[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwT5ZZfAmzbXp7icF3mDaRS8SU9af7FKwx-pDDoxfsME":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2466,"Elämäntarinoita syrjäkadulta","Huch, Ricarda",1864,1947,"2466-huch-ricarda-elamantarinoita-syrjakadulta","2466__Huch_Ricarda__Elämäntarinoita_syrjäkadulta",null,"romaani",[],[],"fi",1902,1904,57387,375375,false,64951,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Elämäntarinoita syrjäkadulta\" by Ricarda Huch is a fictional narrative likely written in the early 20th century. The book explores the lives and struggles of various characters living in a poor urban environment, primarily focusing on their hardships, relationships, and societal issues. At its core, the story delves into the complexities of human compassion, survival, and the search for dignity amid poverty.  The opening of the narrative plunges the reader into a dreamlike setting as the protagonist reflects on a street named Riemuportinkadun, filled with memories and eerie silence. Through vivid imagery, the protagonist confronts themes of death and despair, particularly in the context of the neighborhood's impoverished residents, highlighted by the ominous absence of life and laughter even in the late hours. A significant event foreshadowed is the funeral of a beloved community member, Benvenuto, whose death impacts those left behind, particularly a widow named Anetta. The protagonist's visit to this haunted street marks the beginning of a deeper exploration into the lives of characters like Riccardo, the caretaker's son, and other inhabitants who struggle against their circumstances while hinting at the broader social commentary woven throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Walldén, Hilja",250,"Romaani kuvaa elämää ja ihmiskohtaloita köyhällä italialaisella syrjäkadulla. Kertojan havaintojen kautta avautuu näkymä asukkaiden arkeen, kärsimykseen ja keskinäisiin suhteisiin urbaanissa ympäristössä.","Ricarda Huchin 'Elämäntarinoita syrjäkadulta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2466. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄNTARINOITA SYRJÄKADULTA\n\nKirj.\n\nRicarda Huch\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nHilja Walldén\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1904.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nUnessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää,\nkoleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin.\nMutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta\nylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon\nvieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo\nlikaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen\nlasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta\nkadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti\nhäikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala\nmerta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen,\nettä kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan?\nPaloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla\nvasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein\nhälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en\nmandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani\nRiccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin\nhuudahtaa: \"Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?\"\n-- mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään\nääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni,\nsillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun\nnyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan\njotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään,\nmitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia\nolentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja\nvihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi,\njulmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut,\nja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen\nulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden\nterävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa\ntähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo\npedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien\nasukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta\nkun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi\nvirrannut verta. Ei epäilemistäkään, -- suurina, tummina pisaroina\ntulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen\nmuuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti\nminut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja\nkammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.\n\nNähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenen\nvuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansa\nolin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottu\nsamalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksi\nhuolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talon\nrakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillä\ntienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossa\nsukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuon\nesi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osan\nomaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollut\nnähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, etten\nollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä,\nettä \"Roomalaiskaupungissa\", joka on vanhin, ahtain ja rappeutunein\nkaupunginosa, asuu vain alhaista kansaa, josta syystä varakkaammat sitä\nkarttavat, heitä kun ei haluta nähdä siellä vallitsevaa kurjuutta eikä\nkuulla repaleisiin puettujen lasten kerjuuta -- ja mitäpä heillä siellä\nolisikaan tehtävää. Tosin tuolla alueella, jossa monet eri kansat ja\nsukupolvet ovat pitäneet asuntoa, on nähtävänä paljon muinaismuistoja\nsekä pakanuuden että kristinuskon ajalta, ja muualla olisin niitä kyllä\ntarkannut, mutta kun ne löytyivät kotiseudullani, en niistä välittänyt,\nkuten tavallista on. Kun sitä paitsi olin usein matkoilla ja sillä\nvälin tyydyin noihin säännöllisiin kävelyretkiin, jotka veivät minut\nasunnostani konttoriin tai kahvilaan, niin \"Vanhakaupunki\" oli minulle\noudompi kuin Mekka ja Jerusalem, joista minulla kumminkin oli kuvien\navulla luotu jokseenkin selvä käsitys.\n\nSilloin, eräänä kevätpäivänä, ilmoitti taloni hoitaja että hänen\noli ollut mahdoton saada kootuksi vuokrarahat, jotka olivat\nmaksettavat viikottain. Vuokralaiset, joita ei muutoin voinut moittia\nhuolimattomiksi, kieltäytyivät nyt maksamasta vuokraa, -- ja niin\nyksimielisesti, että voi luulla vallankumouksen olevan tekeillä; minun\noli välttämättömästi itseni tultava uhkaamaan jyrkän ankarasti, että\njos vastahakoisuus jatkuisi, heittäisin heidät kaikki tyyni kadulle.\nMinua ei haluttanut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään ja kehotin\ntalonhoitajaa joko suomaan noille ihmisille kuukauden odotusaikaa\ntai Jumalan nimessä jättämään osan saatavistani perimättä. Mutta\nsuuttuneena hän kieltäytyi noudattamasta kehotustani. Häntä pidettiin\nsävyisänä miehenä ja sellainen hän olikin, -- aivan rajattomiin\nmukautuva niitä kohtaan, joilla oli korkeampi asema kuin hänellä; mutta\nkumarteleva tai omaa etuansa katsova hän ei ollut, vaan perinpohjin\nrehellinen. Köyhille hän väliin oli tyly ja kova, ei juuri siksi,\nettä hänen mielenlaatunsa tai taipumuksensa olisivat häntä siihen\nyllyttäneet, vaan siksi että niitä hänen mielestänsä oli siten\nkohdeltava, ja hän katsoi velvollisuudeksensa menetellä sen mukaan.\nOllen itse kansan riveistä lähtenyt, ei hän sitä liioin tarkannut\neikä hänellä sen suhteen ollut mitään itsenäistä katsantokantaa, vaan\nhän edellytti vain, että köyhien ja kurjuudessa elävien ihmisten\nlaita ei voinut olla oikein, että syy oli heissä itsessänsä ja\nettei ainakaan ollut aihetta sääliä heitä tai tehdä jotakin heidän\nhyväksensä. Varakasten puolta hän aina piti, ja nytkin hän mainitsi\njoukon esimerkkiä vuokralaisteni laiskuudesta, kavaluudesta ja\nhäpeämättömyydestä, huomauttaen että hyvyyteni vain saattaisi heidät\nviekastelemaan ja minua petkuttelemaan. Erittäinkin oli vanha Farfalla,\ntoisten johtaja ja yllyttäjä, niin julkea ja ovela, että hänen\nonnistuisi naureskellen ja kokkapuheita lasketellen, naama viattoman\nnäköisenä, pettää niin hyvä Jumala kuin paholainenkin. -- Lyhyesti\nsanoen, minulla ei ollut muuta neuvoa päästä tuosta miehestä rauhaan,\nkuin että lupasin itse mennä asiaa tutkimaan. En kumminkaan suostunut\nottamaan häntä seuralaisekseni, vaikka hän siksi tarjoutui, nähtävästi\narvellen minulta puuttuvan tuota tyrannimaista verenhimoa, jota hänen\nmielestänsä nyt olisi tarvittu; en näet halunnutkaan jäljitellä keisari\nVenzeslawia tai esiintyä kuten Juhana Leydeniläinen, teloittaja\nKnipperdolling sivullani.\n\nSeuraavana päivänä läksin iltapäivällä liikkeelle ja aloin nyt nousta\nkukkulaa ylös Roomalaiskaupunkia kohden. Aluksi olin huonolla tuulella\nvastenmielisen tehtävän takia, joka oli suoritettavanani; mutta pian\nkävin kaikesta huolimatta iloisemmaksi, niin miellyttävästi vaikutti\nminuun ympäristö. Alhaalla kaupungissa oli painostava ilma ahdistanut\nmieltä, mutta kuta ylemmäs tulin, sen raittiimpia olivat hymisevät\ntuulenhengähdykset, jotka toivat muassaan siellä täällä puutarhoissa\nkukkivien kilsepensaiden lemua. Kun nyt katseitani äkkiä kohtasi meri,\ntummanvihreänä kuten aina rajuilman edellä sekä liikkumatonna kuin\nnukkuva jättiläiseläin, jonka nahka vain väliin unessa värähtelee,\nsilloin oli minusta kuin minulle olisi ilmennyt iäisyyden maailma,\nsyrjäyttäen voittohikkaasti tieltään tämän kirjavasta pahvista\nrakennellun kurjan maailmamme, ja pysähdyin ehdottomasti, vetääkseni\nsyvään henkeä. Tällä paikalla oli ehkä vuosisatoja sitten roomalainen\nvalloittaja pystyttänyt keihäänsä raivaamattomaan maahan ja säihkyvin\nsilmin tarkastellut vuoria ja laaksoja; ilmaan oli suhahtanut kotkia,\njoiden lento saattoi ilmi tulevia asioita, ja ikuisia muureja oli\npystytetty, joille nyt kerjäläispojat piirtelevät kuvia punaisella\ntiilillä. Kulkiessani uuden linnanmuurin vieritse, josta osa kuuluu\nolevan jätteitä roomalaisajoilta, näinkin todella lasten tapaan\npiirretyn, vain muutamien viivojen muodostaman, pyöreän pojannaaman\nojennettuine kielineen ja kuvan alla seuraavan runon:\n\n    \"Nää seikat tiedä sä:\n    Ett' Berengar oon mä\n    Ja kymmenettä käyn.\n    Sä, narri, luit tään!\"\n\nTuo pani minut nauramaan, -- juuri siksi ettei siinä ollut mitään\nerikoista tai nerokasta, vaan että niin kuvassa kuin runossa vain\nesiintyi tuota tavallista katupojan sukkeluutta, sellaisena kuin se\naina on ollut ja aina pysynee. Huomaamattani olin joutunut kapealle\nkadulle, jonka molemmin puolin kohosi korkeat muurit, ja siellä näin\nköyhän kansan muodostaman ruumissaaton, joka nousi hitaasti tuota\nvähitellen kohoavaa tietä ylös. Nyt vasta kohdistui huomioni siihen,\nettä jonkun aikaa oli kuulunut kellonsoittoa \"Pakanakirkosta\", jonne\nruumis nähtävästi aiottiin viedä. Arkku oli koristettu tuollaisilla\nmauttomilla vaate- ja vahakukkaseppeleillä, jommoisista kansa\npitää, ja päättäen surevista, jotka olivat huonosti puettuja,\ntoiset repaleissakin, oli vainaja ollut kaikkein köyhimpiä. Saaton\nedellä kulki Roomalaiskaupungin kirkkoherra, nuori mies, jonka\nulkomuoto niin suuresti kiinnitti huomiotani, etten saanut silmiäni\nhänestä käännetyiksi. Sen sijaan kuin pienten seurakuntain papeista\ntavallisesti ulkomuodon epähienouden ja liikkeiden kömpelyyden nojalla\nvoi huomata heidän olevan talonpoikaista syntyperää, ilmeni tämän\nmiehen kauneilla, hienopiirteisillä kasvoilla, hänen notkeassa,\nryhdikkäässä käynnissänsä, yksin tavassa, millä hän liehautti mustaa\npuintansa, luontaista ylevyyttä ja mielen hienoutta. Koko hänen\nolennossaan oli jotakin sanoin selittämätöntä, joka hänet erotti\ntavallisista ihmisistä, jotakin sellaista, josta entisaikojen ihmisten\nhaaveksivassa mielessä lienee muodostunut pyhimysten sädekehä.\nVahakynttilöitä kantavat kuoripojat ja hänen jälkeensä astelevat\nviheliäisen näköiset ihmiset muodostivat kuin kunniasaaton, joka\nnöyrän alamaisena suri hänen kanssansa. Seurasin surusaattuetta\nkirkolle saakka, jota rakennusta en koskaan tätä ennen -- se minun\ntäytyy tunnustaa -- ollut lähemmin tarkastanut. Tuota ikivanhaa,\nvähän kömpelöä, mutta ilmeikästä tuomiokirkkoa nimitettiin yleisesti\nPakanakirkoksi, koska samalla paikalla ennen muinoin oli sijainnut\nroomalainen Venuksen temppeli. Sen jätteitä oli aivan valikoimatta\nsijoitettu kirkkorakennukseen, joka siitä oli saanut omituisen,\nmutta silmää viehättävän näön. Varsinkin kiintyivät katseeni yhä\nuudelleen korinttilaiseen marmoripatsaaseen, joka vangin tavoin\nsuljettuna valtavan suureen nelikulmaiseen torniin, seisoi viehättävän\nsurumielisenä noiden harmaiden kivimuurien ympäröimänä. Sillä aikaa\nkuin arkku nostettiin vaunuista, katsahdin basilikan pitkänkapeaan,\nmatalaan sisäosaan ja näin siellä himmeässä valossa mustiin verhotun\nalustan, jolle arkku piti asetettaman juhlatoimituksen ajaksi. Samassa\nsilmänräpäyksessä kuin miehet, jotka sitä kantoivat, astuivat kynnyksen\nyli, lakkasi kellonsoitto ja sen sijaan värähdytti ilmaa urkujen kumea\nääni.\n\nPysähdyin auki olevalle ovelle, kuullakseni tuon kauniin papin puhuvan.\nHänen sanoistaan kävi selville että vainaja oli ollut köyhä kunnon\ntyömies, ja että joku oli hänet murhannut. Pappi puhui murhatusta, joka\nei ollut sääliteltävä, sillä Jumala oli saattanut hänet korkeampaan\nolotilaan, hän puhui leskestä, jolla oli lapsi elätettävänä ja toinen\njuuri odotettavissa, ja lopuksi hän puhui murhaajasta, joka oli\nonnettomin kaikista, koska oli tahrannut sielunsa verellä, niin että\nhäntä jo täällä maan päällä rasitti kirous, josta ainoastaan Jumalan\nkaikkivaltius ja ihmisten esirukoukset voivat hänet vapahtaa. Tuo\nkaikki oli paljoa jokapäiväisempää kuin mitä olin odottanut kuulevani\ntuon miehen suusta, jonka ulkomuoto oli niin hieno ja tavallisuudesta\npoikkeava; mutta hän kävi puhuessaan vielä entistään miellyttävämmäksi,\nsillä hänen surumielinen hymyilynsä tuntui kuin hyväilyltä, jonka piti\navata kuulijain sydämet ottamaan vastaan hänen sanansa.\n\nKirkkotorin toisella puolen alkaa varsinainen Vanhakaupunki, kapeiden\nja likaisten katujen muodostama ruma sokkelo, jonne haluaa mennä yhtä\nkernaasti kuin päivänpaisteisilta kukkuloilta laskeutuu onkaloon tai\nmaanalaiseen kellariin. Kun pienelle torille saavuttuani aloin tutkia\nsiihen päättyvien katujen nimiä, huomasin kahden pienen, ränstyneen\ntalon välissä roomalaisen riemuportin vakavine, ankaroine piirteinensä.\nTuntui kuin talot olisivat takertuneet siihen kiinni ja jo painaneet\nsitä kappaleen matkaa maan sisään. Muutoin oli riemuportti säilynyt\njoltisenkin hyvin, eivät friisiä koristavat hedelmäoksatkaan runsaine\nmuhkeine hedelminensä olleet sanottavasti mustuneet tai murentuneet;\nhienolehtinen köynnöskasvi, joka tunki esiin ylhäältä raoista, upeili\nviehkeässä kevättuoreudessaan, tuuheana mutta sirona, noiden kivisten\neduskuvien rinnalla. Toisen patsaan ympärillä, joka tuntuvasti\nloittoni muurista, -- päinvastoin kuin sen pari, joka näytti melkein\ntunkeuneen viereiseensä seinään, -- tepasteli horjuvin askelin muutamia\npienokaisia, jotka olivat hippasilla tai piilosilla. Tuon voittokaaren\nalatse kulki, vaivoin vuorta kohden kohoten, Riemuportinkatu.\n\nKauempana, noin keskipaikoilla katua, oli minun taloni. Se oli\nkapea, korkea rakennus, jonka lika ja ikä olivat tummentaneet, mutta\njonka paksuista muureista ja pääovelle johtavista, kahdella suurella\nkivipallolla koristetuista kiviportaista kumminkin voi huomata, että\nse oli ylhäistä alkuperää. Turhaan kolkuteltuani useita ovia, saavuin\nvihdoin kolmannessa kerroksessa eräälle avoinna olevalle, ja heikko\nmutta soinnukas ääni tiedusteli minulta, ken olin ja mitä halusin.\nSiinä asui tuo Farfalla, joka taloni hoitajan mielestä oli niin\nvaarallinen henkilö. Häntä en kumminkaan tavannut kotona; hän, joka\nminua oli puhutellut, oli hänen nuorin poikansa Riccardo. Tämä makasi\npuoliksi riisuttuna leveällä vuoteella ja viittasi selitykseksi siihen,\nettei tullut minua vastaan, vuoteen päässä seisovaan kainalosauvaan.\n\"Väliin minun on niin helppo käydä, että tuskin huomaakaan että minulla\non kainalosauva, mutta tänään olen huonompi\", sanoi hän, kääntäen\nminua kohden kalpeat, laihat kasvonsa ja tummat, tavattoman vilkkaat\nsilmänsä. Nuo loistavat silmät tekivät hänen riutuneisiin kasvoihinsa\nverrattuina saman vaikutuksen kuin jalokivet, jotka on asetettu muumian\nsilmäkuoppiin; oli kuin ne eivät olisi tienneet mitään kärsimyksistä,\nolisivat kuolemattomina majailleet murtuvassa, luisessa asunnossaan ja\nlevollisina ja varmoina nauttineet varmasta olemassaolostaan. Niiden\nkatseessa kuvastui puhtauteen perustuvaa varmuutta: oli kuin niiltä\nei voisi jäädä mikään huomaamatta eikä mikään voisi niitä pettää.\nMinustakin näytti Riccardo pian päässeen selville ja muodostaneen\nitselleen mielipiteen; ainakaan hän ei hämmästynyt kuullessaan nimeni,\nvaan sanoi ystävällisesti, kuin olisi minua odottanut ja tuntenut minut\nennestään, että oli hyvä että kerran tulin itse talonhoitajan asemesta;\npian kävisi minulle selväksi, että lempeydestä olisi minulle enemmän\nhyötyä kuin haittaa. Kysyin, mitä oli tekeillä, kun vuokralaiseni,\njotka tähän saakka olivat olleet säntillisiä, nyt äkkiä kieltäytyivät\nmaksamasta vuokraa. Hänen äitinsä ja monet muut samassa talossa tai\nsaman kadun varrella asuvat ihmiset, sanoi hän, olivat päättäneet\ntehdä toivioretken pyhälle vuorelle, ja siitä koituisi paljon menoja.\nKun nimittäin eräällä jonkun matkan etäisyydessä olevalla vuorella\npalveltiin armorikasta neitsyt Mariaa, ja toukokuu on hänelle pyhitetty\nkuukausi, ja tuo taivaallinen olento silloin kumartuu tavallista\nsyvemmälle maata kohden, kuullaksensa ihmislasten rukoukset, niin oli\nvanhastaan tapana silloin tehdä hänelle lupaus tai laulaa joka päivä\nkirkossa laulu hänen kunniaksensa tai tehdä toivioretki, saadaksensa\npalkinnoksi jonkun määrätyn toivomuksen toteutetuksi.\n\nTalo oli tyhjänä, kertoi Riccardo, siksi että kaikki olivat saattamassa\nhautaan Benvenutoa, nuorta työmiestä, jota kaikki olivat rakastaneet\nja pitäneet arvossa hänen hyväsydämisyytensä, rehellisyytensä ja\nkuntonsa takia, mutta jonka juopunut heittiö oli veitsellään pistänyt\nkuoliaaksi. Tuota kuunnellessani tarkkasin etupäässä Riccardoa itseään\nja hänen kertomistapaansa: hänen kasvonsa ja kätensä vaikuttivat minuun\nniin elävästi, että minusta tuntui siltä kuin niiden liikkeet yksin\nolisivat riittäneet ilmaisemaan hänen ajatuksensa. Olin näkevinäni\nedessäni Benvenuto paran, hänen alati hymyilevät silmänsä, hänen suuren\nsuunsa, joka ei koskaan voinut evätä anomusta, -- sitten kurjan,\nkammottavan murhaajan kotkankasvoineen, vilkuilevine katseineen --\nja lopuksi itse murhan niin selvästi, että hämmästyksissäni kysyin\nhäneltä, oliko hän sitten ollut saapuvilla. Hän katsoi minuun yhtä\nhämmästyneenä kuin minä häneen, ja vasta hetken perästä hän selitti\nminulle, ettei ketään ollut saapuvilla murhan tapahtuessa ja ettei\nedes tiedetty, ken murhaaja oli; teko oli tehty myöhään yöllä, ja\noli ainoastaan kuultu kiistaa ja nähty mieshenkilön pakenevan, mutta\nhäntä ei ollut tunnettu. Sitten hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua\nikäänkuin selitykseksi: \"Kun yöllä en voi nukkua, näin kuvastuksia\nkaikesta, mitä päivällä olen nähnyt taikka vain ajatellutkin, ja niin\nselvästi kuin unta nähdessä, vaikka olenkin valveilla; sentähden\nminusta usein tuntuu siltä kuin olisin todella nähnyt jotakin, jota\nvain olen kuvaillut mielessäni.\" Kun hän samalla vaieten katsoi minuun,\nkammotti minua, sillä minusta tuntui kuin hän olisi irroittanut minusta\nnäkymättömän kuoruksen, pannaksensa sen sitten esiintymään Jumala tiesi\nmissä oudoissa ja pelottavissa näytelmissä.\n\nPian sen jälkeen alkoi talossa kuulua ääniä, ja Farfalla tuli\nhuoneeseen, kädessään suuri sypresseistä ja ruusuista palmikoitu\nhautaseppele, jonka hän nyt laski Riccardon vuoteelle. Hän lausui:\n\"Anetta lähetti sen sinulle, koska se tuottaisi iloa sinulle, mutta\nei Benvenutolle.\" Lahja ei näyttänytkään kammottavan Riccardoa, vaan\nolevan hyvin tervetullut, sillä hän huudahti ihastuksesta ja hän\nkäsitteli kukkasia ikäänkuin ne olisivat olleet pieniä lapsia. Hänen\näitinsä tervehti nyt minua. Aluksi en Farfallan suhteen tehnyt muuta\nhuomiota, kuin että hän oli vanha, ruma, jokseenkin huonosti puettu\nnainen, jolla oli iso nenä ja jonka kasvoilla kuvastui älyä, mutta ei\njuuri lämpöä, mutta minua miellytti kirkas katse, jonka hän minuun\nloi, samaten kuin luonteva tapa, millä hän minua kohteli. Häntä\npahoitti että minun oli täytynyt odottaa, vaan hän arveli Riccardon\nauttaneen minua saamaan ajan kulumaan, sillä hänen ajatuksensa ja\nkielensä ehtivät viidesti maan ympäri sillä aikaa kuin hän itse yhteen\nkertaan nilkutti huoneen poikki. Otin heti puheeksi asiani ja sanoin\nettä olin taipuisa vuokranmaksuun nähden suomaan lykkäystä, mutta\nlisäsin, koska talonhoitajan sanat kumminkin olivat vaikuttaneet\nminuun, ettei heidän siltä pitäisi luulla voivansa väärinkäyttää\nhyväntahtoisuuttani pettääksensä minua, vaan oli heidän vastedes\nnoudatettava vanhaa järjestystä, sillä muutoin olisi kärsivällisyyteni\npian lopussa. Farfalla kiitti minua kaikkein puolesta sydämellisesti,\nmutta ilman mitään tunteenpurkauksia. Kaikkihan tiesivät, sanoi hän,\nettä vuokranmaksamisesta ei päässyt mihinkään, ja heillä oli tapana\npanna joka päivä, ennenkuin edes olivat ostaneet ruokaakaan, erilleen\nvuokraksi menevät rahat. Kysyin, miksi toivioretki kävi niin kalliiksi,\nja hän luetteli monenmoisia menoja, sanoen almujen, joita kappelissa\nvaaditaan jokaiselta, tuottavan suurimmat niistä. \"Kirkossa\", huomautti\nhän, \"on kaikki kaupantekoa, ja lisäksi varsin tuottavaa.\"\n\n\"Miksi sitten lähdette toivioretkelle, jos teillä on sellaiset\nmielipiteet kirkosta?\" kysyin minä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"mieletöntähän se oikeastaan on. Mutta kun elää\nkurjuudessa, niin kurottaa kätensä ja kohottaa rukouksen taivaan\npuoleen, kuten hukkuvatkin huutavat apua ja kohottavat käsivartensa\nylös, vaikkei lähellä, ei kaukana ole ketään, joka voisi auttaa.\"\n\nEnemmän vielä kuin tuo sattuva selitys, hämmästytti minua tapa,\nmillä Farfalla sen lausui, sekä hänen siitä aiheutunut hymyilynsä.\nEi kuulunut siltä kuin hän itse olisi tuollainen kurja olento, joka\nepätoivoisena rukoili apua, vaan olisi luullut hänen tehneen tuon\nhuomion muiden suhteen, joita kohtaan tunsi vain laimeata ihmisellistä\nosanottoa. Kiinnitin katseeni vähän tarkkaavaisemmin kuin ennen noihin\nsilmiin, jotka katselivat omaa hätää noin puolueettomasti, noin\nvälinpitämättömästi: ne olivat hyvin hänen poikansa silmien kaltaiset,\nvaikka ne olivatkin kirkkaammat ja kylmemmät ja niiden katseesta\npuuttui tuo kiihkeä, sairaloista selvänäköisyyttä osottava ilme. Hän\npuhui sujuvasti ja jutteli nähtävästi mielellään, mutta hänen puheensa\nei ollut tungettelevaa, vaan niin hupaista kuulla, että melkein vastoin\ntahtoani tulin lykänneeksi lähtöni hetkestä hetkeen.\n\nHalusin kuulla jotakin nuoresta papista, jonka kauneus oli herättänyt\nhuomiotani, ja Farfalla kertoi, että hän oli köyhäin ihmisten\nkasvattama löytölapsi, jonka vanhemmat luultavasti olivat hyvin hienoja\nja ylhäisiä ihmisiä. \"Että hän on kaunis\", sanoi hän, \"sitä mieltä\novat myös Roomalaiskaupungin naiset; ei ole ainoatakaan, ei nuorta, ei\nvanhaa, joka ei olisi häneen rakastunut. Yksin miehetkin syöksyisivät\nvaikka tuleen hänen tähtensä.\" Kun kysyin, rakastiko hänkin puolestaan\nnaisia, vastasi Farfalla tyynesti, että sitä ei tiedetty, mutta että\nhänellä ainakin riitti leikkipuheita ja hymyilyjä jokaiselle. Yksin\nGradellaakin, joka oli vanha, inhottava ja kammoksuttava nainen,\ntervehti hän katseella, joka tyttöjen sanain mukaan oli suloisempi\nkuin muiden miesten suutelo. Tuo Gradella oli koronkiskuri, joka\noli saanut kynsiinsä monet Vanhankaupungin asukkaista ja saattanut\nmonet heistä perikatoon; hän ei ollut ainoastaan säälimätön uhrejansa\nkohtaan, vaan iloitsi suorastaan heidän turmiostansa, ja hänellä oli\ntapana sanoa, että jokaisen kävi ansion mukaan; hän itse oli köyhä,\nmutta eli hurskaasti, ja siksi hän hyötyi enemmän leivänmurusesta,\nkuin jumalaton pohatta juottoporsaastaan ja syöttöhanhestaan. Itse\nteossa oli Gradella upporikas, mutta hän pukeutui huonosti, jotteivät\nkerjäläiset häntä ahdistelisi, ja hänelle tuotti huvia kertoa muille,\nkuinka ihmeellisesti Jumala ravitsi ja ylläpiti häntä, jolla ei ollut\nmitään. Päivällislomaa lukuunottamatta hän, sukankudin kädessä, aamusta\niltaan istui kirkossa; siihen ei ollut syynä ainoastaan hurskaus, vaan\nmyös haaveksivainen rakkaus kirkkoherra Jurewitschia kohtaan, -- mitä\nseikkaa hän ei salannut häneltä itseltään eikä muiltakaan. Toiset\nväittivät että pappi tiesi Gradellan aikovan jättää hänelle perinnöksi\ntäydet raha-arkkunsa ja että hän siksi kohteli niin herttaisesti\ntuota syntiin vajonnutta vaimoa. Farfalla puolusti Jurewitschia tässä\nsuhteessa; rahanhimoinen hän ei ollut, hänen vain oli, kuten kaikkein\nmiesten, mahdoton katsoa vihaisesti naiseen, joka häntä ihaili.\n\n\"Minusta pikemmin tuntui siltä\", sanoin minä, \"kuin hänen ajatuksensa\nyleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että\nhän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa\njokin haikea huoli.\" Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että\njuuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen\nalakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun\nJurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen\nrukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin\nkuultavasti nuo ihmeelliset sanat: \"Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani\nkahden sielun puolesta, joita ajattelen.\" Hän oli ollut niin kaunis,\nkun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi\napua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän\nvoitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota\npyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia\nvanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa.\nVähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan\nhänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta,\njotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo,\nGalantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento\nkuin vain voi olla. \"Jurewitsch on\", sanoi Farfalla, \"kohonnut kuin\nlilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan\nrikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi\nrukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran\novat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät\nrukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan\nkirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa,\nolkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän\nei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla\näänellä kuin kiroukset.\"\n\nOlin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta,\njota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että\nmikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan,\nkun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän\ntyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin\ntosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi\npäästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla\nverhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi\nvain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui\nnyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen\nnainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten\nläpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on\nmeitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni\ntuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut\npimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt\npääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin\nniin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin\ntipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän\nmyrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa\npimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat\nminua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan\nnuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet\nsaada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän\npimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet,\nottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan\ntaskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin\nkevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja\nkömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan\nhalkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui\nalaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle,\nmuurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se\nolisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni.\nKuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan\npääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani.\nVasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta\njäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta,\njonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka\nsen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen\nluikerteli talojen turviin.\n\n\n\n\nII\n\n\nTuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata\nkaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen,\nja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta\nkumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä\nseikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen\nettä sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava\nmitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut\nsen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä\ntuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän\nkumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin\nluo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli\nRoomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni\nolivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta\npuutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin,\nmutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti\nsuostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua,\npyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä\nveristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin,\nTonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni\nihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki\nodotettiin sen kuolemaa.\n\nToni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman\nparempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni\npoika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa\ntuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän\nalkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku\nBerengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista,\nköyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille\nja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä\nanteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti\nlapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa,\njoka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä\nennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan\noli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla\navusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä\nhän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla\nja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. \"Hän on\nnuori ja terve\", sanoi hän, \"pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi\nkestää koko joukon suruja murtumatta.\"\n\nAnetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja\nperiaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä,\n-- mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä\nilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä\nhäntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota\nlapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista,\njoka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin.\nHänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, --\nja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä\nvapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi\nkissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä\nkuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin\nhän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että\nhäneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi\nhänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa\nmäärin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä\nhuolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli\nkuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi\ntuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin\nhäneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava\nlujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen\ntoimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi\nlihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa\nhänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan,\nnimittäin kirkkoherra Jurewitschin.\n\nHuolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta\npäätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen\nVanhaankaupunkiin, -- lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku\nAnettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin\nkanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet\nhänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan,\nniin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta\nsen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri\nkaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui\ntyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän\nja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö,\nettä häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan\nolisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei\nminusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin\nluontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään\nosotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli\ninhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut,\nperiaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita.\nEnnen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan,\nhänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki\nyksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan,\npuoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui\nhänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin\npapin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla\nveltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu\nylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei\nkoskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.\n\nKun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin\nhänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään\nsen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä\nolisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää\nettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli\nmonenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten\nihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa\nitselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä?\nOmistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka\nolisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta\nhänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen,\nettä se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa\npuheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun\ntoiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän\nsuhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt.\nHoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta\nhuomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet\nhäneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä\npitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia\nniin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli\nluonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen\nminulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa\nhän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli\nluoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan\nhän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti,\nettä Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei\nolisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä\nyleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä\nhäntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja\nkunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen\nsukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen\nikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään\nsellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle,\nhäntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin\ntuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa,\nsellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan\nvaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta\npian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin,\nsyvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin,\nmutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja\ntapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja\nkuinka hyvin hän viihtyi seurassani.\n\nKerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki\nsoi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin\nhäneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä\nnäyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista\nkysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä,\nkuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä\nenkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken,\nkun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö,\njohon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen,\nsilmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut\nnähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän,\nja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin\nolivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn\nolisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden\nonnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma\nkullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa.\nVarreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea;\nnäytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä.\nSamalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka\nei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa\nsääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa.\nAioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että\nhän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa\nilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen\nylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää\nnäyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen\nkäytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä\nmeidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä,\nJurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin,\noli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin\nhuulin selitykseksi: \"Se oli sisareni Galanta.\" En olisi luullut\nminkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen\npolvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen\nhyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman\nsyrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: \"Rakas ystäväni, tämä on\nkovin, kovin surullista, -- sekä se että teillä on tuollainen sisar,\nkuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin\nsanoa -- noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä\nsamaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella\npäässyt voitolle Jumalasta.\" Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin\noikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen\nettä hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen\nyleensä oli mahdollista.\n\nKuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin\nolevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa\nliinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka\nhänet löysivät, -- muuan kirjeenkantaja vaimoinensa -- olivat, kuten\nrahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän\njollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän\nhyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä\nja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut\nsyynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen.\nSiihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä\ntoimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi,\nkohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen\nhuonontuivat heidän olosuhteensa, -- mikä oli miehen syy. Tämä oli\nkaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava\nja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi\nhänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin\naikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta,\nvaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja\nsalainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja\nvallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.\n\nSiihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka\nnyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui\nhuonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies\nmenetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää\nmitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä\nmielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan.\nVaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä\nedelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän\nkasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta\nkunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin\nkohtaan.\n\nOli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että\nkaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt,\noli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä\nhuolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin\nnäytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta\nja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä\nuhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt\nraakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa\noli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että\nhänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista\nihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään\nollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden\nkarkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien\npuunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan -- vaikka muut\nVanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat -- suureksi osaksi\njuuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan\nheitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille\narvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli,\nettä hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita\nkasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi\nettä hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita\nnoita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei\nmikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa,\nsillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti\nsitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat\nhänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli\nkasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja\ntulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka\nolikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän\npuolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan\nkerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli\nhänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut\nhänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio,\nmitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus\nyksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen\nmielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja\nvirkistystä.\n\nKasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen\nhuostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa\nhuomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin\noli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita\nviattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa,\nvaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille,\nvarsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa\nherättämään rakkautta.\n\nAinakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän\noli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt\nMariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta\nsaliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin,\noli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja\nvarsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde\nettä Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän\nunesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta\nsalista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan\nenkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia\njalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni\nhänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä\noli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot\nkäsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja\nparkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.\n\nTorquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin\nGalantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään\nsaakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan\nitkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää\njuuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä\nmustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä\näidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa\nkohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut\nvanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli,\njoka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se\nettä Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja\nyhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä.\nEräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän\nvei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa,\nmerenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen\nkatselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan\nhänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä\nnäki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä\nyhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke\npistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä\nmahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja\nheitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä\nkomeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä\nvoittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin\naaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi\näänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch\nnyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua,\njoka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui\nhän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei\njuuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen\nmukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa\nloiskehtivaan mereen.\n\nHänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat\nhänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo\nheidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että\nalinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja\nheille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet\nottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän\ntahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun\nsitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti\nihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta\nkäydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät\nheidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi,\nsen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he\npuolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän\nkökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi --\nsillä siten he asiat käsittivät -- voittaaksensa suosijoita. Pahinta\noli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut,\nsaattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen,\nvaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko,\nettä he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä\nvakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä,\nkatsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä\nanastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at\npuheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku\nheidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen,\nettä sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa\nhänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista,\nmitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli\nteeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä\nettä oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.\n\nHän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa\ntekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä\nhänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta\nolisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä\nmuistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava\nheidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen,\n-- mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä\nheitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi\nkumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi\ntäytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa\nheihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat\nlämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma\nsija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä\nitseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen\nkädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se\nsuonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut\ntoivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana\nja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka\nolivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut\ntoinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen\nhänen lastensa sielut. \"Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne\nsinulle molemmat\", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se\nkumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka\nkatseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni,\nkun hän sanoi: \"Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne\novat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan\neteen.\" Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika\nraukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen\narkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.\n\nSanoin hänelle: \"Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin\nelämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka\novat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole\nsisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa\nteitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön.\"\nTarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan\nhänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo\nehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä\nhän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja\nsiveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä\nkiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus\npapillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut\nminun lainkaan tuta. \"En seurustele ollenkaan heidän kanssansa\",\nlausui hän, \"muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen\nheidän puolestansa.\" Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä,\nulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen\nsurumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt\nhyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä\npyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana\nlausuin: \"Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää\nihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?\" Mutta\nkysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi\nkykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle,\noudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä\nsanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin\nen enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen\ntapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut\nhäntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo\näärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.\n\nLausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme\nsitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan\ntungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa\nhänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli\nyksin erämaassa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nFarfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän\nkanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan\nelämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat\nolleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa\njälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään\nvälittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa\nravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä\njäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän\nmyöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään\noli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina\nenemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa,\naikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa.\nFarfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut\nmaksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin\non, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä\nja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle,\njoka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut\nherättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita\nnaisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta,\nlujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen\nasuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin\nmuut. Huone, jossa hän asui, oli -- jo siitäkin syystä että se oli\nmelkein tyhjä -- aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä\nelosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli\njäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu\nkukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai\nkukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. \"Olisin muutoin\nennen kuollut lapsineni nälkään\", sanoi hän, \"kuin kerjännyt. Mutta\nminua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa\nlapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta,\npahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi\nheidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä\nvarastaa. Mutta\", lisäsi hän hymyillen, \"niin pahoja eivät ihmiset ole;\nolen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia.\"\n\nKun nyt ihmisystävät, jotka -- kuten minä itsekin -- aina\npelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen\nkukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun\nFarfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja\nleikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa\nniin kovin kurjaksi. \"Kyllähän minä sen huomasin\", sanoi hän minulle,\n\"mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä.\nVaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta\ntuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain\nnäin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan\ntahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka\npanivat itsenikin nauramaan.\" Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille\nmieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä\nkuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei\nhänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin\noli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi\nhänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman\npuutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän\nlastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: \"Ettekö usko,\nettä näissä jo on minulle kylliksi?\" Silloin täytyi toisen nauraa,\npudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos\nhän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin\nhän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen\nmielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä,\nharvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa,\nettä kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.\n\nEttei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa\nhäneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden\ntarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet\nuseimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa,\nhätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää,\nkun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa\nseitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen\nryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen\ntienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan\nse ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan,\nmurtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja\ntarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia;\nkuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt\nhäntä rasittavan, -- olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta\nei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin:\nkuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot\nkuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin,\nhänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin\nhänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen\nja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan\njoiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi\nmiellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se,\nmikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa,\njalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä,\nvaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi\ntuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden\nvaltakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan\nsanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi\nhänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman;\nmutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli\nhellästi tutkivin silmäyksin.\n\nKysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään.\nOli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla\nhän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt\nmaailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona\nja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei\nollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi\nkirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet,\nja lähettää hänelle valokuvansa. \"Kuinka meidän täytyikään säästää ja\nnähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan\", sanoi Farfalla.\n\"Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli\nvuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli\nsaattanut minussakin toivon hereille.\"\n\n\"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi\", huudahdin kiukustuneena,\n\"kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin\nsellaisen ilkiön kanssa?\"\n\nHän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut,\nikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: \"Ei hän ollut niin\nhuono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä\nkoitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen,\nrauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua\nhän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja\nviiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen\nkustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta\nei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja\nkalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli\njuhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona\ntai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen\nkasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, --\nmelkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten\ntiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua,\nheidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse,\nja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei\nlainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja\nalakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin,\nmeni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken\nalakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa\nkotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli\npalata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme\nhänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi\nei ollenkaan, -- eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt.\"\n\nMinä sanoin: \"Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni\nkuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja\nraivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi\npitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin\nsurkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä.\" Farfalla nauroi,\nmutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. \"Olihan se minunkin\nsyyni\", sanoi hän. \"Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa,\nvaroittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä\ntilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin\nkoetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä,\nmissä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin,\njos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta\nen olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein\nvastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi\nlapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin\nsuinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa\nja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, -- sillä häpesin\nikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi\nettei syy oikeastaan ollut minun.\" Hän nauroi noin sanoessaan, mutta\nei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla\nnuoruudenhulluudelleen.\n\nEn tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta\nvai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta\ntarmokkaita kasvojansa. \"Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut,\nvihastunut, raivoissanne?\" kysyin minä. \"Eikö teitä haluttanut sanoa:\n'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa\nkuoliaaksi?\" \"Mitä minua halutti tehdä\", sanoi hän nauraen, \"en tiedä\nniin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, -- en\nnuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun\nluontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän\nlapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin\nhäntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan.\"\n\nEi ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan\ntai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan\nhänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa,\njumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut\nvoinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten\nhänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän\ntoteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä\ntäyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon\ntuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi\ntämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän\nei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti\nsitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa,\nvastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla\nseitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille\nkaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi\nollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta\nleipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse\nteossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä\nvaroissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei\nvoinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.\n\nFarfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa,\njoka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen\nhäntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi\nsitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja\nsäästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden.\nNoiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta\nkiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt\nFarfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa\nvaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi.\nKumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan\nhe hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus\nja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin\nkevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen\ntoimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät\nhe hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle\nkorvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti\nsanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin\nollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi\ntoisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi\ntuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana.\nKun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran\nolivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar\nsaattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä\nmuualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että\nhän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka\nistuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan\nheidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin,\nkäski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan,\nniin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.\n\nTähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi\nhymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman\ntyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän\nviimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen\nkasvojensa rypyt synkän syviksi. \"Sen jälkeen en enää kulkenut sitä\ntietä, jota lapset menivät kouluun\", sanoi hän.\n\n'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja\nkantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä\npäätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan\npahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet\nsinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua\njälleen enkelein katseet!'\n\nKolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet\nvoineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa\nollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena\noli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu\nolemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa\nlapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin\nankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan\nkerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut\nnauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai\nkovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä\npienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa\nkeitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä -- sanalla\nsanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi\nmieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan\nvalittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä\npaitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan\nheikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti\nleikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys\nja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään\ntietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja\nhänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo,\njoka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin.\nTämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään\npoikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan\nkuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä\nkannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet\ntaivutetuksi tulemaan mukaansa. \"Niin iloissani kuin olinkin saadessani\nhänet takaisin, kuritin häntä kumminkin\", sanoi Farfalla, \"sillä kuin\nsalamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta\nvielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on\nVanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat\nolleet paremmat kuin minun.\"\n\nMuutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään\nikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja\nitsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat\nvieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta\njoutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet\noppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat\ntottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa\npikku Nannin saavan \"hyveenpalkinnonkin\". Siten nimitettiin muutaman\nsadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin\nerään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi\njollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista\nnuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa\nuseimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja\nlapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla\ntyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa.\nToimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian\nratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli\nannettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti\nodottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen\nmies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa\nlaivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän\nvain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle\nvuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi\nhyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden,\nja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän\ntoimeentulonsa turvattu.\n\nHuomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden\nvelvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi\nnauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun\nja lausui: \"Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy\nolla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä\ntyötä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan\nkoskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, -- en ainakaan enemmän kuin tuhannet\nmuut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina.\"\n\nKun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana,\nsaarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: \"Eihän onni ole pääasia,\nei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä,\nettä kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut\nja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni,\njoka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen,\nniin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden\ntielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita\nraivattavaksi pois.\" Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut\niloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan\nja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon\nihmisiksi.\n\nPuhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran\nnäin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen.\n\"Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai\nonneton\", sanoi hän. \"Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on\nelatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen\naihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin\nhyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi\nvoinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en\nmyöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin\nselvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä\npalatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran\ntalven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti\nhiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista\nurkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä:\n'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna\njo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia\nhiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi\npanttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' -- Tuolla tavalla\nminä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin.\nMutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella\nseisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan\nhuomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut\novi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt\nesiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat\nminulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus\noli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni,\nkuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin\nsitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä,\nnälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja\nlapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia\nmieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa\ntuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta\nlainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä,\nja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle\nlusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' -- sillä voin pahoin nälästä.\nMutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen,\nminulle tarjoamatta. -- Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä,\nkuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun\nminä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen\nsilmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa\nalkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, --\nja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin\nhänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin\nvieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän\npäästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen\nkatseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen\nihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku,\nlepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin\npaitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään.\nJa nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia,\njoita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole\nsaanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä\nja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella\nja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole\nsaanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi\nminun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja\njättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa\nminua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' -- Kaikki nuo\nkuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella,\nja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut\nsuuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä,\nettä jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt\nitseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona\nkatseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli,\nja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta\ntavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä\nvaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat\nsaattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla.\"\n\nNiin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä,\nettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni\nmuistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen\njälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut\nnähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut\nhänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä\nkuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin\ntuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka\ntakaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä\nolentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut\naikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme\nitkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua\nkylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa\nsilmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina\ntyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.\n\nMutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut\nelämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että\njollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta,\nonni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä\nvaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin\nnääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa\nvoi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, -- nimittäin Riccardon\nkuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi\ntaivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista\nhuolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin\nvoi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen\nelämäänsä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nTuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän\nAntoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua\npyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista\nvuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan\nsataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä\ntodisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan\nasennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen\noikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus;\nvasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva\nlilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan\nlapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina\noli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman\nmuurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo\nerityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin\npiti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla\nsanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon,\njonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius\nmeille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä\npyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia\nolleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän\nluottamustaan -- eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi\nminulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta,\nnimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten\npyhimys. \"Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle\",\nsanoi hän, \"mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, -- eivätkä\nainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin\nmetsänelävät, -- viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset;\nyksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat\nmielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki\nmerenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa\nja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat\nolleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset,\njoita ihmiset eivät ymmärtäneet.\" Samaten kuvaili Riccardo innolla,\nkuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli\nlaskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja\neläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. \"Ei ole Vanhassakaupungissa\nainoatakaan lasta\", sanoi Farfalla, \"joka ei häntä tuntisi ja\nrakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja\nlaulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään\nja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että\nvanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään.\"\n\nAivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen\nenemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli\nalkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli\nnäet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut\nsen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet\nunohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan\nväsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle,\nja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja\nhelkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet\nkeskenänsä.\n\n'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa\nkirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin\nsiltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen\nlaulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:\n\n    Kultaa siipen' välkkyy,\n    Kultaa laulun' helkkyy,\n    Kultaa, kultaa syömmen' on!\n\nJa minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan\nkaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat\nkeltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.\n\nNyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein\nlakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille\nvalmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen\noli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut\nmakkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun\nlapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo,\noli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli\nkompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin\nnopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin\nettä olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka\noli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta,\nniin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He\nolivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan\nmyrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa,\nhiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.\n\nAjan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut\nvalmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä\nvarpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton,\nkumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa\noli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei\nasia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla\neikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen\ntäytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni\nrikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät\nolleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina\nkeksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko,\nvoidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli\nhänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea\ntäyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin\nhän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla,\nmutta voidessaan huonommin -- ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin\n-- oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti\näidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla\nhuoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi,\nnäyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat\nhänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei\nsilloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja\nkuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä.\nMutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi,\nlisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän\nosottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta\nharrastavaksi.\n\nCarmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut\nniiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo\noli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla\nkertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä,\nprofessoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän\nriisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa\nja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta.\nHymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt,\nmutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään,\nettä Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos\nhän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan\nlaiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi\nkävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat\nhänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei\nollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä,\nkuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä\nsuhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän\nlainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat,\nluonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä\nhänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä\nhe olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät\ntiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi\nnaimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset,\nsanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut\nniitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin\nhiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien\nveren.\n\nCarmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi,\nhänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno\neikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa\nja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen\nolennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin\nonnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea\ntuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt,\njuopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita,\nniittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon\nhelmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa;\npuhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin\nkatselemisesta.\n\nVähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni\nhänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin,\njossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui\nnopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti\nhänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat\ntaivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet\nilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot\nolisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella.\nHän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen\nsiten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä\nniiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille\nlukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin\netteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa\nkertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti\ntuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen\nhuomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut\nuutta kiihdykettä.\n\nHän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse\noli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta,\njonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien\nkanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden\nvalkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja\nsinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin\npiiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella,\nettä tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon\nviehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja\nmennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin\nilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän\ntuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli,\nkun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen\ntapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt\nmuuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä\nmitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki,\npitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.\n\nKun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina\nhankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi\npäästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti\ntölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan\nkuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen\ntovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne\nhaudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä\nilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'\n\n\"Niin\", jatkoi Riccardo innokkaasti, \"mutta ennen kaikkea on teidän\nmuistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa\nlintujeni ja sirkkani häkit.\" Minä huomautin että siten ehkä hänen\nhautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan\noli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta\noikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että\nmuut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun\nvarsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen\nrupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan,\nhänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille\nja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut\nsairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia\neräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa,\njossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa\noli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut\nkukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset\nhoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat\nne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, -- niihin hän tosin ei\nollut kuulunut -- olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. --\nHänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja,\nluullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi\nolla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: \"Minäkin olen\nkerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!\"\n\nHänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän,\näitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta\nsoittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja\ntanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän\noli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi\nsiihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi\noli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi\nsaada sitä kokoon, -- joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton\ntoteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä\nkadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi,\nrajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta\nansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita\nmielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi\nmielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui\nkorkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan\nharmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla\nlaivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin\nettä tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä\nminun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään\npitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.\n\nHän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut\nmitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista\nsoitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta,\nesittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan\nsuusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat,\nsillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti\nminua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen\nsuhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen\nja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen\nkirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja\nhänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi\nolisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä\nitseänsä.\n\nKun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin\nvoimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin\nkatseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi\nnähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen\njätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla:\n\"Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne\npystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta\nvastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille\npystytetty riemuportti taivaassa.\" Viime sanat oli hän selvästi\nlausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä\nvastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti:\n\"Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään\nunen laaksoon.\" Siihen virkahti Farfalla nauraen: \"Sellaisilla kuin\nsinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että\nJumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon.\"\n\nNuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä\nkenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa,\nkevein askelin, sauvatta, -- ja siksikö voit niin tyynesti ja\nvälinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö\nolet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin\nolisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien\nkukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää\nkastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin\nvähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt,\njos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut\nköyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja\nvihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä\ntämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä\nylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, -- haudan!\n\n\n\n\nV\n\n\nEräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset\nliikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään,\naterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien\nkanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle\nkentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho.\nToisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä\nmeren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena\nhäämöttävän taivaan kanssa.\n\nUseimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja\nvoitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja\nlihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani.\nAluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa\nkivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään\nsaada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden\nelonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa\naskartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan\nja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden\njoukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja\npeljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia\nmadonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja\nkuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin.\nHän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja\ntaipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana\nsairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja\nkeuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo,\njoka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. \"Mutta\nkuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?\" sanoi hän. Riccardo\nsanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka\ntapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa\nmaksun tähtitaalereissa.\n\nToinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti\nosaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan\nja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että\nyhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata\nrukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen\nolisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua\nkirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen\naikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten,\nrukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä\nriippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää\nkahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä\nmyöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat\nsilmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin\npitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt -- niin\nkerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin\nsuuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa,\nettä myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui\npyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.\n\nKaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi\nettä he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa.\nToinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein\nköyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin\nsuorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista\nintohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota\nkiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen\nliikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan\nmuutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen.\nHänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja\noli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä\noli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt\nhänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen\neläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni\nnaimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut\npaha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa\nkävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi\nsitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen\nollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat;\nkuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan\njuomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä\nhumalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa\nkauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi\nehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui\npian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä\nhänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta\navioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla,\nviisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa.\nKolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi\npian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren\nrakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä\nlainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut\nRoomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli\nauttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.\n\nToinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka\nsurut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni\nniillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja\nmiellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen\nvuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä,\njoka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä\nhattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies\nmennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt\nsiellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon\njalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta,\npani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa\nettä pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki\ntuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies\nparka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin\näkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan,\nkävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti\nainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään\nitseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä\nhänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten\nhän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi\nkankeammaksi.\n\nSanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:\n\"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,\nja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?\nTyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?\"\n\n\"Kohtalo\", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. \"Kaikki on\nedeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen\nolevan oikeassa.\"\n\nVäliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja\nhän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka\naivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja\nnaurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja\ntuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea\nja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli\nmahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen\nhän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena,\nnoin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt\ntyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla\nlaimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen\nmuutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä\nhulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa\nnuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle\nkaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka\nsuhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut\nmielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti\nhänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei\nollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän\ntunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin\nolleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain\nesikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka\nkevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta\nvaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut\nmenettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä.\nLääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän\nnyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa\nsairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua,\nviemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti\nBonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän\nkotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena,\nrohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä\nlähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa.\nMutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin\ntavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen\njälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään\nväkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen\nsydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen,\njoka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta,\nsaattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin\nuteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi\nkotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon\nkyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt\nvuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.\n\nTosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen.\nHänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai\npikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä.\nHänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli\nminusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki\nleppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään\nhaukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle\nsattuu.\n\nHän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin\nrakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi.\nLuonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen,\nja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa;\ntosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut\nmonta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan\nhyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan\ntoivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä\nhänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin\nhäntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen\nrakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta\nja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja,\nvaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti,\nvaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa\nitseäni häntä puhuttelemaan.\n\nVirkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin\naviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä\nolentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin\naviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita,\nterveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia,\nja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa.\nVanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain,\nsillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he\nrohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin\nheidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan\nmuinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan\nsynnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi,\nja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi\nkylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille,\nettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka\nhän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut\nylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa\nhuostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi;\nmutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla\noli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi\ntarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin\nkäynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri\npaljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa\nisättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa\nasunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei\ntiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt\nkuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden\nkorjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta\nkolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta,\nvaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen\narmorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.\n\nFarfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä\nVittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä\ntahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi\ntahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli\npikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi\nettä tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä\ntakia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa\nkosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä\nolisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo\nja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan\nlyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet\ntätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää\npitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen\nkanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua.\nVastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että\ntuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta\nlaiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.\n\nKun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla,\njoka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt\nmuistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti\ntietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia\nja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli\nkuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta\nsamalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten\nsilloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat\nmieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen\nkansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä\nmuutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella,\nja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin\nhuvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä\nilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja\nja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen\njotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista\nlauluistakin, -- ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä\nmuistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen\nkertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti\nuskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla,\nvaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa\nja pyyntöjänsä esittämään.\n\nEnsi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan\ntuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti\nnimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten\ntuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään\nnaimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen\nsisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli\nsilloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä\npaljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä\nlähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin\ntullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti\noli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi,\nettä tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö,\neikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan\nperheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä\nmielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia,\nja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut\nFarfallalle mitään apua. \"Siis\", sanoi Farfalla, \"on minun kiittäminen\nmadonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki\nminusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin\nhyvin kuin äitini.\"\n\nToisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän\nollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt\nmaailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä.\nHylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että\nsaisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni\nhankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen\nolisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä\nsyntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän\nvuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän\noli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan\nylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt\npitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa\nrukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento\nymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja\nitki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet\nvirtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi\nmaailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi,\nvoimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä\nolisi ollut kaksi henkeä.\n\nVittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa\nkorkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli\nnimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja\nkun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen\nakkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja\njuuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa,\nalkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti,\nettä hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki\noli ohi. \"Jos se olisi ollut poikalapsi\", huomautti lihava vanha muori,\nFarfallan lopetettua tämän kertomuksen, \"niin siitä olisi tullut\nmahtava sotapäällikkö.\" \"Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka\nolikin tyttö\", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan,\njoka istui kaukana hänestä, \"mutta nyt en enää usko sitä.\"\n\nUlkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen\npurppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki\nse viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja\ntäyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin\nettä yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä,\nkuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo\nauki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä\nkuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten\npäivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään\neikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta\nja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin\nkertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet\nluotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi\nhän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: \"En ole pahempi sinulle,\nkuin sinä olit äidillesi\", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa\nkauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko\nhän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää,\ntorvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä\ntäältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi\notsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä\nharja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei -- onnen\nkukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja\nkarjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden\neläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla,\nmustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron\ntästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse\nteossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä\nolivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä\nja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä\noikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja\nsilloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan\nja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei\nhänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti\nmielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten\nkuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt\nkaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. \"Ne eivät\nminusta ole olleet kyllin kauniita\", vastasi hän, katsoen minuun\nhymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi\nollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin\nmitätön näöltäni. \"Ja Pasquale on kyllin kaunis?\" kysyin edelleen, ja\nhän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla\näkkiä, -- joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen\nmuhkeus ja kauneus oli verraton.\n\nOlisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja\nmenin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan\nsellaisen. \"Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?\"\nkysyin häneltä. \"Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen\nonkin\", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa,\njoka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. \"Katsokaas\",\njatkoi hän heti, \"tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun,\non juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja\nsiellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä.\" Perintönä\noli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon\npuheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen\nja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia\ntulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi\nvoidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin\nosannut muuta kuin: \"Näkemiin!\" ja \"Hyvästi!\" \"Mutta opetan sille vielä\npaljon muuta\", sanoi Riccardo, \"sillä kuukauden kuluttua se on minun.\"\nKysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti:\n\"Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin\nhän ei ainakaan palaa missään tapauksessa.\" Kun hän lausui tuollaisia\nseikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi,\nettä selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa\nkuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt\nulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän\ntunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin,\nettä tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia,\nvaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky\nei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi\neläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa\nmitenkään suostunut sanomaan \"Näkemiin\", vaikka sen omistaja huusi\nsille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa\n\"Hyvästi\", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa\nkuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että\nhän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. \"Se ei tuolle\ntyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla\",\nsanoi Riccardo hymyillen.\n\nKysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt\nhäntä lähtemästä matkaan. \"Mitä se olisi hyödyttänyt?\" kysyi hän\nhämmästyneenä. \"Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään\ntai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä.\nLapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja\nlääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti\noli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut\nkeskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse\njalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme\nyhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin.\nSinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta\nmuurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin\nkotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa\nyhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin\nmatalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo\nputoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut\nhautaan.\"\n\nRyhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen\nkäsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta,\nettä hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi\nelettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan\nterveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: \"Tiedättekö,\nmiksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen\ntuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän\nrukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä,\nkuin Nannin myötäjäisrahat.\"\n\nKoetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui\nmielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti\nsiitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta,\nuhraantuvaisimmasta ystävästänsä, -- jota hänellä muutoin ei näyttänyt\nolleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut.\nHän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään\nhänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman\nnurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.\n\nTäysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa\nkenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui,\nja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes\ntakaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin\nkuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman\nhivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla,\nluonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut\njuotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon\ntuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat\ntuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta\nääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen\noli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen\nheikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen\nkautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat\nnuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti\nkyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun\nkaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin\nheikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun\ntäyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden\ntörkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat\nhänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua\nhuudahtamalla: \"Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin\nei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä\nvuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet\nnäine myötäjäisineen?\" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti\nFarfallaa kohden huutaen: \"Minä tahdon hänet, minä, minä!\" -- sitten he\njuoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat\nvallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille\nensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa\ntanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan,\nja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen\nrytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin\nPakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön\nolevan käsissä, -- ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki.\nHälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja\nasettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle\nvirittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta\nja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä\nvuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli\njotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti\nkuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne\nharhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa\nkohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan\nheidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka\noli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa\nvedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy\ntiedottomaksi ja menehtyy.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti\nRiemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku\nNannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta\nja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat\nkäyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta\noli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni\nasui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he\nkerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat\ntoiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän\nlausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin\nRiemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa\ntyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä\nsyttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta,\nkun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.\n\nKohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka\nvarsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin,\nvälttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä,\njonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin\nsanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan\nnoita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin\nhänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään,\nettä se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt\nkotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus\nvallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui\nheti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo\nmuutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt\nmelusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä\noli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi\novesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse,\njotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut\ntalojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä\nrauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa;\nmutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän\ntuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin\nsaanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja\naikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen\npuotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä\nmatalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa\neläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli\nleveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni,\nhöyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät\nsaaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut,\nkun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli.\nSilloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato\nsäpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä,\nepäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia.\nRiccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen\näkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: \"Ilmaisenko,\nken Benvenuton murhasi?\" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman\nvoimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä\näkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä,\nmelkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka\noli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut\nlöytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain\njonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan,\nmutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että\nmurhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet\nvaltasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä\nyhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi\nrukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa\nistuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin\noli saanut nähdä saaren -- -- -- Mutta kiivas pelkoko sen lienee\nvaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan\nkiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.\n\nRiccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta.\nEräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi\nKulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja\nerottanut Torquaton äänen. \"Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla,\neikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut\", sanoi hän; \"silloin\nkoetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului\nse kuin käheä-ääniseltä haukunnalta.\" Kun Riccardo sitä paitsi tiesi\nettä hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta\noli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin,\nniin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen\nalkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen\noikeutetut.\n\nLausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin\nvuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. \"Monet tietävät Torquaton\nrikoksista\", sanoi Riccardo, \"mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka\nme emme koskaan ole siitä sopineet.\"\n\n\"Luuletteko sitten\", kysyin hämmästyneenä, \"sillä tekevänne palveluksen\ntuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että\ntoiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän\npikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti\nhuomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin\njatkamasta synnillistä menoansa?\"\n\nRiccardo pudisti päätänsä ja lausui: \"Jurewitsch on selvillä\nkaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut\nBenvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän\ntekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta\nepäluulonalaiseksi.\" Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita\ntoinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan\nsaattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää,\nmutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen\nkädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista\ntekijän.\n\n\"Ja niin saa siis\", sanoin minä, \"vaarallinen pahantekijä esteettömästi\nja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn\nja rakastetun miehen veli?\" Siihen vastasi Riccardo: \"Ilmiantaminen on\naina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa.\nJa mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi\nvankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään\nkaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään\nilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes\ntuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä\njo olisimme itse samassa asemassa.\"\n\nOlin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani\ntuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se,\nettä minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa\npitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. \"Oletteko te\nsitten palloja\", huudahdin aivan raivostuneena, \"joita pahat henget\nheittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi\nelämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille\npaholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö\nkukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä\ntule lurjusta eikä murhaajaa?\"\n\n\"Voisittekos te sitä tehdä?\" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin\nvilpittömän, vakavan katseensa.\n\n\"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi\nkuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin,\njos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista\nrikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden\nkaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi\nolevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt\nJumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt\nhirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen\nkasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti\nhän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat\nhänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia.\nSitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata\naskelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit\nkutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan\nihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun\nhuuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi\nseisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin\noli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen\nsamanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin,\nja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan,\nniin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran,\nkääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että\nruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan\nettä se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne\nolivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja\noli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja\nsai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut\ntuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi\nhänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin\naamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui\nhengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi\ntarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn,\npisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän\noli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen\nyllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta\nvähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla\ntoimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset\neivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa.\"\n\nKuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin\nvakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen\ntodenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että\nhänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon\nlakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.\n\nRiccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut\nRiccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä\nkanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka\nhän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato\nnyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja\nkostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta,\n-- mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan\nveljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa\nvakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin,\nja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että\nempimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle,\nsuodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta\nRiccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut\nmikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä\npuolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi\nsatuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset\nviattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei\nRiccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa\nmiehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä\nvastustaa.\n\nTuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon\nharmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen\nasuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui\ntanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa.\nSellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka\nitse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle\ntilaisuutta tanssia soiton mukaan, -- ja nythän oli täytettävä kauniin\nnaisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan\nGalantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei\nhän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta;\ntosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään\ntahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä\noli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo\nollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa,\nsillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta\nkuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen\nperässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein,\nnaapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä\nei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta\nminulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä\ntapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen\nja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan\nujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta\nmarmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai\nsalissa.\n\nGalanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi\nhän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja\nhävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa\nei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon\nrumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin,\nhohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten\nhaivenpeitteinen päänahka. \"Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin\nvarastelevaisella mustalaisnaisella?\" sanoi hän. \"Maallinen taiteilija\nolisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat\nkuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja,\njommoisia ihminen ei uskaltaisi.\"\n\nHänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran\nsatuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin\nettä hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen,\nkuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin\nhänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea,\nviehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut\nherrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein\ninhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka\nhän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön\nnojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet\nluotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla\nmennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden\nhänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan\nitselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän\nsyöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen\nesiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että\njälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei\nse olisi ollut vastoin aikeitani -- ja tosin tarpeetontakin.\n\nVaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa\noli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin\ntunteista, nimittäin säälistä ja -- vaikkei hän itse sitä selvästi\ntajunnut -- mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei\nvedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani,\nsaadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että\narvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin\ntavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen\ntuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä\nlempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä,\nyhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille\nrahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi\npidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi\nhänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli\nse, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan\ninhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä\nseurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä\nkuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian\ntulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani,\neikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi\npaperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen\nmielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin,\noli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä\nsiksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin\nRiccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: \"Tämän\non Lisabella lähettänyt.\" Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se\nsopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun\nhän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni\nja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä\nmyötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin\nRiccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan\ntäytti hänen mielensä.\n\nVäliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun\nkerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten\ntaaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä,\noli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen\nhän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka\nvarusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden,\nhienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä\nkoskaan pälkähtänyt kysyä -- kuten monesti pelkäsin -- miksi Lisabella\nei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä,\n-- mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota\noikeata \"Lisabellaa\". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä\nliikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä\neikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. \"Onko onnettomuus\nsitten hyve?\" sanoi hän. \"Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi\nettä muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun\nrakastaa sinua ja nauttia onnestani.\"\n\nVäliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista\nepäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan\nonnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni\ntyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja\ntyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki\nkatkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani\nvastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset\nja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo\nelämällemme todellista arvoa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa,\nRiemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni\nedustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa,\nistuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän\noli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana\nvuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin\noli parasta jättää hänet yksin.\n\nVallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin\nkeveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä.\nMinusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt\npyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista\nkaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus,\njota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja\nlaineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa\nkoristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka\noli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret,\nNanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista\nliljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka\nsillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa\nnaureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni\nportaille. Huusin heille ilkamoiden: \"Tuota te ette tehneet ilmaiseksi!\nTunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?\" \"Hänen\ntäytyy toimittaa meiltä kesakot pois\", huusi pikku Nanni nopeasti, ja\nhäneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä,\nsyvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä\nyleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis,\nniin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä,\njonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.\n\nToinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä\nkerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden\nylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä\nja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen\nsurumielisyyteen verhounut, -- ja tuo herätti minussa arvelun, että hän\näidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa.\nMutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin,\nvaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he\nlausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua\npitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle\nettä Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi\nyhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut\nPasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut\nenää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.\n\nMeidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas,\nja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi\npyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle\ntai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli\ntullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma\nja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli\nleveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä.\nNaisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa\njuuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen\nolevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja,\nkun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään\ntiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä\nnyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen.\nAluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen\nrakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut\nriidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut\nuudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa\nluokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren\ntuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui\neräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies\nhiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin\noli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen\nvaljut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti\nhänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä,\nnosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti\nrintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin\nvaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten\nvilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan,\n-- minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen\nvanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin\nkeuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin\ntutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli\nlyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi.\nLevottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan,\nhakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen\nakkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta\nettä Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti\npäätänsä ja huusi: \"Minä voitan vedon!\" nauraen ja niin kovalla\näänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut\ntulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. \"Viime yönä minä\nnäin unta kirkkoherra Jurewitschistä\", sanoi tyttö, lakattuaan\nrykimästä; \"hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen\nja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän\nvedon, että siitä heräsin.\" Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui\nmaassa, lausui: \"Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa,\nnimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää.\nNumero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9.\" Keuhkotautinen toisti\nnuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi\npäiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa\nkyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen\nkyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt\nsen puhkaisevan katon. \"Se uni tietää hyvää\", sanoi kirkkovaimo\nhyväksyvästi; \"kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52.\" Kun Farfalla\nsanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo\nnumerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä\ntuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli\nnoita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä,\nmutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten\nkaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se\nmerkitsee. \"Tiedän\", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista\nsilmistään minuun ylpeän katseen. \"Voitetaanko sitten aina tuolla\ntavoin?\" kysyin edelleen. \"Tietysti ei\", sanoi hän yhtä levollisesti,\n\"sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin\nniiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja\njätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee\ntoista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys\nkuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien\nlaita.\" Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista\nvain yksi ainoa voittanut kerran -- kaksi guldenia -- vaikka useimmat\nheistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä\ntehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän,\nkuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta,\njonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni\nkysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se\nlöytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että\nlöytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. \"Voisihan sen jakaakin\", sanoi\ntietäjävaimo, \"mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan\nparemmin sillä lailla.\"\n\nMinulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen\nja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta\nsitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa\noli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita.\nKun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti\nettä voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla\nhänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden\njotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat\nhänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja\nhän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla,\nettä he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta\nlöytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi,\nkun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä\nruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen\nlöytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät\nlöytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen\nlohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen\nkuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan\noli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.\n\nKaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin\nsuutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa\nsilmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava\nmuori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta,\nkuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja\nkyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin,\nhieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt\nettä ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne\nvoisi jäädä jotakin kätköön. \"Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan\nkätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?\"\nhuudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat\npitkin poskia.\n\nFarfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin\noli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita,\neikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos\nse olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka\noli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon\nrikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän\nhuomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä,\nei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän,\nvalmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa\nniitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet\npahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen\nrahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa\ntuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä\nmyöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä,\nhirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, -- sillä, sanoi Farfalla,\nsamalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita,\njotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.\n\nTuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut\ntaitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet\nonnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle\nköyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut\nkadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä\nhän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.\n\nTuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki\ntyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään\nhätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään\nväärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten\njakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies\ntodellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta\nkirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet\nolivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut\nonnistunut kenellekään. \"Näillä tienoin on eräs\", sanoi hän, \"joka\ntekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista.\"\nNähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta\nurkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät\nFarfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen\ntai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. \"Se on varmaa,\nettä tässä talossa kummittelee\", sanoi Farfalla. \"Olemme kuulleet\nkaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei\nkoskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi.\nKeskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja\nCarmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä\nkolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului\njälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi\nollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin\nensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän\nvuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken\nsiellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin\nettä kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että\nnopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut\nlehti tuulessa.\"\n\n\"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota\nkuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta;\nmutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa\neikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului.\" Farfalla kertoi\nedelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän\npuhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut\nettä toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut\nettä sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi\nja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä,\njotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja\nsalaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei\nvielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi\nviattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.\n\nKyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä\nvälin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten,\nkuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo,\njoka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että\nkyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän,\njosta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli\nvalkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen,\nettä hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa\ntähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten\neräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut,\njoita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä,\nnimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi\nvastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään\nkysyi, miksi hän niin teki: \"Siksi että sinulla on viaton sydän.\"\n-- \"Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa\", sanoi\ntuo pieni, vaivainen olento, \"ja kotiin tullessani oli sydämeni\npakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän.\" Siitä saakka\noli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin\nsairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä\nluotansa lohdutonna.\n\nYhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön\nhiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli\nmyöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi.\nTuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti\ntarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä\nkoskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin\nääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten\nhiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta\nolisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja\nvaltavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja\nhänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka\nhän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: \"Jo\nkuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!\" Kuuntelinhan tosin\nedelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin\nsamalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon\nsynnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken\nkohahdukset etäisyydessä -- tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti\nuudestaan alkava itku.\n\nHeti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla\nvuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin\nlähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen\nmielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti\nharmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin\najatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin\nminulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä,\nsairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista,\nkärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat\nahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut\njotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä\nminusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani\nja sanoa: \"Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä\nitsellenne tyydytystä!\"\n\nToiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset\nolivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen\nhengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat\nhänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa\nkuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä\nvastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa\nherkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari\nvaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä\nheitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia,\nmutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen\nmuisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa,\nkuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään,\nitsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan\nhe nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät\njäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.\n\nYritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin\nvielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet\nsamaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia\noli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi\npyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin;\nsitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet\nseinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen,\njonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä\nilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen\nkuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla,\njoka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: \"Pyhä Antonius\nsuo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on\nvarissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?\" -- \"Ne\nkuuluvat tuottavan onnea\", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä\nvasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi\nkäydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla:\n\"Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele\nsitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä\nhänellä ollut mihin päänsä kallistaa.\"\n\nKotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa\nsilmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä\ntuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä\nmuinoisesta kauneudesta ja suloudesta, -- samaten hänen laihat,\nkuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin\nmaahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin\nolisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta\nettä hän vielä odotti onnea --! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt\njonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa\nkaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin\nkierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti\nkätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen\ntäytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta\njonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen\ntunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista\nvaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin\nsävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla?\nOi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta,\njolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä,\nhätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten,\nnoiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit,\nriutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia\ntavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä\nhakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä\nheistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta,\ntunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset\ntaivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka\novat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden\nihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta\nylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi\nheidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee\nnälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he\navuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!\n\nMutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka\nkiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme,\nhuolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi\nsuonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai\nhellyydestä, kuten rakastava isä?\n\nKuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee\nmielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta\nmakeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme\nrinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua,\nkuten ääretöntä rahasäkkiä: \"Maksa meille siitä että nimesi alituisesti\non meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun\nkuvallasi!\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun\narmeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota\nFarfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin\nja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet\nhänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita\ntavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä\nkuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään\nerikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne\nolivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja\nilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut,\nvaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta\nvikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa\nentistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei\nhän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti\nminut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina\nyhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika,\njonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin,\nhuomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan\nollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja\nherttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen\nisänsä -- mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä\nBerengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt\nkäydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta,\nhänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan.\nIstuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden\nsoikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti\nja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä,\njoka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen\nnauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: \"Nää seikat\ntiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri,\nluit tään!\" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa\nuskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä\npaitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu\nsiitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti\nilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän\nolisi tahtonut sanoa: \"Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei\nviisauttasi kannata kehua\", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään\nolisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta\nsydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään\nollut hänen ikänsä mukaista.\n\nIsä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta,\nmitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa,\nja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän\nolikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas\nja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan\nrahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta\ntuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti\nkaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin\npostiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä\nja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar\noli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski\ntuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten\nkesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi\niloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä,\nmutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme\nkasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: \"Tuolle vanhalle\nmiehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan,\nmiksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää\nihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota.\" Tuollaisia\npuheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä\nhuulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät\nnaishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon\ntakaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä\nnäköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen\nmyöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot\nsynkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin\nmitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta\nkevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt\nvoin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin\nmielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin\npikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään\npalkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta\nlentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla.\nSiten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina\nuudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä\nja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi,\nkuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina\nnäki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi\nsen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella\npoikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä,\nmutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut\nettä hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta\npahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman\nnopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla;\nitse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä\npyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme\noli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen\nmielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä\nkohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin\nminun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani\nmitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin\nkatsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän\nvakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa --\nniin haluttaisi uskoa -- väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa,\nmuistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän,\nmikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni,\nkun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun,\nmutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että\nlapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka\nsen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä\nsylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos\nnauttimaan joutohetkistään.\n\nTuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku\nBerengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta\npalattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä\nmonenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti\ntyötä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut\nRiemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen\nvieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän\nohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä\nvisertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka\npienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan\nja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa\nolivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin\nkuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän:\n'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin\narvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa\nhallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja,\ntulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä\nseikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja\nkulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla,\nniska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa\ntärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä\nhänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä\nkatseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään\nvarmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, --\nkuten väliin käy -- jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen\nselvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin\nnimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan\nvaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin,\ntuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen\nvasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi\nluultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui\näkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla,\nmelkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä\noli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta,\nkuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä,\nhöyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä\nhänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä\nturmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni\nmätänemässä olevaa kauneutta.\n\nTapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä\npikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin\nsuuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen\nryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen\nhuoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa\nesiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa\nherättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina\noli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä\nselville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin\nnähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin.\nTunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella\narveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut\nmuutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän\nseurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa\njollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa\nhänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen\nmukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja\nnyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut\nvoittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa.\nHuoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut\nmitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen\nruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi\nsen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä\nmatkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato\naina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen\nhuoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta\nkun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän\naavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta,\nettä hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen\nlattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu\nlapsenruumis.\n\nTämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku\nBerengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen\nonnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä,\nruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan.\nSiten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin,\nvaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti\npainetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että\ntuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen,\njonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun\npoikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut\nsen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan\nminuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat\nminun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille\ntehdä!' -- Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee\nperintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus\ntaistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi\nollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen\ntekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja\nseikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja\npitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan,\nkun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin\ntuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta\npienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin\nsilmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään\nja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen\nviattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen,\nilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä,\njoka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa\nheikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui\nsitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän\nmoninaisille kiusauksille alttiiksi.\n\nMenin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli\njoltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin\npahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä\nkadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin\nihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai\nmyöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset;\njokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule,\nniin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin\nettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän\nolkapäitänsä ja sanoi: \"Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon\npaheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin\npääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai\njoltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan.\"\n\nSanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut\nainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin\nvelkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut\nkeskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi:\n\"Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin\ntäydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua\npettää.\" Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja\ninnokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina\nhuomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla\noli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän\nalkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä\njonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, -- mutta\nsitä en kuunnellut loppuun.\n\nVanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä,\nja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä\narvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella\nrakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä\nkohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa\ntakia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin\nhuomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun\nolin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli\nsattunut sydämeen, -- hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut\nkuulla mitään lohdutteluja.\n\nKumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui\nsiksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa\nhänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty\ntoteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa\nherättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen\navutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset,\npöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja\nhuomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei\nollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt\nsiksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli\ntutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen\nja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan\nlausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä,\nhänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat\npainuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän\noli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että\nsiltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan\ntehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään\nhenkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni,\nikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä\nkuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan\nedelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin\nettä olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut\npudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli\ntehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet\nsiihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille\nvaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani,\nkunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja\nhänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän\noli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun\nja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin\nseuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.\n\nMutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja\ntämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma,\narvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan\nvaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo\nauki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset\nkuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin\nviehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä\nollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka\nolivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita,\neivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä\nosottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin\nveitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä.\nRietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai\npikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan\nolivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada\nmaistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.\n\nKun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen\nhuoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi\nminulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja\nBerengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti\nhymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta.\nÄidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä\ntekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi\nAmerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko\nhän sitten todella lähtenyt sinne. \"Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?\"\nvastasi hän. \"Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että\nhänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa\nonnea ja siunausta.\" Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä\nveitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt\ntuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.\n\nRyhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen\npitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä\nei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että\npidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta\nsiitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan\nraivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni\nkyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa\nsiihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut\nmitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli\nvielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä\nyönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren\nylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki\noleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli\naukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen\npurppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet\nhiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut\nihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se\noli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään.\nPurjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan\npikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi\nlempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja\npian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä\ntaivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi\nliekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.\n\nVaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien\nesittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän\nnopeammin ja tavallisella äänellä: \"Uni on helppo selittää, sillä\npursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit\nmerkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään\nnaapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut\nniin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi\netten puhuisi siitä kenenkään kanssa.\" Vakuutin hänelle että niin oli\nja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus\nsaisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani\nennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia\ntapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.\n\nSeuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin.\nTieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa.\nPienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa\nilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin\nnähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo\nkammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo\nettä lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan\ntunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät\nuskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista,\nheittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa\nnyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet\npyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään\nhänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa,\nettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia\nja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin\nosotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa\nsievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa;\nhän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä\nhyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta\nitse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi\ntajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi\nsiksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin\nainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt\ntuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella\nmitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä\nolisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen\nselitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin\nnähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan\nhänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut\nantaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta.\nMutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä\nenkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi\nnäin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä\nhakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät --\nja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin\nminuun luottaen, -- ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona\nkevätiltana, -- kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja\nsurulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen\nettä jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin\nvietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni\nolisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia,\njoka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt\nmitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää,\nsillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän\nei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui,\nmutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa\njoutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin\nrumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka\neivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää\njokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä\nmitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon\nmieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet\nedessään eloon elpyneenä, -- hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen,\nihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli\nlaskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä\nautuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan\neteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä\nvasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan,\nHerran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä\nhänelle hymyili ja viittaili.\n\nSen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin\nkuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi\naiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli\nBerengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan\nlapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen\nmiehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton\nollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen\nsydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut,\noli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei\nhän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä\nhänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä\nja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita\nhuuliansa ja vereviä poskiansa.\n\nMietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät\ntulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman\ntuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet\nlakaistaan kokoon ja viedään ulos -- ja Toni seisoo jälleen\nteuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden,\nvuoden toisensa jälkeen!' -- Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset\nhaikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne\ntäyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa.\nJa jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo\nuni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt\ntuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi\nkatua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu\nraivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota\najatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta\nei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä\nhyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne\nhietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä.\nMutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme\nyksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon\njuhlallista muutteettomuutta.\n\n\n\n\nIX\n\n\nAika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen\npetturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi\njutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli\njohtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä.\nMainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli\ntehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen\nja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti\nmeni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi\nsaada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina\nsai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä\nvarten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne\nvaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan\nnäytti herralle. \"Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän\",\nsanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän\njutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista\nsäälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan,\njota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän\nloukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: \"Te näette että Jumala\non oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja\narmelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä\nherraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi\nhänen käskyistänsä.\" Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa,\nmutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet\nJumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo\nrunsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti\npitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta\nettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi,\njoka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen,\nvaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden,\njoiden sisässä on inhottava mato, -- jota vastoin sairaus, köyhyys ja\nmuut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka\nryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.\n\nSeuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä\nFarfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli\nerinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa\nlörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen\nvaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin\npitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä\noli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli\nluonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta,\nvarsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen\nettä isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta.\nMutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. \"Mitäpä varten me sen\nlahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?\" sanoi hän, ja hän\nlähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.\n\nFarfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa,\nkunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun.\nParturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa\nmitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan\nvaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää\nmistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle,\nkuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista\nvääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, -- en saanut häntä\njärjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät\ntalooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen\nlähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava\nkostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla\nmielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät\nvarsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja\nhelpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään.\nVaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut,\nkun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle\nniin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui\nsitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.\n\nTapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan\nkuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa\nhyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei\nmitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään\nsaattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että\noli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä\nvähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä\nja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen\njärki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin:\n\"Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua\" tai: \"Ei köyhä kumminkaan kykene\nrikasta vastustamaan.\" Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa\nja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen,\nvaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut\npuhuakaan: \"Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun\ntäytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se\non auttanut, sillä maksaneethan he ovat.\"\n\nMinä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka\novat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja\nheidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua.\nOn tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai\nkuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat\ntappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu\nrangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat\nhenkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden\nperusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota\ntai -- ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan -- auttaa\nperinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa\ntekemisiin.\n\nMutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin\neräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri\nja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän\nneulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan\ntuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta\nhalua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä\ntartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin\nmuistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin\nkulkemaan edelleen.\n\nKuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa\ntopaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä\nvoisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan\nollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut\nolla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni\nLisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon\nnähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket\npunoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata\nkreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa,\nkullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?'\najattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni\nhänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko\nhänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin\ntekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: \"Osta minulle\ntopaasi ja anna Riccardolle rahat!\" Sillä välin olin, katuja pitkin\nrientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja\nnyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin\nvarastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti\npäähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että\nse oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se\nolisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta\ntuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli\nsinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla\nlakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja\nomituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi\nvain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että\nse oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän,\notti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen\nkannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen\nkunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan,\njoka sen tulisi omistamaan. \"Tahtoisinpa nähdä hänet\", sanoi hän,\nlaskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.\n\nPitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa\nkuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri\nposkilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.\n\nEnemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja\nvoin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista\nseurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin,\nkulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan\nkaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä,\nihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä\nluonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se\nlikaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja\nviinalta, öljyltä ja sipulilta.\n\nSilloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta\nkuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja\nraskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä\nulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli\nviettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt\nhaluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista\nhuolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi\nkaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät\nolevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää,\nkun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa\neikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään\nerääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö,\nvarmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä\nsisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista,\nmaantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki,\nminkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain\nVanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.\n\nAlkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja\nturmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt\nherättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin\nettä nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten\nkalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti\nkiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle,\njota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin\nkaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia\najatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden\norja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta,\nkallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa\ntuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä\nsuurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.\n\nNuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja\nharmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan.\nLukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen\nkääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin\npalattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan.\nKun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen,\nvälttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni,\nkatsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa\ntai ketään hänen tapsistansa.\n\nTalven suussa tuli Vittoria minulle kerran vastaan kadulla, mutta\nen tuntenut häntä ennenkuin hän tervehtiessään loi silmänsä minuun.\nSilloin muistin että nuo silmät ne olivat, jotka kuutamoyönä katselivat\nmerelle toivehikkaina, voitonriemuisina; tuskin voisin kumminkaan\nsanoa, mitä niissä enää oli, joka sitä muistutti. Nyt niissä oli\nkuumeentapainen kiilto, ja hänen raskas käyntinsä, koko hänen olentonsa\nkuvasti toivottomuutta. Huomasin tosin myöskin heti, että hänellä oli\nlapsi odotettavissa, ja sehän kyllä teki koko muutoksen käsitettäväksi\nja antoi myöskin syytä uskoa, että tuo kaunis mies, jota hän rakasti,\nkaikesta vastarinnasta huolimatta oli saanut hänet vaimoksensa.\nKoetin salata häneltä, kuinka surkealta hän minusta näytti, ja\ntoivotin hänelle onnea sen johdosta että hän, kuten otaksuin, oli\nsaanut tahtonsa täytetyksi ja omaksensa sen, jota oli toivonut. Hän\nvastasi lyhyesti että niin oli ja silmäili minua, ikäänkuin koettaen\njohtaa mieleensä tuon kaukaisen ajan, jolloin hänestä oli tuntunut\ntoivottavalta se, mitä nyt omisti. Antoniuksenpäivänä, kun hän ja\nhänen sisarensa koristivat pyhimyksen kuvaa liljoilla, olivat he\npyytäneet häneltä palkinnoksi sitä, että Nanni ei saisi lasta, koska\nmuutoin hyveenpalkinto jäisi häneltä saamatta, mutta että Vittoria\nsen sijaan saisi, niin ettei äidille jäisi muuta neuvoksi kuin antaa\nhänen mennä naimisiin Pasqualen kanssa. Pyhimys soi summakaupalla\nhedelmällisyyttä, mikä aluksi pani Nannin pahasti kauhistumaan; mutta\ntuon kekseliään pikku olennon onnistui kumminkin välttää vaarat ja\nsaada hyveenpalkinto. Vittoriasta sitä vastoin, jonka rukous oli\ntullut kuulluksi, oli avioliitto pian tehnyt onnettoman, työssä\nrasittuneen, vaieten kärsivän vaimon. Muutoin ei hänellä lainkaan ollut\ntarkoituksena moittia pyhää Antoniusta, päinvastoin hän kertoessaan\nlystikkäällä tavallaan noista seikoista kävi vilkkaammaksi, niin\nettä hän vähän punehtui ja jälleen kävi kauniiksi kuten muinoin.\nSanoin hänelle, että kun hän oli mennyt naimisiin salaa minulta,\nniin en ollut voinut antaa mitään häälahjaa, vaan että jos hän\nsuostuisi siihen, niin antaisin sen sijaan kumminlahjan ja katsoin\ntäten olevani kutsuttu ristijäisiin. Odotetulle pienokaiselle, sanoi\nVittoria, pantaisiin nimeksi Antonio tai Antonia, pyhimyksen kunniaksi,\njonka lahja se oli; siksi saisin kummitoverikseni hänen Antonietta\nnimisen ystävättärensä. Häpesin nähdessäni kuinka ihastuksissaan\nVittoria oli tarjouksestani, sillä minun täytyi tunnustaa että tuon\nilon tuottamisesta koituisi minulle vain varsin vähän vaivaa ja\nkustannuksia, -- ja kumminkin olin tahallani pysytellyt erilläni ja\nkoettanut vieraantua noista ihmisraukoista, peläten että jos osottaisin\nheille vielä rahtusenkaan hyväntahtoisuutta, saisin maksaa heidän\nilonsa liian kalliisti. Päästäen muutamia huokauksia päätin siis\njälleen antautua. Riemuportinkadun vaikutuksille alttiiksi ja menin\ntapaamaan Farfallaa, joka heti kertoi minulle kaikesta, mitä halusin\nsaada tietää Vittoriasta. Äidin ennustukset olivat kaikki tyyni\ntoteutuneet aivan pian häiden jälkeen; nuoren vaimon täytyi kärsiä\npuutetta, nälkää, vilua, pahoinpitelyä ja jos jonkinlaista nöyryytystä.\nTosin ei Vittoria koskaan valittanut, ja ennen hän olisi temmannut\nkielen suustansa kuin tunnustanut millaisessa kurjuudessa eleli; mutta\nkaikkea ei hän kumminkaan voinut salata, ja naapureilta oli Farfalla\nkuullut lisää. Pasquale teki vain harvoin työtä, joten hänen vaimonsa\ntäytyi olla tehtaantyössä hankkimassa jokapäiväistä leipää, sillä\nvälin kuin hän vetelehti kaupungilla tai satamassa ja illoin istuskeli\nravintoloissa. Aluksi oli Vittoria koetteeksi mennyt noutamaan häntä\nkotiin, mutta siitä mies vain yltyi vihaan, jota antoi vaimonsa tuntea\nmitä halpamaisimmalla tavalla; niinpä täytyi Vittorian puolet yöt\nkyyryttää talon edustalla odottamassa miestänsä palaavaksi, kun tällä\noli hallussansa avain eikä hän suostunut antamaan sitä.\n\nKiukustuneena kysyin nyt Farfallalta, miksi hän ei pitänyt tyttärensä\npuolta tai, jos hän ei uskaltanut antautua tekemisiin Pasqualen\nkanssa, miksi Carmelo, joka oli kylläkin voimakas, ei vaatinut häntä\ntilille teoistansa. \"Jos Vittoria tulisi luokseni\", sanoi Farfalla,\n\"jakaisin hänen kanssansa sen vähän, mitä minulla on; mutta hän\non liian ylpeä tunnustaaksensa kurjuutensa, ja sitä paitsi hän\nvieläkin on rakastunut tuohon heittiöön.\" Carmelo oli sitä vastoin jo\naikaisemmin uhannut, ettei enää katsoisi Vittoriaa sisareksensa, jos\nhän menisi naimisiin tuon miehen kanssa, ja hän pysyi nyt sanassansa ja\nvakuutti, että vaikka tietäisi Vittorian makaavan vuoteessansa nälkään\nkuolemaisillaan, niin hän ei kumminkaan menisi hänen luoksensa edes\ntarjoamaan leivänpalaa. Ikäänkuin poikaansa puolustaaksensa lisäsi\nFarfalla: \"Onhan totta että Vittorialla on ollut tarjona moni kunnon\nmies, joka olisi valmistanut hänelle varsin mukavan elannon. Mutta\nkunnosta hän vähät välitti, hän ei suostunut ottamaan ketään muuta kuin\ntuon paholaisen, siis lienee ollut sallittu että hänen jo täällä piti\nkärsiä helvetin tuskia, ja tekisimme turhaa työtä, jos koettaisimme\npäästää hänet niistä.\"\n\nMaaliskuun alussa synnytti Vittoria tytön, jolle jo aikoja ennen\nolin rakastettuni avulla hankkinut runsaat vaatevarat, kaikki tyyni\nsiihen tapaan kuin varakkaissa perheissä käytetään. Siinä olin osannut\noikeaan: Vittoria oli ihastuksissaan eikä väsynyt katselemasta noita\npikkuisia vaatekappaleita, ja hänen mieheensä teki tuo arvokas lahja\nsellaisen vaikutuksen, että hän kohteli häntä paremmin. Ajatus,\nettä tulisin tuntemaan tuon miehen, josta olin kuullut niin paljon\npuhuttavan, teki minulle helpommaksi tyytyä siihen että minun oli\nmentävä ristijäisiin; enhän näet, kun kerran ajattelemattomasti olin\nkutsuttanut itseni niihin, voinut Vittoriaa syvästi loukkaamatta\nperuuttaa puheitani ja kieltäytyä tulemasta. Minkähän näköinen olikaan\noikein tuo Pasquale, jota virkeä, vertaistensa miesten suosima tyttö\npiti maailman kauneimpana, mutta jota hänen leppeät veljensä ja\nhyväluontoinen äitinsä kiihkeästi inhosivat? Kuvailin mielessäni että\nhän olisi jokseenkin sellainen, jommoisena näyttämöillämme esitetään\nvampyyrejä ja muita sentapaisia sankareita: musta, kalpea, silmät\nhehkuvat ja niiden katse salaperäisen synkkä. Mustuuden suhteen en\nainakaan ollut erehtynyt. Ei voi olla olemassa mitään mustempaa kuin\nhänen tukkansa, joka kiemurteli lukemattomina pehmeinä, harvinaisen\nkauniina kiharoina, sekä hänen tuuheat viiksensä; sen lisäksi oli\nhänen poskillaan tuollainen sinertävä parranjälki, joka naisten\nsilmissä kuuluu olevan niin vietteleväinen. Hänen silmänsä olivat\nmyöskin pikimustat ja kiilsivät kuin tallottu hiili -- mitä yleensä\npidettäneen kauniina; minä puolestani pidän enemmän sellaisista\nsilmistä, joiden hohde on himmeämpi, niin että niihin voi katsoa. Mutta\nsynkkämielisyyttä ne eivät kuvastaneet, vaan ainoastaan velttoutta\nja ikävystymistä. Kalpea ei hän myöskään ollut, vaan päinvastoin oli\nhänen kasvojensa pinta verevä, ruskeahtava. Suuta voi tuskin nähdä\nviiksiltä; mutta siitä kumminkin läksi tuo epämiellyttävä ilme, joka\nolisi tehnyt minuun vastenmielisen vaikutuksen, vaikka en olisi\ntiennytkään mitään hänen luonteestansa. Kun hän joskus hymyili,\noli hänen hymyilyssään jotakin julmaa ja hyeenamaista, niin että\nminusta tuntui kuin hän olisi irvistellyt uhataksensa kiiltävillä\nhampaillansa; hän näytti minusta silloin kuin pedolta, joka äkkiä on\nmuuttunut ihmiseksi eikä enää syö raakaa, höyryävää lihaa, mutta on\nsäilyttänyt pedon luonnon ja nauttii ajatellessaan raatelua. Kuvailen\nmielessäni että samanlaisen vaikutuksen kuin hän teki kansa, joka\nmuinoin täytti keisarillisen Rooman sirkukset ja riemuitsi nähdessään\nverisiä gladiaattoritaisteluita ja kristittyjen kiduttamista, itse\nlyykistyneenä tyrannin jalkojen juureen, laiskana ja veltostuneena.\n\nTuon miehen omaiset eivät kuuluneet Roomalaiskaupungin asukkaisiin.\nHänen isänsä oli ollut jokin alhainen virkamies, äiti eli eläkkeestä,\njonka sai hänen jälkeensä, ja sitten oli vielä olemassa vanhempi\nveli, joka kuljetti jotakin likiseuduilla käyvää laivaa ja jota siksi\nkohdeltiin ylen kunnioittavasti ja nimitettiin kapteeniksi. He pitivät\nVittoriaa hänen köyhyydestänsä huolimatta suuressa arvossa, ilmenipä\nheidän käytöksessään häntä ja Farfallaa kohtaan ujoa arkuuttakin, sillä\nheidän oikeudentuntonsa sanoi heille, että tuossa naimiskaupassa oli\ntyttö joutunut tappiolle. Hänen tähtensä olisivat he muutoin panneetkin\navioliittoa vastaan, mutta he toivoivat että Vittorian onnistuisi\nsaattaa tuo kunnoton mies paremmalle tolalle; olihan varsin usein\nnähty heikkojen naisten kykenevän ohjaamaan mitä hillittömimpiäkin\nmiehiä. Tuo toivo, joka aluksi ei ollut toteutunut, heräsi nyt lapsen\nsynnyttyä uudelleen; heistä ei näet muuta ollut ajateltavissakaan, kuin\nettä isänrakkaus saisi hänessä hereille työhalua ja kiinnittäisi häntä\nkotiin. He antoivat nuorelle äidille ylen paljon lahjoja, sellaisiakin,\njotka heidän olosuhteisiinsa katsoen olivat vallan suurenmoisia, ja\nkapteeni lupasi toimittaa ristijäisaterian, joka pitäisi kylläisenä\nvielä koko viikon. Vittoria itse oli vuoteessa jokseenkin sairaana,\nmutta sen ei katsottu mitenkään tarvitsevan estää riemuitsemista ja\nmässäämistä.\n\nKirkollisen toimituksen kestäessä, jota tällä kertaa ei suorittanut\nJurewitsch, vaan eräs toinen pappi, vallitsi vakava, juhlallinen\nmieliala; varsinkin tuohon pieneen, paksuun, päivettyneeseen kapteeniin\nvaikutti Jumalan näkymättömän läsnäolon tunteminen, niin että hän\npysytteli jäykkänä ja vakavana ja osotti käytöksessään enemmän\narvokkaisuutta kuin pappi, joka näytti käsittävän tehtävänsä jokseenkin\njokapäiväiseltä kannalta. Juhlatoimituksella oli vähän surunvoittoinen\nleima kastettavan tilan takia, sillä kokematonkin voi huomata, ettei\nlapsukaisesta olisi eläjäksi. Se oli pienen pieni, ryppyinen olento,\njoka ehkä vastasyntyneeksi lienee ollut kylläkin kaunis -- ainakin\nvakuutti kapteeni sitä niin varmasti, etten uskaltanut sanoa sanaakaan\nvastaan, vaikka se minusta oli kuin karvaton ja hännätön apina.\nEpäilemättä oli ainakin sen muodotonta päätä peittävien silkiltä\nkiiltävien mustien kiharoiden katsottava voivan käydä kauneudesta.\nTuskallista oli kuulla, kuinka se alinomaa päästi hiljaisia\nitkuntapaisia valitusääniä, jotka muistuttivat meren pulpahtelua, kun\nse on tyyni ja vain hiljaa, melkein huomaamattomasti, tuon tuostakin\nhieman huuhtaisee rantaa. Sietämättömiä olivat nuo äänet, ja kumminkin\nhaluaisin sanoa että niistä syntyi surullisin, unohtumattomin sävel,\nminkä koskaan olen kuullut. Ei kukaan sanonut mitään tuosta seikasta,\nvaikka se näytti rasittavan pappiakin ja saattavan hänet jouduttamaan\ntoimitusta; tämän kestäessä oli kapteenin arvokkaisuus ja hartaus\nlisääntymistään lisääntynyt, muuttuen lopuksi synkkämielisyydeksi, ja\nhän katsoi vaikeroivaa myttyä yhtä mittaa läpitunkevalla katseella,\nmutta apua ei siitä lähtenyt. Silloin sattui lystikäs tapaus: Kun\nnimittäin lapsi annettiin vieressäni seisovan kumminsa, Vittorian\nystävättären Antonietta'n syliin, vaikeni se äkkiä, päästi syvän,\nsyvän kevennyksen huokauksen, koetti avata pikku silmänsä selki\nselälleen ja katseli ylitsensä kumartuneen nuoren tytön ystävällisiä\nkasvoja. Tuo sai aikaan suuren vaikutuksen, varsinkin siksi, kun\nAntonietta oli erinomaisen miellyttävä olento -- kookas ja solakka,\nhilpeä, hyvä ja lempeä, niin että oli helppo kuvailla mielessään\nhänestä virtaavan rauhoittavaa, parantavaa voimaa. Samoin kuin lapsen\nkeveni nyt muidenkin läsnäolevain mieli; kapteenikin hymyili, mutta\npysyi kumminkin entisessä juhlallisessa asennossaan. Kauan emme\nkumminkaan saaneet nauttia helpotuksesta, sillä heti kun lapsi otettiin\nAntonietta'n sylistä, alkoi se vaikeroida uudelleen -- mikä tosin\nsoveltuikin jatkoksi edelliseen näytelmään. Tuskin olimme päässeet\nulos kirkosta, kun kaikki alkoivat laskea sukkeluuksia Antonietta'sta;\nvarsinkin teki kapteeni parastansa, pannen pilojansa, jotka tosin\nolivat jokseenkin typeriä ja väliin epähienojakin, mutta eivät koskaan\nrivoja, ja joille täytyi nauraa, vaikkei niissä olisi ollut mitään\nsukkelaa tai edes naurattavaa. Antonietta nauroikin heti kun hän vain\nalkoikaan lauseen, mutta ei tuollaista typerää ja vastenmielistä\nnaurua, jolla monet naiset pyrkivät viehättämään miehiä, vaan naurua,\njolla oli tarkoituksensa itsessänsä. Se ei ollut äänekästä, eikä\nhiljaista, -- se lirisi ja lorisi kuin päivänpaisteinen lähde, ja\njokaista täytyi sen raikkauden miellyttää. Antoniettaa nimitettiinkin\nRoomalaiskaupungissa naurukyyhkyseksi, niin vaikutti hänen naurunsa\nomituinen viehättäväisyys kaikkiin. Iloisuus oli hänellä elinehto;\nmutta ihme kyllä oli hänen kasvojensa ilme, kun ne olivat levossa,\npikemmin surumielinen, ja vasta kun ne joutuivat liikkeeseen levisi\nniille päivänpaisteinen hohde. Tukahduttava ilma, kuumuus, melu, joka\nminua rasitti ristijäisaterialla ollessamme, kävi siedettävämmäksi, kun\nhän oli mukana: kun katsoin häneen tai kuulin hänen naurunsa, tuntui\nminusta siltä kuin olisin molemmin käsin ammentanut vettä lähteestä ja\nvalanut sitä ylitseni. Hänen elämänsuhteistansa sain tietää sen verran,\nettä hän elätti itsensä liinaompeluksella ja että hän oli harvinaisen\nsäntillinen ja säästäväinen. Hän oli antanut kummityttärelleen lahjaksi\nkauniit kultavitjat, ja niiksi oli hän alkanut säästää rahaa heti kun\noli saanut tietää Vittorian odottavan lasta. Kuten itse kertoi oli hän\nkuukausimääriä päivä päivältä syönyt vain paljasta leipää, vieläpä\nväliin ollut jonkun päivän aivan syömättäkin, saadaksensa tarvittavat\nrahat kokoon, mikä seikka ei lainkaan näyttänyt hämmästyttävän muita\nläsnäolevia kuin minua. Hän oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa,\njolla jo oli vakinainen paikka ja johon hän lienee ollut kovin\nrakastunut, toisten pilapuheista päättäen. Luonteva ja hilpeä tapa,\nmillä Antonietta yhtyi tuohon leikinlaskuun, sekä hänen ulkomuodossaan\nja koko olennossaan ilmenevä rauhallisuus erottivat hänet huomattavasti\nnoista kiihkeäluontoisista naisista, joita Vanhassakaupungissa yleensä\nolin oppinut tuntemaan. Pasqualea kohtaan ei hän näyttänyt tuntevan\nmielisuosiota eikä vastenmielisyyttä, ja yhtä välinpitämätön näytti\ntämäkin olevan häntä kohtaan -- samaten kuin koko seuruettakin kohtaan.\nHän näet ei lainkaan yhtynyt keskusteluun eikä nauruunkaan, nähtävästi\nsiksi ettei tuollainen ajanvietto häntä huvittanut. Käsittämätöntä oli\nkuinka paljon hän voi juoda muuttumatta sisällisesti tai ulkonaisesti;\nei hän käynyt kalpeammaksi eikä punaisemmaksi, ja hänen mustien\nsilmiensä ilme pysyi yhä vain yhtä alakuloisena ja ikävystyneenä.\nKerran vain, kun juotiin lapsen malja ja hän kilisti lasia Antonietta'n\nkanssa, loi hän häneen katseen, niin omituisen kiihkeän ja palavan,\nettä tuntui kuin sen olisi täytynyt polttaa. Mutta Antonietta ei\nhuomannut sitä, ja nähtävästi Pasquale ei ollut sillä tarkoittanutkaan\nmitään; ainakin huomasin sittemmin, että hänellä yleensä oli tapana\näkkiarvaamatta singahuttaa tuollaisia katseita keneen milloinkin sattui.\n\nEi voinut kyllin ihmetellä sitä että Pasquale ja kapteeni olivat\nveljekset, niin miellyttävästi, jopa suorastaan viehättävästi vaikutti\n-- ainakin minuun -- kapteenin sydämellisyys, suopeus ja vilpittömyys.\nNuo ominaisuudet täyttivät niin runsaissa määrin hänen mieltänsä, että\nne lakkaamatta tulvehtivat esiin ja pitivät hänen ympäristössänsä\nmielihyvän tunnetta vireillä. Vaikka pöytäkeskustelu nähtävästi\ntuotti hänelle suurta huvia, käväisi hän kumminkin alinomaa Vittorian\nvuoteen ääressä kehuskellen tarjoamassa tälle parhaita herkkupaloja,\n-- joita tämä tietysti ei saanut syödä. Palatessaan toi hän aina\nlapsukaisen mukanansa sylissään, mutta hän ei pidellyt sitä vanhain\npoikain tapaan kömpelösti ja pelokkaasti, vaan niin taitavasti kuin\nmitä harjaantunein hoitajatar. Kuinka kurjalta lapsukainen näytti,\njonka vavahtelevat kädet muistuttivat läpikuultavia valkoisia\nhämähäkkiä, sitä hän ei näyttänyt huomaavan, ja oli liikuttavaa kuulla\nhänen esittävän tuolle pikku olennolle, joka töin tuskin vielä oli\nelpynyt eloon ja nähtävästi jo oli sen jättämäisillään, kuinka ihanan\ntulevaisuuden hän sille valmistaisi. Näytti aivan siltä kuin hän olisi\nollut sen isä, eikä Pasquale, ja kun yhdessä menimme kotiin, lausuin\nilmi mielipahani siitä, ettei todella ollut niin. \"Ei\", sanoi hän,\n\"naimisiin minä en mene, sillä vaikka en olekaan ihmisvihaaja, niin\nvihaan kumminkin naisia.\" Lausuin hyvin hämmästyneenä, että olinhan\nkumminkin nähnyt kuinka ystävälliseen tapaan hän oli pitänyt huolta\nVittoriasta, ja hänen lastansa, joka oli tyttönen sekin, näytti hän\nrakastavan hellästi. \"Lapset\", sanoi hän tarmokkaasti, \"eivät ole\nnaisia, vaan paratiisin enkeleitä, pieniä Jumalan holhotteja. Mitä\nVittoriaan tulee, niin täytyisi olla kivestä ja raudasta, ellei säälisi\nhäntä, kun hänellä on miehenä sellainen lurjus kuin veljeni on. Ja jo\ntässäkin voitte huomata yhden syyn, miksi vihaan naisia. On näet jo\nhullua sekin, kun miehet rakastuvat noihin apinoihin, joita nimitetään\ntytöiksi; mutta miksi rakastuvat tytöt meihin miehiin? Eikö heille\nsiedä olla suuttunut tuosta mielettömyydestä, jonka suhteen he ovat\nniin itsepintaisia?\" Sanoin että jos joku tyttö rakastuisi häneen,\nniin se ei minusta suinkaan olisi tyhmää eikä käsittämätöntä, vaan\npäinvastoin sangen järkevää. Hän sanoi: \"Jos sellaista huomaisin,\nolisi ensi tunteeni halu antaa hänelle aika selkäsauna.\" Samassa hän\npysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan minuun, niin että näin aivan\nedessäni hänen ruskeat, hyvyydestä loistavat, luottamusta herättävät\nkasvonsa. Kun hän itse oli puhunut totisena ja vakuuttavasti, niin\nen minäkään nauranut, vaan lausuin vain että olin pahoillani hänen\nnaimattomuudestansa, kun hän nähtävästi piti lapsista eikä niitä\nvoinut saada vaimotta. \"Niin\", sanoi hän miettiväisesti, \"lapset ovat\nJumalasta, mutta naiset pahasta.\"\n\n\"Entä me miehet?\" kysyin minä. \"Me miehet olemme maata, pelkkää\nmaata\", sanoi hän, pudistaen paheksivasti päätänsä, jota peittivät\ntuuheat kiharat, kiiltävän mustat kuten hänen veljensäkin; \"toiset\nhietaa, toiset savea, toiset lokaa. Mutta onhan jalompiakin kivilajeja\npiisorassa\", lisäsi hän hymyillen, luoden minuun suopean katseen.\nVaikka hän oli monta vuotta nuorempi minua, kohteli hän minua\nhyväntahtoisen opettavaisesti, kuten kehittymätöntä nuorukaista. Olisin\nkernaasti sanonut hänelle, että hän mielestäni oli puhdasta kultaa,\nmutta en sitä kumminkaan tehnyt, koska pelkäsin saattavani hänet\nhämilleen.\n\nJa kumminkin olisivat ehkä kaikki Vanhankaupungin naiset pikemmin\nrakastuneet hänen veljeensä kuin häneen. Niin -- niin kummallista\nja kammottavaa kuin se onkin, niin voin kuvailla mielessäni, että\nLisabella huumauksissa ollen voisi suudella Pasqualen julmaa suuta,\nmutta en, että hänen povessansa voisi edes hetkeksikään herätä\nlemmentunne kapteenia kohtaan, puhumattakaan siitä että hän voisi\nmennä naimisiin hänen kanssansa. Kuinka tuo on käsitettävä? Onko se\nmielettömyyttä, kuten kapteeni sanoi? Pahansuopuuttako vaiko viisautta\nluonto osottaa saattaessaan naiset hylkäämään hyvän puutarhurin\nhuolenpidon ja vaalinnan ja valitsemaan kiduttajan ja vitsauksen?\nMutta siihen, miten Antonietta'n pian sen jälkeen kävi, oli varmaankin\ntoiset, joskin yhtä salaperäiset syyt.\n\n\n\n\nX\n\n\nKäsittämätön oli kohtalo, joka pian saattoi hänet perikatoon. Mahdoton\nolisi minun sanoa mistä se oikeastaan aiheutui tai katsoa hänen\nansainneen sen: se ei johtunut hänen luonnostaan ja kumminkin hän itse\nsen loi, se yllätti hänet kuin katolta putoava tulikivi, eikä sitä\nkumminkaan voisi sanoa sattumaksi. Kuten jo mainitsin, oli Antonietta\njo kauan ollut kihloissa nuoren, kelvollisen, työteliään miehen kanssa,\njota hän rakasti hellästi. Nyt mies äkkiä hylkäsi hänet, kuten sanoi\nsiksi, että Antonietta seurusteli liian hilpeästi ja vapaasti jokaisen\nkanssa. Varsinainen mustasukkaisuus ei voinut olla kysymyksessä,\nkun Antonietta ei ollut suosinut ketään erityisesti eikä suinkaan\npitänyt salassa että rakasti sulhastansa, ja hän maineeltansa oli\nniin nuhteeton kuin tuskin kukaan muu Roomalaiskaupungin tytöistä. Ei\nsulhanen ollut häntä soimannutkaan muusta kuin hänen iloisuudestansa,\nerittäinkin tuosta viehättävästä kyyhkysnaurusta, joka houkutteli\nkaikki muutkin nauramaan hänen mukanansa ja pitämään hänestä. Häneltä\npuuttui vakavuutta, oli mies sanonut, ja ilman sitä ei tytöstä voinut\ntulla kelpo vaimoa; eihän avioliitto ollut naurun asia, kaikki\naikanansa -- eikä ole sopivaa että tytöllä on joka ikiselle varattuna\npilapuheita ja nauraa ja suopeita sanoja, sillä silloin kaikki ihmiset\novat hänelle yhdenarvoisia, ja samanlaisia katseita kuin hän luo\nmieheensä suo hän myöskin räystäspääskyselle ja kirkonovella seisovalle\nvaivaiselle kerjäläiselle.\n\nVaikka tuo kaikki minusta tuntui jokseenkin typerältä, tein kumminkin\nparastani voidakseni sitä käsittää, ja lopuksi minusta tuntui siltä\nettä tuollaisessa mustasukkaisuudessa kumminkin oli jotakin hienoa,\njonka täytyi hämmästyttää, kun sitä tapasi tuohon säätyyn kuuluvissa\nihmisissä. Olihan tässä kumminkin kysymyksessä toisenlainen, ylevämpi\nrakkaus, joka ei tyytynyt ruumiilliseen uskollisuuteen, vaan tahtoi\nmyöskin yksin omistaa sen, mikä rakastetussa oli hienointa, hänen\nhenkensä sisällyksen, hänen suopean hellyytensä. Kun ilmaisin\nFarfallalle nuo ajatukseni, mahdollisimman helppotajuisessa\nmuodossa, loi hän minuun hymyilevän katseen, joka selvästi osotti\nhänen mielessänsä nauravan minulle. Hän sanoi että joko sulhanen\noli juropää ja äkämys, joka todella piti Antonietta'n hilpeyttä\nkevytmielisyytenä, taikka piili kaikkien noiden puheiden takana vain\nmiehen äärimmilleen kiihtynyt intohimo. Ja jälkimäinen olettaminen\nhänestä näytti todenmukaisemmalta. Antonietta oli hyvin säädyllinen,\nsiveä tyttö, jommoisia ei enää usein tavannut; niin sydämellisesti kuin\nhän rakastikin sulhastansa, ei hän kumminkaan ollut tahtonut pitää\nluvatonta yhteyttä hänen kanssansa, ja se ärsytti sulhasta niin, että\nhän lopuksi purki kihlauksen. \"He olivat nimittäin\", sanoi hän, \"olleet\nmelkein vuoden kihloissa, ja yhä olivat asiat samalla kannalla, -- ja\ntuo on enemmän kuin mieheltä voi odottaa. Jos nykyaikoina tyttö tahtoo\nmennä avioliittoon, niin täytyy hänellä ensin olla armastelija; mutta\nkauemmin kuin muutamia viikkoja ei yksikään heistä välitä hänestä,\nellei hän suostu täyttämään hänen tahtoansa. Se on luonnossa, eikä sen\nvastustamisesta ole apua.\"\n\nNuo Farfallan puheet minua harmittivat -- tuo, mitä hän sanoi miehistä,\nja hänen avulias puolustelunsa. Huomautin, että hän oli sanonut,\nettä niin oli nykyaikoina, ja kysyin, olivatko miehet sitten ennen\nolleet toisenlaisia. \"Nähkääs\", sanoi hän, \"me olimme vielä tyhmiä\nja kokemattomia; nykyajan ihmiset eivät enää pelkää syntiä. Emme\nme, mieheni ja minä, ennen häitä pitäneet yhteyttä, ja senhän kyllä\ntiedätte, ettei hän ollut paraimpia.\"\n\nKysyin nyt, luuliko hän että hänen miehellään oli ollut toisenlainen\nluonto kuin nykyajan miehillä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten:\n\"Asianlaita oli siten, että hän kihlausaikanammekin kävi muiden naisten\nluona eikä siis katsonut olevan syytä yllyttää äitini vihaa, sillä hän\noli varsin ankara. Siis toistan sen mitä alussa sanoin, että luonto on\nsellainen ja siihen täytyy tyytyä.\"\n\nMietin mielessäni että niin kauan kuin hyväksyy kaiken, mikä johtuu\nluonnosta, niin saa nähdä vain turmelusta ja halpamaisuutta, mutta\nen lausunut tuota ajatustani ilmi, kun Farfalla kumminkin joka\nsanakiistassa osasi viedä voiton, vaan sanoin vain, ettei ollut\nuskottavissa että mies semmoisesta syystä hylkäisi tuollaisen\nherttaisen kunnon tytön. Olisivathan he voineet mennä avioliittoon.\nKysyin, miksi he eivät olleet sitä tehneet ja mitä he oikeastaan olivat\nodottaneet.\n\n\"Täällä Vanhassakaupungissa\", selitti Farfalla, \"ei kukaan mene\nnaimisiin, ennenkuin lapsi on tiedossa. Sitä ennen he epäröivät;\nkummallakin on rahanansionsa ja joltinenkin toimeentulo. Miksi he\npanisivat sen alttiiksi? Mutta jos lapsi on odotettavissa, niin on\nasia ratkaistu, ja heidän täytyy tyytyä kohtaloonsa ja tulla toimeen,\nolkoonpa heillä rahaa tai ei.\"\n\nSiihen sanoin: \"Mutta tässähän asiat olivat toisella kannalla.\nHe rakastivat toisiansa, tyttö ei tahtonut antautua täydelleen\nrakastetullensa ennen häitä, ja kun miehellä oli palkkansa ja\nAntonietta oli säästäväinen ja järjestystä rakastava, niin olisivat he\npaljoa pikemmin voineet uskaltaa mennä naimisiin kuin monet muut, jotka\njättävät asian Jumalan tuomion ratkaistavaksi. Miksi he sitten eivät\nvalinneet tuota keinoa, joka olisi molempia tyydyttänyt?\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Farfalla, \"kun vain jokainen olisi itse niin hyvin\nselvillä itsestään, kuin muut! Varmaankin tuo mies todella luuli, ettei\nhän voinut kärsiä Antonietta'n hilpeyttä. Ehkä hänen kuuma verensä oli\närsyttänyt häntä jo kauan, jättämättä häntä lainkaan rauhaan; hän oli\nhuonolla tuulella ja häntä harmitti tytön hilpeys ja hänen iloinen\nnaurunsa. Hän nuhteli häntä, mutta Antonietta, joka ei käsittänyt hänen\nnyreytensä todellista syytä, piti hänen nuhteitansa kohtuuttomina\nja mielettöminä; luontonsa mukaisesti hän ei niitä liioin pannut\nsydämellensä, vaan nauroi niille, sitten seurasi sana sanasta, ja niin\nhe joutuivat erilleen, ilman että kumpikaan oikein tiesi, miksi.\"\n\nVanhassakaupungissa arveltiin yleisesti ettei iloluontoinen Antonietta\nkovin liiaksi surisi kihlauksensa purkamista, sillä voisihan hän\nmilloin tahansa saada toisen sulhasen, joka lisäksi ehkä paremmin\nkäsittäisi hänen arvonsa kuin edellinen. Mutta päinvastoin tyttö\nantautui rajattoman surun valtaan, joka tosin ei ilmennyt äänekkäissä\nvalituksissa, vaan saattoi hänet sellaiseen tilaan kuin häntä olisi\nkohdannut nuijanisku ja koko hänen elintoimintansa pysähtynyt. Hänen\nystävättärensä koettivat häntä lohduttaa ja johtaa hänen ajatuksensa\ntoisaanne, mutta kun ei siitä näyttänyt olevan apua, luopuivat he\nyrityksistänsä, tuumien että olisi parasta antaa hänen jonkun aikaa\nolla yksin, kunnes hänen onnistuisi kukistaa surun valta, ja hän taas\nolisi sama iloinen Antonietta kuin ennenkin.\n\nMutta nythän juuri hänen iloisuutensa oli tuottanut hänelle turmiota,\nhänen naurunsa, tuo terveyden ja mielenrauhan raikas ilmaisu, se juuri\noli saattanut hänet kadottamaan lemmittynsä. Että tämä oli häntä\nalkanut vihata syystä, joka saattoi kaikki muut häntä rakastamaan, sitä\nhän ei voinut käsittää, -- hän vain kammon valtaamana hämmästeli tuota\ntuikeata tosiseikkaa. Kun hän sitten pyrki hakemaan selvitystä siihen,\nmitä oli tapahtunut, menivät hänen ajatuksensa kokonaan sekaisin, ja\nhän menetti luottamuksen omaan itseensä; ehkäpä hän todella olikin,\najatteli hän, kevytmielinen, pintapuolinen, kykenemätön todellisesti\nrakastamaan, vaikka tähän saakka olikin pitänyt itseänsä hyvänä ja\nluotettavana ja vaikka sydäntä nyt niin kirvelsi. Varmaankin tuo\nhänen kärsimänsä loukkaus oli niin turmiokas juuri siksi, että se oli\nensimäinen häntä kohdannut ja yllätti hänen vilpittömän, viattoman\nmielensä kammottavan äkkiä kuin päällekarkaus. Hänen ensimäinen\ntaitamaton yrityksensä tunkea sydämensä sisimpiin sopukkoihin, tutkia\nomaa itseänsä, tuntui hänestä kuin rikokselta, kuin tunkeumiselta\npyhäkköön, kirkon ryöstämiseltä ja häväisemiseltä, vaikkei hän tietysti\nitse ollut täysin selvillä siitä. Järkytetty oli hänen mielensä,\nhän oli poissa suunniltaan, ristiriitaisten tunteiden vallassa, --\nmuutoin ei olisi ollut mahdollista se, mikä tapahtui seuraavana yönä:\nettä hän pimeässä myöhään illalla harhaili pitkin katuja -- mitä ei\nvielä koskaan ollut tehnyt -- ja meni sitten ravintolaan Pasqualen\nkanssa, joka sattumalta näki ja tunsi hänet ja juotettuaan hänet\njuovuksiin vietteli hänet. Tuo oli noita tapahtumia, joita ei voi\nselvittää mikään muu kuin juuri niissä ilmenevä ristiriitaisuus.\nÄkillisen tuskan jähmettämä veri oli ehkä jälleen käynyt eloisaksi, ja\nraivoisana kuin vesi, kun sen alaa rajoittavat tokeet on puhkaistu,\notti se valtaansa hänen sydämensä ja ajatuksensa. Ken voi koskaan\ntäydelleen tajuta kohtalon tarkoitusta? Miksi sattui hänen tiellensä\ntuo mies, joka hyeenan tai haaskakotkan vainulla heti tunsi, että tässä\noli jotakin elinvoimansa menettänyttä, pilaantumaan tuomittua, tunsi\ntuon heikon, vasta syntymäisillään olevan mädännyksenhajun? Väliin\nsaattaa rakkaudensuru ihmiset heittäytymään mereen; tämä lapsellinen,\nnaurusuinen tyttö heittäytyi inhottavaan liejuiseen lätäkköön.\n\nTuon surullisen yön jälkeisenä päivänä kulki Antonietta hitaasti ja\nhyvin suorana, mutta muutoin tavallisen näköisenä erästä sataman\nlähellä olevaa vilkasliikenteistä katua pitkin. Äkkiä hän kuuli\nnimeänsä huudettavan, ja tuntiessaan Pasqualen äänen vavahti hän\nhieman, mutta ei katsahtanut taaksensa, vaan kulki edelleen, hieman\nnopeammin vain kuin ennen. Silloin alkoi Pasquale, kulkien hänen\njälkeensä, laulaa nähtävästi hyvin tuttua, rivoa laulua, jonka sisältö\noli jotenkin tähän tapaan: Pullo viiniä oli Antonietta'n hinta.\nEnemmänkin olisin maksanut tuosta viehättävästä tytöstä, mutta kun ken\npitää tavaransa halpana, niin ei kukaan tyrkytä hänelle lisää.\n\nHuviksensa hän sitten vihelsi luoksensa muutamia katupoikia, heitti\nheille kuparirahoja ja käski heidän kulkea jonkun matkaa tytön\njäljessä, laulaen tuota häväistyslaulua. Sitä ei noille lurjuksille\ntarvinnut kahdesti sanoa, vaan he juoksivat, laulaen räikeällä,\nkirkuvalla äänellä, Antonietta'n jälkeen, joka ei luonut heihin\nkatsettakaan, ei jouduttanut kulkuansa, ei sanonut heille sanaakaan.\nEräs herra, jota tuo rähisevä poikaparvi vaivasi, karkotti heidät, ja\nAntonietta kulki nyt kenenkään häntä häiritsemättä edelleen, kunnes\nhänelle tuli vastaan kaksi hänen ystävättäristänsä, jotka edellisenä\npäivänä olivat turhaan koettaneet häntä lohduttaa eivätkä olleet\nsen jälkeen nähneet häntä. Vaikka tytöt eivät voineet odottaakaan\nmuuta kuin että hän olisi surullinen, pelästyivät he kumminkin hänet\nnähdessään: hänen ulkomuotonsa oli kuin sen, joka on nähnyt aaveen\ntoisesta maailmasta. He olivat aikeissa kiiruhtaa hänen luoksensa\nkysymään, mikä hänen oli, mistä hän tuli, mikä häntä oli pelästyttänyt,\nmutta samassa Antonietta huomasi heidät ja hymyili heille, jolloin\nhänen kasvojensa ilme muuttui, niin että edellinen havainto\nheistä tuntui erehdykseltä ja he arvelivat varjon tai heidän oman\nmielikuvituksensa pettäneen heidät. Antonietta puristi heidän kättänsä\nja kysyi vilkkaasti, minne he olivat matkalla, ja kun he vastasivat\nolevansa menossa työhön, sanoi hän että oli juhlapäivä -- oli nimittäin\njonkun suositun pyhimyksen päivä -- ja heidän pitäisi siksi levätä\nja pitää hauskaa hänen kanssansa -- hän maksaisi kestit. Toiset\nsuostuivat siihen, varsinkin kun heitä ilahdutti nähdä Antonietta\njälleen noin reippaana. He lausuivat ilmi riemunsa siitä, että hän niin\npian oli vapautunut surusta, mutta ihmettelivät kumminkin mielessään,\nkuullessaan hänen puhuvan siitä levollisesti kuin aivan vähäpätöisestä,\nmiltei unohdetusta asiasta. Se oli tullut niin äkkiarvaamatta, siksi\nhän ei eilen ollut voida selvitä siitä, sanoi hän, ja siihen toiset\nsanoivat että siihen saakkahan hänen aina oli käynytkin hyvin, vaan\nettä hän varmaan nytkin pian olisi entisellään, hän kun aina osasi\nkääntää kaikki parhain päin ja ottaa asiat oikealta kannalta.\n\nSillä välin olivat he saapuneet erääseen puutarharavintolaan, ja\nAntonietta tilasi viiniä ja leipää; he istuivat yksin lehdettömässä\npuutarhassa, -- kevät oli näet tuskin vielä alkanutkaan. Antonietta\ntyhjensi nopeasti yhdellä kertaa koko lasin, mutta ei juonut sitten\nenää ollenkaan ja puhui tuskin enää sanaakaan, mutta toiset eivät\nsitä tarkanneet, kun viini oli saattanut heidät hilpeälle tuulelle ja\nhe itse naureskelivat ja juttelivat herkeämättä. Vasta noin puolen\ntunnin kuluttua heidän huomionsa kiintyi siihen, että Antonietta\noli niin äänetön, ja he kysyivät häneltä syytä siihen. Mitään\nvastaamatta tuijotti tämä heihin hetken, silmät avo auki, sitten\nseurasi äänekäs nyyhkytys, hänen päänsä ja käsivartensa vaipuivat\npöydälle, ja hän tyrskähti sydäntä särkevään itkuun. Pelästyneitten\ntyttöjen puheisiin ja kysymyksiin hän ei vastannut muutoin kuin vain\nvalittamalla katkonaisin sanoin, että kaikki oli niin viheliäistä --\nmaailma, elämä, ihmiset, hän itse. Kun toiset, lainkaan ymmärtämättä\nmitä hän tarkoitti, hartaasti pyysivät häntä hillitsemään itseänsä,\nettei ohikulkijani huomio kiintyisi häneen, nousi hän paikaltaan,\nantoi heille rahakukkaronsa ja pyysi heitä menemään sisään maksamaan\nisännälle hänen puolestansa sekä tuomaan hänelle sitten lasillisen\nkylmää vettä. He menivät toimittamaan asian, mutta tulivat\nviivähtäneeksi, kun jäivät vielä tuumimaan, kuinka Antonietta'n\nomituinen käytös olisi käsitettävä. Sillä välin oli hän lähtenyt pois,\neivätkä he enää saavuttaneet häntä, varmaankin siksi että hän pian oli\nkääntynyt sivukadulle, saadaksensa kulkea yksin.\n\nMyöhemmin kävi selville, että useat henkilöt olivat matkalla nähneet\nhänet, ja heidän huomionsa oli kiintynyt häneen siksi että hän kulki\ntietänsä katsahtamattakaan ylös ja itkien ääneen koko ajan. Toiset\nolivat katsoneet solakan tytön jälkeen, joka kulki keskellä katua,\nhitaasti, pää syvälle vaipuneena, ja he olivat tuumineet, olisiko\nheidän kysyttävä syytä hänen suruunsa; mutta nähtävästi nuo äänekkäät\nnyyhkytykset, jotka kuuluivat keskellä töllisteleväin ihmisten\nmeluamista ja naurua, olivat tehneet niin valtavan vaikutuksen yksin\nraaimpiinkiin ja julkeimpiin, että hän sai kulkea tietänsä kuin\nyöllinen haamu, jota kukaan ei uskalla puhutella ja jonka tieltä\neläimetkin vaistomaisesti väistyvät.\n\nVanhankaupunginkin lävitse hän sai kulkea kenenkään häiritsemättä,\nvaikka monet tuttavat näkivät hänet; jokaisesta oli -- niin eri\nlailla kuin he ilmaisivatkin ajatuksensa -- tuntunut siltä, että\ntuollaiseen suruun ei pitäisi sanoin kajota. Tuo oli sellainen\nnäky, kuin ensimäinen ihminen olisi vaeltanut paratiisista, jossa\nei suruja ollut, kurjuuden maahan, tehden kirouksen tien ikuisiksi\najoiksi kyynelten laaksoksi. Pysähtymättä lainkaan nousi itkevä\ntyttö, saavuttuaan Riemuportinkadun varrella olevalle asunnollensa,\nviidennessä kerroksessa olevaan huoneeseensa, meni avoimen akkunan luo\nja heittäytyi siitä alas kadulle. Eräs vaimo, joka oli nähnyt hänen\ntulevan sisään, sanoi että siitä hetkestä, jolloin hän meni sisään,\nsiihen kuin hän oli alhaalla kuolevana, oli voinut kulua korkeintaan\nkaksi minuuttia. Ihmiset, jotka kiiruhtivat esiin ja kumartuivat häntä\nkatsomaan, näkivät että hän vielä kerran aukaisi silmänsä avo auki, he\nkuulivat lyhyen, hiljaisen nyyhkytyksen, ja sitten oli kaikki lopussa.\n\nAntonietta'n surullinen kuolema ei lainkaan käynyt Pasqualen sydämelle,\nvaan hän kertoi tovereillensa seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut\nennen hänen kuolemaansa; ilman tuota hänen suulauttansa olisi asia\npysynytkin salassa. Mutta kun kihlauksen purkaminen oli käynyt sen\nedellä, oli helppo esittää asia siten, kuin itsemurha olisi johtunut\nsiitä, ja siinä muodossa se esitettiin varsinkin Vittorialle, jolta\ntahdottiin salata, miten hänen miehensä oli siinä osallisena. Hänelle\noli äskettäin toimitettu tieto siitä, että Pasquale muinoin oli\nasunut yhdessä rakastajattaren kanssa, joka sitten, kun Pasquale\noli kyllästynyt häneen, tämän pilkallisen ja julman kohtelun takia\noli hirttäytynyt. Nyt ei kumminkaan ollut tuossa juoruilevassa\nRoomalaiskaupungissa ketään, joka olisi käyttänyt tilaisuutta\nhyväksensä antaaksensa hänelle uuden pistoksen, ehkä siksi että\nAntonietta oli ollut hänen rakkain ystävättärensä. Sitä paitsi hän oli\njuuri tähän aikaan sairashuoneessa, sillä hänet oli täytynyt viedä\nsinne, kun hänen tilansa, joka oli entisestään huonontunut kun hänen\nlapsensa sittemmin kuoli, kävi yhä arveluttavammaksi ja häneltä kotona\npuuttui hoitoa.\n\nMuutaman viikon kuluttua lääkäri, joka oli häntä hoitanut, päästi\nhänet kotiin, koettaen samalla teroittaa Pasqualen mieleen, että\nhäntä vielä pitkät ajat olisi kohdeltava hyvin hellävaroin -- mitkä\npuheet menivät aivan hukkaan. Varsin pian hänen täytyi jälleen palata\nsairashuoneeseen, ja hän oli sellaisessa tilassa, että huomattiin\nleikkaus välttämättömäksi. Mutta siihen ei tahdottu ryhtyä, ennenkuin\nhän olisi vähän vahvistunut, sillä hänen heikkoutensa takia olisi\nhelpoinkin leikkaus voinut käydä vaaralliseksi. Tällä aikaa kävivät\nsukulaiset ja tuttavat häntä tervehtimässä, ja hän kuunteli heidän\npuheitansa ja lohdutuksiansa heikosti hymyillen, mutta ei valittanut\nkoskaan kärsimyksiänsä.\n\nKerran vain hän erään ystävättären kuullen sanoi, siihen tapaan\nkuin se, joka herää sikeästä unesta ja hämmästelee itseänsä ja\nympäristöänsä: \"Minulla on ollut niin paljon kärsimyksiä\", monta\nkertaa peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että toinen, joka oli\nmelkein lapsi vielä, kauhistui elämän synkkiä mahdollisuuksia. Muutoin\nei hän koskaan valittanut, ei koskaan lausunut moitesanaa miehestään,\nei edes maininnut kärsineensä loukkauksia hänen puoleltansa. Siitä\nsyystä luultiin aluksi että Vittoria vielä oli häneen rakastunut,\nmutta kun mies, joka ei aluksikaan ollut käynyt kovin usein häntä\ntervehtimässä, lakkasi kokonaan käymästä, huomattiin tuo otaksuminen\nvääräksi. Oli silminnähtävää että Vittorialle oli mieleen, että hän\npysyi poissa, ja rauhallisena hän kuunteli Farfallan kertomuksia\nPasqualen viimeisistä hämmästyttävistä teoista. Hän oli näet myynyt\nkappale kappaleelta kaiken heidän yhteisen omaisuutensa: liinavaatteet,\ntalouskalut, huonekalut, lopuksi vuoteetkin, ja näytti siis siltä\nettei hän enää aikonut jatkaa yhdyselämää. Ehkä hän toivoi Vittorian\nkuolevan leikkauksen johdosta, tai ehkei hänellä ollut muita tuumia\neikä tarkoituksia kuin hankkia rahaa; työtä ei hän ollut tehnyt pitkiin\naikoihin, ja hän oleskeli ravintoloissa enemmän kuin koskaan. Minusta\noli käsittämätöntä, kuinka nuo ihmiset, jotka muutoin olivat niin\nkiivaita ja kostonhimoisia, sallivat Pasqualen menetellä noin anteeksi\nantamattomalla tavalla omaisuuden suhteen, joka vain varsin vähäiseksi\nosaksi oli hänen, ja arvelin sen olevan selitettävissä vain siten,\nettä he tahtoivat päästä hänestä erilleen eivätkä halunneet antautua\nmihinkään tekemisiin hänen kanssansa.\n\nKun kävin tervehtimässä Vittoriaa sairashuoneessa, kohta sen jälkeen\nkuin leikkaus oli suoritettu, näytti hän niin huonolta että tuskin\nrohkenin onnitella häntä leikkauksen onnistumisen johdosta. Istuessani\nhänen vuoteensa ääressä ja katsellessani tuota kituvaa, väsymyksestä\nvälinpitämätöntä vaimoa, joka vasta oli kahdenkymmenen tienoilla, tuli\nmieleeni kaikenlaisia surullisia ajatuksia: mikä ihana, leimuileva\nliekki tuossa olikaan tukehtunut tuhkaan; mitä olikaan ollut hänen\nelämänsä sisällys: valtavia, epämääräisiä toiveita, intohimoista\ntahtomista, ja toteutumisen jälkeen kaikki lopussa! Tuossa oli hän\nkuihtuneena, rikkaläjään heitettynä, -- yksin tomussa kuin siipirikko\nlintu, joka ei voi seurata tovereitansa. Ei hänelle ollut jäänyt edes\nlastakaan, ei mitään muuta tuosta inhottavasta avioliitosta kuin\nkatkeria, tuskallisia muistoja. Ollen katoolilainen ei hän voisi\nmennä uusiin naimisiin; siis täytyisi hänen viettää yksin elämänsä,\njonka olisi pitänyt vasta olla alkamaisillaan, -- ellei antautuisi\nkevytmielisyyteen ja häpeään.\n\nMinun on heti lisättävä että pian huomasin että nuo surulliset\nmielikuvani eivät olleet todellisuuden mukaisia. Hyvä hoito,\ntäydellinen sisäinen ja ulkonainen lepo saattoi Vittorian toipumaan\nnopeasti, ja pian oli hän jälleen aivan terve. Sairashuoneen nuoret\nlääkärit, joita hänen kauneutensa ja lystikkäät puheensa miellyttivät,\npysähtyivät usein hänen vuoteensa ääreen, joka taholta tuli hänen\nosaksensa hyväntahtoisuutta ja ystävällistä huolenpitoa, ja tämä\npäivänpaiste, jossa hänen oli niin hyvä olla, loi menneisyyteenkin\nvaloa ja saattoi sen tuntumaan vähemmin toivottomalta. Hän alkoi jo\nvähitellen laskea leikkiä miehestään ja kaikesta mitä oli saanut kärsiä\nhänen tähtensä ja sanoi että oli onni että hän oli kadonnut teille\ntietymättömille -- eivät edes hänen omaisensakaan tienneet, missä\nhän olosteli, -- ja iloitsi ajatellessaan että nyt asettuisi asumaan\nyhdessä sisarensa Nannin kanssa, jonka mies oli suurimman osan vuotta\npoissa kotoa. Hän kävi punaposkiseksi ja lihavammaksi kuin ennen;\nFarfallasta hän oli kauniimpi kuin koskaan. Minusta sitä vastoin\nhänessä ei ollut enää jäljellä sitä, mikä vielä vuosi sitten oli minua\nniin viehättänyt: olihan hänellä vielä samat suuret, elämänhalusta\nloistavat silmät ja kukoistava, kaunispiirteinen muoto, mutta sittenkin\nminusta oli kuin jotakin olisi sammunut, muuttunut, kadonnut. Ehkä se\njohtui vain siitä, että hän silloin tahtoi jotakin, kiihkeästi, mistä\nhinnasta hyvänsä, valmiina uhraamaan kaikki, -- jota vastoin hän nyt\ntahdotonna antautui tuulen ajeltavaksi, kuin lehdet, jotka kerran ovat\nolleet vihreitä, mutta lopuksi heitetään kosteaan, ruskeaan kasaan,\nmissä mätänevät.\n\nKapteeni oli niitä ihmisiä, joihin ei vaikuta ulkonainen kauneus eikä\nmyöskään sen katoaminen. Yhtä väsymättömästi hän kävi tervehtimässä\nVittoriaa leikkauksen edellä kuin sen jälkeen, toi hänelle lahjoja,\nlohdutteli häntä, rohkaisi häntä. Hän lausui hänelle: \"Kun menit\nnaimisiin veljeni kanssa, niin et ajatellut sitä, että joka pikeen\ntarttuu, se tahraa itsensä. Nyt sinua täytyy puhdistaa kuin pientä\nlasta, eikä se käy kyyneleittä; mutta sitten unohdamme kaikki\ntyhmyytemme ja alotamme elämän uudelleen järkevämmin.\" Hän vaati\nhäntä sitten vakaasti lupaamaan, ettei enää koskaan antautuisi\ntekemisiin hänen veljensä kanssa, jota vastoin itse lupasi olla isänä\nhänelle. Ollessani yksin kapteenin kanssa sanoin hänelle, että oli\nkumminkin vahinko ettei hän voinut mennä naimisiin Vittorian kanssa,\njoka nähtävästi oli hänelle hyvin rakas. Mutta hän katsoi minuun\npelästyneenä ja huudahti: \"Mieluummin saisi haikala minut nielaista!\nNaiset ovat ainoat olennot maailmassa, joita vihaan!\" -- mutta lisäsi\nhetken kuluttua kyynelsilmin: \"Tuon kauniin pienen lapsen olisin\nkernaasti ottanut huostaani; miksi sen täytyi kuolla, ennenkuin oli\nkertaakaan nauranut tässä maailmassa?\" Vittoria sitä vastoin oli jo\ntyytynyt lapsensa kuolemaan, pitipä sitä suorastaan onnenakin, koska\nhänen nyt olisi helpompi tulla toimeen, kun tarvitsisi elättää vain\nitsensä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKuten tunnettua, on aikoja, jolloin kissat tepastelevat kuutamossa\nkatoilla, ja joka, kujasta ja sopukasta kuuluu niiden lemmennau'untaa.\nRoomalaiskaupungin nuorison saivat tuollaiset tunteet valtaansa\nvarsinkin kahtena ensimäisenä lämpimänä kevätkuukautena, kuten\nluonnollista oli, sekä keinotekoisten kiihdytysten avulla laskijaisen\naikoina, jolloin sydämen lämmittämiseen käytettiin auringonpaisteen\nja huumaavan kevätilman asemesta kuumia tanssisaleja, missä musiikki\nsoi. Tosin ei laskijaisena oikeastaan ollutkaan kysymyksessä sydän,\nvaan ihmiset antautuivat huumauksen valtaan, karaistuaksensa kestämään\ntalven kurjuutta, kun tuima tuuli tunki kylmiin huoneisiin, jotka\nolivat täynnä työttömiä, viinalta haisevia miehiä, huolestuneita\nvaimoja ja kapaloissaan vaikeroivia, äskensyntyneitä lapsia. Väliin\ntuli tähän aikaan vuodesta muutamia auringonpaisteisia, lämpimiä\npäiviä, ikäänkuin ihanoita muukalaisia autioon saareen, missä heidät\nseppelöidään ja hillittömään riemukarkeloon yhtynyt, heitä jumaloiva\nkansa heidät piirittää, -- ja silloin oli huume sitä suloisempi.\nEräänä sellaisena päivänä tuli pikku Annetta parka Farfallan tykö\nja pyysi tältä paria kirjavaa silkkiliinaa, jommoisia Nannin mies,\nlaivanlämmittäjä, toi kaukaisilta matkoiltaan ja joita säästäväinen\nFarfalla pitkät ajat oli säilyttänyt hallussansa. Anetta aikoi illalla\nmennä naamijaistanssijaisiin ja koristautua liinoilla. Farfalla\nihmetteli sitä että Anetta, joka ei ollut vielä vuottakaan ollut\nleskenä ja oli niin kiihkeästi surrut miestänsä, nyt halusi mennä\ntanssijaisiin, sekä myöskin sitä että hän tuli kerjäämään toiselta,\nlisäksi sellaiselta köyhältä vaimolta kuin häneltä, paria kurjaa\nliinaa. Tiedettiin nimittäin yleisesti, että Anetta yhä vielä sai apua\nkirkkoherra Jurewitschilta, niin ettei hänen olisi tarvinnut mennä\ntyöhönkään, ellei se olisi ollut hänelle välttämätöntä ajan kuluksi.\nMutta Anetta parasta oli se vähän, mikä Farfallasta olisi ollut ääretön\nrikkaus. Hän ei osannut järjestää elämäänsä järkevästi; sen sijaan\nettä olisi pysynyt kotona ja ylläpitänyt talouttansa sillä mitä sai\nkirkkoherralta, hän maksoi eräälle naapurivaimolle siitä että tämä piti\nvähän silmällä hänen lapsiansa ja katsoi että ne saivat ruokaa, ja\nsitten hän osteli lapsille kaikenmoista, minkä ne yksin jätettyinä heti\nturmelivat.\n\nVanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle\nrahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi\nkauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä,\njonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei\nkukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka\njättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut\nnoin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin\nkansanmaun mukaan liian hento ja kalpea -- sillä ainoastaan suuri\nilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, -- kumminkin\nlapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen,\nniin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui\nrakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa\npontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch\noli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset\nolivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti\npuolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet,\nmikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että\ntuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien\nsuorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat\nmyöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin\nhenkisesti, -- mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun\nhän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa,\nkäsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän:\n\"Rakastan sinua, ole omani!\" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi\nheittäytynyt hänen syliinsä, -- ja kun Jurewitsch ei suonut hänen\ntunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään\nhieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina\noli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n\nkaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi\nintohimoksi.\n\n\"Mitäpä sinä naamijaisista\", sanoi Farfalla lempeästi. \"Minä olen\nelänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna\non pääsi niin raskas ettet kykene työhön.\" Pikku Anetta istuutui\nkeittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja\ntuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: \"Minun täytyy taas\nkerran saada olla iloinen.\" \"Mutta iloinenhan sinä aina olet\",\nvastasi Farfalla, \"niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi.\"\n\"En minä sellaista iloa tarkoita\", sanoi Anetta; \"tarkoitan aivan\ntoisenlaista, -- hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin\nja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman.\" \"Ei sellaista iloa\nole olemassakaan\", sanoi Farfalla nauraen. \"Onpa kyllä\", väitti\npikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen\nhehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi\nlöydettävissä ja mistä hän sen tunsi.\n\nFarfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä\nja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi\nAnetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin\nuskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin\npaljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi,\nvaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän\nlasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan,\nniin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon\nvaltaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.\n\nNaamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän\nnäytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. \"No, oliko\nsinulla hauska?\" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen\nja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana\nja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja\nitki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä\nkehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta\nvettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä,\njonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt\npaljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. \"Se on viides\", oli eräs\nvaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, \"nimittäin viides,\njonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, -- toisten lukua hän\nei tiedä.\" Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan\naavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, -- mikä seikka\noli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut\nhäntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin\nlupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt\nAnetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen\nnimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli\ntuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa\nnaamijaisissa. \"Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun\nkanssasi?\" kysyi Farfalla hämmästyneenä. \"En juuri luullut, vaan\ntoivoin\", vastasi Anetta hiljaa.\n\nFarfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin\nhalunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta\nkoettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta\nsitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan\nollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.\n\n\"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen\nkonnamaiseen, katalaan tekoon?\" sanoin vihoissani. \"Kehotatte häntä\npettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä\nsyöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?\" Farfalla purskahti ääneen\nnauramaan ja sanoi: \"No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi\nmahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi\nhänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on\nhänen?\" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt\nJurewitschia.\n\nSillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu,\nsuureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka\nmies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu\ntoistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin\nvakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin\nterveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen\nolivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä\nhänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan\npuolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut\nFarfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein\nvakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin\nhänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi\npuolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi\nhän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää\nhaluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina\npyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon\nasiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta\nja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin,\nmutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta,\nkun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina\nhän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta\nkauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa\nmukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat\nkuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian\nvointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: \"Hän on jo muutaman\nviikon asunut yhdessä miehensä kanssa.\" En ollut vielä koskaan ennen\nnähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja\nhalusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin\najatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin\nvirkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia\ntuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi\npitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt\nväkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman\ntahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista.\nPasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä\nvälin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville\nVittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä\nhelposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki\nsisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet\nseurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan\nhänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus;\nmitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin\nlapsi tiedossa.\n\nCarmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että,\ntämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain\ntietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt\nnaisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi -- ja\nlisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin\nGalantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että\ntyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän\nhuomasi joutuneensa, -- kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan\npois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain\noikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten\noikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei\ntullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään\npäämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että\nlopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä\npuhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei\nkertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka\npuute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi,\nkun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.\n\nGalantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin\nTorquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta\nvastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku\nBerengarin -- sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli\nTorquato -- nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että\nhän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, --\npäinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen\nmielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan\noleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä\nrajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään\nveljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa,\nja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen\nluotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään\ntietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen\nsaakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen\nkanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä\ntutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla\nteolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina\nolivat olleet hänelle vihamielisiä.\n\nSiihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä\nvastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta\ntaikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär\nja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat\nnimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa,\nja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin\nharvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet\nylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja\nkunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin\nPakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat\nvarat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, --\nmikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa,\njoka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä\noli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi\nvaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli,\ntuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi\nnelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.\n\nLuultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä,\nalkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka\ntyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei\nkreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen\ntoimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään\nylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin\nhuonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli\nsiinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä\nolivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun\npoikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti\nkissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun\ntuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi\nihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen\näitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen,\nvaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo\nmies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän,\nhuomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti,\njos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti\ntunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt,\nmissä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä\nhuolta, -- puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli\npieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti\nhänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä\nkovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja\npakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli\nkidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan --\npikemmin katsein kuin sanoin -- leivänpalaa, minkä kernaasti saikin.\nKuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan\nruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin\nettä puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään.\nOtaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti\nhänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta\nilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa,\nmutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa\nkävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain\nepäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen\nalaiseksi.\n\nVankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan\nolentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan\nasiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan\nrakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä\npartaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta\njulkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä\novelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu\nsiitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle,\nja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina\ntuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi.\nNuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä\nkievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta\nhyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista,\nviineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären\nhuoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja\npalvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin,\nsillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla\nhullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun\nGalanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa,\nmutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä\nja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat\nhe ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin\nmäärin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa\nylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi\nkuin he itse, -- sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä.\nTuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli\nollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet\njalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, -- tekemään\nkaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa.\nKun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären\nkimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa,\nelleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään\nhäntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin --\nniin ainakin salassa väitettiin -- hidastelivat käydessään häntä\npuolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia,\nvaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen\njälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista\nvuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä\nanoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia\nkeinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin\nsairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli\nsaanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan\npäällä.\n\nPalattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut\nentistä elantoansa, vaan meni työhön, -- minkä toiset sanoivat\nmuka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta\nmurhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut\nkauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, --\nhänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin\nennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen\nvilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä\nkaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin\nRiccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri\nCarmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt\nkiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain\nvakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana\nhämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa\npuistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen,\nsiroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen\nvehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden\nheitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui\nhoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia,\njotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan,\nkun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar,\nsylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja,\nväsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä\npaikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden\nrakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman\nunohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota\njokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En\nole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin\nryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja\nkesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä\nkuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan\nhänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen,\npuristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä\nvasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää.\nAjattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta\noli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä\ntaloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan,\njonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet\nlainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta,\nnimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon\nikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän\nolisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen\nja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle\npienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä\nsellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän\nenää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä\nerilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta\näkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa\nheidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä,\nvastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä\nvälinpitämättömyyttä: \"Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle\njotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle\nmitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi\novellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä\nminulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta.\"\n\nCarmelo oli niin peräti epätoivoissaan, että Farfalla päätti mennä\nGalantan luo rukoilemaan hänen puolestansa tai ainakin vaatimaan\nselitystä, eikä Galanta kieltäytynytkään antamasta sitä hänelle. Aluksi\nei Farfalla tahtonut voida saada päähänsä, miksi ei olisi parempi saada\nlapsellensa isä, joka tekisi työtä sen edestä, mutta aivan mahdoton\nei hänen kumminkaan ollut ymmärtää Galantan käsityskantaa. Galanta\nmyönsi että Carmelo oli jokseenkin kunnollinen ja mukiin menevä mies,\nvaikka hänet väliin valtasikin juopottelukuume, josta parantuakseen\nhänen täytyi ryypätä runsaat määrät viiniä, mutta joka sitten jätti\nhänet pitkiksi ajoiksi rauhaan. Mutta ei kelvollisimmankaan miehen\nvaimona olisi niin hyvä olla kuin ilman miestä. Lapsensa hän kyllä\nvoisi itsekin elättää, sen kanssa hän eläisi rauhassa ja rakkaudessa,\nmutta suuri, roteva mies olisi ainakin aivan tarpeeton olemassa, ellei\nhän suorastaan -- kuten tavallisempaa oli -- kömpelön, ruokottoman\neläimen tavoin tallaisi jalkoihinsa talon rauhaa ja siisteyttä ja\nvarallisuutta. Farfallalle muistui mieleen hänen oma nuoruutensa ja\nhänen avioliittonsa, ja kun hän mietti kuinka toisenmoista hänen\nelämänsä olisi voinut olla, jos hänen miehensä olisi lähtenyt hänen\nluotansa ensi lapsen synnyttyä eikä vasta sitten kuin hänellä oli\nseitsemän, alkoi hän ymmärtää Galantaa, jopa ihaillakin häntä. Galanta\nei ollut sitä laatua kuin tuo kunnottoman juopon kanssa elävä Pepi,\njoka kärsi että mies, sen sijaan että olisi tehnyt työtä hänen ja\nlastensa hyväksi, otti tai varasti häneltä senkin vähän, minkä hän\nvaivoin sai ansaituksi, juodaksensa sen ja ehkäpä sitten pidelläksensä\nhäntä pahoin. Neljä vuotta sitten oli Farfalla häneltä kysynyt,\nmiksi hän ei lähtenyt tuon miehen luota, jonka kanssa ei ollut edes\nnaimisissakaan, ja Pepi oli vastannut, että jos sairaloinen poika, joka\nheillä oli, kuolisi, niin hän läksisi vanhempiensa tykö ja hankkisi\nitselleen sitten palveluspaikan tai muuta työtä. Puoli vuotta sen\njälkeen kuoli poika, mutta Pepi oli yhä vieläkin tuon miehen tykönä\nja oli synnyttänyt hänelle vielä kaksi tyttöä. Yleensä ei Farfalla\ntuntenut kunnioitusta eikä myötätuntoisuutta naisia kohtaan, mutta\nGalanta, joka oli yrittänyt tukevilla ruskeilla käsillään kuristaa\nkreivittären kuoliaaksi ja hylännyt Carmelon, hänen komean poikansa,\nteki valtavan vaikutuksen häneen, ja, ollen vilkas ja vaikutuksille\naltis, hän lahjoitti empimättä sydämensä Galantalle. Galanta arveli\nettä Carmelo varmaan pian rauhoittuisi ja tulisi jälleen yhtä\nhyväksi pojaksi kuin ennenkin, mutta jos hän yhä edelleen antautuisi\nepätoivon valtaan ja laimiinlöisi työnsä, niin jännittäisi Galanta\nkaikki voimansa -- ja niitä hän ei pitänyt vähäisinä -- auttaaksensa\nFarfallaa. Farfalla luotti sokeasti siihen että kaikki onnistuisi,\nmihin Galanta vain ryhtyi, ja välittämättä enää Carmelosta auttoi hän\nGalantaa valmistamaan kaikki tuon kärsimättömästi odotetun lapsen\ntulolle. Tuosta olennosta he alinomaa keskustelivat Riccardonkin\nkanssa, ja unohtaen hetkeksi hiutuvan ruumiinsa heikkouden tämä jo\nmielikuvituksissaan kuljetti pienokaista veneellä merta pitkin saareen\nja muille lempipaikoilleen, joita ei vielä koskaan ollut nähnyt eikä\nollut koskaan näkevä.\n\nKerran kun olin saapuvilla lapsesta juteltaessa, pyrkivät kielelleni\nsanat: 'Te mielettömät ja sokeat ihmiset! Huonomaineisen naisen isätön\nlapsi! Ettekö tiedä yhtä hyvin kuin minä, että sen täytyy rusottavilla\njaloillaan, jotka sillä on maailmaan tullessaan, polkea teräviä kiviä\nja kahlata loassa, niin että ne käyvät kovanahkaisiksi ja likaisiksi ja\nväsyneiksi kuten teidänkin?' Mutta tietysti en lausunut mitään tuosta,\nvaan vetäydyin pimeimpään nurkkaan, ettei Riccardo vain huomaisi\nkasvoistani, mitä julmia ajatuksia mielessäni liikkui, heidän edelleen\nkeskustellessa siitä, mahtaisiko lapsella olla kuopat poskissa.\n\n\"Onhan Carmelollakin kuopat\", sanoi Farfalla ja lisäsi kääntyen\nGalantan puoleen: \"Sinä et vain ole niitä nähnyt, siksi että hän nauraa\nniin harvoin. Se johtuu siitä että hän on mies; jos lapsi on tyttö,\nniin näemme kylliksemme sen nauravan.\"\n\n\"Kun minä soitan harmonikkaa, nauraa se ja taputtaa käsiään ja\ntanssii\", sanoi Riccardo loistavin silmin, ja Galanta tuumaili: \"Kun se\nvain tuo kuopat tullessaan, niin kyllä minä pidän huolta siitä, että se\nsaa nauraa.\"\n\n\n\n\nXII\n\n\nEnsi kerran eläissäni vietin nyt koko kesän kotikaupungissani. Kaikilla\nsäätyyni kuuluvilla perheillä oli tapana lähteä kesä- tai heinäkuussa\nmuutamiksi kuukausiksi matkoille, enimmäkseen vuoristoon, kuumuutta\npakoon, jonka sanottiin olevan sietämättömän. Rasituksena oli tuo\nkuuluisa helle tosin aina kuvastunut mieleeni, vaan olin arvellut\nsen eroavan tavallisesta kesäkuumuudesta vain siinä suhteessa, että\noli korkeampi aste sitä -- ja aluksi olikin niin. Mutta vähitellen\nalkoi minua ahdistaa painostava tunne, joka toisaalta väsytti,\nmutta toisaalta piti minua alinomaisessa levottomassa liikkeessä,\nikäänkuin aina olisin ollut menossa sitä pakoon. Tuntui kuin olisin\nollut huoneessa, joka pitkät ajat on ollut lukittuna ja jossa ovia\nja akkunoita ei enää voida avata. Tutustuin myöskin uuteen lajiin\njanoa: sisälmykseni tuntuivat minusta kuin palavalta sieneltä,\njossa valkea ilman puutteessa vain kyti hiljaa; mutta vesi ja muut\nnesteet vaikuttivat siihen öljyn tavoin, kiihdyttäen palamista, ja\nkuta enemmän kosteutta se imi itseensä, sen suuremmaksi se paisui,\nkytöen yhä edelleen kytömistään. Uiminen ei minua virkistänyt, vaan\ntuo lämmin seisova vesi, joka tarttui ruumiiseen kuin lima, lisäsi\nvain väsymystäni. Kumminkin palasin aina uudelleen apua anoen aavan\nmeren rannalle, missä voi nähdä koko taivaankannen ja heti huomata,\nvetäytyivätkö ehkä pilvet kokoon ja tihentyivät, niin että voisi\nodottaa sadetta. Päästyäni vapaaksi päivän töistä, menin melkein aina\nkävelemään, -- yksin, kun kaikki tuttavani olivat matkoilla, -- pitkin\nerästä kapeata rantapolkua.\n\nEräänä iltana tapasin siellä Farfallan. Ilma oli tuona päivänä ollut\ntukahduttavan kuuma ja samalla tyyni, eikä yökään tuonut muassaan\nvirvoitusta. Liikkumatonna lepäsi meri kuin lohikäärmeen raato, joka\nhitaasti mätänee ja hajoaa myrkyllisiin aineosiinsa, ilman että\nkukaan kykenee toimittamaan pois tuota suunnatonta mustaa hirviötä,\njoka penikulmittain peittää maata, saastuttaen ilman. Mieleeni tuli\nkuvia, jotka minusta olivat kuin kuumehoureita: näin ihmiset maahan\npolvistuneina, kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilemassa sadetta,\njoka huuhtoisi pois tuon kuolleenakin surmaavan jättiläispedon.\nRankkasadetta siihen tarvittiin, vesivirtoja, jotka yötä ja päivää\npurkaantuisivat haljenneelta taivaalta maahan. Ensin niiden pitäisi\ntulla liristen ja loristen, sitten kohahdellen aina voimakkaammin,\nkuin äärettömät havumetsät tuulen raivotessa. Hopeanharmaana täytyisi\nsateen täyttää ilma ja saattaa se riehumaan, ja sen pitäisi synnyttää\nvedenpaisumus, joka tekisi lopun yleisestä kurjuudesta, tuosta\nmaata rasittavasta rutosta. Mutta ilma pysyi tyynenä. Vedenpinnalla\nnäkyi muutamia laivoja, jotka suurine purjeineen pysyivät niin\nliikkumattomina että olisi voinut luulla niitä kivettyneiksi. Tosin\nnäkyi taivaalla kaikkialla tummia sinertäviä pilviä, mutta ne olivat\nliiaksi hajallaan, voidaksensa saada ukkosilman syntymään. Väliin iski\ntulta, ja silloin näytti siltä kuin taivas olisi väsymyksestä mennyt\nhajalleen ja sen kipeät keltaiset sisälmykset tulleet näkyviin.\n\nKun seisoin tuota katsellen, liian väsyneenä voidakseni päättää\nlähteä kulkemaan eteenpäin, sattuivat katseeni Farfallaan, joka\nistui veteen johtavilla jyrkillä kiviportailla, jalat ja alushameen\nhelmat vedessä. Hän oli huomannut minut jo hetkeä ennen, mutta ei\npuhutellut minua, luultavasti siksi että minä en ollut käynyt pitkiin\naikoihin Vanhassakaupungissa, eikä hän tahtonut olla tungettelevainen.\nHänen kasvonsa olivat riutuneet ja raukeat ja hänen katseensa oli\nkuin nääntymäisillään olevan. \"Meressä on tilaa kaikelle loalle ja\nkurjuudelle\", sanoi hän, hymyillen herttaisesti kuten ennenkin;\n\"luulen etten enää olisi hengissä, jos en olisi saanut tulla joka yö\nheittämään huoleni mereen.\" Carmelo ei saanut mitään työtä, tai ehkei\nhän koettanutkaan hankkia, Galanta ei voinut nykyisessä tilassaan\nansaita paljoa, ja Riccardo kärsi kovin kuumuudesta; yöt päivät hän\nmakasi ulkoeteisessä, valittaen kuin kiirastulen tuskia kärsivä.\nFarfallan oli täytynyt lainata rahaa eräältä koronkiskurilta ja nyt\noli joka viikko maksettava korkoa. \"Jos minusta voisi neuloilla kaivaa\nesiin rahaa, niin toimittaisin sitä riittämään asti\", sanoi hän, \"mutta\nkoronkiskureita on vaikeampi tyydyttää kuin itse paholaista, sillä hän\ntyytyy muun maksun asemesta vereenkin.\" Ei ollut Vanhassakaupungissa\ntoista, jota olisi niin pelätty ja vihattu kuin tuota koronkiskuria,\njoka oli saattanut joukon ihmisiä riippuvaisiksi itsestään kuin orjat.\nHän oli nuorena tehnyt ryöstömurhan ja tuomittu siitä viideksikolmatta\nvuodeksi pakkotyöhön, ja tuon pitkän ajan kuluessa hän oli ansainnut\njoukon rahaa, ja vapaaksi päästyään hän asettui Vanhaankaupunkiin\nrahanlainaajana. Hän oli itara ja ahne kuten Gradella, mutta\nsäälimättömämpi kuin tämä. Hänen pahansuopuutensa ja häijyytensä\nsanottiin johtuvan kammottavasta salaperäisestä taudista, jonka hän oli\nsaanut vankilassa ollessaan. \"Tiettyähän on\", sanoi Farfalla, \"että\nvankilanlääkärit sekoittavat vankien lääkkeisiin myrkkyä, niin että\nnämät hiutuvat hiutumistaan, kenenkään ymmärtämättä syytä.\" Turhaan\nkoetin saada häntä käsittämään, kuinka mieletöntä tuo puhe oli, hän\npysyi itsepintaisesti väitteessään, ryhtymättä sitä perustelemaan.\nMuinaisina aikoina, sanoi hän, oli vangeilta leikattu korva pois,\nmerkiksi että he olivat olleet vankeudessa, mutta nyt se ei enää ollut\ntarpeen; ne harvat, jotka pääsivät hengissä kuritushuoneesta, erotti\nheidän näivettynyt, vahankeltainen ihonsa, tuijottava katseensa, joka\nmuistutti kuolleita, ja silmävalkuaisen keltainen väri kaikista muista\nihmisistä.\n\nNuhtelin Farfallaa siitä ettei hän ollut kääntynyt minun puoleeni\nennenkuin antautui tuon koronkiskurin käsiin. \"Ken tietää, olisitteko\nsiinä tapauksessa enää tänään jutellut noin ystävällisesti kanssani\",\nsanoi hän, kiinnittäen kirkkaat, väsyneet silmänsä minuun vilpittömällä\nkatseella, joka pani minut punastumaan, vaikka olinkin vakuutettu\nsiitä, että hän arvosteli minua väärin. Muutoin oli keskustelu häntä\njälleen vilkastuttanut ja saattanut hänet iloisemmalle mielelle, ja hän\nkertoi minulle joukon juttuja koronkiskurin elämästä, niin mielevästi\nja huvittavasti, että huomaamattani tulin kulkeneeksi hänen seurassansa\nmelkein Vanhankaupungin rajalle saakka. Minusta oli käsittämätöntä\nettei kukaan ollut pannut tuota miestä syytteeseen törkeästä\nkoronkiskomisesta, jota hän harjoitti uhrejansa kohtaan, mutta Farfalla\nsanoi ettei kenellekään pälkähtäisi päähän sitä tehdä, kun he kaikki\ntarvitsivat häntä, mikä ennemmin, mikä myöhemmin. Hän arveli että hän\ntuskin oli jäänyt koskaan Vanhassakaupungissa saataviaan vaille.\n\nKun seuraavana päivänä käännyin Riemuportinkadulle, näin että siellä\nistui, lapsi käsivarrella, joukko vaimoja, joiden oli ollut liian kuuma\nahtaissa asunnoissaan. Muutamat heistä pelasivat lottoa ja katsoivat\nääneti ja tyytymättömän näköisinä korttiinsa, erään joukosta huutaessa\nnumerot kimakalla äänellä. Riccardo makasi matrassilla ulkoeteisessä ja\noli kalpea kuin haamu, mutta jutteli kumminkin vilkkaasti ja iloisesti\nmuutamain miesten kanssa, jotka seisoivat hänen ympärillään.\n\nFarfalla nauroi niin makeasti että sai kyyneleet silmiinsä.\nTervehdittyään minua selitti hän, mikä häntä nauratti. Riccardo oli\nnäet väittänyt, että jos tammikuun ensimäisenä päivänä panee yhden\nkreutserin talteen, seuraavana päivänä kaksi kertaa niin paljon ja niin\nyhä edelleen, niin omistaa vuoden viimeisenä päivänä niin ja niin monta\nmiljoonaa. Tuo oli kaikista tuntunut uskomattomalta, ja kyttyräselkä,\njoka osasi laskea, oli noussut tikapuille, ottamaan asiasta selkoa\nkerto- ja yhteenlaskun avulla, jota toimitti talon seinällä; suuri\nosa siitä oli jo täynnä kömpelösti ja epävarmasti piirrettyjä\nnumeroita. Paitsi kyttyräselkää oli saapuvilla muuan kalpea, hintelä\nnuorukainen, joka näytti lapselliselta ja typerämieliseltä, sekä\nvanha, valkotukkainen mies, joka muinoin oli ollut opettajana\nkansakoulussa, mutta ruvennut juopottelemaan, menettänyt paikkansa\nja joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä oli vajonnut mitä suurimpaan\nkurjuuteen. Vaikka hän jossakin jo unohduksiin joutuneessa sodassa\noli saanut puujalan ja oli puolisokea, ei häntä kumminkaan voinut\nsääliä, tarkastettuaan häntä lähemmin; hänen kasvonpiirteissään\nkuvastui raakuutta, hänen tuijottavassa katseessaan kavaluutta ja\nilkeyttä. Farfalla kertoi minulle, että ihmiset antoivat hänelle hänen\nvalkoisen tukkansa, sokeutensa ja korkean ikänsä takia runsaasti\nalmuja, vaan hän joi ne kaikki; hänen tyttärensä, joka teki ahkerasti\ntyötä, sai töin tuskin häneltä pelastetuksi pariakaan kreutseriä,\nhankkiaksensa itselleen niukan elatuksen ja vaatetuksen, ja isä\npakotti hänet makaamaan paljaalla lattialla, kuten hän itsekin teki,\narvellen etteivät ihmiset häntä niin säälisi eivätkä antaisi niin\npaljon almuja, jos hänellä olisi vuode. Noista seikoista huolimatta\npidettiin vanhusta kumminkin jommoisessakin arvossa sivistyksen takia,\njota hän muka omisti, ja hänelle uskottiin nytkin asian ratkaiseminen.\nLujalla, narisevalla äänellä hän toisti moneen kertaan, että Riccardo\noli ihmeolento ja suuri nero, kun hän, vaikkei ollut koskaan käynyt\nkoulua, omisti sellaisia tietoja, ja hän vakuutti kyttyräselälle, joka\nei kumminkaan ottanut korviinsa hänen puheitansa, ettei tämän enää\ntarvitsisi jatkaa koettaan. Farfalla ja typerämielinen nuorukainen\nnauroivat, puoleksi ihaellen, puoleksi epäuskoisina, ja seurasivat\njännityksellä kyttyräselän laskua, kunnes kävi selville että Riccardo\noli ollut aivan oikeassa.\n\nRiccardoa itseään näytti tuo asia suuresti hauskuttavan ja hän sanoi,\nkatsoen äitiinsä loistavin silmin: \"Sinä aina valitat rahanpuutetta,\nja löytyy kumminkin niin yksinkertainen keino tulla rikkaaksi.\"\nFarfalla nauroi, kuten aina leikkipuheita kuullessaan, mutta tunsin\nselvästi ettei tuo nauru lähtenyt sydämestä. Ystävällisessä katseessa,\njonka hän kiinnitti Riccardoon, oli syvinnä jotakin, joka minua\nkauhistutti: rajattoman, kuolettavan väsymyksen synnyttämää kalseata\nepätoivoa. Johtui mieleeni, kuinka muinoisina aikoina, raakalaistapojen\nvallitessa, tapahtui että vihollisia kidutettiin kuoliaaksi siten,\nettei heidän sallittu nukkua, vaan heidät herätettiin neulanpistoilla\ntai sysäyksillä heti kun he yrittivätkään mennä horroksiin.\nTuollaiselta kidutetulta näytti Farfalla. Hänen silmänsä sanoivat: 'Jos\nme emme voi nukkua, täytyy meidän kuolla'. Mutta kalvava huoli siitä,\nkuinka voisi hankkia elantoon tarvittavat rahat, ei jättänyt häntä\nhetkeksikään rauhaan. Se kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan,\netten voinut käsittää kuinka se jäi huomaamatta Riccardolta, joka\nmuutoin oli paljoa tarkkanäköisempi kuin minä. Äitiinsä nähden vain\nhän oli sokea ja säälimätön. Hän valitteli kuin pilattu lapsi, ettei\nollut jäätä limonaadin jäähdykkeeksi, etteivät munat olleet tuoreita,\nettei hän saanut useammin muuttaa liinavaatteita, -- samaan tapaan\nkuin kuulee ihmisten napisevan Jumalaa vastaan, ettei hän, vaikka on\nkaikkivaltias, säntillisesti täytä heidän toivomuksiaan.\n\nKysyin Carmeloa, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Minulle\nkerrottiin että tuona kuumana aikana oli saatavissa vain varsin vähän\ntyötä taikka ei lainkaan. Miehet seisoivat aamuisin tuntimääriä\ntorin varrella päivänpaisteessa odottamassa, mutta kun ei kukaan\ntullut palkkaamaan heitä työhön, menivät he läheiseen metsikköön\ntai Pakanakirkon taakse varjoon, ja pahoja ajatuksia he hautoivat\nmielessänsä. \"He ovat puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä\", sanoi\nFarfalla, \"eikä heitä haluta mennä kotiinsa, missä hoidotta jätetyt\nlapset itkevät ja kaikki on siivottomuuden vallassa, kun huolimattomat\nvaimot, sen sijaan että pysyisivät kotona järjestystä pitämässä,\nistuvat kadulla pelaamassa lottoa, koettaen siten lohduttaa mielensä\nsiitä ettei heillä ole mitään syödä.\" Vanha invaliidi puristi\nkätensä nyrkkiin ja puhui vallankumouksesta ja yhteiskunnallisista\nmullistuksista, jotka tekisivät lopun siitä että muutamat harvat\nanastavat kaikille yhteiseksi aiotun ravinnon; jotakin hän myös\nsoperteli siitä, että kapinalliset jo olivat valmiit pistämään tuleen\ntuon hekumallisen Babelin. Farfalla nauroi ja sanoi: \"Voi sentään noita\nkapinoitsijoita! Ei tarvita muuta kuin että poliisi ilmestyy kadun\npäähän, niin ne pötkivät kaikki pakoon!\" -- ja tuo pani Riccardon ja\nkyttyräselän makeasti nauramaan, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan\nkoskenut heihin.\n\nPalasin kotiin tammimetsikön kautta, joka reunustaa kaupungin yläpäätä,\nmutta ei ole kyllin tiheä voidaksensa tarjota viileyttä. Lehdet olivat\nniin tomuisia että näyttivät pikemmin harmailta kuin vihreiltä ja\nmehuttomia ja kankeita, niin että muistuttivat läkkilehtiä, joita näkee\nhautaseppeleissä. Liikettä ei näkynyt missään, muuta kuin että lintu\nväliin lennähti puusta tai pensaasta toiseen, visertämättä, päästämättä\nhiljaisintakaan ääntä kurkustaan. Ei ollut lähellä, ei kaukana\nlähdettä, ei mistään kuulunut veden lirinää. Oli kuin tuo metsä olisi\nollut vuosisatoja loihdittuna, ja loitsusana, joka sen olisi päästänyt\nlumouksesta, joutunut unohduksiin. Eräässä tien käänteessä näin maassa\nistuvan joukon miehiä, jotka puvusta päättäen olivat päiväpalkkalaisia\nja nähtävästi juuri noita työttömiä, joista Farfalla oli puhunut. He\nistuivat ääneti, ja kumminkin heillä näytti olevan jotakin tärkeätä\ntekeillä; he olivat minusta kuin salaliittolaisia, jotka katseilla\nneuvottelevat kammottavasta teosta, minkä nimeä eivät rohkene mainita.\nNähdessään minun tulevan katsoivat he kaikki minuun julkeasti,\npilkallisesti hymyillen, ja tunsin heidän vihamieliset katseensa koko\najan kun olin heidän näkyvissänsä. Ehdittyäni kyllin kauas istuuduin\nomituisen tuskallisessa mielentilassa penkille ja katsoin harvan\nmetsän lävitse kaupunkiin päin. Mietin mielessäni: 'Täällä istuvat\nhylätyt, ihmisten ilmoilta karkotetut, viholliset, sekoittamassa\nkurjuudestaan ja tietämättömyydestään ja epätoivostaan ainetta, jolla\nvoivat räjähdyttää ilmaan heidän kurjuutensa ja meidän loistomme\nnäyttämön'. Aurinko oli jo laskenut ja talot alkoivat peittyä tiheään\nsinertävänharmaaseen usmaan; ehkäpä he odottivat yön tuloa ryhtyäksensä\ntuhotyöhönsä, ja sitten he täältä katselisivat, kiristäen hampaitaan\nraivosta ja mielihyvästä, kuinka palatsit sadoittain jymähtäisivät\nkokoon, syöksähtäen mustina raunioina tulimereen.\n\nMutta kaupungissa uinailtiin tai mässäiltiin rauhallisesti edelleen,\n-- suunniteltiinpa juuri tuona samana yönä työväkeä vastaan vähäinen\nsalaliittokin, jonka uhriksi he antautuivat vastarintaa tekemättä. Oli\nnimittäin vastustettava erään vaarallisen kansanystävän ja kiillottajan\nvaalia ja hankittava ääniä eräälle toiselle ehdokkaalle, joka oli\njohtaville piireille mieleen, ja joukko vaikuttavia herroja, kauppiaita\nja virkamiehiä, piti kokouksen, jossa päätettiin lahjoa kansa,\ntuhlimalla sille pian pidettävässä juhlassa viiniä ja ystävällisiä\npuheita.\n\nUuden koulun vihkiminen saatiin syyksi juhlan viettämiseen, mutta\nvähemmin arveltiin apua lähtevän tuossa tilaisuudessa pidettävistä\npuheista, kuin niitä seuraavasta huvittelusta teltoissa ja kojuissa,\njoita oli pystytetty kaupungin edustalla olevalle isolle niitylle.\nVarsin huonolla tuulella päätin illan suussa kulkea kentän poikki,\nmutta ottamatta lainkaan osaa valtiolliseen vehkeilyyn, -- sen olin\nvarmasti päättänyt. Itse teossa ei siitä näkynytkään mitään merkkiä,\n-- yhtä vähän kuin hilpeästä ilomielisyydestäkään. Katsellessani\ntuota juhlakenttää selveni minulle äkkiä, miksi Jumala aina uudelleen\nlähettää ihmisille hätää ja kurjuutta, kurjuutta ja hätää, sillä\nylen kammottavaa oli nähdä, mitä vapaus ja nautinto heistä teki.\nNuo punaiset, hikiset naamat, hohotus ja kirkuna, tupakansavu ja\nraskas, kuuma, tukahduttava ilma, sen lisäksi tunteiden kiihotukseksi\nuseampia soittokuntia soittamassa yhtaikaa, -- tuo kaikki yhdessä oli\nomansa saattamaan mielen haikean alakuloiseksi ja herättämään inhoa\nihmiskuntaa kohtaan. Vihani kohdistui ennen kaikkea niihin, jotka\nolivat panneet juhlan toimeen. Muutamat mustatakkiset herrat, jotka\nnauharuusuista voi tuntea juhlatoimikunnan jäseniksi, hääräsivät\nväsymättömästi kansanjoukossa, kehottaen juomaan viiniä, jota oli\ntynnörittäin tarjona kaupungin varakkaimpien ja arvokkaimpien\nmiesten kustannuksella, sekä laskien leikkiä naisten kanssa,\nniin hyvin juhlan tarkoituksen saavuttamista varten kuin omaksi\nhuvikseen. Erään heistä, joka oli vanhanpuoleinen, mutta muhkea\nmies, näin vilkkaassa keskustelussa Farfallan ja muitten, nuorempain\nnaisten kanssa, joiden joukossa myös oli Farfallan tytär Nanni.\nMyöhemmin sain tietää, että tuo herra oli sama, jonka puoltolausetta\nFarfallan oli etupäässä kiittäminen siitä, että hänen tyttärensä sai\nhyveenpalkinnon, ja hänelle he viinin päähän noustua kertoivat, kuinka\nNannin siveellisyyden laita oikeastaan oli ollut, ja kuinka paljon\nkekseliäisyyttä ja rohkeutta tuon ennenaikaisen hedelmän salaaminen\noli vaatinut Nanniltä. Vanha herra nauroi niin että hänen vatsansa\nja pullakat, hehkuvat kasvonsa tutisivat, ja yhtä hillittömästi\nhihittivät naiset. Olin vakuutettu, tietämättä oikein miksi, että tuon\nepäkauniin iloisuuden aiheena olivat rivot pilapuheet. Varmaankaan ei\nmielikuvitukseni ollut syynä siihen, että minusta Farfallakin oli nyt\ntoisennäköinen ja käyttäytyi toisin kuin tavallisesti ja minun kanssani\nkeskustellessaan. Hänen luonnottoman vilkkaat, melkein mielistelevät\nliikkeensä, hänen kasvojensa hehkuva puna ja väsyneitten silmiensä\nvilkuileminen turmelivat mielikuvan, mikä minulla hänestä oli, tehden\nsiitä inhottavan irvikuvan, ja ne saattoivat hänen itsensä tuntumaan\nviekastelevalta, vanhalta parittaja-akalta.\n\nMieleni oli käynyt vallan alakuloiseksi ja aioin poistua nopeasti, kun\nnäin sattumalta Riccardon, joka istui pitkällä penkillä purjevaatteesta\nrakennetussa majassa. Hänen vieressänsä ja vastapäätä häntä istui\npuisen pöydän ääressä nuoria miehiä ja tyttöjä, joiden kaikkien\nkatseet olivat tähdätyt häneen, hänen innokkaasti kertoessaan jotakin.\nEn tahtonut uskoa silmiäni nähdessäni hänet, jonka vielä äskettäin\nolin nähnyt niin raihnaisena, nyt hilpeänä ja kuopalla olevista\nposkistaan huolimatta melkein kauniina, -- mustine kiharoilleen,\njotka peittivät hänen valkoista otsaansa, ja somasti kaareutuvine\nhuulinensa. Tungoksessa voin helposti huomaamatonna jäädä seisomaan\nhänen läheisyyteensä ja kuulla mitä hän sanoi. Hän oli selittämässä\nkuulijoilleen, miten lentäminen kävisi mahdolliseksi ihmisille, mistä\nasiasta lienee lukenut sanomalehdistä. Ensiksi hän puhui muutamista\ntehdyistä kokeista ja selitti miksi ne eivät olleet voineet onnistua,\nja huomasin että hän oli jokseenkin hyvin käsittänyt, mikä vaikeuden\nsynnytti; sitten hän alkoi kuvailla, millaista olisi, kun lentämistaito\nolisi tullut yleiseksi ihmisten keskuudessa. Silloin ei meidän\nenää tarvitsisi mataa tomussa ja loassa ja joka askeleella tuntea\nruumiimme rasittavaa painoa, ei kenenkään enää tarvitsisi hengittää\nkadun myrkkyä ja likaa, vaan kukin voisi nauttia samasta ilmasta kuin\nlinnut ja tähdet. Sitten tulisi hitaasti pilvien keskitse lentäen\nsuurisiipisiä laivoja kaukaisista seuduista, ja ne olisivat täynnä\nvieraiden maiden ihmisiä ja eläimiä, ja toisilla laivoilla mentäisiin\nniitä vastaanottamaan; ja öisin vilkkuisi pimeän keskeltä kaikkialla\nkirjavia liekkiä, jotka osottaisivat, missä lentäviä matkamiehiä oli\nliikkeellä. Kun tahtoisi olla yksin lemmittynsä kanssa, niin ottaisi\nhänet vain selkäänsä ja levittäisi siipensä, ja hiljaa suhahdellen\nne kiidättäisivät rakastavaiset yläilmoihin, torninhuippujen ja\nvuorten ylitse, merten poikki kauas pilviin. Ja kun rintamme ensin\nolisi tottunut avaruuden jalompaan ilmastoon, alkaisi uusi löytöjen\naikakausi, ja rohkeat seikkailijat ohjaisivat matkansa eetterimeren\nloistaviin tähtisaariin.\n\nHänen kasvonilmeidensä, katseidensa ja liikkeidensä elähyttämänä kävi\ntuo kuvaus niin lumoavaksi ja vakuuttavaksi, että minusta tuntui varsin\nkäsitettävältä, että toiset seurasivat äänetönnä ja jännityksessä noita\ntarumaisia puheita, jotka vierähtelivät hänen kauneilta huuliltansa.\nMitä minuun tulee, niin joutuivat ajatukseni ja tunteeni liikkeelle\netupäässä katselemastani häntä itseänsä, tuota rampaa nuorukaista,\njolla kumminkin oli niin muhkean voimakas, korkea rinta, niin siro pää,\nniin lämmin, tunteellinen sydän. Noita siivekkäitä olentoja oli hän,\njotka eivät koskaan voi tottua vaivaloiseen vaellukseen tomussa, jotka\nkivisistä häkeistämme pyrkivät vapaampiin ja keveämpiin ilmapiireihin.\nKuinka kernaasti olisinkaan nähnyt hänen liitelevän purppurasiivillä\niltaruskoa pitkin, orvokkiseppele päässä ja kantaen selässään\nriemahtelevaa poikasta, joka hennolla kätösellään tavottelisi laskevia\nrusopilviä! Riccardo parka! Kainalosauvaan kahlehdittuna, tuomittuna\nkärsimään kipuja, joille ei löytynyt lievitystä, alati avonaisten\nhaavojen hiuduttamana oli hän kumminkin henki, joka herätti noissa\nsurkastuneissa sieluissa hämäriä aavistuksia valon maailmasta, himmeätä\nikävöimistä pois turmeluksesta.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nJuhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa,\nettä vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset,\njotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän\nviiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet\nvoivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon\nvoimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat\nkäyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat\nesiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa\nja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo\nonnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin\nkoronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta\ntuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon\nvuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä\nsiitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä,\njolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin,\nellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla.\nHeikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi,\nei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun\nhänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli\nelätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi\nrangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata,\nkuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman\nvapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä\nmurhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat\nkernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän\nja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala,\nhäijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun\nvapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin\njos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä\nlieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.\n\nRiccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen.\nHän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen\nolevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä\nhänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän\nhalaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten\ntyönsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että\näiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi\nnälkään ja hän pääsisi hänestä. \"Sitähän minä toivoisin\", sanoi\nFarfalla, \"sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, --\nlopuksi nuokin rehut matrassistasi.\" \"Mutta niistähän minä kuolen\nja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan\", sanoi Riccardo. Samaten\nantoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja\nvaatteissaan, -- mutta reikiä ei myöskään, -- ja sitten se että hän\naina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset\nloppuun. \"Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia\", sanoi hän,\n\"että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla.\"\n\n\"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle\", vastasi\nFarfalla. \"No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin\nminä lähden toivioretkelle\", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen:\n\"Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja.\"\n\"Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan\ntarvitse sukkia\", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen\ntapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli\noikeassa.\n\nMinun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, -- ei siksi\nettä rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen\ntäytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle\nkaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia,\npaperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa\nsilloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan\nliian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä\nedelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut\nonnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet\najelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin\nsitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia\nkuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten\nvoisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri\neräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla\nsijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle,\nja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä\nlapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin\nparatiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi\nolla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi\nmukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti,\nettä hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen\nsydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle,\nettä hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta,\nmissä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä,\nettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan\npaikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana,\njoka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa,\nettä hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli\ntuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.\n\nKova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan\nsuuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä\nodottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia\najaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli\nlahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille\nmelkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin\nkorskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit,\nsinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa,\ntoiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin\nvanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja\nvetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla\ntöyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat\nsamettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä\nkukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja\nsinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja\ntuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka\nkauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli\npaneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun\nvaltaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta\nsilloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista\nmarssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut\nelämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa\nsurren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.\n\nMielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja\nelämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni\nhaikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun\nse on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa\najatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin\nheti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän\ntuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti\nohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: \"Tiedättekö,\nmillä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden\nkanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa\nhevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin\nnopeasti että äitini tuskin pääsee perästä.\"\n\nHilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle:\n\"Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun\nnähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta\nlupaan kumminkin\", lisäsin hymyillen, \"että jos kuolet ennen minua,\ntoimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton\nkaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä.\"\n\nNuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän\nnauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi\nhaudallansa laulettavaksi ja joka kuului:\n\n    Murhe murtuu, tuska taukoo\n    Kuolema kun luoksein saa.\n    Se mun johtaa kirkkauteen,\n    Mulle aukee elon maa.\n    Ahtaan maisen matkapuvun\n    Vaihdan valkosiipysiin, --\n    Kuten äidin syliss' vaivun\n    Autuaisiin unelmiin!\n\nHän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan\npuolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli\nnyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme\nmerenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät\nmuistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan\naivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi\ntuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli\nollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin\nsuuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka\nheilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän\nlastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja\nvastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään\ntoisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä,\nkun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin,\nhänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan,\nmitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä\nlahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja\nlastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli\nollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun\nRiccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia\nriemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen\npäänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.\n\nSillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin\nRiccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän\nsitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi\nhetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti\ntaloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset\ntunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan,\nvaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä,\njuuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti\nminuun hän nyyhkytti kiihkeästi: \"pois! pois! pois!\" niin että minä\npelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin\njo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä\nmitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien:\n\"Olen tuolla kärsinyt niin kovin\", ja muuta en enää tarvinnutkaan\nselitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen\nlapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen\nja kysyneet: \"Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme\nja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua\nvielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua\ntuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä,\nme olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi.\"\n\nNyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen\ntuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen\nparatiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli\nhänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, -- niin,\nse mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli\ntunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat\nja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi\nsulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän\ntiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt\nhänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku\nsiitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut\nhallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin\nvoinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla\nsiten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä\ntakaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja\nharmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden.\nEikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle\nvain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli\nhänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia\nei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni\nhäneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön\npelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta\nkeskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia\nhänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet\njo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona\nvuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista\nseikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään\nyöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nMuutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje,\njoka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt\nhän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin\nkuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin\ntapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt\ntuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi\narvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut\nniin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut.\nSalaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että\nhänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen\nelämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai\njättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei\nolisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa\nsellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä\nnyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä\nodottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen\nmiestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti\nsairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin\nvaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos\nsuinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.\n\nEi voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse\nteossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä\njo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä,\nkirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja\ntiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään,\nei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai\nkunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli\nkäynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä\nolisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli\nkumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa,\näänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas\nväsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään\noli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton,\ntoivoton.\n\nKysyin, mitä hän vastaisi. \"En mitään\", sanoi hän; \"hän ei säälinyt\nlapsiansa, ja minä en sääli häntä.\" En voinut olla sanomatta: \"Mutta\njos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte\nottanut hänet luoksenne.\" \"Niin kyllä\", vastasi hän levollisesti,\n\"lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa.\" Ja niin\nolikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin\nkultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen\nelämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti\nkaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen\nihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi,\nja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai\nmakupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui\nkovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.\n\nOdottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen\nisällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt\nhänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut\nsanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja\nvalokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla,\njäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri.\n\"Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle\nkirjoitti\", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa\nolentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä\nlapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin\nluettavaksi ja se kuului: \"Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun\nvielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän\nisämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa,\nvaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää\nnimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle\nrahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet\nköyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua\noikeuden mukaan.\"\n\nLuin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja\ntarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: \"Tämä\non kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa\nkuolemaisillaan\", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin\nollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään\nkyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään\nlujan, kylmän katseen ja sanoi: \"Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa;\nmutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en\nhyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään\nliikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen.\"\n\nRiccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja\njonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään\nvaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen\nkeskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema\näitiin -- nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä,\nkun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka\ntahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan,\njossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman\nkreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu\nkuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen\nystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi\nhäntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä\npaikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai\nvastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi\nnöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja\nettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin\nkuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa\nja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin\nja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon.\nSiitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina\nmatalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt\nautiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. \"Se oli hänen\nelinkumppaninsa\", sanoi Farfalla minulle, \"se jäi aina hänen luoksensa,\nkun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa,\nnekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa.\"\n\nMuistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa\njulkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin\nhänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en\nole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla.\nJa jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen\ntuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi\nkysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan\ntikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan\nkun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän\nraukan kyynelvirtaan, niin -- unohdin sen!'\n\nNyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei\nonnistunut, -- enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai\nlieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla\noli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti\nminulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin\nasukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla\nankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos\njoka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen,\nkuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden\nkirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin\ntäytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa\nkerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.\n\nPyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi\nharmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen,\nja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan\nilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei\nheikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin\ntäytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin\ntyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.\n\nKenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset\nnäyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta,\ntoiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa\nonnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus\nkarkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee\ntoisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä\nmaahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt\nasiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön\nteko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään\nheiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän\nkolkkoa köyhyyttänsä.\n\nKuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa\nmurhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet\nverta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että\nTorquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin\ntietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa\nmaassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta\npeläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski\ntämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan\nja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään\nkuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa\nsolvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut\nhänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi\nGalantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli\nlapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä\nvälitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä\ntullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut\nristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan,\nettä hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten\nhäntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä\noli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut\nraivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään\nvoitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli\njoutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että\nhän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen,\nsaatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän\nrajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli\nvielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä\nmuuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan.\nÄkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä\nkotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin\nmuisti mitä oli tapahtunut.\n\nHänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen\nhänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin\ntavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut\nhänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden\nseurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse\nhalusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt\ntuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan.\nEi hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan\npikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään\nviattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi,\nsekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien\ntarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei\nitse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa\nuuden elämän.\n\nEnsi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä\nkuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että\noli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä\noli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä\nsilmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet\nselitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten,\nraskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa\nkäynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut\nvaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut,\npysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut\njoutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista\nkatumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa\nhänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli,\njonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa\nrukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, -- mutta hieman\nvain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian\nhänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan\niloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun\nvaikutuksen.\n\nFarfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä,\n-- mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt\nolivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia\nentistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän\nhän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen\nparastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta\nCarmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla\nyhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja\ntarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein\nsyvinnä.\n\nKerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin,\nmerta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa\nkirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta\nulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi\nhäneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä\nCarmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä\nsyypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen\ntavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi\nettä kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin\nmuori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti,\nettä Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen\nsynnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja\npapit yksin voivat antaa synnit anteeksi. \"En luule\", sanoi Farfalla,\n\"että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten\ntiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja.\"\n\n\"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?\" sanoi muori. \"Minä tunnustan\nvuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja\nminä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi\nsynninpäästön.\"\n\nKysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen\npuolesta.\n\n\"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?\" sanoi kirkkomuori, katsoen\nminuun ankarasti ja nuhtelevasti. \"Minä tunnustan synnit ja saan\nsynninpäästön, se on pääasia.\" Nuo sanat saattoivat mielestäni asian\npikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni,\nkun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi\näreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: \"Minä en\nvälitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa,\nkuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa\nvelvollisuuksieni täyttämiseen.\"\n\n\"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää\naikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen.\"\n\nKääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: \"Minä en\nusko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta\nJumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden\nmukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka\nkokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi.\"\n\n\"Jätä se minulle tehtäväksi\", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti.\n\"Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan\nsovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa.\"\n\nFarfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. \"Lukisinko ehkä\nRiccardonkin puolesta rukouksen?\" kysyi kirkkomuori, pannen rahat\nlikaiseen pieneen pussiin. \"No mitä varten?\" kysyi Farfalla nauraen.\n\"Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan\ntehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", sanoi toinen, \"mutta ajattelin että kun hän on\nsairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin\ntahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi.\"\n\nNuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän\nläksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.\n\nAurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden\nkosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia\nväreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka\nnauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli\ntuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat\nympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa\ntuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta\nkiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu,\njohon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli\ntehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa\nhänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle.\nHänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset;\najatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai\nmitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt\nmiellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän\ntunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.\n\nSanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että\ntoivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt\nkovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja\noli saavuttanut rauhan. \"Ei\", sanoi hän, \"rauhaa ei minulla ole,\nenkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo\nmennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen\nsieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen\nvajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden.\" Hän oli tavannut veljeänsä\npäivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla,\nminne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa.\nJurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon\nlaskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä\nkääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään\njonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä\ntämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa\nja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille\npaikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella\noleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin\nsydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli\nkuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui:\n\"Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja\nviattomina!\" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän\nmuiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt\ntapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun.\n\"Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet\", sanoi kirkkoherra, \"sillä\nhän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan,\nkauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin\nkyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja\nminusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa\nmuassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja\ntoivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen\nviereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja\nhuusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni!\nRukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti\nsiltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut\njotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti\npuoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja\nsopersi: 'pappi!' -- niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle\nruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi\npois.\" Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa,\nsurkuteltavaa ihmistä.\n\nHaluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: \"Ken rohkenee lausua tuomion\nsielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön\nvoima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo\npahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua.\"\n\nHämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja\nsanoi: \"Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut,\nkarkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani,\nniin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen\nvuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset.\nJoko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta\npuuttui voima, joka olisi sen tuhonnut.\"\n\nKatselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta\nkuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt\nuskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee.\nVäliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa\notaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain\nheijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään\nolevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.\n\nKoetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen\nhyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti\npäätänsä. \"Ei\", sanoi hän, \"ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos\nminulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla\nmyöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa\npitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta\nsitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi\nsiitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä\nhuolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut\npakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt\nkuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei\ntahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän\nkiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin\npidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin\nkäsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät -- tai\njoutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä\nkadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta.\"\n\nMelkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta\nitseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra\neikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen.\nMutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan.\n\"On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi\", sanoi hän.\n\"Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin,\nja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä\ntoivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se\njoutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa,\nsillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen\nvajoavaa olemattomuutta.\" Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti\nminuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan\npasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo,\nmitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko\nkuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä\nelämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana\nvaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.\n\nSillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria,\njotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja\njoista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut\nheidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi,\nja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä.\nLausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää\nvaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen\nkätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja\nylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla.\nKuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi\nvärähdellen.\n\nKäännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn,\nja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin\nmuodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran\npikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot,\nhymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien\nripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä,\neivät vihreitä, eivät harmaita -- vaan kuin sadevesi värjätyssä\nlasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma,\ntyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin\nnuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä:\n\"Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu,\njoka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen\nja kuolemaan?\" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen\nihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut\nkuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni\nväännellen, mutta voimatta seurata häntä.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSielujen päivänä oli myrskysää. Tuuli kiisi hautuumaalle vievää tietä\npitkin mustapukuisten ihmisten ohi haudoille ja edelleen niiden\nylitse. Kun hämärässä, joka oli alkanut varsin aikaiseen, saavuin\nVanhaankaupunkiin, luikerteli se kuin suuri mato katuja pitkin,\nvonkuen ja korskuen nälästä ja ahneudesta. Farfalla istui kirkkomuorin\nkanssa lieden ääressä ja muori sanoi: \"Nyt vanha Mukerutz sitoisi\ntalonsa kiinni, ettei tuuli heittäisi sitä kumoon.\" Vanha Mukerutz\noli hänen lapsena ollessaan asunut lähellä kirkkoa ikivanhassa,\nepävakaisessa pienessä talossa, ja peläten että tuuli voisi kaataa\nsen kumoon hän aina rajuilman lähestyessä kietaisi sen ympärille\npaksun nuoran ja kiinnitti sen vieressä seisovaan tukevaan lehmukseen,\njoka vieläkin oli nähtävänä. \"Näin usein\", kertoi muori, \"kuinka tuo\nvalkotukkainen mies tulipunainen lakki päässä katsoi ulos akkunasta,\npuiden nyrkkiä tuulelle ja nauraen ääneen, kun se ei voinut saada\nhänen taloansa temmatuksi mukaansa.\" Puheltiin hiljaa, sillä Riccardo\nmakasi vuoteellaan uneen vaipuneena; hän oli sen näköinen, että häntä\nolisi voinut luulla kuolleeksi. Edellisenä päivänä hän oli mennyt\npoliisivirastoon toivoen voivansa saada harmonikkansa takaisin: mutta\nhänen puheistansa ei ollut mitään apua, sitä ei annettu hänelle. Herra,\njonka kanssa hän puhui asiasta, ei ollut juuri epäystävällinenkään,\nsanoi vain että eihän Riccardolla olisi mitään hyötyä harmonikastaan\nennenkuin saisi kerjäläiskirjan, ja sitä hän ei voinut saada ennenkuin\njoku niistä, joilla niitä oli, kuolisi, sillä niitä annettiin vain\nmäärätty luku. Mutta kun joku kuolisi, niin otettaisiin Riccardon\npyyntö ensiksi huomioon. Sitä he eivät ottaneet uskoaksensa, että\nRiccardo halusi saada harmonikkansa soittaaksensa sillä kotona omaksi\nhuviksensa. \"Enin kaikesta loukkasi Riccardoa\", sanoi Farfalla, \"se,\nettä tuo herra sanoi: 'Sinä saat kirjan niin pian kuin joku toisista\nsuoriaa tiehensä tästä maailmasta'. -- 'Mitä kurjia olentoja me\nolemmekaan', sanoi Riccardo, 'kun kuolemastammekin puhutaan tuolla\ntavoin!' Ei hän puolestaan puhuisi elukastakaan sillä tavalla.\"\n\nKirkkomuori, johon nuo puheet eivät tehneet mitään vaikutusta, lausui:\n\"Ensimäinen soittoniekoista, joka kuolee, on Vaivaiskreivi. Näin hänet\neilen ja sanoin hänelle: 'Sinä olet juonut niin paljon kuin sinuun\nmahtuu, Vaivaiskreivi. Olet jo kaulaa myöten täynnä!' Siihen hän\nsanoi: 'Minäkin luulen, että asiat ovat sillä kannalla. Siis tulppa\nsuulle ja alas kellariin, madot ovat jo odottamassa.'\" Sitten kertoi\nmuori minulle että Vaivaiskreivi polveutui suvusta, joka oli kaupungin\nvanhimpia aatelissukuja, ja että hänellä oli nimi, johon kuului\nkruunukin ja jota hän, kuten sanoi, ei möisi miljoonastakaan. Kun\nhänen vanhempansa olivat huonoissa varoissa, mutta hän oli suvultaan\nperinyt rakkauden naisiin, korttipeliin ja ylellisyyteen, teki hän\nvelkaa, tuhlasi kaiken mitä käsiinsä sai, kunnes kukaan ei enää\ntahtonut antaa hänelle lainaa. Sitten hän rupesi juopottelemaan, ja kun\nhänellä oli kaunis ääni alkoi hän ansaita rahaa laulamalla kadulla,\n-- mihin oli saanut luvan ylhäisen nimensä takia ja millä ansaitsi\nniin paljon, että voi joka päivä juoda itsensä juovuksiin. Nyt hän\noli jo niin vanha ja raihnainen, ettei voinut enää lainkaan liikkua\nilman poikansa apua. \"Kun Riccardo odottaa vielä vähän, niin hänestä\nvoi tulla Vaivaiskreivin seuraaja\", sanoi kirkkomuori ja lausui sitten\njäähyväiset, mennäksensä hautuumaalle, missä hänen piti lukea rukous\nseitsemälläkolmatta haudalla. Kysyin Farfallalta, uskoiko hän, että tuo\nkeinottelevainen eukko todella menisi sellaisella säällä hautuumaalle\nlukeaksensa seitsemänkolmatta rukousta toisten ihmisten asemesta,\njoista ei voinut liioin välittää. Mutta Farfalla, vaikka ei muutoin\nollutkaan herkkäuskoinen, vakuutteli innokkaasti, että kirkkomuori\nei suinkaan ollut mikään petkuttelija, vaan että hän joka vuosi\nsielujen päivänä istua kökötti aina myöhäiseen iltaan saakka haudoilla\nrukoilemassa ja ansaitsi sillä paljon rahaa. Moni oli nähnyt kuinka hän\npimeässä hypähteli haudalta toiselle, kuin iso sammakko.\n\nMinä olin käynyt istumaan akkunalaudalle ja katsoin alas puolipimeälle,\nautiolle kadulle, jonka tuuli näytti lakaisseen tyhjäksi,\nvalmistaakseen tilaa kuolleitten voittokululle. Näin siellä vain erään\nnaisen, joka tuulta vastaan ponnistellen tuli hitaasti katua ylös.\nHänellä oli kädessä lautanen ja hän huusi käheällä, väsyneellä äänellä\nmoneen kertaan: \"Almuja sielu raukan hyväksi!\" Almujen kokooja oli\ntuon mielipuolen vaimo, joka vuosia sitten oli varkaudesta joutunut\nvankeuteen ja nyt vihdoinkin oli kuollut; vaimo kerjäsi rahaa,\nsaadaksensa hänet sanallisesti ruumisarkkuun ja hautaan. \"Tuollaiseen\ntarkoitukseen antaa jokainen kreutserin\", sanoi Farfalla, \"mutta\nhän ei sittenkään liene vielä saanut kylliksi, sillä hän tulee jo\nkolmatta kertaa tälle kadulle.\" Annoin hänelle rahan, jonka hän\nitse vei vaimolle; kun ulko-ovi aukeni, kuulin kuinka tuuli suhahti\nsisään järkyttelemään haurasta porrasta. Farfalla meni vaimon luo\nja puhuttuaan muutaman sanan hänen kanssansa läksi tämä kulkemaan\nedelleen, tuulen liehutellessa hänen ohueita vaatteitansa niin, että\npakkasen täytyi tunkea luihin ja ytimeen saakka. \"On onneksi hänelle,\nettä mies kuoli\", sanoi Farfalla tullessaan jälleen sisään. \"Mutta hän\nitse on niin riutunut työstä ja puutteesta, ettei hänkään varmaankaan\nelä enää kauan.\"\n\nYlhäällä nurkassa sytytettiin tuo himmeävaloinen rikkinäinen lyhty ja\nsytyttäjä kiiruhti mahdollisimman nopeasti tikapuineen katua alas,\nkulkien seinäviertä pitkin suojaa saadakseen. Hetken kuluttua aukeni\nvastapäätä olevan talonovi, ja suutari Bonalman rakastajatar asetti\noven eteen suuren jykevän pytyn. Hän kurotti ovesta ulos kuuntelemaan\nmyrskyn suhinaa, katsahti ylös ilmaan, josta kadulle juuri kahisten\ntuprahti joukko kuivuneita lehtiä, ravisteli itseänsä ja peräytyi\njälleen sisään. Farfalla selitti minulle että hänen äitinsä oli\nkuollut ja että hän asetti ovelle vettä kuolleitten juotavaksi, jos\nne tulisivat. \"Mutta jos kuolleille antaa juotavaa,\" sanoi hän,\n\"niin niille on annettava punaista viiniä, vaan hän on liian itara\ntehdäksensä sen.\" Mieleeni muistuivat suutarin vaimon leveät kasvot ja\ntuo mies, jonka olin nähnyt istuvan arkana, kalpeana, umpimielisenä\nkuin se, jolla on murha omallatunnollaan. 'Ken tietää', mietin\nmielessäni, 'eikö tuo nuori, upea olento ehkä vuoden kuluttua itse\nlähesty tuota ovea verettömänä haamuna, ahnaasti hakien maallista\njuomaa, joka soisi hetkeksi eloa.'\n\nFarfalla sanoi että hän kernaasti panisi kuolleille lampun palamaan,\nmutta Riccardo ei sallinut sitä. Syytä ei Farfalla tietänyt --\nRiccardon päässä pyöri niin paljon omituisia ajatuksia, joita hän ei\nilmaissut muille. Mutta ensi vuonna hän varmaankin voisi panna lampun\npalamaan Riccardon varalta, arveli hän, ja hän kysyi, enkö minäkin sitä\nluullut. Kun näki tuon riutuneen olennon, joka kovalla alustallaan\nleväten jo muistutti kuollutta, niin täytyi tulla vakuutetuksi siitä,\nettä hänen loppunsa oli lähellä, ja sen sanoinkin Farfallalle, joka\nkatsoi minuun kasvot omituisessa jännityksessä, ikäänkuin hän olisi\nhartaasti toivonut että vahvistaisin hänen arveluansa. Minulle muistui\nmieleen, kuinka Riccardo oli minulle kertonut, että äiti meni pyhälle\nvuorelle rukoilemaan hänen kuolemaansa, ja kuinka hän väliin heidän\nkiistellessään katsoi äitiin epäluuloisesti, ikäänkuin kysyen, toivoiko\ntämä hänen kuolemaansa.\n\nKääntyen äkkiä Farfallaan päin kysyin nyt häneltä, oliko Riccardo\noikeassa ja oliko hän käynyt rukoilemassa hänen kuolemaansa, ja hän\nvastasi heti, aivan epäröimättä, myöntävästi, katsoen samalla lujalla\nkatseella minua silmiin. Hän lienee huomannut että minua hämmästytti,\nmelkeinpä kammotti tuo, että äiti voi toivoa lapsensa kuolemaa, sillä\nhän lausui hetken kuluttua, vaikka en ollut virkkanut mitään: \"Useinhan\nnäkee sanomalehdillä kerrottavan vanhemmista, jotka pelosta että heidän\ntäytyisi nähdä lastensa kuolevan nälkään, tappavat heidät ja itsensä.\nTappaa Riccardoa en voisi, mutta en käsitä, kuhunka hän joutuu, jos\nkuolen ennen häntä. Tuo ainoa toivomus minulla vielä on: että saisin\nnähdä hänet kuolleena. Sitten kuolen kernaasti heti hänen jälkeensä.\"\nTuona hetkenä minä ihailin ja rakastin Farfallaa. Sanoin hänelle että\nminun mielestäni olisi parempi, jos Riccardo vietäisiin sairaalaan,\nmissä hän saisi sellaista hoitoa kuin hänen tilansa vaati; mutta hän\nsanoi että kaikki hänen koetuksensa saada Riccardo siihen suostumaan,\nolivat olleet turhat. Kun hän vain otti asian puheeksi, joutui Riccardo\npois suunniltaan, sillä hänen mieleensä johtuivat nuo sairashuoneessa\nvietetyt kymmenen vuotta, ja äskenkin hän oli ruvennut itkemään ja\nkysynyt nuhtelevasti, miksi äiti ei tahtonut sallia hänen kuolla\nkotona. Nyt ei Farfalla enää maininnut koko asiaa. Minä lupasin tehdä\nvoitavani, saadakseni hänet lempeällä tavalla taivutetuksi suostumaan\nja aioin ryhtyä toimeen heti kun hän heräisi ja jäisin yksin hänen\nkanssaan. Farfalla aikoi nimittäin mennä katsomaan pikku Anettaa, joka\nnäihin aikoihin odotti karnavaalilapsensa syntymistä.\n\nMuutama kuukausi sitten olin toimittanut Anetta'n erään seurapiiriini\nkuuluvan ihmisystävälliseksi tunnetun naisen luo palvelukseen,\nsaattaakseni hänet ympäristöön, missä järjestys ja hyvät tavat\nvallitsivat eikä hän olisi alttiina tehtaanväen vaikutukselle. Hänen\nei tarvinnut olla koko päivää työssä, vaan hän sai illan suussa\npalata lastensa tykö, ja häntä kohdeltiin hyvin. Ei hän tosin ollut\nkernaasti suostunut ehdotukseeni, sillä kuten useimmat muutkin\nVanhankaupungin naiset hän piti vapautta erinomaisen suuressa arvossa;\nmutta kun kirkkoherrakin pyrki vaikuttamaan samaan suuntaan kuin\nminä, antoi hän meidän toimiella ja menetellä kanssansa tahtomme\nmukaan, panematta vastaan. Emäntä oli aluksi varsin ihastunut tuohon\nsievään, lapsellisen miellyttävään palvelijaansa, mutta pian hän\nalkoi valitella hänen huolimattomuuttansa ja epäsäntillisyyttänsä.\nVaroituksia saadessaan Anetta tosin pelästyi pahanpäiväiseksi ja\nlupasi vastedes panna parastansa, mutta seuraavana päivänä näytti\ntuo kaikki jo haihtuneen hänen mielestänsä. Minun suositukseni takia\nja säälistä osotti emäntä lempeyttä tuota avutonta olentoa kohtaan,\ntoivoen Anetta'n lapsen synnyttyä parantavan tapansa, mutta pudistaen\nkumminkin epäileväisenä päätänsä, koska arveli kaiken pahan oikeaksi\nsyyksi velvollisuudentunnon täydellistä puuttumista, eikä voinut\npitää minään lieventävänä asianhaarana sitä, että Anetta unohti ajan\njuoksun ja luudat ja ämpärit ja pesurätit sen takia, ettei voinut olla\nhaaveksimatta onnenhuumauksesta ja hillittömästä riemusta.\n\nFarfallan lähdettyä istuin akkunan ääressä ajatellen tuota pikku\nraukkaa, joka oli tanssijaisyön huumeen ja kuumeen tuloksena joutuva\ntähän myrskyisään, kolkkoon maailmaan. Tuuli oli jo heikennyt ja\nvaikeroi vain hiljaa katuja kierrellessään, niin että kuulin selvästi\nRiccardon hiljaisen hengityksen ja narahtelevat äännähdykset, joita\nhänen papukaijansa -- hänen vieraalla maalla kuolleen ystävänsä\nholhotti, jonka hän oli perinyt, -- tuon tuostakin päästeli. -- Meidän\nkeskuudessamme näkee alabasterisen pikku Amorin sirona istuvan,\nnuolillansa leikkien, hyväsävyisen vanhan jalopeuran selässä tai\nveitikkamaisen nöyränä taivuttavan selkäänsä kevykäisen naisenkengän\nkukistamana. Todellinen rakkaudenjumalatar tallaisi yhdellä ainoalla\naskeleella tuon typerän olennon murskaksi. Tuolla olin hänet jo\nnäkevinänikin -- niin, näin hänen suuren valkoisen muotonsa tulevan\nesiin hämäristä, näin hänen synkät silmänsä tuuheine kulmakarvoilleen,\nhänen julman, säälimättömästi hymyilevän suunsa. Miekkako hänellä\noli tuon pitkän mustan viitan alla, joka tohisten kuin tumma virta\nkiemurteli hänen jäljissään? Valkoisen, täyteläisen käden, joka\nrinnalla piti sitä koossa, voi huomata olevan säälimättömän orjain\nkukistajan käden. Tuijottaessani tuohon olentoon näin hänen rinnallensa\nilmestyvän petoeläimiä, pantteria, tiikereitä, hyeenoja, jotka kuten\ntottelevainen koiraparvi seurasivat tuota taitavaa metsästäjää,\n-- maata kohden kyyristyneinä, häntää heiluttaen ja kiristäen\nkiiltäviä hampaitansa ja vilkuillen ahnailla silmillään puolelle\nja toiselle. Hänen tyly katseensa on välinpitämättömänä kiintynyt\npetojen ahdistelemiin verta vuotaviin ihmisiin, jotka vaikeroivat,\npuolustautuvat, kiemurtelevat tuskissaan ja epätoivoissaan ja pyrkivät\nyhä uudelleen pystyyn, murhanhimoisia eläimiä pakoon, ja väsynyt\nhymyily näkyy hänen kopeilla huulillansa, kun he kohottavat kätensä\ntaivasta kohden ja rukoilevat apua jumalilta ja pyhimyksiltä, joita\nheidän rukouksensa eivät koskaan saavuta.\n\nOlin istunut pitkän aikaa tuijottaen kadulle, kun Riccardo heräsi,\npuhutteli minua ja saattoi minut palaamaan todellisuuteen. Olin tuonut\nhänelle muutamia vähäisiä lahjoja, joiden tiesin ilahduttavan häntä,\nja sanoin kuten tavallisesti että Lisabella oli lähettänyt ne hänelle.\n\"Näin hänestä juuri unta\", sanoi hän. \"Olin hautuumaalla ja hain hänen\nhautaansa, sillä hän oli kuollut. Silloin näin äkkiä kirkkomuorin\nistumassa, pitkä rukousnauha kädessään, hautakummulla, jossa ei\nkasvanut mitään. Kysyin, kenen puolesta hän rukoili, ja hän sanoi\nrukoilevansa Lisabellan puolesta. Mutta juuri kun aioin kysyä, miksi\nhaudalla ei ollut mitään istutuksia, näinkin muorin asemesta Lisabellan\nvalkoisena kuin enkeli ja hehkuvat siivet hartioilla. Hän nojasi\npäätään käteensä ja katsoi minuun hymyillen.\" Hän näytti iloiselta,\nikäänkuin onni olisi kohdannut häntä, enkä raskinut ruveta puhumaan\nhänen kanssansa sairaalasta, sillä tiesinhän että tulisi vielä yllin\nkyllin sellaisiakin hetkiä, jolloin hän muutoinkin olisi surullisella\nmielellä.\n\nKun pimeän tultua kuljin autioita katuja pitkin kotiin, suhahteli\ntuulessa parvittain kuolleita, jotka käyttivät hyväksensä tuota lyhyttä\nhetkeä, jolloin heidän oli suotu palata rakkaaseen elämään. Kuten\npäivänkorennot ne leijailivat heille sytytettyjen himmeäliekkisten\nlamppujen ympärillä sekä kohden ovia, jotka olivat suljetut heiltä.\nMyrsky säisti heidän kaihoisaa lauluansa: \"Ota meidät jälleen huomaasi,\noi elämä! Suo meille vielä valoasi, oi elämä! Suutele meitä tulisilla\nsuudelmillasi, huumaa meitä kimaltelevilla kyynelilläsi! Pane\nruususeppeleesi päähämme, joskin ruusut kuihtuvat ja okaat repivät\nmeidät verille! Pane päähämme orjantappuraseppeleesi, oi elämä, jos\nvain yksikään ruusu kukoistaa okaiden välillä ja tuoksuaa kimaltaen\nkastehelmistä!\"\n\n\n\n\nXVI\n\n\nMinun onnistui helpommin kuin olin luullutkaan saada Riccardo\ntaivutetuksi muuttamaan sairaalaan, ja se johtui siitä, että hänessä\nnyt, vähän ennen hänen loppuansa, elpyi toivo että voisi jäädä eloon,\nvieläpä parantuakin, ja hän otaksui että paraneminen kävisi nopeammin\nsairaalassa. Hänen toivonsa perustui suureksi osaksi siihen seikkaan,\nettä hänen kipeän jalkansa haavat olivat menneet umpeen, -- mitä\nseikkaa hänen äitinsä päinvastoin piti huonona merkkinä. Ennen oli\nRiccardo aina käynyt merenrannalla muutamalla syrjäisellä paikalla\npesemässä kipeätä jalkaansa, ja hän oli muutoinkin hoitanut sitä\nsairaalassa saamiensa neuvojen mukaan. Kenenkään muun hän ei sallinut\nnähdä haavojansa, ei edes äitinsäkään; lääkäri, joka oli toimittanut\nleikkauksen, oli ainoa, joka oli saanut nähdä ne. Kuuman kesän aikana\nhän oli ollut liian voimaton hoitaaksensa niitä, ja sitä arveli\nFarfalla syyksi siihen, että ne olivat menneet umpeen ja tauti\nkääntynyt sisäänpäin. Toisin ajoin minusta näytti siltä kuin Riccardo\nolisi aivan selvästi tiennyt että hänen nyt täytyi kuolla, vaan joko\ntuo ajatus välähti vain väliin, salaman tavoin tullen ja mennen, hänen\nmielessänsä, taikka pyrki hän tietämättänsä siitä vapautumaan, sillä\nei hän koskaan maininnut siitä mitään. Kun tulin vaunuilla noutamaan\nhäntä sairashuoneeseen, oli hänen äitinsä panemassa myttyyn muutamia\npikku kapineita, jotka hänen piti saada mukaansa, ja hän itse puuhaili\nlevottomasti, järjestellen tavaroita, jotka aikoi jättää kotiin. Vaikea\noli hänen erota eläimistään, varsinkin kun Carmelo ei enää ollut\nniitä hoitamassa ja ruokkimassa, ja hänestä äiti ei tässä suhteessa\nollut oikein luotettava. Mutta hän koetti, nähtävästi minun tähteni,\nsalata tunteensa eikä vastannut mitään papukaijallekaan, joka lujalla\nja kimeällä äänellä hyvästeli häntä. Ovella hän vielä kerran kääntyi\nkatsomaan taaksensa, ja kun hän näki kainalosauvansa seisovan nurkassa,\npyysi hän äitiä asettamaan sen hänen vuoteensa viereen, missä sen\npaikka aina oli ollut. Farfalla kiiruhti täyttämään hänen pyyntönsä,\nmutta ei osannut tehdä sitä aivan hänen mielensä mukaan, sillä hän\npunastui harmista ja kärsimättömyydestä ja sanoi ärtyisesti: \"Pään\npuolelle, äiti, sen tavalliselle paikalle! Siitä otan sen, kun tulen\ntakaisin.\" Päivä oli synkkä ja sateinen, pilvet, linnut, ihmiset\n-- kaikki liikkuivat uneliaan hitaasti tuossa kosteassa ilmassa,\nja hitaasti, kuten olin määrännyt, vierivät meidänkin ajopelimme\nriemuporttia kohden. Yksi ainoa lehti, punainen kuin veripisara, oli\nenää jäljellä portista riippuvissa kuihtuneissa köynnöksissä, jotka\nkuten ruoskansiimat iskivät vaunumme akkunoihin portista ajaessamme.\n\"Kun tulen takaisin, ovat ne vihreät\", sanoi Riccardo, katsoen\nvoitonvarmana hymyillen äitiinsä, joka ei keksinyt mitään vastausta.\n\nLääkäri, jonka valvonnan alaisena tuo sairaala oli, minne Riccardo\nvietiin, oli miellyttävä mies. Ne, jotka tuotiin hänen hoidettavikseen,\nolivat tavallisesti parantumattomia, enkä tiedä olivatko hänen\nparannustapansa koskaan osottautuneet erityisen tehokkaiksi. Mutta hän\noli suopea ja järkevä ihminen, ja hän oivalsi heti ensi silmäyksellä\nihmisten ulkonaisen ja sisällisen tilan ja kohteli heitä sen mukaan,\nvaivaamatta turhaan itseänsä taikka heitä. Siten kävi sairaille olo\nhänen hoidossansa miellyttäväksi ja kodikkaaksi, eikä kuolokaan\ntuntunut niin kolkolta kuin muutoin olisi ollut kotoa poissa. Hän\ntutki Riccardoa vain pikaisesti, nähtävästi siksi ettei tahtonut\nsuotta tuottaa hänelle kipuja, kun lienee heti huomannut, että tässä\noli pikainen loppu odotettavissa. Mutta hän jutteli iloisesti hänen\nkanssansa, pani hänet kertomaan sairautensa synnystä ja kehityksestä\nja siveli lopuksi ystävällisesti hänen mustia kiharoitansa lausuen:\n\"Mutta toiste et enää joudu meidän käsiimme. Pysy rohkealla mielellä,\npoikaseni, niin että pian paranet. Sitten juomme yhdessä terveytesi\nmaljan, ja sinä käännät minulle selkäsi etkä enää koskaan tarvitse\nmeikäläisten apua!\"\n\nJäätyään yksin Farfallan ja minun kanssani sanoi hän ettei enää ollut\nparantumisen toivoakaan. \"Vahinko että tuon herttaisen poikasen täytyy\nerota elämästä -- ja sellainen uhkea rinta ja sellaiset vahvat keuhkot\nkuin hänellä on!\"\n\n\"Ettekö sitten enää koeta mitään keinoja hänen parantamiseksensa?\"\nkysyi Farfalla rukoilevasti, ja lääkäri vastasi ystävällisesti: \"Koetan\nkyllä, mutta emme voi toivoa niistä olevan apua. Sallikaamme poika\nparan päästä lepoon pitkällisistä kärsimyksistänsä.\"\n\nKaiken tämän tapahtuessa oli Farfalla ollut kiihkeässä jännityksessä,\njota koetti salata, vaan jonka helposti huomasin hänen silmistänsä.\nVaikka hän oli pyytänyt ettei lääkäri jättäisi mitään keinoja\nkoettamatta, jotka voisivat tuottaa apua, vapisi hänen sydämensä\npelosta, että kuolema voisi siirtyä tuonnemmaksi -- eikä ainoastaan\nsiitä syystä, minkä hän oli minulle maininnut, vaan siksi ettei hän\nenää luullut voivansa kantaa taakkaansa. Hän toivoi Riccardon kuolemaa\npäästäksensä vapaaksi ainaisesta huolesta, tokko voisi hankkia\nsairaalle, mitä tämä tarvitsi. Nyt täytyi tapahtua sen, mitä hän oli\nodottanut päivästä päivään, vuodesta vuoteen, nyt tulisi ratkaistuksi\nhänen elämänsä tärkein kysymys, vapauttaisiko Jumala hänet hänen\nkuormastansa, ottaen sen omiin voimakkaisiin käsiinsä. Hän oli usein\npuhunut siitä, kuinka paljoa helpompi hänen olisi olla, jos Riccardo\nolisi poissa. Varmaankin hänestä tuntui siltä, kuin rataslaitos, joka\npakotti hänet ainaiseen, kiduttavan rasittavaan liikkeeseen, silloin\npysähtyisi, ja hän pääsisi lepoon, -- rauhaan tuolta ajatukselta, että\nRiccardo makasi kotona vuoteellaan ja odotteli häntä kysyäksensä:\n\"Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?\"\n\nFarfalla kävi kahdesti päivässä tervehtimässä Riccardoa, ja hänen\nluonansa kävi myöskin Nanni ja monet hänen tuttavistaan; kyttyräselkä\nvain ei tullut, vaan selitti Farfallalle, ettei hän voisi nähdä\nRiccardon kuolevan, ja hän istui itkien tämän tyhjän vuoteen ääressä\nhänen kotonansa. Yhdentekevää olikin yleensä Riccardoon nähden,\nketä hänen tykönänsä kävi, -- kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa\nkohdistuivat hänen äitiinsä. Kun hän puheli muiden kanssa, menivät\nhänen ajatuksensa pian sekaisin, ja hän kysyi, silmäillen ympärilleen\navuttomana kuin eksynyt lapsi: \"Missä äiti on? Milloin äiti tulee?\"\nJa kun tämä tuli, kysyi hän tosin oliko hänellä mitään mukanaan\nhänelle, mutta ei sitten ollenkaan kiinnittänyt huomiotansa kukkiin ja\nvirvokkeisiin, joita hän asetti hänen eteensä, vaan oli tyytyväinen,\nkun äiti kohotti hänet puoleksi istualleen, niin että hän voi nojata\npäänsä hänen olkaansa.\n\nTein vieläkin yrityksen, saadakseni hankituksi Riccardolle hänen\nharmonikkansa takaisin, mutta poliisivirkamies, jonka kanssa jo kerran\nolin puhunut asiasta, ei nytkään ollut taipuva myöntyväisyyteen. Asia\noli jo puolittain häipynyt hänen muististansa, hän sanoi osanottoni\njohtuvan herkkäuskoisuudesta ja asiantuntemisen puutteesta, ja hän\njoutui intoihinsa ja huusi, iskien nyrkkinsä pöytään: \"Hirttää,\nhirttää ne pitäisi, kaikki tyyni! Noiden ihmisten suhteen kursaillaan\nliiaksi! Ne ovat kaikki tyyni juoppoja, varkaita, ryöväriä ja\nmurhaajia, ja jos on joukossa jokin poikkeus, niin siitä käy vain\nselville että sääntö pitää paikkansa!\" Onneksi ryhdyin, vastustamatta\nhänen väitettänsä, puolustamaan noita ihmisiä heidän typeryydellään\nja tietämättömyydellään. Siitä hän näet sai aihetta ruveta puhumaan\npapeista, joiden sanoi olevan syypäät kaikkeen, sillä istuessaan\nkirkonpenkeillä töllistelemässä mielettömiä ilveitä tottui kansa\nlaiskottelemaan, ja synninpäästön kautta vaivutettiin se yhä syvemmälle\nsyntiin. Kun hän nyt oli saanut purkaa suuttumuksensa toiseen suuntaan,\noli hän taipuvaisempi kuuntelemaan kuvaustani Riccardosta, ja se\nkohotti hänen pyöreisiin silmiinsä liikutuksen kyyneleet, ja minä sain\nnyt muitta mutkitta ottaa harmonikan mukaani.\n\nKun panin sen Riccardon vuoteelle, hymyili hän tosin, kuin olisi\niloinnut, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä mitään selviä\nmielteitä. Kun kysyin, eikö häntä haluttanut soittaa, katsoi hän\nminuun tutkivasti ja lausui: \"Huomenna!\" Lisabellan nimikään ei\nenää tehnyt häneen mitään vaikutusta. Vaikka hän kuuli mitä sanoin,\nnäytti hän kumminkin kuuntelevan jotakin muuta, ikäänkuin maallinen\nkieli ei enää olisi oikein voinut tunkea hänen tajuntaansa. Hänen\nsukulaisensa ja ystävänsä olivat pyytäneet häntä sanomaan, haluaisiko\nvielä jotakin virvoketta, niin he hankkisivat sitä, olipa se kuinka\nkallista tahansa, ja hän oli pyytänyt sampanjaa, jota ei ollut vielä\nkoskaan maistanut; mutta kun tuo vaahtoava juoma lähennettiin hänen\nhuuliinsa, käänsi hän päänsä pois. Viime päivänä hän valitti, että\nhuoneessa oli niin pimeä, ja että heti kun hän jäi yksin kookas\nmustapukuinen pappi tuli hänen vuoteensa ääreen eikä lähtenyt pois,\nkuinka hän viittailikin häntä menemään. Mutta tietysti hän ei koskaan\nollut yksin, eikä sairashuoneessa edes ollutkaan pappia. Hän erosi\nelämästä ilman kuolonkamppailua, nojaten puoleksi istuallaan, kuten\nhänellä oli tapana, äitiinsä, joka oli kietonut käsivartensa hänen\nympärilleen, mutta jota hän ei enää tuntenut. \"Missä äiti on?\" kysyi\nhän, ja kun äiti vastasi: \"Tässä minä olen, Riccardo\", oli hän hetken\nlevollinen, mutta kysyi sitten taas: \"Missä äiti on?\" Juuri ennenkuin\nveti viimeisen syvän hengenvetonsa loi hän murtuvat silmänsä oveen,\njosta äiti aina oli tullut hänen luoksensa.\n\nFarfalla oli yhä vielä yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin oli ollut\nsiitä saakka kuin Riccardo oli tuotu sairaalaan, ja sen lisäksi hänet\noli vallannut melkein sietämätön väsymys. Hänen silmänsä olivat\nkuivat ja hehkuivat kuin kuumeesta, hän ei maininnut sanallakaan\nettä olisi tuntenut surua eikä suonut itselleen hetkeksikään lepoa,\nvaan oli yhtä mittaa toimessa, valmistellen hautajaisia. Minulta hän\npyysi vanhaa paitaa pukeaksensa sen ruumiin ylle, mutta kun tarjosin\nvanhaa pukuakin, sanoi hän että kun Riccardo ei eläessään ollut\nkoskaan saanut uutta, niin saisi hän ainakin nyt kuoltuansa. Noiden\nvalmistusten ohella piti myöskin murhe muista häntä alinomaisessa\npuuhassa. Riccardon eläessä oli hän usein auttanut hoitajattaria ja,\nollen voimakas ja käytännöllinen, ollut heille suureksi hyödyksi. Nyt\nkoitui hänelle huolta eräästä vanhasta miehestä, joka oli kuollut\nsairashuoneessa samoihin aikoihin kuin Riccardo ja jolla ei nähtävästi\nollut mitään omaisia, sillä ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa.\nHän ei ollut jättänyt jälkeensä ainoatakaan kreutseriä, ja Farfallaa\nhuolestutti nyt se, että vanhus pantaisiin arkkuun jalat paljaina.\n\"Pitääkö hänen, siksi että oli kerjäläinen eikä maan päällä omistanut\nmitään, mennä paljain jaloin taivaaseen?\" sanoi hän, ja hän pani\nVanhankaupungin naisten kesken toimeen rahankeräyksen ja sai jokaiselta\nkreutserin, ja niillä ostettiin sitten tuohon tarkoitukseen soveltuvat\nkengät.\n\nVihdoin oli hän saanut Riccardon puetuksi mielensä mukaan, ja tämä\nlepäsi nyt ruumisarkussa, kiharoillaan punaisista ja valkoisista\nruusuista sidottu jäykkä seppele, joka vaikutti varsin räikeästi hänen\nriutuneiden, juhlallisten kasvojensa rinnalla. \"Hän näyttää kuin\nsulhaselta\", sanoi Farfalla tyytyväisenä, katsoen minuun väsyneillä,\nnääntyvillä, melkein elottomilla silmillään.\n\nKuten olin luvannut Riccardolle, lauloi hänen hautajaisissaan\npoikaskuoro tuon laulun, jonka hän itse onnettomalla ajeluretkellämme\noli valinnut:\n\n    \"Murhe murtuu, tuska taukoo\n    Kuolema kun luoksein saa!\"\n\nOlin kuulevinani heidän heleihin ääniinsä kaukaa sekaantuvan hänen\nhiljaista lauluansa, ja minusta oli kuin olisin nähnyt hänen\nihastuneena ja soiton hurmaamana haltioissaan huojuttelevan päätänsä,\nkatse luotuna ylöspäin. Seisoikohan hän nyt paratiisin suurella\nriemuportilla, katsellen vihreitä oksia, jotka viittoellen kutsuivat\nhäntä sisään, ja ajatellen: 'Nyt olen kotona!' Mieleni oli vallannut\nharras liikutus ja kaipaus ja katsahdin Farfallaan, peläten että\ntuo sävelmä olisi tehnyt häneen liian valtavan vaikutuksen, sillä\nvarmaankin hän oli kuullut Riccardonkin laulavan sitä. Mutta näytti\nsiltä kuin hän ei olisi tiennyt mitään siitä mitä hänen ympärillään\ntapahtui; hänen väsyneillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutusta,\neivät edes hänen silmäluomensakaan värähdelleet. Kun tuo lyhyt\njuhlatoimitus oli lopussa ja arkku kohotettiin alustalta, näin\nihmeellisen seikan: Farfalla kurotti kätensä häntä lähinnä olevaa\nseppelettä kohden, joka oli sidottu sypresseistä ja valkoisista ja\nsinipunaisista astereista, ja hän taittoi siitä kukaan, pikaisesti ja\nikäänkuin salaa. Vasta kirkon ovella hänelle näytti muistuvan jotakin\nmieleen ja kukka putosi maahan; varmaankin hän oli aikonut viedä sen\nkotiin Riccardolle.\n\nKirkkotarhalta palatessa kuljimme äänetönnä yhdessä. Hän oli niin\nvoimaton että varmaankin olisi rauennut kokoon, jos häntä olisi\nhuomauttanut hänen väsymyksestänsä. Vanhassakaupungissa hän pysähtyi\npienen puodin edustalla ja sanoi menevänsä ostamaan öljyä lamppuun,\njonka pitäisi aina palamassa Riccardoa varten. Ihmettelin sitä että\nniin järkevä ihminen kuin hän suotta hankkisi itselleen tuon turhan\nmenon ja neuvoin häntä ennen kaikkea suomaan itselleen lepoa, sillä\nkovin oli hän sen tarpeessa. Hän vastasi puheisiini: \"Kun lapseni vielä\nolivat pieniä, oli minulla usein varsin niukalti rahaa, tullessani\nillalla kotiin, ja silloin sanoin heille aina: 'Katsokaas, tässä on\nkymmenen kreutseriä. Kumpaako tahdotte, leipääkö vai valoa?' -- ja he\nhuusivat aina yhteen ääneen: 'Valoa, valoa!' -- ja minä kävin rahallani\nostamassa öljyä lamppuumme. Samaten käytän nytkin mieluummin rahani\nvaloksi Riccardolle kuin leiväksi itselleni.\"\n\nKertoessaan hymyili hän herttaisesti kuten aina, mutta kolean\nvaikutuksen teki tuo hymyily hänen valjuilla, riutuneilla kasvoillansa.\nMinun onnistui saada hänelle tyrkytetyksi rahaa leiväksi, mutta\nminusta tuntui siltä kuin hänen myöntymisensä olisi johtunut vain\nruumiillisesta heikkoudesta.\n\nKotimatkalla jaoin kaikki lantit, mitä minulla oli mukanani, likaisille\npienille lapsukaisille, joita näin kadulla unisina istua kököttämässä\ntai leikin touhussa silmät suurina astua kompastelemassa. Mieleeni tuli\najatus, että ehkä heidänkin täytyisi olla ilman valoa, kun aurinko,\njoka oli laskemaisillaan, olisi ehtinyt mennä mailleen, ja sitten he\nistuisivat jossakin pimeässä, matalassa suojassa, leivänkannikkaa\npureskellen, sykkivin sydämin ja pelosta kokoonkyyristyneinä. Mutta\nen lainkaan pahastunut, kun sitten näin että muutamat noista pikku\nolennoista heti juoksivat riemuhuutoja päästäen lähimpään puotiin\nostamaan rintasokuria ja Johanneksen leipää.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nLöytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta\neivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat\nliikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän\ntäytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa\nolentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin\nmajaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän\nköyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan\nrepaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, -- hymyillen ja\nvälinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita\nkäytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut\nkasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut\nolla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa\nja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa\nettä pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista.\nMutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta,\nei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten\nCarmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun\nCarmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista\nelämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän\njoutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet\nvaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut\nrasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän\nkeskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein\nkatsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo\nseikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin\nhänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli\nja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää,\nettä oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän\ntunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan\nCarmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies\noli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän\nlainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen\nveljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi\noli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen\nmielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia\nveljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa\nkiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa\nvaikutuksille alttiiksi, -- eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä\nlainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa\ntoiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti\nhänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa\nkorviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä\noli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut\näidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen\nkärttää hänen suostumustansa.\n\nJurewitschistakin oli onni sillä välin luopunut, ja hänkin oli säälin\nja rakkauden tarpeessa. Kun nyt siis tuo hartaasti toivottu lapsi\njoulun aikoina syntyi maailmaan, päätti Galanta, jonka mieli uhkui\nonnea ja yleviä tunteita, pyytää kasvatusveljeään sitä kastamaan.\nEsiintyessään Carmelon jutussa todistajana oli Jurewitsch viehättänyt\nyleisöä lempeällä äänellään ja hienoilla, surumielisillä kasvoillaan,\nmutta kirkon miehille ei hänen ja sellaisen miehen kuin Torquaton\nveljeys -- josta hän myöskin huomautti useammin kuin olisi ollut\ntarpeellista -- ollut mieleen. Sen lisäksi oli levitetty huhu, että hän\nolisi Anetta'n äskettäin syntyneen lapsen isä, ehkäpä tuon toisenkin,\njoka oli syntynyt kohta Benvenuton kuoltua, -- ja huonoissa kirjoissa\noli jo ennestäänkin ollut tuo ylpeä nuori pappi, joka veti yhtä\nköyttä Vanhankaupungin roskaväen kanssa, mutta kohteli vertaisiansa,\njopa ylhäisemmässäkin asemassa olevia omituisen alentuvaisella\ntavalla. Juuri siksi että kansalla -- syystä kyllä -- oli niin huonot\najatukset pappien siveellisyydestä, oli varsin harmillista, jos jokin\nheistä tuotti julkista pahennusta, ja siksi he tahtoivat väliin\nsopivassa tilaisuudessa näyttää, kuinka vakavasti käsittivät säätynsä\nvelvollisuudet. Niinpä määrättiin nyt Jurewitsch papiksi pieneen\nsyrjäiseen vuorikylään, mikä oli jokseenkin sama kuin jos hänet olisi\ntuomittu karkotettavaksi ihmisten ilmoilta tai elävänä haudattavaksi,\nsillä se, joka sinne lähetettiin, joutui varmaan kokonaan unohduksiin,\nunohti itse menneisyyden ja vaipui tuossa hiljaisessa yksinäisyydessä\ntäydelliseen välinpitämättömyyteen. Mutta Jurewitsch ei surrut\nhänelle tapahtunutta vääryyttä eikä sitä että hänen täytyi erota\nseurakunnastaan, sillä hän oli varma siitä että uudessakin paikassaan\nvoittaisi ihmisten sydämet, ihastuttaisi ja hurmaisi heitä. Sitä\npaitsi hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi määrännyt hänelle tuon\nvastoinkäymisen suodaksensa hänelle tilaisuutta kärsivällisyydellään\nsovittamaan veljensä rikoksia, joten hän siis ehkä vielä nytkin voisi\ntehdä jotakin tuon sielu raukan hyväksi.\n\nKun hän jouluyönä luki messun, kokoontui Pakanakirkkoon vielä\ntavallista enemmän väkeä häntä katsomaan. Rumasta, sateisesta ilmasta\nhuolimatta vallitsi koko Vanhassakaupungissa hillitön juhlariemu.\nNoilla koukeroisilla, likaisilla kaduilla kuului kaikkialla harmonikan\nja mandoliinin säveleitä naurun, huudon ja laulun keskeltä, joka\nkajahteli milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin. Kun tuli lähemmäksi,\nteki tuo riemasteleminen vastenmielisen vaikutuksen. Kapakkain ovien\nauetessa ihmisten tullessa ja mennessä virtaili kadulle kuumaa,\nummehtunutta ilmaa, sisältä kuului lasienkilinää ja rähinää, ja väliin\nsulkivat tien juopuneet, jotka käsikynkässä käyden hoipertelivat\neteenpäin, loilotellen epävakaisella äänellä. Noilla ihmisillä oli\ntapana juopoteltuaan kapakoissa mennä kirkkoon yö- ja aamumessuun,\nja siksi seisoi kirkon ovella poliisisotamies, joka esti sellaisia\npääsemästä sisään, joilla huomattiin olevan tarkoituksena saada\nhäiriötä aikaan. Siten syntyi kirkonovella usein äänekästä kiistaa,\njopa mellakkaa ja otteluitakin. Kaikesta huolimatta tapahtui kumminkin,\nettä kirkkoon pujahti rauhanhäiritsijöitäkin.\n\nLähestyin kirkkoa torilta päin ja pysähdyin pieneen esihuoneeseen,\njossa oli vain muutamia ihmisiä ja josta tosin en voinut nähdä\nkirkon sisäosaa, vaan jossa voin kuunnella soittoa ja vapaasti\nkatsella levotonta, synkkää taivasta ja kuuta, joka silmäili minuun\nkaukaisuudesta, liitelevien pilvien takaa. Jonkun matkan etäisyydessä\nnäin ihmistungoksessa pikku Anetta'n suloisine kasvoineen. Muutama\npäivä sitten oli hänet lähetetty pois palveluspaikasta, jonne oli\npalannut, kun lapsensynnytys oli ohi. Hän oli muitta mutkitta pitänyt\nlomaa sunnuntain ja maanantain eikä osannut selitykseksi sanoa muuta\nkuin että oli halunnut taas kerran nauttia vapaudesta ja pitää hauskaa.\n\"Kun hän pelästyneenä katsoi minuun suurilla silmillänsä\", sanoi hänen\nemäntänsä minulle, \"niin kävi säälikseni ajaa hänet pois, mutta minun\ntäytyi se tehdä toisten palvelijoideni takia, joiden en myöskään\nsallisi tehdä tuollaisia kepposia. Ken ei voi käsittää, että elämä on\ntyöntekoa eikä huvittelua, se saa kovaa kokea, ken ei kokemuksista\nviisastu, se menköön menoansa ja joutukoon perikatoon -- niin jää\ntilaa muille kelvollisemmille.\" Olihan tuo nainen oikeassa: joutukoon\npikku Anetta perikatoon, koskei voi tyytyä tilaansa, menehtyköön hän\nunelmiinsa, koska ei tahdo herätä ja elää todellista elämää. Ja jos\nhankkisimme hänelle vaikka valtaistuimen, niin ei hän välittäisi siitä,\nvaan olisi yhä edelleen tuo sama ajattelematon pikku Anetta, -- ja hän\nheittäisi kruununsa suohon ja joutuisi sittenkin perikatoon.\n\nHän oli kalpea ja laiha, -- mihin äsken tapahtunut lapsensynnytyskin\nlienee ollut syynä. Hänen siniset silmänsä eivät olleet niin kirkkaat\nkuin ennen, ja hän katseli ihmisjoukkoa arasti ja pelokkaasti,\nikäänkuin suojaa hakien. Miten hänen nyt kävisikään! Ken ottaisi hänet\nhuostaansa ja lohduttaisi häntä tai ken naureskelisi hänen kanssansa\nja käyttäisi hyväksensä hänen ajattelemattomuuttansa ja jättäisi\nhänet sitten taas yksin lapsinensa, jotka olivat vielä avuttomampia\nkuin hän ja kurottivat hennot kätösensä häntä kohden! Tuollaisia\najatuksiakohan lienee liikkunut hänen päässänsä, ja muistelikohan hän\nehkä kelpo miestänsä, joka oli kuollut, tai ehkä tuota toista, joka\noli huumaavana yönä ollut hänen toverinsa, tai kenties häntä, joka oli\naina ollut valmis antamaan, mutta ei tahtonut häneltä mitään. Mieleni\nkävi surulliseksi häntä katsellessani, sillä minusta tuntui siltä\nkuin minä ja kaikki muut olisimme tehneet hänelle suurta vääryyttä,\njota ei enää käynyt parantaminen. Kirkosta kajahteli ylistyslauluja\njumal'-ihmiselle, joka tuli maailmaan vapahtamaan meidät synnistä,\nja valitusvirsiä meidän petoksestamme ja hänen kuolemastansa. Laulu\nsuli tajunnassani yhteen kiitävien pilvien ja niiden takaa tuikkivien\ntähtien kanssa, ja tuo kaikki muodostui joksikin, joka ikuisena, ylevän\nkorkeana ja salaperäisenä leijaili katoavaisuutta korkeammalla. Missä\nolivat nyt nuo miljoonat ihmiset, jotka vuosisatojen kuluessa olivat\nrukoilleet tällä paikalla, toiset mieli tylsänä, toiset sydän uhkuen\nvakavuutta ja kuolemattomuuden toivoa? Riutuvia ja heikkoja olivat\nhe olleet ja toinen toisensa jälkeen kuoloon vaipuneet, ikuisen,\nsaavuttamattomissa olevan kuun yhä jatkaessa kulkuaan. Missä olivat\nnuo olennot? Ehkäpä yhä vieläkin tällä samalla paikalla, ja ehkä minä\nolin yksi heistä. Ehkä meidän tulemisemme ja poisentämisemme on vain\nnäennäistä kuin meren aaltojen, ja ehkä vain muistini oli liian heikko\nvoidakseni tietää, ken tuo pikku Anetta oli, jota katsellessa mieleni\nkävi niin alakuloiseksi.\n\nKun kansa kirkkomenojen päätyttyä oli hajaantunut, menin tervehtimään\nJurewitschiä, joka tuli ulos eräästä sivuovesta. Lausuin hänelle:\n\"Teidän sisarellenne Galantalle on myöskin syntynyt lapsukainen, joka\non hänet pahasta vapahtanut\", mutta hän hymyili vain hieman mitään\nvastaamatta ja kiiruhti nopeasti ohitseni, nähtävästi siksi ettei\nhalunnut antautua puheisiin kanssani.\n\nYhden ainoan kerran oli minulla tilaisuutta nähdä nuo sisarukset\nyhdessä, mutta silloin oli Galanta jäykkä käytökseltään ja\nvähäpuheinen, eikä Jurewitschinkaan herttaisuus, jolla hän muutoin\nliikuttavimpinakin hetkinä muisti pyrkiä viehättämään, tullut lainkaan\nnäkyviin. Tuosta kävi selville, että he molemmat olivat kiihkeän\nmielenliikutuksen vallassa, ja olikinhan tämä sovinto ainakin\nJurewitschin mielessä väikkynyt mitä hartaimpien toiveitten päämääränä.\nMutta mahdotonta oli heidän yhdellä kertaa saada mielestänsä kaikki\nepäluulo ja äkä ja kaikki väärinkäsitykset, mitä sinne oli kokoontunut,\nja tuttavallisesti lähestyä toisiansa. Ei Galanta enää ollut tuo\nkullanhohtoinen, hillitön pienokainen, joka kiihkeällä hellyydellä\nkietoi kätensä veljensä kaulaan, vaan hän oli köyhä vaimo, joka oli\nelänyt kurjuudessa ja saastassa, jonka huulilta oli vierähtänyt\nrumia sanoja, joka nyt usein teki karkeata työtä, oli rikkinäisissä\nvaatteissa. Tuosta kaikesta huolimatta rakasti Jurewitsch häntä\nkumminkin, ja kiihkeämmin kuin koskaan kaipasi hän hellyyttä, halaji\ntuntea vahvojen, pehmoisten käsivarsien puristusta. Tuo tunne ilmeni\nselvästi koko hänen olennossaan, siitä puhuivat hänen silmänsä --\nmutta Galanta ei sitä käsittänyt eikä uskaltanut häntä lähestyä, --\nhän puolestaan säilytti koko ajan juhlallisen arvokkaisuutensa, ja\nmuukalaisina he lausuivat toisilleen jäähyväiset, kylmästi ja mieli\nhaikeana. Ehkä heidän välinsä olisivat muuttuneet, jos he olisivat\njatkaneet seurusteluansa, mutta pian sen jälkeen täytyi Jurewitschin\nlähteä kaupungista, ja oli otaksuttavissa etteivät he vuosimääriin\nnäkisi toisiansa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella että Galanta\nmenisi Carmelon vaimoksi, ei etupäässä siksi että Carmelo oli surmannut\nTorquaton, vaan pikemminkin siksi että hän yleensä oli murhannut\nihmisen ja ennen kaikkea siitä syystä ettei hän hänessä voinut nähdä\nmuuta kuin raakatapaisen rahvaan miehen; mutta kuten aina ennen pidätti\nhäntä nytkin pelko että voisi vieroittaa itsestänsä rakastetun olennon,\njos puhuisi tämän mieltä vastaan, lausumasta Galantalle ajatustansa.\nCarmelon pyynnöstä hän kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja vakuutti\nhänelle ettei kantanut vihaa häntä kohtaan; mutta hänen sydämensä\npysyi vieraana Carmelolle, ja sen huomasi toinen, lapsellisesta\nluottavaisuudestaan huolimatta.\n\nEräänä päivänä kevään alkaessa läksin matkaan saarelle Carmeloa\ntervehtimään. Sinisen taivaan ja meren loiste, rannalla kasvavien\nalati vihreiden puiden tumma hohde ja raitis ilma virkisti mieltä,\nja sydämessä heräsi toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kaukaa\nnäkyi ylhäisellä paikalla sijaitseva kuritushuone, joka muhkeana\nkuin linna kohosi muita rakennusryhmiä korkeammalle, mutta jossa\nelämä aina päivästä päivään, vuodesta vuoteen pysyi yhtä kolkkona,\nsurullisena, muutteettomana, olipa sitten ulkona päivänpaiste tai\nmyrskysää. Tuskallinen tunne, joka oli vallannut mieleni tullessani\ntuohon inhottavaan rakennukseen, lieventyi hieman, kun näin Carmelon,\njoka hymyillen tervehti minua. Hänen kasvonsa kuvastivat selvästi\ntyytyväisyyttä, ja sama tunne ilmeni hänen puheissaankin. Toivo, että\nvoisi vankeusajallaan ansaita rahaa ja sitten perustaa, oman kodin,\nmissä Galanta toimisi emäntänä, oli omansa helpottamaan vankinaoloa,\nvarsinkin ensi aluksi. Kysyin, eikö hän vapaanakin olisi voinut ansaita\nsamaa, jos olisi ollut yhtä ahkera kuin täällä. Mutta hän naurahti ja\nsanoi: \"Tuolla ulkona on tarjona hyvää viiniä ja meri ja metsät ja\nkedot; täällä ei ole muuta kuin työtä.\" Ensi kerran näin nyt hänen\nposkissaan nuo kuopat, joista Farfalla oli puhunut, ja ne tekivät hänen\nkasvojensa ilmeen niin lapselliseksi, että sydäntäni vihloi, kun en\nvoinut ottaa häntä mukaani vihreälle nurmelle kukkasten ja kuoriaisten\nkeskelle, missä hänen paikkansa olisi ollut paljoa pikemmin kuin näiden\nruskeankeltaisten kosteiden muurien takana. Niin raittiin verevät kuin\nennen eivät hänen poskensa enää olleet, vaan niille alkoi jo ilmestyä\ntuo kolkon sairaloinen väri, josta kansa sanoi että se oli hivuttavan\nmyrkyn synnyttämä ja jäi jokaisen vankilassa olleen tuntomerkiksi,\n-- jos kenen nimittäin onnistui päästä sieltä hengissä. Tiedustelin\nhäneltä millaista ruoka oli, mutta hän sanoi vain että oli kaikkeen\ntyytyväinen; eihän olisi ollutkaan hänen tapaistansa ryhtyä pitkiin\npuheisiin tai valittaa. Ainoa, mitä hän kaipasi, olivat nuo pitkät\nretkeilyt luonnon helmassa, missä aika ensi kuin siivillä, ja huolta\ntuotti hänelle vain se, ettei vielä ollut voinut täyttää lupaustaan\nettä istuttaisi oleanderipuun Riccardon haudalle. Äiti oli tarkoin\nselittänyt hänelle miltä hauta näytti ja missä se sijaitsi, ja hän\ntiesi millaista siellä oli aamulla, kun kaste vielä oli maassa, ja\niltaisin, kun lähellä kasvavien sypressien varjot lankesivat sille,\nja hän oli kuvaillut mielessään, kuinka miellyttäviltä nuo punaiset\nkukat näyttäisivät, kun harmaa muuri olisi taustana. Lupasin heti\npitää huolta siitä että puu toimitettaisiin määräpaikalleen, ja hän\noli siitä suuresti hyvillään, ja kun sitten vielä, mielikuvitukseeni\nturvaten, aloin kuvailla hänelle hänen pikku poikaansa, joutui hän\nvallan ihastuksiinsa. Tuskin olin vielä koskaan nähnyt häntä niin\npuheliaana. Vankilassa oli hän saanut ystäväkseen tuon typerämielisen\nnuorukaisen, jota viattomasti syytettiin koronkiskurin murhasta. Ennen\nei hän ollut välittänyt hänestä enemmän kuin muistakaan tuttavistaan,\nmutta vankilassa hän seurusteli ainoastaan hänen kanssansa, mikäli\nmahdollista oli. Tuo sairaloinen ihminen hiutui hiutumistaan, vaikka\nystävä, jonka puolesta hän oli ottanut kärsiäksensä rangaistuksen,\njoka sunnuntai kävi varustamassa häntä viinillä ja ravitsevilla\nruuilla. Siksi koetti Carmelo keksiä keinoja hänen vankilassaolonsa\nhelpottamiseksi, pyrki suojelemaan häntä rasituksilta ja tuottamaan\nhänelle iloa, ja työn ohella auttoivat nuokin puuhat Carmeloa saamaan\najan kulumaan. Hyvästellessäni häntä lausuin hänelle: \"Carmelo, elämä\non myöskin vankila, ja kun sen kerran jätämme, saamme johtajalta,\nnimittäin Jumalalta, palkan työstämme. Jos aina pidät sen mielessäsi,\nniin menestyt vapaudessakin yhtä hyvin ja paremmin kuin täällä.\" Mutta\nhän loi minuun kummastelevan katseen, ymmärtämättä mitä tarkoitin, ja\npudisti vain kiitollisena tarmokkaasti kättäni, tuntematta rahtuakaan\nkateutta minua kohtaan, vaikka minä sain palata päivänpaisteeseen\navaruuden siintävään ilmaan.\n\nJurewitschiakin kävin kerran myöhemmin tervehtimässä hänen\nvuorikylässänsä. Pääsin rautateitse ylös vuorelle, ja sitten tarjottiin\npienet ajopelit käytettäväkseni. Mutta ne ratisivat niin pahasti\nkivisellä tiellä että katsoin parhaaksi jatkaa matkaani jalkaisin.\nEn ollut vielä koskaan nähnyt sellaista erämaata: maa ja taivas, nuo\nharvalukuiset pensaat ja kannot, kaikki tyyni oli harmaata, toivottoman\nharmaata, mehutonta, hohteetonta. Matalat talot, joita oli siellä\ntäällä tien varrella, olivat kiviaitojen ympäröimiä muodottomia,\nharmaita kiviröykkiöitä, joissa ovien ja akkunoiden asemesta oli vain\nmustat aukot. En nähnyt kukkaa, en yrttiä, en hedelmiä, en kuullut\nveden lirinää, -- tuntui siltä kuin ihmiset siellä olisivat eläneet\nkivistä. Kylän, missä Jurewitsch asui, muodosti ryhmä samanlaisia\ntaloja kuin nuo toisetkin, mutta siellä oli joukossa muutamia\nkaupunkilaisrakennuksia, jotka kumminkin olivat vielä rumempia kuin\ntoiset. Pappi itse oli tosin vielä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta\ntuntui siltä kuin hän ei enää olisi pitänyt väliä ulkomuodostaan, ja\nkun hän tervehti minua, huomasin ettei hänellä enää ollut jäljellä\nmuinoinen suloutensa ja viehkeytensä. Tosin näin sitten, että hän\nkoetti hymyillä noille viheliäisille ja kolkonnäköisille olennoille,\njoita meille tuli vastaan, mutta hänen hymyilynsä oli jäykkää ja\nväkinäistä, ja toiset tuijottivat vain häneen alakuloisina kuin\nennenkin. Naisten joukossa lienee ollut kyllin rakastuneitakin, mutta\nkäsitin, ettei hänelle voisi tuottaa muuta kuin tuskaa, jos nuo mustat,\npalavat silmät imeytyisivät häneen kiinni kuin nääntymäisillään olevat\nkidutetut sielut. Kun iltapäivällä kuljimme kylän läpi, missä pidettiin\nsunnuntailepoa, vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Noiden mustien\naukkojen ääressä istui vanhoja miehiä ja naisia, jotka tuijottivat\neteensä tylsän totinen ilme kasvoillaan, penkeillä istui nuoria miehiä\ntupakoimassa, ja tiellä näkyi vaieten astelevia tyttöjä. Eräs pieni\ntalo, joka oli vähän syrjässä, näytti minusta vielä surkeammalta kuin\ntoiset; se oli puolittain kuin talli, puolittain kuin ruumisarkku, ja\nsen oven edessä oli mätänemäisillään oleva kissanraato. Tuo itsessään\nvähäpätöinen seikka teki minuun tuossa ympäristössä niin voimakkaan\nvaikutuksen, että ehdottomasti pysähdyin ja kysyin Jurewitschilta,\noliko talo asumaton. Samassa huomasin kumminkin useiden ihmisten\nsieltä töllistelevän minuun. Käänsin nopeasti katseeni toisaanne,\nmutta olin kumminkin ehtinyt nähdä nuo olennot, jotka olivat kaikki\ntyyni samannäköisiä. Nuoria miehiä ne olivat, joilla oli valju, ennen\naikojaan vanhentunut naama, likaisenkeltainen tukka, matala otsa,\nhohteettomat silmät ja suuri; synkkäpiirteinen, irvottava suu. Siinä\nasui viisi veljestä, joiden äiti, joka oli leski, äskettäin oli\ntappanut vastasyntyneen lapsensa ja nyt oli sen takia vankeudessa.\nSamassa huoneessa, missä pojatkin nukkuivat, oli hän yöllä, herättyään\nkovissa tuskissa, synnyttänyt sen, ripsuttanut sen päälle vihkivettä,\nkuristanut sen kuoliaaksi ja heittänyt vuoteensa alle sekä paneutunut\nsitten levolle ja nukkunut aamuun saakka. Pojista ei yksikään\nollut herännyt, eikä kukaan heistä huomannut lasta, joka oli koko\nviikkokauden vuoteen alla kätkössä. Lapsen isä oli eräs samassa kylässä\nasuva naimisissa oleva nuorenpuoleinen mies, ja hänen tahdostansa oli\nleski surmannut sen. Äiti kuului olevan samaa näköä kuin pojat ja\nnäyttävän hyvin vanhalta, paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli.\nKun hänen tekonsa tuli tunnetuksi, oli häntä tuskin voitu suojella\nmuiden naisten raivolta. Nyt tuota taloa kartettiin, ja pojat viettivät\naikansa kotona vuoteessaan, kun ei heidän milloin tarvinnut mennä\ntyöhön.\n\nJurewitsch kertoi minulle tuon jutun jokseenkin välinpitämättömästi,\nohjatessaan minua kylän lävitse. Väliin kuului taloista huilunsoittoa\ntai yksitoikkoista, surumielistä laulua, joka teki melkein kammottavan\nvaikutuksen, sillä oli kuin se olisi tunkenut esiin kivisestä maasta,\njoka vaikeroi. Matalan, leveän tornin edustalla, joka lienee jo\nvuosisatoja seisonut tuossa paikallaan, oli vähäinen nurmikenttä, ja\nsiinä näimme joukon lapsia, jotka tanssivat piiritanssia. Ne olivat\npuetut kirjaviin, likaisiin vaatteisiin, ja toiset niistä olivat niin\npieniä, etteivät vielä pysyneet oikein vakavasti jaloillaan, vaan\nkupsahtivat alinomaa maahan suurempain heitä pyöritellessä. Eivät ne\nsilloin kumminkaan panneet itkuksi eikä nauruksi, vaan lallattivat\nvain yhä edelleen tuota sisällyksetöntä vanhanaikuista laulua,\njota vanhemmat lauloivat. Tuo kenttä muodosti kuin kukkaissaaren\näärettömässä surumielisessä erämaassa. Mietin mielessäni että tässä\nkolkossa tienoossa varmaankin oli tavattavana vielä muutakin kauneutta,\n-- mutta kauneutta sellaista, jota kammoaa, koska tuntuu siltä kuin\nelämänilon täytyisi olla ainaiseksi mennyttä, jos se pääsisi mieleen\nvaikuttamaan. Helppo oli minun huomata, ettei kirkkoherran ja hänen\nseurakuntansa välillä ollut mitään yhdyssidettä. Hän vaelteli tämän\ntoivottoman viheliäisyyden keskellä kuin ruhtinas, joka on joutunut\nkurjuuteen ja ylpeänä pakottaa vieraansa olemaan huomaamatta ympäristön\nsurkeutta, osottamalla ettei itse siitä välitä. En maininnut sanaakaan\ntienoosta, en ihmisistä, -- puhumattakaan siitä että olisin häntä\nsurkutellut. Jos olisin sen tehnyt, niin minusta olisi tuntunut siltä\nkuin olisin huomauttanut köyhää majatalon isäntää hänen kestityksensä\nhuonoudesta. Ja kumminkin tuo mies parka kärsi ihmisten tylsyydestä,\ntuosta sanomattomasta yksinäisyydestä. Hän oli kuin ainoa elävä\nkuolleitten keskellä, jotka mustista silmäaukoistaan tuijottivat häneen\nkateellisina ja vihamielisinä tai vieraasti ja uteliaasti. Miksi oli\nkohtalo heittänyt juuri hänet tähän kiviseen erämaahan? Ei hän ollut\ntulisen innostuksen mies, joka pasunanäänellä olisi herättänyt henkiin\nkuolleet, ei hänen sydämensä uhkunut rakkautta, joka olisi pehmittänyt\nkivet. Päinvastoin pääsivät kuolleet hänestä vähitellen voitolle.\n\nHän kuljetti minut kylän ulkopuolelle vuoriselänteen poikki eräälle\npaikalle, jossa silmää äkkiä kohtasi meri, sinisenä, hohtoisana,\ntyynenä, äärettömänä. Tuolle paikalle sanoi hän kävelevänsä joka\npäivä. Siellä istuessamme lausuin hänelle: \"Olen monesti miettinyt\nkeskusteluamme veljestänne, ja luulen että olette väärässä, ollessanne\ntoivoton hänen suhteensa. Olkoonpa niinkin että sielu, joka hylkää\nvalon, sammuu ja kuolee, mutta yhtä varmaa on, että rakkaus on valoa.\nJa joskaan Torquato ei rakastanut ketään muuta tai mitään muuta koko\nmaailmassa, niin rakasti hän kumminkin Galantaa. Missä vielä on\nkipinäkään jäljellä, siinä ei voi vallita täydellinen pimeys, eikä\nsiinä myöskään, missä on rakkautta, -- olkoonpa se sitten kuinka\nkaukana tahansa korkeimmasta, jumalallisesta rakkaudesta.\"\n\nTuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo.\nHän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: \"Siinä tapauksessa\nolisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki\ntuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko\nelämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!\"\n\nSääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa.\n\"Voiko sitten yleensä\", lausuin hänelle, \"toista sielua hyödyttää\ntoisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää,\nmennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken\ntietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille\nvalmistetaan puku iankaikkisuutta varten?\"\n\nHän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin\nsynkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena.\nOlivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä\nminusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin\nhäneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi\nminuun päin kuiskaten: \"Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina\nollut huonompi kuin nuo toiset, -- huonompi kuin sairas, pahan\nhengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on\npuhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu\njo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!\"\n\nOlin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että\nitsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta\nmonesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen\nherttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua\ntakertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa.\nMutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen\nviereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja\nhän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa\nyhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta\ntaivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi\njo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat\nvielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan.\nJurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli\nvaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui\nmelkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja\npysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa\nhänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että\nse olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan\ntaaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden,\njoka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nRiccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää\nottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan\njostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen\nvähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen\nsieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut\npitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä\nennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja\nvilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen\nhän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa\ntyössä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona\nhän ei viihtynyt. \"Kun nousen portaita ylös\", sanoi hän, \"niin olen\nkuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?'\n-- ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä\nkynnykseltä takaisin.\"\n\nKerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin,\nkeuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti\nheikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät.\nPuheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein\nmuistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi\nennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan\nmaksun tähtitaalereissa. \"Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa\nporraskäytävästä\", sanoi hän, \"ja te tiedätte että hänet epätasaisesta\nkäynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista.\nMutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen\näitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat\nhetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun.\nSitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden,\nja sitten oli kaikki hiljaista.\"\n\n\"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43\", sanoi\nkirkkomuori.\n\n\"Ei se ollut unta\", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta,\n\"vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, --\nniin sykki sydämeni mielenliikutuksesta.\"\n\nKaunissilmäinen nainen sanoi: \"Minä näin viime yönä unta, että kuljin\nrotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka\nulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua\nvastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että\nhän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani\nilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun\näitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut\nsen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni.\"\n\nFarfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori\npudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: \"Täytyy lukea pari rukousta\nhänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan.\"\n\nKaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun\nhän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa\ntoivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi\nhänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että\njos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa\nääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. \"Elämä on\ntäällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli\", sanoi\nhän alakuloisesti. \"Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa,\npuhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen\nharmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden\nkurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko\nRiemuportinkadulla.\"\n\nToiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui,\nettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista.\nSyynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun\npidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan\ntuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset\nhytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta\nraa'an äänen huutavan: \"Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä\nFarfalla nimistä vaimoa?\" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin\nolisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi\nmielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että\nhänen nimensä oli Farfalla. \"Poikanne Riccardon on maksettava viisi\nguldenia sakkoa\", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, \"koska\non kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa.\"\n\"Menkää hautausmaalle\", vastasi Farfalla, \"toistamaan sananne Riccardon\nhaudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla.\" Poliisi naurahti, mutta\nhieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että\nvoihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi\nkestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen,\ntehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja\nilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla\nettä Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi\njokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa.\nSilloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.\n\nNaiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa\nvihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi\nkeuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa:\n\"Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren\nelävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi\nnoita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet\ntuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän\non kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia\nmielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee\npaikkaan, missä rasva heistä sulaa!\"\n\nFarfalla lausui nauraen kirkkomuorille: \"Sinun paikkasi on myöskin\nsiellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten\nkanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava\nhelvetissä heidän kanssaan paistumassa.\"\n\n\"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä\nkoko säkillinen muassani\", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa\nhihittäen niin että hytkähteli, -- mistä huolimatta hänen kasvonsa\nkumminkin pysyivät aivan totisina.\n\nMyöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin\nkatsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt.\nHautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu\noli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit,\nja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien\nkeskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa,\nja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten\nseurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan\nmuurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä\nsiellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin\nkolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen\nyläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat\nyksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin\nkehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka\nmuutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa\ntuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten\nCarmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat\nvarsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu,\njoka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti\nlaajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä,\njoka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan\nistuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin,\nja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon\nsisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon\nnimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: \"Jotka\nkyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät.\"\n\nOlin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana\nkuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät\nhaudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla\nkäydessään. \"Tässä on äitien ilo haudattuna\", sanoi hän, osottaen\nlasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille\nkummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan\netunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava\nperhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella\nniistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa.\nFarfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan\nVanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut\nkyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut\näitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti\ntahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi\nne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin\nkuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla\nhymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli\nkumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda\npojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. \"Iloitsen siitä, että hän\nlepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa\", sanoin minä, ja hän\nnyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: \"Lapsihan hän itsekin oli.\"\n\nHänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja\njännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta\nja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja\ntyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon\nhaudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti\nonnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli\nhänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa\nhänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei\nhän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan\nhänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston\nomistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään.\nHän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen,\nollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta\nettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.\n\nAurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon\nsinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti\nvaipuessa hämyyn. \"Täällä käy mieleni rauhalliseksi\", sanoi Farfalla,\n\"eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja\nminä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan\nauringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni.\"\n\nKerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni\nmenin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi\nmuuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen\nkuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen.\nOlihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja\nuskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden -- vaikka\nisä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja,\njotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä\nkohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen\nsulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua,\nettä minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei\npoikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja\nniin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka\nhänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi\nminuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen:\n'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että\nminä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'\n\nFarfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin\nsitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen\nolento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet\noikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat\nsilloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän\nkatsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen\nsilmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä\nja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti\nkätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa\npäätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta\nGalanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että\nvoi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, -- mitä\ntehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se\nsitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla\nlausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään:\n\"Lapsen sydän kasvaa\", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä\nhiljaa selkään: \"Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin\nsiihen mahtuu paljon iloa.\"\n\nEn tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi.\nKatsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä\nkäsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut\nvaltaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka!\nRiemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan\nkahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin\npetojen -- puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden -- runneltavaksi? Kova\ntyö, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat\njäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden\nhuutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!\n\nSääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä\nlöytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin\nnälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan\nvoimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti,\nvoidaksesi kehittyä!'\n\nLapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi\nkäsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat\nmuistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua\nymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut\nosakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon.\nOrjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin\nkovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'\n\nHetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle\nilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja\nmietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset\nkummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: \"Niin, toivotan\nsinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli\nRiccardo paralla, jonka kaima olet!\"\n\nSitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin\nmatkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta\npoissa kotikaupungistani.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nEnnen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä\npoissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni\noli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen\nvaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä\nhelpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin\njonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat\nmaksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni,\nmutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin\nminun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle,\nettä kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan\nkaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin\nalhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu\nsiitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin\nja taitavimpiin käsiin.\n\nKun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä\netten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen\nolimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä\npalaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli\nhänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti\npuettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin\ntuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan\nnuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen\nmuinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat\nherättäneet hänen uinailevan henkensä, -- sen voi huomata hänen\nkasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen,\nkauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla.\nTuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että\nhän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt\nnäin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että\nhän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita\nkumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan\naikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin\nvarmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut\nhuolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen\npuolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava\nse minulle.\n\nOlihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa\ntykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli\nluullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää\nhäntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja\ntäytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä\nja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin\ntuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes\nolin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua\npetkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin,\nkuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä\npuuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät\nselitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa\ntäyttä maksua, -- mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria\nmiehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain\nhyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen\nasuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla\noli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia\nkohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut\ntyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi\nuskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea\npitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni\ntuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla,\nmutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli\npoissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin\nkuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena\nlausuin: \"Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja\nkiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan\nystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly.\" Mutta tuskin\nolin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava\ntunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa\nseisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti\nvastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme\nnyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä\nnäyttämään minulle lapsensa.\n\nVittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella\nsilmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro\ntyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat\nsilmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki\nminut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat\nharmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet\npaljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen\nkirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta\ntuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä\nkehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat\nmustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta\nsen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina,\nvoin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti\nhyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja\npuristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä\nja onnellisemmalta -- tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt\nkuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat\nsedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden\nja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella,\nettä olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja\ntehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti,\nmutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko\nPakanakaupungista.\n\nTuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon\nolin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä,\njolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei\nvähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin,\nkuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani\nhän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja\nilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi\ntiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt\nsamalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut\nhänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen\ntoiminta ei ole käsittämätöntä, -- emme vain aina oivalla sen\njohdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille\nsamaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua;\nmutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä\nolisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan.\nHänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä\nja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon\nsuureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät\nrakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.\n\nKun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua.\nMitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo,\njonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa\noli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen\nihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle\ntuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen\nmenneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella\nitseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään.\nJa jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun\ntuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen\noli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen\nväsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin\nunta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti\nhäiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä\nolentoja -- köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä -- olinkaan\nkohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai\nheittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, --\nja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä\netuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa\nitsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole\nkiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti\nihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja\nhuolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista\nolin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut\nhänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä\notan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin\nsuuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni\nerilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä\nkatsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin\nukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.\n\nKun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla,\nsuosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle,\njoka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin\nohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun\nvielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.\n\nKeväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa,\njota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä\nVanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli\nmurhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan\ntarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt\nsilmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja\nmielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja\nettä murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset\nsuuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten\nniin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana\nhuviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla,\nja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän\nkurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen\nmaahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella\nheittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.\n\nSanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi,\nhuolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan\nvoineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi,\nettä hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä\npahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että\nse oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle\nepämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun\nvaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä,\nluultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut\noikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä\nei vielä oltu selvillä.\n\nHuolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana\niltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo\nmuutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti\nkehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä\ntaivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon\nhelmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia\nnaisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä\npienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset\nkengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen,\nvaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei\nkevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni,\nja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö,\nummehtunut ilma löyhähti vastaani.\n\nSaavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui\nsiltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden\nmaahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin\nryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja\nnälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät\nlurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita\nkatseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja,\navuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta\nkuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja\nrajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta\ntiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta,\nloppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin,\nkatsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään,\noli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota\nihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista.\nLähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea\nkorviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat\nheitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu\nraukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon\nhelvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai\nhulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä,\njotka Jumala on tuominnut.\n\nUlkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse\nheitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti\nja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti\nruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen\ntönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian\nsydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan\nerämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan\nalla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen\nilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa,\nteki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin\nmenehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni,\nkuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä\nolivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin\nkuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä\nyhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden\nvälillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä\neläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta\nsilloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana.\nKasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen,\njommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun\narvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa\nhäntä silmiin.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla\nhuoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan\nhiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan\nvoisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä,\nlaskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja\nsilloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi\nminuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut\ntuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin\nvasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä\noli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien\nhillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes\ntakaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen\nviereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne,\nettä minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian\ntukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla\näänellä: \"Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi\nelää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa\nkidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat\nhänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut\ntuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin\",\njatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä,\n\"olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän\nolisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa,\nniin olisin häntä puolustanut, -- hänelle ei olisi saanut tapahtua\nmitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja\nasettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren.\" Toinnuttuani\nhieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja\nminun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten\nkuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille\nsaakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: \"Kapteeni, te\nolette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule\ntuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle.\" Sanoin hänelle\nedelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt\nkärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme\naavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen\ntäytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.\n\nMutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: \"Ei, ei, en säälisi\nhäntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti\nheittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa,\nja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa\nhänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli\nmaailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole\nihminenkään, on eläintäkin halvempi!\"\n\n\"Hävetkää\", sanoin minä. \"Luuletteko te että äiti rakastaisi\nlastansa vähemmin kuin te?\" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan\nväsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja\nsäihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa\nnenäliinallaan. \"Sen vain tiedän\", sanoi hän levollisesti, \"että\nhenkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin\nrääkättävän.\" Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: \"Odottakaapa vain pari\nvuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on\nlukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe.\" Hän\naikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: \"Vihaatteko\nnyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu\nmaahan?\" sanoi hän hiljaa: \"Se oli _minun_ pieni kukkani\", puristi\nkätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme\nsitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan,\nmutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä,\nettä hän sanoi: \"Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa\nraatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi\npäivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat\nkukkivat ja lähteet lirisevät.\" Sitten hän mietti hetken ja lisäsi\notsaansa rypistäen: \"Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat\nja raatelevat toisiansa.\"\n\nAioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi,\nmutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista,\nkultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja\nleikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava\nitse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki\nlapset pelkäävät, -- ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin.\nNähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että\noli pitkäperjantai ja että _miserere_ pian alkaisi. Menin sisään ja\nminun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan,\njossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina\ntuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan,\noli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain\nväliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä,\nkuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon\nkatselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos\nheidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin\nhymyillen tyytynyt siihen, -- mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta\nkuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua.\nSinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille,\nelottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi\nheihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat\nitselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja\nkalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät\nraa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä,\ntylyyttä, kurjuutta!\n\nPuolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva,\njoka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi\nmustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää\nkatseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta\neivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos\nvoit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa,\nniin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat.\nPahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa\nhe ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja\nyhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut,\nkoskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan\njälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin,\nkapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu\nviattomuus ja arvokkuus, -- ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee.\nPari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen\npääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'\n\nKoko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa\nolin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta\nhuomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni\nkäyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos.\nNoissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin\nyliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen\nja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon\nloppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi,\njosta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen,\nnäkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja\nonnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis\nolemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon\nkorkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja\ntuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.\n\nVäliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä\ntäysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, -- mutta\nsitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa\nitselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta,\njoka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti\nrakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja\nja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo\nihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin\nhäneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena\nettä kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan\ntakeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi\ntulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä\nvuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.\n\nKun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni\nsattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat\nvähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli\nuhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat,\nmitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle\nanteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'\n\n\n\n\nXX\n\n\nTalo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka\nmuinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan\nsen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin\nharmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta\njuhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin\nnojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni\nkiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan\nsurumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että\nheti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä\nherää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo\ntunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja\nkadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä\ntuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti\ntoisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja\nvarsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja\nkäytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja\nsillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna\nkeskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan\nyksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta\njalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli\nVaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös,\nnäkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman,\njoka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla\nrahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien\nreunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä,\nja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana\nhetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.\n\nKun on istunut pitkän aikaa yksin pimeässä huoneessa, tuntuu usein\nsiltä kuin joku ihminen olisi läheisyydessä, vaikka tietää varmaan,\nettei ketään ole tullut sisään. Siten kävi minun tuona hetkenä. Minusta\noli kuin joku olisi katsonut minuun pitkän aikaa tai asettunut viereeni\nseisomaan, enkä voinut heti vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta.\nKenties, ajattelin minä, ovat tuon vanhan kerjäläisen esi-isät asuneet\ntässä talossa, sillä hänhän kuuluu olevan varsin ylhäistä syntyperää ja\nhänen sukunsa kaupunkimme vanhimpia aatelissukuja. Ehkäpä joku noista\nesi-isistä nyt seisoi vieressäni ja loi läpitunkevia katseita tuohon\nsukunsa vesaan! Ken voi ratkaista arvoituksen, mikä suhde vallitsee\nheidän sielujensa välillä, missä tekemisessä ne ovat toistensa kanssa!\nTai ehkä hän itse vuosisatoja sitten muhkeana, kopeana herrana asueli\nnäissä huoneissa, ja samaten kuin usein huomaamattansa lähtee kulkemaan\ntuttua tietä taloon, jossa ennen on asunut pitkät ajat, niin tuli\nhänkin tälle synkälle, juhlalliselle kadulle, purkaaksensa täällä\nilmoille epämääräisen koti-ikävän, jota ei itse tajua.\n\nMinut valtasi niin voimakas halu nähdä hänet, että heitin hänen\njälkeensä rahat, joita jo hetken aikaa olin pitänyt kädessäni, empien\n-- en tiedä miksi -- heittäisinkö ne maahan. Hän oli sillä välin,\nhitaasti käyden, saapunut seuraavan talon luo. Hän kuuli rahojen\nkilahtavan tai tunsi katseeni, sillä hän käänsi päätänsä ja katsahti\nminuun, ja minä näin valjut ryppyiset kasvot ja suuret, tuijottavat,\nvaaleat, vähän punertavat silmät. Nuo silmät olivat päästä ulkonevat,\nmutta eivät oikeastaan rumat. Mielentylsyyttä niissä kuvastui pikemmin\nkuin surumielisyyttä, mutta samalla ne kumminkin olivat rajattoman\nsurulliset. Minusta oli kuin ne olisivat olleet neljännestunnin ajan\nluodut minuun, vaikka tuo aika tuskin lienee ollut minuuttia pitempi.\nSitten kulki hän laulaen edelleen. Hän ei koskaan muuttanut nuottia, ei\nantanut sävelmän paisua eikä heiketä eikä käyttänyt mitään muutakaan\nkeinoa vaikutuksen vahvistamiseksi. Yhtä yksitoikkoisena virtaili tuo\nsurumielinen sävelmä aina hänen huuliltansa; laulu kokonaisuudessaan\nvain kuului heikommalta, hänen edentymistään edentyessään.\n\nSeisoin yhä vielä paikallani kuunnellen, ja minusta oli kuin hän yhä\nedelleen vain olisi tuijottanut minuun punaisilla silmillään, ja\noudoksi kävi tuosta mieleni... Eräässä merenrannalla sijaitsevassa\nkaupungissa oli muinoisina aikoina tapana panna kesäisin toimeen juhla,\njoka vietettiin sillä tavoin, että lautan tapaan rakennettu laiva läksi\nkuutamoyönä aavalle merelle, täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat\nkyllin ylimielisiä ottaaksensa retkeen osaa. Keskellä laivaa oli puusta\nveistetty kuva, joka alkuaan lienee esittänyt jotakin jumalallista\nolentoa, ja sen jalkain juuressa istui soittajia ja sinne oli asetettu\nkaikenlaatuisia ruokia, hedelmiä ja juomia, sen ympärillä laulettiin\nja pyörittiin tanssissa, niin että heikot laudat ryskähtelivät. Usein\nsattui silloin että ne, jotka tuossa hyörinässä joutuivat lähelle\nreunaa, syöksyivät veteen ja hukkuivat. Ei kukaan saanut olla sitä\nhuomaavinaankaan, ei kukaan saanut auttaa, ei ainoakaan valitusääni\nsaanut häiritä tuota hillitöntä juhlaa, vaan laiva kiisi eteenpäin\nsoiton kajahdellessa ja riemuhuutojen raikuessa, jättäen taaksensa\nhukkuvat, jotka yksin ja hylättyinä taistelivat kuoleman kanssa.\nMyöhempinä aikoina ei noihin vaarallisiin retkiin enää ottaneet osaa\nmuut kuin hurja roskaväki, ja lopuksi ne sitten kiellettiin; viime\naikoina on niitä jälleen pantu toimeen, mutta muutettuina viehättäviksi\nyöllisiksi huviretkiksi, joilta puuttuu tuo muinoinen salaperäisyys ja\nkammottavaisuus.\n\nSamana hetkenä kuin kerjäävä laulaja katsahti minuun, tuli äkkiä\nmieleeni tuo tarumainen laiva, josta olin kuullut kerran vuosia sitten\n-- en muista missä. Seisoin purppuralla verhotussa laivassa laiteen\nylitse kumartuneena ja silmäillen kirkkaaseen veteen, josta hukkuneen\navo auki olevat silmät katsoivat minuun. Äsken juuri oli hän ollut\nelävänä meidän keskellämme, ja nyt näin hänen hervottoman ruumiinsa\nsyvyyden inhottavien asujanten ja limaisten levien keskellä, ja hänen\ntuijottavat silmänsä kertoelivat, millaista tuskaa hän kärsi. Kuuliko\nhän ehkä laivastamme viulunsoiton ja riemakkaan hälinän, lasien heleän\nkilinän? 'Kuinka voit', lausuivat nuo silmät minulle, 'juoda kirkkaista\nkolpakoista vaahtoavaa juomaa, kuulla silkin kitinää, kun suljet\nlemmittysi syliisi, vaikka olet nähnyt tuskani ja kurjuuteni ja tiedät\nettä menehdyn syvyyteen?'\n\nOi tuota salaperäistä, kammottavaa ja hurmaavaa retkeä! Niin, käännän\nkatseeni pois syvyyden kauhuista, kiiruhdan tuonne, minne mua kutsuelee\nsoitto ja hymyilevät naiset, heittäydyn polvilleni epäjumalan eteen,\nkuuntelen haltioissani lautojen ryskähtelyä ja aaltojen kohinaa,\nvälittämättä siitä että hukkuneet lokkiparven tavoin rientävät laivan\njälkeen, sekaantuvat meidän elävien joukkoon ja sysäävät vuorostaan\nmeidät syvyyteen!\n\nOlin niin täydelleen haaveitteni vallassa, etten lainkaan kuullut että\nLisabella tuli sisään ja huomasin hänet vasta kun hän laski kätensä\nolalleni. Tiedätkös sen, että nyt juuri, sinua odottaessani, mieleni\nvaltasi huumaava halu heittäytyä tuonne hylättyjen joukkoon? Ja vanhan\njuopon punaiset silmät ovat vaikuttaneet minuun valtavammin kuin\nsinun katseesi! Sinä luot silmäsi minuun, ja huulesi henkivät tuota\nonnen sävelmää, joka sadoin kerroin on minut syliisi houkutellut:\nRakastakaamme ja olkaamme autuaalliset! Mutta kuule! korviini tunkee\ntoinenkin sävelmä, ja minun täytyy kumartua yli laivan laiteen,\nkuunnellakseni hukkuneitten suruvirttä elämästä.\n\nOi Lisabella, mikä tuleekaan kohtaloksemme, jos äänesi ei enää voi\nsydämeeni tunkea? En tiedä, mikä minua pidättää sulkemasta sinua\nsyliini, miksi minun täytyy itkeä ajatellessani sinua!\n\n\n\n"]