Pauline Borghese
Historiallinen pienoiselämäkerta Napoleonin sisaresta Pauline Borghesesta. Teksti kuvaa Paulinen lapsuutta Korsikalla, hänen poikkeuksellista kauneuttaan sekä elämäänsä Marseillessa ja Pariisissa keisariperheen jäsenenä.
Alma Söderhjelmin 'Pauline Borghese' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2464. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
PAULINE BORGHESE
Kirj.
Alma Söderhjelm.
Alma Söderhjelmin jouluksi ilmestyvästä teoksesta "Napoleons syskon"
Otava Kuvallinen kuukausilehti no 10 (1.10.1916).
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino, 1916.
Yleensä ei tiedetä juuri suuresti muuta Pauline Borghesestä – sillä toisen miehensä nimellä hänen muistonsa on säilynyt jälkimaailmalle – kuin että hän oli kaunis. Hän oli niin kaunis, sanoo eräs kirjailija, että nähdessään hänet täytyi uskoa todeksi legendan, joka kertoo ihmisten esi-isien parissa olleen jumalia.
Jo varhain hän itsekin käsitti olevansa kaunis, ja joskin tämä tietoisuus toiselta puolen oli omansa herättämään hänen mielistely- ja huvitushaluaan ja taivuttamaan hänet kevytmielisyyteen, niin houkutteli se toiselta puolen esille hänen hyvät ja miellyttävät ominaisuutensa ja sai hänen onnellisen luonnonlaatunsa puhkeamaan täyteen, kukkaansa. Hyväksyminen ja ihailu, jota hän sai nauttia lapsuutensa ja nuoruutensa päivinä, omaisten rakkaus, joka tuli hänen osakseen suuremmassa määrässä kuin muiden sisarusten, teki hänet tosin hemmoitelluksi, mutta herätti samassa hänessä ystävällisen ja huolettoman mielenlaadun, se vaikutti osaltaan, että hän saattoi säilyttää valoisan luonteensa, jonka luonto oli hänelle lahjoittanut ja jolle ikuisen auringon maa, Korsika tarjosi niin edullisen maaperän. Paulinen lapsuus ja nuoruus kului huolettomasti ja hilpeästi. Hän sai mitä puutteellisimman kasvatuksen, ja jo varhaisesta iästä hänen ainoana tehtävänään oli olla ihastuttava. Varhain hänessä ilmeni myös suuri halu pukeutua hienosti ja olla kaunis. Kun Napoleon, joka koko elämänsä ajan oli erikoisen kiintynyt tähän pikku sisareensa, kerran toi mukanaan Parisista kolmen vuoden vanhan muotilehden, sulkeutui Pauline huoneeseensa ja epätoivon vimmalla koetti muuttaa vanhat liinakankaiset pukunsa muotilehden kuosien mukaisiksi. Marseillessa, jonne perhe muutti v. 1793, oli Paulinella tilaisuutta kehittää tätä harrastustaan ja aistiaan, ja hän oppi puvuillaan kohottamaan kauneuttansa, sillä vaikkei Marseille ollutkaan Parisi, niin vielä vähemmän se oli Korsika.
Senaikuiset teokset ja varsinkin rojalistiset lentokirjaset syyttävät mitä ankarimmalla tavalla rouva Letitia Bonapartea hänen tyttäriensä häpeällisestä käytöstavasta Marseillessa – kerrotaan, että heitä tavattiin Marseillen bordelleissa, – mutta kun otamme huomioon, että Pauline näihin aikoihin oli 14: n ja Caroline 12: n vuoden vanha, niin käy selville, että tämä panettelu, samoinkuin moni muukin, on rojalististen lentokirjasten keksimä. Totuudenmukaista on kuitenkin se, että he antoivat syytä paljoon paheksumiseen, sillä heidän käytöksensä oli tavallista vapaampaa, ja monet ihailijat ympäröivät heitä.
Jo 14-vuotiaana oli Paulinella kaksi ensimäistä kosijaansa, toinen oli Billon niminen kunnon kansalainen, toinen vallankumous-mies Fréron, aikoinaan Camille ja Lucile Desmoulinin paras ystävä, Marat'n aseenkantaja ja ihailija, Voltairen tunnetun vastustajan poika. Fréron oli konventin jäsen ja konventin kommissariona hän v. 1795 oli lähetetty eteläisiin maakuntiin. Hän oli siihen aikaan jo viidennelläkymmenellä, hänelle Marseille oli tuttu jo ennen Robespierren kukistumista, sillä hän oli hirmuhallituksen aikana oleskellut siellä jonkun aikaa. Liittyessään jälleen Marseillen seurapiiriin ympäröi hänen persoonaansa uusi sädekehä, sillä hän oli yksi niistä kolmesta, joka oli syössyt Roberspierren vallasta. Fréron kohtasi Paulinen ja ihastui hänen kauneuteensa, hän pyysi hänen kättänsä, eikä hänestä tullut vain ensimäistä hänen monista rakastajistansa, vaan perheen suostumuksella myös hänen sulhasensa. Näihin aikoihin etsittiin juuri innokkaasti sopivaa miestä Paulinelle. Junot, joka ehkä rakasti häntä kaikkein eninten ja epäitsekkäinten, oli Napoleonin mielestä liian köyhä. Moreau kieltäytyi itse tästä kunniasta, ja miten olikaan, hyväksyi sekä Paulinen äiti että Napoleon Fréronin, se oli ainakin edullinen naimakauppa. Fréron eli kuin ruhtinas, pani toimeen juhlia ja tanssiaisia ja oli koko loistavan seurapiirin tähti. Liitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Suoritettuaan lähetystoimensa Fréron joutui edesvastuuseen petoksesta ja julmuudesta, ja tämä oikeusjuttu herätti niin suurta huomiota, ettei Bonaparten perhe tahtonut tietää hänestä enää mitään. Ei auttanut, vaikka Paulette itki kauniit silmänsä punaisiksi, vaikka hän vakuutti, ettei hän millään ehdolla tahtonut luopua hänestä ja vaikka hän kirjoitti helliä rakkauskirjeitä – "Hyvä ystäväni, minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni, en voi luopua sinusta" – hänen oli sittenkin pakko alistua ja luopua ensimäisestä miehestä elämässään, kauniista Stanislas'ista, hänestä, joka kaikkien mielestä edusti hirmuvaltaa, julmuuksia ja mestauslavaa.
Mutta että Paulinen sydän 16-vuotiaana oli lohdutettavissa, kävi hyvinkin pian esille. Napoleon sääli pikku sisartaan ja valitsi hänelle yhden etevimmistä upseereistansa, nuoren prikaatipäällikön Emmanuel Leclerc'en. Leclerc oli silloin 25 vuoden vanha, hän oli alhaista sukuperää, mutta yksi niitä harvoja, joka omien ansioittensa nojalla oli päässyt eteenpäin. Pauline ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin mutta siitä huolimatta vietettiin häät kesäkuussa 1797 ja toimitettiin sekä porvarillinen että kirkollinen vihkimys.
Heti häiden jälkeen huomasi kuitenkin Leclerc saaneensa aivan oppimattoman vaimon. Hän päätti antaa hänelle hänen asemansa mukaisen kasvatuksen. Kaikkein ensiksi hän lähetti hänet m:me Campanin tunnettuun tyttöpensionatiin, tämän kuuluisan naisen kasvatettavaksi, joka oli ollut Maria Antoinetten kamarirouvana ja jonka muistelmat tämän onnettoman ranskalaisen kuningattaren yksityiselämästä ovat tehneet hänen nimensä tunnetuksi. Pauline ei ollut ainoa perheen jäsenistä, joka nautti opetusta tässä kasvatuslaitoksessa, siinä kävi niinikään hänen sisarensa Caroline, Hortense Beauharnais sekä koko joukko uusia prinsessoja ja ruhtinattaria, mutta hän oli ainoa, joka ei aikaisemmin ollut saanut mitään opetusta, hän ei osannut edes lukea eikä kirjoittaa. Hän sai kirjoittaa alaluokkalaisten kirjoitusharjoituksia – joskaan hänen ei ollut pakko istua samalla luokalla heidän kanssaan! Hän tekikin hyvin ahkerasti työtä ja oppi kaiken sen, mitä hänen päähänsä päntättiin. Tammikuussa 1799 kirjoittaa rouva Campan kirjeen Paulinen vanhimmalle veljelle, Joseph Bonapartelle, kehuen hänen intoaan ja ahkeruuttaan.
Leclerc oli sillä välin siirtynyt Parisiin, hänen ylenemisensä kävi nopeasti ja hän osti yksityishotellin itse kaupungissa sekä tilan maalla. Hän oli hyvin kiintynyt Napoleoniin, ja hän otti osaa valtiokaappaukseen 18 päivänä brumaire-kuuta, hän oli toinen niistä ajutanteista, jotka seurasivat Bonaparten mukana, kun tämä saapui neuvoskunnan kokoukseen vaatien valtiokaappauksensa hyväksymistä.
Kauan ei Pauline saanut nauttia parisilais-elämän virkistävää vaikutusta. Hänen lähimpään kohtaloonsa Napoleon vaikutti ratkaisevasti. Bonaparte suunnitteli näihin aikoihin Saint-Domingon valloittamista neekereiltä, ja retkikunnan päälliköksi hän valitsi ystävänsä ja lankonsa Leclerc'in, jolle hänen mielestään kaikki ne ominaisuudet, jotka takasivat tämän tehtävän onnistumisen, olivat ominaisia: sotilaallinen kunto ja järjestämiskyky, diplomaattinen taito ja älykäs arvostelukyky sekä ennen kaikkea rehellisyys, lahjomattomuus, epäitsekkyys. Eräs seikka oli Napoleonilta kuitenkin jäänyt huomaamatta, se nimittäin, että Leclerc'in varsin heikko terveys teki yrityksen onnistumisen hyvin arveluttavaksi. Mutta vaikka Leclerc itse sen tajusikin, niin kiusaus saada itsenäisesti johtaa sotaretkeä, johon hänellä ei ollut koskaan ennen ollut tilaisuutta, ja tottumus alistua Napoleonin tahdon alle, oli siksi suuri, että hän, jonkun aikaa epäröityään, suostui tarjoukseen. Muutamien viivytysten jälkeen laivasto läksi matkaan joulukuun 14 päivänä 1801 suuren innostuksen vallitessa sekä kotiinjäävien että matkallelähtevien parissa.
Pauline ei ollut hyvillään eikä pahoillaan matkasta, tosin hänestä oli kovin haikeaa lähteä pois Parisista, mutta asiaa oli mahdoton auttaa, ja ainoa lievitys, joka hänelle myönnettiin vaivalloisella matkalla, oli se, että hänen ei tarvinnut ajaa hytkytellä huonoilla teillä, vaan että hänet kannettiin kantotuolissa Parisista Brestiin saakka. Siellä hän astui Ocean laivaan. Kun ilta alkoi hämärtää ja kylmyys ja kosteus tunkeutui sisään laivan hiljaa soljuessa satamasta, seisoi yksinäinen mies rannalla ja silmäsi levottomasti laivan jälkeen – se oli Paulinen ensimäinen rakkaus, hyljätty Fréron, julma, mahtava Fréron, joka nyt oli köyhä ja kurja. Hän oli ilmoittautunut jäseneksi retkikuntaan, mutta viime hetkessä peräytynyt, hän ei halunnut nousta laivaan, jossa rouva ja herra Leclerc matkustivat. Hän odotti seuraavaa laivaa ja läksi siinä. Matkan varrella sattui laivastolle useita onnettomuuksia, mutta niin pian kuin noustiin maihin Saint-Domingossa, suosi onni ranskalaisia joukkoja. Neekerit antautuivat, ja ranskalaiset lähettivät heidän päällikkönsä Eurooppaan.
Mutta helpompi oli valloittaa saari kuin pitää se vallassaan. Neekerit kapinoivat alituisesti, ranskalaiset eivät tunteneet maata, ja pahinta oli se, ettei Leclerc, kaikista lupauksista huolimatta, saanut kotoa käsin apua eikä kannatusta. Leclerc kävi kovin alakuloiseksi sen johdosta ja kuvitteli mielessään, että kotimaassa oli saatu väärä käsitys asemasta saarella ja että oli käynyt niinkuin usein muulloinkin näinä aikoina: että sanoman saapuessa ranskalaisten kärsimistä tappioista syytökset olivat kohdistuneet häneen ja hänet ehkä oli leimattu maan petturiksi.
Kesken kaikkea alkoi keltakuume raivota, Leclerc, jonka terveys oli kovin rasittunut, oli lähtenyt Paulinen kera Kilpikonnasaarille etsien parannusta ja lepoa. Mutta kuullessaan hirveän taudin puhkeamisesta hän palasi takaisin ja asettui keskelle sairaskorttelia asumaan. Kaikella tapaa hän koetti lohduttaa ja auttaa sairaita ja estää tämän hirveän taudin levenemistä, joka ei tarttunut saaren asukkaihin, mutta sitä hurjemmin raivosi eurooppalaisten parissa. Tilanne oli toivoton – mitäpä lääkärittä ja hoidotta saatettaisiin tehdä?
Mitenkä Paulette, tuo iloinen kevytmielinen, mielistelynhaluinen Paulette kesti kaikki nämät koettelemukset sekä joka puolelta uhkaavan vaaran? Paljon tosin on kirjoitettu hänen elämästään tänä aikana sekä niistä rakastajista, joita hänen osakseen on tahdottu antaa, sotapäällikkö Alexander Sabes'ta ja tämän kilpailijasta Christophista, joka v. 1810 oli kaakao-öljyllä tullut voidelluksi S:t Domingon kuninkaaksi, mutta epäilemättä näiden juttujen takana piilee vain erehdyksiä ja kateutta, sillä Paulinen esiintyminen oli omansa kateutta herättämään. Nyt niinkuin aina muulloinkin hänen iloinen ja kevyt mielensä oli hänen pelastajansa. Hän lauloi ja jutteli niinkuin ennenkin, hän nauroi ja oli iloinen ja säihkyvällä iloisuudellaan hän piti ympäristönsäkin mielen vireillä. Hän pani toimeen soitannollisia iltamia, tanssiaisia ja juhlia omaksi huvikseen sekä muitten vuoksi, jotta he jossakin määrin voisivat unohtaa kaiken kurjuuden. Ruttoon nähden, joka päivittäin korjasi joukottani uhreja, hän pysytteli niin levollisena, ikäänkuin hänen mieleensäkään ei olisi juolahtanut, että hänkin olisi voinut olla altis hirveälle tartunnalle. Ensimäinen konsuli oli jäähyväishetkenä kehoittanut häntä käyttäytymään arvokkaasti niinkuin ensimäisen konsulin sisar ainakin, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ei ole kuitenkaan sanottu, että ihaillun veljen toivomus yksin olisi voinut auttaa Paulinea – pikemmin siihen vaikutti hänen oma onnellinen luonteensa ja onnelliset ominaisuutensa. Hän oli luonteeltaan huolettoman urhea, mikä useinkin on kuvaava ominaisuus niille ihmisille, jotka maailma leimaa kevytmielisiksi, ja mikä vastakkais-vaikutuksensa vuoksi tuntuu niin suurenmoiselta. Kun hän läksi ajelulle, sattui useinkin, että hän otti vaunuihinsa sairaita kaduilta ja tienvieriltä ja vei heidät mukanaan kotiinsa hoidettaviksi. Toisille naisille hänen peloton esiintymisensä oli epämukavaa, sillä heidän täytyi pakostakin seurata hänen esimerkkiänsä ja pysyä paikallaan; he tekivät kuitenkin kaikki voitavansa, jotta Pauline suostuisi palaamaan kotiin, mutta hän ei horjunut päätöksessään, – hän selitti kaikille, jotka halusivat sitä kuulla, että hän pitäisi sitä suurena pelkuruuden osoituksena, jos hän lähtisi pois nyt juuri, kun häntä parhaiten tarvittiin; ja kaikille, jotka kehoittivat häntä lähtemään, vastasi hän olevansa Bonaparten sisar, hän ei pelännyt mitään koko maailmassa eikä aikonut seurata kenenkään neuvoja – "täällä minä hallitsen yhtä itsevaltiaasti kuin Josephine Parisissa".
Hän sai osakseen suuren veljensä kehumisiakin. Kun Bonaparte kuuli kerrottavan hänen pelottomasta esiintymisestään, kirjoitti hän Leclerc'ille: "Olen hyvin tyytyväinen Paulineen. Hän ei saa pelätä kuolemaa, sillä hänelle on kunnia saada kuolla miehensä apulaisena armeijassa; kaikki tässä maailmassa katoaa paitsi se muisto, jonka me jätämme historian lehdille."
Mutta Leclerc itse oli heikko terveydeltään ja monet vastoinkäymiset olivat murtaneet hänen vastustuskykynsä. Raivoava tauti tarttui häneenkin ja yöllä vasten marraskuun 2:sta päivää hän kuoli. Jo paria viikkoa aikaisemmin oli Fréron joutunut taudin uhriksi ja vasta hänen kuoltuaan Pauline ja Leclerc saivat tietää hänen olostaan S:t Domingossa – he myöskin lähettivät sanoman hänen kuolemastaan Ranskaan. Annettuaan suurella huolella balsamoida Leclerc'in ruumiin – Fréronin, samoinkuin toistenkin, upotettiin mereen – läksi Pauline kotimaahan ja tammikuun 1 p:nä 1803 hän astui maihin Toulonissa. Napoleon oli syvästi liikutettu Leclerc'in kuoleman johdosta – "olen kadottanut oikean käteni", lausui hän ja sääsi 10 päivän surun yli koko Ranskan. Mutta tätä surua vietettiin ilman minkäänlaista vakaumusta, tänä aikana, jolloin tapaukset – ja minkälaiset tapaukset! seurasivat toisiaan salaman nopeudella, oli Leclerc jo tullut unohdetuksi, ei kukaan ajatellut enää häntä ja hänen työtään, ei kukaan surrut hänen kuolemaansa.
Pauline palasi kotiin surullisena ja sairaana, ja arveltiin parhaaksi, että hän aluksi asettuisi asumaan Josephin luo hotelli Marbeufiin. Mutta hän ei viihtynyt kauan toisten luona ja alkoi varsin pian etsiä itselleen asuntoa, jossa hän saattoi elää oman mielensä mukaan. Hän löysikin hotelli Charost'n Faubourg-Saint-Honorén varrella, nykyisen Englannin ministerin hotellin, ja asettui siihen. Mutta synkkä ja yksinäinen elämä, johon hän surunsa vuoksi oli tuomittu, ei sopinut hänelle. Pauline ei viihtynyt lainkaan eikä tiennyt miten saada aikansa kulumaan. Ja sitten seurasivat – liiankin pian sekä silloisen ajan että jälkimaailman mielestä – tavalliset ajanvietteet – puvut, vastaanotot, rakastettavat herrat sekä koristeina kauniit naiset, tanssiaiset ja juhlat. On syytetty Paulinea siitä, että hänellä leskiytensä aikana oli useampia rakastajia kuin koskaan muulloin, ja varmaa on, että suuri ihailijajoukko ympäröi häntä. Mutta hän itse rakasti vain yhtä ainoaa, nimittäin näyttelijä Lafon'la Comédic française'sta. Hän oli tavannut hänet Lucienin taiteilijoiden parissa Plessis-Chamans'issa, missä Lafon sekä järjesti näytelmiä että näytteli riitä Lucienin, Elisan ja joskus Paulinenkin kanssa ja jonka kaunis ääni ja ihastuttava tapa puhua onnesta ja rakkaudesta viehätti kaikkia naisia. Pauline oli jo ennen matkaansa S:t Domingoon rakkaussuhteessa Lafoniin, ja se uudistui jälleen, kun hän palasi takaisin, mutta tämä suhde pysyi varsin salaisena Lafonin tavattoman arkatuntoisuuden vuoksi ja luultavasti se loppui jo vuonna 1805.
Ennen sen rikkoontumista oli Pauline kuitenkin saanut jo uuden miehen ja vaihtanut sekä arvo- että sukunimeä. Napoleon, joka levottomin mielin näki mitä kirjavimman ihailijapiirin keräytyvän Paulinen ympärille, arveli parhaaksi hankkia hänelle uusi mies, ja hän antautui nyt keskusteluihin sellaisten kanssa, joita hän piti soveliaina tähän tarkoitukseen. Ensimäinen oli Toscanan varakuvernööri Melzi, viisas ja etevä mies, johon Napoleon pani suurta arvoa. Mutta Pauline ei ollut suostuvainen. Hän käänsi nyt katseensa toisaalle. Parisissa oleskeli näihin aikoihin eräs mies, jonka vanha nimi, varsin kaunis ulkomuoto, rikkaus ja tuhlaavaisuus herätti huomiota, nimittäin italialainen prinssi Camillo Borghese. Hän ei ollut älyltään etevä, mutta hän oli synnynnäinen prinssi, ja Napoleonin mielestä oli varsin tärkeää, että Pauline tämän avioliiton välityksellä pääsisi Rooman korkeimman aateliston piiriin. Monien neuvottelujen jälkeen päätettiin viettää häät marraskuussa 1803, mutta kun häävalmistukset olivat tehdyt, sai Napoleon tietää, että Pauline ja Borghese jo kaksi kuukautta aikaisemmin olivat antaneet kirkon vihkiä liittonsa, ja hän harmistui siitä siinä määrin, ettei hän lainkaan saapunut häihin. Pauline oli varsin tyytyväinen uuteen avioliittoonsa ja uuteen arvonimeensä, vieläpä onnellinenkin – ainakin muutaman viikon ajan hän käytti aikaansa perehtyäkseen ihanan vanhan Villa Borghesen vanhoihin taideaarteihin ja tutustuakseen Rooman korkeimpaan seurapiiriin. Sitä paitsi hän oli mielissään siitä vaikutuksesta, jonka hän teki kaikkialla minne hän saapui, siitä ihastuksesta, jonka hän kauneudellaan herätti, siitä jumaloimisesta, jota hänelle joka päivä ja hetki osoitettiin.
Tässä roomalaisessa ihailijapiirissä oli mies, joka ikuisti Paulinen, kuvanveistäjä Canova, joka hakkasi hänen kuvansa marmoriin. Sellaisena kuin hän esitti hänet, lepäävänä Venuksena antiikkiseen pukuun verhottuna, voi jokainen nähdä hänet vielä tänäkin päivänä kauniina Palazzo Borghesessa.
Prinssin ja Paulinen välinen suhde muodostui kuitenkin alusta alkaen aivan toiseksi kuin mitä hän mielessään oli kuvitellut, eikä mies itse vastannut lainkaan hänen toiveitaan. Hän oli väsynyt katselemaan vanhoja marmoripeilejänsä. Häntä alkoi ikävystyttää eikä hän viitsinyt enää näyttää rakastettavia puoliaan, päinvastoin hän herätti usein harmia ylimielisellä käytöksellään ja tekemällä pilaa Rooman seurapiirin ankarasta etiketistä. Hän ikävöi kotiin Parisiin. Monta monituista kertaa hän pyytää Napoleonilta lupaa päästä kotiin. Mutta Napoleon ei tahdo, että hänen omaisensa laiminlöisivät velvollisuutensa. "Rakastakaa miestänne", kehoittaa hän sisartaan kirjeessänsä.
Lohduttaakseen jossakin määrin Paulinea lähetti Napoleon äidin, Letitian hänen luokseen. Mutta äidin lähdettyä ei Pauline kestä enää sen kauemmin, varsinkin kun hän on huomannut, "ettei hänen miehensä, niinkuin hän itse sanoo, ole vain tyhmä ja tyhjä Adonis, vaan myöskin kovin surkea statisti siinä avioliittodraamassa, jota hän on kuvitellut mielessään"; Pauline lähtee erääseen kylpylaitokseen. Ja nyt alkaa se aikakausi hänen elämässään, jolloin hän viettää enimmät ajat vuodesta kylpylaitoksissa. Hän oleskelee Plombières'ssä, kun hänen ainoa lapsensa ensimäisestä avioliitostaan, hänen ainokaisensa, Dermide kuolee kovaan tautiin Frascatissa, lähellä Roomaa elokuun 14:nä 1804. Hänen surunsa on hyvin kiihkeä, mutta se haihtuu nopeasti niinkuin kaikki hänen tunteensa, ja vähemmässä kuin vuodessa hänen elämänsä palaa jälleen entisiin kierteihinsä.
Vuoden 1805 lopussa prinssi Borghese sai toimen Ranskassa, ja Pauline saavutti nyt toiveensa päästä Parisiin asumaan. Nyt hänen aikansa on näytellä suurta osaa. Ensi kertaa hänkin nyt alkaa pitää hovia ja salonkia ja hänen ympärilleen keräytyvät kaikki sen ajan ylhäiset ja merkkihenkilöt. Mutta Paulinen salonki eroaa muista bonapartilaisista salongeista siinä suhteessa, että se on hienompi ja pienempi. Pauline erosi suuresti sisaruksistansa, hänen persoonassaan ei voinut koskaan huomata nousukaskomeuden leimaa eikä hänen käytöksensä ollut meluavaa ja pöyhkeilevää niinkuin toisten. Hänellä oli intohimo, jota niihin aikoihin hyvin vähän ymmärrettiin, hänellä oli suorastaan puhtaudenkiihko. Hän sanoi itse, että hänen kodissaan tuli puhtauden olla yhtä suuri kuin komeuden, hänen palatsissaan vallitsi silmiinpistävä järjestys ja ilma oli aina raitis hänen pienissä huoneissaan ja suurissa saleissaan. Hän viihtyi erinomaisesti Parisissa, varsinkin sen jälkeen kuin Napoleon oli antanut hänen miehelleen päälliköntoimen Boulognessa, eikä hän halunnut mitään sen parempaa, kuin saada elää siellä hoitaen terveyttään, pitäen huolta huveistaan ja puvuistaan ja viljellen kauneuttaan. Terveydenhoito tuli vuosien kuluessa hänen elämänsä tärkeimmäksi tekijäksi, hänestä tuli äärimmäisin terveyspedantti, alituisesti hän pelkäsi vilustuvansa tai vahingoittavansa terveyttänsä. Hän pelkäsi niin kauheasti vetoa, että hän aina, missä ikänä hän olikaan ja varsinkin maatessaan vuoteessa, mikä tapahtui varsin usein, antoi sytyttää kynttilän huoneessa voidakseen tarkastaa, lekuttiko kynttilän liekki vai ei. Hänen alituiset matkansa olivat rasittavia sekä hänen seuralaisilleen että niille, joiden luo hän saapui. Esimerkkinä voidaan mainita, että hän aina käytti maitokylpyjä ja että useinkin oli vaikea saada sellaisia niillä paikkakunnilla, joiden läpi hän matkusti.
Napoleon, jonka tunne pientä Paulette sisartaan kohtaan oli niin lämmin, että sitä on väärin tulkittukin, ei arvellut voivansa sivuuttaa Paulineakaan jakaessaan maita muille sisaruksilleen. Siksipä hän lahjoitti hänelle v. 1805 Guastallan herttuakunnan Italiassa, eroittaen sen Parmasta ja Piacenzasta, joista maista hän oli muodostanut Etrurian kuningaskunnan. Se oli aivan pieni valtakunta, vain 10 neliökilometriä laaja, jossa asui 10,000 asukasta. Mutta arvoton se ei lainkaan ollut. Se oli noita vanhoja italialaisia yhteiskuntia, jotka olivat täynnä taideaarteita ja mitä ihanimpia rakennustaiteen luomia, kirkkoja ja rakennuksia, jotka olisivat voineet viehättää taiteenihailijaa. Mutta yhtä runsaasti siinä oli lazzaronejakin, eikä Pauline ollut halukas vastaanottamaan valtakuntaansa. Oleskellessaan ihanassa Villa Borghesessä Roomassa tai Paulette nimisessä huvilassaan Porta Pian lähellä hän oli kyllästynyt taideteoksiin ja muistomerkkeihin. Mitäpä hän siis tekisi tuolla pienellä valtakunnalla? Arvonimi ei viekoitellut häntä, sillä hän synnynnäisenä prinsessana ei tarvinnut sitä, valtaa hän ei halunnut, sillä hän ei, niinkuin hänen sisarensa, tahtonut näytellä poliittista osaa. Ainoa, mikä Napoleonin lahjassa herätti hänen mielenkiintoaan, olivat ne rahat, joita se saattoi hänelle tuottaa. Hän ilmaisi myös mielipiteensä Napoleonille, ja tämä lunasti Guastallan Ranskan valtiolle maksamalla Paulinelle siitä 6,000,000 livrea. Paullne, joka aina oli rahantarpeessa, oli tyytyväinen vaihtoon ja kiiruhti varustamaan entistä viehättävämpiä pukuja kylpymatkaa varten.
Plomhière'ssä Pauline kohtasi miehen, joka vaikutti hänen herkkään sydämeensä ja aisteihinsa ehkä voimakkaammin kuin kukaan muu. Se oli Forbin, nuori, 30-vuotias, ylhäistä sukua oleva mies, jolla oli hieno ulkomuoto ja joka ammatiltaan oli taiteilija ja kirjailija. Forbin oli hänen nöyrä palvelijansa, hänen kaikki kaikkensa, hän seurasi häntä joka paikkaan, oleskeli hänen seurassaan ensin Plombière'ssä, ja kun Pauline, oleskeltuaan jonkun aikaa Parisissa, vuokraa Louis-veljeltään lähellä olevan S:t Leu'n linnan ja muuttaa sinne, on Forbin hänen kamaripalvelijanaan ja hallitsee varsin pian sekä häntä että hänen taloaan. Lyhyen ja kiihkeän rakkausajan jälkeen vetäytyy Forbin syrjään – Paulinelle hän on ollut rakkain kaikista hänen rakastajistaan – ja hänen jälkeensä voittaa Paulinen suosion soittoniekka Blangini, joka käyttää hyödykseen tätä suhdetta julkaisemalla skandalikronikan. Vuonna 1812 vaihtuivat Paulinen rakkaussuhteet nopeasti. On puhuttu kvartetista, jota hän ylläpiti tämän vuoden kuluessa oleskelleessaan enimmäkseen Aix'issä, ja jonka jäsenistä kaksi aina oli hänen läheisyydessään ja kolmas Venäjällä sotaretkellä. Neljännen nimi ei tullut Paulinen eläessä koskaan tunnetuksi, hänen olemassaoloaan ei edes aavistettu. Se ei ollut kukaan sen suurempi eikä vähempi kuin etevä näyttelijä Talma.
Talma oli saapunut Aix'iin syksyllä 1812 tavataksensa Paulinea, hän oli siihen aikaan ranskalaisen murhenäytelmän etevin edustaja ja hän voitti heti Paulinen sydämen. Kiihkeä rakkaus, joka sukeutui heidän välillään, kesti oikeastaan vain muutamia kuukausia, v:n 1813 alkuun, jolloin Talma palasi Parisiin ja teatteriin, mutta he olivat ystävällisissä suhteissa aina keisarikunnan häviöön saakka. Kun Talma v. 1826 kuoli, niin Lafon, silloinen Théâtre français'n sihteeri, piti hänelle hautapuheen, v:n 1802 rakastaja v:n 1812 rakastajalle, samoinkuin aikaisemmin Leclerc, ensimäinen mies, oli S:t Domingosta lähettänyt Ranskaan tiedon Fréronin, ensimäisen rakastajan kuolemasta.
Vuosi 1813 oli Paulinelle sairauden ja epätoivon vuosi. Hän oleskeli yksin kamarirouviensa ja -neitojensa kanssa eri paikkakunnilla, Nizzassa, Gréouls'issa, Aix'issä ja Luc'issa, ja kohdattuaan Napoleonin viimemainitussa paikassa tämän ollessa matkalla Elbaan, läksi Pauline laivalla Saint-Raphaël'iin aivan lähelle Fréjusta, missä Napoleon kerran oli voitokkaana noussut maihin koko Ranskan vastaanottamana. Ischian saarella hän sitten Neapelin kautta läksi Elbaan. Täällä hän viipyi vain yön ja matkusti jälleen eteenpäin – luultavasti hän oli vain jonkun tärkeän sanoman saattajana. Tämä tapahtui kesäkuun 1:senä. Myöhemmin, lokakuussa, hän palasi takaisin ja viipyi Elban saarella siihen saakka kunnes Napoleon läksi jälleen Parisia kohti.
Voi huoleti sanoa, että Pauline hallitsi Elban saarella neljä kuukautta. Hänen viehättävää olentoansa kaikki rakastivat, ja tuntuipa siltä kuin hän äkkiä olisi unohtanut kaikki huolet ja surut, jotka kauan olivat painostaneet häntä. Hänen aurinkoinen mielialansa Korsikan ja Marseillen sekä kaukaisen neekerimaan ajoilta palasi jälleen. Napoleon oli kiitollinen ja iloinen eikä niinkään vähän ylpeä rakkaasta sisarestaan. Ja kulkiessaan kevyin askelin paikasta toiseen, osoittaen kaikille ystävällisyyttä, tuo loistavan ihmeellinen olento tuo mukanaan iloa ja elämää. Ei eletä enää sotilasleirissä. Sotilaat ovat kohteliaita ja huomaavaisia – he hoitavat pukuaan ja ulkomuotoaan. Pauline ottaa myös ensi kerran osaa politiikkaan, hän koettaa kaikella tavalla taivuttaa Napoleonia yrittämään valloittaa Ranskaa uudelleen ja mikä vieläkin tärkeämpää – hän uhraa kaikki ihmeellisen kauniit koristeensa – ne, jotka ovat tehneet hänet Lucienin jälkeen perheen rikkaammaksi – jotta yrityksen taloudellinen puoli olisi taattu.
Maaliskuun 2 päivänä hän lähtee, välittämättä sairaudesta ja väsymyksestä, Elban saarelta – samalla kertaa kuin Napoleonkin, ja kun hän huhtikuun 3:tena nousee maihin Viareggiassa – niin kuka on häntä vastassa jollei – Borghese. Tämä ei merkitse kuitenkaan uudestaan herännyttä rakkautta, sillä keisarikunnan viime aikoina ja heti sen jälkeen koettaa Borghese kaikella tavalla saada avioeron aikaan Paulinen uskottomuuden nojalla. Siitä ei tule kuitenkaan mitään, ja he elävät kukin elämäänsä rinnatusten Paulinen asettuessa yksityispalatsiinsa, villa Pauletteen asumaan. Siellä on kylmä niinkuin kaikissa vanhoissa italialaisissa taloissa kaikuvine kivipermantoineen, ja töin tuskin hän voi tulla siellä toimeen. Kaikki, mikä on ollut hänen elämänsä ilon ja toivon lähteenä, on kadonnut. Hän ei välitä enää kuluvista päivistä ja hetkistä, hän halveksii kaikkia näitä lääkäreitä, joista hän ennen kouristuksentapaisesti on pitänyt kiinni – hän elää vielä, mutta hän on haihtumaisillaan – – Kesken tätä vale-elämää saa hän kirjeen S:t Helenan saarelta, jonka Montholon, myöskin yksi hänen entisiä ystäviään, kirjoittaa hänelle Longwoodista. Kirje sisältää vain pari sanaa: "Keisari toivoo, että Teidän kuninkaallinen Korkeutenne saattaa vaikutusvaltaisten englantilaisten tietoon hänen sairautensa todellisen tilan. Hän kuolee saamatta apua tällä hirveällä saarella. Hänen kuolinkamppailunsa on hyvin tuskallinen."
Silloin Pauline ikäänkuin herää välinpitämättömyydestään ja hän kirjoittaa lordi Liverpoolille Roomasta. Mutta hänen kirjoittaessaan on hänen suuren veljensä ruumis levännyt jo kolmatta kuukautta yksinäisessä, nimettömässä haudassaan. Ei mitään voi enää tehdä, ja Pauline soljuu itse hitaasti kuolemaa – yksinäisyyttä kohti. Kesäkuussa 1825 hän kuolee Borghesen syliin, joka on antanut hänelle anteeksi ja hoitanut häntä hänen viime päivinään yhdessä Paulinen nuoremman veljen Jérômen kanssa, joka yksin on tullut hänen kuolinvuoteelleen. Villa Sciarrassa hän lepää liikkumattomana, ihmeellisen kauniina, tuntuupa siltä kuin solakat jäsenet olisivat palauttaneet hänelle nuoruuden uuden viehätyksen. Hän ei puhu enää, hän lepää vain hiljaa. Mutta hän tahtoo sanoa jotain ja kun kumarrutaan hänen puoleensa, ilmaisee hän viimeisen toiveensa, – hän pyytää, että hänen kasvonsa peitetään hunnulla hänen kuoltuansa.