[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9kUnAQOS6ad5M1P--dQdLqu4x5SyTpLR-S-6myFN4nc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":14,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2463,"Äänioikeusasia Ranskan vallankumouksen aikana","Söderhjelm, Alma (1870-1949]",null,"2463-soderhjelm-alma-aanioikeusasia-ranskan-vallankumouksen-aikana","2463__Söderhjelm_Alma__Äänioikeusasia_Ranskan_vallankumouksen_aikana","tietokirja",[],[],"fi",1903,5001,36028,false,65154,[20,21],"France -- History -- Revolution, 1789-1799","Paris (France) -- Social life and customs",[23,24],"History - European","History - Modern (1750+)","\"Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä\" by Alma Söderhjelm is a historical account written in the early 20th century. The book examines the social and cultural aspects of the French Revolution, particularly focusing on the roles of salons and clubs as venues for political discussions and philosophical influences during this tumultuous period. It delves into how these social gatherings facilitated the exchange of revolutionary ideas and fueled the shift from aristocratic society to democratic principles.  The opening portion of the work introduces the significance of salons in the 18th century as safe havens for Enlightenment philosophy, where women and intellectuals discussed ideas that contributed to the revolutionary spirit. Notable figures, such as M:me Condorcet and M:me Beauharnais, are mentioned as influential hostesses who transformed these spaces from mere social gatherings into important platforms for political discourse. The text presents a juxtaposition between the old aristocratic salons and the emergence of politically charged discussions that would characterize the Revolution, marking a profound shift in societal values and leading to the rise of radical reform ideas as the revolution unfolded. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Kallio, O. A. (Oskar Albin)",304,"Tietokirja käsittelee äänioikeuskysymyksen ja kansanvaltaisten aatteiden kehitystä Ranskan vallankumouksen ensi vuosina. Tutkielmassa analysoidaan valistusfilosofien suhtautumista tasavaltaan ja yleiseen äänioikeuteen sekä seurataan poliittisen ilmapiirin radikalisoitumista.","Alma Söderhjelmin 'Äänioikeusasia Ranskan vallankumouksen aikana' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2463. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ÄÄNIOIKEUSASIA RANSKAN VALLANKUMOUKSEN AIKANA\n\nKirj.\n\nAlma Söderhjelm\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nValvoja, 5-6, s. 287-304.\n1903.\n\n\n\n\n\nMeidän aikanamme, jolloin äänioikeusasia kuuluu päivän polttaviin\nkysymyksiin, voi varmaan monesta olla mieltäkiinnittävää oppia\ntuntemaan, miten tätä kysymystä käsiteltiin ja järjesteltiin Ranskan\nsuuren vallankumouksen ensi vuosina, tuona aikana, jolloin\nkeskusteltiin niin monista uusista kysymyksistä ja uudesti\nmuodosteltiin niin monia olosuhteita, aikana, jolloin Ranskan kansa\nheräsi tietoisuuteen mahdollisuuksistaan ja oikeuksistaan.\n\nOlisi kyllin syytä luulla, että ne kansanvaltaiset aatteet,\njotka kehittyivät vallankumouksen aikana, olisivat peräisin\nvalistusfilosofeilta, ja että nämä, osoittaessaan ranskalaisessa\nyhteiskunnassa tavattavaa kieroutta ja ruosteisuutta, samalla olisivat\nlausuneet tuomionsa yksinvaltaisesta hallitustavasta. Niin ei\nkuitenkaan ollut asian laita. Valistusfilosofeissa emme tapaa\nainoatakaan, joka olisi puhunut Ranskan muuttamisesta tasavallaksi.\nMontesquieu tahtoi Englannin-mallista yksinvaltaa, Voltairen\nvaltio-ihanteena voi pitää valistunutta despotiaa, ja Rousseau tosin\npuolusti tasavaltaista hallitustapaa, mutta ainoasti pienemmille\nvaltioille. Diderot, d'Holbach ja Helvétius vastustivat kuninkuutta,\nmutta eivät vaatineet tasavaltaakaan, ja Mably, ensimäisten\nvallankumousmiesten ihmettelyn ja jumaloimisen esine, piti yksinvaltaa\nainoana keinona vastustaa sitä tyranniutta, jota joku erityinen luokka\ntai puolue voisi harjoittaa.\n\nKun kukaan valistusfilosofeista ei ollut tasavaltalainen, seuraa\nitsestään, ettei heistä kukaan vaatinut yleistä äänioikeutta. Eipä edes\nRousseaukaan ole lausunut mitään tämänsuuntaista toivomusta.\n\nAjatus yleisestä äänioikeudesta oli liian rohkea 1789 -vuoden\nmiehistäkin. Huolimatta säätyjen kokoonkutsumisesta, niiden\nkokoontumisesta toukokuussa ja kolmannen säädyn julistautumisesta\nkansalliskokoukseksi, oli ei ainoasti Ranskan kansa, vaan myös\nradikaalisimmat johtajatkin vallankumouksen ensi kuukausina täysin\nvieraita kaikille sekä tasavaltaa että yleistä äänioikeutta koskeville\nsuunnitelmille. Siihen on monta todistusta. Niinpä lausuu esim. muudan\ninnokkaimpia vallankumousmiehiä, nuori kirjailija Camille Desmoulins,\nlentokirjasessa nimeltä \"Vapaa Ranska\" kesäkuussa 1789 sen mielipiteen,\nettä oli vallan luonnollista, ettei alhaisin kansankerros saanut mitään\nosaa valtionasioissa, se kun oli niin kiinni jokapäiväisessä työssään,\nettei sille ollut jäänyt aikaa hankkia itselleen sellaiseen tarvittavia\ntietoja ja kasvatusta. \"Jo heidän asemansa tunto\", hän lausuu lopuksi,\n\"karkoittaa heidät itsestään kokouksista. Tai voisiko palvelija\näänestää yhdessä isäntänsä kanssa ja kerjäläinen sen kanssa, joka on\nhänelle antanut roposen?\"\n\nEi kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin muutamat yksityiset henkilöt\nalkoivat ajatella mahdolliseksi toteuttaa ajatusta kansan\nitsehallinnosta siihen määrään ettei kukaan olisi poissuljettu\nvaltiollisista vaalikokouksista ja valtiollisista vaaleista. Syynä\ntähän oli etusijassa kansan osanotto Bastiljin valloitukseen ja sen\naktiivinen ryhtyminen asiain menoon. Nythän näet nähtiin, että tällä\nkansalla, joka jo kyllin kauan oli ollut täydellisessä orjuudessa, oli\nmiehuutta ja tarmoa asettua varmalle kannalle, ja että se oli kyllin\nvalveilla ymmärtääksensä vallankumouksen aatteen. Mutta, kuten sanottu,\nainoasti muutamissa yksityisissä henkilöissä syntyi ajatus yleisestä\näänioikeudesta, kun sitä vastoin yksikään puolue ei sitä ottanut\nohjelmaansa, ja kansa kokonaisuudessaan pysyi sille vieraana.\n\nEttä kansalliskokouskin oli samalla kannalla, näkyi vaalijärjestelmää\nkoskevista kohdista niissä hallitusmuoto-ehdoituksissa, jotka Sieyès\nesitti heinäkuussa ja Thouret hallitusmuotokomitean puolesta syyskuussa\n1789.\n\nSieyès lausui ehdoituksessaan, että oli tehtävä ero aktiivisten eli\nvaltiollisten ja _passiivisten_ eli luonnollisten oikeuksien välillä ja\nettä, samalla kun kaikkien ihmisten tuli saada osansa jälkimäisistä,\njoina oli kunkin turvallisuus personansa, vapautensa ja omaisuutensa\npuolesta, ainoasti osa voi päästä nauttimaan aktiivisista eli\nvaltiollisista oikeuksista, jotka myönsivät osanoton valtiolliseen\nelämään. Kykenemättöminä pääsemään osallisiksi aktiivisista oikeuksista\npidettiin naiset, ainakin heidän silloisessa asemassaan, lapset,\nmuukalaiset ja alhaisin kansanluokka, joka ei millään tavoin voimillaan\navustanut yhteiskuntarakennuksen ylläpitämistä. Sieyès'in\nhallitusmuotoehdoitus jäi hyväksymättä, mutta sillä on merkityksensä\nsiihen katsoen, että juuri siinä ensi kerran tehtiin ero aktiivisten ja\npassiivisten kansalaisten välillä, ja että se perusaate, josta tämä\nyhteiskunnan jäsenten kahtiajako oli ilmaisu, tuli olemaan perustuksena\nsillekin ehdoitukselle, joka hiukan myöhemmin hyväksyttiin.\n\nTämän ehdoituksen esitti Thouret 29 p. syyskuuta 1789. Siinä ei\nainoasti tehty jyrkkää eroa aktiivisten ja passiivisten kansalaisten\nvälillä, vaan samalla myös määrättiin selvästi ja suoraan sensus, jonka\nmukaan sekä valitsemisoikeus että vaalikelpoisuus oli laskettava. Tämän\nehdoituksen mukaan oli vaalissa otettava huomioon seuraavat asteet.\n\n1) Primeerikokouksiin olivat kaikki aktiiviset kansalaiset\nvaalikelpoisia. Aktiivisia kansalaisia olivat kaikki ne, jotka\nmaksoivat veroa, mikä vastasi kolmen työpäivän palkkaa.\n\n2) Valitsijoiksi olivat vaalikelpoisia kaikki ne, jotka maksoivat\nveroa, mikä vastasi 10 työpäivän työpalkkaa.\n\n3) Kansalliskokoukseen olivat vaalikelpoisia ainoasti ne, jotka\nmaksoivat veroa, mikä vastasi n. s. hopeamarkkaa (marc d'argent),\nvanhaa painomittaa, arvoltaan 54 livreä rahassa.\n\nErään senaikuisen laskun mukaan oli Ranskassa 1789 26 miljonaa\nasukasta, mutta sensusjärjestelmän mukaan oli näistä ainoasti noin 4\n1/4 miljonaa oleva valitsijoita.\n\nLokakuun 20 p. 1789 alkoi keskustelu aktiivisen kansalaisoikeuden\nehdoista. Kaikki puhujat olivat täysin yksimieliset siitä, että oli\nasetettava vaalisensus; niin, eipä ollut ketään, joka olisi\nedellyttänytkään muuta mahdollisuutta. Mutta kun keskustelua jatkettiin\nkaksi päivää myöhemmin, nousi äkkiä apotti Grégoire, yksi\nkansalliskokouksen innokkaimpia uudistusmiehiä ja vallankumouksen\nomituisimpia personallisuuksia. \"Raha\", hän lausuu, \"on ulkopuolella\nhallinnollista alaa; aika on hyveiden astua sen sijalle yhteiskunnassa.\nSensusjärjestelmän asettaminen on paras keino saattaa meidät jälleen\nrikkaiden ylimysvallan alaisuuteen. Aika on ruveta kunnioittamaan\npuutteenalaistakin, sillä vaikkapa hänellä ei olekkaan mitään\nvarallisuutta, on hänelläkin silti velvollisuuksia täytettävänä\nyhteiskuntaa kohtaan, ja hänelläkin on sydän, joka sykkii Ranskan\nmenestykselle.\" Grégoire sai kannatusta neljältä muulta edusmieheltä,\njoista yksi oli Robespierre. He kaikki vaativat yleisen äänioikeuden\ntoimeenpanoa ja perustivat vaatimuksensa tunnettuun ihmisoikeuksien\njulistukseen, jonka mukaan kaikki kansalaiset olivat oikeuksiltaan\ntasa-arvoiset. Mutta heidän sanansa eivät herättäneet mitään\nvastakaikua tai huomiota kokouksessa; selvänä todistuksena siitä on,\nettei mitään äänestystä heidän esityksestään tullut kysymykseen.\n\nKeskustelu valitsijain vaalioikeudesta tapahtui seuraavina päivinä, ja\noli se lyhyt ja yksimielinen. Ehdoitus hyväksyttiin tässä kohdassa\nilman mitään varsinaista vastarintaa.\n\nSitä kiihkeämpi oli vastustus, kun keskusteltiin vaalikelpoisuuden\nehdoista kansalliskokoukseen, mikä keskustelu alettiin 28 p. lokakuuta\nja jatkettiin seuraavien päivien myrskyisissä istunnoissa.\nToinen tahtoi että välttämättömänä ehtona vaalikelpoisuudelle\nkansalliskokoukseen tuli olla maaomaisuuden omistus, toinen taas asetti\nehdoksi että valittava maksoi veroa, joka vastasi hopeamarkkaa.\nMuutamat, kuten Petion, Prieur de la Marne ja etenkin Mirabeau\nvaativat, ettei tätä korkeinta vaaliastetta varten määrättäisi mitään\nehtoa, vaan tulisi vaalin riippua kokonaan vaalimiesten luottamuksesta.\nMutta viimemainittua ehdoitusta ei ollenkaan otettu keskusteltavaksi,\nja lopputulos oli se, että ehdoiksi määrättiin sekä hopeamarkka että\njonkun verran maakiinteistöä.\n\nKuitenkin näyttää siltä, kuin olisi syntynyt jotakin epäilystä siitä\nettä oli menty liian pitkälle rajoituksissa, ja hallitusmuotokomitea\nkoetti tehdä voitavansa kansanvaltaistuttaakseen kansalliskokouksen\npäätöstä vaalikysymyksessä, tulkitsemalla sitä niin vapaamielisesti\nkuin mahdollista. Niinpä tuli tavaksi -- eikä kenelläkään näyttänyt\nolevan mitään sitä vastaan -- että kaikki, jotka halusivat, voivat\nvapaaehtoisesti maksaa korkeampaa veroa kuin mikä vastasi heidän\ntulojaan, hankkiakseen itselleen siten vaalioikeuden. Alempiin asteihin\nnähden ei välitetty näistä kiertelemisistä, mutta kansalliskokoukseen\ntapahtuvien vaalien suhteen ei sitävastoin sallittu mitään sovitteluja.\n\nTämä määräys se oikeastaan olikin ainoa, joka herätti huomiota ja\nsuuttumusta, samalla kun se oli ainoa, jota sanomalehdet vastustivat.\nNiinkauan kuin keskusteltiin ehtojen määräämisestä aktiiviselle\nkansalaisoikeudelle\n6\nja vaalikelpoisuuden alemmista asteista, pysyi sanomalehdistö\nkokonaan passiivisena, ja vasta kun tulee puhe hopeamarkasta ja\nvaalikelpoisuudesta kansalliskokoukseen, vasta silloin sanomalehdistö\nottaa puheeksi vaalikysymyksen. Ylipäänsä voidaan sanoa että koko\nvallankumouksellinen sanomalehdistö yhtenä miehenä nousi\nkansalliskokouksen päätöstä vastaan tässä seikassa. Mutta joka\ntapauksessa oli selvästi huomattavissa suuri eroavaisuus eri\nsanomalehtien välillä siinä käsityksessä, miten vaalitapa oli\njärjestettävä. Maltillisemmat lehdet esittävät mielipiteenään, että\nsensuksen kyllä tuli olla olemassa valitsevia, mutta ei valittavia\nvarten; Marat väkivaltaisessa \"Kansan ystävässään\" kohottaa äänensä\nyleisen äänioikeuden hyväksi, mikäli se ei ulottunut naisiin, lapsiin\nja hulluihin, ja varoittaa mitä innokkaimmin pitämästä rahaa valistusta\nparempana. Mutta uskollisena tavoilleen hän ampuu yli maalin\nja menee niin pitkälle kiukkuisuudessaan kuninkuutta ja vanhaa\nyhteiskuntaa vastaan, että hän leimaa mahdottomiksi tulla valituksi\nkansalliskokoukseen \"papit, rahamiehet, parlamentinjäsenet, kuninkaan\npensionaarit ja upseerit ja niiden kätyrit\" sekä sen ohella \"joukon\nkehnoja jäseniä hallitusmuotoa säätävässä kansalliskokouksessa\". -- Oli\ntoisia vallankumouksellisia sanomalehtiä, jotka kyllä vaativat yleistä\näänioikeutta, mutta väittivät ettei sitä voitu ulottaa palvelijoihin;\nsitä paitsi tahdottiin eroittaa pois sellaiset yhteiskunnan jäsenet,\njotka nauttivat erityisesti vähää arvoa kuten esim. pyövelit ja\nnäyttelijät. Oikeastaan olikin vain kaksi sanomalehtimiestä, jotka\ntodella puolustivat yleisen äänioikeuden asiaa, nimittäin nuo molemmat\nnuoret sanomalehtikirjailijat Camille Desmoulins ja Elysée Loustallot,\nviimemainittu vallankumouksellisen sanomalehden \"Pariisin\nvallankumoukset\" toimittaja.\n\nCamille Desmoulins leimaa uuden vaalijärjestelmän toimeenpanon\nkansalliskokouksen kehnointen jäsenten työksi ja todistukseksi siitä,\nettä ylimysvalta oli uudelleen saanut jalansijaa yhteiskunnassa.\n\"Saadakseen kaikki älyämään, kuinka kiero sellainen järjestelmä on\",\nhän lausuu, \"tarvitsee vain sanoa, että tämän järjestelmän mukaan eivät\nRousseau, Corneille eikä Mably olisi olleet vaalikelpoisia.\" Ja\nkääntyen pappien puoleen, joiden joukosta vain muutamia ääniä oli\nkohonnut hopeamarkan suhteen tehtyä päätöstä vastaan, hän jatkoi:\n\n\"Ja te halveksittavat, yksinkertaiset papit, ettekö te ymmärrä ettei\nteidän Jumalanne voisi olla vaalikelpoinen; ja Kristuksen, jonka te\nsaarnastuolissa kohotatte Jumalaksi, hänet te karkoitatte alhaisimman\nroskaväen joukkoon seisoessanne puhujalavalla. Ja te tahdotte, että\nminun pitäisi kunnioittaa teitä, jotka palvelette proletaarien jumalaa,\njoka ei edes ollut aktiivinen kansalainen. Miksette te kunnioita sitä\nköyhyyttä, jonka hän on aateloinut? Ja mitä te oikeastaan tarkoitatte\ntuolla 'aktiivisella kansalaisella', jota te yhä toistelette?\nAktiivisia kansalaisia ovat ne, jotka ovat valloittaneet Bastiljin, ne,\njotka kyntävät maata, kun sen sijaan laiskiaiset, niin hyvin papistoon\nkuin hoviin kuuluvat, huolimatta suurista maatiluksistaan, ovat vain\ntoimettomia kasveja, verrattavia siihen puuhun evankeliumissa, joka ei\nkantanut mitään hedelmiä ja sentähden oli tuleen heitettävä.\"\n\nMyöskin Loustallot, joka muutoin edusti tyyntä vakavuutta, muuttui\nivalliseksi ruvetessaan puhumaan tästä aineesta.\n\n\"Minä odotan\", hän lausui, \"saavani vastaisissa vaalikokouksissamme\nkuulla seuraavanlaisen dialogin: -- Hyvä herra, ehdoitan teille\nedusmieheksi herra M:n. Te tunnette hänet, ja tarvitsee vain mainita\nhänen nimensä kootakseen hänen ympärilleen kaikki äänestysliput.\"\n\n-- Hän ei maksa hopeamarkkaa vastaavaa veroa.\n\n-- Niin, se on totta. Hän on tyytynyt vaatimattomiin tuloihin ja\npitänyt huolta vain opinnoistaan, mutta tehnyt sen sellaisella\nmenestyksellä, että hän on tunnettu koko Europassa.\n\n-- Se on yhdentekevää, eihän hän maksa hopeamarkkaa.\n\n-- Hän on menestyksellä hoitanut useita julkisia virkoja.\n\n-- Se on kyllä hyvä, mutta hän ei maksa hopeamarkkaa.\n\n-- Teille ei varmaan liene tuntematonta, että useat Europan hallitsijat\novat koettaneet houkutella häntä valtioihinsa, tarjonneet hänelle\nkorkeita virkoja ja suuria omaisuuksia, mutta isänmaanrakkaudeltaan hän\nei ole voinut jättää Ranskaa.\n\n-- Se on kyllä ihmeteltävää, mutta hän ei maksa hopeamarkkaa.\n\n-- Hallitus kyllä tuntee hänen arvonsa, sillä se on koettanut ostaa\nhäntä, mutta turhaan, vaikkapa hän olikin täysin tietoinen siitä, että\nse voi tapahtua ilman että hänen senkautta tarvitsi komprometteerata\nitseään.\n\n-- Hän on tehnyt velvollisuutensa. Mutta hän ei maksa hopeamarkkaa.\n\nLoustallot lopettaa artikkelinsa suorastaan kehoittamalla Ludvig\nXVI:tta peruuttamaan kansalliskokouksen päätöksen:\n\n\"Oi Ludvig XVI, sinä, joka olet palauttanut Ranskan vapauden! Katso,\nkolmeneljännestä sinun kansastasi on suljettu pois kansalliskokouksesta\nhopeamarkkasäädöksen kautta. Pelasta ranskalaiset niin hyvin orjuudesta\nkuin sisällisestä sodasta. Pyhitä suspensiivinen kielto-oikeutesi\nkäyttämällä sitä kerrankin kunniakkaasti! Sinä, joka olet kansan\noikeuksien säilyttäjä, puolusta niitä sen edustajain järjettömyyttä,\nkevytmielisyyttä, erehdyksiä ja rikollisuutta vastaan -- sano heille,\nkun he pyytävät vahvistustasi näille säädöksille: Kansakunta on\ntäysivaltias, minä olen sen tahdon ylin toimeenpanija, te olette vain\nsen käskyläisiä ettekä sen tai minun mestareitani.\"\n\nOn tosin luultavaa että näitä kirjoituksia luettiin, mutta tuskin\nlienee uskottavaa että ne tekivät mitään suurempaa vaikutusta. Vasta\nkaksi kuukautta myöhemmin, 17 p. jouluk. 1789, päätti Henrik IV\n-niminen aluepiiri neuvotella muiden piirien kanssa ja kehoittaa näitä\nyhteisesti lähettämään rukouksen Ludvig XVI:lle, että tämä kieltäytyisi\nvahvistamasta hopeamarkkasäädöstä. Ei kuitenkaan näy merkkiäkään siitä,\nettä muut piirit olisivat ottaneet huomioonsa tämän kehoituksen, joka\nniin hyvin soveltui Mirabeaun käsitykseen että kuninkaan tuli käyttää\nkielto-oikeuttansa kansaa koskevain etujen vahvistamiseksi. Mutta joka\ntapauksessa pani joukko piirejä kukin itsekseen vastalauseensa\nmainittua säädöstä vastaan.\n\nHopeamarkkaa vastaan virinnyttä liikettä edisti ja auttoi innolla eräs\ntämän ajan etevimpiä ajattelijoita, Condorcet. Hänkin oli alussa\npuoltanut sensusjärjestelmää, hänkin oli muuttanut mielipiteensä\nnähtyään vallankumouksen ensimäisistä tapauksista, ettei kansa pysynyt\nvälinpitämättömänä vallankumouksellisen liikkeen suhteen. Condorcet oli\njäsenenä kommuunissa ja puheenjohtajana siinä komiteassa, jolle oli\nuskottu ehdoituksen tekeminen uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi.\nPuheenjohtajana tässä komiteassa hän 12 p. jouluk. 1789 luki julki\nmemorialin, jossa hän huomautti sitä ristiriitaa, mikä vallitsi siinä\nettä oikeusjulistus vahvisti kaikkien tasa-arvoisuuden, mutta\nsensusjärjestelmä puolestaan eroitti kansalaiset useihin eri luokkiin,\nja jossa hän muitta mutkitta pyytää hopeamarkkasäädöksen peruuttamista.\nTämä asiakirja esitettiin kommuunille, joka ei kuitenkaan aluksi\nosoittanut mitään erityistä harrastusta asian suhteen.\n\nSen sijaan toimivat piirit edelleen omin päin. Tammikuussa 1790 kutsui\nSaint-Jean-en-Grèven piiri kokoon kokouksen, jossa oli läsnä edustajia\nuseista muistakin piireistä. Nämä toimittivat 8 p. helmik. 1790\nadressin, jota tosin ei allekirjoittanut useampi kuin 27 noista 60\npiiristä, mutta jonka varmaan useammat hyväksyivät enemmistön\nmielipiteen ilmauksena. Tässä adressissa rukoiltiin kansalliskokousta\nei ainoasti lakkauttamaan määräystä hopeamarkasta ja\nkansalliskokoukseen vaalikelpoisuuden korkeista ehdoista, vaan myös\nhylkäämään ylipäänsä jokaisen sensusjärjestelmän. Anojat selittivät\nkokonaan luonnottomiksi että yhteiskunnassa olisi neljä luokkaa: 1)\nvaalikelpoiset kansalliskokoukseen, 2) vaalikelpoiset hallinnollisiin\nkokouksiin, 3) vaalikelpoiset primeerikokouksiin ja 4) kuten\nanomuksessa lausuttiin -- se luokka, jolla ei ollut mitään\netuoikeuksia, vaan joka oli taivutettu lain alaiseksi, lain, jota se ei\nollut luonut eikä vahvistanut, ollen vailla kaikkia niitä oikeuksia,\njoita kansa kokonaisuudessaan omisti.\n\nHelmikuun 9 p:nä tosin eräs lähetystö toi tämän adressin\nkansalliskokoukseen, mutta se palautettiin hallitusmuotokomiteaan, ja\nkun viimemainittu ei antanut mitään ilmoitusta asiassa, ei adressi\nsaavuttanut mitään merkitystä käytännössä. Yhtä vähän huoli\nkansalliskokous siitä, että lähetystön puheenjohtaja seuraavana päivänä\nmitä itsepintaisimmin kirjallisesti anoi saada esittää asiansa, tai\nsiitä että muutamia päiviä myöhemmin työmiehet Saint-Antoinen\nesikaupungissa lähettivät 27:llä nimellä varustetun adressin, joka\ntarkoitti panna vastalauseen aktiivisten ja passiivisten kansalaisten\nvälistä eroa vastaan ja pyytää että, jos tätä eroa ei voitaisi poistaa,\nkaikkien välillisten verojen sijaan pantaisiin välittömät verot, jotta\nkaikki muuttuisivat aktiivisiksi kansalaisiksi. Anojat vakuuttivat että\nkoko etukaupungin kaikki työmiehet olivat yhtä mieltä heidän kanssaan.\nMutta kansalliskokous jätti tämänkin pyynnön varteen ottamatta.\n\nEnsi kerta oli uutta vaalijärjestystä sovellettava käytännössä\ntammi- ja helmikuussa 1790, jolloin vaalit oli pidettävä uutta\nkunnallishallintoa varten. Kaikkialla synnytti uusi laki suunnatonta\nsuuttumusta etupäässä sentähden, että jokainen kunnallishallitus oli\nsaanut oikeuden itse ilmoittaa maksimiarvon päivän työpalkoille,\nsamalla kun minimiarvo oli määrätty 20 soliksi, s. o. 1 livreksi.\nEnsiksi oli luonnollisesti suurena haittana se seikka, ettei päivän\ntyöpalkkaa tarkoin määrätty, sillä siitä johtui että se, joka oli\nvaalikelpoinen yhdessä paikassa, ei ollut vaalikelpoinen toisessa, ja\nettä kaikki vetäytyivät kaupungeista maaseudulle, jossa työpalkat\nlaskettiin alemman määrän mukaan. Minimiarvon määrääminen niin\nkorkealle kuin 20 soliksi oli myös erehdys. Sillä useissa seuduissa ei\nvoitu saada kokoon riittävää lukua valitsijoita, jotka maksoivat 60\nsolia veroa. Seuraus tästä oli määrän aivan mielivaltainen alentaminen,\nniinpä se eräässäkin paikassa alennettiin 20 solista 6 soliin, siitä\nyksinkertaisesta syystä, että jos se olisi ollut korkeampi, olisi ollut\nvain 12 vaalikelpoista henkilöä, kun kuitenkin tarvittiin 19\nmuodostamaan kunnallishallitusta.\n\nSitäpaitsi tämä laki johti seurauksiin, joita ei oltu voitu edeltäpäin\nlaskea. Niinpä esim. kirjoittaa tähän aikaan eräs maalla asuva kirurgi,\nettä hänellä oli nuori poika, jolle hän oli tahtonut antaa huolellisen\nkasvatuksen, mikä kuitenkin silloisissa olosuhteissa oli mahdotonta,\nkoska hänen omaisuutensa siten vähenisi sellaisella tavalla, ettei\nhänen poikansa suureksi tultuaan voisi ajatellakaan pääsevänsä\nvaalikelpoiseksi. Hän sentähden piti parempana tehdä hänestä\nvaalikelpoisen ja kasvattaa hänet tietämättömyydessä.\n\nNe äänet, jotka maaseudulla napisivat uutta vaalijärjestystä vastaan,\nolivat kuitenkin perin harvat, ja useimmilla tahoilla se otettiin\nvastaan luonnollisena asiana ja välttämättömänä pahana. Tälläkin\nkerralla lähti vastustus Pariisista.\n\nVasta kun nähtiin sensusjärjestelmä toteutettuna käytännössä, alettiin\nkäsittää siinä piilevää epäkäytöllisyyttä ja nurinkurisuutta, ja vasta\nsilloin alettiin ymmärtää sanojen aktiivinen ja passiivinen kansalainen\ntodellista sisällystä. Suurta suuttumusta herättikin eräs säädös, joka\nannettiin 20 p. huhtik. 1790 uuden lain täydentämiseksi, ja joka\ntarkoitti, että suoranaiset verot olisi laskettava itse kunkin\nmaksettavan vuokran mukaisesti. Sillä kun vuokrat tähän aikaan olivat\nverrattain halvat, joutui ainoasti pieni osa vaalikelpoisiksi --\nollakseen vaalikelpoinen kansalliskokoukseen täytyi näet maksaa vuokraa\n750 livreä tai siitä yli, mutta useimmat ihmiset, jotka asuivat hyvin,\nasumatta silti ylellisesti, eivät maksaneet huoneuksistaan niin paljoa.\n\nVetoomalla näissä suhteissa vallitsevaan epäkäytöllisyyteen ja\nsoveltumattomuuteen Condorcet vihdoin 19 p. huhtik. 1790 sai aikaan,\nettä kommuuni päätti, että se memoriali, jonka hän tästä asiasta oli\nkirjoittanut ja joka on mainittu edellisessä, oli esiteltävä\nkansalliskokoukselle. Seuraavana päivänä tapahtui esitys, mutta\nCondorcetin memoriali ei nytkään herättänyt mitään huomiota,\nkansalliskokous vain kuunteli sitä ja tyytyi senjälkeen pöytäkirjaansa\nmerkitsemään, että se todella oli julkiluettu.\n\nMutta toiselta puolen näytti siltä kuin olisi viha sensusjärjestelmää\nvastaan päivä päivältä yhä enemmän kasvanut. Sanomalehtien sävy muuttui\nyhä uhittelevammaksi ja kiivaammaksi, milloin tuli puhe tästä asiasta.\nKesäkuun 30 p:nä 1790 oli Maratin sanomalehdessä luettavana muka\npassiivisten kansalaisten nimissä tehty rukous -- \"18 miljonan\npassiivisen kansalaisen\", sanoo Marat.\n\n\"Mitä me olisimme voittaneet\", sanotaan siinä, \"hävittämällä\nsukuaatelin, jos se korvataan rahaylimystöllä. Ja jos me joudumme\nhuokailemaan näiden uusien nousukasten ikeen alla, niin melkeinpä\nolisimme pitäneet parempana säilyttää entiset etuoikeutetut säädyt.\" Ja\nhän kääntyy sitten suoraan yhteiskunnan rikkaiden puoleen. \"Vaviskaa\nmeitä\", hän huutaa heille, \"sillä kun te kiellätte meiltä\nkansalaisoikeuden meidän köyhyytemme perustuksella, voi helposti\ntapahtua että me korvaamme sen riistämällä teiltä ylenkylläisyytenne.\nVaviskaa meitä, sillä vääryyksienne kautta te revitte rikki meidän\nsydämemme. Vaviskaa antaessanne meidän vaipua epätoivoon ja\njättäessänne meille ainoaksi keinoksi kostaa teille. Ja muutoin,\nanastaaksemme teidän paikkanne ei meidän tarvitse muuta kuin istua\nkädet ristissä. Pakoitettuina auttamaan itseänne omin käsin ja\nviljelemään vainioitanne te tulisitte meidän vertaisiksemme, mutta\nmeitä vähempilukuisina te tuskin voisitte toivoa saavanne poimia työnne\nhedelmiä? Meidän epätoivostamme välttämättömästi johtuvan\nvallankumouksen, sen te kyllä vielä voitte estää. Tehkää meille\noikeutta, älkääkä rangaisko meitä kauemmin siitä pahasta, minkä te itse\nolette tehneet.\"\n\nMarat on tällä kirjoituksellaan osoittanut olevansa ensimäinen, joka\nsuoraan ja selvästi on esittänyt sosiaalisen problemin. Mutta emme näe\nmerkkiäkään siitä että tätä kirjoitusta olisi millään tavalla otettu\nhuomioon; sitä ei edes mainittu muissa lehdissä.\n\nEdellisestä näkyy, ettei ajatus yleisestä äänioikeudesta lähtenyt\nkansan omasta keskuudesta. Kansa näet ei ollut kyllin valpas\nymmärtämään kadottavansa jotakin hyväksymällä kansalaisten\nhajoittamisen aktiivisiin ja passiivisiin. Mitä tulee työmiesluokkaan,\noli se tähän aikaan paljoa vähempilukuinen kuin meidän päivinämme. Se\nei muodostanut mitään erityistä puoluetta, ja työmiehet eivät\nmuutenkaan suinkaan olleet riittävästi hereillä tai riittävästi\nrohkeita voidakseen panna vireille liikkeen sensusjärjestelmää vastaan.\nVoidaan sanoa koko alemmasta kansasta ennen vuotta 1791, että se oli\nantiaristokraattinen, mutta ei silti demokraattinen, että se oli\npatrioottinen, mutta ei silti vallankumouksellinen. Ne olivat, kuten jo\nolemme huomauttaneet, yksityisiä henkilöitä, jotka ensiksi puolustivat\nyleisen äänioikeuden asiaa: kansalliskokouksessa Robespierre, Buzot ja\nGrégoire, kansalliskokouksen ulkopuolella Marat, Loustallot, Desmoulins\nja Condorcet.\n\nSamoin olemme myös jo huomauttaneet, ettei mitään yhteenliityntää ollut\nolemassa näiden henkilöiden välillä, vaan työskentelivät he kukin\nitsekseen neuvottelematta toistensa kanssa. Mutta alussa vuotta 1791\nsyntyi todellinen pieni kansanvaltainen puolue, joka ohjelmaansa heti\nalusta pitäen kirjoitti yleisen äänioikeuden. Sieluna tässä puolueessa\noli eräs nainen, jonka nimi on vähän tunnettu. Se oli Louise Robert,\nTiedeakatemian jäsenen Kéralion tytär ja naimisissa kunnollisen\nsanomalehtimiehen Robertin kanssa. Itsekin hän oli kirjailijatar ja\ntoimitti pientä sanomalehteä, jolla aikoinaan oli hyvin suuri arvo.\nJuuri hänen salonkiaan tuo pieni kansanvaltainen puolue piti\nkokouspaikkanaan, samalla kun sillä oli toimeliaimpana tukenaan nuo v.\n1790 syntyneet n. s. Veljeysklubit. Nämä klubit olivat äärimäisen\nradikaalisia, ja niiden toiminta tarkoitti pääasiassa herättää\nalhaisinta kansaa, passiivisia kansalaisia, tietoisuuteen oikeuksistaan\nja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta.\n\nTämä pieni puolue oli alussa sangen vähän tunnettu ja sangen vähän\nkansanomainen, ja jonkun aikaa oli demokraattien vaikeakin istuttaa\naatteitaan alempiin kansankerroksiin. Mutta vähitellen onnistui heidän,\nosaksi populäärikokousten ja veljeysklubien, osaksi yksityisten\nkeskustelujen ja yksityisen propagandan avulla saada aikaan, että viha\nsensusjärjestelmää vastaan käy melkeinpä yleiseksi. Yhä enemmän alkavat\nsanomalehdet nousta sitä vastaan, ja päivä päivältä kasvaa liike, jonka\npäällikkö ja etevin johtaja nyt ei ole kukaan muu kuin Robespierre.\n\nHuhtikuussa 1791 painatti Robespierre erään puheen, jonka hän oli\naikonut pitää kansalliskokouksessa, mutta sitten jättänyt pitämättä, ja\njossa hän ehdoitti annettavaksi säädöksen, missä yleinen äänioikeus\njulkisesti julistettaisiin. Ne todisteluperusteet, jotka hän toi esiin,\nolivat sekä uusia että kaunopuheisia. Kumotakseen tavallisen puhetavan,\nettä muka ne, joilla ei ollut mitään omaisuutta, eivät voineet\nerityisesti harrastaa yhteiskuntajärjestyksen pysyttämistä ja lakien\narvossa pitämistä, hän sanoo että koko maailma on omistaja.\n\n\"Eikö köyhä ole karkeiden vaatteidensa omistaja? Eikö köyhällä ole niin\nhyvin henkensä kuin vapautensakin, joita laki suojelee, ja eikö hän\nsiten johdu harrastamaan lakien pyhänä pitämistä? Sen sijaan että häntä\nkohdeltaisiin kansalaisena, hänet asetetaan rikoksellisten\narvoluokkaan. Sillä itse asiassa rangaistaan juuri suurimmat kaikista\nrikoksista kansalaisoikeuden riistämisellä. Siten asetetaan esim.\nköyhät samaan kategoriaan kuin isänmaankavaltajat. Ja isänmaan\nkavaltajilla on joka tapauksessa se etu, että he voivat hankkia\ntakaisin kansalaisoikeutensa, kun sitävastoin köyhät eivät sitä voi,\nmistä käy selville että köyhiä kohdellaan vieläkin huonommin kuin\nisänmaankavaltajia.\"\n\nHän puhuu hyvin kauniisti kansasta ja pitää siitä niin kauniin\nylityspuheen, ettei se ennen liene sellaista saanutkaan osakseen.\n\n\"Ei ole\", hän lausuu, \"oikeastaan mitään niin hyvää ja niin oikeaa kuin\nkansa, kun sitä ei vain panna alttiiksi millekään sorrolle. Se on\nkiitollinen vähimmästäkin huomiosta, vähimmästäkin hyvyydestä, jota\nsille osoitetaan, vieläpä pahastakin, jota sille ei tehdä. Kansassa\ntavataan karkean pinnan alla avoin ja rehellinen sielu, hyvä\narvostelukyky ja voima, jollaista saa turhaan etsiä siitä luokasta,\njoka halveksii kansaa. Kansa pyytää vain mikä sille on tarpeellista; se\ntahtoo saada vain rauhallisuutta ja oikeutta. Kansan etu on yleinen\netu; rikkaiden etu on yksityinen etu. Ja kuitenkin te tahdotte tehdä\nkansan täysin mitättömäksi ja rikkaat kaikkivaltiaiksi!\"\n\nTämä kirjoitus herätti paljon huomiota. Se luettiin julki cordelierien\npuhujalavalta 20 p. huhtik. 1791 ja toinen painos päätettiin julkaista\nsiitä ilmoituslehden muodossa. Klubi kehoitti sitäpaitsi ei ainoasti\nkaikkia populäärisiä klubeja lukemaan sen julki istunnoissaan, vaan\nvieläpä jokaista perheenisää istuttamaan sen opetuksia vaimoonsa ja\nlapsiinsa. Eräs toinen klubi, joka kuului veljeysklubeihin, kunnioitti\nRobespierreä kiitosadressilla. Tuntuukin siltä kuin Robespierren\nsuunnaton kansansuosio olisi johtunut tästä hetkestä.\n\nNäyttää siltä kuin tämän jälkeen kansanvaltainen liike melkoisesti\nlisääntyisi. Ja etusijassa sillä oli pesäpaikkansa cordelieri-klubissa.\nTämä klubi kyllä alistui annettujen säädösten alaiseksi, mutta selitti\nsamalla 30 p. toukok. 1791 ei enää kauemmin aikovansa suvaita\nannettavan säädöksiä, jotka kokonaan sotivat oikeusjulistusta vastaan.\nSen ohella klubi nimitti kuusijäsenisen komitean, jonka tuli tarkastaa\nkansalliskokouksen antamia lakeja, verrata niitä oikeusjulistukseen ja\n-- jos jotakin oli muistuttamista niitä vastaan -- esittää valituksensa\nkansalliskokoukselle. Tämä päätös lähetettiin kaikille piireille ja\npopuläärikokouksille kehoittamalla näitä yhtymään siihen. Tokko tämä\nkomitea ollenkaan oli toimessa, on tietämätöintä; ei ole näet mitään,\njoka viittaisi siihen. Cordelierit menevät kuitenkin vieläkin\npitemmälle päättäessään kesäkuussa 1791 pyytää ei ainoasti\nkansalliskokousta varten määrättyjen vaalikelpoisuus-ehtojen\npoistamista, vaan myös kaikkien vastaisten lakien alistamista kansan\nvahvistettavaksi.\n\nLiike sai uutta vauhtia primeerikokousten kokoonkutsumisesta 15 p.\nkesäk. 1791. Useat jäsenet eivät ollenkaan ottaneet niihin osaa, he kun\npaheksuivat sensusjärjestelmää, ja monet kokoukset ilmaisivat vallan\navoimesti toivomuksensa yleisen äänioikeuden toimeenpanemisesta.\nYksityiset seurat julkaisivat myös tässä tilaisuudessa vastalauseita\nsensusjärjestelmässä tavattavaa naurettavaisuutta ja nurinkurisuutta\nvastaan, ja samanaikuisten todistusten mukaan oli liike\nsensusjärjestelmää vastaan tähän aikaan jotenkin yleisesti levinnyt.\n\nSitä todistavatkin ne monet puheet, joissa yleinen äänioikeus\nselitettiin aivan välttämättömäksi, ja anomukset, joissa oli\nsamansuuntainen sisällys. Suurin merkitys oli kuitenkin sillä\nanomuksella, jonka veljeysklubien keskuskomitea Robert-puolisojen\nehdoituksesta hyväksyi samana päivänä, jolloin populääriset kokoukset\nkokoontuivat. Se kuului seuraavasti:\n\n\"Me allekirjoittaneet, yhtyneinä keskuskomiteaksi pääkaupungin eri\nveljeyskokousten puolesta, jotka valvovat yleisön hyvää, olemme tulleet\nvakuutetuiksi siitä, että se päivä, joka on näkevä populäärikokousten\nalkavaksi, on tuleva niiden puolelta lähtevän yleisen vaatimuksen\nmerkiksi, joilta on riistetty kaikki toiveet.\n\n\"Isänmaan isät! Ne, jotka tottelevat sellaisia lakeja, joita he eivät\nole laatineet eivätkä vahvistaneet, ne ovat orjia. Te olette\nselittäneet ettei laki voi olla muuta kuin yleisen tahdon ilmaus, mutta\nkansan enemmistön muodostavat sellaiset kansalaiset, joita te kumma\nkyllä kutsutte passiivisiksi. Jollette te määrää tarkoin päivää,\njolloin koko kansa vahvistaisi lait, jollette te lakkauta sitä julmaa\neroa veljien muodostaman kansan välillä, jonka te olette panneet\ntoimeen hopeamarkka-laillanne, jollette anna ikiajoiksi kadota noiden\nvaalikelpoisuuden eri asteiden, jotka niin häpeällisesti loukkaavat\noikeusjulistusta, silloin on isänmaa vaarassa. Heinäkuun 14 p. 1789 oli\nPariisilla kansallinen 300,000 aseellinen miehen suuruinen sotavoima,\nkun sen sijaan kunnallishallituksen julkaisema aktiivinen luettelo\nsisältää ei täyteen 80,000 nimeä. Verratkaa ja päättäkää!\"\n\nTämän anomuksen allekirjoittivat 13 populäärikokousten presidenttiä.\nVaikkapa se annettiin kansalliskokoukselle, jäi se siellä lukematta,\nmutta anojat korvasivat vahinkonsa naulaamalla sen luettavaksi ympäri\nPariisia.\n\nKaksi piiriä seurasi esimerkkiä. Toinen oli Théâtre-français-piiri,\njonka anomus, ollen m. m. Dantonin ja Camille Desmoulin'in työtä, oli\nnäin kuuluva:\n\n\"Maan isät, peruuttakaa omat säädöksenne! Laki on yleisen tahdon\nilmaus, me näemme tuskalla että ne, jotka pelastivat isänmaan 14 p.\nheinäkuuta ja silloin uhrasivat henkensä pelastaaksensa teidät teitä\nuhkaavasta vaarasta, eivät ole minkään arvoiset populäärikokouksissa.\n\n\"Käskeä kansalaisia tottelemaan lakeja, joita he eivät ole laatineet\neivätkä vahvistaneet, on sama kuin tuomita juuri ne orjuuteen, jotka\novat kukistaneet sortovallan. Ei, ranskalaiset eivät tule sietämään\nsellaista; me, aktiiviset kansalaiset, emme tahdo sitä.\nTe juuri olette sijoittaneet kansalaisoikeuden menettämisen kaikkein\nsuurimpien rangaistusten joukkoon. Sillä rikoslaki antaa tuomarin sanoa\nrikolliselle: 'Maamme on todistanut teidät syypääksi häpeälliseen\ntekoon, sentähden teiltä riistetään oikeus olla Ranskan kansalainen.'\n\n\"Mikä sitten on se häpeätyö, johon te olette huomanneet syyllisiksi\n200,000 pääkaupungin kansalaista?\n\n\"Selittää toiselta puolen, että verot on säädettävä vain\nkansakunnan suostumuksella -- ja toiselta puolen taas sulkea pois\nkansalaisoikeudesta kansalaisten enemmistö, se on kansakunnan\ntuhoamista. Sosiaalinen problemi vaatii kaiken hallitsemista kaikkien\nkautta.\n\n\"Hävittäkää siis nuo säädökset, jotka loukkaavat teidän ylevää\noikeusjulistustanne; antakaa meille takaisin veljemme, joiden meidän\ntavalla täytyy saada nauttia hallitusmuodon etuja, joita he\nkärsimättömästi odottavat ja joita he ovat verellään puolustaneet!\nVahvistakoon koko kansa teidän säädöksenne -- muutoin ei ole mitään\nvapautta eikä mitään hallitusmuotoa.\"\n\nTämä anomus, jonka eräs toinenkin piiri oli hyväksynyt, esitettiin 16\np:nä kansalliskokoukselle. Mutta vaikkapa tilapäinen presidentti, nuori\nAlexandre de Beauharnais, vaati sen lukemista, päätti kokous siitä\nhuolimatta sivuuttaa sen vaitiololla.\n\nKuten olemme nähneet, oli äänioikeuskysymys vähitellen alkanut herättää\nyhä useampain mielenkiintoa, ja ajatus yleisestä äänioikeudesta oli\nsyntynyt laajoissa piireissä. Tosinhan se vielä oli vain vähemmistö,\njoka innolla omaksui tämän aatteen, mutta sen mukaan kuin\nkansanvaltaiset aatteet olivat levinneet ja kehittyneet alussa vuotta\n1791, voi kansanvaltainen puolue sentään toivoa aatteidensa vähitellen\npääsevän voitolle. Mutta nyt sattui tapauksia, jotka ajaksi estivät\nkansanvaltaista liikettä ja sen sijaan, että olisivat vieneet ajatusta\nyleisestä äänioikeudesta eteenpäin, joutuivat ehkäisemään sitä. Tärkein\nniistä tapauksista oli kuninkaan pako ja kiinniottaminen lopulla\nkesäkuuta 1791. Kuten tunnettu tahtoi Ludvig XVI pelastaa itsensä ja\nperheensä lähtemällä yöllä kesäkuun 21 päivää vasten 1791\ntuntemattomana ja näkemättömänä pois Pariisista paetakseen sitten\nulkomaille. Mutta paon valmistelut eivät olleet tehdyt tarpeellisella\nvarovaisuudella; kuninkaallinen perhe tunnettiin, otettiin kiinni ja\nvietiin takaisin Pariisiin. Tämän tapahtuman seuraukset olivat laajalle\nulottuvia, ja kuten sanottu joutui se osaltaan vaikuttamaan\näänioikeusasian kehitykseen.\n\nEnsi tiedon levitessä kuninkaan paosta oli kaikki aluksi vallannut\nhämmästyksen ja kummastuksen tunne, sitten suuttumus ja lopuksi pelko.\nMitähän nyt oli tapahtuva, kun kuningas, valtion päämies, oli jättänyt\npaikkansa? Oltiin vielä niin tottuneita tähän päämieheen, ja\nhuolimatta kaikesta mitä puhuttiin kuninkaan vähäpätöisyydestä,\nhänen tasa-arvoisuudestaan muiden kansalaisten kanssa ja hänen\nalistamisestaan kansakunnan alle, oltiin niin piintyneesti tottuneita\nkatsomaan tähän kuninkaaseen, ettei ollenkaan voitu ymmärtää, kuinka\nhallitus voisi jatkua hänen poissa ollessaan. Silloin, keskellä\ntätä epävarmuutta, tuli kuin pommi tieto, että kuninkaallinen perhe\noli otettu kiinni ja jo palaamassa Pariisiin. Koko Ranska huoahti\nhelpoituksesta. Vaara oli siten vältetty. Niin kuningasmielistä oli\nkansa vieläkin pohjaltaan, ettei se hetkistäkään epäillyt ottaa\nLudvigia vastaan avoimin sylin. Oli kylliksi, kunhan hän vain tuli\ntakaisin ja astui jälleen paikalleen. Voidaan sanoa että oli melkeinpä\nyksimielinen toivomus, että hän jälleen astuisi valtaistuimelle ja että\nhäntä vastedes paremmin neuvottaisiin ja järkevämmin johdettaisiin.\n\nHuolimatta siitä että kansalliskokous 3-kuukautisen vallasta\neroittamisen aikana, joka tuli Ludvig XVI:n rangaistukseksi, tottui\npitämään itseään todellisena hallitsijana ja se muistakin tuntui siltä,\nei tämä aika ollut omiaan millään tavoin edistämään kansanvaltaisuuden\nasiaa. Päinvastoin kasvoi rojalistisen puolueen rohkeus ja sen valta\nmelkoisesti tänä aikana. Sen huomaa etusijassa niistä tapauksista,\njotka sattuivat Mars-kentällä 17 p. heinäk. 1791. Silloin rojalistit\nkostivat patriooteille joukkomurhalla, joka vaati useita ihmishenkiä ja\npitkäksi aikaa eteenpäin löi vallankumouksellisen puolueen sellaisella\nkauhulla, ettei se enää läheskään niin avoimesti kuin ennen uskaltanut\nilmaista aatteitaan ja työskennellä tarkoitusperiensä hyväksi.\n\nKäyttäen hyväkseen tätä asiain tilaa tekivät rojalistit\nkansalliskokouksessa yrityksen saada aikaan vaalisensuksessa sellaisen\nmuutoksen, että vaalioikeutta vieläkin rajoitettaisiin. Mutta kun oli\nvaikea koskea niihin perustuslaillisiin säädöksiin, jotka olivat\nasettaneet sensusjärjestelmän, keksittiin vallan uusi keino. Katsoen\nsiihen että yleinen mielipide yhtenä miehenä oli noussut vastustamaan\nkansalliskokoukseen vaalikelpoisuudeksi säätettyjä ehtoja, päätettiin\nkokonaan lakkauttaa säädös hopeamarkasta ja sen sijaan paljon koroittaa\nvalitsijain veroa. Tilaisuus siihen tarjoutui, kun hallitusmuoto-\nartikkeleja oli tarkastettava vahvennetussa hallitusmuotokomiteassa.\nTämä päätti nyt vallan yksinkertaisesti panna toimeen aiotun muutoksen\nsensusjärjestelmässä, ja 5 p. elokuuta esitti Thouret komitean nimessä\nkansalliskokoukselle ehdoituksen, että hopeamarkka poistettaisiin,\nmutta sen sijaan taksaa koroitettaisiin valitsijoihin nähden, kuinka\npaljon, sitä ei sanottu, vaan 11 p. elokuuta ehdoitti Thouret että se\nmäärättäisiin 40 työpäiväksi.\n\nOli luultu etteivät demokraatit, iloissaan korkean\nvaalikelpoisuussensuksen poistamisesta, niin paljon kiinnittäisi\nhuomiotaan uuteen rasitukseen eivätkä käsittäisi sen tarkoitusta. Mutta\nsiinäpä petyttiin. Demokraatit alkoivat heti ääneen moittia tätä\nehdoitusta laittomaksi ja vääräksi, ja vaadittuansa ennen kaikin voimin\nhallitusmuodon tarkastusta juuri tässä kohdassa, he nyt muuttuivat yhtä\ninnokkaiksi hallitusmuodon ja vanhan vaalisensuksen puolustajiksi.\nKansalliskokouksessa nousivat sekä Pétion että Robespierre ehdoitusta\nvastaan. Robespierre lausui että tämän järjestelmän mukaan Jean-Jacques\nRousseau ei olisi kelvannut vaalimieheksi. \"Ja hän on kuitenkin\",\nlisäsi Robespierre, \"valistanut ihmissukua, ja juuri hänen mahtava ja\njalo neronsa on valmistanut teidänkin töitänne. Komitean periaatteiden\nmukaan meidän tulisi punastua pystyttäessämme kuvapatsaita henkilölle,\njoka ei ole voinut maksaa hopeamarkkaa.\" Hän vaati vanhan\nsensusjärjestelmän poistamista, mutta antoi samalla huomata, että hän\nkyllä pysyisi status quo'n kannalla, jos kerran tahdottiin pitää kiinni\nviimeisestä uutuudesta. Eräs toinen edusmies huomautti, että tämän\nvaalitavan mukaan tuskin olisi ollenkaan mitään valitsijoita\nmaaseudulla. Korjatakseen tätä epäkohtaa Thouret esitti jälleen uuden\nehdoituksen, joka vilkkaan keskustelun ja kiivaan vastarinnan jälkeen\nhyväksyttiin 27 p. elokuuta 1791. Sen mukaan oli vaalisensus oleva\nerilainen kaupungeissa ja maalla. Koroitettu sensus jäi kuitenkin\npysyväksi. Seuraava artikkeli lakkautti säädöksen hopeamarkasta:\n\"kaikki aktiiviset kansalaiset, riippumatta heidän asemastaan, työstään\ntai veroistaan, voidaan valita kansakunnan edustajiksi.\"\n\nTätä säädöstä ei kuitenkaan koskaan pantu toimeen. Kokous oli lykännyt\nsen toimeenpanon siihen ajankohtaan, jolloin jo olevat vaalikokoukset\nolivat uudistettavat, s. o. kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Vaalit\nlakiasäätävään kokoukseen tapahtuivat siten vielä vanhan järjestelmän\naikana, ja kun nuo kaksi vuotta olivat kuluneet, oli koko tämä\njärjestelmä kadonnut. Tapausten menoon sensuksen kohottaminen\nvalitsijoihin nähden ja hopeamarkan poistaminen eivät saaneet mitään\nsuoranaista vaikutusta, mutta ne ansaitsevat huomiota tuloksena siitä\nrojalistisesta reaktsionista, joka seurasi kuninkaan pakoa.\n\nNäyttää siltä kuin äänioikeuskysymys aina Marskentän tapauksista saakka\nheinäkuussa 1791 ja noin vuoden eteenpäin olisi ainoasti vähän\nliikuttanut mieliä. Itse asiassa kypsyi kuitenkin tämän vuoden aikana\najatus yleisestä äänioikeudesta, kuta enemmän kansanvaltaiset aatteet\nedistyivät. Kun kapina 10 p. elok. 1792 toi mukanaan väliaikaisen\nkommuunin asettamisen, toi se samalla mukanaan bourgeoisie'n\nkukistamisen sen hallituspaikalta ja demokratian asettamisen sijalle\nsitä seuraavine yleisine äänioikeuksineen. Niinpian kuin oli tehty\npäätös kansalliskonventin kokoontumisesta, jonka tuli tarkastaa\nhallitusmuotoa, päätettiin myös että konventin muodostamiseksi jokainen\nranskalainen, joka oli 25-vuotias ja vuoden asunut Ranskassa sekä eli\ntyöstään, saisi oikeuden äänestää niin hyvin kommuuneissa kuin\nprimeerikokouksissakin. - Seuraavana päivänä muodollisestikin\npoistettiin eroitus aktiivisten ja passiivisten kansalaisten väliltä,\nsamalla kun määrättiin valitsijoille 21 vuoden ja valittaville\n25 vuoden ikä. Vaalit eivät kuitenkaan tapahtuneet välittömillä,\nvaan välillisillä vaaleilla, niin että primeerikokoukset\nvalitsivat vaalimiehet, ja vaalimiesten kokoukset vasta jäsenet\nkansalliskonventtiin. Ainoasti palvelijat suljettiin pois erityisen\nsäädöksen nojalla, he kun muka olivat sidotut toisen palvelukseen.\nNaiset tietysti myöskin jäivät poissuljettujen lukuun.\n\nKonventin jäsenet valittiin siten melkeinpä yleisen äänioikeuden\nnojalla. Poikkeuksia kyllä tavattiin eri seuduilla, mutta ne eivät\nriippuneet yleisen lain määräyksistä. Eräässä paikassa suljettiin pois\nvaaleista kaikki rojalistit; eräässä toisessa kaikki ne, jotka olivat\nallekirjoittaneet jonkun antirevolutsionisen anomuksen. Yhdessä\nainoassa kunnassa äänestivät ainoasti aktiiviset kansalaiset. Joskaan\nsiis sekään äänioikeus, johon vaalit konventtiin perustuivat, ei\nkaikkialla ollut sellainen kuin oli toivottu, niin edusti konventti\nkuitenkin paljon paremmin kuin sekä edelliset että seuraavat kokoukset\nkoko Ranskan kansaa. Yleinen äänioikeus oli näet tällä kertaa ainoasti\nnopeasti ohimenevä episodi vallankumouksen kehityskulussa. Robespierren\nkuoleman jälkeen pantiin nimittäin uudelleen toimeen vaalisensus, ja\nvasta 1848 -vuoden vallankumous, tuo vallankumous, joka niin monessa\nsuhteessa oli suuren vallankumouksen jatkoa ja täyttymystä, antoi\nRanskalle pysyväisesti yleisen äänioikeuden aatteen.\n\n\n\n"]