissa muulloin kuin kirkossa —\nsiellä täytyi kaikkien naisten verhota päänsä. Ingunn veti viittansa\nhupun kasvoilleen, niin ettei yhtään hiussuortuvaa ollut näkyvissä.\nKostaakseen hiukan sitä, että hänen nyt täytyi pukeutua tavalla, joka\nei soveltunut hänelle, hän pani pois kaikki korunsa, käytti vain tummia\nkoristamattomia pukuja ja piti tukkansa kahdella tiukalla palmikolla,\nvailla nauhoja tai muuta komeutta.\n\nTuli sitten kevät. Eräänä päivänä hävisi jää lahdesta ja selkä lepäsi\nvapaana ja kirkkaana kuvastellen molempien rantojen virehtyviä\nrinteitä. Nyt oli Bergissä kaunista. Ingunn houkutteli isoäidin\nulos päivän puolelle, istui hänen luonaan ja ompeli paitaa Olav\nAuduninpojalle. Olav oli sanonut hänelle, että Hestviken oli vuonon\nrannalla.\n\nHän keksi jotakin hommattavaa Aasan hallussa olevassa parviaitassa.\nAamut päästään hän viipyi siellä askartelemassa. Hän poisti luukun\nikkuna-aukosta ja istui sen ääressä katsellen ulos.\n\nVastaisen rannan puolella souti vene — metsänrinteen tumman vesikuvan\nrikkoivat pitkät laineet. Ingunn kuvitteli, että tuossa veneessä olivat\nOlav ja poika. He soutivat tänne päin. Ingunn _näki_ kaiken edessään.\nHe laskivat laituriin, ja Audun auttoi isäänsä venettä kiinnitettäessä.\nIsä seisoi ylhäällä laiturilla, ja poika oli alkanut keräillä veneestä\ntavaroita. Viimeksi hän otti pikku kirveensä, Olav ojensi kätensä\nja auttoi hänet luokseen — niin, nyt oli poika yhtä iso kuin Jon,\nIngunnin veli. Nuo kaksi astelivat sitten polkua pitkin taloa kohti,\nisä edellä ja poika perässä.\n\nHän kuvitteli, että hänellä oli myös pieni tytär, Ingebjørg. Tämä oli\nulkona kartanolla — tuli aitasta kantaen suurta puuvatia, joka oli\ntäynnä leipiä. Hän taittoi viipaleen ja murensi leipää kanoille —\nei, hanhille. Ingunn muisti, että heillä oli Frettasteinissä ollut\nhanhia, kun hän oli ollut pieni, ja noissa kömpelöissä, valkeissa ja\nharmaankirjavissa linnuissa oli jotakin mahtipontista. Hestvikenissä\ntäytyi olla hanhia —.\n\nHiljaa, aivan kuin tekisi syntiä, hän hiipi salpaamaan ovea. Sitten\nhän otti hunnun arkustaan ja sitoi sen päähänsä. Ingunn käänsi vyönsä\nniin, että kiinnityskohta joutui sivulle; hän ripusti siihen raskaita\nesineitä, mitä sattui löytämään, keritsimet ja joitakin avaimia. Näin\nkoristettuna hän istahti parvella olevan tyhjän sängyn laidalle. Kädet\nsylissä hän nyt harkitsi, mitä kaikkea hänen olisi tehtävä, ennen kuin\nmies ja lapset tulisivat sisälle.\n\nBergiin saapui vain silloin tällöin tietoja kaikista niistä\nmerkillisistä tapahtumista, joita Norjassa sattui tänä vuonna.\nIngunn ei isoäidin pirtissä liikkuessaan saanut kuulla juuri mitään.\nSitten tuli aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tieto, että\nTorfinn-piispa oli julistettu kiroukseen ja että hän oli matkustanut\nmaasta pois.\n\nHeidän seurakuntapappinsa oli tämän tiedon tuonut taloon vasta\neräänä päivänä talvella. Torfinn-herra oli ollut tarkastusmatkoilla\nNorddalissa joitakin kuukausia, ja sieltä hänen olisi pitänyt mennä\ntapaamaan arkkipiispaa erääseen meren saareen. Mutta sitä ennen\nolivat ritarit, joilla oli kaikki valta käsissään, julistaneet sekä\narkkipiispan että useat muutkin piispat maanpatoksi ja pakottaneet\nheidät pakenemaan pois. Piispa Torfinn oli astunut erääseen\nlaivaan, mutta kukaan ei tietänyt, minne hän sitten oli joutunut\ntai milloin häntä voitiin odottaa takaisin hiippakuntaansa. Pappi,\njoka tätä kertoi, ei ollut suruissaan, — piispa oli nuhdellut häntä\nhänen laiskuudestaan sekä siitä, ettei hän ollut ruoskinut kyllin\nankarasti isoisten syntejä. Pappi oli omasta mielestään tarpeeksi\nhyvä sielunpaimen, eikä _hänen_ laumaansa voinut kohdella piispan\nvaatimalla tavalla; ja hän oli ollut hyvin harmissaan tuolle jäykälle\nmunkkipöpölle, joksi hän tätä nimitti.\n\nOli selvää, että piispojen ja nuoren kuninkaan neuvosherrojen välinen\nriita koski suuria asioita, ja tuo Olav Auduninpojan avioliittojuttu\noli pikkuasia, joka ei ollut mitenkään tärkeä — vaikkakin se\njoutui vedetyksi esiin esimerkkinä Hamarin piispan sietämättömästä\nitsevaltiudesta ja vanhan lain ja oikeuden polkemisen halusta. Mutta\npappi halusi mielellään pysyä hyvissä väleissä rikkaan Bergin rouvan\nkanssa — ja ehkäpä hän ei itse käsittänyt, miten vähäin tuo kahden\nlapsen avioliittoasia merkitsi niiden paikkakuntien ulkopuolella, missä\nnäiden suku tunnettiin. Niinpä hän siis jutteli, että joku olisi voinut\nluulla piispa Torfinnin joutuneen maanpatoksi pääasiallisesti sen\nvuoksi, että hän oli suojellut Steinfinnin suvun pahinta vihollista.\n\nIngunn joutui hirvittävän tuskan valtaan. Hän käsitti jälleen täysin\nselvästi, millainen hänen asemansa todellisuudessa oli, ja kaikki hänen\nhaaveensa kuihtuivat kuin kukkasniitty hallayönä. Hän tajusi nyt,\nettei hän ollut muuta kuin suojaton, hyljätty ja isätön nuori ihminen,\nei neito eikä vaimo; eikä ainoakaan ystävä ollut puoltamassa hänen\noikeuttaan — piispa oli poissa, Arnvid oli kaukana, eikä hän voinut\nsaada hänelle sanaa. Ingunnilla ei ollut ketään, johon hän olisi voinut\nturvata, paitsi tuota lapsuudessaan elävää vanhaa isoäitiä, jos hänen\nvihamieliset sukulaisensa nyt kostaisivat hänelle. — Hän kyyristyi\nkokoon pienenä, värisevänä, vaikeroivana olentona turvautuen siihen\nainoaan tahdonilmaukseen, mikä vielä oli elossa hänen heikossa maahan\nkytketyssä sielussaan — hän tahtoi pitää kiinni Olavista ja pysyä\nhänelle uskollisena, vaikkapa hänet kidutettaisiin kuoliaaksi Olavin\ntähden.\n\nSamoihin aikoihin — adventin lähestyessä — saapuivat Tora\nSteinfinnintytär ja hänen miehensä, Haakon Gautinpoika, Bergiin. Haakon\nei ollut vielä löytänyt sellaista seutua, minne hän olisi viitsinyt\nasettua asumaan, ja nyt odotti Tora lasta jo ennen joulua. Ja niinpä\naikoi nuori väki jäädä Bergiin täksi talveksi. Ingunn ei ollut nähnyt\nsisartaan kahteen vuoteen, ja lankoaan hän ei ollut tavannut koskaan\nennemmin. Haakon ei ollut hullumman näköinen — hän oli kookas nuori\nmies, hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja punertavanruskea, kihara\ntukka, mutta hänen silmänsä olivat pienet ja ruskeat, lähellä toisiaan\nkorkean, käyrän nenän juuressa, ja hän katsoi melko lailla kieroon.\n\nEnsi päivästä lähtien hän suhtautui penseästi vaimonsa sisareen. Hän\nilmitoi selvästi sanoin ja elein, ettei hän pitänyt Ingunnia muuna\nkuin vieteltynä neitona, joka oli häväissyt itsensä ja koko sukunsa,\nmielissään Toran kauneudesta ja hänen hyvästä älystään, mielissään\nsiitä, että Tora kohta synnyttäisi hänelle lapsen perimään kaikkia\nniitä ihanuuksia, joita hän kerskui omistavansa; hän antoi vaimonsa\nhuolehtia kaikesta — mikä oli hyvin viisaasti tehty. Mutta vaikka näin\nolikin ja vaikka Ingunn-parka oli ollut tietämätön siitä kunniasta ja\nonnesta, jonka hän oli hylännyt antautuessaan Olav Auduninpojalle, —\nettä hän nimittäin olisi päässyt naimisiin Haakon Gautinpojan kanssa,\n— niin oli Haakon alkanut vihata häntä sen jälkeen, kun hän oli\nvalinnut kasvuiässä olevan pojan, joka oli hänen isänsä palveluksessa\nja jonka suvusta ja omaisuudesta Mjøsin seuduilla kellään ei ollut\nvarmaa tietoa, mieluummin kuin hänet, Harlandin ritarin pojan.\n\nJa nuorempi sisar kulki täällä rehevänä ja hohtavan punakkana,\nylpeänä emännän arvostaan, vaikka hänellä ei ollut huonetta eikä\ntaloa hallittavanaan. Valkea vaimonhuntu, jota hän kantoi arvolla\nja oikeudella, ulottui melkein kintereihin, hänen vyössään kilisi\nrunsas avainnippu — vaikka luoja tiesi, mitä tuo talottoman isännän\nvaimo niillä aikoi lukita ja avata. Mutta Tora sai aikaan, että\njok'ainoa ihminen Bergissä, Magnhild-rouva mukaan luettuna, seisoivat\nvarpaillaan hänen ja hänen miehensä edessä, ja naiset valmistautuivat\nvastaanottamaan lasta, jota he odottivat tuollaiselle mahtimiehen\npojalle kuuluvalla kunnioituksella.\n\nKoko kasvukautensa ajan oli Ingunn kyllä tietänyt, että Tora\nsydämessään harvoin oli tyytyväinen häneen, tämän mielestä vanhempi\nsisar oli tyly vanhempiaan kohtaan, ajattelematon ja laiska; hänen\nolisi pitänyt istua hiljaa äidin ja palvelijattarien luona naisten\npirtissä mieluummin kuin aina juosta ulkona leikkimässä Olavin ja\nhänen ystäviensä kanssa. Mutta Tora ei puhunut koskaan mitään siitä\n— hän oli kahta vuotta nuorempi, ja se merkitsee paljon lapsuudessa.\nIngunn välitti vähät siitä, mitä Tora _ajatteli_. Viimeisenä syksynä\nFrettasteinissä oli Tora ollut puhumatta siitäkin, mistä Ingunn tiesi\nhänen olevan perillä ja kauhuissaan. Mutta vasta heidän Hamarissa\nolonsa aikana oli sisar puhunut asiasta, ja silloin hän oli suhtautunut\nodottamattoman lempeästi Ingunnin ja Olavin menettelyyn, ja oli siellä\nollut kiltti Ingunnia kohtaan. Kasvattiveljestään oli Tora aina\npitänyt todellisella sisaren rakkaudella — hän piti Olavista enemmän\nkuin oikeista sisaruksistaan sen vuoksi, että Olav oli hiljaisempi\nja tasaisempi — ja olihan piispa antanut Olaville ja Ingunnille\njonkinlaisen tunnustuksen, ja kaikki ne, joita sisaret tapasivat\nkaupungissa, tuomitsivat Torfinn-herran mukaan: vaikka Olav olikin\nmaksanut pahan pahalla, oli niiden vääryys kuitenkin suurempi, jotka\nolivat tahtoneet purkaa solmitun kihlauksen siksi, että sulhanen oli\nnuori ja vailla voimakkaita puoltajia. Kukaan ei epäillyt, ettei piispa\nlopulta saisi asiaa päättymään Olaville kunniallisella tavalla. Joten\nTora siis silloin ei ollut ajatellut Ingunnin hätäilyn voivan tuottaa\nhäpeää heille kaikille.\n\nNyt oli toisin. Hän ei voinut antaa Olaville anteeksi, että tämä oli\nmurhannut hänen läheisen sukulaisensa, ja hän puhui kovia sanoja siitä\ntavasta, millä Olav oli maksanut heille kaikille sen, että he olivat\nottaneet hänet, omaisia vailla olevan lapsen, Steinfinnin sukuun\nkasvatettavaksi. Ingunnille hän ei ollut epäystävällinen — mutta\nIngunn käsitti kyllä, mitä Tora hänestä ajatteli: tämä oli lapsuudesta\nsaakka ollut sellainen, ettei hänen onnettomuuteen joutumisensa\nihmetyttänyt nuorempaa sisarta — mutta Tora tahtoi olla hyvä eikä\ntehdä tuolle raukalle raskaammaksi kohtalon taakkaa, johon hän oli itse\nsyypää.\n\nIngunn alistui ääneti Toran hiljaisiin lohdutteluihin, mutta kun puhe\njohtui Olavin huonoihin tekoihin, koetti hän vastustaa. Mutta se\nvaikutti kovin vähän; toisella oli selvä yliote. Se seikka, että Ingunn\noli vanhempi, ei merkinnyt mitään nyt, kun Tora oli naimisissa. Toralla\noli kokemusta ja oikeus lausua sanansa muiden aikuisten parissa.\nIngunnilla oli omat kokemuksensa, joita hänellä ei olisi saanut\nolla, rakkaudesta, josta kaikki tahtoivat häntä rangaista, emännän\nhommista ja lapsenkasvatuksesta, joita hän oli kuvitellut, mutta\njoita hän ei ollut todellisuudessa kokenut. Hän tunsi itsensä orvoksi\nja alakuloiseksi istuessaan nurkassaan ja nähdessään, miten Tora ja\nHaakon täyttivät koko talon elämällään. Tummassa katumuspuvussaan,\nrinnallaan kaksi paksua, sileää palmikkoa, joiden paino näytti\naiheuttavan sen, että hän kulki hiukan kumarassa ja kantoi päätään\nhiukan alaspainettuna, hän muistutti köyhää palkkapiikaa tuon nuoren,\nrikkaasti puetun vaimon rinnalla.\n\nTora sai pojan, kuten hän ja Haakon olivat odottaneet — ison ja\nterveen lapsen, siitä kaikki olivat samaa mieltä. Ingunn määrättiin\nolemaan sisaren luona tämän ollessa vuoteessa, ja hän joutui nyt\npuuhailemaan paljon sisarensa pojan kanssa. Hän oli aina ollut\nhyvin ihastunut pikkulapsiin, ja nyt hän mieltyi sydämestään tuohon\nnuoreen Steinfinn Haakoninpoikaan. Kun hänen täytyi ottaa poika\nvuoteeseensa yöksi, jotta äiti voisi paremmin levätä, ei hän voinut\nolla kuvittelematta — hänen täytyi kuvitella, että poika oli hänen\nomansa. Hänen täytyi saada lämmitellä noissa vanhoissa ajatuksissa,\nettä hän oli Hestvikenissä, omassa talossaan, ja että hän oli siellä\nOlavin ja heidän lastensa, Audunin, Ingebjørgin ja uuden pikku\ntulokkaan kera. Mutta nyt hän tunsi katkerasti kietoutuneensa vain\nvaivaisiin lukinverkkoihin nähdessään sisaren komeilevan todellisuuden\nkouriintuntuvissa, lämpimissä peitoissa, rikkautenaan mies, sylilapsi,\nkoko tuo palvelijajoukko, joka oli asettunut taloon, sekä arkut ja\nsäkit, jotka oli kasattu huoneisiin ja aittoihin. Haakon tahtoi\njärjestää suuret ristiäiset, ja Magnhild-rouva tarjoutui suorittamaan\npuolet kustannuksista. Pitoihin saapuivat ei ainoastaan Haftor\nKolbeininpoika, josta oli tullut Haakonin hyvä ystävä, vaan myös\nsedät, Kolbein ja Ivar, ja nämä jäivät taloon vielä joiksikin päiviksi\nvieraitten lähdettyä.\n\nEräänä iltana istuivat sukulaiset Magnhild-rouvan tuvassa; Aasa\nMaununtytär oli siellä myös ja istui kunniapaikalla. Ingunn istui\nhänen rinnallaan ja auttoi häntä syönnissä ja juonnissa, sillä\nvanhuksen kädet vapisivat kovin. Muuten hän oli ollut paljon terveempi\ntänä talvena; hän oli ollut kovin iloinen siitä, että oli päässyt\nisoäidinäidiksi; tätä uutta tapahtumaa hän ei unohtanutkaan, vaan\ntiedusteli usein lapsen vointia ja halusi nähdä sitä.\n\nTänä iltana siirtyi keskustelu paronien ja piispojen väliseen riitaan,\nja Torenpojat olivat varmoja, kuka pääsisi voitolle. Piispojen\noli antauduttava, tyydyttävä siihen valtaan, mihin heillä kansan\nhengellisinä oppi-isinä oli oikeus, mutta annettava vanhojen lakien\nmaallikkojen keskeisistä asioista pysyä voimassa. Piispa Torfinnistä\noli monella hänen omankin hiippakuntansa papilla sellainen käsitys,\nettä hän oli mennyt liian pitkälle: \"— Olen puhunut kolmen oppineen ja\nhurskaan papin kanssa\", sanoi Kolbein, \"ja kaikki kolme ovat vastanneet\nminulle olevansa valmiit lukemaan morsiusmessun sinä päivänä, jolloin\nnaitamme Ingunnin pois.\"\n\nMagnhild-rouva vastasi:\n\n\"On selvää, ettei piispan tulkinta voi olla oikea. Jumalan tahto ei voi\nolla sellainen, että hänen pappiensa tulee puoltaa huikentelevaista ja\nitsepäistä nuorisoa tai että pyhän kirkon on autettava ilkeitä lapsiaan\nkapinoimaan vanhempiaan vastaan —.\"\n\n\"Eipä suinkaan\", sanoivat muutkin.\n\nIngunn oli sävähtänyt tulipunaiseksi siinä istuessaan, mutta hän\nrohkaisi mielensä, ja hänen kasvoillaan kamppailivat uhma ja pelko;\nhänen silmänsä näyttivät tavattoman suurilta ja mustilta, kun hän\nkatsoi setiinsä.\n\n\"Niin, me puhumme sinusta\", lausui Kolbein hänelle. \"Olet ollut\ntarpeeksi sukulaistesi taakkana, Ingunn. On jo aika sinun saada mies,\njoka voi pitää sinut kurissa.\"\n\n\"Voitteko te löytää sellaisen miehen, joka minut ottaisi?\" kysyi Ingunn\nivallisesti. \"Minähän olen teidän mielestänne maailman viheliäisin\nihminen?\"\n\n\"Emme puhu siitä\", sanoi Kolbein kiukkuisesti. \"Luulin sinulla olleen\naikaa palata järkiisi. Niin julkea et kuitenkaan voi olla, että haluat\nelää yhdessä miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä serkkunsa verellä\n— vaikka hänet saisitkin?\"\n\n\"On kuultu ennenkin miehen tappaneen serkkunsa\", sanoi Ingunn\nepävarmasti ja hiljaisella äänellä.\n\n\"Älä puhu enempää\", vastasi Kolbein raivoissaan. \"Emme anna sinua\nmilloinkaan Einarin murhaajalle.\"\n\n\"Siihen teillä ehkä on oikeus\", sanoi Ingunn. Hän tunsi kaikkien pöydän\nympärillä istuvien tuijottavan häneen, ja hän virkistyi ihmeellisesti\nsiitä, että näin oli astunut ulos varjosta ja masennuksesta. \"Mutta jos\nte tahdotte antaa minut jollekin muulle, niin saatte nähdä, että se ei\nole teidän määrättävissänne!\"\n\n\"Kenenkä sitten luulet siitä määräävän?\" kysyi Kolbein pilkallisesti.\n\nIngunn tarttui käsin penkkiin, jolla istui. Hän tunsi, miten hänen\nkasvonsa kalpenivat. Mutta hän oli siinä itse — hän ei uneksinut. Hän\nsiinä puhui ja kaikki tuijottivat häneen. Ennen kuin hän ehti vastata,\nryhtyi Ivar välittämään.\n\n\"Jumalan nimessä, Ingunn — eihän kukaan tiedä, missä tuo Olav on. Et\ntiedä itsekään, onko hän elossa vai kuollut. Aiotko istua leskenä koko\nikäsi ja odotella kuollutta miestä?\"\n\n\"Minä tiedän, että hän elää.\" Ingunn pujotti kätensä povelleen vetäen\nsieltä esille pienen hopeahelaisen tuppipuukon, jota hän kantoi\nnauhassa kaulassaan. Hän otti puukon ja pani sen eteensä pöydälle.\n\"Olav antoi minulle tämän ennusmerkiksi, ennen kuin erosimme — hän\npyysi minua odottamaan niin kauan kuin terä pysyi kirkkaana, — jos se\nruostuisi, silloin hän oli kuollut —.\"\n\nHän huokasi raskaasti pari kertaa. Silloin hän huomasi jonkin verran\nalempana pöydässä istuvan nuoren miehen tuijottavan ihastuneesti\nvastaan. Ingunn tiesi, että hänen nimensä oli Gudmund Joninpoika ja\nettä hän oli suuren talon ainoa poika täällä Bergissä, mutta ei ollut\nkoskaan puhellut hänen kanssaan. Nyt hän käsitti äkkiä, että tämä oli\njuuri se sulhanen, jota hänen setänsä tahtoivat hänelle; hän oli nyt\naivan varma siitä. Hän katsoi tuota nuorta miestä suoraan silmiin ja\ntunsi, että hänen oma katseensa oli luja kuin rauta.\n\nSilloin sanoi Ivar Torenpoika taas välittäen, päätään raapien:\n\n\"Tuollaiset ennusmerkit — no niin, enpä tiedä, miten paljon sellaisiin\non uskomista —.\"\n\n\"Taidatpa, Ingunn, pian saada nähdä, kuka määrää sinun avioliitostasi\",\nkeskeytti Kolbein. \"Sinä aiot siis panna vastaan, sinä, jos me annamme\nsinut miehelle, jonka katsomme sinulle sopivaksi? Keneen luulet voivasi\nturvautua — nyt kun piispa, ystäväsi, on pötkinyt maasta, etkä voi\nryömiä hänen viittansa sisälle?\"\n\n\"Tahdon turvata Jumalaani ja Luojaani\", sanoi Ingunn; hän oli\nlumivalkea kasvoiltaan, ja hän kohosi puoleksi paikaltaan. \"Tahdon\nluottaa hänen armoonsa, jos te pakotatte minut tekemään yhden synnin\nvälttääkseni toista, suurempaa. — Ennemmin kuin annan teidän pakottaa\nminua tulemaan avionrikkojaksi ja menemään morsiusvuoteeseen toisen\nmiehen kanssa, oikean mieheni eläessä, minä hyppään tuonne vuonoon!\"\n\nKolbein ja Ivar aikoivat molemmat vastata, mutta nyt laski vanha Aasa\nMaununtytär kätensä pöydälle, nousi vaivoin pystyyn, pitkänä ja laihana\nja kumaraisena; hän tuijotti ympärillä oleviin miehiin vanhoilla,\npunaisilla, vesistävillä silmillään.\n\n\"Mitä te tahdotte tehdä tälle lapselle?\" hän kysyi uhkaavasti painaen\ntoisen koukistuneen kätensä lujasti Ingunnin niskalle. \"Te tahdotte\nhänelle pahaa, ymmärrän sen. Ivar poikani, kuljetko sinä Borghildin\nporttojoukon asioilla? Tahdotte, näen mä, sortaa Steinfinnin lasta —\naiotte käydä hänen kimppuunsa, Magnhild ja Ivar. Mutta silloinpa minä\npelkään, että te olette liikalapsia minulle!\"\n\n\"Mutta äiti!\" pyysi Ivar Torenpoika.\n\n\"Isoäiti!\" Ingunn turvautui vanhukseen, pakeni hänen nahkavaippaansa.\n\"Niin, niin, isoäiti, auttakaa minua!\"\n\nVanhus veti hänet luokseen.\n\n\"Nyt me lähdemme\", kuiskasi hän. \"Tule, lapseni, lähdetään pois!\"\n\nIngunn nousi ja tuki isoäitiä. Hapuillen edeltä kepillään ja nojaten\ntoisella kädellään poikansa tyttären olkapäähän laahusti Aasa\nMaununtytär tuvan ovea kohti, mumisten mennessään:\n\n\"Kulkevat Borghildin joukon asioilla — lapseni — huomaan eläneeni\nliian kauan!\"\n\n\"Älähän nyt, äiti —.\" Ivar tuli perästä, otti kepin äidin kädestä ja\ntarjosi sen sijaan olkapäänsä tueksi. \"Minä olen sanonut koko ajan,\nettä olisi parempi sopia Olavin kanssa, mutta —. Ja kun hän nyt on\nkokonaan kateissa, niin —\"\n\nHe olivat saapuneet Aasan ovelle. Ivar sanoi veljensä tyttärelle:\n\n\"En minä tahdo sinulle pahaa, ole varma siitä. Mutta minun mielestäni\nolisi parempi sinulle itsellesi, että pääsisit naimisiin ja saisit oman\nkodin hoidettavaksesi. Parempi kuin kulkea täällä ja kuihtua —\"\n\nIngunn sysäsi hänet sopivasti syrjään samalla kun hän melkein nosti\nisoäidin yli kynnyksen, sulki oven jälkeensä ja salpasi Ivarin ulos.\n\nHän riisui vanhuksen ja auttoi hänet vuoteeseen, luki iltarukouksen\nyhdessä hänen kanssaan, polvillaan isoäidin vuoteen vieressä.\nAasa-muori oli nyt aivan voimaton tavattoman ponnistuksen jälkeen.\nIngunn puuhaili vielä hiukan sisällä ennen kuin kävi nukkumaan.\n\nHän oli paitasillaan ja oli juuri vuoteelle menossa, kun ovelle hiljaa\nkoputettiin. Ingunn meni ja aukaisi salvan — ja näki miehen hahmon\nseisovan ulkona lumessa, tummana tähtitaivasta vasten. Jo ennen kuin\ntämä oli avannut suunsa, tiesi Ingunn, että siellä oli uusi kosija, ja\nhän tunsi mielensä kummallisen juhlalliseksi, samalla kun häntä hiukan\npelotti. Mutta tapahtuihan edes jotakin!\n\nTulija oli, kuten hän arvasi, Gudmund Joninpoika. Tämä kysyi:\n\n\"Olitko jo vuoteessa? Saisinkohan hiukan jutella kanssasi tänä iltana?\nSillä on vähän niinkuin kiire, näetkös.\"\n\n\"No sitten saat astua sisään. Emmehän me voi seisoa täällä kylmässä —\"\n\n\"Mene sinä vain vuoteeseen\", sanoi Gudmund päästyään sisälle ja\nnähtyään, miten vähissä pukimissa Ingunn oli. \"Ehkä saan käydä tähän\nsängyn laidalle, niin voimme paremmin jutella?\"\n\nEnsin he tarinoivat hiukan ilmasta ja Haakon Gautinpojasta, joka nyt\najatteli asettua asumaan Frettasteiniin, ja Haftorista, joka aikoi\nmuuttaa kotiin isänsä luo. Ingunnia miellytti Gudmundin ääni ja hänen\nrauhallinen, hyväntahtoinen käyttäytymisensä. Eikä hän voinut sille\nmitään, että häntä miellytti myös maata täällä pimeässä ja jutella\nkosijan kanssa rauhallisesti ja siivosti. Oli niin kauan siitä, kun\njoku oli häntä hakenut tai välittänyt puhutella häntä hänen itsensä\nvuoksi. Mitäpä siitä, jos hänen täytyi sanoa, että Gudmundin kosinta\noli hyödytön — tuntui kuin ylennykseltä se, että Gudmundin säätyinen\nmies oli iskenyt silmänsä häneen, vaikka hänen omat sukulaisensa olivat\ntehneet hänestä loiseläjän.\n\n\"Ja sitten minä olisin vielä kysynyt sinulta erästä asiaa\", sanoi hänen\nvieraansa lopuksi. \"Oliko vakaa tarkoituksesi, mitä tänä iltana puhuit.\"\n\n\"Oli kyllä.\"\n\n\"No, sitten minä voin sanoa sinulle\", lausui Gudmund, \"että isäni ja\näitini haluavat kovin minun menevän naimisiin tänä vuonna, ja me olemme\npäättäneet pyytää Ivar Torenpojalta sinua.\"\n\nIngunn oli vaiti; Gudmund jatkoi jälleen:\n\n\"Mutta jos minä pyydän isää tiedustamaan muualta, niin hän tekee sen\nkyllä. Jos tosiaankin tarkoitat, mitä tänä iltana sanoit?\"\n\nKun ei vieläkään tullut vastausta, hän sanoi:\n\n\"Sillä tiedäthän, että jos me ensin kysymme Ivarilta tai Kolbeinilta,\nniin emme saa kieltävää vastausta. Mutta jos sinä et suostu, niin\njärjestän minä kyllä asiat siten, ettei sinua tällä asialla enää\nkiusata.\"\n\nIngunn sanoi:\n\n\"En käsitä, Gudmund, että sinä ja sinun sukulaisesi voivat ajatella\nminun kaltaistani naista — kun voitte solmia paljon paremman\nnaimakaupan. Tiedäthän sinä kaiken, mitä minusta on puhuttu.\"\n\n\"Kyllä. Mutta ihminen ei saa olla liian ankara eikä kova. Sinun\nsukulaisesi soisivat sinulle täyden perinnön sisartesi ohella,\njos tästä meidän asiastamme tulisi tosi — ja minusta sinä näytät\nhyväluontoiselta — ja sitten sinä olet kaunis —\"\n\nIngunn ei heti vastannut. Tuntui niin hyvältä levätä tällä tavoin\nhiljaa ja jutella miellyttävän nuoren miehen kanssa, tuntea hänen\nlämmittävä läheisyytensä ja hänen hengityksensä aivan poskensa vieressä\npimeässä. Ingunnin ympärillä oli kauan ollut niin tyhjää ja kylmää.\nSitten hän sanoi hyvin lempeästi:\n\n\"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiin _kenenkään_ muun\nkuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle,\nettä minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle.\"\n\n\"Niin\", sanoi Gudmund. \"Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme\nsopineet yhteen?\"\n\n\"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun\nkanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —.\"\n\n\"Etpä, et\", sanoi Gudmund huoaten. \"Pidän siis huolen siitä, ettei\nsinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut.\nMutta saanpahan toisen.\"\n\nHe makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli\nGudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin\nkai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen\njälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan\nlämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä\nyönä hän oli nukkuva hyvin —.\n\nPitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin\nripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen\nrippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana\npäästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan\nMiklebøhon.\n\nHänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei\nollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut\nsynnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille\ntylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä\nluvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän\ntunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa\nniitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet\nsäikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän\noli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.\n\nVeli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään\nsuostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei\nollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut\nhänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin\npiispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko\neliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet\nsellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se\noli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi\npakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti\nhäntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut\ntekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi\nhänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan,\nkiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli\nkai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet\nonnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan\nniitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi,\njos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi\nkohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa,\narmeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin\nkauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa,\nmikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään\nIngunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä\nhurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata\nsynnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto\noli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi\nvarman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata\ntakaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä\nrukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen\npuolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman\nmahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan\ntästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos\nhän haluaisi sinne.\n\nMutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin\nsisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli\nVegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi\nottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi,\nettä hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli\nVegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan\nkuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.\n\nKun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja\nTora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he\nasettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista\nheidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin\nyksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä\nasua luostarissa.\n\nJa sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi\njonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa\nparissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä\nheräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt\neloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut\nsittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja\nrikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja\nmahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä\nottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä\nmitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan\nuskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nBergissä kului päivä toisensa kaltaisena. Aika kiiti niin lentämällä,\nettei Ingunn voinut käsittää, mihin se hävisi. Mutta kun hän näki,\nmiten paljon oli ennättänyt tapahtua toisten elämässä, miten heille\nkasvoi ja orasti, tunsi hän tuskan piston — onko siitä jo niin kauan!\n\nTora saapui Frettasteinistä mukanaan molemmat lapsensa. Steinfinn\nkolusi kaikki nurkat — hän oli iso ikäisekseen, kaksi ja puoli\nvuotias. Hänen pikku siskonsa osasi lykkiä itsensä istuma-asennossa\npenkin tai jonkun muun esineen luo, ottaa siitä kiinni ja nousta\nseisomaan. Tora tahtoi kaikin mokomin saada Ingunnin mukaansa\nFrettasteiniin. Ingunn osasi käsitellä lapsia — ja kun Tora nyt\nodotti kolmatta Olavinmessun ajaksi, hän katsoi hyvin sopivaksi,\nettä sisar muuttaisi hänen luokseen auttamaan häntä kaikkien näiden\nlasten kasvattamisessa. Mutta Ingunn sanoi, ettei isoäiti voinut tulla\ntoimeen ilman häntä. Sydämessään hän ajatteli, ettei hän halunnut nähdä\nFrettasteiniä koskaan — paitsi jos hän voisi mennä sinne yhdessä\nOlavin kanssa.\n\nIngunn ei tiennyt, missä Olav nyt oli. Viimeksi hän oli saanut kuulla\nhänestä viime kesänä, kun Arnvid oli käymässä Bergissä. Asbjørn\nAllfeit pappi, oli palannut takaisin Norjaan samana keväänä — hän\noli seurannut piispa Torfinniä maanpakolaisuuteen, oli ollut hänen\nkanssaan Roomassa ja ollut hänen luonaan, kun hän kuoli Flanderissa.\nKotimatkalla Asbjørn oli etsinyt Olavin käsiinsä Tanskassa; tämä oli\nsilloin enonsa luona ja viihtyi hyvin. Asbjørn oli joutunut sen jälkeen\npapiksi jonnekin Trøndelageniin. Matkallaan Øterdalin kautta hän oli\npistäytynyt Arnvidin luona Miklebøssa ja tuonut hänelle terveisiä\nheidän ystävältään.\n\nArnvid oli tuonut mukanaan Steinarin ilahduttaakseen Ingunnia. Mutta\npoika oli nyt kasvanut isoksi, eikä Ingunn enää voinut leikkiä\nhänen kanssaan kuten ennen. Isä sanoi Steinarille, että Ingunn oli\nkerran pelastanut hänet tulenvaarasta. Mutta se ei näyttänyt tekevän\nsuurtakaan vaikutusta poikaan.\n\nIngunn sai hänet lähtemään kanssaan lahdelle kalaan. Hän meloi sillan\nkorvassa — hän ei jaksanut soutaa tuota raskasta venettä minnekään,\neikä Steinar ollut koskaan ennen ollut vesillä. Mutta heillä oli\nhauskaa silläkin tavoin, vaikka kaloista ei juuri ollut puhetta.\n\nGudmund Joninpoika oli ollut naimisissa pitkän aikaa; ja hänellä oli\navioliitostaan jo poikakin. Hän tuli joskus Bergiin lainaamaan venettä\nollessaan menossa isoisänsä luo lahden toiselle puolen.\n\nMutta Ingunn kulki vain päivästä päivään noiden kahden vanhan naisen\nparissa, ja nyt hän oli jo kahdenkymmenen ikäinen. Kuihtua, oli\nIvar-setä sanonut silloin —. Hän tunsi hämärästi, että niin kaunis\nkuin nyt hän ei ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut. Sisälläolo\nisoäidin kanssa oli kalventanut hänen poskiaan, mutta hänen ihonsa\noli kuulea kuin kukkanen. Eikä hän ollut enää niin hinteläkään; hän\noli käynyt ryhdikkäämmäksi — eikä hän kulkenut enää niin allapäin ja\nkumarassa. Hänen käyntinsä oli muuttunut kauniiksi, ja hänen kookkaan,\nsolakan vartalonsa liikkeissä oli erikoista pehmeyttä ja hiljaista\nsuloa. Kun hän joskus sattui joutumaan ihmisten pariin, tunsi hän,\nettä monet miehet katsoivat häneen pitkään; hän havaitsi sen, vaikkei\nhän koskaan vastannut heidän katseisiinsa, vaan kulki aina säveästi\nalasluoduin silmin, lempeä kaiho kasvoillaan.\n\nEräänä iltana, kun Magnhildin luona Bergissä oli muutamia vieraita\nasiamiehiä, tunkeutui muuan miehistä hänen luokseen hänen jo mentyään\nvuoteeseen. Mies oli humalassa. Ingunn ajoi hänet ulos; Aasa vanhus\nei ollut huomannut kenenkään tulleen sisälle. Mies selvisi melkein\nkokonaan humalastaan luikkiessaan ulos kuin piesty koira — Ingunnin\npäästäessä kuuluviin hillityn, jääkylmän vihansa.\n\nMutta saatuaan miehen oven ulkopuolelle hän aivan lyyhistyi kokoon\n— jälkeenpäin hän värisi hampaat kauhusta kallisten. Mikä häntä\neniten pelästytti, oli — että hän oli itse tullut niin kummalliseksi\n— vaikka mies ei ollut voinut havaita mitään; siitä hän oli varma.\nPuolustautuessaan rauhanhäiritsijää vastaan kylmästi ja päättävästi,\nniin peräti suuttuneena ja kiukuissaan, ettei hän edes ollut pelännyt,\nhän oli kuitenkin syvällä sisimmässään tuntenut ikään kuin houkutusta\nluopua vastustuksesta, antautua —. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt\n— ja äkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi puolustautunut vuosikausia.\nHän oli väsynyt odottamiseen —. Olavin olisi pitänyt olla täällä,\njuuri nyt hänen olisi pitänyt olla täällä! Hän ei saanut unta silmiinsä\nsinä yönä; järkyttyneenä ja kurjana hän lepäsi itkien ja vaikeroiden\ntaljan alle kyyristyneenä; hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi enää\nkestää nykyistä olotilaansa. — Mutta seuraavana päivänä, kun tuo\nmies tuli pyytämään anteeksi, hän suhtautui tämän sopertelevaan\npuheeseen harvasanaisella, lempeällä arvokkuudella, katsoen häntä\nsuoraan silmiin; hänen suurien, tummien silmiensä katse oli niin täynnä\nsurumielistä halveksumista, että miehen täytyi häpeissään poistua hänen\nluotaan.\n\nOlav — Ingunn ei tiennyt hänestä enää mitään. Ja yhä useammin ja\nuseammin täytyi hänen vuoteellaan itkeä myöhäiseen yöhön, levottomuuden\nja kaipauksen ja kummallisen tuskan kiusaamana; kuinka kauan tätä\nkestäisi —! Hän painoi molemmin käsin Olavin taikapuukkoa rintaansa\nvasten. Terä pysyi yhä kirkkaana sittenkin. Ja se oli ainoa, johon hän\nsaattoi luottaa —.\n\nOli sitten eräs sunnuntai kesän lopulla. Bergistä oli vain Ingunn\nollut messussa parin palvelijan kanssa. Hän oli ratsain; Grim vanhus\nkulki sivulla valakkaa ohjaten. He tulivat pihaan, ja vanhus aikoi\njuuri auttaa häntä alas hevosen selästä — kun Ingunn näki nuoren,\nvaaleatukkaisen miehen kumartuvan ulos Magnhildin tuvan ovesta. Tuntui\nkuin tuo hetki olisi ollut kummallisen pitkä ja paljonpuhuva, ennen\nkuin hän tunsi miehen — se oli Olav.\n\nOlav astui häntä kohti, ja Ingunnista näytti aluksi kaikki muuttuvan\nniin harmaaksi ja loistottomaksi — aivan kuin silloin, kun on maannut\nkasvot maata vasten helteisenä kesäpäivänä ja avaa äkkiä silmänsä ja\nkatsoo ympärilleen: — päivänpaiste ja koko maailma on ikään kuin\nhimmentynyt ja kaikki värit muuttuneet paljon haalistuneemmiksi —.\n\nHän oli aina muistanut Olavin paljon isommaksi, paljon kookkaammaksi ja\nkauniimmaksi — hän vaaleutensa oli aivan kuin loistanut.\n\nOlav saapui hänen luokseen, nosti hänet satulasta ja laski hänet\nmaahan. Sitten he kättelivät ja läksivät rinnatusten astelemaan taloa\nkohti; kumpikaan heistä ei virkkanut mitään.\n\nIvar Torenpoika astui ovesta ulos; hän tervehti Ingunnia nauraen:\n\n\"Oletko nyt tyytyväinen, Ingunn — vieraaseen, jonka tällä kertaa\ntoimme taloon?\"\n\nIngunn hämmästyi — hän punastui kaulaa myöten ja hymy purkautui esiin\nhänen silmistään ja suupielistään.\n\n\"Oletteko tulleet yhdessä?\" Hän siirsi katseensa sedästä Olaviin.\nSilloin tämäkin hymyili — Ingunn tunsi niin hyvin tuon hiljaisen\nhohteen; Olavin kalpea, kaunis suu karehti pehmeästi, vaikka huulet\neivät avautuneetkaan; hän siristi hiukan silmiään ja noiden pitkien,\nsilkinhienojen ripsien alla säihkyi sininen, iloinen katse —.\n\n\"Tulithan sinä lopultakin kotiin?\" sanoi Ingunn hymyillen.\n\n\"Niin, ajattelin käydä kerran kotipuoltakin katsomassa\", sanoi Olav\nsiihen.\n\nIngunn istahti kynnykselle katsellen Olavia, joka jäi pihalle\nkeskustelemaan Ivarin kanssa. Kummallisen nopeasti kaikki rauhoittui\nhänen sisällään. Onni, se oli kuin vaipumista lepoon, — täydelliseen\nlepoon.\n\nIvar tahtoi näyttää Olaville jotakin — miehet poistuivat edemmäksi.\nIngunn istui tarkkaillen Olavia hänen astellessaan: ei yksikään\nmies, minkä hän oli nähnyt, astunut niin kauniisti, liikkunut niin\nmiellyttävän levollisesti. Olav ei ollut kovin kookas, sen hän muisti\nnyt hyvinkin; itse hän oli hiukkasta pitempi — mutta Olav oli niin\nkaunismuotoinen, juuri tarpeeksi harteikas ja kapea vyötäisiltään;\nhänen vartalonsa oli kiinteä ja vankkalihaksinen, vaikka hän olikin\nniin solakka, suora ja notkea jäseninen.\n\nHänen kasvonsa olivat hiukan laihtuneet, hänen ihonsa käynyt hieman\nkuivemmaksi ja kovemmaksi. Ja tukka oli hiukan tummunut — se ei ollut\nenää niin hohtavan vaalea, vaan oli tullut enemmän tuhkanväriseksi.\nMutta kuta kauemmin Ingunn häntä katseli, sitä paremmin hän tunsi hänet\njälleen. Heidän erotessaan oli hänen kauneudestaan ollut vain ikään\nkuin lapsellisen viehkeyden hohdetta. Nyt hän oli aikamies — mutta\nmerkillisen kaunis nuori mies sittenkin.\n\nSyvässä onnessaan aikaillen istui Ingunn illallispöydässä ja havaitsi\nihmeekseen, että sekä Ivar että Magnhild olivat hyvin ystävällisiä\nOlavia kohtaan. Olav oli tullut maahan viikko sitten — Osloon.\n\n\"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt käydä ensiksi katsomassa\ntaloasi\", sanoi Ivar. \"Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut — nyt,\nkun sinä olet jaarlin miehiä.\"\n\n\"Ei suinkaan, olisinhan kyllä _uskaltanut_ tehdä niin. Mutta minä olin\nsaanut päähäni, etten tahdo mennä Hestvikeniin ennen kuin olen saanut\nhallintovallan tilaani. Ennättääpähän sinne sittekin, ajattelin\",\nhymyili hän, \"kun saan kaikki selväksi etelässä voidakseni viedä\nIngunnin mukanani kotiin.\"\n\nIngunn sai heidän keskustelustaan sen käsityksen, ettei Olav ollut\nvielä saanut maassaololupaa. Mutta Ivar ei, enemmän kuin Olav itsekään,\nnäyttänyt panevan sille suurta painoa. Jaarli Alf Erlinginpoika\nTornbergistä oli nyt maan mahtavin mies, ja Olav oli tavannut hänet\nTanskassa ja liittynyt hänen saattoonsa. Jaarli oli luvannut hankkia\nhänelle turvakirjeen, ja juuri jaarlin luvalla hän oli tullut nyt\nmaahan etsimään miestä, joka hänen puolestaan voisi neuvotella\nsovinnosta Einarin sukulaisten kanssa. Sitten hän oli ajatellut\nolevan parasta esiintyä rohkeasti — ja oli ratsastanut suoraan Ivar\nTorenpojan luo Galtestadiin. Ja he olivat pian päässeet sovintoon.\n\n\"Niin, tiedäthän, että olen tuntenut sinut noin pienestä saakka\",\nsanoi Ivar. \"Ja minä olen aina pitänyt sinusta. Suutuin kyllä silloin,\nkun saimme tietää, että sinä olit omin luvin anastanut morsiamesi,\nmutta sehän oli luonnollista —.\"\n\n\"Tietysti se oli luonnollista.\" Olav nauroi, ja Ivar myös.\n\nIngunn kysyi pelokkaasti:\n\n\"Etkö sitten ole tullut kotiin _jäädäksesi_ tänne, Olav?\"\n\n\"Norjaan jään — kenties. Mutta täällä pohjoisessa en voi viipyä\nmonta päivää. Pärttylinmessupäivänä on minun oltava jaarlin luona\nValdinsholmissa.\"\n\nIngunn ei tiennyt, missä Valdinsholm mahtoi olla, mutta kuulosti siltä\nkuin se olisi ollut hyvin kaukana.\n\nOlavista saattoi helposti huomata, että hän oli oppinut käyttäytymään\nihmisten parissa. Hiljaisesta ja harvasanaisesta kotikasvatista oli\ntullut seurustelutaitoinen nuori hovimies, joka osasi sovittaa hyvin\nsanansa. Olav tarinoi vilkkaasti ja edukseen, mutta hän kuunteli myös\nmielellään vanhempia ihmisiä, ja suurin osa hänen puheestaan oli\nvastailemista Ivarin ja Magnhildin kysymyksiin. Harvoin hän kääntyi\njuttelemaan Ingunnille, eikä hän koettanut kertaakaan päästä puheisiin\nyksistään hänen kanssaan.\n\nHän kertoi, että Tanskassa oli nyt hyvin rauhatonta — valtaherrat\nolivat kaikin puolin tyytymättömiä kuninkaaseensa, vaikka näillä oli\npaljon suuremmat vapaudet ja oikeudet siinä maassa kuin täällä; —\nmutta ehkäpä he juuri siitä syystä olivat saaneet halun ahmia vielä\nenemmän. Hänen oma enonsa, Barnim Erikinpoika, menetteli Olavin\nmielestä kaikessa niinkuin halusi, ja laeista, joiden piti olla\nvoimassa siinäkin maassa, hän ei ollut havainnut ritarin välittävän\nkoskaan.\n\n\"Etkö ole saanut haltuusi mitään perintöjä äitisi sukulaisilta?\" kysyi\nIvar. \"Etkö voisi niitä nyt vaatia?\"\n\n\"Eno vastaa kieltävästi\", sanoi Olav hymyillen hiukan pilkallisesti.\n\"Ja voihan hän olla oikeassa. — Kun tulin Høvdinggaardiin, selitti\nhän minulle ensiksikin, että isoäitini oli toimittanut pesänjaon\nlastensa kanssa Erik-herran kuoleman jälkeen, ennen kuin hän meni\nnaimisiin Bjørn Andersinpojan kanssa. Toiseksi minun äitini oli\nmenettänyt kaiken perintöoikeutensa Tanskassa olevien sukulaistensa\nomaisuuteen poistuessaan maasta ja mennessään naimisiin Norjassa,\nkysymättä heidän mieltään —. Ja kolmanneksi oli kuningas julistanut\näitini täysveljen, Stig Bjørninpojan henkipatoksi; hän on kuollut ja\nhänen poikansa kulkevat vierailla mailla, ja Hvidbjergin on kuningas\nottanut huostaansa. Nyt on Valdemar herttua ottanut Stigin poikien\nasian esille, ja hän voi hankkia heille tilan takaisin, ja Barnim-eno\narveli, että minun olisi pidettävä itseni esillä: ehkäpä minullekin\nsaattaisi tipahtaa jotakin.\" Hän hymyili. \"Se tapahtui sitten, kun\neno ja minä olimme oppineet paremmin tuntemaan toisiamme — olimme\nheti hyviä ystäviä, ja hän on kohdellut minua hyvin ja ollut minua\nkohtaan erittäin antelias. Hän vain tahtoo, etten minä vaatisi mitään\n_oikeuksia_ —.\"\n\nOlav puhui hymyillen. Mutta Ingunn huomasi, että hänen kasvoihinsa ja\neleisiinsä oli tullut jokin vieras piirre. Jotakin yksinäistä, joka\nniissä oli ollut aina, mutta joka nyt ilmeni selvemmin, ja jotakin\nkovaa, mikä oli uutta. Ingunn aavisti, ettei Olav ollut kokenut pelkkää\nonnea ja iloa joutuessaan köyhänä ja maasta ajettuna hakemaan suojaa\nmahtavilta tanskalaisilta sukulaisiltaan.\n\n\"Voin kyllä sanoa, että Barnim Erikinpoika on ollut hyvä minua\nkohtaan — mutta olin sittenkin toinen mies sinä päivänä, jolloin\ntapasin Alf-herran —; ja kun pidin miekankahvasta sekä vannoin hänelle\nvalani, tuntui minusta melkein kuin olisin palannut kotiin.\"\n\n\"Sinä pidät hänestä!\" sanoi Ivar.\n\n\"Pidänkö —!\" Olavin kasvot kirkastuivat. \"Jos olisit tavannut jaarlin,\net sanoisi tuolla tavoin. Me seuraisimme häntä, vaikka meidän pitäisi\npurjehtia kautta helvetin höyryävän tulirapakon — joka mies, johon hän\nkatsoo hymyillen. — Hänen ruskeat silmänsä loistavat kuin timantit.\nPieni hän on — olen häntä varmasti päätä pitempi — leveäselkäinen,\nkarvainen ja ruskeatukkainen; niin, sanotaanhan, että Tornbergin\nsuku on peräisin kuninkaantyttärestä ja karhusta. Ja Alf-herralla on\nkymmenen miehen voima ja kahdentoista äly. Ei ole monta miestä joka ei\nolisi iloinen ja kiitollinen saadessaan totella häntä — eikä monta\nnaistakaan\", — sanoi Olav hymyillen.\n\n\"Onko totta, mitä kerrotaan kuningattarestamme, — että hän haluaa\nmennä naimisiin Alf-herran kanssa!\" kysyi Ivar uteliaana.\n\n\"Kuinkapa minä sen tietäisin?\" nauroi Olav. \"Mutta jos on totta, mitä\nkerrotaan, on hän hyvin viisas nainen. Mutta silloin hänen valtansa\nloppuisi Norjan valtaistuimella, jos hän joutuisi tuon karhun käpäliin\n—.\"\n\nIvar arveli, että Alf-jaarli liikkui juuri Ingebjørg-kuningattaren\nasioissa Tanskan vesillä, taisteli siellä rannikoilla kaapaten\nsaksalaisia kauppalaivoja, jotka pyrkivät pohjoiseen salmien kautta.\n\nOlav sanoi, että se oli kyllä totta — jaarli tahtoi hankkia\nIngebjørg-kuningattarelle hänen isiensä perinnön Tanskasta, samalla\nkun hän kuritti saksalaisia kauppiaita heidän viimevuotisista\ntunkeutumisistaan Bjørgviniin ja Tunsbergiin. Mutta hän teki sen siksi,\nettä hän itse sitä tahtoi, eikä sen vuoksi, että kuningatar oli häneltä\nsitä pyytänyt. Oli varmaankin olemassa sellainen sopimus jaarlin ja\ntanskalaisten valtaherrojen välillä, että hän avustaisi heitä heidän\ntaistelussaan Tanskan kuningasta vastaan, ja vastapalvelukseksi\nJakob-kreivi ja muut herrat pakottaisivat kuninkaan luopumaan\nIngebjørgin Tanskassa olevista tiluksista.\n\nHe olivat istuneet juomassa illallisen jälkeen, ja Ivar alkoi jo puhua\nlevolle lähdöstä; silloin Olav nousi seisomaan ja veti sormestaan\nsuuren kultasormuksen, jossa oli vihreä kivi. Hän näytti sitä Ivarille\nja Magnhild-rouvalle:\n\n\"Mahdattekohan tuntea tätä? Tällä sormuksella isäni antoi minun kihlata\nIngunnin. Eiköhän teidän mielestänne Ingunnin sopisi saada se nyt ja\nkäyttää sitä?\"\n\nIngunnin täti ja setä vastasivat siihen myöntävästi, ja Olav pani\nsormuksen Ingunnin sormeen. Sen jälkeen hän otti satulalaukusta esille\nkullatut vitjat, joissa oli risti ja hopeakoristeita vyötä varten,\nja antoi Ingunnille nekin. Sitten hän otti esiin arvokkaita lahjoja\nIvarille ja Magnhildille sekä kolme kultasormusta, jotka hän pyysi\nIvarin toimittamaan Toralle, Hallvardille ja Jonille. Sekä Magnhild\nettä Ivar olivat tästä hyvin mielissään, ylistivät lahjoja ja olivat\nhyvin suopeita Olavia kohtaan. Magnhild-rouva antoi tuoda viiniä, ja he\njoivat kaikki yhteisesti joulusarvesta.\n\nKun Magnhild-rouva sanoi, että nyt saattoi Ingunn mennä isoäidin\nluo nukkumaan, nousi Olav paikaltaan — hän tahtoi mennä Grimin ja\nDallan luo puhumaan hiukan heidänkin kanssaan. Magnhild ei esittänyt\nvastaväitteitä.\n\nTaivas oli pilvessä, mutta pilvien välitse hohti illan valo kylmänä ja\nmessinginkaltaisena. Yöt alkoivat jo käydä koleiksi ja syksyisiksi.\n\nOlav ja Ingunn astelivat ulkorakennusten ohi. He saapuivat pellon\naidan luo; Olav nojasi kyynärpäänsä veräjään, jäi siihen seisomaan ja\nkatselemaan eteensä. Vilja oli tuleentunut, se hohti vaaleana synkän\ntaivaan alla; alhaalla lepäsi lahti tyynenä, kuvastellen alkavaa\nhämärää — toisella puolen sulautui sinimusta metsäinen selänne rannan\ntummuuteen.\n\n\"Täällä on samanlaista kuin ennen\", sanoi Olav hiljaa. \"Kuten\ntavallisesti syksyllä. Tanskassa tuulee melkein aina.\"\n\nHän kääntyi puolittain tyttöä kohti, laski kätensä hänen olalleen ja\nveti hänet lähemmäs itseään. Päästäen syvän onnenhuokauksen Ingunn\nnojautui raskaasti häneen. Hän tunsi vihdoinkin vähitellen päässeensä\nkotiin; nyt hän oli Olavin syleilyssä.\n\nOlav tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin, työnsi ylös hänen\ntukkansa ja suuteli häntä ohimoille.\n\n\"Ennen sinulla oli kiharoita täällä hiusrajassa\", — kuiskasi hän.\n\n\"Minä kampaan nykyään tukkani niin kireälle\", sanoi Ingunn hiljaa.\n\"Olen kammannut kiharat pois. — Kun he ottivat minulta hunnun, olen\npalmikoinut niin sileästi kuin suinkin voin —.\"\n\n\"Niin, nyt minä muistan — sinähän käytit huntua Hamarin talvena!\"\n\n\"Oletko pahoillasi siitä, että annoin heidän pakottaa itseni ottamaan\nsen pois?\"\n\nOlav pudisti päätään, hymyillen hiukan:\n\n\"Olin melkein unohtanut sen — ajatellessani sinua muistin sinut\nsellaisena kuin olit sitä ennen.\"\n\n\"Olenko mielestäsi samanlainen kuin ennen\", kuiskasi Ingunn\npelokkaasti, \"vai olenko muuttunut rumemmaksi?\"\n\n\"Et!\" Olav otti hänet rajuun syleilyyn. Hetkisen he seisoivat tiukasti\ntoisiinsa pusertuneina. Sitten Olav päästi hänet irti:\n\n\"Ei — meidän on mentävä sisään. Tulee pian pimeä —.\" Mutta hän veti\nIngunnin palmikkoja soimiensa lomitse, kietoi ne ranteittensa ympäri ja\nravisteli häntä sinne tänne, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.\n\n\"Miten kaunis sinä olet, Ingunn\", sanoi hän kiihkeästi. Jälleen hän\npäästi Ingunnin irti, naurahtaen merkillisesti, ja kysyi sitten äkkiä:\n\n\"Siitähän on toista vuotta jo, kun näit Arnvidin viimeksi?\"\n\nIngunn myönsi niin olevan.\n\n\"Olisin mielelläni halunnut tavata häntä nyt. Hän on ainoa ystäväni\nnuoruuden ajoilta — hän ja sinä. Ihmisiin, joita tapaa iäkkäämmäksi\ntultuaan, ei voi suhtautua samalla tavalla.\"\n\nOlav oli nyt yhdenkolmatta ja Ingunn kahdenkymmenen ikäinen, mutta\nkumpikaan heistä ei ajatellut, että he olivat liian nuoria puhuakseen\nnoin. Heille kummallekin oli tapahtunut niin paljon ennen kuin he\nolivat jättäneet taakseen lapsuuden.\n\nHeti sen jälkeen Olav kääntyi lähteäkseen takaisin kartanolle, ja\nIngunn seurasi hänen jäljessään navettarakennusten välistä ahdasta\nkujaa pitkin. Grim ja Dalia istuivat kivellä navetan oven edessä.\nVanhukset ihastuivat ikihyväksi, kun Olav pysähtyi heidän luokseen.\nHetkisen kuluttua hän otti vyöstään rahoja ja antoi heille — ja\nsilloin heidän ilollaan ei ollut rajoja.\n\nIngunn seisoi navetan seinustalla, mutta kukaan ei puhunut hänelle,\nja kun hän havaitsi, että Olav halusi istahtaa hetkiseksi juttelemaan\nvanhojen palvelijoiden kanssa, sanoi hän hyvää yötä ja lähti isoäidin\ntupaan.\n\nOlav viipyi Bergissä viisi päivää. Kuudennen aamuna hän sanoi, että\nhänen täytyi illalla ratsastaa Hamariin, sillä sieltä oli hänelle\nluvattu venekyyti Eidsvoldeniin, jos hän voisi olla valmiina lähtemään\naikaisin seuraavana aamuna.\n\nHän oli tullut oikein hyväksi ystäväksi Ivarin ja Manghildin kanssa, ja\nkaikki talossa sanoivat, että Olav oli kovasti miehistynyt poissaolonsa\nvuosina. Mutta Ingunn ja hän eivät olleet saaneet jutella keskenään\nkovinkaan paljon.\n\nSinä päivänä, jolloin Olavin piti ratsastaa pois, pyysi Ingunn häntä\nmukaansa siihen parveen, missä Aasan ja hänen tavaransa olivat. Hän\navasi arkkunsa, otti sieltä esille kokoontaitetun liinavaatteen ja\nojensi sen Olaville kääntäen kasvonsa hänestä pois.\n\n\"Se on sinun hääpaitasi, Olav. Tahdoin antaa sen sinulle _nyt_.\"\n\nKun hän vihdoin loi katseensa Olaviin, seisoi tämä pidellen paitaa\nkäsissään; hän oli punastunut, ja ilme hänen kasvoillaan oli\nkummallisen viehkeä ja liikuttunut.\n\n\"Kristus siunatkoon sinua, oma Ingunnini — Kristus siunatkoon käsiäsi\njokaisesta ompeleesta, minkä olet tähän ommellut —.\"\n\n\"Olav — älä lähde!\"\n\n\"Tiedäthän, että minun täytyy\", sanoi Olav hiljaa.\n\n\"Ei, ei, Olav! En ollut ajatellut, että kun kerran saapuisit kotiin,\nlähtisit taas heti luotani. Jää tänne, Olav — vain kolmeksi —\nvaikkapa _yhdeksikin_ päiväksi!\"\n\n\"En voi.\" Olav huokasi. \"Etkö voi käsittää, Ingunn, että olen vielä\nhenkipatto; minun oli vaarallista _tullakaan_, mutta olin sitä mieltä,\nettä minun täytyi saada _nähdä_ sinut ja puhua sukulaistesi kanssa. En\nomista tällä hetkellä Norjassa mitään, mitä oikeudenmukaisesti voisin\nnimittää omakseni. Jaarli, herrani, on minulle luvannut —. Ja vaikkapa\nasiat eivät olisikaan niin — kun hän on käskenyt minun saapua luokseen\nmääräajaksi, en voi jäädä pois. Minun täytyy lähteä joutuakseni hänen\nluokseen ajoissa —.\"\n\n\"Etkö voi ottaa minua mukaasi?\" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.\n\n\"Täytyyhän sinun käsittää, etten voi. Minne minä sinut veisin?\nValdinsholmiinko, jaarlin miesten pariin —!\" Olav nauroi.\n\n\"Minulla on ollut niin raskaat päivät täällä Bergissä\", kuiskasi Ingunn.\n\n\"Sitä en voi käsittää. Ovathan Magnhild-rouva ja Aasa-rouva hyviä\nihmisiä —. Siellä etelässä ollessani minä usein pelkäsin, mahtaisiko\nKolbein saada läpi tahtonsa, että sinä tulisit hänen luokseen. Pelkäsin\npuolestasi, rakkaani. — Täällähän sinulla on ollut aika hyvä olla.\"\n\n\"En jaksa olla täällä enää —. Etkö voi viedä minua mukanasi — hankkia\nminulle olinpaikkaa jostakin muualta?\"\n\n\"En voi hankkia sinulle olinpaikkaa niin kauan kuin en ole saanut\ntakaisin oikeutta tilaani\", sanoi Olav kärsimättömästi. \"Ja entä mitä\nluulisit Ivarin ja Magnhildin pitävän siitä, että veisin sinut pois —\nIvar on juuri se, joka tulee puhumaan puolestani Kolbeinille. Älä ole\nniin ymmärtämätön, Ingunn. Eikä Aasa-vanhus voi tulla toimeen ilman\nsinua.\"\n\nMolemmat vaikenivat hetkeksi. Ingunn meni ikkunan luo.\n\n\"Olen aina ajatellut, seisoessani ja katsellessani ulos, että täällä on\nsamanlaista kuin Hestvikenissä.\"\n\nOlav astui hänen luokseen ja laski kätensä hellästi hänen kaulalleen.\n\n\"Oi ei\", sanoi hän hajamielisenä, \"vuono on paljon leveämpi\nHestvikenissä. Siellä on suolainen meri. Ja talo on muistaakseni\nylempänä.\"\n\nHän väistyi takaisin, otti paidan ja taittoi sen kokoon.\n\n\"Sinulla on ollut tässä paljon työtä, Ingunn — olet ommellut siihen\nniin paljon kirjailua.\"\n\n\"Ooh. Minulla on ollut neljä vuotta sitä näpläilläkseni\", sanoi Ingunn\ntylysti.\n\n\"Tule, lähdetään ulos\", sanoi Olav äkkiä. \"Tule, niin menemme ulos\njuttelemaan!\"\n\nHe kulkivat rinnettä alas, kunnes saapuivat eräälle kummulle lahden\nrannalla. Kuivalla, kivisellä mäellä kasvoi katajia ja pikku pensaita\nja välillä oli auringon paahtaman, lyhyen ruohon peittämiä aukeamia.\n\n\"Tule, istutaan tähän!\" — Itse heittäytyi Olav vatsalleen Ingunnin\neteen. Siihen hän jäi loikomaan ja tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nIngunnista tuntui kuin he tavallaan olisivat tulleet toisiaan\nlähemmäksi juuri siksi, että Olav vaipui ajatuksiinsa ja jäi\näänettömäksi, saatuaan Ingunnin ulos kanssaan kahden; Ingunn oli niin\ntottunut tähän heidän lapsuudestaan saakka. Hän istui siinä katsellen\nhellästi pieniä kesakkoja, joita Olavilla oli nenän juuressa — ne\nolivat hänen mielestään niin tuttuja.\n\nSuuria pilviä kulki taivaalla heittäen varjoja maahan, niin että\nvastarannan metsä muuttui tummansiniseksi — vihreä niitty ja vaalea\npelto loistivat vain voimakkaasti välistä. Vuono oli harmaa, tyynien,\ntummien viirujen halkoma, jotka edempänä kuvastelivat syksyistä\nmaisemaa palasittain. Välistä pilkahti aurinko esiin, ja terävä,\nkultainen valo paahtoi — mutta heti kun pilvi kulki sen ohi, ei\ntuntunut lainkaan lämpimältä — ja maa oli kostea —.\n\nPitkän ajan kuluttua kysyi tyttö:\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Olav?\"\n\nOlav huokasi raskaasti aivan kuin olisi herännyt — sitten hän tarttui\nIngunnin käteen ja painoi kasvonsa hänen käsiinsä:\n\n\"Kun et sinä olisi niin ymmärtämätön\", sanoi hän, palaten jälleen\nheidän aikaisempaan keskusteluunsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:\n\n\"Høvdinggaardista lähdin kiitosta sanomatta —.\"\n\nIngunnilta pääsi pieni säikähtynyt huudahdus.\n\n\"Niin\", sanoi Olav. \"Se oli pahasti tehty — se ei ollut kaunista,\nsillä eno on osoittanut monella tavoin hyvyyttä minua kohtaan —.\"\n\n\"Jouduitteko epäsopuun?\"\n\n\"Ei sitäkään. Se johtui siitä, että hän oli tehnyt jotakin, josta minä\nen pitänyt. Hän rankaisi erästä renkiään — enkä voi sanoa, että se\nolisi ollut ankarampi rangaistus kuin minkä tämä ansaitsi. Mutta eno\noli usein julma jouduttuaan, niinkuin silloin, vimmasta suunniltaan\n— ja sinä tiedät, etten ole koskaan hyväksynyt ihmisten tai eläinten\ntarpeetonta kiusaamista —.\"\n\n\"Ja niin te jouduitte epäsopuun —?\"\n\n\"Ei niinkään. Tuo renki oli ollut kavaltaja —. Oli istuttu ja juotu\nhallissa, eno ynnä muutamia sukulaisia ja ystäviä — niin, siellä\noli _minunkin_ sukulaisiani — he olivat tulleet meille pääsiäistä\nviettämään — oli pääsiäisilta. He puhuivat kuninkaasta, ja hänelle ei\nkukaan heistä tahtonut hyvää — ja he juttelivat siinä kuningas Eirikiä\nvastaan punotuista hankkeista. Siellä pohditaan monenmoisia merkillisiä\njuonia nykyään, näetkös — ja juopuneita ja hölläsuisia me olimme\nkaikki. Tuo Aake oli kulkenut pöydän ohi ja mennyt sitten kuninkaan\npäämiehen luo Holbekgaardiin sekä myynyt hänelle kuulemansa tiedot,\nja tämän sai eno tietää. Silloin eno antoi viedä miehen puistoon ja\nsitoa hänet suurimpaan tammeen; ja sitten hän nosti petturin toisen\nkäden, jolla mies oli vannonut Barnimille uskollisuutta ja naulasi sen\npuukolla runkoon.\n\n\"Niin, en tarkoita, etteikö hän olisi sitä ansainnut. Mutta kun tuli\nyö, arvelin, että nyt oli Aake seisonut siellä tarpeeksi kauan. Menin\nulos ja irrotin hänet ja lainasin hänelle hevosen sekä pyysin häntä\nlähettämään sen takaisin erääseen taloon Kallundborgissa, missä minut\ntunnettiin, kun hän oli saanut tilaisuuden poistua Själlannista. —\nMutta pelkäsin, että eno vihastuisi hirmuisesti kepposeni johdosta,\neivätkä siinä olisi hyvät sanat auttaneet. Olin kuullut, että jaarli\noli pohjoisessa niemen seuduilla — ja silloin minä kokosin tavaroitani\nminkä ennätin ja ratsastin samana yönä pohjoiseen. Ja niin jouduin\njaarlin kanssa Englantiin.\n\n\"Niin, ei hän saanut suinkaan kaunista kiitosta minulta — ja minä\nrukoilen Jumalaa joka päivä, ettei hän saisi enempiä ikävyyksiä sen\njohdosta, että päästin irti Aaken. Annoin hänen vannoa, mutta vannoopa\ntai paljastaapa sellainen mies —. Jos eno olisi hirttänyt hänet,\nolisin sanonut, että se oli hyvin tehty. Mutta kun hän seisoi siellä\ntammea vasten, käsi kiinni naulattuna —. Se tapahtui juuri pääsiäisen\njälkeen, näetkös; olimme olleet joka päivä kirkossa, ja minä olin\npolvistunut ristin juurelle ja suudellut sitä pitkänäperjantaina. —\nSilloin minusta tuntui, että tuo mies, joka seisoi siellä, muistutti\nristiinnaulittua —.\"\n\nIngunn nyökkäsi hiljaa.\n\n\"Sehän oli hyvä työ.\"\n\n\"Jumala tietää. Kunpa voisin niin uskoa. Ja jos palaan Tanskaan jaarlin\nseurassa, niin voinhan lähettää enolle sanan — ehkä saan luvan\nratsastaa hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi. Sillä olin\nhänelle kauhean kiittämätön.\"\n\nHän makasi tuijottaen kauan tummansinisiä metsiä kohti:\n\n\"Sanot, ettei sinun ole ollut hyvä olla täällä, Ingunn. En ole minäkään\nsaanut viettää joulua joka päivä. En moiti sukulaisiani — mutta he\novat rikkaita ja mahtavia miehiä, ja minä tulin heidän luokseen köyhänä\nja vieraana ja lainsuojattomaksi julistettuna — poikasena he minua\npitivät eivätkä suvun jäsenenä, koska he eivät olleet naittaneet äitiä.\nEn tahdo sanoa, että he olisivat voineet vastaanottaa minut paremmin\nkuin vastaanottivat — asiain ollessa niin kuin ne olivat.\"\n\n\"Älä ole järjetön, pyysi hän jälleen.\" Hän siirtyi hiukan eteenpäin\nja antoi päänsä vaipua raskaasti Ingunnin syliin. \"Mieluimmin jäisin\nkyllä tänne nyt samalla tai ottaisin sinut mukaani — jos se vain\nkävisi päinsä. — Olisitko ennemmin tahtonut, etten olisi tullutkaan,\nkun en voinut jäädä kuitenkaan —?\"\n\nIngunn pudisti päätään ja silitti hellästi hänen tukkaansa.\n\n\"On vain merkillistä\", sanoi Ingunn hiljaa, \"ettei enosi tahtonut\ntehdä enempää sinun hyväksesi — kun hänellä ei ole muita lapsia elossa\nkuin se nunna?\"\n\n\"Ehkä olisi tehnyt — jos olisin tahtonut jäädä Tanskaan. Mutta sanoin\naina, etten tahtonut. Ja hän huomasi kyllä, että kaipasin takaisin\ntänne.\"\n\nHetkisen kuluttua kysyi Ingunn:\n\n\"Nuo ystäväsi — siinä kaupungissa, minkä mainitsit — mitä väkeä ne\novat?\"\n\n\"Ooh, ei mitään\", vastasi Olav. \"Ravintolavieraita. Kävin usein siinä\nkaupungissa enon asioilla — myymässä karjaa tai muuta sentapaista —.\"\n\nIngunn silitti yhä hänen hiuksiaan.\n\n\"Suukon sinä kuitenkin voit suoda minulle!\" Olav nousi polvilleen,\nsyleili häntä rajusti ja painoi suudelman hänen huulilleen.\n\n\"Voit ottaa niin monta kuin tahdot\", kuiskasi Ingunn hänen rinnaltaan.\nKyyneleet tulvahtivat silmiin hänen tuntiessaan Olavin rajuja ja kuumia\nsuudelmia kaikkialla kasvoillaan ja kaulallaan. \"Niin monta kuin tahdot\n—. Olisit voinut saada suukon joka päivä —!\"\n\n\"Pelkäänpä, että silloin olisin tullut kovin tyytymättömäksi —!\" Olav\nnauroi kurkkuunsa. \"Oma Ingunnini!\" Hän taivutti Ingunnin taapäin niin,\nettä hänen niskansa tuli lähelle maata. \"Mutta nyt ei kestä enää kauan,\nennen kuin —\" kuiskasi hän.\n\n\"Meidän täytyy lähteä\", sanoi hän sitten ja päästi Ingunnin\nkäsistään. \"Mitähän Magnhild-rouva mahtanee ajatella, kun poistuimme\ntällä tavoin kartanosta!\"\n\n\"Vähätpä siitä\", hymähti Ingunn.\n\n\"Niinpä kyllä!\" Olav hymyili, tarttui Ingunnin käteen ja auttoi hänet\npystyyn. Hän pudisteli hatullaan Ingunnia ja itseään. \"Mutta kyllä\nmeidän kuitenkin täytyy nyt lähteä.\"\n\nOlav piti yhä Ingunnin kättä omassaan siihen saakka kun he tulivat\npolulle, mistä heidät voitiin nähdä talosta.\n\n\n\n\nIII\n\n\nOlavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta.\nTuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.\n\nHän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli\nmenetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut\nvanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja\nkäytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi\nläpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar\nettä Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.\n\nMagnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut\nsurullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla\nvarustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen\nkäsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset\nkehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan,\nhopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä\nhän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa\nMaununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä\nhänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja\nerilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti\nkummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän\nunohti sen joka päivä.\n\nIvar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon —\nolisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän\npyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen\nosan hänen vaimovainajansa puvuista: \"Suon tämän sinulle ennemmin kuin\nToralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan\nja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi.\"\n\nHän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut\nOlavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika\njulistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman\nhyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti\nsen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.\n\nSukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan.\nVeli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti\nhuostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri\nsynti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa\nvuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa.\nKun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa\nsaarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä —\nhän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli\nhiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin\nluo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen\ntapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan\ntakaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien\nsäilytettäväksi.\n\nKolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja\nhalusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan\nvastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan\ntuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn\nsai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi,\njollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa\nvoisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai\npikkutilallisen kanssa.\n\nIvar vain nauroi velipuolelleen. Kolbein mahtoi olla hullu, kun ei\nkäsittänyt aikaansa; jos kuningas antaisi Olaville maassaololuvan, niin\nsaattoihan Kolbein kyllä kieltäytyä vastaanottamasta korvausrahoja\n— antaa hopean jäädä kirkonmäelle variksien ja maankiertäjien\nnoukittavaksi; mutta Olav istuisi Hestvikenissä yhtä turvallisena\nsilti. Ja mitä Olavin ja Ingunnin kihlaukseen tulee, oli typerää\nkieltää, että se oli vanhastaan päätetty asia. Sitä, että Olav oli\nennättänyt ennen heitä, silloin kun he ajattelivat antaa morsiamen\nHaakon Gautinpojalle, piti Ivar nyt vain hyvänä sattumana: hänen\nmielestään oli vävy jo nuoruudestaan saakka osoittanut olevansa\nsellainen mies, joka ei halua luopua laillisesta oikeudestaan.\n\nHaakon Gautinpoika oli parastaikaa riidassa vaimonsa sukulaisten kanssa\neräästä perinnöstä, jota hän vaati Toran puolesta, mutta Ivar ei\nhalunnut ylistää _tätä_ vävyä siitä syystä; juuri saman asian vuoksi\nhän oli antanut Haakonille tuon hienon liikanimenkin. Haakon ja Tora\npysyivät syrjässä tänä syksynä, Ivarin ja Magnhildin yrittäessä saada\nIngunnin naimisasiaa järjestykseen.\n\nHaftor Kolbeininpoika tuli Ivarin kanssa Bergiin neuvottelemaan\nasiasta. Haftor oli jäyhä ja kylmäluontoinen mies, mutta tavallaan\noikeutta harrastava ja isäänsä paljon älykkäämpi. Hän tajusi täysin\nselvästi, että jos Olav Auduninpoika oli saanut mahtavia ystäviä\nasiaansa puoltamaan, oli hänen isänsä turha vaikeuttaa sovinnontekoa.\nAinoa, mistä he voisivat jonkin verran hyötyä, oli vaatia korvausmaksut\nniin suuriksi kuin mahdollista.\n\nKaikki tämä piti Ingunnia jännityksessä. Hän piti jokaista lahjaa,\nminkä sai vastaanottaa, panttina siitä, että saisi pian takaisin\nOlavin, ja silloin Olav veisi hänet kotiin mukanaan. Hän kaipasi\nniin kovin Olavia — ja viimeksi täällä ollessaan oli Olav jutellut\nniin vähän hänen kanssaan. Hän tajusi, että Olavin oli nyt ennen\nkaikkea koetettava saada hänen sukulaisensa puolelleen, turvatuksi\nomistusoikeuden heidän kummankin tiloihin. Ja hän uskoi, että Olav\nsaatuaan hänet tulisi pitämään hänestä niinkuin entisaikoina, vaikka\nhän ei ollutkaan enää niin yltiö ja kiihkeä kuin silloin. Olav oli\nvarttuessaan muuttunut — vasta hänestä Ingunn havaitsi, miten monta\nvuotta oli kulunut siitä, kun he olivat olleet lapsia.\n\nHaftor Kolbeininpoika toi uutisia Bergiin saapuessaan sinne seuraavana\nkeväänä helluntain jälkeen ottamaan vastaan Einarin murhasta\nsuoritettavan korvausmaksun toista osaa.\n\nPuolet oli Olav antanut suorittaa keskipaaston aikaan Hamarissa —\nmuuan Oslossa asuva saksalainen kauppias toi hopean, ja Ivar sopi\nkohtaamisesta hänen kanssaan; Haftor otti vastaan rahat isänsä\npuolesta. Osa määrästä olisi pitänyt maksaa nyt helluntain jälkeen, ja\nviimeinen erä piti Olavin itsensä tuoda asianomaisille kesäkäräjille,\njotka pidettiin Hamarissa, joka vuosi Eidsiva-käräjäin päätyttyä. Sen\njälkeen hän saisi vastaanottaa Ingunnin tämän sukulaisilta.\n\nMutta tällä kertaa ei ollut saapunutkaan mitään Olavin lähettiä; sitä\nvastoin saattoi Haftor kertoa merkillisiä uutisia jaarlista, Olavin\nherrasta. Kuningatar Ingebjørg Eirikintytär oli kuollut Bjørgvinissä\nkevään alussa, ja Alf-herra oli silloin alkanut pelätä, että hänen\nylivaltansa Norjassa nyt päättyisi. Nuori Haakon-herttua oli vihannut\näitinsä neuvonantajia täydestä sydämestään jo pikkupojasta saakka.\nNyt hän toimitti jaarlille sanan, että tämä lähettäisi Osloon ne\npalkkasoturit, jotka hän oli hankkinut Englannista edellisenä kesänä\n— se oli tapahtunut Norjan kuninkaan nimessä, mutta Alf-herra oli\npitänyt ne luonaan Borgissa suureksi vaivaksi ja kiusaksi ympäristön\nasukkaille. Alf-herra noudatti pyyntöä siten, että purjehti Osloon\nkokonainen laivasto mukanaan ja marssi kaupunkiin yli parinsadan miehen\nkera; itse hän meni seurueineen asumaan kuninkaankartanoon herttuan\nsotapäällikön Hallkel Krøkedansin luo. Eräänä iltana tunkeutuivat\njotkut noista englantilaisista palkkasotureista erääseen kaupungin\nlähistöllä olevaan taloon, jonka isännän he mukiloivat pahanpäiväisesti\nja jolta he ryöstivät rahat. Hallkel-herra vaati ilkityöntekijöitä\nluovutettaviksi itselleen, ja kun englantilaiset kieltäytyivät\nilmaisemasta syyllisiä, vangitutti hän heitä joukon, valitsi heistä\numpimähkään viisi ja hirtätti nämä. Tämän tapahduttua englantilaiset\nryhtyivät hyökkäykseen kuninkaankartanoa vastaan, ja silloin syntyi\njulkitaistelu kaupunkilaisten ja jaarlin miesten välillä, kaupunki\nryöstettiin ja koko se osa, mikä on Klemens-kirkon ja joen välillä aina\nkuninkaankartanoon ja silloille saakka, poltettiin poroksi. Loppujen\nlopuksi jaarli purjehti kaikkine väkineen ulos Foldenista vieden ritari\nHallkelin vankina mukanaan — hän pani koko onnettomuuden Hallkelin\nsyyksi. Mutta herttua sai tapahtumasta tiedon ollessaan etelärannikolla\nkotimatkalla äitinsä hautajaisista, ja nyt hän kokosi nopeasti\nsotajoukon ja sai vielä veljensä, kuninkaan, mukaansa. He marssivat\nBorgesysseliin, Sarpsborg ja Isegran vallattiin äkkirynnäköllä, ja\nlähes kolmen sadan jaarlin miehen kerrotaan kaatuneen tai saaneen\njäljestäpäin surmansa seudun talonpoikien kädestä. Alfin linnanvoudin\nIsegranissa ynnä useita hänen seurueensa miehiä herttua teloitutti\n— ihmiset kertoivat sen tapahtuneen kostoksi Hallkel Krøkedansin\npuolesta, joka oli jaarlin määräyksestä surmattu linnassa. Alf-jaarlin\nitsensä kerrottiin joukkonsa jätteiden kera pelastuneen pakenemalla\nRuotsiin, ja Eirik-kuningas oli määrännyt hänet ja kaikki hänen\nmukanaan olleet soturit henkipatoiksi Norjassa.\n\nBergin väki tuli kovin hiljaiseksi, kun Haftor oli kertonut tämän\nrauhallisesti ja kuivasti. Olavin nimeä hän ei lainkaan maininnut,\nmutta jonkin ajan kuluttua kysyi Ivar hyvin varovasti, oliko Haftor\nkuullut mitään hänestä — oliko hän kaatuneiden jaarlin miesten\njoukossa?\n\nHaftor vastasi hiukan vitkastellen: ei. Sattui siten, että ne miehet,\njoilta hän tämän kaiken oli ensiksi kuullut — kaksi valkomunkkia\nTunsbergista — olivat selvillä Olav Auduninpojan kohtalosta, sillä hän\noli ollut sisarluostarissa Mariaskogissa Oslon palon aikana. Olav oli\nsaanut jaarlilta loman ennen kuin tämä oli siirtynyt Osloon, ja hän\noli matkustanut etelään Elvesysseliin myydäkseen jonkun osan siellä\nomistamastaan maasta Dragsmarkin munkeille. Saatuaan siellä kuulla,\nminkälaisen lopun jaarlin kunnia oli saanut, oli Olav sanonut olevansa\nkiitollinen Alfille kaikesta, minkä hän nyt omisti ja oli saanut\ntakaisin, eikä hän halunnut ilman lupaa erota ensimmäisestä herrasta,\njolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ja hän oli lähtenyt Ruotsiin\netsimään jaarlia.\n\n\"Tuolla Olavilla on merkillisen huono onni valitessaan suojelijoita\",\nsanoi Haftor kuivasti. \"He joutuvat henkipatoiksi, ensin piispa ja nyt\njaarli. — Mutta se taitaa olla suvussa: hänen esi-isiensä aikana oli\nHestviken oikea rosvopesä, mikäli olen kuullut.\"\n\n\"Niin, rosvoluolaksi ja pirunpesäksi kutsuivat ihmiset aikoinaan Hovia\nja Galtestadia ja muitakin meidän sukukartanoitamme, Haftor\", pisti\nIvar väliin, vaikka hyvin lauhkeasti.\n\nHaftor kohautti olkapäitään:\n\n\"Niin — Olav saattaa kyllä olla kelpo poika, mutta hänen kohtalonsa\nnäyttää olevan aina joutua niitten mukaan, jotka joutuvat tappiolle.\nMinun ystäväkseni hän ei voi koskaan tulla, mutta huomaan kyllä, että\nhänen ystävänsä pitävät hänestä. Mutta jos Ingunn tahtoo odottaa häntä,\nniin hän saa totuttautua kärsivällisyyteen.\"\n\nIvar huomautti, että voihan tällä kertaa sattua niinkin, että hänen\nasiansa järjestyy pian. Haftor vain kohautti jälleen olkapäitään.\n\nIvar joutui sitten ilmoittamaan Ingunnille olevan hyvin vähän toiveita\nsiitä, että Olav voisi viedä hänet kotiinsa tänä kesänä. Hän ei halunnut\ntarkemmin kertoa Alf-jaarlin kapinasta nuorelle naiselle, jota hän\npiti typeränä ja kevytkenkäisenä — senpä vuoksi Ingunn ei aluksi\nkäsittänyt, että Olav oli nyt yhtä huonossa asemassa kuin kerran\naikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannut auttajan Alf Erlinginpojassa.\n\nKävi vain siten, ettei sanaakaan enää puhuttu hänen naimisiinmenostaan.\n\nIvar ja Magnhild-rouva tunsivat itsensä hiukan ymmälle joutuneiksi.\nHe olivat kannattaneet tätä asiaa kaikin voimin ja mieltyneet Olaviin\nniin, että heidän nyt oli vaikea kääntyä häntä vastaan, kun hän aivan\nodottamatta oli joutunut uuteen ikävyyteen. Ja he katsoivat parhaaksi\nolla kertomatta koko asiasta.\n\nKolbein Torenpoika virui enimmäkseen vuoteessaan kotonaan — hän\noli saanut halvauksen. Täten Ingunn ei saanut tietää paljoakaan\nsiitä, mitä hän puhui. Ja Haftor ei puhunut mitään koko asiasta.\nHän oli vastaanottanut toisen puolen tappokorvauksesta erinomaisen\nenglantilaisen rahan ja oli sitä mieltä, että oli hyödytöntä koettaa\nenää jäljestäpäin purkaa sopimusta. Sitä paitsi kävi hänen hiukan\nsääli Ingunnia, ja hän arveli, että olisi samantekevää, jos Olav\nlopulta saisikin hänet ja veisi hänet toiselle paikkakunnalle —\nsuvulleen ei Ingunn tuottanut kunniaa eikä hyötyä. Kun vanha Aasa-rouva\nkuolisi, jäisi hän vain rasitukseksi sisaruksilleen. Ja Haftor oli\njo Steinfinnin poikien, Hallvardin ja Jonin kasvatusisä — ja Haakon\nGautinpoika oli nyt jo joutunut riitaan nuorten lankojensakin kanssa.\n\nTäten jäi Ingunn jälleen enimmäkseen yksikseen; hän sai istua ääneti\nloukossaan isoäidin luona.\n\nEnsimmäisenä syksynä hän kuitenkin yhä teki omia töitään — kehräsi,\nkutoi ja ompeli myötäjäisiään. Mutta vähitellen hän väsyi siihen.\nKukaan ei koskaan sanallakaan maininnut hänen tulevaisuudestaan.\nHän lakkasi odottamasta, että Olav tulisi pian, ja kohta hänestä\ntuntui kuin hän ei koskaan olisi vakavasti siihen uskonutkaan. Heidän\nyhdessäolonsa niinä päivinä, jolloin Olav viimeksi kävi täällä, oli\njättänyt jälkeensä epämääräisen pettymyksen hänen sydämeensä — Olav\noli ollut kuin puolittain vieras hänelle.\n\nHänestä tuntui, kuin hän ei olisi oikein saanut Olavin kuvaa\nsopeutumaan noihin vanhoihin unelmiinsa heidän yhteisestä elämästään\nOlavin talossa, missä he kahden hallitsisivat ja heillä olisi paljon\npikkulapsia — ja olivat kuitenkin samat kuin ennenkin rakastaessaan\ntoisiaan Frettasteinissä —.\n\nJa hän vaipui muistelemaan sitä ainoaa hetkeä, jolloin he olivat olleet\nkahden kesken, silmä silmää, suu suuta vasten — viimeisenä päivänä,\njolloin he istuivat yhdessä kummulla. Ja hän jatkoi ajatuksissaan\nheidän keskusteluaan ja muisteli Olavin ainoaa tulista, rajua hyväilyä\n— hänen polttavaa suudelmaansa kun hän taivutti taapäin Ingunnin\nniskan. Hän uneksi, että Olav oli taipunut noudattamaan omaa kaipuutaan\nja hänen rukouksiaan — ja ottanut hänet mukaansa. Hänen mieleensä\njohtui, mitä hänen äitinsä oli kertonut yöllä ennen kuolemaansa —\nmorsiusmatkastaan yli tunturien — ja tytär punoi tuota aihetta\nedelleen. — Seuraavana kesänä, toisena Olavin käynnin jälkeen hän\njoutui Magnhild-rouvan kanssa Gudbrandsdaleniin, Ringabuhun, häihin. He\njäivät joiksikin viikoiksi sinne sukulaistensa luo Eldridstadiin, ja\nnämä veivät heidät ylhäälle tunturilaitumilleen, jotta Magnhild-rouva\nnäkisi heidän karjarikkautensa. Ensi kerran elämässään Ingunn oli\nniin korkealla tunturilla, että metsä jäi alapuolelle: hän näki\nlaajoja aloja, joilla kasvoi vain pikku pensasta, vaivaiskoivua ja\nkellervänharmaata jäkälää, ja kauempana tuntureita toistensa takana\ntaivaanrantaan saakka pohjoisessa, missä lumipeittoiset tunturit\ntavoittivat taivaan pilviä hankiensa keskelle.\n\nNoissa mahtihäissä hänen oli täytynyt kulkea vaaleissa, värikkäissä\npuvuissa, hopeavyössä ja hiukset hajallaan. Ja hän oli enimmäkseen\nollut arka ja päästään pyörällä. Mutta se vaikutti häneen jäljestäpäin.\nIstuessaan jälleen isoäidin tuvassa, kotona Bergissä, nousi hänen\nmieleensä uusia kuvia — hän kuvitteli kulkevansa Olavin kanssa\nkoristettuna ja loistavan kauniina — esimerkiksi jossakin ulkomaisessa\nkuninkaankartanossa; se oli hänestä kuin korvausta kaikista näistä\nvuosista, jotka hän oli istunut loukossa. Ja hän seurasi mielessään\nhenkipattoa yli tuntureiden — he ratsastivat poikki tunturipurojen,\njotka kohisivat voimakkaammin ja kirkkaammin kuin purot täällä\nlaaksoissa — niiden äänessä oli enemmän laulavaa sävyä, vähemmän\npauhua — ja niiden pohjalla loistivat pyöreät, valkeat kivet. Kaikki\näänet ja valo ja ilma olivat toisenlaisia tuntureilla kuin täällä\nalhaalla. Hän matkasi Olavin kanssa kohti kaukaisia, siintäviä\nhuippuja, halki syvien laaksojen ja uusien lakeuksien, ja välillä he\nlepäilivät kivimajoissa, kuten Eldridstadiin mennessä —. Ja noita\ntuntureita ajatellessaan hänen mielensä ikään kuin villiytyi. Hän,\njoka oli kaihonnut niin tyynesti kohtaloonsa alistuneena, vain itkenyt\nhiljaa taljan alla jonakin yönä, kun oli mielestään saanut kovin\nkovaa kokea — hän tunsi vapautumisen tunteen virkoavan itsessään.\n— Ja hänen mielikuvansa muuttuivat huimiksi ja värikkäiksi — hän\nliitti niihin tapahtumia, joista oli kuullut lauluissa ja tarinoissa,\nhän kuvitteli kaikkea sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt:\nlyijykattoisia kivilinnoja, sinisiin panssareihin puettuja urhoja\nja laivoja, joissa oli silkkipurjeet ja kullatut laidat. Näissä\nkuvitelmissa oli toisenlaista loistoa ja toisenlaisia värejä kuin\nentisissä haaveiluissa talonpoikaistalosta, jossa eli Olav ja heidän\nlapsensa — mutta ne olivat paljon hatarampia ja sekavia kuten\ntodelliset unet —.\n\nArnvid Finninpoika oli viime vuosien aikana käynyt pari kertaa\nBergissä, ja he olivat jutelleet Olavista, mutta hän ei tietänyt\nystävästään muuta, kuin että Olav oli elossa ja oleskeli Ruotsissa.\nMutta kesäisen tunturilla käynnin jälkeisenä talvena — oli\nuudenvuodenpäivä, ja kirjoitettiin vuosiluku 1289 Vapahtajan syntymän\njälkeen — saapui Arnvid Bergiin hyvin touhuissaan. Arnvidilla oli\ntapana melkein joka vuosi käydä markkinoilla Sernassa, ja siellä oli\nOlav tavannut hänet syksyllä, ja he olivat olleet yhdessä neljä päivää.\nOlav oli kertonut jaarlin itsensä vapauttaneen hänet valasta; nyt hän\ntahtoi, että Olav ajattelisi omaa etuaan — ja hän oli antanut Olaville\nsuosituksen Tunsbergin Tore Haakoninpojalle, joka oli naimisissa\nAlf-herran sisaren kanssa. Olav oli mennyt ruotsalaisen ylimyksen\npalvelukseen hankkiakseen hiukan varoja siksi, kun palaisi kotiin,\nmutta hänen aikomuksenaan oli palata Norjaan uudenvuoden jälkeen —\nehkä hän oli jo Hestvikenissä.\n\nIngunn ilostui; varsinkin sinä aikana, minkä Arnvid viipyi Bergissä,\nhän tunsi rohkeutensa jälleen elpyvän. Mutta sen jälkeen tuntui kuin\nhänen toivonsa olisi taas kalvennut ja häipynyt; hän ei uskaltanut\nheittäytyä odottamaan, että jotakin todella _tapahtuisi_, mutta\nkuitenkin hänen ajatuksissaan ja unelmissaan oli valoisampi sävy tänä\ntalvena hänen nähdessään ajan kulkevan kevättä kohti — kukaties Olav\nsaapui, niinkuin Arnvid oli sanonut.\n\nKesällä oli Bergin naisten tapana mennä ulos savustamaan lihaa tai\nkalaa. Kartanon pohjoispuolella olevassa koivikossa oli muutamia suuria\nkiviä; he sytyttivät tulen kivenkoloon, sijoittivat sen yläpuolelle\npohjattoman laatikon, ripustivat savustettavan kappaleen kannen alle ja\nsitten täytyi yhden naisista olla siellä koko päivän savua valvomassa.\n\nEräänä päivänä keväällä halusi Aasa Maununtytär saada joitakin kaloja\nsavustetuksi, ja Dalla ja Ingunn menivät savustuspaikalle. Vanhus\nlaittoi tulen ja sai sen palamaan ja savuamaan niinkuin sen pitikin,\nmutta sitten hänen täytyi mennä kotiin katsomaan erästä lehmää, ja\nIngunn jäi jälleen yksin.\n\nMaanpinta oli täällä metsikössä melkein lumeton, ruskea ja kauhtunut,\nmutta aurinko lämmitti kallioita ja poutapilvet purjehtivat korkealla\nsinisellä taivaalla. Lahti, josta hän saattoi nähdä osan lehdettömien,\nvalkoisten koivujen välitse, oli vielä hotelossa jäässä, ja lumi loisti\nvalkoisena vastaisen rannan metsästä, joka ulottui melkein veteen\nsaakka. Täällä päivänpuoleisella rinteellä tihkui vettä joka paikasta,\nmutta kevät ei ollut kuitenkaan vielä saanut täyttä sulamiskaikuaan.\n\nIngunn viihtyi hyvin istuessaan päivänpaisteessa savua vaalimassa.\nHän oli ollut siellä jo useita tunteja ja ajatteli juuri, olisiko\nhänen lähdettävä etsimään lisää katajia tuleen — kun hän kuuli\njonkun ratsastavan ylempänä mäellä kulkevaa polkua. Hän loi katseensa\nylös — se oli vain muuan mies, joka ratsasti pienellä, kellervällä\nhevoskaakilla. — Samassa hän tuli sysänneeksi vesiastiaa; se oli\ntukemattomana kivien välissä ja kellahti kumoon.\n\nHarmikseen hän havaitsi nyt, että hänen oli lähdettävä hakemaan vettä\n— ja Dalia oli vienyt mukanaan puupytyn; vesiastia oli vuolukivestä ja\nsen yläreunassa olevaan kahteen silmään oli pujotettu puusanka, josta\nsitä voitiin kantaa. Hän otti sen; silloin huusi mies hänelle ylhäältä\npolulta — hän oli hypännyt ratsunsa selästä ja tuli juosten alas\nrinnettä läpi kuihtuneen kanervikon.\n\n\"Älähän, älähän, suloinen tyttöseni — tuon teen minä puolestasi!\"\n\nMies tarttui hänen vyötäisiinsä pysähdyttääkseen vauhtiaan, puristi\nhänet ohimennen itseään vasten, otti vesiastian ja läksi juoksujalkaa\nalas lähteelle. Ingunn ei voinut olla nauramatta hänkään, katsoessaan\nhänen jälkeensä — mies oli nauranut, niin että valkeat hampaat\nvälkkyivät.\n\nMies oli tummaihoinen — hän oli heittänyt viittansa hupun taaksepäin\nja oli paljaspäin. Hän oli hyvin pitkä ja solakka ja notkea, mutta\nhiukan raju kaikissa liikkeissään, ja hänen äänensä oli ollut niin\niloinen —.\n\nHän palasi takaisin vettä tuoden, ja Ingunn näki, että hän oli hyvin\nnuori. Hänen tummahkot kasvonsa olivat kapeat ja kulmikkaat, mutta\neivät epämiellyttävät — silmät olivat suuret, kellertävät tai\nvaaleanruskeat, hilpeät ja kirkkaat. Suu oli iso ja hammasrivi kaareva\nja korkealla, mutta nenä kaartui hienosti ja miellyttävästi. Hän oli\npukeutunut sammalvihreään puolimekkoon ja suureen ruskeaan vaippaan;\nvyössä riippui pieni, lyhyt miekka.\n\n\"Kas niin!\" sanoi hän hymyillen. \"Jos tahdot lisää apua, ei sinun\ntarvitse muuta kuin pyytää!\"\n\nIngunn nauroi, hän ei sanonut tarvitsevansa lisää; toinen oli jo\nauttanut häntä kylliksi näinkin, sillä astia oli raskas.\n\n\"Aivan liian raskas noin hennolle nuorelle neidolle. Oletko Bergistä?\"\n\nIngunn vastasi myöntävästi.\n\n\"Sinne juuri minäkin olen matkalla — minulla on asiaa ja kirje\nherraltani sinun rouvallesi. Mutta minä jään tänne auttamaan sinua\n— sitten tulen perille niin myöhään, että Magnhild-rouva saa suoda\nminulle yösijan. Saan kai silloin nukkua sinun luonasi?\"\n\n\"Saatpa kyllä.\" Ingunn ajatteli, että poika vain laski leikkiä —\nolihan hän paljas nulikka, ja Ingunn nauroi, kun toinenkin nauroi.\n\n\"Nyt jään tänne juttelemaan kanssasi\", sanoi nuori mies. \"Onpa sinulla\nikävä työ, ja ikävä sinun mahtaa olla muutenkin istua yksinäsi täällä\nmetsässä, nuori ja kaunis kun olet.\"\n\n\"Olisi täällä pahempikin, jos olisin vanha ja ruma. Eikä täällä\nmetsässä olekaan ikävä. En ole istunut täällä kuin neljä tuntia ja\ntulithan sinä siinä ajassa jo tästä ohi.\"\n\n\"Silloinpa minut on lähetetty kuluttamaan aikaasi — odotas, minä autan\nsinua; tämä työ sopii paremmin minulle kuin sinulle —!\" Ingunn oli\nhommassaan hiukan kömpelö, sillä hän ei tahtonut saada savua silmiinsä\nja kurkkuunsa. Poika kastoi katajanoksia veteen ja pani niitä hiilien\npäälle ja heittäytyi syrjään, kun savu pelmahti häntä vastaan. \"Mikä\nsinun nimesi on, kaunis tyttö?\"\n\n\"Miksi sitä kysyt?\"\n\n\"Sitten sanoisin omani. Onhan sinun hyvä se tietää — kun tulen\nnukkumaankin kanssasi.\"\n\nIngunn pudisti vain nauraen päätään:\n\n\"Ethän sinä ole näiltä seuduin?\" kysyi hän; hän kuuli toisen puhuvan\nmerkillistä murretta.\n\n\"En, olen islantilainen. Ja nimeni on Teit. Nyt on sinun sanottava\nomasi.\"\n\n\"Ooh, ei minulla ole niin merkillistä nimeä kuin sinulla. Minun nimeni\non vain Ingunn.\"\n\n\"Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle — toistaiseksi; se on yhtä kaunis\nkuin kaunein nimi, minkä tiedän. Jos keksin paremman, kirjoitan sen\nkultakirjaimilla ja annan sen sinulle, Ingunn rusoposki.\"\n\nHän auttoi Ingunnia tämän ottaessa ulos valmiiksi savustettuja kaloja\nja ripustaessa sisälle uusia. Istuen maassa hän valitsi yhden taimenen,\npaloitteli sen ja ryhtyi syömään.\n\n\"Sinä otat lihavimmat ja parhaat\", sanoi Ingunn nauraen.\n\n\"Onko Magnhild-rouva, sinun emäntäsi, sellainen nirppu, ettei suo\nköyhälle kulkijalle yhtä kalanselkää?\" nauroi Teit takaisin.\n\nIngunn huomasi, että Teit piti häntä palvelijana. Hänellä oli yllään\nruskea sarkapuku ja vyötäisillään sileä nahkavyö, ja hänen tukkansa\noli tavallisessa asussaan kahdella palmikolla ilman koristeita, vain\nsinisellä villalangalla sidottuna.\n\nTeitistä näytti olevan hauskaa olla hänen luonaan. Hän hoiti savua\nIngunnin puolesta, lisäsi katajanoksia tuleen ja heittäytyi väliajalla\nhänen viereensä juttelemaan. Ingunn sai kuulla, että hän oli\nlääninherran voudin kirjurina. Hänen isänsä oli pappi, nimeltään Sira\nHall Sigurdinpoika, ja Teit oli käynyt koulua Holarissa, mutta hän ei\ntahtonut tulla papiksi, hän tahtoi mieluummin matkustaa maailmalle\nonneaan etsimään.\n\n\"Oletko sen sitten löytänyt?\" kysyi Ingunn.\n\n\"Siihen annan sinulle vastauksen huomenna —\", hän hymyili\nsalaperäisesti.\n\nIngunn ei voinut olla pitämättä tuosta iloisesta pojasta. Ja sitten\nTeit pyysi saada suudella häntä. Ingunnista tuntui, ettei se ollut\nvaarallista. Ja niinpä hän ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi\n— istui vain hiljaa nauraen. Ja kietoen kätensä hänen ympärilleen\nTeit suuteli häntä keskelle suuta. Mutta sittenpä hän ei tahtonut\npäästääkään Ingunnia käsistään, vaan kävi lähenteleväksi ja tunki\nkätensä Ingunnin puvun alle. Ingunn ryhtyi puolustautumaan, häntä alkoi\npelottaa ja hän pyysi Teitiä luopumaan sellaisesta.\n\n\"Tuollainen ei ole miehekästä\", hän sanoi \"— minähän olen täällä\nsavustamassa — enkä voi juosta pois, ymmärräthän sinä sen!\"\n\n\"Sitä en ajatellut!\" Teit päästi hänet heti, hiukan häpeissään.\n\"— Täytyypä katsoa, minne ratsuni on joutunut\", sanoi hän sen heti\nsen jälkeen. \"— Me tapaamme Bergissä?\" huusi hän Ingunnille ylhäältä\nratsupolulta.\n\nKun Ingunn ja Dalia palasivat kartanoon illalla, ei pihalla ollut\nketään, mutta kun Magnhildin tuvan ovi avattiin, kuului sieltä naurua\nja äänekästä puhetta. Magnhild-rouvalla oli vieraita, kaksi nuorta\nneitoa, Dagny ja Margret, rouvan kasvattityttären kaksoset, ja tänä\niltana oli tullut muitakin nuoria Bergiin, näiden neitosten sukulaisia\nja ystäviä.\n\nIngunn meni isoäidin pirttiin. Pitäen vatia sylissään hän istui\nvuoteen vieressä ja antoi vanhukselle puuroa ja maitoa, ottaen välistä\nitsekin lusikallisen. Sitten hän haki korin ja puukon ja meni ulos.\nIltaisin oli jo kaunista ja valoisaa, ja lahteen päin viettävälle\npäivänpuoleiselle mäelle, talon suurimman ja parhaimman pellon\nalapuolelle oli jo ilmestynyt lehtikaalin ja villikaalin taimia. Hän\ntahtoi noppia niitä korillisen ja keittää niistä keiton isoäidille.\nVanhus kaipasi varmaan talven jälkeen ruumiin puhdistusta limasta ja\nepäterveellisistä nesteistä.\n\nTaimet olivat pieniä ja hentoja; ennen kuin hän oli ehtinyt saada niitä\ntarpeeksi paljon käsiinsä, oli kevätillan harmaansininen hämärä jo\nlangennut. Astellessaan kartanoa kohti tuli häntä vastaan hämärässä\npitkä, solakka mies — Teit, islantilainen.\n\n\"Kultaseni — pitääkö sinun käydä ulkona askareilla näin myöhään\nillalla?\" kysyi hän lempeästi. Hän otti Ingunnin korista kourallisen\nvihreitä lehtiä ja haisteli niitä. Sitten hän otti Ingunnia\nkäsivarresta ja siveli sitä hellästi.\n\n\"Tuvassa kisaillaan. Etkö tule sinne, Ingunn? Tule — minä laulan\nsinulle kauneimmat laulut, mitä osaan.\"\n\nIngunn pudisti päätään.\n\n\"Niin ankara ei emäntäsi kuitenkaan voi olla sinua kohtaan. Siellä on\nkoko muu talonväki.\n\n\"Kyllä he ihmettelisivät, jos minä tulisin\", sanoi Ingunn hiljaa.\n\"Siitä on kauan, kun olen ollut mukana nuorten kisoissa. Dagny ja\nMargret ihmettelisivät, jos menisin heidän ja heidän ystäviensä\njoukkoon.\"\n\n\"Se on vain siksi, etteivät he sallisi sinun olevan kauniimman kuin he.\nHe eivät pidä siitä, että palvelija on kauniimpi kuin —.\" Hän kahmaisi\nIngunnia niin rajusti, että kori, jota tämä kantoi edessään, narisi.\n\"— Tulen luoksesi illalla\", kuiskasi hän.\n\nIngunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön\nja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä.\n— Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta\nmitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin\nhalusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven\nraolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.\n\nHetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt,\nkun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut —\nmutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui\nhänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet\nkovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.\n\nTeit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin\nhauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen,\nmitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi.\nVihdoin hän sanoi rukoilevasti:\n\n\"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja\nnyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin\nsinulle?\"\n\n\"Sen saat itse keksiä\", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. \"Jos\ntahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!\"\n\n\"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua\npois Bergistä, Ingunn?\"\n\n\"Ooh — ehkä kyllä —.\"\n\n\"Tahtoisitko muuttaa Islantiin asumaan?\"\n\n\"Onko Islantiin kovin pitkä matka?\" kysyi Ingunn.\n\nTeit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja\n— joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin\nhirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta\nkoko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se\nkuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi\noli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt\nseinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen\nvesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.\n\nTeit muuttui kaunopuheiseksi kertoessaan isänmaastaan. Ingunn ajatteli,\nettä siellä mahtoi olla kaunista — ylängöt, mistä he hakivat\npikkukarjan syksyllä, olivat varmaankin samanlaisia kuin se tunturi,\njolla hän oli käynyt. Maailma oli suuri ja avara — miehille, jotka\nvoivat siinä laajalti matkustella. Hän johtui ajattelemaan Olavia,\nmiten paljon tämä oli matkustellut — Englannissa ja Tanskassa ja\nRuotsissa — Teit ei ollut nähnyt muita maita kuin Islannin ja Norjan.\nHän toivoi, että Olavkin olisi ollut sellainen, olisi puhellut hiukan\nkaikesta kokemastaan — mutta Olav kertoi aina niin vähän siitä, mitä\nhänelle tapahtui. Mutta se johtui kai siitä, että Teit oli niin oppinut\nmies — Ingunn ei muuten ollut uskonut, että kirjanoppinut mies voisi\nolla näin nuori ja iloinen ja mukava. Niin, hän ei ollut koskaan ennen\ntavannut maallikkoa, joka oli samalla oppinut mies — paitsi Arnvid, ja\nhän taas oli niin paljon vanhempi ja niin vakavamielinen.\n\nLopulta kumpaistakin alkoi nukuttaa — heidän keskustelunsa katkesi\nmonesti. Sitten poika vetäytyi lähemmäksi Ingunnia, haluten kouria\nja hyväillä. Ingunn pani vastaan, aluksi hiukan uneliaasti ja\nvälinpitämättömästi — mutta sitten hän säikähti, kun Teit yltyi\nrajuksi. Hän pyysi toista ajattelemaan, että Aasa-rouva nukkui\nviereisessä sängyssä; jos hän heräisi ja huomaisi, että Ingunn oli\nvastaanottanut yöjalkaisen, kävisi Ingunnin huonosti.\n\nTeit nosti öläkän, aivan kuin piloillaan, mutta sitten hän tyytyi,\nsanoi hyvää yötä ja kiitti. Ingunn saattoi häntä ovelle ja sulki sen —\nja näki, että oli jo ohi puoliyön.\n\nIngunn nousi myöhään ylös seuraavana aamuna ja meni vasta keskipäivällä\nulos asialle. Tällöin hän näki islantilaisen seisovan tallin oven\nedessä peräti nolon näköisenä. Ingunn meni hänen luokseen, toivotti\nhyvää huomenta ja kiitti viimeisestä.\n\nTeit ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään, tuijotti vain\nsynkkänä eteensä.\n\n\"Olet kai riemuinnut kovasti siitä, että minä olin sellainen, jota sait\npitää pilkkanasi niin paljon kuin halusit?\"\n\n\"En käsitä, mitä sinä tarkoitat!\"\n\n\"Se oli tietysti sukkela pila, että sait köyhän, nuoren miehen kosimaan\nitseäsi — Bergin tytärtä?\"\n\n\"En minä ole Bergin tytär, Teit — olen vain veljentytär. Siinä on\nsuuri ero.\"\n\nTeit katseli häneen epäilevästi.\n\n\"Luulin, että teit pilaa puhuessasi kosimisesta ja halutessasi\ntaputella — en uskonut sinun tehneen sitä vakavissasi. Mutta en\nluullut sinun silti tahtovan pilkata minua — typeryyteni takia,\ntarkoitan. Ja ymmärräthän, että minä, joka en koskaan ole ollut\nkotinurkkia kauempana, osaan ja tiedän niin vähän, että minusta oli\nhauskaa saada puhua sinun kanssasi, joka olet niin viisas ja oppinut ja\nmatkustanut niin paljon.\"\n\nIngunn hymyili hänelle lempeästi ja pyytävästi. Teit loi katseensa alas:\n\n\"Tuota et varmaankaan tarkoita tosissasi.\"\n\n\"Tarkoitan. Olin luullut sinun jäävän tänne joiksikin päiviksi — ja\najattelin saavani kuulla ja oppia sinulta uutta.\"\n\n\"Ei, minun täytyy nyt lähteä kotiin. Mutta luulen, että Gunnar\nBerginpoika lähettää minut tänne uudestaan pyhien jälkeen —\", sanoi\nhän hiukan hämillään.\n\n\"Ole silloin tervetullut!\" Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja\npoistui takaisin Aasan tupaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nArnvid Finninpoika tuli juhannusmessuksi katsomaan tätiään —\nAasa-emännän tila oli arveluttava; hänen elämänliekkinsä saattoi sammua\nminä hetkenä hyvänsä, mutta hän saattoi elääkin vielä jonkin aikaa,\njos se oli Jumalan tahto. — Arnvid ei ollut sitten viime tapaamisen\nkuullut Olavista mitään.\n\nHänen tulonsa jälkeisenä päivänä olivat hän ja Ingunn kävelemässä\npihalla. Silloin saapui Teit Hallinpoika, kulki heidän ohitseen ja\nastui Magnhildin tupaan. Arnvid jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen.\n\n\"Tuolla papilla on asiaa tänne tuon tuostakin?\" hän sanoi.\n\nIngunn myönsi.\n\n\"Lieneekö sinun sopivaa puhua niin paljon hänen kanssaan, Ingunn —!\"\n\n\"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?\" kysyi Ingunn hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Kuulin puhuttavan hänestä Hamarissa\", sanoi Arnvid lyhyesti.\n\n\"Mitä kuulit?\" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. \"Kerrotaanko, että\nhänellä olisi — jokin paha vika?\"\n\n\"Kaksikin\", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. \"Tuo\nvintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa,\nja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala\nja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös\nkoristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään\nantifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen\npiirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun\nkirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli\nTeit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli\nyhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard\nei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli\nsellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa-\ntai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä\nkaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja\nsitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei\nkerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi\ntavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton\nkuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän\nkuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne,\nmissä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten\nmiellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies\ntarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli\nmestari Torgard hommannut islantilaisen sinne.\"\n\nArnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli\naiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä\njuoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa\nkertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin\nvanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.\n\nJuhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja\nkotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi\nluullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin\naikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja\nsilti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin\npäivällä.\n\nTora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan\nkaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen\nsisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan\nIngunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.\n\nIngunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt\ntukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi,\nettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia\nvoi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut\nmitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi\nkirkkomatkalla.\n\nTora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis,\nvaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti\npuettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki\nja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut\nIngunnin arkun:\n\n\"Etkö voi pukea yllesi tätä —\" Tora toi lieden valoon lehtivihreän\nsilkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä\npidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.\n\nIngunn kumartui alas kuin pelästyneenä. — Tora jatkoi:\n\n\"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni\nsinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä\nmuulloin kuin sinä iltana?\"\n\n\"Käytin sitä häissä Eldridstadissa?\"\n\n\"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä.\" Tora huokasi.\n\"Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa\nhäissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt,\nsisko\", sanoi hän rukoilevasti. \"Minulla on niin kova halu tanssia\nja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni\njälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid\nlaulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin\nihana ääni!\"\n\nIngunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen\npäänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.\n\n\"Tukkani on vielä hiukan kostea\", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen\nkäsiinsä.\n\n\"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa\nkäteen ja veti hänet ulos perässään.\n\n\"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!\" huusi Toran pikku tyttö, kun hän\nastui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen\nkietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa\nsisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin\nsaakka. \"Äiti\", huusi hän, \"tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi\ntultuani!\"\n\n\"Niin, voithan toivoa!\"\n\nIngunn laski pienokaisen permannolle. Hän oli niin tietoinen omasta\nkauneudestaan tänä iltana, että hän itsekin siitä viehättyi. Olav,\nmuisti hän, ja hänen sydämensä sykähti pari kertaa voimakkaasti —\nOlavin _täytyi_ olla täällä. Hän sipaisi kasvojaan ja työnsi hiukset\nsivulle — ja katseli sitten ympärilleen: hän kohtasi Arnvidin\nmerkillisen, tumman katseen, ja Teitin kellanruskeat silmät loistivat\nhäntä kohti kuin kynttilät. Mutta sitä, jota hän haki, ei täällä\nnäkynyt. Hän puristi kätensä ristiin povelleen — täällä ei ollut\nhäntä, jonka olisi pitänyt nähdä, että Ingunn oli nyt kaunein nainen\nkoko tuvassa. Hetken verran hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut\nmieluiten juosta isoäidin luo, riisua pukunsa ja itkeä —.\n\nIllan kuluessa johtui puhe tanssiin — puhuttiin vanhasta, komeasta\nmiekkatanssista. Arnvid myönsi osaavansa sen, ja Tora sanoi, että sekä\nhän että hänen sisarensa olivat oppineet askeleet. Teit pisti väliin\nterävästi ja posket hehkuen, että hän osasi koko laulun ja että hän\nmielellään olisi esilaulajana. Magnhild-rouva sanoi hymyillen, että jos\nnuoria huvittaisi nähdä tuota vanhaa tanssia vielä kerran, niin osasi\nhänkin sen, — \"ja sinä myös, Bjarne, niinhän?\" virkkoi hän kääntyen\nerään vanhan herran, nuoruudenystävänsä, puoleen. Lisäksi astui esiin\npari vanhaa palvelijaa, hiukan hämillään, mutta saattoi huomata, että\nheidän teki mieli ottaa osaa nuoruusaikansa kisaan.\n\nArnvid sanoi, että Teit saisi johtaa tanssia — hän osasi sen varmasti\nparhaiten — ja sitten oli Magnhild-rouvan ja ritari Bjarnen oltava\nlähinnä. Mutta sitä eivät vanhat halunneet. Kävi sitten niin, että Teit\njoutui ketjun päähän, sitten seurasivat Ingunn ja Arnvid ja Tora. Siinä\noli kaikkiaan seitsemän miestä paljastetuin miekoin ja kuusi naista.\n\nTanssi sujui mainiosti — Teit johti verrattomasti. Hänen kaikuva,\nkirkas äänensä oli hiukan terävä, mutta saattoi kuulla hänen saaneen\nopetusta. Arnvidin kaunis, täyteläinen ääni oli hyvänä tukena, ja\nBjarne-herralla ja kahdella talon vanhalla torpparilla oli niinikään\nvielä hyvä lauluääni — ja kaikki innostuivat Teitin johtaessa laulua\nja tanssia. Yksikään nainen ei laulanut mukana — mutta tuntui kuin\ntuo vanha kalpatanssi olisi siitä saanut enemmän vakavuutta ja voimaa:\naseet kalskahtelivat, ja miesten tahdikas astunta ja laulu kaikuivat\nyhä jyhkeämmin; naiset liukuivat vain äänettöminä edestakaisin\nmiekkojen alitse, jotka ristivät toisiaan kilahdellen ja kalisten.\n\nIngunn tanssi kuin lumottuna ja huumaantuneena — hän oli pitkä ja\nnotkea, ja hänen täytyi kumartua alemmas kuin muitten naisten, ja hän\npiti silmänsä puoliummessa, kävi kalpeaksi ja huohotti raskaasti. Kun\nhän astui miekanterien alle, hulmahtivat hänen valloillaan olevat\nhiuksensa aivan kuin raskaat siivet. Yksi suortuva oli lennähtänyt\nTeitin rintapieleen ja sotkeutunut hänen solkeensa; se kiristyi aina\nkun hän pujottautui edes ja takaisin, mutta hän ei viitsinyt pysäyttää\ntanssia irrottautuakseen.\n\nOli tanssittu viisitoista tai kuusitoista säkeistöä, kun Magnhild-rouva\npäästi niin kovan huudon, että koko ketju pysähtyi. Hiki virtasi hänen\npunaisia kasvojaan pitkin — hän tarttui kädellään rintaansa — hän ei\njaksanut enää, huusi hän nauraen.\n\nArnvid nyökkäsi nykyräisellä päällään Teitille; hänen silmänsä\nsäihkyivät hurjasti, ja hän huusi jotakin samalla kun jatkoi laulua,\nkaikkien miesten tehdessä samoin:\n\n    Miekoin iskekäämme\n    Aslaugin poiat oivat.\n    Terävä on kalpa.\n    Herää Hild, jos arvaa —\n\nViimeiset säkeet miehet tahtoivat laulaa, vaikka olisi ollut hypättävä\nyli kymmenen, kahdentoista säkeistön —\n\n    Sellaisen annoin\n    mä pojilleni äidin,\n    joll' on sydän kelpo. —\n\nTanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan\nhehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:\n\n    Miekoin iskekäämme —!\n    Päähän tahdon päästä!\n    Kotiin mua kutsuu\n    neidot, joilla Odin\n    minut saattaa luokseen.\n    Juhlapöydäss' aasain\n    kera oltta nautin;\n    päättynyt on vaiva\n    elon; hymyin kuolen!\n\nSitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan,\nmiesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan,\nsilmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat\ninnoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli\nsivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:\n\n\"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt\nsinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:\n\n    \"Kuningas herra Erik\n    Ruijan vuorilla ratsastaa —\n\n\"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat\nliian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!\"\n\nNuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään\nvanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran\nnähdä muinaista miekkatanssia —.\n\nTeit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä,\nihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi\ntanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.\n\n\"Ei, en jaksa enää tanssia. Istun mieluummin täällä katselemassa.\"\n\nTeit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan\nkaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.\n\nIngunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen\nisoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.\n\nOli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas\ntaivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa\nmuuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun\nyläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan\nsen taakse.\n\nVaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti\ntähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä\nvallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta.\nVeden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet\noli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena\neräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana\nteräksensinervään vedenkalvoon.\n\nTeit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan.\nTaakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen\ntultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.\n\nHe eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn\nedellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua\npitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja\nraitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.\n\nIngunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli\npilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.\n\n\"Huh — miten kylmä tänä yönä on\", kuiskasi hän melkein\nkuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi\npimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän\nleyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan\nkylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen\nvaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn\najatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi\nsaada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.\n\n\"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä\", kuiskasi Ingunn,\n\"raidasta —\"\n\nMatalalla, mutta kirkkaalla äänellä lauloi Teit pimeässä:\n\n    Onnekas olet sä\n    rantojen raita\n    sulolehviä kantain.\n    Miehet aamukasteen\n    sun yltäsi ravistaa.\n    Ja minä kaipaan Thegniä\n    päivin sekä öin!\n\nIngunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia,\nvihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.\n\n\"Pilaat kauniin pukusi\", sanoi Teit. \"Kastuitko — anna kun koetan —!\"\n\nMutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi\nIngunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta;\npäästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös\n— juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla\npellon poikki.\n\nTeit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti\nhetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin\noli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä\nennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä\nvieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi\nIngunnin mennä.\n\nTeitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä\nkohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi\nhiljaa ja arasti:\n\n\"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun\nkeksimme lähteä rantaan keskellä yötä.\"\n\n\"Sitäkö sinä vain ajattelitkin?\" kysyi islantilainen kuivasti.\n\n\"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin\nminkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas\nlaiturille.\"\n\n\"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet\nsisällä\", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni\nmatkoihinsa.\n\n\n\n\nV\n\n\nTuli sitten muuan iltapäivä — syyspuolella — kolme kuukautta\njuhannusajasta. Ingunn kulki veräjästä, josta sulkupuut nyt oli\npoistettu, sillä karja oli tuotu kotiin laidunmaalta ja sai kulkea\nvapaasti kaikkialla.\n\nKarja oli tänään niityllä viljapellon alalaidassa — oli mahdotonta\najatella kauniimpaa näkyä kuin olivat nuo kirjavat, lihavat eläimet\nloistavassa auringonpaisteessa, tummanvihreän äpärikön keskellä,\njoka näytti aivan uhkuvan rehevyyttä ja jonka keskellä hohti suuria\nsaunakukkaparvia. Taivas oli kirkas ja pieniä poutapilvihattaroita\nleijaili korkealla. Vuono välkkyi sinisenä, kuvastellen syksyn\nvärikkäitä maita ja lehtimetsää, joka ympäröi kotitannerta punaisena ja\nkellervänä. Taempana kohosi metsä tummana, sinivihreänä, ja oli kuin\njoka ainoa kuusenlatva olisi näkynyt erikseen kohotessaan ilmoille\nväkevässä, viileässä ilmassa auringonpaistetta imien.\n\nPäivän loistava hilpeys sai hänet tuntemaan raskaasti oman neuvottoman\ntuskansa ja viheliäisyytensä. Hän ei uskaltanut olla menemättä, kun\nTeit oli määrännyt hänelle tapaamisen. Hän pelkäsi kauheasti joutua\nkahden kesken Teitin kanssa, mutta hän ei uskaltanut menetellä toisin.\nMuuten olisi Teit saattanut hakea hänet puheilleen kartanolla, ja joku\nolisi voinut kuulla —.\n\nSänki loisti kuin vaalea kulta polun molemmin puolin — nyt voi nähdä\nlaajalle aukeiden, leikattujen peltojen yli. Teitin kellervä ratsu oli\nsyömässä ruohoa lehdossa, alhaalla puron varrella.\n\nIngunn rukoili hiljaa, sanattomasti — vain huokaus kuvasti hänen\nsyvää hätäänsä. Näin hän oli rukoillut sinä yönä, jolloin Teit oli\nollut hänen luhtinsa oven takana, koputtanut hiljaa ja kutsunut\nhäntä nimeltä. Pilkkopimeässä hän oli polvistunut vuoteelleen kädet\nkiedottuina hevosenpään muotoisen sängynpatsaan ympäri, rukoillut apua,\nhiljaa, ääntä päästämättä, pelosta väristen. Sillä jos onnettomuus\n_oli_ tapahtunut, jos hän nyt oli vajonnut kaikkein pahimpaan — niin\nhän ei tahtonut enää, hän ei tahtonut sortua syvemmälle. Mutta hänestä\ntuntui, kuin voisi Teit pakottaa hänet vastoin hänen tahtoaan, niin\nettä hänen täytyisi kulkea permannon yli ja laskea hänet sisään.\n\nHuomatessaan Teitin poistuneen ovelta Ingunn oli itkenyt sulasta\nkiitollisuudesta. Sillä hänestä tuntui, ettei häntä ollut pidättänyt\nhänen heikon tahtonsa kipinä, vaan näkymätön voima, väkevä ja ankara,\njoka oli täyttänyt pimeyden hänen ja ovelta leviävän kauhun välillä.\nKun hän perin väsyneenä oli pujahtanut taljan alle, oli hän ajatellut,\nnöyränä ja kiitollisena pelastuksesta, ettei mikään rangaistus hänen\nsynnistään olisi niin ankara, ettei hän voisi ottaa sitä vastaan\nkiitollisuudella, kun hän ei vain enää koskaan joutuisi Teitin valtaan.\n\nJa kun he olivat kohdanneet seuraavana päivänä, ja Teit oli leikillään\nsanonut, että Ingunn oli nukkunut niin raskaasti, että hänen oli\ntäytynyt poistua tyhjin toimin ovelta, oli Ingunn vastannut: \"Olin\nvalveilla ja kuulin kyllä.\" Ingunn oli ollut aivan rauhallinen, sillä\nhän oli varma siitä, etteivät ne hyvät voimat, jotka olivat häntä yöllä\npidättäneet, sallisi Teitin enää saada valtaa hänen ylitseen.\n\nKun Teit oli kysynyt, minkä vuoksi hän ei ollut avannut, — eikö hän\nollut uskaltanut vai oliko joku toinen ollut sisällä, oli Ingunn\nrohjennut sanoa:\n\n\"Ei, mutta en tahtonut. Etkä saa tulla tänne enää, Teit. — Ole hyvä,\nälä tule enää luokseni!\"\n\n\"Enpä ole kuullut mokomaa — ole hyvä, sanot sinä —! Edellisenä yönä\n—.\"\n\n\"Niin, niin\", oli Ingunn keskeyttänyt. \"Se oli tarpeeksi pahoin, kyllin\nsuuri synti —.\"\n\n\"Synti?\" oli Teit kysynyt ylen hämmästyneenä. \"Niinkö sinä ajattelet!\"\n\nSe oli johtunut Ingunnin mieleen silloin, ja se johtui hänen mieleensä\nnyt, astellessaan tässä, ja hän tunsi jonkinlaista sääliä tuota\nnuorukaista kohtaan. Eihän Teit voinut tietää, miten suuren synnin\nIngunn oli tehnyt silloin, kun oli antautunut hänelle: että hän,\nIngunn, oli rikkonut uskollisuuden, jota hän ei edes uskaltanut\najatella tässä helvetin korvessa, minne oli joutunut —.\n\nKuusi viikkoa — kuusi viikkoa oli kulunut siitä päivästä ja siitä\nyöstä, jotka hän kaikkein sisimmässään toivoi voivansa unohtaa —\nkerran; hän voisi tunnustaa ja maksaa sakkoa kirkolle, ja sitten\nkoettaa unohtaa Teitin jutun. Sillä hän ei ollut kuullut eikä nähnyt\nhänestä jälkeäkään, ennen kuin Teit tänään tuli Bergiin — oli keksinyt\nasiaa Magnhild-rouvalle. Ja hän oli pyytänyt Ingunnia saapumaan tähän\nkohtaukseen — eikä Ingunn uskaltanut olla menemättä.\n\nNyt hän näki Teitin, tämä istui eräällä kivellä lehdossa. Ja hän huusi\nhiljaa mielessään: Auta minua, älä anna hänen säikäyttää minua niin,\nettä menetän tahtoni jälleen —!\n\nPaikka, missä Teit istui, oli melkein sama, missä he olivat seisoneet\npimeässä juhannusyönä, jolloin Teit oli sanellut laulun raidasta.\nMutta Ingunn ei ajatellut sitä nyt — nyt täällä oli valoisaa ja\nilmavaa kuin lehtimajassa keltaisen katoksen alla. Aurinko ja sininen\ntaivas vilahtelivat keveitten, harvalehtisten oksien välitse, puro\nvälkkyi pensaitten takana, ja kalpeissa, taittuneissa korsissa sekä\nkarhealehtisissä kasveissa, joita halla jo oli vikuuttanut, kimalteli\nkastepisaroita. Polku kiilsi keltaisena varisseista lehdistä.\n\nVieläpä sammalpeitteinen kivikin, jolle Teit oli istahtanut, oli niin\nkaunis vihreine sammalmattoineen, että Ingunn joutui aivan epätoivoon\ntuntiessaan olevansa niin yksin pelkoineen tässä kauniissa ja\nloistavassa maailmassa.\n\n\"Kristus armahda! Mikä sinun on!\" Teit oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi\nsiinä häntä katsellen. Sitten hän näytti tahtovan vetää Ingunnin\nluokseen — Ingunn kohotti kätensä heikosti torjuen ja lyyhistyen\nsamalla kokoon. Teit laski hänet nopeasti kivelle ja jäi seisomaan\nhänen eteensä katsellen häntä. \"Et ole tainnut olla kovin iloinen näinä\nviikkoina, jolloin olen ollut poissa! — Eihän vain kukaan ole saanut\nvihiä asiasta?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Parasta, että kerron heti ne hyvät uutiset, joita minulla on\",\nsanoi Teit hymyillen hiukan. \"Olen ollut Hamarissa, Ingunn, ja\npuhunut mestari Torgardin kanssa. Hän on luvannut puhua puolestani\nsukulaisillesi — hän ja Gunnar Berginpoika. Kuten näet, ei minulla ole\naivan kehnot puhemiehet, vai mitä arvelet?\"\n\nIngunnista oli kerran tuntunut, kuin hänet olisi joskus syösty alas\njyrkänteeltä — ja kuin hän olisi ryöminyt rinnettä ylös raadeltuna ja\nverissään. Ja nyt tuli tämä uusi vyörymä haudaten hänet alleen.\n\n\"Mitä sanot tähän?\"\n\n\"En ole koskaan ajatellut mitään sellaista\", kuiskasi Ingunn väännellen\nkäsiään. \"Että tahtoisit — kosia minua —.\"\n\n\"Olen sitä ajatellut aikaisemminkin, — kesällä joskus. Pidin sinusta\nensi näkemältä — ja kun sinäkään et salannut pitäväsi minusta, niin\n—. Mutta varmastikaan —\", hän loi katseensa Ingunniin ja hymyili\nsalaperäisesti, \"— en olisi ollut niin nopsa liikkeissäni, jollet\nolisi sulkenut oveasi jo toisena yönä. Niin, käsitin itse jäljestäpäin,\nettä olisi ollut liian uskallettua jatkaa leikkiä Bergissä. Enkä taas\nmielelläni tahtonut sinua menettää. — Joten siis pian pääset suremasta\n_syntiä_, jos se on sinua painanut!\" Hän hymyili ja siveli Ingunnin\nposkea. Ingunn lyyhistyi siinä istuessaan kokoon kuin koira, joka\nodottaa selkäsaunaa. \"En muuten uskonut sinun ottavan sitä asiaa niin\nraskaasti. Mutta olehan nyt, poloiseni, huoleti?\"\n\n\"Teit — meidän kahden on mahdotonta mennä yhteen —.\"\n\n\"Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä.\"\n\n\"Mitä olet heille kertonut?\" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.\n\n\"Olen kertonut heille kaiken, mitä välillämme on ollut, melkeinpä\nkaiken, minkä sinäkin tiedät\", hymyili Teit. \"Mutta sanoin myös, että\nme kaksi olemme kaikesta sydämestämme mieltyneet toisiimme. Ja olithan\nlopulta itsekin antanut minulle varmuuden siitä, että mielelläsi\ntoivoit meidän kahden joutuvan yhteen. — Mutta voit olla varma,\netten ole kertonut mitään sellaista, josta he voisivat päätellä, että\nolen saanut sinulta enemmän kuin sanasi.\" Hän nauroi, tarttui hänen\nleukaansa ja olisi tahtonut, että tyttö olisi katsonut ylös: \"Oma\nIngunnini!\"\n\n\"En ole koskaan tarkoittanut niin.\"\n\n\"Kuinka niin?\" Teitin kasvot synkistyivät. \"Luuletko kenties, että olen\nliian halpa-arvoinen menemään naimisiin kanssasi. Gunnar ja mestari\nTorgard eivät olleet sitä mieltä. Tiedätkös, en ole ajatellut jäädä\nGunnarin palvelukseen mentyäni naimisiin, — olemme sopineet, että\nlähden hänen luotaan joulun jälkeen. Minulla ei ole aikomusta jäädä\nnäille seuduille — paitsi jos sinä sitä haluat ja sukulaisesi tahtovat\nantaa meille maata, minne voisimme rakentaa; mutta sitä he eivät\nkai tahdo. Ei, mestari Torgard lupaa antaa mukaani suosituskirjeen\nitse arkkipiispalle, Ingunn, ja joillekin hänen ystävilleen\ntuomiokapitulissa — ja hän on luvannut kirjoittaa, että olen mitä\netevin oppinut ja taituri laatimaan kuvia vasikannahalle. Voin elättää\nsinut paljon paremmin ammatillani päästyäni Nidarosin kaltaiseen\npaikkaan, kuin nuo talonpojat luulevatkaan. — Minulle voi aueta monta\nkeinoa, Ingunn, varallisuuteen — kun saan omaisuutta, jolla voin käydä\nkauppaa. — Ja sitten voimme matkustaa kotiin Islantiin. — Puhuithan\nusein kesällä siitä, että haluaisit mielelläsi Islantiin. Luulenpa\nvoivani luvata, että vien sinut sinne ja että joudut hyville päiville\n—.\"\n\nTeit katsoi Ingunnin kalpeisiin, säikähtyneisiin kasvoihin ja alkoi jo\nkäydä vihaiseksi:\n\n\"Ja ajattele sitäkin, Ingunn, ettet ole enää kovin nuori: olet jo\nkolmannella kymmenellä. Ja mikäli tiedän, eivät kosijat ole viime\naikoina naittajiesi pihamaita mustalle mullalle polkeneet —\", sanoi\nhän katsoen hiukan häpeissään poispäin.\n\n\"Teit — minä en voi!\" Ingunn puristi käsiään sylissään. \"On eräs —\neräs toinen, jolle olen luvannut uskollisuutta — jo vuosia sitten —.\"\n\n\"Mahtaisikohan hän olla sitä mieltä, että olet pysynyt siinä lujasti,\njos hän tietäisi kaiken\", sanoi Teit kuivasti. \"En minä vain tyytyisi\nsellaiseen uskollisuuteen, että _minun_ morsiameni olisi lennellyt\nvieraan miehen kanssa ja leikkinyt hänen kanssaan niin vapaasti —\nvieläpä antanut hänen havaita pitävänsä tuosta leikistä — kuten\nteit kesällä. Ei, lempo minut periköön, jos sellaista hyväksyisin —\nvaikkapa olisit säästänytkin sen, mitä et minulta säästänyt, kun ensi\nkerran jäimme kahden kesken kartanoon —.\"\n\nIngunn peitti kasvonsa kuin Teit olisi lyönyt häntä:\n\n\"Teit — minä en tahtonut —!\"\n\n\"Et — sen tiedän!\" Teit nauroi ivallisesti.\n\n\"En uskonut — en voinut ajatella sinun tahtovan sellaista.\"\n\n\"Et kai!\"\n\n\"Olit niin nuori — olit nuorempi minua, pidin sitä vain\nvallattomuutena, kujeiluna —.\"\n\n\"Niinpä niin.\"\n\n\"Ja taistelinhan vastaan — ja torjuin —.\"\n\nTeit naurahti:\n\n\"Niinhän useimmiten tehdään — mutta niin nuori en ole, etten olisi\nmukamas oppinut sitä, ettei teitä mikään niin harmita, ettekä te\nmistään niin pilkkaa jäljestäpäin herkkäuskoista nuorukaista kuin\nsiitä, että hän uskoo tuollaiseen — vastarintaan!\"\n\nIngunn tuijotti häneen kuin pelosta jäykistyneenä.\n\n\"Jos olisit ollut nuori ja siveä neito — en koskaan ole vietellyt\nkokematonta neitoa, en ole sellainen. Mutta ethän sinä voi luulla minun\nuskovan sinun olleen täysin tietämättömän siitä, mihin sellainen tanssi\nlopulta veisi, johon minua olet johtanut koko kesän?\"\n\nIngunn tuijotti eteensä, — ja verkalleen kohosi puna hänen\ntuhkanharmaille kasvoilleen.\n\n\"Voithan ymmärtää\", sanoi Teit kylmästi, \"että olen kuullut hyvin\npaljon sinusta, joten tiedän myös siitä rengistä, joka palveli\nisäsi talossa ja jonka kanssa sait äpärälapsenkin ollessasi\nneljäntoistavuotias —.\"\n\n\"Hän ei ollut mikään palkkarenki. Eikä minulla ole koskaan ollut\nlasta.\" Ingunn kumartui alas laskien kyynärpäänsä polvien varaan ja\nkätkien kasvonsa käsiinsä alkaen hiljaa itkeä.\n\nTeit hymyili epäilevästi — hän seisoi katsellen itkevää tyttöä.\n\n\"En tiedä, häntäkö odottanet — ettäkö hän palaisi takaisin kihlaamaan\nsinua? Vai onko sinulla ollut muita sen jälkeen —? Kuinka tahansa, hän\nei näy pitävän kiirettä, tuo sinun ystäväsi — pelkään, Ingunn, ettei\nsinun kannata odotella häntä. — Voisi muuten tulla liian monta väliin.\"\n\nIngunn istui edelleen samassa asennossa, itki hiljaa ja lohduttomasti.\nTeit virkkoi nyt lempeämmin:\n\n\"Parempi, että otat minut, Ingunn, joka sinulla on saatavissa. Tulen\nolemaan sinulle hyvä mies, jos vain jätät tuon — huikentelevaisuutesi\nja muutut tasaiseksi ja järkeväksi tästä päivästä lähtien. Minä —\nminä pidän sinusta\", sanoi hän kömpelösti, sivellen kevyesti Ingunnin\nkumarassa olevaa päätä. \"Kaikesta huolimatta —.\"\n\nIngunn ravisti hänen kätensä otsaltaan.\n\n\"Älä itke noin, Ingunn. En ole aikonut pettää sinua!\"\n\nIngunn suoristautui ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käsitti, että\nhänen olisi turha kertoa, minkä verran totta Teitin kuulemissa puheissa\noli. Tällä seudulla puhuttiin kai niin, koska kukaan ei tuntenut\nOlavia, ja harvat tunsivat häntäkään, Ingunnia, muuna kuin loisena,\nsuvun häpäisijänä, jonka sukulaiset olivat armotta työntäneet luotaan.\n\nIngunn ei jaksanut puhua siitäkään. — Mutta siitä, mitä Teitin ja\nhänen välillään oli viimeksi tapahtunut, siitä hän tunsi tahtovansa\nkertoa Teitille, tahtovansa selittää, miten se oli voinut tapahtua. Ja\nhän alkoi:\n\n\"Tiedän, että tämä on rangaistus synneistäni — tiedän, että tein\nsuuren synnin, kun en tahtonut antaa anteeksi Kolbeinille, isäni\nveljelle, — ja minä iloitsin, kun hän oli kuollut ja ajattelin\nhäntä vihan ja koston tuntein, vieläpä kieltäydyin lähtemästä hänen\nhautajaisiinsa. Juuri hän oli tahtonut, että joutuisin eroon hänestä,\njota olin lapsesta saakka rakastanut ja jonka mieluimmin olisin\nhalunnut. En ainoatakaan rukousta halunnut rukoilla Kolbeinin sielun\npuolesta, vaikka ajattelinkin, että hän varmasti tarvitsi kaikkia\nrukouksia, joita —. Ja kun hänelle illalla luettiin De profundis,\nmenin ulos tuvasta. Ja minä kieltäydyin lähtemästä muitten mukana\nhautajaisiin —\n\n\"Jumala minua armahtakoon. Tiesin että oli synnillistä vihata vihamiestä\nsen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu tuomiolle. Sitten tulit sinä —\nja minä tahdoin ajatella muita asioita — ja ilostuin, kun tahdoit\nlähteä kanssani kutomaparvelle, en ajatellut muuta kuin että olit nuori\npoika — ja koska olin siinä mielentilassa, etten tahtonut muistella\nvainajaa, oli minusta hauskaa hullutella kanssasi, ja niin aloimme\nsitten heitellä toistemme päälle villoja säkeistä —. Mutta en uskonut,\nen, en uskonut, vaikka tulit tunkeilevaksi ja puhuit kaksimielisyyksiä\n—? en uskonut sen johtuvan muusta kuin että olit niin vallaton ja\nnuori —.\"\n\nTeit seisoi katsellen häneen edelleen, sama epäilevä hymy suupielissään.\n\n\"No hyvä. Olkoon sitten niin. Sain sinut ensin vastoin tahtoasi. Mutta\nsitten — yöllä?\"\n\nIngunnin pää vaipui alas. Siihen hän ei löytänyt vastausta — hän\njaksoi tuskin päästä siitä selville itsekään.\n\nHän oli maannut valveilla useita tunteja kauhun ja häpeän murtamana.\nJa kuitenkin hänestä oli tuntunut siltä, kuin ei hän itsekään olisi\nvoinut käsittää, että se oli totta — että hän oli nyt menettänyt\nkaikkensa ja häpeällä leimattu. Sillä hänen oma hurja ja hullu\nhilpeytensäkin iltapäivällä villaparvessa oli vain kuin muistoa unesta\ntai huumauksesta. Ja että Teit oli ottanut hänet, — mutta koko ajan\nesiintyi Teitin kuva hänelle sellaisena, kuin se oli syöpynyt häneen\njuhannusyön jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli harmitellut omaa\nmieletöntä pelkoaan. Olihan Teit vain poikanen, miellyttävä, viisas\npoika, josta hänellä koskaan ei ollut ollut muuta kuin hauskuutta, —\ntosin hiukan rohkeasuinen, mutta hänhän oli niin nuori. Ja kuitenkin\nhän tiesi siinä viruessaan, että nyt hän oli saattanut itsensä\nvihoviimeiseen onnettomuuteen ja että hän nyt oli huora —.\n\nLopulta hän oli nukkunut. Ja hän oli herännyt siihen, että Teit otti\nhänet syleilyynsä. Hän ei ollut ajatellut sulkea aitan ovea — sitä ei\nkoskaan suljettu kesäisin, kun siellä nukuttiin. Hän ei enää muistanut,\nminkä vuoksi hän ei ollut yrittänyt saada Teitiä poistumaan. Hänestä\noli varmaankin tuntunut, että häpeä tulisi vielä suuremmaksi, jos hän\nnyt olisi sanonut, ettei hän tahtonut tietää mitään Teitistä, jolla nyt\noli omistajan oikeus häneen — ettei hän enää koskaan tahtonut nähdä\nhäntä ja että hän vihasi häntä. Ja kun Teit sitten oli siinä itse ja\nIngunn kuuli hänen raikkaan, nuoren äänensä, tuntui hänestä varmaankin,\nettei hän niin hirvittävästi Teitiä vihannutkaan — Teit oli niin\nherkkäuskoinen, ei aavistanut lainkaan, mitä hän Ingunnille oli tehnyt.\nEihän hän tietänyt, että Ingunn oli sidottu toiseen, oli naimisissa\nJumalan edessä.\n\nVasta seuraavana aamuna nähdessään onnettomuutensa auringon kirkkaassa\nvalossa, Ingunnin mieleen johtui, että hänen oli päästävä tästä heti —\nhänen ei tullut antaa vetää itseään syvemmälle. Itse hän ei tuntenut\njaksavansa tehdä mitään sen hyväksi, omin voimin hän ei voisi katkaista\n—. Mutta hän oli tuskissaan huutanut apua — tapahtukoon minulle mitä\nhyvänsä, minä en valita, kunhan minut vain vapahdetaan tekemästä lisää\nsyntiä —.\n\nTeit seisoi häntä katsellen. Ja kun Ingunn oli edelleen vaiti, ojensi\nTeit kätensä häntä kohti:\n\n\"Parasta, että teemme sovinnon, Ingunn, ja koetamme elää hyvinä\nystävinä.\"\n\n\"Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi, Teit — voit sanoa\nystävillesi, etteivät he saa lähteä kosimaan puolestasi —.\"\n\n\"Sitä en tahdo. Ja entä jos sukulaisesi antavat myöntävän vastauksen?\"\n\n\"Siitä huolimatta sanon ei.\"\n\nTeit seisoi hölmistyneenä. Ingunn huomasi vihan kuohuvan hänessä:\n\n\"Entä jos nyt teen kuten tahdot. En kosi — enkä tule enää tänne? Entä\njos sukulaisesi jonkin ajan kuluttua voivat havaita, että olet jälleen\nollut entisillä teilläsi?\"\n\n\"En sittenkään tahdo mennä naimisiin kanssasi.\"\n\n\"Aivanko varmasti?\"\n\n\"Varmasti. Sillä ennen kuin kutsuisin sinua — hyppäisin vuonoon.\"\n\n\"Vai niin. Se on sinun asiasi eikä minun — ja sinun syntisi eikä\nminun. Sinun mielestäsi meillä ei siis enää ole mitään sanottavaa\ntoisillemme?\"\n\nIngunn nyökkäsi ääneti. Teit seisoi hetkisen — sitten hän kääntyi,\nhyppäsi yli puron ja kiiruhti ratsunsa luo.\n\nIngunn seisoi paikallaan, kun Teit saapui ratsastaen polkua pitkin.\n\n\"Ingunn —\", lausui hän rukoilevasti.\n\nIngunn katsoi häntä suoraan silmiin — ja raivosta ja kiihtymyksestä\nsuunniltaan Teit kurottautui ja iski Ingunnia voimiensa takaa korvalle,\nniin että tämä horjahti:\n\n\"Ilkeä sinä olet ja häilyvä, senkin kirottu narttu!\" Teitiltä purkautui\nitku. \"Ja tulkoon sinulle sellainen palkka, kuin ansaitset siitä\nkavalasta leikistä, mitä olet leikkinyt kanssani!\"\n\nSitten hän iski kannukset ratsun kupeisiin, ja se lähti juosta\nhölkkäsemään — jonkin matkaa. Mutta heti mäelle päästyään se palasi\ntavalliseen tahtiinsa.\n\nIngunn seisoi katsellen ratsastajan jälkeen — hän piteli kädellään\nhehkuvaa poskeaan — mutta hän ei ollut enää suutuksissaan Teitille.\nKummallisen selvästi hän nyt käsitti, että Teitin täytyi tosiaankin\nluulla häntä siksi, miksi oli häntä nimittänyt. Ja se lisäsi Ingunnin\nsurua — ja hän muisti nytkin pitäneensä Teitistä. Ja hän sääli Teitiä\nsiksi, että tämä oli niin nuori.\n\nHänen oli mentävä kotiin, muisti hän sitten. Mutta tuntui siltä, kuin\nhän vaipuisi kokoon ajatellessaan mäellä olevaa kartanoa — hän ei\nvoisi liikkua missään niin ettei aina jokin paikka muistuttaisi tuosta\npojasta —.\n\nJa sittenkään hän ei voinut sille mitään, että hänen mielessään liikkui\naavistus — että muutaman kuukauden kuluttua hänen olisi helpompi olla.\nKun hänen ei enää tarvitsisi ajatella tätä — mutta samalla hänen\nmieleensä iski kuin tulinen tuskan salama. Vaikka se oli hyvin vähän\nluultavaa —. Mutta vaikkapa Teit ei olisikaan maininnut mitään siitä\n— niin oli hän jo saanut kärsiä siitäkin pelosta. Niin sairas kuin hän\nnyt olikin surusta ja jännityksestä, tiesi hän kuitenkin itse, ettei\nhänellä sitten, kun oli kulunut kylliksi pitkä aika ja hän oli saanut\ntäyden varmuuden siitä, ettei ainakaan sitä ollut tapahtunut, — ettei\nhänellä sitten olisi niin vaikea olla. Silloin hänestä ei ollut tuntuva\nkuin nyt, että tuo onnettomuus ja tuo synti olivat tuhonneet _koko\nhänen elämänsä_. —\n\nVanha Aasa-rouva heikkeni kovin syyspuolella ja Ingunn hoiteli häntä\nhellästi ja väsymättömästi. Magnhild ihmetteli tyttöä: kaikkina näinä\nvuosina hän oli nähnyt veljensä tyttären vetelehtivän täällä aivan kuin\npuoliunessa, tekevän niin vähän kuin suinkin ja senkin niin verkalleen\nkuin vain oli mahdollista. Nyt näytti siltä, kuin tämä olisi herännyt,\nja täti saattoi nähdä hänen osaavan tehdä työtäkin, kun hän vain tahtoi\n— ei hän ollut aivan mahdoton, kun vain ryhtyi johonkin. Välistä\nMagnhild-rouva ajatteli, että ehkäpä tuo poloinen pelkäsi, miten hänen\nkävisi vanhuksen kuoltua; hänen tavaton ahkeruutensa oli rukousta\nsiitä, etteivät he katsoisi kovin epäsuopeasti häneen sen jälkeen,\nkun he eivät tarvinneet enää häntä vanhusta hoitamaan. He olivat ehkä\nolleet liian ynseitä tuota lapsiraukkaa kohtaan.\n\nIngunn kävi käsiksi kaikkiin mahdollisiin töihin. Kun hänen ei\ntarvinnut omistaa kaikkea aikaansa sairaan vanhuksen hoitamiseen,\notti hän työskennelläkseen siellä, missä työtä vain oli — hän teki\nkaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pitämään ajatuksia poissa siitä,\nmihin ne vastoin hänen tahtoaan lakkaamatta palasivat; suunnattomalla\njännityksellä hän odotti varmuutta siitä, että oli aiheettomasti\npeloissaan —.\n\nKaikki nuo ajatukset, joilla hän vuosikausia oli tottunut leikkimään\n— yhdyselämästä Olavin kanssa Hestvikenissä, siitä, että Olav saapui\nja vei hänet pois, ja heidän lapsistaan — kun hän vain joutui niitä\nmuistelemaankin, tuntui hänestä, kuin hän olisi koskenut enkelin\ntuliseen miekkaan. Hän saattoi tuskin olla ääneensä vaikeroimatta —.\n\nHän heittäytyi kaikkiin sellaisiin tehtäviin, jotka vaativat harkintaa\n— ja jotka rasittivat ruumista. Hän ei _tahtonut_ antaa perään,\nvaikkapa hän tuntisikin itsensä sairaaksi syksyllä — eihän hän ollut\nläheskään niin huonossa kunnossa kuin ensi aikoina Miklebøssä.\n\nHän oli aina ollut sellainen, että kun hän oli kovasti säikähtänyt,\nhän sai ankaran tuskan jälkeenpäin ja sitten hän pyörtyi. Hänen\ntarvitsi vain ajatella sitä kertaa jolloin hän oli ajanut Olavin\nkanssa vuoren rinnettä alas. Se oli tapahtunut joulunpyhien aikana,\nviimeisinä vuosina ennen heidän täysi-ikäisiksi tuloaan; he olivat\nsaaneet päähänsä, että heidän piti päästä pääkirkossa pidettävään\nmessuun, ja he olivat lähteneet matkaan pimeänä talviaamuna, vaikka\nketään muita Frettasteinistä ei haluttanut lähteä kirkkoon sinä päivänä\n— oli kova etelätuuli, leuto sää ja satoi. Hän muisti niin selvästi\npitkällisen päätä huimaavan pelontunteen, joka kouristi koko hänen\nruumistaan ja aivan kuin hajotti sen, kun hän havaitsi reen kääntyneen\nliukumaan syrjittäin alaspäin pitkin jäistä iljannetta — kiinni\nhevosen kupeessa, hevonen joka reuhtoi kavioillaan tukea tapaillen,\nniin että kipunat ja jäänsirpaleet sinkoilivat, mutta joutui reen\nmukana liukumaan alaspäin — ja Olavin, joka oli hypännyt reestä ja\ntahtoi pysäyttää sen, mutta kaatui iljanteella; sitten ei Ingunn enää\ntietänyt mitään. Mutta tultuaan tajuihinsa jälleen hän oli polvillaan\nnuoskaisessa lumessa, nojaten Olavin käsivarteen ja antoi ylen niin,\nettä luuli kaikkien sisuksiensa purkautuvan ulos, Olavin painellessa\nvapaalla kädellään lumipalloilla ja jäällä hänen takaraivoaan, joka oli\ntärähtänyt kallioon —.\n\nHäntä ei nytkään vaivannut muu kuin pelko —.\n\nUudenvuodenpäivänä hän istui isoäidin kanssa kahden kotona — muut\nolivat vieraisilla. Hän oli pannut lujasti puita uuniin — hänen\njalkojaan paleli niin. Tulen häilähtelevä hohde antoi jonkinlaista eloa\nvuoteessa lepäävän vanhan naisen kalpeille ja ryppyisille kasvoille.\nTalvipäivien kalpeassa valossa ne näyttivät Ingunnista monesti niin\nrauhallisilta, kuin ne olisivat olleet jo vainajan.\n\n\"Isoäiti, älä kuole!\" vaikeroi hän hiljaa. Isoäiti ja hän olivat olleet\nyhdessä niin kauan, he kaksi olivat joutuneet tähän syrjäiseen loukkoon\nmuitten elämän kulkiessa kulkuaan ulkopuolella. Ja hänestä tuntui,\nkuin hän olisi alkanut lopulta pitää isoäidistä sanomattomasti, —\nja hän käsitti, että juuri hänellä itsellään oli ollut tukea, ainoa\ntukensa, isoäidissä, kun hän oli ohjannut tämän laahustavia askeleita,\npukenut häntä ja ruokkinut häntä. Ja nyt se oli pian loppuva — kunpa\nhän itsekin olisi saanut laskeutua vanhuksen rinnalle. Välistä hän oli\nrohjennut toivoa elämänsä päättymistä — toivoa, että hän saisi kuolla\ntässä pilkkopimeässä sopessa, isoäidin turvissa, kenenkään huomaamatta\nmitään.\n\nMutta isoäiti oli kuoleva pian. Ja sitten oli Ingunnin vähitellen\nastuttava muitten joukkoon. Ja hänen oli kuljettava pelon vallassa,\nettä jonakin päivänä joku huomaisi hänestä —.\n\nMutta se _ei ollut_ varmaa, se _ei ollut_ varmaa nytkään. Pelko se vain\npani hänen verensä hyppimään ja jyskyttämään: hän oli tuntenut niin\nankaria sykähdyksiä sydämessään, että oli vähällä joutua tainnoksiin.\nVälistä tykytti veri nopeasti kaulavaltimossa, ja hän saattoi tuntea\nsuonten sykkivän korvallisillaan, niinkuin veri olisi syöksynyt pään\nläpi. Ja tuo, mitä hän oli tuntenut eilen illalla — ja yöllä — ja\ntänään jälleen, useita kertoja, syvällä povessaan oikealla puolella —\nkuten äkillisenä iskuna tai töytäyksenä — se oli kaiketi vain veri,\njoka jyskytti ankarasti suonissa —.\n\nSillä vaikkapa siellä olisi ollutkin jotakin, oli sen mahdotonta siellä\npäästä elämään, niin hän oli riuduttanut itseään ja kuronut itsensä\nkapeaksi —.\n\nViikot kuluivat, ja pari kertaa huomautti Magnhild-rouva Ingunnille,\nettä hänen pitäisi hiukan säästää itseään — tuo äkillinen raataminen\nrasitti häntä liiaksi. Ingunn vastasi, että vähänpä se häntä rasitti;\nja hän hoiteli edelleen isoäitiä; mutta se into, mikä hänellä oli ollut\nulkoaskarteluun ja työntekoon, näytti jälleen hänestä häipyneen. Hän\noli ikään kuin liukunut takaisin itseensä.\n\nHänestä tuntui kuin hänen sielunsa olisi vajonnut syvälle synkkään\npimeyteen, missä se vain sokeasti kamppaili sen hirvittävän vieraan\nolennon kanssa, jota hän kantoi sisässään. Yöt ja päivät se liikkui\ntahtoen tilaa ja haluten murtaa hänen pakottavan ruumiinsa. Välistä\nhänestä tuntui, että nyt hän ei jaksanut enää — hän tunsi koko\nruumiissaan sellaista kipua, että näköä haittasi — hän ei uskaltanut\nedes yöksi poistaa siteitä, jotka tuottivat hänelle niin sanomatonta\npiinaa. Mutta hän ei voinut antautua — hänen täytyi saada se\nlakkaamaan, olemaan liikkumatta —.\n\nTänä aikana palasi muuan muisto alituisesti hänen mieleensä: kerran,\nkun hän ja hänen sisarensa olivat pieniä, oli Toran kissa ottanut\nlinnun, jonka Olav oli pyydystänyt hänelle kesytettäväksi. Kissa\noli juuri saanut pentuja, ja silloin hän varasti kaksi niistä,\njuoksi lammikolle ja piti niitä veden alla. Hän oli odottanut, että\nne kuolisivat heti pinnan alle jouduttuaan. Mutta oli kerrassaan\nuskomatonta, miten kauan nuo pikku eläimet kamppailivat hengestään\nhänen käsissään, pienten ilmakuplien kohotessa kauan aikaa pinnalle.\nLopulta hän luuli niiden kuolleen — mutta eipäs, ne nytkähtelivät\njälleen. — Nyt hän otti ne ylös, juoksi takaisin ja luovutti ne\njälleen kissalle. Mutta silloin ne olivat jo hengettömiä —.\n\nKoskaan hän ei ajatellut sitä omana lapsenaan, tuota vierasta elämää,\njonka hän tunsi kasvavan sisällään ja liikkuvan yhä voimakkaammin,\nvaikka hän taistelikin sitä tukahduttaakseen. Se oli vain kuin jokin\nmuodoton villi ja ilkeä olio, joka oli tunkeutunut hänen sisäänsä ja\nimemällä hänen ytimiään ja vertaan kasvanut suureksi ja täyteläiseksi\n— hirviö, joka hänen oli salattava. Millainen se olisi tultuaan\npäivänvaloon ja miten hänen itsensä kävisi, jos joku saisi tietää, että\nhän oli kantanut sellaista, — sitä hän ei uskaltanut ajatella koskaan.\n\nJoulusta kuuden viikon kuluttua kuoli vihdoin Aasa Maununtytär, ja\nhänen lapsensa, Ivar ja Magnhild, valmistivat suuret hautajaiset.\n\nViimeisten seitsemän vuorokauden aikana, jotka isoäiti oli elänyt, ei\nIngunn ollut nukkunut kuin hiukkasen silloin tällöin, pukimissaan. Ja\nkun ruumis oli kannettu ulos, pyysi hän saada jäädä makaamaan. Hän\nvääntelehti vuoteessaan; väliin hän nukkui, väliin makasi valveilla,\ntuijottaen eteensä kykenemättä lainkaan ajattelemaan edessään olevaa\ntulevaisuutta.\n\nMutta hautajaisiin hänen oli noustava ylös ja liikuttava vieraitten\nparissa. Kukaan ei ihmetellyt, että hän näytti varjolta tummansinisessä\nsurupuvussaan, mustaan harsoon verhoutuneena. Hän oli harmaankellervä\nkasvoiltaan, iho oli kiiltävä ja kireä poskilta, silmät mustat ja\nväsyneet — ja suvun miehet ja naiset tulivat hänen luokseen lausuen\nmelkein kaikki hänelle hyviä ja kiittäviä sanoja. Magnhild-rouva oli\nkertonut, että Ingunn oli niin uskollisesti hoitanut isoäitiä kaikkina\nnäinä vuosina.\n\nNiin kanttori, mestari Torgard, kuin Reynen nimismies olivat\nhautajaisvieraitten joukossa. Ja yhtäkkiä Ingunn muisti — Teitin! Hän\noli melkein unohtanut hänet. Tuntui kuin hän ei oikein olisi kyennyt\nkäsittämään Teitin ja oman onnettomuutensa välistä yhteyttä — nytkin,\nkun Teit johtui hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin hän olisi\njoutunut muistelemaan tuttavaa, josta hän kerran oli pitänyt, mutta\nsitten oli heidän välillään tapahtunut jotakin ikävää, joten hän ei\nviitsinyt ajatella häntä enää.\n\nMutta nyt hän ajatteli: mitä oli Teit sanonut puhemiehilleen\nilmoittaessaan peruutuksensa? Jos Teit oli paljastanut heille hänen\nmenettelynsä — niin silloin hän olisi kadotettu. Hänen täytyi koettaa\npäästä selville, tiesivätkö he mitään. Mutta hän tunsi olevansa kuin\nköyhän tamma, joka on ollut valjaissa ja rehkinyt raskaan kuorman\nedessä ja jolle nyt lisättäisiin kuormaa.\n\n\"Eihän sinun oppinut apulaisesi olekaan mukana?\" uteli hän Reynen\nGunnarilta niin välinpitämättömästi kuin suinkin.\n\n\"Teitiäkö tarkoitat? Ei, hän on lähtenyt luotani. Vai niin, vai kysyt\nsinä häntä? Hänellähän oli mukamas asiaa tänne Bergiin tuon tuostakin\n— onko totta, että hän juoksi sinun perästäsi?\"\n\nIngunn yritti hymyillä:\n\n\"Ei minun tietääkseni. Hän sanoi — hän sanoi, että hän aikoi lähettää\nluokseni kosijat — ja yhdeksi sellaiseksi hän oli aikonut sinua.\nKielsin häntä, mutta —. Onko se totta?\"\n\nNimismies hymyili hänelle veitikkamaisesti:\n\n\"Niin, hän sanoi minulle jotakin samantapaista. Ja hän sai minulta\nsaman neuvon kuin sinultakin!\" Gunnar nauroi niin, että vatsa hyllyi.\n\n\"Minne hän sitten joutui Reynestä lähdettyään\", kysyi Ingunn,\nnaurahtaen hiukan hänkin. \"Tiedätkö sitä, Gunnar?\"\n\n\"Kysytään kanttorilta — hän pyrki hänen luokseen. Hei, mestari\nTorgard, suvaitkaa katsoa tänne. Kuulkaa, hyvä herra, — tiedättekö\nte, minne islantilainen, minun kirjurini, on kadonnut. Tämä neito\nkysyy häntä. — Hän oli näet aikonut kunnioittaa kosinnalla Ingunn\nSteinfinnintytärtä.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi pappi. \"Niin, hän saattoi keksiä yhtä ja toista, tuo\npoika. Ja nyt sinä istut ikävissäsi, lapseni?\"\n\n\"Enhän muutakaan voi. Olen kuullut häntä kiitettävän niin mainioksi\nmieheksi, ja että te, herra, tahdoitte lähettää hänet arkkipiispan luo,\nkoska koko maassa ei ollut toista niin taitavaa miestä. Kaipa se on\ntotta, sillä hän sanoi sen itse.\"\n\n\"Heh, heh. Kyllähän hän. Hupsu mies, vaikka kirjoittikin paremmin kuin\nmoni muu. — Hän oli luonani jokin aika sitten, mutta enpä totisesti\nhuolisi häntä toistamiseen talonväkeni joukkoon; taitava pappi, mutta\nsemmoinen hupsu. Turha sinun on surra häntä, pikku Ingunn. — Vai oli\nse poika todella niin julkea, että uskalsi katsella Bergiin päin! Johan\nnyt, johan nyt —\", pappi pudisti pientä, vanhaa linnunpäätänsä.\n\nEi se siis saattanut olla aivan totta, mitä hän oli sanonut heidän\npuhuessaan viimeksi, ymmärsi Ingunn. Mutta nyt hän oli saanut uuden\nhuolen entisten lisäksi — olikohan hän tehnyt perin hullusti\nantaessaan näiden miesten tietää ajattelevansa niin paljon Teitiä, että\nviitsi kysellä hänestä —?\n\nVieraiden lähtiessä kotiin hautajaisten jälkeen jäi Tora taloon kahden\nvanhimman lapsensa ja vanhan Galtestadin Ivar Torenpojan kera.\n\nKerran, heidän istuessaan iltaa yhdessä katsellen kalleuksia, jotka he\nolivat perineet Aasa-rouvan jälkeen, — otti Tora uudelleen puheeksi\nsen, että sisar nyt voisi muuttaa hänen luokseen asumaan.\n\nMagnhild-rouva arveli Ingunnin voivan tehdä kuten tahtoi: \"Jos lähdet\nmieluummin Frettasteiniin, emme Ivarin kanssa tahdo sinua pidättää.\"\n\n\"Jään mieluummin Bergiin\", vastasi Ingunn hiljaa. \"Jos pidätte minut\nluonanne edelleen, vaikka isoäiti on poissa.\"\n\nMutta Tora jatkoi yhä esityksiään: hänellä oli itsellään viisi lasta ja\nsitä paitsi hän oli saanut kasvateikseen Haakonin sisaren äidittömät\nkaksoset, joten hän tarvitsi Ingunnin apua.\n\nMagnhild-rouva huomasi Ingunnin laihojen, kärsineiden kasvojen käyvän\ntuiki onnettomiksi ja hän ojensi kätensä Ingunnia kohti:\n\n\"Jää vain tänne! Saat asunnon, ruoan ja vaatteet niin kauan kuin\nminä elän — tai kunnes Olav palaa ja vie sinut kotiinsa; sillä\nuskon varmasti hänen tulevan kerran, jos Jumala suo, ja ellei hän\nole kuollut. — Luuletko\", sanoi hän pilkallisesti Toralle, \"että\nHaakon kohtelisi sukulaisnaistansa Frettasteinissä sillä tavoin, kuin\nSteinfinnin tyttärellä on oikeus vaatia? Ingunnin pitäisi kai kulkea\nisänsä kartanossa paimentamassa hänen ja Helga Gautintyttären sikiöitä\n—! Olen ajatellut antaa sinulle tämän —\", hän otti esiin suuren\nkultasormuksen, jonka oli perinyt äidiltään, \"— muistoksi siitä, että\nhoidit äitiämme ja palvelit häntä uskollisesti kaikkina näinä vuosina.\"\n\nHän tarttui Ingunnin käteen aikoen pujottaa sormuksen sormeen, mutta\nsanoi äkkiä:\n\n\"Mutta minne olet pannut kihlasormuksesi — etkö käytä sitä enää? Lapsi\nraukka, olet tainnut raataa niin ankarasti, että kätesi ovat aivan\nturvottuneet.\"\n\nIngunn tunsi Toran säpsähtävän. Hän ei rohjennut katsoa sisareen\n— mutta vilkaisi sittenkin salavihkaa. Toran kasvot olivat\nliikkumattomat, mutta silmissä näkyi levoton häive. Lattia pyöri\nIngunnin silmissä — hän käsitti yhden ainoan ajatuksen: jos minä nyt\npyörryn, saavat he tietää kaiken. Ja oli kuin hän olisi kuullut vieraan\nihmisen puhuvan, kun hän kiitti tätiä kalliista lahjasta; eikä hän\ntiennyt miten oli tullut entiselle paikalleen, löytäessään itsensä\nistumasta.\n\nHän seisoi pihaveräjän suulla illalla huudellen ja vihellellen erästä\nkoiraa luoksensa. Silloin Tora tuli häntä kohti.\n\nEi ollut kuutamon aika, mutta musta taivaankansi oli täynnä säihkyviä\ntähtiä. Nuo kaksi naista seisoivat siinä kääriytyneinä tiukasti\nhuppuvaippoihinsa, liikutellen jalkojaan lumipöperössä ja puhellen\nsusista, jotka olivat olleet kovin rohkeita viime viikkoina — Ingunnin\naina väliin viheltäessä ja kutsuessa huolestuneella äänellä: \"Tota\n— Tota — Toota, seh!\" Oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä\ntoistensa kasvoja, Toran kysyessä äkkiä hiljaa ja kumman arasti:\n\n\"Ingunn — et suinkaan sinä ole sairas?\"\n\n\"En ole tervekään\", vastasi Ingunn levollisesti. \"Katsos, vaikka\nAasa olikin niin laiha ja näivettynyt lopulla, otti sentään voimille\nnostella ja hoidella häntä aamusta iltaan kuukausimääriä. Eikä\nnukkumisesta kannata puhua. Mutta kai nyt ruvennen vahvistumaan —.\"\n\n\"Etkö luule sen olevan muuta, sisko?\" kysyi Tora äskeisellä äänellä.\n\n\"En luulisi.\"\n\n\"Olit kesällä niin punakka — ja yhtä kepeäliikkeinen ja notkea kuin\nnuoruudessamme\", kuiskasi Tora.\n\nIngunn sai vastatuksi surullisesti hymyillen:\n\n\"Kaipa joskus alkaa näkyä kasvoista, että olen kolmannella kymmenellä.\nKatso isoja lapsiasi, Tora — ja muista, että olen puolitoista vuotta\nsinua vanhempi.\"\n\nPimeästä kujasta tuli musta mytty mäkeä alas — sitten koira hyppäsi\nIngunnia vasten niin, että oli kaataa hänet kinokseen sekä nuoleksi\nhänen kasvojaan. Ingunn tarttui sitä leukoihin ja piti sitä käpälistä,\nsuojellen itseään nauraen ja leperrellen — \"kylläpä oli hyvä, ettei\nsusi syönyt sinua tänäkään yönä, Tota, Tota!\"\n\nSisarukset toivottivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin\ntaholleen.\n\nMutta Ingunn makasi unta saamatta pimeässä ja koetti ottaa\nkannettavakseen tämän uudenkin huolen — että Tora ehkä oli ruvennut\nepäilemään jotakin. Ja hän tunsi ankaraa kiusausta ilmaista Toralle\nhätänsä, pyytää tätä auttamaan. Tai puhua Magnhild-tädille — hän\nmuisti tämän ihmeellisen iltaisen lempeyden ja kaipasi heittäytyä\nheikoksi ja avuttomaksi. — Taikka Dalla — sekin oli hipaissut\nhänen ajatuksiaan joskus, silloin kun hänestä oli tuntunut, ettei\nhän mitenkään jaksanut kantaa tätä tuskaa kauemmin — ehkä hän voisi\nkääntyä Dallan puoleen —.\n\nHenkeä pidättäen hän seurasi silmillään sisartaan niinä päivinä,\njolloin tämä vielä viipyi Bergissä. Mutta hän ei voinut huomata mitään\n— Tora ei ilmaissut katseella, eleillä eikä sanoilla mitään, josta\nolisi voinut päätellä hänen aavistavan, miten vanhemman sisaren asiat\nolivat. Sitten hän lähti, ja Ingunn jäi jälleen yksin tädin ja talon\nvanhan palvelusväen pariin.\n\nHän laski viikkoja — kolmekymmentä oli jo takanapäin; oli jäljellä\nvain kymmenen. Hänen täytyi kestää niin kauan. Yhdeksän viikkoa —.\nKahdeksan —. Mutta aie, jota hän hautoi ja jossa hän pysyi kiinni,\ntaistellessaan ja kärsiessään edelleen aivan kuin pimeän muodottoman\nkauhun keskellä, koko ruumis yhtenä ainoana raskaana, jäytävänä\ntuskana, yksi ainoa ajatus päässänsä: ettei kukaan saisi tietää hänen\nonnettomuudestaan — tuo aie oli sellainen, ettei hän ollut vielä\nmilloinkaan selvästi tunnustanut sitä edes itselleen.\n\nLoppu, joka häämötti edessä — sitä ajatellessaan hänet täytti\nkuolemankangistusta muistuttava pelko. Ja kuitenkin hänestä tuntui,\nettä sellainen se oli oleva, ja hänen _oli kuljettava_ sinne; mutta hän\nkoetti kulkea viimeisen taipaleen ummessa silmin. Silloinkin, kun hän\nhaki lievennystä avunhuutamisen ajatuksesta, kuvittelusta, että hän\npuhuisi jollekin ennen kuin oli myöhä — ei hän tosissaan hetkeäkään\nuskonut voivansa tehdä niin. Hänen täytyi mennä sinne, minne näki\nolevansa menemässä, ja näky oli tämmöinen:\n\n— Keväällä, siihen aikaan, oli mäenrinne melkein aina lumesta vapaa\nnäillä mailla. Hänen jälkiään ei nähtäisi —. Talon pohjoispuolella\noleva iso koivuhaka ulottui vieremän laidasta melkein rantaan asti.\nUloinna alhaalla se kapeni ja muuttui miltei lehtoriviksi parin\nkallion välissä — sinne ei nähty eikä kuultu kartanosta, eikä siellä\nliikkunut kukaan juuri koskaan. Jää ei sulanut lahdesta niin aikaisin,\nmutta etelänpuoleisella selänteellä ja rotkon pohjassa oli suuria\nkivimöhkäleitä, jotka oli muinaisina aikoina raivattu pelloilta; sinne\noli Bergissä totuttu viskaamaan hevosen raadot ja kaikki, mikä oli\nitsestään kuollutta —.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHän oli mennyt ylös luhtiin, missä hän säilytti kapineitaan Aasa-rouvan\naikojen jälkeenkin; se tapahtui eräänä kevättalven aamuna — joku päivä\nennen Maarianmessua. Hän istui hytisten karvaiset saappaat jalassaan\nja laaja lammasnahkanuttu yllään: näihin aikoihin oli kylmempi sisällä\nkuin ulkona. Katon reunalta, aukaistun luukun yläpuolelta, tippui vesi\npitkinä, välkkyvinä pisaroina maahan, ja ilma väreili ja huokui huurua\nkirkasta taivasta vasten, valkoisten kattojen yläpuolella, joista näkyi\nkolkka tähän. Hän oli vetänyt luukun auki saadakseen vähän raitista\nilmaa — hänen oli nykyään niin raskas hengittää ja hänestä tuntui\nkuin pään sisässä aivojen ympärillä olisi ollut painava lyijyhattu;\nse puristi niin, että veri kuohui ja jyski kaulalla korvien takana ja\nahdisti näköä, niin että hän näki punaista ja mustaa silmiensä edessä.\nHän oli paennut tänne, koska pelkäsi jonkun puhuttelevan itseään,\nsillä hän ei jaksanut puhua. Helpotti, kun sai istua tässä kokoon\nlysähtäneenä —.\n\n— Jälkeenpäin hän uskoi varmasti tietäneensä ennakolta, mitä tuleman\npiti, kuullessaan ratsumiehiä karahuttavan pihaan. Hän nousi katsomaan.\nEnsimmäinen, joka ratsasti portinaukosta pihaan, oli Arnvid. Hänellä\noli entinen musta hevosensa ja kulkussuitsensa, joita hän käytti\nvieraisiin lähtiessään. Seuraavankin hevosen Ingunn tunsi hänen\nomakseen; se oli romuluinen, harmaan — punerva hiirakko, jolla\nArnvidin asemies tavallisesti ratsasti. Kolmas ratsastaja, joka ajoi\nkorkeajalkaisen, omenanvalkoisen ratsun selässä, minkä valjaat olivat\npunaisesta nahasta, oli Olav Auduninpoika — hän tiesi sen ennen kuin\ntämä oli tullut edes siksi lähelle, että hänet saattoi tuntea.\n\nOlav Auduninpoika katsoi ylös pidättäessään hevostaan, keksi hänet\nluukussa ja tervehti kädellään. Hänellä oli hartioillaan avara, musta\nmatkaviitta, joka lankesi taajoina laskoksina hevosen lautasille ja\npeitti kokonaan hänen jalustimissa olevat jalkansa. Hupun hän oli\ntyöntänyt taakse, ja hänen päässään oli korkeakupuinen, vierasmallinen,\nkapeareunainen musta hattu — ja sen alta pöyhysi joka puolelta\nnäkyviin hänen vaalea tukkansa — edessä se ulottui kulmakarvoihin\nasti. Hän oli hymyillyt Ingunnille tervehtiessään kädellään —.\n\nIngunnista tuntui myös jälkeenpäin kuin hänet olisi herätetty\npainajaisunesta, samassa kun hän näki Olav Auduninpojan — Olav oli\ntullut takaisin. Pahaksi onneksi varmaan — tämä oli varmaan musertava\nhänet tavalla tai toisella — sen hän näki paikalla edessään. Mutta\nhänestä tuntui, kuin aikaisempi, sokaiseva pimeys olisi väistynyt\njoka taholla, vieden mukanaan peikot, jotka olivat pyörineet hänen\nympärillään kuin mitkäkin pimeyden henget ja joita oli ollut niin\npaljon, että ne olivat tuuppineet toisiaan kyynärpäillään ja polvillaan\npiirittäessään hänet ja ajaessaan häntä sokeasti mukanaan. Ja hänestä\ntuntui, kuin hän olisi tiennyt, että koska Olav nyt oli tullut, ei hän\nvoinut tehdä muuta kuin kertoa hänelle kaiken ja tyytyä tuomioon.\n\nOlav seisoi siinä talon miesten ympäröimänä, jotka olivat tulleet\nhevosia ottamaan — ja hän kääntyi Ingunnia kohti. Ylpeyden pistos\nrinnassaan tämä näki, miten kaunis hän oli, ja itse hän oli hukannut\nitsensä. Musta vaateparsi sopi niin hyvin tuolle hohtavan vaalealle\nmiehelle. Hän ojensi kätensä Ingunnille sanoen: \"Terve, Ingunn —\".\nSitten hän huomasi tämän riutuneet kasvot, ja kursailematta, hyvistä\ntavoista piittaamatta, kaikkien vierasten edessä hän sulki hänet\nsyliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta.\n\n\"Kylläpä sait odottaa kauan, Ingunn rakkaani —. Mutta odotus on\npäättynyt, ja nyt olen tullut noutamaan sinut kotiin!\"\n\nHän päästi hänet, ja Ingunn ja Arnvid tervehtivät toisiaan sukulaisten\ntapaan poskelle suudellen.\n\nJa Ingunn seisoi siinä nuorten miesten tervehtiessä Magnhild-rouvaa.\nNauraen nämä kertoivat Ivarin olevan mukana, mutta he olivat jättäneet\nhänet kirkon luona — sillä Galtestadin raudikko ja Galtestadin isäntä\neivät kumpikaan olleet hätähousuja.\n\n\"Ennen hän oli vihainen sinulle, Olav, kun olit semmoinen huimapää\",\nnauroi Magnhild-rouva. \"Mutta luopuessasi tuosta pahasta tavasta luulen\nveljeni alkaneen pitää sinusta yhä enemmän.\"\n\nLieneekö milloinkaan ollut näin kaunis päivä, tuumi Ingunn. Hanki\npaistoi hopeaisena kevätauringon valossa rinteellä sekä lahdella.\nAlkuviikon suojien jälkeen oli kaikki lumi sulanut aivan kuin\nnuolaistuna metsistä, ja havupuut seisoivat raikkaan vihreinä, kuin\npesun jälkeen. Rinteen laidassa, siintävän ruskeiden, alastomien\nlehtojen keskeltä erottuivat haapojen lämpöisen harmaat rungot.\n\nIngunn tunsi ilon pulppuavan sydämessään — ilon siitä, että maailma\noli niin täynnä valoa ja ihanuutta ja iloa. Hän oli sysännyt itsensä\nsyrjään, tuominnut itsensä loukkoon. Mutta oli suloista, että elämä\nsittenkin saattoi tuntua niin hyvältä — muista, niistä, jotka eivät\nolleet hukanneet itseään. Ja kun hän samassa tunsi sikiön liikahtavan\nrajusti sisällään, oli kuin jokin olisi haparoinut hänen omaa sydäntään\nja sieltä olisi kuulunut vastaus: ei, ei, en enää tahdo sinulle\npahaa —.\n\nSitten he istuivat ruokapöydässä, ja Ingunn kuunteli ääneti miesten\nkeskustelua. Hän ymmärsi, että Arnvidin ja Ivarin tarkoitus oli jatkaa\nmatkaa jo huomispäivänä edelleen pohjoista kohti, Haftor Kolbeininpojan\nluo, viemään kolmatta neljännestä Einarin tapporahoista. Olavista\ntuntui sopivimmalta, ettei hän itse tapaisi Haftoria, ennen kuin oli\nmaksanut viimeisen erän, jolloin hän samalla aikoi ottaa vastaan\nIngunnin ja hänen myötäjäisensä sukulaisten kädestä.\n\n\"Et näy viitsivän lähteä edemmäs meidän seurassamme, huomaan minä\",\nnauraa hekotti Ivar Torenpoika. \"Luulenpa, ettet aio irrota täältä\nBergistä, ennen kuin sinut ajetaan ulos!\"\n\n\"Niin, en aiokaan, jos vain Magnhild-rouva suo paikan minulle ja\nhevoselleni —.\" Hän yhtyi toisten nauruun ja vilkaisi syrjäsilmällä\nIngunniin. \"Totta puhuen minua haluttaisikin jäädä tänne, saada\nkerrassaan selväksi Haftorin asia ja ottaa Ingunn mukaan Hestvikeniin,\nsamalla kun lähden etelään.\"\n\n\"Eiköhän se kävisi päinsä\", tuumi Arnvid.\n\n\"Ymmärrän tarkoituksesi, kiitos vain siitä — mutta nyt en tahdo\nturvata apuusi enää kauemmin, Arnvid, koska voin selvitä ilman sitä.\nJa nyt teen, kuten sanoin teille Galtestadissa — lähden etelään\nkatsomaan, miltä Hestvikenissä näyttää tähän maailman aikaan, ennen\nkuin vien vaimoni sinne; samalla tuon ne rahat, jotka saan Oslosta. On\nmyös paljon helpompi kerätä koolle miehet, joita tarvitaan todistajiksi\nliittoa solmittaessa, jos pidot pidetään samaan aikaan kun käräjäväki\nkääntyy kotiin päin — tapahtuipa se sitten täällä tai sinun luonasi\nGaltestadissa. Ivar on oikeassa siinä, että tämä juttu on ollut niin\nsotkuinen ja yleisesti tunnettu, täytyy se saattaa loppuun niin\njulkisesti ja suurella äänellä kuin suinkin.\"\n\nKun käräjäväki kääntyi kotimatkalle — se tapahtui sydänkesällä. Tuo\najatus oli kuin niiden peikkojen kuisketta, jotka olivat pitäneet häntä\nvallassaan koko talven. Mutta hän ei tuntenut kiusauksen koskevan\nitseensä. Oli mahdotonta jatkaa hänen aikomaansa tietä, nyt kun hän\noli tavannut Olavin. Hänen mielessään liikkui kaikki, mitä hän oli\nkuvitellut elämästään Hestvikenissä hänen ja heidän lastensa kanssa.\nHän ei pääsisi sinne milloinkaan — vaikka hän koettaisi päästä eroon\nsalaisuudestaan yön pimeydessä ja kätkeä sen louhikkoon — siitä ei\nolisi apua. Hän ei voinut päästä milloinkaan Olavin luo.\n\nIvar siunaili ja nauroi kertoessaan toisille, ettei Olav vielä ollut\nastunut jalallaan Hestvikeniin. Oliko moista kuultu.\n\nOlav selitteli asiaa nauraen — hän punastui vanhuksen kiusoittelusta\nja näytti samassa poikamaisen nuorelta. Hän näytti nuoremmalta, enemmän\nentiseltänsä kuin viime kerralla käydessään — vaikka hänen suoralle,\npyöreälle kaulalleen olikin ilmestynyt pari poikkiryppyä ja vaikka\npaidanreunuksen alta paljastui punainen arpi hänen oikoessaan itseään.\nHänen kasvonsa olivat myös ahavoituneemmat ja laihemmat kuin ennen.\nMutta hän oli sittenkin niin nuoren näköinen — ja Ingunn ymmärsi\nsen johtuvan siitä, että hän oli niin iloinen. Hänen oma sydämensä\nkävi raskaaksi — mahtoikohan hän tuottaa _suurtakin_ surua Olaville\nkertoessaan, että hän oli hukannut itsensä —.\n\nOlav oli hankkinut maarauhan, saanut takaisin talonsa ja oli nyt\nhyvissä varoissa. Kaaretorpin, talon, minkä hän oli omistanut\nElvesysselissä ja missä hän oli asunut siihen asti kun oli saanut\nmaassaolo-oikeuden, oli hän myynyt. Olav olisi voinut solmia paljon\nparemman naimakaupan kuin sen, minkä hän solmisi Ingunnin sukulaisten\nkanssa — sen sopimuksen mukaan, minkä hän oli tehnyt, ei hän saisi\nkovinkaan suuria rikkauksia, sen hän nyt ymmärsi —.\n\nOlav seurasi Ingunnia ulos, kun tämä oli lähdössä pihan yli nukkumaan:\n\n\"Nukutko yksin Aasan tuvassa —? No sitten minun ei kai sovi tulla\nsinun luoksesi sen jälkeen, kun olet mennyt levolle\", huokasi hän\nnaurahtaen.\n\n\"Ei, ei se kai sovi —.\"\n\n\"Vaan entä ensi yönä? Etkö voi saada jotakuta neitoa nukkumaan luonasi\n— että saamme puhella iltaisin kahden kesken?\"\n\nHän veti Ingunnin luokseen äkkiä ja hämillään, mutta niin rajusti, että\ntoinen voihkaisi, suuteli häntä ja päästi hänet irti —.\n\nIngunn makasi unettomana ja koetti miettiä ratkaisua. Mutta se oli\nyhtä vaikeata kuin ulospääsy louhikosta, missä kivet olivat niin\nsuuret, ettei niitä voinut liikuttaa. Hän ei osannut ajatella, mikä\nhäntä nyt odotti. Ja kuitenkin — tähän asti hän oli hoiperrellut\neteenpäin pimeän keskellä, joka liikkui ja oli täynnä näkymättömiä\nkummituksia, mutta nyt hän näki päivän, vaikka se oli harmaa ja\ntoivoton ja umpikulkuinen kuin sadepäivä keskitalvella. Hänen oli pakko\nkulkea eteenpäin: hän ei päässyt eroon siitä, minkä hän oli vetänyt\nniskoilleen muuten kuin etsimällä turvaa helvetistä.\n\nHän tiesi olevansa oikeudeton. Hän oli tehnyt itsensä siksi jo silloin,\nkun oli antautunut Olaville ilman laillisten holhoojainsa tietoa ja\nsuostumusta — nämä olivat antaneet hänen tuntea sen täydellisesti. Ja\nse, että hänen sukulaisensa sitten olivat suostuneet antamaan hänelle\nhänen perintöosansa, se tapahtui Olavin tähden — kun nämä olivat\nalkaneet katsella häntä toisin silmin ja olivat huomanneet olevan\nedullisinta ottaa vastaan hänen sovintotarjouksensa ja antaa hänen\nnaida Ingunnin laillisella tavalla. Mitä nämä tekisivät sitten, kun\nsaisivat tietää hänen sotkeneen asiansa niin, ettei Olav voisi ottaa\nhäntä vastaan — sen hän vain heikosti aavisti. Kun nämä saisivat\ntietää hänen olevan raskaana — ja lapsen isän olevan miehen, jota\nhänen sukulaistensa ei kannattanut etsiä. Teitin oli paras antaa\nlivistää — mitään hyötyä hänestä ei olisi; ja jos he etsisivät hänet\nkäsiinsä ja kurittaisivat häntä, tulisi häpeä sitäkin suuremmaksi —\nkun saataisiin tietää, että hän oli antanut sellaisen miehen vietellä\nitsensä —.\n\nEi, hän ei ymmärtänyt, mitä he tekisivät hänelle — ja sille. Mutta jo\nhuomenna — taikka parin kolmen päivän päästä hän saisi tietää sen. Ja\nvaikka hänestä tuntui mahdottomalta käsittää sitä, oli kuitenkin varmaa\nkuin kuolema, että koivun puhjetessa lehteen hän oli istuva äpärä\nsylissään ja sai alistua kaikkeen, mitä hänen sukulaisensa vihapäissään\nsyytivät hänen silmilleen, kun hän oli saattanut sellaiseen häpeään\nheidät kaikki ja kun heidän täytyi nyt elättää sekä hänet että lapsi.\n\nHän alistui niin täydellisesti kohtaloonsa, että tuskin ymmärsi vielä\neilen uskoneensa voivansa heittää taakan luotansa. Nyt hän ei uskonut\nmuuta kuin että saisi laahata lasta perässään koko loppuelämänsä.\nHän ei tuntenut mitään hellyyden tai lempeyden tapaista sitä kohtaan\nnytkään, mutta se oli olemassa, ja hänen täytyi sietää sitä.\n\nVain silmänräpäyksen verran — ajatellessaan, että Tora taas voisi\nruveta vaatimaan häntä luokseen, ja nähdessään itsensä ja _oman_\nlapsensa, heidän kahden hylkiön, kulkevan Haakonin talossa tämän\nrikkaiden lasten parissa — hänestä tuntui, kuin aivan uusi tunne\nolisi herännyt hänessä, ensimmäinen avuttoman vaiston liikahdus omansa\nsuojelemiseksi —.\n\nHänen sisarustensa velvollisuus oli lähinnä pitää huoli heidän\nelatuksestaan. Haakonin Toran ja hänen kahden pikku veljensä puolesta,\njoita hän tuskin oli nähnyt niinä vuosina, jolloin nämä olivat\nkasvaneet miehiksi. Ehkä hän uskalsi toivoa Magnhild-rouvan olevan niin\narmollisen, että antaisi hänen jäädä tänne Bergiin siihen asti, kun hän\noli synnyttänyt lapsensa.\n\nEntä Arnvid — ajatteli hän sitten. Jospa hän tarjoutuisi ottamaan\nheidät luokseen; hän olisi varmaan hyvä heitä kohtaan, huolimatta\nsiitä, että hän oli Olavin ystävä. Hän oli _kaikkien_ ystävä, jotka\ntarvitsivat apua. Jos hän kertoisikin Arnvidille — eikä Olaville.\nArnvid saattoi puhua Olaville ja Magnhildille — ja hän itse pääsisi\nmenemästä tuleen.\n\nMutta hän tiesi, ettei uskaltanut tehdä niin. Hän ei ymmärtänyt,\nmistä hän saisi rohkeuden puhua Olaville, mutta mistään hinnasta hän\nei tahtonut jättää sanomatta totuutta tälle. Olav oli hänen herransa\nja hänet hän oli pettänyt; ja hän tunsi äkkiä, että sitten kun hän\noli kestänyt kohtauksen Olavin kanssa, tulisi käymään niin, että\nhän itsestään polvistuisi Jumalan eteen katuen syntiään ja kaikkia\nelämänsä aikana tekemiään syntejä — quia peccavi nimis cogitatione,\nlocutione, opere et omissione, mea culpa — sanat tulvivat esiin hänen\nhuomaamattaan. Hän oli sanellut niitä niin monesti polvillaan veli\nVegardin edessä — mutta nyt kirkastui ja paljastui, aivan kuin tumma\nkirkon ikkuna, johon äkkiä lankeaa valo, seuraavien sanojen sisältö: —\nmitä minä olen rikkonut ajatuksin, sanoin tai töin, _tieten tahtoen_ —.\n\nHän kohosi polvilleen vuoteessaan, luki iltarukouksensa — siitä oli\npitkä aika, kun hän oli viimeksi rohjennut rukoilla. Mea culpa —\nhän oli pelännyt tulevansa päästetyksi tekemästä sitä, mitä tahtoi,\nja ottamasta vastaan sitä, minkä oli vetänyt ylleen. Nyt hän alkoi\nkäsittää, että kun hän saisi Jumalan anteeksiannon synnille, jonka hän\noli tehnyt itseään ja Olavia kohtaan, ei hän toivoisi enää säästyvänsä\nrangaistuksesta. Ainoastaan Olavin näkeminen on riittänyt valaisemaan\nhänelle rakkauden olemuksen. Hän oli tehnyt tälle niin pahoin kuin\ntehdä voi. Ja silloin kun Olav kärsi, ei hän voinut toivoa itselleen\nparempaa. Ja taempaa häämötti aivan kuin ikuisen rakkauden kuva.\nKalkissa, joka Vapahtajamme oli juotava tuona iltana Öljymäen lehdossa,\noli hän nähnyt koko maailman synnit, niin olleet kuin tulevat, siitä\nhetkestä alkaen, jolloin ihminen luotiin hamaan viimeiseen tuomioon\n— kaiken hädän ja tuskan, minkä ihmiset sen kautta olivat tuottaneet\nitselleen ja toisilleen. Ja koska Herra oli kärsinyt siksi, että hän,\nIngunn, oli kärsinyt niin syvästi syntinsä tähden, tahtoi hänkin hakea\nrangaistusta ja kärsiä joka kerran kun ajatteli sitä. Hän ymmärsi\ntämän olevan toisenlaisen kärsimyksen kuin kaikki hänen tähänastiset\nkärsimisensä; se oli ollut kuin suistumista äyräältä, kunnes lopussa\nodotti pohjaton hete — tämä oli kuin kiipeämistä ylöspäin, auttavan\nkäden tukemana, ponnistellen ja hitaasti, mutta itse kiipeämisen\ntuntuessa hyvältä, koska se johti päämäärää kohti. Ja hänelle selvisi,\nmitä papit tarkoittivat parannuksenteon suloudella —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav ja Ingunn seisoivat yhdessä pihamaalla puolenpäivän aikaan\nseuraavana päivänä Ivarin ja Arnvidin ollessa lähdössä. Oli yhtä\nkaunis ilma kuin edellisenä päivänä ja joka puolella suli ja tippui.\nLumi vaipui kokoon hauraasti kahahdellen päivän lämmittäessä kinoksia,\nja pieniä vesipuroja solisi pihamaalla uurtaen kiiltäviä jääraitoja\ntalvisen hevoslannan ja lastujen poikki. Ivar valitti sitä, että\nArnvid tahtoi ratsastaa jäitse — se oli varmaan heikkoa monin paikoin\nRingsakerin seudulla. Ivar oli kerran ajanut railoon joku vuosi sitten,\nja sen erän perästä hän oli mitä pahin pelkuri. Mutta Arnvid nauroi\nhänelle — mikä hätä heillä oli keskellä päivää! He ehtisivät Haftorin\nluo ennen pimeän tuloa. Miltä olisi tuntunut rämpiä mäkeä ylös ja\ntoista alas tällä kelillä —! Arnvid vakuutti, ettei hän ainakaan\nruvennut siihen, \"— jos saat omat miehesi mukaan, niin aja mistä\ntahdot, mutta Eyvind ja minä ratsastamme myös mistä tahdomme —.\"\n\nMutta kummankin miehet olivat jo kaukana. Talvitie kulki useimmista\ntaloista Bergin kautta alas jäälle — ja sieltä se kääntyi etelään\nkaupunkia kohti tai pohjoiseen ja länteen vastarannan selänteen yli\nalas Mjøsenin selälle.\n\nOlav ja Ingunn saattoivat heitä mäkeä alas. — Arnvid ja Ivar\nratsastivat käymäjalkaa. Lumi oli kulunut pois maan puolelta railoa,\njohon paistoi aurinko, ja jäällä oli vettä. Arnvid virkahti Olaville,\nettä tämä sai rapaa päälleen: Olav kulki paljain päin, ilman\npäällysvaippaa, puettuna avarahelmaiseen, taivaansiniseen mekkoon,\nvaaleisiin nahkasääryksiin ja mataliin, suippokärkisiin kenkiin. Hienot\njalkineet olivat kastuneet tummiksi — \"Ingunnin puku on sopivampi\nulkona kulkemiseen —.\"\n\n\"En ymmärrä, miten hän jaksaa liikkua tässä kuumuudessa —.\"\n\n— Ingunnilla oli yllään sama puolipitkä, hihaton lampaannahkanuttu,\njoka hänellä oli ollut eilen, ja hän tallusti karvaisissa saappaissaan\n— hän ei ollut tehnyt muuta kaunistellakseen kuin palmikoinut\nhiuksiinsa punaisia silkkinauhoja.\n\nIlma puhalsi heitä vastaan kuin kolea hengitys, ja kaikki välkkyi ja\nväreili katsoipa minne tahansa.\n\n\"Tuolla me istuimme kerran — muistatko?\" kuiskasi Olav Ingunnille.\nRuohoinen rinne oli paljas monesta kohden — vielä eilen kaikki oli\nollut häikäisevän valkoista; joukosta oli vain pistänyt esiin joku kivi\nja katajapensas. \"Taitaa tulla myöhäinen kylvöaika, koska lumi sulaa\ntällaista vauhtia ennen Maarianpäivää —.\"\n\nHe jäivät seisomaan notkoon katsoen poistuvia. Arnvid kääntyi kerran\nsatulassa huiskuttaen kädellään, ja Olav huiskutti kättään takaisin.\nHän taittoi oksan orjantappurapensaasta ja tarjosi sitä Ingunnille,\nmutta tämän pudistaessa päätään hän poimi siitä itse muutaman marjan,\nimi niitä ja sylkäisi perskat suustaan: \"Mennään sitten takaisin —.\"\n\n\"Ei. Odota vähän. Minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta.\"\n\n\"Mitähän se lienee? — Olet onnettoman näköinen, Ingunn.\"\n\n\"En voi olla iloinen\", sai tämä sanotuksi.\n\nOlav katsoi häntä. Ensin hän näytti hämmästyvän — sitten hänenkin\nilmeensä tuli totiseksi, ja hän katsoi puolittain syrjään.\n\n\"Sitäkö tarkoitat, että olin kauan poissa\", kysyi hän hiljaa.\n\nLiian kauan, olisi Ingunnin tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei voinut.\n\n\"Pelkäsin sitä\", sanoi Olav yhtä hiljaa kuin äsken. \"Ajattelin sinua\nliittyessäni jaarlin matkaan — katsohan, tiesin, että saisin jakaa\nhänen maanpakolaisuutensa. Mutta hän oli herrani, Ingunn — ensimmäinen\nherra, jolle olin vannonut uskollisuutta. En ollut selvillä siitä, mitä\nminun oli tehtävä. Mutta menetin rauhani, Ingunn, kun ajattelin, että\nitse asettuisin Hestvikeniin ruoan ja oluen ääreen, sillä aikaa kun\nhänen, joka oli auttanut minua saamaan takaisin kaiken mitä omistin\ntäytyi harhailla turvattomana vieraassa maassa kaiken tavaransa\nmenettäneenä. — Mutta en luullut, näetkös, että se voisi niin monta\nvuotta —.\n\n\"— Petinkö minä mielestäsi sinua seuratessani jaarlia?\"\n\nIngunn pudisti päätään:\n\n\"Tiedäthän, etten pysty ymmärtämään sellaisia asioita, Olav.\"\n\n\"Luulin —\" Olav henkäisi syvään, \"katsos, kun olin tullut niin hyväksi\nystäväksi Ivarin kanssa — ja maksanut puolet sakoistani Kolbeinille —\nvakaana englantilaisena rahana — ja kun sinä olit kihlattu sormuksin\nja lahjoin — niin ajattelin, että sinulla olisi paremmat olot siellä\nmissä olit. Eikö sinulla olekaan ollut hyvä sukulaistesi luona, Ingunn?\"\n\n\"Kyllä. En tahdo valittaa _sitä_ —.\"\n\n\"Valittaa sitä —\"\n\nIngunn kuuli ensimmäisen heikon pelon väreen hänen äänessään, kokosi\nvoimansa ja katsoi Olaviin. Tämä seisoi orjantappuran oksa kädessään\nkatsoen takaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta\npeläten, mitä oli tulossa.\n\n\"Onko sinulla sitten jotakin muuta valittamista, Ingunn?\"\n\n\"Se oli kai minun osani — minä — minä en jaksanut —. En kelpaa\nsinulle enää, Olav.\"\n\n\"Et kelpaa — minulle enää —,\" Olavin ääni oli aivan ilmeetön.\n\nJälleen Ingunnista tuntui, kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa kaikki\nvoimansa uskaltaakseen katsoa Olaviin. Näin he seisoivat tuijottaen\ntoisiaan silmiin. Ingunn näki, että Olavin vaaleat kasvot aivan kuin\nkuihtuivat, näivettyivät ja menettivät värinsä — hän liikutti huuliaan\npari kertaa, mutta kesti vähän aikaa, ennen kuin hän sai sanotuksi:\n\n\"Mitä tarkoitat sillä —?\"\n\nTaas he seisoivat tuijottaen toisiaan kasvoihin, kunnes Ingunn\nei kestänyt sitä kauemmin. Hän kohotti toisen kätensä ja vei sen\nsilmilleen.\n\n\"Älä katso minuun noin\", pyysi hän vavisten. \"Minä saan lapsen.\"\n\nHänestä tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, kunnes hän ei sietänyt sitä\nkauemmin, vaan antoi kätensä vaipua ja katsoi Olaviin. Hän tuskin tunsi\ntämän kasvoja — leuka oli loksahtanut alas kuin kuolleella, ja hän\nseisoi kuin paikalleen kivettyneenä, tuijottaen eteensä, ja sitä kesti\nja kesti —.\n\n\"Olav!\" pääsi Ingunnin huulilta hiljaisena vaikerruksena. \"— Puhu\nminulle!\"\n\n\"Mitä soisit minun puhuvan —,\" äänsi toinen soinnuttomasti. \"— Jos\njoku toinen olisi sanonut minulle tämän — sinusta — olisin tappanut\nhänet!\"\n\nIngunn äännähti hiljaa ja kimeästi kuin koira, joka saa potkun.\n\nOlav huusi:\n\n\"Ole ääneti! Et ansaitse parempaa sinäkään — senkin ilkeä narttu!\" —\nHän kurottui eteenpäin — jälleen Ingunn äännähti kuin piesty koira\n— ja kun Olav liikahti, väistyi hän pari askelta taapäin ja nojasi\nhaavan runkoon. Joka puolella hohtava hankiainen häikäisi häntä äkkiä,\nniin että hänen täytyi sulkea silmänsä, ja hän tunsi tuskan käpristävän\nkokoon ruumiinsa, kuten liha käpristyy kokoon, kun se viskataan tuleen.\n\nAukaistessaan jälleen silmänsä hän katsoi Olaviin — ei, hän ei\nuskaltanut katsoa; hän katsoi alas orjantappuran oksaan, jonka punaiset\nmarjat olivat singonneet hänen eteensä lumelle. Ja hän vaikeroi hiljaa:\n\n\"Olisi paljon parempi — paljon parempi — jos tekisit sen —.\"\n\nOlavin kasvot vääntyivät voimakkaasti, muuttuivat epäinhimillisiksi.\nHän tarttui molemmin käsin tikarinkahvaan — kiskaisi sen irti\nkiinnityslevyineen kaikkineen ja heitti kauas luotaan. Se moksahti\njonnekin syvälle sulaviin kinoksiin.\n\n\"Kunpa olisin kuollut, kunpa olisin kuollut\", vaikeroi Ingunn yhä.\n\nHän tunsi Olavin hurjan, verestävän katseen itsessään — ja vaikka\nhäntä pelotti kauheasti, toivoi hän sittenkin, että Olav tappaisi\nhänet. Hän tapasi kaulaansa käsillään — valitti hiljaa —.\n\nMies seisoi tuijottaen häneen kuin uhriinsa — kaulan valkoista\njännitettyä kaarta, toisen nojatessa puuta vasten. Hän oli tehnyt\nkerran niin — miekka oli lyöty hänen kädestään, hän oli ollut\nturvaton ja hän oli tarttunut toista miestä vyötäisiin ja kurkkuun\nja taivuttanut hänet taapäin sekä huomannut, ettei hän milloinkaan\nsitä ennen ollut pannut liikkeelle kaikkia voimiaan —. Ja Ingunnin\nseisoessa tuossa näki hän sen itsekin — näki tuon häpeämättömän\nmuutoksen hänen kasvoissaan ja koko vartalossaan — näki tuon toisen\nmiehen jäljet.\n\nÄhkäisten kuin eläin hän käänsi päänsä pois ja pakeni tietä ylös.\n\nHän kuuli Ingunnin huutavan häntä nimeltä. Hän ei tiennyt, oliko tämä\nhuutanut ääneen, vai kuuluiko se vain hänen sisällään — ei, ei, en\nuskalla jäädä läheisyyteesi —.\n\nIngunn virui kokoonlysähtäneenä pienellä, paljaalla pälvellä haavan\njuuressa, huojutellen ruumistaan ja valittaen. Oli varmaan kulunut\npitkä aika. Nyt Olav oli siinä taas. Hän kumartui Ingunnin yli ja\npuhalsi hänen korvaansa:\n\n\"Kuka on — lapsen isä —?\"\n\nIngunn katsoi ylös, mutta pudisti päätään.\n\n\"Onpahan — eräs —. Hän oli Reynen nimismiehen kirjuri —. Hänen\nnimensä on Teit, islantilainen —.\"\n\n\"Olitpas sinä hullu\", sanoi Olav yrittäen nauraa. Hän tarttui Ingunnia\nkovasti käsivarteen ja rutisti sitä niin, että toinen voihkasi: \"Entä\nMagnhild — mitä hän sanoo tästä? Hän istui eilen niin naurusuulla\ntoisten joukossa —\", Olav puri hammasta, — \"hän nauroi tietysti\nminua, pölkkypäätä, joka en aavistanut ilossani ja hyvässä uskossani\nonneni lisääntyneen näin suuresti. Oih — taivaan kirous teille\nkaikille!\"\n\n\"Magnhild ei tiedä mitään. Olen salannut sen kaikilta ihmisiltä, kunnes\nnyt ilmaisin sen sinulle.\"\n\n\"Se oli kauniisti tehty! Olin oleva ensimmäinen tietämään sen —! Ja\nminä kun olin ajatellut voivani laittaa lapseni itse —.\"\n\n\"Olav!\" parahti toinen tuskaisesti. \"Ellet sinä olisi tullut —\" hänen\näänensä murtui —, \"ei siitä olisi saanut tietää kukaan —.\"\n\nJälleen he tuijottivat toisiinsa hetken. Ingunnin pää retkahti rinnalle.\n\n\"Jeesus Kristus? Oletko ihminen!\" pääsi Olavilta kuiskaten.\n\nHän kohosi pystyyn, oikaisi itseään muutaman kerran, ja silloin näkyi\npunainen arpi kaulantaipeessa. Sitten hän sanoi, enemmän itsekseen kuin\nIngunnille:\n\n\"Jos minulle olisi tuotu sana, että olit tullut pitaaliseksi — luulen,\nettä sittenkin olisin toivonut päivää, jolloin olisin saanut ottaa\nsinut luokseni —. 'Tahdotko suojella tätä naista niin sairaana kuin\nterveenä', kysyy pappi kirkon ovella —. Mutta tämä — tätä minä —!\nHerra armahda, minä en voi —!\"\n\nHän tarttui Ingunnia lujasti hartioihin:\n\n\"Kuuletko, Ingunn — en voi! Magnhild saa — saat sanoa Magnhildille\netten voi. Ja koska hän ei ole pitänyt sinusta parempaa huolta — koska\ntämä on sattunut hänen valvontansa alaisena, saa hän itse —. En kärsi\nnähdä sinua enää, ennen kuin olet päässyt irti siitä —.\"\n\n\"Kuuletko?\" yltyi hän uudelleen. \"Saat itse sanoa sen Magnhildille!\"\n\nIngunn nyökkäsi.\n\nSitten Olav alkoi kulkea mäkeä ylös.\n\nMaa oli läpimärkää sillä kohden missä Ingunn istui, ja hän tunsi\nkylmän jäykistävän ja herpaavan ruumistaan; se lievitti. Hän kiersi\nkäsivartensa haavan ympäri ja painoi poskensa sen kuoreen. Nyt\nhänen oli etsittävä itsestään se lohdutus, jonka hän oli uskonut\nlöytävänsä, kun asia oli sanottu. Mutta hän ei tavannut sitä — tunsi\nvain kuolemanväkevää katumusta, mutta ei sitä katumusta, missä on\nparannuksen voima. Hän ei toivonut muuta kuin saada kuolla paikalleen\n— ei jaksanut nousta ylös, lähteä edelleen sitä kohti, jonka läpi\nhänen oli kuljettava.\n\nHän muisti kaiken mitä oli ajatellut sanoa Olaville lohdutukseksi —\nettei tämä enää muistelisi häntä; palatessaan maailmaan tämän vain oli\nhaettava onneaan eikä ajateltava häntä; hän ei ollut sen arvoinen. Hän\nymmärsi nyt sen olevan totta, eikä siinä ollut lohdun itua — pahinta\noli juuri ettei hän ollut sen arvoinen, että Olavin kannatti ajatella\nhäntä —.\n\nHän ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut siinä, mutta kuuli sitten\najettavan tiellä. Vaivalloisesti hän kompuroi ylös — hän oli kylmästä\nkankea, ja koko hänen ruumistaan särki, kun hän koetti liikkua —\njalat olivat puutuneet niin, ettei hän tahtonut osata seistä eikä\nkävellä. Mutta hän pääsi kuitenkin pensaiden suojaan ja oli syövinään\nruusunmarjoja kahden kuormareen ajaessa ohi. Ajajat tervehtivät hiljaa,\nja hän vastasi. He olivat ylempää tunturilta —.\n\nAurinko oli painunut aimo taipaleen alemmas länteen — lumelle lankeava\nvalo oli nyt kellanpunainen, ja maasta nouseva huuru alkoi muuttua\nmatalan usvapilven kaltaiseksi. Hän kuljeskeli umpimähkään jonkin\naikaa, neuvottomuuden vallassa. Sitten hän huomasi pari ratsumiestä\njäällä — ne näyttivät tulevan tänne — häntä alkoi pelottaa ja hän\nkääntyi taloa kohti.\n\nHän oli juuri pujahtamaisillaan omalle puolelleen, kun Magnhild-rouva\ntuli häntä vastaan pihan poikki toisesta tuvasta. Ingunnin\nsäikähtyneille silmille näytti täti hirvittävältä lihavine, punakkoine\nkasvoineen, jotka pullottivat päähineen keskeltä, ja hopeavyön alta\nesiin työntyvine vatsoineen, raskaat, helisevät avaimet, tikari ja\nsakset sivulla riippuen — yhtä hirvittävältä kuin vihainen härkä,\njoka kerran oli tulla tömistänyt häntä vastaan tiellä. Hän tarttui\ntukea tavaten pihtipieleen. Mutta samassa hänestä tuntui kuin hänen\npelkäämiskykynsä olisi jännitetty liian pitkälle. —\n\n\"Pyhä Maaria, mistä sinä tulet — oletko kuljeksinut ulkona koko päivän\n— kaatunut rapakkoonkin, huomaan minä — olet märkä ja lokainen\nkainaloita myöten! Mitä on tapahtunut — ja mikä Olavia vaivaa —?\"\n\nIngunn oli vaiti.\n\n\"Tiedätkö _sinä_, mikä hänet pani lähtemään päätä pahkaa Hamariin\n—? Hän talutti ulos hevosensa, eikä Hallbjørn saanut hänestä mitään\ntolkkua — hän hoki, että hänen oli lähdettävä Hamariin, mutta jätti\ntavaransa tänne ja ajoi kuin piru olisi ollut sekä edessä että takana\n— Hallbjørn kertoi, että oli ollut ihan vaikea nähdä hänen kannustavan\njalustimiaan hevosen kylkeen —.\"\n\nIngunn oli vaiti.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Magnhild-rouva vihasta säihkyen. \"Tiedätkö\n_sinä_, mikä Olavia vaivasi?\"\n\n\"Hän on mennyt\", sanoi Ingunn. \"Hän ei tahtonut jäädä tänne enää,\nkuultuaan —. Kun olin sanonut hänelle, miten laitani oli —.\"\n\n\"— sinun laitasi?\" Magnhild-rouva tuijotti nuorempaansa — hänen\nryvettyneitä vaatteitaan, hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet\npalmikkonauhoista ja olivat täynnä roskaa ja sammalta, likaisenharmaita\nkasvoja, jotka olivat laihat kuin kaluttu luu — hän oli suoraan\nsanoen iljettävän näköinen — ja miten hän rutisti ympärilleen märkää,\nlikaista lammasnahkaturkkiaan —.\n\n\"Sinun laitasi!\" huusi hän vielä kerran, tarttui Ingunnia käsivarteen\nja töykkäsi hänet sisään ovesta niin että toinen oli kompastua\nkynnykseen. Sitten hän lennätti hänet keskelle lattiaa, johon hän\nkaatui ja jäi makaamaan yhteen kasaan lieden ääreen. Täti sulki oven\nheidän jälkeensä.\n\n\"Ää — äh — senkin! En ymmärrä hituistakaan — mitä olet tehnyt.\"\n\nHän kävi kiinni Ingunniin ja raastoi hänet ylös. — \"Riisu yltäsi —\nsinähän olet kuin vedestä nostettu! Enkö ole aina arvellut, että sinä\nolet puolihöperö; et varmaankaan voi olla ihan viisas!\"\n\nIngunn makasi sängyssä tylsänä kuunnellen tätiään, joka puhua junttasi\nripustaessaan märkiä vaatteita orrelle lieden yläpuolelle kuivamaan.\nTämä oli ensi kerta sitten kesän, jolloin hän makasi vuoteessa\ntäysin riisuutuneena, ja tuntui niin suloiselta olla vapaa kaikista\npingottimista, joilla hän oli kiusannut itseään — levätä. Hän tuskin\nkäsitti, että Magnhild-rouva olisi voinut olla paljon, paljon kovempi\nhäntä kohtaan — hän ei ollut torunut, lyönyt eikä vetänyt tukasta —\nhän ei edes puhunut monta sanaa siitä, mitä tuumi asiasta —.\n\nMagnhild-rouva oli sitä maata, että hän vaati täyden selon asian\nkulusta — ja sitten piti keksiä jokin keino, jolla se säilyisi\nsalassa. —\n\nHän kysyi lapsen isää, ja kun Ingunn oli ilmaissut sen, hän jäi\nistumaan pitkäksi aikaa aivan ällistyneenä. Tämä oli niin tolkuttoman\nkäsittämätöntä, ettei hän voinut muuta ymmärtää kuin että tuolta\nraukalta puuttui ihmisen äly. Ingunnin täytyi tehdä selvää kaikesta\nmitä oli tapahtunut hänen ja Teitin välillä, ja hän vastaili hiljaa ja\nyksikantaan Magnhildin kovaäänisiin kysymyksiin. Kuuteen kuukauteen\nIngunn ei ollut nähnyt Teitiä — tämä ei tiennyt mitään hänen tilastaan\n— se tapahtuisi kuuden viikon kuluttua —.\n\nOn paras antaa linnun lentää, ajatteli Magnhild-rouva. Ja eiköhän\ntyttöä saisi pidetyksi piilossa Aasan tuvassa jäljellä olevaa aikaa.\nTäytyi sanoa hänen sairastavan — eikä Ingunnia kysellytkään moni;\noli onni onnettomuudessa, että tämä oli elänyt niin syrjässä viime\nvuodet. Täti kielsi ankarasti, ettei hän saanut käydä ovesta ulkona\npäiväsaikaan. Dalla sai asua hänen luonaan aluksi, ja myöhemmin\nlähetettäisiin noutamaan Toraa.\n\nIngunn jättäytyi uupumuksensa valtaan. Tuntui melkein hyvältä —\nhänen jalkansa olivat lämmenneet nahkasien välissä ja uni vuoti\nhänen ylitseen kuin lämmin, leppoisa vesi. Puolihorteessa kuuli hän\nMagnhild-rouvan tuumailevan itsekseen, miten lapsi saataisiin parhaiten\nkätketyksi, heti kun se oli syntynyt —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerätessään hän ymmärsi, että täytyi olla ilta, tuli oli melkein tyyten\nsammunut liedellä, mutta hiilet hehkuivat vielä. Dalla istui rahilla\ntulen hohteessa kehräten ja päätään nyykäytellen. Ulkona oli alkanut\nmyrskytä. — Ingunn kuuli tuulen vinkuvan nurkissa, ja jokin kolahteli\ntuon tuostakin seinää vasten. Hän nautti yhä syvästä hyvän tunteesta.\n\n\"Dalla\", virkkoi hän hetken kuluttua. Vanha vaimo ei kuullut.\n\n\"Dalla\", toisti hän vähän ajan perästä. \"Etkö menisi ulos katsomaan,\nmikä siellä kolahtelee seinää vasten — korjaisit sen pois —.\"\n\nDalia nousi ja tuli sängyn luo:\n\n\"Vai vielä sinä olet niin korski ja ylpeä, että käsket toisia\nasioillesi, senkin laiskuri. Minut on pantu tänne vahtimaan sinua,\nmutta ei juoksentelemaan sinun käskystäsi — hyi häpeä, senkin katala\ntamma —.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMagnhild-rouva kävi katsomassa veljensä tytärtä kerran tai pari\npäivässä; hän ei sättinyt tätä nytkään — ei virkkanut tälle muutenkaan\nmonta sanaa. Eräänä päivänä hän sentään kertoi löytäneensä lapselle\nkasvatusäidin — se oli erään uudisviljelijän vaimo kaukaa pohjoisesta\nkorvesta. Oli päätetty, että Magnhild-rouva lähettäisi häntä noutamaan\nheti kun poltot alkaisivat, että he saisivat lapsen tieltä niin pian\nkuin se oli syntynyt. Ingunn ei virkkanut siihen mitään, ei edes\nkysynyt vaimon ja talon nimeä, ja Magnhild-rouva ajatteli, että\noikeassapa hän taisi olla — tyttö oli vajaaälyinen.\n\nSitten hänet oli jätetty kahden Dallan kanssa, aamusta iltaan. Hän\nvetäytyi sykkyrään ja oli hiljaa kuin hiiri; jos hän hiukankin liikahti\ntai hengitti kovemmin, sai hän heti kuulla Dallan herjasanoja, rumimpia\nja pahimpia, mitä tämä voi keksiä.\n\n— Dalla ja Grim eivät olleet koskaan olleet orjia sillä lailla kuin\norjat olivat herransa omaisuutta entisvanhaan. Mutta monin paikoin\ntehtiin hyvin vähän eroa siinä, oliko joku vapaasyntyinen vai orjan\nlapsi, vaikka viimeksi mainitut nauttivatkin nyt laillisia oikeuksia,\neritoten siellä, missä oli kysymys vanhojen sukujen jälkeläisistä ja\nheidän palkollisistaan, jotka olivat entisten orjasukujen juurta.\nSellaisen kartanon isännän tai emännän päähänkään ei olisi juolahtanut\nhäätää luotaan tuollaista palkollista, olipa tämä kuinka itsepäinen,\naikaansaamaton, sairas tai kurja tahansa — eikä noissa suvuissa\nmyöskään ollut tapana myydä orjaa toisille: erittäin kaunis ja\ntervejäseninen orjan lapsi saatettiin kyllä antaa jollekin nuorelle\nsukulaiselle tai kummilapselle lahjaksi, ja orja, josta oli tuntuvasti\nenemmän vastusta kuin hyötyä tai joka oli tehnyt pahaa, hävisi —.\nEivätkä orjasyntyiset palvelijat nytkään ajatelleet monesti muuta kuin\ntyytyä saamaan elatuksensa sieltä, missä olivat syntyneet — eikä\nmuilta seuduilta. Isäntäperheen kunnia oli heidän kunniansa, sen onni\nja menestys heidän; he elivät sen elämää, heidän pysyväinen keskinäinen\npuheenaiheensa koski isäntäväen elämää tuvassa, kamarissa ja aitassa,\njosta he koettivat onkia tietoonsa jokaisen pienenkin tiedon korren.\n\nAasa Maunun tyttärellä oli ollut Grim ja Dalla luonaan siitä asti\nkun he kaikki olivat lapsia, ja kun hän lähetti nämä Steinfinnille,\noli se kuin lahja äidiltä pojalle. Steinfinnin onni ja onnettomuus\noli ollut heidän omansa, ja koska Aasan mielestä tämän naiminen oli\ntuonut onnettomuutta taloon, alkoivat nämä kaksi vihata hänen vaimoaan\nvaikka eivät uskaltaneet osoittaa sitä. Ja vaikkei Ingunn muistuttanut\nvähääkään äitiään, oli hänkin joutunut heidän vihoihinsa — kovinkaan\nsuuretta syyttä. Mutta Olav ja Tora olivat olleet heidän suosikeitaan;\nnämä olivat säveitä ja huolehtivaisia vanhoja palvelijoitakin kohtaan\n— Ingunn oli ajattelematon ja hetkellinen — ja he panettelivat\nhäntä sitä pahemmin kiittäessään toisia. Lisäksi Dalla oli ollut\nsuunniltaan kateudesta koko ajan, kun Ingunn oli ollut talossa ja\nsai olla lähempänä Aasa-rouvaa kuin hän ja koska hän näki isoäidin\npitävän tästä niin paljon. Ja kun Ingunn nyt oli tahrannut tällä\nennenkuulumattomalla tavalla Steinfinnin suvun kunnian sekä pettänyt\nOlavin ja kun hänet nyt annettiin Dallan käsiin aivan avuttomana, ja\ntäysin puolustuskyvyttömänä, kosti orjanainen hänelle minkä ymmärsi.\n\nHän kertoi mitä karkeimmin ja julmimmin sanoin laajasti ja\nperusteellisesti kaikenlaista, mistä Ingunnilla oli ollut vain hämärä\naavistus — kertoi Teitistä ja Olavista — kunnes nuorempi nainen istui\nhäpeästä hehkuen, toivoen lattian aukeavan ja kätkevän hänet alleen.\nJa istuipa tai seisoipa hän tai käveli, ilkkui Dalla alati hänen\nrumuuttaan. Ja vanhus koki pelästyttää hänet piloille kuvailemalla,\nmikä häntä odotti, kun oli aika asettua oljille; hän ennusti mitä\nvaikeinta synnytystä ja sanoi näkevänsä, että hän kuolisi.\n\nIngunn oli aina tiennyt, ettei Dalla pitänyt hänestä ja luuli häntä\ntyhmäksi, mutta hän ei ollut välittänyt siitä. Nyt hän ei ollut\nuskoa todeksi, että tuo vanha orjavaimo koetti kiusata häntä noin\nväsymättömällä ja katkeralla vihalla. Ingunn ei voinut keksiä siihen\nmuuta syytä kuin sen, että hän mahtoi olla niin läpihäväisty, tahrainen\nja iljettävä, että ne, joiden täytyi olla hänen seurassaan, tahtoivat\npolkea hänen päälleen, kuten polkaistaan rikki inhottava eläin.\n\nJa hän luopui toivomasta rauhaa ja vapahdusta. Kuolema oli paras,\nmitä hän saattoi itselleen toivoa. Kunpa hän vain pääsisi irti tuosta\nvieraasta oliosta — hän ei voinut tuntea sitä kohtaan nytkään muuta\nkuin kauhua ja vihaa, ja niin hän toivoi vain kuolemaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen päivää kului tällä tavoin. Illalla kumpikin kyyhötti\nnurkassaan, kun joku tarttui oveen. Dalla ponnahti paikaltaan. \"Tänne\nei pääse kukaan —!\" hän huusi.\n\n\"Pääsee kyllä —\", sanoi tulija, joka oli ilmestynyt kynnykselle; se\noli Arnvid.\n\nIngunn nousi ja meni häntä vastaan; hän kiersi kätensä hänen kaulalleen\nja painautui häntä vasten — Arnvid oli ainoa koko maailmassa, jolta\nhän tiesi voivansa odottaa hyvyyttä näissäkin oloissa. Silloin hän\nhuomasi tämän vetäytyvän syrjään, irrottavan hiljaa hänen kätensä\nniskastaan — ja se koski häneen pahemmin kuin Dallan herjaus.\nArnvidkin inhosi häntä — oliko hän siis niin saastainen —! Samassa\nArnvid silitti hänen poskeaan, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet\nistumaan kanssaan pienelle juomanpanopenkille lieden ääreen.\n\n\"Mene ulos, Dalla\", sanoi hän vanhukselle. \"Piru itse on varmaan saanut\nMagnhildin antamaan avuksesi tuon hupsun noita-akan. — Vai näetkö\nhänet mielelläsi täällä?\"\n\n\"En suinkaan\", sanoi Ingunn heikosti. Ja vähä vähältä sai Arnvid kuulla\nDallan käytöksestä — vaikkei Ingunn voinut saada suustaan kaikkea.\nArnvid otti hänen kätensä ja laski sen polvelleen: — \"Älä pelkää — ei\nhän ole luullakseni tämän jälkeen kiusaava sinua!\"\n\nHän sai sanotuksi niin vähän. Arnvid toivoi hänen itsensä kertovan,\nmitä Olav oli asiasta sanonut, sekä tiesikö Ingunn, mitä hän aikoi\ntaikka missä hän oli, tai mitä hänestä itsestään tulisi tämän jälkeen,\nmutta _hänen_ oli mahdoton aloittaa puhetta.\n\nJa niin ei Olavin nimeä mainittu laisinkaan, vaikka Arnvid istui kauan\nsisällä. Ollessaan lähdössä hän sanoi:\n\n\"Pahasti teit, Ingunn — en voi auttaa sinua. Mutta koeta lähettää\nminulle sana heti kun asiasi ovat sillä kannalla, että miehinen mies\nvoi tehdä jotakin puolestasi. Sanoisin myös kernaasti sanani silloin,\nkun sinusta ja lapsesi huolenpidosta päätetään.\"\n\n\"Ei minua voi auttaa kukaan.\"\n\n\"Ei, se lienee kyllä totta. Saat jättää itsesi Jumalan huostaan, Ingunn\n— silloin tiedät, että loppu on oleva hyvä.\"\n\n\"Niin, tiedän sen. Ja sinä voit sanoa niin. Mutta sinun ei itsesi\ntarvitse tuntea sitä.\" Hän rutisti hädissään Arnvidin kättä. \"En saa\nunta öisin —. Ja silloin minulla on aina niin jano. Mutta en uskalla\nnousta juomaan, jottei Dalla kuulisi —.\"\n\n\"Niin\", sanoi Arnvid hiljaa. \"Kukaan meistä ei ole kokenut, miltä\ntuntuu riippua ristillä. Mutta ryöväri koki — ja hän oli sen\nansainnut. Mutta tiedäthän mitä hän teki —.\"\n\nJonkin aikaa Arnvidin mentyä tuli Magnhild-rouva torumaan Dallaa. Hän\nkäski tämän muistaa, että Ingunn oli Steinfinnin tytär, olipa tehnyt\nniin tai näin, eikä häntä saanut kiusata sopimattomilla puheilla.\nJa kun Ingunn oli paneutunut levolle, toi Dalla ison kulhollisen\nkirnupiimää ja asetti sen sängynportaalle, niin että kopsahti ja juoma\nläikkyi yli. Mutta kun Ingunn yöllä aikoi juoda, sai hän suunsa täyteen\nroskaa — siinä oli aivan kuin olkia ja multakokkareita.\n\nArnvid kävi häntä katsomassa seuraavana päivänä ennen lähtöään, mutta\nhe eivät puhelleet paljon.\n\nIvar oli tullut Bergiin Arnvidin kera, mutta ei tullut veljentytärtään\nkatsomaan. Ingunn ei tiennyt, oliko hän niin muuttunut, ettei tahtonut\nnähdä häntä silmiensä edessä, vai oliko joku pyytänyt häntä olemaan\ntulematta ja siten säästämään Ingunnia.\n\nArnvid saapui saarnaveljien luostariin keskellä päivää, ja jo\nportinvartijalta hän kuuli Olav Auduninpojan olevan siellä — hän\noli tullut noin viikko sitten. Hän ei asunut majalassa, vaan pienessä\ntalossa, jonka priori oli rakennuttanut kaalitarhaan — hän oli\nsaanut päähänsä, ettei miesten ja naisten sopinut nukkua samassa\nrakennuksessa, naiset saivat asua luostarialueen ulkopuolella.\nMutta vaimot eivät tahtoneet maata erillään muusta seurastaan aivan\nkirkkomaan reunassa. Sitä paitsi talo oli hatarasti tehty ja täpösen\ntäysi talvella, ja lieden sijaan oli Bjarne-herra antanut muurata\novinurkkaan uunin, josta ei lähtenyt lämpöä ja josta nouseva savu ei\ntahtonut löytää ulos räppänästä.\n\nKirkon varjossa oli kylmää, ja riite helisi kilpaa kannusten kanssa\nArnvidin astuessa puutarhan poikki. Lumi oli sulanut täällä sen verran,\nettä herne- ja papumaat muhottivat mustina valjunvärisine varsineen.\nNaisten tupa oli aivan kiinni kirkkomaan aidassa; pari isoa, vanhaa\npuuta varjosti sitä nytkin, vaikka paljaana lehdistä.\n\nRakennuksessa ei ollut eteistä, Arnvid astui suoraan sisään. Olav\nistui sänkynsä laidalla jalat alas riippuen ja niska seinää vasten.\nArnvid näki ensi silmäyksellä, miten muuttunut ystävä oli. Hänen\nhallavankeltainen tukkansa näytti haalistuneelta, sillä iho oli\nmuuttunut samanväriseksi, ja hänen leukansa oli niin ruokkoamaton, että\nse näytti aivan pöhöttyneeltä — hän oli kauttaaltaan siistimättömän ja\nvelton näköinen. Uudet hirsiseinät olivat vielä keltaiset, ja huoneessa\noli savua, mutta uuninsuussa hehkui vain muutamia hiiliä. — Arnvidista\ntuntui kuin hän olisi tullut paikkaan, missä kaikki oli kuollutta ja\nkangistunutta.\n\nEi kumpikaan huomannut, että he unohtivat tervehtiä toisiaan.\n\n\"Tulitko tänne?\" kysyi Olav.\n\n\"Tulin —\", vastasi Arnvid tyhmänsekaisesti. Sitten hän muisti mainita,\nettä Olavhan tiesi hänen koko ajan aikoneen tulla tervehtimään\npoikaansa Finniä, joka kävi koulua —. Sitten hän keksi sanoa,\nettä Olavinhan täytyi saada tietää, miten heidän oli käynyt Haftor\nKolbeininpojan luona.\n\n\"No miten siellä sitten kävi?\" kysyi Olav.\n\n— Haftor oli ollut tyytyväinen rahoihin.\n\n\"Kauanko olit Bergissä?\" Olav päästi pienen, kolean naurahduksen.\n\"Huomaan sinun käyneen siellä.\"\n\n\"Olin siellä yötä.\"\n\n\"No mitä kuuluu?\"\n\n\"Arvaat sen itsekin\", sanoi Arnvid lyhyeen.\n\nOlav ei virkkanut enempää. Arnvid kävi istumaan, ja molemmat\nolivat ääneti. Kotvan kuluttua toi palveleva veli olutta ja leipää\ntulokkaalle. Arnvid joi, mutta ei voinut syödä. Munkki jäi seisomaan\nvähäksi aikaa puhellen Arnvidin kanssa — Olav istui vain eteensä\ntuijottaen. Kun veli oli mennyt, jäivät nuo kaksi taas istumaan ääneti.\n\nViimein Arnvid sanoi:\n\n\"Miten aiot tehdä sakkorahojesi suhteen, Olav? Annatko minulle ja\nIvarille vallan hoitaa asiasi loppuun? Sillä ei suinkaan sinulla nyt\nole halua tulla kesällä pohjoiseen tapaamaan Haftoria?\"\n\n\"En ymmärrä, miten voisin olla tulematta\", vastasi Olav. \"Eihän Ingunn\nvoi tulla yksin läpi puolen Norjan minun luokseni. Ja saattaisihan olla\nmahdollista, että hänelle olisi tulossa toinen lapsi, kun hän saapuisi\nperille —.\" Olav hymyili ilkeästi. \"Ehei, varminta lienee, että itse\notan hänet huostaani niin pian kuin suinkin.\"\n\nVähän ajan kuluttua Arnvid sanoi hiljaa ja järkyttyneenä:\n\n\"Mitä sinä tuolla tarkoitat?\"\n\nOlav nauroi.\n\n\"Aiotko ottaa hänet luoksesi tämän jälkeen?\" kysyi Arnvid hiljaa.\n\n\"Kai sinun pitäisi se tietää, kun olet melkein valmis pappi\", sanoi\nOlav pilkallisesti. \"Etten saa eroa hänestä.\"\n\n\"Et\", vastasi Arnvid hiljaa. \"En ollut vaan varma, ymmärsitkö sinä\nsen. Mutta sen tiedät, ettei kukaan voi pakottaa sinua ottamaan häntä\ntaloosi ja elämään hänen kanssaan tästä lähtien.\"\n\n\"Jonkun kanssahan minunkin on elettävä\", sanoi Olav yhtä pilkallisesti\nkuin äsken. \"Olen elänyt vieraiden parissa seitsemännestä ikävuodestani\nalkaen. En ole liian aikaisin juuttunut paikalleni. Mutta ymmärräthän,\netten ollut osannut odottaa, että hän toisi pesään valmiin poikasen —.\"\n\n\"Magnhild on jo pitänyt huolen sen kasvattamisesta\", sanoi Arnvid\nhiljaa. \"Se annetaan pois samana päivänä, jolloin se näkee päivänvalon.\"\n\n\"Ei. En tahdo jättää mitään selvitettäviä asioita tälle seudulle — en\ntahdo olla tekemisissä kenenkään täkäläisen kanssa. Hän ja minä emme\nole astuva jalallamme tänne pohjoiseen sen jälkeen kun olemme päässeet\npois. Piru vie, jos vaimostani on tullut huora, niin enköhän jaksa\nottaa hänen äpäräänsä kaupanpäälliseksi —,\" hän puri hammasta.\n\n\"Hän on niin kovassa hädässä ja häpeässä parastaikaa, Olav\", muistutti\nArnvid rukoilevasti.\n\n\"Niin — kai tässä saa korventua vähän yksi ja toinen sen suosion\ntähden, jota hän osoitti tuolle karanneelle islantilaiselleen —.\"\n\n\"En ole nähnyt vielä ketään Luojan luomaa niin suuressa kurjuudessa.\nJa muista, Olav, että hän jäi koville päiville silloin, kun sinä läksit\nmaasta. Hän on ollut pehmeäluontoinen kaiken ikänsä, vähävoimainen tai\n-järkinen huolehtimaan itsestään —\"\n\n\"Tiedän sen. En ole uskonut milloinkaan hänellä olevan älyn tai muistin\nlahjoja. Mutta tämä on sentään aika pala miehenkin purtavaksi —.\nOvatko he —\", hänen äänensä särähti ja herkistyi äkkiä, \"— ovatko he\nolleet _hyvin_ kovia hänelle. Tiedätkö sinä siitä?\"\n\n\"Eivät. Mutta ei tarvita paljon murtamaan _häntä_. Sen tietänet\nitsekin.\"\n\nOlav ei vastannut. Hän painui kumaraan kädet polvilla roikkuen ja\ntuijotti maahan. Hetken kuluttua sanoi Arnvid:\n\n\"Ei Bergissä kukaan usko muuta kuin että hylkäät hänet.\"\n\nOlav jäi istumaan entiseen asentoonsa. Arnvid ei uskaltanut kertoa,\nmitä hänen mielessään liikkui. Silloin Olav itse äkkiä ryhtyi puhumaan:\n\n\"Sanoin hänelle, että tulisin takaisin. — Hän on ollut puolipakana\nikänsä kaiken, mutta luulin hänen ymmärtävän toki sen verran, että me\nolemme sidotut toisiimme elämän ajaksi —.\"\n\nArnvid virkkoi:\n\n\"Kun hänet tahdottiin naittaa Gudmund Joninpojalle — tiedäthän,\nettä se olisi ollut mainio naimakauppa — puhui hän aivan kuin olisi\nymmärtänyt sen täydellisesti.\"\n\n\"Heh. Mutta nyt, kun hän itse on syönyt sanansa, luulee hän minun\nhylkäävän kaiken, minkä olen luvannut pitää Jumalan ja kunnon miesten\nsilmien edessä —?\"\n\n\"Hän uskoo kuolevansa, luulen minä.\"\n\n\"Silloin pääsisimmekin helpommalla, niin hän kuin minä.\"\n\nArnvid ei vastannut mitään. Sitten Olav sanoi:\n\n\"Lupasin kerran _sinulle_, etten koskaan pettäisi sukulaisnaistasi.\nMuistatko?\"\n\n\"Muistan.\"\n\nLopuksi Arnvid katkaisi hiljaisuuden.\n\n\"Kaiketi Ivarin ja Magnhildin pitäisi saada tietää, että otat hänet\nsittenkin?\"\n\nHän ei saanut vastausta; silloin hän yritti uudestaan:\n\n\"Suostutko siihen, että sanon heille, mitä aiot tehdä.\"\n\n\"Voin itse sanoa heille sen\", vastasi Olav tylysti. \"Unohdin sinne\nmuuten tavaroitanikin\", hän jatkoi lievittääkseen sanojaan.\n\nArnvid oli ääneti. Hän ajatteli, että Olavin ollessa tällä mielellä\noli epätietoista, oliko hänen sinne menostaan suurtakaan iloa\nbergiläisille. Mutta hänellä ei ollut mielestään oikeutta sotkeutua\nasiaan tämän enempää.\n\nMyöhemmin illalla Olav oli matkakunnossa ja silloin hän kysyi\nArnvidilta:\n\n\"Milloin olet aikonut lähteä kotiinpäin?\"\n\nArnvid sanoi, ettei hän ollut vielä ajatellut sitä sen tarkemmin.\n\nOlav ei katsonut häneen, ja hänen äänensä kuulosti siltä kuin häntä\nolisi hävettänyt ja kuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa:\n\n\"Toivoisin, ettemme tapaisi enää — ennen kuin häissä. Kun palaan\nBergistä, en soisi —\", hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta,\n\"— niin, en siedä nähdä ketään, joka tietää asiasta!\"\n\nArnvid oli tullut tummanpunaiseksi, mutta hän nieli loukkauksen ja\nmalttoi mielensä.\n\n\"Kuten tahdot\", hän sanoi. \"Mutta jos mielesi muuttuisi, tiedät, missä\non Miklebø.\"\n\nOlav ojensi Arnvidille kätensä, mutta ei tahtonut kohdata tämän\nkatsetta.\n\n\"Kiitos sitten vain — en ole tämmöinen siksi, että olisin kiittämätön\n—\"\n\n\"En sitä luulekaan —. Sinä lähdet nyt sitten Hestvikeniin?\" kysyi hän\nkuitenkin vielä.\n\n\"Ei, olen ajatellut jäädä tänne — joksikin aikaa. Tottahan minun on\nsaatava kuulla, onko minun laitettava tuliaispidot vai ei —\", hän\nyritti nauraa. \"Jos hän ei jää henkiin, ei niitä tarvita —.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngunn istui kokoonkyyristyneenä sängynnurkassaan, sekä ulkona että\nsisällä oli niin pimeä, ettei hän erottanut tulijaa, vaan luuli Dallan\njoutuneen valmiiksi navettatöistä. Mutta tulija ei liikkunut minnekään\nsuljettuaan oven perästään, — ja silloin häntä alkoi pelottaa\nkauheasti, vaikka hän ei aavistanut, kuka sinne oli saattanut tulla;\nhänen sydämensä hypähti kurkkuun ja alkoi takoa kuin moukari, heti kun\njoku vain puhuikin hänelle. Hän koetti hengittää hiljemmin ja painautui\nloukkoon hiljaa kuin hiiri.\n\n\"Ingunn, oletko täällä?\" kysyi ääni.\n\nKun Ingunn tunsi Olavin äänen, tuntui hänestä, kuin sydän olisi\nhaljennut — se joutui epätahtiin ja pysähtyi, ja koko hänen\nruumiissaan tuntui kuin kaikki sortuisi ja loppuisi —.\n\n\"Ingunn — oletko täällä?\" kysyi toinen uudestaan. Hän astui peremmälle\n— nyt Ingunn erotti hänen leveän neliskulmaisen hahmonsa tulen heikkoa\nloimua vasten. Olav oli kuullut hänen ahdistuneen henkäyksensä ja\nliikahti aivan kuin etsiäkseen häntä pimeässä sieltä, missä arveli\nhänen olevan. Silloin Ingunn pääsi pulastaan ja sanoi:\n\n\"Älä tule lähelle, Olav! Älä tule minun luokseni!\"\n\n\"En koske sinuun sormellanikaan. Älä pelkää — en tee sinulle mitään\npahaa.\"\n\nToinen kyyristyi kokoon mykkänä, koettaen vapautua hirveästä\nhengenahdistuksesta, jonka pelko oli synnyttänyt. Olavin ääni kuului\ntasaiselta ja tyyneltä.\n\n\"Tulin ajatelleeksi, että ehkä oli parasta sittenkin, kun itse puhuisin\nIvarin ja Magnhildin kanssa. Oletko sanonut heille, kuka lapsen isä on?\"\n\n\"Olen\", kuiskasi toinen.\n\nNyt Olav sanoi hiukan epävarmemmin:\n\n\"Se oli paha. Minun olisi pitänyt huomata se silloin — mutta minä —\nhämmästyin niin kovin — etten osannut käyttää ymmärrystäni. Mutta nyt\nolen päässyt selville siitä, että on paras, kun otan isyyden syykseni.\nKyllä asia leviää ihmisten kuuluviin — se on maailman meno — ja\nsilloin annamme tietää, että lapsi on minun. Meidän täytyy levittää\nsemmoinen huhu, että olen käynyt salaa täällä Bergissä siihen aikaan\nkesästä —.\"\n\n\"Mutta sehän ei ole totta\", kuiskasi Ingunn heikosti.\n\n\"Ei. _Sen_ minä kyllä tiedän.\" Hän sanoi sen niin, että se sattui kuin\nruoskan sivallus. \"Ja kyllä ihmisetkin tulevat epäilemään sitä — mutta\nyhdentekevää, kunhan he ymmärtävät, etteivät he saa puhua siitä ääneen.\nTeidän tulee kaikkien puhua kuten nyt sanon. En voi suostua siihen,\nettä sinulla on täällä pohjoisessa lapsi ja ettemme koskaan voi olla\nvarmat siitä, etteikö asia tulisi ilmi. Saat ottaa sen mukaasi etelään\n—.\"\n\n\"Oletko ymmärtänyt?\" kysyi hän kiivaasti, kun ei Ingunn vastannut\nmitään, hengitti vain huohottaen pimeässä.\n\n\"En\", sanoi tämä äkkiä selvästi ja kirkkaasti. Hänelle oli käynyt\njoskus ennenkin näin — että juuri kun hän oli ollut sortumaisillaan\npelkoon ja tuskaan, oli hän äkkiä kyennytkin kohtaamaan totuuden\ntyynesti ja pelkäämättä. \"Sinun ei pidä ajatella noin, Olav. Sinun ei\npidä ajatella, että ottaisit minut luoksesi tämän jälkeen.\"\n\n\"Älä puhu noin typerästi\", sanoi Olav kärsimättömästi. \"Pitäisihän\nsinun tietää yhtä hyvin kuin minun, että me kaksi olemme sidotut\ntoisiimme käsistä ja jaloista.\"\n\n\"Olen kuullut — Kolbein ja hänen miehensä ovat sanoneet, että\nmoni viisas, oppinut pappi oli toista mieltä sinun asiastasi kuin\nTorfinn-piispa —.\"\n\n\"Niin, tuskin on sitä asiaa, mistä kaikki olisivat samaa mieltä. Mutta\ntyydyn Torfinn-piispan tuomioon. En palkinnut silloin hänen rakkauttaan\nhyvällä — mutta olin jättänyt asiani hänen käsiinsä ja taivuin hänen\ntuomioonsa, kun se lankesi toivomaani suuntaan. Ja siispä tottelen sitä\nnytkin.\"\n\n\"Olav. Muistatko viimeisen yön, jolloin tulit minun luokseni\nOttastadiin?\" Ingunn puhui suruisasti, mutta rauhallisesti ja selvästi.\n\"Muistatko, että uhkasit tappaa minut — sanoit, että se meistä, joka\npettäisi toisen, olisi kuoleman oma. Sitten vedit puukkosi esiin ja\nasetit terän rintaani vasten. — Tuo puukko on vielä tallella —.\"\n\n\"Terveydeksi. — Tuo yö — sinun ei pitäisi puhua siitä, mitä silloin\nsanoimme ja puhuimme —! Olen ajatellut myöhemmin, että kaikki se mitä\npuhuimme oli suurempi synti kuin että tapoin Einarin. Mutta en voinut\nkuvitella, että juuri sinä —.\"\n\n\"Olav\", jatkoi Ingunn yhä. \"Se on mahdotonta. Et milloinkaan saisi\niloa minusta, jos olisin luonasi Hestvikenissä. Ymmärsin sen heti, kun\nsinut näin. Kun puhuit, että tulisit hakemaan minua loppukesällä — ja\nhuomasin, että ehtisin salata asian —.\"\n\n\"Vai niin. Vai ajattelit sinä sitäkin!\" Sanat koskivat Ingunniin niin,\nettä hän paiskautui sänkyä vasten pää ja kädet hevosenpääpatsasta\nvasten, ja puhkesi itkuun vaikeroiden häpeästä ja nöyryytyksestä.\n\n\"Mene pois, mene pois\", hän uikutti. Hän muisti, että Dalla saattoi\ntulla sisään minä hetkenä hyvänsä ja tuoda kynttilän tullessaan.\nAjatellessaan, että Olav saattaisi _nähdä_ hänet, joutui hän hurjaksi\nepätoivosta ja häpeästä. \"Mene\", hän rukoili, \"Olav, sääli minua ja\nmene!\"\n\n\"Jo minä menenkin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että tapahtuu kuten\nsanoin. — Älä nyt itke noin, Ingunn —\", hän pyyteli. \"Enhän tahdo\nsinulle pahaa —.\"\n\n\"Voi olla, ettei meillä ole oleva suurta iloa toisistamme\",\nkatkeruus kuohui hänen sisällään niin voimakkaasti, ettei hän jaksanut\npunnita sanojaan. \"Jumala tietää, että poissaolon vuosina usein\najattelin, miten olisin sinulle hyvä aviopuoliso — miten koettaisin\ntehdä sinulle pelkkää hyvää —. Nyt en uskalla luvata mitään sellaista\n— arvaan, että minun on monesti varmasti vaikea olla olematta sinulle\nkova. Mutta Jumalan avulla elämä ehkä ei ole käyvä meille raskaammaksi\nkuin että jaksamme sen kantaa.\"\n\n\"Kunpa olisit tappanut minut silloin\", valitti toinen, aivan kuin hän\nei olisi tajunnut, mitä Olav sanoi.\n\n\"Pidä suusi\", kuiskasi Olav kiihdyksissä. \"Puhut tappamisesta ja\ntappamisesta — oman kakarasi tappamisesta ja että minä tappaisin\nsinut — sinä olet enemmän eläin kuin ihminen; menetät tolkkusi, kun\net pääse pakenemaan. _Ihmisen_ täytyy kantaa se, minkä hän on ottanut\nniskoilleen —.\"\n\n\"Mene!\" kerjäsi Ingunn, \"mene, mene —.\"\n\n\"Kyllä menen. Mutta tulen takaisin — tulen takaisin sitten kun olet\nsaanut lapsesi, Ingunn — ehkä sitten olet tullut sen verran järkiisi,\nettä kanssasi voi puhua.\"\n\nIngunn tunsi hänen astuneen pari askelta lähemmäs — ja hän kyyristyi\nkokoon aivan kuin lyöntiä odottaen. Olavin käsi haparoi hänen\nolkapäätään pimeässä; sitten tämä kumartui hänen ylitseen ja suuteli\nhäntä otsalle niin lujaa, että Ingunn tunsi hänen hampaansa ihollaan. —\n\n\"Älä nyt valita noin\", kuiskasi hän alas. \"Enhän suo sinulle sen\npahempaa kuin —. Minähän vain koetan keksiä jonkin keinon.\"\n\nOlav veti pois kätensä ja poistui kiireesti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena aamuna Magnhild-rouva tuli Ingunnin luo. Ingunn makasi sängyssä\ntuijottaen eteensä. Magnhild-rouva vihastui nähdessään hänen olevan\nyhtä epätoivoisen kuin ennenkin.\n\n\"Olet syössyt itsesi onnettomuuteen ja nyt pääset siitä paljon\nhelpommin kuin olisi oikein. Saamme kiittää polvillamme Jumalaa ja\nNeitsyttä siitä, että Olav on mikä on. — Mutta kyllä myös sanon, että\nmaksakoon Jumala Kolbeinillekin sen, että hän kieltäytyi antamasta\nsinua Olaville silloin ja sai narratuksi puolelleen vielä Ivarinkin,\ntuon pöllöpään! Miten olisikaan käynyt, jos he olisivat antaneet Olavin\nsaada sinut silloin, yhdeksän vuotta sitten!\"\n\nIngunn makasi liikkumatta eikä puhunut mitään. Magnhild-rouva jatkoi:\n\n\"En nyt sitten kuitenkaan lähetä Hallveigia hakemaan. Eihän sitä tiedä,\njääkö lapsi eloonkaan, kun olet noin surkea\", sanoi hän lohdutellen.\n\"Ja jos taas jää, niin tuumimme sitten, mikä on parasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäntenä pääsiäispäivänä Tora Steinfinnintytär tuli taloon. Ingunn\nkohottautui tilaltaan sisaren tullessa sisään, mutta hänen täytyi\ntarttua sängynreunaan pysyäkseen pystyssä, niin kauheasti hän pelkäsi,\nmitä sisar sanoisi.\n\nMutta Tora syleili häntä ja taputti häntä: \"Voi sinua, raukkaa!\" hän\nsanoi.\n\nSen jälkeen hän alkoi puhua Olavin ylevyydestä ja kuinka pahalta\nolisikaan näyttänyt, jos hän olisi tehnyt kuten useimmat miehet hänen\nsijassaan — koettanut päästä irti vaimosta, jota hän ei ollut saanut\nlaillisessa järjestyksessä. \"Suoraan sanoen en luullut Olavia niin\nhurskaaksi. Kyllähän hän kannatti pappeja ja kirkkoa — muuta luulin\nsen tapahtuvan siksi, että hänellä oli hyötyä siitä. En luullut sen\njohtuvan jumalisuudesta tai väkevästä uskosta —.\"\n\n\"Eikä hän ole vaativa sinua eroamaan lapsestasikaan\", puhui\nTora säteillen. \"Se on kai suuri lohdutus sinulle — olet tietysti\näärettömän iloinen, ettei sinun tarvitse lähettää lasta luotasi?\"\n\n\"Olen kyllä. Mutta älä puhu siitä enää\", pyysi Ingunn viimein, kun ei\nTora näyttänyt ollenkaan malttavan lopettaa ylistystään tästä suuresta\nonnesta onnettomuudessa.\n\nTora ei puhunut mitään siitä, että hän oli ymmärtänyt tai pelännyt\njotakin jo talvella, eikä hän sanonut sisarelleen monta nuhteen sanaa,\nvaan koetti pikemminkin herättää tässä rohkeutta. Kun tämä nyt pian\npääsisi pinteestään, saisi hän varmaan nähdä, että kaikki alkaisi\nnäyttää valoisammalta, ja varmaan hänkin saisi kokea hyviä päiviä.\nMutta hän ei saanut heittäytyä tuommoiseksi — istua päivät päästään\nsamassa nurkassa liikkumatta ja puhumatta sanaakaan muutoin kuin\nkysyttäessä — tuijottaen vain eteensä toivottomin silmin.\n\nDalla oli ottanut Magnhild-rouvan ojennuksen siten, ettei hän sen\nkoommin ollut aukaissut suutaan Ingunnille. Mutta siitä huolimatta\nhän keksi muita keinoja sairaan kiusaamiseksi. Ingunn ei uskaltanut\nkertaakaan paneutua levolle illalla, ennen kuin oli tunnustellut\nkädellään, oliko taljan alla teräviä, kovia esineitä. Ja aivan\näkkiä oli sekä hänen sänkyynsä että hänen vaatteisiinsa ilmestynyt\narmottomasti syöpäläisiä — ennen niissä ei ollut mitään. Dallan\ntuomassa ruoassa ja juomassa oli myös aina tuhkaa ja roskaa ja hiiren\npapanoita. Joka aamu hän nyöritti Ingunnin kengät niin tiukkaan että\nkoski, ja kun Ingunn koki taivuttautua löysentämään niitä, pyöri Dalla\npahasti irvistellen ympärillä. Ingunn ei puhunut sanaakaan tästä.\n\nMutta Tora käsitti heti suurimman osan asian laidasta — ja sitten hän\nripitti Dallaa sydämen halusta — ja tuo vanha orjanainen ryömi nuoren\nemäntänsä edessä kuin koira. Ja kun Tora huomasi, ettei Ingunn voinut\nvoittaa kauhuaan, kun Dalla vain tuli lähellekin, hän ajoi vanhuksen\nkerta kaikkiaan Aasan tuvasta. Hän auttoi sisartaan syöpäläisten\ntappamisessa, toi hänelle puhtaita vaatteita ja hyvää ruokaa ja\nvaimensi tätinsä, kun tämä moitti Ingunnin kiittämättömyyttä ja sanoi,\nettä tämä oli itse syypää onnettomuuteensa ja että he olivat totisesti\nkohdelleet häntä hellemmin kuin hänellä oli oikeus odottaa; hän ei enää\njaksanut kärsiä Ingunnin jäykkyyttä ja jurottamista. Mutta Tora pyysi\nkauniisti, että Magnhild-rouva jaksaisi vielä viimeiset ajat katsoa\nIngunnin parasta. — Sitten kun tämä pääsisi jaloilleen, alkoi toinen\nmeno; silloin hän sai tyytyä kuulemaan vakavia sanoja heidän kummankin\nsuusta —.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSuoritettuaan katumustyönsä saarnaveljien luostarissa tekemästään\nmurhasta Olav Auduninpoika oli joutunut sangen läheisiin suhteisiin\nluostariyhdyskuntaan; olihan veli Vegard ollut hänen rippi-isänsä\nlapsesta asti, ja hän oli Arnvid Finninpojan hyvä ystävä, joka oli\ntalon parhaita hyväntekijöitä. Ja ennen kuin tämä viimeinen asia oli\ntapahtunut Ingunnille, oli Olav ajatellut liittyä dominikaaneihin\nab extra-veljenä. Kun veljet nyt huomasivat jonkin painavan hänen\nmieltään, he jättivät hänet rauhaan ja välttivät, mikäli mahdollista,\nsijoittamasta muita vieraita naisten tupaan hänen toverikseen, eikä se\nollut aina helppoa sillä juuri nyt, paaston aikaan, tuli kaupunkiin\npaljon kansaa paastorippiään suorittamaan ja viettämään pääsiäistä\nluostarikirkossa.\n\nOlav lykkäsi lykkäämistään oman rippinsä. Hän ei voinut käsittää, miten\nhän saisi tehdyksi sen oikealla tavalla — Ingunn ei ollut voinut vielä\nripittää itseään, sillä Olav tiesi, että veli Vegard oli yhä hänenkin\nrippi-isänsä, eikä munkki ollut käynyt luostarin ulkopuolella kuuteen\nviikkoon. Ja niin Olav istuksi naisten tuvassa eikä käynyt missään —\npaitsi kirkossa.\n\nMutta viimeisenä keskiviikkona ennen pääsiäistä hänestä tuntui, että\nnyt hän ei mitenkään voinut siirtää sitä enää, ja veli Vegard lupasi\ntulla kirkkoon määrähetkellä.\n\nSiellä tuntui kylmältä ja pimeältä, kun hän astui sinne luostaripihan\npuoleisesta syrjäovesta — ulkona oli kevätilma. Veli Vegard istui jo\npaikallaan kuorissa lukien kirjaa, jota hän piti polvellaan, sininen\nstola valkoisen kaapunsa yllä. Korkealta ikkunaluukusta lankesi\nauringonsäde suoraan munkkien kuorituolien yläpuolelle maalattuihin\nkuviin — valaisten sitä kohtausta Herramme Vapahtajamme elämässä,\njolloin hän kahdenkolmatta ikäisenä seisoo juutalaisten oppineiden\nedessä. \"Voi Herra, Jumalani\", rukoili Olav sydämessään, \"suo minulle\nymmärrystä, että tietäisin, mitä minun on sanottava, ei liikaa, eikä\nliian vähän.\" Sitten hän polvistui papin eteen ja luki confiteorin —.\n\nSelvään ja tarkasti hän luetteli nyt kaikki kymmeneen käskyyn kuuluvat\nsynnit, ne joihin hän oli syypää ja ne, joihin hän oli syytön —\nhänellä oli ollut kyllin aikaa miettiä rippiään. Mutta viimein hän\njoutui vaikeaan paikkaansa:\n\n\"Sitten tunnustan, että kannan mitä katkerinta kaunaa muuatta ihmistä\nkohtaan, niin katkeraa, että minusta tuntuu mahdottomalta antaa hänelle\nanteeksi. Hän on eräs, jota olen rakastanut kaikesta sydämestäni, ja\nsamassa kun sain tietää, mitä tuo ystävä oli minulle tehnyt, oli minut\nmielestäni petetty niin pahasti, että mielessäni syntyi surman ajatus\nja epäpuhtaita ja julmia haluja. Jumala varjeli minua sillä kertaa niin\nettä hillitsin luontoni. Mutta minun on niin vaikea unohtaa kärsimääni\npahaa, että pelkään, etten milloinkaan kokonaan voi antaa hänelle\nanteeksi — ellei Jumala suo minulle siihen erityistä armoa. Mutta\npelkään, isä, ettei minulla ole oikeutta puhua tästä asiasta enempää.\"\n\n\"Pelkäätkö, että siten voisit joutua ilmaisemaan toisen ihmisen\nsynnin?\" kysyi veli Vegard.\n\n\"Kyllä, isä.\" Olav veti syvään henkeä. \"Ja siksi minusta on niin vaikea\nantaa anteeksi. Jos olisin voinut kertoa kaiken tällä paikalla, luulen\nettä se olisi keventänyt.\"\n\n\"Mieti tarkoin, Olav, eikö sinusta tunnu siltä siksi, että ajattelet\nnäin: jos voisit puhua vapaasti siitä, mitä lähimmäisesi on rikkonut\nsinua vastaan, silloin omat ajatuksesi, surmanaikeesi ja vihasi\nolisivat oikeutetut sen mukaan, mitä me syntiset ihmiset nimitämme\noikeudeksi?\"\n\n\"Tuntuu, isä.\"\n\nMunkki kysyi nyt:\n\n\"Vihaatko tuota ihmistä niin, että soisit hänen osalleen jokapäiväisen\ntuskan täällä maailmassa ja iankaikkisen kadotuksen kuoleman jälkeen!\"\n\n\"En.\"\n\n\"Vaan soisitko hänen saavan kärsiä siitä, mitä hän on sinulle tehnyt,\nmonta kertaa ja syvästi?\"\n\n\"Soisin. Sillä minusta näyttää siltä, että minun täytyy itseni kärsiä\nsiitä niin kauan kuin elän. Ja pelkään, että ellei Herra tee ihmettä,\nen ole enää milloinkaan saava rauhaa sieluuni, vaan viha ja paha tahto\non pääsevä valtaan tavan takaa — sillä tämän jälkeen on asemani,\nmenestykseni ja nauttimani arvonanto katoava elämäni ajaksi.\"\n\n\"Tiedäthän, poikani, että jos rukoilet täydestä sielustasi, on Jumala\nantava sinulle voimaa antamaan anteeksi velvollisillesi, sillä ei ole\nvielä ikinä tapahtunut, ettei Herra olisi kuullut sellaista rukousta.\nMutta sinun tulee rukoilla syrjäajatuksitta — ei kuten se mies, josta\npyhä Augustinus kertoo ja joka rukoili, että Jumala soisi hänelle\nvoimaa siveään elämään, mutta ei yhdellä kertaa; noin miehet usein\nrukoilevat itselleen armoa antaakseen anteeksi vihamiehilleen. Eikä\nsinun tarvitse olla lohduton, vaikka Herra antaisi sinun rukoilla kauan\nja hartaasti, ennen kuin hän suo sinulle pyytämäsi lahjan.\"\n\n\"Niin, isä. Mutta pelkään, etten aina jaksa hillitä mieltäni ja\nodottaa, että rukoukseni kuultaisiin.\"\n\nKun munkki ei vastannut paikalla, sanoi Olav kiihkeästi:\n\n\"Sillä asia on siten, isä, että se, mitä — ystäväni on minulle\ntehnyt — se on tahrinut koko elämäni. Jos voisin sanoa enemmän,\nymmärtäisit, että — tuo ihminen — on sitonut niin raskaan taakan\nminun selkääni —.\"\n\n\"Huomaan, että se on raskas, poikani. Mutta sinun täytyy kestää ja\nrukoilla. — Ja kun nyt pitkänäperjantaina astut esiin suutelemaan\nristiä, niin katso sitä tarkoin ja mieti sydämessäsi, eivätkö omat\nsyntisi ole olleet painona siinä taakassa, jota Herramme kantoi\nottaessaan selkäänsä meidän kaikkien synnit — ja mahtanetko sittenkin\nvielä luulla, että taakka, minkä ystäväsi on sälyttänyt selkääsi, on\nniin raskas, ettet jaksa sitä kantaa — sinä, kristitty ja Herran\nsoturi?\"\n\nOlav kumartui niin syvään, että kosketti munkin polvea otsallaan.\n\n\"En. En luule —\", kuiskasi hän epävarmasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkänperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä Olav heräsi\nläpimärkänä hiestä — hän oli nähnyt unta. Maatessaan pilkkopimeässä ja\nkoettaessaan vapautua painostuksesta, minkä äskeinen uni oli jättänyt\njälkeensä, muistui heidän lapsuutensa ilmielävästi hänen mieleensä;\nhe olivat unessa olleet lapsia. Mutta ajatellessaan, miltä kaikki oli\nsilloin näyttänyt ja miltä se näytti nyt, tuntui kaikki se, minkä hän\nluuli saavuttaneensa viime päivien ahkeralla rukouksella, haihtuvan\nhänen käsistään kuin savu. Hän veti taljan päänsä yli ja jännitti,\nkuten kidutuspenkillä viruva mies, koko tahdonvoimansa yhteen ainoaan\nasiaan, — siihen, ettei pyöveleiden pitänyt saada hänestä irti\näännähdystäkään.\n\nVoi, tuota kesää, kesää ja syksyä, jolloin Ingunn oli odottanut häntä\njoka yö aitassaan. Levottomaksi hän oli tuntenut itsensä silloin;\nhänen nuori sydämensä oli vavissut jännityksestä aina siitä hetkestä\nlähtien, jolloin hän ensi kerran oli herännyt ja huomannut olevansa\nalasti. Mutta _Ingunnista_ hän oli luullut olevansa varma. Että tämä\nsaattoi eksyä hänen käsistään toiselle miehelle — sitä hän ei ollut\nvoinut ajatella. Viimeisenä yönä tullessaan Ingunnin luo murhamiehenä\nja henkipattona oli hän asettanut kylmän veitsenterän tämän lämmintä\nrintaa vasten ja pyytänyt Ingunnia säilyttämään veitsen ennusmerkkinä\n— mutta se ei ollut tapahtunut siksi, että hän olisi pelännyt tämän\nvoivan pettää hänet. Hän oli ajatellut itseään, hän kun oli menossa\nepävarmaa kohtaloa kohti niin nuorena ja kokemattomana ja tuntematta\nitseään —.\n\nKun hän oli painanut ja kätkenyt kasvonsa tämän vehnänruskeisiin\nhiuksiin, oli se tuoksunut kuin heinäsuova. Ja hänen ihonsa oli\nollut niin sileä ja pehmeä, että se aina johdatti hänen mieleensä\npuolikypsän tähkän jyvän, joka vielä on maitoinen. Hän ei ollut\nkertaakaan sulkenut häntä syliinsä muistamatta, ettei hän saanut olla\nkovakourainen, koska Ingunn oli niin hento ja hauras; häntä täytyi\nsuojata kovalta kohtelulta, sillä eihän hänellä voinut mitenkään olla\naikaihmisen voimia. Ja hän oli jättänyt puhumatta Ingunnille omista\nhuolistaan, sillä hänestä olisi ollut väärin sälyttää tämän hennoille\nhartioille omaa taakkaansa. Mitä Ingunn olisi käsittänyt rauhattomasta\nomastatunnosta, tulevaisuuden huolista — semmoinen lapsellinen\nhuitukka. Sitäkin, että hän oli kaivannut niin pohjattomasti Olavin\nhyväilyjä ja syleilyitä ja koettanut houkutella hänet niihin, jos hän\nhetkeksikään vaipui omiin ajatuksiinsa tai johtui puhumaan muusta kuin\nheidän asiastaan — oli hän pitänyt eräänlaisena lapsellisuutena.\nTyttöraiskalla ei ollut enempää ymmärrystä kuin lapsella tai eläimellä\n— usein hänestä olikin tuntunut, että tämä muistutti lauhkeaa, arkaa\neläintä, kesyä peuraa tai nuorta, lempeää hiehoa, hyväileväistä ja\nhelposti säikkyvää.\n\nNyt hän muisti tunteneensa samalla hetkellä, jolloin hän ymmärsi, mitä\nmerkitsi, että Ingunn oli nainen, jonka hän saisi omistaa omakseen —\nettä hän oli hento ja hauras olio, jota täytyi suojella.\n\nJa hänestä rupesi tuntumaan, kuin hänen äskeinen unensa olisi ollut\nlahja, vaikka se ensin oli herättänyt hänessä semmoisen kauhun ja\ntuskan. Hän oli luullut toivovansa Ingunnin saavan kärsiä syvästi\nheikkoudestaan. Mutta kaukana siitä —. Hän oli tekevä voitavansa\nhelpottaakseen hänen oloaan.\n\nVoi pientä peuraani — annoit ajaa itsesi hautaan — ja siinä nyt\nmakaat, näännyksissä ja ryvettyneenä, pikkuinen eläinparka. Mutta olen\nnoutava sinut ja kantava sinut sylissäni semmoiseen paikkaan, missä\nsinua ei tallata jalkoihin. — Ja nyt hänestä tuntui kuin se, mitä oli\ntapahtunut silloin, kun hän oli sulkenut Ingunnin syliinsä, kukka,\njonka hän oli poiminut, tuoksu ja sulo, jota hän oli nauttinut, olisi\nollut vain jotakin satunnaista. Tärkeintä oli se, että Ingunn oli\nannettu hänen hoteisiinsa, jotta hän kantaisi hänet yli vaikeuksien,\nriisuisi hänen taakkansa ja suojelisi häntä. Siinä oli onni, muu ei\nollut muuta kuin hetken iloa. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko pääsiäisajan hän kulki semmoisessa mielentilassa, kuin olisi\nvastikään noussut vaikeasta taudista — eipä silti, että hän\nmilloinkaan olisi ollut sairaana, mutta hän arveli, että siltä sen\ntäytyi tuntua. — \"Minun sieluni on parantunut —. Ingunn, enhän minä\ntahdo sinulle muuta kuin hyvää.\"\n\nHän tuumi kertoako unensa veli Vegardille. Mutta niinä kahtenakymmenenä\nvuonna, jotka munkki oli ollut hänen rippi-isänsä, ei hän ollut puhunut\ntämän kanssa yhtään tuttavallista sanaa ulkopuolella tunnustuksen. Veli\nVegard Ragnvaldinpoika oli hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta kylmä\nja kuiva olemukseltaan — ja hän saattoi puhua toisista ivallisen\nsukkelasti, jolle taidolle Olav antoi suuren arvon, kunhan se ei\nsattunut häneen. Hän ei myös tätä ennen ollut tuntenut vähintäkään\nhalua kiivetä sen aidan yli, joka erotti hänet hänen rippi-isästään,\nvaan oli pitänyt päinvastoin hyvänä, että tämä oli toinen mies\nulkopuolella kirkon, kuin kuunnellessaan hänen itsesyytöksiään ja\nohjaillessaan häntä hengellisissä asioissa —.\n\nJo aikaisemmin hän oli aikonut uskoa munkille Ingunnia koskevan asian\nulkopuolella ripin, mutta se olisi ollut itsensä kehumista ja Ingunnin\nsyyttämistä. Ja sitä hän ei tahtonut. Veli Vegardia tultaisiin varmaan\npiakkoin noutamaan Bergiin; tyttöriepu valmistautui kai näihin aikoihin\nkuolemanvaaraan —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten keskiviikkopäivä dominica in albiksen [Ensimmäinen\nsunnuntai pääsiäisen jälkeen.] jälkeen. Olavin ollessa päivämessun\njälkeen lähdössä kirkon ovesta kosketti joku takaapäin hänen hihaansa.\n\n\"Terve mieheen. Etkö ole nimeltäsi Olav Auduninpoika?\"\n\nOlav kääntyi ja näki pitkän, solakan, tummaverisen miehen takanaan.\n\n\"Kyllä se on nimeni — mutta mitä tahdot?\"\n\n\"Olisin tahtonut puhua kanssasi pari sanaa.\" Toinen ei ollut tältä\nseudulta, Olav kuuli sen hänen puheestaan.\n\nHän astui ihmisten tieltä, joita yhtä mittaa purkautui kirkosta ja\nmeni jonkun askeleen päähän porstuaan. Pylväiden kannattamien kaarien\nvälitse hän näki auringon parastaikaa kohoavan tummanpuhuvien vaarojen\ntakaa lounaasta, valavan välkettään saaren ja Stange-rannan väliseen\navoveteen ja helottavan lumettomilla, ruskeilla rinteillä.\n\n\"Mikä sinun asiasi on — en muista nähneeni sinua ennen.\"\n\n\"Emme ole tavanneet tätä ennen, mutta tiedät kai kuka minä olen, kun\nsanon nimeni — olen Teit Hallinpoika; olen kotoisin Varmaa-laaksosta\nSidasta, Islannista.\"\n\nOlav hölmistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. — Teit. —\nPoika oli resuisesti puettu, mutta hänellä oli kauniit, kapeat,\ntummapintaiset kasvot nukkavierun lakin alla, kirkkaat, kullankeltaiset\nsilmät ja korkea, kaareva hammasrivi valkoisine hampaineen.\n\n\"Nyt ehkä ymmärrät, miksi olen hakenut sinut käsiini.\"\n\n\"En voi sanoa ymmärtäväni.\"\n\n\"Tiedätköhän jonkin paikan, missä voisimme puhua kahden kesken\", sanoi\nTeit. \"Se taitaisi olla parempi.\"\n\nOlav ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja kulki edeltä kaariholvin alle\npohjoispuolella kirkkoa. Teit seurasi. Olav huomasi heidän kulkiessaan,\nettei kukaan voinut nähdä heitä. Ulkoneva holvikatto pimitti paikan,\nniin ettei ulompaa voinut nähdä niitä, jotka liikkuivat sisällä pienten\nkaarien alla.\n\nSiitä, missä pylväskäytävä yhtyi kuorin pyöröreunukseen, pääsi ulos\nerääseen kirkkomaan kulmaan. Olav astui toisen edellä viistoon yli\nhautausmaan sekä hyppäsi aidan yli kaalitarhaan. Hänen oli tapana\nkulkea tätä tietä kirkkoon ja sieltä pois. Se oli lyhin tie.\n\nHeidän tultuaan naisten tupaan Olav työnsi salvan oven eteen. Teit oli\nistuutunut pyytämättä penkille, mutta Olav jäi seisomaan odottaen.\n\n\"Kai ymmärrät, että tahdon puhua kanssasi Ingunn\nSteinfinnintyttärestä\", sanoi Teit hymyillen vähän hämillään.\n\n\"Olimme ystäviä viime kesänä, mutta en ole kuullut hänestä mitään\nsitten alkusyksyn. Olen kuitenkin saanut kuulla semmoista, että hän on\nsaamassa lapsen — ja silloin minä arvatenkin olen sen isä —.\n\n\"Tiedän sinun pitäneen häntä ennen minua ja siksi arvelin puhua sinun\nkanssasi siitä, mitä nyt olisi tehtävä —.\"\n\n\"Et näy olevan arkalasta kotoisin\", sanoi Olav.\n\n\"Eihän kellään ole _kaikkia_ vikoja, — minussa ei ole pelkuruutta —\",\ntoinen hymyili keveästi.\n\nOlav oli yhä vaiti odottaen jatkoa. Vaistomaisesti hän heitti\nsyrjäsilmäyksen sänkyään kohti: hänen aseensa olivat siellä.\n\n\"Jo syksyllä annoin hänen ymmärtää\", jatkoi toinen puhettaan, \"että jos\nsuinkin kävi päinsä, naisin hänet mielelläni —.\"\n\n\"_Naisit_ hänet —!\" Nyt Olav nauroi, päästi pari lyhyttä pyrskähdystä\nläpi nenän, suutaan avaamatta.\n\n\"Niin aivan\", vastasi Teit rauhallisesti. \"Ja se olisi minusta sangen\nsopiva naimakauppa — eihän Ingunn ole kovinkaan nuori enää, ja hänen\nnimensä on kulkenut ihmisten huulilla jo ennenkin. Sinusta ei kukaan\nollut tiennyt mitään kymmeneen vuoteen, eikä ollut luultavaa, että\npalaisit milloinkaan. Niin, _hän_ puhui itse siihen suuntaan, ja siksi\nhän pyörsi minut luotansa, ja minä suutuin luonnollisesti sellaisesta\noikullisuudesta ja lupasin kyllä lähteä, jos hän kerran tahtoi, mutta\nhänen ei tarvinnut tulla minua noutamaan perästäpäin. Ei hän ole sitä\ntehnytkään — en ole kuullut häneltä halaistua sanaa — enkä tiedä,\nolisinko mennytkään hänen luokseen — en ollut leppeällä mielellä\nerotessamme.\n\n\"Mutta kuultuani sinun tulleen takaisin ja käyneen Bergissä sekä\nlähteneen tiehesi nähdessäsi, miten asiat olivat — kävi minun häntä\nsittenkin sääli. Ja nyt hänen sanotaan makaavan lukittuna ulkoaitassa\nsaamatta muuta ravintoa kuin likaista vettä ja tuhkansekaista puuroa,\nja häntä kuuluu piestävän ja vedettävän hiuksista, niin että on ihme,\nettä hän vielä on elossa —.\"\n\nOlav oli kuunnellut häntä kulmat rypyssä. Hän aikoi vastata tuimasti,\nettä tuo oli valetta. Mutta sitten hän malttoi mielensä. Hänen oli\nmahdotonta neuvotella tuosta asiasta Teitin kanssa. Ja sitten hän\najatteli, kuinka suuresti kaikki nuo liikkeelle päässeet huhut\npahentaisivat asiaa. Ja kuinkahan monelle tuo vintiö oli jo kerskunut\nisyydestään —.\n\nTeit kysyi:\n\n\"Etkö ole rikkaan Miklebøn Arnvidin sukulainen ja ystävä?\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Olav lyhyesti.\n\n\"Kaikki kiittävät häntä avuliaaksi ja hyväksi mieheksi — kaikkien\nhädänalaisten ystäväksi. Ja niin ajattelin, että ehkä olisi parempi\nkääntyä ensiksi hänen puoleensa, eikä suoraan Steinfinninpoikain tai\nGaltestadin ukkelin puoleen. Mitä arvelet? — Ja tahtoisitkohan antaa\nminun mukaani jonkin merkin tai kirjeen, joihin panisit sinettisi —.\"\n\nOlav vaipui penkille istumaan.\n\n\"Jopa nyt jotakin —! Sitäkö sinä tahdot — minun pitäisi muka avustaa\nkosintaasi!\"\n\n\"Niin\", sanoi Teit järkkymättömän rauhallisesti. \"Olisiko se sinusta\nniin ihmeellistä?\"\n\n\"Olisi\", vastasi Olav tiukasti. \"Ja onpa tuo puhetta!\"\n\n\"Sattuuhan usein\", jutteli Teit, \"että sinun asemassasi oleva mies\nnaittaa toiselle jalkavaimonsa, kun ei itse enää huoli hänestä.\"\n\n\"Pidä kielesi kurissa\", varoitti Olav. \"Tuumi tarkoin, mitä sanoja\nkäytät hänestä!\"\n\nTeit veti aivan kuin ajatuksissaan pienen lyhyen miekkansa vyöstään,\njossa se oli riippunut, laski sen poikittain polvilleen ja piti\ntoisella kädellään tupesta, toisen jäädessä kahvalle. Hän katsoi\nOlaviin hymyillen.\n\n\"Tottakin — tässä samassa huoneessahan sinun on tapana surmata\nvihamiehiäsi!\"\n\n\"Se tapahtui toisessa tuvassa — ja sitä paitsi se oli kunniallinen\nottelu.\" Hän keskeytti puheensa äkeissään siitä, että oli viitsinyt\nkuunnella toista näinkin pitkälle.\n\n\"Mutta koska nyt on niin\", sanoi Teit yhä hymyillen, \"että minulla on\nhäneen suurempi osa kuin sinulla —.\"\n\n\"Siinä sinä erehdyt, Teit. Et ole milloinkaan saava pientäkään osaa\nhänestä, sillä Ingunn kuuluu _meihin_, ja vaikka hän olisi tehnyt mitä\ntahansa, emme me luovuta häntä pois keskuudestamme —.\"\n\n\"Mutta lapsi, jota hän kantaa, on ainakin minun —.\"\n\n\"Etkö sinä, joka olet lukenut mies, tiedä sitä, että naimattoman äidin\nlapsi seuraa äitinsä mukana ja perii hänet, vaikka nainen olisi ollut\nvapaasyntyinen ja viettelijä hänen orjansa.\"\n\n\"Minä en ole orja\", sanoi islantilainen kuohahtaen. \"Sekä isäni että\näitini polveutuvat Islannin parhaista suvuista, vaikka he olivat\nköyhiä. Eikä teidän tarvitse pelätä, etten voisi elättää häntä, kunhan\nannatte hänelle kohtuulliset myötäjäiset —.\" Hän alkoi selittää\ntulevaisuuden tuumiaan — hän pääsisi kyllä hyviin varoihin, kunhan\njoutuisi jonnekin, missä hänellä olisi tilaisuus harjoittaa taitojaan\nja tietojaan — ja hänhän saattoi opettaa Ingunnin auttamaan itseään —.\n\n— Olav istui muistellen kirjansitojaa, joka oli ollut täällä hänen\nollessaan nuori — se oli ollut muuan mestari, jonka Oslon piispa oli\nlähettänyt Torfinn-herran luo, kun tämä laitteli kuntoon kirjoja, joita\noli kirjoitettu vuosien kuluessa. Olav oli käynyt Asbjørnin kanssa\nsiinä tuvassa, missä tuota työtä tehtiin — vaimo oli ollut mukana\nauttamassa, porannut reikiä pergamenttiin, moneen lehteen yhdellä\nkertaa, ja sysännyt aina väliin kyynärpäällänsä heijaa, jonka oli\nripustanut köyteen viereensä; hänen lapsensa huusi ja parkui siinä\nlakkaamatta, sillä se oli pudottanut suustansa töllön, jonka oli saanut\nimettäväkseen, kunnes Asbjørn oli käskenyt vaimon säästää voimiaan\nja viihdyttää välillä lastaan. Asbjørn oli sanonut säälineensä tuota\nvaimoa. Heidän saatuaan valmiiksi työnsä piispa oli lähettänyt vaimolle\ntalvipuvun sekä kiittänyt häntä varmaksi naiseksi. Olav oli nähnyt\nheidät lähtöpäivänä: mestari ratsasti aika hyvällä hevosella, mutta\nvaimo istui pienen, matalajalkaisen, paksupötsisen kaakin selässä\nrintalapsi sylissään ja kaikki matkakapineet ympärillään.\n\nJa Ingunninko nyt pitäisi joutua tuollaiseen elämään — ei, kautta\nPyhän Neitsyen — sitä ei voinut edes ajatella. Ingunn sysättynä\nulkopuolelle niiden olojen, joihin hän oli syntynyt. Tuo oli järjetön\nja hullu ajatus — eikä hän jaksanut käsittää, miten mies, joka oli\ntullut niin peräti toisista oloista, oli voinut saada hänet valtaansa.\n\nHän istui katsellen Teitiä kylmän tutkivasti tämän puhuessa. Ja kesken\nkaiken hän huomasi, että tuo nulikka oli tavallaan puoleensavetävä —\ntuo hänen iloinen rohkeutensa ei tainnut olla vähällä riistettävissä —\nhän hymyili niin helposti, ja se kaunisti häntä. Tosin hän oli tullut\nkarkeaksi kierrellessään outojen parissa, irtolaisten ja naisväen\njoukossa — mutta sittenkin. Olav oli itsekin kierrellyt maailmaa\nyhdeksän vuotta sekä kokenut yhtä ja toista, jota hän ei ollut aikonut\nmuistella tultuaan kotiin ja perustettuaan oman talouden. Mutta että\n_tuo_ maailma oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, koskettanut tätä —.\n\n— Koskettanut Ingunnia, niin että tämä nyt kulki Bergissä odottaen\nhetkeä, jolloin hänen oli laskeuduttava kontilleen lattialle\nnöyryytyksen ja kipujen omana, synnyttääkseen — isättömän lapsensa.\n\"Ei kukaan\", oli Ingunn sanonut Olavin kysyessä, kuka sen isä oli.\nOlav muisti itse sanoneensa: \"ei kukaan\", kun Ingunn oli tahtonut\ntietää, kuka oli auttanut häntä pääsemään jaarlin luo hänen karatessaan\nHøvdinggaardista. Ja seuratessaan sitten vuosikausia jaarlia hän oli\nkohdannut niin monta miestä ja naista, joista hän tiesi voivansa\nsanoa: ei kukaan, päästessään kerran takaisin Hestvikeniin — hän oli\ntuntenut monta tuon Teitin kaltaista nuorukaista, oli viihtynyt heidän\nseurassaan ja pitänyt heistä. — Mutta hänhän oli _mies_, vain mies.\nJa kun tuo toinen maailma oli päässyt tunkeutumaan miehen ja hänen\nvaimonsa väliin — silloin oli kummankin elämä tahrattu loppuiäksi.\nNaisen kunnia oli jokaisen miehen kunnia, jolla oli velvollisuus ja\noikeus hoivata häntä.\n\n\"Niin, mitä sanot?\" kysyi Teit hiukan kärsimättömästi.\n\nOlav havahtui — hän ei ollut kuullut sanaakaan Teitin viime puheesta.\n\n\"Minä sanon, että sinun on jätettävä tuo loru mielestäsi. Ja häviä\nsitten mitä kiireimmin näiltä seuduilta — Nidarosia kohti. Etkö tiedä,\nettä hänellä on täysikasvuisia veljiä — olet kuoleman oma samassa, kun\nhe kuulevat sisarensa onnettomuudesta.\"\n\n\"Ei se ole niin varma. Ja vaikka sen itse sanon, en ole aivan kehno\naseenkäyttäjä. Ja sitten sinä, Olav, voisit minun mielestäni tehdä myös\njotakin hänen puolestaan — hänhän on kerran ollut sinunkin omasi —\nauttaaksesi häntä saamaan takaisin kunniansa ja pääsemään naimisiin.\"\n\n\"Luuletko, että hänen olonsa minun mielestäni paranisi sillä, että hän\npääsisi naimisiin _sinun_ kanssasi?\" sanoi Olav tulistuen. \"Pidä suusi,\nsanon — en viitsi kuunnella tuota roskapuhetta.\"\n\nNyt sanoi Teit:\n\n\"Minun täytyy siis lähteä yksin Miklebøhon. Tahdon sentään koettaa\npuhua Arnvidin kanssa. Minä luulen, että hänelle on parempi, jos hän\ntulee aviovaimokseni, kuin että hän jää rikkaiden sukulaistensa luo,\njotka ottavat hengiltä sekä hänet että meidän lapsemme —.\"\n\n— Noin olen kerran itsekin sanonut, ajatteli Olav lopenkiusaantuneena\n— ottavat hengiltä sekä hänet että lapsen —. Mutta _me_ emme saaneet\nlasta —.\n\n\"Olen itse nähnyt, minkälaista hänen elämänsä oli Bergissä jo ennen\ntätä asiaa. Se ei ollut sellaista, että luulisin hänen pitävän\nhuonompana miehelle menoa, joka vie hänet tältä seudulta teidän muiden\nparista. On totta, että heti kun hän oli antanut minun saada tahtoni\nläpi, hän käänsi selkänsä ja kohteli minua kuin velho. Hän kai rupesi\npelkäämään — se ei ehkä ollut niin mahdotonta kuin itse aluksi luulin.\nJa siihen asti, kun se tapahtui, olimme koko ajan olleet hyviä ystäviä,\neikä hän ollut salannut minulta, että hän piti minusta yhtä paljon kuin\nminä hänestä —.\"\n\nPiti hänestä — vai oli hän pitänyt hänestä. Tähän hetkeen saakka\nOlav ei ollut tuntenut sellaista mustasukkaisuutta, että se olisi\nkohdistunut Teitiin itseensä — hän oli ollut kiihtynyt sisimpäänsä\nmyöten _Ingunnin_ onnettomuudesta. Sen aihe oli ollut yhtä kuin: \"ei\nkukaan\". Mutta hän olikin siis pitänyt tuosta junkkarista ja ollut\nhänen ystävänsä koko kesän. Vai sillä lailla, piru vie! Ja mikäs siinä,\npoikahan oli kaunis, terve ja hauska. Ja Ingunn oli pitänyt hänestä\nniin paljon, että oli antanut tämän saada tahtonsa läpi — oli sitten\nperästäpäin vain ruvennut pelkäämään —. Mutta hän oli suostunut tuolle\nmustakiharaiselle islantilaiselle hyvästä sydämestä —.\n\n\"Et siis anna minulle mitään merkkiä tai kirjettä Miklebøhon\nvietäväksi, josta voisi olla hyötyä minulle?\" tiedusti Teit.\n\n\"Ihme, ettet pyydä minua mukaasi puhemieheksi\", sanoi Olav\npilkallisesti.\n\n\"En suinkaan — se olisi ollut mielestäni liian suuri kunnia\", vastasi\ntoinen viattomasti. \"Mutta olin aikonut pyytää päästä sinun matkassasi\npohjoiseen, koska kumpikin aiomme sinne.\"\n\nOlav päästi lyhyen, haukkuvan naurun. Teit nousi, sanoi hyvästi ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti tämän jälkeen Olav kavahti pystyyn kuin heräten. Hän meni ovelle\nja huomasi samassa temmanneensa käteensä pikku kirveen — työkirveen,\njoka oli ollut penkillä hänen kätensä ulottuvilla veitsien, porien ja\nmuiden työkalujen joukossa. Olav veisteli näet istuimia kirkkoon —\npriori oli sanonut tarvittavan muutamia uusia, ja Olav oli tarjoutunut\nvalmistamaan ne.\n\nHän lähti luostaripihaan ja astui sen poikki portille. Portinvartijana\noleva maallikkoveli seisoskeli siinä. Olav asettui hänen rinnalleen.\n\n\"Tunnetko tuota miestä, joka meni tästä?\" hän kysyi. Teit huippi mäkeä\nylös tuomiokirkkoa kohti; ketään muita ei näkynyt tiellä.\n\n\"Eikö se ollut sama islantilainen, joka oli viime vuonna kirjurina\nkanttori Torgardin luona. Ihan oikein, hänhän se on.\"\n\n\"Tunnetko sitä miestä?\" kysyi Olav taas.\n\nVeli Andreas oli tunnettu ankarasta elämästään, mutta hänen siveytensä\noli sitä lajia, jota voidaan verrata öljyä vailla olevaan lamppuun:\nhän ei osoittanut sääliä heikkoja syntisiä kohtaan. Tuossa tuokiossa\nhän oli ladellut Olaville koko Teit Hallinpojan syntiluettelon, joka\ntunnettiin piispankaupungissa.\n\nOlav katsoi mäkeä ylös; nuori mies oli kadonnut kirkon aidan taa.\n\n— Eihän nyt liene vain tapahtunut suuri vahinko, kun päästin tuon\nmiehen menemään, hän mietti.\n\nTaivas oli sininen seuraavanakin päivänä, ja ilma väreili lämpöä ja\nkosteutta alastomien ruskeiden puiden latvoissa. Olavin tultua aamulla\nluostarin pihaan seisoi kokki, paksu veli Helge, katsomassa porsaita,\njotka riitelivät hänen juuri viskaamistaan kalantotkuista.\n\n\"Mikä sinua vaivasi, kun et ollut tänään messussa?\" kysyi munkki.\n\nOlav vastasi, ettei hän ollut nukkunut ennen kuin aamupuoleen, ja\nsitten hän oli nukkunut yli ajan. \"Voisitkohan muuten hankkia minulle\nsukset lainaksi, veli Helge?\" Arnvid oli pyytänyt häntä käymään\nMiklebøssä pääsiäisen jälkeen, ja hän oli ajatellut lähteä tänään.\n\n\"Kas, kun et lähde ratsain mieluummin\", tuumi maallikkoveli. Olav\nvastasi, että tällä kelillä joutuisi pikemmin perille metsiä myöten.\n\nHän oli juuri ajanut partansa veli Helgen ilmestyessä naisten tuvan\novelle kaikki luostarin sukset sylissään ja eväsreppu selässä. Olav oli\nleikannut leukaansa ja haavasta juoksi verta; sitä oli valunut kaulalle\nja se oli tahrinut paidankauluksen — ja hänen kätensä oli aivan\nveressä. Veli Helgekään ei saanut sitä tyrehtymään ja hän ihmetteli\nsuuresti, että niin pienestä naarmusta lähti niin paljon verta. Viimein\nhän pyrähti juoksuun ja toi kupillisen kaurajauhoja sekä painoi täyden\nkourallisen haavaa vasten.\n\nJauhojen makea tuoksu ja niiden vilvoittava vaikutus Ihoon herätti\nOlavissa äkillisen, kalvavan ikävän — hän kaipasi naisen hyväilyjä,\nhelliä ja suloisia hyväilyjä, joissa ei olisi syntiä eikä pahaa. Tuo\noli häneltä nyt riistetty.\n\nMunkki huomasi Olavin vaaleiden silmien verhoutuvan ja hän sanoi\nhuolissaan:\n\n\"Eikö olisi parasta, Olav, että jättäisit koko retken — ottaisit edes\nensin selvää kaupungista, eikö kukaan muu ole menossa sille suunnalle.\nOn aivan outoa, että tuosta joutavasta naarmusta saattaa juosta niin\npaljon verta — katsohan vain, kätesi ovat ihan punaiset.\"\n\nOlav nauroi ainoastaan. Hän lähti ulos, pesi itsensä vesilätäkössä\nräystään alla ja valitsi itselleen mieleisensä sukset.\n\nHän seisoi matkavalmiina sisällä puhuen veli Helgen kanssa hevosestaan\nja tavaroistaan, jotka jäivät tänne — kun jostakin kuului raudan\nhelähdys. Molemmat kääntyivät vaistomaisesti sänkyyn päin. Ættarfylgja\nriippui sängyn yläpuolella seinällä, ja kummastakin tuntui, kuin se\nolisi hiljaa heilunut naulassa.\n\n\"Kirveesi helähti\", sanoi munkki hiljaa. \"Älä lähde, Olav.\"\n\nOlav nauroi:\n\n\"Ettäkö tuo oli toinen varoitus? — Ehkä uskon sitten, kun näen\nkolmannen.\"\n\nHän oli tuskin lausunut tämän, kun lintu lensi sisään ovesta alkaen\nräpistellä tuvassa ja poksahdella seiniä vasten — ihmeellistä, miten\nsuuren äänen nuo hennot siivet saivatkin aikaan.\n\nPyöreät kasvot kalpeina tuijotti kokki Olaviin — tämän värittömät\nhuulet näyttivät harmaansinisiltä. Mutta sitten hän pudisti päätään ja\nnauroi. Hän pyydysti linnun lakkiinsa, kantoi sen ulos ovesta ja päästi\nsen menemään.\n\n\"Nuo tiaiset rapisevat ja naksuttavat seinillä ja etsivät kärpäsiä\ntähän aikaan vuodesta; ne pitävät samaa mellakkaa joka aamu. Jopa olet\nihmeitten kipeä, veli hyvä, jos pidät sellaisena tiaisten tuloa tupaan!\"\n\nHän tarttui pieneen kirveeseen ja pisti sen vyöhönsä.\n\n\"Etkö ota mukaan Ættarfyljgaa\", kysyi veli Helge.\n\n\"En, se olisi hankala tällä matkalla.\" Olav pyysi maallikko veljeä\nkätkemään tapparan samaan paikkaan kuin miekan, otti piikkipäällä\nvarustetun porkan, heitti veli Helgelle hyvästit ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskipäivä Olavin saapuessa Furubergetin mäkiin. Päivänpaiste oli\nkelmennyt — ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, ja taivas meni pilveen\npohjoisen puolella. Näytti tulevan pyry. Olav pysähtyi ja jäi katsomaan\ntaakseen sukset olalla.\n\nHimmenevässä valossa näyttivät maat mustilta ja lakastuneilta —\nlunta ei ollut kuin laikku siellä täällä. Kaupungin kellastuneet\nturvekatot ja mustat pärekatot sekä paljaat puidenlatvat ympäröivät\nKristuksenkirkon vaaleita muureja ja mahtavia, lyijykattoisia torneja\nlyijynkarvaisen, aaltoavan veden partaalla. Olav kirosi hiljaa\nmielessään painostusta, joka valtasi hänet — sillä _parempi_ olisi\nollut, ettei olisi ruvennut satamaan lunta juuri nyt, kun hänen oli\nyritettävä löytää metsän läpi. Hän oli liikkunut tästä yhden ainoan\nkerran tätä ennen Arnvidin seurassa, ja he olivat hiihtäneet kiireesti\nja oikaisseet läpi pahimpien rotkojen — Arnvid oli paras hiihtäjä,\nminkä Olav tunsi.\n\nSattumalta hän tiesi, missä noista metsänrannan hökkeleistä\nislantilainen asusti; siellä oli tapahtunut raaka murha siihen aikaan,\nkun Olav oli ollut Torfinn-piispan luona: muuan isä kahden alaikäisen\nlapsensa, pojan ja tytön kera, oli tappanut ja ryöstänyt erään\nvarakkaan, vanhan kerjäläisen. Sen jälkeen ei kukaan ollut tahtonut\nasua siellä. Mutta Teit oli rutiköyhä —.\n\nOlav oli hiihtävinään aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään\nmäärättyjä aikeita — kävi miten kävi. Teit oli ehkä lähtenyt kohti\npohjoista jo eilen, tai oli kenties muuttanut mieltään ja jättänyt koko\nasian. Mutta samassa Olav ymmärsi, että jos niin oli, täytyi hänet\ntavoittaa; tuo mies ei saanut kulkea irrallaan tällä seudulla. Hänet\ntäytyi saada Nidarosiin taikka Islantiin — pohjoiseen ja pois —.\n\nHän tarttui oveen; se ei ollut lukittu. Räppänä oli suljettu, joten\nsisällä oli hyvin pimeä — hän tuli autioon, mustaan ja kolkkoon\ntuparähjään, joka haisi mullalle, homeelle ja lialle. Mutta Teit\nhyppäsi täysissä tamineissa sängystä, yhtä reippaana kuin aina — ja\nhymyili keveästi tuntiessaan tulijan.\n\n\"Saat istua penkille — en voi loitsia sinulle parempaa istuinta, sillä\nkuten näet, täällä ei ole jakkaran pätkääkään.\"\n\nOlav istuutui keskipenkille. Mikäli hän erotti, ei huoneessa ollut\nyhtään irtonaista kalua — paitsi polttopuita, joita oli pitkin\nlattiaa. Teit lisäsi lämmintä, puhalsi hiiliin ja aukaisi räppänän.\n\n\"Enkä voi tarjota edes tuliaisryyppyä — erinäisistä syistä. —\nMutta etpä sinäkään tarjonnut minulle eilen —\"\n\n\"Olitko odottanut sitä?\" Olav nauroi tuimasti.\n\nToinen nauroi myös. Ja jälleen Olav tunsi, että tuossa pojassa oli\njotakin puoleensavetävää — röyhkeätä kenties, mutta reipasta,\nköyhyyden ja orpouden uhallakin.\n\n\"Olen muuttanut mieltäni, Teit\", sanoi Olav. \"Olen matkalla Miklebøhön.\nJa jos vielä luulet hyödyttävän puhua Arnvid Finninpojan kanssa, voit\nyhtyä matkaan.\"\n\n\"Niin — mutta totta puhuen minulla ei ole hevostani täällä. Voitko\nlainata minulle sellaisen jostakin?\" Hän nauroi aivan kuin olisi\nsanonut hyvänkin sukkeluuden.\n\n\"Menen metsän läpi — aion sinne hiihtäen\", sanoi Olav lyhyeen.\n\n\"Vai siten. Sitten minullakin on pääsimet. Olen nähnyt karsinassa\nsuksien tapaiset.\" Hän pyyhälsi ulos ja toi sukset tullessaan. Ne\nolivat halki takaa melkein puolitiehen, ja jalan alaset olivat miltei\nkarvattomat. Teit sitoi miekan vyölleen ja heitti viitan hartioilleen.\n\n\"Olen valmis kun tahdot lähteä!\"\n\n\"Kai otat mukaasi jotakin syötävää?\"\n\n\"En välitä semmoisista turhuuksista — erinäisistä syistä.\"\n\nOlavista tuntui pahalta. Tuliko hänen antaa ruokaa miehelle, jonka\nkanssa hän myöhemmin saattoi joutua otteluun. Ja kuitenkin häntä vaati\njokin tunne tarjoamaan miehelle evästä heti; Teit oli varmaan ollut\nvähillä ruoilla viime aikoina. No, se sai nyt jäädä ainakin siihen\nasti, kun he ehtisivät harjulle.\n\n\"Tuumi tarkoin islantilainen\", hän varoitti melkein uhaten, \"etkö luule\nolevan vaarallista seurata minua metsän läpi\". Hänestä itsestään tuntui\nkuin hän olisi tällä hyvitellyt omaatuntoaan — sen saattoi ymmärtää\njonkinlaiseksi nöyryydeksi. Oli tietymätöntä, mitä tulisi tapahtumaan,\nmutta kaiken varalta —.\n\nMutta Teit hymyili vain kylmästi ja löi kädellään miekkaansa.\n\n\"Näyn olevan paremmin aseistettu kuin sinä — taidanpa uskaltaa, Olav.\nJa — mitäpä tuollainen mahtimies välittäisi kaikista kulkijoista —.\"\n\nHeidän aikoessaan mennä ulos katsoi Olav liedelle — siinä paloi kirkas\ntuli.\n\n\"Mutta — etkö sammuta tulta?\"\n\n\"En viitsi. Eipä tuosta ole suurta vahinkoa, vaikka se palaisikin —.\"\n\nMutta samassa kun he astuivat ulos huomasi Olav ilmassa leijuneen\nhuurun saenneen niin, että hän saattoi katsoa vasten aurinkoa — se oli\nkuin verhon takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeli oli hyvä heidän tultuaan ylemmäs. Olav pysytteli Ridabun ja\nFauskarin välisen harjun takarinteillä. Hänen muistinsa mukaan heidän\ntuli hiihtää suoraan pohjoista kohti ja sitten vähäsen koilliseen\njoutuakseen illansuuna seudulle, missä oli Glaama-laakson talojen\nkarjatupia, ja missä he voisivat yöpyä. Nythän oli jo valoisat illat.\n\nLumi oli kolmen, neljän sylen vahvuista täällä. Viime viikkojen nuoskan\nja äkillisen kylmän johdosta keli oli mainion luistava. Mutta vähän\nväliä täytyi Olavin odottaa Teitiä, joka otti kuperkeikkoja syvässä\nlumessa. Hän kaatui yhtä helposti mäen päällä kuin alangossa.\n\n\"Vaihdetaanpas suksia —\", sanoi Olav kerran.\n\nTeitin suksissa oli nahka niin riekaleina, että Olav ratkoi sen\nirti kokonaan. Mutta Teitiä ei onnistanut paljon paremmin nytkään;\nihmeellistä, miten usein tuo poika kellistyi. Sukset irtaantuivat hänen\njaloistaan, ja hän sai kahlata lumessa vyötäisiä myöten, mutta hän vain\nnauroi taitamattomuuttaan.\n\n\"Etkö ole tottunut hiihtämään, Teit?\" kysyi Olav; hän oli hakenut\ntoisen suksen kaukaa metsäisen louhikon takaa.\n\n\"En.\" Teit oli tullut tulipunaiseksi, ja hän oli saanut naarmuja sekä\nkasvoihin että käsiin, mutta nauroi täyttä kurkkua. \"Islannissa en\nastunut jalallani suksille, ja tässä maassa olen harjoittanut tätä\ntaitoa vasta kerran pari ennen tätä retkeä.\"\n\n\"Sitten sinun käy vaikeaksi hiihtää Miklebøhon\", sanoi Olav.\n\n\"Älä pelkää, kyllä minä selviän.\"\n\n— Herra tiesi —; toinen ei edes käsitä, että minusta on harmillista\nkulkea edestakaisin jälkiäni myöten kuin koira ja kiskoa lumesta\nmilloin häntä, milloin hänen suksiaan, ajatteli Olav. Ääneen hän\nehdotti, että he levähtäisivät hiukan ja söisivät evästä. Teit suostui\nyhtä iloisesti siihen — ja Olav katkoi havuja ja levitti ne lumelle.\n\nHän istui katsoen toisaanne sillä aikaa kun nuori mies söi.\n\n\"Ei ole hätää, kun on luostarin eväissä!\" ilmoitti tämä.\n\nIlma oli nyt yhtä harmaa joka puolelta. Siltä paikalta mäen harjalta,\nmissä he istuivat, näkyi vain metsää, tumma vaara toisensa takaa; se\nnäytti synkältä pilvisen taivaan alla. Laakson pohjassa heidän allaan\nseisoi metsä pikimustana pienen valkoisen läikän ympärillä; siinä oli\njärvi tai suo.\n\nMutta joka puolelta alkoi kuulua lintujen viserrystä ja laulua —\nkevätääniä, joita ne päästelivät hiukan epäröiden, tulossa olevaa\nilmanmuutosta aavistellen. Sitten kulki kuin humahdus tai huokaus\nmetsän halki, siirtyen vaaralta vaaralle. Pohjoisesta tuli kiitäen\nlumipilvi, joka peitti suuren harmaan kalliomukuran ja alla olevan\nmetsäseudun — se tuli tänne. —\n\n\"Teit — meidän täytyy pyrkiä eteenpäin.\"\n\nOlav auttoi sukset islantilaisen jalkaan, mutta voi harmi tuota miekkaa\n— toinenhan kaatui lakkaamatta. Hän ei voinut olla sanomatta, etteivät\nmiekka ja sukset kuuluneet yhteen.\n\n\"Se on ainoa ase minkä omistan.\" Teit veti miekan esiin ja ojensi sen\nOlaville hiukan ylpeillen. Se oli hyvä ase — kahva yksinkertainen,\nmutta terä moitteeton. \"Tämä on isäni perua — muuta minulla ei\nolekaan. Enkä päästä tätä koskaan käsistäni!\"\n\n\"Onko isäsi kuollut?\"\n\n\"On — kolme vuotta sitten. Silloin minun päässäni syntyi ajatus,\nettä koettaisin onneani Norjassa. Ensin minä kuljin etelää kohti\nFljotshverviin, äitiäni tapaamaan. Hän jätti isäni ja minut kun olin\nseitsemänvuotias, enkä ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen — hän oli\nkohdannut miehen, jonka kanssa aikoi naimisiin, ja hän sai paikalla\ntunnonvaivoja siitä, että oli ollut papin seuravaimo siihen asti.\nMutta hän näki mieluummin minun kantapääni kuin varpaani — meidän\nkulmallamme oli ollut katovuosi, ja lapsia kuhisi hänen ympärillään; en\nsaanut milloinkaan selville, montako niistä oli hänen, montako muiden\nnaisten —.\"\n\n\"Tulehan nyt, Teit —\", Olav ponnistautui ojoon ja pyyhkäisi rinnettä\nalas.\n\nHän laski alas hyppyri hyppyriltä; maaperä oli rosoista, ja hänen\ntäytyi kumartua kyykkyyn väistääkseen oksia. Aurinko oli paistanut\ntähän paikkaan, niin että hanki oli kuin erillinen kuori. Mutta kukin\nsai huolehtia itsestään miten parhaiten tiesi —.\n\nAlhaalla jäällä hän pysähtyi odottamaan ja kuulostamaan. Harjulla kulki\ntuulenpuuska, metsässä natisi ja suhisi ja vinkui. — No, vihdoinkin\nkuului suksien viuhetta ylhäältä töyrään laelta.\n\nTeit selvisi odottamattoman hyvin viimeisestä töyssystä ja laski\nalas jäälle. Hän oli aivan luminen monien kuperkeikkojen jälkeen,\nmutta hänen valkoiset hampaansa välkkyivät ja raapiintuneet kasvonsa\npunoittivat.\n\n\"Minä olen kohta yhtä hyvä hiihtäjä kuin norjalaiset!\" Hän näytti,\nmiten hänen epämukavalle viitalleen oli käynyt — se oli mennyt niin\nhajalle, että hän kerrassaan pisti kätensä rei'istä ja sitoi miekkansa\npäällepäin. Nyt _siitä_ ei enää ollut vastusta.\n\n\"Oletko hyvin väsynyt?\" kysyi Olav.\n\n\"Enkö mitä.\" Hän tapasi kädellään niskaansa ja taivutti hiukan päätään:\njuuri niskanikaman seutu tuntui vähän jäykältä — hellältä — aivan\nkuin paholainen olisi nipistänyt sitä —.\n\nOlav itsekin tunsi jäykkyyttä niskassaan — hän oli ensi kertaa\nsuksilla tänä vuonna, joten hän hyvin ymmärsi, miltä toisesta tuntui.\nJa hän muisti äkkiä Ingunnin kanssa tekemänsä soutumatkan Hamariin; hän\noli ollut silloin vain puolikasvuinen poika, ja hän oli soutaa kiskonut\nkuin mieletön, mutta hänen niskaansa oli pakottanut yhä hurjemmin, ja\nhän oli purrut hammasta, soutanut, jotta kokka kohisi, mutta ei vain\ntahtonut antaa perään, ilmaista olevansa niin uupunut, että häneltä oli\nmennä koko luonto. Emmekö tule milloinkaan perille —.\n\nHän katsoi Teitiä — ja puri hammasta. — Hänen täytyi painaa\nalas tunne, joka pyrki esiin. Hän tahtoi ajatella _Ingunnia_ —\nhänen olojaan; muistella vihaa ja inhoa, joka oli täyttänyt hänet\nhänen kuullessaan tämän heikkoudesta, muistella kaikkia rauenneita\ntoiveitaan. Ja meidän täytyy nyt elää aina, koko elämämme tuon surun\nja häpeän varjossa. Eikä tämä pojanvietävä, joka oli syypää kaikkeen,\nnäkynyt ymmärtävän mitään koko asiasta. He hiihtivät eteenpäin\nrinnakkain, ja Teit puheli lakkaamatta huokuessaan ja läähättäessään\nja ähkiessään. Kyseli Olavilta eläinten jälkiä, joita näkyi lumessa\n— vanhoja peuran jälkiä, jotka välkkyivät hangella — ja kerskui\nuudesta hiihtämisen taidostaan. Hän turvautui Olaviin kuin pojan\nnassikka isäänsä. Ja kaikista muista tunteistaan huolimatta Olav tunsi\nsyvää sääliä tuota hölmöä luottamusta kohtaan. Hitto —! Tämä oli\nennenkuulumatonta.\n\nEnsimmäisiä pieniä lumijyviä alkoi tipahdella heidän päästyään järven\ntoisella rannalla olevaan metsään. Ja nyt alkoi jo olla hämärä. He\neivät ehtineet kovinkaan korkealle, kun ympärillä oli täysi pyry.\nOlav joudutti hiihtoa, jäi aina väliin odottamaan toista, joka oli\njäänyt jäljemmäs, sekä ponnisti sitten taas eteenpäin. Hän toivoi\nkoko sielustaan, että tämä retki loppuisi, ja hän pääsisi suojaan —\neikä voinut olla ahdistuksetta ajattelematta, mitä sitten seuraisi.\nVaaralta, minne he istuivat levähtämään, hän oli nähnyt toisen\nharjanteen, joka oli tätä ylempänä, mutta sen laella oli pari valkoista\naukeaa, joiden keskellä näytti olevan asumuksia. Ne saattoivat olla\nuudistupia, ehkä he joutuisivat ihmisten ilmoille. Mutta ne voivat myös\nolla karjatupia, ja tämä oli todennäköisempää. Käyköön miten kävi —.\n\nYlempänä tuuli huimemmin. Lunta oli tuprunnut jonkin aikaa suurina\npehmeinä hiutaleina, mutta nyt tuuli pieksi kovia, kuivia rakeita\nheidän kasvojaan vasten, ja lumen vinkuna tuntui täyttävän koko metsän\nhiljaisella, terävällä äänellä, joka tunki läpi tuulen kohun kuusien\nlatvassa. Ilman muutos tuntui selvemmin siksi, että pimeni niin pian.\n\nHanki oli kadonnut kauan aikaa sitten ja sen päälle oli satanut paljon\nlunta; ja tuulen kasaamissa kinospaikoissa upposivat suksen syvään.\n\nTaas hänen täytyi pysähtyä Teitiä odottamaan. Islantilainen raahautui\nhänen sivulleen läähättäen niin, että rinta oli haljeta, mutta tokaisi\nyhtä iloisesti ja reippaasti kuin ennen:\n\n\"Odotas, kumppani — päästä minut edelle avaamaan jälkeä.\"\n\nOlav tunsi tahtonsa herpaantuvan, menettävän voimansa tuon tunteen\nedessä, joka väkisin tunkeutui esiin ja jota hänen täytyi pakottaa\nvaikenemaan, ennen kuin hän saattoi tehdä tuolle pojalle mitään. — Hän\nsyöksähti eteenpäin ja alkoi hiihtää minkä jaksoi. Väliin hänen täytyi\njäädä kuulostamaan, oliko toinen perässä, mutta hän ei päästänyt tätä\nenää kertaakaan kohdalleen —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli miltei pimeä, kun he saapuivat aukealle. Siinä näytti olevan pieni\nkarjamaja. Pyryn ja pimeän läpi häämötti tummia pilkkuja edempää;\njotkut niistä voivat olla isoja maakiviä, mutta toiset olivat asumuksia.\n\nOlav nakkasi maahan reppunsa heti kun he tulivat pimeään tupaan,\nkaivoi esiin tulukset ja ryhtyi lämmitykseen. Hän laskeutui polvilleen\npesän ääreen ja hengitti kipunoihin, koettaen saada niitä tarttumaan\npuolimärkään puuhun, ja kuuli Teitin tyytyväisen huudahduksen tämän\nkulkiessa ympäri tupaa paikkoja tutkimassa. Lavitsalla oli heiniä,\nkarvatalja ja pari säkkiä pielukseksi — ja poika pujahti perällä\nolevaan, kivestä ja turpeesta kyhättyyn mustaan komeroon. Siellä oli\nohkoleipää ja kuppi heramaitoa: Teit ilmestyi aukkoon kauha kädessä ja\ntarjosi Olaville jäänsekaista juomaa.\n\nNiinpä niin, Teit, me olemme kristittyjen maassa; kukaan ei jatka\nmatkaansa tunturilta jättämättä jälkeensä hengen pidintä, jos metsään\neksyisi muitakin.\n\nTeit oikaisi itsensä lavitsalle heidän aterioidessaan ja makasi siinä\nselällään polvet pystyssä karttaen savua. Ei voinut laittaa ristivetoa,\nsillä pikku tuvassa oli niin ahdasta, että tuli olisi voinut tarttua\nsänkyvaatteisiin tai ruokaan, joka oli kasassa lattialla. Olav istui\npystyssä toisella penkillä, vaikka savu tahtoi tukkia hengityksen\nja kirveli hänen silmiään. Ja hän istui siinä käsivarret ristissä\nrinnalla, tuijottaen luomet alasluotuina tuleen ja kuunnellen mykkänä\nkuin kivi toisen lavertelua. Pelkkää lorua kaikki tyynni, ei ilmassa\neikä matkassa ollut mitään ihmettelemistä; ellei hänen olisi tarvinnut\nlaahata perässään tuota kaveria, joka hiihti kuin vastasyntynyt\nvasikka, olisi hän tullut perille puolta lyhyemmässä ajassa. Mutta\ntuo narri puhui siten kuin he olisivat kamppailleet kilpaa läpi\nseikkailujen ja vaarojen.\n\n\"Väsyttääkö sinua?\" kysyi Teit huomatessaan äkkiä, ettei toinen ollut\nvastannut sanaakaan hänen puhetulvaansa. Hän teki tilaa lavitsalla —\n\"vai tahdotko nukkua tässä?\"\n\nEn ikinä, ajatteli Olav. Hän ei jakaisi sijaa tuon vieraan kanssa\nyhtään yötä. Kaikella piti toki olla rajansa.\n\n\"Ei minua väsytä\", hän sanoi.\n\nHän koetti koota ajatuksensa, sillä hänestä tuntui kuin se seikka\nkoko ajan olisi luisunut hänen mielestään, että hän ja Ingunnhan\nolivat _naimisissa_; tämä hänen tuli pitää mielessään, ja silloin\nTeitin _täytyi_ väistyä. Tämä oli saanut tytön käsiinsä sulassa\nhoukkamaisuudessaan, mutta se, mitä tuo poika lorusi Ingunnin\nnostamisesta onnettomuudesta — sitä tuo junkkari ei pystynyt tekemään,\nsiinä tarvittiin _Olavin_ kättä, mikäli häpeää saattoi korjata. Ihmiset\nsaivat uskoa hänen puolestaan mitä tahansa, kunhan he ymmärsivät\nmitä hän tahtoi ja mitä Ingunnin sukulaiset tahtoivat yhdessä hänen\nkanssaan — hän oli ottava lapsen nimiinsä ja hän aikoi puolustaa tuota\nväitettään, jos joku yritti ääneen epäillä.\n\n\"Milloin olet kuullut nuo huhut?\" kysyi hän yhtäkkiä. \"— Siitä, että\nhän on — raskauden tilassa? Sen on täytynyt tulla ilmi aivan viime\naikoina.\"\n\nTeit vastasi ettei siitä ollut kovin kauan. Eräällä hänen\nkaupunkilaisella tuttavallaan oli tytär naimisissa jollakin Bergin\ntorpparilla. Ja tämä tuttava sekä hänen tyttärensä olivat nähneet omin\nsilmin Ingunnin kulkevan talon lähellä iltaisin — mutta illathan\nolivat jo valoisat. Teit alkoi kertoa heidän puheitaan.\n\nOlav istui ja kuunteli kulmat rypyssä. Veri alkoi humista hänen\npäässänsä. Mutta näin oli parempi. Jatkakoon poika vain; kai hän pian\nvoittaisi tämän epämiehekkään — hyväntahtoisuuden, joka oli ollut\nvähällä viedä hänen voimansa.\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Olav; hänen suunsa vääntyi hymyn irveeseen.\n\"Jaksoitko olla sanomatta heille, että se oli sinun työtäsi?\"\n\n\"Taisin viitata sinnepäin.\"\n\n\"Oletko puhunut siitä muille?\"\n\n— Jos asia voisi jäädä pelkäksi mökin akkojen ja ukkojen juoruksi,\nsaattoi sen sulattaa. Silloin sai kulkea selkä suorana vertaistensa\nparissa, katsoa heitä tiukasti silmiin ja olla muka tietämätön\nkaikesta, mitä selän takana puhuttiin — mitä kaikista palkollisten\npuheista —!\n\nTeit vastasi vähän hämillään:\n\n\"Olin ollut niin sydämystynyt hänelle, että ensin olin hyvilläni\nkuullessani hänen raskaudestaan. Kesällä hän, piru vieköön, oli nopsa\nja näppärä — ihan kuin kissa, joka pyyhkii itseään ihmistä vasten ja\nlivahtaa syrjään, kun tahtoo ottaa sen syliinsä. Kunnes viimein sain\nisketyksi kynteni häneen —\"\n\nOlav ei kuullut oikein, mitä toinen sanoi — veri kuohui ja suhisi\nhänen päässään —. Mutta tämä riitti jo, nyt hän oli saanut takaisin\nkostokykynsä — ja hän oli kostava julmasti, sillä sitä, mitä hän juuri\noli kuullut, ei hän hevillä unohtaisi —.\n\n\"— mutta seuraavana yönä hän oli taas muuttanut mieltä ja sulkenut\nminulta ovensa. Ja kun menin hänen luokseen puhumaan naimisesta, hän\najoi minut pois kuin koiran —.\"\n\n\"Siispä luulen, että sinun on paras jättää mielestäsi koko naimakauppa,\nTeit.\"\n\nHuomatessaan Olavin äänen sävyn Teit katsahti ylös — toinen oli\nnoussut seisomaan pieni työkirves koholla. Salamannopeasti Teit tarttui\nmiekkaansa ja veti sen ulos, samassa kun hän hypähti lattialle.\nOlavin täytti villi onnen tunne huomatessaan tämän vihdoinkin älyävän\nasian — hänen pojannaamansa aivan tummeni raivosta; hän huomasi\ntulleensa petetyksi ja vastasi toisen äänettömään taisteluvaatimukseen\ntaistonhaluisesti kiljahtaen.\n\nHän ei odottanut mitä Olav tulisi tekemään, vaan hyökkäsi samassa.\nOlav seisoi vain paikallaan — kolmesti hän väisti pojan iskun\nkirvespohjalla. Toinen oli ketterä ja taitava, mutta hänellä ei ollut\nkäsivoimaa. Teitin iskiessä neljännen kerran väistyi Olav äkkiä\noikealle, jolloin miekka kävi hänen vasempaan käteensä, ja poika jäi\nhetkeksi neuvottomaksi. Olavin kirves sattui nyt häntä olkaan, niin\nettä miekka putosi hänen kädestään. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta\nnyt Olav iski kirveensä hänen kalloonsa, ja toinen kaatui äännähtämättä.\n\nOlav odotti, kunnes ruumiin viimeiset nytkähdykset olivat ohi ja vielä\nhetken sen jälkeenkin. Sitten hän käänsi tämän selälleen. Kasvoille oli\nvirrannut vähän verta hiuksista, yksi juova vinosti yli otsan. Olav\ntarttui vainajaa kainaloista ja veti hänet maitokomeroon.\n\nSitten hän astui ulos. Oli yö ja tuisku, ja tuuli suhisi metsässä.\nTäytyi odottaa siksi kunnes valkeni —. Olav paneutui lavitsalle.\n\nHänen kätensä oli kaatanut niin monta arvokkaampaakin miestä.\n\nOlav lisäsi puita pesään. Hänen täytyi puistella päältään tämä\nluonnoton tunne — katumus, vai mitä lieneekin ollut. Teit oli itse\nsyypää osaansa. Torfinn-piispa oli sanonut, että naisenraiskaaja, jonka\nneidon sukulaiset ottavat hengiltä, on katsottava itsemurhaajaksi; hän\non kohtalonsa ansainnut. Teitin oli käynyt niin. Oli järjetöntä pitää\ntätä muuna kuin — kuin mitä se oli —. Teit oli kaatunut ase kädessä\n— hänen miekkansa virui tuossa lavitsan ja sängyn välissä.\n\nHän ei olisi milloinkaan voinut saattaa Ingunnia varmaan turvaan, jos\ntuo kurja houkkio olisi saanut kierrellä maita mantereita hölpöttäen\nkaikille ilkiteostaan, jonka laatua hän ei tajunnut.\n\nOlavia paleli, vaikka tuli lämmitti häntä hyvin edestäpäin, sillä\nhirvennahkamekko litisti märkänä, kankeana ja jäätävän kylmänä selkää\nja jalkineet olivat likomärät. Nyt hän muisti vasempaan käsivarteen\nsaamansa haavankin — sitä oli alkanut pakottaa.\n\nHän lisäsi yhä puita tuleen. Jos mökkirähjä palaa, niin palakoon —!\n\nMutta täytyihän hänen huolehtia elämästään Ingunnin tähden. Tämä oli\njo saanut odottaa kylliksi miestänsä — ei hän saanut olla kadoksissa\nsilloin, kun häntä tarvittiin —.\n\n_Sinun_ täytyi väistyä, Teit, sillä _minä_ en tahdo —. Hän koetti\nsaada sen sähistyksi suustansa; toinen painoi koko voimallaan hänen\nrintaansa, eikä Olav voinut hänelle mitään, hän oli kuin lamassa.\nTeitin valkoinen hammasrivi välkkyi hänen edessään, ja hän hymyili yhtä\nreippaasti kuin ennen, vaikka takaraivo oli halkaistu. Et ymmärrä,\nsenkin hassu, että minun vaimoni on minun, ja sinun on luovuttava\nhänestä — korjattava luusi —.\n\nHän heräsi omaan käheään huutoonsa painajaisen hälvetessä pois. Tuvassa\noli melkein pilkkopimeä, lattialla hehkui vain hiilloksen loppu.\nSeinänrakosista tuuli ja tuiskusi sisään — ja hirvennahkamekko oli\nkuin jäähaarniska.\n\nOlav nousi ja meni maitokomeroon hapuillen eteensä pimeässä. Kuollut\nmakasi jäykkänä ja ääneti, kalmankylmänä. Hän oli kai vain nähnyt unta\n— hän oli varmaan nukkunut monta tuntia. Jälleen hän lisäsi puita\nja aikoi istuutua niin, että voisi paahtaa selkäänsä. Mutta hän ei\njaksanut istua selkä mustaan oviaukkoon päin, eikä voinut tuijottaa sitä\nvastaankaan — ja niin hänen täytyi paneutua penkille uudestaan. Hän\nkasasi heinäsäkit selkänsä taa ja peitti itsensä taljalla niin hyvin\nkuin taisi.\n\nSillä välin uneliaisuus verhosi hänet kuin sumuun — ja joka kerran\nkun hänen ajatuksensa hämärtyi, hän havahtui epäselvään, tykkivään\ntuskaan — suonen tykytys haavoittuneessa käsivarressa oli vain kuin\njonkin suuremman vaivan kaikua. Sitten hän havahtui täysin hereille, ja\najatukset jatkoivat samaa rataa —.\n\nTuo mies oli saanut palkkansa. Hänen oli ollut pakko tappaa niin monta\narvokkaampaa miestä ottelussa, eikä se ollut milloinkaan käynyt hänen\nsydämelleen. Ingunnia olisi käynyt sääliminen, mutta ei tätä — ei.\nEllei häntä surrut kukaan täällä tai kotimaassa, niin sehän oli hyvä.\nEi häntä sitten jäänyt suremaan kukaan viatonkaan, koska syyllinen oli\nsaanut rangaistuksensa. Olisihan enon ja jaarlin luona vietettyjen\nvuosien pitänyt karaista hänen luontonsa. Tämä oli akkamaisuutta —\nmies oli ansainnut osansa. Ja niin aina edelleen samaa rataa —.\n\n— Hän kavahti pystyyn — hän oli vain uneksinut, että Teit seisoi\novella kauha kädessä tarjoten hänelle kirnupiimää. Hän makasi siinä,\nmissä hänen piti maata. Ei, Teit, en pelkää sinua. Jos pelkään,\npelkään sellaista, jota sinun järkesi ei milloinkaan olisi pystynyt\nselittämään. Voi minun pikku Ingunniani — et saa pelätä minua —.\nJälleen hän oli aivan selvä.\n\nNyt tässä oli taas uusi huoli, jota täytyi pohtia — mitä oli tehtävä.\nKuuluttaako tappo ensi talossa, jonka ohi sattui kulkemaan ihmisten\nilmoille tullessaan; silloin hän saisi niskoilleen uuden käräjäjutun\nsopimuksineen ja sakkoineen, ennen kuin oli päässyt täydelleen eroon\nentisestäkään. Ja ihmiset arvelisivat takanapäin, että mitähän asioita\nhänellä oli mahtanut olla tuon islantilaisen kiertäjän kanssa —. Se\nkoski varmaan Ingunn Steinfinnintytärtä —. Ei, se ei käynyt.\n\nMutta miten hän pääsisi eroon ruumiista!\n\nNiin monen paremman miehen hän oli nähnyt kaatuvan laivan kannelta\nmereen ja jäävän sinne. Niin moni kelpo talonpoikaisnuorukainen\nTanskassa oli jäänyt susien ja kotkien saaliiksi jaarlin matkoilla.\nMutta se oli jaarlin asia, eikä hänen, hän ei ollut milloinkaan ollut\nsyypää siihen, ettei kuollut ollut päässyt vihittyyn maahan. Ja koska\nhän yhä on näin pehmeäluontoinen, että tällaisen Teitin tappo, hänen\nvaimonsa makaajan tappo, painoi hänen tuntoaan, ei hän kai jaksanut\nottaa tunnolleen sitä, mikä _oli_ synti. _Se_ oli oleva synti, jota hän\nei saanut vieritetyksi päältään —.\n\nMutta jos hän tunnustaisi Teitin tapon, olisi turha edes _koettaa_\nsuojella Ingunnin kunniaa.\n\nLopulta hän oli varmaan vaipunut uneen ja nukkunut kauan ja raskaasti.\nPäivä paistoi sisään hirsien välistä, kun hän aukaisi silmänsä.\nHiillos oli musta. Tuuli oli tauonnut — ei kuulunut mitään muuta kuin\nteerikukkojen kukerrusta kaukaa ja läheltä sekä jokunen myöhästynyt\npäivälinnun hujautus.\n\nHän nousi, venytti itseään ja hieroi jäseniään. Käsivarsi oli jäykkä\nja hiukan hellä — ei paljoa. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Koko\nmaailma oli valkoinen, aurinko paistoi korkealta, ja taivas oli\npilvetön. Sumu oli laskeutunut alas ja lepäsi auringon kultaamana\nlähellä maata kuin valkoinen meri, jota reunustivat metsät ja jonka\nkeskeltä korkeammat huiput pistivät esiin lumisina ja kullassa\nvälkkyen. Koko luminen rinne säihkyi punaiselle ja siniselle; jänikset\nja linnut olivat jo ehtineet piirtää jälkensä lumeen, ja kaikkialta\nkuului teirien säväkkä.\n\nJa keskellä tätä ääretöntä lumista maisemaa ja lumen peittämiä metsiä\nseisoi hän, ainoa ihminen korvessa, tietämättä, minne kätkisi toisen\nvähäisen olion — kuolleen. Rikkoako lumipeite ja kaivaa hänet sinne\n— ei. Hänen täytyi keksiä sellainen keino, etteivät eläimet pääsisi\nkoskemaan ruumiiseen — sitä hän ei suvainnut. Ja jättää se paikalleen\nihmisten löydettäväksi, kun nämä palaisivat kesällä karjatuvalle —\nmahdotonta; silloin voisi käydä selville, kuka kuollut oli — ja sitten\nkoko asia.\n\nMolemmat suksiparit seisoivat seinää vasten ylt'yleensä lumen peitossa.\nOlav otti paremmat sukset, jotka hän oli saanut lainaksi luostarista,\npuhdisti ne lumesta ja laski ne maahan. Hän puri hampaat tiukasti\nyhteen, ja hänen kasvoilleen levisi kova, sulkeutunut ilme.\n\nHän meni sisään ja siloitti tilan. Sitten hän toi ruumiin ja laski sen\nsuksille — koetti saada sen suoraksi. Hiuksissa oli hyytynyttä verta\nja aivoainetta, mutta harmaankelmeät kasvot olivat jotakuinkin puhtaat.\nRuumis irvisti pahasti. Olav ei saanut kiinni sen suuta ja silmiä. Hän\npeitti kuolleen kasvot vanhalla nukkavierulla, verisellä lakilla.\n\nHiilloksen pohjalta hän löysi pari kipunaa. Hän sytytti tuohia, oksia\nja puita, jotka alkoivat pian iloisesti räiskyä. Maitokomerossa oli\nheinätukko; Olav kantoi sen sisään ja heitti sen tulisijan ja sängyn\nväliin. Hän sattui potkaisemaan Teitin miekkaa — otti sen maasta ja\nlaski sen hänen rinnalleen. Sitten hän tempasi tulesta tuohikimpun ja\nsylyksellisen oksia ja viskasi ne lattialle heinätukkoon.\n\nNyt oli rovio täydessä tulessa. Olav otti halon, heitti kekäleet\nheiniin — ja leimahtaen ja ritisten nousivat liekit ilmoille.\nOlav juoksi ulos, kantoi suksia käsissään ja kahlasi mäkeä ylös\nvastasataneessa lumessa.\n\nVuoren huipulla, mistä tuuli oli lennättänyt vanhan lumen pois, hän\npysähtyi, laskeutui polvilleen ja solmi sukset lujasti jalkoihinsa.\nSitten hän tarttui sauvaan, mutta jäi vielä seisomaan, kunnes näki\nharmaiden savukäämien pursuavan kaikista raoista. Silloin hän luki\nrukouksen — pelko oli nujertaa hänet — tämä oli Jumalan pilkkaamista.\nMutta oli kuin hänen olisi täytynyt tehdä niin — sisällä oli kuollut,\nja hänen _täytyi_ siis rukoilla.\n\nHän muisti äkkiä unohtaneensa kirveensä tupaan, samaten reppunsa, —\nmutta se oli ollutkin tyhjä. Nyt paloi sekä maitoastia että leipäkasa;\nse oli pientä kaiken muun rinnalla, mutta —. Hän ei ollut koskaan\nhalveksinut jumalanviljaa, vaan ottanut maasta pienimmänkin murenen\nsekä suudellut sitä ennen kuin söi. Tämä oli isoisän opetuksista\nmelkein ainoa, minkä hän muisti.\n\n— Helvettiin. Sodassa hän oli nähnyt täysien vilja-aittojen ja\ntalonpoikien tupien palavan poroksi. Ja Teitiä paremmat miehet olivat\njääneet tuleen, elävät sekä kuolleet. Miksi tämä siis olisi ollut niin\npaljon pahempaa —.\n\nEnnen maailmassa polttivat miehet kaatuneet päällikkönsä. Sinä saat\nyhtä mahtavan rovion kuin entiset kuninkaat, Teit — miekka rinnallasi,\nruokaa ja juomaa vierelläsi —.\n\nSavu tuprusi tupruamistaan — nyt se peitti koko majan. Tuli loisti\nsisällä — ensimmäiset liekit leimahtivat esiin katon harjalta. Olav\npotkaisi ja viiletti mäkeä alas.\n\n— Kesällä löytyisivät Teitin luut hiilien keskeltä, koetti hän\nlohduttautua. Kyllä hän pääsisi lopuksi vihittyyn maahan —.\n\nHän laski joenuomaa kohti niin että lumi pöllysi ja korvissa suhisi,\nlensi yli alanteen, seisahtui hetkeksi sen toisessa päässä ja katsoi\ntaakseen. Hänen taakseen jättämä vaaran selänne kaartui kauniisti,\nloistaen auringon kultaaman lumen peitossa taivaan sineä vasten.\nEräästä kohden pöyrysi pieni tumma savupatsas ilmaan —.\n\n— Kostin tahratun aviovuoteeni. Eikö mies voi vastata Jumalalle\nsellaisesta teosta? Hän kaatui ase kädessä; Herra, sinähän näit sen\nitse —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin hän hiihti lumen peittämän aidan seipäiden välitse\nlumisella rinteellä. Siinä oli taloja; katoilla olevat kinokset\nyhtyivät monin paikoin maasta nouseviin kinoksiin, mutta eräästä\nräppänän aukosta nousi savua. Tuvasta oli astuttu polku navettaan, ja\ntunkiolle oli äskettäin viskattu jätteitä.\n\nOlav katsoi seutua kääntäessään suksiaan ja seisahtuessaan. Maailma oli\nhohtavan valkoinen ja kaikki varjot siniset. Kaukana pohjoisessa näkyi\nsyvällä leveä laakso, jossa oli suuria kartanoita.\n\n— Sanon riitaantuneeni matkatoverini kanssa illalla ja sen päättyneen\nverileikkiin. Ja sitten oli tuli tarttunut olkiin —.\n\nHän karkaisi luontonsa ja jatkoi matkaa yli aukean.\n\nIllansuussa hän saapui Miklebøhon. Arnvid oli poissa — hän oli\nlähtenyt toissailtana teerenpyyntiin molempien poikiensa kera, mutta\ntalonväki otti ilolla vastaan kartanonisännän parhaan ystävän.\n\nSeuraavana päivänä Olav seisoi pihalla auringonnousun aikaan Arnvidin\nja hänen poikiensa palatessa kotiin. Maunu talutti hevosta — sekä\nse että miehet liikkuivat lumikengillä — ja sen selkä oli lastattu\ntäyteen säkkejä ja pusseja ja komeita lintukimppuja. Arnvid ja Steinar\nkantoivat suksia, jousipyssyjä ja isoja tyhjiä nuolikoteloita.\n\nArnvid tervehti vierastaan hiljaa ja sydämellisesti, ja hänen\npoikansa vapaasti ja reippaasti. Nämä olivat kasvuiässä; kauniita,\nvaaleaverisiä, lupaavia miehenalkuja.\n\n\"Muutin mieltä kuten näet —.\"\n\n\"Sepä oli hyvä.\" Arnvid hymähti hiukan.\n\n\"Oletko tullut metsän läpi tuo pikkuinen keihäs ainoana aseenasi\",\nihmetteli Arnvid heidän istuessaan yhdessä puhelemassa sillä aikaa, kun\nruokaa kannettiin pöytään.\n\nOlav vastasi ottaneensa mukaan kirveenkin, mutta se oli hukkunut\neilen, kun hän oli hakannut havuja alusikseen — hän oli löytänyt\nmetsämajan ja nukkunut siinä; ei hän tiennyt sen paikan nimeä. Saattoi\nolla Graadalsboden. Mutta pimeässä ja vastasataneessa lumessa hän ei\nlöytänytkään sitä enää. Hän oli muuten saanut haavan käsivarteensa\nkirveestä, kun se lensi hänen kädestään.\n\nArnvid tahtoi katsoa haavaa, ennen kuin he menivät levolle. Se oli\naivan mitätön naarmu — kyllä se meni pian umpeen. Mutta miten Olav oli\nvoinut satuttaa itseään siihen paikkaan, sitä Arnvid ei voinut käsittää\n— vaikka kyllähän nuo vanhanaikaiset pitkäteräiset, kaksipuoliset\nkirveet olivat oikullisia — ja varmaan myös sopimattomia kuusenhavujen\nkatkomiseen —.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nIngunn synnytti lapsen kolmantena päivänä Halvardinmessun jälkeen.\nToran nostaessa vastasyntyneen lattialta tarttui äiti käsillään\npäähänsä ja huusi aivan kuin tahtomatta kuulla tai nähdä mitään.\n\nKun hänet oli saatettu sänkyyn, kantoi Tora valmiiksipuetun lapsen\nhänen luokseen:\n\n\"_Katsohan_ toki sentään poikaasi, sisko. Se on niin kaunis\", pyysi\nTora, \"sillä on pitkä, musta tukka.\"\n\nMutta Ingunn huusi ja veti peitteen korviensa yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan näyttänyt pahalta;\nja kun poika hänen mielestään näytti liian heikkoja elonmerkkejä, hän\npyysi pappia kastamaan lapsen ennen lähtöään. Äidiltä kysyttiin, mikä\nsille pantaisiin nimeksi, mutta tämä vain ähkyi ja piiloutui vaatteiden\nalle. Magnhildilla ja Toralla ei ollut halua antaa sille mitään suvun\nkantaisien nimistä, ja niin he pyysivät pappia määräämään sille nimen.\nTämä vastasi, että oli Pyhän Eirik-kuninkaan, marttyyrin, päivä, ja hän\nsaattoi siis kastaa Ingunnin lapsen hänen kaimakseen.\n\nTora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan istuessaan pieni\nturmanlintu, oman sisarensa poika, sylissään, äidin tahtomatta edes\nnähdä sitä.\n\nKolmantena päivänä synnytyksen jälkeen Ingunn oli hyvin heikko. Tora\nymmärsi rintoihin nousseen maidon vaivaavan häntä. Hän ei jaksanut\nliikkua eikä kärsinyt kenenkään koskettaa itseään, ei saanut niellyksi\nruoan palaakaan, mutta valitti sietämätöntä janoa. Tora sanoi, että\noli paljon pahempi, jos hän joi — maito nousisi silloin päähän asti.\n\"En uskalla antaa sinulle tippaakaan, ellet anna minun tuoda Eirikiä\nrinnoillesi —.\" Mutta sittenkään Ingunn ei huolinut luokseen lastaan.\n\nKun Tora illalla asetti poikaa levolle, hän kaatoi vahingossa\nvesivadin, eikä hänellä ollut enempää lämmintä vettä tuvassa.\nSilmänräpäyksen hän seisoi neuvottomana. Sitten hän kietaisi\nhuivin alastoman lapsen ympäri ja kantoi sen sänkyyn. Ingunn oli\nkuumehorteessa, ja ennen kuin hän ehti panna vastaan, oli Tora laskenut\nEirikin hänen käsivarrelleen; sitten hän lähti ulos.\n\nHän puuhaili hyvän aikaa kodassa, mutta yhtäkkiä hän pelästyi kauheasti\nja lähti juoksemaan takaisin tupaan. Jo ovella hän kuuli Ingunnin\nkovan, äänekkään itkun. Tora syöksyi vuoteen luo ja vetäisi auki\npeitteen:\n\n\"Jumalan nimessä — ethän vain ole tehnyt sille mitään pahaa —!\"\n\nIngunn ei vastannut. Eirik makasi siinä polvet vatsaa kohti vedettyinä,\nkädet nenällä; se oli siinä niin pienenä, laihana ja punaisenruskeana\nja näytti viihtyvän oivallisesti äitinsä lämmössä. Sen tummissa\nsilmissä oli miettivä katse.\n\nTora hengähti helpotuksesta. Hän otti vastaan Dallan tuoman vesipytyn,\nnosti pojan pois, pesi ja kapaloi sen. Sitten hän kantoi käärön\ntakaisin sänkyyn.\n\n\"Tuonko sen sinun luoksesi?\" kysyi hän niin yhdentekevästi kuin suinkin.\n\nPäästäen pitkän, valittavan äänen Ingunn kohotti kätensä, ja Tora laski\npojan hänen syliinsä. Hänen sormensa vapisivat hiukan, mutta hän koki\npuhua hiljaa ja tasaisesti, tukiessaan sisartaan patjoilla, laskiessaan\nEirikin hänen povelleen ja puuhaillessaan tämän kanssa, koettaen saada\npoikaa imemään.\n\nTämän jälkeen Ingunn otti tottelevaisesti pojan luokseen, kun Tora toi\nsen hänen rinnoilleen. Mutta hän oli yhtä surullinen kuin ennen ja\nnäytti aivan lohduttomalta.\n\nHän oli vielä vuoteessa Arnvidin eräänä iltana tullessa taloon ratsain.\nMagnhild-rouva oli lähettänyt sanan Bergistä Miklebøhon heti, kun\nIngunn oli päässyt vaivoistaan.\n\nArnvid astui tupaan ja tervehti Magnhild-rouvaa ja Toraa niin\nrauhallisesti ja arvokkaasti kuin ei mitään erikoista olisi ollut\ntekeillä. Mutta tullessaan sängyn luo ja kohdatessaan Ingunnin\nkuolemanhätäisen katseen muuttuivat hänen omatkin kasvonsa oudosti.\nHehkuvan punan levitessä kasvoille ja kaulalle Ingunn hapuili arasti\nhentoine sormineen rintojaan — veti paidan kiinni, otti lapsen\npoveltaan ja käänsi sen kasvot, jotka vetäytyivät itkuun, tulijaa kohti.\n\n\"Taitaapa olla sellainen, jota eukot sanovat kauniiksi\", virkkoi\nArnvid hymyillen ja koskettaen sormella lapsen poskea. \"Ikävä, että\nhätäilitte niin kovin sen kastamisella. Sinusta olisi pitänyt tulla\nminun kummipoikani.\"\n\nHän istahti sängynportaalle Ingunnin luo ja vei kätensä peitteen\nreunaan, niin että se kosketti lapsen otsaa ja äidin käsivartta.\nTämä vapisi kauheasti — ja sitten tapahtui, mitä Arnvid pelkäsi —\nMagnhild-rouva kysyi Olavia.\n\n\"Terveisiä kaikille häneltä. Hän erosi minusta Hamarissa; hänellä oli\nkiire kotiinsa, mutta hän arveli ehtivänsä tänne helluntaiksi; niihin\naikoihin Ingunn lienee jo siksi voimistunut, että saattaa seurata häntä\netelään.\" Arnvid painoi lujasti Ingunnin käsivartta saadakseen tämän\npysymään rauhallisena.\n\nSitten hän vastasi Magnhildin ja Toran kysymyksiin ja kertoi,\nmitä tiesi Olavin aikeista. Kaikki kolme puhuivat aivan kuin\nluonnollisimmasta asiasta — vaikka jokainen tiesi toisten ajattelevan\nsamaa: millaiseksi noiden kahden elämä oli muodostuva? Tässä makasi\nmorsian toisen miehen lapsi rinnoillaan, ja sulhanen tiesi sen\nratsastaessaan etelää kohti laittaakseen talonsa kuntoon emäntää\nvastaanottamaan.\n\nMutta lopuksi Arnvid sanoi haluavansa puhua pari sanaa kahden kesken\nIngunnin kanssa. Toiset nousivat paikaltaan; Tora otti lapsen äidiltä\nkantaakseen sen kätkyeeseen:\n\n\"Entä tämä?\" hän kysyi. \"Tahtooko Olav sen äidin mukana etelään?\"\n\n\"Minun käsitykseni mukaan hänen tarkoituksensa oli sellainen.\"\n\n— Sitten hän jäi kahden Ingunnin kanssa. Ingunn makasi pitkänään ja\noli sulkenut silmänsä. Arnvid siveli hänen otsaansa pyyhkäisten siitä\nhikeä.\n\n\"Olav pyysi minua jäämään tänne siksi, kun hän itse pääsee sinua\nnoutamaan.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Ingunn peloissaan.\n\n\"Siksi, että —\", sanoi Arnvid vitkaan. \"Ihmiset puhuvat varovammin\ntietäessään, että heidän juttunsa voi tulla miehen kuuluville, joka —.\"\n\nHiki helmeili Ingunnin otsalla. Hän kuiskasi melkein kuulumattomasti:\n\"Arnvid — eikö — Olavilla ole mitään keinoa — päästä vapaaksi —.\"\n\n\"Ei. — Mutta ei hän ole sanonut sitä haluavansakaan\", jatkoi Arnvid\ntuokion kuluttua.\n\n\"Mutta jos koettaisimme — taivuttaa arkkipiispan — polvistua hänen\neteensä — maksaa sakkoja —?\"\n\n\"Hänen piispansa voisi suostua antamaan hänen elää erossa sinusta —\njos Olav pyytäisi sitä. Mutta kun hän nyt itse haluaa hakea sinut\nkotiinsa ja asua kanssasi — tekee hän sen vapaasta tahdostaan. Mutta\nitse Romaborgin paavikaan ei minun luullakseni voi katkaista teitä\nyhdistävää sidettä, niin että Olav tulisi vapaaksi ottamaan toisen\nvaimon.\"\n\n\"Eikö sittenkään, vaikka minä menisin luostariin?\"\n\n\"Minun tietääkseni sinulta vaadittaisiin Olavin lupa siihen. Eikä\nhän saisi kuitenkaan solmia uutta avioliittoa. Mutta hurskaan nunnan\nasemaan sinä, ihmisparka, et taitaisi olla kovin sopiva —.\n\n\"Ja sitten sinun tulee muistaa, mitä Olav itse sanoi minulle: Hän\nse kerran pani liikkeelle kaikkensa saadakseen kuulla pyhän kirkon\ntuomion siitä, olitteko te kaksi aviopuolisot vai ettekö. Hän tahtoi\ntietää Torfinn-piispan mielipiteen siitä, oliko yhteiselämänne\nollut avioliitto Jumalan lakien mukaan, eikä huoruutta — ja\nTorfinn-herra myönsi sen. Ja vaikka tuo piispa oli niin ankara toisia\nväkivallantekijöitä ja naisrauhan rikkojia vastaan, vaati hän Olavin\nasiassa, että tämän piti saada päästä sakoilla ja solmia sovinto\nEinarin riitamiesten kanssa. Etkö ymmärrä, ettei Olav _voi_ peräytyä\nomista sanoistaan, eikä hän sano tahtovansakaan.\n\n\"Mutta tässä istun ja unohdan, että olet vielä heikko. — Ole\nrauhassa, Ingunn — muista, millainen mies Olav on. Itsepäinen ja\nkiukkuinen; mitä hän tahtoo, sen hän tahtoo. Mutta uskollinen kuin piru\n— tunnethan tuon sananparren —.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Ingunnin ei saattanut huomata muuttuneen toivorikkaammaksi.\nToiset naiset olivat kovin hyvillään tietäessään nyt varmasti, ettei\nOlav Auduninpoika aikonut ruveta rettelöimään, vaan oli päättänyt\nottaa itselleen vaimon, jota hän kerran oli pyytänyt niin ylpeästi ja\nsuurisanaisesti, sekä unohtaa, mitä tämä oli rikkonut välillä. Ingunnin\nsukulaiset: Ivar, hänen veljensä ja Haakon sanoivat asiasta kuultuaan,\nettä Olav oli loukannut heitä kaikkia niin syvästi silloin, kun hän\nensin oli houkutellut itselleen morsiamensa ja sitten haastanut hänen\nnaittajansa piispan tuomioistuimen eteen sekä viimeksi tappanut Einarin\ntämän nuhdellessa häntä, ettei ollut muuta kuin oikein ja kohtuullista,\nettä tämä nyt pysyi ääneti, kätki Ingunnin häpeän ja teki voitavansa\nsaattaakseen asian hyvään loppuun. Sitä paitsi Hestviken oli kaukana.\nJa joskin sen puolen kansa saisi kuulla hänen vaimollaan olleen lapsen\ntoisen kanssa, ennen kuin Olav oli nainut hänet, ei se ollut mitään\nennenkuulumatonta; monelle arvossapidetylle kunnon miehelle oli\nsattunut samoin. Tuon enempää ei kenenkään hänen kotiseutulaisensa\ntarvinnut saada tietää, elleivät he itse puhuneet tyhmyyksiä ja\nilmaisseet Ingunnin olleen sidotun Olaviin jo ennen lapsen syntymää,\ntavalla, jonka moni pappi väitti olevan huoruutta.\n\nNäin esittivät Ivar ja Magnhild asian Ingunnille. Hän kuunteli heitä\nkalpeana, silmät hehkuen; Arnvid näki hänen joutuvan kovasti kuohuksiin\nheidän puheestaan.\n\n\"Mitä sinä sanot siitä, Arnvid\", kysyi hän kerran, kun Ivar ja Haakon\nolivat istuneet hänen luonaan selitellen käsitystään asiasta. Ingunn\noli jo jalkeilla päivisin.\n\n\"Sanon\", vastasi Arnvid hiljaa, \"että vaikka asia on paha, täytyy sinun\nitsesi ymmärtää, että siinä on perääkin.\"\n\n\"Sanotko _sinä_ niin — vaikka kutsut itseäsi Olavin ystäväksi!\" hän\nkuohahti.\n\n\"Niin, olen hänen ystävänsä — ja luulen näyttäneeni sen teossa\nmuutaman kerran\", sanoi Arnvid. \"Enkä väitä, etten itsekin olisi\nsyyllinen siihen, että asia sai näin pahan käänteen. En ehkä antanut\nviisasta neuvoa Olaville — olin liian nuori ja ymmärtämätön — eikä\nminun olisi pitänyt jäädä majalaan sinä iltana, jolloin Einar hankki\nriitaa kanssamme. Mutta en hyödytä ystävääni, etkä hyödytä sinäkään,\njos nyt kätkemme päämme siipien suojaan tahtomatta nähdä, että\nTorenpojatkin ovat _jonkin verran_ oikeassa!\"\n\nMutta Ingunn purskahti itkuun.\n\n\"Etkö sinäkään pidä paremmin Olavin puolta? Kukaan muu ei pidä hänen\nkunniaansa minkään arvoisena paitsi minä.\"\n\n\"En\", vastasi Arnvid, \"— hän saa tyytyä siihen osaan, minkä olet\nvalmistanut hänelle.\"\n\nIngunnin itku lakkasi äkkiä — hän nosti silmänsä ja katsoi toiseen.\n\n\"Niin on, Ingunn — vaikka minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Olen niin\nkiusaantunut koko teidän asianne tähden\", — hän sanoi väsyneesti.\n\n\"Mutta sanoit totuuden.\"\n\nLapsi makasi sängyssä parkuen; Ingunn meni nostamaan sen syliinsä.\nArnvid huomasi, minkä oli huomannut jo ennen, että vaikka Ingunn piteli\npienokaista varoen ja näkyi pitävän siitä, oli kuin hän ei koskaan\nolisi liikuttanut sitä tuntematta pientä vastenmielisyyttä; ja kun hän\njoutui itse sitä vaalimaan, hän teki sen hyvin kömpelösti. Eirik olikin\nkova huutamaan, oli levoton ja inisi alati ollessaan äitinsä käsissä;\nvain hetkeksi se viihtyi päästyään rinnoille. Tora sanoi sen johtuvan\nsiitä, että Ingunn oli niin masentunut ja rauhaton, mistä syystä\nhäneltä lähti vain vähän maitoa. Ja Eirik oli aina nälkäinen.\n\nNytkin se lakkasi pian imemästä ja itkeä vikisi kiskoessaan tyhjää\nrintaa. Ingunn huokasi hiljaa; sitten hän sulki vaatteensa, nousi ja\nalkoi astua edestakaisin poikaa kantaen. Arnvid katsoi heitä.\n\n\"Suostuisitko siihen, että ottaisin poikasi kasvatikseni\", hän kysyi.\n\"Otan sen luokseni ja koetan olla sille samanlainen isä kuin omille\npojilleni.\"\n\nIngunn ei vastannut heti, mutta sanoi sitten:\n\n\"Tiedän, että olisit sille hyvä kasvatusisä. Ja olet kyllä voinut\nodottaa toisenlaista kiitosta kaikesta siitä ystävyydestä, mitä olet\nosoittanut minulle. — Jos kuolen, silloin saat ottaa haltuusi Eirikin\n— ja se on helpottava viimeistä hetkeäni.\"\n\n\"_Nyt_ et saa puhua noin\", sanoi Arnvid koettaen hymyillä. \"Nythän\njuuri olet päässyt hengenvaarasta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEirikin ollessa kuuden viikon vanha tuli Bergiin se vaimo, jonka kanssa\nMagnhild oli sopinut aikaisin keväällä lapsesta, jonka piti syntyä\nsalaa täällä Bergissä ja joka hänen piti ottaa kasvatiksi. Mutta\nhuhut Ingunnista olivat ehtineet levitä jo kauas. Arvailtiin kilvan,\nkuka saattoi olla lapsen isä — mutta useimmat arvelivat siksi tuota\nislantilaista, joka oli käynyt niin usein Bergissä viime kesänä —\nja tämä oli sitten hävinnyt, lähtenyt arvattavasti vaimon rikkaita\nsukulaisia pakoon. Ja aiottu kasvatusäiti, Hallveig nimeltään, tuli nyt\neräänä iltana Bergiin kysymään, mitä tuon lapsen suhteen aiottiin tehdä\n— hän ei ollut sitten saanut mitään tietoa asiasta.\n\nEnnen kuin Magnhild keksi mitä vastata, ilmestyi Ingunn siihen sanoen\nolevansa lapsen äiti; Hallveig sai ottaa sen mukaansa. Hallveig katsoi\nEirikiä ja kehui sitä kauniiksi lapseksi; ruokaa odotellessaan hän\nnosti sen syliinsä ja laski sen rinnoilleen.\n\nIngunn seisoi vieressä katsellen miten Eirik imi — tämä taisi olla\nensi kerta sen lyhyen elämän aikana, jolloin se sai syödä tarpeekseen.\nSitten Ingunn kantoi lapsen sänkyyn, mutta vaimo vietiin toiseen\nrakennukseen nukkumaan. Tarkoitus oli, että hän ratsastaisi pois\nseuraavana päivänä aamun koitteessa, ennen kuin kukaan talon väestä\nheräisi.\n\nSisarukset jäivät kahden kesken Aasan tupaan, ja Tora sytytti vihityn\nkynttilän, jota he polttivat vielä joka yö. Ingunn istui sängyn\nlaidalla selin lapseen. Eirik makasi tyytyväisesti äännellen seinän\npuolella.\n\n\"Ingunn — älä tee niin\", sanoi Tora vakavasti. \"Älä lähetä lasta\nluotasi tuolla lailla. On _synti_ tehdä niin, kun ei siihen ole pakkoa.\"\n\nIngunn oli vaiti.\n\n\"Se hymyilee —\", sanoi Tora valaisten poikaa kynttilällä. \"Katso\npoikaasi, Ingunn — se osaa jo hymyillä — voi, miten herttainen ja\nkultainen se on —.\"\n\n\"Olen jo huomannut sen\", sanoi Ingunn. \"Se on hymyillyt monta kertaa\nviime päivinä.\"\n\n\"En ymmärrä, miten _voit_ tehdä niin —.\"\n\n\"Etkö ymmärrä, etten tahdo viedä tuota lasta Olavin katon alle — ja\npyytää häntä kasvattamaan karanneen papinkokelaan jälkeensä jättämää\nlasta.\"\n\n\"Etkö häpeä puhua tuolla tapaa omasta lapsestasi!\" sanoi Tora\njärkyttyneenä.\n\n\"Kyllä häpeänkin.\"\n\n\"Ingunn — ole varma siitä että saat katua kaiken ikäsi sitä tekoa että\nmöit lapsesi toiselle.\"\n\n\"Minun osani on sellainen, etten voi olla katumatta mitään.\"\n\nTora vastasi kiivaasti:\n\n\"Niinhän se on, ettei sinua voi siitä asiasta päästää kukaan ihminen.\nOlet pettänyt pahasti Olavin — siitä asiasta olemme kaikki yhtä mieltä\n— ja sinun häpeää kolahtaa vielä raskaammin häneen kuin meihin muihin.\nMutta jos nyt petät vielä lapsesikin — tuon viattoman pienen olion,\njota olet kantanut neljäkymmentä viikkoa sydämesi alla — niin silloin,\nsisko, en usko itsensä Neitsyt Maarian enää rukoilevan armoa äidille,\njoka luopuu omasta pojastaan —.\"\n\n\"Varo itseäsi, sisko\", jatkoi Tora vielä. \"Olet tehnyt pahaa meille\nkaikille, mutta eniten Olaville. Pettämättä on vain enää tämä poikasi!\"\n\nSisarukset eivät puhuneet enempää keskenään; he paneutuivat levolle.\nIngunn otti pojan viereensä. Huulet lapsen silkinhienoa, kosteaa otsaa\nvasten hän kuuli siskonsa sanojen kaikuvan sisällään yhä uudelleen ja\nuudelleen. Kuten Eirikin pieni pää nyt lepäsi hänen kaulaansa vasten,\nlepäsi Jeesus Kristus kasvot äitiinsä käännettyinä kuvapatsaassa, joka\noli kirkossa. Mitä Hän sanoi niistä äideistä, jotka työnsivät luotaan\ntuollaisen pienen pojan. \"Ja Hän otti lapsen, asetti sen eteensä —.\"\nHamarin kirkon seinälle oli maalattu kuva, missä Hän riippui ristille\nnaulattuna kahden ryövärin keskessä, ja Hänen jalkainsa juuressa seisoi\nHänen äitinsä: surusta ja uupumuksesta nääntyneenä hän odotti poikansa\nlähellä tämän viimeistä kamppailua, kuten hän oli valvonut Hänen\nvieressään Hänen ensi untansa maailmassa. Ei, hän ymmärsi itsekin,\nettei hän rohjennut rukoilla Maarialta syntejään anteeksi, ellei poika\njäisi tänne. Hän ei rohjennut pyytää Kristuksen äidin esirukousta\npojalleen, jos hän pysyi aikeessaan ja petti poikansa.\n\n\"Ingunn\", kuiskasi Tora itkien. \"En puhunut sinulle niin ankarasti\nsiksi, että tahtoisin sinulle pahaa. Mutta sen pahempaa et voi tehdä\nkuin pettää poikasi.\"\n\nIngunninkin ääni oli käheä, kun hän vastasi:\n\n\"Tiedän sen. Olen huomannut sinun pitävän Eirikistä. Koeta — sitten\nkun olen poissa — pitää huolta hänestä.\"\n\n\"Kyllä — minkä uskallan Haakonilta\", vastasi Tora.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKukaan noista kolmesta ei ollut nukkunut sanottavasti yöllä, ja juuri\nkun he aamupuoleen olivat vaipuneet uneen, tuli Magnhild-rouva heitä\nherättämään. Vaimo oli valmis lähtemään.\n\nTora katsoi sisareensa kapaloidessaan lasta — en usko hänen\nrohkenevan tehdä tätä, hän ajatteli. Silloin alkoi Magnhild-rouva\ntaas puhua Olavin suuresta syyllisyydestä heitä kaikkia kohtaan; ei\nolisi kohtuutonta vaatia häntä tyytymään siihen, että Ingunn ottaisi\nlapsen mukaansa etelään. Eihän heidän tarvinnut pitää sitä luonaan\nHestvikenissä. Voihan Olav antaa sen muuanne kasvatettavaksi.\n\nMutta Ingunn oli kovan ja päättäväisen näköinen kantaessaan lapsen\nulos ja antaessaan sen Hallveigille sekä nähdessään tämän ratsastavan\ntalosta lapsen kera pienen saattopojan seuraamana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurusta valmistettaessa huomattiin Ingunnin kadonneen ulos. Arnvid\nja Tora juoksivat hakemaan häntä — Ingunn kuljeksi edestakaisin\nladon takana; mutta vaikka he olisivat pyydelleet kuinka, eivät he\nsaaneet häntä mukaansa. Tora ja Magnhild olivat aivan suunniltaan\n— oli uhkarohkeata naidun naisen kulkea tuolla lailla taivasalla,\nennen kuin hän oli ollut kirkotettavana — saatikka sitten Ingunnin\nasemassa olevan naisen. Arnvid tuumi, että oli paras lähettää hakemaan\nveli Vegardia. — Ingunnin täytyi myös koettaa hankkia synninpäästö\nja palata Jumalan ja kirkon yhteyteen ennen Olavin paluuta, että\nhe saattoivat mennä yhdessä messuun, sitten kun Olav oli saanut\nsukulaisten suostumuksen. Arnvid lupasi jäädä vartioimaan häntä, kunnes\nsaisi hänet sisään.\n\nSiinä kulkiessaan he joutuivat talon pohjoispuolella olevaan koivikkoon\nasti. Arnvid astui Ingunnin kintereillä keksimättä ainoatakaan\nlohdutuksen sanaa. Hän oli väsynyt kuin riepu, ja nälkäkin ahdisti.\nPäivä oli jo pitkällä, mutta hänen pyytäessään Ingunnia tulemaan\njärkiinsä ja lähtemään hänen kanssaan sisään ei hän saanut sanaakaan\nvastaukseksi; hän puhui kuin kivelle.\n\nKerran Ingunn asettui puuta vasten, nosti kätensä runkoa kohti ja\nhieroi otsaansa tuoheen ähkien kuin eläin. Arnvid rukoili ääneen. Hän\nkäsitti Ingunnin olevan menettämäisillään järkensä.\n\nHe olivat joutuneet viimein pienelle töyrylle ja istuivat siinä\nvieretysten mitään puhumatta auringonpaisteessa. Yhtäkkiä tempaa Ingunn\nauki pukunsa rinnustan ja pusertaa poveaan, niin että maito ruiskahtaa\nkapeana suihkuna tulikuumalle paadelle, kuivuen siinä pieniksi,\nkiiltäviksi läikiksi.\n\nArnvid ponnahti paikaltaan tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet\nseisomaan sekä ravisti häntä edestakaisin:\n\n\"Nyt sinun pitää olla ihmisiksi Ingunn —.\"\n\nHeti kun Arnvid päästi hänet irti, painui hän maahan pitkin pituuttaan.\nArnvid nosti hänet ylös uudestaan sanoen:\n\n\"Nyt sinun on lähdettävä sisään kanssani — muuten minä _pieksän_\nsinua!\"\n\nSilloin Ingunn purskahti itkuun — hän riippui toisen kaulalla itkien\npakahtuakseen, pää Arnvidin olkaa vasten; tämä huojutti häntä hiljaa\nedestakaisin. Ingunn huusi, kunnes ei jaksanut enää. Sitten hän itki\nhiljaa, kyynelten valuessa virtanaan; ja nyt sai Arnvid suljetuksi\nhänen pukunsa povelta. Ja lopulta hän antoi Arnvidin puoleksi kantaa,\npuoleksi laahata itsensä kotiin, missä tämä jätti hänet naisten käsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla Arnvid istui ulkona puhellen Grimin ja Dallan kanssa,\nkun Ingunn ilmestyi esiin ovestaan. Heti huomattuaan vanhukset hän\nseisahtui pelästyneenä. Arnvid nousi ja meni hänen luokseen. Dalla\nlähti pois, mutta Grim jäi paikalleen, ja kun Ingunn kulki hänen\nsivuitseen Arnvidin rinnalla, kohotti hän vanhat, parroittuneet\nkasvonsa ja sylkäisi hänen jälkeensä, niin että kuola jäi riippumaan\nparrantakkuihin. Arnvidin töytäistessä hänet tieltä vanhus irvisteli\nrumasti syytäen puoliääneen suustaan ruokottomia sanoja, joilla orjat\nennenvanhaan olivat nimitelleet säädyttömiä naisia, ja pyörähti sitten\nsisarensa jälkeen.\n\nArnvid tarttui Ingunnia käsivarteen ja veti hänet sisään.\n\n\"Et voi odottaa parempaa\", sanoi hän osaksi vihaisena, osaksi\nlohdutellen, \"niin kauan kuin olet täällä. Sinulle tulee helpompi olo,\nkun joudut pois, seudulle, missä sinua ei tunneta niin hyvin. Mutta\nmene nyt sisään — olet uhmannut kohtaloa jo liiaksi tänään juoksemalla\nulkona; ja nyt on auringonlaskun aika.\"\n\n\"Odota hetkinen\", pyysi Ingunn. \"Päätäni polttaa niin — ja täällä on\nniin suloisen viileä.\"\n\nOli jokseenkin pimeä tähän aikaan vuotta, ja taivaalla kulki pitkiä\npilvisaattoja, joita rusko kultasi pohjoisessa. Se levisi ylemmäs, ja\nlahdessa kuvastui pilvien hohde.\n\nIngunn kuiskasi:\n\n\"Puhu minulle, Arnvid. Etkö voi kertoa minulle jotakin Olavista?\"\n\nArnvid nakkasi kärsimättömästi niskojaan.\n\n\"Tahtoisin vain kuulla sinun mainitsevan hänen nimensä\", valitti toinen\nhiljaa.\n\n\"Minusta tuntuu, että olet kuullut sen tarpeeksi usein viime\nviikkoina\", sanoi Arnvid ikävystyneestä \"Olen jo aikaa sitten saanut\ntarpeekseni kaikesta —.\"\n\n\"En tarkoittanut niin\", sanoi toinen hiljaa. \"En siitä, että hän on\nmeille niin hyödyllinen juuri nyt. Arnvid — etkö voi puhua kanssani\nOlavista — sinähän pidät hänestä. Olet hänen ystävänsä —?\"\n\nMutta Arnvid oli itsepäisesti vaiti. Hän ajatteli, että hän oli nyt\nvuodesta toiseen kiusaantunut noiden kahden asian tähden, oli tehnyt\nniin paljon sellaista, mikä tuntui siltä kuin olisi viiltänyt omaa\nlihaansa ja vääntänyt veistä haavassa. Hän ei tahtonut tehdä enempää.\n— \"Tule sisään nyt —\", hän sanoi vain.\n\nTora kohtasi heidät ja tuumi, että sisar ja hän voisivat maata\nMagnhildin tuvassa tämän yön. Aasan tuvassa oli niin kolkkoa, kun lapsi\noli poissa —.\n\nHeidän ollessaan maata menossa pyysi Ingunn siskoa nukkumaan Magnhildin\nkanssa kamarissa. \"Pelkään, etten voi nukkua tänä yönä, ja unettomuus\ntarttuu, näetkös.\"\n\nTuvassa oli kaksi sänkyä. Arnvid nukkui toisessa, ja Ingunn paneutui\ntoiseen.\n\nHän odotti kauan, että Arnvid nukkuisi. Aika kului; hän huomasi tämän\nyhä valvovan, mutta he eivät puhuneet toisilleen.\n\nAina väliin hän koetti lukea muutaman Pater nosterin ja Aven, mutta\najatukset lentelivät sinne tänne, eikä hän päässyt kunnolla loppuun\nkertaakaan. Hän rukoili Olavin ja Eirikin puolesta, mutta itsensä\npuolesta hän ei voinut rukoilla, koska hän oli päättänyt syöksyä\nkadotukseen tieten tahtoen. Mutta koska hänen _täytyi_ tehdä niin, ei\nhäntä ehkä odottanut kaikkein ankarin rangaistus helvetissä — sillä\nhänestä tuntui kuin sielläkin täytyisi tuntua huojennukselta ajatella,\nettä katkaistessaan välinsä kaikkiin ja vaipuessaan pohjaan hän jätti\nOlaville vapauden —.\n\nHän ei edes tuntenut pelkoa. Oli kuin hän olisi ollut loppuun nääntynyt\n— turtunut. Hän ei edes toivonut enää näkevänsä Olavia tai lasta.\nHuomenna tuli veli Vegard, olivat toiset kertoneet, mutta hän ei\ntahtonut nähdä häntä. Hän ei tahtonut katsoa _ylös_ eikä _eteenpäin_,\nja hän ymmärsi olevan oikein, että hän joutuisi kadotukseen, sillä hän\nei _tahtonut_ ottaa vastaan mitään sellaista, joka oli välttämätöntä\nhänen sielunsa pelastukseksi. Katumus, rukoukset, työ ja ponnistaminen\neteenpäin, ihmisten näkeminen ja puhutteleminen, ihmisten, joita hänen\ntäytyi sietää seurassaan, jos aikoi elää edelleen — kaiken tuon\najatteleminenkin oli hänelle vastenmielistä. Jumalakin oli hänestä\nvastenmielinen. Hän tahtoi katsoa _alas_, olla yksin ja tuntea pimeyden\nympärillään. Ja hän näki, miten hänen oma sielunsa oli musta kuin\ntulen nokeama vuori, jolle hän itse oli sytyttänyt roihun ja polttanut\nporoksi kaikki elävän elämän idut itsestään. Hänessä ei ollut enää\nmitään —.\n\nKuitenkin hän luki vielä yhden Pater nosterin Olavin puolesta —\nsuokoon Jumala, että tämä unohtaisi minut — sekä Ave Marian Eirikin\npuolesta — hänellä ei ole enää äitiä —.\n\n— Vihdoinkin Arnvid alkoi kuorsata. Ingunn odotti vähän aikaa, kunnes\narveli hänen nukkuvan sikeästi. Sitten hän hiipi ylös, puki vaatteet\nylleen ja livahti ulos.\n\nOli yön pimein hetki. Talon takana häämötti pilvenlonka harjun laella,\nnäyttäen varjostavan seutua. Ympäröivä metsä uhkui öistä pimeyttä, ja\nohut, harmaa utu levisi peltojen yli, tiheni lehtosaarekkeiden kohdalla\nja teki ne pörhöisen tummiksi. Mutta taivas oli etäämpänä kirkas ja\nvaalea ja kuvastui kalpeana veteen; tunturin harjalla, järven toisella\npuolen, näkyi jo päivän kajastus puiden takana.\n\nHakaveräjän kohdalla Ingunn pysähtyi ja pani sulkupuut takaisin\npaikoilleen. Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi peltorastaan\nraksutusta laihosta. Pajupensaista tipahteli kastepisaroita puron\nlaitaa kulkevalle polulle, ja lehdet ja ruohot tuoksuivat väkevästi\nlehdon pimeydessä.\n\nPajupensaikko ulottui aina venekotaan asti. Ja nyt Ingunn huomasi\nveden nousseen jo korkealle hänen sisällä oloaikanaan. Se oli tulvinut\nniitylle ja peitti laiturin rannanpuoleisen pään.\n\nHän pysähtyi neuvottomana — ja yhtäkkiä hänessä heräsi kauhea\npelko, joka särki äskeisen turtumuksen. Ei, hän ei uskaltanut — hän\nei uskaltanut kahlata veden läpi sillalle. Hän vaikeroi avuttomana\npelosta. Sitten hän kohotti helmojaan ja pisti jalkansa veteen.\n\nOli kuin sydän olisi puristautunut kurkkuun, kun hän tunsi jääkylmän\nveden tunkeutuvan kenkäänsä; hän haukkoi ja nieli. Mutta sitten hän\njuoksi veteen, kahlasi oman pelkonsa uhalla, hoippuen avuttomana veden\nalla olevia teräviä rantakiviä pitkin. Vesi läiski ja roiskahteli\nkorviasärkevän äänekkäästi hänen ympärillään, kun hän kulki eteenpäin.\nSitten hän tunsi tulleensa sillalle.\n\nSe oli veden alla pitkän matkaa eteenpäin. Laudat olivat painuneet\nkaarelle paalujen välissä ja antoivat perään hänen jalkojensa alla;\nja vesi ulottui jo korkealle kupeisiin. Edempänä laudat kelluivat\npinnalla, mutta vajosivat, kun hän astui niiden päälle. Joka kerran\nhän pidätti henkeä pelosta, että horjahtaisi syrjään ja joutuisi veden\nvaraan. Viimeinkin hän sitten seisoi laiturin nenässä.\n\nHän ei tuntenut enää jälkeäkään turtumuksesta — hän oli mieletön\npelosta. Mutta vavisten ja aivan kuin tiedottomasti toimivat hänen\nkätensä niinkuin hän oli edeltäpäin ajatellut. Hän irrotti pitkän,\nkudotun vyön, joka oli kiedottu kolmasti uumien ympäri, otti esiin\nveitsen ja leikkasi sen kahtia. Toisella kappaleella hän sitoi yhteen\nhameensa polvien alapuolelta — hän tahtoi olla säädyllisessä asussa,\njos vesi ajaisi hänet maihin. Toisen kappaleen hän sitoi ristiin\nrintansa yli ja pisti kädet sen sisään — hän oli arvellut kuoleman\ntulevan pikemmin, jos hän ei voisi kamppailla vastaan vajotessaan.\nSitten hän veti viimeisen pitkän henkäyksen ja viskautui veteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArnvid havahtui, jäi makaamaan unenpöpperössä ja oli vaipumaisillaan\nuudelleen uneen. Mutta yhtäkkiä, sydämen lyödessä kumeasti, hän selvisi\nkokonaan — ja älysi samassa heränneensä äsken siihen, että oli luullut\nkuulleensa jonkun menevän ulos —.\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja Ingunnin sängyn luona\nkopeloiden sitä pimeässä. Tila oli vielä lämmin, mutta tyhjä. Aivan\nkuin ei vieläkään olisi uskonut omia vaistojaan hän yhä haki ja hapuili\n— seinän vierestä, päänalusen luota, jalkopäästä —.\n\nSitten hän pisti kengät paljaisiin jalkoihinsa, viskasi mekon päänsä\nyli ja ähkyi — hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa sitten Ingunn oli\nmennyt ulos. Hän lähti juoksemaan laihon läpi, saapui järven rantaan\nviettävälle kummulle — ja näki jonkun seisovan laiturilla. Hän\njuoksi pohjoista kohti vinosti niityn poikki kuullen omien askeltensa\nkopsahtelevan kuivassa maassa. Vedenrajaan saapuessaan hän jatkoi\njuoksuaan ja kahlasi sitten, kunnes saattoi viskautua uimaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngunn heräsi vanhassa sängyssään Aasan tuvassa. Aluksi hän ei tuntenut\nmuuta kuin että hänen päätään särki niin, että se oli haljeta, ja iho\noli niin hellä kuin sitä olisi valeltu kuumalla vedellä —.\n\nAurinko paistoi sisään — räppänä oli auki ja siitä näkyi palanen\nkirkasta taivasta. Savu, joka leijui sinisenä kattohirsien alla, näytti\nruskealta ulos tultuaan, lähti lentoon heti ja alkoi pyöriä katon\nheinänkorsien keskellä.\n\nSitten hän muisti — ja oli vaipua tainnoksiin. Helpotus, tunne siitä,\nettä oli tullut pelastetuksi, oli niin voimakas —.\n\nArnvid astui samassa esiin jostakin. Hän tuki Ingunnia selästä ja piti\npuukuppia hänen suunsa edessä. Siinä oli haaleata vesivelliä, liukasta\nja parantavaa, yrteillä ja hunajalla maustettua.\n\nIngunn joi vellin viimeistä tippaa myöten ja katsoi Arnvidiin\nkupinreunan yli. Tämä otti tyhjän kupin, laski sen lattialle ja\nistuutui sitten sängynportaalle kädet riippuen polvien välissä ja pää\nalas kumartuneena. Oli kuin molempia olisi hävettänyt.\n\nViimein Ingunn kysyi hiljaa:\n\n\"En ymmärrä — en muista — että minut pelastettiin.\"\n\n\"Tulin viime hetkessä\", sanoi Arnvid lyhyeen.\n\n\"En ymmärrä\", alkoi Ingunn uudestaan. \"Kaikki jäseneni ovat niin\nhellät —.\"\n\n\"Nyt on kolmas päivä. Olet ollut tajuttomana — maito kai nousi sinulle\npäähän — ja sitten olit vilustunut vedessä, ja meidän täytyi juottaa\nsinulle kuumaa olutta ja viiniä. Jo olet ollut selvänä pari kertaa\nennenkin, mutta et kai muista —.\"\n\nIngunnista tuntui kuin hänen suussaan tuntuva paha maku olisi\nlisääntynyt, ja hän pyysi vettä. Arnvid lähti hakemaan.\n\nIngunnin juodessa Anrvid seisoi vieressä katsellen häntä. Hänellä oli\nniin paljon sanomista, mutta hän ei tiennyt mistä alkaa. Sitten hän\nsanoi muitta mutkitta:\n\n\"Olav on täällä — hän tuli eilen puolenpäivän aikaan —.\"\n\nIngunn vaipui kokoon ja häntä huimasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi\nvajoamistaan vajonnut — mutta syvimmällä rinnassa tuntui aivan kuin\npieni säen olisi syttynyt ja tahtonut leimahtaa ilmiliekkiin — hän\ntunsi iloa, toivoa, elämänhalua, niin järjetöntä kuin se olikin.\n\n\"Hän käväisi täällä yöllä ja pyysi, että ilmoittaisimme hänelle heti\nkun sinä heräät. Menenkö hakemaan häntä — toiset ovat tuvassa — nyt\non suuruksen aika —.\"\n\nIngunn kysyi hetken kuluttua värähtelevin äänin:\n\n\"Sanoiko Olav mitään — oletteko puhuneet hänelle tästä viimeisestä?\"\n\nArnvidin kasvot muuttuivat ja hän puraisi alahuultaan. Sitten hän sanoi\nkiivaasti:\n\n\"Etkö ajatellut — etkö osaa ajatella, Ingunn, _missä_ nyt olisit, jos\naikeesi olisi onnistunut?\"\n\n\"Kyllä\", kuiskasi toinen. Hän käänsi kasvonsa seinään päin ja kysyi\nhiljaa: \"_Niinkö_ Olav sanoi? Mitä hän sanoi, Arnvid?\"\n\n\"Hän ei ole sanonut mitään siitä.\"\n\nHetken kuluttua Arnvid kysyi:\n\n\"Tuonko nyt Olavin tänne?\"\n\n\"Ei, ei — odota vielä vähän. En tahdo olla pitkälläni — tahdon istua\n—.\"\n\n\"Sitten minun täytyy lähettää tänne joku naisista — et suinkaan jaksa\npukeutua itse?\" kysyi Arnvid epäröiden.\n\n\"En. Mutta älä lähetä Toraa äläkä Magnhildia\", pyysi Ingunn.\n\nSitten hän istui peräpenkillä odottamassa. Hän oli ottanut yllensä\nmustan viittansa, tietämättä oikein miksi; mutta hän oli käärinyt sen\ntiukasti ympärilleen ja vetänyt hupun päänsä yli. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja jäykät pelosta. Kun joku tarttui oveen — hän näki miehen\nkumartuvan alas ja astuvan sisään — sulki hän silmänsä, ja hänen\npäänsä painui rintaa vasten. Hän ponnisti jalkansa lujasti maahan ja\ntarttui molemmin käsin penkin reunaan, jottei vapisisi niin.\n\nOlav jäi seisomaan tultuaan lieden eteen. Ingunn ei tohtinut nostaa\nkatsettaan, hän näki vain miehen jalat. Tällä ei ollut kenkiä,\nvaan ihomyötäiset, harmaankellervät nahkasäärykset, joissa oli\naukko jalkarinnan kohdalla ja paulat sen yli — ja Ingunn tuijotti\nnoihin pauloihin aivan kuin se olisi päästänyt hänet myllertävistä\najatuksista. Tuommoisia miesten sääryksiä hän ei ollut nähnyt ennen,\nmutta se näytti hauskalta — ne sai soveltumaan nilkkojen ympäri aivan\nkuin valetut —.\n\n\"Hyvää päivää, Ingunn.\"\n\nHänen äänensä sattui Ingunniin kuin isku, ja tämä vaipui vielä\nkumarampaan; Olav meni hänen luokseen ja jäi seisomaan aivan hänen\neteensä. Ingunn näki hänen mekkonsa helman, — se oli taivaansininen,\npolviin ulottuva ja tiheäpoimuinen — hänen katseensa uskaltautui\nvyöhön asti. Siinä oli entiset tutut hopeanastat ja Pyhän Olavin\nkuvalla varustettu solki, ja siinä riippui hirvensarvivartinen tikari\nhopeaisessa tupessa —.\n\nSilloin hän näki Olavin seisovan käsi ojennettuna. Ingunn laski laihan,\nkostean kätensä siihen, ja Olavin käsi sulkeutui sen ympäri — hänen\nkätensä oli karkea, kuiva ja lämmin. Ingunn veti kiireesti takaisin\nomansa.\n\n\"Katsohan nyt ylös, Ingunn.\"\n\nIngunn ymmärsi, että hänen olisi ollut noustava istualtaan.\n\n\"Ei, istu vain\", sanoi Olav nopeaan.\n\nNyt Ingunn katsoi ylös. Heidän katseensa yhtyivät, ja he jäivät\ntuijottamaan toisiinsa.\n\nOlav tunsi verensä syöksyvän sydämeen — hänen kasvonsa kalpenivat ja\nkiristyivät. Hänen täytyi purra suunsa tiukasti kiinni, silmäluomet\npainuivat puolitiehen, eikä hän saanut niitä kohoamaan ylemmä. Hän\nei ollut milloinkaan tiennyt miehen saattavan tuntea itseään niin\navuttomaksi —.\n\nIngunnin katseesta puhuva pohjaton hätä ja tuska aivan kuin veti hänen\nomankin sielunsa alastomana päivänvaloon. Siitä karisi kaikki mitä hän\noli ajatellut, aikonut ja päättänyt — ja hän tiesi nyt unohtavansa\nsuuria ja tähdellisiä asioita, mutta ei jaksanut pidättää niitä. Ja\njäljelle jäi vain yksi, sisin, julmin tieto — että Ingunn oli liha\nhänen lihastaan ja veri hänen verestään, ja vaikka hän olisi tullut\nkuinka raastetuksi ja häväistyksi ja maahan tallatuksi tahansa, ei\ntuo asia voinut milloinkaan muuttua. Heidän elinjuurensa olivat\nkietoutuneet toisiinsa ensi hetkestä asti — ja kun hän nyt näki\nkuoleman käyneen häneen molemmin kourin, tuntui hänestä siltä, kuin\nhän itse olisi päässyt hädin tuskin sen kynsistä. Sitten hänet valtasi\nkoko olemusta järkyttävä kaipaus — kaipaus saada likistää tämä lujasti\nitseään vasten ja kätkeytyä hänen kanssansa —.\n\n\"Ehkä minäkin istuisin\", sanoi Olav. Hän tunsi polviaan heikottavan\noudosti. Hän istuutui penkille kappaleen matkaa Ingunnista.\n\nIngunn vapisi yhä rajummin. Olavin kasvot olivat olleet kuin\nkivettyneet — huulien veretön juova vivahti harmaaseen, ja hänen\nihmeelliset kiiltävät sinivihreät silmänsä olivat tuijottaneet\nilmeettöminä luomien alta. Herra Jumala, armahda minua —. Hänestä\ntuntui, kuin hän tähän hetkeen asti olisi ymmärtänyt vain puoliksi\nkuinka raskas se onnettomuus oli, minkä hän oli matkaansaattanut —\nnyt hän pian saisi tietää sen kokonaan, hän luki sen Olavin kivisistä\nkasvoista. Nyt juuri, nyt kun hänestä tuntui, ettei hän mitenkään\nkestänyt enempää, nyt tuli pahin —.\n\nOlav vilkaisi häneen laskettujen luomiensa alta ja sanoi:\n\n\"Ei sinun tarvitse pelätä minua, Ingunn.\" Hän puhui rauhallisesti ja\nhitaasti, mutta hänen äänessään oli lievä käheys, aivan kuin hänen\nkurkkuaan olisi kuivannut.\n\n\"Älä ajattele enää, mitä sanoin viimeksi täällä käydessäni — että\nminusta ehkä oli tuleva ankara aviomies. Olin silloin vielä — niin\nraivoissani tästä. Mutta nyt olen malttanut mieleni, etkä sinä saa\npelätä. Sinulle on alkava onnellinen aika Hestvikenissä, mikäli se\nminun mahdissani on.\"\n\nIngunn sanoi hiljaa, epätoivoissaan:\n\n\"Olav, kuinka sinä voisit. — Emmehän me voi tämän jälkeen elää yhdessä\nHestvikenissä? Kuinka voisit asua siellä minun kanssani, muistaen joka\npäivä —\"\n\n\"Kun minun täytyy, niin voin\", sanoi hän lyhyeen. \"Ei ole muuta neuvoa,\nIngunn. Enkä ole elämäni aikana muistuttava sinua sanallakaan siitä.\nVoit luottaa siihen — varmasti.\"\n\nIngunn vastasi:\n\n\"Mutta et ole sellainen, Olav, että unohdat pian. Oih —! Voitko\nluulla, että saattaisit unohtaa laskeutuessasi iltaisin minun viereeni,\nettä toinen —\"\n\n\"Voin —\", keskeytti Olav äkisti.\n\n\"Ja muista\", jatkoi hän sitten yhtä tyynesti kuin ennen, \"että\nHestviken on kaukana täältä — kauempana kuin arvaat. Ja meidän on\noleva helpompi kuin luulemmekaan elää kaukana niiltä seuduilta, missä\nkaikki on tapahtunut. — Et ole milloinkaan näkevä minun muistavan\nmenneitä\", sanoi hän kiivaasti.\n\nIngunn vastasi:\n\n\"Olav, olen niin masentunut ja nöyryytetty —. Onko totta, että sinun\non aivan mahdotonta päästä eroon minusta nytkin, vaikka olen häpäissyt\nitseni —? En voi sitä uskoa, koska meille sanottiin silloin, että\nmeidät voitiin erottaa — vaikka olimme olleet kihlatut toisillemme\npienestä pitäen ja vaikka olimme nukkuneet yhdessä —.\"\n\n\"En ole milloinkaan kysynyt keltään, voisinko purkaa naimakauppani.\nKaiken aikaa olen pitänyt itseäni naineena ja ollut tyytyväinen siihen,\nja olen tyytyväinen yhä. Se on isäni tahto —. Sanoit, etten unohda\npian — niin on, mutta en voi unohtaa sitäkään, että isämme kihlasivat\nmeidät toisillemme pieninä ollessamme — enkä kaikkia niitä vuosia,\njolloin kasvoimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä ja söimme samasta\nvadista, ja jolloin melkein kaikki mitä omistimme oli yhteistä. Ja kun\nsitten kasvoimme, kävi kuten sanoit —. Ehkä minullakin on sellaista,\nmistä saan vastata Jumalan edessä\", jatkoi hän hiljaa, \"ja voin siis\nantaa anteeksi sinulle!\"\n\n\"Tuo on kaunista, Olav, ja hyvä tietää. Mutta pyytäisin sinua sittenkin\nodottamaan vuoden ja jättämään asian avoimeksi siksi. Olen sairas ja\nväsynyt enkä kenties elä kauan. Ja sitten olet iloinen, kun voit ottaa\nvaimon, jossa ei ole mitään vikaa — tietäen, ettei kunniaton nainen\nole hoitanut talosi emännyyttä ja häväissyt pöytääsi ja vuodettasi.\"\n\n\"Ole vaiti\", kuiskasi Olav karhealla äänellä. \"Älä puhu siitä. Minulle\nkerrottiin, mitä olit aikonut tehdä —\", hän vaikeni järkyttyneenä.\n\n\"Toista kertaa minä en uskaltaisi sitä yrittää\", sanoi Ingunn; hänen\nkasvoillaan kulki häive, joka oli melkein kuin hymyä. \"Olav, tahdon\ntulla hurskaaksi naiseksi nyt ja katua syntejäni niin kauan kuin elän.\nMutta luulen, etten ole elävä kauan — minusta tuntuu kuin kantaisin\nnyt jo kuolemaa itsessäni.\"\n\n\"Sinusta tuntuu siltä siksi, ettet vielä ole voimistunut taudistasi\",\nsanoi Olav tuikeasti.\n\n\"Olen niin raihnainen\", sanoi Ingunn valittaen, — \"ja kuihtunut.\nKoko kauneuteni on kadonnut, sanovat kaikki. Voimaton olen ollut\nikäni, mutta nyt olen menettänyt viimeisenkin uskon ja luottamuksen\n— ja mitä iloa sinulla olisi sellaisesta vaimosta. Et ole katsonut\nminuun _kertaakaan_\", kuiskasi hän arasti. \"Eihän minussa ole mitään\nkatsomistakaan, kyllä sen tiedän. Ja on luonnollista, että tunnet\nvastenmielisyyttä läheisyydessäni. Ajattele tarkoin, Olav — sinusta\nolisi ajan pitkään sietämätöntä nähdä tällainen vaivainen emäntä\nvierelläsi päivin ja öin.\"\n\nOlavin piirteet jäykkenivät yhä enemmän; hän pudisti päätänsä.\n\n\"Huomasin sen jo sinun tullessasi\", kuiskasi Ingunn melkein\nkuulumattomasti, \"kun et suudellut minua tervehtiessäsi.\"\n\nViimeinkin Olav käänsi kasvonsa häneen päin ja hymyili surullisesti.\n\n\"Suutelin sinua yöllä — monta kertaa — mutta et kai tuntenut sitä.\"\n\nOlav pyyhki molemmin käsin kasvojaan, kumartui sitten eteenpäin ja jäi\nistumaan leuka käsiin haudattuna.\n\n\"Näin kerran unta tässä keväällä — sattui olemaan pitkäperjantainyö\n— ja olen miettinyt sitä usein myöhemmin. Muistin sen niin hyvin\nherätessäni, enkä ole sitten voinut unohtaa sitä. Nyt kerron sinulle,\nmillainen se oli.\n\n\"Näin unta, että olin metsäkummulla, mistä puut oli hakattu niin\ntarkkaan pois, ettei siinä ollut yhtään siimestä — ja päivä paahtoi\nankarasti ja sinä makasit keskellä paistetta kanervien keskellä —\nsiinä kasvoi kanervaa ja puolanvartta joka kannon juuressa. Olit hiljaa\n— en tiedä, luulinko sinun nukkuvan —.\n\n\"Eikö ole kumma — koko ajan kun liikuin maailmalla, toivoin, että\nolisit näyttäytynyt minulle unessa. Tiedäthän, että on olemassa\nkeinoja, joilla voi nähdä unta rakkaasta ystävästään. Minä koetin\nniitä monta kertaa, vaikka, kuten tiedät, en usko juuri tuollaisiin\ntaikoihin. Mutta käytin siis niitä monta kertaa Tanskassa ollessani ja\nmyöhemminkin, mutta en saanut nähdä sinua —.\n\n\"Mutta sitten näin tuon uneni pitkänperjantainyönä, ja silloin näin\nsinut yhtä selvästi kuin nyt. Olit vielä olevinasi lapsi, olimme\nmolemmat lapsia mielestäni, ja sinulla oli vanha punainen sarkapukusi,\nmutta se oli luisunut ylös ja sinun jalkasi olivat paljaat polviin asti\n— olit avojaloin —.\n\n\"Mutta sitten tuli kyykäärme kanervikosta —.\"\n\nOlav hengitti raskaasti pari kertaa ja jatkoi:\n\n\"Pelästyin niin etten voinut liikahtaa, se tuntui minusta\nkummalliselta, sillä vaikka sen itse sanon, en ole mikään pelkuri,\nkunhan vain _näen_ vaaran edessäni —; mutta unessa minua pelotti\nsilmittömästi — kun ajattelenkin sitä, tuntuu minusta kuin en sitä\nennen enkä sen jälkeen olisi tiennyt, mitä pelko merkitsee. Käärme\nluikerteli kanervien keskellä, ja minä ymmärsin, että se tahtoi pistää\nsinua —.\n\n\"Mutta se ei luikerrellut koko ajan eteenpäin kyykäärmeen tavoin,\nvaan koukistui väliin sykkyrään aivan kuin kaalimato. Ja sitten se\nei ollut enää kyykäärme, vaan suuri, karvainen mato — ja sitten se\ntaas oli käärme, joka kiemurteli ruohossa. Minusta tuntui kuin minulla\nolisi ollut puukko kädessä ajattelin lyödä käärmettä niskaan seipäällä\n— se oli semmoisessa paikassa, että olisin ylettynyt siihen. Mutta\nen uskaltanut, sillä se muuttui taas välillä madoksi —. Muistathan,\nettä minusta oli lapsena aina niin vaikea nähdä käärmeitä ja matoja\nja toukkia, en tiennyt mitään sen pahempaa. Koetin salata sitä, mutta\ntiesin sinun tietävän siitä.\"\n\nJälleen hän pyyhkäisi kasvojaan ja hengähti syvään.\n\n\"Seisoin siinä kuin pölkky. Ja käärme kietoutui sinun jalkasi\nympärille, ja nyt se oli lohikäärmeen muotoinen; se kiertyi sinun\npohkeesi ympäri, mutta sinä nukuit pahaa aavistamatta. Sitten se\nkohosi pystyyn, syöksi esiin päänsä milloin mihinkin suuntaan,\nliputtaen kieltänsä. En tiedä miten sanoisin, mutta minusta oli\ntavallaan hauskaakin katsella sitä, se oli jonkinlaista julmuutta;\nminusta tuntui, kuin olisin odottanut ilolla, että se pistäisi. —\nNäin, että olisin voinut ottaa sitä niskasta, mutta en uskaltanut. Ja\n— ja — minä näin sen hakevan sellaista kohtaa jalkarinnassa, mihin\nse voisi iskeä hampaansa syvälle. Mutta minä tunsin — nautintoa —\nkatsomisesta. Ja sitten se pisti —.\"\n\n— Hän vaikeni äkisti, silmät ummessa ja puri huultaan.\n\n\"Ja sitten heräsin.\" Olav koetti puhua rauhallisesti, mutta hänen\näänensä oli sammaltava. \"— Ja viruin vuoteessani ja olin vihainen,\nkuten usein on vihainen itselleen herätessään, kun on tehnyt unessa\nsellaista, mitä ei milloinkaan tekisi valveilla. Sillä valveilla ollen\nolisin tappanut käärmeen. En olisi voinut katsoa rauhallisena käärmeen\nahdistavan pahimpaa vihamiestänikään — saatikka sitten tuntea iloa sen\npistosta —. Ja ennen, lapsina ollessamme, oli tuskin sitä asiaa, mitä\nen olisi tehnyt ilolla sinun tähtesi.\n\n\"Olen sitten miettinyt niin paljon tuota unta —.\"\n\nJälleen hän vaikeni äkkiä — ponnahti pystyyn ja hoippui pari askelta.\nSitten hän kääntyi seinään päin, heittäytyi sitä vasten, käsivarret\nristissä, pää niiden väliin kätkettynä —.\n\nIngunn nousi ja seisoi kuin salaman lyömänä. Nyt tapahtui sellaista,\nmitä hän ei ollut luullut voivan tapahtua milloinkaan. Olav itki —\nIngunn ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän saattoi itkeä —.\n\nToinen itki ääneen — hänen rinnastaan tunkeutui kumman karheita,\nmöräköitä ääniä. Hän koetti kaikin voimin hillitä itsensä, herkesi\nitkemästä ääneen, mutta hänen selkänsä hytkyi, koko hänen ruumiinsa\nvärisi. Ja sitten itku taas purkautui esiin — ensin pieninä haukkovina\nvalitusääninä, sitten rajuna puuskana. Hän seisoi siinä toinen polvi\npenkillä, otsa seinää vasten ja itki pakahtuakseen.\n\nKauhun vallassa Ingunn hiipi hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen\ntaakseen. Viimein hän kosketti Olavin olkapäätä. — Silloin tämä\nkääntyi häntä kohti, avasi sylinsä ja rutisti hänet itseensä. He\nvaipuivat toisiaan vasten kuin kumpikin tukea etsien, ja heidän\navautuneet, itkun vääristämät huulensa yhtyivät suudelmaan —.\n\n\n\n\n\n\nOLAV AUDUNINPOJAN ONNI\n\n\n\n\nI\n\n\nHestviken oli ollut valtaherrojen asuinsija muinaisina aikoina.\nMäenrinteessä näkyi vieläkin suurten ja tilavien ranta-aittojen\njätteitä, ja siinä, missä Hestvikenin miehet olivat vetäneet\npurjealuksiaan teloja pitkin keväisin ja syksyisin, oli lahonneita\nhirrenpäitä rantakivillä. Näytti siltä kuin alhaalta vedenrajasta ylös\nkallioiden väliseen pikku aukeamaan olisi kulkenut kaarnasilta.\n\nTuli sitten kristinusko tapoineen Norjaan; Pyhä Olav oli kieltänyt\nkansaa lähtemästä viikinkiretkille. Miesten tuli uskoa, vaikka\nväkipakolla, ettei Jumala salli kenenkään ryöstää lähimmäistään,\nvaikka tämä olisi vierasheimoinen. Hestvikenin miehet kävivät\nkaupparetkillä ja olivat sitä paitsi ammoisista ajoista harjoittaneet\nlaivanrakennusta. Vielä Olav Ribbung oli parhaassa miehuuden\niässään pitänyt talossa aseseppää, ja rakennettuaan talonsa\nuudelleen birkebeiniläisten hävityksen jälkeen kartanorakennuksesta\nranta-aittoihin asti hän oli pystyttänyt kodan, kaksi kala-aittaa ja\npirtin, jotka seisoivat paikallaan laiturin ääressä tänäkin päivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin tunnin soutumatkan jälkeen Haugsvikistä, käräjäpaikasta,\netelään vuonoa pitkin saavutaan korkean harjanteen kohdalle; suurta,\npunaisenharmaata vuorenvönkälettä, joka työntyy äkisti kauas ulos\nvuonoa kohti ja jota saattaa kiivetä sangen korkealle, kutsutaan\nHäräksi. Kallionokan takana on Hestvikenin lahti, pieni, kapea, ahdas\npoukama. Sen pohjoispuolella suistuu tunturi Härkä, jyrkästi veteen, ja\nsen alla on pimeä ja pohjaton syvyys. Ylhäällä Härän hartioilla kasvaa\nharvaa, tuulen harittamaa honkametsää, joka tihenee huipulla — ja\nveteen työntyvä kallionlonka on kuin jalka, jonka tuo matala, pitkin\npohjoista rantaa ja Hestvikenin, eli myös niin kutsutun Kverndalenin,\npoikki ulottuva harjanne on potkaissut siihen; siitä se jatkuu yhä\nkirkonkylää kohti. Laaksossa se seisoo äkkijyrkkänä seinänä joen\näyräällä; laakson läpi virtaa näet pieni joki, joka laskee mereen\npoukaman pohjassa. Siinä versoo lehtimetsää, ruohoa ja kukkia rehevänä\nlouhikon halkeamissa, ja harjanteen laella on sankka kuusikko, joka\nmuuttuu tasangolla lehtimetsäksi; siinä näkyi yhä vielä myös runsaasti\ntammia, jotka kuuluivat Hestvikenin alueeseen.\n\nLahden eteläpuolella viettävät kalliot mereen paljon loivempina\nja matalampina; niiden koloissa kasvaa tuulen tuivertamaa katajaa\nja orjantappuravarsikkoa, ja paikoitellen on pieniä kuivettuneita\nruohopälviä. Mutta äkkiä tunturi kohoaa kohtisuorasti ilmaan kääntäen\njyrkän, miltei alastoman, mustanpuhuvan kyljen kohti pohjoista, ja\ntämän jyrkänteen alla, jota kutsutaan Hevoseksi, sijaitsee Hestvikenin\ntalo jokseenkin korkealla pohjoisen puolella. Rannasta kartanoon\njohtava polku kulkee talon äärimmäisen pellon laitaa ja on hyvin\njyrkkä. Kauempana rannasta on hyvää multaista maata mäkien syrjissä, ja\nkuivuus haittaa täällä vähemmän peltoja ja niittyjä kuin monin paikoin\nmuualla Oslon vuonon varrella, sillä Hevosen laidoista pulppuaa monta\nvuoripuroa, ja kauempana Kverndalenissa on liiankin vetistä. Mutta\nmelkein kaikki Hestvikenin maat ovat laakson eteläpuolella, vasten\npohjoista.\n\nHestvikenin talo oli rakennettu siten, että rakennukset seisoivat\nkahdessa rivissä pitkän pihamaan molemmin puolin, josta kaikkialla\npisti esiin paadenselkiä. Tämän kallioriutan ja Hevosen välissä oli\nalava notkomaa, jonka tunturin laidasta tihkuva vesi piti kosteana,\nja tällä puolen pihaa oleva rakennusrivi oli siitä syystä vajonnut ja\nränsistynyt; vuonon puoleinen alin hirsikerta oli lahonnut; sisällä\noli vetoista, ja kosteus ahdisti sekä ylhäältä että alhaalta; mutta\nkesäisin kasvoi rakennusrivin takana nokkosia ja rikkaruohoa melkein\nkaton korkeudelle. Talli, navetat ja pari varastoaittaa sijaitsivat\ntällä puolen.\n\nRannan puolella, pihamaan pohjoispäässä, olivat asuinrakennukset, kota\nja makuuaitat. Yhteen suuntaan sulki Härkä katseelta tien, mutta jos\nkulki pihan läntiseen päähän, näki lahden yli Hudrheimiin asti sekä\netelään kauas Foldenin taakse. Jo entisaikoina olivat Hestvikenin\nisännät vainon aikoina pitäneet vartiota taempana tunturilla, Härän\nyläpuolella; siellä oli vieläkin multamaja, missä vartiomiehet olivat\nlevänneet vaihtaessaan vartiovuoroja.\n\nYlinnä pihaton päässä, niittyjen laidassa, hyvän matkaa erillään\ntaloriveistä oli riihi, ja se oli ainoa Hestvikenin entisistä\nrakennuksista. Se oli suunnattoman suuri ja tanakkatekoinen,\njättiläishirsistä veistetty. Toiset rakennukset olivat pieniä ja\nmiten kuten kokoonkyhättyjä. Olav Ribbungin oli ollut vaikea saada\ntaloaan pystyyn palon jälkeen, hän oli kärsinyt raskaita vaurioita\nranta-aittojen palaessa täysine varastoineen, ja siihen aikaan oli\ntilanherrojen usein vaikea saada perityksi veronsa vuokramiehiltään.\nMutta laaksossa tiedettiin Hestvikenin vanhojen rakennusten olleen\nsuuria ja komeita. Siellä oli ollut muuan pirttirakennus, joka oli\ntehty pystyhirsistä ja katettu paanuilla kuten kirkko; kaksi riviä\nkauniisti veistettyjä pylväitä kannatti kattoa sisältä, ja sen\nkerrottiin olleen runsain veistoksin ja maalatuin kuvin koristetun. Ja\ntalossa oli ollut erityiset korukudokset, joita käytettiin juhlina:\nsiniraitaiset matot ja seinävaatteet, joilla verhottiin kaikki seinät\nkattoa myöten; ne olivat punaisesta villakankaasta ja kauniisti\nkirjaellut. Noita seinävaatteita oli jäljellä vielä kaksi kappaletta\n— toinen oli lahjoitettu kirkolle ja toinen oli talossa; jälkimmäinen\noli niin pitkä, että se ulottui peittämään uuden tuvan molemmat\npitkät seinät ja päädyn ja sittenkin kuuluu osa siitä joutuneen hukkaan\n— ja siitä saattoi ymmärtää vanhan tuvan ja Olav Ribbungin tuvan koon\neron. Muuten ei entisestä ihanuudesta ollut kuitenkaan jäljellä kuin\nveistoksin koristettu kamanalauta, minkä erään Olavin miehen sanottiin\nkiskoneen irti suojakseen, juostessaan ulos palavasta tuvasta. Uudessa\ntuvassa tuon laudan paikka oli kamarin oven suussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav Auduninpoika muisti sen vielä astuessaan omaan tupaansa, jota\nhän ei ollut nähnyt seitsenvuotisesta lapsesta asti. Hän ei ollut\nmilloinkaan ajatellut tuota kuvaa tai tiennyt muistavansa sitä, —\nmutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat siihen, saapui muisto\nkuin viri, joka kulkee yli vedenpinnan tummentaen sen: se oli hänen\nlapsuutensa lauta. Siihen oli veistetty miehen hahmo käärmeiden\nkeskelle, jotka peittivät pinnan kiemuroillaan, ympäröivät hänen\nvyötäisensä ja jäsenensä, yhden purressa häntä sydänjuureen. Hänen\njaloissaan oli harppu — kuva tarkoitti kai Gunnar Gjukenpoikaa\nkäärmetarhassa.\n\nTuo lauta oli tuvan ainoa kaunistus, muutoin se ei ollut missään\nsuhteessa toisenlainen kuin tavallisen talonpoikaistalon pirtti;\nneliskulmainen suoja, josta osa oli erotettu lautaseinällä, niin että\nitäpäähän jäi kaksi pientä kamaria sekä porstua pihalle vievän oven\neteen, rakennuksen ylimpään päähän; ovi oli turvallisuuden vuoksi\nsijoitettu kauimmaksi rannasta. Toisella päätyseinustalla, kauimpana\novesta oli kaksi sänkyä, joita erotti poikkipenkki, ja molempien\npitkienseinien vierustaa kulki multapenkki. Irtainta kalustoa ei\nollut muuta kuin pari kolmihaaraista jakkaraa — ei edes juomapöytää\nporstuan oven vieressä, reikätuolia tai oluenpanopenkkiä. Pohjoisella\npitkälläseinällä riippui tosin pöytälauta, mutta sitä ei ollut varmaan\notettu alas montakaan kertaa Olav Ribbungin kuoltua.\n\nKamarissa oleva sänky oli tarkoitettu isäntäväelle. Mutta Olav\nAuduninpoika pyysi vanhaa sukulaistaan Olav Ingolfinpoikaa pitämään\nentisen makuusijansa, hän saattoi itse nukkua tuvan etelänpuoleisessa\nsängyssä — hän oli nukkunut siinä lapsena.\n\nHänen ei tehnyt mieli muuttaa kamariin. Nähdessään pikimustan komeron\noviaukon hän tunsi itsessään aivan kuin lapsuudenaikaista kauhua\ntuota mustaa kitaa kohtaan. Siellä oli nukkunut hänen isänsä isoisä\nmielipuoline poikineen, ja kun Likaparta sai kohtauksensa, sidottiin\nhänet kiinni, ja hän reuhtoi ja mölisi ja viskelehti köysissään\nlattialla pimeässä. Lapsi ei ollut pelännyt kovin pahasti, hän oli\ntuntenut vain jonkinlaista tyyntä kauhua, sillä Likaparran kohtauksiin\nhän oli tottunut varhaisimmasta lapsuudestaan, eikä tuo hullu ollut\ntehnyt pahaa kenellekään milloinkaan; hänet sidottiin kiinni vain\nsiksi, ettei hän vahingoittaisi itseään. Mutta vapaaehtoisesti poikaa\nei ollut saatu koskaan kamarin läheisyyteen — siellä haisi sitä\npaitsi aina hirvittävästi; löyhkä huokui vastaan oviaukosta, kun meni\nsinnepäinkin. Isä ja Aasa, iäkäs palvelusvaimo, koettivat kyllä pitää\nsiivossa hullun komeron, mutta se oli vaikeata, kun siellä oli niin\npimeä. Hänelle muutettiin olkia niin usein kuin varat sallivat ja\nsirotettiin aika ajoin tuoretta multaa lattialle, niin että ukko Olavin\ntoisinaan täytyi antaa lapioida sitä pois, koska kamarin lattialle\nmuodostui kokonaisia vuoria. Mutta tämä kaikki auttoi kovin vähän.\n\nOlav muisti nyt elävästi nuo kaksi vanhusta, jotka hän oli nähnyt\nkamarin ovessa. Kun hullulla oli ollut kohtauksensa ja hän oli\nraivonnut itsensä uuvuksiin ja tullut taas levolliseksi, talutti hänen\nisänsä hänet ulos päivänpaisteeseen, jos ilma salli.\n\nEtumaisena astui vaari sisään — hänellä oli jättiläisvartalo, paksu,\npitkä tukka ja koko rinnan peittävä parta, jossa oli vielä yhtä paljon\nmustaa kuin valkoista. Hän auttoi poikasen ulos perästään pitäen\nkättään hänen kaulallaan ja taivuttaen hänet kumaraan, jottei hän\nsatuttaisi päätään ovenkamanaan. Hullulla ei näet ollut ymmärrystä\nväistää mitään, vaan hän kulki päin kaikkea.\n\nTorgils Likaparta näytti pieneltä, sillä hän oli kokoonkutistunut ja\nkumarainen. Koko hänen päänsä oli karvainen; parta alkoi jo silmien\nvaiheilta. Ja koko tuo takkutukko oli täynnä kuivanutta likaa ja oli\nharmaankeltainen; keskeltä näkyivät kaameasti tuijottavat suuret\nsilmät, kirkkaan vihertävät kuin merivesi, valkuainen verestävänä, sekä\nnenä, joka oli pieni ja kaunismuotoinen, mutta punainen, sillä hän\noli palelluttanut sen kerran päästessään karkaamaan ulos talviyöhön\nisänsä huomaamatta. Mutta ukko Olavin pestyä hänet saunassa lipeällä\nja hiekalla sekä suittua hänen tukkansa hohti Torgilsin likainen pää\nhopeanvalkoisena ja pehmeänä kuin suovillatukko. Torgils oli paljon\nvanhemman näköinen kuin isänsä.\n\nUkko Olav ruokki häntä kuin lasta. Väliin hänen täytyi ravistella ja\nlyödäkin Torgilsta, saadakseen hänet avaamaan suunsa, väliin toinen\ntaas ei tahtonut sulkea sitä, vaan istui liikkumatta päästäen ruoan\nvalumaan partaansa. Liharuokaa ja muuta kovempaa särvintä sai isä hänet\njoskus ottamaan siten, että työnsi sen pieninä paloina Torgilsin suuhun\nja vei päänsä aivan hänen silmiensä eteen purra louskuttaen tyhjää,\nylös ja alas, kaikin voimin, — jolloin mielipuoli saattoi ruveta\nmatkimaan häntä ja purra hänkin.\n\nAasa huokasi sitä katsoessaan. Hän oli oikeastaan nuoren Olavin\nkasvatusäiti, ja poika nukkui hänen sängyssään. Mutta Aasa huolehti\neniten Likaparran paimentamisesta ja hoitamisesta, kuten vaarikin.\nKoli, vanha talon renki, oli ainoa, joka piittasi Olavista. —\nMuita kuin nämä neljä ihmistä ei talossa ollut asunut, mikäli Olav\nmuisti. Joku tuli joskus talon töihin, liikkui kartanolla ja alhaalla\nlaiturilla. Luultavasti Hestviken oli alkanut rappeutua jo noina\nvuosina. Ja jäätyään Olav Ingolfinpojan hoitoon, sen rappeutuminen kävi\nyhä ilmeisemmäksi.\n\nTalonhoito ei ollutkaan koskaan ollut pääasia Hestvikenissä. Mutta yhtä\nvähän kuin Olav Ribbung viimeisenä elinvuosinaan oli Olav Ingolfinpoika\nkäyttänyt merta sillä tavoin kuin sitä oli käytetty täällä\nmiesmuistoisista ajoista asti. Sitten joutui kartanon oikea omistaja\nmaanpakoon ja talon suuret laivat menetettiin kuninkaan voudeille.\nOlav Ingolfinpoika ei ollut jaksanut hankkia uusia eikä kohottaa talon\nkarja- ja hevoskantaa.\n\nOlav ymmärsi, että perintö, jonka hänen isänsä, Audun Ingolfinpoika,\noli jättänyt hänelle kuollessaan, oli aikoinaan ollut hyvin suuri,\njoten hän oli ollut aika rikas tietämättä sitä itse ja Steinfinnin\nottamatta siitä selkoa. Mutta jo ennen hänen maanpakoon joutumistaan\noli omaisuus vähentynyt tuntuvasti, ja nyt hän ei omistanut muuta kuin\nsuvun perintötilan ja pari kartanoaluetta sisämaassa sekä Hudrheimissä,\nvuonon toisella puolen. Sen emätilan, jonka hän omisti Elvesysselissä\nisoäitinsä jälkeen, hän oli myynyt järjestäessään rauhanhintaa ja\ntapporahoja Einar Kolbeininpojan murhasta; mutta hänellä oli vielä niin\npaljon saamista rahassa Dragsmarkin munkeilta, jotka olivat suurimmat\nostajat, että hän saattoi hankkia itselleen varusteet merenkulun\nkäyntiinsaattamiseksi jälleen.\n\nEikä näihin aikoihin asunut montakaan isäntää Oslon-vuonon\nvarrella, joilla olisi ollut jakamaton ja täydellinen omistusoikeus\nperintötiloihinsa. Suuret alat talonpoikien maita oli joutunut\nmahtavien lääniherrojen, kuninkaan tai kirkon valtaan. Olav\nAuduninpoika kuului siis kuitenkin kotiseutunsa varakkaisiin ja\nhuomattuihin miehiin — ja hänet otettiin vastaan asiaankuuluvalla\narvonannolla, kun hän nyt viimeinkin palasi sukukartanoonsa.\n\nIhmisten mielestä hän oli käyttäytynyt kuten ylevämielinen mies\nottaessaan haltuunsa omaisuutensa vanhuksen käsistä, joka oli ollut\nhänen holhoojansa ja hoitanut niin huonosti tehtävänsä. Kukaan ei\nollut kuullut Olavin valittavan sitä, ja hän osoitti kaimalleen pojan\nkunnioitusta. Ja kun muutamat tahtoivat tietää, mitä hän oikein\najatteli, sekä kysyivät, missä kunnossa hän katsoi asiainsa olevan,\nhän vastasi miettivästi: \"Eivät suinkaan hyvin.\" Mutta toisinkaan ne\neivät olisi voineet olla — häntä itseään kohdanneen tuomion vuoksi\nja kun talo jo sitä ennenkin oli ollut semmoisessa kunnossa, ettei\nOlav Ingolfinpojan kaltainen rampa kyennyt saamaan siitä kalua. Olav\nPuolipapin toinen jalka oli näet ollut poikki ja jäykistynyt aivan\nvinoksi, jalkaterä ulospäin. Hän ontui pahasti eikä voinut liikkua\nilman sauvaa, ja hänen oli hankala istua hevosen selässä ja veneessä\nkankeine harajalkoineen.\n\nOlav Ingolfinpoika oli hyvän joukon päälle seitsemänkymmenen ja vielä\nvanhemmalta hän näytti, suorastaan ikivanhalta. Hän oli pitkä, laiha\nja köyryselkäinen; hänen kasvonsa olivat kapeat ja hienojuonteiset ja\nhänellä oli kaunis, käyrä nenä — nuoremmasta Olavista tuntui, että\nkaima muistutti varmaan hänen isäänsä. Mutta Olav Ingolfinpojan pää\noli aivan kalju, silmät olivat verestävät ja tihruiset, ja iho riippui\nvelttoina kurttuina silmien alla, sisäänvajonneilla poskilla ja leuan\nalapuolella. Kipeää jalkaa hän hoiteli koiran- ja kissannahoilla ja\nmonilla voiteilla. Siitäkö lienee johtunut vai muusta, että häntä\nseurasi outo haju, aivan kuin hiiren haju; ja hiiren haju oli hänen\nkomerossaankin.\n\nHän oli Olav Ribbungin kaksoisveljen, Halvardin-kirkon papin, Ingolf\nOlavinpojan poika. Kun tuli käsky, että Norjan pappien tuli elää\nnaimattomina, antoi Ingolf-pappi vaimonsa lähteä kotiinsa siihen\nSoleyarin taloon Tveitiin, jonka hän oli saanut tämän mukana, ja\nkaikki muut lapset seurasivat äitiään paitsi nuorin poika, Olav.\nHänestä oli myös aiottu pappia ja hän oli jo vihitty diakoni, kun\nsattui onnettomuus, joka teki hänet rammaksi. Mutta hän oli aina\npuhdastapainen, ja ihmisten mielestä hän ymmärsi niin monia asioita,\nettä jotkut pitivät häntä oppineempana ja hurskaampana kuin omaa\nseurakuntapappiaan. Varsinkin kun joku oli nähnyt vainajien haamuja tai\nmuita kummituksia taikka kun he arvelivat jonkun sairauden aiheutuneen\nnoituudesta ja pahojen henkien villityksestä, hakivat he apua Olav\nPuolipapilta, sillä hän ymmärsi sellaista paremmin kuin kukaan.\n\nOlav Auduninpoika liittyi heti kaimaansa — ensiksikin siksi, että tämä\noli hänen lähin omaisensa ja ensimmäinen mies isän puolelta, jonka hän\noli tavannut. Oli kummallista kulkea täällä tietäen, että tämä oli\nhänen sukutilansa ja tämä seutu hänen synnyinseutunsa. Tässä hänen oli\nelettävä loppuikänsä — ja hän olisi kasvanutkin täällä, ellei hänen\nkohtalonsa olisi ollut niin erilainen kuin muiden nuorten miesten.\nHänet oli kohtalo viskannut kauas kotoa jo pikku lapsena, ja sen\njälkeen hän oli ollut koditon ja juureton kuin virrassa uiva puu.\n\nNyt hän oli palannut synnyinsijoilleen. Moni paikka sisällä ja ulkona\ntuntui kyllä hänestä tavallaan tutulta, mutta kaikki oli sentään\nhyvin toisenlaista kuin hän oli muistanut. Hestvikenin myllyn hän\nmuisti hyvin sinne tullessaan, mutta koko lahden toinen ranta —\nHärkä ja metsäinen harjanne oli kadonnut kokonaan hänen mielestään,\neikä hän voinut muistaa kosteata, autiota ja lehtipuita kasvavaa\njokilaaksoakaan. Hän ei ollut varmaan milloinkaan tiennyt, miltä\nlahden pohjoispuolella näytti, — oli kai luullut, että sielläkin oli\nviljelysmaita ja asumuksia, kuten Mjøsenin varsilla. Hestvikenistä ei\nnäkynyt yhtään ihmisasuntoa.\n\nTaloon kuuluvat rakennukset hän oli muistanut paljon suuremmiksi.\nJa kallioiden välissä oleva soinen notko oli hänen mielestään ollut\nkuin kokonainen laakso monine merkkipyykkeineen — suurine siniseen\nvivahtavine kivineen, joiden päällä hänen oli ollut tapana loikoa\nja pensasryhmineen, joihin oli voinut piiloutua. Ja nyt hän myös\nnäki, että pieni hiekkaranta oli korkeintaan puolensadan aikamiehen\naskeleen pituinen. Talon lähellä olevaa maakuoppaa, missä hän oli\npaistattanut päivää, hän ei löytänyt ollenkaan — ehkä hän muisti\nriihen itäpuolella olevaa pikku kuoppaa, joka nyt kasvoi pajua ja\nleppää. Eräästä pihapaaden halkeamasta hän oli kerran löytänyt\nihmeellisen, lumivalkoisen sormuksen — se oli kai ollut linnun tai\nkalan selkänikama, josta ruodot olivat katkenneet, tuli hän äkkiä\najatelleeksi. Mutta silloin hän oli pitänyt sitä ihmeellisenä aarteena,\nsäilyttänyt sitä huolellisesti ja kaivellut sen jälkeen monesti\nkallionrakoja löytääkseen enemmän samanlaisia. — Tuntui kuin hän\nolisi muistellut unia — hän muisti katkelman sieltä, toisen täältä —\nja aina väliin hän koki uinuvan kauhuntunteen, kuten pahasta unesta\nherätessä muistaa vain ilkeän tuntemuksen, ei muuta.\n\nHän tarttui kaikkeen, mikä saattoi ravistaa hänet hereille tästä\nhäilyvästä unen ja varjojen sekaisesta olotilasta ja saisi hänet\ntuntemaan Hestvikenin omaksi taloksi, maat ja mannut omaksi\nperintökamaraksi — tajuamaan että Härkä ja harjanteen laidoilla\nkasvava metsä oli kaikki hänen omaansa. Ja hänestä oli mieluista\najatella, että hän nyt asui saman katon alla sukulaisen kanssa,\noman isoisänsä lihallisen serkun kanssa, joka oli tuntenut kaikki\nsuvun miehet ja naiset vaarin, Olav Ribbungin, miehuusajoista asti.\nIstuessaan iltaisin juomassa kumminsa kanssa ja vanhuksen kertoessa\nheidän edesmenneistä sukulaisistaan tunsi Olav yhteenkuuluvuutensa\nisänsukuunsa tavalla, jota hän ei ollut osannut aavistaa ollessaan\nTanskassa äitinsä sukulaisten parissa.\n\nJa häntä veti vanhuksen luokse kuulemansa siitä, että Olav Papinpoika\noli niin hurskas ja oppinut. Näinä viikkoina, odottaessaan aikaa,\njolloin hän voisi lähteä pohjoiseen Ingunnia noutamaan, tuntui hänestä\ntavallaan siltä, kuin hän olisi selvitellyt välejään Jumalan kanssa.\n\nHän ymmärsi täydelleen, ettei hänen ollut oleva helppo osoittaa\ntäyttä mielenmalttia ja iloista naamaa tullessaan Bergiin päättämään\nHaftorin kanssa tekemäänsä sopimusta ja ottamaan vastaan Ingunnia\nvaimokseen Steinfinninpojilta. Mutta ei voinut olla toisin — ja\nomakseen hän tämän tahtoi kaikesta huolimatta — ja niin hänen\nkaiketi täytyi olla kuin muina miehinä. Mutta hän ei voinut estää\nlapsuusmuistoja sukeltamasta esiin — turvallista varmuutta siitä,\nettä he kuuluivat yhteen ja että heidän oli aina oltava toistensa\nluona. Mahdollisuus, että jokin saattoi tulla erottamaan heitä, oli\nollut niin kaukana kummankin ajatuksista, ettei se ollut saanut heidän\nsydämessään syntymään erikoisempaa iloa tai ihmetystä — he olivat\npitäneet päivänselvänä asiana, että heitä odotti se osa, joka heille\noli määrätty. Näin aina siihen kesään asti, jolloin he toisiinsa\nkietoutuneina olivat joutuneet pois lapsuuden ja viattomuuden mailta,\nsäikähtyneinä mutta ilon huumaamina siitä uudesta sulon tunteesta,\njonka he olivat löytäneet toinen toisessaan — olipa sitten oikein tai\nväärin, että he olivat antautuneet siihen. Silloinkin kun hän heräsi\npelkäämään ja uhmaamaan kaikkea ja jokaista, joka yritti tarttua\nheidän kohtalonsa kulkuun, oli hän ollut varmasti vakuuttunut siitä,\nettä he kaksi lopulta saattaisivat asiansa voittoon. Tuollaiset hetket\nsaattoivat vallata Olavin mielen yhtäkkiä, ja tuska viilsi häntä kuin\npuukonpisto. Nyt tuo uni oli toteutumassa — mutta toisin kuin hän oli\najatellut. Ja kun hän muisteli itseään sellaisena kuin oli silloin,\ntuntui hänestä kuin hän olisi ajatellut jotakin toista ihmistä, jonka\nhän oli tuntenut — sellaista rajattoman luottavaista nuorukaista,\njota hän sääli ja halveksi, mutta myös kadehti kirvelevin sydämin\n— lasta, joka ei ollut ymmärtänyt petosta, ei ymmärtänyt, että hän\nitse saattaisi pettää tai joutua petetyksi. — Mutta tuolle sydämen\nkirvelevälle tunteelle hän tiesi yhden ainoan neuvon — hänen täytyi\nsalata haavansa, niin ettei kukaan, viimeksi Ingunn, saisi aavistaa sen\nolemassaoloa.\n\nNämä ajatukset saattoivat vallata hänet kesken kaiken hänen\npuhellessaan toisen Olavin kanssa, ja silloin hänen puheensa keskeytyi.\nVanhus tuskin huomasi sitä, jatkoi vain puhettaan nuoremman jäädessä\ntuijottamaan eteensä kasvot kovina ja sulkeutuneina — kunnes vanhempi\nOlav kysyi häneltä jotakin, jolloin hän huomasi, ettei hän ollut\nkuullut sanaakaan toisen puheesta.\n\nMutta hän valmistautui kantamaan taakkaa, joka hänen oli sälytettävä\npäälleen — valittamatta, jos Jumala tahtoisi kurittaa häntä\nkovakouraisesti tulevina vuosina. Sillä tavallaan häilyi hänen\nmielessään alati muisto hiihtoretkestä ja karjatuvalla vietetystä\nyöstä — hänen oli vain niin mahdotonta ajatella, että murhamies _oli\nhän itse_. Hänestä tahtoi väkisin tuntua, kuin hän olisi ollut vain\nosallisena kahden vieraan miehen välien selvittelyssä. Mutta hän se\n_oli_, hän tiesi sen merkillisen välinpitämättömällä tavalla, ja synti\noli _hänen_ syntinsä. Murha ei itsessään suinkaan ollut kovin suuri\nsynti: hän ei ollut houkutellut toista väijytykseen, mies oli itse\nkeksinyt koko retken ja oli kaatunut ase kädessä — ja orjillakin\nkuuluu ennen olleen oikeus kostaa vaimonsa kunnia; se oli miehen oikeus\nja velvollisuus niin Jumalan kuin ihmisten lakien edessä.\n\nTuo häntä seurasi —.\n\nJa hänestä tuntui kuin hän olisi tarjonnut Jumalalle vaihtokauppaa,\nsuoristaessaan selkänsä ja valmistautuessaan kantamaan Ingunnin\nonnettomuuden painoa. Jos se kävisi raskaaksi, ei kukaan ollut\nkoskaan saava nähdä sitä. Ja hän tahtoi elää hurskaasti ja\njumalaapelkääväisesti tästä hetkestä alkaen — mikäli se oli\nmahdollista miehelle, joka kantoi mielessään ripittämätöntä syntiä:\nhän tahtoi harjoittaa oikeutta ja kohtuutta lähimmäistänsä kohtaan,\nolla armelias köyhille, suojella hylätyitä ja turvattomia, kunnioittaa\nJumalan huonetta ja seurakuntansa pappia sekä antaa kirkolle kaiken,\nmitä hän oli velvollinen antamaan, rukoilla jokapäiväiset rukouksensa\nhartaudella ja mieleensä painaen, lukea Misereren usein ja sanoja\npunniten. Hän tiesi saaneensa liian vähän kristinuskon opetusta\nkasvuaikanaan — veli Vegard oli tehnyt parastaan, mutta hän kävi\nFrettasteinissä kerran, pari vuodessa, ja jäi taloon noin viikoksi;\nmutta häntä lukuun ottamatta ei siellä ollut ketään, joka edes olisi\nkuunnellut, lukivatko lapset rukouksensa joka päivä. Ja sen hyvän opin,\nminkä hän oli saanut Torfinn-piispan luona, oli käynyt samoin kuin\nRaamatun kertomuksessa — nisujen joukkoon oli kylvetty niin paljon\nohdaketta ja juolanjuuria niinä vuosina; jolloin hän oli kiertänyt\nmaailmaa, että nouseva oras oli tukehtunut rikkaruohoihin. Ensi kertaa\nOlavin mielessä liikahti aivan kuin katumus Einar Kolbeininpojan\nmurhan johdosta: hän oli katunut sitä siksi, että se oli ollut\nhuono palkka Torfinn-piispan hyvyydestä ja siksi, että se oli pahin\nonnettomuus, mihin hän saattoi joutua, kun asiat kerran olivat sillä\nkannalla — niin, ja koska hän tiesi, että hänen _täytyi_ katua,\nkoska se oli _synti_, vaikkei hän itse voinutkaan ymmärtää, että se\noli niin kovin syntistä. Nyt hän alkoi aavistaa, että tuossa Jumalan\nkäskyssä, ettei saanut tappaa, oli syvempikin tarkoitus ja viisaus\nkuin vain se, mitä hän oli luullut: Jumala ei tahdo kenenkään syntisen\nkuolemaa. Käskyyn kätkeytyi myös huolenpito murhaajasta — hänkin avasi\nsielunsa monenlaisille pahoille voimille, jotka nyt voivat ryhtyä\nodottamattomiin hyökkäyksiin.\n\nSaattoi siis olla hyödyllistä asua yhdessä Olav Puolipapin kaltaisen\nhurskaan miehen kanssa; hänen sukulaisensa osasi varmasti antaa hänelle\nhyödyllistä ohjausta monessa suhteessa. Esimerkiksi katumusveisuissa —\nhän oli oppinut koko joukon sellaisia Asbjørn Allfeitiltä ja Arnvidilta\nHamarissa, mutta oli unohtanut enimmät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav kutsui naapurit tuliaiskesteihin ja ilmoitti heille, että vaimo,\njonka hän oli tuova taloon, oli Steifinn Torenpojan tytär, hänen\nkasvatussisarensa, jolle hänet oli kihlattu heidän lapsena ollessaan.\nHeti kun hän ehtisi kotiutua hiukan ja päästä perille oloistaan, hän\nlähtisi takaisin Ylämaahan noutamaan vaimoansa. Mutta hän ei maininnut\nmitään siitä, olivatko häät jo olleet, vai tulisivatko ne vasta\nvietettäviksi täällä, eikä hän pyytänyt mukaansa saattomiehiä seudulta,\nvaikka hänen sukulaisensa ei kyennyt seuraamaan häntä. Ihmiset\nhuomasivat pian, että Hestvikenin nuori isäntä oli hieman umpimielinen\nja tiesi minkä verran ilmaisi — eikä hänestä saanut irti juuri sen\nenempää kyselemälläkään.\n\nOlav oli miettinyt paljon, oliko hänen sanottava, että oli myös lapsi.\nEhkä olisi helpompaa, jos puhuisi etukäteen. Mutta hän ei jaksanut\ntehdä sitä. Ja sitten hän ajatteli, että lapsihan saattoi olla kuollut.\nSe oli kyllä elänyt syntyessään — mutta rintalapset kuolivat helposti,\noli hän kuullut sanottavan. Tai ehkä he keksivät jonkun keinon —\nvoisivat esimerkiksi antaa sen kasvatettavaksi matkan varrella.\nSen, mitä hän ensi hädässään ja hämmennyksessään oli puhunut lapsen\nottamisesta omiin nimiinsä, hän nyt huomasi järjettömyydeksi. Hän ei\nymmärtänyt mistä oli keksinyt sellaisen ajatuksen — äpärän ottamisen\nsukuun. Jos se edes olisi ollut tytär, olisi sen voinut vaikka panna\nluostariin, eikä kukaan olisi joutunut kärsimään vääryyttä siitä,\nettä hän oli omistanut sen itselleen mutta tämä oli poikalapsi. Hän\noli ollut kuin mieletön tuskasta ja suuttumuksesta. Mutta hän tunsi\nkuitenkin olevansa velvollinen ottamaan vastaan lapsen, jos äiti\ntahtoisi pitää sen luonaan. Se asia sai järjestyä kuten oli määrätty.\nOli turha kutsua onnettomuutta ennen kuin se oli kohdalla.\n\nKuitenkin hän eräänä päivänä kiipesi pienelle ullakolle, joka oli\nkamarin ja porstuan yläpuolella. Hän oli tullut ajatelleeksi, että\nlapsi hoitajineen saattoi asua siellä, jos Ingunn tahtoi tuoda pojan\ntaloon. Olav Ribbungin tyttäret olivat nukkuneet tuossa luhdissa\nneitoineen. Mutta oli ikuisuus siitä, kun se oli ollut nuorten naisten\nolosijana. Vähintään kahdenkymmenen vuoden pölyt ja lukinverkot olivat\nsaaneet rauhassa levittäytyä sinne, ja suoheinä rapisi ulos sängystä,\nkun hän tarkasti mitä siihen oli kasattu. Päädyn puolella oli parit\nkangaspuut ja pöydänkannatuspukit sekä kirstu, johon oli kaiverrettu\nvaakunakuvia, mistä hän ymmärsi sen kuuluneen äidilleen. Hän aukaisi\nsen: pohjalla oli rukinpyöriä, mertoja, karttoja ja pieni lipas.\nLippaan sisällä oli kirja ja valkea, pellavakankainen kapalovaate\n— nähtävästi ristiäismekko, johon hänet itse oli puettu, kun hänet\nnostettiin ylös kastemaljasta. Hän jäi hetkiseksi kyykkyasentoon\nkiertäen vaatteen koruompeleista laitaa sormiensa välissä.\n\nKirjan hän vei mukanaan alas ja näytti sen Olav Puolipapille.\nMutta vaikka tämä aina oli antanut ymmärtää osaavansa lukea ja\nkirjoittaa kuin hyväkin pappi — paljon paremmin kuin Sira Benedikt,\nseurakuntapappi — ei hän kuitenkaan saanut paljonkaan selvää Cecilia\nBjørnintyttären psalttarista. Olav istui illalla sitä tutkien; siinä\noli pieniä kuvia kappaleen alkukirjainten kohdalla, ja hienoja punaisia\nja vihreitä viivoja suikerteli sivuja pitkin. Levolle mennessään hän\nhautasi kirjan sänkyynsä pieluksen alle, ja sinne se sai jäädä.\n\nMuutamaa päivää ennen kuin Olav oli aikonut lähteä pohjoiseen tuli\nHestvikeniin köyhä vaimo, joka tahtoi puhua Olav-isännän kanssa. Tämä\nlähti ulos eukon luokse. Tällä oli tyhjä säkki olalla, josta Olav\nymmärsi hänen asiansa. Eukko tervehti ensin Olavia itkevällä äänellä\n— ilosta, väitti hän: oli niin hauska nähdä talon oikea isäntä tuvan\novella, \"ja sinusta on tullutkin niin kaunis ja muhkea mies, Olav\nAuduninpoika — olisipa Cecilian kelvannut katsella poikaansa — ja\nsinusta puhutaan hyvää kylällä, Olav. Ja niin minä ajattelin, että\nlähdenpähän katsomaan — minä olin ensimmäisiä, jotka näkivät sinut\nmaailmassa, sillä minä palvelin siihen aikaan Skildbreidissä ja olin\nMargretin, emäntäni matkassa, kun hän tuli auttamaan äitiäsi — ja minä\nsain olla sinua kapaloimassa.\n\n\"Oletko tuntenut äitini?\" kysyi Olav, kun eukko hetkeksi pysähtyi\nhenkäisemään.\n\n\"Kävihän hän kirkolla jonkun kerran alussa Audunin tuotua hänet tänne,\nmutta talvemmalla hän tuli niin kivuliaaksi, ettei häntä näkynyt\nihmisten ilmoilla — tupa, missä hän asui, oli liian kylmä, sanoi\nhänen palvelusneitonsa, ja viimein hänen täytyi muuttaa toiseen tupaan\nvanhusten luo, kun siellä oli lämpöisempi. Torgils oli niin raivo sen\ntalven ja kevään. Muistan hänen pitäneen kovaa mökää sinä yönä, jolloin\nsinä synnyit, ja sillä kertaa kesti raivopäätä kokonaisen viikon —\nCecilia pelkäsi häntä niin kauheasti, makasi vavisten vuoteessaan, eikä\nAudunkaan saanut häntä rauhoittumaan. Sepä se taisi tehdäkin hänestä\nlopun — ja sitten se, että hän oli asunut liian kylmässä. Audun kantoi\nhänet ylös aitan parveen kun ilma lämpeni; hän huomasi, että Cecilian\noli vaikea asua tuvassa hullun luona — mutta hän kuoli pian. Sinä\ntaisit silloin olla yksikuinen.\"\n\nEukko kertoi nimensä olevan Gudrid ja asuvansa siinä mökissä, jonka\nOlav ehkä oli huomannut ratsastaessaan kirkosta itään — soiden\npohjoislaidassa, juuri ennen kuin tie kääntyy ylös Rynjuliin. Hänet oli\nnaitettu pieneen taloon Saanan puolelle, hyvälle ja arvossapidetylle\ntalonpojalle, mutta hän oli jäänyt lapsettomaksi. Ja kun mies sitten\nkuoli ja hänen veljensä muutti taloon vaimoineen eikä hän tullut\ntoimeen heidän kanssaan, hän meni tälle Bjørnille, jonka kanssa hän nyt\noli naimisissa. Hullummin hän ei olisi voinut tehdä. Bjørn ei ollut\nmikään köyhä mies siihen aikaan; kun he löivät yhteen omaisuutensa, oli\nheillä varoja yllin kyllin. Bjørn oli leski ja hänellä oli vain yksi\ntytär, ja heistä liitto oli sopiva: Gudrid oli alkanut taas kaivata\nmiestä ja sitten hän tahtoi lapsia. Ja se olikin ainoa toivomus, mikä\ntäyttyi — hän sai kahdeksan kappaletta, joista viisi oli elossa.\nMutta jo ensimmäisenä talvena Bjørn teki miestapon ja joutui maksamaan\nsakkoja, ja sen jälkeen heidän varallisuutensa hupeni. Bjørn oleksi\nenimmäkseen vuonon rannalla: pyydysti merisikoja ja hylkeitä ja\nlintuja, tai kalasti Hvitasteinin Torelle — sillä aikaa kun hän itse\nistui mökissä lapsilaumoineen tytärpuolen kera, joka oli vihainen ja\nilkeä. —\n\nOlav kuunteli kärsivällisesti vaimon sanatulvaa ja käski hänet viimein\nkanssaan aittaan. Hän oli varannut taloon joka lajia tuliaiskesteihin\nja antoi Gudridille runsaasti apua sekä sanoi vielä: \"Jos teidän on\nvaikea selvitä talven yli, niin tule vain meille, muori!\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, Olav Auduninpoika — sinä olet ihan kuin\näitisi. Noin lempeästi hänkin hymyili ja auttoi aina köyhiä vaivaisia!\"\n\nViimein eukko lähti.\n\nKetään ei ollut tuvassa kun Olav palasi sisään. Hän jäi seisomaan\najatuksiin vaipuneena. Toinen jalka lieden reunalla, kädet polven\nympärillä hän tuijotti pieneen hiilikekoon, joka vielä hehkui — siitä\nkuului hienoa ritinää ja hajoavat hiilet tuikahtelivat.\n\nÄiti, ajatteli hän, ja muisti sen vähän, mitä oli hänestä kuullut. Äiti\noli ollut nuori ja kaunis, sanottiin; hänet oli kasvatettu isoisten\ntavoin rikkaassa nunnaluostarissa ja hän oli ollut kuninkaantyttären\nleikkitoveri. Ja kuningattaren rouvatuvasta hänet oli muutettu tähän\nyksinäiseen taloon, kauas kaikista tuttavista. Näissä köyhissä\ntalonpoikaissuojissa hän oli kantanut Olavia sydämensä alla, kärsinyt\nvilua ja orpoutta näiden ikäloppujen miesten parissa — hullun, jota\nhän pelkäsi, ja isännän, joka katsoi karsaasti pojanpoikansa naimista.\n— Se oli kamalaa.\n\nHän läimäytti kämmenellään kovasti reittään. Mahtoi olla sietämätöntä\nolla nainen ja voida niin vähän kohtalolleen. Hänestä tuntui kuin\nhän olisi säälinyt _kaikkia_ naisia: — silkkiin ja aivinaan puettua\näitiään, Gudridia, kerjäläisämmää, Ingunnia — yhtä vähän heidän\nkaikkien toimitti panna kovaa kovaa vastaan. Ingunn — hänen mieltään\nviilsi halu ja ikävä — hän muisti tämän hennon, valkean niskan;\nihmisraukka oli saanut oppia taivuttamaan ylpeän neitsytniskansa. Ensin\nhänen tähtensä. Ja nyt hän murtuisi kai kokonaan. Mutta Olav tahtoi\npainaa hänen päänsä rinnalleen lempeästi ja hellästi ja hyväillä varoen\nhänen valkoista niskaraukkaansa. Ingunn ei ollut _milloinkaan_ saava\nkuulla hänen suustansa sanaakaan onnettomuudestaan, huomata hänen\npuheestaan tai käytöksestään hänen kantavan kaunaa mielessään. — Tällä\nhetkellä hän ei tuntenut sellaista tunnetta olevankaan itsessään tuota\nturvatonta olentoa kohtaan, jonka hän pian saisi haltuunsa — hän\ntahtoi ainoastaan suojella häntä ja olla hänelle hyvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivemmällä Olav satuloi hevosensa ja lähti itään, kirkonkylää kohti.\nHän ei tiennyt mitä sieltä haki, mutta hänen mielensä oli kumman herkkä\nsinä päivänä, ja saavuttuaan kirkon luo hän sitoi hevosensa kammitsaan\nja lähti kulkemaan kirkkomaan poikki kirkkoa kohti.\n\nHän laski miekkansa ja hattunsa seinävieruspenkille, mutta tuli\nsysänneeksi ne maahan viittansa kulmalla. Kolinan synnyttämä kaiku\ntuntui hänestä pahalta. Ja sisällä oleva valokin oli kumman kelmeä ja\nvieras, sillä seinät oli juuri kalkittu — niihin piti maalattaman\nkuvia kesällä.\n\nAudun ja Cecilia lepäsivät ylinnä vasemmassa laivassa, Maarian-alttarin\nja kuorin välissä. Olavin polvistuessa heidän haudalleen ja lukiessa\nrukouksiaan niin hiljaa kuin osasi sattui hänen katseensa kuvaan, jonka\nkuvamestari oli saanut valmiiksi kuorin viereiselle seinälle. Se esitti\npitkää, hoikkaa, viehkeää naista, jolla oli side silmillä ja katkennut\nruoko kädessä — ja sen asento ja ilme, jopa tumman puvun värikin\nolivat sanomattoman alakuloiset. Olav oli nähnyt tuon kuvan kirkoissa\nusein ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan muistanut kysyä, mitä se\nmerkitsi. Mutta missään muualla ei tuo nainen ollut niin surumielisen\nnäköinen ja kaunis kuin täällä.\n\nTorfinn-piispan sanat orvoksi jääneistä lapsista muistuivat äkkiä hänen\nmieleensä. Ensi kerran hän tunsi itsensä melkein iloiseksi siitä, ettei\nollut vaatinut Ingunnia eroamaan lapsestaan. Tällä hetkellä hän tunsi\nvoivansa ajatella tuota lasta eräänlaisella säälillä. Kun Ingunn kerran\noli synnyttänyt sen, täytyi hänen voida suoda sille kasvatus.\n\nTultuaan kirkonmäelle hän näki papin, sira Benedikt Bessenpojan,\nseisovan hevosensa luona. Olav tervehti häntä kunnioittavasti, ja\npappi vastasi hänen tervehdykseensä suopean iloisesti. Niiden harvojen\nkertojen perusteella, jolloin oli nähnyt pitäjänsä pappia, Olavia\nmiellytti tämä suuresti. Hän oli arvokkaan ja juhlallisen näköinen —\nlyhytkasvuinen, hartiakas ja tanakkavartinen. Hänen kasvojaan ympäröi\npunertava tukka ja parta; kasvot olivat leveät, mutta kaunismuotoiset,\npiirteet rohkeat ja iho hyvin kesakkoinen. Hänellä oli kirkkaat,\nsiniset, elämänhalua säteilevät silmät. Olav oli tullut siihen\nkäsitykseen, että tässä oli hurskas, ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen\nmies — ja hän piti papista siksikin, että tällä oli niin kaunis, vahva\nja pehmeä ääni, puhuipa hän tai lauloi.\n\nAluksi he puhuivat hevosesta. Olav oli tuonut sen Skånesta — se oli\nseitsenvuotias, iso, karkeatekoinen ja kaunis, muuten valkoinen,\npaitsi vähän harmaatäpläinen lautasilta. Hän hoiti sitä aina itse,\nharjasi ja suki, niin että se pysyi puhtaana ja kiiltävänä, sillä hän\npiti siitä paljon; ja hän iloitsi nyt kuullessaan papin antavan arvoa\neläimelle. Sitten sira Benedikt tutki tarkasti valjaita, jotka olivat\npunaiseksivärjätystä nahasta. Olav salasi hymyn — pappi oli innokas\nnahan parkitsija ja värjääjä, hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa\nhommaa. Tuo oli yksi niistä vioista, joista Olav Puolipappi oli\nmoittinut sira Benediktiä — sellainen oli hänen mielestään papille\nsopimatonta hommaa, sillä siinä täytyi liikutella mitä moskaisimpia\naineita vihityin sormin. Tuohon vastasi sira Benedikt, ettei hän\nluullut sen moskan olevan rumaa Jumalan silmissä, sillä olivathan kädet\nyhtä puhtaat hänen pestyään ne. Olihan itse Vapahtaja kunnioittanut\ntyöntekoa ottamalla piilukirveen ja taltan samoihin siunattuihin\nkäsiin, jotka olivat luoneet ja pelastaneet ihmiset, sekä veistänyt\nhirsiä pyhän kasvatusisänsä talon edessä. — Hän ei voinut varmaankaan\npitää pahana, että hänen arvoton palvelijansa harjoitti tätä jaloa ja\nvaativaa taitoa.\n\nPappi pyysi Olavin kanssaan sisään, ja Olav suostui mielihyvin. Olav\nIngolfinpoika irvisteli sillekin, että papin talossa haisi kuin\nmarkkinasuutarien kojuissa kaupungissa. Mutta tupa oli siisti ja\nkaunis; se oli paljon komeampi kuin Hestvikenin tupa. Kolme hempeää\nneitoa kantoi sisään voita, valkoista leipää ja olutta, tervehti\nnöyrän säädyllisesti ja poistui heti sen tehtyään. He olivat papin\nsisarenpojan lapsia; vanhin hoiti papin taloutta, ja toiset kaksi\nolivat muutaman päivän vieraina sisarensa luona.\n\nOlut oli verratonta, ja miehet jäivät istumaan kaikessa rauhassa\npakinoiden niitä näitä. Olav piti sira Benediktistä yhä enemmän. Sitten\nheidän puheensa kääntyi Olav Ingolfinpoikaan, ja pappi kiitti Olavia\nsiitä, että hän oli osoittanut hellää sukulaismieltä miestä kohtaan,\njoka oli pitänyt niin huonoa huolta hänen omaisuudestaan. Olav vastasi,\nettä hänen oma maastakarkotuksensahan oli etupäässä syynä Hestvikenin\nrappiotilaan; vanhus oli kai tehnyt parhaansa, mutta hänhän oli raihnas\nja rampa. Ja Olav ymmärsi kyllä, että hän oli harvinaisen viisas ja\npyhä mies.\n\n\"Sekö joutava?\" tokaisi pappi.\n\nOlav ei vastannut mitään. Pappi jatkoi:\n\n\"Pyhyyttä hänen kyllä on sietänyt harjoittaa, jos voi uskoa niitä\nmiehiä, jotka olivat hänen kumppaneitaan ja ystäviään nuoruudessaan. Ja\njos hän oli viisas, olisi hänen tullut puhua enemmän Kristuksesta ja\nNeitsyt Maariasta kuin kaiken maailman taikuudesta ja kummituksista\nja menninkäisistä ja merenpeikoista — rukoilla eikä harjoittaa\nmanaamistaan ja loitsulukujaan. — Pelkäänpä, että enimmät hänen\npuheistaan ovat sulaa harhaoppia. Hän joutui pois papinkoulusta\npuolivalmiina, ja senkin, mitä ehti oppia, hän on ymmärtänyt väärin.\nVoi olla hauska kuunnella hänen puhettaan jonkun iltahetken — mutta et\nsuinkaan sinä, Olav Auduninpoika, joka tunnut ymmärtäväiseltä mieheltä,\nsaata mitenkään uskoa hänen loruihinsa —?\"\n\nSiitä hän nyt sai. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut\nsemmoinen aavistus jo aikaisemmin. Ääneen hän vastasi vetäen suutaan\nomituiseen hymyyn:\n\n\"Sukulaiseni ja sinun välillä ei tunnu vallitsevan kovin vahva\nystävyys?\"\n\nPappi sanoi:\n\n\"En ole milloinkaan pitänyt hänestä — mutta siihen ei ole syynä\nainoastaan se, että hän oli sen miehen kasvatusveli, joka oli minun ja\nsukuni pahin vihamies. Eikä kukaan meidän suvustamme vihannut muita\nHestvikenin miehiä silti — he olivat tarmon ja kunnian miehiä, kaikki\nmuut paitsi hän. Voithan päättää sen itse, Olav — ensi hetkestä asti\nolen pitänyt sinusta, ja tarkoitukseni on ollut, että ymmärtäisit minun\nsuovan sinulle hyvää, ja tahtoisin, että meidän Eikenin miesten ja\nsinun sukusi välillä loppuisi entinen viha. Emme tosin ole milloinkaan\nlukeneet Olav Ribbungia ja hänen muita poikiaan vihollisiksemme, mutta\nolemme välttäneet toisiamme niin paljon kuin suinkin, ja sitä tuskin\nihmetteletkään —.\"\n\nOlav alkoi kuivata hihaansa, johon oli läikyttänyt olutta eikä katsonut\nylös kysyessään:\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitat, sira Benedikt. — Olen tulokas, enkä\ntunne pitäjän asioita — en ole kuullut sanaakaan sukujemme välisestä\nvihasta.\"\n\nSira Benedikt näytti hämmästyvän suuresti ja tulevan samalla hämilleen.\n\n\"Luulin Olav Puolipapin kertoneen sinulle tästä\", hän sanoi.\n\nOlav pudisti päätään.\n\n\"Sitten minä voin tehdä sen.\" Pappi jäi istumaan ajatuksissaan, tökkien\npientä vaahtokuplaa, joka uiskenteli maljassa ja kuljettaen sitä ympäri\nreunoja.\n\n\"Huomasitko sinä kauniita lapsiani, noita kolmea neitoa, jotka olivat\ntäällä äsken, Olav?\"\n\n\"Kauniita olivat. Ja ellei minulla olisi nuorta morsianta, joka odottaa\nminua Ylämaassa, olisin katsonut tarkemmin, kun sukulaisneitosi olivat\nsisällä, sira hyvä!\" sanoi Olav hymyillen.\n\n\"Jos ymmärrän sinut oikein\", vastasi pappi myös hymyillen, vaikka\nhiukan nolona, \"et taida tietää, että he ovat omia sukulaisiasi,\nvieläpä läheisiä.\"\n\nOlav katsoi pappiin odottavasti.\n\n\"Te olette orpanuksia. Torgils Likaparta oli heidän isänsä isä. Hän\nvietteli minun sisareni —.\"\n\nVaistomaisesti Olavin kasvot ilmaisivat kammoa. Sira Benedikt huomasi\nsen, ymmärsi, mitä nuori mies ajatteli ja sanoi:\n\n\"Se tapahtui ennen kuin Jumala pimitti Torgilsin järjen, tai\nparemminkin sen sammutti paholainen, jota hän oli seurannut niin\nuskollisesti syntiin ja hekumaan.\n\n\"Jumala tietää, etten suo pahaa puhuessani Olav Puolipapista, hän ja\nTorgils olivat kasvatusveljiä, ja Olav seurasi toista kaikessa. Olav\nRibbung tahtoi pakottaa Torgilsin naimaan Astridin — hän oli rehti,\nrohkea ja hyvää tarkoittava mies — ja kun Torgils jätti hänet pulaan\näpäräpoikineen hänen itsensä oleksiessa Oslossa erään porttonaisen\nluona, jonka hän tahtoi naida, kielsi Ribbung poikaansa tulemasta\ntälle seudulle. Ingolf, isoisäsi, ja Olavin tyttäret sekä Ivar Staal,\nhänen vävynsä, sanoivat kaikki, etteivät he suostuneet istumaan samaan\npöytään ja puhumaan sanaakaan Torgilsille, ellei hän luopuisi tuosta\naikeestaan. Mutta Torgils asui papin, Olav Ingolfinpojan isän luona —\nja se oli vielä suurempi häpeä, sillä toinen näistä oli pappi ja toinen\npapiksi aikova.\n\n\"Loppujen lopuksi isäni ja veljeni suostuivat ottamaan vastaan\nsovintosakot Hestvikenin miehiltä, kun ymmärsimme, ettei Olav Ribbung\neikä Ingolf saanut Torgilsia luopumaan päätöksestään ja nostamaan\nAstridia onnettomuudesta. Se oli kauniimpaa ja kristillisempää — aivan\nniin. Mutta jos minä olisin ollut aikamies ja asekuntoinen, en olisi\ntyytynyt ennen kuin Torgils olisi maannut maassa — olisin tappanut\nhänet, vaikka olin pappi ja Jumalan vihitty palvelija. Olen vihannut\nsitä miestä niin, että — Herra tuntee minun sydämeni ja tietää sen.\nMutta hän tietää myös, ettei voi vaatia mieheltä pahempaa kuin että\ntämän tulisi jättää kostamatta raudalla ja miekalla sukulaisnaistensa\nkunnia. Olin kymmenvuotias, kun se tapahtui. — Astrid oli ollut\nminulle kuin äiti; hän oli vanhin sisaruksista, ja minä olin nuorin.\nNukuin hänen sängyssään sinä kesänä: hän itki alituiseen; en ymmärrä,\nmiten hän ei menehtynyt itkuun. Minä sanon sinulle, Olav, että se mies,\njoka voi sellaisen antaa sydämestään anteeksi, on totisesti pyhä mies.\"\n\nPappi jäi istumaan ääneti. Olav kuunteli ja odotti hiljaa kuin hiiri.\nViimein hänen mielestään oli sanottava jotakin.\n\n\"Miten siskosi kävi?\" kysyi hän hiljaa. \"Kuoliko hän?\"\n\n\"Hän kuoli kahdeksan vuotta sitten\", sanoi pappi. \"Hän eli vanhaksi.\nHän meni naimisiin muutamaa vuotta myöhemmin Kaare Joninpojan kanssa,\njoka oli kotoisin Roaldstadista, pohjoisesta Skeidsin pitäjästä, ja hän\njoutui hyville päiville. Isä oli liian kova hänelle, ja hänen lastaan\nhän ei kärsinyt silmissään; jos se olisikin ollut jonkun muun miehen\nlapsi — mutta hän ei voinut sulattaa että hänen tyttärensä piti lisätä\nTorgilsin jalkavaimojen lukua. Kaare oli hyvä heille molemmille — hän\nhankki poikapuolelleen hyvän naimakaupankin, Hestbækin perijättären.\nJa kun onnettomuus kohtasi Hestvikenin Olavia ja suku alkoi vähetä,\nlähetti Olav sanan Astridille ja pyysi tältä lasta, Arnea, luvaten\ntälle oikeuden nimeen ja perintöön isänsä jälkeen. Kaare vastasi,\nettei poika tarvinnut enää isänsä sukulaisten turvaa ja että hän sekä\nAstrid rakastivat Arne Torgilsinpoikaa liiaksi lähettääkseen hänet\nHestvikeniin perimään Hestvikenin miesten onnea. Silloin Olav otti\nluokseen Aasan, joka oli palvellut siellä ennen, ynnä tämän pojan, joka\nmyös oli Torgilsin tekoa; mutta poika ei elänyt kauan.\n\n\"Nämä ovat vanhoja asioita, ja minusta me nyt voisimme unohtaa vanhat\nvihat ja te nuoret solmia uudelleen sukulaissiteet keskinäisessä\nrakkaudessa. Luulen, että Hestbækenin Arne ja sinä pitäisitte\ntoisistanne. Lähdepäs minun kanssani sinne kerran, Olav, tervehtimään\ntällä seudulla olevaa sukuasi.\"\n\nOlav vastasi lähtevänsä mielellään. Mutta sitten hän kysyi:\n\n\"Mitä sinä tarkoitit Hestvikenin miesten onnella?\"\n\nPappi näytti tulevan hämilleen.\n\n\"Tiedäthän, ettei sinun vaarillasi ollut lapsionnea. Hän asui siihen\naikaan meren rannalla hullun poikansa kanssa — ja kaikki hänen\nmuut lapsensa olivat kuolleet paitsi Borgny, joka oli luostarissa,\neikä hänellä ollut muita suoraan polveutuvia perillisiä kuin yksi\npoikapahanen, Audun, sinun isäsi — ja hänet Ingolfin leski oli vienyt\nmukaansa sinne, mistä hän oli kotoisin, etelään Elvesysseliin. Ja niin\nkai Kaare ja Astrid sitten arvelivat, että näytti siltä, kuin suku\nsammuisi häneen.\"\n\nOlav sanoi nyt miettivästi:\n\n\"On se sittenkin totta, sira Benedikt, sillä onnea heillä ei ollut,\nsiitä päättäen, mitä sukulaiseni on kertonut minulle.\"\n\n\"He olivat tarmon ja kunnian miehiä, Olav, ja se merkitsee enemmän kuin\nonni.\"\n\n\"Ei Torgils\", virkkoi Olav. \"En tiennyt tätä hänestä. Luulin hänen\nolleen mielipuolen syntymästä asti — vaari ei milloinkaan puhunut\nhänestä.\"\n\n\"Mutta vaikka olen vihannut häntä niin syvästi\", sanoi sira Benedikt,\n\"tahdon kuitenkin sanoa totuuden — hän oli urhea mies ja uskollinen\nkumppaneilleen. Ja kaikki sanovat, ettei Foldenin seudulla muisteta\neläneen kauniimpaa miestä. — On oikeastaan ihmeellistä, että minä\nheti alusta pidin sinusta niin paljon, vaikka sinä muistutat hyvin\npaljon Torgilsia. Mutta Arne on myös isäänsä, samoin kuin tyttäret —\nluulin sinun huomaavan sen heidän tullessaan sisään — kaikki kolme,\nhe ovat niin sinun näköisiäsi, että teitä voisi luulla sisaruksiksi.\nTeillä on kaikilla samanlainen pikkunen, lyhyt nenä ja valkea ihonväri\n— sekä kaunis vaalea tukka; ette te tosin vedä vertaa hänelle\nkauneudessa — sillä vaikka vihasin häntä, täytyy minun sanoa, etten\nole ikinä nähnyt niin kaunista miestä. Ja taitaa olla siis perää siinä\nihmisten puheessa, ettei hänen tarvinnut juosta naisten perässä eikä\nhoukutella heitä puoleensa kuhertelulla ja petollisilla lupauksilla;\nnämä riippuivat hänessä itse aivan kuin noiduttuina, kun hän vain oli\nkatsonut heihin ihmeellisillä, sinisenvihreillä silmillään. Ja sinulla\non samanlaiset vaaleat silmät, Olav —.\"\n\nOlav purskahti nauramaan — nauroi yhä makeammin, koettaen karkottaa\nnaurulla koko sen musertavan kammon, jonka vallassa hän oli ollut.\n\n\"Eihän toki, sira Benedikt — miten minä voisin olla sukulaiseni\nTorgilsin näköinen — ainakaan silmistäni. Sillä _minä_ en ole\nmilloinkaan huomannut olevani naisten suosiossa.\"\n\n\"Olet sinä sittenkin, Olav, vaikket olekaan yhtä kaunis — ja samat\nvaaleat silmät on sekä sinulla että minun tyttösilläni. Mutta ilkeää\nhurmaajan katsetta teillä ei ole silmissänne, Jumalan kiitos.\n\n\"Ja mitä tulee kansan puheeseen siitä, että onnettomuus muka seuraa\nerityisesti toisia sukuja ja taloja — niin ehkä on ollut niin\npakanuuden aikoina, ehkä kyllä. Mutta olethan sinä siksi viisas, että\njätät henkesi ja kohtalosi Jumalan Kaikkivaltiaan käsiin, etkä usko\nsellaista. — Suokoon Jumala sinulle onnea, Olav poikani — onnea ja\nmenestystä avioliitossasi, niin että sinun sukuasi voitaisiin sanoa\nonnelliseksi tästä hetkestä alkaen!\"\n\nPappi kallisti kulhoa. Olav teki samoin, mutta ei osannut sanoa mitään.\nSitten lähti sira Benedikt hakemaan kolmea Arnentytärtä, Signeä, Unaa\nja Torgunnia, ja Olav tervehti sukulaisiaan suuta antaen. Nämä olivat\nniin sieviä ja herttaisia, että Olav virkosi vähitellen entiselleen\nja jäi istumaan pitkäksi aikaa heidän kanssaan iloisesti puhellen.\nNeidot arvelivat, että he tuskin pääsisivät tulemaan Hestvikenin\ntuliaiskemuihin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin, jolloin heidän\ntäytyi olla suurissa häissä omalla kotiseudullaan. Mutta myöhemmin\nsyksyllä heidän oli aikomus tulla uudestaan papin taloon ja jäädä sinne\njoksikin aikaa, ja silloin he lupasivat käydä häntä ja hänen vaimoaan\ntervehtimässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlavin mieli oli hyvin rauhaton hänen ratsastaessaan kotiin päin.\nHänestä oli niin outoa, että hän oli joutunut ajamaan kirkolle tänään\nja sitten tavannut sira Benediktin ja saanut kuulla tältä isoisänsä\nveljestä ja papin sisaresta, että hänen oli vaikea uskoa sitä pelkäksi\nsattumaksi.\n\nSillä tosin piispa yksin saattoi antaa hänelle vapautuksen Teitin\nmurhasta. Mutta hän saattoi tunnustaa sen ensin sira Benediktille. Ja\njonkinlaisella kauhulla Olav tunsi, miten sanomattomasti hän kaipasi\nsitä.\n\nHän tiesi, että jos hän polvistuisi sira Benediktin eteen ja sanoisi\ntälle selvästi olevansa salamurhaaja sekä kertoisi, miten hän oli\nsellaiseksi tullut, tapaisi hän edestään Jumalan palvelijan, eikä yksin\nhengellisen isän. Sira Benedikt oli ymmärtävä häntä kuten isä poikaansa.\n\nHän oli rakastanut piispa Torfinniä, koska tuo Tautran munkki oli\nantanut hänen päästä lähelle sellaista elämän rikkautta, ihanuutta\nja viisautta, josta hänellä ei ennen ollut kuin kaukainen aavistus.\nKristinusko oli ollut hänelle samanlainen mahti kuin laki ja kuningas\n— hän tiesi, että sen täytyi saada johtaa hänen elämäänsä, ja hän\ntaipui sen alle vastustelematta, kunnioittavasti, tuntien, että miehen\noli oltava uskollinen noita kolmea kohtaan, jos mieli kulkea pysty\npäin vertaistensa joukossa ja katsoa heitä pelottomasti silmiin.\nTorfinn-piispassa hän oli nähnyt miehen, joka osasi taluttaa hänet\nkaiken sen ääreen, minkä palveleminen ja rakastaminen tuotti onnea\nja itsetuntoa. Mikä hänestä olisi tullut, jos hän olisi joutunut\nseuraamaan Torfinn-herraa pitemmän ajan, oli vaikea tietää. Mutta\nnyt oli piispa säilynyt Olavin mielessä ikuisuuden kentiltä tulleena\nsanansaattajana — ja hän itse oli ollut lapsi, joka oli ehtinyt\nkäsittää vain murto-osan siitä, minkä toinen oli tahtonut aukaista\nhänen silmänsä tajuamaan, kun jo lapsellisuuttaan oli sotkenut asiansa\nniin, että hänen oli täytynyt paeta hyvän oppi-isänsä tieltä —.\n\nArnvidista hän piti, mutta he olivat niin erilaiset luonteeltaan, että\nArnvidin hurskauskin oli tuntunut hänestä yhtä vieraalta kuin tämän\neräät muut luonteenominaisuudet, joita hän ei voinut ymmärtää. Arnvid\noli umpimielinen, vaikkei hän suinkaan ollut tuppisuu — mutta hänen\npuheliaisuutensa oli samanlaista kuin hänen auttavaisuutensa. Toisinaan\nOlav muisti, että hän aina oli ollut ottajana ja Arnvid antajana;\nmutta Arnvid Finninpoika oli sellainen, ettei Olav voinut tuntea sen\nnöyryyttävän itseään. Hän olisi voinut ottaa vastaan vieläkin enemmän,\nja he olisivat silti olleet läheisiä ystäviä. — Arnvid tunsi hänet\nperinpohjin, uskoi Olav, ja piti hänestä sittenkin — _hän_ ei tuntenut\nArnvidia, mutta piti tästä silti.\n\nOlav Puolipapin puheita hengellisistä asioista hän oli kuunnellut\nmielihyvikseen. Mutta kaikki, mitä tuo vanhus kertoi enkeleistä ja\npaholaisista, vetehisistä, hiisistä ja keijukaisista, pyhistä miehistä\nja naisista, noituudesta ja ihmeistä, kuului kuin eri puolelle sitä\nelämää, missä hän itse liikkui vaikeuksineen. Pyhä Maaria-rouvakin\nmuuttui kuin sadun kuningattareksi, paratiisin ihanimmaksi ruusuksi —\nmutta paratiisi oli ikään kuin jossakin hyvin kaukana vanhan Olavin\nkertoessa siitä.\n\nSira Benedikt oli ensimmäinen mies, jossa hän oli tuntenut itsensä —\nmies, joka oli taistellut saman taistelun, jota hän itse taisteli. Ja\nsira Benedikt oli voittanut, oli tullut jumalaapelkääväksi, lujaksi ja\nvahvaksi uskossa. Olav tunsi kaipuun ja toivon sykkivän suonissaan.\nHänen tuli vain olla rohkea —. Rukoilla voimaa, kuten veli Vegard\noli sanonut, ajattelematta epäuskoisesti, ettei Jumala kuulisi tuota\nrukousta heti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän valvoi suurimman osan yötä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nyt\nvasta oikein tajunnut, että iankaikkisuudessa oli jatkunut taistelu\nJumalan ja hänen vihollisensa välillä aikojen alusta asti, ja kaikki,\nmissä oli elämää, sielua tai henkeä, otti osaa taisteluun, otteluun\ntoisensa jälkeen, joko tieten tai tietämättään — enkelit, pahathenget,\nihmiset maan päällä ja tuolla puolen elämän. Ja pelko se usein sai\nmiehen vietellyksi perkeleen joukkoihin — pelko siitä, että Jumala\nvaatisi häneltä liian paljon — että hänen täytyisi sanoa totuus,\njonka oli vaikea tulla hänen huuliltaan, tahi kieltäytyä mielihalusta,\njota ilman hän ei uskonut jaksavansa elää: voitosta tai menestyksestä,\nhekumasta tai ihmisten arvonannosta. Silloin saapui Valheen isä kietoen\nsielun ikuiseen perusvalheeseensa — että hän vaati omiltaan vähemmän\nja palkitsi heidät paremmin — niin kauan kuin hänen mahtinsa kesti.\nMutta nyt täytyi Olavin itse valita, kummassa joukossa hän tahtoi\ntaistella.\n\nOli sumuinen, leuto ilma, kun Olav seuraavana aamuna astui ulos. Usva\nvihmoi hänen ylleen hienon hienoja vesipisaroita, jotka jäähdyttivät\nsuloisesti kasvoja ja tihkuivat virvoittavina huulille unettoman yön\njälkeen.\n\nHän meni talon läntisellä puolella olevalle kukkulalle, missä vuoren\npaljas, paatinen laki kaartui vuonon selkää kohti kukkien täyttäessä\nkaikki sen halkeamat. Hänelle oli tullut tavaksi suunnata kulkunsa\nsinne joka aamu ja jäädä tarkastelemaan säätä. Hän alkoi vähitellen\nymmärtää vuonon puhetta. Tänään ulappa oli tyyni. Heikot mainingit\nloiskivat Härän sileää syrjää vasten, ja erottuivat pieninä valkoisina\nvälähdyksinä usvasta, siinä missä vaahto pärskähti pitkänä suihkuna\nilmaan tuulen käydessä hiukankin maalta päin. Se lorisi kivien lomitse\nsimpukkarantaan, nuolaisi vedenrajasta kohoavaa leväkimppua ja hengitti\nmiellyttävää suolaveden hajua Olavia kohti.\n\nHän seisoi liikahtamatta tuijottaen eteensä ja kuunnellen vuonon\nhiljaista äännähtelyä — väliin sumu sakeni niin, ettei hän nähnyt\njuuri mitään.\n\nHän oli huomannut aikaa sitten tehneensä hirveän tuhmuuden, kun oli\njättänyt ilmoittamatta murhasta ensimmäisessä laaksossa tapaamassaan\nihmisasunnossa. Jos hän olisi tehnyt _sen_, ei edes ollut varmaa\nolisiko hänelle määrätty sakkoja — Teit olisi ehkä katsottu epatoksi,\njos Ingunnin sukulaiset saattoivat todistaa, että Olavilla oli vanha\noikeus tyttöön. Hän oli miettinyt asiaa niin paljon puoleen ja toiseen,\nettä muisti tuskin itse, mitä oli ajatellut painaessaan asian unhoon\nja peittäessään kaikki jälkensä — hän oli kai koettanut uskotella\nitselleen, että häpeä säilyisi silloin salassa. Kenenkään ei pitänyt\nsaada tietää hänen raivanneen pois Teit Hallinpoikaa, koska hän luuli,\nettei kukaan silloin saisi tietää Teitin vietelleen Ingunnia. Nyt\nhänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli voinut ajatella niin\nperäti typerästi.\n\nJa nyt hän oli sotkeutunut omiin ansoihinsa. Piispa ei päästäisi häntä\nikinä vapaaksi murhasta muulla ehdolla, kuin että hän tunnustaisi\ntekonsa, jotta oikeus täyttyisi. Mutta se oli nyt muuttunut\nsalamurhaksi ja konnantyöksi, eikä muuttuisi muuksi milloinkaan.\n\nHänen takanaan oli talo, Kverndalenin vartta pitkin raivatut maat,\nHestvikenin molempien harjanteiden kupeilla kasvava metsä — hänen\nomaisuutensa levisi kauas sisämaahan sumun keskellä. Venekodat,\nlaituri, veneet häämöttivät rannassa; hän tunsi verkkojensa, tervan,\ntotkujen, suolaveden ja märän puun hajua tänne asti. Ja kaukana\npohjoisessa odotti Ingunn; luoja tiesi miten hänen laitansa oli nyt.\n— Ensimmäinen velvollisuus oli päästää hänet hänen onnettomuudestaan,\ntuoda hänet turvapaikkaan.\n\nEi. Taakka, jonka hän tuhmuudessaan oli sitonut hartioilleen, täytyi\nkantaa perille. Hän ei voinut panna sitä pois. Ehkä hänen täytyi\nraahata sitä hartioillaan, kunnes näki kuoleman avaavan porttinsa. Ja\nhän saattoi kuolla — äkkikuoleman. Mutta siitäkin huolimatta täytyi\nuskaltaa. Hän ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut kääntyä ja\npalata paikkaan, missä oli eksynyt. Hänen täytyi pyrkiä eteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisia ajatellen hän ratsasti pohjoiseen. Bergiin tultuaan hän sai\ntietää Arnvidin suusta Ingunnin tahtoneen lopettaa päivänsä. Kuusi\nviikkoa myöhemmin hän tuli Hestvikeniin toisen kerran, tällä kertaa\nvaimoineen.\n\nMeri välkkyi valkoisena auringonpaisteessa Härän tulikuuman kiven alla\nkeskipäivän seuduissa, kun Olav auttoi Ingunnin maihin Hestvikenin\nlaiturille. Oli Laurinmessun jälkeinen päivä.\n\nVesi pulahteli veneen laidan alla ja loiskui laiturin patsaita\nvasten; ilma oli raskas tuoksuista — siinä tuntui suolaveden,\ntervan, mädänneen syöttikalan ja totkujen hajua, mutta joukosta\nerottui myös makea, lämmin, vieno kukkien tuoksu — Olav tunsi sen\nja ihmetteli, sillä se oli niin tuttu. Se herätti mielessä muistoja,\nvaikkei hän muistanut, mikä oli tuoksunut siten. Yhtäkkiä hän näki\nedessään Vikingevaagin ja Høvdinggaardin — kaiken sen, mikä oli ollut\nunohduksissa siitä asti, kun hän liittyi jaarlin matkaan. Samassa hän\nmuisti, mikä oli tuoksunut siten: lehmus. Tuo vieno, makea lemu, joka\noli kuin hunajan ja siitepölyn ja siman tuoksua. — Täällä täytyi\nolla jossakin kukkivia lehmuksia. Tuoksu tuli yhä voimakkaammaksi\nheidän noustessaan mäkeä. Olav ei ymmärtänyt sitä; ei hän ollut\nnähnyt lehmuksia Hestvikenissä. Mutta pihaan tultuaan hän näki\nnavettarakennusten takaisella kallionseinämällä kasvavan lehmuksia.\nNe olivat imeytyneet kiinni kalliorakoihin, kasvoivat pitkin kivistä\nseinämää, oksien riippuessa alas. Sydämenmuotoiset, tummanvihreät\nlehdet olivat päälletysten kuin paanut kirkon katossa ja peittivät\nvahankeltaiset kukkatertut — Olav erotti ne lehtien kätköstä. Ne\nolivat vähän ruskettuneet ja kuihtuneet; niiden tuoksukin oli vähän\numpea ja yliaikainen, mutta niiden ympärillä pörisi mehiläisiä, ja\nkimalaisia ja kokonasia hyönteisparvia.\n\n\"Kuule, Olav, mikä täällä tuoksuu niin hyvältä?\" kysyi Ingunn\nihmeissään.\n\n\"Lehmukset. Sinä et kai ole nähnyt lehmuksia tätä ennen — niitä ei\nkasva teilläpäin.\"\n\n\"Kyllä minä olen. Nyt muistan — saarnaveljien puutarhassa Hamarissa\nkasvoi yksi lehmus. Mutta en näe niitä missään.\"\n\nOlav osoitti sormellaan vuorta.\n\n\"Se lehmus, jota kasvaa täällä, ei ole samanlainen kuin ne, jotka on\nistutettu tasaiselle maalle.\"\n\nHän muisti Høvdinggaardin linnan pihassa kasvaneen suunnattoman,\nköyryisen lehmuksen — sen vahanväriset, metiset kukkatertut riippuivat\nlatvojen välissä kuin lehtisuovan alla. Høvdinggaardin lehmuksen\nkukkiessa hän oli aina ikävöinyt — mutta ei Frettasteiniin eikä\nHeidmarkiin tai muihinkaan paikkoihin, minne hänen kohtalonsa oli häntä\nviskellyt, vaan puoleksi unohdettuun lapsuudenkotiinsa, jonka hän\nsilloin oli muistanut. Hän näkyi muistavan lehmuksen tuoksun — vaikkei\nvoinutkaan muistaa niitä kasvavan Hestvikenissä.\n\nAuringonlaskun aikaan hän lähti kulkemaan laaksoa pitkin — halusi nähdä\ntäällä päin olevat peltonsa. Lehmuksen tuoksu oli niin väkevä ja\nsuloinen — Olav siirteli jalkojaan verkalleen; oli kuin tuo makea lemu\nolisi painanut häntä. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi onnesta.\n— Nyt hän näki, että harjun pohjoisellakin puolella kasvoi kaikkialla\nlehmuksia.\n\nPäivä oli kadonnut laaksosta; kaste lankesi hänen kääntyessään kotiin\nrakennuksia kohti. Hän astui aidatun lepikon poikki ja oli muistavinaan\ntässä olleen niityn, missä tehtiin heinää, mutta nyt se oli jäänyt\nleppien valtaan. Lehdet ja pensaat rapisivat karjan puskiessa vetisen\nhakamaan läpi. Se oli merkillistä karjaa, tämä Hestvikenin karja\n— pitkäruhoista, leveämahaista, vääräjalkaista lajia, jolla oli\nkiemuraiset sarvet, iso pää ja surulliset silmät. Useimmilla oli vain\nkolme utaretta, tai ne olivat muulla tavoin epämuotoiset. Olav taputti\nniitä ja puheli niille, kulkiessaan surullisen karjansa keskitse.\n\nIngunn ilmestyi polulle riihen takaa pitkänä ja norjana kuin\nvitsanvarpu, sininen puku yllänsä ja valkoinen huntu hulmuten.\nHiljaa, aivan kuin empien hän astui pellon laitaa myötäilevää polkua.\nMelkein loppuun kukkineet angervot ja virmajuuret ylettyivät hänen\nvyötäisilleen ja peittivät hänet miltei kokonaan. Hän oli lähtenyt\nOlavia vastaan.\n\nHeidän tavattuaan Olav tarttui Ingunnin käteen ja talutti häntä heidän\nastuessaan yhdessä rakennuksia kohti. Vieraat oli kutsuttu seuraavana\npäivänä, mutta tämän illan he olivat kahden tuvassa, vanhuksen\nnukkuessa komerossaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nKaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat\nkalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä\nkohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.\n\nOlav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää\nkalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista\npeltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki\nalas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen.\nMutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion\nkylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa —\nvuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja\nmetsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu\nauringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää\nkasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria\ntaloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt\nmitään ihmisen jälkiä.\n\nPeltomaan keskeltä kohosi kallioita niin taajasti, että vaalea sänki\nnäytti aivan kuin rikkinäiseltä — siellä täällä vain oli kappale\npeltoa kahden punertavan kallionystyrän välissä. Mutta pellosta\nnouseva vilja oli hyvää ja kypsyi nopeasti, sillä maata lannoitettiin\nlaiturilta tuoduilla kalansisälmyksillä, ja vuoren halkeamissa\nkasvoi erästä ruohoa, jota Olav ei ollut nähnyt milloinkaan ennen.\nHänen tultuaan tänne alkukesästä oli sillä parhaillaan pienet,\npurppuranpunaiset tähtikukat, mutta nyt olivat itse ruohonkin\nhienohelpeiset lehdet käyneet veripunaisiksi ja ruosteenkarvaisiksi\nja ne olivat täynnä siemenkotia, jotka muistuttivat pitkänokkaista\nkattaraa.\n\nTalonhoidosta Olav oli parhaiten perillä. Hän näki täällä kaivattavan\npaljon työtä — vanhat niityt oli perattava pensaista, karja saatava\nkasvamaan, rakennukset pantava kuntoon. Hän oli pestannut Bjørnin,\nGudridin miehen kalastamaan ja pyytämään muuta riistaa tulevan puolen\nvuoden ajaksi. Hänellä ei ollut kokemusta sellaisessa, mutta ensi\ntalvena hän aikoi lähteä Bjørnin mukana merelle, että oppisi niitä\ntoimia, joilla Hestvikenin entinen varallisuus oli saatu kokoon. Bjørn\nneuvoi häntä myös ryhtymään ensi kesänä uudestaan suolanpolttoon\nHevoskallion etelänpuoleisessa lahdessa.\n\nMutta kaikkien ajatusten pohjalla, jotka askartelivat päivän töissä ja\ntulevissa tehtävissä, kyti Olavin mielessä syvä, onnekas rauha. Päivä\nsolui ikään kuin keskeymätön onnenhetkien virta. Ja juuri siksi, koska\ntiesi vaarallisten muistojen piilevän virran alla ja tiesi sen olevan\njonkinlaista voimaa itsessään, että hän saattoi jättää ne makaamaan\nsinne muistamatta niitä, hän tunsi myös ylpeyttä siitä, että hän voi\nolla niin tyyni ja iloinen.\n\nSelkeästi ja kylmästi hän ymmärsi, että entiset koettelemukset\nsaattoivat kohdata heitä uudelleen. Mutta hän iloitsi hyvistä päivistä\nniin kauan kuin niitä kesti.\n\nNäin hän seisoi aamu aamun jälkeen eteensä tuijottaen, mietteissään,\ntuon unenomaisen onnentunteen aaltoillessa ajatusten pohjalla. Hänen\nvaaleat kasvonsa näyttivät kovilta ja tylyiltä ja silmäterät muuttuivat\nteräviksi kuin neulankärki. Arveltuaan Ingunnin nousseen ylös hän\npalasi kartanoon. Hän nyökkäsi vaimolleen tervehdykseksi tuskin\nhuomattavasti hymyillen heidän kohdatessaan toisensa ja näki pienen,\niloisen punastuksen tämän raikkailla kasvoilla sekä hiljaisen, kainon\nonnen, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kaikista hänen eleistään.\n\nIngunn oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan. Hän oli lihonut vähän, hänen\nhipiänsä oli hohtavan tuores, ja hänen silmänsä näyttivät suurenneen ja\nmuuttuneen sinisemmiksi valkoisen päähineen alla.\n\nHän liikkui pehmein, alistuvin liikkein — oli käynyt hiljaiseksi,\ntasaiseksi, lempeäksi kaikkia kohtaan ja miltei nöyräksi miehensä\nedessä. Mutta jokainen saattoi huomata, että hän silti oli iloinen, ja\nkaikki, jotka olivat nähneet Olavin vaimon, pitivät hänestä.\n\nOlav nukkui edelleen niukasti öisin. Tunti tunnin jälkeen hän\nmakasi valveilla liikahtamatta, kohentaen vain väliin hiukan\npuutuvaa käsivarttaan, jonka päällä Ingunn makasi. Tämä lepäsi niin\nturvallisesti hänen vieressään unessa, ja Olav hengitti hänen hiustensa\nmakeaa heinäntuoksua. Koko hänen olemuksensa huokui lämpöä, nuoruutta\nja terveyttä — ja siinä pimeässä maatessaan Olavista tuntui kuin\nikäloppujen vanhusten jättämä ilkeä henki olisi paennut loukkoon\nvoitettuna ja karkotettuna. Näin hän makasi tuntien ajan kuluvan, eikä\nkaivannut unta. Tuntui niin hyvältä maata näin ja tuntea ainoastaan\nIngunnin läheisyys; nyt he viimeinkin olivat turvassa. Hän siveli\nkädellään tämän olkaa ja käsivartta — se oli silkinhieno ja viileä;\npeite oli valunut alas. Mies veti sen ylös, kumartui hänen puoleensa\nhyväillen, ja toinen vastasi hänelle unen horteesta pienin, unisin\nlempisanoin kuin lintu, joka äännähtelee yöpuulla kyyhöttäessään.\n\nMutta hänen sydämensä oli tullut araksi ja pelokkaaksi — se säikähteli\nkuten lintu, joka lehahtaa oksalta. Hän huomasi sen itse ja varoi\nnäyttämästä sitä muille.\n\nEräänä aamuna hän seisoi aidan vieressä katsellen lehmiään, jotka oli\npäästetty sänkipeltoon; joukossa oli myös sonni. Se oli ainoa kaunis\neläin koko karjassa, iso ja lihava, kiiltomusta, selässä kellervä\njuomu. Mutta katsoessaan siinä sonnia, joka astuksi mäkeä alas hitain,\nraskain askelin, hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin tuo vaalea juomu\nsen mustassa selässä olisi kiemurrellut kuin käärme, ja silloin hän\nsäikähti. Sitä kesti vain hetken, sitten hän taas tyyntyi. — Mutta sen\njälkeen hän ei voinut pitää sonnista koskaan yhtä paljon kuin ennen, ja\ntuo tunne vaivasi häntä vuosikausia, koko ajan kun sonni oli talossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa\npäivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden\ntakana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia.\nUseimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.\n\nEräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään\nkuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat\nsuuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen\nvapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi\nheti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta.\nBjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta\nruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti\nharmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:\n\n\"Oletko sinä sukua meille Hestvikenin miehille, Bjørn?\"\n\n\"En\", sanoi Bjørn lyhyeen. \"Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle\nolet sukua?\"\n\nOlav tuli vähän hämilleen; hän sanoi:\n\n\"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla\nhaaroja, joita ei tunne.\"\n\n\"Tarkoitit, olinko minä yksi Likaparran vesoja, joita on kaikkialla\",\nsanoi Bjørn tuikeasti. \"Ei, minä olen kunniallista sukua, ja sitä ovat\nisäni olleet seitsemässä polvessa. En ole milloinkaan kuullut meidän\nsuvussamme olleen äpäröitä!\"\n\nOlav puraisi huultaan. Hän oli vihainen — mutta itsehän hän oli\nsuututtanut toisen. Hän ei sanonut mitään.\n\n\"Mutta meissä on muuan vika\", jatkoi Bjørn, \"että me puskemme aivan\nkuin sonni, kun meitä härnätään — jos se on sinun mielestäsi vika.\nEikä käsi siedä kauan iskuja — ellei se saa paljon kultaa perästäpäin.\"\n\nOlav oli vaiti. Bjørn sanoi nauraen:\n\n\"Tapoin naapurini, kun me riitaannuimme parista hihnasta. Mitä sinä\nsanot siitä, Olav isäntä?\"\n\n\"Ne hihnat tulivat kalliiksi. Olivatko ne sitten niin mainiot?\"\n\n\"Olin lainannut ne Gunnarilta kantaakseni heinät korjuuseen. Mitä\narvelet nyt?\"\n\n\"Minä arvelen, etten voi uskoa sinulla olevan tapana palkita toisia\nsillä lailla ystävyyden osoituksesta\", sanoi Olav, \"luulen siis noissa\nhihnoissa olleen jotakin erityistä.\"\n\n\"Gunnar taisi luulla minun ajatelleen niin\", lausui Bjørn, \"— sillä\nhän syytti minua siitä, että olin katkaissut ne.\"\n\nOlav nyökkäsi. Kumartuen alas sitomaan kenkäänsä Bjørn sanoi:\n\n\"Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani, Olav Auduninpoika?\"\n\n\"Sitä ei ole helppo tietää\", sanoi Olav. Hän koetti työntää soljen\nneulaa paidankauluksen läpi.\n\n\"Niin — sillä kukaan ei olisi keksinyt syyttää sinun asemassasi\nolevaa miestä parin vanhan nahkahihnan varastamisesta\", sanoi Bjørn.\n\"Mutta et sinäkään, Olav, hillinnyt kättäsi silloin, kun kunniasi oli\nkysymyksessä.\"\n\nOlav seisoi mekko käsissään aikoen juuri vetää sen päänsä yli; nyt hän\nantoi kätensä vaipua.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat —?\"\n\n\"Tarkoitan, että — kun tällä seudulla kuultiin sinun tappaneen\nsukulaisesi, koska tämä kieltäytyi antamasta sinulle sitä neitoa,\njoka oli sinulle luvattu, ja puhui rumia perästäpäin — niin silloin\najattelin, että sille miehelle olisin valmis tekemään ystävän teon, kun\nkerran tulisit kotiin. Muuten en olisi hakenut työtä niin läheltä niitä\npaikkoja, missä itselläni kerran oli talo — vaikkei se ollut suuri —.\"\n\nOlav kiinnitti vyötänsä. Hän irrotti tikarin, joka riippui siinä;\nse oli hyvä ase: terä vieraan maan raudasta ja kahvassa hopealaatta\nkoukkuineen, jonka saattoi kiinnittää vyöhön. Hän ojensi tikarin\nBjørnille.\n\n\"Otatko tämän ystävyyden osoitukseksi, Bjørn?\"\n\n\"En. Etkö tiedä, Olav, ettei puukkoja saa antaa ystävilleen — se\nleikkaa poikki ystävyyden. Mutta osoita minulle ystävyyttä siten, ettet\nenää anna apua eukolle, joka juoksentelee täällä.\"\n\nOlav punastui — ja hän oli samassa ihmeen nuoren näköinen.\nHämmennystään peittääkseen hän sanoi keveästi, hypäten vuoren laidalle\nja alkaen nousta mäkeä ylös:\n\n\"En arvannut, että tällä seudulla tiedettäisiin niin paljon minun ja\nKolbeininpoikien väleistä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBjørn oli pelästyttänyt hänet niillä sanoillaan, että hän oli nopsa\nkädestään kun kunnia oli kysymyksessä. Hän ei ollut muistanut enää koko\nEinar Kolbeininpojan murhaa; se vaivasi häntä niin vähän muuna kuin\nniiden onnettomuuksien aiheena, joista hän nyt oli päässyt, eikä hän\nsiis heti ollut voinut ajatella Bjørnin tarkoittaneen sanoillaan _sitä_.\n\nOlav oli pitänyt Bjørnistä, kun tämä tuli tarjoamaan palvelustaan, ja\nhän piti tästä edelleen. Mutta hän ymmärsi, ettei Bjørnistä pidetty\npaikkakunnalla. Hänen vaimonsa, Gudrid, kävi Hestvikenissä tavan\ntakaa; Bjørn ei näkynyt ilostuvan hänen tulostaan ja hän kävi harvoin\nkotonaan. Olav huomasi myös pian, että Gudrid oli mitä liukkain\njuoruämmä, joka mieluummin juoksenteli talosta taloon pusseineen kuin\nhoiti kotiaan. Rundmyrissä ei myöskään ollut niin huutavaa köyhyyttä\nkuin hänen sanoistaan olisi voinut päätellä; Bjørn huolehti omistaan\nparemmin kuin Gudrid väitti, lähetti sinne milloin lihaa milloin kalaa,\njopa jauhojakin, ja heillä oli lehmä ja vuohi. Mutta Olav oli kutsunut\neukkoa kasvatusäidiksi, eikä tätä nyt käynyt lähettäminen talosta ilman\nantia. Olavia harmitti, että hän oli joutunut tähän välikäteen — hän\nymmärsi Bjørnistä tuntuvan pahalta, tämä kun oli ikään kuin talon\nrenkien päällysmies, että hänen vaimonsa kävi tuolla tapaa pyytämässä\nalmuja.\n\nOlav oli alkanut tuntea vetoa vanhempien miesten seuraan. Hän oli\ntietämättään kaivannut poikavuosinaan jotakuta, joka olisi viitsinyt\nopettaa ja ohjata häntä. Hän oli nyt hyvin alamainen ja kunnioittava\nvertaisiaan vanhempia miehiä kohtaan ja avulias ja palvelevainen\niäkkäitä köyhiä kohtaan, ja hän otti kärsivällisesti vastaan näiden\nneuvot ja noudatti niitä, sikäli kuin ymmärsi ne järkeviksi. Olav\nolikin itse harvapuheinen joutuessaan vieraiden seuraan — mutta vanha\nväki sai helposti jutun sujumaan hänen tarvitsematta sanoa montakaan\nsanaa joukkoon tai kuunnella joka hetki. Ja nämä pitivät kovin nuoresta\nHestvikenin isännästä.\n\nIkäistensä parissa hänestä kyllä pidettiin myös kohtalaisesti, vaikka\njotkut tuumivat, ettei hänen parissaan juuri syntynyt leikki ja\nilonpito; ja muutamat epäilivät hänen hiljaista, säveää käytöstään\nylpeydeksi. Mutta toiset sanoivat vain, että hänen elämänsä oli hiukan\nraskasta ja ettei hän ollut erityisen älykäs. Siitä kuitenkin kaikki\nolivat yhtä mieltä, että Olav ja hänen vaimonsa olivat harvinaisen\nkauniita molemmat ja osasivat esiintyä säädykkäästi vieraissa\nkäydessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä lauantaina, iltasen aikaan, tulivat Olav ja Bjørn talon\nmolempien renkien kanssa laiturilta. Silloin he näkivät ratsujoukon\najavan esiin Kverndalenin metsiköstä ja karauttavan mäkeä ylös taloa\nkohti. Siinä oli kaksi miestä ja kolme neitoa, joiden pellavanvaalea\ntukka hulmusi hajallaan satulaan asti ja joilla oli yllään punaista ja\nsinistä. Näky oli kovin kaunis niityn heleää vihantaa vasten — ja Olav\nilostui suuresti tuntiessaan Arnentyttäret.\n\nHän syleili ja suuteli heitä iloisesti auttaessaan heidät alas hevosen\nselästä, ja sitten hän vei heidät vaimonsa luo, joka seisoi ovella\nlausuen vieraat tervetulleiksi hiljaisella tavallaan.\n\nNeidot eivät olleet päässeet tuliaiskemuihin, ja pyhien jälkeen piti\nkahden nuoremman palata kotiin isänsä luo; nyt oli pappi lähettänyt\nheidät tänne tervehtimään sukulaisensa vaimoa ja tuomaan tälle lahjoja.\nPapin rengit saattoivat neitoja, ja kun he ratsastivat Skikkjustadin\nohi, tahtoi kartanon poika liittyä heidän seuraansa; hän oli puhunut\nOlavin kanssa joistakin kaupoista viikko sitten.\n\nOlav nousi aitanparveen, riisui pois kalavaatteensa ja pukeutui\npyhätamineihin. Hän iloitsi siitä, että nämä nuoret sukulaisneidot\nolivat tällä seudulla, siten ei Ingunnin tarvinnut olla niin yksin. Hän\noli kuullut huhuttavan, että sira Benedikt ja Skikkjustadin Paal olivat\najatelleet naittaa toisilleen Signen ja Baard Paalinpojan, ja näytti\nsiltä, kuin ei nuorilla olisi ollut mitään sitä vastaan; jos tuo kauppa\nsaataisiin syntymään, olisi siitä hupia Hestvikenin parillekin.\n\nUlkona oli tyyni ja kylmä; ilman vaalea selkeys ennusti yöhallaa.\nSisälläkin oli kylmä — täytyi panna lujasti puita lieteen. Syönnin\njälkeen nuoret koettivat leikkiä vähän aikaa pihamaalla, pimeän tuloon\nasti, saadakseen lämpimän ruumiiseensa. Mutta Ingunnia ei saatu mukaan.\nHän istui vaippaan kääriytyneenä ja oli viluisen näköinen; hän oli\nniin hiljainen kuin olisi ollut pahoillaan jostakin. Olav poistui\nsilloin myös tanssista ja meni istumaan vaimonsa viereen — ja sitten\ntulikin niin pimeä, että kaikki lähtivät sisään. Nyt nuo kolme sisarta\npanivat alkuun monenlaisia kujeita, arvoituksia ja leikkejä, joita\nsaattoi leikkiä sisällä, ja heillä oli hyvät lauluäänet. He olivat joka\nsuhteessa säädykkäitä ja hyvän kasvatuksen saaneita neitoja. Mutta\nIngunn oli jatkuvasti huonotuulinen, eikä Olav voinut olla oikein\niloinen, kun hän ei ymmärtänyt, mikä vaimoa vaivasi.\n\nOlav kietaisi kätensä Torunnin ympärille ja vei hänet Ingunnin luo.\nTorunn ei ollut vielä kolmeatoista, mutta sievä ja hilpeä lapsi. Mutta\nei hänkään saanut talon emäntää vilkkaammaksi.\n\nOlav lähti vieraitaan saattamaan myöhemmin illalla. Ilma oli kaunis;\ntäysikuu paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta, mutta vuonolta alkoi\nnousta usvaa, joka sumensi rinteen varjot. Olav talutti Torunnin\nhevosta.\n\n\"Sinun vaimosi ei pidä meistä, Olav\", sanoi tyttö.\n\n\"Kuinka voit ajatella sellaista\", sanoi Olav nauraen. \"Kuinka hän ei\npitäisi teistä! En ymmärrä, mikä oli pahoittanut hänen mielensä tänään.\"\n\nIngunn oli vuoteessa Olavin palatessa kotiin, ja laskeuduttuaan hänen\nviereensä Olav huomasi hänen itkevän. Hän taputti Ingunnia ja pyysi\nhäntä kertomaan surunsa. Vihdoin viimein hän sai toisen purkamaan\nsydämensä — hän oli niin pahoinvointinen; se johtui kai siitä, että\nhän oli syönyt simpukoita käydessään laiturilla aamulla. Olav sanoi,\nettei hän saisi tehdä toiste niin — hänen täytyi sanoa Olaville tai\nBjørnille kun halusi niitä, he ymmärsivät, mitkä olivat hyviä. Sitten\nhän kysyi, eivätkö hänen sukulaisneitonsa olleet Ingunnin mielestä\nsieviä ja herttaisia.\n\nIngunn myönsi sen, mutta sanoi sitten aivan kuin paheksuvalla äänellä:\n\"Ja niin kovin iloisia. Sinäkin tulit aivan vallattomaksi, Olav —\naivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti. Huomaan _sinun_ pitävän heistä.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Olav, ja hänen äänensä uhkui iloa kun hän vain\najattelikin tätä iloista iltaa. Heillä oli molemmilla oleva paljon\niloa siitä, että nämä herttaiset, kaunistapaiset nuoret sukulaisneidot\nasuivat tällä seudulla, lisäsi hän vielä.\n\nOlav kuuli Ingunnin hengittävän raskaasti. Hetken kuluttua tämä\nkuiskasi:\n\n\"Olimmehan mekin, Tora ja minä, sinun leikkitovereitasi kotona — mutta\nen muista sinun milloinkaan leikkineen ja telmineen noin iloisesti\nkanssamme.\"\n\n\"Kai sitä sellaistakin sattui\", arveli Olav. \"Mutta minähän olin\nvieraan miehen talossa\", sanoi hän hiljaa. \"Jos olisin saanut kasvaa\nomien sukulaisteni keskellä, luulen, että olisin ollut vähemmän juro ja\nhiljainen poikana.\"\n\nHetken kuluttua hän huomasi Ingunnin jälleen itkevän. Ja nyt hänen\nitkunsa kävi niin rajuksi, että Olavin täytyi lähteä hakemaan vettä.\nSaatuaan sytytetyksi päreen hän näki Ingunnin kasvojen olevan niin\npunaiset ja tulehtuneet, että hän pelästyi tämän syöneen jotakin\noikein myrkyllistä. Hän puki ylleen pari vaatekappaletta, lähti\nhakemaan tuoretta maitoa ja pakotti tämän juomaan sitä; ja silloin hän\nviimeinkin rauhoittui ja nukkui.\n\nVähän ennen pyhäinmiestenpäivää Olav oli pappilassa muutamien muiden\nmiesten kanssa. He olivat tulleet pyytämään kirjeenkirjoitusapua.\nOlav oli joutunut epäsopuun — joskaan ei suorastaan riitaan — erään\ntoisen miehen kanssa, jonka nimi oli Stein; heidän välillään oli ollut\nkiivasta sananvaihtoa.\n\nKotimatkalle lähtiessä muutamat miehistä tulivat katsomaan\nApalhviteniä, Olav Auduninpojan ratsua. He kiittelivät sitä kilvan\nja kehuivat myös sen hyvää hoitoa. Sitten he kiusasivat Steiniä:\nhänelläkin oli valkoinen hevonen, mutta se oli sukimaton ja likaisen\nkeltainen, ja oli helppo huomata ratsastajan rääkänneen sitä. Stein\nsanoi silloin:\n\n\"Hevosten hoito ja opetushan on ollutkin Olavin työnä tähän asti —\noliko siis ihme, että ritarin hevonen on hyvässä ruokossa. Mutta\nodotahan, kunhan olet ollut talonpoikana muutaman vuoden, kyllä sitten\nunohdat osan hovimiestempuistasi ja huomaat todeksi vanhan sananparren,\nettei valkoinen hevonen ja ylen korea vaimo sovi talonpojalle, sillä\nhänellä ei ole aikaa vahtia niitä.\"\n\n\"Niin hullusti minun ei suinkaan käyne milloinkaan, etten jaksaisi\npitää kahta valkoista hevosta\", sanoi Olav kujeilevasti. \"Myytkö\nminulle hevosesi, Stein?\"\n\nToinen mainitsi hinnan; Olav ojensi heti kätensä Steinille ja käski\ntoisia erottamaan ne kaupan merkiksi. He sopivat yhteen menoon missä ja\nmilloin Olav suorittaisi hinnan. Stein riisui satulan hevosen selästä\nja lähti sisään sira Benediktin luo lainaamaan riimua. Toiset miehet\npudistelivat päätään ja sanoivat Olavin maksaneen liikoja.\n\n\"Niin kyllä.\" Olav kohautti olkaansa ja naurahti. \"Mutta minä en viitsi\naina olla niin harkitsevainen, että jakaisin täin neljään osaan.\"\n\nHän muutti satulan ostamansa hevosen selkään ja antoi Apalhvitenin\njuosta perässä. Toiset miehet jäivät katsomaan hänen jälkeensä; joku\nvirnisti vahingoniloisesti. Ensimmäinen voimankoetus hevosen ja\nratsastajan välillä tapahtui alhaalla tien käänteessä. Olav näkyi\ntahtovan lämpimän ruumiiseensa ennen kuin ehti Hestvikeniin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngunn istui tuvassa neulomassa kuullessaan pihakalliolta kavion\nkopseen. Hän meni ulko-ovelle ja katsoi ihmeissään mieheensä:\ntämä istui kalpeassa, autereisessa syksyauringon valossa vieraan,\nlevottoman hevosen selässä; hän oli tulipunainen kasvoiltaan ja sekä\nmies että ratsu olivat vaahdossa, jota valui hevosen suupielistä sen\npudistellessa päätään ja tanssiessa niin että kallio kaikui. Olav\nnauroi Ingunnille, joka tuli häntä vastaan.\n\n\"Kyllä kerron, kun tulen sisään\", hän huusi; sitten hän hyppäsi alas ja\nlähti talliin miehen kanssa, joka koetti taluttaa uutta hevosta.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Ingunn kummissaan Olavin tultua sisään.\nTämä seisahtui oven suuhun — hän näytti juopuneelta.\n\n\"Onko ukko sisällä?\" kysyi Olav.\n\n\"Ei, hän lähti alas rantaan — lähetänkö Toren hakemaan häntä?\"\n\nOlav nauroi ja sulki oven takanaan. Sitten hän tuli, nosti vaimonsa\nilmaan kuin lapsen ja rutisi häntä niin, että tältä oli salpautua henki.\n\n\"Olav —\", rukoili toinen säikähtyneenä. \"Mikä sinun on?\"\n\n\"Ei muuta kuin että sinä olet niin ylen korea\", mutisi mies nauraen\nsamaa juopuneen naurua ja painaen kuumat kasvonsa Ingunnin kasvoja\nvasten, niin että tämä pelkäsi toisen katkaisevan hänen niskansa.\n\nVähän myöhemmin päivällä Olav lähti myllylle, ja Ingunn meni kotaan;\nhänellä oli juustopytty lieden ääressä, leivinuunin alla.\n\nPeite ei varmaankaan ollut oikein huolellisesti laitettu, sillä\npinnalle oli tippunut paljon tuhkaa. Sitä paitsi se haisi pahalta\n— oli kai seissyt liian kauan; mutta se ei ollut ruvennut käymään\nennemmin. Ingunn ei saanut milloinkaan juustojaan käymään oikealla\ntavalla: ne, jotka hän oli valmistanut edellisellä viikolla, olivat\nalkaneet käydä uudestaan ja olivat valuneet reunan yli hyllylle, mihin\nhän oli pannut ne kuivamaan.\n\nHänen huulensa vavahtelivat hänen seisoessaan siinä vaivaamassa\ntahmaista, pahanhajuista juustoa kömpelöin, avuttomin sormin. Hän ei\ntosiaankaan ollut taitava emäntä — kaikki työ sujui häneltä hitaasti\nja vaivalloisesti, ja hänelle sattui vähän väliä vahinkoja. Jokaisen\nuuden vahingon sattuessa hän masentui kerrassaan — milloinkahan Olav\nalkaisi ajatella, että hän oli kelvoton emäntäkin —. Sellaisen päivän\npäättyessä, jolloin kaikki, mihin hän tarttuikin, oli mennyt hullusti,\nhän tunsi itsensä niin kolhituksi kuin olisi pudonnut alas jostakin —.\n\n— Ei Olav ollut sittenkään juovuksissa aamulla. Ensin Ingunn oli\nkoettanut selitellä asiaa sillä, että Olav oli varmaan maistanut\ntavallista enemmän papin olutta, jota hän oli kehunut niin mainioksi.\nMutta hän oli ollut aivan selvä. Ja oikein Ingunnin sydän alkoi takoa\nhänen siinä miettiessään, mikä Olaviin oli mahtanut mennä, kun hän oli\nmuuttunut aivan toiseksi kuin ennen. Hän oli aina ollut rakastavainen\nja hellä ja hyvä lempiessään. — Ingunn oli usein melkein toivonut,\nettei hän olisi ollut aivan niin — järkevä.\n\nHänestä tuntui raskaalta — olihan Olav ollutkin tyyni, oman itsensä\nherra viimeiseen asti, — vaikka oli Ingunn nähnyt hänen unohtavankin\nitsensä hillitsemisen. Mutta tuon pojan viileydessäkin sinä yönä,\njolloin hän tuli Ingunnin luokse kertomaan tappaneensa Einarin, oli hän\nsaattanut tuntea hänen rakkautensa turvallisuuden. _Kerran_ hän oli\nnähnyt Olavin raivon vallassa — häneen kohdistuneena, ja silloin hän\noli maannut kokoon kyyristyneenä, hirveästi peläten, silmätysten hänen\nmielettömän vimmansa kanssa. Hän ei sietänyt ajatella sitä — eikä hän\nollut ajatellut sitä ennen kuin nyt. Nyt hän sen muisti ilmielävästi.\nMutta _nyt_ hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, mistä toinen\nolisi voinut suuttua.\n\nHänellä oli ollut niin hyvä olla näinä neljänä kuukautena, jotka he\nolivat olleet naimisissa. Huomaamattaan hän laski naimisissa olonsa\nsiitä hetkestä, jolloin hänen sukulaisensa olivat antaneet hänet\nvieraidenmiesten läsnäollessa Olav Auduninpojalle. Tämä oli ollut\nniin hyvä hänelle, että muisto kaikesta kauheasta, mitä oli ollut\nsitä ennen, oli vain pahaa unta. Ja hänen oli täytynyt huomata Olavin\npuhuneen totta, kun tämä oli vakuuttanut Hestvikenin olevan kaukana\nmuualta; hänen oli ollut helpompi kuin hän osasi aavistaa unohtaa se,\nmitä oli tapahtunut pohjoisessa. Mutta olihan hän koettanut osoittaakin\ntälle, että hän oli kiitollinen ja rakasti häntä — sanomattomasti —.\n_Hän_ ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, joka olisi tehnyt Olavin\nniin — kummalliseksi — hänen tullessaan äsken kotiin. Mutta juuri\nsiksi häntä niin pelotti, _mikä_ oli saanut aikaan sen —.\n\nVaikka, sehän oli sulaa hulluutta — sillä eihän se ollut suuttumusta;\nsekin oli ollut vain hyväilyä, omalla tavallaan. Pelkkää vallattomuutta\n— kovakouraista leikkiä, hillittömän ilon purkausta, jota hän oli\npelästynyt, koska hän ei ollut tottunut tapaamaan Olavissa sellaista.\nEikä hänelle silti ollut tarvinnut tapahtua mitään sen kummempaa\n— ehkä kaikki miehet joskus joutuivat sellaisen puuskan valtaan.\nSemmoinen Teitkin oli ollut.\n\nTeit — hän aivan kuin hätkähti — se oli muistuttanut Teitistä. Muisto\nhänestä oli jäänyt yhtä kaukaiseksi ja epätodelliseksi kuin kaikki\nmuukin; se vaipui taivaanrannan taa sitä mukaa, kuin hän eteni siitä\nOlavin seurassa. Nyt oli muisto siitä, että Teit oli omistanut hänet,\njälleen tullut lähelle ja pelottavan eläväksi. — Hän parkaisi ja\nvaipui vapisten kokoon Olavin seisoessa äkkiä hänen takanaan — hän ei\nollut huomannut tämän tuloa.\n\nOlav oli seisonut ovella vähän aikaa katsellen hoikkaa, nuorta\nvaimoaan, joka seisoi laudan yli kumartuneena kapeahartiaisena ja\nhentona, sotkien pitkillä, kapeilla sormillaan hitaasti ja kömpelösti\njuustomassaa. Hän ei nähnyt tämän kasvoja hunnulta, mutta tunsi\nvaistomaisesti toisen olevan alakuloisen.\n\nHän häpesi, että oli kohdellut vaimoaan siten kotiin tullessaan. — Ei\nollut kaunista, että mies näytti vaimolleen sellaista. Hän pelkäsi,\nettä tämä voisi tuntea itsensä halvennetuksi —.\n\n\"Pelästyitkö sinä —?\" Olav puhui kuten tavallisesti, hellän\nhuolenpidon kuvastuessa hänen koko olemuksestaan. Hän asettui Ingunnin\nviereen hiukan hämillään — ja otti sitten kappaleen tahdasta, jota\nIngunn nyt pyöritteli palloiksi, ja söi sen.\n\n\"En ole tehnyt tätä työtä ennen kuin täällä\", sanoi Ingunn anteeksi\npyytäen. \"Dalla ei antanut minun milloinkaan koskea juustoihin. En ole\nvarmaankaan osannut puristaa heraa kyllin tarkasti pois.\"\n\n\"Kyllä sinä opit\", lohdutti mies. \"Onhan meillä aikaa, Ingunn —\n\n\"Olin niin harmissani hevoskaupasta — mutta Stein ärsytti minua\nniin\", jatkoi hän hämillään katsoen alas, punastuen ja nauraen nolona.\n\"Eihän minun ole tapana tehdä tuhmuuksia. Ja sitten tulin niin\niloiseksi, kun sinä olit minua vastassa.\" Hän katsoi Ingunniin kuin\nanteeksi pyytäen.\n\nTämä kumartui työnsä yli tummanpunaisena.\n\n— Ei hän vielä kestä paljon, ajatteli mies. Hän väsyy näistä uusista\npuuhista. — Kunhan ukko pysyisi siivolla kamarissaan tänä yönä. Leini\nraastoi ja repi hänen ruumisparkaansa, niin että hän usein valitti\nääneen pitkät ajat yöllä — ja se vei yörauhan tuvassa nukkuvalta\nnuorelta parilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav Ingolfinpoika tuli heti raihnaaksi nuoren sukulaisen päästettyä\nhänet isännänvelvollisuuksista. Hän oli kestänyt kovia päiviä\nHestvikenissä, vaikka siitä näkyi niin vähän jälkiä. Nyt hän\njoutui kokonaan vanhuuden vaivojen valtaan. Nuoret olivat hänelle\nhyvänsuopeita. Olav tunsi aivan kuin saavansa tukea siitä, että\nvihdoinkin saattoi asua saman katon alla isän sukuun kuuluvan\nmiehen kanssa — vaikka ei tiennyt, mihin hän tuota tukea tarvitsi.\nJa hän oli hyvillään siitä, että Ingunn kohteli niin lempeästi ja\nhuomaavaisesti ukkorahjusta. Hän oli pettynyt hiukan siitä, ettei\nIngunn näyttänyt pitävän Arnentyttäristä eikä näiden isästä, johon\nhe nyt olivat tutustuneet. Olav itse piti hyvin paljon tuosta isänsä\nserkusta. Hestbækin Arne oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli\njo valkopäinen, vaikka muuten kookas ja komea; sukunäkö hänen ja Olav\nAuduninpojan välillä oli silmiinpistävä. Arne Torgilsinpoika otti\nOlavin vastaan mitä herttaisimmin ja pyysi häntä käymään luonansa\njouluna. Olavin olisi tehnytkin kovasti mieli sinne, mutta Ingunn ei\ntuntunut olevan halukas lähtemään.\n\nJa niin hän oli iloinen, kun Ingunn piti edes Olav Ingolfinpojasta,\nvaikka vanhuksesta olikin paljon vaivaa. Hän oli usein rauhaton öisin\n— ja sitten hän tuhri kaikki paikat lääkekeitoksillaan — ja vanha\nkoira, joka makasi hänen luonaan yöllä vetääkseen leinin itseensä\nkipeästä jalasta, oli siivoton, vihainen ja näpistelevä. Mutta Ingunn\nauttoi vanhusta kärsivällisesti, puheli tälle tyttären lempeydellä ja\noli hyvä hänen koiralleen.\n\nMolemmista nuorista oli hauska kuulla ukon puhuvan iltaisin. Hän tiesi\nkertoa loputtomiin kaikista Foldenin seudun miehistä, suvuista ja\ntaloista; ja vainon ajasta, joka seurasi Sverre Papin tultua Norjaan,\nhän osasi kertoa isänsä kuuleman mukaan. Mutta Skule-kuninkaan puolesta\nOlav Puolipappi oli taistellut itse. Olav Auduninpojan isoisän-isä,\nOlav Olavinpoika Hestvikenistä, oli seurannut Sigurd Ribbungia\nviimeiseen asti, ja hän oli taistellut Skulea _vastaan_. Mutta kun\nherttua huudettiin kuninkaaksi Øretingissä, keräsi Olav Ribbung väkeä\nympärilleen ja lähti pohjoista kohti kolmen poikansa kera tarjotakseen\nhänelle apuaan, ja hänen veljensä, Ingolf-pappi, antoi poikansa liittyä\nserkkuihinsa. \"Torgils ja minä olimme silloin viidennellätoista,\nmutta kyllä me olimme miestä puolestamme. Pakarassani olevan arven\nsain Laakan luona. Toiset mokomat kiusasivat minua siitä, että olin\nsaanut haavan _sinne_ — mutta olimme joutuneet syvään laaksoon, jonka\nsavisten rinteiden välissä virtasi joki, ja birkebeiniläisiä oli edessä\nja takana pitkin rinnettä — ja meitä oli Torgils ja minä ja kolme\nmuuta poikaa — meidän joukossamme oli paljon aivan nuoria poikia. Yhtä\nheistä me kutsuimme Surtiksi, sillä hänellä oli niin punainen tukka,\netten ole nähnyt sellaista ikänäni. Kerran kun me olimme Gudine Geigin\nmukana Østerdalenissa, makasimme yötä pienessä talossa ja heräsimme\nsiihen; että tupa oli tulessa. 'Sinä olet nukkunut liian lähellä seinää\ntukkinesi, senkin piru', sanoi Gudine. 'Niin, ja sinä puhalsit sen\nliekkiin', vastasi Surt — 'hi hi hii'. Hän sanoi sen paljon karkeammin\nkuin minä voin sanoa Ingunnin tähden. Me makasimme vieri vieressä\nlattialla, Surt aivan Gudinen takana. Sola oli ilmiliekissä, mutta ulos\nme vain tulimme ja rynnistimme toisten läpi. Birkebeiniläiset olivat\nkovia pistämään taloja tuleen — ilmankos, oli meidän tapana sanoa, kun\nheidän joukossaan oli niin paljon saunaloisten ja kotaämmien lapsia.\nMutta annahan kun kerron, miten Torgilsin ja minun kävi Laakassa — ei,\nensin minä sentään kerron erään jutun tuosta Gudine Geigistä.\"\n\nOlav huomasi Ingunnin kiusaantuvan siitä, että vanhus ei malttanut\nolla kyselemättä, eikö hän jo pian tiennyt uutisia. Olihan hän ollut\nnaimisissa viisi kuukautta —.\n\n\"Me teemme, minkä ymmärrämme\", sanoi Olav naureskellen.\n\nMutta nytkös ukko suuttui ja varoitti häntä laskemasta noin keveästi\nleikkiä asiasta — oli parempi luvata hyviä tekoja Jumalalle, jos\ntämä antaisi heille perillisen pian. Olav sanoi nauraen, että eihän\nsillä ollut niin kiirettä. Itsekseen hän ajatteli, että Ingunnin\nnäytti olevan vaikea nytkin, vaikka hän oli täysissä voimissa, selvitä\nemännyydestä ja saada kolme palvelusnaistaan kestämään työssä.\n\nMutta Olav Ingolfinpoika valitti, ettei hän luullut elävänsä enää\nkauan. Ja hän oli tuntenut suvun neljässä polvessa, isoisän-isän,\nisoisän, isän ja pojan — \"ja minä näkisin niin mielelläni sinunkin\npoikasi, Olav, ennen kuin erkanen tästä maallisesta majasta.\"\n\n\"Vielä sinä ehdit nähdä minun poikani ja pojanpoikanikin\", lohdutti\nOlav. Mutta vanhus sanoi synkästi:\n\n\"Olav Torgilsinpoika, ensimmäinen Hestvikenin miehistä, oli naimisissa\nTora Ingolfintyttären kanssa kymmenen vuotta, ennen kuin heille syntyi\nlapsia — ja hän kaatui, ennen kuin hänen poikansa olivat nähneet\npäivänvalon. Olen tuuminut sen olleen rangaistuksena siitä, että hän\notti vaimonsa vastoin isänsä tahtoa. Hestvikenin Ingolf ja Dyfrinin\nTorgils olivat olleet vihamiehiä, mutta Olav Torgilsinpoika sanoi,\nettei hän tahtonut päästää hyvää naimakauppaa käsistään siksi, että\nvanhukset olivat kerran tapelleet juovuspäissään. Tora oli Hestvikenin\nainoa perillinen, sillä Ingolf oli vanhan Hestvikenin suvun viimeinen\nmiespuolinen jäsen ja kuuluu asuneen tässä ammoisista ajoista asti.\nJa Torgils Fivil oli Dyfrinin lääniherransuvun viimeinen mies. Sverre\nantoi talon ja Torgilsin nuoren lesken eräälle soturilleen — Torgils\nFivil oli ollut kolmasti naimisissa. Liikanimensä hän oli saanut\nnuoruudessaan valkoisesta tukastaan ja hienosta, valkoisesta ihostaan,\njotka ovat säilyneet suvussamme eteenkinpäin.\n\n\"Ymmärräthän nyt, että kantaisämme tahtoi kostaa Sverrelle —\nperintötilan ja isän ja kolmen pojan puolesta. Ja sinä talvena, jolloin\nhänen vaimonsa huomasi, ettei suku ehkä sammuisikaan siihen, samana\ntalvena nousi Foldenin kansa aseisiin Maunun, kruunatun kuninkaan\npuolesta, lyödäkseen maahan Sverren, jolla ei ollut mitään oikeutta\nvaltakuntaan ja joka tahtoi muuttaa meidän vanhoja lakejamme ja\ntuoda maahan uusia tapoja, joista emme pitäneet. Vikverjiläiset ja\nylämaalaiset, ranrikilaiset ja elvegrimiläiset, melkein koko Norjan\nkansa nousi yhtenä miehenä. Olav Torgilsinpoika oli kuuluisimpia\npäälliköitä ja kiivaimpia sotureita alusta alkaen.\n\n\"Tiedät, miten meidän kävi Oslon luona. Perkele auttaa omiaan, ja\nSverre Papin hän kantoi käsivarsillaan siihen asti, kunnes oli\nsulkenut hänet varmaan turvaan luoksensa helvettiin; se on minun\nuskoni. Olav Torgilsinpoika kaatui jäällä, mutta jotkut tämän seudun\nmiehet pelastivat ruumiin ja toivat sen tänne. Olavin päälle oli\nkaatunut niin monta miestä lipun ympäriltä, etteivät birkebeiniläiset\nvoineet ryöstää häntä, vaan hän tuli kotiin kirves kädessä; sitä ei\nsaatu irti kuolleen kädestä. Mutta kun leski tuli hänen luokseen ja\ntarttui siihen, lähti se irti — ja käsivarsi retkahti alas; mutta\nTora jäi seisomaan kirves kädessä ja samalla hetkellä lapsi liikahti\nhänessä — oli kuin syntymätön poika olisi iskenyt nyrkkiä, kertoi\nhän myöhemmin kaksospojilleen, jotka hän synnytti keväällä. Ja siitä\nasti kun nämä alkoivat ymmärtää puhetta, puhui hän heille alati, että\nhe olivat luvanneet kostaa jo äitinsä kohdussa ollessaan. Kirves on\nsama, joka nyt on sinulla, Ættarfylgja. Tora antoi sille sen nimen;\nennen sen nimi oli Jarnglumra. Olav sai sen siksi, että hän oli\nkaksosista ensimmäisenä nähnyt päivänvalon; Tora lähetti poikansa\nerään Benedikt-nimisen miehen luo, jota arveltiin kuningas Maunu\nErlinginpojan pojaksi. Se oli ensimmäinen joukko, mihin nuo veljekset\nkuuluivat.\n\n\"Isoäitini, Tora Ingolfintyttären, muistan hyvin. Hän oli jaloluontoinen\nja erittäin viisas nainen, jumalaapelkääväinen ja armelias köyhille.\nHänen aikanaan — ja hän eli kauan, sinun isoisäsi isä ja minun isäni\nolivat kuuliaiset hänelle hänen viimeiseen hetkeensä asti — täällä\nHestvikenissä harjoitettiin suurta kalanpyyntiä. Isoäiti lähetti\nlaivojaan pitkin rannikkoa aina Gautelvenin rajalle ja Tanskaan asti\n— hän tahtoi näet urkkia, oliko maassa hankkeita Sverren sukua\nvastaan. Tora oli hyvin selvillä kaikista tuumista ja valta-aikeista,\nja jokainen, joka tahtoi vastustaa birkebeiniläisiä, sai apua Olav\nTorgilsinpojan leskeltä. Tora oli rakastanut miestään sanomattomasti.\nOlav Torgilsinpoika oli lyhyehkö, vaalea mies, mutta hyvin väkevä ja\nkaunis — ehkä hiukan höllätapainen, mutta sellaisia miehet olivat\nMaunu-kuninkaan aikana.\n\n\"Isoäiti itse oli tuskin milloinkaan ollut kaunis kasvoiltaan. Siihen\naikaan, jolta minä hänet muistan, hän oli niin pitkä ja paksu, että\nhänen täytyi kulkea sivuittain ja melkein kaksin kerroin kumartuneena\nuuden tuvan ovesta. Hän oli puolta päätä pitempi poikiansa, jotka\nolivat isoja miehiä. Mutta kaunis hän ei ollut hänellä oli niin suuri\nja kyömyinen nenä, etten tiedä mihin sitä vertaisin, ja silmät kuin\nlokinmunat; ja leuat riippuivat rinnoille ja rinnat vuorostaan vatsalle.\n\n\"Ensin hän lähetti poikansa rosvokuningas Filippuksen luo, mutta pian\nhän tuli tyytymättömäksi tähän, koska tämä oli hänen mielestään\nsaamaton, laiska ja rauhaarakastava. Ja kun sitten Benedikt ryhtyi\njohtoon Markerissa, käski hän poikiensa mennä tämän luokse. Hänen\njoukkonsa oli koottu enimmäkseen irtolaisparvista ja kaikenlaisista\nhulttioista — ja minun isäni väitti, ettei Benediktistä ollut\npäälliköksi. Hän oli ajattelematon ja vallaton ja hiukan hölmö, eikä\nhänen rohkeuteensa saattanut luottaa — toisinaan hän oli pelkuri,\ntoisinaan uhkapäinen. Mutta Olav pysyi uskollisena hänelle loppuun\nasti, sillä hän uskoi vahvasti, että Benedikt oli Maunu-kuninkaan\npoika, vaikkei aivan hyvätapainen. Benen kävi niin, että alussa\nhänellä oli vain roskajoukkonsa, jota kutsuttiin slittungeiksi, mutta\nsitten häneen liittyi yhä useampi vakava talonpoika, koska sillä\nkertaa ei ollut ketään parempaakaan päällikköä saatavissa. Mutta nämä\ntahtoivat käskeä Beneä, eivätkä antaa kuninkaaksi pyrkijän käskeä\nheitä. Ja jonkun aikaa tämän jälkeen, Sigurd Ribbungin päästessä\nvaltaan herrojen, entisten rosvopäälliköiden avulla, saivat slittungien\npäälliköt Benen kanssansa Sigurdin puolelle, ja Benedikt sai tyytyä\nolemaan yksi Sigurd Ribbungin alipäälliköistä. Mutta Olav Olavinpoika\nei unohtanut milloinkaan, että hän oli ensiksi vannonut uskollisuutta\nBenediktille, ja hän palveli ja kunnioitti tätä senkin jälkeen. Olav\noli uskollinen mieleltään.\n\n\"Tora toimitti pojilleen hyvät naimiset — Olav sai Astrid Helgen\ntyttären Merkistä; he olivat kovin nuoria, kumpikin kuudentoista\nkorvilla, ja he elivät sovussa ja pitivät toisistaan kaikesta\nsydämestään. Heidän poikansa olivat Ingolf, sinun isoisäsi, joka\noli vanhin, toiseksi Helge, joka kaatui Nidarosissa Skule-kuninkaan\njoukossa, ja nuorin Torgils; hän ja minä olimme yhdenikäiset. Olavin\nja Astridin tyttäret olivat Halldis, jonka nai Ivar Staal Aasista,\nHudrheimistä, ja Borgny, nunna — lempeä, hurskas nainen. Hän kuoli\nvuosi sen jälkeen, kun sinä olit syntynyt.\n\n\"Isä oli jo ikämies mennessään naimisiin, sillä hän tahtoi ruveta\npapiksi. Itse piispa, Nikulaus Arnenpoika, vihki hänet virkaan, ja hän\nrakasti minun isääni suuresti, sillä isäni oli hyvin hurskas ja oppinut\nja kirjoitti kauneimmat kirjat koko hiippakunnassa. Äitini Bergljot,\nTveitistä kotoisin, oli iloinen, komeutta rakastava, leikkisä pidoissa.\nHän ja isäni olivat aivan eriluonteiset, eivätkä tahtoneet sopia\nyhteen, vaikka heillä oli paljon lapsia — viisi pojista eli täyteen\nikään. Äiti oli hiukan saita, ja isä taas niin antelias, että hän\nvarasti omaa tavaraansa äitini selän takana voidakseen antaa almuja.\nMutta sattui niin pahasti, että kylän miehet saivat vihiä siitä ja\nnauroivat partaansa — sellaista ei näet pidetä kauniina, ettei mies\nole isäntä omassa talossaan. — Muistan, miten äiti kerran oli vihainen\njostakin — ja silloin hän repi kaksi lehteä kirjasta, jonka isä juuri\noli kirjoittanut valmiiksi, ja viskasi ne tuleen. Mutta silloin isäni\nlöi häntä. Isä oli suuri ja vahva ja rohkea mies ja hän oli taistellut\nurheasti birkebeiniläisiä vastaan; mutta kanssaihmisiään kohtaan\nhän oli mitä lauhkein ja sävyisin. Mutta äiti oli hiukan riitaisa.\nOslossa olevan talomme ja rannan välissä oli kappale matkaa — en voi\nnimittää sitä maaksi; se oli vain kivistä rantaa, jossa kasvoi vähän\nsuolaheinää; muu oli paljasta kalliota. Kaupunkilaiset olivat tottuneet\nkulkemaan oikotietä siitä. Äiti tahtoi sulkea tämän tien — mutta isä\nsanoi, ettei papin sopinut juonitella semmoisesta pikkuasiasta. Ja\nsitten tuota tieriitaa kesti loppumattomiin — isän ja äidin ja meidän\nja naapureittemme välillä.\n\n\"Kun tuli käsky, että pappien oli elettävä naimattomina täällä,\nkuten muuallakin kristityissä maissa, käski isäni äidin lähteä\nkotiinsa Tveitiin, jonka hän oli saava omakseen ynnä suuren osan\nmuuta omaisuutta. Mutta äitini ja hänen sukunsa ja minun sisarukseni\nsuuttuivat silmittömästi, koska he aavistivat isäni ennemmin\niloitsevan kuin surevan sydämessään sitä, että hänen täytyi katkaista\nyhdyselämänsä. Tiedän isäni aina olleen sitä mieltä, että pappien\nnaiminen oli sopimatonta, ja samaa mieltä oli Nikulaus-piispakin —\nmutta tapa oli sellainen isäni nuoruudessa, ja hänen oli täytynyt\ntehdä äitinsä tahdon mukaan. Sisarukseni ja äitini lähtivät sitten\nsisämaahan, enkä minä sen jälkeen ole tiennyt heistä paljon:\nKaare-veljeni sai Tveitin ja Erlend Aasheimin; molemmat talot on nyt\njaettu lukuisille lapsille. Minä jäin isäni luokse, minusta oli aina\naiottu pappia — ja isä ja minä elimme onnellisina yhdessä pitäen\nHalvardinkirkkoa oikeana kotinamme. Minut vihittiin alidiakoniksi kolme\nvuotta sen jälkeen kun Skule-kuningas oli syösty vallasta. Isoäitini\nTora kuoli heti sen jälkeen.\n\n\"Mutta minunhan piti puhua sinun isoisäsi isästä, Olav Ribbungista, ja\nhänen suvustaan. Kuten tiedät, oli Ingolf naimisissa Kaaretorpista\nkotoisin olleen Ragna Hallkelintyttären kanssa — Tora oli puuhannut\npojanpojalleen tämän edullisen naimaliiton heti, kun tämä varttui\nmieheksi; Audun, sinun isäsi, oli jo parin vuoden vanha, kun me\nsukulaiset lähdimme seudulta seurataksemme vaarbelgiläisiä ja\nSkule-kuningasta. Torgilsin tultua hulluksi eivät Ingolf ja Ragna\nviihtyneet Hestvikenissä, vaan asuivat sen jälkeen enimmäkseen\nKaaretorpissa. Mutta eräänä jouluna heidän ollessaan käymässä täällä\npäätti Ingolf lähteä sisarensa Halldiksen ja hänen miehensä mukana\nvuonon yli Aasiin, ollakseen siellä jonkun aikaa, ja sillä retkellä\nheidän veneensä kaatui, ja kaikki mukana olijat hukkuivat.\n\n\"Olav Ribbung kantoi tuon onnettomuuden semmoisella mielenuljuudella,\nettä isäni sanoi, ettei hän ollut nähnyt kenenkään miehen kantavan\nkauniimmin vastoinkäymistään — ja hän asetti aina veljensä voiman\nja tahdon esikuvaksi — nuo kaksoset olivat rakastaneet toisiaan\nniin suuresti. — Niin, häneltä hukkui siinä tytär ja poika ja vävy.\nOlav sanoi vain kiittävänsä Jumalaa siitä, että hänen äitinsä ja\nvaimonsa Astrid olivat kuolleet ennen kuin myrsky oli alkanut tuhota\nhänen lapsiaan. Siinä hän istui höperön poikansa kanssa, eikä hänen\njälkeläisistään ollut jäljellä muita kuin Borgny, nunna, ja Audun,\nlapsi. Ingolfin leski meni uusiin naimisiin Elvesysselissä, etelän\npuolella, ja Olav suostui antamaan Audunin tämän äidin ja isäpuolen\nkasvatettavaksi. Olav Ribbung otti silloin lapsekseen pojan, jonka\nTorgils oli saanut erään Hestvikenin palvelusneidon kanssa, mutta poika\nei elänyt kauan.\n\n\"Minä makasin halvautuneena kolmatta vuotta taitettuani jalkani,\nsamoihin aikoihin jolloin Ingolf ja toiset hukkuivat. Enkä minä\nkantanut osaani kauniisti — minusta oli sietämättömän raskasta, koska\nolin nuori, että olin tullut rammaksi ja etten koskaan pääsisi papiksi.\nJa silloin isä aina käski minun ottaa oppia Olav Ribbungista. — Mutta\nminä tiesin Olaviin koskeneen sen, ettei Audun tahtonut mennä uusiin\nnaimisiin äitisi kuoltua, eikä asua Hestvikenissä — ja suku näytti\nsammuvan.\n\n\"Mutta luulisihan sen nyt puhkeavan uuteen kukoistukseen, kun te\nolette niin nuoret ja terveet ja kauniit, sekä sinä että vaimosi. Koeta\nsiis ymmärtää, että minä kaipaan saada nostaa syliini sinun poikasi.\nOlen tuntenut neljä miespolvea — viisi, jos lasken kantaäitimme mukaan\n— ja tahtoisin nähdä kuudennen polven ensimmäisen miehenalun ennen\nkuin kuolen. Monen ei ole suotu tuntea sukuaan kuudessa polvessa. —\nJa minusta olisi luonnollista, kuulehan Ingunn, jos sinunkin miehesi\nalkaisi kaivata sitä palavasti — hänen sukunsa on elänyt täällä\nHestvikenissä ammoisista ajoista asti. Mitä arvelet, nuorikko?\" sanoi\nhän salaperäisesti nauraen.\n\nOlav näki, miten Ingunn punastui. — Mutta se ei ollut kaipuun ja onnen\npunaa; puna, joka kohosi hänen kasvoilleen, oli kuuma häpeän puna.\nHänen silmänsä tummuivat ja saivat kiusaantuneen ilmeen. Olav käänsi\nomansa armahtavasti toisaalle.\n\n\n\n\nIII\n\n\nIngunn astui ulos luhdinsolaan ja jäi tuijottamaan satavaan lumeen.\nKorkealla ilmassa, vaaleatupruisia pilviä vasten suuret vetiset,\ntanssivat hiutaleet näyttivät harmailta, mutta laskeutuessaan alas ne\nolivat hohtavan valkeita ja painuivat kuin kimmeltävän valkoinen verho\nKverndalenin suunnalla häämöttäviä valkoisia kukkuloita kohti.\n\nKatsoessaan kotvan aikaa lumitupruun hänestä tuntui kuin hän itsekin\nolisi imeytynyt ilmaan ja lennellyt siellä — lyhyen tuokion; sitten\nhän putosi alas, niin että silmissä musteni. Hän kuvitteli samaa yhä\nuudelleen. Sietämätön pyörrytys, joka valtasi hänet vähän väliä,\nmuuttui suloiseksi nautinnon tunteeksi aina, kun hän tunsi kohoavansa\nilmaan — mutta kun hän putosi, ei hän nähnyt mitään; kaikki pyöri\nsilmissä vain mustina ja harmaina viivoina.\n\nOli niin outoa ja äänetöntä, kun lokit olivat hiljaa — hän oli\nhuomannut, miten ne istua kyyhöttivät lämpöisellä ilmalla joko vuoren\nhalkeamissa tai suurilla rantakivillä. Väliin ne siirsivät itseään\nhiukan, mutta aivan ääneti. Alkuaikoina hänestä oli tuntunut, että nuo\nisot, valkoiset pitkäsiipiset linnut olivat kauneimpia maailmassa —\nja niiden huutokin sai hänet merkillisen iloiselle mielelle. Hänet oli\ntuotu vieraaseen maahan, kauas niiltä seuduilta, missä hän oli kokenut\nraskaita elämyksiä. Kesällä, tullessaan aamulla ulos ja kuullessaan\nmeren yhtämittaista hiljaista loisketta alhaalta vuoren juurelta,\nnähdessään ulapan edessään niin vapaana ja kirkkaana, ja kaukaisen,\naution rannan toisella puolen, valkoisten, parveilevien lokkien\npäästellessä kirkuvia, käheitä ääniään, epätodellisina kuin aaveet —\noli hän tuntenut olonsa niin keveäksi: maailma oli suuri ja avara;\nse, mikä oli tapahtunut jollakin hyvin, hyvin etäisellä kulmalla, ei\nmitenkään voinut merkitä niin paljon, ettei sitä saattanut unohtaa.\n\nMutta sitä mukaa kuin syksy saapui tänne vuonon rannallekin, häiritsi\nhäntä se, ettei täällä ollut milloinkaan hiljaista. Iänikuinen pauhu\nja aaltojen jyminä, merilintujen huudot, myrskyn ryske metsässä\nharjanteen laidoilla huimasi hänen päätään. Kulkiessaan pikimmältään\npihan poikki jollekin asialle hänestä tuntui, kuin nuo äänet olisivat\ntunkeneet sisään hänen korvistaan ja täyttäneet melullaan koko\nhänen päänsä. Ja sitten tulvi mereltä usvaa ja sadetta, mikä teki\nhänet aivan onnettomaksi. Hän muisteli minkälainen syksy oli ollut\nkotona — maa kuurasta valkeana, valoisaa ja kaikuvaa parvessa,\njonne kuului joka kirveenisku ja koiran haukahdus pitkien matkojen\npäästä; auringonpaiste, joka ensin kuulsi aamusumun takaa ja sitten\nhalkaisi sen, sulattaen kuuran päivemmällä kasteeksi. — Hän kaipasi\nhiljaisuutta ympärilleen. —\n\nTuntui kuin hän olisi luisunut alas päivien kera, jotka lyhenivät ja\npimenivät vuoden loppua kohti. Nyt hän oli pohjassa — talven selkä oli\nohi; nyt alettiin nousta mäkeä ylös. Mutta sitten hän tunsikin itsensä\naivan voimattomaksi ajatellessaan, että nyt olisi ollut yritettävä\nylöspäin. Aurinko alkoi jo nousta yhä korkeammalle — jonkin ajan\nkuluttua voisi havaita päivän pitenevän toisensa jälkeen, oltavan\nlähestymässä yhä suurempaa ja pitempää kirkkautta, kevättä. Mutta\nhänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt katsoa korkeaa tunturia kohti,\njonne hänen oli päästävä — taakkoineen, jota hän nyt tiesi kantavansa\n— ja häntä huimasi ja etoi sitä ajatellessaan.\n\nOli hiljaista, hiljaista ilmassa, vaikka lunta pöyrysi niin —\nhiutaleet kierivät ympäri, mutta putosivat viimein suoraan maahan. Meri\noli raudanharmaa, kun hän näki vilahduksen siitä, ja rannalta kuuluva\nhyrske kaikui kumeasti ja yksitoikkoisesti suojaisessa ilmassa.\n\nKaikki oli peittynyt lumeen — laiturille vievä tiekin oli valkoisen\nmaton peittämä. Navetassa käyneiden tyttöjen jäljet, hänen omat\njälkensä, jotka olivat tullessa näkyneet, olivat peittyneet umpeen.\nJa kaikki tuo valkeus himmeni ja harmaantui parastaikaa; hämärän ensi\nvarjo oli laskeutunut.\n\nAlempana olevan saunan ovi ammahti auki ja ulos syöksyvän valkoisen\nhuurun keskellä hän näki miesten vartalot tummina lunta vasten. Nämä\njuoksivat riihtä kohden, missä heillä oli vaatteensa, ja kierittelivät\nitseään lumessa matkan varrella huutaen ja nauraen. Hän tunsi Olavin\nja Bjørnin, jotka olivat ensimmäiset; nämä tarttuivat toisiinsa ja\nväänsivät sylirysyä sekä pesivät toisiaan lumella.\n\nIngunn nosti maasta kaukalon, missä hänellä oli suolakalaa, ja peitti\nsen viitallaan. Se oli niin painava, että hänen täytyi kantaa sitä\nmolemmin käsin eikä hän niin ollen voinut katsoa eteensä tai varoa\naskeleitaan; ja häntä pelotti lumen alla oleva iljanteinen kallio.\nHämärä oli tihennyt, ja lumen vilinä silmissä pyörrytti häntä yhä\nenemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav tuli tupaan ja asettui isännän istuimelle peräpenkin keskelle.\nHän oli nälkäinen ja väsynyt ja nautti siitä, että tiesi nyt olevan\nlauantain ja aattoillan ja kolmen naisen palvelevan häntä ja kantava\npöytään ruokaa.\n\nLiesi hehkui punaisena, singoten pieniä, matalia liekkejä hiiltyneiden\npuiden syrjistä, mutta tuvan hämärässäkin tunsi isännän paikan haltija\nviihtyisyyden tunteen, joka oli tullut taloon. Pöytää pidettiin nyt\naina peräpenkin edessä; isännän paikalle oli ilmestynyt patjoja ja\ntakaseinälle oli levitetty seinävaate. Sen vieressä riippui Ættarfylgja\nentisellä paikallaan yhdessä Olavin suuren kahdenkäden iskumiekan ja\nsudenpäällä sekä kolmella sinisellä liljalla koristetun kilven kanssa.\nEteläisen sängyn ympärille, missä isäntäväki nukkui, olivat ilmestyneet\nsinikuvioiset verhot.\n\nKamarista pilkotti valoa — vanhus luki siellä iltarukouksiaan\nlaulavalla äänellä. Sanokoon sira Benedikt mitä tahansa, ajatteli Olav,\nmutta hänen sukulaisensa osasi sentään yhtä ja toista: rukouksetkin\nhäneltä sujuivat kuin parhaalta papilta. Ukon päästyä loppuun kutsui\nOlav häntä ruoalle.\n\nMutta tämä vastasi, että hän tahtoi mieluummin sänkyynsä vähän olutta\nja puuroa. Ingunn mätti nyt kiireesti ruokaa kuppiin ja kantoi sen\nhänelle. Samassa tulivat rengit ovesta — Bjørn kantaen puusylystä,\njonka hän paiskasi maahan. Sitten hän lisäsi puita liedelle, aukaisi\nulko-oven ja räppänän, josta varisi lunta tuleen pannen sen pihisemään.\nIngunn jäi vanhuksen luo, kunnes tuli oli päässyt vauhtiin ja pahin\nsavu ajautunut ulos. Sitten Bjørn sulki oven ja räppänän.\n\nIngunn tuli tupaan ja jäi seisomaan pöytänsä eteen. Hän piirsi\nveitsellä ristin leivän kuoreen, ennen kuin leikkasi sen kappaleiksi.\nPenkillä istuvat viisi miestä söivät ääneti, kauan ja perusteellisesti.\nIngunn istuutui sängyn laidalle, näperteli vähän kalaa ja leipää ja oli\ntyytyväinen, sillä lohi oli ainakin hyvää, se oli sattunut tulemaan\nsopivan suolaista. — Olut oli joulun jäljiltä ja olisi voinut olla\nparempaa, mutta jyvät, joita hänellä oli ollut maltaina, olivat olleet\nniin roskaisia; niissä oli ollut puoliksi kaikenlaista rikkasiementä.\n\nHän vilkaisi mieheensä. Tämän tukka oli tumma, sillä se oli vielä\nmärkä, mutta kulmakarvat ja parransänki paistoivat kullankarvaisina\nhänen kasvoissaan, jotka olivat punaiset ja ahavoituneet tänä iltana.\nNäytti siltä kuin ruoka olisi maistanut hänelle.\n\nTalon kolme palvelusneitoa istuivat syömässä sängyn vieressä lieden\nääressä. Herdis, nuorin näistä, sopotteli ja tirskui aina väliin; tuo\nlapsi oli niin täynnä kujeita ja naurua. Hän näytteli nyt toisille\nneidoille vastasaamaansa sarvilusikkaa, ja nauru purskahteli hänen\nsuustaan lakkaamatta — hän katsoi säikähtyneesti emäntäänsä ja koetti\nolla siivolla, mutta ei voinut pidättää pieniä hihityksiä ja suihketta.\n\nPalvelusväki lähti heti ulos lopetettuaan syöntinsä. Miehet olivat\nolleet merellä aikaisin aamulla, ja kun kirkkoon oli pitkä matka\nHestvikenistä, ei aamulla ennättänyt makailla kauan — varsinkin kun\nkeli oli niin huono.\n\nOlav meni sukulaisensa luo — tämä tarvitsi aina pientä apua, ennen\nkuin asettui nukkumaan. Olav Ingolfinpoika oli erityisen puhelias juuri\nmaatamenoajan lähestyessä ja tahtoi kuulla kalastuksesta ja kaikista\npäivän töistä. Ja joka vastaus, minkä hän sai nuorelta kaimaltaan,\nherätti hänen mielessään aina uusia ajatuksia, joista hänen täytyi\nsaada kertoa.\n\nIngunn istui matalalla rahilla lieden ääressä kampaamassa tukkaansa\nkun Olav astui tupaan. Hän oli puoliksi riisuutunut — istui\nlyhythihaisessa, valkoisessa paidassa ja ahtaassa, hihattomassa,\nruskeanpunaisessa sarka-alushameessa. Hänen uhkea, ruskeankeltainen\ntukkansa valui kuin vaippa hänen hoikalle, hiukan kumaralle\nvartalolleen, ja hiusten välistä hohtivat hänen hennot, valkoiset\nkäsivartensa.\n\nOlav meni hänen taakseen, otti käteensä kourallisen tuota liinaista\nharjakkoa ja painoi kasvonsa sen sisään — se tuoksui niin hyvältä.\n\n\"Ei kellään ole niin kaunista tukkaa kuin sinulla, Ingunn!\" hän sanoi.\n\nSitten hän taivutti Ingunnin pään taapäin itseään vasten ja katsoi\nhänen kasvoihinsa.\n\n\"— mutta sinä olet käynyt huonon näköiseksi joulun jälkeen, kultaseni!\nEt saa puuhata yli voimien, en suvaitse sitä! Ja sitten sinun täytyy\nsyödä enemmän — muuten tulet niin laihaksi, että kun tulee paaston\naika, ei sinusta jää jäljelle mitään!\"\n\nHän veti mekon ja paidan päänsä yli, istuutui lieden laidalle ja\npaistatti selkäänsä. Miehen paljaan yläruumiin näkeminen — lihasten\nliikunta maidonvalkean pinnan alla hänen kumartuessaan alas vetämään\njaloistaan saappaita, herätti Ingunnin mielessä aran, tuskaisen\ntunteen. Toisen terveys sai hänet tuntemaan entistä selvemmin oman\nvoimattomuutensa.\n\nOlav hieroi lapaluitaan — pari pientä, viininpunaista veripisaraa\nnäkyi hänen kiiltävällä ihollaan.\n\n\"Bjørn on kovakourainen saunottaja\", sanoi Olav nauraen. Sitten hän\nkumartui nartun yli, joka makasi pentuineen säkillä lieden reunassa,\nja nosti ylös yhden pennuista. Se vikisi hänen pitäessään sitä tulta\nvasten — sille oli juuri alkanut aueta silmät. Emä murisi hiljaa.\nOlav oli ostanut koiran aivan äskettäin ja maksanut tuosta poikivasta\nnartusta niin paljon, että ihmiset taas olivat pudistelleet päitään\nhänen komeille tavoilleen. Mutta koira oli aivan erikoista rotua,\nsillä oli silkinhienot, riippuvat luppakorvat ja lyhyt karva — hyvän\nvainukoiran merkit. Olav käänteli pentuja tyytyväisenä: näytti siltä,\nkuin niistä kaikista viidestä tulisi emänsä kaltaisia. Nauraen hän\nlaski yhden niistä vaimonsa helmaan ja katseli huvittuneena emää, joka\nnyt murisi yhä uhkaavammin, vaikka ei uskaltanut käydä kimppuun.\n\nTuo pikkuinen, pulleavatsainen rääpäle, jonka jalat olivat vielä kovin\npehmeät, kömpi ja ponnisteli Ingunnin sylissä hamuillen hänen käsiään\nimettävikseen. Se oli niin vetelä ja holtiton — ja yhtäkkiä Ingunn\ntunsi pahoinvointia; oli kuin pala olisi noussut hänen kurkkuunsa.\n\n\"Anna se emälle\", pyysi hän heikosti.\n\nOlav katsoi häneen, lakkasi nauramasta ja pani pennun takaisin emän\nviereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuu kului, ja helmikuu tuli ja jäädytti vuonon — meri oli ummessa\nkauas Jølundin eteläpuolelle. Päivät alkoivat pidetä ja valjeta.\nKauempana, sulan meren luona näkyi pakkashuuruja — ja kun sitten tuli\nkirkkaita päiviä, jolloin taivas oli korkea ja sininen ja aurinko\npaistoi, muuttui koko maailma välkkyvän huurteiseksi. Olav ja Bjørn\nlähtivät silloin yhdessä metsälle.\n\nIngunn mietti vain lakkaamatta, miten kauan hän osaisi peittää\ntilansa. Itku nousi hänen kurkkuunsa, sillä tiesihän hän voimattoman\nepätoivoisesti, ettei hänen nyt tarvinnut salata mitään: hänhän oli\nOlavin vaimo ja Hestvikenin emäntä, ja hänen oli synnytettävä lapsi\nvanhaan sukuun, joka oli elänyt tällä paikalla ammoisista ajoista asti.\nMutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi täytynyt piiloutua maan alle.\n\nHän huomasi Olavin ymmärtäneen, mikä häntä vaivasi, mutta hän liikkui\nyhä jalkeilla, eikä saanut suustansa sanaakaan asiasta. Hän paastosi\nkuten toisetkin, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan, niin että kipeää\nteki. — Hän huomasi Olavin tarkkailevan häntä salaa yhä useammin,\naivan kuin ihmeissään, salainen pelko katseessaan. Ja sen jälkeen hän\nsaattoi kuljeksia päiväkaudet äänettömänä. Ingunnin sydäntä kouristi,\nkun hän näki Olavin kulkevan noin, miettivänä ja ihmettelevänä. Mutta\nhän ei voinut sanoa mitään.\n\nTuli sitten muuan sunnuntai; he olivat juuri palanneet kirkosta ja\nolivat hetken kahden kesken tuvassa. Olav istui penkillä. Kun Ingunn\nmeni hänen ohitseen, tarttui tämä häntä ranteeseen, eikä päästänyt\nhäntä irti.\n\n\"Ingunn, kuule — teepäs kauniisti ja kerro Olav Ingolfinpojalle\nuutisesi. Minä pelkään, ettei hän elä kevääseen. Tiedäthän, miten hän\nodottaa sitä!\"\n\nIngunn taivutti päätään; hän tuli hehkuvan punaiseksi.\n\n\"Kyllä\", kuiskasi hän sitten tottelevasti.\n\nSilloin mies veti hänet luokseen ja tahtoi ottaa hänet polvelleen.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän hiljaa. \"Miksi olet niin onneton,\nIngunn? Potkiiko pikku vieras kovasti, vai pelkäätkö sinä?\"\n\n\"Pelkäänkö?\" Silmänräpäykseksi nuori vaimo kuohahti, ja hänen entinen,\nkiivas luontonsa sai vallan. \"Etkö muka tiedä mitä se on. Ethän sinä\nole ollut milloinkaan muuta kuin hyvä minulle — mutta nyt en voi olla\njoka hetki ajattelematta, etten minä ole sen _arvoinen_!\"\n\n\"Ole vaiti!\" Olav puristi kovasti Ingunnin kättä. Ingunn näki, että\nOlavin kasvot aivan kuin sulkeutuivat. Kun hän alkoi puhua, oli hänen\näänensä murtunut, vaikka hän koetti puhua lempeästi ja tyynesti:\n\n\"Älä ajattele sellaista, Ingunn, mikä meidän on parempi unohtaa. Meidän\nei ole hyvä herättää juuri nyt muistoja, jotka — jotka — Ja tiedäthän\nsinä, että minä rakastan sinua niin hellästi, etten voisi olla sinulle\nmilloinkaan muuta kuin hyvä.\"\n\n\"Vielä vähemmän arvoinen minä kai olisin, jos voisin muuta unohtaa —!\"\n\nIngunn vaipui polvilleen Olavin eteen, kätki päänsä tämän syliin ja\nsuuteli hänen kättään. Olav kiskaisi sen äkisti pois, ponnahti pystyyn\nja tahtoi nostaa vaimonsa maasta. Ingunn taivuttautui taapäin hänen\nsylissään, katsoi häntä silmiin ja sanoi aivan kuin uhalla:\n\n\"Sinä pidät minusta — Herra nähköön, huomaanhan minä sen — mutta\njos olisin koettanut olla sinua kohtaan samanlainen kuin ennen —\narvaamaton ja ylpeä ja aina tahtonut pitää oman pääni, niin pelkään,\nOlav, ettet olisi suvainnut sitä sen jälkeen, mitä olin sinulle tehnyt,\netkä rakastanut minua.\"\n\n\"Ole nyt vaiti!\" Olav päästi hänet.\n\n\"Olen toivonut usein, että olisit ollut kova minulle, kuten kerran\nuhkasit.\"\n\n\"Etpäs ole toivonut\", sanoi Olav hymyillen samaa kylmää hymyä, jonka\ntoinen tunsi niin hyvin entuudestaan.\n\nMutta sitten hän tempasi Ingunnin kiivaasti luoksensa ja painoi hänen\npäänsä rintaansa vasten.\n\n\"Älä itke\", hän pyysi.\n\n\"En minä itke.\" Olav kohotti Ingunnin kasvot ja katsoi häneen — ja\nhänestä tuntui niin kumman pahalta. Hän olisi paljon mieluummin suonut\nIngunnin itkevän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähiaikoina Olavin valtasi aika ajoin lamaannuttava pelko. Hänestä\ntuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa. Turhaa se, mitä hän oli\nmaksanut ostaakseen itsensä ja Ingunnin vapaaksi, turhaa, että hän oli\nupottanut oman katkeruutensa syvälle sydämeen ja johtanut sinne kaikki\nrakkautensa entiset lähteet: yhteiselämä Ingunnin kanssa oli tuttu,\nrakas tapa hänen lapsuudestaan asti; kun hän sulki hänet syliinsä,\nmuisti hän elämänsä ensimmäisen huumauksensa. Hän ei ollut kertaakaan\nantanut Ingunnin huomata muistelevansa hänen — heikkouttaan, joksi hän\nsitä nyt nimitti. Mutta tässä hän nyt seisoi neuvottomana havaiten,\nettei hän mahtanut mitään häpeän tunteelle, joka kalvoi Ingunnin\nsydäntä.\n\nEikä hän voinut olla ajattelematta itsekin, nähdessään hänet nyt\nraskaana, ettei tämä ollut hänen _ensimmäinen_ lapsensa.\n\nAlussa, heidän tultuaan tänne, oli häntä miellyttänyt suuresti Ingunnin\nhiljainen käytös, sillä hän ymmärsi ilon tekevän vaimonsa niin\nlempeäksi ja nöyräksi. Mutta nyt hänestä tuntui vaikealta. Sillä Ingunn\noli sanonut totuuden — jos hän olisi ollut samanlainen kuin ennen,\njolloin oli tahtonut käskeä ja aina saada Olavin antamaan myöten — ei\nhän olisi pitänyt siitä _nyt_.\n\nSitten hän suoristausi, aivan kuin olisi jälleen sitonut taakan\nselkäänsä. Kotona hänet nähtiin aina tasaisena ja tyytyväisenä ja\nhän vastasi hilpeästi toisille sekä osoitti iloitsevansa siitä, että\nvanhasta juuresta työntyisi uusia vesoja. Hän oli hellä vaimolleen ja\nkoetti lohduttautua: eihän Ingunn ollut milloinkaan ollut varsin vahva,\nja nykyinen tila kulutti kai kovin hänen heikkoja voimiaan. Kai hänen\nmielensä kevenisi, kun kaikki olisi taas ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Olav Ingolfinpoika oli hyvin huono koko kevään, ja Olav\nAuduninpoika hoiti häntä niin hyvin kuin osasi. Usein hän nukkui\nsukulaisensa luona kamarissa yöllä; vanhus saattoi tarvita milloin\nminkäkinlaista apua. Pieni rasvalamppu paloi yöt läpeensä, ja nuorempi\nOlav nukkui nahkasäkissä lattialla. Kun vanha Olav ei saanut unta,\nsaattoi hän maata tuntikaudet tilallaan puhellen lakkaamatta; ja nyt\nhän puhui vain suvusta, kertoen miten Hestvikenin miehet olivat saaneet\nmaansa ja varallisuutensa ja miten ne olivat jälleen luisuneet heidän\nkäsistään.\n\nEräänä yönä, kun he näin loikoivat pakinoiden, pyysi Olav kaimaansa\nkertomaan Likaparrasta. Hän oli kuullut tästä vain joitakin juttuja,\neivätkä ne olleet hauskempia kuin hänen omat muistonsa mielipuolesta.\n\nOlav Ingolfinpoika sanoi:\n\n\"En ole puhunut sinulle hänestä paljon, mutta ehkä sinun tulee tietää\nsekin nyt, kun itse joudut sukumme pääksi. Nukkuuko vaimosi?\" kysyi\nhän. \"On parempi, ettei hän kuule.\n\n\"Ihmiset ovat oikeassa siinä, että hän oli julma ja uskoton —\nuseita naisia kohtaan. Ja minustakin on puhuttu paljon pahaa siksi,\nettä aina olin Torgilsin matkassa, vaikka minut oli aiottu papiksi.\nMutta minä rakastin Torgilsia enemmän kuin ketään muuta maailmassa\n— enkä ole voinut milloinkaan käsittää tuota hänen rumaa elämäänsä,\nsillä minä en nähnyt hänen milloinkaan hakevan naisten seuraa tai\nkosiskelevan nuoria neitoja, kun olimme kisoissa ja kemuissa. Ja\nkun miehet alkoivat jaaritella naisista ja huonosta elämästä, kuten\nnuoret miehet usein juttelevat hollituvassa, istui Torgils ääneti,\nhymyillen usein pilkallisesti — mutta minä en milloinkaan kuullut\nhänen puhuvan rivosti ja sopimattomasti. Hän oli hiljainen ja tyyni\nolemukseltaan ja muuten rohkea, miehekäs ja urhea mies. Ystäviä\nen tiedä hänellä olleen muita kuin minä — mutta me olimme olleet\nlapsesta asti kuin veljekset. Minä surin hänen huonoa elämäänsä, mutta\nen voinut moittia häntä sanallakaan siitä. Isäni ojensi häntä usein\nankarin sanoin — hänkin piti niin paljon Torgilsista: hän muistutti\nhänelle siitä päivästä, joka odottaa kaikkia kuolevaisia ja jolloin me\njoudumme vastaamaan töistämme Herramme edessä. Parempi olisi ollut,\nTorgils, sanoi isäni usein, jos myllynkivi olisi pantu sinun kaulaasi\nja sinut olisi upotettu meren syvyyteen, kuten ihmispedot tekivät\nHerran rakkaalle Pyhälle Halvardille, kun hän tahtoi suojella köyhää,\nheikkoa vaimoa. Mutta sinä pahennat noita pieniä ja heikkoja —.\nTorgils ei vastustanut häntä koskaan ainoallakaan sanalla. Hänessä\noli kuin jokin salainen voima: en nähnyt hänen kertaakaan istuvan\nkenenkään naisen viereen puhelemaan, mutta näin naisten tulevan\nlevottomiksi, kun hän vain katsoikin heihin — hänen silmissään oli\nvarmaankin paha voima. Miehiinkin hänellä oli eriskummallinen vaikutus.\nSillä kun vaarbelgiläiset olivat joutuneet häviölle, hän tarjoutui\nTorgils-piispan palvelukseen — ja hän pääsi piispan vartioväen\npäälliköksi. Piispa aikoi useamman kerran ajaa hänet pois rumien\nhuhujen tähden, joita oli liikkeellä. Ja kun Astrid Bessentyttären ja\nSteinin Herdiksen asia tuli tunnetuksi, uhkasi piispa häntä kirouksella\nja maanpaolla ja lupasi karkottaa hänet kaupungista — mutta siitä ei\ntullut mitään.\n\n\"Jouluna, seitsemän vuotta Skule-kuninkaan tappion jälkeen Torgils oli\nollut käymässä kotonaan Hestvikenissä, ja pitkänpaaston aikana Besse\ntuli poikiensa ja Olavin, isoisäni, kanssa Osloon, jossa päätettiin,\nettä Torgils puhui minulle asioistaan — hän sanoi aikovansa jäädä\ntänne, eikä lähteä kotiin vaimonsa luo; mutta Besse ja hänen poikansa\nolivat niin hyviä ihmisiä, ettei hän voinut olla naimatta Astridia.\nMutta minä näin hänen tuntevan vastenmielisyyttä Astridia kohtaan. En\nvoi ymmärtää, kuinka mies hennoo sysätä onnettomuuteen sellaisen nuoren\nneidon, ellei hän pidä tästä sen enemmän. Mutta Torgils vastasi, ettei\nhän voinut sille mitään, että hän aina alkoi inhota heitä perästäpäin.\n\n\"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen —. Hän tapasi Herdis\nKarlintyttären heti sen jälkeen, ja niin hän ei lähtenyt edes omiin\nkihlajaisiinsa. Olav joutui suunniltaan häpeästä ja suuttumuksesta\npoikansa menettelyn tähden, mutta Torgils sanoi, että ennen hän\nkarkaisi maasta kuin antaisi pakottaa itsensä ottamaan vaimon, jota hän\nei kärsinyt nähdä silmiensä edessä. Kun nyt alettiin puhua Torgilsista\nja Herdiksestä, tuli asia entistä pahemmaksi; sekä Olav-setä että\npiispa rukoilivat ja uhkasivat häntä, mutta Torgils ei ollut\nmilläänkään. Astrid Bessentytär ei ollut kovin kaunis, mutta nuori ja\nkukkea — kun sitä vastoin Herdis Karlintytär oli lihava, keltaihoinen,\nkolmetoista vuotta Torgilsia vanhempi ja hänellä oli ollut kahdeksan\nlasta, eikä kukaan ymmärtänyt, mikä Torgilsin oli lumonnut; toiset\narvelivat siinä piilevän noituutta. Minä ajattelin, että paholainen\nsiihen oli syynä — tämä oli nyt saanut Torgilsin kokonaan valtaansa,\nkoska tämä saattoi olla niin sydämetön nuorta Astrid-neitoa kohtaan.\nSanoin sen hänelle, mutta silloin hän tuli niin valkoiseksi ja kumman\nnäköiseksi, että minä kauhistuin, ja vastasi: 'Olet oikeassa, veli.\nMutta sitä ei voi enää auttaa.' Ja vaikka olisin pyytänyt ja rukoillut\nkuinka, oli kuin olisin puhunut kuurolle. Joku päivä sen jälkeen\nkuultiin Steinin, Herdiksen miehen kuolleen.\"\n\nOlav Auduninpoika kavahti pystyyn nahkasäkistään ja tuijotti vanhukseen\nkauhistuneena, mutta ei virkkanut mitään. Olav Ingolfinpoika makasi\nvähän aikaa liikkumatta ja jatkoi sitten hiljaa ja raskaasti:\n\n\"Hän oli kotimatkalla käräjiltä, oli ollut poissa yötä, ja kaksi\nhänen uskottua miestään oli hänen matkassaan, kun hän äkkiä putosi\npäistikkaa maahan ja kuoli heti. Jon oli vanha ja heikko — ja minä\nuskon varmasti, etteivät Herdis ja Torgils olleet syypäät siihen.\nMutta asiasta jupistiin tietysti kaikenlaista, kun kuultiin Torgilsin\naikovan naida lesken. Olav Ribbung sanoi, että hän olisi toivonut\nBessenpoikien tappaneen Torgilsin ennen kuin tämä tapahtui ja sanoi,\nettä niin kauan kuin Astrid eli naimattomana kodissaan Torgilsin\npojan kera, ei hän ollut salliva Torgilsin loukata hänen sukulaisiaan\ntämän enempää ja naivan ketään muuta. Mutta jos oli totta, että hänen\npoikansa oli ruvennut rakastamaan naitua naista, oli hän rukoileva,\nettä Jumala antaisi ankarimman rangaistuksensa kohdata Torgilsia, ellei\nhän kääntynyt syntisestä elämästään, tehnyt parannusta ja jättänyt\ntuota porttovaimoa. Sillä mieluummin isä kytkisi hänet kiinni kuin\nmielipuolen kuin antaisi hänen naida tuon naisen.\n\n\"Pian tämän jälkeen Herdis kuoli äkkiä. Olin Torgilsin luona, kun\nsanoma tuli. En osaa sanoa minkälaiseksi Torgils muuttui — ensin\nhänen silmänsä avautuivat niin suuriksi, etten ole nähnyt sellaista\nmilloinkaan, ja sitten ne vetäytyivät kokoon, ja koko mies kutistui\nkasaan ja aivan kuin lyyhistyi. Mutta hän ei sanonut mitään ja\nlähipäivinä hän hoiti tointaan kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta\nminä tiesin jotakin olevan tekeillä, ja milloin en ollut kirkossa,\nen poistunut hänen seurastaan päivällä enkä yöllä. Huomasin hänen\nmyös mielellään näkevän minut lähellään — mutta en ymmärrä, milloin\nhän nukkui; hän paneutui pitkäkseen vaatteet päällä, eikä pessyt\nitseään eikä ajanut partaansa, ja hän alkoi käydä kummalliseksi ja\noudonnäköiseksi.\n\n\"Herdis haudattiin Akerin kirkon luo. Viikon päivät sen jälkeen\nlähetti piispa Torgilsin Akeriin, ja minä lähdin hänen matkaansa.\nOli pyhäaatto, ja nunnien vuokramies tarjosi meille saunan; silloin\nminä sain hänet ajamaan pois inhottavat, keltaiset parranhaivenet\nja leikkasin hänen tukkansa. 'Nyt olen valmis', sanoi Torgils — ja\nminusta tuntui pahalta, sillä hän hymyili niin kummallisesti — ja minä\nnäin, miten hänen kasvonsa olivat surkastuneet, ja hänen ihonsa ja\nhiuksensa olivat entistä vaaleammat, mutta silmät olivat tulleet niin\nsuuriksi ja värittömiksi kuin kirnupiimä. Ja sittenkin hän oli kaunis\n— mutta hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää istuessaan siinä\npenkillä tuijottavin silmin, hievahtamatta.\n\n\"Viimein minä paneuduin sängylle vähäksi aikaa ja sitten nukuin. Heräsin\nsiihen, että oveen lyötiin kolmesti, ja kavahdin vuoteesta.\"\n\nTorgils oli noussut ja kulki kuin unessa. \"Minua haetaan —\", hän sanoi.\n\nJuoksin hänen luokseen ja tartuin häneen kiinni — Luoja tiesi, mitä\najattelin sillä hetkellä — mutta hän työnsi minut syrjään; ja sitten\nkuului taas kolketta ovelta.\n\n\"Päästä minut\", sanoi Torgils. \"Minun täytyy mennä ulos —\".\n\nMinä olin pitkä mies, paljon Torgilsia pitempi, ja siihen aikaan\nväkevä, vaikken yhtä vahva kuin hän — hän oli vankkarakenteinen, siro\njäseniltään, kuten sinä, ja hänellä oli jättiläisvoimat. Suljin hänet\nsyliini ja tahdoin pidättää häntä, mutta hän katsoi minuun, ja minä\nymmärsin, ettei tässä auttanut ihmisvoima.\n\n\"Se on Herdis\", hän sanoi, ja sitten kuului jälleen kolme lyöntiä\noveen. \"Päästä minut, Olav. En ole luvannut mitään niille toisille,\nmutta häntä olen luvannut seurata elävänä tai kuolleena.\"\n\nSitten hän työnsi minut luotaan, niin että tuuperruin lattialle, ja\nlähti ulos; mutta minä nousin ylös, otin kirveeni ja juoksin jäljestä.\nHerra armahda, jos olisin ottanut kirjani tai ristini, olisi käynyt\nparemmin, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin nuori ja luultavasti\nenemmän soturi kuin pappi luonnoltani; luotin rautaan ja teräkseen\nsilloin, kun tosi oli edessä.\n\nPihalle tultuani näin heidät aidan luona. Oli kuutamo, mutta taivaalla\najelehti pilviä, ja ilma oli leuto ja maa musta, sillä sinä vuonna\nlaaksossa oli vain ajoittain lunta. Mutta oli siksi valoisa, että\nnäin heidät edessäni pellon laidassa tullessani pihaveräjän läpi —\nkuollut kulki edellä kuin usvapatsas koskettaen tuskin ollenkaan\nmaata jaloillaan. Hänen perässään juoksi Torgils, ja viimeisenä\nseurasin minä. Kuu tuli samassa esiin pilvestä ja minä näin Herdiksen\npysähtyvän, ymmärsin mitä hän tahtoi ja huusin hänelle:\n\n\"Jos hän on luvannut seurata sinua, täytyy hänen se tehdä — mutta hän\nei ole luvannut kulkea sinun _edelläsi_.\"\n\nEn muistanut käskeä häntä poistumaan Jeesuksen nimessä ja päästämään\nsaalistaan. Nyt olimme kirkon luona, kuun valo lankesi sen kiviseinään.\nKuollut liukui sisään hautausmaan portista, ja Torgils meni perästä,\nja minä juoksin. — Saavuin sisään portista ja näin Herdiksen seisovan\nkirkon seinän luona ja ojentavan kättään Torgilsia kohti. Heilutin\nkirvestä kaikin voimin ja viskasin sen häntä kohti, niin että se lensi\nTorgilsin pään yli ja kalahti kiviseinään. Torgils kaatui maahan pitkin\npituuttaan, mutta samassa he hyökkäsivät minun päälleni takaapäin\nja kaatoivat minut maahan niin rajusti, että oikea jalkani katkesi\nkolmesta kohden — lanteesta, polvesta ja jalkaterän kohdalta. —\n\nSitten en tiennyt mistään ennen kuin ihmiset tulivat messuun aamulla\nja löysivät meidät. Silloin Torgils oli muuttunut siksi, jollaisena\nsinä hänet muistat — hän oli menettänyt järkensä ja oli avuttomampi\nkuin vastasyntynyt lapsi, paitsi että hän osasi kävellä. Tullessaan\nraudan lähelle hän ulvoi kuin eläin ja kaatui maahan, vaahdon valuessa\nhänen suustaan — hän oli ollut asetaitoisin mies, minkä olen tuntenut.\nKuulin hänen tukkansa valjenneen jo ensimmäisenä talvena.\n\nMakasin vuoteessa vuosi vuoden jälkeen taittuneen jalkani tähden, ja\nensi vuosina pakottivat haavoissa olevat luusirut jalkaani ja visva\nvalui niistä ja haisi niin, etten tahtonut voida hengittää — ja\nmonesti rukoilin Herraa ääneen itkien, että hän sallisi minun kuolla,\nsillä omasta mielestäni kärsin hirmuisesti. Mutta isäni oli luonani ja\nauttoi minua ja käski minun kantaa kohtaloni kuin mies ja kristitty.\nViimein jalkani parani — mutta Torgils ei tuntenut minua käydessäni\ntäällä — viisi vuotta sen jälkeen. Ja Olav Ribbung pyysi minua\nlähtemään pois, sillä hän ei jaksanut nähdä veljensä poikaa rampana\n— käytin kainalosauvoja siihen aikaan — kun hänen oma poikansa oli\nsiihen syynä.\n\nOlav jäi valvomaan kauan sen jälkeen, kun vanhus oli nukkunut.\nOnnellisia hänen sukunsa miehet eivät näyttäneet olleen. Mutta he\nolivat kestäneet yhtä ja toista.\n\nNiin kuin tuo ukko, joka nukkui tuolla sängyssä. Samoin hänen toinen\nkaimansa, isän vaari, jonka hän oli nähnyt elävän täällä inhottavan,\nhullun poikansa kanssa. Olav tunsi yhteenkuuluvaisuuden polttavan\nitseään. Ja entä Tora, tuo vanha nainen, ja Ingolf-pappi: kaikki he\nolivat olleet uskolliset onnettomuudessa, uskolliset kuolleita ja\nkadotettuja kohtaan, jotka kuuluivat _heihin_.\n\nHän ajatteli Steinfinnin poikia — sellaisia kai olivat onnelliset.\nHuolettomia ja vallattomia — heille oli onnettomuus kuin myrkkyä,\njonka he olivat nielaisseet. He kestivät siihen asti kunnes olivat\nsaaneet ylenannetuksi sen — silloin he kuolivat. Ja hän näki tänä\nyönä niin selvästi, että sellainen oli Ingunnkin — häneenkin\noli onnettomuus käynyt kuin kuoleman tauti; hän ei nousisi siitä\nmilloinkaan. Mutta Olav oli onnekseen sellaiseksi luotu, että hän tuli\ntoimeen ilman onneakin. Hänen isänsä eivät olleet antaneet tappion\nmurtaa itseään, vaan olivat pitäneet koholla lippuaan niin kauan kuin\nsiitä oli riekalettakaan, rihmaakaan jäljellä. Itse hän ei ollut\ntiennyt milloinkaan varmasti, katuiko hän vai ei, että oli ottanut\nvastaan Alf-jaarlin tarjouksen ja eronnut herransa palveluksesta —\nmutta hän oli ottanut sen vastaan sen naisen tähden, joka oli uskottu\nhänen käsiinsä jo heidän lapsena ollessaan. Ja hän oli suojeleva ja\nrakastava tätä, kuten oli suojellut jo poikana ollessaan, rakastanut\ntätä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ymmärsi olevansa mies. Ja\nvaikkei hän milloinkaan kokisi onnea hänen kauttansa, koska hänestä\noli tuleva kivulloinen, kelpaamaton vaimo, ei se muuttanut asiaa, sen\nhän käsitti tänä yönä, vaan hän oli rakastava ja suojeleva häntä hänen\nviimeiseen hetkeensä asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta päivän kirkkaassa valossa hän rypisti kulmiaan öisille\ntuumilleen. Ihminen tulee ajatelleeksi niin paljon merkillistä\nmaatessaan valveilla. Olihan Ingunn ollut terve ja iloinen kesällä\n— ja kauniimpi kuin milloinkaan. Nyt hän oli aivan lamassa — mutta\neihän hän ollut koskaan jaksanut kantaa taakkoja, raukka. Kun hän saisi\nlapsen tulisi hän taas terveeksi ja iloiseksi.\n\nSilmänräpäyksen vilahti hänen mielessään, mahtoikohan Ingunn\nmilloinkaan muistella jo synnyttämäänsä lasta. Hän ei ollut koskaan\npuhunut siitä, eikä Olavkaan ollut tahtonut ottaa sitä puheeksi. Hän\noli vain kuullut, että lapsi oli ollut elossa heidän lähtiessään\nYlämaasta viime kesänä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nIngunn ajatteli nykyään Eirikiä yöt päivät.\n\nEnsimmäisinä onnen aikoina oli sekin muisto kalvennut ja muuttunut\nepätodelliseksi, että hänellä oli ollut pieni poika, joka oli nukkunut\nhänen käsivarrellaan ja imenyt hänen rintojaan pienenä, lämpöisenä ja\npehmeänä — hapahkon maidonhajun huokuessa hänen ruumiistaan ja hänen\nkyyneltensä vieriessä pojan päälle pimeinä, synkkinä öinä. Ja hänestä\noli tuntunut, kuin hänen olisi pitänyt repiä itsensä kahtia, kun hän\nerosi tästä ja lähti kulkemaan kohti viimeistä kauhistusta ja syvintä\npimeää.\n\nMutta kaikki tuo raskas häämötti kuin etäinen taivaanranta kuumeöiden\npimeyden ja houreen takaa, silloin kun hänet viskattiin korkealle\naallon harjalle ja sieltä alas huimaaviin syvyyksiin. Hänen herätessään\nihmisten ilmoille oli Olav vieressä ja otti hänet luokseen. Tultuaan\nonnelliseksi hänestä tuntui, kuin tuo entinen onneton Ingunn ei\nolisi ollut hän itse. Kului viikkoja, ettei hän ajatellut lastaan\n_kertaakaan_, tuumiskeli vain arasti ja melkein välinpitämättömästi,\nelikö tämä vielä. Tuskin häneen olisi kovinkaan pahasti koskenut,\nvaikka hän olisi kuullut sen kuolleen. Mutta väliin sukelsikin sitten\nesiin levoton ajatus: mitenkähän hän _voi_; voikohan Eirik _hyvin_ —\nvai vaivaakohan häntä jokin siellä vieraiden ihmisten luona. Ja noiden\nkaukaisten, kalvenneiden, viimevuotisten surkeuden muistojen keskeltä\ntunkeutui esiin — äkkiarvaamatta ja elävänä — hento, jatkuva lapsen\nitku, jota ei hillinnyt mikään muu kuin äidinrinta pieneksi hetkeksi.\nNyt sattui totuus häneen kuin kova, armoton isku: hän oli työntänyt\navuttoman itkevän rintalapsensa vieraiden ihmisten hoitoon ja jossakin\nkaukana maailmalla se itki ehkä juuri nyt äitiään tikahtuakseen. Mutta\nhän torjui nuo ajatukset kaikin voimin. Lapsen kasvatusäiti näytti\nhyvältä ihmiseltä — ehkä hän oli armollisempi kuin se äiti, joka oli\nlapsen synnyttänyt. Ei. Hän karkotti väkisin ajatuksensa. Ja muisto\nEirikistä kalpeni taas. Hän oli täällä Hestvikenissä, oli Olavin\nvaimo ja hänellä oli sanomattoman hyvä olla. Ja hän tunsi nuoruutensa\nja kauneutensa puhkeavan uuteen kukkaan. — Hän painoi päänsä alas\nhehkuvan kainona ja iloisena, kun mies vain katsoikin häneen.\n\nMutta sitä mukaa kuin uusi lapsi kehittyi hänen sisällään, niin —.\nEnsin se oli ollut kuin kalvava väänne rinnassa, joka oli pyörryttänyt\nja kääntänyt hänen mieltään pelosta, että se saattaisi loihtia\nesiin varjoja Olavin ja hänen välilleen, ja sitten se oli muuttunut\ntaakaksi, joka painoi häntä ja oli tiellä kaikkialla, missä hän\nliikkui, olkoonkin että hän kaikkien muiden mielestä täytti tärkeimmän\ntehtävänsä synnyttämällä uuden vesan vanhaan sukuun. Olav Ingolfinpoika\nei puhunut mistään muusta. Jos hän olisi ollut Norjan kuningatar,\nja maan rauha ja hyvinvointi olisi riippunut odotetusta lapsesta\nmiespolven ajaksi, ei vanhus olisi voinut pitää sitä sen suurempana\nmerkkitapahtumana kuin sitä, mikä nyt oli ovella. Mutta naapuritkin\nantoivat nuoren emännän tietää hänet kohdatessaan, että he pitivät sitä\niloisena uutisena. Seitsenvuotisesta pojasta asti Olav Auduninpoika oli\nollut ainoa, jonka voitiin toivoa vievän eteenpäin Hestvikenin sukua,\nja siitä ajasta asti hän oli kulkenut vierailla seuduilla, kaukana\nkotipuolestaan. Vuosien kiertelyn jälkeen hän oli palannut isiensä\nperintöturpeelle. Kun hänen ja hänen vaimonsa ympärille nyt alkoi\nkertyä lapsia, palautuisivat asiat viimeinkin oikeille raiteille.\n\nHänen omat palkollisensakin ottivat osaa tulevaan tapahtumaan. He\nolivat pitäneet Ingunnista alusta alkaen, koska hän oli niin suloisen\nnäköinen ja lempeä ja hyvää tarkoittavainen, ja heitä oli säälittänyt\nnähdessään, miten kerrassaan taitamaton hän oli taloustoimissa. Ja\nnyt he säälivät häntä nähdessään, miten surkeavointinen hän oli. Hän\ntuli kalman kalpeaksi heti, kun vain pistäytyikin kotaan, silloin kun\nsiellä keitettiin hylkeenlihaa tai merilintua ja muisti, ettei hän\nollut tottunut kotiseudullaan tuohon rasvan hajuun. Palvelusneidot\nnauroivat ja työnsivät hänet ulos: \"Kyllä me selviämme ilman sinuakin,\nemäntä!\" Hän ei jaksanut nousta jakamaan ruokaa hien nousematta\nhelminä hänen otsalleen — ja vanha karjakko työnsi hänet varovaisesti\npenkille istumaan pinoen pieluksia hänen selkänsä taa ja sanoi nauraen:\n\"Anna minun olla ruokaemäntä tänään, Ingunn. Sinähän tuskin kestät\njaloillasi, lapsi raukka!\" Hän näki tämän vapisevan väsymyksestä\nistuessaankin. He pelkäsivät myös, miten hänen kävisi. Hän ei\nnäyttänyt jaksavan enää juuri mitään. Ja nyt oli vielä kolme kuukautta\nmääräaikaan, hänen omien sanojensa mukaan.\n\nOlav oli ainoa, joka ei milloinkaan ilmaissut iloaan tulevan lapsen\njohdosta — ja talonväki pani sen merkille. Mutta Ingunn mietti\nmielessään, että kun poika oli tullut maailmaan, ei se voinut olla\nvähemmän ihmeellinen isänsä silmissä kuin kaikkien muiden. Ja\nkatkeruus, jota hän itse kauhistui, vuodatti uusia pisaroita.\n\nEi rakkauden rahtuakaan hän tuntenut kantamaansa lasta kohtaan, vaan\nikävöi Eirikiä ja tunsi kaunaa uutta tulokasta kohtaan, jota odottivat\nkaiken maailman ihanuudet ja jota kaikkien kädet olivat valmiina\nvastaanottamaan, kun se ilmestyi. Ja hänestä alkoi tuntua, kuin Eirik\nolisi hylätty ja viskattu pimeyteen tämän lapsen tähden. Nähdessään\nihmisten katsovan häneen lempein ja hellin silmin, näkevän vaivaa\nsäästääkseen häntä ja hänen voimiaan, välähti hänen mielessään: kun\nminä kannoin Eirikiä, täytyi minun piiloutua loukkoon; kaikkien silmät\nkivittivät minua pilkalla, vihalla, surulla ja häpeällä; Eirikiä\nvihasivat kaikki ennen kuin hän oli syntynyt — itsekin vihasin\nhäntä. Hän istui ommellen ja muisti, miten hän oli horjunut seinien\nväliä ensimmäisten polttojen tultua: ja Tora aukoi myttyään, jossa\noli lapsenriepuja, huonoimpia ja vanhimpia, mitä hänellä oli omien\nlastensa jäljiltä. Ja hän, lapsen äiti, oli ajatellut: se on tarpeeksi\nhyvää, liiankin hyvää tuolle —. Palvelusneito, joka istui hänen\nluonaan, katsoi ihmeissään emäntäänsä — Ingunn repi kärsimättömästi\nhienoa villakapaloa, jota hän päärmäsi, ja heitti sen luotaan. —\nEirik oli nyt vuoden vanha, tai vähän yli. Ingunn istui tuvan edessä\nkerran ensimmäisten kesäisten iltojen saavuttua ja katseli Bjørnin\nja Gudridin pienintä lasta, joka kömpi, konttasi, kellahti kumoon ja\nnousi taas pystyyn, kellahti uudelleen istualleen pihamaan vihreälle\nnurmelle. Hän ei kuullut sanaakaan Gudridin puhetulvasta. Pikku Eirik\n— tuollainen paljasjalkainen, köyhästi puettu lapsi sekin oli köyhien\nkasvatusvanhempiensa luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Olav kuoli viikko helluntain jälkeen, ja Olav Auduninpoika\npiti hänelle komeat hautajaiset. Niiden emäntien joukossa, jotka\ntulivat Hestvikeniin auttamaan Ingunnia valmistuspuuhissa, oli myös\nSigne Arnentytär, joka äskettäin oli naitettu Skikkjustadiin. Häntä\nnuorempi sisar, Una, oli hänen mukanaan, ja kun hautajaisvieraat\nlähtivät kotiin, sai Olav taivutetuksi Arnen ja papin jättämään Unan\nHestvikeniin, että Ingunn saisi olla viimeiset ajat kokonaan erillään\ntyöstä ja huolista.\n\nOlavia suututti, kun hän ei voinut olla huomaamatta, ettei Ingunn\npitänyt tytöstä, vaikka tämä oli reipas ja auttavainen, hilpeä ja\nsievän näköinen — pieni, hentorakenteinen, keveäliikkeinen ja vikkelä\nkuin västäräkki, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Olav itse oli\nalkanut pitää paljon pikkuserkuistaan. Hänen oli vaikea tutustua\nihmisiin, kun hän oli niin pidättyväinen ja harvasanainen, mutta\nhänellä ei ollut mitään useimpia ihmisiä vastaan. Hän tyytyi heihin\nsellaisina kuin he olivat, vikoineen ja hyveineen, iloitsi tavatessaan\ntuttavia, eikä ollut vastahakoinen solmimaan ystävyyttä niiden kanssa,\njoista hän piti, kunhan hän sai aikaa tointua ujoudestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav Ingolfinpoika oli kerännyt hyviä hirsiä kartanolle, ja jo\nedellisenä syksynä Olav Auduninpoika oli parannellut niillä rakennusten\nhuutavimpia vikoja. Navetan hän repi kokonaan tänä kesänä ja pystytti\nsen uudelleen, sillä entinen oli sellainen, että lehmät seisoivat kuin\nsuossa syksyisin, ja talvisin satoi lunta sisään ja siellä oli melkein\nyhtä kylmä kuin ulkona.\n\nEräänä lauantai-iltana oli talonväki kokoontunut ulos pihamaalle.\nOli kaunis, lämmin kesäilma; ensimmäiset heinäsuovat levittivät\nmakeaa tuoksua ja lehmuksen lemu leyhyi vuorelta karjarakennusten\ntakaa. Navetan seinät olivat jo pystyssä ja ensimmäiset kattohirret\npaikoillaan; mahtavan kattohirren toinen pää oli tanhualla ja toinen\nnojallaan päätyä vasten, johon miehet sen olivat jättäneet pyhien\nsaapuessa.\n\nTalon nuoret rengit ottivat nyt huvikseen vauhtia ja juoksivat hirren\nselkää ylös, koettaen korkealleko he pääsivät. Hetken kuluttua toiset\nmiehetkin tulivat mukaan, myös isäntä itse — ja siinä oli remua ja\nhälinää joka kerran, kun jonkun täytyi hypätä alas. Ingunn ja Una\nistuivat tuvan seinämällä. Silloin Olav huusi neidolle:\n\n\"Tule tänne, Una — nyt nähdään, miten varma sinä olet!\"\n\nNeito pani nauraen vastaan, mutta kaikki miehet tunkeutuivat hänen\nympärilleen — hän oli nauranut heille, kun heidän oli täytynyt hypätä\nalas keskikohdalta — itse hän osasi tietysti juosta ylös asti —. Ja\nviimein he vetivät hänet mukaansa väkisin.\n\nTyttö työnsi miehet nauraen tieltään, otti vauhtia ja juoksi kappaleen\nmatkaa hirttä ylös, mutta sitten hänen täytyi hypätä alas. Hän\nyritti uudestaan ja pääsi nyt paljon korkeammalle — seisoi siellä\nsilmänräpäyksen huojuen, notkeana ja hoikkana, kädet levällään ja\npienet jalat ohuissa, kannattomissa, varpaattomissa kesäkengissä,\nkoukistuneina hirren pintaan kuin pikkulinnun kynnet. Mutta sitten\nhänen täytyi taas hypätä sivulle aivan kuin tiainen, joka ei saa\njalansijaa seinänraossa. Olav seisoi alhaalla ottamassa vastaan.\nNytkös neito oikein innostui, juoksi ylös kerta toisensa jälkeen,\nOlavin juostessa takaperin hirren alle, jossa hän otti tämän nauraen\nsyliinsä joka kerran, kun toinen hyppäsi alas. — Kukaan ei huomannut\nsiinä mitään ihmeellistä ennen kuin Ingunn seisoi heidän luonansa\nhengästyneenä, ruskeatäpläiset kasvot lumivalkeina:\n\n\"Jättäkää jo!\" hän kuiskasi läähättäen.\n\n\"Eihän tämä ole vaarallista\", lohdutti häntä Olav nauraen, \"näethän\nsinä, että otan hänet vastaan.\"\n\n\"Näen kyllä.\" — Olav katsoi vaimoonsa ihmetellen; tämä oli itkuun\npurskahtamaisillaan. Yhtäkkiä Ingunn huusi itkun ja pilkkanaurun\nsekaisella äänellä, heilauttaen päätään tyttöä kohti:\n\n\"Katsokaa häntä — hän ei ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi hävetä.\"\n\nOlav kääntyi Unaa kohden — tämä oli lehahtanut punaiseksi ja oli nolon\nnäköinen. Hitaasti nousi nyt punastus miehenkin kasvoille.\n\n\"No johan sinä olet järjiltäsi, Ingunn!\"\n\n\"Minä tarkoitan\", huusi vaimo raivosta kirkuen, \"ettei tuo tuossa\nole turhanpäiten Likaparran jälkeläisiä — ja hän ja sinä olette kai\nenemmän yhdenlaiset kuin —\"\n\n\"Pidä suusi\", sanoi Olav vihastuneena. \"Sinun pitäisi ymmärtää hävetä\n— mikä sinä olet puhumaan minulle noin —!\"\n\nHän keskeytti puheensa, sillä hän huomasi toisen räpyttävän silmiään\naivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin. Sitten hän aivan kuin\nlyyhistyi kokoon heikkoudesta — ja mies tarttui häntä käsivarteen.\n\n\"Lähde sisään minun kanssani\", hän sanoi levollisesti ja talutti\nhänet yli pihan. Ingunn nojasi häneen silmät ummessa, ja kulki niin\nraskaasti, että jalat tuskin nousivat maasta; Olavin oli melkein\nkannettava häntä. Sisimmässään hän raivosi, hän luuli toisen\ntahallisesti tekeytyvän kurjemmaksi kuin oli.\n\nMutta istutettuaan hänet penkille ja nähtyään, miten surkean ja\nonnettoman näköinen tämä oli, hän meni hänen luokseen ja silitti hänen\nposkeaan:\n\n\"Ingunn — oletko sinä menettänyt järkesi — kuinka voit paheksua sitä,\nettä minä leikin oman sukulaiseni kanssa?\"\n\nToinen ei sanonut mitään, ja Olav jatkoi:\n\n\"Se näyttää pahalta — hyvin pahalta, ymmärräthän sen itsekin. Una\non ollut meidän luonamme neljä viikkoa ja auttanut sinua niin paljon\nkuin on ehtinyt — ja tämä on sinun kiitoksesi! Mitä luulet hänen\najattelevan siitä?\"\n\n\"Se ei liikuta minua\", sanoi vaimo.\n\n\"Mutta liikuttaa minua\", vastasi Olav terävästi. \"Eikä meidän ole\nviisasta\", sanoi hän lempeämmin, \"saattaa ihmisiä puhumaan pahaa\nitsestämme. Se sinun täytyy ymmärtää itsekin.\"\n\nOlav meni ulos ja tapasi Unan kodasta; tämä seisoi perkaamassa kalaa\niltaseksi. Mies meni hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen viereensä\nniin onnettomana, ettei tiennyt mitä sanoa. Silloin toinen hymyili ja\nsanoi:\n\n\"Älä ajattele sitä enää, serkku, — ei Ingunn voi mitään sille, että\nhän on nykyään niin kiukkuinen ja mahdoton, raukka. Pahinta on\", sanoi\nhän pitäen ilmassa pientä sinttiä ja antaen kissan tavoitella sitä,\n\"etten minä voi olla avuksi teille, Olav, sillä olen huomannut jo\njonkin aikaa, ettei hän näe minua mielellään täällä, niin että minun\nlienee kai paras lähteä Signen luo huomenna.\"\n\n\"Minusta on kauhea häpeä, että hän — että sinun täytyy lähteä meiltä\nsillä tavoin. Ja mitä aiot sanoa Signelle ja sira Benediktille syyksi\nsiihen, ettet jäänyt tänne?\"\n\n\"Onhan heillä sen verran järkeä, etteivät suutu sellaisesta.\"\n\n\"Ingunn tulee itse olemaan eniten pahoillaan\", keskeytti Olav hänen\npuheensa — \"kun hän tulee entiselleen ja käsittää loukanneensa niin\nsyvästi vierastamme ja sukulaistamme.\"\n\n\"Eikö mitä, silloin hän muistaa tuskin koko tapausta. Älä ole suotta\npahoillasi, Olav.\" Tyttö kuivasi kätensä, laski ne hänen olalleen ja\nkatsoi häneen kirkkailla, vaaleilla silmillään, jotka muistuttivat niin\nsuuresti Olavin omia.\n\n\"Sinä olet niin hyvä\", sanoi Olav epävarmasti ja kumartui sitten\nsuutelemaan häntä suulle.\n\nHän oli aina tervehtinyt sisaruksia suuta antamalla heidän tavatessaan\nja erotessaan. Mutta hän tunsi pienen, hykerryttävän pelon vallassa,\nettei tämä ollut sellainen suudelma, joka kuului lähisukulaisten\ntervehdykseen, jotka pitävät itseään vähän mökkiläisiä parempina. Hän\nantoi huuliensa viipyä noilla raikkailla, viileillä neidonhuulilla, ei\nolisi tahtonut päästää niitä, ja piti toisen solakkaa vartta itseään\nvasten, tuntien äkillistä, keveää mielihyvää.\n\n\"Sinä olet niin hyvä\", kuiskasi hän uudestaan suudellen tyttöä\ntoistamiseen, ennen kuin päästi hänet käsistään ja lähti ulos.\n\n— Ei tuo ollut synti, ajatteli hän hymyillen korskeasti. Mutta hän\nei voinut unohtaa Unan raikasta suudelmaa. Se ei ollut aivan —\nasiaankuuluva. Mutta ei sitä kannattanut tuumia. Hän oli ollut vihainen\nIngunnille, ei ollut osannut aavistaa, että tämä voisi käyttäytyä niin\njärjettömästi ja rumasti. Mutta Una oli kai oikeassa — ei pitänyt\nvälittää siitä, mitä tuo raukka sanoi tai teki nykyhetkellä.\n\nMutta kun hän oli saattanut Unan messun jälkeisenä päivänä\nSkikkjustadiin — oli pienempi Olavinmessu — ja ratsasti yksin kotiin\npäin, riehahti suuttumus uudestaan hänen mielessään. Semmoinenko\nIngunnista oli tullut, että hän epäili miestään mitä pahimmin siksi,\nettä hän itse oli langennut syntiin? Mutta nyt hän muisti hänen\nosoittaneen vastenmielisyyttä hänen sukulaisneitojaan kohtaan jo\nennenkin, edellisenä syksynä, jolloin häntä ei vaivannut mikään. Hän\noli mustasukkainen — hän oli jo Frettasteinissä ollut kärkäs löytämään\nvikoja toisissa naisissa — niissä harvoissa, joita siellä kävi. Eikä\nse ollut kaunista.\n\nOlav oli vihainen vaimolleen. Ja miksi hänen oli tarvinnut puhua\nTorgils Likaparrasta. Kaikki se vastenmielisyys mitä hän oli lapsesta\nsaakka hämärästi tuntenut tuota mielipuolta kohtaan, oli muuttunut\nselväksi, vihansekaiseksi kauhuksi hänen kuultuaan tarkemmin Torgils\nOlavinpojan elämästä. Hän oli ollut naistenraiskaaja, jonka Jumala\nviimein oli lyönyt maahan, suvun häpeä. _Hänet_ ihmiset muistivat,\nmutta toisia Olavinpoikia, jotka olivat eläneet ja kuolleet kunnialla,\nei muistanut enää kukaan. Voihan hän yhtä hyvin muistuttaa näitä\n— Olavista tuntui aina pahalta, kun hänen sanottiin muistuttavan\nLikapartaa. Mutta häntä harmitti, että hän tunsi aivan kuin kuoleman\nhenkäyksen niskassaan joka kerran, kun hänen oli kuultava se.\n\nNaisiinmeneväksi ei edes hänen pahin vihamiehensä olisi voinut häntä\nsanoa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli elänyt maanpaossa,\nmuisti hän tuskin katsoneensa naisiin. Barnim-enon kehoittaessa häntä\nottamaan kauniin myllärintyttären jalkavaimokseen siksi aikaa, jolloin\nhän oli Høvdinggaardissa, oli hän kieltäytynyt. Kaunis hän kyllä\noli, ja Olav oli huomannut hänen olevan suostuvaisenkin, — mutta\nhän oli ajatellut olevansa tavallaan nainut mies, jonka oli oltava\nuskollinen, vaikka eno kiusasi häntä siitä ja nauroi ja nimitti häntä\nKetilløgiksi. Sen köyhän, kalvakan palvelusneidon hän oli ottanut\nsisään yhdeksi illaksi, kun hän oli tullut kaupunkiin muutaman nuoren\nmiehen kanssa maalta, ja he olivat olleet sikahumalassa. Aamulla\nherätessään hän oli joutunut puheisiin tytön kanssa, ja sen jälkeen\nhän oli tuntenut jonkinlaista kiintymystä häneen — tämä oli erilainen\nkuin toiset sen tapaiset neidot, ymmärtäväinen ja hiljainen; ja hän\npiti sellaisista miehistä, jotka eivät viitsineet reuhata ja vehdata\nja pitää ääntä majalassa. Ja sitten hän oli tullut käväisseeksi hänen\nluonaan toimittaessaan enonsa asioita kaupungissa. Usein hän meni sinne\nvain syömään eväitään ja tilasi olutta: hän piti niin paljon tytön\nhiljaisista liikkeistä tämän kallistaessa kannua ja kantaessa astioita\npöytään. Mutta tuo hänen ystävyytensä ei ollut kovin suuri synti —\neikä yksikään järkevä ihminen olisi keksinyt syyttää häntä uskottomaksi\nIngunnia kohtaan _hänen_ takiansa. — Hän oli muuten usein muistanut\ntyttöä sen jälkeen —? toivonut, ettei tämä ollut joutunut vaikeuksiin\nauttaessaan häntä pakenemaan jaarlin luo ja sitten matkalle. Hän olisi\ntahtonut tietää, oliko tämä osannut kätkeä häneltä heidän erotessaan\nsaamansa rahat toisilta majalan palvelijoilta ja oliko hän tehnyt, mitä\nusein oli uhannut: lähtenyt tuosta majalasta pyhän Klaran luostariin\nnunnien palvelijaksi. Hän oli oikeastaan liian hyvä olemaan siellä,\nmissä oli.\n\n— Tuo salainen verivelka teki hänet levottomaksi — hän tunsi itsensä\nturvattomaksi pahan voimaa vastaan, kuten mies, jonka on taisteltava,\nvaikka hän tuntee sisällään salaisen ruhjevamman. Vaimon pitkä\nkivulloisuus ja järjettömyys — ja sitten se, ettei tämä itse suonut\nhänen kokonaan unohtaa sitä, mikä _täytyi_ unohtaa — kaikki tämä sai\nhänen mielensä levottomaksi, araksi. Ja hän tunsi vienoa nautinnon\nväristystä muistaessaan, miten hyvältä hänestä oli tuntunut painaa Unaa\nitseään vasten.\n\nHäntä suututti, kun hän ajatteli Ingunnia — tämän mieletön käytös\ntuota hyvää, kaunista lasta kohtaan oli koko onnettomuuden syy.\n\nMutta siihen täytyi suhtautua kärsivällisesti — Ingunnilla ei ollut\nnykyään helpot päivät.\n\nMutta samana iltana Ingunn sairastui; hänen aikansa tuli niin äkkiä,\nettä ennen kuin apunaiset olivat ehtineet perille, oli kaikki kestetty.\nVain Ingunnin omat palvelusnaiset olivat hänen luonaan lapsen tullessa\nmaailmaan — ja nämä kertoivat perästäpäin itkien Olaville olleensa\naivan kuin päästä pyörällä pelosta ja tottumattomuudesta. He luulivat\npojan eläneen, kun he nostivat sen lattialta, mutta se oli kuollut heti\nsen jälkeen.\n\nOlav ei muistanut nähneensä milloinkaan ihmistä, joka olisi\nmuistuttanut niin paljon rikkoutunutta, aaltojen huuhtomaa, rannalle\najautunutta hylkytavaraa, kuin Ingunn maatessaan yhdessä mykkyrässä\nseinän vieressä. Hänen paksu, vaalea tukkansa hasatti pitkin sänkyä,\nja turvonneista, itkettyneistä kasvoista tuijottivat silmät tummina,\ntäynnä pohjatonta hätää. Olav istuutui sängynlaidalle, otti hänen\ntoisen, kostean kätensä omaansa ja laski sen polvelleen omansa alle.\n\nToinen palvelusneidoista toi käärön, aukaisi sen ja näytti Olaville\nhänen poikansa ruumista. Olav katsoi hiukan tuota pientä, sinertävää,\nkuollutta ruumista, ja äiti purskahti uudestaan rajuun itkuun. Mies\nkumartui silloin kiireesti hänen ylitseen pyytäen:\n\n\"Ingunn, Ingunn, älä itke noin —!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nItse hän ei kyennyt tuntemaan surua poikansa kuoleman johdosta.\nTavallaan hän kyllä ymmärsi menetyksen suuruuden — ja hänen\nsydämensä kuristui kokoon, kun hän ajatteli, että poika oli kuollut\nkastamattomana. Mutta hän ei ollut saanut rauhaa syventyäkseen\ntuntemaan iloa — hän oli tuntenut vain epäselvää, hapuilevaa\nmustasukkaisuutta mennyttä kohtaan, huolta Ingunnin tähden ja toivoa,\nettä tämä kauhun aika pian päättyisi. Mutta hän ei ollut milloinkaan\njaksanut ajatella todeksi sitä, että kaiken loppuna oli oleva pojan\nsyntyminen taloon — pienen pojan, jonka hän saisi kasvattaa mieheksi.\n\nLapsen äiti ei ollut kovin heikko maatessaan vuoteessa, sanoivat\nnaapurin emännät, jotka nyt olivat talossa auttamassa ja hoitamassa\nhäntä. Mutta kun tuli aika nostaa hänet istumaan sänkyyn päivisin, ei\nhänellä ollut vähääkään voimaa. Hän tuli läpimäräksi hiestä aikoessaan\nsitoa itse tukkansa ja panna päähänsä hunnun. Ja kului pyhä toisensa\njälkeen hänen tulematta niin vahvaksi, että olisi jaksanut ajatella\nkirkkoon lähtöä.\n\nIngunn makasi päivät päästään vuoteellaan pukeutuneena, kasvot\nseinään käännettyinä. Hän mietti sitä, että hän oli itse aiheuttanut\ntämän lapsen kuoleman. Rakkaudettomasti hän oli ajatellut sitä sen\nollessa hänen kohdussaan ja hapuillessa äidin sydänjuuria. Ja nyt\nse oli kuollut. Jos hänen luonaan olisi ollut joku viisas vaimo\nsen syntyessä, olisi se varmaankin jäänyt eloon, sanoivat emännät.\nMutta Ingunn oli väittänyt kivenkovaan heidän käydessään täällä\nkesällä katsomassa, miten hän jaksoi — ettei hän odottanut sitä\nennen kuin Pärttylinmessuksi. Sillä hän oli pelännyt noita viisaita\nnaapurinvaimoja — pelännyt, että he huomaisivat ja kertoisivat pitkin\npitäjää Olav Auduninpojan vaimolla olleen lapsen jo tätä ennen. Ja sinä\naamuna, jolloin hän oli herännyt ja tuntenut, että nyt se syntyisi, oli\nhän noussut vuoteesta kuten tavallisesti ja pysytellyt pystyssä niin\nkauan kuin suinkin. Mutta tätä Olav ei saisi milloinkaan tietää.\n\nLopulta kirkkoonmenoa ei enää voinut lykätä — Mikonpäivän jälkeisenä\nmessupyhänä Ingunn Steinfinnintyttären täytyi antaa taluttaa itsensä\nsinne. Olav oli saanut tietää siellä olevan neljä lapsivuodevaimoa\nkirkotettavana; yksi näistä oli erään pohjoislaakson suurimman\ntalonpojan vaimo, joka oli nyt saanut perillisen; kirkko täyttyisi kai\npuoleksi ainoastaan hänen suvustaan ja ystävistään, jotka tahtoivat\nolla mukana uhraamassa. Olavin oli vaikea ajatella Ingunnia polvillaan\nkirkon oven edessä, avuttomana, tyhjin käsin, toisten laskeutuessa\nmaahan palava kynttilä kädessään — sillä aikaa, kun kirkossa kaikui\nDavidin psalmi synnyttäjävaimoille: Kuka rohkenee nousta Herran\nvuorelle ja seisoa hänen pyhällä sijallaan? Se, jonka kädet ovat\nviattomat, ja sydän puhdas —. Hän on saava siunauksen Herralta — ja\nvanhurskauden autuutensa Jumalalta —. Ingunnin ja hänen korvissaan se\noli soiva kuin tuomio —.\n\nOlav oli pelännyt joutumista sira Benediktin läheisyyteen siitä\npäivästä asti, jolloin Ingunn oli karkottanut Una Arnentyttären talosta\nniin häpeällisesti. Mutta sitten hän ratsasti papin luo eräänä päivänä\nja pyysi tätä tulemaan heille Ingunnia lohduttamaan.\n\nSira Benedikt oli käskenyt, että kaikki kastamattomat lapset oli\nhaudattava ulkopuolelle kirkonaidan; kukaan ei saanut kuopata niitä,\nkuten itsestään kuolleita eläimiä, eikä kaivaa niitä jonnekin metsän\nperukoille, kuten pahantekijöitä. Hän nuhteli ankarasti niitä, jotka\nuskoivat kummituksiin: kuolleet pikkulapset eivät voineet kummitella,\nhän sanoi, sillä ne olivat paikassa, jonka nimi oli Limbus Puerorum,\nja sieltä ne eivät päässeet milloinkaan; mutta niiden oli hyvä olla\nsiellä. Pyhä Augustin, viisain kaikista kristityistä oppi-isistä,\nkirjoittaa että mieluummin hän olisi yksi noista lapsista, kun kokonaan\nsyntymätön. Mutta se, että ihmiset kammovat kuin kuolemaa paikkoja,\nmihin lastenruumiita on haudattu, johtuu siitä, että heillä itsellään\non tunnollaan sellaisia syntejä, että perkele on saanut valtaa heihin\nja voi eksyttää heitä. Sillä onhan selvä, että paikka, missä äiti on\nsurmannut lapsensa, on kuin perkeleen ja hänen laumojensa alttari,\nmissä he mielellään oleksivat sen jälkeen.\n\nPappi oli heti halukas lähtemään mukaan. Olav Ingolfinpoika oli uskonut\nvahvasti kummituksiin ja luuli itsekin kerran mananneensa sellaisen\nrauhaan. Sira Benedikt oli siis erittäin innokas päästämään Ingunnin\nmoisesta harhaopista ja lohduttamaan häntä.\n\nIngunn istui kelmeänä ja laihana kädet ristissä helmassa kuunnellen\nheidän kirkkonsa pappia, kun tämä selitti hänelle Limbus Puerorumia.\nSiitä oli kirjoitettuna eräässä kirjassa — muuan munkki Irlannista\noli ollut temmattuna tuonelaan seitsemän vuorokautta ja oli nähnyt\nhelvetin, kiirastulen ja taivaan; hän oli myös käynyt siellä, missä nuo\nkastamattomat lapset olivat. Se oli ollut vihreä laakso, missä taivas\naina oli pilvessä merkiksi siitä, että sitä autuutta, joka on Jumalan\nkasvojen näkemisessä, he eivät ikinä voisi saavuttaa, mutta pilvien\nvälistä hohti heidän luoksensa valoa merkiksi Jumalan hyvyydestä noita\nlapsia kohtaan. Ja nämä näyttivät viihtyvän hyvin ja olevan iloissaan.\nHe eivät kaivanneet taivasta, koska eivät tienneet sen olemassaolosta,\nmutta eivät myöskään ymmärtäneet olevansa päästetyt helvetin tuskista,\nkoska eivät olleet kuulleet siitäkään. Siellä he leikkivät laaksossaan\nräiskyttäen vettä toinen toisensa päälle, sillä siellä on hyvin alavaa\nja paljon lampia ja puroja.\n\nOlav keskeytti:\n\n\"Minusta tuntuu, sira Benedikt, että moni voisi toivoa kuolleensa\npienenä ja kastamattomana.\"\n\nPappi vastasi:\n\n\"Kiirastulesta meidät kutsutaan suuren perinnön osalle, Olav. Ja on\nkunnia olla mies.\"\n\n\"Pääsevätkö vanhemmat käymään siellä?\" kysyi Ingunn hiljaa,\n\"— katsomaan lastensa leikkiä?\"\n\nPappi pudisti päätään.\n\n\"_Heidän_ täytyy kulkea omaa tietään, ylös tai alas — mutta tuon\nlaakson ohi se ei vie koskaan.\"\n\n\"Silloin minusta Jumala on julma!\" huudahti vaimo kiivaasti.\n\n\"Me ihmiset sanomme niin helposti noin\", vastasi pappi, \"silloin kun\nhän ei tee meidän tahtomme mukaan. Sinusta ja miehestäsi olisi ollut\ntärkeätä, että tuo lapsi olisi jäänyt eloon — hänet oli siitetty\nsuuren omaisuuden perilliseksi ja suvun jatkajaksi. Mutta jos nainen\nkantaa lasta, joka ei ole oleva muuta kuin hänen häpeänsä todistus eikä\nperivä muuta kuin äitinsä maidon — silloin ei äidinsydän ole aina\nvarsin luotettava. Voi käydä niin, että hän piiloutuu ja synnyttää sen\nsalassa, tuhoaa lapsensa ruumiin ja sielun, antaa sen vieraiden käsiin\nja iloitsee päästessään kuulemasta ja näkemästä sitä.\"\n\nOlav hyppäsi pystyyn ja tarttui vaimoonsa tämän pyörtyessä. Toinen\npolvi maassa hän koetti pitää tätä pystyssä sylissään; pappi kumartui\nja irrotti nopeasti päähineen, joka oli kierretty kaulan ympäri\nja kiristi. Valkoiset kasvot, jotka retkahtivat taapäin miehen\nkäsivarrelta jättäen paljaaksi kurkun kaaren, näyttivät kuolleilta.\n\n\"Laske hänet alas\", sanoi pappi, \"ei, ei, ei sängylle, vaan penkille,\nettä hän tulee maanneeksi suorana.\" Pappi puuhasi sairasta autellen.\n\n\"Sinun vaimosi ei ole vahva?\" tiedusti pappi vakavasti ollessaan\nlähdössä pois. Olav seisoi pidellen hänen hevostaan.\n\n\"Ei\", vastasi tämä. \"Hän on ollut heikko ja hento aina — minä tiedän\nsen, sillä mehän olemme kasvintoverit ja olen tuntenut hänet lapsesta\nasti.\"\n\n\n\nV\n\n\nVarhain seuraavana keväänä valmistautui herttua Haakon ryöstöretkelle\nTanskaa vastaan. Tanskan kuningas pakotettaisiin tekemään sovinto\nmaanpakoon ajamiensa valtaherrojen kanssa sellaisilla ehdoilla, jotka\nhe ynnä norjalaiset sanelisivat hänelle.\n\nOlav Auduninpoika lähti Tunsbergiin, hän oli paroni Tore Haakoninpojan\nalipäälliköltä. Hän ei ollut yksinomaan iloinen siitä, että hänen tuli\nolla poissa kotoa tämä kesä. Hän alkoi juurtua Hestvikeniin. Se oli\nhänen perintökartanonsa ja kotipaikkansa — ja hän oli ollut niin kauan\nkoditon ja turvaton. Sitä mukaa kuin hän sai kohotetuksi omaisuutensa\nrappiotilasta ja näki, että lähde, joka niin kauan oli ollut kuivunut,\nnyt jälleen oli ruvennut virtaamaan ja tuottamaan tuloja, sekä huomasi\nitse alkavansa ymmärtää talonhoitoa ja kalastusta — häntä alkoi\nmiellyttää tuo ponnistelu ja huolenpito omastaan. Hän olisi tahtonut\nsaada Bjørnin kartanonhoitajaksi, mutta Bjørn ei ruvennut. Loppujen\nlopuksi Bjørn lähti Olavin aseenkantajaksi ja saattomieheksi, ja eräs\nLeif niminen mies jäi hoitamaan Hestvikeniä emännän kanssa.\n\nOlav oli myös hiukan levoton Ingunnista — tämä oli joutuva uudelleen\nlapsivuoteeseen juhannuksen korvilla. Ingunn oli kyllä ollut paljon\nterveempi nyt kuin edellisellä kerralla, jaksanut täyttää tehtävänsä\nja osansa talon hoidosta koko ajan — ja hän oli nyt tottunut töihinsä\neikä ollut enää yhtä mahdoton kuin heidän ollessaan vastanaineita.\nMutta Olav oli sittenkin levoton juuri siksi, että hän käsitti Ingunnin\nodottavan tätä lasta malttamattomasti. Jos nyt onnettomuus kohtaisi\nsitä, sortuisi hän varmaan kokonaan suruun. Ja oli kuin hänellä olisi\nollut paha aavistus. Hän ei osannut ajatella, että näkisi kotonaan\nlapsen palatessaan sinne syksyllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo Tunsbergissä Olav tapasi maanpakolaisuutensa aikaisia tuttavia,\nminne kääntyikin. Monet Alf-jaarlin entiset miehet olivat tulleet\ntapaamaan surmatun päällikkönsä lankoa ja vaativat, että Tore-herran\noli otettava heidät mukaansa. Tanskalaisten maanpakolaistenkin\nja heidän miestensä parista, joita vilisi kaupungissa, hän löysi\nmonta jaarlinaikaista tuttavaa. Ja eräänä päivänä saapui satamaan\nlätinmaalainen laiva tuoden viestejä tanskalaisilta herroilta\nKonungahellasta; laivan päällikkö, Asger Maununpoika, oli kotoisin\nVikingavaagista, ja hän ja Olav olivat olleet ystäviä siihen aikaan,\nkun Olav oli Høvdinggaardissa; he olivat myös kaukaisia sukulaisia.\nIllalla Olav lähti kaupungille tanskalaisen sukulaisensa kanssa ja otti\noikein hyvän humalan — se virkisti häntä suuresti perästäpäin.\n\nTore-herra määräsi Olavin pienen kuusitoistasoutuisen laivan\npäälliköksi, ja sotaretken kestäessä oli hänen laivansa ynnä kolmen\npienen laivan Vikenin kaakkoiskulman laivueesta purjehdittava Asger\nMaununpojan johdolla; hän oli päällikkönä Lindormenilla, jota\nnorjalaiset kutsuivat myös Yrmlingeniksi. Tanskalaisten ja heidän\nliittolaistensa välinen ystävyys oli usein hyvinkin hataraa, sillä\ntällä kertaa oli suurin osa päällystöä norjalaista. Ja nämä puhuivat\nkursailematta retken päätarkoituksen olevan sen, että Eirik-kuningas\nja Haakon-herttua tahtoivat vaatia koko Tanskan valtakunnan\näidinisänsä, pyhän kuningas Eirik Valdemarinpojan perintönä itselleen\nsekä saattaa maan Norjan kruunun verolliseksi. Mutta tuosta puheesta\neivät tanskalaiset pitäneet; he väittivät vastaan sanoen, etteivät\nheidän herransa, marski Stig Andersinpoika ja kreivi Jacob olleet\nikinä antaneet sellaisia lupauksia millekään kuninkaalle, ja että\nnorjalaiset saivat kylliksi suuren palkan avustaan saadessaan ryöstää\nkaikin voimin Tanskan kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Norjalaiset\nvastasivat, että kun tuli kysymys saaliinjaosta, olivat tanskalaiset\naina suuria veijareita, jotka osasivat anastaa itselleen parhaimmat\npalat. Norjalaisia oli enemmän, mutta heistä oli suurin osa talonpoikia\nja kalastajia, jotka eivät olleet niin harjaantuneita kuin karaistuneet\nja tunteettomat tanskalaiset, jotka olivat olleet vuosikausia retkillä\nmaanpakolaispäällikköjensä matkassa, ja piittasivat viis' muista\nlaeista kuin niistä, joita heidän oli täytynyt totella sotajoukossa.\nMutta Alf-jaarlin vanha kantajoukko oli siinä suhteessa täysin\ntanskalaisten veroista. Olavilla ja Asgerilla oli täysi työ pysyttää\nrauha miestensä välillä.\n\nLaivasto liikkui nyt Hunehalsin seudulla, ja se osa, mihin Asgerin ja\nOlavin pikku laivat kuuluivat, hävitti Tanskan saarien pohjoisrantoja.\nVikingavaagiin he eivät menneet. Olav oli kuullut Asgerilta Tanskan\nkuninkaan miesten vallanneen Høvdinggaardin, polttaneen sen ja\nhakanneen maahan kivilinnan ja herra Barnim Erikinpojan kaatuneen\nmiekka kädessä. Oli siis turha ajatella häntä enää — Olavin olisi\nmuuten tehnyt mieli mennä tapaamaan enoaan. Nyt hän sai luettaa messun\nvainajalle, siinä kaikki. Hän tunsikin entistä vähemmän kiintymystä\näitinsä sukuun ja maahan.\n\nNoissa matalissa, turvattomissa rannoissa oli jotakin niin\nkevytmielistä ja tyhmänpöyhkeää, kun ne levisivät siinä aaltojen\nhuuhtomina aina veden välkkyvään pintaan asti. Leveän, valkoisen\nrantaman takaa nousivat kellertävät hiekkasärkät ilmoille, ja ikämetsää\nkasvoi niemen nokkaan asti; vanhojen pyökkien ja mukuraisten tammien\nrungot näyttivät nousevan suoraan myrskyisästä merestä; ruohoturve ja\npuiden juuret harittivat hiekkapenkereen laidasta kuin rikkinäisen\nvaatteen langat. Näytti siltä kuin meri olisi kouraissut luokseen\nja haukannut suuria kappaleita rannikon paljaasta povesta. Olavin\nmielestä täällä oli rumaa. Sisämaassa oli kyllä kauniimpia seutuja\n— suuria, mahtavia kartanoita, muheata maata, metsässä kulkevia\nsikaparvia, lihavia lehmiä laitumella, kauniita hevosia haassa; mutta\nsittenkään hän ei ollut milloinkaan viihtynyt täällä. Kotimaa, Norjan\nranta, kivinen varustus toisensa takana — kareja, luotoja ja saaria,\nsisäreitti ja viimeksi mantereen vaaleat kalliot, kunnes ensimmäiset\nvihreät ruohojuovat pistäytyivät jonkun lahden pohjukkaan aivan kuin\ntiedustellen. Talot olivat korkeammalla, enimmäkseen mäkien harjalla,\nmistä näki kauas joka puoleen ja voi arvata, mitä oli tulossa.\n\nHän ajatteli kotiaan — alastomien kallioseinämien välistä lahtea,\ntaloa ylhäällä töyrään laella Hevostunturi taustanaan. Ingunn nousi\nylös näihin aikoihin — ehkä hän seisoi ulkona pihalla kauniina ja\nnuorena ja notkeana jälleen, vaalien lastansa päivänpaisteessa.\nEnsimmäisen kerran hän toivoi kiihkeästi, että kotona olisi lapsi. —\nMutta tuo valoisa näky oli niin kaukainen ja epätodellinen.\n\nHän vietti nyt samanlaista elämää kuin ollessaan maanpakolaisena.\nPelkkä rautapaidan tunne teki niin hyvää — oli kuin hänen\nruumiinvoimansa olisivat jännittyneet sen painon alla. Oli hyvä tuntea,\nmiten se viilensi maatessa, suojeli ja säästi ruumiin lämpöä taistelun\ntuoksinassa; se oli kuin kehoitus voimien säilyttämiseen jakamattomina,\nhajottamatta niitä turhanpäiten ja tarkoituksetta. Ponnistukset,\njoita myrskyisellä merellä purjehtiminen sekä maalle hyökkääminen\nvaativat, edellyttivät että miehen oli oltava valpas ja tarkkaavainen,\nmutta sisimmässään peloton ja piittaamaton, vaikka vaara, jonka\ntorjumiseen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa, nujertaisikin alleen.\n— Tämäntapaisia ajatuksia liikkui Olavin mielessä, ja hän tunsi\ntoisinaan vastenmielisyyttä muistellessaan niitä kahta vuotta, jotka\nhän oli viettänyt talonpojan töissä ja ollut naimisissa, epämääräistä\ntuskaa sydämessä, aivan kuin heikkoa jomotusta umpeenmenneiden\nhaavojen pohjalla siitä, että hän tuhlasi miehuusvoimansa raataessaan\nkuluneissa, väljissä työvaatteissaan, mahtamatta lopullisesti mitään\nsille, minkälaisen sadon hän oli korjaava vaivoistaan ja lisäksi\njonkinlaista vastenmielisyyttä muistellessaan läheistä yhdyselämäänsä\ntuon sairaalloisen naisen kanssa. Hänestä tuntui kuin hän olisi\nuhrannut voimakkaan nuoruutensa ja horjumattoman terveytensä, jotta\ntämä saisi imeä itseensä hänen voimansa, josta hän ei uskonut\nkuitenkaan olevan apua. Tuntui kuin hänet olisi pantu uimaan hukkuva\ntoveri kaulassaan — pelastamaan tämä tai uppoamaan itse hänen\nkerallaan, jos tahtoi osoittaa olevansa mies. Mutta hän ei voinut\nolla tuntematta sydämessään vavistusta ajatellessaan, mikä lopussa\nkuitenkin odotti — hukkuminen — vaikka olisi taistellut viimeiseen\nhengenvetoon, siksi ettei mies voi toisin tehdä.\n\n— Jos Ingunn olisi ollut terve ja jos Olavista olisi tuntunut\nluonnolliselta ja päivänselvältä, että heille syntyisi lapsia\nkorjaamaan sen, minkä hän oli saanut aikaan, olisi hän ajatellut\ntoisin isännän asemastaan. Ja väliin, koettaessaan houkutella itseään\nuskomaan, että Ingunnhan saattoi tulla terveeksi ja että hänellä\nkukaties parastaikaa oli terve, parkuva, pieni poika tai tytär kotona\nkätkyessä — kaipasi hän taloonsa. Mutta useimmiten hän ei kaivannut\nsinne, vaan tunsi syvää mielihyvää saadessaan olla yksin, vapaana\nmuista huolista kuin niistä, joita hänen alipäällikön toimensa tuotti.\n\nHäntä miellytti tämä elämä pelkkien miesten parissa. Niitä naisia,\njotka hän näki rannassa, vanhoja eukkoja, jotka toivat heille ruokaa,\nkuihtuneita naisia, jotka pysyttelivät siellä, missä miehet liikkuivat,\nei hän ottanut lukuun. Oli sateisia päiviä ja öitä laivalla,\notteluita maihin noustessa — vaikkei se ollut sattunut kovin monesti\nOlavin osalle, eikä hän sitä liioin surrutkaan, sillä eivät edes\nAlf-jaarlin joukoissa vietetyt vuodet olleet voineet vaimentaa hänen\nvastenmielisyyttään tarpeetonta julmuutta kohtaan — ja tanskalaiset\nolivat julmia hävittäessään omaa maatansa. Eivätkä he luultavasti olisi\nolleet vähemmän julmia hävittäessään muitakaan seutuja. Mutta täällä\noli totuttu tuohon leikkiin, sillä näillä rannoilla oli hävitetty ja\nraiskattu ja poltettu niin kauan kuin Tanska oli ollut olemassa. Olav\ntunsi vieraaksi äitinsä kansan. Hänenkin mielensä oli palanut sotiin ja\ntaisteluihin nuoruudessa, mutta taistelun tuli päättyä joko voittoon\ntai häviöön. Joskus hän näki mielessään vihollisjoukon Hestvikenissä;\nhän puolusti tuota töyräällä olevaa taloa seisoen selkä vuorta päin,\najaen vihollista mäkeä alas suoraan meren aaltoihin, tahi kaatui omalle\nkamaralleen —.\n\nTanskalaiset olivat toisenlaisia, pehmeämpiä ja sitkeämpiä. He\nantoivat ajaa itsensä pois — talonpojat metsiin, päälliköt meren yli\n— mutta tulivat takaisin, kuten aallot vierivät edes ja takaisin.\nHe hävisivät ja voittivat, eikä kumpikaan muuttanut huomattavasti\nheidän ruokahaluaan ja elämännälkäänsä. He kestivät ihmeteltävällä\nmukautuvaisuudella ajatuksen, ettei toisin olisi oleva koskaan —\ntaistelua oli kestävä ikuisesti, noilla matalilla, märillä rannoilla,\nminkään voiton tai tappion olematta viimeinen.\n\nSitten he viettivät jonkin aikaa maalla. Miehet asuivat kaupungissa\ntiheään sullottuina taloihin ja kartanoihin; ilma oli paksu ja kuuma\nhiestä, rivoista puheista, oluen ja viinin höyrystä, iskuista,\nriidasta ja nahinasta. Joka yö oli tappeluita kaduilla ja taloissa, ja\npäälliköillä oli aika tekeminen saadakseen joukkonsa pysymään vähänkään\nkurissa.\n\nHuhuja kulki lakkaamatta laivakunnista, jotka muka olivat hyökänneet\nmaihin ja saaneet tavattoman runsaasti saalista. Maastrandin luona\noli joukko Alf-jaarlin entisiä miehiä tapellut saksalaisia kauppiaita\nvastaan sekä ottanut hengiltä kaikki vangit. Tällä he muka olivat\nkostaneet erään kuolleen herransa surman. Sitten kerrottiin Tanskan\nkuninkaan laivaston valloittaneen marskin varustuksen Samsøssä ja\nherra Stig Andersinpojan kaatuneen. Norjalaisten kesken uskottiin\nHaakon-herttuan aikovan valloittaa Tanskan itselleen — ja tästä hän\noli riitaantunut veljensä, kuninkaan kanssa; siksi Eirik-kuningas oli\npurjehtinut kotiin Bjørgviniin jo aikaisin kesällä, ja siitä syystä\nkuninkaan laivaston päälliköt, Länsi-Norjan herrat ja eräät Islannin\nmiehet olivat olleet niin julmia. Mutta herttua vaati kovaa kuria\njoukoiltaan: hän ei tahtonut nähdä kokonaan hävitettynä maata, jonka\nhän aikoi saada itse.\n\nOlav ajatteli, että jos ylipäälliköt kenties tiesivätkin mikä noissa\nlukuisissa huhuissa oli totta, mikä ei, ei väki ainakaan ollut\nselvillä mistään. Ja alipäälliköt, hänen itsensä vertaiset, laskettiin\nkuuluvaksi väkeen, eikä herroihin — jotka soturit usein tunsivat vain\nnimeltä ja joita tuskin olivat nähneet — mutta joista he puhuivat\nsitä enemmän mitä vähemmän heitä tunsivat. Että hän itse oli sukua\nuseille maasta karkotetuille tanskalaisille aatelismiehille, siitä\nmainitakseen hän oli liian ylpeä, kun eivät toiset muistaneet sitä.\nHänen oma ylipäällikkönsä, Tore-paroni, ei pitänyt häntä sen parempana\nkuin talonpoikien laivojen komentajia; hän piti Hestvikenin Olavia\nurhoollisena miehenä ja kunnollisena johtajana — mutta muulla tapaa\ntämä ei mitenkään ollut erottautunut muista; hänellä ei ollut tähän\nasti ollut tilaisuutta suorittaa sellaisia tekoja, jotka olisivat\nherättäneet ihmetystä.\n\nEräs seuraus tästä elämästä oli. Kun Olav nyt muisti kalvavan pelkonsa,\nettä hänen tuntoaan painavalla teolla olisi yhteyttä sen asian kanssa,\nettä hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunnin\nkanssa, tuntuivat nämä ajatukset hänestä sangen joutavanpäiväisiltä.\nHuomaamatta oli sellainen käsitys syntynyt hänen mielessään viimeisenä\nkahtena vuonna. Mutta nämä miehet, joiden parissa hän oli täällä,\nolivat ryöstäneet talonpoikien karjaa, polttaneet taloja ja linnoja,\nsaattaneet miekkansa vereen muutenkin kuin taistelussa, ja moni oli\nsurmannut ja rääkännyt aseettomia ihmisiä ilman sanottavaa syytä.\nJotkut olivat anastaneet kalleuksia, joita he pelkäsivät näytellä\n— ja nämä esineet oli enimmäkseen ryöstetty kirkoista. Ja vaikka\nHaakon-herttua oli käskenyt rangaista väkivallan kuolemalla, eivät\nkaikki ne vaimot ja tytöt, joita kuhisi sotureiden joukossa miesten\nollessa maissa, olleet joutuneet aivan omasta tahdostaan tähän elämään.\n\nHänen oma tilintekonsa tuon islantilaisen kanssa muuttui niin\näärettömän mitättömäksi asiaksi. Eihän kukaan voinut uskoa, että\nnämä miehet olisivat ripittäneet kaikki syntinsä saatavissa oleville\npapeille — he eivät voineet mitenkään muistaa kaikkea, eivätkä\npapit ehtineet kuunnella niin tarkkoja tunnustuksia. Monella, joka\nluottavasti nautti Corpus Dominin ennen hyökkäystä, oli varmasti\nsuuria syntejä omallatunnollaan, jotka hän oli unohtanut ripittää.\nTeit-lurjus oli saanut palkkansa — ja Olavista tuntui nyt niin\nkumman naurettavalta, että hän oli voinut kuvitella näkevänsä enteitä\nkaikenlaisissa asioissa: vieraiden ihmisten satunnaisissa sanoissa,\nunissa, joita hän oli nähnyt yöllä, karjansa värissä ja merkeissä.\nHän oli luullut lopuksi tuntevansa päällänsä Jumalan käden, joka\ntahtoi pakottaa hänet kääntymään siltä tieltä, mille hän oli astunut.\nTäällä, kaikkien näiden miesten parissa, missä hän merkitsi niin\nvähän, muuttuivat hänen omat asiansakin pienemmiksi: hän oli nähnyt\nja kuullut niin monen urhean miehen kuolevan, että oli mahdoton uskoa\ntaivaan Jumalan panevan kovin pahakseen Teitin surmaamista tai aikovan\nkurittaa erikoisesti Olav Auduninpoikaa ojennukseksi ja pelastukseksi,\nkun oli niin paljon muita mahtavampia miehiä, jotka olisivat tarvinneet\nsitä paremmin — esimerkiksi tanskalaiset herrat, jotka riehuivat niin\njulmasti oman maansa asujaimia kohtaan. Ingunnin hairahduskin näytti\nikään kuin pienemmältä — hän näki ja kuuli täällä niin monenmoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä myöhään syksyllä hän ohjasi kulkunsa vuonoa ylös.\nAurinko paistoi kirkkaasti sadekuurojen välillä. Tuuli navakasti,\nkorkeat, valkoiset hyrskyt Härän alla tervehtivät häntä jo kaukaa.\nYlhäällä kartanolla oli huomattu pieni alus — Ingunn seisoi laiturilla\nhänen laskiessaan sen ääreen, huntu ja viitta hulmuten laihan, kumaran\nvartalon ympärillä. Ja heti kun Olav näki hänet, ymmärsi hän kaiken\nolevan ennallaan —.\n\nLapsi oli syntynyt kuolleena. Se oli ollut poika, poika sekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi kuukautta uudenvuoden jälkeen Ingunn tuli taas kipeäksi — hän\noli langennut tiellä, ja tällä kertaa oli henki kysymyksessä. Olavin\ntäytyi hakea pappi taloon.\n\nSira Benedikt neuvoi aviopuolisoita elämään erossa vuoden ja käyttämään\ntuon ajan katumukseen ja hyviin töihin; kun Ingunn oli noin heikko,\narveli pappi, ettei hän mitenkään jaksaisi synnyttää elävää lasta.\n\nOlav oli kyllä halukas koettamaan tuota keinoa. Mutta Ingunn joutui\naivan suunniltaan epätoivosta hänen puhuessaan siitä.\n\n\"Kun minä kuolen\", sanoi hän \"täytyy sinun ottaa nuori, terve vaimo,\njoka synnyttää sinulle poikia. Sanoinhan sen sinulle, silloin kun olin\nonneton — mutta sinä et tahtonut päästää minua. Minä en elä kauan,\nOlav, — anna minun olla sinun luonasi niin kauan kuin elän!\"\n\nOlav silitti hänen kasvojaan ja hymyili väsyneesti. Ingunn puhui yhä\nsiitä, että Olavin täytyi mennä uusiin naimisiin — mutta hän ei\nkärsinyt nähdä tämän katsovan kehenkään naiseen tai vaihtavan paria\nsanaakaan naapurivaimojen kanssa, heidän tavatessaan nämä kirkkomäellä.\n\nUnettomuus vaivasi Olavia tänä keväänä vielä enemmän kuin edellisinä\nvuosina. Sydän täynnä sääliä hän virui vuoteellaan käsi heikon\nvaimoparkansa ympärillä — mutta häntä kiusasi tämän hellittämätön\nrakkaus. Vielä nukuttuaankin tämä puristi laihoilla käsivarsillaan\nhänen kaulaansa pää hänen olkapäällään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav oli iloinen päästessään kotoa, kun hän lähti taas Tunsbergiin\nkeväällä. Kesä kului samoin kuin edellinenkin. Mutta aina kun hän\najatteli kotia, ahdisti hänen sydäntään. Sillä oli aivan kuin\nyhdentekevää, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään\nIngunin kanssa — hänen menettämisensä oli menettää puolet elämää.\n\nMutta Ingunn oli terve ja reipas, kun hän palasi myöhään syksyllä. Ja\ntällä kertaa hän oli varma siitä, että asiat sujuisivat hyvin. Mutta\nkuusi viikkoa ennen joulua hän sai pojan, enemmän kuin kaksi kuukautta\nliian aikaisin.\n\nVähää ennen kuin tämä tapahtui, oli laaksossa levinnyt tieto, että\nTore Haakoninpoika oli mestauttanut Bjørn Egilinpojan Tunsbergissä.\nEnsimmäisen Tanskan retken jälkeen hän oli mennyt paronin palvelukseen\n— hän ei tahtonut enää takaisin Hestvikeniin. Taistelulaivaston\nvetäytyessä takaisin Norjaan tänä syksynä oli Bjørn ollut sillä\nlaivalla, jota Tore-herra itse ohjasi kotiin päin, ja hän oli joutunut\nsanakiistaan erään toisen miehen kanssa ja hyökännyt tämän kimppuun.\nParonin käskiessä miesten vangita ja sitoa hänet hän oli noussut\nvastarintaan ja haavoittanut kahta heistä kuolettavasti ja useita muita\nlievemmin.\n\nGudrid, Bjørnin vaimo, oli kuollut kesällä, ja Olav Auduninpoika\najatteli nyt olevansa velvollinen auttamaan sen miehen perhettä, josta\nhän oli pitänyt niin paljon. Torhild Bjørnintytär oli pysytellyt\nerillään muiden ihmisten parista — hän oli tyly ja harvasanainen; Olav\noli nähnyt häntä hyvin harvoin ja vaihtanut tuskin sanaakaan hänen\nkanssaan, niin ettei hän oikein tiennyt, miten saisi toimitetuksi\nasiansa tälle.\n\nMutta Ingunnin jäädessä makaamaan sairaana näin lähellä joulua, ja\nkoska Hestviken nyt oli ilman emäntää, joka olisi toimittanut kaikki\nvalmistukset — ja talossa oli paljon vierasta väkeä näin kalastus- ja\nhylkeenpyyntiaikaan — alkoi Olav tuumia, että mitähän, jos hän puhuisi\nTorhild Bjørnintyttären kanssa ja pyytäisi tätä muuttamaan heille\ntaloa hoitamaan. Hän kuului olevan varma työihminen, ja Hestvikenissä\noli nyt kaikki niin mullin mallin, että kuka hyvänsä olisi osannut\nhoitaa työt paljon paremmin kuin talon oma emäntä; eihän Ingunn saanut\npaljon aikaan terveenä ollessaankaan, mutta hän oli nähnyt tuskin\nyhtään tervettä päivää kolmeen vuoteen. Ruoan saanti oli niin kurjaa,\nettä Olavin oli ollut vaikea saada taloon miehiä täksi talveksi,\nja jos taloon tuli vieraita, sai hän odottaa pelolla ja häpeällä,\nmitä saataisiin pöytään. Kohta heillä ei ollut talvella muuta kuin\ntuoretta kalaa ja jäädytettyä lihaa, mikä haisi ja maistui omituisen\npahalta. Aitassa olevat ruokatavarat hupenivat kuin tuuleen — kunnes\nOlaville selvisi, että useat palvelijoista varastivat kuin korpit.\nOlut täytyi tuottaa aina kaupungista, vaikka se tuli kalliiksi —\nIngunnin panema olut oli huonossa huudossa pitkin koko vuonon rantaa.\nJopa kirnupiimäkään ei ollut hapanta, vaan märennyttä. Itselleen hän\nei ollut saanut teetetyksi juuri mitään uutta kotona naimisiin menonsa\njälkeen, ja hänen arkivaatteensa olivat kuin mökkiläisen repaleet —\nniitä ei pidetty puhtaina eikä vaihdettu tarpeeksi usein.\n\nHän oli ehdottanut Ingunnille pari kertaa, että he ottaisivat\napuvaimon, mutta tämä oli heti tullut kauhean onnettomaksi, itkenyt ja\nrukoillut, ettei Olav tuottaisi hänelle sellaista häpeää. Hänen oli\nturha sanoa, etteihän sairaudelle mitään voinut ja ettei häpeä ollut\nIngunnin. Ja Olav ymmärsi, että jos hän nyt aikoi puhua Torhildin\nkanssa, täytyi sen tapahtua hänen vaimonsa tietämättä. Pahinta oli\nlapsien laita — nuorimmat hänen täytyi saada ottaa mukaansa, ja siitä\noli kai tuleva hälinää, mitä Ingunn ei kestänyt kuulla.\n\n\"Torhildin lapsiksi\" kutsuivat ihmiset Bjørnin ja Gudridin kuutta\nelossa olevaa lasta. Näiden äiti oli ollut kuin jänisemo — hän jätti\nlapset omiin hoteisiinsa melkein heti, kun ne olivat syntyneet;\ntytärpuoli otti ne hoiviinsa, nosti ne syliinsä ja imetti niitä\nlehmänsarvesta. Gudrid itse juoksenteli ympäri laaksoa. Torhild oli\nollut kihlattu varhaisessa nuoruudessaan eräälle hyvinvoivalle ja\nkunnolliselle nuorelle miehelle, mutta hän oli Gunnarin lähisukulainen,\nmiehen, jonka Bjørn oli tullut surmanneeksi, ja niin ei naimisesta\ntullut mitään. Sen jälkeen Torhild oli jäänyt tuohon köyhään kotiin,\nraatanut kuin mies ja vaimo yhteensä. Ihmiset tunsivat häntä hyvin\nvähän, mutta hänestä tiedettiin paljasta hyvää. Ei hän ollut rumakaan,\nmutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Torhild Bjørnintytär olisi\nvoinut olla muualla kuin missä oli. Nyt hän ei ollut enää nuori —\nkahdenkymmenenkahdeksan, -yhdeksän vaiheilla; hänen kaksi vanhinta\nsisarpuoltaan olivat siksi varttuneet, että olisivat voineet mennä\npalvelukseen, mutta Torhild vastasi ihmisten puheeseen, että hän\ntarvitsi heitä kotona.\n\nEräänä sunnuntaina, vähän sen jälkeen, kun Ingunn oli jäänyt makaamaan,\nnäki Olav Torhild Bjørnintyttären kirkossa. Tämä seisoi uloinna naisten\npuolella ja oli kietoutunut avaraan, mustaan viittaan, jota hän piti\ntiukasti ympärillään. Hupun hän oli vetänyt silmille, ja Olav näki\naika ajoin sivusta hänen kasvonsa kalpeina mustaa villakaapua vastaan.\nHän oli isänsä näköinen: otsa korkea ja jyrkkä, nenä pitkä, mutta\nkauniisti kaartuva, suu leveä ja väritön, huulet tiukasti suljetut,\naivan kuin mykän kärsivällisyyden merkiksi; leuka oli voimakas ja\nkaunismuotoinen. Mutta hänen vaalea tukkansa oli kauhtuneen värinen\nja riippui epäjärjestyksessä otsalle, ja harmahtava iho oli kuin noen\nja savun parkitsema. Hänellä oli suuret, harmaat silmät, mutta ne\nolivat punareunaiset ja verestävät, aivan kuin hänen olisi täytynyt\nseisoa liian paljon lieden ääressä ahtaassa, savuisessa kodassa. Kädet,\njotka pitelivät kaapua koossa silloinkin, kun hän oli liittänyt ne\nrukoukseen, eivät olleet isot, hänellä oli kaidat, pitkät sormet, mutta\nne olivat sinertävät ja täynnä sierettymiä. Ja kaikki ihossa olevat\nuurteet ja kuluneiden kynsien seudut olivat mustat. — Messun jälkeen\nOlav jäi kirkonmäelle puhelemaan parin talonpojan kanssa. Näin hän\njoutui ratsastamaan kotiin yksin — hänen väkensä oli lähtenyt kotiin\njo aikaisemmin.\n\nHän oli tullut kohdalle, missä metsä aukeaa; siinä oli pari isoa\nsuopälveä ja pieni mökki suuremman suon laidassa. Ratsastuspolku\nhaarautui aivan sen ulkosuojien taitse — toinen lähti Rynjulia\nkohti eteläänpäin, toinen, kapeampi, alas Hestvikeniin. Kääntyessään\nkotipolulleen Olav näki Torhild Bjørnin tyttären ulkona mökin edessä;\nhän oli riisunut viittansa ja antanut sen takaisin vaimolle, jolta oli\nsen lainannut. Huomatessaan ratsastajan hän kääntyi äkkiä ja lähti\nkulkemaan jäätynyttä suota kohti aivan kuin paeten. Mutta Olav oli\nsaanut nähdä, miksi hän oli kätkeytynyt niin tarkasti viittaansa —\nhänellä ei ollut sen alla muuta kuin paljas paita, karkea, värjäämätön\nsarkapaita. Se oli auki kaulasta ja hihat ylettyivät kyynärpäihin,\nja käsivarret olivat siniset kylmästä, samoin kapeat nilkat, jotka\nvilkkuivat paidanhelman ja isojen, risaisten miesten kenkien\nvälistä, jotka hänellä oli jalassa. Vyötäisilleen hän oli kietaissut\nsarkakaistaleen — ja jälleen Olavin täytyi ihmetellä hänen suoraa\nryhtiään.\n\nHänen vaatepartensa oli samanlainen kuin apuvaimojen, jotka kesäisenä\npäivänä leikkasivat eloa pellolla. Eräs muisto vilahti Olavin mielessä\n— sininen taivas, auringonpaiste ja lämpöä huokuva pelto, leikkuumaa,\nmissä naiset liikkuivat kumarassa, koukkaisten sirppiinsä kypsää,\nhyvältä tuoksuvaa viljaa. Hän katsoi tuon ohuesti vaatetetun naisen\njälkeen, joka pakeni jäätyneelle suolle — kohti metsänrantaa, missä\nkuuset seisoivat huurteisina. Miten kylmä hänellä mahtoikaan olla.\nHän oli paljain päin — palmikko riippui paksuna, suorana köytenä\nalas uljasta, taipumatonta selkää pitkin. Olav tunsi äkkiä kiihkeätä\nhellyyttä häntä kohtaan. Hän pidätti hevostaan vähän aikaa polulla\nkatsellen nuoren naisen jälkeen. Sitten hän ratsasti eteenpäin\nkappaleen matkaa — käänsi hevosen ja oikaisi suolle.\n\nMökki, jonka Bjørn Egilinpoika oli omistanut mäellä vuonon toisella\npuolen, oli melkein kokonaan leppien peitossa eikä näkynyt tielle.\nOlav muisti hänen raivanneen aimo kaistaleen uudismaata; hän oli\nkäynyt täällä viimeksi kaksi vuotta sitten jollakin asialla. Pari\npientä sarkaa oli varmaan raivattu tänä syksynä: kiviä ja juuria ei\nollut vielä kannettu pois. Ylempää paistoivat sänkipellot vaaleampina\nkuin muu kuurainen, sammaleinen maa. Pieni navetta, minkä Bjørn oli\npystyttänyt joku vuosi sitten, loisti uutuuttaan keltaisena, mutta\ntupaa hän ei ollut saanut milloinkaan rakennetuksi: he asuivat yhä\npyöreässä multamajassa.\n\nTorhild Bjørnintytär tuli ulos kuullessaan hevosen kavion kopsetta.\nLapset kurkistelivat hänen takaansa oviaukosta. Hän suoristautui,\npunehtui hiukan ja katsoi vastahakoisesti vierasta tämän laskeutuessa\nalas hevosen selästä, josta hän ymmärsi tällä olevan jotakin asiaa.\nOlav sitoi Apalhvitenin puuhun, pani oravannahkaturkkinsa sen\npeitteeksi ja sanoi: \"Anna minun tulla hetkeksi sisään, Torhild,\ntahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta.\" Hän ei tahtonut, että toinen\nseisoisi siinä palelemassa; nyt hän oli avojaloinkin.\n\nTorhild pyörähti sisään. Hän viskasi kuluneen taljan multapenkille,\npyysi vierasta istuutumaan ja otti kauhallisen vuohenmaitoa astiasta,\njoka oli Olavin takana penkillä. Maito maistui ja haisi väkevästi\nsavulta, mutta Olav ei ollut syönyt, ja se oli hänestä hyvää.\nMaja oli kuin luola, jossa kulki keskellä kapea käytävä molempien\nmultalavitsojen välissä, mitkä täyttivät koko alan. Torhild istuutui\nvierasta vastapäätä; hänellä oli sylissä kaksivuotinen lapsi, ja hänen\ntakanaan seisoi vähän vanhempi tyttö pidellen häntä kaulasta. Kaksi\nvanhinta poikaa makasi lieden luona, lähellä ovea, kuunnellen siskon ja\nvieraan puhetta.\n\nPuheltuaan muista seikoista sopivan ajan Olav esitti asiansa. Torhild\noli kai kuullut, miten surkeasti asiat olivat Olavin talossa — eikä\nollut pienintäkään toivoa, että hänen vaimonsa pystyisi työntekoon\nkoko talvena. Jos Torhild tahtoisi olla niin hyvä ja auttaa heitä\ntässä vaikeudessa, ei hän osaisi milloinkaan palkita häntä kylliksi.\nOlav puhui kuin sellainen, joka pyytää palvelusta — hän piti tuosta\ntoisesta niin sydämellisesti. Tämä oli vahvan näköinen, hartiakas ja\nryhdikäs, pitkä, kiinteäpovinen ja voimakaslantioinen. _Hän_ ei ollut\nantanut selkänsä köyristyä, vaikka hänen oli täytynyt kulkea ikänsä\nmajan ja navettapahasen väliä.\n\nTorhild yritti keksiä verukkeita, mutta Olav vastasi, että hän\ntietenkin sai ottaa kaikki kuusi lasta mukaansa Hestvikeniin. Hän ei\nollut ajatellut tarjoutua ottamaan luokseen muuta kuin kaksi vanhinta\n— näistä saattoi jo olla hiukan apuakin — sekä kaksi nuorinta, jotka\neivät voineet erota kasvatusäidistään. Keskimmäisille täytyi löytyä\nsija jostakin muualta. Eläimet, lehmä, neljä vuohta ja kolme lammasta\nhän ottaisi myös huostaansa; kun tuli rekikeli, voitiin tuoda niiden\nrehut. Ja hän lupasi huolehtia siitä, että Rundmyrin pellot tulisivat\nlannoitetuiksi ja siemennetyiksi keväällä.\n\nLopulta Torhild suostui Olavin palvelukseen, ja he päättivät, että\nhän muuttaisi Hestvikeniin niin pian kuin hän oli ehtinyt hankkia\nvähän vaatetta itselleen ja lapsille. Olav lupasi lähettää hänelle\nkangasta. Hän ratsasti itse viemään niitä seuraavana päivänä; toisten\npalvelijoiden ei tarvinnut tietää, miten köyhä hän oli ollut.\n\nHän oli aikonut kertoa Ingunnille sopimuksestaan samana iltana, mutta\nhänen tullessaan sairaan luo makasi tämä sängyssä niin verettömänä\nja heikkona, että näytti siltä, kuin hän ei jaksaisi kuunnella eikä\nvastata. Ja niin hän istahti hetkeksi hänen luokseen sängyn laidalle.\nIngunnin kasvot olivat hirveän kuluneet: silmäluomet riippuivat kuin\nohuet, ruskeat kalvot sisään vajonneiden silmien päällä, iho oli harmaa\nja ruskealäikkäinen poskipäiltä — tumma väri, jonka hän oli saanut\ntoisen lapsensa jälkeen, ei ollut lähtenyt pois. Hänen valkoinen\naivinapaitansa oli kiinnitetty kalliilla soljella — hänen kaulansa\noli suonikas kuin kynityn linnun. Olav muisti, että Torhildin harmaa,\nvillainen paita oli ollut kiinnitetty hiotulla kalanluisella neulalla\n— mutta hänen kaulansa oli ollut pyöreä kuin patsas ja povensa kiinteä\nja pysty. Hän oli terve ja raikas, vaikka hänen elämänsä oli ollut niin\nraskasta ja vaivalloista. Hänen omalla vaimoraukallaan oli ympärillään\nkaikkea, mitä tarvittiin nuoren vaimon elämän sulostuttamiseksi — ja\nkuitenkin hän makasi tässä kolmannen kerran neljän vuoden kuluessa\nlapsettomana ja terveytensä menettäneenä. — Olav siveli hänen poskeaan\nja sanoi:\n\n\"Kunpa osaisin auttaa sinua, Ingunn!\"\n\nHän ei saanut sanotuksi vaimolleen pestanneensa apuvaimoa, ennen kuin\nTorhild muutti taloon lapsilaumoineen ja eläimineen. Ingunn näytti\npahastuvan, mutta sanoi vain:\n\n\"Niinhän se taitaa olla, että sinä tarvitset jonkun hoitamaan taloa. Ja\nminä olen aina ollut niin saamaton — enkä näy osaavan elää enkä kuolla\n—.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngunn makasi yhä yli talven selän, ja hänen sanansa näyttivät\ntoteutuvan — hän ei osannut elää eikä kuolla. Mutta sitten hän\npiristyi, ja ennen paaston alkua hän jaksoi jo istua. Kevät tuli sinä\nvuonna varhain vuonon rantamille.\n\nOdotettiin jälleen sotakäskyä kesäksi. Talonpojat olivat väsyneet\nsotaan Tanskaa vastaan. Kukaan ei enää uskonut kuninkaan eikä\nherttuan saavan lopuksi aikaan muuta, kuin että menettäisivät senkin\näidinperinnön, minkä olivat jo saaneet kiristetyksi itselleen entiseltä\nTanskan kuninkaalta, ennen kuin tämä murhattiin.\n\nTänä keväänä antoi sira Benedikt kuuluttaa aikovansa lähteä Nidarosiin\nOlavin-valvojaisiin. Paljon ihmisiä laaksosta liittyi häneen\npäästäkseen hyvässä seurassa pyhiinvaellusmatkalle, jonka jokainen\nNorjan mies ja nainen tahtoi tehdä ainakin kerran elämässään. Olav\ntarttui kuin toivoa ja apua hakien ajatukseen, että Ingunnin oli\nlähdettävä mukaan. Oli aivan kuin merkki, että hän oli tullut niinkin\nterveeksi viime aikoina — hänen täytyi käyttää tätä harvinaista\ntilaisuutta.\n\nIngunn oli ensin hyvin haluton lähtemään — kun ei Olav päässyt\nmukaan — mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hänhän voisikin\nkäydä tervehtimässä sisaruksiaan ja lähteä pyhiinvaeltajien matkassa\nHamariin asti. Olav ei pitänyt siitä; hän olisi tahtonut, että Ingunn\nolisi lähtenyt pyhiinvaellusretkelle — ehkä hän olisi saanut takaisin\nterveytensä pyhän Olavin haudan ääressä. Jos hän kerran jaksoi lähteä\nHeidmarkiin, täytyi hänen jaksaa perille asti: pyhiinvaeltajathan\nkulkivat hiljaa, sillä joukossa oli monta sairasta. Mutta nähdessään\nIngunnin kaipaavan niin kovasti sisaruksiaan hän antoi suostumuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän saattoi Ingunnia Osloon asti ja jäi kaupunkiin muutamaksi päiväksi\nostaakseen ja myydäkseen. Eräänä aamuna, kun Ingunn istui majalassa,\ntuli Olav kiireesti sisään. Hän kopeloi heidän nahkasäkkejään, ei\nlöytänyt mitä haki, ja aukaisi toisen. Sieltä hän sai käsiinsä joitakin\npieniä vaatekappaleita — ne sopivat varmaan nelivuotiselle lapselle.\nVaistomaisesti hän tuli katsahtaneeksi vaimoonsa — Ingunn istui\nkumarassa, posket hehkuvan punaisina. Olav ei puhunut mitään, vaan\nsulki säkin ja meni ulos.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHaakon Gautinpoika oli ostanut Bergin rouva Magnhild Torentyttären\nkuoltua. Nyt oli Tora Steinfinnintytär siellä leskenä jo toista vuotta.\nHänen puheestaan Ingunn ymmärsi tämän eläneen sovussa Haakonin kanssa,\nmutta olevan myös tyytyväinen ilman tätä. Hän oli hyvin taitava emäntä.\nIngunn ei lakannut milloinkaan ihmettelemästä sisartaan, joka liikkui\nniin rivakasti, varmasti ja käskevästi ulkona ja sisällä, vaikka hän\nnyt oli niin lihava, että se oli ihme. Entinen punavalkoinen iho\nhänellä oli vieläkin, samoin suorat, puhtaat piirteensä, mutta posket\nja leukalihat pullottivat suunnattomina, ja ruumis oli niin muodoton,\nettä hän kesti tuskin hevosen selässä; hänen kätensäkin olivat\npaisuneet niin, että taivepaikat olivat vain kuin syvät kuopat —\nmutta se ei haitannut häntä vähänkään. Kaikkialla oli varallisuutta ja\nhyvinvointia, ja hänen lapsensa olivat terveitä ja kukoistavia. Hän oli\nsynnyttänyt kuusi lasta, jotka kaikki elivät.\n\nKolmantena iltana istuivat sisarukset yhdessä aitanparvella ennen\nlevolle menoaan. Ingunn istui kynnyksellä kuunnellen hiljaisuutta —\nkaukana metsässä kukahti käki vielä silloin tällöin, ja peltorastas\nraksutti laihossa. Hän oli elänyt jo kauan seudulla, missä ilmakin\ntuntui aina olevan äänessä, missä tuuli suhisi ja vonkui, ja meri\nhyrskyi alhaalla vuoren juurella. Tämän äänettömän ja kirkkaan\ntaivaankannen alla tekivät lintujen pienet äänetkin hiljaisuuden yhä\nkuuluvammaksi — Ingunnista tuntui, kuin hän olisi juonut yhtä mittaa\nvirkistysjuomaa. Lahti oli niin pieni ja rakas; se lepäsi kiiltävänä,\nvälkkyen tummempana leväpehkujen kohdalla. Viimeiset pilvenpatsaat\nolivat painuneet kukkulan taa — päivällä oli ollut poutaa ja sadetta,\nja niitylle levitetty heinä tuoksui niin hyvälle.\n\nIkävä valtasi hänet —. Ingunn ymmärsi äkkiä ja odottamatta, mille\nasialle hän oli tullut. Hän oli taistellut nämä kaksi päivää, milloin\nkysyäkseen, milloin jättääkseen kysymättä sen mitä aikoi.\n\n\"Näetkö koskaan minun Eirikiäni?\"\n\n\"Hän voi hyvin\", vastasi Tora vitkaan. \"Hallveig sanoo hänen olevan\nterveen ja hyvätapaisen lapsen. Vaimo käy täällä joka syksy.\"\n\n\"Onko siitä kauan, kun viimeksi näit pojan?\" kysyi sisar.\n\n\"Haakon ei pitänyt siitä, että kävin siellä\", sanoi Tora äskeiseen\ntapaan. \"Ja sittenhän minä olen lihonut niin, että minun on vaikea\ntehdä niin pitkää matkaa. Mutta tiedäthän sinä, että hän on hyvien\nihmisten luona, eikä Hallveigilla ole ollut koskaan huonoja uutisia\nhänestä. Ja sittenhän minulla on ollut kyllin touhua täällä kotonakin\n— etten ole joutanut lähtemään niin kauas\", lopetti hän hiukan\nkiihtyen.\n\n\"Milloin näit hänet viimeksi?\" kysyi Ingunn uudelleen.\n\n\"Kävin siellä lähtösi jälkeisenä keväänä, mutta sitten Haakon ei\nantanut minun mennä sinne enää. Hän sanoi, että se edisti vain\njuorupuheita\", sanoi Tora kärsimättömästi. \"Hän on sievä lapsi\", lisäsi\nhän lempeämmin.\n\n\"Onko siitä siis kolme vuotta?\"\n\n\"On.\"\n\nSisarukset olivat tuokion ääneti. Sitten sanoi Tora:\n\n\"Arnvid kävi myös häntä katsomassa useamman kerran — alkuvuosina.\"\n\n\"Eikö hän ole käynyt enää myöhemmin? Onko hänkin unohtanut Eirikin?\"\n\nTora vastasi vastahakoisesti:\n\n\"Katsohan, ihmiset eivät päässeet koskaan perille, kuka oli sinun\nlapsesi isä.\"\n\nIngunn mykistyi hämmästyksestä. Viimein hän kuiskasi:\n\n\"Luulivatko he sitten, että Arnvid —!\"\n\n\"Oli tyhmää, että lapsen isää pidettiin niin salassa, kun ei lapsi\nsaanut —\", sanoi Tora lyhyesti. \"Tietysti jokainen silloin epäili\npahinta — jotakin lähisukulaista tai munkkia.\"\n\nSisarukset istuivat ääneti jonkun aikaa. Sitten Ingunn sanoi kiihkeästi:\n\n\"Olen aikonut ratsastaa sinne huomenna — jos ilma on kaunis.\"\n\n\"Se ei ole minun mielestäni viisasta\", sanoi Tora nopeasti. \"Muista,\nIngunn, kuinka paljon meidän on täytynyt kärsiä sinun hairahduksesi\ntähden.\"\n\n\"_Sinunko_ mielestäsi — jolla on kuusi lasta. Miltä sinä luulet\ntuntuvan, kun on yksi ainoa — ja siitäkin erossa. Olen kaivannut\nEirikiä niin kauheasti näinä vuosina.\"\n\n\"Se on liian myöhäistä, sisko\", sanoi Tora. \"Nyt sinun tulee ajatella\nOlavia.\"\n\n\"Minä _ajattelen_ Olavia. Olen synnyttänyt hänelle kolme kuollutta\npoikaa. Tämä lapsi vaati omaansa, tämä lapsi, jonka minä petin ja\nhylkäsin — se vaati äitiään; aina, aina tunsin sen imevän rintaani,\nimevän sielun ruumiistani, imevän hengen lapsiltani minun kantaessani\nniitä; niin teki tuo hyljätty veli. Ensimmäisessä pojassa, jonka minä\nsynnytin Olaville, oli vielä vähän eloa, sanoivat toiset — mutta hän\nkuoli ennen kuin olin nähnyt häntä, kastamatta, vailla nimeä. — Sinä\nolet nähnyt kaikkien lastesi syntyvän elävinä maailmaan, kasvavan ja\nkehittyvän. Kolme kertaa tunsin lapsen heräävän eloon kohdussani,\nkäyvän äänettömäksi ja kuolevan. Ja kuljin sitten vain tietäen, ettei\nvoinut odottaa muuta polttojen alkaessa kuin päästä eroon raahaamastani\nruumiista.\"\n\nPitkän ajan kuluttua Tora sanoi:\n\n\"Tee kuten tahdot. Jos luulet oloasi helpottavan, kun näet hänet, niin\n—.\"\n\nHän taputti sisartaan poskelle, ja sitten he paneutuivat levolle.\n\nPäivän ollessa korkeimmillaan Ingunn pysäytti hevosensa metsässä\nolevan veräjän eteen. Hän ei ollut välittänyt Toran pyynnöistä, vaan\nlähtenyt tielle yksin. Hänelle ei ollut sattunut sen pahempaa, kuin\nettä hän oli eksynyt; hän oli ensin tullut pikku taloon, joka sijaitsi\nkorkealla harjulla pienen joen toisella puolen. Talon asukkaat olivat\nsiljuaasenilaisten lähimpiä naapureita, ja kaksi lapsista oli lähtenyt\nsaattamaan häntä rinnettä alas kaalauspaikalle.\n\nHän jäi istumaan hetkiseksi satulaan ja katseli seutua. Metsä\naaltoili loputtomana, kukkula toisensa takana siintäviin etäisyyksiin\nasti; luoteessa kimmelsi hiukan lunta kirkkaiden poutahattaroiden\nalla. Syvällä laaksossa hän näki hyvin kaukaa Mjøsenin välkkyvän\npinnan metsäisen tunturin juurella, ja vastapuolen maat siinsivät\nsinisinä keskipäivän autereessa vihreine viljeltyine palstoineen ja\nkartanoineen. — Hestvikenistä ei nähnyt yhtään raivattua tilkkua\npaitsi kartanon omia maita.\n\nKoti-ikävä ja kaipaus lapseen yhtyivät hänessä nyt huutavaksi nälän\ntunteeksi. Ja hän tiesi, että hän saisi ravita sen tällä lyhyellä\nhetkellä, tämän ainoan kerran. Sitten täytyi kääntyä takaisin taas,\ntaivuttaa niskansa ja upota onnettomuuteensa.\n\nHänestä tuntui, ettei päivä ollut paistanut milloinkaan näin kirkkaalta\nja korkealta taivaan sineltä siellä etelässä vuonon varrella. Tuntui\nniin suloiselta olla jälleen korkean harjun laella. Alhaalla oikealla\noli jyrkkä, pimeä metsänrinne, minkä läpi hän oli kulkenut jalan\ntaluttaen hevostaan. Virran kohina rotkon pohjalta kuului milloin\nkovemmin, milloin hiljaisemmin. Suoraan vastapäätä, pienen autiolaakson\ntoisella puolen, oli tuo pieni talo, johon hän oli joutunut ensin,\nkorkealla kalliokielekkeen suojassa, ja hänen ja sen välillä väreili\nilma sinisenä penkeren yläpuolella.\n\nHänen edessään oli uutisraivausmaa. Rakennukset seisoivat kivisen,\nmättäisen mäen harjalla ja ne olivat pienet ja matalat, vain parin\nhirsikerran korkuiset. Pienet peltotilkut olivat enimmäkseen mäen\njuurella, aidan varressa.\n\nIngunn laskeutui satulasta, irrotti veräjäpuut — ja sitten ilmestyi\nharmaamekkoisia pikkulapsia mäelle. Ingunnin täytyi pysähtyä, koko\nhänen ruumiinsa vapisi. Lapset seisoivat hievahtamatta paikallaan\nhetkisen, tutkien tulijaa — sitten he pyörähtivät ympäri ja hävisivät\n— hän ei ollut kuullut niiltä yhtään äännähdystä.\n\nHänen noustessaan mäkeä kuukahti erään pienen rakennuksen ovesta ulos\nvaimoihminen. Tämä näytti säikähtävän nähdessään vieraan — ehkä hän\nluuli, ettei tuo pitkä, hohtavaposkinen, taivaansiniseen, hopeasoljella\nkiinnitettyyn huppuviittaan ja lumivalkoiseen huntuun pukeutunut\nnainen, joka talutti punertavaa, vaaleaharjaista hevosta, ollut\nihminen. Ingunn huusi joutuin naiselle, kutsui häntä nimeltä —.\n\nHe istuivat tuvassa hetken aikaa puhellen, sitten Hallveig lähti ulos\nhakemaan Eirikiä. Lapset eivät olleet menneet kauas, arveli hän,\nhe olivat pelästyneet ilvestä, joka oli istunut aidalla aamusella.\nMutta he kainostelivat vierasta — täällä näki useammin ilveksiä kuin\nvieraita.\n\nIngunn istui katsellen ympärilleen tuossa pikkaraisessa tuvassa.\nSe oli matala ja savuttunut — ja astiat ja työkalut olivat pitkin\nlattiaa, niin että oli vaikea kääntyä minnekään päin. Heijassa nukkui\nkapalolapsi hengittäen tasaisesti ja terveesti. Ja jossakin surisi\nkärpänen korkealla, terävällä, läpitunkevalla äänellä — taukoamatta —\naivan kuin se olisi tarttunut hämähäkin verkkoon.\n\nHallveig palasi takaisin vetäen perässään pientä pojannassikkaa,\njolla ei ollut päällään muuta kuin harmaa, villainen paita. Ja heidän\ntakanaan kihisi koko emännän oma lapsiliuta oven ulkopuolella,\nkurkistaen sisään.\n\nEirik pinnisti vastaan Hallveigin työntäessä häntä vieraan naisen\neteen. Sitten hän kohotti katseensa silmänräpäykseksi, katsoi arasti\nja ihmeissään tuota komeapukuista ihmistä — ja pyrki sitten piiloon\nkasvatusäitinsä taakse.\n\nHänen silmänsä olivat kullanruskeat kuin hetevesi auringon sattuessa\nsiihen, ja pitkät silmäripset kaartuivat ylöspäin. Mutta hänen\nhiuksensa olivat vaaleat ja kähertyivät otsalla ja niskassa suuriksi,\nvälkkyviksi kiehkuroiksi.\n\nÄiti ojensi käsivartensa ja veti hänet luokseen. Nautinnon\nväristyksellä hän tunsi pienen, kovan pään käsivarttaan vasten ja\nsilkkisen tukan sormissaan. Ingunn rutisti hänen kasvonsa omiaan\nvasten — lapsen poski oli pyöreä, pehmeä ja viileä, ja hän tunsi\npienet, puoliavoimet huulet ihollaan. Eirik rimpuili vastaan kaikin\nvoimin, pyrkien eroon äitinsä rajusta syleilystä, mutta ei päästänyt\npienintäkään äännähdystä.\n\n\"Minä olen sinun äitisi, Eirik — kuuletko, Eirik, minä olen sinun\noikea äitisi —\", sanoi Ingunn samalla itkien ja nauraen.\n\nEirik katsoi häneen kuin ei olisi ymmärtänyt rahtuakaan. Kasvatusäiti\nnuhteli häntä terävästi ja käski hänen istua sievästi äitinsä sylissä.\nSen jälkeen hän istui Ingunnin sylissä, mutta kumpikaan naisista ei\nsaanut häntä avaamaan suutaan.\n\nIngunn piti käsivarttaan hänen ympärillään, painoi hänen päänsä\nolkaansa vasten ja tunsi koko hänen ruumiinsa omaansa vasten. Hän laski\ntoisen kätensä hänen pyöreille, ruskeille polvilleen, siveli hänen\nvahvoja sääriään ja pieniä, likaisia jalkojaan. Kerran tämä hipoi äidin\nkättä pienillä, multaisilla sormillaan — kosketti hänen sormuksiaan.\n\nIngunn aukaisi reppunsa ja otti esiin lahjoja. Vaatteet olivat liian\nsuuria Eirikille — hän oli harvinaisen pienikokoinen ikäisekseen,\nsanoi kasvatusäiti. Että nuo hienot paidat ja pienet nahkasukat oli\ntarkoitettu hänelle — sitä Eirik ei näkynyt ollenkaan voivan käsittää.\nHän ei näyttänyt tulevan vähääkään iloiseksi äidin koettaessa hänen\npäälleen punaista hopeasolkista mekkoa — ihmetteli vain ääneti. Sitten\nIngunn otti esiin leivät ja antoi Eirikille yhden, mikä oli aiottu\nyksin hänelle — ison pyöreän vehnäkakkaran. Eirik tarttui siihen\nhalukkaasti, painoi sen molemmin käsin rintaansa vasten ja juoksi\nsitten kartanolle — kaikki kasvinsisaret perässään.\n\nIngunn meni ovelle — poika seisoi siellä leipä lujasti syliinsä\npainettuna; hän rutisti sitä pystyssä olevaa vatsaansa vasten, paljaat\nruskeat jalat harallaan. Toiset lapset seisoivat piirissä ympärillä\nsilmät pyöreinä.\n\nHallveig kantoi ruokaa vieraalle — hapankaalia, kaurarieskaa ja pienen\nkupillisen kermaa. Lapset saivat kulhon, mistä kerma oli kuorittu,\nulos pihalle. Kun Ingunn hetken kuluttua katsoi taas ulos, istuivat he\nsyömässä; Eirik oli polvillaan, taittoi suuria kimpaleitu leivästään ja\njakoi toisille.\n\n\"Hän on niin hyvä antamaan\", sanoi kasvatusäiti, \"Tora lähettää hänelle\njoka vuosi tuollaisen leipäkakkaran, kun minä käyn Bergissä, ja Eirik\njakaa sen aina niin hartaasti, että melkein unohtaa syödä itse. —\nKyllä sen näkee siitä ja muustakin, että poika on syntynyt korkeista\nvanhemmista.\"\n\nIngunn näki nyt, lasten seisoessa piirissä auringonpaisteessa, että\nEirikin tuuhea, vaalea tukka oli aivan toisenlainen kuin muiden. Hänen\ntukkansa oli kiharainen ja välkkyvä, vaikka olikin kampaamaton, eikä se\nollut keltainen, vaan kuin vastakypsyneen pähkinän pinta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngunnin täytyi lähteä kotimatkalle hyvissä ajoin, jos mieli ehtiä\nlaaksoon ennen iltaa. Eirikin arkuutta vierasta naista kohtaan hänen\nei ollut onnistunut voittaa, ja hänen ääntään hän oli tuskin kuullut\nollenkaan, paitsi mitä hän puhui toisille lapsille ulkona pihalla. Se\noli niin suloinen, niin suloinen.\n\nNyt Eirik sai istua hänen hevosensa selässä metsänrajaan asti. Ingunn\ntalutti hevosta suitsista, tuki lasta toisella kädellä, hymyili tälle\nlakkaamatta ja koetti loihtia hymyä toisenkin pienille, pyöreille,\npäivettyneille, somille kasvoille.\n\nHe olivat tulleet veräjän toiselle puolen. Tässä ei kukaan voinut nähdä\nheitä. Ingunn nosti pojan alas, rutisti häntä sylissään ja suuteli\nsuutelemistaan hänen kasvojaan, kaulaansa ja olkapäitään, toisen\npinnistäessä itsensä jäykäksi ja painavaksi. Kun hän alkoi potkia\näitiään minkä jaksoi, tarttui tämä lujasti hänen sileisiin, paljaisiin\nsääriinsä, tuntien tuskallista iloa siitä, että lapsen pikku ruumis\noli niin kiinteä ja voimakas. Viimein hän vaipui kokoon maahan, koetti\nitkien ja hurjia hyväilysanoja höpisten saada lapsen houkutelluksi ja\npelotetuksi istumaan sylissään.\n\nKun hänen hetkeksi täytyi hellittää otettaan, pääsi poika riistäytymään\nirti. Hän livisti kuin jänis pienen aukean yli ja katosi pensaiden\nkeskelle — sitten kuului aidan kolinaa.\n\nIngunn nousi ylös — ääneen tuskasta voihkaisten. Sitten hän hoiperteli\neteenpäin, itkusta kaksinkerroin, käsivarret riippuen. Hän tuli\npensasaidan luo ja näki Eirikin juoksevan mäkeä ylös semmoista vauhtia,\nettä jalat näyttivät tapaavan niskaa.\n\nÄiti seisoi siinä itkuun menehtymäisillään, hakoaidan yli kumartuneena.\nRuosteenruskeat, kuihtuneet kuusentaimet oli kaadettu pienen pellon\nsuoja-aidaksi, missä vilja juuri oli alkanut nousta hennolle,\nkokoonpusertuneelle oraalle, aivan kuin jonkinlainen vastasyntynyt\nolento — tämä muistui sittemmin aina hänen mieleensä, kun hän ajatteli\nsuruaan — vaikka hän ei nyt tajunnut, mitä näki kyyneleisillä\nsilmillään.\n\nMutta viimein hänen täytyi palata ratsunsa luo.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSyksyllä sira Benedikt Bessenpoika sairastui. Ja eräänä päivänä tuli\nOlaville sana Hestvikeniin, että pappi tahtoi heittää hänelle hyvästit.\n\nSira Benedikt ei näyttänyt kuolevalta maatessaan pieluksien tukemana\nvuoteessaan. Mutta rypyt, jotka olivat näyttäneet niin huomaamattomilta\nhänen lihavissa, ahavoituneissa kasvoissaan, olivat käyneet syvemmiksi\nja lisääntyneet ja itse hän väitti varmasti pian kuolevansa. Olavin\nistuuduttua sängyn laidalle, kuten toinen oli pyytänyt, pappi otti\naivan kuin ajatuksissaan ratsastushansikkaat vieraan kädestä,\ntunnusteli nahkaa ja piti niitä tutkivasti nenänsä ja silmiensä edessä.\nOlavia hymyilytti.\n\nHe puhuivat ensin minkä mitäkin — Arne Torgilsinpojasta ja hänen\ntyttäristään. Kaksi näistä oli joutunut naimisiin tälle seudulle, mutta\nOlav oli tavannut heitä ja heidän miehiään hyvin harvoin viime aikoina.\n\n\"Sinua näkee yhä harvemmin, Olav\", sanoi pappi. \"Moni ihmettelee, miksi\naina pysyttelet itseksesi.\"\n\nOlav huomautti, että hänhän oli ollut merillä viimeiset kesät, ja hänen\nvaimonsa oli ollut sairaana kaiket talvet.\n\nJälleen pappi puhui lähenevästä kuolemastaan ja pyysi Olavia muistamaan\nhäntä usein esirukouksissaan. Olav lupasi tehdä sen, \"vaikka ei\nsuinkaan sinun tarvitse pelätä kohtaloasi, sira Benedikt\", hän sanoi.\n\n\"Eiköhän meidän tarvinne jokaisen\", sanoi pappi. \"Ja minä olen aina\nelänyt siinä suhteessa huolettomasti, että olen ollut varomaton pieniin\narkisynteihin nähden — olen sanonut ja tehnyt, mitä päähäni on\npälkähtänyt, ja lohduttanut itseäni sillä, ettei se ollut niin suuri\nsynti, ei ainakaan kuolemansynti — minusta ei merkinnyt niin suuria,\nmitä tein luonnollisessa heikkoudessani ja epätäydellisyydessäni,\nvaikka tiesin Jumalan vihaavan kaikkea syntiä enemmän kuin paisumia.\nEikä meistä olisi kummastakaan hauskaa elää miehen rinnalla ja ottaa\nsyliimme sellaista, joka on täynnä paisumia ja saastaa. Olen nyt\njoka päivä nauttinut sitä lääkettä, joka parantaa synnin saastan.\nMutta tiedäthän, ettei varminkaan lääke ja kalleinkaan voide paranna\nspitaalia, jos sairas joka päivä raapii paisumat uudestaan verille ja\nrepii ihoonsa uusia haavoja. Sama on meidän laitamme silloin, kun Herra\non pessyt pois syntimme verellään ja voidellut meitä armollaan, ja kun\nemme ole nopsat tekemään niitä tekoja, joihin meidät on voideltu, vaan\nraavimme auki haavamme heti, kun hän on parantanut meidät; ja meidän\ntäytyy odottaa kiirastulessa, kädet ja jalat kahleissa, kunnes olemme\npuhtaat ruvesta ja tartunnasta —.\"\n\nOlav istui hiljaa käännellen hansikkaitaan.\n\n\"Pelkään rakastaneeni liikaa omaisiani. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole\nmilloinkaan syössyt heitä syntiin enkä auttanut heitä väärässä asiassa\n— en ole joutunut kiusaukseen, koska he olivat hyviä ihmisiä. Mutta\nminä olen huolehtinut liiaksi heidän menestyksestään ja rikkaudestaan\n— testamentissani sanotaan, että se on annettava takaisin. — Ja\nsitten olen ollut leppymätön vihamiehiäni ja sukulaisteni vihamiehiä\nkohtaan — kiivas ja valmis uskomaan pahaa jokaisesta, josta en pitänyt\n—.\"\n\n\"Kuitenkin meillä muilla on varmaan enemmän pelon aihetta\", sanoi Olav\nkoettaen hymyillä, \"kuin mitä pelkäät itselläsi olevan.\"\n\nPappi käänsi päätään pieluksella ja katsoi nuorta miestä silmiin.\nOlav tunsi kalpenevansa toisen katseesta, tunsi tulevansa niin kumman\nvoimattomaksi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan.\n\n\"Sinä katsot minuun niin —\", kuiskasi hän viimein. \"Sinä katsot minuun\nniin\", sanoi hän jälleen tuokion kuluttua aivan kuin rukoillen.\n\nPappi käänsi päänsä takaisin ja katsoi nyt suoraan eteensä.\n\n\"Muistatko, miten minä aina virnistelin Olav Puolipapille, kun hän\nkertoi nähneensä niin paljon sellaista, mitä minä en ollut nähnyt. Olen\nnyt ruvennut ajattelemaan, että ehkä siinä piilee Jumalan viisaus, että\nhän aukaisee toisen silmät näkemään sen, minkä hän salaa toiselta.\nMinun hän ei sallinut koskaan _nähdä_ mitään haudantakaista. Mutta\njotakin minäkin olen huomannut —.\"\n\nOlav katsoi pappiin odottavasti.\n\n\"_Yhden_ asian minä olen aina tiennyt edeltäpäin\", sanoi sira Benedikt.\n\"Olen tuntenut — voinpa sanoa melkein aina — milloin joku oli\nmatkalla noutamaan minua kuolevan luo. Varsinkin sellaisten, jotka\nolivat enimmän avun tarpeessa — joiden tuntoa painoi ripittämätön\nsynti.\"\n\nOlav Auduninpoika hätkähti. Vaistomaisesti hän kohotti kättään.\n\n\"Sellaisen huomaa päältäpäin. Harva on niin paatunut, ettei sellainen\njättäisi jälkiä, jotka vanha pappi ymmärtää.\n\n\"Minulle tapahtui kerran riisuutuessani täällä tuvassa ja aikoessani\njuuri kavuta sänkyyn, että tunsin jonkun olevan matkalla luokseni,\njonkun, joka taisteli suuria vaikeuksia vastaan ja tarvitsi kipeästi\nesirukoustani. Polvistuin maahan ja rukoilin, että se, joka oli\ntulossa luokseni, löytäisi perille — minkä jälkeen paneuduin levolle\nsaadakseni levätä hetkisen sitä ennen. Mutta paneuduttuani sänkyyn\ntunsin yhä selvemmin jonkun olevan suuressa hädässä. Viimein ymmärsin\nhuoneessa olevan jonkun, ja se herätti kauhun sydämessäni; mutta\ntiesin sen olevan pyhää kunnioitusta ja rukoilin ääneen: puhu, Herra,\npalvelijasi kuulee. Heti oli kuin ääni sisälläni olisi kutsunut minua.\nNousin vuoteesta, puin ylleni ja herätin toisen palvelijoistani,\niäkkään, uskollisen miehen. Menin itse kirkkoon ja polvistuin alttarin\neteen — mutta sitä ennen varasin itselleni kynttilän Maarian\nalttarilta, sytytin sen ja kannoin sen ulos kirkon ovelle, jonka jätin\nlevälleen. Tuli paloi kirkkaasti ja tasaisesti, vaikka yö oli märkä,\nraaka ja sumuinen, eikä aivan tuuletonkaan.\n\n\"Ei kestänyt kauan ennen kuin muuan mies tuli luokseni ja pyysi minua\nantamaan viimeisen voitelun ja viacumin eräälle sairaalle. Lähetti oli\nollut niin kauan matkalla, ettei hän uskonut papin ehtivän perille\najoissa, sillä hän oli kiertänyt omia jälkiään kauan aikaa ja oli\neksynyt suolle ja rämeikköön. Mutta ehdimme perille ajoissa, ja minä\nsain antaa avun ihmiselle, joka tarvitsi sitä paremmin kuin useat\nmeistä.\n\n\"Olen nyt ajatellut, että sekin, joka oli tuonut tuon sanan, oli siinä\ntilassa, että pahat henget pääsivät ohjaamaan hänen askeleitaan\nvoimakkaammin kuin hänen suojelushenkensä, jonka ääntä hän oli lakannut\nseuraamasta. Voihan olla, että enkeli, tai kuolevan saattoenkeli,\noli kääntynyt minun puoleeni ja että se johdatti minut kirkkoon\nsoitattamaan kelloja.\n\n\"Mutta tullessani kotiin aamupuoleen ja kulkiessani kirkon ohi huomasin\nunohtaneeni sulkea oven; mutta kynttilä seisoi yhä ovella, ja liekki\npaloi, eikä sen sydän ollut kulunut ollenkaan; ei tuuli eikä sade, joka\npuhalsi sisään avonaisesta ovesta, ollut sammuttanut sitä. Pelästyin\ntuon ihmeen nähdessäni, mutta rohkaisin mieleni ja menin viemään\nNeitsyt Maarialle takaisin hänen kynttiläjalkansa sekä sulkemaan oven.\nSilloin huomasin jonkun kumartuvan kynttilän yli suojelemaan liekkiä,\nja sen ympärillä näin aivan kuin kajastuksen jostakin valkoisesta —\nen tiedä, oliko se käsi vai vaatteenhelma vai siipi. Ryömin portaita\nylös polvillani ja kun kurotuin tarttumaan jalkaan, sammui kynttilä,\nja minä lankesin kasvoilleni, sillä tunsin jonkun kulkevan ohitseni\n— enkelin tai autuaan sielun — mutta tiesin sen nähneen Herransa ja\nminun Herrani kasvoista kasvoihin.\"\n\nOlav istui hievahtamatta alasluoduin silmin, mutta viimein hän ei\nkestänyt kauemmin, vaan hänen täytyi katsoa ylös. Ja jälleen hän\nkohtasi sira Benediktin katseen.\n\nHän ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan silmiin, mutta\naika, joka kulki heidän ohitseen, oli hänen mielestään kuin kuohuva,\npyörteinen virta; hän ja tuo toinen seisoivat sen pohjalla, missä oli\nikuisuus, muuttumaton, liikkumaton ikuisuus. Hän tiesi papin näkevän\nsalaisen haavan, joka kalvoi hänen sieluaan ja levisi yhä laajemmalle\n— mutta oli liian pelkurimainen antaakseen parantajan käden tarttua\ntuohon mätää valuvaan paiseeseen. Äärimmäisessä pelossaan, että\nsairaaseen paikkaan koskettaisiin, hän keräsi koko tahdonvoimansa —\nja sulki silmänsä. Hän vaipui pimeyteen ja äänettömyyteen — aika\nlakkasi pauhaamasta ja soimasta — mutta hän tunsi koko tuvan pyörivän\nkanssaan. Kun hän uudelleen aukaisi silmänsä, oli huone paikallaan\nkuten tavallisesti, ja sira Benedikt makasi pää poispäin kääntyneenä\nvihreätähtisellä pieluksella. Hän oli väsyneen ja murheellisen ja\nvanhan näköinen.\n\nOlav nousi ja heitti hyvästit, polvistui maahan ja suuteli sira\nBenediktin kättä. Vanhus otti hänen kätensä lujasti omaansa ja puristi\nsitä, lausuen puoliääneen latinaksi jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.\n\nSitten hän meni, eikä pappi koettanut pidättää häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa myöhemmin kuultiin sira Benediktin kuolleen. Ihmiset\npahoittelivat sitä suuresti, sillä he olivat kunnioittaneet häntä\nhyvänä pappina ja oikeamielisenä, rohkeana miehenä. Mutta kovin suuria\nhengenlahjoja ei hänellä uskottu olleen — hän oli ollut mieleltään ja\ntavoiltaan kuin yksi heistä, eikä hänellä ollut oppia yli tarpeellisen\nmäärän.\n\nAinoastaan Olav Auduninpoika tunsi herpaantuvansa oudosti kuolinsanoman\nkuullessaan. Oli kuin hän olisi nähnyt oven avoinna — ja toivonut\nhämärästi uskaltavansa kerran käydä siitä sisään. Mutta hän ei ollut\ntehnyt sitä. Ja nyt oli ovi painunut kiinni ikuisiksi ajoiksi —.\n\nHän ei ollut puhunut paljon Ingunnin kanssa tämän Ylämaan matkasta,\neikä lasta ollut mainittu ollenkaan heidän välillään.\n\nMutta ennen joulua Olav pelkäsi jälleen tapahtuneen pahinta — siksi\nhän nimitti mielessään sitä, että Ingunn varmaankin kantoi taas\nlasta —.\n\nSiitä asti, kun Torhild Bjørnintytär tuli taloon, oli Ingunn osoittanut\nenemmän toiminnanhalua kuin koko naimisissaoloaikanaan. Nyt ei emännän\nolisi tarvinnut tehdä mitään itse, sillä Torhild oli niin taitava,\nettä hän suoriutui yksin koko taloushommasta ja oli saanut Hestvikenin\nasiat hyvälle kannalle. Mutta oli kuin hänen tulonsa olisi herättänyt\nIngunnissa kunnianhimon — Olav huomasi vaimonsa loukkaantuneen siitä,\nettä hän oli ottanut taloon apuemännän, vieläpä häneltä kysymättä. Ja\nvaikka Torhild oli niin taipuvainen ja avulias emäntäänsä kohtaan,\nkysyi kaikessa hänen mieltään ja neuvojaan, pysytteli syrjässä niin\npaljon kuin suinkin, eläen pikku sisaruksineen pienessä, vanhassa\ntuvassa pihan itäpäässä, missä Olavin äiti oli asunut kerran, huomasi\nOlav, ettei Ingunn pitänyt Torhildista.\n\nKorutyöt olivat ainoat, joissa Ingunn oli ollut taitava nuoruudessaan,\nja nyt hän ryhtyi uudelleen valmistelemaan niitä. Hän neuloi Olaville\navaraliepeisen mekon ulkolaisesta villakankaasta ja koristi sen levein\nreunuksin. Olav ei olisi tarvinnut sellaista vaatekappaletta nykyään\n— mutta Ingunn jätti Olavin työvaatteiden teon Torhildin huoleksi.\nNiihin töihin, jotka täällä olisivat tulleet kysymykseen, hän oli yhtä\nkykenemätön kuin tähänkin asti, mutta hän tahtoi olla mukana kaikessa;\nja jouluksi hän puuhasi teuraslihoja, pani olutta ja puhdisti suojat ja\nvaatteet, juoksi parvien, aittojen ja panimon väliä pahimmassa pyryssä,\njota tuuli kiidätti vuonolta käsin, niin että koko pihamaa ja rantatie\nolivat pelkkää liukasta, vihertävää sohjoa.\n\nMutta jouluaaton aattona tullessaan sisään Olav näki Ingunnin seisovan\npenkillä ja yrittävän ripustaa vanhaa seinävaatetta ylimmän hirsikerran\nkohdalle iskettyihin puunauloihin. Vaate oli yhdestä kappaleesta ja\nhyvin raskas; Olav meni nyt auttamaan häntä ja piti vaatetta sitä mukaa\nkoholla, kuin sitä tarvittiin.\n\n\"Sinun ei ole viisasta puuhata niin paljon nykyään\", hän sanoi. \"Jos\ntällä kertaa luulet olevasi hyvissä voimissa, niin sitä suuremmalla\nsyyllähän sinun olisi oltava varovainen, että kaikki sujuisi niin, kuin\nkumpikin toivomme.\"\n\nIngunn sanoi:\n\n\"Käy niinkuin on sallittu — ja mieluummin kestäisin sen, mikä minun on\nkestettävä, nyt, kuin kulkisin tuskassa kuukausimääriä. Luuletko, etten\nminä tiedä etten milloinkaan ole näkevä päivää, jolloin joku kutsuisi\nminua äidikseen.\"\n\nOlav katsoi häneen — he seisoivat rinnakkain penkillä. Hän hyppäsi\nalas, nosti hänet perästä ja jäi seisomaan kädet Ingunnin lantioilla.\n\n\"Noin et saa puhua\", sanoi hän heikosti. \"Sitä sinä et voi tietää,\nIngunn!\"\n\nOlav kääntyi pois ja alkoi haalia kokoon puunauloja ja koukkuja, joita\noli pitkin penkkiä.\n\n\"Minä luulin\", sanoi hän hiljaa, \"että olit aikonut mennä katsomaan\npoikaasi — kun kävit Bergissä viime kesänä.\"\n\nIngunn ei vastannut.\n\n\"Olen tuuminut toisinaan, ikävöitkö häntä\", sanoi mies hyvin hiljaa.\n\"Onko sinulla ollut ikävä häntä, mitä?\"\n\nIngunn seisoi yhä ääneti.\n\n\"Vai onko hän kuollut?\" kysyi hän hellästi.\n\n\"Ei. Minä näin hänet kerran, mutta hän pelkäsi minua niin — raapi\nja potki ja riehui kuin ilveksen pentu, kun minä tahdoin ottaa hänet\nsyliini.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav tunsi itsensä paljon vanhemmaksi kuin oli, väsyneeksi ja\nkiusaantuneeksi. Hän eli nyt Ingunnin kanssa viidettä talvea — mutta\nne tuntuivat sadalta vuodelta. Mutta Ingunnista tuo aika oli kai\ntuntunut vieläkin pitemmältä, hän ajatteli sitten.\n\nVälistä hän koetti rohkaista mieltään — toivoa. Ehkä tällä kertaa\nkävisi hyvin — se oli ainoa, mikä kai enää voi tehdä Ingunnin\niloiseksi. Ja nythän hän oli ollut pitkät ajat terveempi kuin\nmilloinkaan — kukaties hän jaksaisi saada lapsen elävänä maailmaan.\n\nHäneltä itseltään oli kauan aikaa sitten sammunut lapsen saamisen\ntoivo. Hän ajatteli kyllä kartanoa ja sukua, mutta se liikutti häntä\nenää kovin vähän. Ja lisäksi hän kuvitteli hämärästi, varjomaisen\nkaukaisesti aikaa, jolloin hän olisi vanha, eikä tuskaa ja jännitystä\nja tätä hänen kumman sairasta ja rauhatonta rakkauttaan olisi enää.\nSillä eihän Ingunn voinut elää kauan. Ja silloin hänen elämänsä\nmuuttuisi samanlaiseksi kuin muidenkin miesten, hän voisi hakea\nsynninpäästön ja rauhan kiusatulle omalletunnolleen. Ja ehtihän sitten\najatella vielä taloa ja sukua.\n\nMutta kun hän joutui hämärissä arvailuissaan sinne asti — tunsi hän\njälleen vihlovan polton sydämessään, kuin aukirevenneessä haavassa.\nHän aavisti näet, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut rauhaa,\nei iloa, huolimatta kuolemanväsymyksestään — hänellä sittenkin oli\nonni, oma onnensa, jos kohta se oli toisenlainen kuin muiden miesten.\nVaikkakin sairaana ja melkein tyhjiinjuosseena, eli hänen onnensa\nhänessä sittenkin, ja hänen täytyi jaksaa ja osata pelastaa se, ennen\nkuin oli liian myöhäistä.\n\nIngunn näytti edelleen terveeltä, vielä uudenvuoden jälkeenkin. Mutta\najan pitkään Olavista rupesi tuntumaan pahalta nähdä hänet niin\nerilaisena kuin ennen — alati häärivänä ja turhan hoppuilevana. Hän\nei käsittänyt, miten Torhild jaksoi elää sellaisen emännän alaisena —\nmutta tämä kulki tyynenä ja kärsivällisenä emäntänsä jäljessä kääntäen\ntyöksi kaiken Ingunnin herkeämättömän touhun.\n\nNäin olivat asiat, kun Hestvikeniin paaston alussa tuli sana, että Jon\nSteinfinninpoika, Ingunnin nuorin veli, oli kuollut naimattomana viime\njouluna. Olavin olisi tuskin ollut välttämätöntä lähteä pohjoiseen\nnyt keskellä talvea huolehtimaan Ingunnin perintöosasta, mutta Olav\nAuduninpoika käsitti tämän aivan kuin viittaukseksi.\n\nNeljä yötä hän poltti kynttilöitä — nukkuen tuskin silmän täyttä. Hän\nneuvotteli Jumalan, Herransa kanssa. Hänen täytyi keksiä jokin keino\nauttaakseen itseään ja tuota onnetonta ihmishylkyä, josta hän piti\nniin älyttömästi. Jos hän määräisi koko Hestvikenin ja oman nimensä\nperinnöksi tuon islantilaisen kulkurin kakaralle — niin luulisi sen\nainakin riittävän tapporahoiksi isästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav oli ollut Bergissä kaksitoista päivää, kun hän eräänä iltana istui\ntuvassa juomassa Hallvard Steinfinninpojan kanssa, Toran ollessa myös\nsisällä, ja sanoi, että nyt hänellä oli jäljellä vain tärkein asiansa,\nviedä poikansa mukanaan.\n\nHallvard Steinfinninpoika jäi tuijottamaan häneen suu auki. Sitten hän\nsanoi kiivaasti:\n\n\"_Sinun_ poikasi —! Väitätkö olleesi _itse_ lapsen isä, jota\nsynnyttäessään Ingunnin täytyi ryömiä loukkoon kuin lutkan.\" Hän iski\nnyrkkinsä pöytään veripunaisena raivosta.\n\n\"Tiedäthän sinä, Hallvard, millä kannalla minun asiani olivat silloin\",\nvastasi Olav kiihtymättä. \"Jos minun vihamieheni olisivat saaneet\nkuulla minun oleksivan täällä salaa ilman maassaololupaa, eivät he\nolisi olleet suopeita. Ja teidän isoäitinne ja Magnhild-rouva olisivat\nvoineet joutua maksamaan suuria summia, jos olisi tullut tietoon, että\nhe olivat vaalineet luonaan maanpakolaista.\"\n\nMutta Hallvard kirosi niin että räiskyi. \"Luuletko sinä, Olav\nAuduninpoika, etteivät isoäiti ja Magnhild olisi maksaneet mieluummin\nkaikkeaan siitä, että sinä, turvaton mies, olisit ollut heidän\nhoivassaan, kuin että ihmiset olisivat päässeet puhumaan yhden sukumme\nnaisen häpäisseen itsensä niin, ettei hän uskaltanut ilmaista lapsensa\nisää.\" Ja hän nimitti kaikki ne henkilöt, joita ihmiset olivat\narvailleet isäksi, toisen toistansa pahemman.\n\nOlav kohautti olkaansa.\n\n\"En ymmärrä, miksi viitsit puhua noista juoruista. — Nythän totuus\ntulee ilmi — ja jos olisit antanut minun tietää niistä vähän\naikaisemmin, en olisi odottanut näin kauan. Arvelimme, että meidän\noli oltava jonkun aikaa vaiti Magnhildin tähden — mutta kuinka\nvoit ajatella, että minä olisin aikonut olla tunnustamatta poikaani\nomakseni.\"\n\n\"Jos sinä — Luoja tiesi mitä —\", matki toinen. Yhtäkkiä hän kohosi\npystyyn tuijottaen Olaviin. \"Jos sinä olisit! Olikohan Ingunn yhtä\nvarma asiasta kuin sinä — tai edes, että sinä pysyisit kerskauksessasi\nja väittäisit lailliseksi avioliitoksi sitä, että olit maannut hänen\nkanssansa ennen kuin sinulla oli yhtään parran haiventa. Minkä tähden\nhän siis aikoi hukuttautua vuonoon?\"\n\n\"Kysy Toralta\", sanoi Olav lyhyeen. \"Hän uskoi maidon nousseen Ingunnin\npäähän.\"\n\n\"Enkä minä usko\", sanoi Hallvard viekkaasti, \"että Haftor olisi\nnostanut riitajuttua Magnhildia vastaan — tehän olitte sopineet —.\"\n\n\"Usko mitä uskot\", sanoi Olav. \"Haftor ja minä olimme kyllä sopineet\n— olin silloin maanpaossa jaarlin tähden. Tuhma sinä olet ollut ikäsi\nkaiken, Hallvard, mutta ethän voi olla niin typerä, ettet ymmärtäisi\nteille sukulaisille olevan edullisinta uskoa siten kuin olen sanonut.\nSiinäkin tapauksessa, että menettäisitte perinnön, jonka olisitte\nsaaneet, jos sisarenne olisi kuollut lapsettomana.\"\n\nHallvard hypähti seisoalleen ja lähti ovesta.\n\nMutta Olavin jäätyä kahden kesken Toran kanssa hänestä tuntui äkkiä,\nkuin teko, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, olisi nujertanut\nhänet. Kun toinen yhä oli ääneti, sanoi hän pilkallisesti hymyillen:\n\n\"Entä sinä, Tora, uskotko sinä, mitä minä sanoin.\"\n\nTora katsoi häntä suoraan silmiin kasvojen ilmaisematta mitään.\n\n\"Täytyyhän minun uskoa, kun kerran väität niin.\"\n\nNyt Olav tunsi kuin ruumiillisen painon niskassaan. Vaikka hän oli\nennestään väsynyt, oli hän nyt ottanut hartioilleen uuden taakan\nentisen lisäksi. Mitään hän ei voinut vähentää eikä pyytää apua\nmistään. Hänen täytyi kestää — yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltana Olav saapui Bergiin lapsi mukanaan. Tora koetti\nparhaansa mukaan olla ystävällinen sisarenpojalleen. Mutta oli kuin\npoika olisi tuntenut, ettei hän sittenkään ollut oikein tervetullut\ntähän taloon, ja niin hän pysytteli vastakeksityn isänsä kintereillä,\nseurasi häntä kaikkialle ja painautui hänen polveensa, Olavin käydessä\nistumaan. Jos hän silloin sai pitää kiinni isänsä kädestä tai Olav\nnosti hänet syliinsä, säteilivät pikku Eirikin kasvot ilosta, ja hänen\ntäytyi vähän väliä kääntyä katsomaan isäänsä riemuiten ja ihmetellen.\n\nOlav ei viipynyt Bergissä tämän jälkeen kauemmin kuin oli pakko. Jo\nkolmannen päivän aamuna hän oli matkavalmis.\n\nEirik istui hyvin peitettynä reessä, katsellen puoleen ja toiseen\nilosta nauraen. Nyt hän sai taas ajaa reessä — kun hänen isänsä nouti\nhänet Siljustadista, oli hän ajanut myös. Reki odotti heitä rinteen\nylimmässä talossa. Anki nauroi ja puheli ajaessaan tavarakuormaa —\nAnki oli se hyvä mies, joka oli kantanut hänet selässään rinnettä\nalas, kun isä tuli häntä hakemaan. Isä itse istui muodottoman paksuna\nnahkamekossaan — ja hänen oma nahkareunuksinen vaipankauluksensa oli\nyhtä huurteinen ja valkea kuin miesten hupun alta näkyvät hiukset.\n\nTora seisoi katsellen pojan punakoita, iloisia kasvoja — tämän\nruskeat silmät olivat kirkkaat ja nopsat kuin pikkulinnun silmät — ja\nhän tunsi sydämessään hiukan samaa hellyyttä, jota hän oli tuntenut\nEirikiä kohtaan tämän ollessa kapalolapsi. Hyvästiksi hän suuteli tätä\nmolemmille poskille ja pyysi sanomaan terveisiä äidille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav tuli Hestvikeniin aikaisin eräänä aamuna auringon kuultaessa\nvaljuna pakkasusvan keskeltä — hän oli lähtenyt Oslosta\npilkkopimeässä, huomenmessun aikaan. Heidän tultuaan lahdelle hän antoi\nohjakset Ankille, nosti nukkuvan pojan reestä ja kantoi hänet rinnettä\nylös kotiin.\n\nIngunn istui tulen ääressä tukkaansa kammaten, kun Olav astui sisään.\nHän laski lapsen lattialle, työnsi häntä edellään ja sanoi:\n\n\"Eirik, mene sanomaan äidillesi hyvää huomenta\", sitten hän itse\nkääntyi takaisin porstuaan. Ovelta hän näki syrjäsilmällä Ingunnin\nkonttaavan polvillaan poikaansa vastaan laihat, paljaat käsivarret\nojossa; tukka viilsi lattiaa hänen perästään.\n\nHän hommaili ulkona pihalla rekien luona, kun Ingunn huusi häntä\novelta. Pimeässä porstuassa tämä lensi hänen kaulaansa; hän itki niin,\nettä hytkyi painautuessaan Olavia vasten. Tämä laski kätensä hänen\nselkäänsä — ja tunsi tukan ja paidan läpi lapaluiden törröttävän\nilmassa kuin lautojen. Nuo hajallaan olevat hiukset ja hennot,\nluisut olkapäät herättivät hänen mielessään oudolla tavalla muiston\nsiitä, miten sievä Ingunn oli ollut nuorena. Nyt hän oli kömpelö\nja liikkui raskaasti, eikä ollut helppo löytää entisen raikkaan\nkauneuden jälkiä noista itkusta pöhöttyneistä, kärsineistä kasvoista.\nEikä siitä ollut vielä kovin monta vuotta, kun hän oli ollut mitä\nkukkein. — Ensimmäisen kerran Olav tunsi perin juurin hänen turhan\nhedelmällisyytensä kaameuden. Hän puristi tätä uudelleen.\n\n\"Minä luulin sinun tulevan iloiseksi\", hän sanoi, kun toinen yhä itki\nitkemistään.\n\n\"Iloiseksi —\", sanoi Ingunn, ja nyt Olav kuuli hänen nauravan itkunsa\nkeskeltä. \"Olen iloisempi kuin taivaan enkelit — vaikka sinä tiedät,\nOlav, että pidän enemmän sinusta kuin koko maailman lapsista.\"\n\n\"Mene nyt sisään pukemaan päällesi\", pyysi Olav, \"sinulle tulee kylmä\ntässä\".\n\nAstuessaan sisään Olav näki että Ingunn oli saanut ylleen vaatteet ja\nhunnun ja kantoi parastaikaa ruokaa kamarista, jossa he säilyttivät\ntalvitarpeitaan. Eirik seisoi siinä, mihin Olav oli hänet jättänyt,\nmutta äiti oli saanut sentään riisutuksi hänen päältään nahkamekon.\nNähdessään isän tulevan poika kääntyi kiireesti tätä kohden ja tarttui\nhänen käteensä hymyillen vähän pelokkaasti.\n\n\"Ei, mene sinä vain äitisi luo, Eirik\", sanoi Olav. \"Tee kuten sanoin\",\nuudisti hän hiukan terävästi, kun poika vetäytyi arasti hänen puoleensa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEirik oli melkein viiden vuoden vanha kun hän alkoi ymmärtää, että\nhäneltä puuttui paljon kun hänellä ei ollut isää. Vuosi sitten,\nheidän käydessään alhaalla laaksossa Maarianmessussa keväällä, hän\noli kuullut muutamien ihmisten puhuvan keskenään, että hän oli äpärä;\nsamaa sanaa olivat käyttäneet miehet, jotka olivat Siljuaasenilla\nmetsästysretkellä — ja se oli tarkoittanut häntä. Mutta kysyessään\nkasvatusäidiltään, mitä se merkitsi, oli tämä lyönyt häntä korvalle.\nSitten hän oli mumissut vihaisesti, että isku olisi oikeastaan saanut\nsattua niihin, jotka puhuivat sellaista tuolle pikku poloiselle — ja\nmyös hänen äitiinsä — sillä eihän poika voinut sille mitään, että oli\näpärä. Mutta Eirik tajusi, että oli parempi olla kysymättä enemmän\nnoista salaperäisistä sanoista. Se merkitsi jotakin erittäin huonoa, ja\nsiksi Torgal ei pitänyt hänestä — hän ei osannut selittää, mistä hän\nsen tiesi, mutta hän vain tunsi, ettei Torgal, mökin lasten isä, ollut\n_hänen_ isänsä.\n\nTorgal, Siljuaasenin isäntä, oli hyvä ja kotosalla viihtyvä mies. Hän\nopetti pojilleen monenmoista: vanhimmat seurasivat jo häntä metsälle,\nja nuoremmat saivat auttaa kotona peltotöissä; isä neuvoi ja kuritti\nheitä milloin ankaruutta tarvittiin. Mutta Eirikiä hän ei ottanut\nhuomioon hyvässä eikä pahassa. Hän kunnioitti vaimoaan eikä sekaantunut\nkoskaan hänen asioihinsa — ja sen, että tämä oli ottanut haltuunsa\ntuon isoisen kartanontyttären äpärän, hän oli jättänyt kokonaan\nvaimonsa asiaksi; — tämä sai huolehtia itse sekä lapsesta että\nkasvatuspalkkiosta.\n\nEirik tiesi kyllä, ettei Hallveig ollut hänen äitinsä, mutta hän\nei ajatellut sitä sen enemmän, sillä Hallveig ei kohdellut häntä\nmilloinkaan toisin kuin omia lapsiaan. Hän torui ja lyödä nappasi\nyhtä sukkelasti ketä tahansa, joka osui hänen tielleen kun hän oli\npuuhassa, ja hän pesi heidät puhtaaksi suuresta pienempään isossa\nsammiossa pyhien aattoina; heidät puettiin nahkamekkoon päivää ennen\nsyyspäivänseisahdusta, ja kun käen oli kuultu kukkuvan, täytyi Eirikin,\nkuten toistenkin lasten, tyytyä paljaaseen sarkapaitaan, olipa ilma\nminkälainen tahansa. Niinä kertoina vuodessa, kun siljuaasenilaiset\nlähtivät alas kirkolle messuun ja Hallveig hoiti ohjaksia, sai Eirik\nistua takana yhtä kaukana hänestä kuin muutkin lapset, ja hän suuteli\nheitä kaikkia yhtä rakkaasti saatuaan Corpus Dominin.\n\nRuokaa heillä oli aina riittämiin — joko kuivattua kalaa tai\nlinnunlihaa; lisäksi leivänkannikka tai kauhallinen puuroa, palan\npainimeksi milloin kaljaa, milloin pelkkää vettä, kun maito talven\ntullessa alkoi ehtyä. Eirik oli viihtynyt hyvin ja ollut tyytyväinen\nsalon yksinäisessä uudismökissä.\n\nSiellä tapahtui joka hetki jotakin, koska tuossa pikku talossa oli\nniin monta ihmistä ja eläintä. Ja piha-aidan takana kohosi metsä kuin\nseinä joka puolella; ja tuon humisevan kuusimetsän ja kiiltävälehtisen\npensaston sisässä kuhisi salaperäinen, kätketty elämä. Siellä eli ja\nliikkui olentoja, jotka pitivät silmällä heidän toimiaan metsänrajasta\nja houkuttelivat pojan alimman aidan ääreen asti: pienimmästäkin\nmetsästä kuuluvasta risahduksesta saattoi koko lapsilauma kääntyä\nympäri ja kirmaista mäkeä ylös rakennusten suojaan. Eivät lapset\nolleet nähneet kovin paljon noita olioita, mutta he kuulivat aikuisten\nkertovan ihmeellisiä tarinoita näistä ja tunsivat nimeltä niin\nUvaasenin peikon kuin Vagge-kiven vaiheilla oleksivan keijukaisen ja\nkarhun — tämä oli menneenä vuonna käynyt navetan luona ja koettanut\nmurtautua sisään katon kautta eräänä huurteisena yönä; mutta se oli\ntapahtunut ennen Eirikin aikaa. Erään maakiven alla, ylhäällä mäellä,\nasui pieniä sinipukuisia ukkoja ja akkoja, mutta ne olivat talon\nystäviä — äiti kantoi niille ruokaa toisinaan, ja siitä nämä tekivät\nhänelle kaikenlaista hyvää. Eirik oli nähnyt usein niiden jälkiä\nlumessa. Aidan ulkopuolella olevat haltiat olivat pahaatarkoittavampia.\nPojan mielessä näillä ja metsän eläimillä ei ollut suurtakaan eroa.\n\nHän kuunteli tiheiköstä kuuluvaa liikettä kesäpäivänä, lintujen ja\nmuiden metsänelävien ääniä yöllä, seurasi lumella näkyviä jälkiä\ntalviaamuina, Beiskin, heidän koiransa haukuntaa, kun se karkasi\npystyyn pimeinä iltoina, Eirikin pääsemättä milloinkaan perille,\nmistä se ärhenteli — kaikkea tuota, joka kuului aidan tuolla puolen\nolevaan ihmeelliseen maailmaan. Se oli epäselvä ja utuinen, mutta silti\ntodellinen, vaikka hän oli niin pieni, että hänen täytyi jäädä aidan\nsisäpuolelle. Mutta Torgal-isäntä ja isommat pojat saivat liikkua\nsiellä ja he kertoivat outoja asioita retkistään.\n\nEirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei\nhänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas\nlaaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä\nvieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki\nsuurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia\n— kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa\ntakana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa,\nalempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui\npaksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai\nsinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen.\nKirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen\npalavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin\npuettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä\nmiellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja\ntöykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa\nliikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun\npappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello\nalkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.\n\nEtumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia\njuhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik\ntiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja\nvälkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa\nhuoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä\noli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin\nkotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista\nlihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen\nhopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki\nvaltavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig.\nEirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti\nmerkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä\nSiljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen\nnimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut\nsemmoinen. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen\ntuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin\näiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se\noli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista,\njotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita.\nJa nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä\nmerkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän.\nSinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku\nIngan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut,\npaitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona\nmetsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa,\nettä hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei\nvaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että\nsinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi\ntuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi,\njonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet\nsellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen\nalla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta,\njonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika\najatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla\nmetsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen\nmiehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa,\njonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä\neikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin,\nturvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut\nerota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja\ntoisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja\nTorgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten,\nkuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin\nedetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo\näiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut\nvoinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä\nolivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta\nkerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla\nmetsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan\nhänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora.\nEirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin\nkummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen,\nvaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi\nlentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja\nhänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä\nei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.\n\nSitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin\nsuuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin.\nJa Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta\nhäneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi\nheti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän\nei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko,\nhopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten\nEirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä\npiti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä\nsormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli\nisäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä,\nkun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat\nloistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven\nluo.\n\n\"Pikku poikani on pienikasvuinen\", sanoi isä Hallveigille ottaen\npoikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan\nSiljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal\nnosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset\ntuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen\nmukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän\notti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen\nisänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa\nnahkamekossaan.\n\n— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut\nhänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta\nkaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten,\neri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien,\nihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken\ntuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli\npalttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän\nriisunut niitä pois yöksikään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän\nvaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi,\nmuistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska\nymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään\ntavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea\nvyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta\nrakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka\nliikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli\nseisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja\nisoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi\nhänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja\nhokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen,\n— vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta\nsuutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut\nmuita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen\nlihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa\n— ja se oli harvinaista ja juhlallista.\n\nMutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja\nkeitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää\nperäkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli\nkaikenlaista — esimerkiksi, _asuiko hylje_ tuolla metsässä, joka näkyi\ntänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivat _valkoisia_\nja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla\nkynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään\nniin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti\nnoita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin\näärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut\nheille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän\npelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea\nnähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä;\nmutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä\nkohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen\nitse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen\ntälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta\nEirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi\n— hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan,\nvaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi\ntahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka\nhäämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja\nkerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset\nkuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut,\nettä tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin\nriisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin\nmuutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki,\nmitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut\nmitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti\nkehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää\nhänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin\nkaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään\nhänestä — mutta älykäs hän ei ollut.\n\nSalainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan\nosoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös\nsyynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin\npaljon kuin suinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan.\nAnkara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin\nuskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että\ntoinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja\nunohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen\nrakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli\npunoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria.\nMutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin\nääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen\nelämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja\nhehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski —\nmutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin\npuoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja\nikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä\nheidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman\nkaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän\nja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat\nsaaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli\nilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen,\nja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä.\nJa Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki\nilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä\ntoisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.\n\nJa Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja\nsekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti\nkeskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä\nmalttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä\nasian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää\nkärsimättömyyttä. _Hän_ muisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla\nsen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan\nlyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt\nhänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nVuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla\nhohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja\naivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan\ntuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin\nkarvaanvilpoisella lehväntuoksulla.\n\nEräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä\nja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin\nja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja\nkäärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on\nsuurempi voima, kun valmistaa ne salaa.\n\nHän oli juuri pujahtamaisillaan kotaan kuullessaan ääniä sisältä.\nSiellä oli Ingunn ja poika, ja lapsenääni sanoi:\n\n\"— siksi että isä antoi minulle rinnan, ymmärrätkö?\"\n\n\"Antoiko hän sinulle rinnan?\" ihmetteli äiti. \"Mitä ihmettä sinä\nhöpiset?\"\n\n\"Antoi hän. Ja sitten hän sanoi, että sain syödä siivetkin, ellen ollut\nkylläinen, mutta kukosta ei ollut jäljellä muuta kuin siivet —.\"\n\nOlav hymyili paikallaan. Nyt hän muisti — majalan vaimo Oslossa oli\ntuonut hänen eteensä paistetun kukon, ja poika oli ollut ihastunut sen\nlihaan. Sitten hän kuuli Ingunnin sanovan:\n\n\"Jos minä paistan sinulle kokonaisen kukon, Eirik, niin olenko sitten\nmielestäsi yhtä hyvä kuin isä? Sinä saat sen, kun isä lähtee ensi\nkerran kotoa.\"\n\nOlav hiipi takaisin pihan poikki. Hän aivan kuin häpesi jollakin\nlailla vaimonsa puolesta. Mitä tuo tuollainen nyt toimitti! Olisihan\ntämä voinut paistaa lapselle yhden omista kukoistaan, vaikka hän oli\nkotonakin —.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLieneekö uudenlainen ruoka ollut liian raskasta Eirikin vatsalle, vai\nmikä häntä vaivasi — niin vain kävi, että lapsi alkoi kevätpuoleen\nherätä huutaen joka ainoa yö. Olav kuuli Eirikin parkaisevan ja\nnousevan istualleen, ryömivän ja peppuroivan edestakaisin isossa\npohjoisseinän sängyssä, missä hän nukkui yksin — sitten hän huusi\ntaas, vielä äänekkäämmin, aivan kuin suuressa hädässä.\n\nIngunn kiipesi sängystä ja meni hänen luokseen höpöttäen: \"Hiljaa,\nhiljaa, Eirik, pikku kultaseni, sinä herätät isän — ole hiljaa nyt —\nei täällä ole ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, oma pikku poikani!\"\n\n\"Tuo hänet tänne\", kuului Olavin valpas ääni pimeästä.\n\n\"Joko hän nyt taas herätti sinut!\" valitti Ingunn; hän kantoi pojan\nvuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes\nlöysivät sopivan asennon.\n\nYöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni\näitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet\nmitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään\nja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi\nkeventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat\nmolemmat.\n\nUnettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui\nharvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina\nkesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava,\nja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky.\nOlav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan\nulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli\nollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja\npysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.\n\nKun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä\nkatselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik\nnukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli\nkiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.\n\nKaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi\nkastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.\n\nPoika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella\nsormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe\nArnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin\nlaiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä\nkylmä.\n\nOlav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että\nhän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin\nkauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän\nalakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että\ntämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun,\nettä hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.\n\nMutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta,\nettä tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen\nsydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta\nsyntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden\nveljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai\nedes muistoa.\n\nEirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin\najalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri\ntuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan\nhyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta\nvaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat\nvaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja\nterveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi\nilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu\njoutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen\njaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut\nhuomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista,\napuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin,\nettä siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä\nsaaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.\n\n\"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne\",\nsanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat\nkolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.\n\nOlav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi\nIngunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta\nsäteillen.\n\nTuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli\nja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen\nylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli\nriistänyt syntymisoikeuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin\nyhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä\nsiihen asti.\n\nOlav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan\npeittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi\nkotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen\ntunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden\nja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä\nhe pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin;\nepäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän\ntahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen,\nhiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä\nmieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää\nitseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja\noli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille,\njotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden\nherttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja\njakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet\nniin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä\nvelvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta,\nei kukaan pyytänyt _mielellään_ palvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä\nkun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä\ntuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti\nselkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa\nmietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää,\nettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun\nteki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen\nkanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin,\nettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut\npolttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen,\njoka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa\nneuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi\nvoinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli\nvaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.\n\nToinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan\nollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa\nollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa.\nMutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.\n\nJa niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon\nepäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain\nvahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että\ntuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen\nrikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine\nkasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu\nmies.\n\nJa olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää\nlasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa\nenää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten\nkaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.\n\nKunnes sitten tuli julki, että heillä _olikin_ lapsi. Poika, joka on\nkaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana\npohjoisessa, vaimon kotiseudulla.\n\nSiitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli\nselittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen\njoutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn\noli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka\noli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä\nvaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin\nettä tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat\nluulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon\nsuhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi\nlopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun\naikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää\nsalassa tähän asti.\n\nNäin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei\nollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta\ntahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin\nkäskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena.\nEhkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli\nmäärätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän\nyhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet\ntalossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät.\nOlav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä\nja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut\nyhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta,\neikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati\nsairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä tuli uusi pappi, sira Hallbjørn Hestvikeniin.\n\nHän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis\nkasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän\nnäköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin\nhän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin\nkenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista,\nvanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien\nkanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin\nmunkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja\ntaloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla\nlaitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja\nhyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa:\nmoni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin\nluostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan\ntiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan\nheidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui\nnyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti\nerään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä\nkulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja\nheidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys\n— sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen\nleipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja\nrikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi\npussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä\nalkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn\nei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan —\nhänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut\nsopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut\nja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen\npuheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja,\nminoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin\nheidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat\nitselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin.\nMutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi\nsuuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien\nja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä\nvaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn\noli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen\noppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli\nsaanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli\nniin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä\nkaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet\ntehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen\nvaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet\nvieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista\najoista nykyhetkeen asti.\n\nHän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi\nlohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei\ntiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä\nmyynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin\nkäsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt\nenemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla,\nvoiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen\nmieltään. \"Se koskee poikiani\", Olav sanoi.\n\nAsia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää\nollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen\näiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. \"Sinulle on\npuhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun\nmiehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi,\nja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän\nsitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän\nsukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu\nkristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi\nrikkoa miehen ja naisen aviosidettä.\"\n\n\"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä,\nmitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme\", kertoi Olav. \"Minä en\nsaanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt\naviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te\nolette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä\nsinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen.\"\n\n\"Onko siis varma\", kysyi Olav, \"ettei Audun voi koskaan ruveta\nvaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?\"\n\n\"On\", sanoi pappi varmasti.\n\n\"Niin no, tahdoin vain saada selvän tästä asiasta.\"\n\n\"Sehän on luonnollista\", sanoi sira Hallbjørn.\n\nJa Olav kiitti häntä tiedosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin\naikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa\n— niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin\nrunsaasti ruokaa ja juomaa.\n\nNiin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän\nsanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen\ntakana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia\nleikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt\nsen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan\nEirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.\n\nMutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista\nleikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet:\nTatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli\nvaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.\n\nNyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon\nväki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja\nasettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa\nkarkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että\nhe mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin\njoutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi\nlihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat\nnoiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka\nelivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun\nEirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia\ntai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi\nvedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.\n\nNyt ruvettiin Hestvikenissä pelkäämään toden teolla. Tämä näytti jo\nmaahisväen toimilta. Kysyttiin Eirikiltä, tiesikö hän, mistä nuo\nolennot tulivat. Tuolta kallion alta, sanoi tämä. Mutta nähdessään,\nmiten toiset pelästyivät, hän aivan kuin itsekin kauhistui. Ei, ne\ntulivat kaupungista, paransi hän — ne ajoivat reellä. Tai ehkä ne\ntulivat purjelaivalla, oikaisi hän taas, kun Olav sanoi, etteihän\nkukaan voinut tulla reellä Oslosta, kun oli kesä; ei semmoista\nlorua uskonut kukaan. Mutta kyllä ne tulivatkin metsästä — ne\nasuivat metsässä, oli Tatragaura sanonut. Nykyään hän puhui eniten\nTatragaurasta.\n\nIngunn oli aivan suunniltaan epätoivosta. Nuo olivat kai samoja\npahoja henkiä, jotka olivat hävittäneet talosta kaiken onnen,\nsukupolvi sukupolvelta; nyt ne tahtoivat varmaan hänen lapsiaan.\nEirik suljettiin miesten tupaan ja häntä vartioitiin siellä — tämän\npuhuessa lakkaamatta oudoista ystävistään, kunnes äiti näytti olevan\nmenettämäisillään järkensä pelosta. Hän vaati Olavia hakemaan pappia.\n\n\"Ethän sinä vain narraile, Eirik?\" kysyi Olav ankarasti eräänä\npäivänä, kun hän oli kuunnellut sivusta Eirikin vastailua äitinsä\nhätääntyneisiin kysymyksiin.\n\nEirik katsoi ihmeissään ja kauhistuneena isäänsä ruskeine silmineen ja\nravisti kiihkeästi päätään.\n\n\"Sillä katsohan, jos minä huomaan sinun puhuneen valhetta, poika, niin\nsinun käy huonosti.\"\n\nEirik katsoi taas isäänsä ihmetellen, aivan kuin ei olisi käsittänyt.\n\nMutta Olav oli ruvennut epäilemään, että kaikki oli vain pojan omaa\nkeksintöä — vaikka sekin näytti hänestä mahdottomalta, sillä hän ei\nvoinut käsittää, minkä tähden tämä olisi levitellyt noin turhia ja\njärjettömiä valheita. Ja kun Olav seuraavana päivänä lähti apumiehen\nkera niittämään heinää kuopan alapuolella olevalta rinteeltä, otti hän\nEirikin mukaan, luvaten pitää poikaa koko ajan tarkasti silmällä.\n\nOlav teki niin, kävi katsomassa poikaa tuon tuostakin. Eirik leikki\nhiljaa ja kiltisti ylhäällä kuopassaan, leikkikaluinaan sorakiven\nkappaleita ja näkinkenkiä, joita soutumiehet olivat antaneet hänelle.\nHän oli ihan yksin koko ajan.\n\nKun Olavin renki ja naiset lähtivät murkinoimaan, tuli Olav Eirikin luo\nja sanoi: \"No, eiväthän Tøtrabassa ja Skolorm ja nuo toiset tulleetkaan\nsinun luoksesi tänään?\"\n\n\"Tulivat ne\", sanoi Eirik säteillen ja alkoi kertoa, mitä he olivat\nleikkineet tänään.\n\n\"Nyt sinä valehtelet, poika\", sanoi Olav ankarasti. \"Olen katsonut\ntänne koko ajan, eikä täällä ole ollut ketään.\"\n\n\"Ne juoksivat pakoon, kun sinä tulit, sillä ne pelkäsivät viikatettasi.\"\n\n\"Minne ne sitten menivät — minne ne juoksivat?\"\n\n\"Kotiinsa kai.\"\n\n\"Kotiinsa — missä niiden koti on?\"\n\nEirik katsoi isäänsä miettivästi, aivan kuin hiukan peloissaan. Sitten\nhänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kysyi innokkaasti: \"Mennäänkö me\nsinne, isä?\" ja hän ojensi kätensä.\n\nOlav ripusti viikatteensa oksalle ja sanoi: \"Mennään sitten.\"\n\nEirik talutti hänet kartanolle, ulos pihasta ja edelleen rakennusten\nlänsipuolella olevia kalliopaasia kohti, mistä näkyi vuonolle.\n\n\"Ne ovat varmaan tuolla\", sanoi hän osoittaen alus rantaan syvällä\nheidän allaan.\n\n\"En minä näe ketään\", sanoi Olav tuimasti.\n\n\"Eivät ne olekaan _siellä_ — nyt minä tiedän, _missä_ ne ovat.\" Eirik\nkääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea\npolkua alas laiturille. \"Nyt tiedän, nyt tiedän\", riemuitsi hän hyppien\nja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas\njuoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen\ntätä mukanaan alaspäin.\n\nNäin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt\nniitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta.\nKeväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli\ntapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon\nja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.\n\nMeri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla.\nSe oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina\nvalojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen\nkasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen\nisäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan\ntynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.\n\n\"Tässä\", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. \"_Tämän sisällä_ ne\nasuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme\nvoineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?\"\n\nOlav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen\nalla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös\nhymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja\njäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin\nlyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.\n\nOlav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa.\nTämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien,\nettä isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti\nlapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen\nEirikiä edessään.\n\n\"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet\npuhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!\"\n\nMutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen\nnäköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.\n\nLopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran\nitkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik\nsaanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän\nsaisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina\nväliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui\nhänen kaulaansa.\n\nMutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin\nselvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli\nsylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä\nHerran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta\nkeksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä,\nettä hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.\n\nIngunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen.\nHän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin\nviihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin\ntapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut\nulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä\nuudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä,\njoka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä\nkärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta,\nja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja\nterve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui\naivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata\nmitään.\n\nViimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon.\nEirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli\npihalla näiden palatessa takaisin.\n\nSeudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä,\nkutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret\nnaiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos\nlapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten\nneitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.\n\nIngunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella\notsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen\nkultasolkinen viittansa.\n\nOlav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena\näitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan\nkomeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän\nliikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.\n\n\"Äiti!\" huudahti Eirik kasvot loistaen: \"Sinähän olet sittenkin Huora!\"\n\nSamassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun\nleukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten\nsateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa\nvälillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una\nArnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.\n\n\"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko\nsinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!\"\n\nOlav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän\nmakasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta\nse ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut\nkuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä;\nsilloin lapsi rupesi itkemään.\n\nOlav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi\nkokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa\nolivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän\ntarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot\njuuri olivat kantamassa pitoruokia.\n\nSaattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki\najattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut\nilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He\nistuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha\nolla.\n\nPitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä\nkäsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:\n\n\"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav\n— sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle.\"\n\n\"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä\", kysyi Olav\nkatsettaan nostamatta.\n\nUna pudisti päätään.\n\n\"Poika raukka on itkenyt niin, ettei hän ole saanut sanaa suustaan.\"\n\n\"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik\", sanoi Olav hiljaa,\nmutta kiivaasti, \"et _milloinkaan_ — ymmärrätkö?\"\n\nEirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään,\nvaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.\n\n\"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa\", uudisti isä, laskien kätensä\nraskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen\nEirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui,\nmonenlaisista herkuista.\n\nSitten kaikki kävivät syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEirikin oli määrä nukkua Torhildin tuvassa tänä yönä, kun talossa oli\nniin paljon vieraita. Illalla, kun hän oli menossa sinne, tuli isä\nhänen perästään pihalle. Eirik seisahtui silmänräpäyksessä ja alkoi\nvavista — sitten hän katsoi ylös kuin hengenhädässä.\n\n\"Kuka on opettanut sinulle tuon ruman sanan — äidistäsi?\"\n\nEirik katsoi peloissaan ylös, ja itku alkoi purkautua esiin. Olav ei\nvoinut saada mitään vastausta kysymykseensä.\n\n\"Älä sano sitä _milloinkaan_ enää! — ymmärrätkö, ei _milloinkaan_\".\nOlav silitti pojan päätä — ja näki häpeissään Eirikin toisen posken\nolevan aivan turvonneen ja punaisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika oli juuri nukkumaisillaan, kun hän huomasi jonkun kumartuvan\nylitseen — se oli äiti; hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja itkusta\nmärät.\n\n\"Eirik, lapseni — kuka on sanonut sinulle, että äitisi oli — huora?\"\n\nPoika selvisi samassa kokonaan.\n\n\"Oletko sinä sitten Huora?\"\n\n\"Olen\", kuiskasi toinen.\n\nEirik heittäytyi hänen kaulaansa, puristautui hänen rintaansa vasten ja\nsuuteli häntä.\n\n\n\n\nX\n\n\nSinä vuonna syksy tuli aikaisin. Mikonmessun aikoihin se alkoi\nrajuilmoilla, ja sen jälkeen satoi ja tuuli aamusta iltaan, niitä\npäiviä lukuun ottamatta, jolloin myrskysi niin ankarasti, etteivät\npilvet voineet laskea alas sadetta. Tätä ilmaa kesti seitsemän viikkoa.\n\nHestvikenissä vesi nousi yli laiturien. Eräänä yönä meri vei paalut\nuloimman ranta-aitan alta; kun miehet tulivat rantaan aamuhämärissä,\nnäkivät he tuon vanhan rakennuksen ajautuneen rantaan ja kääntyneen\netukeikalleen, niin että takaseinä oli vuorta vasten ja etuseinä\nvuonolle päin, vajonneena veden alle rintapieliä myöten. Se keikkui\nkovassa aallokossa kuin kiinni kytketty vene, ja joka kerran, kun aalto\nnosti sen harjalleen ja laski sen alas, kuohui vesi koskena hylyn\nkaikista rakosista, varsinkin suuaukosta. Se muistutti juopunutta, joka\nmakaa veneen laidan yli kumartuneena, oksentaen mereen, tuumi Anki.\n\nMiesten täytyi nyt koettaa saada piiluilla, kekseillä ja köysillä hylky\nirrotetuksi ja raahatuksi erilleen, muuten oli pelättävissä, että se\nviskautui laituria ja sitä aittaa vasten, missä Olav säilytti kesän\naikana kokoamansa suolan ja kalan — ei niitä tosin ollut kovin paljon,\nsillä viimeinen syyskalastus oli tuottanut vähän. Ponnistellessaan Olav\nsatutti pahasti oikean käsivartensa.\n\nHän ei huomannut sitä ensin paljonkaan taistellessaan aaltoja ja tuulta\nvastaan, joka oli niin ankara, että miesten täytyi tosinaan painautua\nkallioita vasten. Mutta noustessaan hämärässä taloa kohden hän tunsi\nkäsivarttaan vaivaavan ja kivistävän, kun hän liikutti sitä. Hänen\nsulkiessaan tuvan ovea tarttui tuulispää siihen takaapäin niin, että\novi paiskautui kiinni ja työnsi Olavin kerallaan sisään, kipeän käden\njännittyessä mitä pahimmin ja Olavin tuupertuessa yli kynnyksen ja\nkaatuessa suulleen tuvan lattialle. Hänen täytyi saada apua voidakseen\nriisua läpimärät kalavaatteensa, ja Torhild pani käden siteeseen.\n\nTuvassa oli sietämätöntä sinä iltana. Huone oli täynnä savua, sillä\nkukaan ei uskaltanut avata ovea tai räppänää tässä ilmassa. Savu\nkirveli silmiä ja ahdisti henkeä. Ja kun miesten märät vaatteet lisäksi\nalkoivat höyrytä orrella, tuli ilma niin paksuksi, että sitä olisi\nvoinut leikata veitsellä.\n\nIngunn oli kamarissa molempien lasten kanssa — siellä oli vähemmän\nsavua, mutta niin kylmä, että heidän täytyi kömpiä sänkyyn. Miehet\nlähtivät ulos heti syötyään. Olav heitti pari taljaa ja pielusta\nlattialle lieden viereen ja paneutui siihen pitkäkseen päästäkseen\nhaistelemasta savua.\n\nHänen käsivartensa oli nyt paisunut. Hänen kasvojaan poltti tuulesta\ntultua ja hänen päätään ja ruumistaan kuumotti; mutta väliin häntä\npuistatti vilunväristys. Kuumehoureessaan hän kuuli tuulen synnyttämiä\nerillisiä ääniä — se vinkui nurkissa, romisutti jossakin rempallaan\nolevaa luukkua — ja väliin hän erotti talon takana kallioharjalla\nolevan metsän kohinan. Synkimmin jymisi raivoava meri — hän oli\nkuulevinaan makuultaan aaltojen syöksyn kalliota vastaan, jolla\nrakennukset seisoivat, aivan kuin tuo jymy olisi tullut alhaalta, läpi\nkiven.\n\nHän makasi puolihorroksessa nähden mahtavien, valkoharjaisten laineiden\nvyöryvän rantaan tummina liejusta ja ryönästä. Sitten hän oli taas\nkiipeävinään märkää, kallioista rinnettä ylös käsin ja jaloin,\nkeksi allensa painettuna, kädessä köysi, jolle hän koetti löytää\nkiinnityskohtaa vuorenhalkeamasta. Meren kuohu, tiheä kuin sade,\npirskui hänen päälleen tänne asti. Samassa repesivät mustat pilvet\nmessinginkeltaisille raidoille — ja syvälle hänen alleen, sinne missä\nmusta, kuohuva meri näytti kuin kupin sisukselta, lankesi yksinäinen\npäivänsäde, välkkyen kiitävillä aalloilla.\n\n— Sitten ilmestyi toinen näky hänen suljettujen luomiensa eteen —\niso kuuran peittämä suo, ruohot ja kanervat valkeassa huurteessa.\nAamu-usvan läpi kajasti valoa, ja hän saattoi huomata, että aurinko\npäivemmällä tunkeutuisi sen läpi. Parempaa ilmaa ei saata toivoa\nratsastaessaan metsälle haukan ja koirien kera: suon silmät ja\nhetelammet ovat tumman, kiiltävän jääkuoren peittämät, jossa on pieniä,\nvaaleita ilmakuplia, ja ne särkyvät ritisten. Lehdot ovat valjenneet ja\nkaikuvat äänistä, sillä puut ja pensaat seisovat paljaina ja varisseet\nlehdet loistavat maassa, mutta kuusimetsä seisoo mustana ja tuoreena\nkuuran sulattua — ja on jännittävää nähdä, lähteekö lintu lentämään\nmetsään, vaiko yli soiden ja jäätyneiden vesien.\n\nAinoa haukka, jonka hän enää omisti, istui miestentuvan orrella kipeänä\nja jalat punaisina, eikä sen hengityskään ollut tavallinen. Sitä ei\nollut hyvä lopettaa nyt — vaikkei se kelvannut enää metsästykseen. Ja\nrotuhaukkansa hän oli menettänyt syksyllä.\n\nNyt Audun taas inisi — Ingunn kuului tuudittavan sitä tuolla sisällä\nvähän aikaa.\n\nTorhild Bjørnintytår tuli isännän luokse ja levitti peitteitä hänen\nylleen. Olav aukaisi silmänsä — hän näki paikaltaan tytön voimakkaan\nvartalon liikkuvan lieden punaisen hehkun valossa. Torhild hääri hiljaa\n— muutteli orsilla olevia vaatteita.\n\n\"Etkö sinä nuku, Olav — onko sinulla jano?\"\n\n\"On. Kiitos, tahtoisin mieluummin vettä.\"\n\nOlav kohosi kyynärpäilleen. Hänen siteessä olevaan käteensä koski,\nkun hän aikoi ojentaa sen eteenpäin ottaakseen vesikousikan. Torhild\nkyykistyi alas ja piti sitä hänen suunsa edessä. Kun Olav oli jälleen\npainunut makuulle, veti Torhild peitteen hänen olkansa yli. Sitten Olav\nkuuli hänen kysyvän porstuassa, tahtoiko emäntä jotakin.\n\n\"Hss, hss\", kuiskasi Ingunn kiivaasti takaisin, \"sinä herätit Audunin\n— juuri kun olin saada hänet nukutetuksi.\"\n\nTorhild peitti hiilet ja lähti ulos. Olav jäi makaamaan lattialle koko\nyöksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä\ntulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.\n\nJoulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena\npakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni.\nNaapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta\nliedessä yöt päivät.\n\nOli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin\nsuuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että\ntallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että\nihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri,\njotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja\nlattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka\naamu, niin että sitä oli turha korjata pois.\n\nAgatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä\nmyöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan;\nkuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.\n\nNäihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli\njäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan\nHegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä\nkolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore\nHaakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta\nTore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua\nmiestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi\nsitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä\n— saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen,\nnyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui\nhankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin\nTunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston\naikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen\nsakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja\nvalkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat pikkulapset täyttivät ahtaan tuvan rauhattomuudella.\n\nEirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli\nkova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä\npalvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri\npuhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä\ntoinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut\ntotta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat,\nettä lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat.\nOlav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä\n— mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut\nmuuta kuin valheellisuutta.\n\nEirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä\njotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta\nkipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea\ntuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun\nIngunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin\nedessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja\nlaulaen:\n\n    Neljä ja viisi viidettä tusinaa,\n    viisitoista tammaa ja neljä varsaa\n    sain minä päivällä, sain minä yöllä,\n    neljä ja viisi, viidettä tusinaa\n    hevosta mull' oli toisena päivänä.\n\nSamaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja\nkaritsoista, emäsioista ja porsaista.\n\n\"Ole nyt vaiti\", sanoi isä terävästi; \"etkö tiedä, etten minä jaksa\nkuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!\"\n\n\"Minä en muistanut sitä, isä\", sanoi Eirik kauhuissaan.\n\nOlav kysyi:\n\n\"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa\nvai sata?\"\n\n\"Paljon enemmän\", sanoi Eirik. \"Tahtoisin kaksikymmentäseitsemän!\"\n\nSen enemmän hän ei ymmärtänyt siitä, mitä itse lauloi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAudun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä\nreippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime\naikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin.\nEirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä,\nleperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen\nkutsui Audunia.\n\nOlav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli\nhänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa,\nhaavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi\nhitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään\nisän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi\nEirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän\nraukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja\nkauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat\nAudunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.\n\nEräänä päivänä Olav kysyi Torhildilta, mitä tämä arveli Audunista.\n\n\"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee\", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi,\nettei tämä uskonut omia sanojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin\nvanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi.\nHän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen,\nmutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.\n\nOlav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta,\nmutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän\nvalvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella\nmilloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella,\nmitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.\n\nViimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän\nnukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut\nniin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja\nsitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä\npaljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt\npäivällä; nyt hän ei jaksanut enää.\n\nIngunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän\n— ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet\nja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla\npalvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.\n\nOlav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti\nsen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä\ntänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen\nsilmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli\nottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni\nja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti\nkynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja\npistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä\ntyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi\nvuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli\npistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.\n\nHän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti\nmultalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin\npimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena\n— sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla.\nLiedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi\nkätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös\nja kääri sen ympärille peitevaatteet.\n\nPieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan —\nja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon\nsyyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli\nisänsä syliin.\n\nOlav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen\ntakaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan\nIngunnin herättämistä.\n\nTyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet\nja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen\naikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta\nja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi\nsaada nukkua niin kauan kuin hän voi.\n\nOlav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui\nnukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta\nkerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen\nvyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen\nmiestään silmiin.\n\nSitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä\ntahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että\nnäytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.\n\nKyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja\nitkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi\nmieheensä:\n\n\"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti\nviimeisen henkäyksensä?\"\n\n\"Emme, emme, hän kuoli minun syliini.\" —\n\n\"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit\nolla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla,\nminut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö\npidät sanasi!\"\n\n\"Ingunn —.\"\n\nMutta toinen kavahti pystyyn, nosti lapsen ruumiin korkealle päänsä yli\nmolemmin käsin ja huusi ääneen. Sitten hän repäisi auki pukunsa edestä,\nrutisti pienen vainajan paljasta poveaan vasten ja heittäytyi sängylle\nlapsen yli.\n\nOlavin tultua hetken kuluttua hänen luokseen ja koettaessa puhua\nhänelle, tämä työnsi häntä kädellään kasvoihin ja torjui hänet luotaan\nhuutaen:\n\n\"En eroa enää milloinkaan Audunistani —.\"\n\nOlav oli aivan neuvoton. Hän istui penkillä pää käsien varassa\nodottaen, eikö toinen tyyntyisi — kun Eirik tempasi oven auki ja\nsyöksyi äitinsä luo ääneen itkien. Hän oli kuullut herätessään veljensä\nkuolemasta.\n\nIngunn nousi istumaan — lapsen ruumis jäi makaamaan pielukselle. Hän\nveti pojan itseään vasten, päästi hänet irti ja otti sitten hänen\npienet, itkettyneet kasvonsa käsiensä väliin ja painoi omansa niitä\nvasten itkien yhä, mutta jo paljon hiljemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä, jolloin Audun kätkettiin maahan, oli hyvin kaunis sää.\n\nIltapäivällä Olav pujahti hautajaisvieraiden joukosta ja lähti alas\nuloimman pellon aidan luo. Meri läikkyi ja kimmelsi niin, että koko\nilma näytti väräjävän siitä; pieni hyrsky Härän juurella hohti\nvalkoisena ja raikkaana. Laiturilta levisi tänään niin hyvä ja voimakas\ntuoksu, ja siihen yhtyi lämmenneiden paasien ja mullan ja nuoren heinän\nlemu. Pienet rantalaineet vierivät lipisten takaisin pikkukivien\nlomitse, puroja lorisi ja juoksi kaikkialla ja Kverndalenista kuului\njoen kohina. Lepikkö oli ruskea kukista, ja vuorella kasvavat\npähkinäpuut ripottivat keltaisia norkkoja maahan. Oli tulossa kesä.\n\nHän kuuli Ingunnin tulevan takanaan. Rinnakkain he seisoivat siinä\naidan yli kumartuneina tuijottaen punaisenharmaata kalliota, jota\naurinko paahtoi, sekä veden sinistä välkettä.\n\nOlav tunsi äkkiä itsensä niin kumman kituvaksi ja ikävöiväksi. Kunpa\nsaisi olla laivan kannella, merellä, missä joka puolella olisi vain\nvettä ja taivaanranta. Taikka kotona ylämaassa, missä mullan ja\nheinänjuuren ja metsän haju uhkui leveiltä vainioilta ja harjuilta,\njoita näkyi silmänkantamattomiin. Täällä oli liian ahdasta ja liian\npientä, täällä sisävuonon ja näiden kapeiden sarkakaistaleiden ääressä\nyksinäisen lahden rannalla. Hän sanoi hiljaa:\n\n\"Älä sure Audunia, Ingunn. On parempi, että Jumala otti luokseen tuon\nviattoman karitsansa, joka ei ollut syntynyt muuhun kuin kantamaan\nkaikkien meidän syntiemme taakkaa.\"\n\nIngunn ei vastannut mitään. Hän kääntyi pois ja lähti menemään takaisin\ntaloja kohti, hiljaa, kumarassa. Rakennusten luona Eirik tuli juosten\nhäntä vastaan — ja Olav näki, miten äiti hillitsi häntä tarttuessaan\nhänen käteensä ja taluttaessaan hänet mukanaan pois.\n\n\n\n\nXI\n\n\nToisena kesänä, vuosi Audunin kuoleman jälkeen, Olav ja Ingunn oli\nkutsuttu taikoihin erääseen taloon ylempänä rinteellä; heillä oli Eirik\nmuassaan. Poika oli nyt seitsemän vuoden ikäinen ja hän yltyi helposti\nvallattomaksi silloin kun hänellä oli hauskaa.\n\nIllalla, lopetettuaan työt, istui talkooväki mäellä sen rakennuksen\nlähellä, jolle oli pantu kattoa. Jotkut nuorista alkoivat silloin\ntanssia. Eirik ja pari muuta pikkupoikaa juoksentelivat meluten\nympärillä; he olivat pyörällä oluesta — ja niin he juoksivat suoraan\nkohti tanssiketjua, tahtoen katkaista sen huutaen ja nauraen. He\npuikkivat vanhempien ihmisten välissä, tuuppivat milloin mitäkin ja\nkeskeyttivät aikuisten puheet. Olav oli nuhdellut Eirikiä monta kertaa,\nlopuksi ankarasti — mutta se auttoi vain hetkeksi kerrallaan.\n\nIngunn ei ollut huomannut sitä — hän istui vähän kauempana seinän\nluona parin muun emännän kanssa. Yhtäkkiä Olav seisoi hänen edessään;\nhän tempasi Eirikin mukaansa ja nosti hänet kauluksesta ilmaan,\nniin että poika jäi riippumaan hänen kädestään kuin koiranpentu\nniskanahastaan. Olav oli punainen ja vähän päihtynyt — olut vaikutti\nhäneen voimakkaasti silloin, kun hänen unettomuuskautensa oli kestänyt\nhyvin kauan.\n\n\"Pidä kurissa poikasi, Ingunn\", sanoi hän vihaisesti ravistellen\nEirikiä. \"Minua hän ei tottele ellen lyö häntä — pidä sinä hänet,\nsinullehan hän kuuluu —.\"\n\nHän nakkasi pojan maahan, niin että tämä melkein tuupertui äitinsä\nsyliin. Sen jälkeen Olav poistui taas.\n\nIllalla, kun miehet aterian jälkeen istuivat tuvassa juomassa, alkoi\njoku kertoa satuja. Ja sira Hallbjørn kertoi Jøkulin tarinan:\n\n\"Rikas kauppias lähti kotoaan ja viipyi poissa kolme talvea. Mutta\ntaisipa hän ihmetellä löytäessään kotiin tultuaan vaimonsa vuoteessa,\nkuukauden vanha poikalapsi vierellään. Mutta kauppamiehen vaimo oli\nkekseliäs ja ovela nainen ja sanoi:\n\n\"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma\nmieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä\npäivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat\nkaton räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä,\nkaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi;\npäätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen\nJøkul!' [Jääpuikko.]\n\n\"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle\nvaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista.\nHän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on\nkahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä\npäivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan\nlaiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja\ntyöntää pojan mereen.\n\n\"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni\nitkun särkemänä:\n\n\"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut\nosaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme\ntyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin\nJøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti\npanemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli\nauringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä\nläntti —!\n\n\"Ja siihen täytyi vaimon tyytyä.\"\n\nKuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että\nOlav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen\nkasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä\nhänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli\nlevotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi\nkokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli\nvaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.\n\nEirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle,\nkun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan\nkuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni\nkertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät\nsekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän\noli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja\nhoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää\nja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi\nuistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin\ntaitavaa.\n\nIngunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena.\nTuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä\nmaan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän\nsai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen\nkäskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä\ntuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta,\nsilloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän\nei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa\nsiitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa\nmiehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti\nhäntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan\nollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.\n\nIngunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä\nsyystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen\nrakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden.\nEirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän\noli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä\nsentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään\nettä korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja\ntietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti\naikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten\naina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli\nniin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen\nhyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan\nkuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja\npuheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.\n\nHe pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja\nOlav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä.\nJoka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja\nkoiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison,\nkertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa\nEirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi\n— aikaa isä ei voinut vielä määrätä.\n\nKerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä\npuhumaan _omasta_ lapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin\näiti olivat olleet nuoria. \"Sinun isoisäsi\", sanoi hän kertoessaan\njotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa\ntäyttä kurkkua. — \"Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun\nenosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä\nhuolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme\n—.\" Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti.\nOlav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja\nkäski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi\nyhtäkkiä ollut harmaata.\n\nMutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla\ntai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli\nhän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että\nmitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja\nvallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat\npojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he\nnauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja\nankara ainoalle pojalleen.\n\nMutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä\nsietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt\nmieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen\nhuonot tapansa.\n\nJa sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka\nkasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi\nhän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt\nselkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen\nEirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen\nmielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav\nryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut\nmilloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada\nantaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen\nkärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään\nitsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina\nollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin\nverroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis\nkoetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea\nsen.\n\nPoika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe,\njoka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli\ntäytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria —\nja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri\nsiksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa.\nHänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen\noli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka\neivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana\nnaisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei\nollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä-\nja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen\nvain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon\nviattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä\nolisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin\nkauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa,\nkuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon\ntäytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa.\nHänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis\ntunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.\n\nNyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä\ntoivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan\nEirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle\ntalon isännän tietämättä.\n\nJa rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin\nmielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän\nkaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän\nennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja\njännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä.\nTäydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin\nsuloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi\nhellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen\nviehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran;\nja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin\nhänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.\n\nJa hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän\nnuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut\nhänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja\njärjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan\nvaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi\nsyrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa,\ntuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan\nsaadakseen vastauksen kysymykseen: \"Oletko unohtanut, että kerran olin\nsinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan\ntuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille\nmitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?\"\n\nJa sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää\nkohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi\nkoko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän oli _voinut_, koko\najan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut\nantautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.\n\nOlav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen\nkiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän\nhillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja\nkirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?\n\nToisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä\nhänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta\nei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaan _pitänyt_ hänestä. Kylmyys\nja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan\nvahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli\ntällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt\nkenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi\ntuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen\notsallaan.\n\nMutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkikö _hänkin_?\nSiksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti\npelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?\n\nOlavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei\nrukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei\nvarmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä\nehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa\nkunnioitusta.\n\nLattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate,\njoka muuten oli esillä vain jouluna.\n\nOlavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle.\nHän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta\npuunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin.\nEirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia:\nsiinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän\ntiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli\npaanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen\ntunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa\nvähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli\nvetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut\nkiinnitetyksi seinälle.\n\nOlav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi\nhänet menemään.\n\n\"Ulos — aina sinun äpäräsi on tiellä, ikuisena harmin aiheena —.\"\n\nSamassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän\npäästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.\n\nHän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei\nhän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän\nnousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik\noli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin\nlattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut\npuhua tälle nyt.\n\nEräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa\nharjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla\nSaltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi\nhätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja\nSaltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.\n\nOli häikäisevä auringonpaiste ja raikas tuulinen sää — Ingunn näki\npaikaltaan, miten vuono oli tummansininen ja vaahtoharjainen. Hyrsky\nkimmahteli korkealle välkkyvän valkoisena, syöstessään punertavia\nkallioita vasten, jotka työnsivät jalkansa kauas mereen pitkin vuonon\nreunoja. Aamuaurinko valaisi vielä Hudrheimin puolta. Vuorelta, missä\nhän istui, erotti vähän vastaisen harjanteen laella olevia asumuksiakin\n— siksi hän piti tästä paikasta. Tänne ylös kuului myös heikommin ja\nepäselvemmin meren iankaikkinen kohina, joka vaivasi häntä kotona, niin\nettä hän lopulta luuli sen kuuluvan omasta väsyneestä, turtuneesta\npäästään. Siellä oli aina tuntuvinaan suolan maku — eikä hän voinut\nsietää tuota mereltä näkyvää välkettä väreilevässä ilmassa.\n\nEirik virui puoliksi äitinsä sylissä näpläillen isoa sinikellokimppua.\nHän repi irti kukan toisensa jälkeen, käänsi ne ja puhalsi niihin.\nIngunn laski laihan kätensä hänen poskelleen ja katsoi noita\npäivettyneitä kasvoja. Miten kaunis, miten sanomattoman kaunis hänen\npoikansa oli — silmät kuin suovesi, johon aurinko paistaa, hiukset\nhienot kuin silkki. Hänen tukkansa oli tummunut huomattavasti viime\nvuosina; se oli nyt ruskea. Eirik raapi päätään.\n\n\"Tapa sinä täitä, äiti, ne purevat niin kovasti auringonpaisteessa!\"\n\nIngunn naurahti. Hän kaivoi esiin kampansa vyöpussista ja alkoi kammata\npojan päätä verkkaisin, hellivin vedoin. Eirikiä alkoi nukuttaa, ja\npäivänpaahtamien petäjien tuoksu, hänen allaan kasvavan karhunsammalen\nhapahko lemu, karjan kellojen kilkatus edempää Kverndalenin laitumilta\nsai Ingunninkin uniseksi.\n\nHän säpsähti rasahteluun — koira tuli kahlaten korkean\nmustikkavarvikon poikki. Se nuuski heitä molempia, pyöriskeli\näännähtämättä heidän helmoissaan ja kääntyi sitten takaisin polulle,\nalkaen juosta mäkeä alas.\n\nIngunnin sydän löi vieläkin äkillisen heräämisen säikähdyksestä. Nyt\nhän kuuli hevosen kavion kapsetta kaukaa alhaalta. Hänen päänsä painui\ntaapäin männynrunkoa vasten, johon hän oli nojannut selkäänsä — joko\nOlav siis tuli kotiin? Hän oli luullut, ettei tämä palaisi ennen kuin\naikaisintaan illalla, ehkä vasta huomisaamuna.\n\nSamassa hänet valtasi jälleen sekava pelko ja epätoivo. Hän ei jaksanut\nenää — ei kestänyt enää sitä, mitä hän oli pelännyt viime kuukauden\najan; tällä kertaa se veisi häneltä hengen. Ja hän toivoi sitä melkein\n— ellei olisi ollut Eirikiä; sillä silloin tämä jäi kahden Olavin\nkanssa. Ja kesken suurta pelkoaan häntä pisti tämä hetkellinen, pieni\nhätääntyminen — kuinka Olav tuli kotiin jo nyt? Eikö hän ollut saanut\nasiaansa toimitetuksi naapuripitäjässä, vai oliko hän riitaantunut\nheidän kanssaan — ja ehkä hän nyt tuli kotiin vielä nyrpeämpänä ja\nhiljaisempana kuin ennen lähtöään.\n\nHän oli vaistomaisesti kietonut käsivartensa lapsen ympäri, aivan kuin\ntahtoen suojella ja piilottaa tämän. Eirik ponnisti vastaan ja riuhtoi\nitsensä irti:\n\n\"Päästä minut — isä tulee —\" ja hän nousi, ja äiti näki hänen\ntulleen punaiseksi kun hän lähti astumaan polkua aivan kuin hiukan\nempien ja viivytellen. Ingunn tuli perästä.\n\nHän näki valkoisen hevosen puiden välistä ja Olavin astuvan vieressä.\nKun Ingunn ehti kohdalle, näytti tämä juuri Eirikille isoa, tiellä\nviruvaa ilvestä.\n\n\"Tämän minä löysin tuolta eteläiseltä vuorelta — se oli liikkeellä\nkirkkaalla päivällä. Sillä on poikasia perässä — nännit ovat\npullollaan maitoa.\" Olav käänsi kuolleen ilveksen keihäällä ja käski\nkoiran, joka oli maassa etukäpälät ojossa ja haukkui vimmatusti,\nolla hiljaa sekä tyynnytteli rauhatonta hevosta. Eirik riemuitsi ja\nkyykistyi isän saaliin yli. Olav hymyili pojalle ja sanoi: \"Pesää emme\nlöytäneet — vaikkei se voinut olla kaukana. Mutta siinä oli semmoista\nryteikköä — ja sen polku on luultavasti kulkenut puiden oksia pitkin.\n\n\"Kuolevatko poikaset nyt nälkään?\" Kysyi Ingunn. Eirik penkoi eläimen\nvaaleaa turkkia vatsan alta, löysi turvonneet nännit ja puristi niitä\n— pojan kädet olivat tulleet aivan verisiksi. Olav kertoi hänelle,\nettä oli helppo saada kiinni ilves silloin, kun se oli eksynyt ulos\npäivänpaisteella.\n\n\"Kuolevat nälkään — tai syövät toisensa pesässä, jolloin vahvin\npelastaa henkensä. Elleivät ne ole syntyneet aivan kesän alussa — ja\nsitä ne kai ovat, koska emo ei ollut niiden luona.\"\n\nIngunn katsoi kuollutta ilvesemoa. Pehmeä ja lämmin oli poikasilla\nollut olla kippurassa tuon vaalean turkin sisällä, jossa ne olivat\netsineet maitolähteitä emonsa pehmeän vatsan alta. Tuo vahva lonkka,\njonka se oli ojentanut suojellen niiden yli, oli kireä lihaksista\nja jänteistä, ja kynnet olivat kovat kuin rauta. Kun se nuoli\npoikiaan, näkyivät sen julmat, valkoiset pedonhampaat. Korvatöyhdöt\nkorvilla sillä oli siksi, että se voisi olla vieläkin varovaisempi\nja tarkkakuuloisempi, ja keltaisten silmien mustuaiset olivat olleet\nkuin terävät viirut. Se oli kyennyt puolustamaan ja suojelemaan ja\nkurittamaan jälkeläisiään.\n\n_Hänen_ pojallaan oli sellainen vaivainen äiti, joka ei osannut\nsuojella omaansa. Ja itse hän oli saattanut tämän sellaiseen asemaan,\nettei tällä ollut ketään, johon turvautua; ja hän tarvitsi eniten\nturvaa sitä miestä vastaan, jota nimitti isäkseen.\n\n— En usko edes Jumalan Äidin tahtovan rukoilla sellaisen äidin\npuolesta, joka pettää oman poikansa, oli Tora sanonut. Hän ymmärsi\npettäneensä poikansa jo silloin, kun hän oli sallinut sen siittyä.\n\nOlav ja Eirik pyyhkivät sammaltukoilla pois verta, joka oli tahrinut\nsatulan ja juossut valkoisen hevosen kylkeä pitkin. Olav auttoi pojan\nsatulaan ja antoi ohjakset hänen käsiinsä.\n\n\"Apalhviten on niin varma hevonen, kyllä Eirik voi ratsastaa sen\nselässä kotiin, vaikka tuolla onkin vähän jyrkempää.\" Olav seurasi\nperästä jonkun askeleen, puhuen tyynnytellen pojalle ja hevoselle.\nSitten hän palasi takaisin ilveksen luo ja sitoi sen jäsenet hihnoilla,\nvilkaisten väliin pojan jälkeen, joka istui ison, valkoisen hevosen\nselässä, kunnes nämä katosivat metsään.\n\n\"Niin, me emme sopineet — oli turha jäädä sinne riitelemään\nKaarenpoikien kanssa\", puheli hän. \"Mitähän, jos minä antaisin\nEirikille _omaksi_ Apalhvitenin — eikö poika ole jo seitsenvuotias?\nHänen on kuitenkin pian saatava oma hevonen — ja Sindreä ei uskalla\nantaa lapsen ajettavaksi, kun se on niin vauhko.\"\n\n\"Mitä sinä itket?\" kysyi hän tuikeasti noustessaan ilveksen vierestä.\n\n\"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja\nhopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav,\nkun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti.\"\n\n\"Tuo ei ole totta\", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. \"Kyllä sinä\nolet raskas, senkin lemmon imisä\", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen\nkeihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. \"Käytä nyt\njärkeäsi, Ingunn\", sanoi hän vähän leppeämmin. \"Voiko minulla olla iloa\npojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa\naina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että\ntarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirik _minun_ käsiini, muuten\nhänestä ei tule miestä milloinkaan.\"\n\nKukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja\nhänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime\nvuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen\nvartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli\npyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä\nnäyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen\nkasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut\nverestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.\n\nOlav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein\nhänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan\nkatseeseen.\n\n\"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken\nvihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta.\"\n\nIngunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen\npysyä tyynenä:\n\n\"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta\naivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä\nliian kovasti.\"\n\n\"En muista isäni lyöneen milloinkaan sinua, Olav.\"\n\n\"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että\nolisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt\nsanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä.\nJa minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik on _meidän_ poikamme, —\nsinun ja minun.\"\n\nOlav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui,\nettä tällä kertaa hän ei _voinut_ peräytyä — puhua perästäpäin\nniinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis\nyhä:\n\n\"Sinä teet haittaa meille kaikille, kun piileksit metsässä\näidintunteinesi, etkä uskalla ottaa lasta syliisi minun nähteni,\nvaan kuljeskelet hänen kanssansa salaa, kuin hiipisit tapaamaan\nsalasulhasta.\"\n\nOlav tarttui Ingunnin käteen, puristi sitä lujasti ja piti sen omassaan.\n\n\"Muista, rakkaani, että tuotat sillä eniten vahinkoa Eirikille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMateuksenmessun iltana tuli Eirik juosten vanhempien luo, jotka olivat\ntuvassa, huutaen täyttä kurkkua. Kaare ja Rannveig, kaksi Bjørnin\nlasta, jotka vielä olivat Torhildin luona, seurasivat perästä, ja Olav\nja Ingunn saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut.\n\nKärppä, joka oli lammaskarsinan kattoturpeessa, oli saanut uusia\npoikasia, ja Eirik oli tahtonut kaivaa pesän ulos — vaikka Olav oli\nsanonut, että niiden täytyi saada olla rauhassa tänä kesänä. Ja nyt se\noli purrut Eirikiä käteen.\n\nOlav tarttui poikaan, nosti hänet ylös ja kantoi hänet äidin syliin.\nHän katsoi kiireesti lapsen kättä — purema oli sattunut pikkusormeen.\n\n\"Jaksatko pitää häntä — vai haenko Torhildin? Ole hiljaa — älä sano\nmitään Eirikille. Hänet voidaan pelastaa, jos toimimme joutuisasti.\"\n\nKärpän purema on myrkyllisin kaikkien eläinten puremista; siltä,\njota vihastunut kärppä on purrut, mätänee liha ja tippuvat luut,\nkunnes kuolema tulee, tai sitten hän saa kaatumataudin, sillä\nkaikilla kärpillä on se tauti. Ainoastaan silloin, jos purema on\nkäynyt sormenpäähän, voi olla toivoa henkiin jäämisestä ja terveyden\nsäilymisestä, kun katkaistaan sormi ja poltetaan haava umpeen.\n\nSalamannopeasti Olav varusti kaiken kuntoon. Seinänrakoon pistettyjen\npienempien työkalujen joukosta hän löysi sopivan rautapalan, pisti sen\ntuleen ja käski Kaare Bjørninpoikaa puhaltamaan. Sitten hän veti esiin\ntikarin ja alkoi hioa sitä.\n\nMutta neito, joka oli kutsuttu sisään poikaa pitämään, rupesi\nhuutamaan. Eirik oli jo muutenkin säikähtynyt — ja nyt hän ymmärsi,\nmitä isä aikoi tehdä hänelle. Kauhun parahduksella hän riistäytyi irti\näitinsä käsistä ja alkoi juosta kuin rotta ympäri huonetta kiljuen yhä\nhurjemmin, isä perässään.\n\nKamarin ylisille vievät tikapuut olivat esillä. Eirik kiipesi niitä\nylös, ja Olav perästä. Pimeässä, tavarakasojen keskellä hän viimein sai\nkäsiinsä pojan ja laskeutui lasta kantaen tikapuita alas. Eirik potki\nja sätki ja ulvoi isän mekon helman sisällä, joka Olavin oli täytynyt\nnostaa hänen päänsä yli, ettei tuo mieletön lapsi vuorostaan purisi\nhäntä.\n\nIngunn oli sen näköinen, ettei häneltä voinut toivoa apua. Torhild oli\ntullut sisään — Olav antoi Eirikin hänelle, ja kaksi apuun tullutta\npalvelusneitoa tarttui häneen lisäksi. Eirik reuhtoi ja huusi kuin\nhengen hädässä toisten koettaessa sitoa huivia hänen päänsä ympäri.\n\nSilloin isä tempasi huivin hänen silmiltään.\n\n\"Nyt on kysymys elämästä, Eirik — katso minuun, poika — sinä kuolet,\nellet anna minun pelastaa itseäsi.\"\n\nOlavin mieli oli äärimmilleen kiihtynyt. Tämä oli Ingunnin viimeinen\nlapsi, jota hän rakasti enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut Olavia\n— jos hän kadottaisi hänet, olisi kaikki lopussa. Olavin täytyi saada\nja voida pelastaa poika; täytyi, vaikka hän menettäisi oman henkensä\n—! Samalla hän tunsi julmaa halua ja kaipausta saada viimeinkin\ntarttua tuohon lihaan, joka oli tullut hänen ja Ingunnin väliin,\nraastaa, polttaa sitä — ja sittenkin oli kuin jokin olisi noussut\nhänen olemuksensa syvimmästä onkalosta ja kieltänyt häntä tekemästä\npahaa tuolle turvattomalle lapselle.\n\n\"Älä kilju niin\", sanoi hän raivosta kähisten. \"Senkin onneton vekara\n— mitä tuo tuommoinen pelko on — eihän se ole tämän vaarallisempaa —\nkatso tänne!\"\n\nHän pisti tikarin terän vasemman kätensä hihansuun alle ja repi ja\nkiskoi vaatetta, kunnes hiha ja paita riippuivat riekaleina olkapäästä\nasti. Kiireesti hän nyt kääri repaleet ylös, etteivät ne olisi tiellä,\ntarttui pihdeillä hehkuvaan rautaan ja työnsi sen käsivarteensa.\n\nEirikin itku oli tauonnut pelosta ja hämmästyksestä — hän makasi\nhervottomana naisten sylissä ja tuijotti eteensä. Mutta sitten hän\npäästi uuden kauhunparkunan. Olav oli ajatellut hämärästi herättää\npojassa rohkeutta, mutta oli nyt säikyttänyt tämän kokonaan järjiltään:\npalavan lihan haju, tuskan väänne Olavin kasvoilla, kun tämä tempasi\nraudan pois palohaavasta, teki pojan kuin hulluksi pelosta. Suora\nverijuova juoksi Olavin valkoista käsivartta pitkin, kun hän päästi sen\nvaipumaan; tikari oli sattunut ihoon hänen ratkoessaan vaatetta.\n\nSilloin Ingunn astui äkkiä esiin. Hänen kasvonsa olivat valkoiset,\nmutta hän oli aivan tyyni ottaessaan lapsen syliinsä, painaessaan tämän\njalat polviensa väliin, sitoessaan hunnunreunan hänen silmilleen ja\npainaessaan hänen päänsä kainaloonsa. Toisella kädellä hän tarttui\nEirikin ranteeseen ja piti pikku nyrkkiä pöytää vasten. Neidot\nauttoivat pitelemään poikaa, tukahuttivat hänen kamalan tuskanhuutonsa\nlisävaatteilla Olavin katkaistessa sormen sisemmän nivelen kohdalta,\npolttaessa haavan ja sitoessa sen. Hän teki sen niin pian ja sievästi,\nettei ollut aavistanutkaan olevansa sellainen mestari.\n\nNaisten tyynnytellessä vaikeroivaa lasta, pannessa hänet vuoteeseen ja\njuottaessa hänelle vahvistusjuomaa istui Olav penkillä. Nyt vasta hän\ntunsi tuskaa palohaavassa — ja hän oli häpeissään ja vimmoissaan, että\noli saattanut käyttäytyä niin järjettömästi — pahoinpidellä itseään\nkuin mielipuoli.\n\nTorhild toi hänelle kupillisen munanvalkuaista ja tuhniorasian ja aikoi\nruveta hoitamaan Olavin kättä, silloin Ingunn otti tytöltä tavarat,\ntyönsi hänet syrjään ja sanoi:\n\n\"Hoidan itse mieheni, Torhild — mene sinä ulos, hae ruohotupsu ja\npyyhi veri pois pöydältä.\"\n\nOlav nousi ja ravisti itseään aivan kuin olisi tahtonut työntää pois\nmolemmat naiset.\n\n\"Antakaa olla — kyllä saan itsekin tämän vertaisen —\", hän sanoi\närtyisästi. \"Tuokaa te toisia vaatteita näiden rikkinäisten sijaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEirik parani nopeasti; jo viikon kuluttua hän istui pöydässä ja söi\nhyvällä ruokahalulla herkkuja, joita äiti kantoi hänelle. Näytti siltä,\nkuin hän pääsisi kärpänpuremasta pahemmitta vaurioitta, ainoastaan\noikean käden pikkusormen menetyksellä.\n\nOlav ei alussa tahtonut osoittaa, että käsivarressa oleva palohaava\nkiusasi häntä. Mutta sitten sitä alkoi särkeä ja hänen täytyi panna\nkäsivarsi siteeseen. Sen jälkeen hän sai kuumetta, päänkipua ja\noksennuskohtauksia, ja viimein hänen täytyi paneutua sänkyyn ja antaa\nerään lääketaitoisen miehen hoitaa haavaansa. Tätä kesti adventin\nvaiheille saakka, ja Olav oli mitä äreimmällä tuulella. Ensimmäistä\nkertaa heidän yhteen jouduttuaan hän oli ynseä Ingunnia kohtaan, puhui\ntälle kaiken aikaa tylyllä äänellä, eikä sietänyt toisten puhuvan\nsiitä, miten hän oli tullut vikuuttaneeksi itseään. — Talonväki\nhuomasi hänen myös olevan nyreissään siitä, että vaimo taas oli\nraskaana.\n\nKun Eirik oli päässyt jalkeille ja liikkui ulkona, puhui hän alati\nonnettomuudestaan. Hän oli sanomattoman ylpeä silvotusta kädestään ja\nnäytteli sitä kirkonmäellä jokaiselle, joka viitsi nähdä, Hestvikenin\nihmisten ollessa ensi kertaa kirkossa sen jälkeen. Hän kerskui\nkauheasti sekä isäänsä että itseään; he molemmat olivat tehneet\nurotyön, ja itse hän oli ollut niin kärsivällinen; jos hänen sanoihinsa\noli uskomista, ei hän ollut äännähtänytkään tuon miehuusnäytteen aikana.\n\n\"Tuo poika on itse isästä perkeleestä, niin kauheasti hän valehtelee\",\nsanoi Olav. \"Sinun käy vielä huonosti, Eirik, ellet heitä pois tuota\nhuonoa tapaa.\"\n\n\n\n\nXII\n\n\nBlasiuksen-messun aikaan saivat hestvikeniläiset vieraan, jota he eivät\nosanneet odottaa: Arnvid Finninpoika ilmestyi taloon eräänä päivänä.\nOlav ei ollut kotona, eikä häntä odotettu kotiin ennen kuin pyhien\njälkeen.\n\nOlav oli iloisen näköinen astuessaan sisään ystävän seurassa —\nArnvid oli lähtenyt häntä vastaan mäelle. Hän otti Ingunnin tarjoaman\nolutkulhon ja lausui vieraan tervetulleeksi. Mutta sitten hän näki\nIngunnin itkeneen.\n\nArnvid sanoi tuoneensa hänelle raskaan sanoman — Bergin Tora-emäntä\noli kuollut syksyllä. Mutta kun Olav kuuli Arnvidin olleen talossa jo\nmonta päivää, ihmetteli hän hiukan, oliko Ingunn voinut itkeä tuolla\nlailla koko ajan. Eiväthän he olleet kovin läheiset toisilleen. Vaikka\nolihan Tora Ingunnin ainoa sisar. Ja ehkä hän oli herkkäitkuinenkin\nnykyään.\n\nIngunn toivotti hyvää yötä heti illallisaterian jälkeen. Hän otti\nEirikin mukaansa ja lähti ulos — aikoi nukkua pienessä naisten tuvassa\ntämän yön, sillä: \"Te kaksi tahdotte kai nukkua yhdessä; arvaan teillä\nolevan paljon puhelemista\", hän sanoi.\n\nOlav ihmetteli jälleen: luulikohan Ingunn heillä olevan jotakin\nerikoista, kahdenkeskeistä puheltavaa? Muutenhan hän olisi voinut\nnukkua kamarissa.\n\nJa niin heidän keskustelunsa sujui hyvinkin kankeasti heidän siinä\nistuessaan ja juodessaan. Arnvid kertoi Toran lapsista — oli sääli,\nettä he olivat kaikki vielä alaikäisiä. Sitten Olav kysyi hänen omia\npoikiaan, ja Arnvid kertoi näiden tuottavan hänelle iloa: Maunu oli\nnyt Miklebøn isäntänä; hän oli naimisissa, Steinar oli kihlattu. Finn\noli munkkina Saarnaveljien luostarissa; hänellä kerrottiin olevan\nhyvät lahjat, ja ensi vuonna hänet aiottiin lähettää Pariisin isoon\nkirkkokouluun.\n\n\"Sinä et ole tullut menneeksi uusiin naimisiin?\"\n\nArnvid pudisti päätään. Hän kiinnitti ihmeelliset, tummat silmänsä\nystävään, hymyili vienosti ja kainosti kuin nuorukainen, joka puhuu\nsydämensä ystävästä:\n\n\"Aion itsekin liittyä veljeskuntaan heti, kun Steinarin häät ovat ohi.\"\n\n\"Sinähän et näy muuttaneen mieltäsi\", sanoi Olav hymähtäen.\n\n\"Sinäkään —?\" pääsi Arnvidin suusta.\n\n\"Niin. Te tulette sitten olemaan luostarissa sekä isä että poika.\"\n\n\"Niin.\" Arnvid hymyili. \"Jos Jumala suo, saattaa käydä niin, että minä\nolen palveleva poikaani ja kutsuva häntä isäkseni.\"\n\nHe istuivat hetken hiljaa. Sitten Arnvid sanoi jälleen:\n\n\"Luostarin asioissa me nytkin olemme täällä etelässä veli Vegardin\nkanssa. Aiomme rakentaa kirkkomme uudestaan palon jälkeen, mutta\nTorstein-piispa tarvitsee itse virkakuntansa tänä vuonna, ja niin\nmeidät lähetettiin katsomaan, saisimmeko palkatuksi kivenhakkaajia\nOslosta. Mutta veli Vegard sanoi, että sinä voisit olla hyvä ja lähteä\nkaupunkiin — ja ottaa vaikka Ingunninkin mukaasi — että hän saisi\nnähdä teidät.\"\n\n\"Ei Ingunn jaksa lähteä minnekään — ymmärräthän sen. — Mutta veli\nVegard on varmaan jo ikivanha?\"\n\n\"Onhan hänellä ikää — seitsemänkymmentä vuotta, luullakseni. Hän on\nnykyään sakristaani. — Minun piti tuoda sinulle sellaiset terveiset,\nettä välttämättä tulisit sinne. Hänellä on tärkeätä puhuttavaa —\",\nArnvid katsoi alas ja sanoi hiukan ankeasti: \"sinun kirveestäsi, tuosta\ntaistelutapparasta. Hän oli saanut kuulla siitä koko joukon asioita —\nse kuuluu olevan sama, joka kerran on ollut Dyfrinissä, Raumariikessä,\nsiihen aikaan kun esi-isäsi asuivat siellä.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Olav.\n\n\"Veli Vegard on nyt kuullut kokonaisen tarinan tuosta kirveestä, sanoo\nhän. Ennen vanhaan sillä kuuluu olleen sellainen ominaisuus, että se\nhelähti ennen surmantekoa.\"\n\nOlav nyökkäsi.\n\n\"Olen itse kuullut sen kerran\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Sinä päivänä, jolloin olin majalassa käskettynä pohjoiseen —\nmuistathan, käydessäni viimeksi Miklebøssa —.\"\n\nArnvid istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi puoliääneen:\n\n\"Sinä sanoit minulle hukanneesi tuon kirveen sillä matkalla?\"\n\n\"En suinkaan ollut semmoinen pöllö, että olisin ottanut tuon\nraskaan kirveen mukaani metsälle.\" Olav naurahti kylmästi. \"Se oli\nhakkuukirves; se oli kylliksi hyvä minulle. Mutta totta on, että\nÆttarfylgja osasi helähtää — se olisi kai mielellään seurannut minua.\"\n\nArnvid istui käsivarret ristissä edessään pöydällä äännähtämättä. Olav\noli noussut ja kulki nyt levottomasti edestakaisin. Sitten hän äkkiä\npysähtyi ja kysyi kovalla äänellä ja aivan kuin uhalla:\n\n\"Eikö kukaan ihmetellyt — tai eikö syntynyt juoruja siitä, että Teit\nHallinpoika hävisi niin äkkiä Hamarista?\"\n\n\"Noo. Kyllähän siitä puhuttiinkin. Mutta ihmiset tyytyivät selittämään\nsen siten, että hän oli kai ruvennut pelkäämään Steinfinninpoikia.\"\n\n\"Entä sinä? Etkö sinä ihmetellyt ollenkaan, minne hän oli hävinnyt?\"\n\nArnvid sanoi nyt hiljaa.\n\n\"Minun ei ole helppo vastata siihen, Olav.\"\n\n\"En pelkää kuulla ajatustasi.\"\n\n\"Miksi tahdot, että sanoisin sen\", kuiskasi Arnvid vastahakoisesti.\n\nOlav oli kauan ääneti. Kun hän ryhtyi puhumaan, ei hän katsonut\nystäväänsä ja oli kuin hän olisi punninnut jokaista sanaansa.\n\n\"Ingunn on kai sanonut sinulle, minkälaista meidän elämämme on ollut.\nLuulin Jumalan tahtovan, että maksaisin pojalle sen, mitä olin velkaa\nhänen isänsä surmaamisesta. Tuo kurja\" — Olav naurahti — \"oli niin\nhassu, että oli saanut päähänsä naida Ingunnin — elättää hänet ja\nlapsen, muka. Minun _täytyi_ raivata hänet tieltäni, ymmärräthän —.\"\n\n\"Ymmärrän, että sinun mielestäsi täytyi tehdä niin\", vastasi Arnvid.\n\n\"Itse hän kohotti ensiksi aseensa. Minä en houkutellut häntä\nväijyksiin. Hän tuppautui itse minun niskoilleni — vaati minua\nauttamaan itseään: kuten mies auttaa jalkavaimonsa naimisiin, kun\ntahtoo päästä hänestä.\"\n\nArnvid ei sanonut mitään. Olav jatkoi kiihkeästi:\n\n\"Ja sen sanoi hän — hänenlaisensa — uskalsi sanoa sen Ingunnista!\"\n\nArnvid nyökkäsi. Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitten Arnvid sanoi\nviivytellen:\n\n\"Sandvoldissa asuvat mökkiläiseni löysivät miehen luut hiilien\nseasta keväällä, kun lumi suli; tiedäthän siellä ylhäällä Luraasenin\nkarjalaitumelle. Se oli kai hän —.\"\n\n\"Lempo vieköön! Oliko se _sinun_ karjamajasi? Olipa se hyvä — nyt voin\nmaksaa sinulle sakot.\"\n\n\"Ei, ei, Olav, herkeä jo!\" Arnvid nousi äkisti ja hänen kasvonsa\nvetäytyivät kurttuihin. \"Mitä sinä tarkoitat tällä kaikella — mitä se\nhyödyttää? Nyt, näin monen vuoden kuluttua —.\"\n\n\"Niinhän se on, Arnvid. Ja kuitenkin se on liikkunut mielessäni joka\npäivä, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin nyt\nsinulle. — Hän pääsi kai vihittyyn maahan?\"\n\n\"Pääsi.\"\n\n\"Sitten minun ei tarvitse surra _sitä_ — huolehtia siitä — eikä\nolisi tarvinnut kiusata itseäni kaikkina näinä vuosina sillä, että\nhän ehkä oli jäänyt makaamaan metsään. — Huolehtia siitä, että olin\njättänyt kristityn ruumiin hautauksetta. — Mutta eikö kukaan kysynyt\ntai kuulustellut, kuka tuo mies oli mahtanut olla?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sepä merkillistä.\"\n\n\"Eipä niin kovin. Sen puolen ihmiset tekevät kuten minä sanon, kun\njoskus ihmeeksi annan heidän tietää, mitä tahdon!\"\n\n\"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin!\" Olav väänsi kovasti käsiään.\n\"Olisi ollut parempi minulle, jos se olisi tullut selville silloin\n— ettet sinä olisi auttanut minua toteuttamaan aiettani ja painanut\nalas asiaa. Kuinka _sinä_ voit edes auttaa sellaista asiaa — sinä\njumalaapelkääväinen mies!\"\n\nArnvid purskahti äkkiä nauramaan, hän nauroi niin, että hänen täytyi\nkäydä istumaan penkille. Olav oli hätkähtänyt toisen menettäessä\ntasapainonsa, ja hän sanoi vihaisesti:\n\n\"Sinun täytyy kai luopua tuosta pahasta tavastasi, että alat nauraa\nhohottaa juuri, kun toinen puhuu — muista asioista — nyt kun aiot\nmunkiksi!\"\n\n\"Niin kai minun täytyy.\" Arnvid pyyhki hihallaan silmiään. Ja Olav\npuhui ankaran mielenliikutuksen vallassa:\n\n\"_Sinä_ et ole milloinkaan kokenut millaiselta tuntuu elää epäsovussa\nKristuksen kanssa, seisoa hänen edessään valehtelijana ja petturina\njoka kerran, kun astut Hänen huoneeseensa. Minä olen — joka päivä ja\nhetki — niin, jo kahdeksan vuoden ajan. Minua luullaan tällä seudulla\nhurskaaksi mieheksi — sillä annan lahjoja kirkolle ja luostarille\nja köyhille varojeni mukaan ja käyn kirkossa niin usein kuin minulla\non tilaisuus päästä sinne, — kaupungissa käydessäni pari kolme\nkertaa päivässä. Sinun tulee rakastaa Herraasi ja Jumalaasi kaikesta\nsydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kuten kirjoitettu on — ja luulen\nJumalan tietävän, että minä _tahdon_ rakastaa siten — en tiennyt\nihmisen vallassa olevan rakastaa niin, ennen kuin itse olin rikkonut\nvälini Hänen kanssaan ja kadottanut Hänet!\"\n\n\"Miksi sanot tuon minulle?\" kysyi Arnvid kiusauntuneesti. \"Parempihan\nsinun olisi puhua papillesi tästä!\"\n\n\"Minä en voi. En ole milloinkaan ripittänyt sitä, että tapoin Teitin.\"\n\nKun hän ei saanut vastausta, sanoi hän kiivaasti:\n\n\"Vastaa minulle! Etkö voi antaa mitään neuvoa!\"\n\n\"Sinä vaadit minulta paljon. En voi antaa sinulle muuta neuvoa kuin\nsen, minkä sielunpaimenesikin antaisi sinulle. — En voi kehoittaa\nsinua muuhun, kuin minkä itse tiedät oikeaksi.\n\n\"Mutta sellaista neuvoa et sinä halua\", lisäsi hän kotvasen kuluttua\ntoisen seisoessa ääneti.\n\n\"En voi tehdä niin.\" Olavin kasvot valahtivat kalpeiksi ja aivan kuin\njäykistyivät. \"Täytyyhän minun toki ajatella Ingunnia — enemmän kuin\nitseäni. Enhän voi jättää häntä olemaan yksin köyhänä ja kivulloisena\nja ilottomana, salamurhaajan ja konnan leskenä.\"\n\nArnvid vastasi epävarmasti:\n\n\"Eihän ole varma — aivan varma, eikö piispa keksisi jotakin keinoa\n— koska siitä on niin pitkä aika — ja koska kukaan ei ole joutunut\nkärsimään asiasta — ja koska kuollut oli rikkonut pahasti sinua\nvastaan ja koska taistelitte rehellisesti. Ehkä piispa keksisi jonkin\nkeinon, jolla hän sovittaisi sinut Kristuksen kanssa ja voisi antaa\nsinulle synninpäästön vaatimatta, että sinun on puhdistauduttava\nmurhastasi ihmistenkin edessä.\"\n\n\"Lieneekö se luultavaa?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Arnvid hiljaa.\n\n\"En tohdi luottaa siihen. Se koskee liian läheltä niitä, joita olen\nvelvollinen suojelemaan. Yhtä hyvin olisi silloin voinut jäädä\ntekemättä kaikki, mitä olen tehnyt pelastaakseni hänen kunniansa. Etkö\nluule minun tietäneen, että jos olisin ilmiantanut tekoni silloin, ei\nse olisi ollut kuin pikkuasia — miehestä ei olisi ollut väliä, elipä\nhän tai kuoli, ja te olisitte voineet olla minun puolellani ja todistaa\nnaisen, jonka hän vietteli, olleen minun vaimoni. Mutta Ingunn ei\nolisi kestänyt sitä — hän on aina kestänyt niin vähän — ja nyt saisi\njoka ainoa ihminen tällä seudulla tietää totuuden — nyt kun hän on\nmuutenkin nääntynyt.\"\n\nKesti vähän aikaa ennen kuin Arnvid osasi vastata.\n\n\"Mahtaako hän kestää paremmin tämän. Jos hänen käy nyt kuten ennenkin,\n— että hän menettää lapsensa —.\"\n\nOlavin kasvot värähtelivät.\n\n\"Olkoon kuinka tahansa — mutta monta kertaa hän ei jaksa enää kulkea\nsitä taivalta.\"\n\n\"Älä sano niin\", kuiskasi Olav.\n\n\"Ja sitten on Eirik\", jatkoi hän hetken kuluttua. \"Olen luvannut\nJumalalle, että Eirik on saava periä minun asemani, kuten oma poikani.\"\n\n\"Luuletko sitten\", kysyi Arnvid, \"että hyödyttää luvata Jumalalle yhtä\nja toista — kaikenlaista, mitä hän ei ole pyytänyt sinulta — kun\nkuitenkin kiellät häneltä sen ainoan, mitä tiedät hänen vaativan?\"\n\n\"Sen ainoan — se on _kaikki_, Arnvid — kunniani. Ehkä myös elämäni.\nJumala tietää, etten muuten ole kovin arka siitä — mutta menettää se\npahantekijänä.\"\n\n\"Ja kuitenkaan sinulla ei ole mitään, mitä et olisi saanut Häneltä. Ja\nHän otti itse kärsiäkseen pahantekijän kuoleman sovittaakseen kaikki\nmeidän syntimme.\"\n\nOlav sulki silmänsä.\n\n\"Mutta en voi sittenkään —\", sanoi hän melkein kuulumattomasti.\n\nArnvid ryhtyi puhumaan:\n\n\"Mainitsit Eirikin. Etkö tiedä, Olav — ettet voi oikeuden mukaan\ntehdä niin — luvata perintöäsi vieraalle — kun samalla riistät sen\nomaisiltasi.\"\n\nOlav rypisti vihaisesti kulmiaan:\n\n\"Nuo Tveitin miehet — en ole nähnyt heitä koskaan, eivätkä he\nkohdelleet minua sukulaisena silloin kun olin nuori ja olisin kaivannut\nkipeästi heidän apuun tuloaan.\"\n\n\"He tulivat apuun sitten, kun sinä olit lähtenyt Ruotsiin.\"\n\n\"He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sinne, missä olivat, niin vähän\nhyötyä minulla oli heistä. Suon Hestvikenin mieluummin Ingunnin\npojalle.\"\n\n\"Väärä ei tule oikeaksi siitä, Olav. — Ettekä te tiedä kumpainenkaan,\nonko pojalle oleva onneksi se lahja, jonka tahdotte antaa hänelle,\nmutta johon hänellä ei ole oikeutta.\"\n\n\"No niin. Voin arvata Ingunnin puhuneen jo sinulle luulostaan, että\nmuka vihaan hänen lastansa ja suon sille pahaa. Se ei ole totta. En\nole milloinkaan tarkoittanut muuta kuin Eirikin parasta — itse hän\nsaa aikaan sen, että poika menee piloille, sillä hän opettaa hänet\npelkäämään minua, valehtelemaan ja kätkeytymään silmiltäni —.\"\n\nOlav näki Arnvidin kasvojen ilmeen ja jatkoi päätään pudistaen: \"En\nsyytä häntä siitä — Ingunn ei ymmärrä muuta, raukka. En minäkään ole\nmuuttanut mieltäni, Arnvid. Muistatko, miten kerran lupasin sinulle,\netten milloinkaan pettäisi sukulaisnaistasi? Enkä ole katunut sitä —\nolkoonpa viimeinen hetkeni minkälainen hyvänsä, niin olen kiittävä\nJumalaa siitä, että hän pidätti kättäni silloin, kun minun teki\nmieli tehdä _hänelle_ pahaa — osoitti minulle ennen kuin oli liian\nmyöhäistä, että minun oli suojeltava ja tuettava häntä niin hyvin kuin\nvoin. Vaikka olisin tavannut hänet jälleen spitaalin saastuttamana, en\nolisi voinut muistaa muuta kuin että hän oli kallein ystäväni — ainoa\nystäväni kautta koko lapsuuteni vieraiden parissa.\"\n\nArnvid sanoi levollisesti:\n\n\"Jos luulet, Olav, että sinun olisi helpompi tietää, mitä sinun on\ntehtävä päästäksesi jälleen sovintoon Jumalan kanssa — ja jos voisit\nolla huoleti omistasi, niin lupaan olla Ingunnille veljen sijassa,\nhänelle ja pojalle. Otan heidät luokseni jos tarvitaan.\"\n\n\"Sinähän olet luovuttanut Miklebøn Maunulle. Ja itse aiot mennä\nluostariin.\" Olav sanoi tämän hiukan pilkallisesti.\n\n\"Mutta en ole silti luovuttanut kaikkea omaisuuttani. Ja minä\nolen jaksanut elää maailmassa niin kauan, että jaksan elää siinä\nkuolemanpäivääni asti, jos lähisukulaiseni tarvitsevat minua luonansa.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi Olav kuten ennen. \"En tahdo, että sinä ajattelet\nsellaista uhrausta minun puolestani —, tai kenenkään toisen puolesta,\njosta minut on pantu huolehtimaan.\"\n\nArnvid istui katsellen sammuvaan hiillokseen — ja tunsi ystävän\nhahmon hämärässä lähellään. Mahtaakohan hän itse tietää, ettei se\ntaakka, jonka hän on tänä yönä vierittänyt niskaani, ole pienempi tätä,\najatteli hän.\n\nOlav veti jalallaan luokseen jakkaran, kävi istumaan lieden ääreen,\nkasvot ystävään päin.\n\n\"Olen nyt sanonut sinulle yhtä ja toista, mutta en sitä, minkä aioin\nsanoa. Olen sanonut sinulle ikävöiväni päivät ja yöt sovintoon\nKristuksen, Herramme kanssa — olen sanonut sinulle, ettei Vapahtajamme\nole mielestäni milloinkaan ollut niin kuvaamattoman suloinen kuin\nsilloin, kun huomasin hänen painaneen minuun Kainin merkin. Mutta\nitseäni ihmetyttää, että ikävöin niin, sillä en ole nähnyt hänen olleen\nnäin kova ketään muuta ihmistä kohtaan. _Minä_ olen tehnyt tämän ainoan\ntihutyön — ja olin silloin niin — kiihtynyt — etten edes muista\nitse, mitä ajattelin muuta kuin että käsitin Ingunnin käyvän vielä\nonnettomammin, ellen tehnyt niin — suojellut hänen viimeisiä kunnian\nrippeitään, vaikka minun olisi ollut tehtävä murha. Ja kaikki sujui\nniin helposti, aivan kuin se olisi ollut sallittu: _hän_ pyysi päästä\nmukaani, eikä kukaan nähnyt meidän lähtevän yhtä matkaa. Mutta jos\nJumala tai suojeluspyhimykseni tai Neitsyt Maaria olisi johtanut tuona\niltana kulkumme ihmisasunnolle eikä autioon karjamajaan Luraasenille —\nniin olisi käynyt toisin.\"\n\n\"Olitko rukoillut Jumalaa ja pyhimyksiä suojelemaan retkeäsi, ennen\nkuin lähdit sille —?\"\n\n\"En tiedä varmaan, enkö liene — ei; rukoillut en ollut juuri silloin.\nMutta koko sinä pääsiäisenä en ollut tehnyt muuta kuin rukoillut — ja\nolin koko ajan haluton tappamaan häntä. Mutta oli kuin kaikki olisi\nmukautunut siten, että minun täytyi tappaa hänet ja kehoittanut minua\nsalaamaan tekoni perästäpäin. Ja Jumala, joka näkee kaiken, tiesi myös\nminne se johtaisi, paremmin kuin minä itse — eikö hän siis olisi\nvoinut estää minua, rukoilemattani —?\"\n\n\"Niin sanomme kaikki, Olav, kun olemme antaneet vallan omalle\ntahdollemme ja kun huomaamme jälkeenpäin, että olisi ollut parempi\ntoisin. Mutta sitä ennen kai ajattelit, kuten ajattelemme jokainen,\nitse ymmärtäväsi parhaiten, mikä sinulle on hyväksi.\"\n\n\"Niin aivan. Mutta kaikessa muussa, paitsi siinä, mitä tuo teko on\ntuonut muassaan, olen tehnyt oikeutta ja kohtuutta jokaiselle kykyni\nmukaan. Minulla ei ole vääryydellä hankittua tavaraa, sen tiedän,\nen ole puhunut pahaa lähimmäisistäni, miehistä tai naisista, vaan\nantanut pahojen puheiden painua unhoon niiden tullessa ovelleni,\nvaikka olisin tiennyt niiden olevan totta eikä valhetta. Ja minä olen\nollut uskollinen vaimolleni, eikä ole _totta_, etten soisi hyvää hänen\npojalleen — olen ollut yhtä hyvä Eirikille kuin useimmat miehet ovat\nomille pojilleen. — Sano nyt sinä, Arnvid, joka ymmärrät sellaisia\nasioita paremmin kuin minä ja olet elämän ikäsi ollut hurskas ja\narmelias mies — enkö ole oikeassa, kun sanon Jumalan olleen ankaramman\nminua kuin muita kohtaan? — Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä\"\n— Arnvid istui niin, ettei Olav voinut nähdä hänen hymyilevän hänen\ntätä sanoessaan — \"niinä vuosina, jolloin olin maanpaossa enoni\nluona ja sitten kun kuuluin jaarlin väkeen. Olen nähnyt miehiä,\njoita painoivat kaikki maailman seitsemän syntiä, jotka harjoittivat\njulmuuksia, jollaisiin minä en olisi ryhtynyt pikkusormellani, vaikka\nolisin tiennyt varmasti Jumalan jo hylänneen minut ja tuominneen minut\nhelvettiin. Eivät he pelänneet Jumalaa, enkä minä huomannut heidän\nkaipaavan tai rakastavan Häntä silti tai haluavan sovintoa hänen\nkanssaan — vaan he elivät iloisin ja tyytyväisin mielin ja saivat\nautuaallisen lopun, monikin heistä; sen olen itse nähnyt.\n\n\"Miksi emme siis me, Ingunn ja minä, voi saada rauhaa? On kuin Jumala\nvainoaisi minua kaikkialla, eikä soisi minulle lepoa, vaan vaatisi\nminulta mahdottomuuksia, sellaista, mitä en ole nähnyt Hänen vaativan\nkeneltäkään muulta?\"\n\n\"Kuinka minä voisin vastata tuollaiseen, minä, joka olen maallikko.\n— Olav, etkö voi lähteä kanssani kaupunkiin, puhumaan veli Vegardin\nkanssa —.\"\n\n\"Ehkä teen niin\", sanoi Olav hiljaa. \"Mutta sano sinä ensin —\nymmärrätkö, miksi minun osani on oleva niin paljon kovempi kuin muiden?\"\n\n\"Ethän sinä voi tietää, mitä kaikkea nuo toisetkin ovat kokeneet. Mutta\nymmärräthän sen, että kun tunnet Jumalan seuraavan sinua, tapahtuu se\nsiksi, ettei hän tahdo kadottaa sinua.\"\n\n\"Mutta Hän on saattanut asiani sille kannalle, etten voi kääntyä\ntakaisin.\"\n\n\"Jumalako ne on saattanut sille kannalle?\"\n\n\"En ole tehnyt sitä itsekään — minun täytyi mielestäni tehdä kuten\ntein; minun huostaani oli uskottu Ingunnnin elämä ja hyvinvointi. Mutta\nkaiken alku oli se, Arnvid, että Steinfinninpojat tahtoivat varastaa\nminulta naimakaupan, johon isäni oli saanut suostumuksen — oliko\nminun tyydyttävä siihen, taivuttava sellaiseen vääryyteen? Minulle on\nopetettu Jumalan tahtovan, että kristityn tulee taistella vääryyttä\nja lainrikkomusta vastaan. Olin lapsi iältäni, lakia tuntematon —\nen tiennyt muuta keinoa oikeuteni suojaamiseksi, kuin otin itse\nmorsiameni, ennen kuin hänet ehdittiin naittaa toiselle.\"\n\nArnvid sanoi nyt ahdistuneesta:\n\n\"Näin vastasit minulle silloin, kun puhuin sinun menettelystäsi\nsukulaisnaistani kohtaan. Muistatko vielä, Olav, ettet sinä — ettet\nsinä puhunut _totta_ silloin?\"\n\nOlav kohotti päänsä hätkähtäen, ällistyneenä. Hän viivytti vähän\nvastaustaan:\n\n\"En. — Ja luulen\", sanoi hän rauhallisesti, \"että useimmat miehet\nolisivat tehneet samoin minun sijassani.\"\n\n\"Niinpä kai.\"\n\n\"Tarkoitatko\", kysyi Olav pilkallisesti, \"Jumalan käden lyöneen minua\n— ja Ingunnia — niin kovasti siksi, että — että valehtelin silloin?\n\n\"Sitä en voi tietää.\"\n\nOlav nakkasi kärsimättömästi niskojaan:\n\n\"En voi uskoa sen olleen niin suuren synnin. Olen kuullut monen miehen\nvalehtelevan pahemminkin — syyttä suotta, enkä ole huomannut Jumalan\nojentavan sormeaan rangaistakseen heitä. Ja siksi en ymmärrä Hänen\noikeamielisyyttään, joka tahtoo rangaista _minua_ näin julmasti!\"\n\nArnvid kuiskasi:\n\n\"Kylläpä sinun ajatuksesi Jumalasta ovat pienet, jos odotat hänen\noikeamielisyytensä olevan samanlaisen kuin ihmisten. Hän ei ole\nluonut kahta samanlaista ihmistä Eevan ajoista alkaen — kuinka Hän\nsiis vaatisi samaa kaikilta luoduiltansa, joille Hän on suonut niin\nerilaiset lahjat. — Kun tulin tuntemaan sinut nuoruudessamme, uskoin\nsinua totuudellisimmaksi, oikeamielisimmäksi ja jaloimmaksi mieheksi,\nmitä tunsin; sinussa ei voinut olla julmuutta ja petosta, vaan Jumala\noli suonut sinun periä uskollisten, uljaiden isiesi luonteen.\"\n\nOlav nousi paikaltaan ja jäi seisomaan kiihtyneenä:\n\n\"Ja entä, jos olisi ollut niin? Jos on, kuten sanot — jos on totta,\nettä minä pelkäsin usein tehdä niinkuin muut miehet tekevät joka päivä\nhuolettomin mielin, vähemmällä syyllä —. Entä jos tuo, mitä sinä\nkutsut Jumalan lahjaksi, olisikin ollut sietämätön taakka, jonka Hän\noli sitonut selkääni syntyessäni!\"\n\nArnvidkin oli ponnahtanut paikaltaan. Hän oli tullut toisen luo ja\nseisoi hänen edessään miltei uhkaavana:\n\n\"Niin moni voi sanoa samaa luojansa antimista; ellei hänellä ole\nkallionlujaa uskoa Vapahtajaansa, saattaisi hän luulla syntyneensä\npahimmaksi turmanlinnuksi.\"\n\nHän nosti jalkansa lieden reunalle ja seisoi siinä pää käsien varassa,\neteenpäin kumartuneena, tuijottaen hiiliin:\n\n\"Sinä ihmettelit usein, että minä kaipasin pois maailmasta — minä,\njolla oli rikkautta — ja valtaa enemmän kuin viitsin käyttää — ja\narvoasemakin tavallaan —. Sanoit minua hurskaaksi ja armeliaaksi —\nJumala tietää, etkö luullut minun olleen sellaisen siksi, että rakastin\nlähimmäisiäni!\"\n\n\"Luulin sinun auttaneen jokaista, joka turvasi apuusi, siksi että olit\n— lempeäsydäminen — ja säälit kaikkia, jotka olivat — hädässä.\"\n\n\"Säälin — kyllä. Usein mieleni olisi tehnyt syyttää luojaani siitä,\nettä Hän oli luonut minut sellaiseksi, ette _voinut_ muuta kuin sääliä\nkaikkia, vaikka en voinut _pitää_ kenestäkään.\"\n\n\"Luulin\", sanoi Olav hyvin hiljaa, \"että sinä — autoit — minua ja\nIngunnia neuvoilla ja töillä siksi, että olit ystävämme. _Jumalan_\ntähdenkö siis ainoastaan ojensit meille kätesi?\"\n\nArnvid pudisti päätään:\n\n\"Ei. Olin pitänyt sinusta nuoruudestamme asti, ja Ingunn on ollut\nminulle rakas pikkutytöstä asti. Ja kuitenkin olin monesti tuiki\nkyllästynyt kaikkeen — toisinaan saatoin tuskissani toivoa, että\npääsisin kerran rauhaan koko teidän asiastanne.\"\n\n\"Tuon olisit voinut sanoa aikaisemmin, niin olisin vaivannut sinua\nvähemmän\", sanoi Olav jäykästi.\n\nJälleen Arnvid pudisti päätään.\n\n\"Ei, ei, älähän. Sinä ja Ingunn olette olleet parhaat ystäväni. Mutta\nminä _en ole_ hurskas enkä hyvä. Ja usein olin väsynyt kaikkeen —\ntoivoin, että olisin voinut muuttaa itseni kovaksi mieheksi, kun en\nvoinut olla lempeä ja antaa Jumalan tuomita. Ranskassa oli kerran pyhä\nmies, erakko; hän oli alkanut harjoittaa sellaista laupeudentyötä\nJumalan tähden, että antoi majassaan suojaa niille, jotka kulkivat\nmetsän läpi, missä hän asui. Eräänä iltana tuli sitten kerjäläinen\nhänen ovelleen pyytäen yösijaa — erakon nimi oli muistaakseni Julian.\nVieras oli spitaalin saastuttama ja kamalan näköinen ja kaiken lisäksi\nilkeä ja ruokoton suustaan — hän moitti kaikkea, mitä erakko teki\nhänen hyväkseen. Silloin Julian riisuu hänen vaatteensa, pesee ja\nhoitaa hänen haavansa, suutelee niitä ja panee hänet vuoteeseen —\nmutta kerjäläinen valittaa, että hänen on kylmä, ja käskee Julianin\nlaskeutumaan viereensä lämmittämään häntä. Julian tekee niin. Mutta\nsilloin vieraalta putosi aivan kuin vaippana kaikki saasta ja riena ja\npaha puhe — ja Julian näki syleilleensä Kristusta.\n\n\"Mutta minä kuvittelin, kun en luullut enää jaksavani auttaa kaikkia\nnoita, jotka tulivat luokseni, valehtelivat ja laskivat huolensa\nhartioilleni, pyysivät neuvoa ja tekivät oman mielensä mukaan, mutta\nsyyttivät minua, kun heille kävi huonosti, vihaisina ja kateellisina\nkaikille, joille he väittävät käyneen paremmin — niin kuvittelin\nheidän olevan valhepuvussa, jonka alta kerran näkisin rakkaan\nVapahtajani ja ystäväni. Ja taisihan se olla oikeinkin tavallaan —\nkoska Hän on sanonut, että kaikki, mitä te teette yhdelle noista\npienimmistä —. Mutta Herrani ei tahtonut riisua yltänsä valhepukuaan\nja näyttäytyä minulle heidän hahmossaan.\"\n\nOlav oli jälleen istuutunut jakkaralle; hän oli kätkenyt päänsä\nkäsiinsä. Ja Arnvid sanoi vielä hiljaisemmalla äänellä:\n\n\"Muistatko, Olav, mitä Einar Kolbeininpoika sanoi silloin kerran —\njoka kiihdytti minut niin, että tartuin aseeseen häntä vastaan?\"\n\nOlav nyökkäsi.\n\n\"Olit niin nuori silloin — en tiennyt, ymmärsitkö sinä niitä sanoja.\"\n\n\"Ymmärsin ne myöhemmin.\"\n\n\"Entä Ingunnista ja minusta levitettyjä huhuja —?\"\n\n\"Hallvard puhui jotain semmoista — kun kävin poikaa hakemassa.\"\n\nArnvid hengähti syvään pari kertaa.\n\n\"En ole niin hurskas, ettei se olisi koskenut minuun kovasti, niin\ntoinen kuin toinenkin juttu. Ja minusta tuntui usein, että Jumala olisi\nvoinut suoda minulle sen ainoan, mitä häneltä pyysin — luvan palvella\nhäntä siinä muodossa — siinä asussa — jossa olisin voinut harjoittaa\narmeliaisuutta heikon voimani mukaan, ilman että ihmisten tarvitsi\nkuiskia selkäni takana, häväistä minua tai kutsua minua tyhmeliiniksi,\ntai uskoa minusta pahinta siksi, etten ottanut toista vaimoa enkä\njalkavaimoa Tordiksen kuoltua.\"\n\nHän puristi kätensä nyrkkiin ja antoi sen pudota läimähtäen toista\nvasten.\n\n\"Ja usein minun teki mieli tarttua kirveeseen ja tehdä loppu kaikesta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jälkeen ystävykset kulkivat Hestvikenissä ne kaksi päivää,\njotka Arnvid vielä viipyi talossa, harvasanaisina ja arkoina.\nMolempia kiusasi se, että he olivat tulleet puhuneeksi liikoja tuona\niltana; nyt heistä tuntui, kuin he eivät voisi puhua enää vapaasti\nvähäpätöisimmistäkään seikoista.\n\nOlav ratsasti Arnvidin mukana kappaleen matkaa vuonon vartta, mutta\nheidän saavuttuaan puolimatkaan hän sanoi, että nyt hänen oli\nkäännyttävä. Hän veti esiin jotain helmuksestaan — liinavaatteeseen\nkäärityn, kovan esineen. Arnvid tunsi, että se oli varmaan sama\nhopeinen, jalallinen malja, jota Olav oli näyttänyt edellisenä päivänä.\nOlav pyysi, että Arnvid veisi sen Hamarin luostarille.\n\n\"Noin suuri lahja sinun pitäisi itse viedä veli Vegardin käteen\", tuumi\nArnvid.\n\nOlav vastasi, että hänen täytyi joutua kotiin illaksi — \"mutta voi\nolla mahdollista, että tulen Osloon toiste tervehtimään häntä.\"\n\nArnvid vastasi:\n\n\"Kai sinä ymmärrät, Olav, että sinun on turha koettaa ostaa itsellesi\nsovintoa lahjoilla niin kauan kuin et muuta elämääsi.\"\n\n\"Tiedän sen — ei tämä ole siksi. Mutta minun tekee mieleni antaa\njotakin teidän kirkollenne — minulla on ollut monta hyvää hetkeä\nvanhassa Olavinkirkossa.\"\n\nSitten he sanoivat toisilleen hyvästit ja ratsastivat kukin suunnalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav ei mennyt Osloon. Arnvid puhui siitä veli Vegardille — sanoi,\nettei tämä kai uskaltanut lähteä, kun Ingunn ei kyennyt tulemaan\nmukaan. Tämä oli surrut kovin, kun ei saanut nähdä nuoruutensa\noppi-isää tämän ollessa niin lähimailla. Arnvid ehdotti, että munkki\nlainaisi reen ja kävisi Hestvikenissä. Veli Vegardia olisi haluttanut\nlähteä, mutta hän oli ollut huonovointinen ja raihnas koko Oslossa\noloajan. Pietarinmessun aikoihin tuli kovat pakkaset. Heti sen jälkeen\nsairastui tuo vanhus äkkiä keuhkotulehdukseen ja kuoli kolmantena yönä.\nSen jälkeen täytyi Arnvidin hommata yksin kivenhakkaajat, ja hänellä\noli täysi työ siihen asti, kun hän laittautui paluumatkalle pohjoiseen.\n\nOlav sai Ingunnin pysymään sängyssä päivisin, kun ilmat olivat\nniin kylmät. Hän jaksoi tuskin liikkua enää pitkälle edistyneessä\nraskaudentilassa, ja oli lisäksi palelluttanut jalkansa, niin että\nniissä oli isot, avonaiset reiät. Olav hoiti niitä itse, voidellen\nrevonrasvaa ja siansappea haavoihin. Arnvidin lähdöstä asti hän\noli ollut lempeä ja huolehtiva vaimoaan kohtaan; tylystä, ynseästä\nkäytöksestä, jota hän oli osoittanut syksyllä ja talvella, hän oli\nluopunut kokonaan.\n\nIngunn makasi käppyrässä peitteiden alla, kuiskaten pienen, nöyrän\nkiitoksen joka kerran, kun Olav teki jotakin hänen hyväkseen. Hän oli\nkyyristynyt Olavin vastenmielisyyden ja töykeiden sanojen alle ääneti\nja alistuvana — ja nyt hän otti vastaan hänen hellän huolenpitonsa\nmelkein yhtä sanattomasti. Olav piti häntä salaa silmällä, kun hän\nmakasi tuntikaudet liikahtamatta ja tuijotti eteensä melkein silmää\nrävähtämättä. Entinen hurja sydämentuska leimahti hänessä jälleen yhtä\npolttavana kuin ennen — sama se, vaikkei hänellä ollutkaan hyötyä eikä\niloa Ingunnista; hän ei voinut olla ilman tätä.\n\nIngunn iloitsi saadessaan täten pysytellä peitossa. Hän oli tullut\nsellaiseksi, että häntä painoi kuin sietämätön häpeä jokainen uusi\nraskaus. Jo ennen kuin hän sai kaksi ensimmäistä lastaan, oli hän ollut\nkiusaantunut ja arka siksi, että hän oli niin ruma — Dallan herjaukset\nolivat raadelleet hänen mieltään niin, ettei hän voinut voittaa tuota\ntunnetta enää milloinkaan. Hän aivan kuin kipristyi kokoon, kun hänen\ntäytyi astua Olavin silmien eteen — ja kun tämä oli poissa hänen\nluotaan, tuntui hänestä, kuin hän ei jaksaisi pysyä pystyssä saamatta\ntuntea lähellään tämän terveyttä ja imeä sitä itseensä.\n\nMutta sitä mukaa kuin ilmeni, ettei hän voinut saattaa eloon\nainoatakaan noista olennoista, jotka alkoivat elää hänessä toinen\ntoisensa jälkeen, alkoi hän tuntea pelkoa omaa ruumistaan kohtaan.\nHänen täytyi olla kirottu jollakin salaperäisellä tavalla, jollakin,\njoka oli yhtä kauhea kuin spitaali — koska hän tartutti syntymättömiin\nlapsiinsa kuoleman. Hänen verensä ja ytimensä juoksi hukkaan, hänen\nnuoruutensa ja sulonsa oli riutunut loppuun jo kauan sitten noiden\nkaameiden vieraiden hyväksi, jotka elivät jonkin aikaa kätkettyä\nelämäänsä hänen sydämensä alla, kunnes sammuivat. Kunnes hän tunsi\nensimmäiset ennustavat poltot aivan kuin kynnen raapaisuina selässään\nja hänen täytyi antaa vieraiden naisten taluttaa itsensä pieneen\npihan itäpäässä olevaan tupaan, antautua heidän käsiinsä hiiskumatta\nsanaakaan ahdistavasta pelosta, joka täytti hänen sydämensä. Ja kun\nkaikki oli kestetty, makasi hän sijallaan yksin, verta vuodattaneena,\nkaikkea vailla lapsi oli kuin nielaistu yöhön, otettu takaisin pimeään,\nmissä sillä ei ollut nimeä eikä muistoa. Viimeisiä keskosia evät\napuvaimot edes olleet tahtoneet näyttää hänelle.\n\nJa välistä hänestä tuntui, että Audunin tuottama kohtalo oli vieläkin\nkovempi. — Kun hänen oli täytynyt kadottaa tuo vuoden vanha lapsi,\njoka jo oli osannut monella tapaa ilmaista tuntevansa äitinsä ja\njoka ei tahtonut olla kenenkään muiden luona kuin hänen ja joka piti\nniin paljon äidistään. Vaikka piti hän vieläkin. Enkelien laulaessa\nlitaniaa: Omnes sancti Innocentes, orate pro nobis, oli Audun yksi\nniistä. Kiirastulessa ollessaan hän oli tietävä Audunin olevan\nyhden autuaista, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Ja kun hänen\narmonhetkensä löi, oli kenties Vapahtaja itse taikka Hänen pyhä Äitinsä\nsanova Audunille: juokse äitiäsi vastaan —.\n\nMiten tällä kertaa oli käyvä, sitä hän koetti olla ajattelematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun miehet tulivat sisään ruoka-aikoina, Olav ja Eirik yhdessä,\nilmestyi sairaan suuriin, raukeisiin silmiin heti syvä, levoton\njännitys. Olav huomasi, miten valppaasti tämä vartioi hänen jokaista\nelettään, jokaista sanaansa, kun hän oli yhdessä pojan kanssa. Ja\nhän piti silmällä itseään eikä ilmaissut pienimmälläkään tavalla\nsuuttumustaan tai kärsimättömyyttään Eirikiä kohtaan.\n\nPoika olikin aika lailla vaivaksi; Olav piti hänestä vähänpuoleisesti\nnyt, kun tämä oli tullut niin isoksi, että hänen oikea luonteensa\nalkoi ilmetä. Aina hän telmi, kerskui ja lörpötteli — laverteli\nkuin akkaväki; ei edes miesten istuessa ruoalla työstä väsyneinä hän\nmalttanut pitää suutaan kiinni. Heillä oli tuo Arnketil eli Anki,\njoksi häntä kutsuttiin. Olav oli pitänyt häntä leivässään seitsemän\nvuotta, ja nuorukainen oli nyt jo lähellä kahtakymmentä, mutta oli\nvähälahjainen, jopa miltei puolihöperö, vaikka olikin taitava monessa\ntyössä. Hän oli aina ollut Eirikin paras ystävä. He riitelivät —\npuoleksi leikillä — kunnes tulivat meluaviksi, ja Eirik kurkkasi\npenkillään istuvan Ankin kimppuun, töykki ja kiskoi tätä, kunnes sai\npojan mukaansa leikkiin: he tuuppivat toisiaan sinne tänne, kierivät\nlattialla nauraen ja huutaen ja mekastaen, ajattelematta ollenkaan,\nettä sisällä istuvat miehet tarvitsivat lepoa. Hän oli myös kerrassaan\ntottelematon — sillä opettipa isä hänelle mitä tahansa, tai kielsipä\nhäntä vaikka kuinka — hän unohti sen paikalla.\n\nJa Olavia harmitti se, ettei Eirik osoittanut äitiään kohtaan suurempaa\nrakkautta. Hän tunsi itse, että tuossa oli jotakin luonnotonta:\nennen hän oli tuntenut umpeaa katkeruutta tietäessään äidin ja pojan\nkietoutuvan toisiinsa hänen selkänsä takana, mutta nyt häntä suututti,\nkun poika juoksenteli ulkona miesten joukossa kaiket päivät, eikä\nmilloinkaan käynyt sisällä katsomassa sairasta äitiään. — Olav oli\nitse opettanut pojan rukoilemaan joku vuosi sitten — kun hän näki,\nettei Ingunn huomannut ajan olevan käsissä. Poika lateli rukoukset isän\nseisoessa vieressä — ja jo viimeistä Avea lukiessaan, päästyään In\nnomine'hen asti, hän kipusi sänkyyn ristinmerkin huitaisten ja sukelsi\npäistikkaa taljan alle pohjoiseen sänkyyn, missä hän tällä kertaa\nnukkui isän kanssa. Samassa hän oli unessa, ja kun Olav oli saanut\nvoidelluksi Ingunnin jalat ja meni makaamaan, oli Eirik kuin kerä\nkeskellä sänkyä, ja Olavin täytyi vetää hänet suoraksi ja työntää hänet\nseinän viereen, saadakseen tilaa itselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisinaan Olav tunsi aivan kuin kipeän piston Eirikin tullessa\nlörpöttelynhaluisena hänen luokseen kehuen pieniä, taitamattomia\nyrityksiään, joilla hän oli muka koettanut auttaa miehiä. Kunpa tuo\npoika olisi sellainen, että minä voisin pitää hänestä, hän ajatteli.\nTyhmänä ja viattomana Eirik ei näkynyt käsittävän, ettei isä ollut\nyhtä ihastunut hänen seuraansa kuin hän oli isään. Mutta Olav oli\ntehnyt päätöksensä: hän oli ottanut omakseen tuon pojan ja nostanut\ntasalleen pannakseen tämän istumaan isännän paikalle itsensä jälkeen\nHestvikenissä — vaikka Luoja tiesi, ettei Eirik ollut sopiva\nsuurtilalliseksi ja suurten yritysten johtomieheksi: hän näytti olevan\nhölläsuinen lavertelija, valheellinen, kerskaileva ja pelkurimainen\nnulikka, jolla ei ollut käyttäytymisen tajuakaan. Mutta Olavin oli\ntehtävä voitavansa opettaakseen Eirikille hyviä tapoja ynnä kitkeäkseen\nhänestä huonot tavat — joskin hänen nyt oli jätettävä kuritus siksi,\nkun Ingunn vahvistuisi — että poika oppisi esiintymään kuten Eirik\nOlavinpojan, Hestvikenin isännän, sopi.\n\nJoku vuosi sitten oli seudulle kulkeutunut hirvilaumoja länsipuolelle\nFoldenin, ja Olavin maallakin oli niitä aika runsaasti — ne liikkuivat\nKverndalenin seuduilla, Härän selänteellä ja Olavin tammimetsässä\nlaakson puoleisella rinteellä lähellä kirkonkylää. Edellisenä kesänä\noli Hestvikenissä saatu niin runsaasti rehua, että osa siitä oli jäänyt\nulos heinäsuoville ja saatoille lehtikerppujen kera. Nyt kevättalvella\ntulivat hirvet talon läheisyyteen asti syömään ulkona olevia rehuja.\nPihalla olevan hirsikasan takaa Olav ampui eräänä aamuna kauniin,\nnuoren hirvikoiraksen, jolla oli yhdeksänhaaraiset sarvet. Eirik\ninnostui nyt niin, että pyrki väkisin mukaan — hänkin tahtoi kaataa\nhirven.\n\nOlav hymyili hiukan pojan puheille. Lähipäivinä tuuli mereltä päin, ja\nhän käski Ankin asettua ulos aamulla, niin että eläimet vainuaisivat\nihmisen lähellä olon ja pysyisivät poissa heinien luota, ja Eirik sai\ntulla mukaan. Poika makasi maassa palellen — kaari ja keihäs kädessään\n— mutta sisään tullessaan hän kertoi nähneensä ja kuulleensa hirvien\nliikettä.\n\nEräänä yönä Olav sitten heräsi ja nousi ulko-ovelle katsomaan, mikä\naika oli. Oli kaksi tuntia auringonnousuun, räiskyvä pakkanen ja aivan\ntyyni — ilmassa tuntui vain pieni viima Kverndalenista käsin. Koitteen\naikaan hirvet tulisivat varmaan perimään kymmenyksiään oljista. Olav\npukeutui pimeässä, mutta etsiessään sopivia nuolia hänen täytyi\nsytyttää päre. Silloin Eirik heräsi — ja asia päättyi siihen, että\nisän täytyi päästää hänet mukaan, vaikka ilman aseita.\n\nTuskin he olivat ehtineet hiipiä piilopaikkaan hirsien taa, kun\nOlavilla oli täysi työ saada poika pysymään ääneti. Tämä unohti kiellot\nvähän väliä ja tahtoi kuiskailla. Sitten hän nukkui. Hän oli saanut\npäälleen isän raskaan nahkaturkin; Olav kietoi sen hyvin pojan ympäri,\nettei hän paleltuisi — oli ankara pakkanen juuri ennen auringonnousua\n— ja hän oli iloinen, ettei Eirik nyt pilaisi asiaa.\n\nOlav sai odottaa kauan. Taivas alkoi jo kellertää idässä metsän\ntakana, kun hän näki eläinten tulevan esiin vesakosta. Neljä tummaa\ntäplää liikkui ruskeanharmaata kenttää vasten. Ne pysähtyivät\nvälillä, nuuskivat ja vainusivat — ja nyt Olav erotti joukosta yhden\nkoirashirven, kaksi naarasta ja vasikan.\n\nJännitys ja ilo juoksivat lämpöisenä virtana hänen kohmettuneen\nruumiinsa läpi, kun hän kohosi toiselle polvelleen, asetti jousen\nasentoon ja nuolen paikalleen. Sitten hän pidätti henkeä. Koirashirvi\nastui esiin uljaana ja komeana — nyt se näkyi kinosta vasten. Se nousi\nvanhan pientareen laidalle ja jäi seisomaan siihen sorkat yhdessä;\nkaula ja sarvekas pää erottuivat selvästi keltaisessa aamuvalossa.\nOlav veti äänettömästi henkeä ilosta — tuota äijää hän ei ollut\ntavannut ennen: sillä oli mahtava ruho, voimakas niska ja komea viisi-\ntai kuusitoistahaarainen sarvikko. Väijyen se käänteli päätään joka\nsuunnalle. Tähystysväli oli pitkänlainen, mutta eläin seisoi niin\nsopivassa ampuma-asennossa: Olav tähtäsi ja hänen sydämensä sykki\nriemusta. Hän ehti tajuta vielä pojan olevan heräämäisillään.\n\nEirik kavahti pystyyn huudahtaen — hänkin oli nähnyt nuo ihanat\nsarvet taivasta vasten. Olav ampui nuolen pakenevan eläimen jälkeen,\nosui sivuittain lapaan ja näki eläimen ponnahtavan korkealle ilmaan —\nsitten se juoksi eteenpäin pitkin harppauksin ja hävisi toiset eläimet\nperässään metsään.\n\nEirik sai pari opettavaa nyrkin iskua korvilleen — ja hän otti ne\nvastaan pari kertaa haukkoen, mutta ei huutanut; sen verran älyä\nhänellä oli, että ymmärsi hävetä tekoaan ja olla valittamatta; sitä\npaitsi paksu nahkalakki luultavasti laimensi iskuja.\n\n\"Älä nyt anna äitisi tietää tätä\", sanoi Olav astuessaan takaisin\ntaloja kohti. \"Hänen ei tarvitse tietää, että sinä käyttäydyt kuin\nymmärtämätön penikka, vaikka olet noin iso.\"\n\nPäivemmällä Olav lähti seuraamaan haavoittuneen eläimen jättämiä\nverijälkiä koiran kera, kaatoi eläimen ja tappoi sen tunturin rinteellä\nlaakson toisessa päässä. Ja kun saalis oli tuotu kotiin illalla, kulki\nEirik ympäri kerskuen, että hän oli ilmoittanut isälle, koska tuo iso\nkoirashirvi oli tullut ampumamatkan päähän. Olav ei viitsinyt sanoa\nsanaakaan pojalle — hän pelkäsi muuten suuttuvansa liiaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonohylje alkoi nyt nousta parvissa sisämaahan talven kallistuessa\nkevääseen, ja laakson miehet veivät veneensä jään reunaan ja lähtivät\nhylkeenpyynnille etelään. Olav päästi Eirikin mukaan, mutta katui sitä\nheti; poika tuli aivan kuin villiksi joukkoteurastuksesta ja elämästä,\njoka vallitsi hylkeenpyytäjien keskuudessa. Oli aivan mahdoton\nymmärtää, miten tuolla pojalla ei ollut enemmän käsitystä siitä, miten\noli oltava ihmisten parissa. Mutta kotiin tultua tällä taas riitti\nkertomista loppumattomiin. Olavin ei ollut helppo kuunnella hänen\npuhettaan malttia menettämättä.\n\nPyhä Yrjö toi ilmanmuutoksen, etelätuulen ja sadetta — ja se oli hyvän\nvuoden merkki niin maalla kuin merellä.\n\nIngunn makasi yksin tuvassa seuraavana päivänä puoleen päivään. Sisällä\noli melkein pimeä, sillä räppänä oli suljettu kalvolla ja luukku\nvedetty puoleksi eteen; ulkona satoi.\n\nOlav tuli sisään. Hän istahti penkille, veti saappaat jalastaan, heitti\nyltään työnutun ynnä paidan ja aukaisi vaatearkkunsa, alkaen etsiä\nvaatteita.\n\n\"Nukutko sinä, Ingunn?\" kysyi hän selin tähän. \"Miten on laitasi\",\nlisäsi hän, kun Ingunn vastasi kuiskaten, ettei hän nukkunut.\n\n\"Siinähän se menee. Lähdetkö sinä jonnekin?\"\n\nOlav vastasi lähtevänsä, sillä Vidanesin käräjät olivat tänään. Hän\ntuli sängyn luo vyötäisiin asti alastomana ja asetti toisen jalkansa\nsängyn porraspuulle. \"Pitääköhän minun vaihtaa sääryksiä —?\"\n\nIngunn käänsi vaistomaisesti syrjään päänsä:\n\n\"Eiköhän — ne haisevat niin pahalta.\"\n\n\"Tuskin muidenkaan sinne tulijoiden säärykset haisevat sen paremmilta\n— me olemme olleet merellä ampumassa yöt päivät viime aikoina joka\nmies.\"\n\n\"Mutta kun joudut tapaamaan vierasseutulaisia —\", tuumi Ingunn.\n\n\"Miten tahdot.\" Olav veti päältään housut ja säärykset ja seisoi siinä\nalastomana, venytteli vähän ja haukotteli.\n\nHänen virheettömän, kauniin ruumiinsa näkeminen teki pahaa Ingunnille.\nHänestä tuntui niin toivottomalta, että hän itse oli kulunut ja surkean\nnäköinen. Siitä oli niin iankaikkisen pitkä aika, kun hän itse oli\nollut nuori ja suloinen ja he olivat olleet komea pariskunta — ja\nnyt oli Olav vielä nuori mies, terve ja kaunis. Hän oli kyllä tullut\nkyhmyisemmäksi jänteiltään, etenkin olkapäitten takaa, lapaluitten\nkohdalta ja käsivarsistaan, mutta lihakset jännittyivät kauniisti ja\nvaivattomasti heleän ihon alla, kun hän oikoi itseään, kohotti hiukan\nkäsivarsiaan ja antoi niiden taas vaipua. Hänen pintansa oli yhä vielä\nmaidonvalkea.\n\nOlav tuli takaisin vaimonsa luo vedettyään päälleen punaisen\nvillapaitansa, pitkät, mustat nahkaiset säärykset ja aivinahousut.\n\n\"Sitten minun kai pitää ottaa sininen mekkokin — koska tahdot, että\nminun on oltava niin komea?\" sanoi hän hymyillen.\n\n\"Olav —?\" Tämän kumartuessa Ingunnin puoleen kietaisi vaimo äkkiä\nlaihat käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen poskeaan\nvasten. Olav tunsi hänen vapisevan.\n\n\"Mitä nyt?\" kuiskasi hän. Toinen vain puristautui häneen vastaamatta\nmitään.\n\n\"Joko tulee aika?\" Hän irrotti Ingunnin kädet niskastaan; oli niin\nhankalaa olla kaksinkerroin. \"Tahdotko, että jään kotiin tänään? Voin\nitse ratsastaa Rynjuliin hakemaan Unaa tänne — ja pyytää samalla\nTorgrimia hoitamaan asiaani Vidanesissa.\"\n\n\"Ei, ei.\" Toinen puristi hänen kättään lujasti omassaan. \"Ei — en\nluule tilani muuttuvan ennen kuin kevätpäiväntasauksen jälkeen. —\nMutta jää minun luokseni hetkiseksi\" — sanat tulivat kuin hiljaisena\nvalitushuutona. \"Istu tässä vähän aikaa, jos joudat.\"\n\n\"Tietysti minä joudan.\" Olav piteli hänen kättään ja silitti hänen\nkäsivarttaan. \"Mikä sinun on, Ingunn? Pelkäätkö niin —?\" kysyi hän\nhiljaa.\n\n\"En. Taikka pelkään. Vaikka en tiedä, pelkäänkö niin kovin, mutta\n—.\" Olav sysäsi portaan tieltään, istuutui sängynlaidalle ja taputti\nIngunnin kuoppaista poskea kerran toisensa jälkeen.\n\n\"Näin unta\", sanoi tämä hiljaa. \"Juuri ennen kuin tulit sisään.\"\n\n\"Oliko se paha uni?\"\n\nKyyneleet alkoivat virrata Ingunnin poskia pitkin, mutta hän itki\nhiljaa, äänen muuttuessa vain hiukan verhotummaksi ja särähtelevämmäksi.\n\n\"Se ei tuntunut minusta pahalta silloin, kun näin sen — _silloin_ se\nei ollut paha. Minä näin sinun menevän polkua metsään; olit iloisen\nnäköinen ja olit ikään kuin nuoremman näköinen kuin mitä olet nyt, ja\nsinä laulelit astellessasi. Sitten näin sinut täällä Hestvikenissäkin,\nulkona pihamaalla, ja olit taas yhtä iloisen ja terveen näköinen. Näin\ntuon kaiken, mutta itse en ikään kuin ollut täällä, vaan tiesin olevani\nkuollut. — Lapsia en nähnyt täällä — en yhtään.\"\n\n\"Ingunn, Ingunn, ei sinun pidä ajatella semmoisia.\" Olav painui\npolvilleen, niin että sai pujotetuksi kätensä vaimonsa kaulan ympäri.\n\"Eipä minulle jäisi suurta iloa tässä talossa, jos menettäisin sinut,\noma Ingunnini.\"\n\n\"Ei minusta ole milloinkaan ollut sinulle iloa.\"\n\n\"Sinähän olet ainoa ystäväni.\" Olav suuteli häntä ja kumartui syvempään\nvaimonsa yli, niin että tämän kasvot peittyivät kokonaan hänen\nrintaansa vasten.\n\n\"Jos nyt on niin, kuten Signe ja Una sanovat\", kuiskasi hän vitkaan,\n\"että sinä tällä kertaa saat tytön — tätä ennenhän ne ovat olleet\npoikia — pienen tytön, niin ehkä Jumala antaa meidän pitää sen.\"\n\nSairas huokasi: \"Olen niin väsynyt —.\"\n\n\"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Ingunn — että minä olen ehkä antanut\nEirikille enemmän kuin — tapporahat hänen isästään?\"\n\nKun hän ei saanut vastausta, kysyi hän, voimatta pysyttää ääntään aivan\ntyynenä:\n\n\"Etkö ole milloinkaan ihmetellyt, minne — tuo Teit katosi?\"\n\nIngunn tarttui häneen lujemmin.\n\n\"En ole koskaan uskonut sinun tehneen sitä.\"\n\nMies tunsi itsensä kumman järkyttyneeksi — kuin hän äkkiä olisi tullut\nvaloon ja erottanut asiat selvästi. — Ingunn oli _tiennyt_ sen koko\najan. Mutta mitä se merkitsi — oliko hän ymmärtänyt, mikä häntä painoi\n— vai oliko hän pelännyt Olavin verisiä käsiä —.\n\nIngunn käänsi kasvonsa häntä kohti, tarttui hänen niskaansa ja veti\nhänen päänsä alas luokseen. Hän suuteli Olavia suulle imien ja hurjasti.\n\n\"Minä tiesin sen. Minä tiesin sen. — Mutta sittenkin pelkäsin aika\najoin — kun minun kävi kaikista pahimmin ja olin eniten allapäin —\nsilloin en voinut olla ajattelematta kauhulla, että mitähän, jos hän\noli elossa ja tulisi kostamaan minulle. Mutta uskoin sinun tehneen sen,\nniin että saatoin olla huoleti!\"\n\nOlav muuttui niin kummalliseksi — aivan kuin kohmettuneeksi. _Sitäkö_\nIngunn oli ajatellut — niinpä kai. Hän ei kai ymmärtänyt parempaa.\nOlav suuteli häntä kerran lempeästi ja ohimennen. Sitten hän naurahti\nhämillään:\n\n\"Sinun täytyy päästää minut nyt, Ingunn — kohta katkaiset minun\nkylkiluuni sängynlaitaa vasten.\"\n\nHän nousi seisaalleen, taputti vielä kerran Ingunnin poskea ja astui\ntuvan poikki arkulleen, alkaen penkoa vaatteita. Sitten hän kysyi\njälleen:\n\n\"Oletko varma ajastasi, Ingunn — etkö halua mieluummin, että jään\nkotiin tänään?\"\n\n\"En, en, Olav, en tahdo sitoa sinua.\"\n\nOlav kiinnitti kannukset jalkaansa, otti miekkansa ja heitti ylleen\npaksusta, vanutetusta sarasta valmistetun sadevaippansa. Hän oli jo\novella, kun hän kääntyi takaisin ja tuli Ingunnin sängyn viereen.\n\nIngunn tajusi hänen muuttuneen vieraaksi, toisenlaiseksi kuin mitä hän\noli nähnyt häntä pitkiin, pitkiin aikoihin — hänen kasvonsa olivat\nkuin kivestä, huulet kalpeat ja silmät verhotut, näkemättömät. Ja hän\npuhui kuin unessa:\n\n\"Lupaa minulle jotakin. Jos niin kävisi, kuten — kuten sanoit —\nettä tällä kertaa olisi kysymyksessä henkesi, — lupaa, että _tulet\ntakaisin_ luokseni.\"\n\nNyt hän katsoi Ingunniin, kumartui hänen ylitseen:\n\n\"Sinun täytyy luvata, Ingunn — että jos kuolleiden on sallittu palata\nelävien luo, — niin tulet luokseni!\"\n\n\"Minä lupaan sen.\"\n\nMies kumartui nyt nopeasti alas ja kosketti otsallaan Ingunnin povea.\n\n\"Sinä olet ollut minun ainoa ystäväni\", kuiskasi hän nopeasti ja arasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav tuli ratsastaen kotiin illalla — niin märkänä ja kohmeisena,\nettä hänen jalkansa olivat aivan kuin puutuneet jalustamissa. Hevonen\nhölkkäsi väsyneesti, räiskyttäen lumisohjoa hänen päälleen joka\naskeleella.\n\nIlma oli pilvinen ja usvainen, ja maa huokui märkyyttä — ilta\noli kumman huuruinen ja sakea, metsä ja pellot erottuivat tummina\nlumipöperön keskeltä. Vuono laski kumean äänensä kuuluville hitaasti\nlainehtien, aivan kuin raukean suonen lyönnit, mutta Kverndalenin joki\nkuohui vesirikkaana. Metsästä kuului huokauksia, ja lumet putoilivat\noksilta, ja vesi lirisi ja lorisi ja murmatteli joka puolella hämärässä\n— ja pelloilta ja mereltä uhoava kylmyys oli kuin kevään ja touon ajan\nensimmäistä aavistusta.\n\nYlhäällä mäellä, riihen luona, tuli häntä vastaan tumma olento —\nhuppuviittaan verhoutunut nainen.\n\n\"Tervetuloa kotiin, Olav.\" Tulija oli Signe Arnentytär; hän riensi\nOlavia vastaan tämän ehdittyä lähemmäs.\n\n\"Nyt Ingunn on kestänyt vaivansa tällä kertaa — ja hän voi paljon\nparemmin kuin luulimmekaan.\" Olav pysähdytti hevosensa, ja Signe\ntaputti sen turpaa hyväillen; \"— ja lapsi on suuri ja kaunis — kukaan\nmeistä ei ole nähnyt niin suurta ja kaunista vastasyntynyttä. Mutta\nsinun täytyy tyytyä siihen, ettei se ole poika!\"\n\nOlav kiitti häntä hyvästä uutisesta ja tunsi, että jos hän olisi ollut\nsamanlainen kuin nuoruudessaan, olisi hän kai hypännyt alas hevosen\nselästä ja sulkenut sukulaisen syliinsä sekä suudellut häntä. Hän _oli_\nkeventynyt ja _oli_ iloinen, mutta ei _tuntenut_ sitä vielä oikein.\nNiinpä hän siis kiitti Signeä uudestaan siitä, että hän ollut nytkin\nIngunnin apuna.\n\nSynnytys oli tullut niin äkkiä, sanoi Signe, etteivät he olleet\nehtineet viedä häntä edes naisten tupaan. Olavin täytyi tyytyä\nmakaamaan kamarissa Ingunnin ja toisten ollessa tuvassa.\n\nMutta heti nähtyään Ingunnin hän huomasi, että tämä oli lumivalkea\nkasvoiltaan ja makasi syrjällään toinen kellanruskea letti posken\nalla. Una oli polvillaan hänen takanaan sängyssä ja palmikoi toista\npaksua hiusköyttä. Ennen, kun Olav oli nähnyt hänet tässä tilassa,\noli hän ollut ruma, pöhöttynyt ja täplikäs kasvoiltaan, mutta nyt hän\noli aivan erilainen kuin tavallisesti, ihmeellisen kaunis; oli aivan\nkuin ylimaallinen valo olisi laskeutunut noille kalpeille, kärsineille\nkasvoille. Hänen suuret, sinimustat silmänsä välkkyivät kuin tähdet,\njotka kuvastuvat lähteessä. Ja Olavista tuntui, että tässä oli\ntapahtunut ihme.\n\nSigne tuli kantaen pientä myttyä — valkoisia kapaloita oli kääritty\nristiin rastiin lehdenvihreän villavaipan ympäri. Hän laski lapsen\nOlavin käsivarsille sanoen: \"Eikö ole suloinen tyttö, Olav?\"\n\nJa jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut uskomattomia —\nsiinä oli häntä vastassa käsittämättömän pienet lapsenkasvot, mutta ne\nolivat aivan täysimuotoiset ja mitä kauneimmat! Vastasyntynyt, ja tämän\nnäköinen! Sen silmät olivat auki, ne olivat pohjattoman tummat — ja\niho sillä oli valkoinen ja punainen kuin metsäruusun kukka ja sillä oli\nihmisen nenä ja suu; mutta kaikki oli niin pientä, ettei sitä tahtonut\nvoida ymmärtää.\n\nSigne työnsi päähineen taapäin, että isä näkisi, miten kaunis tukkakin\nsillä oli. Olav pisti kätensä tuon pehmeän, pyöreän takaraivon alle;\nse ei ollut omenaa isompi hänen kämmenessään, mutta niin pehmeä ja\nsuloinen.\n\nOlav ei malttanut antaa lasta pois — se oli lahja, lahja. Hänen\nmielensä suli kokonaan — hän ei ollut elämässään ollut näin\nsuunnattoman kiitollinen. Hän painoi kasvonsa kapalolapsen rinnalle\n— sen kasvot olivat niin hennot ja punervat, ettei hän uskaltanut\nlähestyä niitä.\n\nUna hyppäsi lattialle, käänsi lapsivuoteessa olijan selälleen ja\njärjesti palmikot rintaa pitkin. Sitten Olavilta otettiin lapsi, ja\nhän istuutui sängyn laidalle vaimonsa viereen. Hän piti tämän kättä\nomassaan tuokion ajan ja kohotti hiukan toista palmikkoa; kumpikaan ei\nvirkkanut mitään.\n\nSitten joku toi ruokaa ja juomaa hänelle, ja sen jälkeen hänen\nkäskettiin mennä kamariin nukkumaan — Ingunnin täytyi päästä uneen.\nSilloin tämä kutsui häntä hiljaa:\n\n\"Olav\", kuiskasi hän, \"tahtoisin pyytää sinulta jotakin, mieheni\" —\nnäin hän ei ollut nimittänyt Olavia koskaan — \"lupaatko, mitä minä\npyydän?\"\n\n\"Lupaan kaikki, mitä tahdot.\" Hän hymyili aivan kuin tuskassa, niin\nonnellinen hän oli.\n\n\"Lupaa, ettei häntä kasteta äitini kaimaksi. Tahtoisin, että hänen\nnimekseen tulisi Cecilia.\"\n\nOlav nyökkäsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän makasi valveilla — pimeässä — Eirik nukkui kuin kivi seinän\npuolella. Oviaukosta hän näki lieden hohteen häilyvän seinällä,\nnousevan ja laskevan. Ja vihitty kynttilä, jota poltettiin äidin ja\nlapsen vieressä, levitti heikkoa, kultaista, lempeää valoa.\n\nValvovat naiset kuiskivat ja hääräilivät, liikuttelivat vesiastiaa ja\nhelisyttivät padan pantaa. Kerran hyrähti vastasyntynyt itkuun — ja\ntuo itku tuntui Olavin sydämessä; hän kuunteli sitä, ja hänen mielensä\nlämpeni ja ilostui. Naiset alkoivat hääriä tuvassa; kätkyt pantiin\nliikkeeseen, ja Signe lauloi hiljaa hyräillen.\n\nOlav makasi tässä Ingunnin oven edessä ja hänestä tuntui luonnolliselta\nkuin uni, että hänen oli maattava siinä kuunnellen toisten valvovan\nIngunnin unta. Ingunn nukkui rauhallisesti; hän oli synnyttänyt lapsen,\nja nyt hän sai levätä, tulla terveeksi ja nuoreksi ja iloiseksi\ntaas. Hänen talossaan oli syntynyt lapsi, esikoinen. — Kaikki,\nmikä oli ollut tätä ennen, oli ollut kuin yhtä ainoata luonnotonta\nsairautta — kauheata hävitystä, jonka uhriksi tuo onneton vaimo oli\njoutunut. Pienet elottomat oliot, joita naiset olivat kantaneet hänen\nnähtäväkseen, vaikkei hän olisi tahtonut, olivat täyttäneet hänet\näärettömällä vastenmielisyydellä — ja tuo pieni epäsikiö, joka oli\nelänyt lyhyttä, kärsivää elämäänsä, kunnes Jumala oli armossaan ottanut\nsen pois — häntä ei Olav ollut sydämessään tuntenut lapsekseen —\nhänen ja Ingunnin elämän hedelmäksi.\n\nHän ei ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntui tulla isäksi —\nolla isä, ennen kuin nyt, kun hänellä oli tytär, tuollainen pieni,\npikkarainen kalleus — Cecilia.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nCecilia Olavintytär kasvoi ja varttui aivan silmin nähden, sanoivat\nnaapurivaimot. Mistä se oikein lihoi sitä ei ymmärtänyt kukaan,\nsillä äiti tahtoi itse imettää sitä, eikä hänen rinnoistaan lähtenyt\nvarmaankaan monta tippaa. Mutta se kasvoi kuukaudessa enemmän kuin\nmuut lapset kolmessa, kehuivat Signe ja Una. Väliin he kaasivat sen\nsuuhun pari lusikallista kermaa tai antoivat sen imeä räsyyn pantua\nhirvenydintä.\n\nHestvikenissä kävijät tahtoivat nähdä tuota lasta, josta oli alettu\npuhua laaksossa — se kuului olevan harvinaisen kaunis. Ja he näyttivät\ntahtovan ilmaista, että he soivat Olaville ja hänen vaimolleen tämän\nonnen. Tosin ei kukaan pitänyt erikoisesti Hestvikenin väestä; Olav\noli niin merkillisen tylyluontoinen — ihmisillä oli aika vaiva saada\ntuosta pökkelöstä irti mitään — mutta se oli kai hänen luontonsa,\nsillä teossa hän oli aina osoittautunut oikeamieliseksi ja hurskaaksi\nmieheksi, eikä hän kitsastellut auttaa toisia. Vaimo oli kehno ja\nheikkoälyinen, mutta eihän tuo raukka tainnut tahtoa pahaa kenellekään.\nOli siis hauskaa, että he vihdoinkin olivat saaneet lapsen, joka näytti\njaksavan elää.\n\nMutta Ingunn jäi makaamaan voimattomana pitkiksi ajoiksi — hän oli\nvarmaan saanut vian selkäänsä, eivätkä hänen jalkansa kantaneet häntä,\nkun hän vihdoin pääsi vuoteesta.\n\nEräänä sunnuntaina Olav oli palaamassa kirkosta. Oli kaunis ilma —\nkesä oli tullut juuri tänä päivänä. Tuulessa välkkyivät lehdet ja\nvihannat niityt, ja jokainen tuulahdus oli kuin kasvavan ruohon,\nlehteen puhjenneiden puiden ja hedelmällisen mullan lämmin, terve\nhenkäys, jossa vielä tuntui kevään tuoksu. Tultuaan tupaan ja nähtyään\nIngunnin pitkällään penkillä hänestä tuntui pahalta — sitten hän\nsanoi, että koska hän nyt oli rikkonut paaston, saattoi Ingunn lähteä\nhänen mukanaan ulos katsomaan rantapeltoa; vilja oli siellä noussut\ntänäkin vuonna tiheälle, hyvälle oraalle.\n\nTämä pelto oli lähinnä vuonoa kallioiden alla. Olav helli sitä\nerityisesti ja valitsi aina raskaimmat ja parhaat jyvät sinne\nkylvettäviksi. Hän antoi kantaa sinne kalanpäitä ja muuta jätettä\nlaiturilta, ja silloin se ei kärsinyt kuumuudesta niin paljon\nkuin muuten — multa ei näet ollut syvää — ja vilja kypsyi siinä\naikaisemmin kuin missään muualla.\n\nOlavin täytyi kantaa Ingunn kynnyksen yli, ja laskettuaan hänet maahan\ntuvan ulkopuolella hän näki tämän kulkevan niin vaivaisesti, kuin ei\nhän olisi jaksanut nostaa ollenkaan jalkojaan — hän lykki niitä mäkeä\nylös lyhyin, epävarmoin nykäyksin, ja kun kohdalle sattui pieninkin\nepätasaisuus, oli hän suistua suulleen. Olav tuki häntä vyötäisiltä, ja\nIngunn nojasi häneen raskaasti, käsi miehensä olalla; joka kolmannella\ntai neljännellä askelella hänen täytyi pysähtyä lepäämään, ja Olav\nhuomasi hänen hikoilevan ankarasti ja vapisevan väsymyksestä.\n\nHeidän päästyään vuoren reunalle Olav levitti turkisvuorisen\ntalvivaippansa, jonka hän oli ottanut mukaan, kuoppaan kivien keskelle.\nSiinä Ingunn voi maata suojassa ja katsella tuulen leikkiä, sen aivan\nkuin silittäessä nuoren laihon latvoja, niin että ne aaltoilivat\nvaaleina raitoina koko penkeren pituudelta.\n\nJoka puolella välkkyi ja kimalsi; kesälaineet vierivät tunturia\nkohden, loiskuivat sitä vasten ja lorisivat takaisin rantakivien\nmyötä — hyrskyn ääni oli vieno ja kohahteleva; mutta Härän alla\nnousi vesisuihku korkeammaksi — tuuli oli kääntymässä lounaaseen.\nOlav seurasi silmillään raskaassa lastissa olevaa alusta, joka liukui\nvuonoa ylös aika vauhtia. Hän vaipui ajatuksiinsa ja hänen mieleensä\nnousi vanhoja muistoja ajalta, jolloin hän oli ollut maanpakolaisena\neikä ollut tiennyt vielä, mitä merkitsi toisten ihmisten taakkojen\nkantaminen. Yksin hän oli ollut, mies muiden miesten joukossa, joista\nei yksikään ollut tullut hänelle niin läheiseksi, että hän olisi\ntuntenut sen aivan kuin nahassaan — tuo aika häämötti epätodellisen\nkaukaisena ja vieraana nyt, kun hänellä oli niin monta vuotta ollut\nkoko Hestviken niskoillaan ja lisäksi sairas vaimo yhtä likellä\nitseään kuin oma lihansa. Hän oli kamppaillut eteenpäin rinnallaan\ntuo kykenemätön ja kituva vaimo, ja oli kuin hän olisi kamppaillut\ntoinen käsi rujona riipuksissa. Eikä hän sittenkään tuntenut itseään\nonnettomaksi istuessaan tässä keskipäivän paahteessa — hän ei\najatellut menneisyyttä siten, että olisi kaivannut pois nykyisyydestä\ntai vaikeroinut oloja, joihin oli joutunut Ingunnin kanssa. Hän\nistui ja nautti levosta — tavallaan raskasmielisenä, mutta tuo\nraskasmielisyys johtui hänen rajattomasta rakkaudestaan Ingunniin; se\noli ikään kuin liian suuri hänen yksin hallittavakseen.\n\nHän kääntyi nyt Ingunnin puoleen aikoen huomauttaa tälle jotakin\naluksesta; mutta silloin hän huomasi tämän nukkuneen. Hän näytti aivan\nkuin kuolleelta.\n\nIhmetellen hän tunsi pitävänsä hänestä enemmän nyt kuin koskaan\nennen — juuri siksi, että hän näki viimeisenkin kauneuden hiukkasen\nhävinneen tästä olemattomiin. Ei kukaan, joka ei ollut nähnyt häntä\nnuorena, olisi voinut uskoa tuon puolivanhan, kuihtuneen vaimon olleen\nkerran viehkeän. Hän oli ollut suloinen hennon, vaalean kukkasen tavoin\n— nyt pingottui iho kiiltävänä poskilla, ja nuo latteat, kuopalliset,\npitkäleukaiset naisenkasvot olivat keltaiset, ruskeiden läiskien\nrumentamat. Hänen pitkä, laiha vartalonsa oli menettänyt aikaa sitten\nvirpimäisen notkeutensa, hänen kapea povensa oli suora kuin lauta ja\nvyötäisen kohta oli muodottoman paksu. Hän muistutti mökin vaimoa,\njolla on ollut monta lasta.\n\nMies istui katsoen häntä — uskaltamatta koskea häneen: vaimo tarvitsi\nkai unta. Hän otti vain hunnunpäät ja pisti ne hiljaa hänen alleen,\nettei tuuli liehuttaisi niitä hänen kasvoilleen, ja kääri viitan helmat\nparemmin hänen ympärilleen — hän oli niin verettömän näköinen, että\nsaattoi helposti vilustua.\n\nSekä Olav että muut talon ihmiset näkivät hänen käyvän päivä päivältä\nraskasliikkeisemmäksi, ja jo Juhannusmessun aikaan hän ei päässyt\nnousemaan paikaltaan ilman toisten apua eikä siirtämään jalkaa toisen\nohi jonkun tukematta häntä. Mutta hänet puettiin vaatteisiin joka\npäivä. Se joutui nyt Torhildin tehtäväksi, sillä Liv, Ingunnin oma\npalvelusneito, ei kelvannut mihinkään näihin aikoihin.\n\nOlav ei ollut voinut käsittää Ingunnin itsepintaista vastenmielisyyttä\nTorhild Bjørnintytärtä kohtaan. Torhild oli nainen, jollaista ei\ntavannut joka päivä — uskollinen, työteliäs ja vahva — ja vaikka\nIngunn olisi ollut kuinka mahdoton apunaistaan kohtaan, oli tämä aina\nyhtä kärsivällinen ja huolehtiva sairasta emäntäänsä kohtaan.\n\nYhtä käsittämättömältä Olavista tuntui, että hän oli kiintynyt tuohon\nLiviin, joka oli tullut palvelukseen edellisenä vuonna. Ensiksikin\ntyttö oli rumin ihminen, mitä Olav oli eläessään nähnyt: ensi\nsilmäyksellä häntä olisi voinut luulla miehenpuoleksi — hän oli\nlyhyt, vanttera ja hartiakas, jalat varsinkin olivat luonnottoman\nlyhyet ja vääräsääriset. Hänellä oli ohut, punainen, hapsottava\ntukka, punertavanharmaa ja pisamainen iho — kesakkoja oli alas\nrintaan asti, käsivarsissa ja käsissä — ja hänellä oli oudoimmat ja\nrumimmat kasvot, mitä ajatella saattaa: pienet sirrittävät siansilmät,\nteräväkärkinen nenä, eikä leukaa lainkaan — kasvojen alapuoli vajosi\nsisään ja liittyi hyllyvään lihaan hänen kaulallaan. Ei hän ollut edes\nhyväluontoinen, vaan laiska ja uppiniskainen Torhildia ja karjakkoa\nkohtaan sekä sanomattoman typerä. Mutta Ingunn oli ruvennut suosimaan\ntuota ihmistä. Kun tuli ilmi, että hänen oli käynyt hullusti syksyllä,\nsen jälkeen kun hän oli saanut luvan käydä tervehtimässä vanhempiaan\nMikonpäivänä, rukoili tytön emäntä hartaasti, ettei Olav ajaisi häntä\ntalosta. Olav ei ollut ajatellutkaan sellaista; hän tiesi tytön kodissa\nolevan suuren köyhyyden ja paljon lapsia, niin että oli toki parempi\nantaa hänen jäädä tänne. Mutta koska tämä oli hänen kartanossaan ja\nkovin nuori — viidentoistavuotias — oli hänen mielestään koetettava\nauttaa tyttöä, ja hän kysyi siis, kuka oli lapsen isä. Mutta siitä tämä\nei tiennyt muuta kuin että se oli ollut muuan mies, jonka seurassa\nhän oli kulkenut kappaleen matkaa metsässä, mennessään kotiinsa\nMikonpäivänä.\n\n\"No, tekikö hän sinulle pahaa?\" kysyi Olav.\n\n\"Ei mitenkään\", — Livin kasvot alkoivat loistaa. Mies oli ollut niin\nhyvä ja leikkisä. Hän oli sanonut nimekseen Jon.\n\n\"Se on jokaisen miehen nimi, jolla ei ole mitään muuta.\"\n\nMutta nyt hän joka tapauksessa oli pian sopiva kasvatusäidiksi\nCecilialle. Oli liian järjetöntä, että sairas äiti imetti tuota isoa,\nahnasta lasta — vaikkei Ingunn ollut tähän asti tahtonut kuulla\npuhuttavankaan siitä, että Cecilia vieroitettaisiin hänen rinnoiltaan.\n\nOlav oli käyttänyt talossaan pitkienkin matkojen päästä kaikkia miehiä\nja naisia, joilla oli tietoa sairauksista ja lääkitsemisestä, mutta\nkukaan näistä ei osannut sanoa, mikä emäntää vaivasi — ja useimmat\nluulivat sen olevan panentatautia. Olav tiesi Ingunnin olleen samalla\ntavoin sairaan viisi-, kuusitoista vuotta sitten, kun tämä oli ollut\nMiklebøssä, ja silloin oli Hillebjørg-rouva kivenkovaan väittänyt\nKolbeinin antaneen loihtia häneen jotakin noituutta. Olav tuumi nyt,\nmahtoiko se sittenkin olla totta, ja ettei Ingunn olisi vieläkään\npäässyt kokonaan eroon tuon pahan vallasta.\n\nSitten hän tutustui erääseen saksalaiseen kauppiaaseen, Claus\nWiephartiin Oslosta, jota kehuttiin mitä oppineimmaksi parantajaksi\n— hän oli ollut nuoruudessaan saraseenien vankina ja saanut näiltä\nviisautensa. Olav nouti hänet luokseen, ja tämä sanoi paikalla, mikä\nIngunnia vaivasi.\n\nSairauden alkusyytä ei saksalainen tiennyt, mutta hän väitti sen\njohtuneen tähdistä: esimerkiksi, että mies ensimmäisen kerran oli\npitänyt yhteyttä hänen kanssaan sellaisella hetkellä, jolloin\ntaivaankappalten asema oli heille vihamielinen niiden tähtien mukaan,\njoiden merkeissä he olivat syntyneet. Se saattoi muuttua toiseksi jo\nyhdessä tunnissa — vähän ennen tai vähän myöhemmin olisivat enteet\nvoineet olla suotuisat. — Yhtä kaikki se oli saattanut vaikuttaa\nhäneen, heikompaan kumppaniin siten, että hänen ruumiinsa kiinteiden\nmaterioiden ja nesteiden harmonia oli horjahtanut niin, että kiinteät\nosat olivat hävinneet ja nesteet saaneet ylivallan; hän oli myös voinut\nolla altis tuolle disharmonialle jo syntymishetkellään, mutta juuri se\nse oli tärkein syy hänen heikkouteensa. Joka tapauksessa oli todettu,\nettei hän ollut voinut synnyttää elinvoimaisia miespuolisia sikiöitä\nenemmän kuin ensimmäisen, koska miehen ruumis on luonnostaan kuivempi\nkuin naisen ja vaatii alusta alkaen enemmän kiinteitä materioita;\ntyttären hän sitä vastoin oli saanut elävänä maailmaan. Kuitenkin oli\ntämäkin lapsi kerännyt itseensä enemmän kiinteitä materioita kuin\näidiltä oli riittänyt, ja tämä oli nyt, tahtoi Claus Wiephart sanoa,\nikään kuin laho sisältä, luiden ja lihan ollessa liian pullollaan\nnesteitä — kuten mädännyt puu, joka kelluu vedessä, kunnes se on veden\nläpäisemä.\n\nEnsimmäiseksi täytyi siis saada hänen ruumiinsa kuivatetuksi, määräsi\nsaksalainen. Lasta ei saanut ottaa hänen rinnoiltaan, ja hänelle tuli\nantaa hiottavia ja vettä poistavia aineita; hän sai juoda hyvin vähän,\nmutta syödä sen sijaan poltettuja ja rusennettuja eläimenluita, terra\nsigillata, sekä kovaa leipää ja kuivaa ruokaa, jossa oli kuumentavia\nryytejä.\n\nOppineen miehen puhe täytti Olavin mielen uudella toivolla. Se\nkuulosti niin viisaalta — ja saksalaisen käyttämät latinalaiset\nsanat Olav muisti nuoruudestaan. Prima causa, harmonia, materia ja\numidus, disparo, dispono — hän muisti kuulleensa Asbjørn Allfeitin,\nArnvidin ja luostarin veljien käyttäneen niitä, ja mikäli hän ymmärsi,\nosasi Claus ne hyvin. Ja olihan hän itsekin pannut merkille jo heidän\nkasvinaikanaan, että Ingunnin ruumis oli niin merkillisen heikko ja\nhötelö — niin että hänen oli täytynyt verrata sitä puolikypsään jyvään\n— hänessä oli varmasti ollut aina liian vähän kiinteitä materioita.\nTerra sigillata tekisi varmasti hyvää hänelle — se auttoi niin moneen\nasiaan, sen hän tiesi kokemuksesta.\n\nOlihan hän saanut oppia tuntemaan neljä elementtiä, joista ihmisruumis\non luotu, ja hän oli kuullut taivaankappalten aseman vaikuttavan\nihmiskohtaloihin. Kotimaassa olevat oppineet eivät tienneet niin paljon\nsiitä, ja Asbjørn Allfeit oli sanonut, ettei kristityn tarvitse udella,\nmitä tähtiin on kirjoitettu. Mutta saraseenit kuuluivat olevan kaikkien\nkansojen taitavimmat tähtienlukijat.\n\nOlavin sydän keveni suuresti. Ehkä hän oli suotta hätäillyt luullessaan\nitse vetäneensä onnettomuudet heidän kummankin ylitse siksi, ettei\nollut uskaltanut vapautua syntitaakastaan. Hän eli synnissä, niin se\noli, siihen saakka kun hän ei tahtonut koettaa sovittaa tuota onnetonta\ntekoaan. Mutta täytyihän Jumalan tietää, ettei hän voinut; hän ei\nvoinut panna alttiiksi vaimonsa ja lastensa onnea. Kaikessa muussa\nhän oli koettanut toimia kristityn miehen tavoin. Ja tiesihän Jumala\nparemmin kuin hän, miten syvästi hän kaipasi saada elää sovussa Hänen\nkanssaan, rakastaa Häntä kaikesta sydämestään, polvistua ja rukoilla,\nvaikeroimatta omaa tottelemattomuuttaan.\n\nUskalsikohan hän nyt uskoa kaikilla onnettomuuksilla olevan\nluonnollisen alkujuurensa? Cecilia oli merkkinä siitä, että Jumala\noli antanut hänelle anteeksi — tai oli antava hänelle lykkäysaikaa\nkuolinhetkeen asti. Ja että Ingunnin ruumiin ja sielun heikkous oli\ntähtien määräämä.\n\nMutta Prima Causa — se oli yksi Jumalan nimityksistä. Hän tiesi sen.\n\nIngunn itse sanoi vahvistuneensa Claus Wiephartin keinoista. Vieläkään\nhän ei ollut saanut takaisin liikuntakykyään siinä määrin, että olisi\nvoinut liikuttaa alaruumistaan, mutta selässä olevat tuskat olivat\nvähentyneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav astui kotaan eräänä iltana vähän ennen Olavinmessua, aikeissa\nsanoa jotakin Torhild Bjørnintyttärelle, ennen kuin unohti sen.\n\nTämä paistoi parastaikaa leipää pyhiksi. Ilmassa leijaileva jauhontomu\nmuuttui kullankarvaiseksi iltaruskon kajossa Olavin aukaistessa oven\n— ja se valaisi koko tuon pienen tuvan. Pyöreistä leivistä, jotka oli\npantu paistumaan kallelleen asetetuille kivilaatoille liedellä palavan\nhiilloksen ympärille, levisi makea, kypsä tuoksu, ja vesi herahti\nOlavin kielelle hänen tuntiessaan sen. Torhild ei ollut sisällä.\n\nOlav oli juuri pyörähtämäisillään ulos, kun Torhild ilmestyi ovelle\nkantaen niin painavaa lautalevyä ylös ojennetuin käsivarsin, että hän\ntuki sitä otsaansa. Hänen oli pakko kulkea vielä tavallista suorempana\nja kenoselkäisempänä — ja kesäillan tyvenessä näytti vain kauniilta\nja sopivalta, että hän oli kevyissä pukimissa, työvaatteissaan:\nlyhythihaisessa sarkapaidassa ja avojaloin; — hän liikkui taitavasti,\nreippaasti ja voimakkaasti.\n\nOlav otti häneltä laudan; se oli tammipuinen ja hyvin raskas. Hän\nkantoi sen sisään ja laski sen pukkien varaan. Torhild seurasi perässä,\notti molemmin kourin hakattua katajaa korista ja sirotti sen laudalle.\nHänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu hänen nopeasti liikkuessaan —\njauhon ja tuoreen leivän ja työn terveen lämmön tuoksu. Olav kietaisi\nkäsivartensa tytön ympärille ja veti hänet rajusti luokseen. Hän vei\nleukansa lähelle hänen olkaansa ja painoi silmänräpäyksessä poskensa\nhänen ihoonsa — tämän kaula oli samalla kostea, viileä ja lämmin.\nSitten hän irrotti kätensä ja nauroi salatakseen hämmennystään ja\nhäpeäänsä tuon mielettömän kisanhalun johdosta, joka oli vallannut\nhänet aivan äkkiarvaamatta.\n\nTorhild oli lehahtanut tulipunaiseksi — ja sen nähdessään Olav joutui\nvielä enemmän hämilleen. Mutta toinen ei sanonut mitään eikä osoittanut\nvihastumista, vaan kulki aivan levollisesti siirrellen valmiiksi\npaistuneita leipiä kiviltä laudalle.\n\n\"Sinulla on miehen voimat, Torhild\", sanoi isäntä. Ja kun toinen ei\nvastannut, vaan jatkoi yhä paistamispuuhaansa, sanoi Olav vakavasti:\n\"Sinä pidät pystyssä koko meidän taloutemme — saat aikaan enemmän kuin\nme kaikki muut yhteensä.\"\n\n\"Koetan tehdä parhaani\", mutisi Torhild.\n\n\"En tiedä — tarkoitatko, ettemme ymmärrä antaa kyllin arvoa sille? Jos\nsitä tarkoitat, niin sano; kai me voimme sopia —.\"\n\n\"Ei, olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. — Olen nyt saanut\nturvatuksi kaikki omani, paitsi kahta pienintä — ja sinä olet auttanut\nminua paljon.\"\n\n\"Älä puhu joutavia.\" Olav sanoi asiansa ja meni.\n\nIngunn käytti yhä viisaan saksalaisen antamia parannuskeinoja, mutta\nvähitellen selvisi, ettei hänellä ollut pelkkää hyötyä niistä.\nHän sai kovia vatsakipuja ja kaulanpolttoa paljosta pippurista ja\ninkivääristä. Hän koetti kestää niitä viimeiseen asti ja saada\nniellyksi tuota kuivaa, väkevää ruokaa, vaikka oli tuntevinaan tuskaa\nruoan näkemisestäkin. Jano vaivasi häntä yöt päivät, mutta hän kesti\nkärsivällisesti osansa eikä juuri valitellut.\n\nSitten Olavin oli oltava poissa kotoa muutamia öitä, ja Signe\nArnentytär tuli siksi aikaa sairaan makuutoveriksi. Jälkeenpäin Signe\nsanoi Olaville, että hänestä oli aivan hullua, että Ingunn piti\nCeciliaa vieressään öisin; äidillä ei ollut enää tippaakaan maitoa\nrinnoissaan ja lapsen kauhea itku, joka piti hereillä Ingunnin ja\nkaikki toiset, johtui nälästä ja kiukusta. — Olav ei ollut tuntenut\nmuita pikkulapsia kuin Audunin, ja tämä oli itkenyt melkein aina,\nniin että Olav oli luullut sen kuuluvan lasten tapoihin. Liv oli nyt\nimettänyt Ceciliaa jo kauan, hänen oma lapsensa oli äskettäin kuollut,\nja tuolla nuorella tytöllä oli maitoa kuin lehmällä; ainoa järkevä\nratkaisu oli siis, että hänestä tulisi lapsen kasvatusäiti, joka saisi\npitää Cecilian luonaan päivät ja yöt.\n\nMutta kun tästä puhuttiin Ingunnille, hän joutui aivan suunniltaan\nsurusta. Hän itki ja rukoili, ettei häneltä riistettäisi Ceciliaa:\n\"Minusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin hän, minä lunastin sinulle\ntämän tyttären sillä, että nyt itse makaan tässä voimattomana ja\nvyötäisiin saakka halvaantuneena. Jos pidät hänestä, Olav, niin\narmahda minua — älä ota minulta Ceciliaa niin kauan kuin vielä olen\nhengissä. Ei kestä enää kauan, kun pääset vapaaksi tästä minun kurjasta\nelämästäni.\"\n\nOlav koetti puhua hänelle järkeä, mutta Ingunn huusi, painoi\nkyynärpäänsä patjoihin, kohotti olkapäänsä ja ponnisti aivan kuin olisi\ntahtonut pakottaa halvaantunutta ruumistaan nousemaan. Olav istuutui\nsängynlaidalle ja koetti puhua kauniisti, mutta turhaan, ja lopuksi\nIngunn oli itkenyt ja riehunut itsensä niin uuvuksiin, että hän vaipui\nhorrokseen; mutta unessakin hän vielä nyyhki ja vavahteli.\n\nLopulta Olav myöntyi siihen, että Ingunn sai pitää lapsen luonaan\nyöllä, mutta Livin täytyi nukkua tuvan penkillä, että hän sai\nviihdytellä pienokaista, kun se huusi.\n\nKun Olav meni sanomaan Ingunnille hyvää yötä ennen kuin hän itse meni\nsänkyynsä, kiersi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen\npäänsä puoleensa sanoen:\n\n\"Älä ole vihainen, Olav. En voi nukkua, ellen saa häntä viereeni. Olen\naina pelännyt maata yksin\", kuiskasi hän; \"siitä yöstä asti, jolloin\nsinä nukuit ensimmäistä kertaa minun vieressäni, on minusta tuntunut,\netten ole voinut olla levollinen, ellen ole tuntenut sinun käsivarttasi\nympärilläni. Ja nyt en ole tunteva sitä enää koskaan.\"\n\nOlav laskeutui polvilleen, pujotti käsivartensa hänen niskansa alle ja\nlaski hänen päänsä lepäämään olkaansa vasten.\n\n\"Tahdotko, että pidän kättäni tässä kunnes olet nukkunut?\" kysyi hän.\n\nToinen nukkui samassa. Silloin Olav asetti pielukset paremmin hänen\nolkapäänsä alle, hiipi hiljaa yli lattian ja kiipesi Eirikin viereen\npohjoiseen sänkyyn.\n\nHän jätti pienen rasvalampun palamaan liedelle öiksi, hänen täytyi\nnousta tuon tuosta vuoteesta auttamaan ja kääntämään Ingunnia. Ja nyt\nhänen täytyi taas nousta ottamaan syliinsä Ceciliaa, kun se alkoi\nhuutaa, ja kantaa se Livin viereen, sillä tämä ei herännyt.\n\nViimein hän varmaan oli vaipunut sikeään uneen — lapsi oli luultavasti\nhuutanut kauan ja kiukkuisesti, koska oli saanut Livin hereille. Pienen\nvalotuikun hohteessa hän näki tytön tassuttelevan Ingunnin sängyn\nluona Cecilia käsivarrellaan. Hän oli niin muodottoman leveä ja lyhyt,\nettä Olavin mieleen muistuivat jättiläisistä ja hiisistä kuulemansa\nsadut. Ja vaikka hän tiesi olevansa hupsu, tuntui hänestä pahalta, että\nCecilia oli tuon kasvatusäidin käsissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav tuli sisään Ingunnin luo seuraavana päivänä keskipäivän aikaan\n— hän oli ollut erään rengin kanssa hakemassa heiniä kotiin kauempaa\nkukkulalta. Hänen lyhyen viittansa karva oli sumuhuurussa ja hänen\nsaappaansa olivat raskaat märästä mullasta ja kuivuneista lehdistä.\nHänestä uhosi syksyn haju, kun hän kumartui Ingunnin yli ja kysyi,\nmiten tämä nyt jaksoi.\n\nHiukan hämillään hymyillen hän näytti tälle, mitä hänellä oli kädessään\n— muutamia suuria, vetisiä mansikoita korteen pujotettuna — kuten\nheidän oli ollut tapana tehdä lapsena ollessaan. Marjat olivat\npehmeitä, ja hänen kämmenensä oli tullut punaiseksi.\n\n\"Löysin nämä ylhäältä myllyn luota\", sanoi hän.\n\nIngunn otti vastaan marjat muistamatta edes kiittää. Nuo pienet,\npunaiset pilkut toisen karkeassa kämmenessä johdattivat hänen\nmieleensä heidän yhteisen lapsuutensa ja koko tähänastisen elämänsä.\nKaksi kertaa Olav oli kastellut tuon käden vereen hänen tähtensä,\nja tuo sama pihkainen, kova pojankäsi oli auttanut hänet aitojen\nyli ja ojentanut hänelle lahjoja. Heidän yhteiselämänsä kulki hänen\nohitseen kuin avautuva seinävaate yhtenä ainoana pitkänä kudelmana:\nsiinä oli kuvia lyhyestä, kuumasta ja hyväilevästä lemmestä ja\nvälillä pitkiä odotuksen, ikävän ja pahojen unien kaistoja, häpeän\najan ja järjettömäksi yltyneen epätoivon isot mustat täplät ja sitten\nHestvikenissä vietetyt vuodet — kaikki tuo näkyi nyt hänen silmilleen\nkuin kankaanpohjalle kirjailtuna — yhtenä ainoana kudelmana, samana\nkuvakankaana lapsuuden päivistä tähän, loppuun asti.\n\nHän oli kyllä ymmärtänyt aina, että Olav oli hyvä hänelle. Hän\noli tiennytkin tavallaan, että harvalla miehellä olisi ollut\nkärsivällisyyttä jaksaa olla hänelle hyvä näin kauan, suojella häntä ja\ntukea häntä niin monet vuodet. Ja Ingunn oli kiittänyt häntä mielessään\n— kiittänyt toisinaan palavasti. Mutta vasta nyt hän näki yhtaikaa,\nmiten väkevä hänen rakkautensa oli ollut.\n\nOlav seisoi kätkyen luona. Jalakset kolahtelivat lattiaan, ja lapsi\näänteli ja huudahteli ilosta, potkien innokkaasti kantapäitään\naluspatjaan — äiti näki sen vaaleanpunaisten käsien heiluvan kätkyen\nlaidan reunan takaa.\n\n\"Kuule sinä, Cecilia, — kohta menetät henkesi noissa pauloissa!\" Olav\nhymyili ja nosti lapsen syliinsä. Tämä oli sätkinyt niin innokkaasti,\nettä kapalot olivat avautuneet kokonaan ja vyö oli sotkeutunut käsien\nja jalkojen ja kaulan ja pyöreän pikku ruumiin ympäri niin, että\noli ihme, ettei se ollut kuristanut itseään hengiltä. \"Saatko sinä\nselvitetyksi nämä?\" — Olav laski lapsen äidin eteen.\n\n\"Itketkö sinä?\" kysyi hän huolissaan. Kyyneleet himmensivät niin\nIngunnin katsetta, että hänen oli vaikea saada irrotetuksi Ceciliaa\nkapaloista.\n\n\"Tästä tulee yhtä valkeatukkainen kuin meistä Hestvikenin miehistä\",\nsanoi isä, \"ja nyt sinulla on jo seitsemän kiharaa otsalla\", — hän\nkosketti sormellaan lapsen otsaa, missä tukka oli pitempää ja kähertyi\npieniksi, kellertäviksi pyöröiksi. \"Voitko pahoin tänään, Ingunn?\"\n\n\"En minä siksi. Ajattelen tässä, että vaikka olet ollut niin hyvä\nja uskollinen minulle niin kauan kuin olen sinut tuntenut — en ole\nkoskaan kyennyt palkitsemaan rakkauttasi.\"\n\n\"Älä sano niin. Sinähän olet ollut niin — lempeä —\", hän ei keksinyt\nparempaa kiitossanaa kädenkäänteessä, vaikka kuinka olisi etsinyt ja\ntahtonut ilahduttaa toista. \"Olet ollut niin lempeä ja — ja hiljainen\n— vaimo. Tiedäthän, että pidän sinusta\", sanoi hän hellästi.\n\n\"Nyt on kohta vuosi siitä\", kuiskasi Ingunn arasti ja hellästi, \"kun\nolet saanut elää niinkuin et olisi naimisissa, ikään kuin olisit\nhoitanut rampaa sisarta.\"\n\n\"Niinhän se on\", sanoi mies hiljaa. \"Mutta kun minä sittenkin pidän\nsinusta. — Sisarta, sanoit. Muistatko, Ingunn, ensimmäisiä vuosia,\njolloin olimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä, joimme samasta\nastiasta ja olimme kuin veli ja sisar; emme ymmärtäneet silloin muuta.\nMutta silloinkin viihdyimme parhaiten, kun saimme olla yhdessä.\"\n\n\"Muistan. Mutta me olimme lapsia silloin. Ja minä olin kaunis silloin\",\nkuiskasi Ingunn kiihkeämmin.\n\n\"Niin olit. Mutta pelkään olleeni niin lapsellinen, etten älynnyt sitä.\nTuskin siihen aikaan kertaakaan ajattelin, olitko kaunis vai et.\"\n\n— \"Enkä minä ollut silloin taakkana sinulle — Olin terve ja vahva.\"\n\n\"Ei, ei, Ingunn.\" Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. \"Vahva\net ole ollut koskaan, rakas ystävä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHestvikeniin tuli raskas talvi.\n\nOlav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa\nIngunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään\nolosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin\nvikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä\ntuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt\nkoko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja\nmuutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan;\nhäntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa,\njota hän sai nauttia pienin kulauksin.\n\nHän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti\nkun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei\nhän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan\nhän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun\njoku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös\nnukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.\n\nOlav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven\nkamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi\nlämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena\nkiusana.\n\nJa niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi\nhänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä\nseinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta\nse ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä\nräiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti —\njolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei\nriisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.\n\nHän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin\nhänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi\nkantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi\nsairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli\nkuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut\nhänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä\nihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän\noli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä\nja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili\npalavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä\npaljon itsensä kuin Ingunnin tähden.\n\nHän kävi katsomassa tulta.\n\n\"Janottaako sinua, Ingunn —? Tahdotko, että otan sinut syliini,\nIngunn?\"\n\nOlav kietoi hänen ympärilleen vuodevaatteet ja nosti hänet\nkäsivarsilleen. Sitten hän istui hänen kanssaan tulen eteen\njuomanpanopenkille. Varovasti hän taivutti ylös nuo tunnottomat\nsääret, pani höyhenpatjoja penkille hänen jalkojensa alle, tuki häntä\nasettamalla reitensä hänen lanteittensa alle ja antoi hänen päänsä\nlevätä olkapäätään vasten. Sitten hän kysyi:\n\n\"Onko hyvä nyt?\"\n\nSaattoi sattua, että Ingunn vaipui uneen levätessään hänen sylissään\nnäin. Silloin Olav jäi istumaan tuntikausiksi pitäen häntä sylissään,\nkunnes hänen oma selkänsä oli jäykkä ja kaikki jäsenensä kangistuneet.\nJos hän liikahti vähääkään, heräsi Ingunn. Silloin hän tavallisesti\nirrotti kätensä peitteistä, silitti Olavin kasvoja ja sanoi:\n\n\"Nyt voin jo paljon paremmin. Kanna minut sänkyyn, Olav, ja mene\nnukkumaan — sinua väsyttää varmaan.\"\n\n\"Minusta on tullut raskas taakka sinulle, Olav\", sanoi hän eräänä yönä,\n\"mutta koeta kärsiä — ei sitä kestä kauempaa kuin tämän talven.\"\n\nOlav ei vastustellut. Hän oli ajatellut itse samaa. — Kun kevät\ntuli, vei se kai Ingunnin mukanaan. Ja nyt hän oli vihdoinkin valmis\nalistumaan siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun talvi teki loppuaan, näytti Ingunn ennemminkin olevan\nparanemaan päin. Joka tapauksessa hän virkistyi sen verran, että kyseli\ntalon asioita ja kalastusta. Hän kuunteli kellojen kilkettä aamuin,\nilloin, luetteli lehmiä nimeltä ja sanoi kerran, että oikean kevään\ntultua hänet saisi kantaa ulos jonakin päivänä, että hän näkisi vielä\nkerran karjan!\n\nCeciliasta oli tullut sievä tyllerö ja hän oli iso ikäisekseen.\nIngunnilla oli paljon lohtua hänestä päivisin, vaikkei hän saanutkaan\nolla kahden lapsen kanssa. Livin oli aina oltava mukana. Yöt\npienokainen nukkui kasvatusäitinsä kanssa toisessa rakennuksessa\n— Ingunn ei nyt enää jaksanut pitää tuota paksua, tervettä lasta\nvieressään: Cecilia kieri äitinsä päälle unissaan ja konttasi valveilla\nollessaan ympäri sänkyä, kellahtaen tuon tuosta raskaasti tuolle\nrujolle ruumiille.\n\nOlavin oli niin vaikea sietää Liviä, että hän mieluummin oli tulematta\ntupaan kun tiesi tämän olevan siellä. Hän tiesi tytön myös näpistelevän\nja oli jo kauan epäillyt hänen olevan hyvää pataa Ankin kanssa ja\nopettavan tämänkin näpistelemään ja valehtelemaan — sanoissaan oli\nAnki aina ollut epäluotettava, mutta tähän asti se oli tapahtunut\nsiksi, ettei hän ymmärtänyt parempaa. Eivät he varastaneet niin suuria\nmääriä, että se olisi tuottanut vahinkoa, mutta hänestä ei ollut hauska\npitää epärehellistä väkeä talossaan. Täällä olivat muutkin asiat\nrempallaan — itse hän oli pitkäaikaisesta valvomisesta niin väsynyt,\nettei jaksanut pitää silmällä kaikkea, mitä olisi pitänyt, ja alamäkeen\non helppo luisua.\n\nNyt hän ei siis nähnyt paljon Ceciliaakaan päivällä. Mutta\nvähitellen oli käynyt niin, että hänen rakkauteensa tytärtä kohtaan\nsekoittui syvä tuska — hänen sydäntään kirveli, kun hän muisti\ntuon sinisen, kosteutta tihkuvan kevätyön, jolloin hän oli kotiin\npalatessaan löytänyt tämän kätkyestä. Ja saadessaan hänet ensi kertaa\nkäsivarsilleen oli hän uskonut niin varmasti lapsen merkitsevän\nkäännettä heidän elämässään, käännettä onneen päin —.\n\nHän rakasti tuota pikku tytärtä, mutta hänen rakkautensa vaipui\nkuin häneen itseensä ja jäi hänen sydämensä pohjalle kuin arka,\näänetön olento. Ensi aikoina isä oli usein seisahtunut lapsen kätkyen\nääreen, ja nipistänyt häntä hellästi kahdella sormella, leikkien ja\nliehitellen — hiljaisen, ihmettelevän ilon vallassa, kun sai tämän\nnauramaan. Ja hän oli nostanut hänet ylös ja painanut itseään vasten\nharjaantumattomasti ja kömpelösti leperrellen: Cecilia, Cecilia.\nNyt hän seisahtui jonkin matkan päähän, kun näki häntä kannettavan\nrakennuksesta toiseen — hymyili ja vilkutti vain kauempaa kädellään.\nSekin, että lapsi oli niin kaunis ja että hän tunsi siinä oman sukunsa\nvaaleuden, ikään kuin vain lisäsi hänen surumielisyyttään.\n\nEirikiä nykyisin tuskin näkikään. Tuo yhdeksänvuotias pysytteli\nvaistomaisesti poissa aikuisten parista, joiden hän huomasi olevan\nalati raskasmielisiä. Ja tuossa suuressa kartanossa oli niin paljon\ntoimitettavaa ja hauskuutta, ettei hän tullut päätupaan muuta kuin\nsyömään ja nukkumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväisille Ristinmessun markkinoille täytyi Olavin lähteä kaupunkiin.\nSiellä häntä odotti sana, että hänen oli tultava saarnaveljien\nluostariin.\n\nPriori ilmoitti hänelle, että hänen ystävänsä Arnvid Finninpoika\noli kuollut talvella. Viime kesänä hän oli pukeutunut Hamarin\nveljien munkkipukuun. Mutta jo toisella paastoviikolla hän kuoli\näkkiä — kukaan ei tiennyt mihin. Veljesten mennessä messuun oli\nhänen vieressään kulkeva munkki nähnyt veli Arnvidin kalpenevan ja\nhorjahtavan, mutta hänen kuiskaten kysyessään, oliko tämä kipeä,\noli Arnvid pudistanut päätään. Mutta heidän polvistuessaan Verbum\ncaro factum est'in kohdalla näki hänen vierustoverinsa, ettei veli\nArnvid jaksanut nousta takaisin ylös, ja kun messu oli loppunut, oli\nhän tainnoksissa. Silloin hänet kannettiin dormitorioon ja pantiin\nlavitsalle; hän valitti hiljaa silloin tällöin, mutta tajuihinsa\ntulematta. Keskellä päivää hän sentään selvisi ja silloin hän pyysi\nhiljaisella äänellä viimeistä palvelusta. Heti sakramentit nautittuaan\nhän nukkui, ja kun munkit palasivat vesperjumalanpalveluksesta, oli hän\nkuollut, niin hiljaa, ettei se veli, joka oli istunut hänen luonaan,\nollut huomannut, milloin henki oli lähtenyt.\n\nPriori sanoi vielä, että ennen kuin Arnvid oli tullut luostariin, oli\nhän jakanut koko joukon kalleuksia sukulaisilleen ja ystävilleen,\nja nämä kaksi juomasarvea hän oli käskenyt poikansa lähettää Olav\nAuduninpojalle. Mutta Arnvidinpojat olivat siinä suhteessa omituisia,\netteivät he tahtoneet mielellään lähteä kotikulmansa ulkopuolelle, ja\nkun he sitten tulivat Hamariin isänsä hautajaisiin, oli Maunu tuonut\nsarvet luostariin, eikä veli Bjarne ollut tahtonut lähettää näitä\nharvinaisia aarteita etelään, ennen kuin hän saattoi jättää ne jonkun\nveljeskunnan oman miehen käsiin.\n\nOlav tunsi heti Miklebøn juomasarvet. Ne olivat pienet, mutta hyvin\narvokkaat: kaksi korppikotkankynttä, hopeakoristeiset ja kullatut. Olav\noli juonut niistä ystävänsä kanssa juhlailtoina, kun he joivat simaa\ntai viiniä — ne olivat vain yhdenjuotavia.\n\nTieto Arnvidin kuolemasta järkytti Olavia sydänjuuria myöten. Hän\nei jaksanut jäädä kaupunkiin toisten pariin, vaan purjehti takaisin\nHestvikeniin samana iltana.\n\nToisin hetkin, ajatellessaan ystäväänsä ja muistaessaan heidän\nviimeistä keskusteluaan, oli hänen mieltään kirvellyt, että hän oli\nriisunut itsensä alasti toisen edessä. Hän oli katunut tuota heikkoutta\nniin, että hänestä oli välistä tuntunut siltä, kuin hänelle olisi ollut\nhelpompi, ellei Arnvidia olisi enää olemassa. Mutta nyt hän tunsikin\näkkiä, että tämä oli viimeinen isku, mikä häntä saattoi kohdata, ja\nettei hän tästedes jaksanut taistella omaa sydäntään vastaan — nyt kun\nhän tiesi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan kanssatodistajaa; ihan\nyksin hän ei jaksanut kantaa salaisuuttaan.\n\nJa ensimmäisen kerran hän nyt näki heidän ystävyytensä todellisen\nsisällön. _Hän_ oli käyttänyt hyväkseen Arnvidia — ja tämä oli antanut\nhänen tehdä niin. Hän oli valehdellut ystävälleen, ja ystävä oli nähnyt\nhänen lävitseen; ei ainoastaan sillä kertaa, vaan aina hän oli sanonut\nArnvidille, mitä hänelle itselleen parhaiten soveltui — heidän viime\nkohtaukseensa asti. Ja Arnvid oli tyytynyt siihen ääneti. Aina _hän_\noli hakenut tukea, ja Arnvid oli tukenut häntä — kuten Arnvid oli\nsuonut apuaan kaikille, jotka sitä pyysivät. Ja palkka, jonka hän\nsiitä oli saanut, oli ollut raipan antia — hän oli saanut sellaisen\npalkan kuin sille miehelle sopii, jolla on rohkeutta tehdä Kristuksen\nesikuvan mukaan. Ja kuitenkin Arnvid oli moittinut itseään ja pitänyt\nitseään huonona seuralaisena joka kerran, kun hän ei jaksanut nähdä\ntietä selvänä edessään, ja joka kerran, kun hänen mielensä oli ollut\ntulvillaan katkeruutta ja halveksuntaa ihmisten kehnouden tähden —\nniinkuin syntisen ihmisen täytyy tuntea joskus, kun hän rohkenee lähteä\nastumaan Jumalan jälkiä.\n\nOlav kulki kotonaan touon aikaan vielä entistään hiljaisempana.\n\nMutta eräänä aamuna, lähetettyään väkensä työhön, hän lähti yksin\ntakaisin kotiin.\n\nAuringonpaiste virtasi alas avonaisesta räppänästä liedelle, missä\nei palanut tulta, multalattialle ja Ingunnin sängyn yläpuolelle.\nMolemmat lapset olivat hänen luonaan: Eirikin mustakiharainen\npää oli äidin käsivarrella ja hänen pitkät säärensä riippuivat\nsängynlaidan yli. Cecilia ryömi ympäriinsä, kohottautui puoliksi\nseisoalleen ja pudottautui mätkähtäen ja ilosta kiljaisten peitteen\nalla olevalle tunnottomalle ruumiille. Tytöllä ei ollut päällään\nmuuta kuin tulipunainen villakolttu; hänen ihonsa oli vaalean punakka\nja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että ne nyt ympäröivät\npellavanvalkoisina, välkkyvinä kiehkuroina hänen kasvojaan ja\nniskaansa. Hänen vaaleiden silmiensä valkuainen oli niin sininen, että\nsilmät näyttivät tasaisen sinisiltä, ja siitä syystä nuo suloiset,\nhennot pikkutytön kasvot saivat ihmeellisen eläimellisen valppauden\nilmeen.\n\n\"Äitinne ei jaksa kestää teidän painoanne, Eirik.\" Olav otti Cecilian\nja istuutui sängynlaidalle lapsi sylissään. Hän pusersi hänet äkkiä\nrintaansa vasten, ja lapsi rimpuili vastaan — se ei ollut tottunut\nolemaan isänsä sylissä. Olav tunsi, miten tukeva ja voimakas hänen\nkäsiensä välissä oleva pikku ruumis oli, ja nuo silkinhienot hiukset\ntuoksuivat niin raikkaasti.\n\nKun lapsi ei päässyt äidin luo, kääntelehti se isänsä sylissä ja\ntahtoi mennä veljelle. Eirik otti sen vastaan, piteli siskoaan\nkainaloiden alta ja yritti antaa tämän kävellä. Cecilia työnsi esiin\npullean vatsansa, sätkytti käsivarsiaan ja toista jalkaansa, heittäen\npäänsä taapäin ja nauraen veljen kasvoja kohti. Sitten hän vääntäytyi\neteenpäin, töpötteli nopein pikku askelin ja kiljahteli taas ilosta;\nhän kipristi kaikki pikku varpaansa jalkapohjan alle, joka oli aivan\npyöreä ja oli tätä ennen tuskin koskenut maahan.\n\nOlav pyyhkäisi kädellään sängynlaitaa — siinä oli levällään puoleksi\nkuihtuneita alkukesän kukkia: hiirenherneitä, metsätähtiä, voikukkia ja\nisoja orvokkeja. Ingunn keräsi ne kaikki yhdeksi kimpuksi:\n\n\"Kesä näkyy jo olevan pitkällä, huomaan minä —!\"\n\nOlav istui katsellen lapsia. Nämä olivat harvinaisen kauniit, molemmat\neloon jääneet. Eirik oli jo iso poika, pitkä ja hoikka, puukkovyö\nsolakoilla lanteillaan. Olav huomasi, miten kaunis hän oli: hänen\nkasvonsa eivät olleet enää lapsellisen pyöreät, vaan kapeat ja\nterävät; nenä oli hiukan kyömy, hammasrivi korkea ja kaareva, iho\nruskea, hiukset tummat, silmät kullankeltaiset. Saattoiko äiti olla\najattelematta, ketä hän muistutti.\n\n\"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi\nkanssa eräästä asiasta.\"\n\nIngunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet\nlevällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.\n\n\"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi\", sanoi\nOlav hiljaa ja selvästi. \"Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin\nkesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi\ntakaisin oikeuden veritodistajalta.\"\n\n\"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa —\nen pääsisi hengissä Nidarosiin.\"\n\n\"Kyllä varmaan.\" Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli\ntullut kalmankalpeaksi. \"Katso, nyt minä _uskallan_, Ingunn. Kun tulen\nsinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen\njättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut\nHäntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä.\"\n\nVaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen\nhymyn viipyessä kasvoilla.\n\n\"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit\nvuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö\nusko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?\"\n\n\"Ei, ei!\" Ingunn kirkaisi. \"Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä\nsinä puhut?\"\n\n\"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis\nmakasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka\nvuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat\n— ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt\nmessussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy\nnyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin,\nja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä,\nsiunaava, siunaava Hänen nimeään.\"\n\nHän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen,\npainaen päänsä hänen syliinsä.\n\n\"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun\nsinä vain jaksat _uskoa_, tiedät saavasi avun.\"\n\nIngunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös.\nAurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin\ntukan olevan aivan harmahtavan. _Sitä_ ei näkynyt muulloin kuin\nauringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.\n\n\"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla\nole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et\nole _ihminen_', sanoit sinä kerran, muistatko —?\" Hän pakotti Olavin\nnostamaan päänsä. \"Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet\nsinä olisi tullut ajoissa. Pitäisikö _minun_ syyttää Jumalaa siitä,\nettä hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia\n— elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi\nviattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla.\"\n\nOlav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut\najatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän,\nettä tämä ottaisi ne noin vakavasti.\n\n\"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa.\nJa tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen,\nvielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin\npuolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut\nsysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen\njälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja\noppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut\nminun valittavan _kertaakaan_? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua,\nei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut\nminut tulesta, johon itse tahdoin juosta —.\"\n\nOlav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin\nvalo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina\nnäinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän\nkuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa\npuolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä\npahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta\nhän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen\nkuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan\nvuosikausia.\n\n\"Ei, Olav!\" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa\nvasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean,\nlaihtuneen rintakehän alla. \"Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi\non valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat\ntuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta\ntuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun\nkanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!\"\n\nOlav kohotti kasvonsa.\n\n\"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä\nHestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet\naina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä,\nolento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja\nystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.\n\n\"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta,\nettä salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi\nollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman\nainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin\nymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies,\nenkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.\n\n\"En ole köyhäkään. Siitäkin kohtalosta Jumala säästi minut. — Hän\nantoi usean yritykseni onnistua, mihin ryhdyin parantaakseni asemaamme.\nMinä omistan enemmän nyt kuin yhteen mennessämme. Ja tiedäthän, että\nmeillä on sopimus — puolet pesästämme on sinun, kävi miten kävi. Et\nsiis jää puille paljaille lapsinesi.\"\n\n\"Älä puhu noin, Olav. Ei _voi_ olla niin suuri synti, että tapoit\nTeitin. — En ole sanonut yhdellekään ihmiselle, en valittanut\nkenellekään — mutta on niin, että hän otti minut väkisin! En voinut\nsanoa sitä — siitä en voinut puhua —\", hän ähkyi ääneen, \"— viaton\nen ollut itsekään, olin käyttäytynyt niin, että hän saattoi luulla\nminua huonoksi — mutta en ollut ajatellut leikin voivan päättyä niin\n— ja silloin hän käytti väkivaltaa. Tämä on totta, Olav, vannon sen.\"\n\n\"Minä tiedän sen.\" Olav ojensi kätensä aivan kuin hillitäkseen\nhäntä. \"Hän sanoi sen itse. Tiedän myös murhan olleen sinänsä\nvähäpätöisen asian — jos olisin silloin heti tunnustanut sen. — Mutta\nsilloin tein erehdyksen — ja nyt on synti kasvanut ja minä ymmärrän,\nettä se on kasvava yhä, siittävä synnin toisensa jälkeen. Ja nyt minun\ntäytyy kääntyä, Ingunn — muuten minusta tulee hirviö. Se on kasvanut\nniin, että uskallan tuskin sanoa kolmea sanaa pelosta, että kaksi\nniistä on valhetta.\"\n\nIngunn peitti käsivarrellaan silmänsä ja vaikeroi hiljaa.\n\n\"Tiedäthän\", sanoi Olav, \"ettei ole varmaa, onko arkkipiispa vaativa\nminua ilmoittautumaan kuninkaan voudille. Ehkä hän katsoo sen\nriittävän, että tunnustan syntini Jumalalle. Olen kuullut toisten\nsaaneen synninpäästön mitä suurimmista rikoksista, ilman että heitä on\nvaadittu hävittämään sukulaistensa onnea ja menestystä — ainoa, mikä\nheille määrättiin, oli matka Jerusalemiin —.\"\n\n\"Ei, ei!\" Ingunn kirkaisi. \"Menisitkö sinä meidän luotamme — maailman\nääriin.\"\n\n\"Eihän ole mahdotonta —\", Olav laski kätensä vaimonsa rinnalle\ntyynnyttääkseen häntä, \"että saisin palata luoksenne. Ja sinähän\ntiedät, että silloin jäisit tänne Hestvikeniin emännäksi.\"\n\n\"Silloin tulee tietysti ilmi, ettei Erik ole sinun poikasi!\"\n\nOlav vastasi hiljaa:\n\n\"Olen ajatellut sitäkin, Ingunn — ja se on pidättänyt minua niin\nkauan kuin _itselläni_ ei ollut lasta sinun kanssasi, ja minun\nsyrjäperilliseni olisivat voineet karkottaa sinut Hestvikenistä\npoikinesi. Mutta nyt on Cecilia oleva perilliseni. Voit antaa pojalle\ntäyden perinnön omasta osastasi — ja hänellä on rikas sisar tukenaan.\"\n\n\"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille\nenemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —.\"\n\n\"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta\nsiihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen\nlapselle —.\"\n\n\"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on\nrikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee\nlisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä\nsisaren osaan.\"\n\nOlavin kasvot muuttuivat jäykiksi ja aivan kuin sulkeutuivat.\n\n\"_Oikeutta_ isänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää\nkuin Eirik.\"\n\n\"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni.\" Ingunn purskahti\nitkuun, rajuun, hillittömään itkuun. \"Olen kuullut sinun itsesi\nkutsuvan häntä siksi.\"\n\n\"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen\nhuulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen.\" Olav koki puhua\nrauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä\nesiin: \"Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi\nkuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua.\"\n\n\"Sinä vihaat häntä\", sanoi äiti.\n\n\"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra\ntietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä\nen _voi_ kurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua\npuukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse\nhemmottelet hänet piloille.\"\n\n\"Minä! Joka makaan tässä enkä näe poikaa koko päivänä —\", Ingunn oli\nottanut ylös kukat ja repi niitä nyt käsissään. \"Kuluu viikkoja, ettei\nhän käy ollenkaan äitinsä luona — ettei hänellä ole aikaa puhua minun\nkanssani. Ja kun hän tulee — kuten tänään, ajat sinä hänet heti pois.\"\n\nOlav oli ääneti.\n\n\"Mutta jos Eirikin täytyy kärsiä minun synneistäni — silloin olisi\nollut parempi, ettei hän olisi tullutkaan elävänä ilmoille — vaikka\nitse olisin joutunut kuolemaan ja kadotukseen.\"\n\n\"Ole nyt järkevä, Ingunn\", pyysi mies hiljaa.\n\n\"Olav, kuule minua — armahda minua! Liian kalliisti olisit ostanut\nhenkeni ja elämäni, jos sinun sen vuoksi täytyisi lähteä kulkemaan\nmaailman halki köyhänä, kodittomana pyhiinvaeltajana epäuskoisten,\npahojen ihmisten parissa. Taikka jos kävisi vielä pahemmin — jos\njoutuisit seisomaan alastomana ja häväistynä, ehkä hengenvaarassa ja\nsaisit sietää pahantekijän ja murhaajan nimeä — tuon miehen tähden —\n_sinä_, miehistä paras, oikeamielisempi ja rohkeampi kuin kukaan —.\"\n\n\"Ingunn, Ingunn — en ole sitä enää — olen pettäjä Jumalan ja ihmisten\nedessä —.\"\n\n\"Sinä _et_ ole pettäjä — ei voi olla kuolemansynti, että tapoit tuon\nmiehen. — Etkä sinä tiedä, miltä tuntuu joutua häväistäväksi ja\nherjattavaksi — _minä_ tiedän sen, _sinä_ et ole milloinkaan kokenut,\nmitä on olla kunniaton —.\n\n\"Minä en voi, kautta Kristuksen ja Maarian, en _voi_ kestää sitä\nuudelleen — vaikka saisin takaisin elämäni ja liikuntakykyni —\nettä tietäisin jokaisen ihmisen, joka minua katsoo, tuntevan häpeäni\nja ihmettelevän, minkälaisen ihmisen sinä olet tuonut Hestvikeniin\nemännäksi —; ja että Eirikini joutuisi oikeudettomaksi, isättömäksi\näpäräksi, jonka karannut, vierasmaalainen renki oli siittänyt kanssani\n— vietellyt aitanparvessa villasäkkien välissä aivan kuin olisin ollut\nkevytkenkäinen, miesten perässä juokseva orjalutka —.\"\n\nOlav seisoi katsoen häntä — kalpeana ja jäykkänä.\n\n\"Ei — jos minulle suotiin elämä kärsiäkseni näin — jos minun annetaan\nnousta vuoteestani mennäkseni sellaista kohtaloa vastaan — sinun\npikku Ceciliaasi ja omaa äpäräpoikaani taluttaen — sinun ollessasi\npoissa meidän luotamme, kolmen turvattoman luota — silloin kaipaan\naikaa, jolloin makasin tässä odottaen, milloin selkäni alkaisi aueta\nmätähaavoille —.\"\n\nHän ojensi kätensä Olavia kohti. Olav katsoi pois — hänen kasvonsa\nolivat liikkumattoman jäykät — mutta hän tarttui ojennettuun käteen ja\nsanoi:\n\n\"Olkoon siis kuten tahdot.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSeuraavana vuonna, pitkänpaaston alussa, muutti Torhild Bjørnintytär\ntakaisin Rundmyriin. Ja heti alettiin seudulla puhua, että hän joutui\npois Hestvikenistä niin äkkiä siksi, että hän saisi lapsen Olav\nAuduninpojalle.\n\nJos sellainen onnettomuus olisi sattunut jollekin toiselle miehelle,\njoka oli elänyt aivan kuin leskimiehen elämää vuosikaudet, sairaan\nvaimon ollessa elossa — ei kukaan olisi puhunut ääneen asiasta,\nvaan paikkakunnan parhaat miehet ja naiset olisivat antaneet\najattelemattoman nuorison ja niiden, jotka eivät ymmärtäneet\nihmistapoja ja säädyllistä menoa, tietää, että kuta vähemmän asiasta\npuhuttiin, sitä parempi. Olav tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että\nnyt oli kysymyksessä _hän_ — ja hän oli tavallaan kuin susi lammasten\nlaumassa. Vaikkei hän ollut tehnyt pahaa yhdellekään naapurilleen,\nmikäli hän saattoi ymmärtää. Ja toisetkin muistivat sen aina väliin:\nkun oikein asiaa ajatteli, ei kukaan tiennyt hänessä olevan mitään\nerityistä vikaa tai tahrapilkkua; häntä ei voitu syyttää mistään\nkunniattomasta tai rumasta teosta — Olav Auduninpoika oli vain\njoutunut sellaiseen huutoon, että hän oli juro ja ikävä kumppani.\n\nSinä lyhyenä päivänpaisteaikana, jolloin Cecilian tultua maailmaan,\nei vielä tiedetty hänen syntymänsä riistäneen äidiltä viimeistäkin\nterveyden rahtua, olivat laakson asukkaat kohdelleet Olavia suopeasti.\nKun tuo merkillinen kirous viimeinkin oli lauennut ja Hestvikeniin\noli syntynyt elinvoimainen lapsi, olivat hänen vertaisensa iloinneet\nhänen kanssaan ja toivoneet, että isäntä muuttuisi nyt ehkä seuraa\nrakastavammaksi, eikä olisi enää sellainen jurottaja kuin ennen, joka\nkarkotti ilon ja elämän pelkällä olemuksellaan, istuessaan ääneti ja\neteensä tuijottaen hauskassa seurassa. — Mutta Olav ei tahtonut osata\npäästää heitä lähelleen, vaan jäi samaksi mörökölliksi, jonka kanssa\nkukaan ei tahtonut tulla toimeen.\n\nJa sitten hänestä levisi perin ilkeä juttu. Sillä aikaa kun vaimo\nmakasi vuoteessaan halvaantuneena ja tuskia kärsien, kestettyään toisen\ntoistaan vaikeamman synnytyksen, eli mies huoruudessa apuvaimon kanssa\nomassa talossaan. Sitä oli tietysti kestänyt jo vuosikausia, keksivät\nihmiset nyt — moni tiesi Olavin tuoneen kaupungista palvelijalleen\nlahjoja, jotka olivat liian kalliita hänen asemassaan olevalle. Hän\noli auttanut tätä sijoittamaan Bjørnin ja Gudridin lapsia. Ja kaiken\naikaa hän oli hoitanut Rundmyrin maanviljelystä, minne nainen nyt oli\npoistunut. Rundmyr ei ollut kaukana Hestvikenistä, eivätkä he liikoja\nhävenneet, sillä ihmiset olivat nähneet Torhildin koikkivan ulkona\nkeskellä kirkkainta aamupäivää niin leveänä kuin oli. — Kantavan\npyttyjä tuvan ja karsinan välillä ja kulkevan pitkiä matkoja metsän\nlaitaan kuorimaan petäjää ja katkomaan lehdeksiä —. Ja samassa ihmiset\nkaivoivat esiin kaiken, mitä tiesivät Bjørn Egilinpojasta ja Gudridista.\n\nOlavin lähimmät sukulaiset, Skikkjustadin Signe ja Rynjulin Una,\nolivat luottaneet häneen viimeiseen asti ja koettaneet puolustella\npikkuserkkuaan. Mutta nyt hekin olivat vaiti ja näyttivät noloilta, kun\njoku vain mainitsi Olav Auduninpojan nimenkin.\n\nOlav tunsi enimmät itsestään ja Torhildista kulkevat puheet. Hänen\ntehtyään rippinsä kysyi sira Hallbjørn oliko siinä _kaikki_? Siten\nhän sai tietää, millaisia huhuja hänestä oli liikkeellä — että tätä\nsuhdetta hänen ja Torhildin välillä oli muka kestänyt jo vuosia ja että\njotkut viittailivat sinnekin päin, että hän oli sen lapsen isä, jonka\nLiv oli saanut Hestvikenissä edellisenä vuonna.\n\nEräänä lähisunnuntaina tämän jälkeen, jolloin hän ei tohtinut ratsastaa\nkirkkoon toisten kanssa, oli suojailma. Hän vetelehti pihamaalla. Siinä\noli iso vesisammio, jonka pinnalla oleva jää oli sulanut sen verran,\nettä sen päälle oli tullut vettä. Olav sattui kumartumaan sen yli ja\nnäki oman kuvansa vedessä. Kasvot, jotka tuijottivat häntä vastaan\nsammion tummasta syvyydestä hiukan epäselvinä ja hämärinä, muistuttivat\nspitaalisen ihmisen kasvoja — kalpeus paistoi kuin kuuraläikkinä\nahavoituneesta ihosta ja silmänvalkuaiset verestivät. Olavia alkoi\nkuvottaa oma kuvansa.\n\nHän oli melkein odottanut, että tuntuisi helpommalta, kun hänen ei\ntarvinnut käydä kirkossa tänä vuonna. Hän oli lopulta luullut, ettei\nhän jaksaisi käydä enää kirkossa ripittämättömine synteineen. Mutta\noli vieläkin pahempaa olla pois suljettu. Hän oli luullut, että\naviorikoksen tuottama raskas sovituksenteko lääkitsi hiukan tuota\nentistä haavaakin. Mutta hänen täytyi nyt ajatella, että tämä viimeinen\nsynti oli vain entisen täydennystä.\n\nMutta tämä oli ollut viimeinen asia, jossa hän oli luullut voivansa\nluottaa itseensä — ettei mikään mahti maailmassa saisi murretuksi\nhänen uskollisuuttaan Ingunnia kohtaan.\n\nHänen uskottomuudestaan ei ollut mainittu sanallakaan heidän välillään,\nmutta hän tiesi Ingunnin tietävän sen.\n\nKaiken syynä oli se, että hänestä oli äkkiä tuntunut, ettei hän\nenää jaksanut palvella Ingunnia — tuon päivän jälkeen edellisenä\nkeväänä, jolloin hän oli sanonut tälle, ettei hän enää jaksanut elää\nkuolemansynti elävänä mielessään, siittäen uutta syntiä päivästä\npäivään — ja kun tämä oli vaatinut, että hänen oli kestettävä\nedelleen, hänen ja pojan tähden. Ja toinen, sairas ja loppuun\nkiusaantunut, oli voittanut — ei kukaan kunnian mies olisi voinut\nvastustaa sellaista elävää tuskan kuvaa.\n\nNöyrtyä ottamaan asiaa uudelleen puheeksi hän ei voinut. Ja niin hän\noli kuin ei siitä olisi puhuttu mitään, vaan auttoi häntä pitkinä öinä\nkuten ennenkin. Mutta nyt, kun hänen sydämensä viimeinenkin rakkaus ja\nkärsivällisyys oli lopulta vuotanut kuiviin, otti se paljon enemmän\nvoimille. Nyt hän tunsi jatkuvasti, miten väsynyt ja loppuun kulunut\nhän oli ainaisesta yövalvomisesta, ja hänen mielessään kytevä suuri\nkatkeruus imi uutta voimaa pienistä katkeruuden aiheista joka kerran,\nkun hän huomasi unohtavansa talon asiat ja olevansa hidas ajattelemaan\nmuita sekä tuntevansa ruumiinsa jäykäksi ryhtyessään johonkin kovempaan\nhommaan.\n\nEnnen juhannusta hän sitten oli mennyt kerran ulos aamupuoleen yötä.\nIngunn oli nukahtanut ja hän tahtoi hengittää vähän raikasta ilmaa\nennen kuin itse paneutui levolle. Hän seisoi tuvan ovella — oli\nvaloisa, äänetön, kuulea yö. Kalamiehiä ei voinut odottaa kotiin vielä\nmuutamaan tuntiin; kaikki talon ihmiset nukkuivat. Silloin hän huomasi\nkodan katolta nousevan vähän savua. Samassa Torhild Bjørnintytär\nilmestyi kodan ovelle ja tyhjensi ulos padallisen huuhdevettä — märkä\ntukka riippui tummina siimoina hänen ympärillään.\n\nOlavin mieltä oli aina niin liikuttanut, kun hän näki Torhildin\nkoettavan pysyä siistinä raskaasta raadannastaan huolimatta. Hän\noli aina ensimmäisenä hereillä ja viimeisenä sängyssä, ja näin hän\nsittenkin jaksoi hoitaa ja palmikoida tukkaansa ja vaihtaa vaatteita\nkesken viikkoakin. Ingunn oli luopunut kaikesta sellaisesta ennen kuin\nhe olivat olleet naimisissa neljää vuottakaan.\n\nOlav meni Torhildin luo, ja he puhuivat jonkin sanan keskenään —\nvaistomaisesti kuiskaten, koska oli niin hiljaista — ei kuulunut\npienintäkään risahdusta paitsi lintujen herääviä ääniä. Olav vastasi\ntoisen kyselyyn ehtineensä torkahtaa vähän välillä, mutta nyt hän oli\nmenossa nukkumaan.\n\n\"Etkö voisi nukkua minun sängyssäni?\" kysyi tyttö. \"Siellä olisi\nparempi rauha.\" Ja hän sanoi itse nukkuvansa lasten kanssa parvessa\nnäin kesäaikaan.\n\nTorhild asui siinä tuvassa, jossa Olavin vanhemmat olivat viettäneet\nensimmäisen avioliittoaikansa. Se oli pieni, vanha rakennus, hiukan\nerillään pihasta, sillä se oli karjarakennusrivissä Hevoskallion alla,\neniten itään päin laaksoa kohti. Olav oli korjaillut sitä, niin että se\noli lämmin ja tiivis, mutta siellä oli hyvin ahdasta.\n\nTorhild seurasi häntä perille ja veti pois säpin, jolla hän oli\nsulkenut oven. Sisältä tulvahtava ilma oli kuin hyvä henkäys: lattialla\noli katajanhavuja. Huone oli niin kaita, että päädyn alla oleva sänky\ntäytti sen seinästä seinään; vuodetaljat hohtivat pimeässä valkoisina\nkuin lumi, ja ympärillä riippui kukkaseppeleitä, jotka oli ripustettu\nsyöpäläisten ja kärpästen karkottamiseksi. Torhildilla oli tupansa\nhyvässä kunnossa, kun hän muutti sieltä kesäksi.\n\nHän pyysi Olavia istumaan sängynlaidalle, että hän saisi riisua tämän\nkengät. Olavista tuntui kuin uni olisi uhonnut häntä vastaan tuolta\npuhtaalta, raikkaalta tilalta ja peittänyt hänet sisäänsä kuin lämmin,\nvirkistävä vesi. Hän oli jo puoliunessa retkahtaessaan sänkyyn —\ntunsi tuskin, miten Torhild nosti hänen jalkansa ylös ja levitti hänen\npäälleen peitteen.\n\nHerättyään hän näki ilta-auringon paistavan keltaisena oven edessä\nolevalle nurmelle. Torhild seisoi hänen vieressään kulho kädessä —\nsiinä oli vastalypsettyä, lämmintä maitoa. Olav joi juomistaan.\n\n\"Taisit nukkua vähän?\" kysyi Torhild, otti tyhjennetyn astian ja meni.\n\nOlavin kengät olivat sängyn edessä; ne olivat pehmeät ja\nperusteellisesti talilla rasvatut. Ja puhdas arkinuttu oli asetettu\nesiin — se oli vielä kostea edestä Torhildin pestyä pois tahrat,\nja repeämä, joka oli ollut siinä hänen riisuessaan sen yltään, oli\npaikattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän tuli yhä useammin menneeksi kesän kuluessa nukkumaan Torhildin\ntupaan, saadakseen nukkua kunnolla jonkin yön. Mutta joka kerran\njälkeen, jolloin hän oli saanut levätä näin, oli hänen raskaampaa\nvalvoa taas — hän ei varmaan ollut saanut nukkua tarpeekseen moneen\nvuoteen.\n\nTorhild kantoi hänelle suuruksen tullessaan herättämään häntä. Jos\nhänen vaatteensa olivat märät hänen maata paneutuessaan, löysi hän\nne kuivina herätessään, ja reiät ja ratkeamat oli paikattu. Olav ei\npyytänyt häntä tekemään niin — se kuului Livin töihin, mutta tämä ei\nhuolehtinut siitä. Torhildilla oli kyllin puuhaa muutenkin. Mutta tyttö\nvain hymyili ja pudisti päätään.\n\nJa sitten hänessä heräsi halu omistaa hänet — tuntea yhden ainoan\nkerran elämässään, miltä tuntuisi pitää tervettä naista sylissään,\nsellaista, jonka ei tarvinnut pelätä särkyvän. Mutta sittenkin hänestä\ntuntui, ettei hän ollut _tahtonut_ sitä. Sinäkin aamuna, jolloin hän\noli kouraissut tämän luokseen odottaen, että toinen olisi työntänyt\nhänet pois ja suuttunut. Mutta Torhild oli vaipunut hänen viereensä\nhuokaisematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko syksyn ja talven hän kulki kuin mustan sumumeren keskellä. Hän\nei sietänyt itseään, eikä toisin ajoin sietänyt häntäkään, mutta\nsittenkään hänellä ei ollut voimaa nousta tuosta mudasta. Kun Torhild\nmuuttaisi takaisin tupaan lapsineen, täytyi tämän kai loppua itsestään,\nlohdutteli hän tuntoaan — mutta niin ei käynyt.\n\nHän pysytteli Ingunnin luona varhaisesta aamusta myöhään iltaan.\nKotoaan hän ei ollut poissa yhtään ainoata yötä sitä viikkoa lukuun\nottamatta, jolloin hän oli ollut ulkoluodoilla hylkeiden pyynnissä.\nNyt, kun hän oli pettänyt vaimonsa, ajatteli hän aikaisempaa\nkatkeruuttaan tätä kohtaan vain perkeleen kiusauksena, johon hän oli\nlangennut. Ingunn, oma Ingunn — kuinka voin tehdä sinulle noin, kun\nitse makaat siinä kärsivällisenä ja lempeänä, avuttomana kuin selkänsä\ntaittanut eläin. Tämmöinenkö siis oli ystävyytemme loppu, että minä\nolin pettävä sinut.\n\nOlav kantoi häntä peitteisiin ja taljoihin käärittynä aivan kuin lasta\nyön toisensa jälkeen, että hän saisi vähän helpotusta alituiseen\nsängynpohjalla makaamiseensa. Mitä väsyneemmäksi ja vilusemmaksi ja\nunisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän se helpotti hänen omaa\noloaan.\n\nPuheisiin hän ja Torhild olivat joutuneet tuskin kertaakaan tuon\nonnettoman aamun jälkeen. Koko talossa olonsa ajan Torhild oli\nollut melkein ainoa ihminen, jonka kanssa Olav oli puhellut kuten\ntäysi-ikäisen, tasa-arvoisen ihmisen kanssa. Hän muisti sen — muisti\nmitä hän oli velkaa tuolle Torhildille, jonka hän oli palkinnut näin.\nHän ei voinut puolustaa tekoaan millään. Tämä ei ollut tuntenut ketään\nmiestä ennen häntä — ei ollut tiennyt elämästä muuta kuin uupumattoman\nraatamisen toisten hyväksi — nurkumatta, vaikka elämä olisi tuntunut\nraskaalta. Ja nyt hän ei uskaltanut puhua tälle sanaakaan ja esti\nhäntäkin puhumasta — sillä sisimmässään hän tiesi nyt, mitä toinen\noli tuntenut kauan, ja miksi tuo oikeamielinen ja kunniastaan arka\nnainen, joka ei enää ollut nuori, oli antautunut hänelle vastustamatta.\nHän oli tajunnut sen hänen äänettömistä hyväilyistään. Mutta jos hän\n_kertaakaan_ ilmaisisi sen sanoilla, oli Olav kuoleva häpeästä.\n\nBjørnia, hänen isäänsä, Olav muisteli myös. Jos tämä nyt olisi elänyt,\nolisi hän tappanut Olavin arvelematta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlav ymmärsi, ettei asia voinut jäädä salaan. Oli pimein aika joulun\nedellä, kun hänen pelkonsa muuttui varmuudeksi. Oli kuin perkele olisi\njohdattanut häntä kaikkina näinä vuosina yhä varmempaan satimeen,\nkulkenut hänen edellään puolittain valhepukuisena ja verhoutuneena\n— kunnes hän nyt oli kääntynyt ympäri ja heittänyt taapäin huppunsa\npaljastaen hänelle kasvonsa kaikessa alastomuudessaan.\n\nHän tiesi, että Torhild teki kaiken, mitä hän käski. Ennen he olivat\nusein joutuneet olemaan kahden kesken kalassa. Torhild lähtisi hänen\nkanssaan nytkin — vaikka hän ymmärsi, mitä Olav hautoi mielessään,\nlähtisi hän sittenkin, sen Olav tunsi. — Sitten saattoi sattua\nonnettomuus —.\n\nJa Ingunn säästyisi tietämästä sitä. Ja hän itse säästyisi seisomasta\njokaisen töllisteltävänä kaiken synnin ja pahuuden kuvana. Koska hän\nnyt kerran oli joutunut paholaisen valtaan, eikä hänellä enää ollut\nsielua, jonka olisi voinut kadottaa —.\n\nJa sittenkin. Se oli saatana, joka näytteli tätä kaikkea hänelle, mutta\nhän sanoi ei. Tähän syntiin hän ei ollut suostuva, vaikka pirulla olisi\nsija valmiina helvetissä. Minulla ei ole mitään kadotettavaa, uskon\nsen kyllä — ei kunniaa, eikä pelastuksen toivoa, ei onnea, jonka olin\nkokenut Ingunnin kanssa tähän saakka — kaiken tuon olen päästänyt\nkäsistäni. Mutta sittenkään et saa minua suostumaan tähän. En tahdo\ntehdä Torhildille enemmän pahaa kuin jo olen tehnyt. En edes Ingunnin\ntähden.\n\n\"Herra, armahda minua —! Pyhä Neitsyt Maaria, rukoile puolestamme. Ei\nminun puolestani, en ole pyytävä mitään itselleni. Mutta armahda heitä,\nHerra — noita toisia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Niin, nyt on liian myöhäistä, sanoi hän pilkaten perkeleelle. Kaikki\novat nyt huomanneet sen, koko talonväkeni; nyt sinun ei enää tarvitse\nmumista korvaani. Pidä suusi. Kyllä sinä minut saat, kun aikasi tulee.\n\nHänen ympärillään oli tullut niin kammottavan hiljaista. Talonväki\ntuli äänettömäksi isännän tullessa lähelle. Aterioiden aikana kuului\ntuskin kuiskausta. Olav istui isännän tuolissa, apuvaimo kantoi sisään\nruoan ja jakoi sen ympäri. Kukaan ei voinut huomata pienintäkään eroa\nhänen käytöksessään; hän liikkui yhtä reippaana ja ahkerana varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan, kulki yhtä suorana ja yhtä ripeästi, vaikka\nhänestä näkyi jo selvästi, että hän oli raskaana.\n\nIngunn käänsi kasvonsa seinään päin, kun Torhild tuli sisään.\n\nUusivuosi oli jo kulunut siksi pitkälle että paasto oli ovella, eikä\nOlavin ja Torhildin välillä ollut vieläkään mainittu yhtään sanaa\nsiitä, mikä odotti. Mutta eräänä päivänä Olav näki hänen menevän\nruoka-aitan parvelle suurusaineita noutamaan. Hän seurasi perästä.\nTorhild seisoi suolatynnyrin ääressä onkien ylös silavankappaleita ja\nraapien niiden päältä pinnalle muodostunutta mustaa kuohua.\n\n\"Olen ajatellut, Torhild\", ryhtyi Olav heti asiaan, — \"etten voi\ntehdä sinun puolestasi paljon. Mutta koetan tehdä mitä voin. Siksi\nolen tuuminut antaa sinulle tuon tilan, — Aukenin — jonka ostin\nHudrheimistä viisi vuotta sitten, ja lupaan pitää sen kunnossa. —\nRundmyriä voisin viljellä kuten tähänkin asti sinun ja sisarustesi\nhyväksi.\"\n\nTorhild jäi katsomaan eteensä.\n\n\"Voi ehkä olla niin, että on parempi, jos en jää Rundmyriin.\"\n\n\"Kai sinusta on hauskempi päästä pois tältä seudulta. Niinkuin asiat\nnyt ovat\", sanoi Olav hiljaa.\n\n\"Auken —\", Torhild katsoi häneen. \"Se ei ole mikään pieni lahja\nminunlaiselleni naiselle, Olav.\"\n\n\"Sitä pidetään kolmen lehmän tilana, ja mäen eteläisellä rinteellä\nrakennusten alla on pari hyvää peltotilkkua. Mutta kuten tiedät, ei\nsiellä ole asunut yhtään ihmistä kahteenkymmeneen vuoteen, ja ne, jotka\nvuokrasivat sen minulta, eivät ole viitsineet pitää sitä kunnossa.\"\n\nTorhild kääntyi häneen päin ja ojensi kätensä.\n\n\"Kiitos sinulle, Olav. Näen, että olet tahtonut pitää hyvän huolen\nminusta.\"\n\nOlav puristi hänen sormiaan.\n\n\"En ole ollut ketään kohtaan niin paha kuin sinua\", kuiskasi hän.\n\"Sinulla olisi ollut oikeus toivoa parempaa palkkaa minulta.\"\n\nTorhild katsoi häntä silmiin ja sanoi:\n\n\"Syy on yhtä paljon minun kuin sinun, isäntä.\"\n\nOlav pudisti päätään. Sitten hän sanoi hiljaa:\n\n\"Eikö sinun ole liian vaikea tästä lähtien hoitaa tämän suuren kartanon\nemännyyttä?\"\n\n\"Ehei.\" Torhild hymyili heikosti. \"Mutta on ehkä sittenkin parempi,\netten jää tänne Hestvikeniin pitemmäksi aikaa.\"\n\nOlav nyökkäsi jäykästi. \"Mutta Aukenin rakennukset ovat niin kurjassa\nkunnossa — katot rikki ja luhistumaisillaan. Minä korjautan ne ja\npanetan uudet katot — mutta sinä et voi muuttaa sinne ennen kesää.\"\n\n\"Minun täytyy kai sitten olla Rundmyrissä siihen asti\", arveli Torhild.\n\n\"Niin, en tiedä muuta neuvoa\", sanoi Olav.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon kuluttua Olav lähti kotoa muutamiksi päiviksi, ja kun hän palasi\ntakaisin, oli Torhild muuttanut takaisin Rundmyriin. Ja Olav huomasi\nkaipaavansa häntä — äärettömästi.\n\nEi hänen rakkautensa Ingunniin ollut vähentynyt tai muuttunut. Tämä\ntunne oli herännyt aivan sen ulkopuolella. Hän oli saanut katsoa aivan\nkuin näyssä elämään, joka oli aivan toisenlainen kuin hänen omansa\n— oli nähnyt, miltä miehestä saattaisi tuntua kulkea terveen ja\nymmärtäväisen vaimon rinnalla, joka kaikessa kantoi osansa yhteisestä\ntaakasta ja kantoi sitä yhtä järkevästi ja yhtä vahvoin voimin kuin\ntoinen omaansa. Ja nähnyt lasten, poikain ja tyttärien, asettuvan\ntaakseen rivissä, ilman että äiti murtui ja näivettyi hitaasti\nkuolemaan, synnyttäessään niitä maailmaan. Hän ei olisi tahtonut\nvaihtaa omaa elämäänsä tuohon, joka kangasti hänen edessään — hänestä\ntuntui, että vaikka hän olisi tiennyt ensi hetkestä, kohdatessaan\nnuoren, hennon Ingunnin, mitä tämä oli tuova hänelle myötäjäislahjaksi,\nniin hän olisi sittenkin ojentanut kätensä häntä kohti.\n\nMutta sittenkin häntä kalvoi ikävä Torhildin mentyä. Tämä oli tehnyt\nhänelle enemmän hyvää kuin yksikään toinen ihminen. Ja hänet hän oli\npalkinnut tällä tavoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEirik oli nähnyt, niinkuin toisetkin, miten Torhildin laita oli, eikä\nhän ollut uhrannut sille monta ajatusta. Mutta hiljaisuus, joka levisi\nTorhildin ympärille, sai pojan tuumimaan, että siihen kätkeytyi jotakin\nkauheata. Se ei ollut vain sitä, että hänelle oli käynyt hullusti,\nkuten niin monelle muulle palvelijalle.\n\nTämä hiljaisuus oli kuin ne äänettömät kierteet, jotka syntyvät,\nkun heittää kiven veteen. Ja vähän kerrallaan, kuulematta sanaakaan\nasiasta, Eirikille selvisi, että hänen isänsäkin ympärillä kaikui tämä\nsama hiljaisuus. Epäselvät, pahat aavistukset alkoivat liikkua pojan\nsielussa — mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen isällään\noli siinä asiassa, että Torhild saisi lapsen. Isähän oli naimisissa\näidin kanssa.\n\nSira Hallbjørn lähetti Hestvikeniin sanan, että tänä vuonna oli\nEirik Olavinpojan tultava rippikouluun paaston aikana sekä saatava\npääsiäissakramentti; poika oli kymmenennellä vuodella, ja hänen olisi\npitänyt olla mukana jo viime vuonna. — Eirik unohti kaikki varjot\nja pelot sinä aamuna, jolloin isä lähetti hänet matkalle — pappi\ntahtoi lapset luokseen viikoksi, opettaakseen heitä kotona. Tämä oli\nensimmäinen kerta, jolloin Eirik joutui ratsastamaan yksin kirkonkylään\nasti. Isä oli lainannut hänelle kevyen, pienen miekan, ja takana\nsatulassa hänellä oli pussi, jossa oli lahjoja papille ja evästä\nhänelle itselleen.\n\nKotiin palattuaan Eirik kysyi seuraavana päivänä:\n\n\"Isä — kuka on minun kummitätini?\"\n\n\"Tora Steinfinnintytär, tätisi, joka kuoli.\" Olav ei tiennyt tätä\nvarmasti, mutta luuli kuulleensa sen kerran. Eirik ei kysynyt enempää.\n\nMuistot, joita ei ollut ajatellut vuosikausiin, alkoivat nyt pyöriä\npojan mielessä. Puoleksi unohdetut pelon ja turvattomuuden tunteet\nsukelsivat esiin. Toiset lapset olivat puhuneet kummitädeistään ja\n-sedistään. Sira Hallbjørn oli tahtonut tietää ensimmäisenä päivänä,\nminkä verran heille oli opetettu kristinoppia kotona. Isä oli opettanut\nEirikille Credon, Pater nosterin, Enkelin tervehdyksen ja Gloria\nPatrin, mutta siitä oli jo kauan; ja nyt ei kukaan enää ollut valvonut,\nettä hän luki rukouksensa. Eirik ei siis osannut niitä hyvin, ja niiden\nnorjalaisen selityksen hän oli suurimmaksi osaksi unohtanut. Melkein\nkaikki muut lapset osasivut paremmin — ja useimmat olivat oppineet\njotakin kummitädiltään tai -sedältään.\n\nEirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä\noli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän\nkirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei\nollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma\nsiitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki\nhänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että\ntämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi\nhän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut\nmuista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne\nolivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten\nkodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli\nollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat\nolivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin\nmelkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja\nmääräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja\nsai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta,\nja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon\nlapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä\nsen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —\n\nLehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin\nkäynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi\nnyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja,\njoita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä\nei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse\navaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin\nentinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä\nhalvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen\ntilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli\nhänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollut _naimisissa_, oli sellainen\nniin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta\nsilloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —\n\nMutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista\noli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan\nhuoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti\nitse toisen tai meni naimisiin.\n\nPelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa\nyhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä\noli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän\nenää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän\nvälittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina\napua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän\nkaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen\nlapsensa, niin —.\n\nÄidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta\nei ollut koskaan ajatellut sitä. _Nyt_ hän ymmärsi. Ja viha, jota hän\nei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen.\nHän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat\nja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän\nmietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon\nnaisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät\nkaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen\nsydämeensä.\n\nMutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä\nminne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa\nhäntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä\noli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän\nkärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut\npoikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden\nhöyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut\ntoisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä\ntai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä\nja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin\nEirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti\ntuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty\nsormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa\nnäyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt\npojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin\najatella sitä — niin se häikäisi.\n\nIsän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä\najatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin\nurotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja,\nmutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä\nhuomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen,\njoka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä\nsydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema\nhänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka\ntämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi\najaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan\ntarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän\npaikkaansa.\n\nMutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin\nkoskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik\nhuomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää\nkoskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.\n\n— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi\nvain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan\nvähemmän jaloissa.\n\nEikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän\nkamppaili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan\npalvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille:\n\n\"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan.\" Hän puhui hiljaa,\nsortuneella äänellä.\n\n\"Kuulin sen.\" Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran\ntaapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten\nperäpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat\npunaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.\n\n— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan,\nei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja\nnaiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin\nitkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.\n\n\"Minkälainen se on —?\" kuiskasi vaimo. \"— Torhildin lapsi —?\"\n\n\"Terve ja kaunis\", sanovat toiset.\n\n\"Etkö ole _nähnyt_ — poikaasi?\"\n\nOlav pudisti päätään.\n\n\"En ole nähnyt Torhildia siitä asti, kun hän lähti.\"\n\n\"Mutta totta kai sinä tahdot _nähdä_ lapsesi —?\"\n\n\"En voi tehdä enempää kuin mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Pojan\nasemaa en voi muuttaa. — Ja silloin —.\"\n\nOlav nousi ja käveli keskilattialla — aikoi lähteä tuvasta. Ingunn\nkutsui häntä.\n\n\"Minkä nimen hän on antanut sille?\"\n\n\"Bjørn.\" Ingunn näki, että mies oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun.\n\n\"Se on äitisi isän nimi.\"\n\n\"Sitä hän tuskin on ajatellut. Sehän oli hänen isänsä nimi.\"\n\nOlav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi\näkkiä ja meni kiireesti ulos.\n\nIngunn ei nyt nähnyt häntä ennen kuin ilta-aterialla.\n\n— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan\nollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä\nkuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.\n\nSitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik\nnukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten\nmuinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan\npurskahtamaisillaan itkuun. Eikä _hän_ uskaltanut sanoa sanaakaan\nmiehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi\ntaluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin\n— kun hän itse oli poissa —.\n\nHämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan\nsurusta oman poikansa tähden.\n\n— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään —\nviimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna\nja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.\n\nVasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset\nsiihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne\ntalouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli\nvuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti\ntapahtua.\n\nIngunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan\nvievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat\nvuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa —\nlapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.\n\nLiv seisoi ulommaisella ovella katsellen näytelmää.\n\n\"Torhild kulkee alatietä\", ilmoitti tyttö säihkyvän iloisesti. \"Eipähän\nhän kuitenkaan ilkeä kantaa äpäräänsä kartanon ohi.\"\n\n\"Hss — Liv!\" kuiskasi Ingunn läähättäen, \"juokse alas — ja pyydä\nhäntä — kysy, tulisiko hän tänne — sano, että minä tahtoisin niin\nmielelläni nähdä hänen lapsensa.\"\n\nHeti sen jälkeen juoksi Eirik sisään suurella kiireellä. Hänen kapeat,\ntummat kasvonsa hehkuivat ja keltaiset silmänsä säkenöivät kiukusta.\n\n\"Äiti! Nyt hän tulee tänne ylös! — Ajanko hänet ulos — tuo helvetin\nimisä ei toki saa tuoda tänne kartanolle äpäräänsä —!\"\n\n\"Eirik, Eirik!\" Äiti kutsui häntä valittaen ja ojensi esiin laihan,\nvanhankeltaisen kätensä. \"— Älä sano noin rumia sanoja armon\nJumalan nimessä. On synti herjata köyhää raukkaa ja antaa hänelle\nhaukkumanimiä.\"\n\nEirik oli pitkä ja solakka, kapea kuin ruoko ja sirojäseninen. Hän\nnakkasi vihoissaan hienoa, mustakiharaista päätään.\n\n\"Olen itse lähettänyt hakemaan häntä\", kuiskasi Ingunn. Poika rypisti\nkulmiaan ja pyörähti kantapäillään — sitten hän meni pois ja kiipesi\npohjoisen sängyn reunalle, jonne jäi istumaan, tuijottaen ovelle\näkäisesti, pilkallisesti hymyillen, kun Torhild astui sisään.\n\nTämä kulki pää kumarassa — hän oli kätkenyt tukkansa karkean, tiukkaan\nsidotun rohdinhuivin sisään — mutta selkä oli yhtä suora kuin aina.\nSylissä hänellä oli puna- ja valkoraitaiseen vaatteeseen kiedottu\nkäärö. Oli ihmeellistä, että vaikka hän astui Olavin vaimon eteen\nnöyränä ja surullisena, oli hänen askeleissaan entinen arvokkuus ja\ntyyneys.\n\nNaiset tervehtivät toisiaan, ja Ingunn sanoi, että näytti tulevan\nkaunis matkailma. Torhild yhtyi siihen.\n\n\"Minun teki niin mieli nähdä poikaasi\", kuiskasi Ingunn arasti.\n\"Näytäthän sitä minulle. Pane se tuohon minun eteeni, tiedäthän, etten\nvoi kohota ylös\", sanoi hän, kun Torhild ojensi esiin käärönsä. Silloin\ntämä laski lapsen sängylle talon emännän eteen.\n\nVapisevin käsin Ingunn aukaisi vaatteen, johon lapsi oli kääritty.\nPoika oli valveilla — se katsoi eteensä, ei minnekään erityisesti,\nsuurin sinisin silmin; pieni hymy, aivan kuin valon kajastus, jota\nei nähnyt kukaan muu kuin hän, väikkyi tuon hampaattoman maitosuun\nympärillä. Hieno vaalea tukka pisti kiharana esiin myssyn reunan alta.\n\n\"Se on iso poika?\" sanoi Ingunn kysyvästi, \"— ikäänsä nähden — se on\nkai kolmen kuukauden vanha?\"\n\n\"Täyttää kolme kuukautta Laurinmessun jälkeen.\"\n\n\"Ja niin kaunis. Se muistuttaa minun Ceciliaani, eikö muistutakin?\"\n\nTorhild seisoi ääneti katsoen alas lapseensa. Hän ei ollut juuri\nmuuttunut — mutta oli tullut ikään kuin nuoremmaksi ja kauniimmaksi.\nSe ei johtunut yksistään siitä, että hänen vartalonsa nyt näytti\nentistä muhkeammalta leveine hartioineen ja korkeine povineen, joka oli\nleveä kuin miehen rinta. Mutta nyt näytti tuo täyteläinen, kiinteä povi\naivan tahtovan pursua ulos vaatteiden alta — ja niin oli vyötäisten\nkohta hoikemman näköinen. Mutta ei se johtunut yksinomaan siitäkään\n— vaan nuo suuriluiset, harmaankalpeat kasvot olivat aivan kuin\npehmenneet ja nuortuneet.\n\n\"Tämä poika ei näytä kärsineen ruoan puutetta\", sanoi Ingunn.\n\n\"Ei — Jumalan kiitos\", — vastasi Torhild hiljaa, \"hänen ei ole\ntarvinnut oppia tuntemaan nälkää — ja Jumalan avulla ei hänen ole\ntarvitseva tuntea sitä milloinkaan, niin kauan kuin minä olen elossa.\"\n\n\"Olav pitäisi kai kyllä huolen siitä, ettei pojalta olisi puuttuva\nmitään, vaikka sinut otettaisiinkin häneltä pois\", sanoi Ingunn hiljaa.\n\n\"Kyllä, sen tiedän.\"\n\nTorhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen\nkäsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin\nTorhild kumartui syvään ja suuteli sitä.\n\nMutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä\npääsi sanat:\n\n\"Sinä sait sittenkin lopulta tahtosi läpi, Torhild!\"\n\nTorhild vastasi hiljaa ja suruisasti:\n\n\"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja\nNeitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani —\netten tiedä milloinkaan _tahtoneeni_ olla uskoton sinulle, emäntäni —\nja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin\n—.\"\n\nIngunn sanoi katkerasti:\n\n\"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit\nOlavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja\nolet pitänyt kolme tai neljä vuotta.\"\n\n\"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi\nhetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet.\"\n\nTorhild sanoi nyt hiljaa hyvästi ja lähti ovesta.\n\nEirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti\nkutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä:\n\n\"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele\nnoin rumilla sanoilla ketään ihmistä\", pyysi hän itkuun purskahtaen,\ntahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi\nulos.\n\n\n\n\nXV\n\n\nJa sittenkin loppu tuli Olaville odottamatta.\n\nTorhild Bjørnintyttären onnettomuuden jälkeinen talvi kului kuten kaksi\nedellistä. Kaikki ihmettelivät, ettei elon kipinä sammunut Ingunn\nSteinfinnintyttärestä — oli kolmatta vuotta siitä, kun hän oli voinut\nsyödä kiinteätä ruokaa. Hänellä oli nyt makuuhaavoja, ja ne suurenivat\nOlavin ponnistuksista huolimatta. Hän ei itse kärsinyt niistä\nsanottavasti, paitsi olkansa alla olevista; niitä poltti joskus kuin\ntulessa. Hänen täytyi nyt aina maata aivinavaatteella, ja vaikka Olav\nvoiteli paksusti rasvaa niihin paikkoihin, joista nahka oli syöpynyt\npois, tarttui vaate usein kiinni haavoihin, ja silloin oli surkeata\nnähdä hänen tuskaansa. Mutta hän valitti ihmeteltävän vähän.\n\nEräänä aamuna Olav oli kantanut hänet sänkyynsä, ja Livin levittäessä\npuhdasta taljaa ja aivinahurstia hänen tilalleen Olav hoiti hänen\nselkäänsä — hän oli kääntänyt Ingunnin syrjälleen. Hän oli aivan kuin\npyörryksissä väsymyksestä ja vaivaantunut huonosta ilmasta, jota ei\nnykyään tahtonut saada tuvasta pois — yhtäkkiä hän kumartui vaimonsa\nyli ja kosketti varovasti huulillaan avonaista, kosteaa, laihassa\nolkapäässä olevaa haavaa — hän oli muistanut jotakin sellaista, että\npyhät miehet suutelivat haavoja hoitaessaan spitaalisia. Mutta tässä\noli päinvastoin: hän itse oli spitaalin saastuttama, vaikka hän näytti\nterveeltä ja elinvoimaiselta — ja Ingunn oli varmaan puhtaaksi pesty,\nkoska hän oli kantanut vuosien tuskat nöyrästi ja valittamatta.\n\nOlav ei syyttänyt häntä enää mistään.\n\nIngunn käsitti, miten vaikea Olavin oli olla suljettuna pois kirkosta.\nJa eräänä yönä, kun mies oli elänyt vedellä ja leivällä koko päivän\neikä näyttänyt enää tahtovan valvoa, kuiskasi vaimo vetäen hänet\npuoleensa:\n\n\"En _tahdo_ valittaa, Olav — mutta miksi en saanut kuolla silloin, kun\nCecilia syntyi, ettei sinun olisi tarvinnut joutua tuohon kadotukseen\nTorhildin kanssa.\"\n\n\"Älä puhu niin.\" Mutta Olav ei voinut sanoa vaimolleen, ettei _se_\nollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hän oli ollut katkeroitunut\nIngunnille, ja oli siitä syystä käynyt välinpitämättömäksi ja\nkyllästyneeksi ja kaipasi vain lepoa kaikesta rasituksesta. Nyt hän\nei syyttänyt tätä enää — tuo raukka ei ymmärtänyt parempaa: Olav oli\ntiennyt kohta kolmekymmentä vuotta, ettei Ingunn ymmärtänyt paljon ja\nettä Jumala oli määrännyt _hänet_ ymmärtämään ja vastaamaan heidän\nkummankin puolesta. Typerä hän oli — mutta sanomattoman rakas. Olav ei\nsyyttänyt ketään muuta kuin itseään. Mea culpa, mea culpa —. Oma syy,\neikä kenenkään muun.\n\nKaikki Hestvikenin asiat menivät päin mäntyyn nykyään, niin\nmaanviljelys kuin kalastus. Kun ei isäntä itse voinut olla mukana, niin\n—. Mutta hänen täytyi olla Ingunnin luona. Hän lohdutti itseään yhä\nuudestaan, etteihän tätä voinut kestää enää kauan, mutta sittenkin hän\noli ajatellut, ettei vielä tänään, ei huomenna, eikä ylihuomenna. Kai\nse pian loppuisi, mutta vielä oli vähän aikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsiäinen tuli varhain tänä vuonna, joten Oslon markkinat olivat jo\nBlasiuksenmessun jälkeisellä viikolla. Olavin täytyi käydä kaupungissa,\nhänellä oli tavaroita Claus Wiephartin varastossa — hän oli solminut\njonkinlaisen sopimuksen tuon saksalaisen kanssa, mutta ei luottanut\nmieheen muuta kuin nimeksi, eikä ollut suostunut asumaankaan hänen\nluonaan enää viime kerralla; se tuli liian kalliiksi. Tähän asti hän\noli voinut esittää syyksi, että hän tahtoi asua saarnaveljien luona,\nkoska hän nuoruudestaan asti oli ollut tuon järjestön ystävä. Mutta\ntänä vuonna hän ei mielestään voinut mennä luostariin, koska hänet oli\nsuljettu pois jumalan palveluksesta; ja niin hän tällä kertaa asettui\nasumaan muuanne. —\n\nHän istui vierastuvassa viimeisen markkinapäivän iltana mutustaen\neväitään ja ryypäten lomaan talon kehnoa olutta, kun Anki astui sisään\nja kysyi Olavia, Hestvikenin isäntää.\n\n\"Tässä minä olen. Kuuluuko kotoa uutta, Arnketil, vai miksi olet tullut\ntänne?\"\n\n\"Herra armahda, isäntä. Ingunn on viimeisillään — hän sai viimeisen\nvoitelun minun lähtiessäni kotoa.\"\n\nHänellä oli ollut hengenahdistuskohtaus, vaikkei sen vaikeampi kuin\ntavallisesti, ja hän oli yskinyt kovasti pari yötä. Mutta kukaan\nei ollut ymmärtänyt, kun hän vaipui kokoon aamulla, että nyt oli\nkuolema lähellä — ennen kuin vanha Tore tuli sisään suurukselle.\nHeti kun hän näki, minkä näköinen sairas oli, lähti hän ulos, satuloi\nhevosensa ja ratsasti pappia hakemaan. Sira Hallbjørn ei ollut kotona\nnytkään — seurakunta aikoo totisesti valittaa siitä piispalle heti,\nkun tämä seuraavan kerran tulee tarkastusta pitämään — mutta yksi\nhänen paljasjalkamunkeistaan oli pappilassa vicariuksena. Mutta\nennen kuin munkki ryhtyi antamaan kuolevalle sielunapua, oli hän\nkäskenyt talonväkeä lähettämään kiireesti sanan isännälle, vaikka oli\ntietymätöntä, ehtisikö tämä ajoissa kotiin jäähyväisille —.\n\nTänä talvena ei ollut koettu sanottavampia pakkasia, ja saarien\nulkopuolella meri oli avoin, joten Olav oli tullut kaupunkiin\nveneellä. Mutta nyt oli ilma muuttunut kylmäksi muutamassa yössä, ja\nsen jälkeen tuli kova etelätuuli ja meri jäätyi — Anki oli tullut\nsoutaen Sigvaldasteinariin asti, mutta sieltä hänen oli täytynyt pyrkiä\nmaihin ja lainata hevonen. Ja nyt oli vuono tietysti täynnä sulkujäitä\nkauas selälle asti; oli vaikea sanoa, millä tavoin Olav ehtisi kotiin\nnopeimmin. Hänen täytyi kai kiertää maitse, ratsastaen. Hevosen Claus\nsai hankkia.\n\nMiehet olivat kerääntyneet Olav Auduninpojan ja hänen sanantuojansa\nympärille ja seisoivat siinä kuunnellen ja neuvoja jaellen. Pari\nnuorta, upeisiin, värikkäisiin, avariin mekkoihin sonnustautunutta\nknaappia tuli siihen myös — he olivat istuneet peremmällä meluten ja\nnauraen, saksalaista kuminaviiniä juoden ja arpapeliä pelaten. Toinen\nheistä puhui nyt Olaville — pitkä, vaalea poika, jolla oli viimeisen\nulkomaisen kuosin mukaan olkapäille valuvat silkinhienot hiukset. Olav\ntunsi hänet ulkonäöltä; hän oli Skogin ritarin toinen poika, ja muut\nmiehet olivat luultavasti kuninkaankartanon huovipoikia.\n\n\"Sinun pitää siis päästä pian kotiin, huomaan minä. Saat lainata\nhevoseni — se on hyvä, nopeajuoksuinen ratsu. Se on tuolla\nluostariveljien luona puron varrella — lähde sinne minun mukanani.\"\n\nOlav vastasi, että siitä oli liiaksi vaivaa vieraalle, mutta\nnuorukainen oli jo selvittämässä laskujansa pelitovereittensa kanssa,\njoi loppuun oluensa ja otti samassa miekkansa ja päällysviittansa.\nSilloin Olav jätti Arnketilin huostaan matkatavaransa ja viskasi\nvaippansa hartioilleen.\n\nLumi narskui heidän jalkojensa alla, kun he tulivat ulos. Ilma oli\nkirkas ja vihertävän sininen laakson laidoilla ja ensimmäiset tähdet\ntuikahtivat taivaalta. \"Tänä yönä tulee kova pakkanen\", sanoi Olav\nsaattajalleen; he astuivat kujia pitkin itään, Gjeitabruta kohti.\n\nOlav kyseli toiselta teitä — hän ei tuntenut ollenkaan niitä seutuja,\njotka olivat kaupungin itäpuolella Skeidissoknin suunnalla, ei ollut\nsattunut milloinkaan tulemaan maitse Osloon. Nuori mies vastasi, että\nhän voi ratsastaa Botnfjordenin pohjukkaan asti jäätä pitkin — se\nkesti kyllä, vaikka olihan se paikoittain heikkoakin, \"mutta minä voin\nlähteä saattamaan sinua\", hän sanoi.\n\nOlav sanoi siitä olevan liikaa vaivaa, hän löytäisi kyllä perille,\nmutta hänen kumppaninsa, Lauritsa Bjørguilfinpoika, oli jo pistänyt\njuoksuksi: \"Hevoseni on Steinbjørngaardenissa; odota minua kirkon\nkohdalla — en viivy kauan.\" Ja hän kääntyi ja lähti palaamaan takaisin\nkaupunkiin.\n\nFransiskaanien kirkko ei vielä ollut vihitty, veljet lukivat messujaan\neräässä pihalla olevassa rakennuksessa — mutta se kuului jo olevan\nvesikatossa, ja munkit pitivät siellä iltarukouksia paaston aikana.\nOlavin ensimmäinen katumusvuosi loppui vasta pääsiäisenä, mutta tähän\nrakennukseen, joka ei vielä ollut Jumalan huone, hän saattoi vapaasti\nmennä sisälle.\n\nHäntä sykähdytti kuitenkin kummasti astuttuaan sillan yli ja\nnoustessaan tallattua polkua yli pellon, missä lumi hohti harmaana\nlaskeutuvassa iltahämärässä, kohti kirkkoa, jonka pääty piirtyi mustana\ntähdistä säihkyvää, tummaa sineä vasten.\n\nSisällä oli kylmempi kuin ulkona. Hän notkisti polvea vanhasta\ntottumuksesta sisään astuessaan, muistamatta, ettei Korkein Kuningas\nvielä ollut muuttanut tähän taloon. Pimeän kirkonlaivan perimmäisestä\npäästä hohti häntä kohti valo, joka loisti pienistä kynttilätuikuista;\nniitä paloi tukuttain ison ristiinnaulitunkuvan juurella, joka oli\nnojallaan harmahtavaa kiviseinää vasten, — ja vieressä ammotti kuorin\npikimusta suu.\n\nVähän edempänä laivassa paloi yksinäinen kynttilä lukutuolin ääressä;\nkirjan edessä seisoi veljeskunnan harmaakaapuinen munkki ja luki\nääneen. Hän seisoi nurin käännetyn työkalulaatikon päällä, ja hänen\nympärilleen oli kerääntynyt parikymmentä miestä ja naista paksut\ntalvivaatteet yllään — kuka seisoi, kuka istui esiinvedetyn hirrenpään\nreunalla tai kumollaan olevilla pytyillä — heidän hengityksensä huuru\nliikkui kynttilän hohteessa.\n\nHuoneen keskeneräisyys ja autius kouristi kuin käsi Olavin\nahdistunutta sydäntä. Korkealla olevat ikkuna-aukot oli tukittu\nlaudoilla; seinävierillä olleet telineet olivat vielä paikoillaan\nkirkon alapäässä, ja Olav näki ympärillään arkkuja ja kalkkipyttyjä,\nlaudanpätkiä ja hirrenpäitä sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat\npimeään. Kaikista kolkoin oli sentään pikimustan kuorin suuaukko —\nja tämän maailman vertauskuvan, valmistumattoman ja järjestymättömän\nsekasorron yläpuolella kohosi iso ristiinnaulitun kuva, valotuikkujen\nsädehtivä vartiovalkea juurellaan.\n\nSe ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä kuvaa — ja joka\naskelelta, minkä hän otti eteenpäin, kasvoi hänen sielunsa hätä ja\npelko hänen katsoessaan tuota Kristuksenkuvaa — se ei ollut kuva, vaan\n_elävä_ Herra itse kuolintuskassaan, niin verisenä ruoskimisen jälkeen,\nkuin jokainen haava, jonka ihmiset ovat iskeneet toisiinsa, olisi\nsattunut Hänen lihaansa. Ruumis oli koukistunut kyljelleen kuin tuskan\nvääntämänä, pää retkahtanut eteenpäin suljetuin luomin, joiden yli\norjantappurakruunun alta virtaava veri juoksi Hänen omaan puoliavoimeen\nhuokaavaan suuhunsa.\n\nKuvan alla seisoivat Maaria ja Johannes evankelista. Äiti oli painanut\nrintaansa vasten laihat, yhteen puserretut kätensä silmät ylös luotuina\nja niin surullisina, kuin kantaisi hän kaikkien sukukuntien ja kaikkien\naikojen synnit Pojan eteen, armoa rukoillen. Pyhä Johannes katsoi\nalas, ja hänen kasvonsa olivat kuin kokoonkäpristyneet tämän mysteerin\nmiettimisestä.\n\nMunkki luki — Olav oli tuntenut tuon luvun lapsuudessaan:\n\nO vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est\ndolor sicut dolor meus. [O vos omnes j.n.e. — Eikö tämä teihin koske,\nkaikki, jotka tästä käytte ohitse? Katsokaat ja nähkäät, onko kipua sen\nvertaista, kuin minun kipuni. (Jeremian valitusvirret I, 12.)]\n\nIngunn makasi kotona kuoleman kielissä, ehkä oli jo kuollutkin.\nHän, Olav, ei tuntenut sitä todelliseksi, mutta tiesi nyt, että\ntämä hänenkin surunsa oli kuin yksi noista verisistä haavoista\nristiinnaulitun ruumiissa. Jokainen synti, jonka hän oli tehnyt,\njokainen haava, jonka hän oli iskenyt itseensä ja muihin, oli\ntuollainen verinaarmu, jolla hän oli haavoittanut Jumalaansa. Hän\ntunsi oman sydänverensä juoksevan mustana ja suruista raskaana hänen\nsuonissaan, tiesi, että hänenkin syntielämänsä oli ollut yhtenä\npisarana siinä kalkissa, jonka Herra oli tyhjentänyt Getsemanessa. Ja\nhän muisti lapsuudessa oppimansa raamatunlauseen, jota hän oli luullut\nkäskyksi; mutta nyt se soi hänen korvissaan aivan kuin murheellisen\nystävän huulilta kuuluva rukous: Vade, et amplius jam noli peccare.\n[Vade j.n.e. — Mene, äläkä enää sillä tavoin syntiä tee. (P.\nJohanneksen ev. 8, 11.)]\n\nJa nyt oli kuin hänen silmänsä olisivat kadottaneet näkökykynsä ja\nkaikki veri syöksynyt sydämeen, takaisin alkulähteeseen ja hänen\nruumiinsa tullut päältäpäin kylmäksi kuin kuolleen. Kaikki tuo oli\naivan kuin hän itse: hänen oma sielunsa oli kuin tämä huone, kirkoksi\naiottu, mutta tyhjä, vailla Jumalaa; pimeys ja sekasorto vallitsi sen\nsisällä, mutta ainoat valonkipunat, jotka paloivat siellä ja levittivät\nlämpöä, olivat yhdessä kasassa pois suljetun Herran, ristiinnaulitun\nKristuksen ympärillä, joka kärsi hänen syntinsä ja epätoivonsa tuskia.\n— Vade, et amplius jam noli peccare.\n\nHerrani ja Jumalani! Niin, Herra, minä tulen — minä tulen, sillä\nrakastan sinua. Rakastan sinua ja ymmärrän: Tibi soli peccavi, et malum\ncoram te feci. Juuri sinua vastaan olen syntiä tehnyt, sinua vastaan\nrikkonut. Hän oli sanonut nuo sanat tuhat kertaa, mutta nyt vasta hän\ntiesi, että se oli totuus, joka keräsi itseensä kaikki muut totuudet\naivan kuin maljaan.\n\n— Minun Jumalani, minun kaikkeni! —\n\nSitten joku kosketti hänen olkaansa — ja hän hätkähti. Tulija oli\nLauritsa Bjørgulfinpoika; hän ilmoitti hevosten olevan pihassa. Tätä\ntietä pääsi pikemmin — nuorukainen vei Olavin kirkon läpi kuoriin.\nNyt, kun Olavin silmät olivat tottuneet pimeään, hän erotti alttarin —\npaljaan kivipaaden, vielä vihkimättömän ja koristamattoman — kylmän,\nkuolleen sydämen. — Kuorin eteläpäässä oli pieni ovi.\n\n\"Katso eteesi — tänne ei vielä ole saatu portaita.\" Lauritsa hyppäsi\nlumeen. Ulkona pihalla seisoi kaksi luostariveljeä. Toinen piteli\nhevosta, toinen kantoi lyhtyä. Lauritsa näkyi sanoneen heille, mistä\noli kysymys, sillä toinen heistä tuli Olavia kohti — hän oli ollut\nsira Hallbjørnin luona ja käynyt kerran Hestvikenissäkin. Olav tunsi\nmunkin kasvot, muttei muistanut hänen nimeään.\n\n\"Kärsivällisesti ja tyynesti kantoi vaimosi kuormansa. Vai niin,\nno sitten siellä on veli Stefan — kyllä mekin muistamme vaimosi\nrukouksissamme tänä iltana.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPohjoistuuli puhalsi heidän selkäänsä heidän ratsastaessaan jäätä\npitkin — se oli pitkät matkat kiiltävä kuin rauta, tuulen ajettua pois\nviimeksi sataneen lumen. Kuu nousi vasta aamupuoleen; yö oli musta ja\ntähtikirkas.\n\n\"Ajetaan Skogiin\", sanoi Olavin opas, \"sieltä saamme nahkamekot\nyllemme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSkog oli suuri kartano, totesi Olav — pimeässä häämötti paljon isoja\nrakennuksia. Nuori Lauritsa hypähti satulasta laajan mekon estämättä\nhäntä vähääkään, oikoi ja verrytteli vähän pitkää, jäntevää vartaloaan\nja lähti avaamaan erään rakennuksen ovea. Sitten hän jäi seisomaan\nhevosensa luo puhellen ja taputellen sitä, kunnes ulos tuli lyhtyä\nkantava mies — valo aivan kuin liiti lunta pitkin.\n\n\"Astu alas, Olav, mennään sisään.\" Hän otti pihkavalkean mieheltä ja\nnäytti tietä pihan poikki. \"Asumme siellä, missä olemme asuneet siitä\nasti kun menimme naimisiin — äitipuoleni ja Aasmund, veljeni, asuvat\nisossatuvassa, kuten isäni eläessä.\" Hän näytti aivan kuin otaksuvan,\nettä kaikki tunsivat Skogin isoisten asiat.\n\n\"Onko isäsi kuollut?\" kysyi Olav jotakin sanoakseen.\n\n\"Kyllä, siitä on jo puolitoista vuotta.\"\n\n\"Jopa sitten olet nuori — ollaksesi tämän suuren kartanon isäntä.\"\n\n\"Minäkö? En minä ole niin nuori — olen kolmekolmatta ikäinen.\"\nHän aukaisi erään oven. Skogissa ei näkynyt olevan tapana lukita\novia. Porstuasta he tulivat pieneen, lämpimään, kauniiseen tupaan.\nLauritsa sytytti paksun talikynttilän, joka oli lähellä uudinsänkyä,\nviskasi päretikun liedelle ja puhui sänkyyn päin. Hän pisti tukun\nnaisenvaatteita verhojen taa.\n\nKohta sen jälkeen astui sieltä esiin nuori vaimo keveissä pukimissa,\npunainen vaippa väljän, sinisen paidan yllä — työntäen pikimustia\nhiussuortuvia hunnun alle, jonka hän oli kietonut kapeiden,\nsuurisilmäisten kasvojen ympäri. Hänen puuhaillessaan keveästi,\nreippaasti ja nuorekkaasti makasi mies puoliksi sängyn sisään\nkumartuneena — sieltä kuului pikkulapsen jokellusta, ja nuori isä\nnauroi ääneen.\n\n\"Vai sinä — vai viet sinä isältäsi nenän — päästäpäs nyt, Haavard.\nVai tahdotko sinä tietää, olenko minä palelluttanut sen.\" Sitten kuului\npiilossa olevan lapsen kikattavaa naurua.\n\nTalon emäntä oli kantanut esiin ruokaa kamarista ja tarjosi vieraalle\nolutkulhoa, josta kuohu valui yli. Olav kiitti, mutta pudisti päätään\n— hän ei olisi voinut syödä eikä juoda tällä hetkellä vaikka olisi\nollut mitä. Lauritsa ravisti päältään lapsen, jonka kanssa oli\nleikkinyt, meni pöydän luo ja söi seisoaltaan.\n\n\"Annapas minulle kulaus vettä, Ragnfrid. Vaimoni ja minä olemme\nluvanneet olla juomatta muuta kuin vettä nyt paaston aikana, ellemme\nole vieraiden parissa tai matkalla\", sanoi hän luoden kaipaavan katseen\nkuohuvaan olutkulhoon. Veitikkamaisesti hymyillen otti Olav vastaan\ntervetuliaisryypyn, joi siitä siemauksen ja ojensi kulhon isännälle,\njoka nyt käytti sitä hyväkseen — nuorukainen ei näyttänyt olevan\nhalukas luopumaan lievästä humalasta, joka hänellä oli ollut heidän\nlähtiessään Oslosta. Se oli vähennyt ratsailla ollessa, mutta nyt hän\nlisäsi sitä runsain mitoin.\n\nOlaviin vaikutti tuo yksi ainoa siemaus, minkä hän oli ottanut suuhunsa\nja nielaissut, siten, että hän aivan kuin heräsi hurmiotilastaan. Pois\nkatosi äskeinen ihmeellinen tunne siitä, että kaikki, mitä hän näki\nja tunsi, oli kuin varjoa ja että hänet itsensä oli Jumala temmannut\nniiltä teiltä, millä ihmiset kulkivat, ja asettanut hänet silmiensä\neteen, autiolle paikalle — koska Hän tahtoi, että tämä Hänen luotunsa\nviimeinkin ymmärtäisi. Poissa kaikki näkyväisen maailman äänet, jotka\nhän oli kuullut kuin vuonon kohinan vuoren alta kotona Hestvikenissä,\ntajuten ne kuuntelemattaan — ja äänet, jotka puhuivat kuin suljetun\nseinän takaa, missä hän oli yksin yhden ainoan Äänen kanssa, joka vaati\nja valitti täynnä rakkautta ja surua: O vos omnes, qui transitis per\nviam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus —!\n\n— Nyt ovi oli aukaistu tuohon lukittuun huoneeseen ja Ääni vaikeni\n— ja hän istui uppo-outojen ihmisten parissa vieraassa tuvassa\nkeskellä yötä ja aikoi matkata pitkin tuntemattomia teitä kotiin. Ja\nsiellä odotti kuolema ja valinta, jonka hän oli tehnyt itselleen vuosi\nvuodelta vaikeammaksi; hän näki nyt senkin edessään, näki, miten hän\noli lykännyt sitä eteenpäin joka päivä. Mutta nyt se _oli_ edessä —\nhän tiesi sen istuessaan tässä viluissaan ja turtuneena, havahtuneena\nihmeellisestä haaveenkaltaisesta tilastaan: tuon näyn jälkeen, tai\nmikä se lienee ollut, hän ei enää voinut jatkaa matkaansa puoliunessa,\ntoivoen, että Jumala kerran valitsisi hänen puolestaan — _pakottaisi_\nhänet valitsemaan.\n\n— Niin monta kertaa hän oli antanut johdattaa itsensä tieltä\nharhapoluille, joita hän ei ollut tahtonut kulkea. Kauan aikaa\nsitten hän oli havainnut todeksi Torfinn-piispan sanat: se, joka on\npäättänyt tehdä oman päänsä mukaan, tulee näkemään päivän, jolloin\nhän huomaa tehneensä sellaista, mitä ei ole tahtonut. Mutta hän\nymmärsi, että tuollainen tahto oli kuin heittokeihäs, jonka antaa\nsingota kädestään umpimähkään. — Mutta hänen oma sisin tahtonsa oli\nkuin miekka. Kun hänet oli otettu kristinuskoon, oli hän saanut tuon\nvapaan tahdon, kuten päällikkö antaa soturilleen miekan, lyödessään\nhänet ritariksi. Vaikka hän olisi viskannut luotaan kaikki aseensa,\ntaittanut ne ja tehnyt ne kelpaamattomiksi — niin oikeus valintaan,\ntahtoiko hän seurata Jumalaa vai hylätä Hänet, oli kuin kalpa, jota\nHerra ei tahtonut lyödä hänen kädestään milloinkaan. Vaikka hänen\nkristitynkunniansa ja -uskollisuutensa olisi ollut kuin petturin\nväärinkäytetty ritarimiekka, ei Jumala ottanut sitä häneltä pois,\nvaan hänen täytyi kantaa sitä keskellä Vapahtajamme vihollisparvea\ntai antaa se polvistuen takaisin tuolle Herralle, joka sittenkin oli\nvalmis nostamaan hänet rinnoilleen, suomaan hänelle rauhansuudelman\nja lahjoittamaan hänelle takaisin hänen miekkansa, puhdistettuna ja\nsiunattuna.\n\n— Olav tunsi kiihkeää halua olla yksin näine ajatuksineen — vaikka\nhän kyllä tunsi, että tämä nuori Lauritsa oli erittäin hyvänsuopa ja\ntiesi, että hänen olisi vaikea löytää kotiin tänä yönä ilman toisen\napua. Mutta tuo nuori pariskunta kiusasi ja vaivasi häntä lakkaamatta\nauttavaisuudellaan. Vaimo kävi polvilleen hänen eteensä, tahtoen auttaa\nhäntä muuttamaan saappaita, ja oli etsinyt esiin paksut sarkasäärykset\nja raskaat, karvaiset saappaat, joissa oli olkia pohjalla. Hänen ihonsa\nja hiustensa tuoksu tulvahti Olavia vastaan lämpimänä ja raikkaana\n— ja hän pakeni itseään aivan kuin ponnistaen vastaan. Nuori äiti\nuhkui kaikkia niitä elämän antimia, joiden luota hänet oli suljettu\npois askel askeleelta, kunnes hän tänä yönä oli nähnyt joutuneensa\nerotetuksi niistä niin täydellisesti, kuin hän jo olisi antanut\nmunkkilupauksen.\n\nMies toi sylillisen nahkavaatteita ja rupesi valikoimaan Olaville\nkäypiä. Olav tuli kumman alakuloiseksi huomatessaan täyttävänsä niin\npienen sijan tuon toisen vaatteissa — hän aivan hävisi niihin saatuaan\nne päälleen. Olav vaikutti hartiakkaalta ja toinen hoikalta mutta\ntämä oli myös tukevampi kuin miltä näytti, sillä hänellä oli lisäksi\npituutta. Ja ylpeyden tuskassa Olav tunsi mieltään loukkaavan sen,\nettä hän oli kaikessa vähäpätöisempi tuota Lauritsa Bjørgulfinpoikaa,\nniin kasvultaan kuin arvoltaan ja mahdiltaan — tuota vaaleata\npojanhuiskaletta, joka oli tottunut tähän tuvan kotoiseen ilmapiiriin,\nvaimon ja lapsen läheisyyteen ja joka käski ja määräsi isäntänä\nrikkaassa ritarikartanossa auttavaisena, hyvänsuopana ja tyytyväisenä.\nHänellä oli soikeat kasvot ja kauniit, voimakkaat piirteet, mutta\nposket olivat vielä sileät ja lapsekkaan pyöreät; elämä ei ollut\nuurtanut vielä ainoatakaan vakoa tuohon nuoreen, raikkaaseen ihoon —\neikä kai tullut uurtamaankaan: hän oli sen näköinen, kuin hänet olisi\nollut määrätty kulkemaan tietään halki maailman tuntematta koskaan\nsurua.\n\nOlav sanoi, että hän kyllä löytäisi yksinkin metsän läpi\nSkeidissokniin, Lauritsan ei tarvinnut lähteä kotoaan näin myöhään\nyöllä tässä pakkasessa. Mutta hänen isäntänsä vastasi innokkaasti,\nettä nyt kun ei ollut satanut kunnolla lunta pitkään aikaan, oli metsä\ntäynnä jälkiä, ja täytyi tuntea hyvin Gerdarudin tiet osatakseen\nperille suoraan. Eikä yöllinen ratsastus haitannut häntä vähääkään.\n\nPihamaalla piteli renki kahta hevosta — kauniita, eloisia eläimiä.\nTämä nuori knaappi oli oiva ratsumies, ja hänellä oli mitä parhaimmat\nhevoset. Olav harmitteli salaa, että hänen täytyi ottaa vastaan apua\nnoustessaan satulaan — se oli noiden isojen saappaiden syy.\n\nHe ratsastivat metsätaivalta suurimman osan matkaa; ohut lumikerros oli\njäätynyt kovaksi, ja siinä kulki ristiin rastiin hiihtäjien leveitä\nlatuja, ratsastajien ja rekien jälkiä — eikä kuuta ollut odotettavissa\ntaivaalle ennen kuin tunnin kuluttua. Olav ymmärsi, että hän olisi\nsaanut harhailla kauan, ennen kuin olisi löytänyt ulos tästä metsästä.\n\nViimein he pääsivät ulos parista pienestä lehdosta ja näkivät\nedessään lakealla Skeidiskirkenin. Hiukan vajaa kuun kiekko oli juuri\nnoussut koilliselle taivaalle matalien harjujen takaa. Kuun vinosti\npaistavassa, häilyvässä valossa oli tasanko kuin varjojen halkoma,\nsillä lumi oli kerääntynyt kinoksiin, joiden välillä oli kiiltäviä,\npaljaita hankitäpliä — ja yhtäkkiä Olav muisti yön, jolloin hän oli\npaennut Ruotsiin — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuo\nlaidasta vajaa kuu kai oli johdattanut sen hänen mieleensä — hänen oli\nsilloinkin täytynyt odottaa kuun nousua ja hän oli lähtenyt matkaan\njokseenkin samoihin aikoihin yöllä.\n\nHän sanoi oppaalleen tästä eteenpäin tuntevansa hyvin etelään vievät\ntiet ja kiitti Lauritsaa avusta sekä lupasi lähettää hänen hevosensa\ntakaisin ensi tilassa.\n\n\"No niin — Jumala auttakoon sinua, Olav-isäntä, että kotonasi asiat\nolisivat paremmin kuin odotat. Hyvästi!\"\n\nOlav antoi hevosensa seisoa, kunnes toisen ratsastus oli häipynyt\nyöhön. Silloin hän kääntyi etelään ja länteen vievälle tielle. Seutu\noli jokseenkin alavaa ja tie kovaksi poljettu ja hyvä pitkät matkat\neteenpäin, niin että hän voi ratsastaa nopeasti. Talojen välit eivät\nolleet pitkät.\n\nKuu kohosi korkeammalle ja sammutti pienemmät tähdet, ja sen vihertävä\nvalo alkoi levitä taivaan äärille, yli valkoisten kenttien ja\nharmaanhuurteisten metsäin; varjot ryömivät kokoon ja kutistuivat\npieniksi.\n\nKerran kaikui kukon kiekaus läpi kuutamon — siihen kuului vastaus\nkaukaisemmista taloista, ja Olav huomasi, miten yö oli hiljainen. Ei\nyksikään koira haukahtanut missään, ei yksikään eläin äännähtänyt, ei\nkuulunut hiiskahdustakaan hänen omaa, yksinäistä ratsastustaan lukuun\nottamatta.\n\nJa jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut toisessa maailmassa.\nKaikki elämä ja lämpö oli vaipunut alas, oli kytketty pakkasen ja\nunen kahleisiin kuten kalat merenpohjaan talvella. Yksin hän kulki\nkuolemanvaltakunnan halki, jonka yli pakkanen ja kuutamo kohottivat\näärettömän, kaikuvan kupukaton, samalla kun hänen sisästään kuului\nlakkaamatta Ääni:\n\nO vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor\nsicut dolor meus!\n\nTaipua, taipua, antautua, jättää elämänsä noihin lävistettyihin\nkäsiin, niinkuin voitettu mies jättää miekkansa voittajaritarin\nkäsiin. Viimeksi kuluneena vuonna, sen jälkeen kun hänestä oli\ntullut avionrikkoja, ei hän ollut koskaan tahtonut ajatella Jumalan\narmahtavaisuutta — olisi ollut miehuutonta ja kunniatonta vilkuilla\nsinnepäin. Niin kauan hän oli jo pelännyt ja paennut oikeutta ihmisten\nedessä. Ja nyt, kun hänen asiansa oli tullut niin vanhaksi, että hän\nkenties säästyisi maksamasta täyttä korvausta teostansa, rukoilisiko\nhän armoa _nyt_? — Hänen sisällään oli liikkunut semmoinen ajatus,\nettä hänen, joka oli paennut maailman tuomiota, täytyi olla siksi\nrehellinen, ettei hän yrittäisi puikkia pakoon Jumalan tuomiota.\n\nMutta tänä yönä, nyt kun hän kulki täällä talvisen kuun paisteessa kuin\najasta ja elämästä pois temmattuna, lähellä ikuisuuden rantaa, hän\nymmärsi, että hänen lapsuudessaan kuulemansa totuus piti paikkansa:\nkaikkia syntejä suurempi synti on epäillä Jumalan armoa. Kieltää tuota\nsydäntä antamasta anteeksi, jonka keihäs on lävistänyt. Ja tässä\nkylmässä, kirkkaassa valossa hän näki, että sehän oli sama tuska, jota\nhän oli saanut kokea itse, sikäli kuin ihmisen sydän voi kuvastaa\nJumalan sydäntä — kuten tiellä olevat lätäköt voivat kuvastaa _yhden_\ntähden väreilevässä pinnassaan yötaivaan tähtisäihkeen alla, — sinä\niltana monta, monta vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Bergiin ja\nsai kuulla Arnvidin suusta Ingunnin aikoneen hukuttaa itsensä, paeta\nhänen anteeksiantoaan ja rakkauttaan ja palavaa haluaan nostaa hänet\nylös ja kantaa hänet turvan paikkaan —.\n\nHän näki tänä yönä edessään Arnvidin kasvot, ja ystävä puhui näin: Sinä\notit vastaan kaiken, mitä minä saatoin antaa sinulle, sinä et rikkonut\nystävyyttämme, siksi olit paras ystäväni. Hän muisti myös Torhildia —\nhän ei ollut nähnyt tätä sen päivän jälkeen, jolloin hänen oli täytynyt\najaa tämä talostaan siksi, että hän kantoi sydämensä alla lasta, joka\noli hänen, naineen miehen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt poikaansa —\neikä hän voinut tehdä mitään äidin ja lapsen kunnian pelastamiseksi.\nMutta Torhild oli lähtenyt sanomatta ainoatakaan katkeraa sanaa,\nkohtaloaan valittamatta. Hän aavisti Torhildin pitävän hänestä niin\npaljon, että tämä oli voinut lähteä valittamatta ja että tämän suurin\nlohtu onnettomuudessa oli ollut, että hän siten saattoi tehdä vielä\n_yhden_ hyvän työn Olaville.\n\nViheliäiselle syntisellekin oli vaikeinta, kun ei hänen ystävänsä\ntahtonut ottaa vastaan tarjottua apua. Huolimatta siitä, että hän\nitse oli vajonnut niin syvälle syntiin ja suruun, oli Jumala antanut\nhänen löytää rauhan onnessaan: hän oli saanut antaa Ingunnille paljon,\neikä hänelle ollut milloinkaan sanottu, että nyt oli mitta täysi.\n— Ja jälleen hänen mieleensä nousivat lapsena opitut sanat kuin\nkirkastuneina ja hän ymmärsi niiden sisimmän merkityksen: \"Quia apud te\npropitiatio est: et propter legem tuam sustinui te, Domine.\" [Quia apud\nte j.n.e.: Sinulla on anteeksianto, ja Sinun kunniasi tähden odotan\nSinua, Herra! (Psalmi de Profundis.)]\n\nVieras hevonen alkoi väsyä — Olav pysähdytti sen avonaiselle kohdalle\ntultuaan ja antoi sen hengähtää. Sekä hän että hevonen olivat kuurassa\n— Olav havahtui ja katseli ympärilleen. Hänen takanaan, ylhäällä\nmetsän laidassa, oli talo, jota hän ei muistanut ennestään; hänen\nedessään levisi iso valkoinen aukea, korkean kuurasta välkkyvän\nkaislikon reunustamana, joka ritisi hiljaa tuulessa — järvi siis. Hän\nei tiennyt missä oli. Hän oli varmaan ratsastanut liian kauas itään,\nsisämaahan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu oli vaipunut matalalle lounaaseen ja sen valo oli himmennyt, ja\ntaivas alkoi vaaleta ja sinertää, muuttuen mantereen puolella punaisen\nkellerväksi, kun Olav viimeinkin saapui parin pienen taloryhmän luo\npitäjän eteläpäässä. Lyhin tie Hestvikeniin kulki Hevoskallion yli.\nKangistuneena, viluissaan ja kuolemanväsyneenä hän seisoi maassa,\noikaisi itseään ja haukotteli — hän oli laskeutunut hevosen selästä\ntaluttaakseen uupunutta hevosparkaa harjun reunaa ylös. Ääneti\nhän taputti hiukan tuota vierasta hevosta ja silitti sen turpaa.\nTurpakarvoissa oli kuuraa ja jäätynyttä vaahtoa. — Nyt oli täysi päivä.\n\nSaavuttuaan harjulle hän jäi hetkeksi kuuntelemaan — epätavallinen\nhiljaisuus tunki kaikkien hänen aistiensa läpi: vuono oli vaiennut\nja jäätynyt viime pakkasissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi\nnäkyi harmahtavaa, rosoista jäätä. Alkupuolella viikkoa puhaltanut\netelätuuli oli murtanut rikki ensimmäisen jääkuoren ja ajanut\nlohkareet rannikolle, ja viime yön pakkanen oli sitonut kaiken yhdeksi\npeitteeksi. Kylmä viima puhalsi maailman yli ja muutti kaiken harmaaksi\nhuurreturkiksi — ja ilma alkoi punertaa heikosti auringon tehdessä\nnousuaan sumusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMunkki tuli häntä vastaan ovelle kuultuaan hevosen kavioiden kapseen:\n\"Jumala olkoon kiitetty, että ehdit ajoissa —!\"\n\n— Sitten hän seisoi Ingunnin vuoteen ääressä. — Tämä makasi siinä\nhorroksessa, kapeat keltaiset kädet ristissä sisään vajonneella\nrinnalla — hän oli aivan ruumiin näköinen, paitsi että silmäterät\nliikkuivat vielä hiukan kalvonohuiden luomien alla. Viiltävää tuskaa\ntuntien Olav käsitti, että pian hän ei enää olisi makaava siinä. Yli\nkolme vuotta Olav oli kulkenut näissä ovissa vaimon maatessa vuoteen\nomana kiusattuna, jaksamatta liikuttaa muuta kuin päätään ja käsiään.\nHerra Jeesus Kristus, oliko hänelle merkinnyt niin paljon vain se, että\nhän _oli olemassa_ —!\n\n— Munkki puhui puhumistaan — siitä, miten oli hyvä, että tämä nyt\nvihdoinkin pääsisi vaivoistaan, kun hänen viimeiseltä oli täytynyt\nvirua siinä selkä avonaisilla verihaavoilla! Kärsivällisenä ja\nhurskaana. Hän, veli Stefan, oli rukoillut puolestaan ryhtyessään\nantamaan hänelle viimeistä sielunhoitoa: Herra, suo meidän kaikkien\nolla yhtä hyvin valmistautuneet kuolemaan kuin Ingunn-emäntä. Heti sen\njälkeen tämä oli vaipunut horrokseen — hän oli nyt maannut tuolla\nlailla kaksikymmentä tuntia, ja tuskin hän siitä enää heräisi; näytti\nsiltä, kuin hän saisi erota ilman kuolinkamppailua. Sitten hän alkoi\nkysellä Olavin matkasta — hänen suunsa ei ollut hetkeäkään hiljaa —\n\"mutta tuokaa toki isännälle jotakin syötävää!\"\n\nPalvelustyttö kantoi sisään olutta, leipää ja vadillisen\nvastakeitettyä, suolattua molvaa. Olavia alkoi ällöttää, heti kun hän\ntunsi kalavadilta nousevan lipeän hajun, ja hän tahtoi vastustella,\nmutta munkki laski hellästi likaisen sierettyneen käden hänen\nolkapäälleen ja pakotti hänet syömään. Olav tunsi, että tämä veli\nStefan oli hänelle vastenmielinen — hänen vaippansa haisi niin pahalta\nja hänen kasvonsa muistuttivat paholaisen naamaa, terävine, aivan kuin\nluuttomine nenänpäineen. —\n\nJo ensimmäisestä suupalasta Olav rupesi voimaan pahoin — hänen\nkurkkuunsa koski, ja suu tuli täyteen vettä. Mutta saatuaan\nnielaistuksi pari suullista hän huomasi olevansa kauhean nälissään.\nIstuessaan siinä syömässä hän tuijotti tietämättään Eirikiin, joka\nhommaili jotakin paikallaan penkillä. Pojan huomattua isän katsovan\nhäntä hän tuli näyttämään tälle, mitä hän oli puuhaillut — ja hän\noli niin innoissaan, että unohti isää kohtaan tuntemansa arkuuden:\nhän oli säilyttänyt kaksi paria isän viimeksi kaupungista tuomia\npähkinänkuoria, ja nyt hän oli keksinyt, mitä niillä tekisi. Hän\nkeräsi vahan, joka tippui äidin kuolemankynttilästä ja täytti sillä\npähkinänkuoret; toinen oli Cecilialle, toinen hänelle itselleen. Veli\nStefan innostui heti pojan toimista ja noukki kynttilän syrjälle\nvalunutta vahaa, tuumien Eirikin kanssa, millä he voisivat estää kuoria\nirtaantumasta toisistaan perästäpäin.\n\nVäsymys valtasi Olavin kun hän oli tullut kylläiseksi. Hän istui\nnojaten niskaansa hirsiin; veri jyski hänen kaulallaan ja korvien\ntakana, eivätkä silmät tahtoneet totella, kun hän koki kiinnittää ne\njohonkin — ja hän näki kuolinvuoteen ääressä olevan vihityn kynttilän\nvalon kaksinkertaisena. Hetkittäin painuivat hänen luomensa kiinni\nkokonaan ja hänen edessään häilyi kuvia ja ajatuksia kuin usvaa —\nmutta kohentautuessaan hereille ja avattuaan silmänsä hän havaitsi sen\nkadonneen. Hän tunsi itsensä veltoksi ja tyhjäksi, ja muisto viime\nyöstä ja kaikesta, mitä hän silloin oli läpikäynyt, oli niin etäistä\nkuin vanha uni. — Tuo väsymätön veli Stefan tuli taas kiusaamaan\nhäntä, tahtoi saada hänet viskautumaan pitkäkseen vähäksi aikaa\npohjoisseinän sänkyyn — ja lupasi herättää hänet, jos vaimon tilassa\ntapahtuisi muutos. Olav pudisti jyrkästi päätään ja jäi istumaan. Näin\nkuluivat tunnit puoleen päivään.\n\nHän oli vuoroin nukkunut, vuoroin ollut horroksissa nähdessään veli\nStefanin alkavan hääriä kiireesti kuolevan luona. Polvistuen lattialle\ntämä kohotti toisella kädellä ristiinnaulitun kuvan Ingunnin kasvojen\neteen ja viittoi toisella vilkkaasti Olaville.\n\nOlav oli siellä samassa. Ingunn makasi silmät ammollaan, mutta Olav\nei tiennyt, _näkikö_ hän mitään — tunsiko hän papin kädessä olevaa\nristiinnaulitunkuvaa tai Olavia, joka kumartui hänen ylitseen.\nHetkiseksi ilmestyi noihin suuriin, sinimustiin silmiin aivan kuin elon\nhäivettä; katse tuntui etsivän. — Olav kumartui lähemmäs vaimoaan, ja\nmunkki piti ristiinnaulitunkuvaa aivan hänen silmiensä edessä — mutta\näskeinen heikko, häilyvä levottomuus viipyi niissä yhä.\n\nSilloin Olav meni pois, tarttui Eirikin käteen ja talutti hänet äidin\nsängyn luo. Munkki oli alkanut lukea kuolevien litaniaa.\n\n\"Etsitkö Eirikiä, Ingunn — tässä hän on!\"\n\nOlav oli laskenut käsivartensa pojan ympäri ja piti tätä itseään\nvasten. Eirik ulottui häntä olkapäähän. — Olav ei tiennyt, tunsiko\nIngunn heitä nytkään.\n\nSilloin hän polvistui, käsivarsi yhä pojan ympärillä. Eirik alkoi itkeä\nhiljaa ja katkerasti, sanellen maahan polvistuneena isänsä kanssa\nvastaukset rukouksiin.\n\n\"Kyrie, eleison.\"\n\n\"Christe, eleison\", kuiskasivat mies ja poika.\n\n\"Kyrie, eleison. — Sancta Maria.\"\n\n\"Ora pro ea —\", molemmat tuijottivat kuolevaan. Mies tarkkasi\ntuntemisen merkkiä. Poika katsoi äitiinsä kauhun ja ihmetyksen\nvallassa, kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin, nyyhkien aina\nvastausten välillä, — \"ora pro ea, orate pro ea —.\n\n\"Omnes sancti Discipuli Domini.\"\n\n\"Orate pro ea.\"\n\nIngunn huokasi hiljaa ja valittavasti — Olav kumartui hänen puoleensa\n— hänen vaaleilta huuliltaan ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja nuo\nkolme jatkoivat kuolemanrukousta.\n\n\"Per nativitatem tuam.\"\n\n\"Libera ei, Domine.\"\n\nKuoleva sulki silmänsä — hänen kätensä liukuivat erilleen ja alas.\nMunkki pani ne takaisin ristiin rinnalle rukoillen edelleen:\n\n\"Per adventum Spiritus sancti Paracliti.\"\n\n\"Libera ei, Domine.\"\n\n\"Ingunn, Ingunn, herää vielä, pikkuisen ainoastaan — että saan\nnähdä sinun tunteneen minut —\"\n\n\"Peccatores\", luki munkki, ja isä ja poika vastasivat:\n\n\"te rogamus, audi nos.\"\n\nHän hengitti vielä, ja silmäluomet värisivät aivan hiljaa.\n\n\"Kyrie, eleison.\"\n\nOlav jäi polvilleen sängyn ääreen, pitäen Eirikiä itseensä painettuna\nsenkin jälkeen, kun he olivat lukeneet rukouksen loppuun. Hän rukoili\nmielessään kiihkeästi — anna hänen herätä vielä, vain hetkiseksi, että\nsaamme sanoa toisillemme hyvästit. — Vaikka joka yö näiden kolmen\nvuoden aikana oli ollut kuin astumista hänen kanssaan tuonelaan, ei hän\nsittenkään näkynyt jaksavan erota hänestä. Ei ilman, että he saivat\nsanoa viimeiset hyvästit, ennen kuin Ingunn poistui ovesta.\n\nEirik oli heittäytynyt sängyn laidan yli, itkien sydäntäsärkevästi.\n\nYhtäkkiä kuoleva liikutti huuliaan — Olav oli kuulevinaan hänen\nkuiskaavan nimensä. Nopeasti hän kumartui toisen yli. Tämä mutisi\njotakin, mistä hän ei saanut selkoa, mutta sanoi sitten selvemmin:\n\n\"— ei sinne reunalle — siellä ei kestä — reunalla — Olav — älä.\"\n\nOlav ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan — puhuiko hän horroksissa vai\nmitä. Melkein tietämättään hän kiersi kätensä Eirikin ympäri, kohosi\npystyyn ja nosti pojan jaloilleen.\n\n\"Älä itke niin ääneen\", hän kuiskasi ja vei pojan istumaan penkille.\n\nEirik katsoi häneen epätoivoisesti — lapsen kasvot olivat itkusta\nturvonneet.\n\n\"Isä\", kuiskasi hän. \"Isä — ethän sinä lähetä meitä pois\nHestvikenistä, vaikka äitimme kuoleekin?\"\n\n\"Lähetä, ketä?\" kysyi Olav kuin unessa.\n\n\"Meitä. Minua ja Ceciliaa.\"\n\n\"En suin —\", Olav vaikeni äkkiä ja pidätti henkeään. Lapset — niitä\nhän ei ollut muistanut ollenkaan, ajatellessaan noita muita asioita\nviime yönä. Hän joutui aivan kuin ymmälle — mutta ei tahtonut ajatella\nsitä nyt, vaan lykätä asian pohtimisen toistaiseksi. Kuin unessa hän\nistuutui penkille kappaleen matkaa Eirikistä.\n\nHän ei jaksanut taistella juuri nyt —. Lapsia — lapsia hän ei ollut\nmuistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähestyi iltapäivä. Ja vähän kerrallaan tuvassa istujat väsyivät\nodottamaan viimeistä henkäystä. Liv oli ollut pari kertaa sisällä\nCecilian kanssa, mutta kun äiti makasi horroksessa ja lapsi oli levoton\nja melusi, täytyi hänen kantaa taas ulos tuo tyttönen. Viimeisellä\nkerralla Eirik lähti mukaan — Olav kuuli heidän äänensä ulkoa.\n\nHän oli istunut sängyn portaalla. Veli Stefan torkkui pöydän luona\naukaistu rukouskirja edessään. Palvelijat hiipivät sisään, polvistuivat\nmaahan ja lukivat hiljaa rukouksen, istuivat sisällä hetkisen ja\npoistuivat taas yhtä hiljaa. Olav vaipui kokoon — hän ei nukkunut,\nmutta oli kuin hänen päänsä olisi ollut aivojen asemesta täynnä\nharmaata villaa, niin nääntynyt ja loppuunjännitetty hän oli.\n\nKerran, kun hän jälleen katsoi Ingunniin, hän näki tämän luomien\navautuneen raolleen, ja niiden alta näkyivät sammuneet silmät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisinä viikkoina Ingunnin kuoleman jälkeen Olav ei tiennyt,\nmilloin hän oli nukkunut. Sillä kai hän oli nukkunut välillä, koska\nhenki pysyi hänessä. Aamuyöstä hänestä tuntui, kuin tuo harmaa usva\nolisi pyörinyt hänen päässään, sekoittanut hänen ajatuksensa ja\nhajottanut ne. Sitten se kerääntyi yhteen harmaana, tiheänä vaippana,\nmutta hän oli kaiken aikaa tuntevinaan taakkansa painon keveän\naamu-unen läpikin ja ajatustensa askartelevan jatkuvasti samojen\nasioiden kimpussa; ja hän kuuli kaikki äänet tuvasta ja ulkoa pihalta\ntuon horteen läpi. Hän olisi halunnut nukkua kunnolla edes kerran —\nvaipua täydelliseen pimeään ja unohdukseen. Mutta mikäli hän ymmärsi,\nei hän nukkunut täyttä unta koskaan.\n\nLapsia koskevat ajatukset pitivät häntä hereillä.\n\nHän tiesi tehneensä päätöksen tuona yönä, jolloin hän oli ratsastanut\nkotiin Ingunnin kuolinvuoteelle. Hän oli vastannut Jumalalle myöntäen.\nMinä tulen, koska Sinä olet minun Jumalani ja kaikkeni, tahdon langeta\njalkojesi juureen, koska tiedän, että Sinä tahdot nostaa minut luoksesi.\n\nMutta lapset — hänestä tuntui kuin sekä Jumala että hän itse olisi\nunohtanut heidät. Kunnes Eirik kysyi, etteihän isä lähettäisi heitä\npois Hestvikenistä.\n\nHän ei ymmärtänyt, mistä poika oli saanut semmoisen ajatuksen päähänsä.\nSe ei ollut voinut tapahtua luonnollisella tavalla.\n\nJa sitten hän ajatteli Ingunnin viimeisiä sanoja, mietti niitä.\n\n\"Älä tee niin, Olav. Ei reunalle — siellä ei kestä —.\"\n\nEhkä hän oli vain puhunut unissa — nähnyt unta, että Olav aikoi lähteä\nheikolle jäälle. Mutta saattoi olla niinkin, että hän oli saanut\ntietää, siellä missä oli, mitä hänelle oli tapahtunut yöllä. Että hän\nja Eirik olivat saaneet tietää siitä — ja molemmat olivat rukoilleet\narmoa.\n\nLapsilla ei ollut ketään muita kuin hän. Hallvard Steinfinninpoika\nkaukana pohjoisessa, Frettasteinissä, oli heidän lähin sukulaisensa. Ja\nOlav arvasi mitä Hallvard tuumisi siitä, jos hän nyt astuisi esiin ja\ntunnustaisi kahdentoista vuoden vanhan salamurhan. Lapset eivät saisi\nkokea paljon lämpöä enonsa luona. Ja silloin kävisi selville, kuka\nEirik oli.\n\nSillä silloin hänen täytyisi tunnustaa sekin, että hän oli tahtonut\nsysätä esiin väärän perillisen, kavaltaa isäinsä perinnön lähimmiltä\nsukulaisiltaan vieraalle.\n\nJos hän teki, kuten oli päättänyt tuona yönä, ei hän nähnyt enää muuta\nkuin yhden mahdollisuuden lapsilleen: Cecilia hänen täytyi antaa\näidinperintöineen Nonneseterin sisarkuntaan ja Eirik kirkolle tahi\nsaarnaveljien luostariin.\n\nOlav joutui syvän järkytyksen valtaan — tuoko oli _tarkoitus_?\nTuliko hänen sukunsa loppua häneen siksi, että hän oli lyönyt kruunun\npäästänsä tekemällä konnantyön? _Pitikö_ hänen jäädä lapsettomaksi\nmieheksi, koska ei ole hyvä, että pahantekijä jatkaa sukuaan? Ja\neivätkö lapset, jotka hän oli siittänyt eläessään maanpakolaisuudessa\nuhmamielin, saaneet jatkaa edelleen sukua, jonka hän oli tuominnut\nonnettomuuteen. Yksi poika hänellä oli, yksi ainoa, jota hän ei\nmilloinkaan voinut tuoda sukuun. Ja hänen ainoa tyttärensä oli katoava\nmaailmasta luostarin portin taa.\n\nEirik. Toisin ajoin hän luuli tuntevansa sääliä poikaa kohtaan. Hänen\noli vaikea työntää tätä takaisin siihen asemaan, mistä hän kerran oli\nollut halukas nostamaan Ingunnin salaa siitetyn pojan. Hänestä tuntui\nvälistä siltä, kuin hän olisi pitänytkin tuosta pojasta, kaikesta\nhuolimatta.\n\nVarsinkin öisin, kun Eirik nukkui hänen takanaan sängyssä, oli hän\ntuntenut, ettei hän mitenkään hennonut työntää tuota lasta takaisin\nniihin oloihin, mihin tämä olisi kuulunut.\n\nMutta sitten taas, kun hän kuuli pojan telmivän ulkona renkien\nparissa, nauravan aivan kuin olisi unohtanut äitinsä kuoleman, tuntui\nOlavista kuin Eirik olisi ollut hänen raskain taakkansa nyt; tuo poika\nse oli eniten tiellä, pahimpana esteenä ja vaikeutena nyt, kun hän\naikoi murtautua kaiken sen läpi, mikä esti häntä saamasta rauhaa ja\nlievitystä sieluntuskalleen.\n\nHän huomasi liukuvansa yhä kauemmas päätöksestä, jonka oli tehnyt\nIngunnin kuoleman edellisenä yönä. Mutta sitä hän ei tiennyt,\njoutuisiko hän takaisin entiseen ryteikköön vastoin tahtoaan, vai oliko\nhän lähtenyt karkuun itse, koska ei sittenkään uskaltanut astua esiin,\nkun tosi oli edessä.\n\nEräänä yönä Olav nousi vuoteesta ja meni siihen rakennukseen, missä\nLiv, hänen palvelusneitonsa, nukkui hänen tyttärensä kanssa. Suurella\nvaivalla hän sai tämän herätetyksi.\n\nTyttö vetäytyi kyyryyn taljan alla, vilkutti pieniä, kapeita\nsiansilmiään sekä peloissaan että uteliaana, katsoen isäntäänsä, joka\nseisoi hänen sänkynsä ääressä kynttilä kädessä. Olavin harmaaseen\nvivahtavan, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat uurteiset ja\ntuhkanväriset, leuan kiinteä viiva oli häipynyt parransängen peittoon.\nHän oli alusvaatteisillaan, vain avara musta viitta peittonaan, ja\njalat pistivät paljaina kengistä.\n\nOlav katsoi tyttöön ja näki, että tämä luuli hänen tulleen päätä\npahkaa jakamaan hänen kanssaan Torhild Bjørnintyttären kohtaloa —\nhän liikahtikin jo aivan kuin tilaa tehden. Olav naurahti lyhyeen ja\ntuimasti.\n\n\"Missä on Cecilia? Näin unta hänestä. Ei suinkaan häntä vaivaa mikään?\"\n\nTyttö levitti taljan auki, niin että hän näki lapsensa. Tämä\nnukkui kasvatusäidin kainalossa, pienet ruusunpunaiset kasvot\nsyvällä lämpimässä ihossa, melkein peittyneenä omiin välkkyviin,\nsilkinvaaleisiin kiharoihinsa.\n\nEnempää sanomatta Olav asetti luotaan kynttilän, kumartui alas ja nosti\ntyttären syliinsä. Hän peitti tämän huolellisesti vaippansa poimuihin,\npuhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos lapsineen.\n\nTupaan tultuaan hän päästi vaippansa lattialle, potkaisi kengät\njalastaan ja kiipesi sänkyyn sylissään tytär, joka nukkui yhtä makeasti\nhänen rinnallaan.\n\nAluksi hän ei tuntenut unen olevan lähempänä kuin ennenkään,\nmutta tuntui hyvältä pitää tätä pientä olentoa sylissään. Hänen\nlapsenhiuksensa hipoivat silkinpehmeinä hänen leukaansa ja tuoksuivat\nsuloisesti ja kirpeän raikkaasti unessa, hänen hento hengityksensä\ntuntui hänen rinnallaan kaulakuopan alla, lämpöä ja kosteutta uhkuen.\nHänen pikkuinen, pyöreä, vahva ruumiinsa oli sekin kuin silkkiä,\nja pienet polvet, jotka hän oli painanut isän vatsaa vasten, aivan\npyöreät. Olav makasi nauttien rakkaudesta lapseensa, kuten saituri\nnauttii aarteistaan, jotka on levittänyt eteensä.\n\nMutta vähitellen tuo pikku tyttönen vaikutti aivan kuin lämmityskivi.\nNukkuvan lapsen lämpö tunkeutui isän ruumiiseen ja tyynnytti hänen\nsydämensä tykkivän, kivistävän rauhattomuuden; se virtasi koko\nhänen ruumiinsa läpi ja laukaisi jännityksen pehmeäksi, suloiseksi\nraukeudeksi. Hän tunsi unen olevan tulemaisillaan, avun, jonka\narvon hän nyt täysin tajusi. Ja leuka Cecilian pehmeihin kiharoihin\npainettuna hän vaipui syvään uneen.\n\n— Hän heräsi siihen, että tyttö kirkui täyttä kurkkua. Lapsi oli\nnoussut istumaan, puoleksi hänen rinnalleen, ja hieroi silmiään\npienillä nyrkeillään. Seinän puolella oli Eirik noussut istumaan,\nsilmät suurina — Sitten hän kurottui isän rinnan yli koettaen\ntyynnyttää pikku sisartaan.\n\nOlav ei tiennyt, mikä aika yöstä oli — räppänä oli suljettu. Pieni\nrasvalamppu lieden reunalla paloi vielä — oli kai hyvin varhaista.\n\nIsän tarttuessa pienokaiseen tämä vimmastui vielä enemmän ja huitoi\npienillä pyöreillä nyrkeillään kirkuen kuin riivattu. Sitten hän\npyörähti ympäri, viskautui isän yli ja aikoi purra tätä, mutta ei\npäässyt oikein käsiksi tämän laihaan poskeen. Eirik nauroi katketakseen.\n\nSitten tyttönen nipisti kynsillään Olavin silmäluomia — veti niitä\npitkiksi, nipisti ja kiskoi, ja tämä huvitti pikku neitoa niin, että\nhän unohtui siihen — herkesi itkemästä vähäksi aikaa ja kiusasi\nisäänsä minkä jaksoi. Viimein hän katsoi avuttomasti ympärilleen:\n\n\"Liv — missä Liv?\", hän ulisi surkeasti.\n\n\"Bringlum!\" sanoi hän sitten käskevästi.\n\nEirik tiesi hänen tarkoittavan sillä ruokaa. Olav nousi sängystä,\nmeni kamariin ja palasi sieltä kantaen isoa juustokimpaletta, talon\nparhaasta juustosta vuoltua, rieskaleipää ja kupillisen puoleksi\njäätynyttä maitoa.\n\nHänen tehdessään tulta lieteen maitokuppi kädessä, jota hän aikoi\nlämmittää, nousi Cecilia istumaan ja ällisteli siniset kissansilmät\npyöreinä tuota vierasta miestä, viskellen leivänkappaleita sinne päin.\nJuuston hän syödä mutusti niin tarkkaan, että vain kuori jäi jäljelle.\n\"Bringlum\", komensi hän uudestaan, viskaten kuoren lattialle.\n\nOlav lähti hakemaan lisää ruokaa tyttärelleen. Tämä söi kaiken mitä\nsai, ja kun ei ollut enemmän, hän alkoi taas huutaa, tahtoen Livin luo.\n\nKun maito oli sopivan lämmintä, ojensi Olav kupin tyttärelleen. Tämä\njoi maidon viimeiseen tippaan eikä tahtonut sitten antaa astiaa\nkäsistään, vaan rummutteli sitä sängynlaitaa vasten. Se oli kaunis\nastia, aivan ohueksi sorvattu, ja Olav otti sen pois. Cecilia tarttui\nhänen tukkaansa molemmin kourin ja tukisti häntä — sitten hän iski\nkyntensä isän kasvoihin ja raapi hänen poskiaan ylhäältä alas terävin\npikku kynsin, raapi sydämensä halusta — Eirikin kieritellessä sängyssä\nnauruun läkähtymäisillään. Hän tunsi sisarensa paremmin kuin isä ja\nkertoi nyt, että Cecilia oli äkäinen kuin peikko: \"hän on raapinut\nsinut verille, isä!\"\n\nOlav nouti enemmän ruokaa, haki kaikki makupalat, mitä ikinä löysi,\nmutta Cecilia oli nyt kylläinen ja työnsi luotaan kaiken, mitä hänelle\ntarjottiin. Mikään nunnanalku tämä hänen tyttärensä ei näkynyt olevan.\n\nLopulta hänen täytyi antaa Eirikin viedä tuo kiukkuinen kakara takaisin\nkasvatusäidille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten Olav heräsi kerran pilkkopimeässä — rasvatuikku oli sammunut.\nHän oli nukkunut — nukkunut ensimmäisen kerran Ingunnin kuoltua —\nsyvästi ja rauhallisesti. Hänen mielensä suli niin ihmeen pehmeäksi\nkiitollisuudesta, sillä hän tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi ja\npitkästä sairaudesta parantuneeksi — tuntui suloiselta herätä olematta\nväsynyt.\n\nHän ummisti uudelleen silmänsä, sillä pimeys oli niin täydellinen, että\nse aivan kuin löi vastaan. Silloin hänelle selvisi, että hän oli nähnyt\nuntakin nukkuessaan. Hän koetti kerätä unensa sirpaleet — Ingunnista\nhän oli uneksinut koko ajan ja auringonpaisteesta — hän tunsi sen\nvalon vieläkin.\n\n— Hän oli nähnyt unta, että hän ja Ingunn seisoivat pienessä notkossa\nnurmikumpujen välissä, missä virtasi Frettasteinin pohjoispuolella\noleva pieni puro. Mäki oli vielä paljas ja väritön viime vuoden\nkuihtuneesta, litteäksi painuneesta ruohosta, mutta paikoitellen,\npitkin puron laitaa, kasvoi muutamia punaruskeita ja tummanvihreitä\nkiiltäviä lehti-ituja, jotka pistivät esiin kuolleesta ruohosta.\nHe olivat aivan tuon valkoisen maakiven alapuolella, joka täytti\nkoko puron uoman; se pani veden porlottamaan kiven yli ja syrjitse\npienenä koskena ja muodosti alle altaan, jossa vesi kuohui ja\nsuihki ja pulahteli. He seisoivat katsellen altaassa uiskentelevia\nkaarnavenheitä. Ingunnilla oli vanha, punainen mekkonsa — he eivät kai\nolleet vielä täysikasvuisia.\n\n— Läpi koko unen hän oli kulkenut Ingunnin rinnalla tuota puron rantaa\npitkin. Olavista näytti sitten kuin he olisivat seisoneet suuren\nkuusen alla, keskellä jyrkintä kivivieremää, alempana puron varrella,\nmissä vesi solisee ahtaan vuorisolan läpi; isot, alas vierineet\nkivet täyttivät pienen uoman, ja kummankin rinteen ryteikössä kasvoi\nsanajalkoja ja tervakukkia ja maitikoita ja vatunvarsia niin tiheässä,\nettei tiennyt minne jalkansa asettaa löysässä olevien kivien keskellä.\n— Ingunn pelkäsi jotakin, turvautui häneen molemmin käsin ja voihkaisi\nhiljaa — ja hän tunsi ahdistusta omassakin sydämessään. Heidän päänsä\npäällä hän näki rotkon yläpuolella olevan kapean kaistaleen taivasta —\nsiihen kokoontui juuri ukkospilviä.\n\n— Kerran he olivat olleet aivan rannassa asti, siinä missä puro laskee\nMjøseniin. Olav näki lahden poukaman, jota reunustivat tummanharmaat,\nterävät kivet vuoren alla. Järvi oli harmaan ja kolkon näköinen ja\nsiinä kulki lakkapäitä. Ingunn ja hän astuivat rantaan, olivat kai\nmenossa venettä lainaamaan.\n\n— Hänen mielessään oli varmaan kuvastellut heidän muinoinen\nHamarin-matkansa — muistot olivat vain epäjärjestyksessä ja\nmuunneltuina, kuten aina unessa. Mutta heidän raikkaimman nuoruutensa\nsulo oli tuntunut unessa niin selvästi, että hän tunsi sen maun\nvieläkin.\n\n— Ja toiselta puolen se oli ollut kuin koko heidän yhteisen elämänsä\nkuva.\n\nOlipa miten oli — mutta hänen oli täytynyt nukkua koko yö, ehtiäkseen\nnähdä tämän kaiken. — Nyt oli varmaan pian aamu.\n\nHän hiipi pimeässä ulos sängystään, löysi pari vaatekappaletta ja puki\nne päälleen. Hän tahtoi mennä ulos katsomaan, pitkällekö yö oli kulunut.\n\nAstuessaan porstuan oven edessä olevalle paadelle hän näki Hevosen\nselän ja sen alasriippuvan metsänharjan, joka oli musta tähtitaivasta\nvasten. Piha oli pimeä rakennusten välistä, mutta kallioiden reunalla,\njotka estivät näköalan vuonolle, näkyi kajastusta, aivan kuin kuutamon\npaistetta jäälle. Olav seisoi ihmetellen — voiko se olla mahdollista\n— kuuhan laski ennen puoltayötä. Mutta Kverndalenin puoleiset metsät\nolivat heikon, häilyvän, matalan, vinon paisteen valaisemat.\n\nHän ei tahtonut osata uskoa sitä — kuinka hän oli erehtynyt ajasta\nnäin. Vitkaan hän hiipi rakennusriviä pitkin länteen, pihamaan poikki\nvartiovuorelle. Siellä oli liukasta, ja oli vaikea päästä rinnettä ylös.\n\nPuolikuu kosketti vastarannan metsän latvoja keltaisen valjuna. Sen\nhimmeiden, vinojen säteiden alla lepäsi jäätynyt vuono kuin kurttuisena\nheikon valon ja varjojen keskellä. Hänen allaan olevien vuorten\njääkuori kiilsi vielä hiukan. Olav huomasi, ettei hän ollut nukkunut\nkuin kolme tuntia.\n\nJa jälleen herätti tuo metsän harjalta paistavan kuun valo hänen\nmielessään muiston yöstä, jolloin hän oli lähtenyt henkipattona\nmaanpakoretkelleen. — Nyt painoi tuo muisto häntä äkkiä niin\nmusertavan raskaana.\n\n— Hän ajatteli untansa — siitä oli niin äärettömän kauan, kun he\nolivat kulkeneet yhdessä puron vartta rinnettä viettävää polkua kylää\nkohti. Ingunn oli kuollut — siitä oli vasta kolme viikkoa — mutta\ntuntui kuin siitä olisi ollut paljon kauemmin.\n\nHän tunsi itkun pusertuvan kurkkuunsa, ja kyynelet pakkautuivat hänen\nkirvelevien luomiensa alle hänen tuijottaessaan toiselle puolen, missä\nkuu hehkui enää kuin viimeinen valosäen metsän takana. Hän olisi\ntoivonut voivansa itkeä täydestä sydämestä — hän ei ollut itkenyt\nIngunnin kuollessa eikä sen jälkeen. — Vaikka olihan se niinkin, että\nniinä parina kertana, jolloin hän oli itkenyt mieheksi tultuaan, hän ei\nollut tahtonut osata lopettaa —; vaikka hän olisi taistellut vastaan\nkuinka paljon tahansa, oli itku saanut hänet valtaansa yhä uudestaan,\nhänen voimatta estää sitä. — Mutta tänä yönä, kun hän olisi toivonut\nvoivansa itkeä aivan yksin, yhdenkään ihmisen näkemättä, tunsi hän vain\ntuttua ahdistavaa puserrusta kurkussaan, parin yksinäisen kyynelen\nvieriessä kylminä pisaroina hitaasti hänen kasvojaan alas.\n\nKeväällä — niin keväällä hän varmaan lähtisi jonnekin pois. Hän ei\ntahtonut jäädä Hestvikeniin kesäksi.\n\nKuu oli nyt kadonnut kokonaan ja sen kajastus häipyi vähitellen metsän\ntaa. Olav kääntyi takaisin kotiin.\n\nPimeässä hän tunsi, aikoessaan laskeutua tilalleen, Eirikin kääntyneen\npoikkiteloin sänkyyn ja täyttävän sen laidasta laitaan.\n\nHänestä oli äkkiä niin vastenmielistä koskea tuohon poikaan — joko\nhän ei hennonnut häiritä tätä, tai ei jaksanut nukkua hänen vieressään\njuuri nyt.\n\nEteläinen sänky oli tyhjänä, vaikka sänkyvaatteet oli korjattu ulos, ja\noljet, joiden päällä Ingunn oli nukkunut, poltettu.\n\nOlav meni kamarin ovelle ja työnsi sen auki — sieltä puhalsi jäinen\nkylmyys ja omituinen, aivan kuin jäätynyt ja ummehtunut juuston ja\nsuolakalan haju; he olivat säilyttäneet ruokaa kamarissa talven aikana\nja pitäneet oven suljettuna tupaan, että lämmin olisi pysynyt siellä\nparemmin, mutta tila oli aina valmiina vieraiden varalta.\n\nOlav seisoi hetken aikaa käsi vanhalla oven kamanalla. Hän tunsi\nsormiensa alla pintaa peittävät veistoskoristeet — Gunnar-tarun\nkäärmekiekurat.\n\nSitten hän meni sisään — törmäsi pyttyjä ja astioita päin,\nkunnes löysi sänkyyn. Hän nousi vuoteeseen ja paneutui siihen —\nsulki silmänsä pimeän peitoksi ja valmistautui kohtaamaan yötä ja\nunettomuutta.\n\n\n\n"]