[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3_8EQDWfU3J70RL1D4w6gDH3TnkRA4FSHoaIud-prJ4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":18,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},2467,"Marsin sotavaltias","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2467-burroughs-edgar-rice-marsin-sotavaltias","2467__Burroughs_Edgar_Rice__Marsin_sotavaltias",null,"romaani",[14,15,16,17],"seikkailu","rakkaus","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1913,1923,40224,274278,false,64884,[27,28,29,30],"Carter, John (Fictitious character) -- Fiction","Dejah Thoris (Fictitious character) -- Fiction","Mars (Planet) -- Fiction","Science fiction",[32,33,34],"Adventure","Romance","Science-Fiction & Fantasy","\"Marsin sotavaltias\" by Edgar Rice Burroughs is a science fantasy novel written in 1913 and published in 1914. John Carter races across the frozen polar regions of Mars to rescue his imprisoned wife, Princess Dejah Thoris, from vengeful enemies who have escaped with her to the north. His pursuit leads him through treacherous lands, forgotten civilizations, and the mysterious realm of the Yellow Martians, where he must navigate political intrigue and deadly battles to save her. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Kupiainen, Alpo",234,"John Carter jatkaa seikkailujaan Mars-planeetalla etsiessään vangittua prinsessa Dejah Thorisia. Tarina vie hänet halki vaarallisten erämaiden ja maanalaisten luolastojen kohti ratkaisevaa taistelua planeetan hallinnasta.","Edgar Rice Burroughsin 'Marsin sotavaltias' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2467. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MARSIN SOTAVALTIAS\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 47.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Iss-virralla\n  II. Vuorten sisuksissa\n III. Auringon temppeli\n  IV. Piilolinna\n   V. Kaolin viertotiellä\n  VI. Sankarina Kaolissa\n VII. Uusia liittolaisia\nVIII. Haaskaluolien läpi\n  IX. Keltaisen kansan keskuudessa\n   X. Vankilassa\n  XI. Runsauden holvi\n XII. \"Kulje nuoraa myöten!\"\nXIII. Magneettivipu\n XIV. Ratkaisu\n  XV. Palkinto\n XVI. Uusi hallitsija\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nIss-virralla\n\n\nDorin laaksossa, unohdetun Korus-järven tulipunaisia rantaniittyjä\nreunustavan metsän pimennossa, Marsin kuiden kiitäessä meteorimaista\nrataansa alhaalla kuolevan tähden taivaalla, hiivin varovasti\naavemaisen hahmon jälessä, joka ilmeisesti liikkui huonoilla asioilla,\nsillä hän pysytteli huolellisesti synkimpien varjojen peitossa.\n\nKuuden pitkän marsilaisen kuukauden ajan olin harhaillut kammottavan\nAuringon temppelin läheisyydessä. Siellä, hitaasti kiertävässä\nkomerossa, syvällä Marsin pinnan alla virui prinsessani kuin haudassa\n-- elävänä vaiko kuolleena? Oliko kiukkuisen Phaidorin murha-ase osunut\nrakkaimpani sydämeen? Vain aika antaisi siihen kysymykseen varman\nvastauksen.\n\nMinun oli odotettava kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän Marsin\npäivää, ennenkuin kopin ovi uudelleen joutuisi tunnelin pään kohdalle,\njossa viimeksi olin nähnyt iki-ihanan Dejah Thorisini.\n\nTämä aika oli puolivälissä, tai olisi huomenna, mutta se näky, joka oli\nkohdannut katsettani, juuri ennenkuin tupruava savu sokaisi silmäni ja\nse kapea rako, josta olin nähnyt Heliumin prinsessan koppiin, sulkeutui\nerottaen meidät toisistamme kokonaiseksi pitkäksi Marsin vuodeksi, oli\nvielä muistissani elävänä ja kirkkaana, himmentäen kaikki sitä ennen ja\nsen jälkeen sattuneet tapahtumat.\n\nNiin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä näin vielä\nPhaidorin, Matai Shangin tyttären, vimmastuneet, mustasukkaisen raivon\nvääristämät kasvot, kun hän tikari koholla karkasi rakastamani naisen\nkimppuun.\n\nNäin punaisen neidon, Ptarthin Thuvian, hypähtävän väliin estämään\nhirmutekoa.\n\nPalavasta temppelistä kantautunut savu oli sitten verhonnut\nmurhenäytelmän, mutta uhrin parkaisu iskun sattuessa kaikui korvissani.\nSenjälkeen oli kaikki ollut hiljaista, ja savun hälvettyä oli kiertyvän\ntemppelin kammio, johon kaunotarkolmikko oli teljetty, ehtinyt pois\nnäkyvistä ja kuuluvista.\n\nTämän hirveän hetken jälkeen oli sattunut paljon sellaista, johon minun\noli ollut kiinnitettävä huomiotani, mutta sen tapahtuman muisto ei\nhäipynyt mielestäni hetkeksikään, ja aina kun vain voin riistäytyä irti\nniistä monista tehtävistä, joita minulla oli järjestäessämme uudelleen\nensisyntyisten hallitusta, senjälkeen kun voittoisa laivastomme ja\nmaajoukkomme olivat nujertaneet heidät, vietin kaiken aikani poikani,\nHeliumin Carthorisin, äidin kolkon vankilan läheisyydessä.\n\nMustaihoinen rotu, joka monia miespolvia oli palvonut Marsin epäjumalaa\nIssusta, oli joutunut perin sekasortoiseen tilaan, kun olin paljastanut\nIssuksen vain katalaksi vanhaksi akaksi. Raivoissaan ensisyntyiset\nolivat repineet hänet kappaleiksi.\n\nYlvästelevän itsehyväisyyden korkealta jalustalta ensisyntyiset olivat\nsuistuneet alennuksen kuiluun. Heidän epäjumalattarensa oli sortunut ja\nhänen kanssaan koko heidän valheellinen uskontonsa. Heidän pelätty ja\nvoittamattomaksi kehuttu laivastonsa oli kärsinyt musertavan tappion\njouduttuaan taistelemaan Heliumin punaisen kansan ylivoimaisia aluksia\nja parempia sotilaita vastaan.\n\nUlkoisen Marsin keltaisten merenpohjien hurjat vihreät laumat olivat\nratsastaneet villeillä thoateillaan Issuksen temppelin pyhissä\npuistoissa, ja heistä kaikista rajuin, Tharkin jeddak Tars Tarkas,\noli istunut Issuksen valtaistuimella halliten ensisyntyisiä,\nliittoutuneiden ratkaistessa voitetun kansan kohtaloa koskevia\nkysymyksiä.\n\nMelkein yksimielisesti pyydettiin minua nousemaan mustaihoisten\nikivanhalle valtaistuimelle, ja ensisyntyisetkin kannattivat kilvan\ntätä esitystä. Mutta minä en tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan.\nSydämeni ei voisi ikinä sopeutua pitämään tästä rodusta, joka oli\nkohdellut loukkaavasti prinsessaani ja poikaani.\n\nMinun ehdotuksestani tuli Xodarista ensisyntyisten jeddak. Hän oli\nollut dator eli ruhtinas, ennenkuin Issus oli riistänyt häneltä arvon,\njoten hän eittämättömästi oli sopiva kyseessäolevalle korkealle\npaikalle.\n\nKun Dorin laaksossa rauha oli täten turvattu, niin vihreät sotilaat\nhajautuivat autioille merenpohjilleen ja me heliumilaiset palasimme\nomaan maahamme. Siellä taaskin tarjottiin minulle valtaistuinta, sillä\nHeliumin kateissa olevasta jeddakista, Dejah Thorisin isoisästä Tardos\nMorista ja tämän pojasta, Dejah Thorisin isästä Mors Kajakista,\nHeliumin jedistä, ei ollut saapunut mitään tietoja.\n\nToista vuotta sitten he olivat lähteneet tutkimaan pohjoista\npallonpuoliskoa etsien Carthorisia, ja heidän kansansa oli vihdoin\nmasentuneena uskonut tosiksi epämääräiset, jäisiltä napaseuduilta\ntihkuneet huhut heidän kuolemastaan.\n\nUudelleen kieltäydyin astumasta valtaistuimelle, sillä en jaksanut\nuskoa, että uljas Tardos Mors ja hänen yhtä uljas poikansa olivat\nkuolleet.\n\n\"Ottakaa heidän rintaperillisensä hallitsijaksenne siihen asti, kunnes\nhe palaavat!\" lausuin Heliumin kokoontuneille ylimyksille, puhuessani\nheille Palkkion ja Koston temppelissä Totuuden jalustalta\nOikeamielisyyden armoistuimen viereltä, samalta paikalta, jossa vuosi\ntakaperin olin seisonut kuunnellen, kun Zat Arrras oli julistanut\nkuolemantuomioni.\n\nNäin sanoen astuin eteenpäin ja laskin käteni Carthorisin olalle, joka\nseisoi eturivissä ympärilleni kaartuneiden ylimysten keskellä.\n\nKuin yhdestä suusta kajahti ylimysten ja kansan raikuva, moninkertainen\nhyväksymishuuto. Kymmenen tuhatta miekkaa lennähti ilmaan, ja ikivanhan\nHeliumin mainehikkaat soturit lausuivat onnittelunsa Carthorisille,\nHeliumin uudelle jeddakille.\n\nHänet valittiin hallitsijaksi eliniäksi tahi siihen asti, kunnes hänen\nisoisänsä tai tämän isä palaisi. Sitten kun tämä Heliumille tärkeä\nkysymys oli näin yleiseksi tyytyväisyydeksi järjestetty, lähdin\nseuraavana päivänä takaisin Dorin laaksoon ollakseni Auringon temppelin\nläheisyydessä siihen ratkaisevaan päivään saakka, jolloin vankeudessa\nviruvan rakkaimpani kopin ovi avautuisi.\n\nHor Vastuksen, Kantos Kanin ja muut oivalliset alapäällikköni ja\nauttajani jätin Carthorisin luokse Heliumiin, että hänellä olisi\ntukenaan heidän viisautensa, kuntonsa ja uskollisuutensa, täyttäessään\nhartioilleen laskettuja raskaita tehtäviä. Vain Woola, marsilainen\nkoirani, seurasi minua.\n\nTänäkin iltana uskollinen eläin liikkui äänettömästi kintereilläni.\nPerässäni hiipivä shetlantilaisen ponin kokoinen otus, jolla oli kamala\npää, hirvittävät torahampaat ja kymmenen lyhyttä, voimakasta jalkaa,\noli todella pelottavan näköinen. Mutta minusta se oli rakkauden ja\nkiintymyksen perikuva.\n\nEdellämme oleva olento oli ensisyntyisten dator Thurid, jonka olin\nsaanut leppymättömäksi vihamiehekseni kaatamalla hänet paljain käsin\nmaahan Issuksen temppelin pihalla ja sitomalla hänet omilla\nvarushihnoillaan mustaihoisten ylhäisten miesten ja naisten näkyvissä,\njotka hetkistä aikaisemmin olivat ylistellen kehuneet hänen kuntoaan.\n\nKuten monet toverinsa oli hänkin näköjään nurkumatta sopeutunut uusiin\noloihin ja vannonut uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalleen\nXodarille. Mutta tiesin hänen vihaavan minua ja olin varma siitä, että\nhän sisimmässään kadehti ja vihasi Xodaria, minkä vuoksi pidin silmällä\nhänen puuhiaan, kunnes olikin äskettäin käynyt selville, että hän punoi\njonkunlaisia vehkeitä.\n\nUseita kertoja olin huomannut hänen pimeän tultua poistuvan muurien\nympäröimästä ensisyntyisten kaupungista ja suuntaavan askeleensa\nkaamean kolkkoon Dorin laaksoon, jossa kellään ihmisellä ei voinut olla\nmitään rehellisiä asioita suoritettavana.\n\nTänä iltana hän eteni ripeästi pitkin metsän reunaa, kunnes oli\nvarmasti päässyt kaupungin näkyvistä ja kuuluvista. Sitten hän\npoikkesi tulipunaiselle nurmikolle oikaisten sen halki unohdetulle\nKorus-järvelle.\n\nAlhaalla taivaalla, juuri laakson kohdalla kiitävän lähemmän kuun\nsäteet heijastuivat tuhatvärisinä hänen jalokivikoristeisista\nvaruksistaan ja panivat hänen sileän, kiiltävän mustan ihonsa\nvälkkymään. Kahdesti hän pälyili taakseen metsään päin kuten ainakin\nhuonoilla asioilla liikkuva henkilö, vaikkakin hän nähtävästi varmasti\nuskoi, ettei häntä seurattu.\n\nEn uskaltanut mennä hänen perässään avoimelle kuutamoiselle paikalle,\nsillä tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä hänen puuhiaan. Toivoin\nhänen mitään aavistamatta pääsevän päämääräänsä, jotta saisin tietää,\nminne tämä öinen hiiviskelijä pyrki ja minkälaisissa tehtävissä hän\nliikkui.\n\nNiinpä pysyttelinkin piilossa, kunnes Thurid oli kadonnut järven jyrkän\nrantaäyrään taakse noin neljänsadan metrin päässä minusta. Sitten\nkiiruhdin Woola kintereilläni niityn poikki mustaihoisen datorin\njälessä. Oli haudanhiljaista salaperäisessä kuoleman laaksossa, joka\nlepäsi lämpimänä ja suojattuna kuolevan tähden etelänapaa ympäröivässä\nsyvänteessä. Maiseman taustana kohosivat Kultaiset kalliot valtaisena\nsuojamuurina korkealle tähtikirkasta taivasta kohti, niiden seinämien\njalojen metallien ja säihkyvien jalokivien välkkyessä Marsin loistavien\nkuiden kirkkaassa valossa.\n\nTakanani oli metsä, jonka kammottavat kasvi-ihmiset olivat jyrsineet\nyhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin hyvin hoidetun puistikon.\n\nEdessäni lepäsi unohdettu Korus-järvi, ja kauempana kiemursi\nsalaperäinen Iss-virta Kultaisten kallioiden juurelta Korukseen, jonka\nrannoille se lukemattomien miespolvien aikana oli tuonut ulkomaailman\nharhaanjohdettuja ja onnettomia, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle\nvalheellista taivasta kohti lähteneitä marsilaisia.\n\nKasvi-ihmiset verta-imevine käsineen ja hirveät valkeat apinat, jotka\nolivat Dorin laakson kauhuna päiväsaikaan, olivat piiloutuneet yöksi\npesiinsä.\n\nEnää ei Kultaisten kallioiden parvekkeella Issin yläpuolella ollut\npyhää therniä kutsumassa niitä kaamealla huudollaan uhrien kimppuun,\njotka ikivanhan Issin kylmällä, leveällä pinnalla soluivat niiden\nkitaan.\n\nHeliumin ja ensisyntyisten laivastot olivat puhdistaneet thernien\nlinnoitukset ja temppelit, kun nämä eivät olleet suostuneet antautumaan\nja hyväksymään uutta järjestelyä, joka oli vapauttanut kauan kärsineen\nMarsin heidän valheellisesta uskonnostaan.\n\nMuutamissa harvoissa muista eristäytyneissä maissa he olivat vielä\nsäilyttäneet ikimuistoisen mahtinsa, mutta heidän hekkadorinsa,\nthernien isä Matai Shang, oli karkoitettu temppelistään. Olimme panneet\nparhaamme saadaksemme hänet vangituksi, mutta hän oli eräiden\nlähimpiensä kanssa päässyt livahtamaan käsistämme ja piileskeli nyt\njossakin tuntemattomassa paikassa.\n\nKun menin varovasti matalan kummun harjalle, ja unohdettu Korus-järvi\navautui silmieni eteen, näin Thuridin juuri lähtevän rannasta veden\nvälkkyvälle pinnalle pienessä ruuhessa -- yhdessä niistä omituisesti\nveistetyistä, aavistamattoman vanhoista venosista, joita pyhillä\ntherneillä oli ollut tapana pappien ja alempien thernien avulla\nsijoitella pitkin Issin rantoja, jotta heidän uhriensa olisi ollut\nhelpompi lähteä pitkälle matkalleen.\n\nJärven rannalle oli minun kohdalleni vedetty parikymmentä samanlaista\nvenettä, ja kussakin niissä oli pitkä salko, jonka toisessa päässä oli\npiikki, toisessa melomisiapa. Thurid ohjaili pitkin rantaa, ja kun hän\nkaarsi läheisen niemen taakse, työnsin yhden veneen vesille ja\nkutsuttuani Woolan mukaani sysäsin sen irti rannasta.\n\nThuridin jälessä suuntasin kulkuni pitkin rantaa Issin suuta kohti.\nKaukaisempi kuu oli painumaisillaan näköpiirin taakse, ja järveä\nreunustavat kukkulat loivat synkän varjon. Thuria, lähempi kuu, oli\nlaskenut eikä nousisi ennen kuin lähes neljän tunnin kuluttua, joten\npimeys ainakin niin kauan olisi suojanani.\n\nMusta soturi jatkoi matkaansa aina Issin suulle saakka. Hetkeäkään\nempimättä hän sitten voimakkaasti meloen käänsi aluksensa tämän kaamean\nvirran vuolasta juoksua vastaan.\n\nPysyttelin hänen perässään, uskaltautuen nyt lähemmäksi häntä, sillä\nnyt hänellä oli siksi paljon puuhaa ponnistellessaan vasten virtaa,\nettei hän joutanut silmäilemään taakseen. Hän ohjasi venettään pitkin\nrantaa, missä vesi juoksi verkkaisemmin.\n\nEnnen pitkää hän saapui Kultaisten kallioiden juuressa olevalle\nluolamaiselle aukolle, josta virta pursusi ilmoille. Mutta yhä\neteenpäin hän meloi venettään, aukon sysimustaan pimeyteen.\n\nMinusta tuntui toivottomalta yritykseltä seurata häntä sinne, sillä en\nnähnyt edes kämmenen leveyttä eteeni ja olin jo melkein luopumaisillani\ntakaa-ajosta ja jättämäisilläni veneeni ajautumaan virran mukana\ntakaisin sen suulle, kun äkkiä käännyttyäni eräästä mutkasta näin\nheikkoa kajastusta edeltäni.\n\nVainuamani otus oli taaskin selvästi näkyvissä, ja tunnelin rosoisessa\nkatossa olevien laajojen fosforihohteisten suonien yhä kirkkaammassa\nvalossa minun ei ollut ensinkään vaikeata pysytellä hänen jäljillään.\n\nLiikuin Iss-virralla ensimmäistä kertaa ja kaikki silloin näkemäni on\nelävästi muistissani kuolemaani saakka.\n\nNiin kaamealta kuin minusta silloin tuntuikin, ei ympäristöni saattanut\nlähimainkaan vetää vertoja niille oloille, jotka vallitsivat\naikaisemmin, ennenkuin suuri vihreä soturi Tars Tarkas, musta dator\nXodar ja minä paljastimme totuuden ulkomaailmalle ja estimme miljoonat\nihmiset mielettömästi rientämästä vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle,\njonka loppupäässä he luulivat pääsevänsä rauhan, onnen ja rakkauden\nihanaan laaksoon.\n\nVirran leveässä uomassa siellä täällä olevilla matalilla saarilla oli\nvielä nytkin läjittäin sellaisten vaeltajain luurankoja ja puolittain\njyrsittyjä ruumiita, jotka jouduttuaan pelon valtaan tai äkkiä\noivallettuaan totuuden olivat pysähtyneet, saavuttuaan melkein matkansa\npäähän.\n\nNäillä kammottavasti löyhkäävillä, hirvittävillä kuolemansaarilla\ntappeli mielipuolisesti kirskuvia ja huhuilevia, iljettäviä kuvatuksia\nkauheiden juhla-aterioittensa tähteistä. Sellaisilla saarilla, joilla\noli enää vain puhtaaksi kaluttuja luita, ne kävivät toistensa kimppuun,\nheikompien sortuessa voimakkaampien ruuaksi, tai kurkottelivat\npetolinnun kynsiä muistuttavia käsiään, tarttuen virran mukana\najelehtaviin turvonneihin ruumiisiin.\n\nThurid ei kiinnittänyt mitään huomiota olentoihin, jotka kiljuivat\nhänelle milloin uhkaavasti, milloin ruikuttaen -- hän oli ilmeisesti\ntottunut häntä ympäröivään kamalaan näkyyn. Hän jatkoi matkaansa jokea\nylöspäin kenties puolisentoista kilometriä. Sitten hän meloi virran\npoikki sen vasemmalle äyräälle ja veti veneensä melkein veden pinnan\ntasalla olevalle matalalle kielekkeelle.\n\nEn rohjennut mennä hänen jälessään virran poikki, sillä silloin hän\nolisi varmasti huomannut minut. Sensijaan painauduin kiinni\nvastakkaiseen seinämään ison kallionulkoneman alla olevaan pimeään\nvarjoon. Sieltä saatoin pitää Thuridia silmällä pelkäämättä että hän\nnäkisi minua.\n\nMustaihoinen seisoi kielekkeellä veneensä vieressä tähystäen virtaa\nylöspäin, ikäänkuin olisi odottanut jonkun saapuvan siltä suunnalta.\n\nPysytellessäni varjoisan kallion suojassa panin merkille, että sillä\nkohdalla tuntui voimakas virtaus, joka kävi suoraan joen keskiuomaa\nkohti, niin että minun oli vaikea pitää venettäni liikkumatta. Meloin\nsyvemmälle pimentoon saadakseni kiinni seinämästä, mutta vaikka etenin\nuseita metrejä, haparoin yhä tyhjää. Kun sitten varsin pian olisin\nmenettänyt mustaihoisen näkyvistäni, oli minun pakko jäädä paikalleni,\npysytellen parhaani mukaan asemillani melomalla kiivaasti takaani\nkallion alta käyvää virtausta vastaan.\n\nEn osannut arvata mistä tämä veden syrjittäinen juoksu aiheutui,\nsillä näin selvästi joen valtaväylän sekä sen ja uteliaisuuttani\nkiihoittaneen salaperäisen virtauksen väreilevän, pyörteisen\nyhtymäkohdan.\n\nMietiskelin yhä tätä ilmiötä, kun huomioni äkkiä kiintyi Thuridiin,\njoka oli kohottanut molemmat kätensä eteenpäin päänsä yläpuolelle\nmarsilaisten yleiseen tervehtimistapaan, ja hetkistä myöhemmin kuulin\nhiljaa, mutta täysin selvästi hänen lausumansa barsoomilaisen\ntervehdyksen: \"Kaor!\"\n\nKäännyin katsomaan jokea ylöspäin, samaan suuntaan, johon hän tähysti,\nja pian sieltä ilmestyi suppeaan näköpiiriin pitkä vene, jossa oli\nkuusi miestä. Viisi heistä meloi kuudennen istuessa kunniapaikalla.\n\nMiesten valkea iho, kaljua päätä peittävä aaltoileva, keltainen\nperuukki ja otsalla riippuvaan pyöreään kultalevyyn upotettu komea\njalokivi osoittivat, että he olivat pyhiä thernejä.\n\nKun he laskivat aluksensa kielekkeelle, jossa Thurid heitä odotti,\nnousi keulassa istunut mies ja astui veneestä. Silloin näin, että hän\nei ollut kukaan muu kuin Matai Shang, thernien isä.\n\nNäiden kahden miehen vaihtamien tervehdysten sydämellisyys ihmetytti\nminua, sillä Barsoomin musta- ja valkoihoiset olivat toistensa\nperinnöllisiä vihollisia, eikä tietääkseni kaksi näihin kampaankin\nrotuun kuuluvaa miestä ollut milloinkaan kohdannut toisiaan muuten kuin\ntaistelussa.\n\nÄskeiset mullistukset, jotka olivat kukistaneet heidän kansojensa\nvalta-aseman, olivat nähtävästi saaneet nämä molemmat miehet\nliittoutumaan keskenään -- ainakin yhteistä vihollista vastaan -- ja\nnyt käsitin, miksi Thurid oli niin usein öisin käynyt Dorin laaksossa.\nHänen salaiset puuhansa olivat sen luontoisia, että ne koskivat hyvin\nläheisesti minua ja ystäviäni.\n\nMielelläni olisin ollut heitä lähempänä, että olisin kuullut heidän\nkeskustelunsa. Mutta nyt en voinut ajatellakaan joen poikki melomista,\nminkä vuoksi pysyin hiljaa paikoillani pitäen heitä silmällä.\nVarmastikin he olisivat maksaneet paljon, jos joku olisi ilmaissut\nheille, kuinka lähellä minä olin ja kuinka helppo heidän ylivoimaisina\nolisi ollut käydä kimppuuni ja surmata minut.\n\nUseita kertoja Thurid viittasi joen poikki minuun päin, mutta mieleeni\nei juolahtanutkaan epäillä, että hänen viittoilunsa olisi tarkoittanut\nminua. Pian hän ja Matai Shang astuivat jälkimäisen veneeseen,\nkäänsivät sen keulan ympäri ja ohjasivat joen poikki suoraan minua\nkohti.\n\nHeidän lähestyessään peruutin venettäni yhä syvemmälle kallioulkoneman\nalle, mutta vihdoin oivalsin selvästi, että he pyrkivät samaan\nsuuntaan. Heillä oli viisi miestä melomassa, ja vaikkakin heidän\nveneensä oli isompi, lipui se eteenpäin siksi nopeasti, että sain\nponnistaa voimiani äärimmilleen päästäkseni samaa vauhtia pois heidän\ntieltään.\n\nJoka hetki pelkäsin veneeni keulan tärähtävän kallioon. Joelta hohtavaa\nvaloa ei enää näkynyt, mutta kulkusuunnassamme kajasti heikosti\nkaukaista himmeätä tuiketta, ja yhä oli selvää vettä edessäni.\n\nVihdoin selvisi minulle oikea asianlaita -- olin Issin maanalaisen\nsivujoen uomassa. Joet yhtyivät juuri siinä kohdassa, jossa olin\npiillyt.\n\nThernien vene oli nyt hyvin lähellä minua. Melani loiske hukkui heidän\nveneensä kohinaan, mutta edellä oleva valo läheni, joten he ennen\npitkää huomaisivat minut.\n\nMinun oli toimittava ripeästi ja tehtävä jotakin heti paikalla. Käänsin\nveneeni keulan oikealle ja painauduin joen kallioista seinää vasten,\nMatai Shangin ja Thuridin saapuessa keskellä jokea, joka oli paljoa\nkapeampi kuin Iss.\n\nHeidän tullessaan lähemmäksi kuulin Thuridin ja thernien isän\nkeskustelevan.\n\n\"Sanon sinulle, thern\", selitti musta dator, \"että haluan vain kostaa\nJohn Carterille, Heliumin prinssille. En vie sinua loukkuun. Mitäpä\netua minulla olisi siitä, jos kavaltaisin sinut niille, jotka ovat\nsyösseet tuhoon kansani ja sukuni?\"\n\n\"Pysähtykäämme hetkiseksi, niin että voit esittää suunnitelmasi\",\nvastasi hekkador. \"Kun sitten jatkamme matkaamme, tiedämme paremmin\nomat ja toistemme velvollisuudet.\"\n\nHän antoi määräyksen melojille, ja nämä ohjasivat veneen kallion\nkupeeseen tuskin kymmenen metrin päähän minästä.\n\nJos he olisivat laskeneet alapuolelleni, niin he olisivat varmasti\nnähneet minut kauempaa hohtavaa heikkoa kajastusta vasten, mutta he\nmenivät ohitseni, joten olin piilossa yhtä turvallisesti käin jos\nolisin ollut kilometrien päässä.\n\nNe muutamat sanat, jotka jo olin kuullut, olivat saaneet uteliaisuuteni\nvireille, ja halusin kovin kiihkeästi saada tietää, minkälaista kostoa\nThurid suunnitteli minulle. Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa.\nKuuntelin henkeä pidättäen.\n\n\"En vaadi sinulta mitään, thernien isä\", jatkoi ensisyntyinen. \"Thurid,\nIssuksen dator, ei käy kauppaa. Kun kaikki on tehty, niin olen iloinen,\njos huolehdit siitä, että saan ikivanhan sukuni ja korkean arvoni\nmukaisen hyvän vastaanoton jossakin hovissa, joka on pysynyt\nuskollisena peritylle uskolleni, sillä en voi palata Dorin laaksoon\nenkä liioin minnekään muualle, johon Heliumin prinssin valta ulottua.\nMutta sitäkään en vaadi -- määrätköön oma halusi siinäkin suhteessa.\"\n\n\"Tapahtuu kuten toivot, dator\", vastasi Matai Shang. \"Eikä siinä kyllin\n-- saat valtaa ja rikkautta, jos hankit tyttäreni Phaidorin takaisin\nminulle ja toimitat Heliumin prinsessan Dejah Thorisin käsiini. -- Oh\",\njatkoi hän ilkeästi murahtaen. \"Maan asukas saa kärsiä pyhien pyhille\ntuottamansa häväistyksen johdosta, ei mikään loukkaus ole liian halpa\neikä liian ankara hänen prinsessalleen. Toivoisinpa, että voisin\npakottaa hänet näkemään tämän punaisen naisen alennusta ja\nkärsimyksiä.\"\n\n\"Saat naisen valtaasi ennenkuin huomispäivä on päättynyt, Matai Shang\",\nsanoi Thurid, \"kun vain lausut sanan.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan auringon temppelistä, dator\", vastasi Matai\nShang, \"mutta tietääkseni ei sieltä voida vankeja vapauttaa, ennenkuin\nvankeusvuosi on kulunut umpeen. Kuinka voisit sinä sitten tehdä tämän\nmahdottoman työn?\"\n\n\"Temppelin jokaiseen koppiin voidaan päästä milloin hyvänsä\", vastasi\nThurid. \"Issus yksin sen tiesi, eikä hänellä ollut tapana paljastaa\nsalaisuuksiaan enempää kuin oli tarpeellista. Hänen kuolemansa jälkeen\nsain sattumalta käsiini temppelin ikivanhat piirustukset, ja niistä\nlöysin selvästi ja pienimpiä yksityiskohtia myöten ohjeet, joiden\nmukaan koppeihin päästään koska tahansa.\n\n\"-- Ja sain tietää muutakin. Usein oli sinne Issuksen käskystä mennyt\nmiehiä, aina tehtävänään vankien surmaaminen ja kiduttaminen. Mutta ne,\njotka täten olivat oppineet tuntemaan salaiset tiet, kuolivat\nsalaperäisesti heti palattuaan ja selostettuaan retkensä julmalle\nIssukselle.\"\n\n\"Lähtekäämme sitten!\" sanoi Matai Shang vihdoin. \"Minun on luotettava\nsinuun, mutta samalla on sinunkin luotettava minuun, sillä meitä on\nkuusi sinua vastaan.\"\n\n\"En pelkää\", vastasi Thurid, \"eikä tarvitse teidänkään arkailla.\nVihamme yhteistä vihollista kohtaan on liittävänä takeena siitä, että\nolemme vilpittömiä toisillemme, ja häväistyämme Heliumin prinsessan on\nmeillä vieläkin suurempi syy säilyttää liittomme -- jollen kokonaan\nerehdy hänen puolisonsa luonteesta.\"\n\nMatai Shang lausui sanan soutajille. Vene lähti liikkeelle jokea\nylöspäin.\n\nVaivoin sain hillityksi itseni hyökkäämästä heidän kimppuunsa\nsurmatakseni molemmat halpamieliset vehkeilijät. Mutta pian oivalsin\nkuinka hullun ajattelematon sellainen teko olisi; silloinhan tappaisin\nainoan ihmisen, joka voisi opastaa minua Dejah Thorisin koppiin\nennenkuin se olisi pitkän marsilaisen vuoden päätyttyä kiertänyt\nloppuun ympyränsä.\n\nJos hän kerran opastaisi Matai Shangin siihen pyhään paikkaan, niin\nsamalla hän opastaisi sinne myöskin John Carterin, Heliumin prinssin.\n\nÄänettömästi meloen ohjasin veneeni hitaasti heidän vanaveteensä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nVuorten sisuksissa\n\n\nKun etenimme ylöspäin virtaa, joka kiemurteli Kultaisten kallioiden\nalitse Otz-vuorten uumenista laskeakseen tumman vetensä synkän\nsalaperäiseen Issiin, muuttui edellämme häämöttävä valo vähitellen\nkirkkaaksi hohteeksi.\n\nJoki laajeni muodostaen leveän järven, jonka fosforivälkkeisessä\nkupukatossa oli säihkyviä timantteja, safiireja, rubiineja ja Barsoomin\nlukemattomia, nimettömiä jalokiviä siroiteltuina puhtaaseen kultaan,\nnäiden suurenmoisten kallioiden pääasialliseen ainekseen.\n\nValoisan järviluolan toisella puolella oli pimeätä. Mitä pimeys kätki\ntaakseen, sitä minun oli mahdoton aavistaakaan.\n\nJos olisin seurannut thernien venettä järven välkkyvälle pinnalle,\nolisivat he huomanneet minut heti, ja vaikka minusta oli vaikeata\npäästää Thuridia näkyvistäni hetkeksikään, oli minun pakko odotella\npimennossa, kunnes toinen vene oli kadonnut järven toisesta päästä.\n\nSitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.\n\nMinusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven\nyläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin\nmatalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava\nWoola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava\nkaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.\n\nToisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut\nkirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista\nfosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.\n\nTähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.\n\nThuridia ja thernejä ei näkynyt -- mistä tummasta lävestä he olivat\nmenneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi\nkeskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan\nsuuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.\n\nVäylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita -- niin kaita, että\nveneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen\nkiemurrellessa sinne tänne.\n\nEdestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka\nedetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä\nmutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi,\nraivoisaksi pauhuksi.\n\nJoki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun\näärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky\noli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.\n\nMutta pauhu -- maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena\nmyllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen\ntukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt\nväärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän\nhuumaavan temmellyksen luota.\n\nThurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin\nhairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat\npäässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä,\nennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään\nlöytäisin heitä.\n\nTuntikausia olin saanut ponnistella voimakasta vastavirtaa putoukselle,\nja taaskin kuluisi tunteja palatessani takaisin, vaikkakin vauhtini\nkylläkin olisi paljoa nopeampi.\n\nHuokaisten käänsin veneeni keulan myötävirtaan ja rajusti meloen kiidin\nuhkarohkeata kyytiä pimeässä ja mutkittelevassa tunnelissa, kunnes\nsaavuin takaisin luolaan, johon joen kolme haaraa purkautui.\n\nNyt oli minulla vielä valittavana kaksi tutkimatonta uomaa, enkä\nmistään voinut saada vihjaustakaan, kumpi niistä todennäköisemmin veisi\nminut vehkeilijöiden jäljille.\n\nMikäli muistan, en eläissäni ole ollut niin tuskallisen epäröinnin\nvallassa. Niin paljon riippui oikeasta valinnasta ja ripeydestä.\n\nJo nyt menettämäni tunnit saattoivat merkitä verrattoman Dejah Thorisin\nkohtalon ratkaisua, jos hän vielä oli elossa -- jos vielä uhraisin\ntunteja, kenties päiviä toisen väärän väylän hyödyttömään tutkimiseen,\nniin turma ehtisi ehdottomasti saavuttaa hänet.\n\nUseita kertoja yritin lähteä oikeanpuolisesta aukosta, mutta aina tulin\ntakaisin, ikäänkuin joku kummallinen sisäinen ääni olisi minulle\nkuiskuttanut, että se ei ollut oikea tie. Vihdoin aloin luottaa tähän\nusein toistuvaan varoitusilmiöön ja panin kaikki vasemmanpuolisen\nholviaukon varaan. Arkailevasti ja epäillen loin kuitenkin viimeisen\njäähyväissilmäyksen tummaan, kolkkoon veteen, joka hitaasti vieri\noikealla olevasta matalasta, synkästä aukosta.\n\nMutta juuri katsoessani tuli aukon sysimustasta pimeydestä joen\naalloilla hyppelehtien esiin sorapuspuun suuren, mehuisan hedelmän\nkuori.\n\nSaatoin tuskin pidättää riemuhuudahdusta, kun tämä mykkä, tiedoton\nsanansaattaja lipui ohitseni Issiä ja Korusta kohti, sillä se kertoi\nminulle, että juuri sillä uomalla oli yläpuolellani liikkuvia\nmarsilaisia.\n\nHe olivat syöneet herkullisen hedelmän, jonka luonto oli kätkenyt\nkovaan sorapuspähkinään, ja heittäneet kuoren veteen. Heittäjät eivät\nvoineet olla keitään muita kuin etsimäni seurue.\n\nHeti hylkäsin kaikki ajatukset vasemmanpuoliseen väylään lähtemisestä\nja pian olin tunkeutunut oikealla olevaan aukkoon. Joki alkoi kohta\nlaajeta ja fosforihohteiset kivisuonet valaisivat taaskin tietäni.\n\nEtenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä\nkuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen\nkuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan\nmerkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla\nasustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.\n\nEi minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta,\nsillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet;\nmitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta\nprinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.\n\nYlempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi,\njoten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En\nvarmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja\nkäännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa\nvaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.\n\nRohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen\nsanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa --\nvasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.\n\nJos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja,\nhitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan\nkallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin\nlähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.\n\nPettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli\npäivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin\nlähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti\nkohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi\nmolemmat väärät!\n\nVerkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti\nveneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa\nsynkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten\nennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen -- se kuulosti\npuun hankautumiselta puuta vasten.\n\nHeti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa\nvirtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa.\nMelkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo\nkäteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan\ntoisen veneen parrasta.\n\nKuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin\nkatseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä\nketään.\n\nSiellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut\naavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui\nhiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen\nlaitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.\n\nMutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin\nkorviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään\nmuuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden\nlipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi,\nkuten tavallisesti.\n\nVeneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa\nolevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen.\nToisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani\nkahvaa.\n\nKenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se\nheilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden\nlaitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt\nveneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.\n\nMutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja\nseuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka.\nSe oli tyhjä.\n\nHaparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja\ntunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä\nsaapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he\neivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.\n\nKutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi\nperässäni vikkelänä kuin kissa.\n\nTullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan\nmatalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja\nsilittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta.\nLuulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut\nvihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme\nluonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.\n\nNyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät\nmarsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa,\npuolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn\navulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä,\njotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni,\njoka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli\nymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten\noikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin\nsen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.\n\nKun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua\npäinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja\nnäytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.\n\nTietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten\ntunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan\notukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan\npimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.\n\nVähän matkan päässä polku kohosi ulkonevan kallion alta hämärään\nvaloon. Silloin näin, että polku oli hakattu kallioon ja että se vei\njoen vartta myöten koskien sivuitse.\n\nNeljä tuntia astelimme pitkin synkkää, pimeätä jokea yhä syvemmälle\nMarsin uumeniin. Suunnasta ja etäisyydestä päättäen meidän täytyi olla\nainakin Dorin laakson ja mahdollisesti itse Omeanin järven alla -- enää\nei saattanut olla kovinkaan pitkältä Auringon temppelille.\n\nJuuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, pysähtyi Woola äkkiä kapean,\npolun syrjään kallioon hakatun, holvimaisesti kaareutuvan oviaukon\neteen. Se peräytyi nopeasti, ryömien takaisin aukolta ja samalla\nkatsoen minua.\n\nSen selvemmin ei olisi sanoillakaan voitu ilmaista minulle, että\njonkunlainen vaara oli uhkaamassa. Painauduin senvuoksi vaieten eläintä\nvasten päästäkseni sen sivuitse ja kurkistin oikealla puolellamme\nolevaan aukkoon.\n\nEteeni avautui kohtalaisen tilava kammio, joka sisustuksesta päättäen\noli aikoinaan ollut vahtihuoneena. Siellä oli asetelineitä ja matalia\nkorokkeita sotilaiden silkki- ja turkisvuoteita varten, mutta nyt sen\nainoana vartiona oli kaksi Thuridin ja Matai Shangin seurueeseen\nkuuluvaa therniä.\n\nMiehet keskustelivat parhaillaan vakavasti ja heidän äänensä ja sävynsä\nosoittivat, etteivät he vähääkään aavistaneet saaneensa kuuntelijoita.\n\n\"Sanonpa\", selitti toinen heistä parhaillaan, \"etten luota\nmustaihoiseen. Ei ollut ensinkään tarpeellista jättää meitä vartioimaan\ntietä. Minkä varalta meidän olisi vahdittava tätä ammoin unohdettua\ntunnelikäytävää? Hän tahtoi vain sillä tempulla saada voimamme\nhajoitetuksi.\n\n\"-- Jollakin tekosyyllä hän saa Matai Shangin jättämään toiset jonnekin\nmuualle ja sitten hän lopuksi karkaa liittolaisineen kimppuumme ja\nsurmaa meidät kaikki.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, Lakor\", vastasi toinen. \"Thernin ja ensisyntyisen\nvälillä ei ikinä voi olla muita suhteita kuin verivihollisuus. Entä mitä\narvelet hänen naurettavista valojutuistaan? 'Anna lampun ensin palaa\nkolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia, sitten yhden\nradiumyksikön vahvuisena yksi xat ja lopuksi yhdeksän yksikön\nvahvuisena kaksikymmentäviisi talia.' Juuri niin hän sanoi, ja\najatteleppa, että vanha ja viisas Matai Shang uskoi mokomaa\nlörpöttelyä.\"\n\n\"Tämä on todella hullua\", vastasi Lakor. \"Sillä tavoin emme saa\navatuksi muuta kuin pikaisen kuoleman ovet meille kaikille. Hänen oli\npakko vastata jotakin, kun Matai Shang kysyi häneltä suoraan, miten hän\nmenettelisi saapuessaan Auringon temppelille, ja siksi hän keksi\nvastauksen vikkelästi omasta päästään. Panisinpa veikkaan vaikka\nhekkadorin diademin, ettei hän enää itse kykenisi sitä toistamaan.\"\n\n\"Älkäämme jääkö tänne enää kauemmaksi\", puhui toinen thern. \"Jos\nkiiruhdamme heidän jälkeensä, niin kenties ehdimme ajoissa pelastamaan\nMatai Shangin ja kostamaan mustalle datorille omasta puolestamme. Mitä\nsanot?\"\n\n\"En kertaakaan koko pitkän elämäni aikana\", vastasi Lakor, \"ole\njättänyt täyttämättä thernien isän ainoatakaan käskyä. Minä pysyn\ntäällä, kunnes mätänen, jollei hän palaa määräämään minua muualle.\"\n\nLakorin toveri pudisti päätään.\n\n\"Olet minua ylempi\", sanoi hän, \"en voi tehdä sellaista, mitä et\nhyväksy, vaikka uskonkin, että menettelemme typerästi jäädessämme.\"\n\nMyöskin minun mielestäni he tekivät tyhmästi jäädessään, sillä Woolan\neleistä näin, että jäljet veivät sen huoneen läpi, jossa he olivat\nvahdissa. Minulla ei ollut vähääkään syytä kovin paljoa pitää tästä\nitseään jumaloivien pahojen henkien rodusta, mutta kuitenkin olisin,\njos suinkin mahdollista, tahtonut mennä heidän sivuitseen tekemättä\nheille pahaa.\n\nJoka tapauksessa kannatti sitä koettaa, sillä taistelu viivyttäisi\nminua tuntuvasti, jollei se suorastaan tekisi tyyten loppua retkestäni\n-- parempiakin miehiä kuin minä on sortunut taistellessaan huonompia\nmiekkamiehiä vastaan kuin hurjan rohkeat thern-sotilaat ovat.\n\nAnnoin Woolalle merkin seurata ja astuin äkkiä huoneeseen miesten\neteen. Minut nähdessään he heti tempasivat pitkät miekat kupeeltaan,\nmutta minä kohotin käteni pidättävästi.\n\n\"Etsin Thuridia, mustaa datoria\", sanoin. \"Hänen kanssaan olen\nriidassa, en teidän kanssanne. Antakaa minun sen vuoksi mennä rauhassa,\nsillä jollen erehdy, hän on teidän vihollisenne samoin kuin minunkin,\neikä teillä voi olla mitään syytä suojella häntä.\"\n\nHe antoivat aseittensa laskeutua, ja Lakor puhui:\n\n\"En tiedä kuka lienet. Sinulla on thernin valkea iho ja punaisen miehen\nmusta tukka. Mutta jos kysymyksessä olisi vain Thuridin turvallisuus,\nniin saisit meidän puolestamme mennä ja toivottaisimme sinulle onnea.\n-- Sanohan ensin nimesi ja kerro, millä asioilla liikut täällä Dorin\nlaakson alaisessa oudossa maailmassa, niin kenties voimme päästää sinut\nsuorittamaan tehtävää, johon itse kävisimme mielellämme käsiksi,\njollemme olisi saaneet toisenlaisia määräyksiä.\"\n\nMinua hämmästytti, ettei heistä kumpikaan tuntenut minua, sillä luulin\nolevani jokaiselle Barsoomin thernille joko henkilökohtaisen kokemuksen\ntai kuulopuheiden nojalla siksi tuttu, että heidän olisi pitänyt heti\ntietää, ken olin. Ja olinhan Marsissa ainoa valkoihoinen, jonka tukka\noli musta ja silmät harmaat, lukuun ottamatta poikaani Carthorisia.\n\nJos ilmaisisin nimeni, niin he kenties hyökkäisivät heti kimppuuni,\nsillä kaikki thernit tiesivät, että juuri minä olin syypää heidän\nikimuistoisen henkisen ylivaltansa sortumiseen. Toisaalta taas\ntaistelukuntoni maine kenties saattaisi taivuttaa heidät päästämään\nminut ohitseen, jollei heillä ollut siksi paljon sisua, että pitäisivät\nkuolemaan päättyvää ottelua tervetulleena. Rehellisesti tunnustaen en\nyrittänytkään pettää itseäni tällaisilla päätelmillä, sillä tiesin\nvarsin hyvin, että sotaisessa Marsissa oli pelkureita harvassa ja että\njokainen mies, olipa hän sitten prinssi, pappi tai maanviljelijä, piti\nverileikkiä kunnianaan. Tartuinkin senvuoksi entistä varmemmin miekkani\nkahvaan, kun vastasin Lakorille:\n\n\"Uskon, että huomaatte parhaaksi antaa minun mennä häiritsemättä, sillä\nmitäpä hyötyä teillä olisi, jos kuolisitte Barsoomin kalliouumenissa\nvain puolustaaksenne perivihollistanne, kuten Thuridia, ensisyntyisten\ndatoria.\n\n\"-- Siitä, että kuolette, jos käytte vastustamaan minua, ovat\ntodistuksena niiden monien uljaiden barsoomilaissotilaiden maatuvat\nruumiit, jotka tämä säilä on kaatanut. Olen John Carter, Heliumin\nprinssi.\"\n\nNimeni näytti lamauttavan heidät hetkeksi, mutta vain hetkeksi; sitten\nheistä nuorempi karkasi kirous huulillaan ja miekka koholla kimppuuni.\n\nHän oli keskustelumme aikana seisonut vähän taempana kuin vanhempi\ntoverinsa Lakor, joka nyt tarttui häntä varushihnoista ja veti hänet\ntakaisin, ennenkuin miekkamme ennättivät kalahtaa vastakkain.\n\n\"Seis!\" komensi Lakor. \"Meillä on yllin kyllin aikaa taistella, jos\nnäemme taistelemisen tarpeelliseksi. Kaikilla therneillä on täysi syy\nhaluta vuodattaa tämän herjaajan ja pyhyydenhäväisijän verta. Mutta\nantakaamme viisauden puhua oikeudenmukaisen vihamme ohella. Heliumin\nprinssi on sellaisella asialla, johon me itse vasta hetkinen sitten\nolisimme toivoneet voivamme ryhtyä käsiksi.\n\n\"-- Antakaamme hänen niin ollen mennä ja surmata mustaihoinen. Kun hän\npalaa, niin me olemme vielä täällä sulkemassa häneltä tien\nulkomaailmaan ja vapaudumme siten kahdesta vihollisesta, eikä thernien\nisällä ole syytä olla meihin tyytymätön.\"\n\nHänen puhuessaan huomasin hänen silmissään viekkaan välkkeen, ja\nvaikkakin hänen järkeilynsä kuulosti vakuuttavalta, niin tunsin\nkuitenkin, että hän koetti sanoillaan vain verhota jotakin\nturmasuunnitelmaa. Toinen thern katseli häntä ällistyneenä, mutta kun\nLakor oli hätäisesti kuiskannut joitakuita sanoja hänen korvaansa, niin\nhän perääntyi ja nyökkäsi myöntyvänsä esimiehensä ehdotukseen.\n\n\"Saat mennä, John Carter\", sanoi Lakor, \"mutta tiedä, että jos Thurid\nei sinua surmaa, on sinua odottamassa toisia, jotka kyllä pitävät\nhuolen siitä, ettet enää ikinä näe ylämaailman päivänvaloa.\"\n\nKeskustellessamme seisoi Woola muristen ja pörhistellen vierelläni.\nSilloin tällöin se vilkaisi minuun vingahtaen hiljaa pyytävästi,\nikäänkuin kysyen lupaa saada syöksyä suoraa päätä vastassamme olevien\nmiesten paljaisiin kurkkuihin. Sekin vaistosi liukkaiden sanojen takana\npiilevän konnamaisuuden.\n\nThernien selkäpuolella oli useita vahtihuoneesta vieviä oviaukkoja, ja\nLakor osoitti äärimmäisenä oikealla olevaa.\n\n\"Tuota tietä pääset Thuridin jäljille\", hän sanoi.\n\nMutta kun koetin kutsua Woolaa sinne mukaani, niin eläin peräytyi\nvinkuen ja juoksi sitten suoraan äärimmäiselle vasemmanpuoliselle\naukolle, pysähtyen sinne haukahdellen murahtelevaan tapaansa, ikäänkuin\nvaatien minua seuraamaan itseään oikealle tielle.\n\nKatsahdin kysyvästi Lakoriin.\n\n\"Eläin erehtyy harvoin\", sanoin, \"ja vaikkakaan en epäile, että tietosi\non parempi, thern, niin pidän viisaampana kuunnella rakkauden ja\nuskollisuuden tukeman vaiston ääntä.\"\n\nPuhuessani hymyilin yrmeästi näyttääkseni hänelle, etten luottanut\nhäneen.\n\n\"Kuten tahdot\", vastasi vintiö kohauttaen olkapäitään. \"Loppujen\nlopuksi se on yhdentekevää.\"\n\nKäännyin ympäri ja menin Woolan jälessä vasemmanpuoliseen käytävään, ja\nvaikkakin olin selin vihollisiini, niin korvani olivat herkkinä; he\neivät kuitenkaan tulleet perässäni. Käytävää valaisivat himmeästi aina\njonkun matkan päähän toisistaan sijoitetut radiumlamput, joita\nBarsoomissa yleisesti käytetään.\n\nSamat lamput lienevät olleet näissä maanalaisissa kammioissa\nkäytännössä yhtä mittaa monia miespolvia, sillä ne eivät kaipaa\nollenkaan hoitoa ja niiden kokoonpano on sellainen, että ne kuluvat\nperin vähän.\n\nOlimme edenneet vain vähän matkaa, kun käytävästä alkoi lähteä\nhaarautumia eri tahoille, mutta Woola ei empinyt kertaakaan. Erään\ntällaisen, oikealle puolelle aukeavan käytävän suulla kuulin äänen,\njoka oli John Carterille selvempi kuin äidinkielelläni lausutut sanat\n-- se oli metallin, sotilaan varusten kalahdus -- ja se kuului vähän\nmatkan päästä syrjäkäytävästä.\n\nWoola kuuli sen myöskin ja pyörsi salamannopeasti ympäri muristen\nuhkaavaa vaaraa vastaan, harja jäykkänä pystyssä ja kaikki välkkyvät\nhammasrivit paljaina. Annoin sille merkin pysyä hiljaa, ja yhdessä\npiilouduimme toiseen käytävään, joka alkoi muutaman askelen päästä.\n\nJäimme sinne vartoamaan, eikä meidän tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä\npian näimme kahden miehen varjon lankeavan pääkäytävän lattialle\npiilopaikkamme aukon kohdalle. Nyt miehet liikkuivat hyvin varovasti --\nvahingossa sattunut varusten kalahdus, joka oli hälyttänyt minut\nvalppaaksi, ei enää uusiintunut.\n\nKohta olivat itse miehetkin meidän kohdallamme, enkä vähääkään\nhämmästynyt nähdessäni, että he olivat Lakor ja hänen vahtitoverinsa.\n\nHe astelivat äänettömästi hiipien, ja kummankin oikeassa kädessä\nvälkkyi terävä pitkä miekka. Melkein piilopaikkamme aukon suulle he\npysähtyivät kuiskaillen keskenään.\n\n\"Olemmekohan jo kenties ennättäneet hänen edelleen?\" sanoi Lakor.\n\n\"Joko olemme edellä tai sitten on peto opastanut miehen väärälle\ntielle\", vastasi toinen, \"sillä meidän kulkemamme tie on paljoa\nlyhyempi tähän kohtaan tultaessa -- ken sen vain tuntee. John\nCarterille se olisi ollut lyhyt tie surman suuhun, jos hän olisi\nehdotuksesi mukaan lähtenyt sitä myöten.\"\n\n\"Niin\", selitti Lakor, \"vaikkapa hän olisi minkälainen miekkamies\nhyvänsä, niin pyörähtävältä lattiakiveltä ei hänen kuntonsa olisi häntä\nsuojannut. Varmasti hän olisi astunut sille, ja jos kuilussa,\npäinvastoin kuin Thurid väittää, on pohja, niin hän nyt lähestyisi sitä\nnopeasti. Kirottu kalot, joka sai hänet turvallisemmalle polulle!\"\n\n\"Mutta onhan hänellä edessäpäin toisia vaaroja\", puheli Lakorin toveri,\n\"joita hän ei niin helposti saa vältetyksi -- jos hänen onnistuu\nselviytyä kelpo miekoistamme. Ajatteleppa esimerkiksi, mitä hän voisi\ntehdä joutuessaan äkkiarvaamatta kammioon, jossa --\"\n\nOlisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut kuulla heidän\nkeskustelunsa lopun. Olisin siten saanut etukäteen tiedon minua\nuhkaavista vaaroista. Mutta kohtalo esti sen, ja juuri sillä hetkellä,\njolloin olisin sitä kaikkein vähimmin halunnut, aivastin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nAuringon temppeli\n\n\nNyt ei ollut jälellä muuta keinoa kuin taisteleminen, eikä minulle\ntuottanut vähääkään etua se, että hypähdin äkkiä miekka kädessä\nkäytävään thernien eteen, sillä onneton aivastukseni oli varoittanut\nheitä ja he olivat valmiina ottamaan minut vastaan.\n\nSanaakaan ei lausuttu, sillä puhuminen olisi ollut vain turhaa\nkeuhkojen vaivaamista. Jo miesten saapuminen tänne osoitti, että heillä\noli petos mielessä. Oli liiankin selvää, että he olivat seuranneet\nminua karatakseen yllättämällä kimppuuni, ja luonnollisesti heidän\ntäytyi ymmärtää, että oivalsin heidän suunnitelmansa.\n\nTaistelu alkoi heti, molemmat miehet vastassani. Ja vaikka inhoan\nthernien nimeäkin, on minun kuitenkin rehellisyyden nimessä\ntunnustettava, että he ovat uljaita miekankäyttäjiä. Eivätkä nämä kaksi\nolleet poikkeuksia, jolleivät siten, että he olivat vieläkin\ntaitavampia ja rohkeampia kuin rotunsa miehet yleensä.\n\nOttelu venyi pitkäksi ja yhdeksi vilkkaimmista, joissa olin ollut\nmukana. Ainakin kahdesti pelastin rintani purevan säilän murhaavalta\npistolta vain ihmeellisen nopeilla liikkeillä, joita Maan oloihin\ntottuneet lihakseni kykenivät suorittamaan Marsin vähäisemmän\npainovoiman ja pienemmän ilmanpaineen johdosta.\n\nMutta sittenkin olin hyvin vähällä suistua silloin surman suuhun\nsynkässä käytävässä Marsin etelänavan alla, sillä Lakor teki sellaisen\ntempun, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, niin paljon kuin\nolinkin taistellut kahdella kiertotähdellä.\n\nToinen thern ahdisti minua parhaillaan, ja minä pakoitin hänet\nperäytymään, hipaisten häntä miekkani kärjellä milloin sieltä, milloin\ntäältä, saamatta kuitenkaan hänen ihmeellistä puolustusasentoansa\nrikotuksi, niin että joku arka kohta olisi paljastunut pieneksi\nhetkiseksi, joka olisi riittänyt toimittamaan hänet esi-isiensä luokse.\n\nSilloin Lakor irroitti nopeasti varuksistaan hihnan, ja kun minä\nastahdin taaksepäin väistäen tuhoisaa iskua, sivalsi hän sen toisen\npään vasempaan nilkkaani, niin että se kiertyi jalkani ympäri, ja\nvetäisi samalla rajusti toisesta päästä, kaataen minut selälleni.\n\nKuten saaliin niskaan hypähtävät pantterit he olivat kimpussani. Mutta\nhe eivät olleet ottaneet laskuissaan huomioon Woolaa, ja ennenkuin\nkumpikaan säilä ehti koskettaa minua, kiiti uskollinen marsilainen\nkalotini ylitseni heidän päällensä ulvoen kuin tuhannen raivoisan pahan\nhengen riivaamana.\n\nKuvitelkaa, jos osaatte, mielessänne tavattoman isoa harmaata karhua,\njolla on valtavan voimakkaat kynnet ja jonka pään kauhea, sammakon\nsuuta muistuttava kita halkaisee korvasta korvaan, niin että näkyy\nkolme riviä välkkyviä hampaita. Sitten kuvitelkaa, että tämä otus on\nyhtä vikkelä ja hurja kuin nälkiytynyt bengalilainen tiikeri ja yhtä\nväkevä kuin kaksi vetojuhtaa yhteensä, niin saatte heikon käsityksen\nsiitä, millaiselta Woola näytti tappelussa.\n\nEnnenkuin ehdin kutsua sitä takaisin, se oli jo musertanut Lakorin\nmäsäksi vankan käpälänsä yhdellä ainoalla iskulla ja repinyt toisen\nthernin siekaleiksi. Mutta kun puhuin sille tuimasti, niin se ryömi\narkaillen eteeni ikäänkuin olisi tehnyt jotakin moitittavaa ja\nrangaistavaa.\n\nKoskaan en ollut hennonut rangaista Woolaa yhdessä viettämiemme pitkien\nvuosien kuluessa, senjälkeen kun tharkien vihreä jed oli ensi kerran\nMarsiin saavuttuani pannut sen vartijakseni. Olin voittanut sen\nrakkauden ja uskollisuuden ja saanut sen hylkäämään aikaisemmat julmat\nisäntänsä. Mutta luulen, että se olisi alistunut minkälaiseen\nrääkkäykseen hyvänsä, jos olisin sitä kurittanut, sillä niin ihmeen\nkiintynyt se oli minuun.\n\nLakorin otsalla olevaan kultalevyyn kiinnitetty jalokivi osoitti, että\nhän oli pyhä thern, kun taas hänen toverinsa, jolla ei ollut sellaista\nkorua, oli alempi thern, vaikka varuksista näin, että hän oli kohonnut\nyhdeksänteen arvoluokkaan ja oli siis vain yhtä astetta alempana kuin\npyhät thernit.\n\nSeisoessani hetkisen katsellen Woolan tekemää kamalaa jälkeä, juolahti\nmieleeni muisto siitä kerrasta, jolloin olin pukeutunut Thuvian ampuman\npyhän thernin Sator Throgin peruukkiin, diademiin ja varuksiin. Nyt\nsaattaisi kenties olla hyödyksi käyttää Lakorin tamineita samalla\ntavoin.\n\nRepäisin keltaisen peruukin hänen kaljulta päälaeltaan, kiinnitin sen\nomaan päähäni ja hetkistä myöhemmin olin kokonaan hänen asussaan,\nkultalevy otsallani ja varushihnat ympärilläni.\n\nWoola ei pitänyt muutoksesta. Se nuuhki minua ja murahteli uhkaavasti,\nmutta kun puhelin sille ja taputtelin sen kookasta päätä, niin se\nlopulta leppyi uusiin tamineihini ja lähti komennuksestani ravaamaan\nkäytävää pitkin samaan suuntaa, johon olimme olleet menossa, kun\nthernit keskeyttivät matkamme.\n\nNyt liikuimme varovasti, sillä kuulemastani keskustelun katkelmasta\ntiesin, että tiemme oli vaarallinen. Pysyttelin Woolan rinnalla, jotta\näkillisen vaaran uhatessa molemmat silmäparit olisivat sitä näkemässä,\nja hyvä oli, että olimme saaneet varoituksen edeltäpäin.\n\nSaavuimme kapeille portaille, jotka nousivat jyrkästi ja kaartuivat\ntaaksepäin, joten käytävä kohosi edellisen osansa päälle. Sitten se\nkääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaansa, muodostaen siten täydellisen\nS-kirjaimen, jonka ylempi sakara äkkiä päättyi avaraan, huonosti\nvalaistuun huoneeseen. Siellä oli lattia kokonaan myrkyllisten\nkäärmeiden ja kammottavien matelijoiden peitossa.\n\nJos olisin koettanut mennä lattian poikki, olisin heti sortunut\nkuolleena maahan, ja hetkeksi olin vähällä menettää rohkeuteni. Mutta\nsitten välähti mieleeni, että Thurid ja Matai Shang olivat seurueineen\nsivuuttaneet tämän paikan, ja siispä täytyi löytyä joku kulkutie.\n\nJos onnellinen sattuma ei olisi tuonut korviini thernien keskustelusta\nsitäkään vähäistä osaa, jonka kuulin, niin olisimme mitään varomatta\nastuneet askelen tai pari kiemurtelevaan, tuhoisaan läjään, ja yksi\nainoa askel olisi yllin kyllin riittänyt tuottamaan meille varman\nkuoleman.\n\nAikaisemmin en ollut koskaan tavannut matelijoita Barsoomissa, mutta\nkun vertasin niitä Heliumin museoissa näkemiini, kuten otaksuttiin\nsukupuuttoon kuolleiden lajien kivettymiin, huomasin niiden kuuluvan\nuseihin esihistoriallisiin ja toisiin tyyten tuntemattomiin\nmatelijasukuihin.\n\nTämä oli inhoittavin hirviökokoelma, mitä minun milloinkaan oli\ntarvinnut katsella. Turhaa olisi yrittääkään kuvata niitä Maan\nihmisille, sillä minkään meidän tuntemamme muinaisen tai nykyisen\notuksen kanssa niillä ei ole muuta yhteistä kuin aine -- niiden\nmyrkkykin on niin kamalan tehokasta, että _cobra de capelloa_ on niiden\nrinnalla pidettävä viattomana kastematona.\n\nKun ne havaitsivat minut, niin lähimpänä käytävän aukkoa olevat\nmatelijat syöksyivät yhtenä rykelmänä meitä kohti, mutta pitkin kammion\nkynnystä rivissä olevat radiumlamput pysäyttivät ne äkkiä -- ne eivät\nilmeisesti uskaltaneet mennä tämän valojuovan poikki.\n\nOlin etukäteen ollut varma, etteivät ne pääsisi pois huoneesta, vaikka\nen ollutkaan arvannut, mikä niitä siellä pidätti. Yksistään se seikka,\nettemme olleet tavanneet ainoatakaan matelijaa käytävässä, jota myöten\nolimme tulleet, oli riittävänä todistuksena siitä, etteivät ne\nuskaltautuneet sinne.\n\nVedin Woolan täysin turvalliselle kohdalle ja aloin huolellisesti\ntarkastella matelijakammiota, sikäli kuin voin sitä paikaltani nähdä.\nKun silmäni vähitellen tottuivat hämärään valaistukseen, erotin huoneen\ntoisessa päässä olevan matalan parvekkeen, johon avautui useita\noviaukkoja.\n\nMenin niin likelle kynnystä kuin uskalsin ja tarkastelin parveketta. Se\nkiersi pitkin luolan seinämää niin kauaksi kuin saatoin nähdä. Kun\nsitten vilkaisin sen aukon yläreunaa, jossa seisoimme, näin ilokseni\nparvekkeen pään parikymmentä sentimetriä pääni yläpuolella. Heti\nhyppäsin sinne ja kutsuin Woolan mukaani.\n\nSiellä ei matelijoita ollut -- meillä oli tie selvänä kamalan luolan\ntoiseen päähän -- ja hetkistä myöhemmin Woola ja minä laskeuduimme\ntoisella puolella alkavaan turvalliseen käytävään.\n\nVähemmässä kuin kymmenessä minuutissa saavuimme tavattoman avaraan\npyöreään huoneeseen, jonka valkoisiin marmoriseiniin oli kullasta\nupotettu ensisyntyisten käyttämiä kummallisia hieroglyfejä.\n\nTämän valtavan huoneen lattiasta kohosi hyvin paksu, pyöreä, korkeaan\nkupukattoon saakka ulottuva patsas, ja tarkastellessani sitä huomasin\nsen hitaasti pyörivän.\n\nOlin saapunut Auringon temppelin perustuksille!\n\nJossakin yläpuolellani virui Dejah Thoris, ja hänen seurassaan olivat\nMatai Shangin tytär Phaidor ja Ptarthin Thuvia. Mutta miten nyt,\nlöydettyäni heidän lujan vankilansa ainoan heikon kohdan, pääsisin\nheidän luokseen, se oli yhä vieläkin ratkaisematon arvoitus.\n\nHitaasti kiersin pylvästä koettaen keksiä jotakin aukkoa. Jouduttuani\ntoiselle puolelle löysin pienen radiumvaloisen vilkkulampun. Hieman\nkummastellen, miten se oli joutunut tähän melkein tuntemattomaan ja\nmuusta maailmasta eristettyyn paikkaan, silmäilin sitä tarkemmin. Äkkiä\nhuomasin sen metallikotelossa jalokivistä sommitellun Thuridin suvun\nmerkin.\n\nOlimme siis oikeilla jäljillä, mietin pistäessäni kojeen varuksiini\nkiinnitettyyn pussiin. Sitten jatkoin etsintääni, sillä oviaukon täytyi\nolla lähistöllä. Kauan ei tarvinnutkaan hakea, sillä melkein heti\nsenjälkeen huomasin pienen oven, joka oli sovitettu pylvään juureen\nniin taitavasti, että vähemmän tarkka ja huolellinen etsijä olisi\nmennyt mitään aavistamatta sen ohitse.\n\nKas siinä ovi, josta pääsisin vankilaan, mutta miten saisin sen auki?\nNäkyvissä ei ollut minkäänlaista nappulaa eikä lukkoa. Yhä uudelleen\ntunnustelin perinpohjaisen huolellisesti sen jokaista neliösentimetriä,\nmutta en löytänyt mitään muuta kuin perin pikkuisen reiän, joka oli\nhieman oven keskustan yläpuolella vinosti oikealle päin ja joka näytti\nvain tekovialta tai rakennusaineen virheeltä.\n\nKoetin tirkistää tähän pieneen reikään, mutta en voinut erottaa, oliko\nse kenties vain jonkun millimetrin syvyinen vai jatkuiko se täydelleen\noven lävitse -- valoa ei siitä ainakaan näkynyt. Sitten painoin korvani\nsitä vasten ja kuuntelin, mutta tulokset olivat yhtä huonot.\n\nKokeilujeni aikana Woola oli seisonut vieressäni tuijottaen\nhellittämättä ovea, ja kun katseeni osui koiraan, juolahti mieleeni\nhankkia varmuus siitä, olinko oikeassa olettaessani, että musta dator\nThurid ja thernien isä Matai Shang olivat menneet temppeliin juuri\ntämän oven kautta.\n\nPyörsin äkkiä toisaalle ja kutsuin eläintä mukaani. Se epäili hetkisen,\nsitten se syöksähti vinkuen jälkeeni tarttuen hampailla hihnoihini ja\nkoettaen vetää minua takaisin. Astelin kuitenkin jonkun matkan päähän\novesta, ennenkuin taivuin koiran opastettavaksi, nähdäkseni selvästi,\nmitä se tekisi. Sitten annoin sen viedä minua mielensä makaan.\n\nSe veti minut suoraan takaisin taitoani uhmaavalle ovelle ja jäin\ntaaskin seisomaan sileän kiviseinämän eteen tiukasti silmäillen sen\nkiiltävää pintaa. Kokonaisen tunnin vaivasin päätäni koettaen keksiä\nedessäni olevan oven avaamissalaisuuden ratkaisua.\n\nMuistelin kohta kohdalta kaikkea, mitä oli tapahtunut ajaessani\nThuridia takaa, enkä voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin siihen,\njonka olin alun perin uskonut oikeaksi, että nimittäin Thurid oli\ntullut tänne ilman muita apuneuvoja kuin oma tietonsa ja mennyt ovesta\nsaamatta apua sisältä päin. Mutta miten hän oli sen tehnyt?\n\nMieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa\nsattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien\nvankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan\nohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon,\njossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan.\nSilloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä\nkuin se, joka nyt ilkkui minulle.\n\nKiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi\nohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla\npääsisin temppelin vankilaan.\n\nTutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen\nmarsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin\nkoristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä\nhetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin\nkummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin\nkarkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.\n\nPelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain\nsen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä\noli alitusten kolme numeroparia:\n\n        3 | -- | 50 t\n        1 | -- |  i x\n        9 | -- | 25 t\n\nHetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun\ntakaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä\nkädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen\nkeskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja\nlaskenut niistä pilkkaa: \"Entä mitä arvelet hänen naurettavista\nvalojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena\nviisikymmentä talia\" -- ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin\nvilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä -- \"sitten yhden\nradiumyksikön vahvuisena yksi xat\" -- siinä toinen rivi -- \"ja lopuksi\nyhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia.\"\n\nKaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja\nottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti\ntarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä\nhuudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia\nhiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina\nsinkoutuu.\n\nTätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu\nradiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään --\nlukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla,\nHeliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni -- sen oli viholliseni\nitse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.\n\nMarsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno\nvehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan\nkristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä\nmatkamittaria.\n\nToimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa,\njärjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.\n\nViidenkymmenen talin ajan annoin valon kolmen yksikön vahvuisena\nsäteillä reikään, sitten yhden yksikön vahvuisena yhden xatin ja\nyhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia. Nämä viimeiset\nkaksikymmentäviisi talia olivat elämäni pisimmät kaksikymmentäviisi\nsekuntia. Napsahtaisiko lukko auki loppumattomilta tuntuvien hetkisten\nkuluttua?\n\nKaksikymmentäkolme! Kaksikymmentäneljä! Kaksikymmentäviisi!\n\nNäpäytin lampun sammuksiin. Odotin seitsemän talia -- lukon koneisto ei\nnäyttänyt hievahtavankaan. Olisiko olettamukseni sittenkin väärä?\n\nMutta kas! Aiheuttiko hermojännitys harhanäyn vai liikkuiko ovi\ntodellakin? Hitaasti ja äänettömästi upposi eheä kivilevy seinään -- se\nei ollut harhanäkyä.\n\nSe painui noin kolme metriä, ja sen oikealta puolelta paljastui kapea\naukko, joka vei pimeään ja ahtaaseen, ulkoseinän suuntaiseen käytävään.\nTuskin oli aukko tullut näkyviin, kun Woola ja minä juoksimme siitä\nläpi -- sitten ovi liukui äänettömästi paikoilleen.\n\nJonkun matkan päästä käytävästä näkyi heikkoa kajastusta, ja sitä kohti\nohjasimme askeleemme. Valoisalla kohdalla käytävä teki jyrkän mutkan ja\nhieman kauempana oli kirkkaasti valaistu huone.\n\nTämän pyöreän huoneen keskilattialta veivät kierreportaat ylöspäin.\n\nArvasin heti, että olimme Auringon temppelin pohjakerroksen\nkeskikohdalla -- kiertoportaat kulkivat ylöspäin vankikoppien\ntakaseinien vieritse. Jossakin yläpuolellani oli Dejah Thoris,\njolleivät Thurid ja Matai Shang jo olleet ehtineet viedä häntä pois.\n\nMelkein heti kun olimme päässeet portaille, näytti Woola äkkiä joutuvan\nhyvin kiihdyksiin. Se syöksähti edestakaisin näykkien jalkojani ja\nvaruksiani, kunnes luulin sen tulleen raivoisaksi. Ja kun lopulta\ntyönsin sen luotani ja aloin uudelleen nousta portaita, tarttui se\noikeaan käsivarteeni hampaillaan ja veti minua takaisinpäin.\n\nEn sanoilla enkä sysäyksillä saanut sitä hellittämään kättäni ja olin\nkokonaan voimakkaan eläimen armoilla, jollen halunnut vasemmalla\nkädelläni iskeä sitä tikarilla. Mutta olipa koira vesikauhuinen tai\nterve, minulla ei ollut sydäntä upottaa teräasetta sen uskolliseen\nruumiiseen.\n\nSe kiskoi minut takaisin huoneeseen ja sitten lattian poikki\npäinvastaiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä oli toinen\novi, joka aukeni jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Vähääkään\nempimättä Woola veti minut sinne.\n\nSitten se pysähtyi ja päästi minut irti, sijoittuen minun ja oven\nväliin ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin olisi kysynyt, seuraisinko\nnyt sitä vapaaehtoisesti vai pitäisikö sen edelleenkin turvautua\nvoimakeinoihin.\n\nLoin surullisen silmäyksen paljaaseen käsivarteeni jääneihin koiran\nvankkojen hampaiden jälkiin ja päätin tehdä niinkuin se näytti\ntahtovan. Ja saattoihan sen omituinen vaisto itse asiassa olla\nluotettavampi kuin minun puutteellinen inhimillinen järkeni.\n\nJa hyvä olikin, että minun oli ollut pakko seurata koiraa. Vain vähän\nmatkan päässä pyöreästä huoneesta jouduimme äkkiä kristallilasisten\nväliseinien erottamien käytävien muodostamaan kirkkaasti valaistuun\nsokkeloon.\n\nAluksi se näytti minusta tavattoman avaralta, yhtäjaksoiselta\nhuoneelta, siksi kirkkaita ja läpinäkyviä olivat kiemurtelevien\nkäytävien seinät. Mutta kun olin melkein lyönyt pääni puhki yrittämällä\npari kertaa mennä lujan lasiseinän lävitse, opin varomaan paremmin.\n\nOlimme edenneet vain muutamia metrejä saavuttuamme tähän kummalliseen\nsokkeloon, kun Woola päästi hirvittävän ulvahduksen ja syöksyi\nvasemmalla puolellamme olevaa kirkasta väliseinää vastaan.\n\nKoiran peloittavan äänen vielä kaikuessa maanalaisessa kammiossa näin\nsyyn uskollisen otuksen käyttäytymiseen.\n\nKaukana, monien paksujen kristallikerrosten takana, ikäänkuin udussa,\njoka teki heidät oudon aavemaisiksi, liikkui kahdeksan henkilöä --\nkolme naista ja viisi miestä.\n\nNähtävästi säikähtäen Woolan rajua ulvontaa he samassa pysähtyivät ja\nkatselivat ympärilleen. Sitten heistä yksi, nainen, ojensi äkkiä\nkätensä minua kohti, ja vaikkakin välimatka oli pitkä, saatoin nähdä\nhänen huuliensa liikkuvan -- hän oli Dejah Thoris, iki-ihana ja\nikuisesti nuori Heliumin prinsessa.\n\nHänen seurassaan olivat Ptarthin Thuvia, Matai Shangin tytär Phaidor,\nThurid ja thernien isä sekä kolme tämän mukana saapunutta alempaa\ntherniä.\n\nThurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui\nraa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät\npois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen\nkiviseinäiseen käytävään.\n\nSanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah\nThorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta,\nkristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti\nkaukana sokeudesta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nPiilolinna\n\n\nMinulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja\nvaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa\nharhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden\nalla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille\nOtz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso,\nmanalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka\neivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata\nulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.\n\nSieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta,\njyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä\nja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa\ntaistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin\nkuuluvien sotilaiden kanssa.\n\nMutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme\nkapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja\nvaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan\nrakennettu luja linnoitus.\n\nSe oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä\nikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia\nkäskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen\nuskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen\nbarsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät\nvalheellisessa ja paljastetussa uskossaan.\n\nPäivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen\nvalloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen.\nEttei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään\ngraniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen\npensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.\n\nSiellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi.\nSitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.\n\nLinnan asukkaat joko olivat huolimattomia tai luottivat liiaksi\ntiettömien taipaleiden takana olevan piilopaikkansa eristettyyn\nasemaan, sillä kolminkertaisilla teljillä varustettu portti oli\nlongallaan. Pihalla oli kourallinen vahtimiehiä, jotka nauraen ja\npilaillen leikkivät erästä käsittämätöntä barsoomilaista leikkiä.\n\nNäin, ettei vahtisotilaiden joukossa ollut ainoatakaan Thuridin ja\nMatai Shangin mukana saapunutta miestä. Luotin senvuoksi täydelleen\nvalepukuuni ja astuin rohkeasti portista thernejä kohti.\n\nMiehet keskeyttivät leikkinsä ja katselivat minua, mutta eivät\nnäyttäneet epäilevän mitään. Samoin he silmäilivät kintereilläni\nastelevaa ja murahtelevaa Woolaa.\n\n\"Kaor!\" lausuin marsilaisten tavallisen tervehdyksen, ja sotilaat\nnousivat tehden kunniaa. \"Olen juuri saapunut Kultaisilta kallioilta\",\njatkoin, \"ja haluaisin päästä hekkadorimme, thernien isän Matai Shangin\npuheille. Missä voisin hänet tavata?\"\n\n\"Tule mukaani!\" virkkoi yksi vahtimiehistä, kääntyi ympäri ja meni\nedelläni ulkopihan poikki toiselle vankalle muurille.\n\nEn tiedä, minkä vuoksi minussa ei herännyt epäilyksiä, vaikka thernit\nnäyttivät antavan pettää itsensä niin kovin helposti. Mutta kenties\nmielessäni väikkyi rakkaan prinsessani kuva niin tenhoavana, ettei\naivoissani ollut tilaa millekään muulle ajatukselle. Joka tapauksessa\nmarssin luottavasti oppaani jälessä suoraan kuoleman kitaan.\n\nMyöhemmin sain tietää, että thernien vakoojat olivat pitäneet minua\nsilmällä jo tuntikausia ennen kätkettyyn varustukseen saapumistani.\n\nPortti oli tahallaan jätetty raolleen viekoittelemaan minua sisään.\nVahtimiehistöä oli opetettu näyttelemään osansa hyvin. Ja minä menin\npäätä pahkaa satimeen, käyttäytyen kuten koulupoika enkä kuten tottunut\nsotilas.\n\nUlkopihan toisella puolella oli kapea ovi muurin ja tukipilarin\nmuodostamassa kulmauksessa. Vahtisotilas avasi oven, astahti taaksepäin\nja viittasi minua astumaan sisään.\n\n\"Matai Shang on tuolla temppelisalissa\", hän sanoi, ja kun Woola ja\nminä olimme päässeet ovesta sisälle, sulki hän sen nopeasti jälkeemme.\n\nVasta kun kuulin ilkeätä hihitystä vankkatekoisen oven takaa, välähti\nensi kerran mieleeni, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi.\n\nOlin pienessä, pyöreässä huoneessa, jonka toisella puolella oli\nluultavasti sisäpihalle vievä ovi. Emmin hetkisen, sillä epäluulo oli\nherännyt minussa äkkiä, vaikka myöhään. Sitten astuin ovesta\nsisäpihalle.\n\nSuoraan vastapäätä kohosi vahvaseinäinen, lähes sadan metrin korkuinen\ntorni. Se oli rakennettu Barsoomin uudenaikaiseen, kummallisen\nkauniiseen tyyliin, ja koko sen pinta oli täynnä käsinhakattuja\nkorkoveistoksia ja sekavia, haaveellisia kuvioita. Lähes kymmenen\nmetrin korkeudella pihasta oli laaja parveke, ja siellä oli kun olikin\nMatai Shang ja hänen seurassaan Thurid ja Phaidor, Thuvia ja Dejah\nThoris -- molemmat viimemainitut raskaissa kahleissa. Joitakuita\nthernsotilaita seisoi pienen seurueen takana.\n\nKun astuin pihalle, kiintyivät kaikkien parvekkeella olijoiden katseet\nminuun.\n\nMatai Shangin julmat huulet vääntyivät ilkeään hymyyn. Thurid sinkautti\nminulle pistosanan ja laski kätensä tuttavallisesti prinsessani olalle.\nTämä pyörähti kuin naarastiikeri ja antoi hänelle aimo iskun\nkäsiraudoillaan.\n\nThurid olisi lyönyt takaisin, jollei Matai Shang olisi mennyt väliin,\nja silloin näin, etteivät nämä miehet olleet kovinkaan hyviä\nystävyksiä, sillä thern käyttäytyi rehentelevästi ja komentavasti\nselittäessään ensisyntyiselle, että Heliumin prinsessa oli thernien\nisän henkilökohtaista omaisuutta. Ja Thuridin eleissä taas ei näkynyt\njälkeäkään kunnioituksesta entistä hekkadoria kohtaan.\n\nKun parvekkeella puhjennut jupakka oli rauhoittunut, kääntyi Matai\nShang minuun päin.\n\n\"Maan asukas\", hän huusi, \"olet ansainnut paljoa kurjemman kuoleman\nkuin minkä nyt voimiemme heikonnuttua voimme sinulle valmistaa. Mutta\nettä kuolema tuntuisi tänä yönä sinusta kaksin kerroin karvaammalta,\nniin tiedä, että sinun mentyäsi tulee leskestäsi pyhien thernien\nhekkadorin Matai Shangin vaimo yhdeksi vuodeksi.\n\n\"-- Sen ajan kuluttua hän, kuten tiedät, saa lakiemme mukaisen eron,\nmutta hän ei, kuten tavallisesti, joudu viettämään rauhaisaa ja\narvossapidettyä elämää jonkun pyhän alttarin korkeana papittarena.\nHeliumin prinsessasta Dejah Thorisista tulee sensijaan leikkikalu\nkäskyläisilleni -- kenties katkerimmalle vihamiehellesi Thuridille,\nmustalle datorille.\"\n\nHerjettyään puhumasta hän odotti vaieten, nähtävästi arvellen minun\npuhkeavan raivoihini, mikä olisi ollut lisää maustetta hänen kostoonsa.\nMutta sitä tyydytystä en hänelle antanut.\n\nSensijaan tein sen ainoan tempun, jolla voin saattaa hänet vimmastumaan\nja herättää hänessä entistä katkerampaa vihaa itseäni kohtaan, sillä\ntiesin, että Dejah Thoris minun kuoltuani kyllä keksisi jonkun keinon\nkuollakseen, ennenkuin he ehtisivät häntä rääkätä ja häväistä.\n\nKaikista thernin kunnioittamista ja palvomista pyhän pyhistä esineistä\non arvokkain hänen kaljua päätään peittävä keltainen peruukki ja sen\njälkeen pyöreä kultalevy suurine, säihkyvine jalokivineen, joka on\nkymmenennen arvoluokan jäsenten merkki.\n\nTiesin sen ja riuhtaisin peruukin ja kultalevyn päästäni, singoten\nhalveksien ne pihan kiveykselle. Sitten poljin keltaisia hiuksia, ja\nkun parvekkeelta kohosi raivoisa huuto, syljin pyhän diademin päälle.\n\nMatai Shang punertui kiukusta, mutta Thuridia huvitti, ja hän hymyili\nilkeästi, sillä hänestä ne kappaleet eivät olleet pyhiä. Ettei hän\nolisi kuitenkaan saanut kovin paljon nauttia teostani, huudahdin: \"Ja\nsamalla tavalla tein Issuksen, ikuisen elämän jumalattaren, pyhille\nesineille, ennenkuin heitin itse Issuksen häntä aikoinaan palvoneelle\nrahvaalle, joka repi hänet kappaleiksi omassa temppelissään.\"\n\nSe katkaisi Thuridin virnailun, sillä hän oli ollut Issuksen suosiossa\nja korkeassa asemassa tämän valta-aikana.\n\n\"Lopettakaamme tämä herjaaminen!\" hän kiljaisi thernien isälle.\n\nMatai Shang ojensihe suoraksi ja kumartuen parvekkeen reunalle päästi\nsuustaan samanlaisen kaamean huudon, jollaisella olin aikaisemmin\nkuullut Dorin laakson yläpuolella olevalla Kultaisten kallioiden\nparvekkeella seisovien pappien kutsuvan peloittavia valkeita apinoita\nja kamalia kasvi-ihmisiä niiden uhrien kimppuun, jotka salaperäisen\nIss-virran leveässä uomassa ajelehtivat silianeja kuhisevaa\nKorus-järveä kohti.\n\n\"Päästäkää surma valloilleen!\" karjaisi hän, ja heti paikalla avautui\nkaksitoista tornin juuressa olevaa ovea ja niistä syöksyi pihalle yhtä\nmonta raivoisaa, hirveätä banthia.\n\nEn ollut ensi kertaa taistelussa Barsoomin hurjien leijonien kanssa,\nmutta en koskaan ollut yksin joutunut ottelemaan kahdentoista kanssa\nyhtä aikaa. Vaikka minulla olikin rohkea Woola apunani, niin näin\nepätasainen kamppailu ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla.\n\nAluksi pedot arastelivat soihtujen kirkasta valoa. Mutta pian niiden\nsilmät tottuivat siihen, ja ne huomasivat Woolan ja minut. Harjat\njäykkinä ja kumeasti karjuen ne alkoivat lähestyä meitä pieksäen\nkellertäviä kupeitaan voimakkailla hännillään.\n\nMinulla oli enää pieni hetki elinaikaa jälellä, ja loin Dejah Thorisiin\njäähyväissilmäyksen. Hänen kauniilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme,\nja kun katseemme sattuivat vastakkain, ojensi hän minua kohti molemmat\nkätensä, koettaen riistäytyä irti häntä nyt pitelevien vartijoiden\notteesta, ikäänkuin aikoen heittäytyä parvekkeelta pihalle kuolemaan\nkanssani. Kun sitten banthit olivat jo melkein kimpussani, kääntyi hän\ntoisaalle ja peitti kasvot käsiinsä.\n\nÄkkiä huomioni kiintyi Ptarthin Thuviaan. Tämä kaunis neitonen nojautui\nkauas parvekkeen reunalta silmät loistaen kiihtymyksestä.\n\nBanthit valmistautuivat jo hyppäämään päälleni, mutta en voinut\nirroittaa katsettani punaisesta neidosta, sillä hänen ilmeistään ei\nsuinkaan kuvastunut riemua sen julman näytelmän johdosta, joka pihalla\npian tapahtuisi. Niistä ilmeni jokin syvempi, salattu merkitys, josta\nkoetin saada selvää.\n\nAluksi tuli mieleeni paeta Maassa kehittyneiden lihasteni ja\nvikkelyyteni avulla banthien kynsistä ja hypätä parvekkeelle, kuten\nolisin voinut varsin helposti tehdä, mutta en hennonut jättää\nuskollista Woolaa kuolemaan yksin nälkäisten banthien kauheissa\nhampaissa. Niin ei Barsoomissa tehdä, eikä sellainen ole ollut John\nCarterin tapaista.\n\nSitten selvisi minulle Thuvian kiihtymyksen syy, kun hänen huuliltaan\nlähti sama kehräävä ääni, jonka olin kuullut kerran ennenkin, silloin\nkun hän Kultaisten kallioiden uumenissa kutsui hurjia bantheja luokseen\nja ohjaili niitä kuten paimentyttö lauhkeita, vaarattomia lampaita.\n\nKuullessaan hänen hyväilevän, rauhoittavan äänensä ensimmäisen soinnun\nbanthit pysähtyivät, ja jokainen niistä kohotti päänsä ylös, koettaen\nsaada selville, mistä tuttu kutsu kuului. Pian ne huomasivat ylhäällä\nparvekkeella olevan punaisen neidon ja pyörähtivät häneen päin\npäästellen iloisia kiljahduksia tuntiessaan hänet.\n\nVartijoita juoksi kiskomaan Thuviaa pois, mutta ennenkuin he saivat\nviedyksi hänet parvekkeelta, oli hän ehtinyt kiireesti huutaa sarjan\nkomentosanoja tarkkaavasti kuunteleville pedoille, ja yhtä aikaa nämä\nkaikki kääntyivät ympäri ja menivät takaisin luoliinsa.\n\n\"Nyt sinun ei tarvitse niitä pelätä, John Carter\", huusi Thuvia,\nennenkuin hänet saatiin vaimennetuksi. \"Nuo banthit eivät ikinä ahdista\nsinua eivätkä liioin Woolaa.\"\n\nSe tieto riitti minulle. Nyt ei enää mikään voinut pidättää minua\npoissa parvekkeelta ja ottaen pitkän juoksuhypyn ponnahdutin itseni\nylöspäin, niin että sain kiinni sen alareunasta.\n\nSiellä syntyi heti sekasorto. Matai Shang peräytyi säpsähtäen. Thurid\nkiiruhti eteenpäin, tempaisten miekkansa iskeäkseen minut kuoliaaksi.\nTaaskin Dejah Thoris heilautti raskaita kahleitaan häntä vasten, niin\nettä hän horjahti takaisin. Sitten Matai Shang tarttui prinsessaani\nvyötäisiltä ja kiskoi hänet torniin vievästä ovesta pois parvekkeelta.\n\nHetkisen Thurid epäröi, mutta sitten hänkin ikäänkuin peläten, että\nthernien isä livahtaisi Heliumin prinsessan kanssa hänen käsistään,\nkiiruhti heidän jälessään.\n\nPhaidor yksin pysyi kylmäverisenä. Hän komensi kaksi vartijaa kantamaan\nPtarthin Thuviaa, muiden hän käski jäädä estämään minua seuraamasta\nheitä. Sitten hän puhutteli minua.\n\n\"John Carter\", hän huudahti, \"viimeisen kerran tarjoan sinulle\nPhaidorin, pyhän hekkadorin tyttären rakkautta. Jos otat sen vastaan,\nniin prinsessasi palautetaan isoisänsä hoviin ja sinä itse saat elää\nrauhassa ja onnellisena. Jos kieltäydyt, niin Dejah Thorisia odottaa\nisäni uhkaama kohtalo.\n\n\"-- Nyt et kykene häntä pelastamaan, sillä tällävälin he ovat päässeet\nsellaiseen paikkaan, jonne et sinäkään voi heitä seurata. Jos\nkieltäydyt, niin häntä ei voi pelastaa mikään, sillä vaikka saapumisesi\npyhien thernien viimeiseen varustukseen tehtiinkin helpoksi, niin tästä\nlähtien on matkan jatkaminen tehty sinulle mahdottomaksi. Mitä sanot?\"\n\n\"Tiesit vastaukseni, Phaidor\", sanoin, \"ennenkuin kysyitkään. Pois\ntieltä!\" kiljaisin sotilaille. \"Pois John Carterin, Heliumin prinssin\ntieltä!\"\n\nSamassa hyppäsin parveketta ympäröivän matalan kaiteen yli ja seisoin\npitkä miekka kädessä vihollisiani vastassa.\n\nHeitä oli kolme. Mutta Phaidor varmaankin arvasi, kuinka taistelu\npäättyisi, sillä hän kääntyi ympäri ja pakeni parvekkeelta nähtyään,\netten halunnut kuunnella hänen tarjouksiaan.\n\nThern-sotilaat eivät odottaneet hyökkäystäni. Sensijaan he itse\nkarkasivat kimppuuni -- kaikki kolme yhtä aikaa. Siitä oli minulle\netua, sillä ahtaalla parvekkeella he sotkivat toistensa liikkeitä,\njoten ensimmäinen heistä kompastui suoraan miekkaani heti ensi\nryntäyksessä.\n\nKun hänen verensä punasi säiläni, niin taistelu-into, joka minussa on\naina ollut voimakas, kohosi ylimmilleen ja miekkani viuhui ilmassa niin\nnopeasti ja tuhoisan täsmällisesti, että molemmat elossa olevat thernit\nmenettivät kokonaan voiton toiveet.\n\nKun sitten pureva teräs osui toisen sydämeen, lähti toinen pakoon.\nArvasin hänen pyrkivän samaa tietä, jota etsimäni henkilöt olivat\nmenneet, ja annoin hänen senvuoksi juosta niin paljon edelläni, että\nhän luuli pääsevänsä kynsistäni.\n\nHän kiiti useiden sisähuoneiden läpi kiertoportaille, joita myöten hän\nriensi ylöspäin, minä hänen kintereillään. Portaiden yläpäässä oli\npieni huone, jonka seinät olivat aivan sileät lukuunottamatta yhtä\nainoata Otz-vuorten rinteiden ja Kadotettujen sielujen laakson puolista\nikkunaa.\n\nTäällä mies alkoi vimmatusti nykiä ikkunan vastapäätä olevaa aivan\neheältä näyttävää seinää. Arvasin heti, että siinä oli huoneesta vievä\nsalaovi, ja pysähdyin antaakseni hänen avata sen, sillä en ensinkään\nhalunnut surmata tätä käskyläis-raukkaa -- muuta en vaatinut kuin saada\nesteettömästi kiiruhtaa prinsessani Dejah Thorisin jälessä, josta olin\nniin kauan ollut erossa.\n\nMutta ovi ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka ponnisti taitoaan ja\nvoimiaan, niin että hän vihdoin luopui yrityksistään ja kääntyi minuun\npäin.\n\n\"Mene matkoihisi, thern!\" sanoin osoittaen kiertoportaita, joita myöten\nolimme juuri tulleet. \"Minulla ei ole mitään syytä vihata sinua, enkä\nhalua sinua surmata. Mene!\"\n\nVastauksen asemasta hän karkasi miekka kädessä kimppuuni ja vieläpä\nniin äkkiä, että olin vähällä saada surmani hänen ensi iskustaan.\nMinulla ei ollut muuta keinoa kuin mahdollisimman pian antaa hänelle,\nmitä hän kaipasi, ettei minun tarvitsisi viipyä tässä huoneessa liian\nkauan, sillä aikaa kun Matai Shang ja Thurid kiidättivät Dejah Thorisia\nja Ptarthin Thuviaa yhä kauemmaksi.\n\nMies oli taitava miekkailija, hyökkäili ja väisteli erinomaisesti ja\nkäytteli kaikenkaltaisia juonia. Näytti siltä kuin hän ei olisi koskaan\nkuullut puhuttavankaan kunnian laeista, sillä hän loukkasi useita\nkertoja monia barsoomilaisia miekkailusääntöjä, joiden rikkominen on\nkunnonmiehestä kuolemaakin pahempi.\n\nMenipä hän niinkin pitkälle, että sieppasi pyhän peruukkinsa päästään\nja heitti sen silmilleni sokaistakseen minut hetkeksi ja voidakseen\nsiten antaa piston suojattomaan rintaani.\n\nMutta hänen pistäessään en ollutkaan enää sillä paikalla, sillä olin\ntaistellut ennenkin thernejä vastaan. Ja vaikka heistä ei kukaan\nollutkaan aikaisemmin turvautunut juuri tähän temppuun, niin tiesin\nheidät Marsin halpamielisimmiksi ja petollisimmiksi miekkailijoiksi ja\nolin senvuoksi joutuessani jotakuta heikäläistä vastaan aina valppaana\nkaikkien pirullisten konnankujeiden varalta.\n\nMutta vihdoin hän lankesi omaan paulaansa. Hän vetäisi lyhyen miekkansa\nja sinkosi sen heittokeihään tapaisesti minua kohti samalla kertaa\nhyökäten pistämään minua pitkällä miekallaan. Suhahtaen kaarsi miekkani\nilmassa, ja lentävä ase kalahti seinään huoneen toiselle puolelle. Kun\nsitten astahdin sivulle väistäen vastustajani raivoisan syöksyn, upotin\nsäiläni sivultapäin hänen vatsaansa.\n\nAseeni painui kahvaa myöten hänen ruumiiseensa, ja hirveästi kiljaisten\nhän vaipui kuolleena lattialle.\n\nPysähdyin vain lyhyen hetkisen, jonka tarvitsin kiskoakseni miekkani\nvastustajani ruumiista, ja juoksin sitten huoneen vastapäiselle\nseinälle, jonka läpi thern oli yrittänyt mennä. Etsin sen salaista\nlukkoa, mutta turhaan.\n\nEpätoivoissani koetin saada oven murretuksi auki, mutta kylmä,\njärkkymätön kiviseinä olisi voinut nauraa surkean tehottomille\nponnistuksilleni. Ja olisinkin saattanut vannoa kuulleeni vankan muurin\ntakaa hiljaista ilkkuvaa hihitystä.\n\nHarmistuneena luovuin turhista yrityksistäni ja menin huoneen ainoan\nikkunan ääreen.\n\nOtz-vuorten rinteillä ja kaukaisessa Kadotettujen sielujen laaksossa ei\nmikään voinut silloin herättää mielenkiintoani. Mutta sensijaan\nsilmäilin hyvin tarkasti yläpuolelleni kohoavaa koristettua tornin\nseinää.\n\nTuon jykevän muurin takana oli Dejah Thoris. Yläpuolellani oli\nikkunoita. Ne olivat ainoa tie, jota myöten voisin kenties päästä hänen\nluokseen. Tie oli vaarallinen, mutta ei liian vaarallinen, kun\nkysymyksessä oli taivaankappaleen parhaan naisen kohtalo.\n\nVilkaisin alaspäin. Siellä, kolmenkymmenen metrin päässä oli tornin\nvieressä olevan kammottavan kuilun reunalla pykäläinen rivi\ngraniittimöhkäleitä. Ja kuolema väijyi minua kivijärkäleillä ja kuilun\npohjalla, jos jalkani vähänkään luiskahtaisi tai otteeni hetkeksikään\nheltiäisi.\n\nMutta muuta tietä ei ollut, ja kohauttaen olkapäitäni, mihin, se minun\non myönnettävä, sekaantui hieman puistatusta, nousin ikkunan\nulkolaudalle ja aloitin vaarallisen nousun.\n\nMinua kammotti, kun huomasin, että seinäleikkauksien reunat,\npäinvastoin kuin useimmissa heliumilaisten rakennusten koristuksissa,\nolivat pyöristettyjä, joten otteeni eivät voineet olla muuta kuin perin\nhataroita.\n\nNoin viisitoista metriä ylempänä alkoi sarja seinästä ulkonevia\nlieriömäisiä kiviä, joiden läpimitta oli noin puolitoista desimetriä.\nNiiden muodostamat, noin puolentoista metrin päässä toisistaan olevat\nrivit kiersivät nähtävästi koko tornin ympäri, ja rinnakkaiset kivet\nolivat myöskin noin puolentoista metrin etäisyydellä toisistaan. Ja kun\njokainen kivilieriö pisti noin viisitoista sentimetriä ulommaksi kuin\nmuut koristukset, niin ne muodostivat verrattain helppokulkuisen\nportaiston, kun vain ensin olisin päässyt sinne asti.\n\nVaivaloisesti kiipesin niitä kohti kaartaen eräiden niiden alapuolella\nolevien ikkunoiden sivuitse, joista toivoin pääseväni torniin ja\nlöytäväni sitten kenties paremman tien jatkaakseni etsimistäni.\n\nJoskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti,\nettä aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt\nkirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan\nkuiluun.\n\nMutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan\nalimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani\nhelpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.\n\n\"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa.\" Ääni oli Matai Shangin.\n\"Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas\npohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien -- jos se olisi\nmahdollista.\"\n\n\"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille\", vastasi\ntoinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.\n\n\"Siispä kiiruhtakaamme!\" sanoi Matai Shang. \"Mutta että olisimme kaksin\nkerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää.\nMyöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He\ntapaavat meidät Kaolissa.\"\n\nOjennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän\näänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella\npaikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein\nhengittääkään.\n\nKuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen\ntarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa\nkärjellä ikuisuuteen.\n\nÄänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan\nvaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt\nminun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.\n\nMatai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli\nselvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta\nnäyttävää päämäärää kohti ponnistelin.\n\nVaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen\ntuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.\n\nTotta kyllä, nämä ulkonemat olivat siksi kaukana toisistaan, ettei\nloppumatkan nouseminen suinkaan ollut mitään lastenleikkiä, mutta\nolihan joka tapauksessa aina ulottuvissani vakava tuki, johon vahingon\nsattuessa voisin tarrautua.\n\nVähän katon alapuolella seinä kallistui hieman sisäänpäin, kenties\nkolmisenkymmentä sentimetriä viimeisillä kolmella metrillä, joten\nkapuaminen oli tavattoman paljon helpompaa. Pian tartuinkin jo\nräystääseen.\n\nKun nostin silmäni katon reunan tasalle, näin lentokoneen aivan\nlähtövalmiina.\n\nSen kannella olivat Matai Shang, Phaidor, Dejah Thoris, Ptarthin Thuvia\nja joitakuita thern-sotilaita. Thurid kiipesi parhaillaan koneeseen.\n\nHän oli vajaan kolmen metrin päässä minusta, selkä minuun päin. Mikä\njulma kohtalon oikku lieneekään saanut hänet katsomaan taakseen juuri\nsamalla hetkellä, jolloin pääni kohosi katon reunalle!\n\nHän vilkaisi taakseen. Ja kun katseemme sattuivat vastakkain, levisi\nhänen ilkeille kasvoilleen riemuisan ilkkuva hymy. Hän syöksähti minua\nkohti, samalla kun minä ponnistelin saadakseni varman jalansijan\nkatolla.\n\nDejah Thorisin oli täytynyt nähdä minut samalla hetkellä, sillä hän\nkirkaisi minulle hyödyttömän varoituksen, juuri kun Thuridin jalka\nvoimakkaasti heilahtaen sattui suoraan vasten kasvojani.\n\nKellahdin kuten iskun saanut härkä ja suistuin takaperin tornin katon\nreunalta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKaolin viertotiellä\n\n\nJos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea\nkaitselmus varmaankin huolehtii minusta.\n\nKun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo\nkuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä\nilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli\nkäynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.\n\nPutosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden\nnahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön -- ja\nse piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut\nuskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja\nhetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta\nhuokosesta.\n\nMutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan\nuskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä\nväijyä minua katolla.\n\nPian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä\nheikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista\nkohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä\njälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut\nensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta\nilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla\nkatolla.\n\nRiensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille\ntoisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka\nMatai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät\ntornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.\n\nRipeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt\nWoolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä\nvieläkin.\n\nKaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa\nja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä.\nKiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten\nkallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä\nsaavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.\n\nWoola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone\nsilmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira\nviereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan\nkovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan\nkivimuuria vasten.\n\nThernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien\nthernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään\nsuoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut\nolevan päämääränsä.\n\nMyöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain\npieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin\njuuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.\n\nYön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että\nheidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi\nvaloja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini -- pienen,\nihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti\nnäyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.\n\nKoko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden,\nkuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien\nylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja\nviljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri\npitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.\n\nKun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme\nolevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea\nkuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.\n\nMaanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti\npäiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin\nvoinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris\nollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän\noli.\n\nThuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee\nollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei\nhän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin\nhän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian\nvingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.\n\nMustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni\nkeulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja\nsärki koneiston.\n\nLentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa\nWoolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen,\nkun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa\nmaata kohti.\n\nPerässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti.\nMutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että\nmurskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi\nseurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.\n\nKuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui\nlentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun\nsattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei\nvoisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa\njättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka\nosuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin\nrentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.\n\nJuoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien\näänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.\n\nMurskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut\nitseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän\nreunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten\nollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin\nDorin laaksossa Korus-järven rannalla.\n\nOlin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän\ntunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu\npäiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.\n\nSe käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen\nkuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja\nulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.\n\nTiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi\npysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että\nMatai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja\nturvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan\nodotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät\nmelkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä\nheidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan\nvesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata,\njossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille\nsadoilleen.\n\nJoka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat,\naromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja\nkun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa,\nmissä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain\nvähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta\nmielenkiintoisesta kansasta.\n\nSilloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle\nkulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan\nkosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin\ntiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto\nole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan\nsotureita.\n\nTiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut\nkaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah\nThorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän\nsydämeen.\n\nMutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.\n\nTuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle\nilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja\nvilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan\npuiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun\nThuridin laukaus keskeytti lentomme.\n\nRiensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää\nrinnettä alaspäin.\n\nTavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti\ntaivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi\nkaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka\nolivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä\nkäsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin\npienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin\nuhkaava.\n\nEn voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan,\nmutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on\npuiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on\nvahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot\npääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien\nthernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta\nseurue pääsi turvallisesti maahan.\n\nKun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi\nja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua\nmihinkään.\n\nKaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia\npurppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset\nlehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.\n\nPuiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden\njoukossa useita muunnoksia Marsin \"ihmiskasvista.\" Tämän lajin kukilla\non silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.\n\nMyöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä\nkasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita\nkasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä\non sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen\npeloittavia petoeläimiä.\n\nSekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden\nkasvihirviöiden saaliiksi.\n\nSiellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa\nliikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen,\nhämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä,\nkun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.\n\nYmpäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin\nkalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan\naterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin\nlaskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja\nvaivuin syvään, sikeään uneen.\n\nLäpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina\nherätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden\nkäpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä\ntähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani\ntupesta ja jäin odottamaan.\n\nÄkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava\nkiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni\nja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden\noksilta!\n\nPäivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin\ntavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut\nmuuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä\ntulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi\nensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin\npäätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin\nviidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.\n\nHornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut\naavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en\nosaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla\nmetsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.\n\nAamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen\nympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi\nedes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia\nhirviöitä.\n\nYksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon\nnoustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan\nkanssa jälleen taipaleelle.\n\nPitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta\nonneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät\nmeidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi\nkuin kiinteän maaperän rajalle.\n\nKeskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan\nsuuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli\ntaitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä\nilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se\nvei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.\n\nJuuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta\ntavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti\nmeitä kohti.\n\nJos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen\ntapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin\npalkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon\naavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka\nkiiti kimppuumme.\n\nPedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen\nrinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä\npuolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää\nhirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta\nverkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen\nkammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä\nkaikkiin suuntiin.\n\nJopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan\npoikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut\nyrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni\nvaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen\nkupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin\n-- taistellen.\n\nSamalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi\nvähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen\nmyrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei\nenää olisi niin epätasainen.\n\nHeti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön\npäähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan\nnaamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen\nison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen\nkohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää\npistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.\n\nLaittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa,\nmutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti\nminua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi\ntuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.\n\nSitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla\nkeskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen\nsinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon\npensaikkoon.\n\nOnneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin,\nolisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti;\nsiksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.\n\nVaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja\nhoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin\nkorkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan\npäähänsä tarrautunutta kalotia.\n\nEn edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni.\nNyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita\nkertoja siivekkääseen petoon.\n\nOtus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt\nsiihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää\nkuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja\niski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.\n\nYhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla\ntyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin\nhevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa \"tehoton\", niin\ntarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen\ntarkoitukseensa -- nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut\nmuheaksi.\n\nNiin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat\nsattumalta jyrkän lopun.\n\nRiippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä\npitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti.\nJa juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin\nselviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen\nsotilas.\n\nHän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää\npienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.\n\nHänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta\nheti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan\nmeitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin\nkiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.\n\nOtus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet\nheltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti\ntasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle,\njoka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.\n\nNoustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti.\nHuomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja\nkutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten\nseisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.\n\nAioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän\nkeskeytti minut käskevästi.\n\n\"Ken olet?\" hän tiedusteli. \"Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja\nmetsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä.\"\n\nSitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen\nsilmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä:\n\"Oletko kenties pyhä thern?\"\n\nOlisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin\npettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin\nja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi,\netten ollutkaan thern.\n\n\"En ole thern\", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin:\n\"Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan\ntuntematon.\"\n\nJos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi\ntherniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan\nulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin\ntiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan\nkimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli\nihmeekseni kokonaan toisenlainen.\n\n\"John Carter, Heliumin prinssi\", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen\nolisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. \"John Carter,\nBarsoomin uljain sotilas!\"\n\nSitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on\nmarsilaisten ystävällisin tervehdystapa.\n\n\"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen\ntekisinkin\", hän puhkesi puhumaan, \"mutta sisimmässäni olen aina\nihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen\nepäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän\nuskontoaan kohtaan.\n\n\"-- Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa\naavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella\nsinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on\nkäskettävissäsi.\"\n\nSotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan\nvoinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni.\nSe seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen\ntervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin\nkaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan\nkuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin\ntätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten\nkansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.\n\n\"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille\", vastasin\nosoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää\nkeihästään.\n\nPunainen mies hymyili.\n\n\"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi\", hän selitti. \"Vain\nsiten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä\nkeihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin\njoutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on\naseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen\nmyrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu\nmyrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.\n\n\"-- Katsos tänne\", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki\neläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren\netupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa\nkummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.\n\n\"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat\njo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi\nkartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.\n\n\"-- Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin.\nEntisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan\nvaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä\ntai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen\nnaisia, lapsia, jopa sotilaitakin.\"\n\nHänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin\nmitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta'\nhänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa\ntarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja\nkiirehtinyt puhumaan.\n\n\"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter\", lausui mies, \"en kysy\nasiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja\nkohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä\nsaapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa\nsinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän\nsuunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan.\"\n\n\"Siitä annan sanani, Torkar Bar\", vastasin.\n\n\"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista\", jatkoi hän. \"En ole\nnähnyt ketään -- John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt\nTorkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Täydelleen\", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.\n\n\"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin\", hän selitti. \"Olkoon onni\nkanssasi!\" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti\nmatkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.\n\nPimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia\nympäröivät jykevät muurit.\n\nMaantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia\neikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet\nkookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni\nväriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani.\nMutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin\nlujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki.\nKaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä\ntyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään\nluulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja\nterävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin\njollekin portille.\n\nEn voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin\nsalaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten\npiileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa\nilmitulon vaara olisi pienempi.\n\nNäitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän\nreunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu\npois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.\n\nUseita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin\nMaassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin\ntaitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen\nsaakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi\nsuunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli\nvielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.\n\nJa muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta\nminun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa\nsellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.\n\nAlla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin\nkaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola\nvieressäni.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nSankarina Kaolissa\n\n\nOli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului\nhiipivää liikettä.\n\nKun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja\ntuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.\n\nAluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän\nkiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.\n\nAnnoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse\nvakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden\nmerien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien\nvieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.\n\nHeidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui\nkauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen.\nVihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan\nkaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen\nsen kimppuun.\n\nEn millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi,\nmutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä\ntahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin\naavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen\nsotilaitaan.\n\nVarovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen\nkoiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän\nkierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten\nkynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.\n\nNoin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta\npunaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne\npäästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan\nohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin\naikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn.\nPäätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta\nsillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.\n\nUskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi,\njonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että\nvarovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä\nkaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden\nmiesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa\naina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa\ntärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.\n\nKun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties\nvihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta\naiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa\njeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli\nmajoittunut.\n\nMutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia\nkohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten\ntöminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä\nkaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia\nkohti.\n\nOli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja\netujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.\n\nPyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle\nportille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää\nensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista,\nkolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä\nMaassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.\n\nKiitäessäni väijyksissä olevien vihreiden miesten sivustan ohitse he\nnäkivät minun tähyävän heitä. He arvasivat heti, että heidän\nsalahankkeensa oli joutunut ilmi, ja lähimmät heistä hypähtivät pystyyn\nkiiruhtaen katkaisemaan tietäni, ennenkuin saapuisin portille.\n\nSamalla hetkellä vankka portti lennähti auki, ja kaolilaisten etumaiset\nrivit astuivat siitä ulos. Kymmenkunta vihreätä sotilasta oli\nennättänyt portin ja minun välilleni, mutta he eivät aavistaneetkaan,\nketä he aikoivat pidättää.\n\nEn vähentänyt ollenkaan vauhtiani syöksyessäni heidän keskelleen, ja\nkun heitä kaatui säiläni iskuista, johtuivat mieleeni iloiset muistot\nniistä monista taisteluista, jolloin vihreiden marsilaisten mahtavin\nmies, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli seisonut kylki kyljessä kanssani\nMarsin pitkän, kuuman päivän ja olimme yhdessä niittäneet vihollisiamme\nmaahan, kunnes ruumisröykkiöt olivat ympärillämme kasaantuneet\nkorkeammalle kuin kookkaan miehen pää.\n\nKun useita vihollisia oli yhtä aikaa kimpussani, hyppäsin heidän\npäittensä ylitse ja matkin Kaolin korkokuvin koristetun portin\nedustalla Dorin laakson kamalien kasvi-ihmisten taistelutemppua, iskien\nvastustajiani kiitäessäni heidän ylitsensä.\n\nKaupungista lähteneet punaiset sotilaat riensivät meitä kohti, ja heitä\nvastaan karkasi viidakosta villi vihreä lauma. Pian olin keskellä\nhurjimpia ja verisimpiä taisteluja, missä milloinkaan olen ollut\nmukana.\n\nKaolilaiset ovat mitä uljaimpia sotureita, eivätkä päiväntasaajan\nvihreät miehet jää ottelussa vähääkään jälelle lauhkean vyöhykkeen\nkylmistä ja julmista serkuista. Useita kertoja olisi kumpikin puoli\nvoinut häpeättä peräytyä, joten taistelu olisi päättynyt, mutta\nkumpikin kiiruhti aina uudelleen leikkiin hurjan alttiisti. Pian olin\nniin ollen selvillä siitä, että tämä taistelu, jonka ei olisi tarvinnut\nkehittyä mitätöntä kahakkaa kuumemmaksi, ei päättyisi, ennenkuin\njompikumpi sotajoukko olisi perin pohjin tuhottu.\n\nKun vereni kerran oli lämminnyt, olin innokkaasti ja riemumielin mukana\nverileikissä, ja ympärilläni usein kajahtaneet hyväksymishuudot\nosoittivat, että kaolilaiset huomasivat miekankäyttöni.\n\nJos joskus tuntuu siltä, että liian paljon ylpeilen taistelukunnostani,\nniin on muistettava, että taisteleminen on kutsumukseni. Jos teidän\nkutsumuksenne on hevosten kengittäminen tai taulujen maalaaminen ja\nteette tehtävänne paremmin kuin toverinne, niin narri olette, jollette\nole ylpeä kyvystänne. Ja siksipä olenkin varsin ylpeä siitä, ettei\nkahdella taivaankappaleella ole ikinä elänyt parempaa miekkamiestä kuin\nJohn Carter, Heliumin prinssi.\n\nJa sinä päivänä panin parhaani liikkeelle saadakseni Kaolin asukkaat\nsen ymmärtämään, sillä halusin aukaista itselleni tien heidän\nsydämeensä -- ja kaupunkiinsa. Enkä pettynytkään toiveessani.\n\nTaistelimme koko päivän. Tie punertui verestä ja täyttyi ruumisläjistä.\nRintama siirtyi milloin toisaalle, milloin toisaalle niljaiseksi\nkäyneellä viertotiellä, mutta kertaakaan ei Kaolin portti ollut\nvakavasti uhattuna.\n\nHengähdyshetkinä sain tilaisuuden keskustella punaisten\ntaistelutoverieni kanssa, ja kerran itse jeddak, Kulan Tith, laski\nkätensä olalleni ja kysyi nimeäni.\n\n\"Olen Dotar Sojat\", vastasin muistaen nimen, jonka tharkilaiset,\nnoudattaen heikäläistä tapaa, olivat monia vuosia sitten minulle\nantaneet molempien ensiksi surmaamieni sotilaiden mukaan.\n\n\"Olet uljas sotilas, Dotar Sojat\", hän huomautti, \"ja kun päivätyömme\non päättynyt, puhelen uudelleen kanssasi suuressa vastaanottosalissa.\"\n\nSitten ottelu kiihtyi uudelleen, ja jouduimme eroon toisistamme. Mutta\nsydämeni toive oli täyttynyt, ja uusin voimin ja riemuisin rinnoin\nsivaltelin taaskin pitkällä säilälläni, kunnes kiukkuisinkin vihreä\nmies oli saanut kyllikseen ja vetäytynyt takaisin kaukaisia\nmerenpohjiaan kohden.\n\nVasta taistelun loputtua sain tietää, mitä varten punaisten sotajoukko\noli sinä päivänä aikonut lähteä liikkeelle. Kulan Tith odotti\npohjoisesta päin luokseen vierailulle mahtavaa jeddakia, kaolilaisten\nainoata liittolaista, ja oli halunnut mennä vierastaan vastaan päivän\nmatkan päähän Kaolista.\n\nMutta nyt vastaanottoretki siirtyi seuraavaan aamuun, jolloin\nsotajoukko uudelleen lähti Kaolista. Minua ei oltu taistelun jälkeen\nkäsketty Kulan Tithin luokse, mutta hän oli lähettänyt erään upseerinsa\netsimään minua ja saattamaan minut mukavaan majapaikkaan, jeddakin\nhenkivartioston upseereille varattuun palatsin osaan.\n\nSiellä olin Woola mukanani viettänyt rauhaisan yön ja aamulla tunsin\nitseni virkistyneeksi edellisten päivien raskaista ponnistuksista.\nWoola oli edellisenä päivänä taistellut koko ajan vierelläni noudattaen\nharjoituksen vahvistamaa marsilaisen sotakoiran vaistoa. Kuivuneiden\nmerenpohjien villit vihreät heimot pitävätkin niitä hyvin paljon\njuuri tätä tarkoitusta varten. Ehein nahoin emme kumpikaan\nolleet selviytyneet leikistä, mutta barsoomilaisten ihmeelliset\nparannusvoiteet olivat yön aikana ehtineet lääkitä haavamme, niin että\nolimme kuin uusia olentoja.\n\nSöin aamiaista muutamien kaolilaisten upseerien seurassa. He olivat\nyhtä kohteliaita ja hupaisia isäntiä käin Heliuminkin ylimykset, joiden\nsulava käytös ja hienot tavat ovat kuuluisia. Heti aterian jälkeen\nsaapui Kulan Tithin lähetti kutsumaan minua hallitsijan puheille.\n\nKun astuin kuninkaalliseen saliin, niin jeddak nousi seisomaan,\nlaskeutui suurenmoisen valtaistuimensa korokkeelta ja astui minua\nvastaan -- joka kunnianosoitus harvoin suodaan muille kuin\nvieraileville hallitsijoille.\n\n\"Kaor, Dotar Sojat!\" tervehti hän minua. \"Olen kutsunut sinua\nlausuakseni sinulle Kaolin kansan lämpimät kiitokset, sillä ilman sinun\nsankarillista rohkeuttasi uhmatessasi kohtaloa, varoittaaksesi meitä\nväijytyksestä, olisimme varmasti joutuneet taitavasti viritettyyn\nansaan. Kerro minulle enemmän itsestäsi -- mistä maasta olet kotoisin\nja mikä asia on saattanut sinut Kulan Tithin hoviin.\"\n\n\"Olen Hastorista\", selitin, sillä todellakin minulla oli pieni palatsi\nmainitussa kaupungissa, joka sijaitsee Heliumin alueen liepeillä\nkaukana etelässä.\n\n\"Kaoliin saapumiseeni on osaltaan syynä tapaturma, sillä lentokoneeni\nvahingoittui laajan metsänne eteläreunassa. Pyrkiessäni Kaolin\nkaupunkiin huomasin sotajoukkoasi väijyvän vihreän lauman.\"\n\nJos Kulan Tith mielessään kenties ihmettelikin, millä asioilla minä\nliikuin lentokoneella hänen alueensa reunalla, oli hän kuitenkin siksi\ntahdikas, ettei vaatinut minulta sen enempiä selityksiä, joiden\nantaminen olisi totisesti ollut minulle vaikeata.\n\nOllessani jeddakin puheilla saapui saliin toinenkin seurue. Olin selin\ntulijoihin, joten en nähnyt heidän kasvojaan, ennenkuin Kulan Tith\nastui ohitseni heitä tervehtimään, käskien minun seurata itseään\nesittääkseen minut saapuneille.\n\nKun käännyin katsomaan tulijoita, sain hädin tuskin kasvonilmeeni\nhillityksi, sillä edessäni olivat, kuunnellen Kulan Tithin ylisteleviä\npuheita minusta, katkerimmat vihamieheni Matai Shang ja Thurid.\n\n\"Pyhien thernien pyhä hekkador\", lausui jeddak, \"anna siunauksesi Dotar\nSojatille, kaukaisesta Hastorista saapuneelle urhealle muukalaiselle,\njonka ihmeteltävä sankaruus ja suurenmoinen uljuus tuotti eilen voiton\nKaolille!\"\n\nMatai Shang astahti eteenpäin ja laski kätensä Olalleni. Hänen\nilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut, että hän tunsi minut\n-- valepukuni oli nähtävästi erinomainen.\n\nHän puhutteli minua ystävällisesti ja esitti minut sitten Thuridille.\nIlmeisesti ei mustaihoinenkaan aavistanut mitään. Senjälkeen Kulan Tith\nsuureksi huvikseni kertoi heille yksityiskohtaisesti taistelussa\nsuorittamiani tekoja.\n\nEniten häneen näytti tehonneen harvinaisen ripeät ja joustavat\nliikkeeni, ja useita kertoja hän kuvasi ihmeellistä temppuani, kun olin\nhypännyt suoraan vastustajan ylitse ja halkaissut häneltä kallon\nsivaltamalla ylhäältä käsin pitkällä miekallani.\n\nMinusta näytti Thurid hieman levittävän silmiään kuullessaan kuvauksen,\nja muutamia kertoja yllätin hänet tähystämästä minua kiinteästi kulmat\nrypyssä. Aikoiko hän epäillä? Ja sitten Kulan Tith kertoi vierelläni\ntaistelleesta villistä kalotista, minkä jälkeen näin epäluulon\ntuikkivan Matai Shangin silmistä -- vai oliko se vain kuvittelua?\n\nVastaanoton päättyessä Kulan Tith ilmoitti haluavansa minut mukaansa\nlähtiessään vierastaan vastaan. Kun poistuin erään upseerin seurassa,\njonka oli pidettävä huolta siitä, että sain sopivat varukset ja\nkunnollisen ratsun, olivat sekä Matai Shang että Thurid mitä\nvilpittömimmän näköisiä vakuuttaessaan iloaan sen johdosta, että olivat\nsaaneet tutustua minuun. Helpotuksesta huoahtaen lähdin salista\narvellen, että vain rauhaton mieleni oli saanut minut epäilemään\nvihollisten arvanneen, kuka olin.\n\nPuolen tunnin kuluttua ratsastin ulos kaupungin portista Kulan Tithin\nsaattojoukossa matkalla hänen ystäväänsä ja liittolaistansa vastaan.\n\nVaikka olinkin pitänyt silmäni ja korvani valppaasti auki ollessani\njeddakin puheilla ja liikkuessani palatsissa, en ollut kuullut enkä\nnähnyt mitään Dejah Thorisista enkä Ptarthin Thuviasta. Heidän täytyi\nolla tässä laajassa ja monimutkaisessa rakennuksessa, siitä olin\nehdottoman varma, ja olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin\nsaanut jäädä palatsiin Kulan Tithin poistuessa voidakseni etsiä heitä.\n\nPuolipäivän tienoissa kohtasimme saapuvan seurueen ensimmäiset rivit.\n\nVierailulle lähteneen jeddakin saattue muodosti upean jonon, joka\ntäytti Kaoliin tuovan valkealta hohtavan viertotien penikulmien\npituudelta. Etujoukkona oli ratsastavia osastoja, joiden jaloilla\nmetalleilla ja jalokivillä koristetut varustukset välkkyivät auringon\npaisteessa, ja niiden jälessä tuli tuhatkunta komeita, isojen\nzitidarien vetämiä vaunuja.\n\nVaunut olivat matalia ja mukavia, ja niitä oli matkueessa aina kahdet\nrinnakkain. Niiden kummallakin puolella ratsasti tiivis rivi sotilaita,\nsillä vaunuissa olivat kuninkaallisen hovin naiset ja lapset. Jokaisen\nhirviömäisen zitidarin selässä istui marsilainen nuorukainen, ja näky\njohti mieleeni ensimmäiset Barsoomissa viettämäni päivät, kaksikolmatta\nvuotta takaperin, jolloin olin katsellut Tharkin vihreän heimon\nloistavaa karavaania.\n\nTätä ennen en ollut koskaan nähnyt punaisten ihmisten käyttävän\nzitidareja. Nämä tavattoman isot mastodonttia muistuttavat eläimet ovat\nsuunnattoman korkeita verrattuina sellaisiinkin jättiläismäisiin\nolentoihin kuin vihreihin marsilaisiin ja heidän thoateihinsa. Mutta\nverrattain pienien punaisten ihmisten ja heidän kasvattamiensa thoatien\nrinnalla niiden brobdingnagilaiset mittasuhteet ovat suorastaan\nhirvittäviä.\n\nEläinten valjashihnoissa säihkyi jalokiviä ja satulapatjojen päällykset\nolivat kirkasväristä silkkiä. Niihin oli ommeltu kauneita kuvioita\ntimanteista, helmistä, rubiineista ja smaragdeista sekä Marsin\nlukemattomista nimettömistä jalokivistä. Kaikkiin vaunuihin oli\nkiinnitetty toistakymmentä tankoa, joista liehui viirejä, lippuja ja\nvaakunamerkkejä.\n\nVaunujonon etunenässä ratsasti vierailulle saapuva jeddak puhtaan\nvalkoisella thoatilla -- toinen harvinainen näky Barsoomissa -- ja\nvaunujen jälessä tuli ratsastavia keihäsmiehiä, pyssymiehiä ja\nmiekkamiehiä silmänkantamattomiin saakka. Se oli todellakin erittäin\nvaltava näky.\n\nLukuun ottamatta varustusten kalahtelua ja silloin tällöin kuuluvaa\nkiukkuisen thoatin kiljahdusta tai zitidarin matalaa murahdusta\nkaravaani liikkui melkein äänettömästi, sillä sekä zitidar että thoat\novat kaviottomia ja vaununpyörien leveät renkaat kimmoista ainetta,\njoka estää syntymästä kolinaa.\n\nSilloin tällöin helähti naisen nauru tahi lapsen hilpeä leperrys, sillä\npunaiset marsilaiset ovat iloa rakastavia seuraihmisiä kylmän ja juron\nvihreän rodun jyrkkänä vastakohtana. Jeddakien kohtaukseen liittyviin\nmuodollisiin ja juhlallisiin menoihin kului kokonainen tunti. Sitten\nkäännyimme ympäri ja lähdimme takaisin Kaolin kaupunkia kohti, jonne\njoukkomme etupää saapui juuri ennen pimeän tuloa. Mutta aamu alkoi\nvarmaankin olla käsissä, ennenkuin jonon loppupää ratsasti portista\nsisään.\n\nOnneksi olin etumaisissa riveissä, ja uhkean juhla-aterian jälkeen,\njohon otin osaa kuninkaallisen henkivartioston upseerien seurassa, sain\nvetäytyä syrjään. Koko yön jatkui palatsissa touhua ja hyörinää, kun\nvierailevan jeddakin saattueeseen kuuluvia ylhäisiä upseereja saapui\nyhtä mittaa. En sen vuoksi uskaltanut lähteä etsimään Dejah Thorisia,\nvaan menin asuntooni niin pian kuin se vain oli mielestäni sopivaa.\n\nAstellessani pitosalin ja minulle määrättyjen huoneiden välisessä\nkäytävässä valtasi minut äkkiä tunne, että minua pidettiin silmällä.\nPyörähdin katsomaan taakseni ja näin vilahdukselta olennon, joka minun\nkäännyttyäni hävisi vikkelästi eräästä avonaisesta ovesta.\n\nVaikkakin juoksin nopeasti sille kohdalle, mistä hiipijä oli kadonnut,\nen nähnyt hänestä jälkeäkään. Mutta vaikka en ollutkaan nähnyt hänestä\nmuuta kuin vilahduksen, olisin voinut vannoa, että hänellä oli\nvalkeaihoiset kasvot, joita reunusti tuuhea, keltainen tukka.\n\nTapaus antoi minulle paljon miettimisen aihetta, siliä jos hätäisestä\nvilkaisusta saamani vaikutelma oli oikea, niin Matai Shang ja Thurid\nvarmaankin aavistivat, ken olin, ja siinä tapauksessa ei edes Kulan\nTilhille tekemäni palvelus voisi suojata minua hänen uskonkiihkoltaan.\n\nMutta epämääräinen pohtiminen ja hyödytön tulevaisuudenpelko eivät ole\nmilloinkaan painaneet mieltäni siinä määrin, etten olisi voinut nauttia\nlevosta. Niinpä heittäydyin tänäkin iltana silkki- ja turkisvuoteelleni\nja vaivuin heti sikeään uneen.\n\nKaloteja ei ole sallittu tuoda varsinaisen palatsin muurien sisään.\nMinun oli senvuoksi lähetettävä Woola-parka jeddakin thoattalliin.\nSiellä sillä oli hyvä, jopa loistava majailupaikka, mutta en mistään\nhinnasta olisi vapaaehtoisesti laskenut sitä luotani. Ja jos se olisi\nollut kanssani, niin sinä yönä ei olisikaan käynyt niin kuin kävi.\n\nOlin nukkunut korkeintaan neljännestunnin, kun heräsin siitä, että joku\nkylmä, tahmea esine hipaisi otsaani. Hypähdin heti seisoalleni ja\nhapuilin siihen suuntaan, missä arvelin esineen olevan. Käteni sattui\nsivumennen ihmisen ihoon, mutta kun syöksyin pimeässä suin päin\ntavoittamaan öistä vierailijaani, sotkeutui jalkani vuodesilkkeihin ja\nkaaduin sätkytellen lattialle.\n\nKun olin uudelleen selviytynyt jaloilleni ja löysin valaistusnappulan,\noli kävijä jo kadonnut. Tarkastin huoneen perin pohjin, mutta en\nhavainnut mitään, mikä olisi auttanut minua saamaan selville, kuka\nöinen hiipijä oli ja millä asioilla hän liikkui.\n\nEn saattanut uskoa, että hänen tarkoituksensa oli varastaa, sillä\nvarkaus on Barsoomissa miltei tuntematon käsite. Salamurhia sensijaan\ntapahtuu runsaasti, mutta murhakaan ei voinut olla salaperäisen\nvieraani vaikutteena, sillä hän olisi voinut tappaa minut varsin\nhelposti, jos olisi halunnut.\n\nOlin luopumaisillani hyödyttömästä tuumiskelusta laskeutuakseni\nuudelleen levolle, kun huoneeseeni astui kaksitoista kaolilaista\nhenkivartiosotilasta. Heitä komentava upseeri oli yksi aamuisia,\nmiellyttäviä isäntiäni, mutta nyt ei hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään\nystävyydestä.\n\n\"Kulan Tith käskee sinun saapua luokseen\", hän lausui. \"Tule!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nUusia liittolaisia\n\n\nVartiosotilaiden ympäröimänä marssin Kaolin jeddakin, Kulan Tithin,\npalatsin käytäviä myöten takaisin laajan rakennuksen keskustassa\nolevaan vastaanottosaliin.\n\nKun astuin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä Kaolin\nylimyksiä ja vierailevan jeddakin upseereja, kääntyivät kaikkien\nkatseet minuun päin. Huoneen päässä olevalla juhlallisella korokkeella\noli kolme valtaistuinta, joilla istuivat Kulan Tith ja hänen molemmat\nvieraansa, Matai Shang ja äsken tullut jeddak.\n\nKuolonhiljaisuuden vallitessa menimme leveää keskuskäytävää myöten\nvaltaistuimien juurelle, johon pysähdyimme.\n\n\"Esitä syytöksesi!\" lausui Kulan Tith jollekin oikealla puolellaan\nylimysten joukossa olevalle henkilölle. Silloin astui esiin\nensisyntyisten mustaihoinen dator Thurid.\n\n\"Ylevä jeddak\", hän alkoi kääntyen Kulan Tithiin päin, \"alusta alkaen\nolen epäillyt tätä palatsiisi saapunutta muukalaista. Hänen pirullinen\ntaistelukykynsä, jota kuvailit, sopi yhteen sen kanssa, mitä tiedämme\nBarsoomissa toimivasta totuuden päävihollisesta.\n\n\"-- Mutta tehdäkseni erehdyksen mahdottomaksi lähetin erään pyhän\nuskosi papin suorittamaan kokeen, joka paljastaisi hänen valepukunsa ja\ntoisi ilmi totuuden. Kas tuossa tulos!\" Näin sanoen Thurid ojensi\nkiihkeästi sormensa otsaani kohti.\n\nKaikkien katseet seurasivat hänen syyttävää sormeaan -- minä yksin olin\nymmällä enkä voinut aavistaa, mikä onneton merkki oli otsallani.\n\nVieressäni seisova upseeri arvasi, että olin hämilläni, ja samalla kun\nKulan Tithin kulmat menivät synkkiin, uhkaaviin ryppyihin hänen\nsilmäillessään minua, otti ylimys varuspussistaan pienen peilin ja piti\nsitä kasvojeni edessä.\n\nYksi vilkaisu siihen riitti selittämään minulle kaikki.\n\nPimeyden turvissa makuuhuoneeseeni hiipinyt thern oli pyyhkäissyt\nsuojaavaa punaista väriä otsastani kämmenen levyisen juovan, niin että\npäivettyneen ihoni vaalea väri näkyi.\n\nThurid vaikeni hetkeksi, luullakseni korostaakseen paljastuksen\ndramaattista tehoa. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Kas tuossa, oi Kulan Tith, on se mies, joka on häpäissyt Marsin\njumalien temppelit, joka on henkilökohtaisesti loukannut pyhiä thernejä\nja nostattanut taivaankappaleemme asukkaat ikivanhaa uskontoaan\nvastaan. Edessäsi, vallassasi, Kaolin jeddak, pyhien turvaaja, on John\nCarter, Heliumin prinssi!\" Kulan Tith katsahti Matai Shangiin,\nikäänkuin vaatien tätä vahvistamaan syytökset oikeiksi. Pyhä thern\nnyökäytti päätään.\n\n\"Hän on todellakin pääherjaaja\", hän selitti. \"Nytkin hän on tullut\njälessäni palatsisi sisimpään, Kulan Tith, pyrkimyksenään vain murhata\nminut. Hän --\"\n\n\"Hän valehtelee!\" huudahdin. \"Kulan Tith, kuuntele totuutta! Kuuntele,\nkun kerron, mitä varten John Carter on seurannut Matai Shangia\npalatsiisi! Kuuntele minua samoin kuin heitäkin ja tuomitse minut\nsitten, jos tekoni eivät ole ritaruuden ja kunnian vaatimusten mukaisia\nparemmin kuin noiden kostonhimoisten ja kiihkoilevien, valheellisia\noppeja saarnaavien tekopyhien, joiden julmista kahleista olen\nvapauttanut tämän taivaankappaleen asukkaat.\"\n\n\"Hiljaa!\" kiljaisi jeddak, hypähtäen seisomaan ja tarttuen miekkansa\nkahvaan. \"Hiljaa, herjaaja! Kulan Tithin ei tarvitse sallia likaisesta\nkurkustasi tulvivan kerettiläisyyden saastuttaa vastaanottosalinsa\nilmaa osatakseen tuomita sinut.\n\n\"-- Olet jo itse langettanut tuomiosi. Enää on vain määrättävä\nkuolintapasi. Ei se palveluskaan, jonka teit Kaolin aseille, auta sinua\nyhtään. Se oli vain halpamielisyydessä keksitty temppu, jonka avulla\npyrit luikertamaan suosiooni päästäksesi tämän vainoamasi pyhän miehen\nlähettyville. Vankilaholveihin!\" karjaisi hän lopuksi vartiotani\nkomentavalle upseerille.\n\nOlinpa totisesti kauniisti kiinni! Mitäpä mahtaisin kokonaista kansaa\nvastaan! Kuinka voisinkaan toivoa armoa uskonkiihkoiselta Kulan\nTithiltä, jolla oli sellaiset neuvonantajat kuin Matai Shang ja Thurid?\nMustaihoinen irvisteli minulle pahansuovasti vasten kasvoja.\n\n\"Tällä kertaa et selviydy, Maan asukas\", hän ilkkui.\n\nVartijat sijoittuivat ympärilleni. Katseitteni eteen kohosi punaista\nutua. Virginialaisten esi-isieni sotilasveri alkoi kiehua suonissani.\nMinut valtasi vimmainen, sokea taistelunhalu.\n\nYhdellä hyppäyksellä olin Thuridin edessä, ja pirullisen hymyn vielä\nväikkyessä hänen kauniilla kasvoillaan sattui nyrkkini vasten hänen\nsuutaan. Vanhan amerikkalaisen tavan mukainen kelpo iskuni sinkosi\ndatorin lähes neljä metriä taaksepäin Kulan Tithin valtaistuimen\njuurelle, johon hän vaipui hervottomana läjään, syljeksien verta ja\nhampaita suustaan.\n\nSitten tempaisin miekkani, pyörähdin ympäri ja kävin miekkailuasentoon\nkokonaista kansaa vastaan.\n\nVartijat karkasivat heti kimppuuni, mutta ennenkuin ainoatakaan iskua\noli ehditty sivaltaa, kajahti kiljuvien sotilaiden melua voimakkaampi,\nvaltava ääni, ja korokkeelta Kulan Tithin viereltä syöksähti\njättiläiskokoinen mies pitkä miekka kädessä minun ja vastustajieni\nväliin. Se oli vierailulle tullut jeddak.\n\n\"Seis!\" hän huudahti. \"Jos pidät arvossa ystävyyttäni ja kansojemme\nvälillä vallinnutta ikivanhaa rauhaa, niin käske sotilaasi takaisin!\nSillä missä ja ketä vastaan hyvänsä John Carter taistelee, niin\nPtarthin jeddak Thuvan Dihn on aina hänen vierellään viimeiseen\nhengenvetoon saakka.\"\n\nKirkuna lakkasi, ja uhkaavat säilät painuivat alas. Tuhannet silmät\nkääntyivät ensin ällistyneinä tuijottamaan Thuvan Dihniä ja sitten\nkysyvinä Kulan Tithiä. Aluksi Kaolin jeddak kalpeni raivosta, mutta ei\nvirkkanut mitään, ennenkuin oli saanut sisunsa hillityksi. Tyynesti ja\nrauhallisesti, vertaisensa kanssa keskustelevan suuren jeddakin arvon\nmukaisesti hän sitten puhkesi hitaasti puhumaan:\n\n\"Thuvan Dihnillä täytyy olla voimakkaat vaikutteet voidakseen tällä\ntavoin loukata ikivanhoja tapoja, joita vieraan on noudatettava\nisäntänsä palatsissa. Etten minä erehtyisi samalla tavoin kuin\nkuninkaallinen ystäväni, haluan mieluummin vaieta, kunnes Ptarthin\njeddak on esittänyt tekonsa syyt, jotka epäilemättä saavat\nhyväksymiseni.\"\n\nPtarthin jeddakia näytti melkein haluttavan sinkauttaa merkkinsä vasten\nKulan Tithin kasvoja, mutta hän hillitsi itsensä yhtä hyvin kuin\nisäntänsäkin.\n\n\"Ei kukaan\", hän lausui, \"tunne paremmin kuin Thuvan Dihn niitä lakeja,\njotka määräävät miehen toiminnan naapurin alueella. Mutta Thuvan Dihniä\nohjaa korkeampi velvollisuus kuin ne -- kiitollisuus. Eikä ainoallekaan\nihmiselle koko Barsoomissa hän ole suuremmassa kiitollisuuden velassa\nkuin John Carterille, Heliumin prinssille.\n\n\"-- Käydessäsi viimeksi, Kulan Tith, useita vuosia sitten luonani\nihailit suuresti ainoan tyttäreni Thuvian suloutta. Näit, kuinka minä\nhellin häntä, ja myöhemmin sait tietää, että hän oli jonkun\nkäsittämättömän mielijohteen vaikutuksesta lähtenyt viimeiselle\npitkälle, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle salaperäisen Issin\nhelmassa, jättäen minut yksin suremaan.\n\n\"-- Vasta muutamia kuukausia sitten kuulin kerrottavan retkestä, jota\nJohn Carter johti Issusta ja pyhiä thernejä vastaan. Korviini saapui\nhämäriä huhuja siitä, kuinka julmasti thernit muka olivat lukemattomien\nmiespolvien aikana kohdelleet niitä, jotka olivat laskeneet valtavaa\nIss-virtaa alaspäin.\n\n\"-- Kuulin, että oli vapautettu tuhansia vankeja, mutta vain harvat\nuskalsivat palata omiin maihinsa peläten kauheata kuolemaa, joka\nperinnäistapojen mukaan odottaa kaikkia Dorin laaksosta palaavia.\n\n\"-- Pitkään aikaan en saattanut uskoa kuulemiani herjaavia puheita ja\nrukoilin, että tyttäreni Thuvia olisi kuollut ennen kuin uskontoamme\nhäväisten palannut ulkoiseen maailmaan. Mutta isänrakkaus pyrki\nsydämessäni oikeuksiinsa, ja vihdoin vannoin juhlallisen valan, että\ntahdon mieluummin joutua ikuiseen kadotukseen kuin olla enää erossa\ntyttärestäni, jos vain voisin löytää hänet.\n\n\"-- Niinpä lähetin tiedustajia Heliumiin ja ensisyntyisten jeddakin\nXodarin hoviin sekä uskostaan luopuneiden thernien nykyisen\nhallitsijan luokse; ja kaikki he kertoivat minulle samalla tavalla\nsanoinkuvaamattoman julmasta ja hirveästä kohtalosta, jonka turvattomat\nuskonsa uhri-poloiset saivat osakseen jouduttuaan pyhien thernien\nkäsiin.\n\n\"-- Monet olivat nähneet ja tunteneet tyttäreni, ja Matai Shangin\nläheisyydessä olleilta therneiltä kuulin, kuinka loukkaavasti ja\nalentavasti tämä itse oli käyttäytynyt tytärtäni kohtaan. Ja tänne\ntullessani sain ilokseni tietää, että myöskin Matai Shang on\nvieraanasi, sillä olisin etsinyt hänet käsiini, vaikka siihen olisi\nmennyt koko elämäni.\n\n\"-- Vielä muutakin kuulin. Sain tietää, kuinka ritarillisesti ja\nystävällisesti John Carter oli kohdellut tytärtäni. Minulle kerrottiin,\nettä hän oli taistellut tyttäreni puolesta ja pelastanut hänet ja että\nhän luopui yrittämästä päästä pakoon villien eteläisten warhoonien\nkynsistä, lähettäen oman thoatinsa selässä tyttäreni turvaan ja jääden\nitse jalkaisin vastustamaan vihreitä sotilaita.\n\n\"-- Voitko ihmetellä, Kulan Tith, että olen valmis panemaan vaaraan\nhenkeni, kansani rauhan, jopa sinun ystävyytesi, jota pidän suuremmassa\narvossa kuin mitään muuta, puoltaakseni Heliumin prinssiä?\"\n\nKulan Tith oli hetken vaiti. Hänen kasvonilmeistään saatoin nähdä,\nkuinka tukalassa asemassa ja neuvoton hän oli. Vihdoin hän keskeytti\nhiljaisuuden.\n\n\"Thuvan Dihn\", hän aloitti, ja hänen äänensä sävy oli surullinen, mutta\nystävällinen, \"kuinka voisin minä käydä tuomitsemaan lähimmäistäni?\nMinun silmissäni thernien isä on vieläkin pyhä ja hänen saarnaamansa\nuskonto ainoa totinen usko, mutta jos minun ratkaistavakseni olisi\njoutunut sama pulma, joka on sinun mieltäsi painanut, niin epäilemättä\ntunteeni ja tekoni olisivat aivan samanlaiset kuin sinun.\n\n\"-- Heliumin prinssiin nähden on toimintaohjelmani selvä, mutta Matai\nShangin ja sinun väleihisi nähden en voi esiintyä muuten kuin\nsovittajana. Heliumin prinssi saatetaan turvallisesti alueeni rajalle,\nennenkuin huomispäivän aurinko on laskenut, ja sieltä hän saa mennä\nminne haluaa. Mutta pysyköön hän kuoleman uhalla vastaisuudessa Kaolin\nmaan ulkopuolella.\n\n\"-- Jos sinun ja thernien isän välillä on riitaa, niin minun ei\ntarvitse pyytääkään, että sen selvittäminen siirretään siihen asti,\nkunnes olette molemmat poistuneet hallitsemaltani alueelta. Oletko\ntyytyväinen, Thuvan Dihn?\"\n\nPtarthin jeddak nyökkäsi myöntäen, mutta äkäinen ja tuikea\nsilmäys, jonka hän loi Matai Shangiin, ei ennustanut hyvää tälle\nlihavanaamaiselle pyhimykselle.\n\n\"Heliumin prinssi ei suinkaan ole tyytyväinen\", huudahdin minä, käyden\nhäikäilemättä rikkomaan sarastavaa sovintoa, sillä en missään nimessä\nvoinut suostua rauhaan mainituilla ehdoilla.\n\n\"Kymmenkunta kertaa olen välttänyt uhkaavan kuoleman ajaessani Matai\nShangia takaa enkä aio tyytyä siihen, että minut talutetaan, kuten\nkelvottomaksi käynyt thoat teurastuspaikalle, kauaksi päämäärästä,\njonka olen saavuttanut oikean käsivarteni ja voimakkaiden lihasteni\navulla.\n\n\"-- Eikä myöskään Ptarthin jeddak Thuvan Dihn ole tyytyväinen kuultuaan\nkaikki, mitä minulla on sanottavaa. Tiedättekö, minkä vuoksi olen\nseurannut Matai Shangia ja Thuridia, mustaa datoria, Dorin laakson\nmetsistä tänne saakka, puolen maailman halki ja suoriutuen miltei\nvoittamattomista vaikeuksista?\n\n\"-- Luuletteko, että John Carter, Heliumin prinssi, alentuisi\nsalamurhaajaksi? Voiko Kulan Tith olla tarpeeksi hupsu uskoakseen tätä\nvalhetta, jonka pyhä thern tai dator Thurid on kuiskannut hänen\nkorvaansa?\n\n\"-- En vainoa Matai Shangia surmatakseni hänet, vaikka oman tähteni\nJumala tietää, että sormeni syyhyävät päästäkseen kiinni hänen\nkurkkuunsa. Olen seurannut häntä, Thuvan Dihn, sentähden, että hänen\nmukanaan on kaksi vankia -- minun vaimoni, Heliumin prinsessa Dejah\nThoris, ja sinun tyttäresi, Ptarthin Thuvia.\n\n\"-- Luuletko niin ollen, että nöyrästi sallin viedä itseni Kaolin\nmuurien ulkopuolelle, jollei poikani äiti lähde seurassani ja jollei\ntytärtäsi ole palautettu sinulle?\"\n\nThuvan Dihn kääntyi Kulan Tithiin päin. Raivo liekehti hänen terävissä\nsilmissään. Mutta hänen itsehillintäkykynsä oli ihailtava, ja hänen\näänensä pysyi maltillisen tasaisena.\n\n\"Oletko tietänyt tämän, Kulan Tith?\" kysyi hän. \"Oletko tietänyt, että\ntyttäreni viruu vankina sinun palatsissasi?\"\n\n\"Hän ei ole voinut sitä tietää\", keskeytti Matai Shang kalpeana\nvarmastikin enemmän pelosta kuin kiukusta. \"Hän ei ole voinut sitä\ntietää, sillä se on valhetta.\"\n\nOlisin tahtonut surmata hänet heti näiden sanojen tähden, mutta kun\nsyöksähdin häntä kohti, laski Thuvan Dihn kätensä raskaasti olalleni.\n\n\"Varro vähän\", hän sanoi minulle ja jatkoi sitten Kulan Tithille: \"Se\nei ole valhetta. Siksi paljon tiedän Heliumin prinssistä -- hän ei\nvalehtele. Vastaa minulle, Kulan Tith -- olen kysynyt sinulta.\"\n\n\"Thernien isän seurassa saapui kolme naista\", vastasi Kulan Tith,\n\"hänen tyttärensä Phaidor ja kaksi muuta, joita sanottiin hänen\norjikseen. Jos he ovat Ptarthin Thuvia ja Heliumin Dejah Thoris, niin\nminä en ole sitä tietänyt -- en ole nähnyt kumpaakaan. Mutta jos he\ntodellakin ovat ne, niin heidät palautetaan teille tänä aamuna.\"\n\nPuhuessaan hän katsoi Matai Shangin silmiin, ei kuten uskovainen\nylimmäistä pappia, vaan kuten kansan hallitsija alamaistaan, jota hän\nkäskee.\n\nThernien isän täytyi olla yhtä selvillä kuin minäkin olin siitä, että\nhänen oikean karvansa paljastuminen oli ollut omiaan suuresti\nhorjuttamaan Kulan Tithin luottamusta ja että tarvittaisiin enää vain\npisara muuttamaan mahtava jeddak hänen katkeraksi vihamiehekseen. Mutta\ntaikauskon juuret ovat niin sitkeät ja syvässä, että suuri kaolilainen\nepäröi vieläkin katkaista viimeisiä säikeitä, jotka liittivät hänet\nvanhaan uskontoonsa.\n\nMatai Shang oli tarpeeksi ovela ollakseen alistuvinaan opetuslapsensa\nmääräykseen ja lupasi tuoda molemmat orjattaret aamulla\nvastaanottosaliin.\n\n\"Aamu on melkein käsissä\", hän selitti, \"enkä mielelläni häiritsisi\ntyttäreni unta. Muuten käskisin noutaa naiset heti paikalla, jotta\nnäkisitte Heliumin prinssin erehtyneen.\" Hän korosti viimeistä sanaa\nkoettaen loukata minua niin hienosti, etten voisi avoimesti suuttua.\n\nAioin juuri panna vastalauseen kaikkinaista viivytystä vastaan ja\nvaatia, että Heliumin prinsessa tuotaisiin viipymättä luokseni, kun\nThuvan Dihn alkoi puhua. Hänen sanojensa johdosta näytti sellaisen\nvaatimuksen esittäminen tarpeettomalta.\n\n\"Tahtoisin nähdä tyttäreni heti\", virkkoi hän, \"mutta jos Kulan Tith\nvarmasti lupaa, ettei ketään päästetä poistumaan palatsista tänä yönä\nja ettei Dejah Thorisille ja Ptarthin Thuvialle tästä lähtien tapahdu\nmitään pahaa siihen mennessä, kunnes heidät päivän koittaessa\ntuodaan luoksemme tähän saliin, niin en halua itsepäisesti pysyä\nvaatimuksessani.\"\n\n\"Ei kukaan saa tänä yönä poistua palatsista\", vastasi Kaolin jeddak,\n\"ja Matai Shang kai takaa meille, ettei kummallekaan naiselle satu\nmitään ikävyyttä?\"\n\nThern nyökkäsi myöntäen. Vähän myöhemmin Kulan Tith ilmoitti, että\nvastaanotto oli päättynyt, ja Thuvan Dihnin kehoituksesta menin hänen\nseurassaan hänen huoneistoonsa, jossa istuimme valveilla aamuun asti,\nhän kuunnellen ja minä kertoen, mitä olin kokenut Marsissa ja mitä\nhänen tyttärelleen oli sattunut sinä aikana, jonka olimme olleet\nyhdessä.\n\nHuomasin, että Thuvian isä oli mieleiseni mies, ja sinä yönä sai\nalkunsa ystävyys, joka on yhä lujittunut, niin että Thuvan Dihn nyt on\nTharkin vihreän jeddakin Tars Tarkasin jälkeen läheisin ystäväni.\n\nHeti kun Marsin äkkiä valkeneva päivä sarasti, tuli Kulan Tithin\nlähetti kutsumaan meitä vastaanottosaliin, jossa Thuvan Dihnin piti\nsaada takaisin tyttärensä vuosikausia kestäneen eron jälkeen ja minun\ntavata jälleen Heliumin ihana tytär oltuani kaksitoista vuotta melkein\nyhtä mittaa häntä näkemättä.\n\nSydän jyskytti rinnassani, niin että katsahdin hämilläni ympärilleni,\nsillä olin varma siitä, että kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.\nTuskaisesti odotin saadakseni taaskin kiertää käsivarteni sen naisen\njumalaisen vartalon ympärille, jonka ikuinen nuoruus ja kuihtumaton\nkauneus olivat vain huippuunsa jalostuneen sielun ulkoisena\ntunnusmerkkinä.\n\nViimeinkin palasi Matai Shangia noutamaan mennyt lähetti. Kurkotin\nkaulaani nähdäkseni ensimmäisen vilahduksen niistä, joiden olisi\npitänyt saapua hänen seurassaan, mutta lähetti oli yksin.\n\nPysähdyttyään valtaistuimen eteen hän puhutteli jeddakia siksi\näänekkäästi, että kaikki saapuvilla olevat kuulivat hänen sanansa.\n\n\"Oi Kulan Tith, mahtavin jeddak\", hän huudahti hovitapaa noudattaen,\n\"lähettisi palaa yksin, sillä mentyään thernien isän huoneistoon hän\nnäki, että se oli tyhjä, samoin kuin kaikki Matai Shangin seurueen\nhallussa olleet huoneet.\"\n\nKulan Tith kalpeni.\n\nKumea voihkaisu pääsi Thuvan Dihnin huulilta. Hän seisoi vierelläni\neikä ollut mennyt istumaan valtaistuimelle, joka odotti häntä isännän\nvieressä. Hetkisen vallitsi kuolon hiljaisuus Kaolin jeddakin Kulan\nTithin avarassa vastaanottosalissa. Sitten hän itse katkaisi\näänettömyyden.\n\nHän nousi valtaistuimeltaan ja laskeutuen korokkeelta astui Thuvan\nDihnin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, kun hän laski\nmolemmat kätensä ystävänsä olkapäille.\n\n\"Oi Thuvan Dihn\", hän valitti, \"miksi pitikään tämän tapahtua parhaan\nystäväsi palatsissa! Omin käsin olisin kiertänyt nurin Matai Shangin\nniskan, jos olisin aavistanut, mitä hänen riettaassa sydämessään\nliikkui. Viime yönä alkoi lapsuususkoni horjua -- tänä aamuna se on\nrauennut kuin tuhka tuuleen; mutta liian myöhään, liian myöhään.\n\n\"-- Tyttäresi ja tämän ruhtinaallisen sotilaan puolison pelastamiseksi\nnäiden pahojen henkien kynsistä saat käskeä mahtavan valtakunnan\nkansaa, sillä koko Kaol on käytettävissäsi. Mitä voimme tehdä? Lausu\nmielipiteesi!\"\n\n\"Ensiksikin\", ehdotin, \"ottakaamme selvää, ketkä väestäsi ovat\nvastuunalaisia Matai Shangin ja hänen seurueensa karkaamisesta.\nJolleivät he olisi saaneet apua palatsin vartioston puolelta, niin pako\nolisi ollut mahdoton. Tiedusta, ketkä ovat syypäät, ja pakota heidät\ntekemään selkoa, millä tavalla ja mihin suuntaan karkulaiset ovat\nlähteneet!\"\n\nEnnenkuin Kulan Tith ehti antaa määräystä tutkimuksen toimeenpanosta,\nastui eräs miellyttävä nuori upseeri esiin ja alkoi puhua jeddakilleen.\n\n\"Oi mahtavin jeddak Kulan Tith\", hän lausui, \"minä yksin olen syypää\ntähän hirveään erehdykseen. Juuri minä olin viime yönä palatsin\nvartioston päällikkönä. Varhain tänä aamuna, vastaanoton aikana, olin\nvirkatehtävissäni palatsin muissa osissa enkä tietänyt mitään siitä,\nmitä silloin tapahtui. Kun niin ollen thernien isä kutsui minut\nluokseen ja selitti, että hänen seurueensa oli sinun tahdostasi\nkiireisesti toimitettava pois kaupungista, koska tänne oli saapunut\npyhän hekkadorin henkeä väijyvä verivihollinen, niin tein sen, mitä\nminut on lapsuudesta alkaen koulutettu pitämään oikeana -- tottelin\nhäntä, jota luulin meidän kaikkien hallitsijaksemme, jopa mahtavammaksi\nsinuakin, mahtavin jeddak.\n\n\"-- Anna tästä koituvan rangaistuksen kohdata yksin minua, sillä vain\nminä olen vikapää. Muut palatsin vartioston jäsenet, jotka avustivat\npakoa, tekivät sen minun käskystäni.\"\n\nKulan Tith katsoi ensin minua ja sitten Thuvan Dihniä ikäänkuin pyytäen\nmeitä miehen tuomareiksi, mutta tämän hairahdus oli niin ilmeisen\nanteeksiannettava, ettemme kumpikaan missään nimessä tahtoneet nuoren\nupseerin saavan kärsiä erehdyksestä, jonka kuka hyvänsä olisi varsin\nhelposti voinut tehdä.\n\n\"Millä tavoin he lähtivät?\" kysyi Thuvan Dihn. \"Ja mihin suuntaan he\nmenivät?\"\n\n\"He poistuivat kuten olivat tulleetkin\", vastasi upseeri, \"omalla\nlentokoneellaan. Jonkun aikaa tarkkasin aluksen lentoa ja vihdoin se\nhävisi näkyvistä pohjoiseen.\"\n\n\"Mistä voisi Matai Shang löytää turvapaikan pohjoiselta?\" tiedusti\nThuvan Dihn Kulan Tithiltä.\n\nKaolin jeddak seisoi jonkun aikaa pää painuksissa, nähtävästi syvissä\nmietteissä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.\n\n\"Sehän on selvää!\" hän huudahti. \"Juuri eilen Matai Shang vihjaili\nmatkansa päämäärään. Hän kertoi eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta\nihmisrodusta, joka ei ole samanlainen kuin me. Pyhät thernit ovat muka\naina tunteneet sen kansan, ja se on hartaasti ja uskollisesti kiintynyt\nikivanhaan uskontoomme. Sen keskuudesta hän saisi pysyvän turvapaikan,\njosta 'valehtelevat kerettiläiset' eivät voisi häntä saavuttaa. Juuri\nsinne Matai Shang on mennyt.\"\n\n\"Ja koko Kaolissa ei ole ainoatakaan lentokonetta, jolla voisimme ajaa\nhäntä takaa\", valitin.\n\n\"Eikä lähempänä kuin Ptarthissa\", huomautti Thuvan Dihn.\n\n\"Odottakaapa!\" puhkesin kiihkeästi puhumaan. \"Tämän laajan metsän\nreunassa on sen therneiltä ottamani lentokoneen hylky, jolla saavuin\nsinne. Jos saan mukaani miehiä sitä noutamaan ja koneseppiä avukseni,\nniin se on korjattu kahdessa päivässä.\"\n\nOlin kovasti epäillyt Kaolin jeddakin äkillisen uskostaluopumisen\nvilpittömyyttä, mutta hän hyväksyi ehdotukseni niin ilomielin ja\nmääräsi niin ripeästi upseereja ja miehiä käytettävikseni, että\nepäilysteni viimeisetkin hivenet häipyivät.\n\nKahden päivän kuluttua lentokone oli vartiotornin laella täysin\nlähtövalmiina. Thuvan Dihn ja Kulan Tith olivat antaneet kahden kansan\napukeinot määräysvaltaani -- miljoonia sotilaita oli käskettävissäni.\nMutta lentokoneeni kykenin minun ja Woolan lisäksi kantamaan vain yhden\nmiehen.\n\nKun nousin koneeseen, sijoittui Thuvan Dihn viereeni. Loin häneen\nkysyvän ja hämmästyneen silmäyksen. Hän kääntyi puhumaan korkeimmalle\nseurassaan Kaoliin saapuneelle upseerille.\n\n\"Sinun tehtäväksesi uskon seurueeni saattamisen takaisin Ptarthiin\",\nsanoi hän. \"Siellä kykenee poikani hoitamaan hallitusta poissa\nollessani. Heliumin prinssi ei saa yksin mennä vihollismaahan, Olen\npuhunut. Hyvästi!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nHaaskaluolien läpi\n\n\nYötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen\nsuuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen\njälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.\n\nAikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo\nlentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme\npohjoisia arktisia seutuja.\n\nKaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden\nlukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut\nvarovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen\netelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.\n\nMiten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta\nkuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa\nympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.\n\nJäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei\ntarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin,\nettä joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän\n\"kiellettyyn maahan\", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet\nsitä nimittää.\n\nHidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä\naikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan,\njoten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla\ntodellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin\nsellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa\nHeliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain\nmuutamien metrien korkeudessa -- kirjaimellisesti tunnustellen tietämme\npimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita\nMarsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.\n\nÄkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin\nperäsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut\ntörmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui\nkorkeaan esteeseen vinossa suunnassa.\n\nAlus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä\npäällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula\nedellä maahan kuuden metrin korkeudesta.\n\nOnneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi\nlentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella\njuuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin\njuurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka\nesti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet\nlähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän,\nylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.\n\nKatsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.\n\nYön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin\nsilkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.\n\nPäivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen\ntoiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei\nollut kovinkaan paljon ilon syytä.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi Thuvan Dihn. \"Kuinka voimme selviytyä tuosta\nylipääsemättömästä esteestä?\"\n\n\"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön\", vastasin. \"En\nusko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen\ntäydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan\npaikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta\nkeinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja\nvaivaloisen jäisen tien kulkemiseen.\"\n\nViisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin\njuurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä\nsaimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä\nhetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata\nkimppuumme.\n\nLukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat _aptien_ hyökkäykset.\n\nApti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella\nraajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi\nlumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa\nkahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin,\nkarvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.\n\nSen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta\nmaapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee\nkaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.\n\nSen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena\nlaajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien\njuurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta\nItse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.\n\nTällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella\neläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja\nvaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että\nkullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä\nmukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana,\nettä luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se\nvietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.\n\nPian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli\nlapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin\nkiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.\n\nSe seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo\noppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen\nriivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee\nkolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu\nniiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa\non täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat\nnauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan\nsensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä\nlähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi\nsattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.\n\nMyöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi\ntoivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen\nkaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan\nkoettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa\nasuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään --\nkenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan\nvoimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka\njotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä\npohjolassa.\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa.\nWoolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että\nmeidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän\nvikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.\n\nLähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten\näkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja\nvaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.\n\nTavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli\nsyviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin\nlipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana\nsieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein\ntukahduttaa.\n\nTaaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia\nsatoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.\n\nKun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui\neteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi\njäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen\nkatselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.\n\nInhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen\nThuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.\n\n\"Kaikkien esi-isieni nimessä!\" hän ihmetteli. \"Totta totisesti olen\nsaanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella\nniiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.\n\n\"-- Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa\nkertomuksissa -- niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien\naikana pidetty taruna -- kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen\npaetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun\nhallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava\nturvapaikoistaan.\n\n\"-- Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet\nyhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät\naukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan\nhedelmälliseen laaksoon.\n\n\"-- Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin\nankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja\nluoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava,\nvoittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit,\njotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä\ntakaa-ajoa.\n\n\"-- Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu\nHaaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat\nmaataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin\nkertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky -- kaikki\nse, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa\nhajua, joka tuntuu sieraimissamme.\n\n\"-- Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella,\nsillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät\nsaaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta\nse on ainoa.\"\n\n\"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan\nvievän tien?\" huudahdin.\n\n\"Olen niin varma kuin voin olla\", vastasi hän, \"kun luuloani tukemassa\non vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki\nyksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun\nvaltakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme\nlöytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien.\"\n\n\"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi\", virkoin, \"niin täällä\nselvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen\npoikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat\nretkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta\nolleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan\nmuuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi,\nettä he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin\ntoiselta puolen.\"\n\nPuhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen\nyli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut\nolivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.\n\nIhmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina\nkasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä,\njonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana\nolevan toisen luolan suulle.\n\nTämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten\ninhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli\nmelkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka\ntupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.\n\n\"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?\"\nkysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.\n\n\"Ei luullakseni pitkää aikaa\", vastasin. \"Rientäkäämme sen vuoksi! Minä\nmenen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!\" Näin\nsanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.\n\nKohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan\nläpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä.\nKahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.\n\nOnkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat,\ntoiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään\nnaaraksista.\n\nTäällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot\nsilmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi\nniin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta\npimeys.\n\nYritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin\näärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän\npalaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin\noloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit\nettä muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin\npäästäisiin päämäärään.\n\n\"Sillä välin\", jatkoin, \"voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni\nitselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu,\nniin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja\ntuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja\ntyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa.\"\n\n\"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter\", selitti Thuvan\nDihn. \"Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi.\nOlen puhunut.\"\n\nHänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli\nniin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa\npantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni\nkirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin\nHeliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä\nväijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se\nsuinkin olisi mahdollista.\n\nKun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä\npeloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista\ntiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja\nihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi\nvälttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.\n\nIlmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani\ntotellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni,\nvaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi.\nSe hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti\nhetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.\n\nCarthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet\nHaaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä\noli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin\nylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä\nkahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin\njäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen\nisoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he\nvielä elivät.\n\nEdelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin\npojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas,\nettä sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.\n\n\"Ja\", lopetin kirjeeni, \"jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä\njos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta\nhauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni\nkanssa.\"\n\nWoolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa\npohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi,\nmutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien\nkeskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat\nsyöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.\n\nPian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää\nkaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden,\nvaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.\n\nYksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla\nolevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää\nvain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä\nsinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.\n\nSilloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten\ntoista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti\nvahdinpitoa.\n\nVihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden\npesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen\nvalppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman,\nja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme\nhyvänsä, päätimme koettaa sitä.\n\nSitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen\nluolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille\nsen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle\npuolelle painautuen seinää vasten.\n\nPäästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa\nkohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti\ntunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.\n\nKun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä\nkummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti\npäästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.\n\nHeti tähystimme kahdeksanteen luolaan -- ei yksikään apti liikahtanut.\nRyömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja\nvaaralliseen pesään.\n\nHitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen\nkookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut\nmitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme\nliejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.\n\nOlimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti\nrauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni\npedon sivuitse.\n\nOdotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en\nuskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli\nterävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta\ntuuheasta turkista.\n\nVihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin\nselvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa\nolevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani\npeloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.\n\nThuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien\nhuomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet\nkahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta,\njotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa\non mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän\nkallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.\n\nThuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista\nluolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.\n\nPerästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa\nluolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen\ntai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin\nmahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi\nkohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa\nne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri\nsellaisena päivänä.\n\nLähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään\npeittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän\npolun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut\njäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin\nvähän matkaa eteenpäin.\n\nParin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle,\njonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle\nrinteelle.\n\nSuoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia\nmiehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.\n\n\"Barsoomin keltaisia ihmisiä!\" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen\nolisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se\nrotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja\neristettyyn maahan, todella oli olemassa.\n\nVetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen\npuuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella\nselin meihin päin.\n\nYksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen\nsilmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.\n\nPian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän\noli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit,\nkuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta,\nkun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan\nvalkoisesta aptinnahasta.\n\nKeltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä\nriippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty\nmaljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja\nkovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.\n\nNämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä\npuolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta\nmyöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka\nhämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.\n\nHuomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan.\nNimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka\npäässä oli koukku.\n\nToinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje,\npituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja\nkaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui\nvarushihnoista tikari.\n\nKun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin\nmiekkoihinsa -- koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä,\nkun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen\nrenkaan kannattamana.\n\nKun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka\neniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.\n\nAhdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin\noivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.\n\nTerävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa,\nmutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle,\nja koukku sattui sen koverrukseen.\n\nKerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä\nvastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen\nlävitseen.\n\nMutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli\npaljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa,\nniin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat\nviisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta\npuolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat\nhänet.\n\nMyötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en\ntuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet\nristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset\nvastustajat teurastaisivat uljaan miehen.\n\nHyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan\nkelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni\nsiihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.\n\nNiinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut\nvalkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän\nviiden vastustajan kanssa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKeltaisen kansan keskuudessa\n\n\nThuvan Dihn ei vitkastellut rientäessään rinnalleni, ja vaikkakin\nkoukkupäiset aseet olivat meistä outoja ja olimme niiden käsittelyyn\ntottumattomia, niin pian olimme kolmisin selviytyneet viidestä\nmustapartaisesta vastustajastamme.\n\nKun taistelu oli päättynyt, kääntyi uusi tuttavamme minuun päin,\nirroitti kilven ranteestaan ja tarjosi sitä minulle. En tietänyt, mitä\nhänen menettelynsä merkitsi, mutta arvelin hänen sillä tavoin tahtovan\nosoittaa kiitollisuuttaan.\n\nMyöhemmin kuulin, että kilven antaja siten kuvaannollisesti osoitti\nolevansa valmis uhraamaan henkensä vastalahjaksi jostakin suuresta\npalveluksesta. Ja minun oli odotettu kieltäytyvän, kuten empimättä\nteinkin.\n\n\"Ota sitten Talulta, Marentinan ruhtinaalta\", lausui keltainen mies,\n\"tämä kiitollisuuden merkki.\" Näin sanoen hän pisti kätensä avaran\nturkkinsa liepeen alle ja veti esille rannerenkaan, jonka hän kiinnitti\nkäteeni. Sitten hän suoritti saman toimituksen Thuvan Dihnille.\nSenjälkeen hän kysyi nimeämme ja kotimaatamme. Hän näytti olevan hyvin\nperehtynyt ulkomaailman maantietoon, ja kun selitin olevani Heliumista,\nhän kohotti kulmiaan.\n\n\"Vai niin\", hän huomautti, \"olet etsimässä hallitsijaanne ja hänen\nseuruettaan?\"\n\n\"Mitä tiedät heistä?\" kysyin.\n\n\"En paljoakaan muuta kuin että he joutuivat setäni Salensus Ollin,\njeddakien jeddakin, Okarin, Barsoomin keltaisen kansan maan,\nhallitsijan vangiksi. Heidän kohtalostaan en tiedä mitään, sillä olen\nsodassa setäni kanssa, joka tahtoisi musertaa valtani Marentinan\nruhtinaskunnassa.\n\n\"-- Nämä sotilaat, joiden käsistä juuri pelastitte minut, on hän\nlähettänyt väijymään ja surmaamaan minut, sillä he tietävät, että\nsaavun usein yksin metsästämään pyhiä apteja, joita Salensus Oll\ninnokkaasti palvoo. Hänen vihansa johtuikin osaksi siitä, että kammoan\nhänen uskontoansa. Mutta pahimmin hän pelkää kasvavaa valtaani ja\nsuurta puoluetta, jolla on kannattajia kautta koko Okarin ja joka\npyrkii korottamaan minut Okarin hallitsijaksi ja jeddakien jeddakiksi\nhänen sijastaan.\n\n\"-- Hän on julma ja tyrannimainen valtias, ja jollei häntä niin kovasti\npelättäisi, niin voisin yhdessä yössä koota armeijan, joka lakaisisi\ntieltään hänen harvalukuiset uskolliset kannattajansa. Oma kansani on\nminulle uskollinen, eikä pieni Marentinan laakso ole vuoteen maksanut\nSalensus Ollille veroa.\n\n\"-- Eikä hän saa meitä väkivoimalla nujerretuksi, sillä kymmenkunta\nmiestä voi puolustaa Marentinaan vievää ahdasta solaa miljoona-armeijaa\nvastaan. Mutta nyt sinun asioihisi! Kuinka voin auttaa teitä? Palatsini\non käytettävissänne, jos osoitatte minulle sen kunnian, että tulette\nMarentinaan.\"\n\n\"Kun tehtävämme on suoritettu\", vastasin, \"noudatamme mielihyvin\nkutsuasi. Mutta nyt autat meitä parhaiten neuvomalla meille tien\nSalensus Ollin hoviin ja jonkun keinon, jolla pääsisimme kaupunkiin ja\npalatsiin tai yleensä siihen paikkaan, missä ystävämme ovat\nvangittuina.\"\n\nTalu silmäili vakavana parrattomia kasvojamme sekä Thuvan Dihnin\npunaista ja minun valkeata ihoani.\n\n\"Ensin teidän on lähdettävä Marentinaan\", hän selitti, \"sillä\nulkomuotoanne on tuntuvasti muutettava, ennenkuin voitte toivoa\npääsevänne ainoaankaan Okarin kaupunkiin. Teidän on saatava keltaiset\nkasvot ja musta parta sekä sellaiset tamineet ja varusteet, jotka\nherättävät mahdollisimman vähän epäluuloja. Palatsissani on mies, joka\nvoi muuttaa ulkonäkönne sellaiseksi, että käytte yhtä puhdasverisistä\nkeltaisista miehistä kuin itse Salensus Oll.\"\n\nHänen neuvonsa tuntui järkevältä, ja kun meillä ei näyttänyt olevan\nmitään muuta keinoa päästä turvallisesti Kadabraan, Okarin\npääkaupunkiin, lähdimme Marentinan ruhtinaan Talun kanssa hänen pientä,\nkallioiden suojaamaa kotimaatansa kohti.\n\nTie oli vaikeakulkuisimpia mitä olen koskaan nähnyt enkä ihmettele,\nettä marentinalaisten ei tarvitse paljoakaan pelätä hyökkäystä\ntällaisessa maassa, jossa lisäksi ei ole thoateja eikä lentokoneita.\nMutta vihdoin saavuimme määräpaikkaamme, jonka ensiksi näimme matalalta\nkukkulalta noin kahden ja puolen kilometrin päästä itse kaupungista.\n\nTämä marsilaisesta sementistä rakennettu kaupunki sijaitsi syvässä,\nsuojaisessa laaksossa. Kadut, torit ja aukiot olivat kaikki lasikaton\npeitossa. Ympäristö oli kokonaan hautautunut lumeen ja jäähän, mutta\nkaupunkia kattava pyöreä, kupumainen kristallikatos oli aivan paljaana.\n\nSilloin oivalsin, kuinka sikäläinen kansa suojaa itseään arktisen\nilmaston pakkasia ja rajusäitä vastaan, eläen mukavuudessa ja\nylellisyydessä ikuisen jään peittämässä maassa.\n\nHeidän kaupunkinsa olivat todellisia lämpöhuoneita, ja astuessani nyt\nensi kertaa yhteen heidän kaupungeistaan valtasi minut rajaton\nkunnioitus ja ihailu tämän maailmalta hautautuneen kansan tieteellistä\nkykyä ja rakennustaitoa kohtaan.\n\nHeti kun olimme tulleet kaupunkiin, Talu riisui nahkaiset\npäällysvaatteensa, kuten mekin teimme, ja sain nähdä, että hänen muut\ntamineensa erosivat varsin vähän Barsoomin punaisten kansojen\nkäyttämistä. Nahkaisia, jalokivien ja metallikoristusten peittämiä\nvarustuksiaan lukuun ottamatta hän oli alaston, eivätkä vaatteet\nolisikaan olleet mukavia niin lämpimässä ja kosteassa ilmassa.\n\nKolme päivää viivyimme ruhtinas Talun vieraina, ja hän käyttäytyi meitä\nkohtaan mahdollisimman huomaavasti ja vieraanvaraisesti. Hän opasti\nmeitä katsomassa kaikkia laajan kaupunkinsa mielenkiintoisia\nnähtävyyksiä.\n\nMarentinan ilmatehdas kykenisi rajattomasti pitämään yllä elämää\npohjoisnavan kaupungeissa, vaikkakin kaikki elolliset olennot kuolevan\nMarsin muissa osissa tukehtuisivat ilman puutteesta, jos suuren\nkeskustehtaan toiminta taaskin häiriintyisi, kuten sinä muistettavana\naikana, jolloin sain tilaisuuden turvata hengen ja onnen tämän jo\nsilloin niin voimakkaasti rakastamani oudon taivaankappaleen\nasukkaille.\n\nHän näytteli meille lämmityslaitosta. Auringon säteet kootaan tilaviin,\nkaupungin alla oleviin säiliöihin, ja tavattoman vähällä voidaan\njatkuvasti säilyttää kesäinen lämpö tässä paratiisimaisen upeassa\narktisessa puutarhassa.\n\nLeveillä kaduilla, joiden pintaa peitti kylvetty, keltainen kuivuneiden\nmerenpohjien kasvullisuus, liikkui äänettömästi keveitä ja ilmavia\nlentorattaita, ainoita jättiläismäisen jäämuurin pohjoispuolella\nkäytettyjä liikennevälineitä.\n\nNäiden ainutlaatuisten rattaiden leveät pyöränkehät ovat kumimaisia\nkaasurenkaita, jotka on täytetty Barsoomin kahdeksansilla eli eteenpäin\najavilla säteillä -- Marsilaisten erinomainen keksintö, jonka nojalla\nvaltavat ilmalaivat ovat tulleet mahdollisiksi ja punainen rotu voinut\nsaavuttaa ylivallan ulkomaailmassa. Juuri nämä säteet työntävät tähden\nomaa tai sen heijastamaa valoa avaruuteen ja säiliöön koottuina ovat\nMarsin ilma-alusten kannatusvoimana.\n\nMarentinan lentorattaiden automobiilia muistuttavissa pyörissä on näitä\nsäteitä vain niin paljon kuin tarvitaan ohjaamiseen. Ja vaikkakin\ntakapyörät on kytketty koneeseen, joten ne osaltaan auttavat koneen\nkäyntiä, niin rattaiden pääasiallisena eteenpäin työntävänä voimana on\npieni perään kiinnitetty potkuri.\n\nMinulla ei ole milloinkaan ollut miellyttävämpää tunnelmaa kuin\najaessani tällaisilla loistavan mukavilla rattailla, jotka keinuivat\nkeveästi kuin höyhen Marentinan pehmeillä sammalkaduilla. Ne liikkuivat\naivan äänettömästi tulipunaisten nurmikkosarkojen sivuitse ja Marsin\nkorkealle kehitetyille kasvilajeille ominaisten upeiden kukkien\nkoristamien puiden lehväholveissa.\n\nKolmannen päivän iltapuolella hoviparturi -- en osaa keksiä hänelle\nsopivampaa maapallolla käytettyä nimitystä -- muutti sekä Thuvan Dihnin\nettä minut niin toisennäköisiksi, etteivät omat vaimommekaan olisi\nikinä meitä tunteneet. Ihomme väri oli yhtä sitruunankeltainen kuin\nhänen omansakin, ja sileihin kasvoihimme oli kätevästi kiinnitetty\nmusta parta ja samanväriset viikset. Okarin sotilaiden varustukset\ntäydensivät valepukumme, ja lämpöhuone-kaupunkien ulkopuolella\nliikkumista varten saimme kumpikin musta- ja keltaviiruisen\norlukinnahkaisen turkin.\n\nTalu antoi meille tarkat ohjeet Okarin, keltaisen rodun kansan,\npääkaupunkiin Kadabraan vievästä tiestä. Mutta lisäksi tämä kelpo\nystävä saattoi meitä vielä jonkun matkaa ja luvattuaan sitten auttaa\nmeitä, milloin ja miten vain tulisi tilaisuutta, sanoi meille\njäähyväiset.\n\nErotessamme hän pujotti sormeeni omituisenmuotoisen sormuksen, johon\noli upotettu sysimusta himmeä kivi. Tämä kivi näytti enemmän kivihiilen\npalaselta kuin rajattoman arvokkaalta barsoomilaiselta jalokiveltä,\njoka se todellisuudessa oli.\n\n\"Näitä on vain kolme lohkaistu emäkivestä\", selitti Talu, \"joka on\nminun hallussani. Ne olen antanut erittäin luotetuille ylimyksilleni,\njotka kaikki on lähetetty Salensus Ollin hoviin suorittamaan salaisia\ntehtäviä.\n\n\"-- Jos joudut viittätoista metriä lähemmäksi jotakuta näistä\nkolmesta, niin tunnet siinä sormessa, jossa sormus on, äkillistä\nkihelmöimistä. Toisen sormuksen kantaja tuntee sitä myöskin. Se\naiheutuu sähköaalloista, jotka joutuvat liikkeeseen, kun kaksi\ntällaista samasta emäkivestä lohkaistua kappaletta joutuu toistensa\nvaikutuspiiriin. Siitä tiedät, että läheisyydessäsi on ystävä, jonka\napuun voit tarpeen vaatiessa turvautua.\n\n\"-- Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin\nälä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise\nsormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä\nvaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla\nsinulle henkeäsi arvokkaampi.\"\n\nTämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin\nMarentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran\nkaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.\n\nJo samana iltana saimme muurien ympäröimän ja lasikatoksisen Kadabran\nnäkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä\nnotkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme\nlaaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan\nkaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa\npaljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin\nsadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.\n\nKaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan\nsijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme\nnäimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti\npäätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu\noli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen\nsellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme\noli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen\nheräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat\nolivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä\ntulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme\nantamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue,\njossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja\nkohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme\nedellisenä iltana saapuneet.\n\nAnnoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten\nryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät\nkukkuloilla.\n\nPäästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa,\njolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä\nhetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi\nverrattain helposti.\n\n\"Kaor!\" huudahdin astuen heitä kohti.\n\n\"Kaor!\" vastasi seuruetta komentava upseeri.\n\n\"Olemme Illallista\", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin,\njonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. \"Saavuimme vasta\neilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna,\nettä olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei\nole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne\npyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne.\"\n\nUpseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan\ntulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että\nhe olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu\nolikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta\nmeidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä,\nsillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä\nnorsunkokoisia petoeläimiä oleksii.\n\nMetsästykseen nähden meni se päivä aivan hukkaan, sillä emme nähneet\nainoatakaan orlukia. Mutta se oli meidän onneksemme, sillä keltaisia\nmiehiä harmitti huono onni niin kovasti, etteivät he tahtoneet palata\nkaupunkiin samasta portista, jonka kautta olivat aamulla tulleet, sillä\nhe olivat nähtävästi suurennellen kerskuneet portin kapteenille, kuinka\ntaitavia he olivat tässä vaarallisessa urheilussa.\n\nLähestyimme senvuoksi Kadabraa sellaiselta kohdalta, joka oli useiden\nkilometrien päässä seurueen aamulla käyttämästä poreista, joten me\nvältimme vaaran joutua selittelemään ja vastaamaan portin kapteenin\nkiusallisiin kysymyksiin, jonka olimme kertoneet neuvoneen meitä\nlähtemään juuri tämän metsästysseurueen jäljestä.\n\nPäästyämme aivan kaupungin lähelle kiintyi huomioni korkeaan, mustaan\ntorniin, joka kohosi satoja metrejä ilmaan, kuten näytti, sekavasta,\nnyt osittain lumen peittämästä köysi- ja hylkyläjästä.\n\nEn uskaltanut kysyä, mikä se oli, peläten herättäväni epäluuloja, jos\npaljastaisin ilmeisen tietämättömyyteni sellaisista seikoista, jotka\nminun keltaisena miehenä kenties pitäisi tuntea. Mutta ennenkuin\nsaavuimme kaupungin portille, sain tietää kolkon tornin tarkoituksen ja\nsen juurella olevan valtavan korkean kasan merkityksen.\n\nOlimme melkein kaupungin portilla, kun eräs seurueen jäsen kehoitti\ntovereitaan katsomaan, viitaten samalla eteläistä taivaanrantaa kohti.\nTähystin hänen osoittamaansa suuntaan ja erotin ison lentokoneen, joka\nläheni nopeasti laaksoa ympäröivien kukkuloiden ylitse.\n\n\"Yhä lisää hulluja, jotka pyrkivät ratkaisemaan kielletyn pohjolan\narvoitusta\", puheli upseeri puolittain itsekseen. \"Eivätkö he koskaan\nluovu onnettomasta uteliaisuudestaan?\"\n\n\"Toivottavasti eivät\", vastasi eräs sotilaista, \"sillä miten sitten\nsaisimme orjia ja kuinka kävisi kisojemme?\"\n\n\"Se on totta. Mutta kuinka typeriä nautoja he ovatkaan, kun heitä\nyhtenään saapuu sellaiseen seutuun, josta ei yksikään heistä ole ikinä\npalannut!\"\n\n\"Odottakaamme, että näemme tämän lentokoneen lopun\", ehdotti miehistö.\n\nUpseeri katsahti kaupunkiin päin.\n\n\"Vartiosto on sen huomannut\", hän sanoi, \"me voimme jäädä tänne, sillä\nmeitä ei tarvittane.\"\n\nMinäkin silmäsin kaupunkiin päin ja näin useita satoja sotilaita\ntulevan lähimmästä portista. He liikkuivat verkkaisesti, ikäänkuin ei\nolisi ollut vähääkään kiirettä -- eikä ollutkaan, kuten pian sain\nnähdä. Sitten vilkaisin taaskin lentokoneeseen. Se kiiti nopeasti\nkaupunkia kohti, ja kun se oli tullut tarpeeksi lähelle, ällistyin\nhuomatessani, että sen potkurit eivät pyörineet.\n\nSe lensi suoraan kolkkoa tornia kohti. Viimeisellä hetkellä alkoivat\npotkurin isot siivet pyöriä takaisinpäin, mutta alus meni eteenpäin\nikäänkuin jonkun valtavan, vastustamattoman voiman vetämänä.\n\nSen kannella vallitsi kiihkeä hälinä; miehiä juoksenteli sinne tänne,\npanostaen tykkejä ja valmistautuen laskemaan lentoon pieniä yhden\nmiehen lentokoneita, joita kuuluu kokonainen laivue jokaisen\nmarsilaisen sotalaivan varustuksiin. Alus kiiti yhä lähemmäksi mustaa\ntornia. Seuraavalla hetkellä se törmäisi siihen. Samalla liehui\nlaivasta tuttu merkki, jolla pienet lentokoneet lähetetään taajana\nparvena lentoon emolaivan kannelta.\n\nHeti kohosi alukselta satakunta pientä lentokonetta muistuttaen\ntavatonta hyttysparvea. Mutta tuskin ne olivat päässeet irti\ntaistelulaivan kannelta, kun jokainen keula kääntyi tornia kohti, ja\nnekin syöksyivät hirvittävää vauhtia samaa nyt välttämättömältä\nnäyttävää tuhoa kohti, joka uhkasi suurempaa alusta.\n\nHetkistä myöhemmin tapahtui törmäys. Miehiä suistui laivan kannelta\njoka suuntaan, ja alus itse syöksyi musertuneena ja vääntyneenä tornin\njuurella olevaan hylkyläjään.\n\nYhtä aikaa sen kanssa putosivat sen pienet lentokoneet tiheänä kuurona,\nsillä kaikki ne olivat rajusti törmänneet vankkaa tornia vasten.\n\nPanin merkille, että turmeltuneet lentokoneet liukuivat maahan pitkin\ntornin kupeita ja etteivät ne pudonneet niin nopeasti kuin olisi\nodottanut. Ja silloin selvisi minulle äkkiä tornin salaisuus ja samalla\noivalsin, mistä syystä liian kauaksi jäämuurin tälle puolelle\nuskaltautunut lentäjä ei milloinkaan päässyt palaamaan. Torni oli\nvaltavan voimakas magneetti, ja kun joku alus kerran joutui sen väkevän\nkaikissa barsoomilaisissa lentoaluksissa runsaasti käytetyn,\naluminiumiteräkseen vaikuttavan vetovoiman piiriin, ei mikään voima\nenää voinut estää sitä saamasta sellaista loppua, jollaisen juuri\nolimme nähneet.\n\nMyöhemmin sain tietää, että torni on täsmälleen Marsin magneettisen\nnavan kohdalla, mutta en voi sanoa, lisäsikö se seikka ollenkaan tornin\nääretöntä vetovoimaa. Olen sotilas enkä tiedemies.\n\nNyt vihdoinkin sain Tardos Morsin ja Mors Kajakin pitkäaikaisen\npoissaolon selityksen. Nämä uljaat ja pelottomat sotilaat olivat\nuhmailleet jäisen pohjolan salaperäisiä vaaroja etsiessään Carthorisia,\njonka viipymisen johdosta hänen kauniin äitinsä, Heliumin prinsessan\nDejah Thorisin, pää oli painunut surusta kumaraan.\n\nHeti kun viimeinen lentokone oli pudonnut tornin juurelle, kiiruhti\nparvi mustapartaisia keltaisia sotilaita hylkyläjälle, ottaen vangiksi\nloukkautumatta säilyneet tulokkaat ja surmaten silloin tällöin miekan\niskulla haavoittuneen, johon heidän ilkkuvat ja loukkaavat sanansa\neivät näyttäneet pystyvän.\n\nJotkut vammoilta selviytyneet punaiset miehet taistelivat urhokkaasti\njulmia vihollisiaan vastaan, mutta enimmäkseen he olivat siksi\nhölmistyneitä heitä kohdanneesta kauheasta tuhosta, että ilman muuta\nnöyrästi alistuivat kultaisiin kahleihin, joihin heidät kiinnitettiin.\n\nKun kaikki vangit oli saatu kahleihin, palasi seurueemme kaupunkiin.\nPortilla tuli meitä vastaan lauma hurjia apteja, joita kutakin kaksi\nniiden rinnalla marssivaa sotilasta talutti kultaiseen kaulanauhaan\nkiinnitetyistä vankoista, myöskin kultaisista ketjuista.\n\nHeti portin ulkopuolelle päästyään kaitsijat päästivät koko kauhean\nlauman irti, ja kun pedot hyppien kiitivät kolkkoa, mustaa tornia\nkohti, niin minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mitä varten ne oli\ntuotu. Jollei Kadabran julmassa kaupungissa olisi ollut ihmisiä, jotka\ntarvitsivat apuani paljoa kipeämmin kuin tuhansien lentokonehylkyjen\nmuodostamalla kylmällä röykkiöllä viruvat vainajat ja kuolevat\nhaavoittuneet, niin en olisi voinut pidättyä, vaan olisin rientänyt\ntakaisin ottelemaan heitä raatelemaan ja ahmimaan päästettyjen\nhirvittävien otuksien kanssa.\n\nMutta asian näin ollen en voinut muuta kuin pää painuksissa seurata\nkeltaisia sotilaita ja kiittää onneani siitä, että voin Thuvan Dihnin\nkanssa astella näin keveästi Salensus Ollin pääkaupunkiin.\n\nPorttien sisäpuolella meidän ei ollut ensinkään vaikeata päästä eroon\naamuisista ystävistämme, ja pian olimme marsilaisessa majatalossa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nVankilassa\n\n\nBarsoomin yleiset majatalot ovat, kuten olen huomannut, kaikki\njotakuinkin samanlaisia. Niissä ei ole yksityishuoneita lainkaan muuta\nkuin aviopareja varten.\n\nMiehet, joilla ei ole vaimo muassaan, saatetaan tilavaan huoneeseen,\njonka perin tarkasti puhtaana pidetty lattia on tavallisesti valkeata\nmarmoria tai paksua lasia. Siellä on useita pieniä, lattiasta kohoavia\nlavoja vieraiden vuodesilkkejä ja -turkiksia varten, ja jollei\nvieraalla itsellään ole niitä puhtaina, annetaan hänelle niitä\nmitättömästä maksusta.\n\nMies, jonka tavarat kerran on sijoitettu jollekin lavalle, on silloin\ntalon vieras, ja lava on hänen käytettävissään, kunnes hän poistuu. Ei\nkukaan kajoa hänen tavaroihinsa, sillä Barsoomissa ei ole varkaita.\n\nKun salamurha on ainoa varottava rikos, niin majatalojen omistajat\npalkkaavat aseistettuja vahteja, joita astelee makuuhuoneissa\nedestakaisin yötä päivää. Vahtien lukumäärä ja heidän varustustensa\nlaatu ovat yleensä merkkinä siitä, missä kunnossa majatalo on.\n\nItse majataloissa ei tarjoilla ruokaa, mutta tavallisesti on ruokala\nniiden yhteydessä. Makuusaliin liittyy kylpyhuone, ja jokaisen vieraan\non peseydyttävä joka päivä tai lähdettävä tiehensä.\n\nTavallisesti on toisessa tai kolmannessa kerroksessa avara makuuhuone\nyksinäisiä naisvieraita varten, mutta sen sisustus ja laitteet eivät\nolennaisesti eroa miehille varatusta huoneesta. Naisten turvana olevat\nvahdit ovat makuusalin ulkopuolella olevassa käytävässä, kun taas\nsisällä nukkujien keskellä liikkuu naispuolisia orjia valmiina\ntarvittaessa kutsumaan sotilaita saapuville.\n\nHämmästyksekseni panin merkille, että siinä majatalossa, johon me\nsijoituimme, kaikki vahdit olivat punaisia miehiä. Tiedusteluuni\nselitti eräs heistä, että he olivat orjia, jotka majatalon omistaja oli\nostanut hallitukselta. Minun makuulavani kohdalla asteleva mies oli\nollut mahtavan marsilaiskansan laivaston komentaja, mutta kohtalon\noikku oli ajanut hänen lippulaivansa jäämuurin ylitse magneettitornin\nvetovoimapiiriin, ja useita pitkiä vuosia hän oli nyt ollut keltaisen\nkansan orjana.\n\nHän kertoi minulle, että ulkoisen maailman prinssejä, jedejä, jopa\njeddakejakin oli orjina palvelemassa keltaista rotua. Mutta kun kysyin\nhäneltä, oliko hän kuullut mitään Mors Kajakista ja Tardos Morsista,\nhän pudisti päätään selittäen, ettei hän ollut kuullut heidän joutuneen\ntänne vangeiksi, vaikkakin hän tunsi hyvin vankien entisen arvon ja\nmaineen.\n\nEi myöskään ollut huhuakaan thernien isän ja ensisyntyisten mustan\ndatorin saapumisesta tullut hänen korviinsa, mutta hän ehätti\nselittämään, että hänellä oli perin niukat tiedot palatsin sisäisistä\ntapahtumista. Näin hänen aika lailla ihmettelevän sitä, että keltainen\nmies niin uteliaasti tiedusteli eräiden jäämuurin takaa saapuneiden\npunaisten vankien kohtaloa ja että oman rotuni tavat ja olot olivat\nminulle niin tuntemattomia.\n\nOlin itse asiassa unohtanut valepukuni nähdessäni punaisen miehen\nastelevan makuulavani edessä, mutta hänen ilmeensä, joista kuvastui yhä\nlisääntyvä ihmettely, varoittivat minua ajoissa, sillä en missään\nnimessä halunnut kenellekään ilmaista, ken olin, jollei se olisi eduksi\npuuhilleni; enkä voinut ymmärtää, miten tämä mies-parka olisi voinut\nhyödyttää minua, vaikkakin mielessäni arvelin, että myöhemmin minä\nvoisin tehdä palveluksen sekä hänelle että kaikille muille tuhansille\nvangeille, jotka Kadabrassa toimittelivat tylyjen isäntiensä\nmääräyksiä.\n\nThuvan Dihn ja minä pohdimme sinä iltana suunnitelmiamme istuessamme\nrinnakkain silkki- ja turkisvuoteellamme satojen huoneessa olevien\nkeltaisten miesten keskellä. Puhelimme hiljaa kuiskaten, mutta sitähän\nvaatii kohteliaisuuskin yleisessä majatalossa, joten emme herättäneet\nepäluuloja.\n\nMutta kaikenhan täytyi olla vain turhaa haaveilua, ennenkuin saisimme\ntilaisuuden tarkastella kaupunkia ja yrittää Talun ehdottaman\nsuunnitelman toimeenpanoa. Sanoimme toisillemme hyvää yötä ja\npaneuduimme levolle.\n\nSyötyämme seuraavana aamuna aamiaista lähdimme katselemaan Kadabraa, ja\nkun Marentinan ruhtinas oli runsaskätisesti varannut meille Okarissa\nkäypää rahaa, ostimme sirot lentorattaat. Jo Marentinassa olimme\nopetelleet niitä ohjaamaan ja vietimme päivämme hupaisasti ja\nhyödyllisesti, tutkien kaupunkia. Myöhään iltapäivällä, jolloin Talun\nkertoman mukaan tapaisimme hallitusvirkailijat toimistoissaan,\npysähdyimme aukion vieressä, vastapäätä jeddakin palatsia olevan upean\nrakennuksen eteen.\n\nRohkeasti astuimme sisään ovella seisovien aseistettujen\nvahtisotilaiden ohitse. Sisällä tuli meitä vastaan punainen orja\ntiedustamaan asiaamme.\n\n\"Sano isännällesi Soraville, että kaksi illallilaista sotilasta pyrkii\npalatsin vartiostoon\", käskin.\n\nTalu oli maininnut, että Sorav oli palatsin vartioston päällikkö, ja\nkun pidettäisiin todennäköisenä, että Salensus Ollin hovissa jo\nvuosikausia punottujen juonien saasta olisi tarttunut Okarin\nkaukaisista kaupungeista -- erikoisesti Illallista -- saapuneihin\nmiehiin vähemmän kuin muihin, niin hän oli ollut varma, että olisimme\ntervetulleita eikä meiltä paljoa kyseltäisi.\n\nHän oli yleispiirtein selittänyt meille kaikki, mitä hänen mielestään\nmeidän oli välttämätöntä tietää selviytyäksemme Soravin kuulustelusta.\nSen jälkeen joutuisimme itse Salensus Ollin tutkittaviksi, jotta hän\nsaisi selvän ruumiillisesta kunnostamme ja sotilaskelpoisuudestamme.\n\nOlimme siksi vähän harjoitelleet keltaisten miesten outojen\nkoukkumiekkojen ja maljamaisten kilpien käyttöä, ettemme kumpikaan\ntodennäköisesti selviytyisi lopullisesta kokeesta, mutta mahdollisesti\nmeidät, senjälkeen kun Sorav olisi meidät hyväksynyt, majoitettaisiin\nuseiksi päiviksi palatsiin odottamaan, kunnes jeddakien jeddakilla\nolisi aikaa panna meidät lopulliselle koetukselle.\n\nOdotettuamme muutamia minuutteja eteissalissa meidät käskettiin Soravin\nyksityiseen virkahuoneeseen, jossa tämä tuimannäköinen, mustapartainen\nupseeri tervehti meitä kohteliaasti. Hän tiedusti nimeämme ja asemaamme\nkotikaupungissamme ja saatuaan vastaukset, jotka ilmeisesti olivat\nhänestä tyydyttäviä, hän teki meille eräitä kysymyksiä, jotka Talu oli\narvannut etukäteen ja valmistanut meitä niihin vastaamaan.\n\nKuulustelua ei voinut kestää yli kymmenen minuutin, minkä jälkeen Sorav\nkutsutti luokseen adjutanttinsa käskien tämän merkitä meidät\nasianmukaisesti luetteloihin ja sitten saattaa meidät palatsissa\nolevaan, henkivartiostoon pyrkiville tulokkaille varattuun\nmajapaikkaan.\n\nAdjutantti vei meidät ensiksi omaan virkahuoneeseensa, jossa hän\nyhdellä kertaa mittasi, punnitsi ja valokuvasi meidät tätä tarkoitusta\nvarten älykkäästi sommitellulla koneella. Asiakirjoja ja kuvia syntyy\nyhtä aikaa viisi kappaletta eri hallitusvirastoissa, joista kaksi on\nmuissa kaupungeissa penikulmien päässä. Sitten hän opasti meidät\npalatsin alueen halki vartioston päämajaan jättäen meidät siellä\npäivystävän upseerin huostaan.\n\nTämä vuorostaan kuulusteli meitä lyhyesti ja lähetti sitten sotilaan\nsaattamaan meitä majapaikkaamme. Se sijaitsi rakennuksen takaosassa,\npuolittain erillisen tornin toisessa kerroksessa.\n\nKun kysyimme oppaaltamme, miksi meidät majoitettiin näin kauaksi\nvahtihuoneesta, hän vastasi, että henkivartioston vanhemmilla jäsenillä\noli tapana haastaa riitaa tulokkaiden kanssa koetellakseen näiden\nkuntoa. Tuloksena oli ollut niin lukuisia kuolemaan päättyviä\nkaksintaisteluja, että tämän tavan vallitessa oli käynyt vaikeaksi\nsäilyttää vartiostoa täysilukuisena. Salensus Oll oli senvuoksi\nsiirrättänyt kokelaiden majapaikan syrjemmäksi, ja heidät pantiin lukon\ntaakse, joten he olivat turvassa vartioston jäsenten hyökkäyksiltä.\n\nTämä harmillinen uutinen veti äkkiä ristin kaikkiin kauniisiin\nsuunnitelmiimme, sillä sehän merkitsi sitä, että saisimme itse asiassa\nolla Salensus Ollin palatsissa vankeina siihen asti, kunnes hän näkisi\nsopivaksi kutsuttaa meidät lopullisesti näyttämään kuntoamme.\n\nKun olimme laskeneet juuri tällä väliajalla ehtivämme suorittaa paljon\nlöytääksemme Dejah Thorisin ja Ptarthin Thuvian, niin olimme perin\nhuonolla tuulella, kun vankka lukko kalahti kiinni oppaamme jäljestä,\nsitten kun hän oli ohjannut meidät meille määrättyihin huoneisiin.\n\nKasvot kiukusta vääntyneinä käännyin Thuvan Dihniin päin. Toverini vain\npudisti päätään masentuneena ja meni huoneen toisessa päässä olevan\nikkunan ääreen.\n\nTuskin hän oli vilkaissut ulos, kun hän kutsui minua, äänessään\npidätetyn kiihtymyksen ja hämmästyksen väre. Olin heti hänen\nvierellään.\n\n\"Katso tuonne!\" sanoi Thuvan Dihn osoittaen pihalle.\n\nKatsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin kaksi naista, jotka\nkävelivät edes takaisin aidatussa puistossa.\n\nHeti paikalla tunsin heidät -- he olivat Dejah Thoris ja Ptarthin\nThuvia!\n\nSiellä he olivat, he, joita olin seurannut koko Marsin halki, navalta\nnavalle. Vain kolmen metrin välimatka ja jotkut metallitangot\neroittivat minut heistä.\n\nHuutaen kiinnitin heidän huomionsa itseeni, ja kun Dejah Thoris\nkatsahti minuun päin, tein merkin, jolla Barsoomin miehet osoittavat\nnaisilleen rakkauttaan.\n\nHämmästyksekseni ja kauhukseni hän suoristi niskaansa ja käänsi minulle\nselkänsä syvän halveksimisen ilmeen levitessä hänen hienoille\npiirteilleen. Ruumiini on tuhansissa taisteluissa saatujen arpien\npeittämä, mutta ei koko pitkän elämäni aikana yksikään haava ole\nkoskenut minuun niin kipeästi kuin tällä kertaa naisen pistävän kylmä\nkatse sydämeeni.\n\nHuokaisten käännyin toisaalle ja painoin kädet kasvoilleni. Kuulin\nThuvan Dihnin puhuttelevan Thuviaa, mutta heti sen jälkeen häneltä\npäässyt kummastunut huudahdus osoitti, että häntäkin oli oma tyttärensä\nhylkinyt.\n\n\"He eivät edes tahdo kuunnella\", valitti hän minulle. \"He ovat\nsulkeneet korvansa käsillään ja menneet puiston toiseen päähän. Oletko\nmilloinkaan nähnyt näin hullua, John Carter? Heidän täytyy olla\nnoiduttuja.\"\n\nRohkaisin mieleni ja palasin ikkunan ääreen, sillä vaikkapa Dejah\nThoris halveksien torjuikin minut luotaan, niin kuitenkin rakastin\nhäntä enkä malttanut olla katselematta hänen jumalaisen kauniita\nkasvojaan ja vartaloaan, mutta kun hän näki minun tuijottavan itseensä,\nhän kääntyi taaskin poispäin.\n\nHänen omituinen käyttäytymisensä meni yli ymmärrykseni, ja tuntui\nuskomattomalta, että Thuviakin vieroi isäänsä. Olisiko mahdollista,\nettä verraton prinsessani olisi yhä kamalan taikauskon vallassa, josta\nolin hänen taivaankappaleensa pelastanut? Saattaisiko hän kenties\nkirota ja halveksia minua sentähden, että olin palannut Dorin laaksosta\nja että olin polkenut pyhien thernien temppeleiden ja heidän itsensä\npyhyyttä?\n\nMitään muuta syytä en voinut keksiä hänen kummalliseen käytökseensä,\nmutta se taas tuntui tuiki mahdottomalta, sillä Dejah Thorisin rakkaus\nJohn Carteria kohtaan oli ollut suuri ja ihmeellinen -- paljoa\nvoimakkaampi kuin rotueroavaisuudet, periaatteet ja uskonto.\n\nMurheellisena katsellessani takaapäin hänen ylvästä, kuninkaallista\npäätään avautui puiston toisessa päässä oleva portti ja siitä ilmestyi\nmies. Astuessaan portista hän pisti jotakin keltaisen vahtisotilaan\nkouraan, ja välimatka oli siksi lyhyt, että erotin hänen antavan\nsotilaalle rahaa.\n\nArvasin heti, että tulokas oli päässyt puistoon lahjomalla. Hän lähti\nastelemaan naisia kohti. Tunsin hänet, hän ei ollut kukaan muu kuin\nThurid, ensisyntyisten musta dator.\n\nHän meni aivan naisten luokse, ennenkuin alkoi puhua, ja kun he sitten\nkääntyivät ympäri kuullessaan hänen äänensä, astahti Dejah Thoris\nsäpsähtäen taaksepäin.\n\nInhoittava hymy väikkyi Thuridin kasvoilla, kun hän lähestyi aivan liki\nDejah Thorisia ja sanoi jotakin. En erottanut hänen sanojaan, mutta\nprinsessani vastaus kuului selvästi.\n\n\"Tardos Morsin pojantytär osaa kuolla milloin hyvänsä\", sanoi Dejah\nThoris, \"mutta sinun mainitsemaasi hintaa hän ei ikinä voi hengestään\nmaksaa.\"\n\nSitten laskeutui mustaihoinen konna polvilleen hänen eteensä ja\nsuorastaan mateli tomussa rukoillen häntä. Kuulin hänen puhettaan vain\nosittain, sillä vaikkakin hän ilmeisesti oli kiihkeän intohimon\nraatelema, ei hän siitä huolimatta nähtävästi uskaltanut korottaa\nääntään peläten ilmituloa.\n\n\"Tahtoisin pelastaa sinut Matai Shangin käsistä\", kuulin hänen\nlavertelevan. \"Tiedät, mikä kohtalo sinua odottaa hänen luonaan. Enkö\nminä ole mielestäsi parempi kuin hän?\"\n\n\"En huolisi teistä kummastakaan\", vastasi Dejah Thoris, \"vaikkakin\nolisin vapaa, niin että voisin sen tehdä. Mutta, kuten hyvin tiedät, en\nole vapaa.\"\n\n\"Sinä _olet_ vapaa!\" huudahti Thurid. \"John Carter, Heliumin prinssi,\non kuollut.\"\n\n\"Sitä en usko. Mutta vaikka hän olisikin kuollut ja minun olisi\nvalittava toinen aviomies, niin ottaisin kasvi-ihmisen tai ison valkean\napinan mieluummin kuin Matai Shangin tai sinut, sinä musta kalot\",\nvastasi Dejah Thoris pilkallisesti.\n\nTurmeltunut lurjus menetti kaiken malttinsa, karkasi karkeasti kiroten\nhennon naisen kimppuun ja tarttui raa'asti häntä kurkusta. Kirkaisten\nriensi Thuvia auttamaan vankeustoveriaan. Myöskin minä tulin hulluksi\nraivosta ja kiskoin ikkunani ristikkotangot irti koloistaan, ikäänkuin\nne olisivat olleet pelkkää kuparilankaa.\n\nHeilautin itseni aukosta puistoon. Putosin vain kolmenkymmenen metrin\npäähän siitä paikasta, missä mustaihoinen oli kuristamaisillaan Dejah\nThorisin hengettömäksi, ja yhdellä ainoalla aimo hyppäyksellä olin\nhänen niskassaan. Sanaa sanomatta irroitin hänen saastaiset sormensa\nihanasta kaulasta ja ääntä päästämättä sinkautin hänet kuuden metrin\npäähän itsestäni. Raivosta puhkuen Thurid nousi jälleen seisaalleen ja\nhyökkäsi hurjistuneen härän tavoin päälleni.\n\n\"Keltanahka\", hän kiljui, \"et tietänyt, kehen satutit kurjan kätesi,\nmutta pian opetan sinut käsittämään, mitä ensisyntyisen loukkaaminen\nmerkitsee.\"\n\nSamassa hän oli kimpussani koettaen päästä käsiksi kurkkuuni. Mutta\nsaman tempun, jonka olin kerran tehnyt Issuksen temppelin pihalla, tein\nnyt uudelleen Salensus Ollin palatsin puistossa. Kumarruin hänen\nojennettujen käsivarsiensa alitse, ja hänen syöksyessään sivuitseni,\nannoin nyrkilläni hirvittävän täräyksen hänen leukaansa.\n\nHänelle kävi aivan samoin kuin silloinkin. Hän pyörähti kuin hyrrä,\nhänen polvensa notkahtivat ja hän retkahti maahan jalkojeni juureen.\nSamassa kuulin takaani ääntä.\n\nÄänessä oli ihmisiä hallitsemaan tottuneen henkilön käskevä sävy, ja\nkun käännyin ympäri ja näin jättiläiskokoisen, komean keltaisen miehen,\ntiesin kysymättäkin, että hän oli Salensus Oll. Hänen oikealla\nkupeellaan seisoi Matai Shang ja heidän takanaan parikymmentä\nvartiosotilasta.\n\n\"Kuka olet?\" ärjäisi jeddak. \"Ja mitä tarkoittaa tunkeutumisesi naisten\npuiston alueelle? En muista nähneeni sinua. Miten olet tänne päässyt?\"\n\nJollei hän olisi lausunut viimeisiä sanojaan, olisin tyyten unohtanut\nvalepukuni ja sanonut hänelle suoraan, että olin John Carter, Heliumin\nprinssi. Mutta hänen kysymyksensä palautti mielenmalttini. Osoitin\ntornin ikkunan särjettyä ristikkoa.\n\n\"Olen pyrkimässä palatsin vartiostoon\", vastasin, \"ja olin tornissa\nodottamassa, kunnes minut kutsuttaisiin lopulliseen koetukseen\nnäyttämään kuntoani. Ikkunasta näin tuon raakalaisen ahdistavan -- tätä\nnaista. En voinut, oi jeddak, kylmästi katsella sellaista tehtävän itse\npalatsin alueella tuntiessani, että tässäkin voin palvella sinua.\"\n\nSuorat sanani olivat ilmeisesti pystyneet Okarin hallitsijaan, ja kun\nhän tiedusti Dejah Thorisilta ja Ptarthin Thuvialta, jotka molemmat\nvakuuttivat puheeni todeksi, alkoi Thuridin asema näyttää varsin\nsynkältä.\n\nNäin Matai Shangin häijyjen silmien välähtävän ilkeästi, kun Dejah\nThoris kertoi, mitä Thuridin ja hänen välillään oli tapahtunut.\nKuvatessaan sitten, kuinka minä tein tyhjäksi ensisyntyisten datorin\naikeet, prinsessani oli hyvin kiitollisen näköinen, vaikkakin hänen\nsilmiensä ilmeestä näin, että jokin omituinen seikka saattoi hänet\nlevottomaksi ja hämilleen.\n\nEn ihmetellyt, että hän suhtautui minuun tällä tavoin, kun muita\nihmisiä oli saapuvilla. Mutta minuun koski vieläkin kipeästi, että hän\noli vieroksunut minua, vaikkakin hän oli ollut puistossa yksin Thuvian\nkanssa.\n\nKuulustelun jatkuessa loin silmäyksen Thuridiin ja yllätin hänet\ntuijottamasta itseeni silmät levällään ja ihmetellen. Äkkiä hän sitten\npurskahti nauramaan suoraan vasten kasvojani.\n\nVähän ajan kuluttua Salensus Oll kääntyi puhuttelemaan mustaihoista.\n\n\"Mitä on sinulla sanomista näiden syytösten johdosta?\" hän kysyi\nsyvällä, pelottavalla äänellä. \"Tohditko ojentaa kätesi tavoittamaan\nthernien isän valitsemaa naista, joka olisi sopiva puoliso itse\njeddakien jeddakille?\"\n\nTällöin mustapartainen tyranni vilkaisi himokkaasti Dejah Thorisiin,\nikäänkuin uusi ajatus, uusi pyyde olisi herännyt hänen mielessään ja\nsydämessään näiden sanojen johdosta.\n\nThurid oli juuri aikonut vastata. Ilkkuva, pahansuopa irvistys väikkyi\nhänen huulillaan ja hän osoitti minua syyttävästi, mutta kuultuaan\nSalensus Ollin sanat ja nähtyään tämän ilmeen hän nielaisi lauseensa.\n\nHänen katseensa välähti ovelasti, ja kun hän alkoi puhua, näin hänen\nkasvoistaan, että hän ei lausunut sitä, mitä oli aikonut.\n\n\"Oi mahtavin jeddak\", hän selitti, \"tämä mies ja nämä naiset eivät puhu\ntotta. Tämä epatto oli tunkeutunut puutarhaan auttamaan heitä\nkarkaamaan. Ulkopuolelta kuulin heidän keskustelunsa, ja kun tulin\ntänne, niin nainen kirkaisi ja mies karkasi kimppuuni ja oli vähällä\ntappaa minut.\n\n\"-- Mitä tiedät tästä miehestä? Hän on muukalainen, ja uskallan\nväittää, että hän on vihollistesi urkkija. Kohdista tutkimisesi\nmieluummin häneen, Salensus Oll, kuin ystävääsi ja vieraaseesi\nThuridiin, ensisyntyisten datoriin!\"\n\nSalensus Oll näytti joutuvan ymmälle. Hän kääntyi jälleen katsomaan\nDejah Thorisia. Silloin Thurid meni aivan lähelle häntä ja kuiskasi\nhänen korvaansa jotakin, mitä en kuullut.\n\nKeltainen hallitsija antoi heti määräyksen eräälle upseerilleen:\n\n\"Toimita tämä mies varmaan vankikoppiin odottamaan, kunnes meillä on\naikaa lähemmin syventyä tähän asiaan! Ja kun ristikot eivät näy yksin\nriittävän, niin paneta hänet kahleihin!\"\n\nSitten hän kääntyi ympäri ja poistui puutarhasta vieden mukanaan Dejah\nThorisin, jonka olalle hän laski kätensä. Myöskin Thurid ja Matai Shang\nlähtivät, ja portille päästyään mustaihoinen katsoi taakseen ja nauroi\ntaaskin vasten silmiäni.\n\nMitähän merkitsi hänessä tapahtunut äkillinen muutos? Saattoiko hän\naavistaa, kuka olin? Siinäpä se! Temppuni ja iskuni kaataessani hänet\ntoisen kerran tantereeseen oli paljastanut minut.\n\nKun vartijat raahasivat minut mukaansa, oli mieleni totisesti synkkä ja\nkatkera, sillä kahden Dejah Thorisia niin kauan ahdistaneen\nleppymättömän vihamiehen lisäksi oli nyt tullut vielä yksi, heitä\nmahtavampi. Olisinhan ollut typerä hölmö, jollen olisi tajunnut, että\njeddakien jeddakin, Okarin hallitsijan Salensus Ollin kauheaan sydämeen\noli äsken äkkiä syttynyt kiihkeä rakkaus Dejah Thorisia kohtaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nRunsauden holvi\n\n\nMinun ei tarvinnut virua kauan Salensus Ollin vankilassa. Sinä lyhyenä\naikana, jonka siellä olin, aprikoin usein mielessäni, kuinka oli käynyt\nPtarthin jeddakille Thuvan Dihnille.\n\nKelpo toverini oli tullut perässäni puistoon, kun hyökkäsin Thuridin\nkimppuun, ja kun Salensus Oll oli Dejah Thorisin ja muiden kanssa\npoistunut jättäen Ptarthin Thuvian jälkeensä, oli Thuvan Dihn myöskin\njäänyt puistoon tyttärensä luokse, sillä hänen varustuksensa olivat\nsamanlaiset kuin vartijoiden.\n\nKun viimeksi näin hänet, hän seisoi paikallaan odottaen, että minua\nsaattavat sotilaat sulkisivat portin, joten hän jäisi kahden Thuvian\nkanssa. Olivatko he kenties voineet päästä pakoon? En saattanut sitä\nuskoa, mutta kaikesta sydämestäni sitä kuitenkin toivoin.\n\nKolmantena vankeuspäivänäni saapui kymmenkunta sotilasta noutamaan\nminua vastaanottosaliin, jossa Salensus Oll itse kuulustelisi minua.\nSalissa oli suuri joukko ylimyksiä, ja heidän joukostaan keksi katseeni\nThuridin, mutta Matai Shang ei ollut saapuvilla.\n\nDejah Thoris istui yhtä loistavan kauniina kuin ainakin pienellä\nvaltaistuimella Salensus Ollin vierellä. Sydäntäni vihloi nähdessäni\nhänen armaiden kasvojensa murheellisen ja toivottoman ilmeen.\n\nSe seikka, että hän oli jeddakien jeddakin vierellä, ennusti pahaa\nhänelle ja minulle, ja heti hänet nähtyäni heräsi mielessäni vakaa\naikomus, etten lähtisi elävänä salista, jos minun olisi pakko jättää\nhänet tämän mahtavan tyrannin kynsiin.\n\nOlin surmannut uljaampiakin miehiä kuin Salensus Oll oli, surmannut\npaljain käsin, ja nyt vannoin mielessäni tappavani hänet, jollen\nkeksisi muuta keinoa pelastaakseni Heliumin prinsessan. Siitä tosin\nkoituisi nopea kuolema itsellenikin, mutta se ei minua huolettanut\nmuuta kuin senvuoksi, etten sitten enää voisi toimia Dejah Thorisin\nhyväksi. Vain siitä syystä turvautuisin mieluummin johonkin muuhun\nkeinoon, sillä vaikkakin surmaisin Salensus Ollin, niin silti en saisi\npalautetuksi rakasta vaimoani kansansa keskuuteen. Päätin odottaa\ntuomioistuimen lopullista päätöstä tutustuakseni Okarin hallitsijan\naikomuksiin mahdollisimman tarkoin ja toimiakseni sitten asianhaarain\nmukaan.\n\nHeti kun olin astunut Salensus Ollin eteen, käski tämä myöskin Thuridin\nastua esille.\n\n\"Dator Thurid\", lausui jeddak, \"esitit minulle omituisen pyynnön. Mutta\nolen päättänyt suostua toivomukseesi, kun selitit sen olevan yksinomaan\nminun etujeni mukaista.\n\n\"-- Väität tietäväsi tästä vangista sellaista, minkä nojalla hänet\ntuomitaan ja mikä samalla tekee hartaimman toiveeni täyttymisen\nmahdolliseksi.\"\n\nThurid nyökkäsi.\n\n\"Siispä julistan asian kaikkien saapuvilla olevien ylimysteni tietoon\",\njatkoi Salensus Oll. \"Vuoteen ei vierelläni valtaistuimella ole istunut\nkuningatarta, ja nyt aion ottaa vaimokseni naisen, jota pidetään\nBarsoomin kauneimpana, kuten jokaisen totuudessa pysyvän täytyykin\nmyöntää hänen olevan.\n\n\"-- Okarin ylimykset, paljastakaa miekkanne ja osoittakaa\nkunnioitustanne Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle ja Okarin\ntulevalle kuningattarelle, sillä valmistusajaksi määrättyjen kymmenen\npäivän kuluttua hänestä tulee Salensus Ollin puoliso!\"\n\nYlimysten vetäistessä miekkansa kohottaen ne korkealle ilmaan,\nnoudattaen vanhaa okarilaista tapaa jeddakin julkaistessa kihlauksensa,\nDejah Thoris hypähti pystyyn ja kohottaen kättään huudahti, kehoittaen\nheitä laskemaan miekkansa.\n\n\"En voi tulla Salensus Ollin puolisoksi\", hän esteli, \"sillä jo\nennestään olen vaimo ja äiti. Heliumin prinssi John Carter on vielä\nelossa. Tiedän, että asianlaita on niin, sillä kuulin Matai Shangin\nkertovan tyttärelleen Phaidorille nähneensä hänet Kaorin jeddakin Kulan\nTithin hovissa. Jeddak ei ota puolisokseen toisen vaimoa, eikä Salensus\nOll voi sillä tavoin loukata avioliiton pyhyyttä.\"\n\nSalensus Oll loi Thuridiin synkän silmäyksen.\n\n\"Tämä yllätyskö sinulla oli minun varalleni?\" hän karjui. \"Vakuutit,\nettei mitään sellaista estettä, joka ei olisi helposti voitettavissa,\nole minun ja tämän naisen välillä, ja nyt saan kuulla, että sittenkin\non olemassa juuri ainoa voittamaton este. Mitä ajattelet, mies? Mitä\nsinulla on sanomista?\"\n\n\"Entä jos toimitan John Carterin käsiisi, Salensus Oll? Enkö silloin\nole tehnyt enemmänkin kuin lupasin?\" vastasi Thurid.\n\n\"Älä puhu hullutuksia!\" kiljui jeddak vimmoissaan. \"En ole lapsi, jotta\nvoisit tuolla tavoin laskea pilaa.\"\n\n\"Puhun kuten ainakin mies, joka tietää mitä sanoo\", selitti Thurid,\n\"tietää kykenevänsä pitämään puheensa.\"\n\n\"Hanki sitten John Carter käsiini kymmenessä päivässä! Muuten saat itse\nosaksesi saman kuoleman, jonka määräisin hänelle, jos hän olisi\nvallassani\", uhkasi jeddak otsa äkäisissä rypyissä.\n\n\"Sinun ei tarvitse odottaa kymmentä päivää, Salensus Oll\", kerskasi\nThurid. Kääntyen sitten äkkiä minuun päin ja osoittaen minua sormellaan\nhän jatkoi kiihkeästi: \"Tuossa on John Carter, Heliumin prinssi!\"\n\n\"Hullu!\" ärjyi Salensus Oll. \"Hullu! John Carter on valkoihoinen. Tuo\nmies on yhtä keltainen kuin minä itsekin. John Carter on parraton --\nMatai Shang on kuvaillut häntä minulle. Tämän vangin parta ja viikset\novat yhtä pitkät ja tuuheat kuin kenen okarilaisen tahansa. Nopeasti,\nsotilaat, vankiluoliin tuo musta mielipuoli, joka haluaa päästä\nhengestään laskettelemalla surkeata pilaa hallitsijallenne!\"\n\n\"Seis!\" huudahti Thurid ja juoksi luokseni. Ennenkuin aavistin mitä hän\naikoi, hän oli tarttunut partaani ja repinyt pettävän tekeleen\nkasvoiltani ja päästäni, niin että sileä paahtunut ihoni ja lyhyeksi\nleikattu musta tukkani paljastuivat.\n\nSalensus Ollin vastaanottosalissa nousi hornamainen meteli. Sotilaita\nriensi miekat paljaina minua kohti, peläten minun suunnittelevan\njeddakien jeddakin murhaamista, ja toisia tungeksi takaapäin uteliaina\npyrkien näkemään miestä, jonka nimi oli tuttu navalta toiselle.\n\nKun kävi selväksi, kuka olin, näin Dejah Thorisin hypähtävän seisomaan\nhämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. Tungoksen läpi ja\nsotilaiden välitse hän raivasi tiensä, ennenkuin kukaan ennätti häntä\npidättää. Vain hetkinen, ja hän oli edessäni kädet ojennettuina ja\nsilmät rakkautta uhkuen.\n\n\"John Carter! John Carter!\" hän hoki, kun kiersin käsivarteni hänen\nympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten. Silloin minulle äkkiä\nselvisi, minkä tähden hän oli vieronut minua puistossa tornin juurella.\n\nKuinka typerä olinkaan ollut! Olin odottanut, että hän tuntisi minut\nhuolimatta Marentinan parturin ihmeteltävän hyvästä naamioimisesta. Hän\nei ollut tuntenut minua, siinä kaikki. Ja kun hän näki muukalaisen\ntekevän hänelle rakkauden merkin, niin hän loukkaantui ja pahastui\ntäydellä syyllä. Olinpa totisesti ollut hölmö.\n\n\"Ja juuri sinä\", huudahti prinsessani, \"puhuttelit minua tornista!\nMistä olisin voinut tietää, että rakas virginialaiseni piili tuon\nkamalan parran ja keltaisen ihon takana?\"\n\nHänen tapanaan oli ollut käyttää minusta hyväilynimeä\n\"virginialaiseni\", sillä hän tiesi, että pidin tämän kauniin nimen\nsoinnusta, jonka hänen armaat huulensa tekivät vieläkin tuhat kertaa\nkauniimmaksi ja pyhemmäksi. Kun nyt, monien pitkien vuosien jälkeen\nkuulin sen taaskin, niin katseeni sumentui kyynelistä ja ääneni\nsalpautui mielenliikutuksesta.\n\nVain hetkisen sain puristaa rakkaintani rintaani vasten, ennenkuin\nSalensus Oll oli vapisten raivosta ja mustasukkaisuudesta tyrkkinyt\nsotilaat tieltään ja päässyt luoksemme.\n\n\"Vangitkaa mies!\" hän kiljui ja sadat armottomat kädet raastoivat\nmeidät eroon.\n\nOnneksi Okarin hovin ylimyksille John Carterilta oli riistetty aseet.\nNyt sai heistä kymmenkunta tuntea, kuinka raskaita nyrkkini iskut\nolivat, ja olin jo päässyt puolitiehen valtaistuinta kohti, jolle\nSalensus Oll oli vienyt Dejah Thorisin, ennenkuin he saivat minut\npidätetyksi.\n\nSitten sorruin taistellen puoltasataa sotilasta vastaan. Mutta\nennenkuin he olivat kolhineet minut tajuttomaksi, kuulin Dejah Thorisin\nhuulilta sanat, joiden tähden kärsimykseni tuntuivat keveiltä.\n\nSeisoen kookkaan tyrannin vieressä, joka piti häntä tiukasti\nkäsivarresta, hän osoitti sinne päin, missä minä yksin ottelin niin\nrusentavaa ylivoimaa vastaan.\n\n\"Luuletko sinä, Salensus Oll\", hän puhkesi puhumaan, \"että tuollaisen\nmiehen vaimo voisi ikinä häväistä hänen muistoaan menemällä jonkun\nhuonomman kuolevaisen kanssa avioliittoon, vaikka hän olisi tuhannesti\nkuollut? Onko millään taivaankappaleella toista sellaista miestä kuin\nJohn Carter, Heliumin prinssi? Onko toista sellaista miestä, joka\nrakkaudesta naiseen kykenisi taistellen kulkemaan edestakaisin sotaisen\nmaailman äärestä toiseen, selviytyen hurjista pedoista ja villeistä\nsotalaumoista?\n\n\"-- Minä, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, olen hänen. Hän taisteli\nminun tähteni ja voitti minut. Jos olet uljas mies, niin kunnioitat\nhänen uljuuttaan etkä surmaa häntä. Tee hänet orjaksi, jos tahdot,\nSalensus Oll, mutta säästä hänen henkensä! Mieluummin tahtoisin olla\norjana hänen kaltaisensa kanssa kuin Okarin kuningattarena.\"\n\n\"Ei orja eikä kuningatar sanele määräyksiä Salensus Ollille\", vastasi\njeddakien jeddak. \"John Carter kuolee luonnollisella tavalla Runsauden\nholvissa, ja hänen kuolinpäivänään tulee Dejah Thorisista\nkuningattareni.\"\n\nEn kuullut prinsessani vastausta, sillä juuri silloin sain päähäni\niskun, joka huumasi minut tajuttomaksi, ja kun tulin jälleen\ntuntoihini, oli luonani vastaanottosalissa vain kourallinen\nvartiosotilaita. Kun aukaisin silmäni, niin he pistelivät minua\nmiekkojensa kärjillä ja käskivät minua nousta.\n\nSitten he veivät minut pitkiä käytäviä myöten kaukana palatsin\nkeskuksessa olevalle pihalle.\n\nPihan keskellä oli syvä kaivo ja sen reunalla vielä puoli tusinaa\nvartiosotilaita minua odottamassa. Yhdellä heistä oli kädessään pitkä\nnuora, jota hän alkoi meidän lähestyessämme selvitellä.\n\nKun olimme tulleet viidentoista metrin päähän näistä miehistä, tuntui\nsormessani äkkiä omituinen pistävä tunne.\n\nAluksi olin ymmällä enkä kyennyt selittämään sen syytä, mutta sitten\nmuistui mieleeni eräs seikka, jonka olin jännittävissä seikkailuissa\nkokonaan unohtanut -- Talun, Marentinan ruhtinaan lahjasormus.\n\nKatsahdin heti edessämme olevaa ryhmää ja nostin samalla vasemman käden\notsalleni, että sormusta etsivä henkilö näkisi sen. Samanaikaisesti\nkohotti myöskin eräs odottavista sotilaista vasemman käden muka\npyyhkäistäkseen mustat hiukset otsaltaan, ja hänen sormessaan oli oman\nsormukseni kaksoiskappale.\n\nVaihdoimme nopeasti keskinäistä ymmärtämystä osoittavan silmäyksen.\nSenjälkeen käänsin katseeni sotilaasta enkä enää vilkaissutkaan häneen,\netten herättäisi okarilaisissa epäluuloja.\n\nSaavuttuamme kaivon reunalle näin, että se oli hyvin syvä. Ja pian\noivalsin, että kohta saisin tarkemmin arvostella, kuinka syvälle pihan\npinnan alle se ulottui, sillä nuoraa pitelevä mies kiersi sen pään\nvartaloni ympäri kiinnittäen sen niin, että se voitiin milloin hyvänsä\nirroittaa ylhäältä päin. Sitten tarttuivat kaikki sotilaat nuoraan, ja\nensiksimainittu heistä tyrkkäsi minua, niin että suistuin ammottavaan\nkuiluun.\n\nNuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta.\nKun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua\nripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli\npari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni,\njolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja\nsilmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut\nkorvaani yhden ainoan sanan: \"Rohkeutta!\"\n\nOlin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei\nollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat\nkiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi\nollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman\nulkoista apua.\n\nKokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen\nkoppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin\nnälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa\nsenjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä.\nHämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli\nhyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta\nmitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan\ntervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui\nvalo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät\ntavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen\nhuomannut ensi kerran sitä tutkiessani.\n\nNyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain\nlievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi\nniiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt\nravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa.\nUudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain\nlyhyt pilkkanauru.\n\nTaaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni\nyksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia.\nVähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten\nvälähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia,\nhoukuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä\nisoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.\n\nHurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen\nkaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä\nkerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.\n\nUudelleen kajahti sitten pilkkanauru.\n\nRunsauden holvi!\n\nKuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän\npirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu,\nkunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt\nwarhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin\njärkeni pysymään terveillä urilla.\n\nVain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni\nsäilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että\nkun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti\npaikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla\nolevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että\ntein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden\nkatoavien juhla-aterioiden arvoitus.\n\nKun en hievahtanutkaan tavoittamaan ruokaa, niin kiusaajani jättivät\nvalon palamaan, toivoen etten lopulta jaksaisi pidättyä, vaan\ntuottaisin heille saman nautinnon kuin aikaisemminkin turhilla\nyrityksilläni. Istuessani tarkastellen ylellisiä hyllyjä, oivalsin\npian, miten ilveily suoritettiin, ja se oli niin yksinkertaista, että\nihmettelin, kuinka olin voinut siihen asti olla sitä huomaamatta.\nVankilani seinät olivat kirkasta lasia -- lasin takana olivat\nkiihoittavat ruoat.\n\nVasta melkein kokonaisen tunnin kuluttua valo sammui, mutta tällä\nkertaa ei pilkkanaurua kuulunut -- ei ainakaan kiusanhenkeni huulilta.\nMutta minä, maksaakseni heille samalla mitalla, päästin hiljaisen\nnaurun, jota ei kukaan saattanut pitää sekapäisen hihityksenä.\n\nKului yhdeksän päivää. Olin hyvin heikkona nälästä ja janosta, mutta\ntuskia ei minulla enää ollut -- ne olin sivuuttanut. Sitten tipahti\nylhäältä pimeydestä pieni mytty vierelleni lattialle.\n\nHapuilin sitä välinpitämättömästi, arvellen, että se oli vain joku uusi\nvartioitteni juoni kärsimysteni lisäämiseksi.\n\nLöysin sen vihdoin. Se oli vähäinen, paperipeitteinen kääry lujan,\nohuen langan päässä. Kun avasin sen, putosi siitä lattialle muutamia\nkuutioita. Keräsin ne käsiini ja maistoin niitä. Ne olivat\ntiivistetyistä ravintoaineista tehtyjä tabletteja, jotka ovat varsin\nyleisiä koko Barsoomissa.\n\n-- Myrkkyä! -- ajattelin.\n\nNo, mitäpä siitä? Miksi en lopettaisi kärsimyksiäni nyt heti mieluummin\nkuin elää kituuttaisin vielä joitakuita surkeita päiviä tässä pimeässä\nholvissa? Hitaasti vein yhden pikku kuution huulilleni.\n\n\"Hyvästi, Dejah Thoris!\" huokaisin. \"Olen elänyt sinun tähtesi ja\ntaistellut puolestasi, ja nyt täyttyy toiseksi hartain toiveeni, saan\nkuolla sinun tähtesi.\" Otin kuution suuhuni ja söin sen.\n\nSöin ne kaikki toisen toisensa jälkeen, eikä minusta ole koskaan mikään\nmaistunut paremmalta kuin nämä vähäiset ravintomuruset, joissa varmasti\nluulin kuoleman idun piilevän, kenties kamalan, tuskallisen kuoleman.\n\nIstuessani rauhallisesti koppini lattialla odotellen loppuani, osuivat\nsormeni sattumalta paperiin, johon käärittyinä kuutiot olivat olleet.\nHypistelin sitä hiljaa käsissäni ajatuksieni harhaillessa\nmenneisyydessä, sillä tahdoin ennen kuolemaani mielessäni uudelleen\nelää joitakuita pitkän ja onnellisen elämäni riemuisia hetkiä. Äkkiä\ntunsin kädessäni olevan pergamenttimaisen liuskan sileällä pinnalla\nomituisia kohoamia.\n\nAluksi en niistä kovin paljoa välittänyt -- ihmettelin vain hieman,\nmistä ne saattoivat johtua. Mutta sitten tuntui minusta, että niillä\noli määrätty muoto, ja pian huomasin, että ne kaikki olivat rivissä\nkuten kirjoitus.\n\nNyt tunnustelin niitä huolellisemmin. Kohoamia oli neljä selvästi\nerillistä ryhmää. Olivatko ne mahdollisesti neljä sanaa, joilla\ntahdottiin antaa minulle joku tieto?\n\nKuta enemmän sitä ajattelin, sitä kiihkeämmäksi kävin, kunnes sormeni\nhivelivät rajusti paperipalaa, tunnustellen sillä olevia pieniä,\narvoituksellisia kohoamia ja syvennyksiä.\n\nMutta selvää en niistä saanut, ja vihdoin ymmärsin, että juuri\nhätäilemiseni esti minut ratkaisemasta niiden arvoitusta. Sitten kävin\nniihin käsiksi hitaammin. Yhä uudelleen tunnustelin etusormellani\nensimmäistä ryhmää.\n\nMarsilaista kirjoitusta on Maan asukkaan verrattain vaikea lukea -- se\non jonkunlainen pikakirjoituksen ja kuvakirjoituksen välimuoto, ja sen\nkieli on kokonaan toisenlaista kuin Marsin puhekieli. Barsoomissa on\nvain yksi puhekieli. Sitä puhuvat nykyisin kaikki rodut ja kansat\nsamoin kuin Barsoomin ihmiskunnan alkuaikoinakin. Se on tiedon ja\ntieteellisten saavutusten lisääntyessä kehittynyt, mutta se on niin\nluonteva, että uusien ajatusten ilmoittamiseen ja uusien olojen ja\nkeksintöjen kuvaamiseen tarvittavat uudet sanat muodostuvat itsestään\n-- asiaa, jota varten uusi sana tarvitaan, ei voisi selvittää mikään\nmuu sana kuin se, joka itsestään, kuin luonnonpakosta, syntyy sitä\nvarten. Kuinka kaukana rodut ja kansat asunevatkin toisistaan, niiden\npuhekieli on sen vuoksi sama.\n\nMutta niin ei ole kirjoitetun kielen laita. Millään kansalla ei\nkirjoitettu kieli koskaan ole samanlainen kuin jollakin toisella, ja\nusein käytetään kaupungeissa kirjoitettua kieltä, joka eroaa suuresti\nsaman kansan muilla alueilla käytetystä kielestä.\n\nJos paperipalalla olevat merkit niin ollen olivatkin sanoja, olin\nkuitenkin jonkun aikaa ymmällä kykenemättä niitä tulkitsemaan. Mutta\nvihdoin sain selvän ensimmäisestä.\n\nSe oli: \"Rohkeutta!\" ja kirjoitettu marentinalaisilla kirjaimilla.\n\nRohkeutta!\n\nJuuri sen sanan oli keltainen vartiosotilas kuiskannut korvaani\nseisoessani Runsauden holvin reunalla.\n\nTämän sanoman täytyi olla häneltä lähtöisin, ja hän oli ystävä, sen\ntiesin.\n\nHerännein toivein ponnistin kaiken kykyni saadakseni sanoman loppuosan\ntulkituksi, ja vihdoin onnistuivat ponnistukseni -- luin kaikki neljä\nsanaa:\n\n\"Rohkeutta! Kulje nuoraa myöten!\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\"Kulje nuoraa myöten!\"\n\n\nMitä se saattoi merkitä?\n\n\"Kulje nuoraa myöten!\" Mitä nuoraa?\n\nÄkkiä muistin nuoran, joka oli kiinni käärössä sen pudotessa\nvierelleni, ja vähän aikaa hapuiltuani se sattui käteeni. Se riippui\nylhäältä, ja kun vedin sitä, niin tunsin, että se oli lujasti kiinni\nkenties aukon suulla.\n\nTutkiessani nuoraa huomasin, että vaikkakin se oli ohut, se voi varsin\nhyvin kestää useiden miesten painon. Sitten tein uuden löydön --\nnuoraan oli noin pääni korkeudelle sidottu toinen tiedonanto. Sen\ntulkitseminen kävi helpommin, kun olin kerran keksinyt, mitä\nkirjoitustapaa oli käytetty.\n\n\"Ota nuora mukaasi! Solmujen jälkeen varo vaaraa!\"\n\nSiinä koko tämän kirjelapun sisältö. Se oli ilmeisesti kyhätty\nkiireessä, kun kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi sen tarpeellisuutta.\n\nEn vitkastellut enää saatuani selville toisen tiedonannon sanat, ja\nvaikkakaan en voinut aavistaa, mitä loppukehoitus: \"Solmujen jälkeen\nvaro vaaraa!\" merkitsi, olin kuitenkin varma, että minulle oli auennut\npakotie ja että mitä pikemmin käyttäisin sitä hyväkseni, sitä\ntodennäköisemmin pääsisin vapauteen.\n\nJa eihän asemani missään tapauksessa voisi tulla kovinkaan paljoa\npahemmaksi kuin se oli ollut Runsauden holvissa.\n\nMutta ennenkuin olin selviytynyt tästä kirotusta luolasta, sain\nkuitenkin nähdä, että asemani olisi saattanut käydä hyvinkin paljoa\npahemmaksi, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä vielä pari\nminuuttia.\n\nSen verran aikaa minulta kului kiivetessäni noin viisitoista metriä\nkoppini lattialta ylöspäin. Sitten kiintyi huomioni ylhäältä kuuluvaan\nmeluun. Säikähdin nähdessäni, että aukon kansi nostettiin pois ja\njoukko keltaisia sotilaita kuvastui taivasta vasten.\n\nPonnistelinko kenties eteenpäin vain joutuakseni johonkin uuteen\nsatimeen? Olivatko saamani sanomat sittenkin petosta? Mutta silloin,\njuuri kun toivoni ja rohkeuteni olivat painuneet aivan lamaan, näin\nkaksi seikkaa.\n\nToinen oli se, että aukon reunalta laskettiin minua kohti isoa,\nrimpuilevaa ja murisevaa aptia, ja toinen, että kaivon seinässä oli\naukko, miehen vartaloa avarampi, ja että nuorani vei sinne.\n\nSamalla hetkellä, jolloin kapusin edessäni olevaan pimeään onkaloon,\nlaskeutui apti sivuitseni koettaen siepata minua valtaisilla\nkäpälillään ja raivoissaan ärjyen ja ulvoen hirvittävästi.\n\nNyt oivalsin täydelleen, minkä kohtalon Salensus Oll oli minulle\nsuunnitellut. Rääkättyään minua ensiksi nälässä, hän oli sitten\nkäskenyt laskea vankilaani tämän hurjan pedon täydentämään pirullisen\nmielikuvituksensa keksintöä.\n\nSitten välähti mieleeni vielä yksi asia -- olin elänyt yhdeksän päivää,\nja kymmenen päivää oli määräaika, jonka jälkeen Salensus Oll voisi\nottaa Dejah Thorisin kuningattarekseen. Aptin tehtävänä oli varmentaa\nkuolemani ennen kymmenettä päivää.\n\nMelkeinpä nauroin ääneen ajatellessani, että Salensus Ollin\nvarmuustoimenpide oli omiaan osaltaan tekemään tyhjäksi hänen aikeensa,\nsillä kun huomattaisiin, että apti oli Runsauden holvissa yksin, niin\nei voitaisi arvella muuta kuin että se oli ahminut minut tyyten, joten\nei vähääkään epäiltäisi eikä ryhdyttäisi minua etsimään.\n\nKäärin kokoon nuoran, jonka avulla olin päässyt tähän asti\nkummallisella matkallani, ja etsin sen toista päätä. Mutta kun menin\nsitä myöten eteenpäin, niin sitä jatkui yhä kauemmaksi. Tätä siis\ntarkoittivat sanat: \"Kulje nuoraa myöten!\"\n\nTunneli, jota pitkin hiivin, oli matala ja pimeä. Olin edennyt\njoitakuita satoja metrejä, kun tunsin sormissani solmun. \"Solmun\njälkeen varo vaaraa!\"\n\nNyt liikuin äärimmäisen varovasti. Käännyttyäni hetkistä myöhemmin\njyrkästä mutkasta jouduin aukolle, josta päästiin avaraan, kirkkaasti\nvalaistuun huoneeseen.\n\nKulkemani tunneli oli kohonnut loivasti ylöspäin, ja siitä päättelin,\nettä edessäni olevan huoneen täytyi olla joko palatsin pohjakerroksessa\ntai juuri sen alla. Huoneen vastaisella seinällä oli paljon omituisia\nkoneita, ja keskellä lattiata oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui\nkaksi miestä keskustellen vakavasti keskenään. Toisen kasvot olivat\nminuun päin. Hän oli keltaihoinen, pieni, kuihtunut vanhus, jonka\nisoissa silmissä näkyi valkuainen ympäri koko silmäterän.\n\nHänen toverinsa oli mustaihoinen, eikä minun tarvinnut nähdä hänen\nkasvojaan tietääkseni, että hän oli Thurid, sillä jäämuurin\npohjoispuolella ei ollut ainoatakaan muuta ensisyntyistä.\n\nSaapuessani äänenkantaman päähän miehistä puhui Thurid parhaillaan.\n\n\"Solan\", kuulin hänen sanovan, \"vaaraa ei ole ollenkaan, ja palkkio on\nsuuri. Itse tiedät vihaavasi Salensus Ollia, eikä sinusta mikään olisi\nmieluisempaa kuin tehdä tyhjäksi joku hänen lempisuunnitelmansa. Tällä\nhetkellä on hänen sydäntään lähinnä ajatus ottaa puolisokseen kaunis\nHeliumin prinsessa. Mutta myöskin minä halajan häntä ja sinun avullasi\nsaan hänet omakseni.\n\n\"-- Sinun ei tarvitse muuta kuin poistua tästä huoneesta hetkiseksi,\nkun annan sinulle merkin. Minä teen kaiken muun, ja minun mentyäni voit\npalata ja kääntää ison vivun takaisin paikalleen, joten kaikki on\nennallaan. Yksi ainoa tunti riittää minulle, sitten olen turvassa tämän\npirullisen voiman ulkopuolella, jota sinä hoidat täällä salakammiossa\nherrasi palatsin alla. Kas näin helposti!\" Tämän sanottuaan musta\ndator nousi istumasta, meni huoneen poikki ja tarttui vankkaan,\nkiilloitettuun vipuun, joka pisti esiin vastaisesta seinästä.\n\n\"Älä! Älä!\" hätäili pieni vanhus ja juoksi hurjasti kiljaisten hänen\nperässään. \"Ei sitä! Ei sitä! Se on auringonsäteiden säiliön vipu, ja\njos painaisit sen liian alhaalle, niin koko Kadabra tuhoutuisi\nkuumuudesta, ennenkuin minä ehtisin sen sijoittaa oikealle kohdalleen.\nTule pois! Pois sieltä! Et tiedä, kuinka valtaisten voimien kanssa\nleikit. Tässä on etsimäsi vipu. Paina mieleesi valkoinen tunnusmerkki,\njoka on upotettu sen kiiltävän mustaan pintaan!\"\n\nThurid meni lähemmäksi ja tarkasti vivun kädensijaa.\n\n\"Kas, magneetti!\" hän huomautti. \"Kyllä muistan. Asia on siis sovittu.\"\n\nVanhus empi. Sekava ilme, josta kuvastui ahneutta ja oveluutta, levisi\nhänen rumille kasvoilleen.\n\n\"Anna kaksi kertaa se summa!\" hän tinki. \"Sekin on mitättömän vähäinen\nmaksu siitä palveluksesta, jota pyydät. Näetkös, panen henkeni vaaraan\njo nytkin, kun olen päästänyt sinut tänne toimipaikkani kielletylle\nalueelle. Jos Salensus Oll saisi sen tietää, niin hän heitättäisi minut\naptien luolaan, ennenkuin tämä päivä olisi lopussa.\"\n\n\"Hän ei sitä uskalla, ja sinä tiedät sen varsin hyvin\", intti\nmustaihoinen vastaan. \"Kadabran kansan elämä ja kuolema on siinä määrin\nsinun vallassasi, ettei Salensus Oll ikinä rohkene edes uhata sinua\nsurmata. Ennenkuin hänen kätyrinsä ennättäisivät päästä sinuun käsiksi,\nvoisit tarttua juuri tuohon vipuun, josta äsken minua varoitit, ja\npyyhkäistä koko kaupungin olemattomiin.\"\n\n\"Ja itseni muiden mukana\", lisäsi Solan vavahtaen.\n\n\"Mutta jos sinun olisi joka tapauksessa kuoltava, niin saisit kyllä\nrohkeutta sen tekemiseen\", väitti Thurid.\n\n\"Niin\", mumisi Solan, \"olen usein miettinyt sitä. No hyvä,\nensisyntyinen, onko punainen prinsessasi sen palkkion arvoinen, jota\npyydän palveluksestani, vai menetkö yksin tietäen, että hän on Salensus\nOllin syleilyssä huomisiltana?\"\n\n\"Ota sitten mitä vaadit, keltanaama!\" kivahti Thurid kiroten. \"Puolet\nsaat nyt ja loput sitten, kun olet täyttänyt sitoumuksesi.\"\n\nNäin sanoen dator heitti pullean rahapussin pöydälle.\n\nSolan aukaisi pussin ja laski sen sisällön vapisevin käsin. Hänen\nkammottavat silmänsä kiiluivat ahnaasti, ja hänen takkuinen partansa ja\ntukkansa värisivät hänen suupieliensä vavahdellessa. Kaikista hänen\neleistään kävi ilmi, että Thurid oli tarkkanäköisesti oivaltanut hänen\nheikon kohtansa. Myöskin sormien liikkeet, jotka muistuttivat\nsaaliiseen iskevän petolinnun kynsiä, todistivat saiturin itaruutta.\n\nTodettuaan, että rahamäärä oli oikea, Solan työnsi rahat uudelleen\npussiin ja nousi pöydästä.\n\n\"Oletko nyt\", hän lausui, \"aivan varma siitä, että tunnet\nmääräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi\nluolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin\nkuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata.\"\n\n\"Anna minun toistaa se vielä kerran\", vastasi Thurid, \"että näet,\nmuistanko kaikki kirjaimelleen.\"\n\n\"Anna kuulua!\" kehoitti Solan.\n\n\"Tuosta ovesta\", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä\nolevaa ovea, \"menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle\nlähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan\nkäytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle\npainautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.\n\n\"-- Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on\nmentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman\nhaarautumia. Onko se oikein?\"\n\n\"Aivan oikein, dator\", vastasi Solan. \"Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin\nolet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä\nalueella!\"\n\n\"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä\", sanoi Thurid\nlopuksi lähtöä tehden.\n\n\"Tänä iltana tai huomenna\", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan\njäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen\nrahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita.\nHän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen\naarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.\n\nÄkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät\navautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut.\nNariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi\nmurahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea\nkohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.\n\n\"Hupsu!\" hän ärähti. \"Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi\nhyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi,\nettä se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän\nlähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?\nPolttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino --\nparempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi\nSalensus Ollille.\"\n\nHän nauraa hihitti pahanilkisesti.\n\n\"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit\nvapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana\npunaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja -- kuolemaan. Mikä estää\nSolania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin\nhalpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut\ntästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja\nnaisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei\naavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä.\"\n\nSitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää,\nmutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja\nkiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän\nhuoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä\nhetkellä.\n\nMutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta\ntuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä\nolevalle ovelle.\n\nEn tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani\nohjetta: \"Kulje nuoraa myöten!\" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta\nminusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli\nkeskellä lattiata.\n\nOlisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin\nmykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin\nkuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun\ntaas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen\nmäärättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa\ntänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.\n\nSeisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun\nmahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen\nkaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen\npäähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.\n\nArvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen\nsäilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin\nvarpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä\nhuoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa\nja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.\n\nMinun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta,\nmutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen\nseinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään\nollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.\n\nHän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan,\njosta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä\nhiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.\n\nPysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen,\nepäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä\naskelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä\npitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.\n\nMutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä.\nMitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.\n\nTarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti\nleikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että\nvaara väijyi _solmujen_ takana, päättelin, että nuora oli katkaistu\nsenjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin\nsivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli\nnuorassa ollut kaksi tai useampia.\n\nNyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä\nminun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi\nlähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää\npitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.\n\nValitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous\nhuulillani.\n\nKäytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä\nvankkaan oveen.\n\nEn kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen\nauki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.\n\nEnsimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä\nlevälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti\njonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.\n\nKymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä\naikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin\nvartiostoon ja tunsivat minut.\n\nEnsimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja.\nTultuaan lähelleni hän kuiskasi: \"Antaudu minulle!\" Sitten hän karjaisi\näänekkäästi: \"Olet vankini, valkonaama.\" Samalla hän heristi minulle\nmolempia miekkojaan.\n\nJa niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle\nainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja\nminulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi\nvangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.\n\nEräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja\nhetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut.\nYstäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia\nseikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa\neivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen\nlörpöttelyynsä.\n\nPuhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi\nkeskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään.\nHänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei\nollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen\ntehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.\n\nOtettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet,\nhän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin\nhänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän\narveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan\nnuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että \"typerät kadabralaiset\nolisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta.\"\n\nEnnenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli\nmarentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen\njoukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi\nminulle:\n\n\"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä\nmuurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen\nkäytävään.\" Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään\naukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse\npitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.\n\nTakanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä\nheikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka\nsinne paenneen vangin jäljestä.\n\nJuostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa\nholvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku\nolisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua\njoka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy\najatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen\nsankarin keinokkuutta.\n\nSamanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan\njonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä\ntahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka\noli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että\nminulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli\npistänyt hänen sormeensa.\n\nKäytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan,\npäättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja\nolin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä\nhuoneessa.\n\nSiellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa\nkeltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli\nsadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja.\nIlmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli\nvartioimassa työntekijöitä.\n\nYhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin\naseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!\n\nJa nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi\nsekä aseita että sotilaita!\n\nKun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut\nyhtaikaa.\n\nAivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja,\nja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen\nrinnakkain työskentelevään vankiin.\n\nEräs vartijoista syöksähti minua kohti. \"Kuka olet?\" hän kiljui. \"Mitä\nasiaa sinulla on tänne?\"\n\n\"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen\npoikaansa Mors Kajakia\", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia\nvankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään\nhämmästyksestä tuntiessaan minut.\n\n\"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarin\ntyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojen\nKadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!\"\nOlin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivat\nTardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.\n\nSamassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi,\nmutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että\npunaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nMagneettivipu\n\n\nVartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset\nmiehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista,\njoihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet\naseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja\nolivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.\n\nKeltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat\nhuomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan\nasevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut\nsilloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän\nnäytteen keltaisten miesten oudolla aseella.\n\nAluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia\nkoukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi\nseinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin\nvastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa\nheikommat kuin heidän.\n\nKun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain\nonnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun.\nMinun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi\nkeltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun\nastahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi\nkylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.\n\nEnnenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten\nturvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut\nminut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun\nja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja\nantaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi\nkuolemanpelko.\n\nSitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä\nheidän pelastumisekseen.\n\nNyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja\ntoiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa -- kahlehdittujen\norjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina\nlattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan,\nsillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää,\nvarustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.\n\n\"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!\" kiljaisi Tardos Mors.\n\nNäimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.\n\nMuutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin\nvankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.\n\n\"Salpa!\" kajahdutti Tardos Mors.\n\nKoetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.\n\n\"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!\" huusi eräs toinen\npunainen vanki.\n\nKuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea.\nKohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin\nensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja\nvasten.\n\nOvi kesti -- olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian\naikaisin.\n\nNyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä\nheidän kahleittensa avaimet olivat. \"Ne ovat vartioston upseerin\nhallussa\", vastasi Heliumin jeddak, \"ja hän on oven ulkopuolella\npyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet.\"\n\nUseimmat vangit hakkasivat jo kahleitaan miekoilla. Keltaiset sotilaat\npaukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin\nkahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle\nmetalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin\nkatkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin\nkahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen\nnilkastaan.\n\nOvesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat\nmurtautumaisillaan kimppuumme.\n\nVankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten\nraivoisista ponnistuksista.\n\nOvelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten\nhakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan\nTardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä\nkiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.\n\nMeidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet\npoikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku\nsisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me\nsaisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.\n\nSeiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä\netumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta\nmetallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.\n\nVihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi\nkovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä,\nja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.\n\n\"Ylähuoneisiin!\" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies.\n\"Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan.\nÄlkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuolla\npalvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä.\"\n\nMutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt\nyhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä\nsankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.\n\n\"Katkaiskaa hänen kahleensa!\" huusin kahdelle punaiselle. \"Sillä aikaa\nme muut pidätämme vihollisia.\"\n\nMeitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja\nvoinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä\ntaistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.\n\nKeltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen\nheliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia\nvirui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen\nparikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan\nsotahuutonsa.\n\nVerisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä\nvastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas\nsivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli\nkäsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta\nkohosivat mainehikkaat sanat: \"Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!\"\nLukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista\nurhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin\nsankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.\n\nPian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja\nkolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden\nuudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta\nparistakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.\n\nNäimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä,\njota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten\nkalinaa ja miesten huutoja.\n\nHetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä\ntaistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme\nniin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi\ntorjuttava vihollisia kahdelta puolen.\n\n\"Ylähuoneisiin!\" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä\nkiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.\n\nSiinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka\nsyöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui\nmeistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara\nisku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet\nkiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset\nolisivat turvassa ylhäällä.\n\nPortaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies\nkerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko\njoukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin\nhitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.\n\nVartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin\nhuipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun\nsäilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen\nsiten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan\nlasiseinäiseen vahtitorniin.\n\nSiellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja\nlevähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.\n\nKorkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka\nsuuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko\nvaltavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin\npohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan\nKadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.\n\nSitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua\nmelua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien\nulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.\n\nPainauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin\nuskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta\nepäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella\ntaistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos\nMorsia luokseni.\n\nHänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä\nsotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti\nnapaseudun ilmassa.\n\nHetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies\nnähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan\nriemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen\nkoskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.\n\nMutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin\nsotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut\nvielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan\nhyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten\nriemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.\n\nNyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla\nhe iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin\nharjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!\n\nUudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää\nvoimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet\nkaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.\n\nPalatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa,\nOkarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan\nheliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta,\nmutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa\nvaltavan kookkaalla thoatilla -- ei punaisen kansan pienellä thoatilla,\nvaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla\nserkulla.\n\nSotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen\njoutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän\nkohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla\noleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja\nriemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja\nvaltaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla\nratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.\n\nHänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut\nvilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola -- uskollinen\nWoolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne\napuvoimat juuri parhaaseen aikaan.\n\nParhaaseen aikaan?\n\nKukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian\nmyöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja\nkuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja\nokarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä\nnäkemässä.\n\nKäännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet\npalatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita\nsotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.\n\nHuomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin\ntulokkaihin -- suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti\nkookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä\nliittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia\nasukkaita.\n\nJylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua\nherättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta.\nHe syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat\njeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin\nheidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan -- Tharkin\njeddakin Tars Tarkasin.\n\nToiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan\nystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka\nolassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa\ntornissa.\n\nEivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä,\nsillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa\nheidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi\naikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja\nsitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman\npikarista.\n\nOlin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors\nKajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi\nkiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi\nkiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle.\nHän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.\n\n\"Voi!\" hän valitti. \"Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän\nheidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin\njo myöhäistä!\" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen\nlevottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta\npäin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.\n\n\"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää\nlaivoja puoleensa\", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, \"samoin kuin se\nveti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki\naluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena\nkauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa.\"\n\nMyöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt.\nSieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli\nkummallisia koneita.\n\nKammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni,\nmulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin\nseinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli\nupotettu pieni magneetti.\n\nVilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa\ntuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena\ntornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja\nrientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien\nhenkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua\npuistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi\nmielessäni.\n\nPäätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva\nvaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia,\nsillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin\nsen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa.\nSielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos\nsielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua\nimarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen\nusein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt\nloppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.\n\nJa nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.\n\nPuristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan\npunaisen miehen väistyä syrjään.\n\n\"Tietä Heliumin prinssille!\" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt\nkeltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä\nolemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli\nmiekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut\nhärkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.\n\n\"Tietä Heliumin prinssille!\" huusin raivatessani itselleni uraa\nSalensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.\n\nSivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita\nmyöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle\nalapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli\nhyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.\n\nEnsimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani,\nsillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan\nei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten\nalaspäin maanalaista käytävää kohti.\n\nSinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin\nristeykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle\nvievää käytävää.\n\nJätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen.\nVanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi\npystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.\n\nHädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka\nliikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen\nminua.\n\nMinulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu,\nettä yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin\nripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.\n\nHän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä\ntähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.\n\nEn eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen\nnopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli\nsamalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään,\nkuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut\ntuonelaan.\n\nOn kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin\nhänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi\nniistä selviytyä.\n\nSinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia\ntietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä\nkykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin\nSolan.\n\nJonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni,\njoiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian\nnäkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon\nvoivan sillä tavoin miekkailla.\n\nSe, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä\nkellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta\naina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta -- ainakin\nbarsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että\nkansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.\n\nMinä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua\nsiitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin\nensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa\nsentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään\ntakaisinpäin.\n\nTiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni\nlähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja\nsenvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti\nkaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.\n\nOlin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen\nmiekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se\ntekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa\nväärän ja huonon asian puolesta.\n\nMinulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein\nhyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma,\nettä hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat\niskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani\npäämäärää kohti -- iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.\n\nRintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman\nuhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se.\nSillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi.\nJa niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni\nkärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois\npaikaltaan.\n\nSolan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan.\nSensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun --\nviimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua,\noli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nRatkaisu\n\n\nMutta Solanin viimeinen äänekäs huudahdus ei ollut tehoton, sillä\nhetkisen kuluttua syöksähti huoneeseen kymmenkunta vartiosotilasta.\nTällä välin olin kuitenkin jo ennättänyt vääntää ja rikkoa ison vivun\nniin, ettei sillä voitu uudelleen ohjata voimakasta virtaa valtavaan\ntuhoisaan magneettitorniin.\n\nKun vartiosotilaat äkkiä saapuivat huoneeseen, oli minun pakko koettaa\npiiloutua ensimmäiseen tielleni osuvaan käytävään. Se ei harmikseni\nsattunut olemaan sama, jonka jo ennestään tunsin, vaan eräs toinen,\nedellisestä vasemmalle.\n\nViholliseni olivat varmaankin joko kuulleet tai arvanneet, minne päin\nolin lähtenyt, sillä ehdittyäni vain vähän matkaa kuului takaapäin\nperästäni tulevia ääniä. En ollenkaan halunnut pysähtyä taistelemaan\nnäiden miesten kanssa, sillä tällä hetkellä saisin Kadabran kaupungissa\notella yllin kyllin, ja toisaalla saattaisi taistelustani olla\nitselleni ja asialleni paljoa enemmän hyötyä kuin tarpeettomasta\nsurmaamisesta syvällä palatsin alla.\n\nMutta takaa-ajajat olivat kintereilläni, ja kun en ensinkään tuntenut\ntietä, niin minulle pian selvisi, että he saavuttaisivat minut, jollen\nonnistuisi pujahtamaan johonkin piiloon, kunnes he olisivat menneet\nohitseni. Senjälkeen voisin sitten joko palata samaa tietä takaisin\ntorniin tai pääsisin mahdollisesti jollakin tavoin kaupungille.\n\nVipukammiosta alkaen käytävä oli kohonnut tuntuvasti, mutta se jatkui\ntasaisena ja valoisana mutkittelematta silmänkantamiin. Heti kun\ntakaa-ajajani saapuisivat tälle suoralle kohdalle, näkisivät he minut\nselvästi ja minun olisi mahdotonta huomaamatta livahtaa käytävästä.\n\nJonkun matkan päässä oli käytävän kahden puolen useita ovia, ja kun ne\nolivat minusta kaikki samanlaisia, pujahdin sisään ensimmäisestä. Ovi\navautui pieneen loistavasti kalustettuun kamariin, joka ilmeisesti oli\njonkun viraston odotushuone tai palatsin vastaanottohuone.\n\nVastaisella seinällä oli raskaiden verhojen peittämä ovi, jonka takaa\nkuului puheen sorinaa. Menin heti lattian poikki, raotin verhoja ja\ntähystin avarampaan huoneeseen.\n\nSiellä oli viitisenkymmentä upeasti puettua hoviylimystä käsittävä\nseurue, seisoen valtaistuimen edessä, jolla istui Salensus Oll.\nJeddakien jeddak puhui parhaillaan.\n\n\"Määrähetki on käsissä\", hän selitti juuri saapuessani, \"ja vaikkakin\nOkarin viholliset ovat kaupungin porttien sisällä, niin mikään ei saa\nestää Salensus Ollin tahtoa täyttymästä. Suurista juhlamenoista on\nmeidän pakko luopua, ettei ainoankaan miehen tarvitsisi poistua\npaikaltaan suojavarustuksilta, lukuun ottamatta niitä viittäkymmentä,\njoiden on vanhan tavan mukaan oltava todistamassa, kun Okarille\nnimitetään uusi kuningatar.\n\n\"-- Koko toimitus suoritetaan lyhyessä tuokiossa, ja sitten palaamme\ntaisteluun, nykyisen Heliumin prinsessan jäädessä kuningattaren torniin\nkatselemaan entisten maanmiestensä tuhoa ja puolisonsa mahtia.\"\n\nSitten hän kääntyi erään hovimiehen puoleen ja lausui tälle hiljaa\njonkun määräyksen.\n\nTämä riensi huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle, aukaisi\nsen selko selälleen ja huudahti: \"Tietä Dejah Thorisille, Okarin\ntulevalle kuningattarelle!\"\n\nSamassa ilmestyi kaksi vartiosotilasta raahaten vastustelevaa morsianta\nalttarille. Dejah Thorisin kädet olivat yhä selän taakse sidottuina\nilmeisesti itsemurhan estämiseksi.\n\nHänen pörröttynyt tukkansa ja läähättävä rintansa todistivat, että hän\noli kahlehdittunakin ponnistellut keltaisten aikomaa toimitusta\nvastaan.\n\nNähdessään hänet Salensus Oll nousi seisomaan vetäisten miekkansa\npaljaaksi. Samoin kaikki viisikymmentä ylimystä nostivat miekkansa\nmuodostaen kunniakaaren, jonka alitse ihanaa olento-parkaa raahattiin\ntuomiolle.\n\nJulma hymy väreili huulillani ajatellessani, kuinka kolkko herääminen\nodotti Okarin hallitsijaa, ja hivelin verisen miekkani kahvaa syyhyisin\nsormin.\n\nKatsellessani valtaistuinta kohti hitaasti etenevää kulkuetta, jossa\noli vain kourallinen Dejah Thorisin ja molempien vartiosotilaiden\njäljestä astelevia pappeja, näin ohimennen vilahdukselta mustan naaman\ntirkistävän morsiantaan odottavan Salensus Ollin valtaistuimen takaa,\nseinää peittävän verhon raosta.\n\nParhaillaan vartiosotilaat kiskoivat Heliumin prinsessaa Okarin\ntyrannin vierelle vieviä porrasaskelmia ylöspäin, ja katseeni ja\najatukseni olivat kiintyneet yksinomaan siihen. Yksi papeista aukaisi\nkirjan, kohotti kätensä ja alkoi laulavasti lukea juhlallisen\ntoimituksen sanoja. Salensus Oll ojensi kätensä tarttuakseen morsiamen\nkäteen.\n\nOlin aikonut odottaa, kunnes tarjoutuisi sellainen tilaisuus, että\nminulla olisi jonkun verran menestyksen toiveita, sillä vaikkakin koko\ntoimitus saataisiin suoritetuksi loppuun, niin avioliitto olisi\nsittenkin mitätön, koska minä olin elossa. Tärkeintä oli minusta Dejah\nThorisin pelastaminen -- tahdoin viedä hänet pois Salensus Ollin\npalatsista, jos se suinkin kävisi päinsä. Toisarvoinen seikka oli,\ntapahtuisiko se ennen tätä valevihkimistä vaiko sen jälkeen.\n\nMutta kun näin Salensus Ollin ojentavan kurjan kätensä rakkaan\nprinsessani kättä kohti, en jaksanut enää hillitä itseäni, ja ennenkuin\nOkarin ylimykset aavistivat mitään, olin ennättänyt heidän harvojen\nriviensä välitse korokkeelle Dejah Thorisin ja Salensus Ollin vierelle.\n\nMiekkani lappeella iskin syrjään jeddakin häpäisevän käden. Sitten\ntartuin Dejah Thorisin vyötäisiin ja heilautin hänet taakseni\nsijoittuen itse selin korokkeen verhoja vasten valmiina uhmaamaan\npohjolan tyrannia ja hänen ylimyssotilaitaan.\n\nJeddakien jeddak oli tavattoman iso, raaka ja häikäilemätön mies. Kun\nhän seisoi edessäni, paljoa kookkaampana kuin minä, musta parta ja\nviikset raivosta jäykkinä, niin voin hyvin ymmärtää, että vähemmän\nkaraistunut sotilas olisi saattanut vapista hänet nähdessään.\n\nKarjaisten hän karkasi miekka ojossa kimppuuni, mutta mahdotonta on\nminun tietää, oliko Salensus Oli hyvä vaiko huono miekkailija, sillä\nDejah Thorisin ollessa selkäni takana en ollut enää inhimillinen\nolento, olin yli-ihminen, eikä yksikään mies kyennyt pitämään puoliaan\nminua vastaan.\n\nKuiskasin vain: \"Heliumin prinsessan puolesta!\" ja upotin miekkani\nOkarin turmeltuneen hallitsijan saastaiseen sydämeen. Ylimysten\nkatsellessa kalpeina ja naamat pitkinä Salensus Oll kieri, kasvot\nvääntyneinä kammottavaan irvistykseen, vihkimäkorokkeensa portaiden\njuureen.\n\nHetkisen vallitsi häähuoneessa kuolon hiljaisuus. Sitten kaikki\nviisikymmentä ylimystä hyökkäsivät minua vastaan. Syntyi tuima\ntaistelu, mutta minä olin paremmalla puolella seisoessani heidän\nyläpuolellaan korokkeella, ja taistelin kauniin rodun kauneimman naisen\npuolesta.\n\nJa takaani kajahti hopealta helkkyvän armaan äänen laulamana Heliumin\nsotalaulu, jota Heliumin kansan naiset laulavat, kun heidän miehensä\nmarssivat voittoon.\n\nJo se yksin olisi riittänyt minut innostamaan voittoon, vaikkapa\nvastassani olisi ollut vieläkin peloittavampi ylivoima, ja uskon\nvarmasti, että olisin silloin selviytynyt keltaisista sotilaista,\nvaikka Kadabran palatsin häähuone olisi ollut heitä täpö täynnä. Mutta\nodottamattani keskeytyi taistelu, kun sain apua.\n\nTaistelu oli raivoisan tulinen. Salensus Ollin ylimykset ryntäsivät\nkerran toisensa jälkeen valtaistuimen edessä oleville portaille, mutta\naina he suistuivat takaisin, sillä heitä vastassa oli oikea käsi, joka\ntuntui saaneen lisää taituruutta oltuaan tekemisissä Solan-mestarin\nkanssa.\n\nKuului takaani liikettä ja sotalaulun sävelet vaikenivat, mutta juuri\nsilloin ahdisti pari okarilaista minua niin tuimasti, etten voinut\nkääntyä katsomaan sinne päin. Aikoiko Dejah Thoris sijoittua viereeni\ntaistelemaan?\n\nSankarillisen taivaankappaleen sankaritytär! Olisi ollut hyvin hänen\nolemuksensa mukaista, jos hän olisi tarttunut miekkaan ja asettunut\nvierelleni, sillä vaikkakaan Marsin naisille ei opeteta sotaisia\ntemppuja, niin heidän henkensä on kuitenkin sotainen, ja lukemattomia\nkertoja tiedän heidän olleen mukana verileikissä.\n\nMutta häntä ei kuulunut, ja iloissani siitä olinkin, sillä minun olisi\nollut varottava kahta vertaa huolekkaammin suojatakseni häntäkin,\nennenkuin olisin saanut hänet pakotetuksi takaisin turvalliseen\npaikkaan. Hän varmaankin mietti jotakin ovelaa juonta, arvelin, ja\nottelin edelleen siinä varmassa uskossa, että jumalainen prinsessani\noli selkäni takana.\n\nOlin taistellut Okarin ylimyksiä vastaan ainakin puoli tuntia, eikä\nainoakaan heistä ollut saanut jalansijaa korokkeella, jolla minä olin.\nSitten kaikki hengissä olevat vastustajani järjestäytyivät äkkiä\nviimeistä, hurjaa, epätoivoista hyökkäystä varten. Mutta kun he juuri\nvalmistautuivat karkaamaan kimppuuni, lennähti huoneen toisessa päässä\noleva ovi auki ja siitä syöksähti sisään kiihtyneen ja hurjistuneen\nnäköinen lähetti.\n\n\"Jeddakien jeddak!\" hän huohotti. \"Missä on jeddakien jeddak? Kaupunki\non kukistunut, jäämuurin takaiset laumat ovat sen vallanneet. Ja juuri\näsken sortui myöskin itse palatsin portti, ja etelän sotilaita tulvii\npalatsin pyhälle alueelle.\n\n\"-- Missä on Salensus Oll? Vain hän saattaa uudelleen rohkaista\nhorjuvia sotilaitamme. Vain hän voi nyt pelastaa Okarin tuholta. Missä\non Salensus Oll?\"\n\nYlimykset vetäytyivät kauemmaksi hallitsijansa ruumiin ympäriltä, ja\nyksi heistä osoitti hänen vääristyneitä kasvojaan.\n\nLähetti hoippui kauhistuneena taaksepäin ikäänkuin hän olisi saanut\niskun vasten kasvojaan.\n\n\"Paetkaa sitten, Okarin ylimykset!\" hän kiljaisi. \"Mikään ei voi teitä\npelastaa. Kuulkaa! He tulevat!\"\n\nKäytävästä kuului kumeita kiukkuisia huutoja, metallivarustusten\nkalahtelua ja miekkojen kalsketta.\n\nVilkaisemattakaan enää minuun, joka olin ollut tämän murheellisen\nkohtauksen näkijänä, ylimykset pyörsivät ympäri ja pakenivat huoneesta\ntoisesta ovesta. Melkein samalla hetkellä ilmestyi joukko keltaisia\nsotilaita sille ovelle, josta lähetti oli tullut. He peräytyivät\nhuonetta kohti jäykästi puolustautuen. Heitä ahdisti kourallinen\npunaisia sotilaita, jotka hitaasti, mutta varmasti pakottivat heitä\ntakaisin päin.\n\nKorkealta paikaltani näin ottelevien ylitse vanhan ystäväni Kantos\nKanin kasvot. Hän johti tätä pientä joukkuetta, joka oli tunkeutunut\nSalensus Ollin palatsin sydämeen.\n\nHeti oivalsin, että hyökkäämällä okarilaisten kimppuun selästä päin\nsaattaisin heidät perin pohjin epäjärjestykseen, joten heidän\nvastarintansa olisi pian lopussa. Tämän ajatuksen vallassa hyppäsin\nalas korokkeelta, selittäen Dejah Thorisille aikomukseni parilla olan\nyli lausutulla sanalla kääntymättä häntä katsomaan.\n\nKun olin yhä hänen ja vihollisten välissä Kantos Kanin sotilaineen\ntunkeutuessa huoneeseen, ei Dejah Thorisia voinut mikään vaara uhata,\nvaikka hän jäikin yksin valtaistuimen luokse.\n\nTahdoin näyttää heliumilaisille itseni ja ilmoittaa heille, että heidän\nrakastettu prinsessansa oli myöskin täällä, sillä olin varma, että se\ntieto kannustaisi heitä vieläkin uljaampiin sankaritekoihin kuin mitä\nhe olivat jo suorittaneet, vaikka heidän oli totisesti täytynyt tehdä\nsuuria urotöitä raivatessaan tiensä pohjolan tyrannin melkein\nvalloittamattomaan palatsiin.\n\nJuostessani lattian poikki hyökätäkseni kadabralaisten niskaan, avautui\nvasemmalla puolellani pieni ovi, ja hämmästyksekseni näin thernien isän\nMatai Shangin ja hänen tyttärensä Phaidorin pilkistävän siitä sisään.\n\nHe vilkaisivat nopeasti huoneeseen. Hetkisen he tuijottivat kauhuissaan\nSalensus Ollin elottomaan ruumiiseen, veren punaamaan lattiaan,\nvaltaistuimen edustalle kasoittain kaatuneihin ylimyksiin, minuun ja\novella taisteleviin sotilaihin.\n\nHe eivät aikoneetkaan astua sisään, silmäilivät vain ovella seisoen\njoka puolelle huonetta. Kun he sitten olivat tarkastaneet koko lattian,\nlevisi Matai Shangin kasvoille hurja, raivoisa ilme ja Phaidorin\nhuulilla väreili kylmä, ovela hymy.\n\nSitten he katosivat, mutta sitä ennen päästi nainen raikuvan\npilkkanaurun minulle vasten kasvoja.\n\nEn silloin ymmärtänyt, mistä Matai Shangin raivo johtui ja mitä\nPhaidorin riemu merkitsi, mutta siitä olin varma, että ne kumpikin\nolivat minulle pahoja enteitä.\n\nHetkistä myöhemmin olin keltaisten sotilaiden kimpussa, ja kun Heliumin\npunaiset miehet näkivät minut vastustajiensa olkapäiden ylitse, kajahti\nkäytävässä voimakas huuto, johon taistelun melu vähäksi aikaa hukkui.\n\n\"Heliumin prinssin puolesta!\" he huusivat. \"Heliumin prinssin\npuolesta!\" Ja kuin nälkäiset leijonat saaliinsa kimppuun he hyökkäsivät\npohjolan sotilaiden horjuvia rivejä vastaan.\n\nKahden tulen väliin joutuneet keltaiset sotilaat taistelivat\nepätoivoisen rohkeasti, kuten äärimmäisen toivottomaan asemaan\njoutuneet useinkin tekevät ja kuten minäkin olisin tehnyt, jos olisin\nollut heidän sijassaan, koettaen viedä mukanani tuonelaan vihollisia\nniin paljon kuin suinkin voin.\n\nOttelu oli loistava, mutta tulos näytti etukäteen varmalta. Mutta äkkiä\nilmestyi käytävän alapäästä punaisten miesten taakse suuri joukko\nkeltaisia sotilaita tovereittensa avuksi.\n\nNyt olivat osat vaihtuneet, ja heliumilaiset vuorostaan joutuneet\nahtaalle kahtaalta uhkaavien vihollisten väliseen puristukseen. Heidän\noli kaikkien pakko kääntyä puolustautumaan rusentavan ylivoimaisia\ntulokkaita vastaan, joten valtaistuinhuoneessa olevat ökarilaisten\ntähteet jäivät minun osalleni.\n\nJa he pitivätkin minut lämpimänä. Jouduin niin tiukalle, että tuskin\nenää toivoin heistä selviytyväni. He pakottivat minut hitaasti\nperäytymään huoneeseen, ja kun kaikki olivat tulleet ovesta sisälle,\nniin eräs heistä sulki sen laskien salvan eteen, joten se varmasti\nkatkaisi tien Kantos Kanin johtamilta punaisilta miehiltä.\n\nSe oli taitava temppu, sillä siten jouduin minä yksin ottelemaan\ntoistakymmentä vihollista vastaan huoneessa, johon kukaan ei päässyt\nminua auttamaan, eikä käytävässä oleville punaisille miehille jäänyt\npakenemistietä, jos heidän uudet vastustajansa panisivat heidät liian\nlujille.\n\nMutta minun vastassani on ollut ylivoimaisempiakin vihollisia kuin\ntällä kertaa, ja Kantos Kanin tiesin ase kädessä raivanneen itselleen\ntien vaarallisemmistakin satimista kuin missä hän nyt oli. En niin\nollen ollut vähääkään epätoivoinen ryhtyessäni silloin leikkiin.\n\nAjatukseni pyörivät yhäti Dejah Thorisin ympärillä, ja odotin kaivaten\nottelun päättymistä ja hetkeä, jolloin saisin sulkea hänet syliini ja\ntaaskin kuulla rakkautta uhkuvia sanoja, joita olin saanut niin monta\nvuotta kaivata.\n\nNiin kauan kun taistelua huoneessa jatkui, ei minulla ollut kertaakaan\ntilaisuutta edes vaivihkaa vilkaista taakseni kaatuneen hallitsijan\nvaltaistuimelle, jonka vierellä Dejah Thoris oli. Ihmettelin, minkä\nvuoksi hän ei enää kiihoittanut minua laulamalla Heliumin sotalaulua.\nMutta enhän tarvinnutkaan muuta kuin tietää, että taistelin hänen\npuolestaan, pannakseni parhaani.\n\nVerisen ottelun yksityiskohtainen kuvaileminen kävisi pitkäveteiseksi.\nSiirryimme ovelta huoneen poikki koko ajan taistellen valtaistuimen\njuurelle, ennenkuin viimeinen vastustajani vaipui lattialle säiläni\nlävistettyä hänen sydämensä.\n\nRiemusta huudahtaen käännyin sitten ympäri painaakseni prinsessani\navoimeen syliini, odottaen kaipaamaani suudelmaa kolminkertaiseksi\npalkkioksi niistä verisistä otteluista, jotka olin saanut kestää\nrientäessäni hänen tähtensä etelänavalta pohjoisnavalle.\n\nIloinen huudahdus kuoli huulilleni, käsivarteni retkahtivat\nhervottomina sivuilleni, ja kuten surmaniskun saanut hoipuin\nvaltaistuimelle vieviä portaita ylöspäin.\n\nDejah Thoris oli kadonnut.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nPalkinto\n\n\nKun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut\nvaltaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka\nolin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen\ntakana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin\nodottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen\nnäkijäksi.\n\nKuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo\nilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan\ntilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha\nvalittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.\n\nVielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen,\nensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen\npuuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli\nniin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli\nväikkynyt Phaidorin piirteillä.\n\nHe olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien\nthernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus\nOllin suunnittelemat petolliset aikomukset -- sillä ylipappi pyrki\nsaamaan Dejah Thorisin itselleen -- oivalsi, että Thurid oli napannut\nsaaliin aivan hänen nenänsä edestä.\n\nPhaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi\ntämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen\nvihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.\n\nEnsimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia\nverhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella\nrepäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä\nkapea ovi.\n\nMinusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja\njos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun\nnäin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä\novelta käytävän lattialla.\n\nSieppasin helyn ja tarkastin sitä; siinä oli Heliumin prinsessan\nmerkki. Painoin sen huulilleni ja lähdin kiitämään hurjasti kuin\nmielipuoli pitkin kiemurtelevaa käytävää, joka laskeutui loivasti\npalatsin alempia holveja kohti.\n\nLyhyen matkan juostuani jouduin siihen huoneeseen, jossa Solan oli\naikaisemmin hallinnut. Hänen ruumiinsa virui vielä samassa paikassa\nkuin sieltä lähtiessäni, eikä näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä,\nettä siellä olisi joku toinen käynyt senjälkeen. Mutta tiesin kahden\nhenkilön, Thuridin, mustan datorin, ja Dejah Thorisin, menneen tätä\nkautta.\n\nHetkiseksi pysähdyin epävarmana aprikoimaan, mikä huoneeseen\navautuvista lukuisista ovista veisi minut oikealle tielle. Koetin\nmuistella niitä ohjeita, jotka Thurid oli kuulteni toistanut Solanille,\nja hitaasti kuin sakeasta sumusta ensisyntyisen sanat vihdoin kohosivat\nmuistiini.\n\n\"Menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää\nsyrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja\nkolmen käytävän risteykseen; siinä taaskin oikealle painautuen\nvasempaan seinään välttääkseni kuilun. Tämän käytävän päässä joudun\nkiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä\npitäen on vain yksi käytävä ilman haaraantumia.\"\n\nJa muistin myöskin, mitä ovea hän oli puhuessaan osoittanut.\n\nPian olin rientämässä tuntematonta tietä enkä ollut vähääkään\nvarovainen, vaikka tiesinkin, että siellä saattoi olla suuria vaaroja\nväijymässä.\n\nPaikoitellen oli käytävä sysipimeä, mutta enimmäkseen se oli\nkohtalaisen hyvin valaistu. Pimeintä oli sillä kohdalla, missä minun\noli liikuttava aivan kiinni vasemmanpuolisessa seinässä välttääkseni\nkuilun, ja olin jo vähällä suistua jyrkänteen reunalta syvyyteen,\nennenkuin älysin saapuneeni vaarallisen paikan läheisyyteen.\n\nOli jätetty vain kaita, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen\nreuna; sitä myöten salaisuuden tunteva henkilö pääsi kammottavan\nsyvänteen ohitse, johon outo varmasti olisi suistunut heti ensi\naskelella. Mutta vihdoin olin ehein nahoin sen toisella puolella, ja\nsenjälkeen oli käytävässä loppuun asti siksi valoisaa, että lattia\nnäkyi selvästi. Juostuani vielä jonkun matkaa pääsin tunnelin päähän ja\nastuin päivänvaloon lumi- ja jääkentälle.\n\nKun olin puettu lasikattoisessa Kadabrassa vallitsevan lämmön\nmukaisesti, ei äkillinen siirtyminen napaseudun pakkaseen suinkaan\ntuntunut miellyttävältä. Mutta pahinta oli se, etten varmastikaan voisi\nkestää purevaa kylmyyttä, sillä olin melkein alaston, vaan paleltuisin,\nennenkuin saavuttaisin Thuridin ja Dejah Thorisin.\n\nTuntui katkeralta, että luonto, jonka tähän asti oli lannistanut\nälykkään kansan taito ja kekseliäisyys, nyt katkaisi tällä tavoin\ntieni, ja hoippuessani takaisin lämpöiseen tunneliin olinkin niin\nlähellä toivottomuutta kuin milloinkaan olen ollut.\n\nEn tietystikään ollut luopunut takaa-ajon jatkamisaikeista, sillä\ntarpeen tullen olisin ollut valmis menemään eteenpäin, vaikkakin olisin\nsortunut ennen päämääräni saavuttamista. Mutta jos oli olemassa joku\nvarmempi keino, niin kannatti hyvin viipyä joku aika sen selville\nsaamiseksi. Silloin saapuisin taaskin Dejah Thorisin luokse sellaisessa\nkunnossa, että voisin taistella hänen puolestaan.\n\nHeti käytävään palattuani kompastuin turkisvaipan liepeeseen, joka\ntuntui olevan kiinni lattiassa aivan seinävieressä. Hämärässä en\nerottanut, kuinka se oli kiinnitetty, mutta käsin tunnustelemalla sain\nselville, että se oli puserrettu suljetun oven ja kynnyksen väliin.\n\nTyönsin oven auki. Olin pienen huoneen kynnyksellä. Huoneen seinissä\noli rivittäin koukkuja, joista riippui keltaisten ihmisten täydellisiä\nulkoilma-tamineita.\n\nKun huone sijaitsi palatsista tuovan tunnelin suulla, niin oli\nilmeistä, että se oli vaatetushuone, jossa Kadabran ylimykset\npukeutuivat poistuessaan kaupungista ja palattuaan riisuivat yltänsä,\nja että Thurid, joka oli tietänyt sen olemassaolon, oli pysähtynyt\nsiellä ottaakseen itselleen ja Dejah Thorisille sopivat puvut,\nennenkuin uskaltautui arktisen ulkomaailman purevaan pakkaseen.\n\nKiireessään hän oli pudottanut useita vaatekappaleita lattialle, ja\njuoruava lieve, joka oli jäänyt osittain käytävään, oli opastanut minut\ntähän paikkaan, josta hän kaikkein viimeksi olisi suonut minun tietävän\nmitään.\n\nMuutamissa sekunneissa oli ylläni asianmukainen orlukinnahkainen puku\nja jalassani raskaat, turkisvuoriset saappaat, jotka ovat välttämätön\nosa tamineissa, jos mieli menestyksellisesti uhmata hyisen pohjolan\nnietoksia ja viiltävän kylmää viimaa.\n\nAstuin uudelleen ulkoilmaan ja löysin Thuridin ja Dejah Thorisin\ntuoreet jäljet äsken sataneessa lumessa. Nyt vihdoinkin oli tehtäväni\nhelppo, sillä vaikka tie olikin äärimmäisen vaivaloinen, niin enää\neivät minua vaivanneet epäilyt siitä, mihin suuntaan minun oli mentävä,\neikä vastuksinani ollut pimeys tai väijyvät vaarat.\n\nTie kulki lumenpeittämässä rotkossa matalalle kumpujonolle. Sen\ntoisella puolella polku sukelsi toiseen rotkoon kohoten taaskin puolen\nkilometrin päässä solaan, joka vei kallioisen kukkulan reunaa myöten.\n\nAskelten jäljistä nain, että Dejah Thoris oli koko ajan ponnistellut\nvastaan ja että mustaihoisen oli ollut pakko raahata häntä mukanaan.\nPaikoitellen näkyivät vain miehen jäljet, jotka olivat lähellä toisiaan\nja painuneet syvälle paksuun lumeen, ja siitä arvasin, että silloin\nhänen oli pitänyt kantaa Dejah Thorisia. Mielikuvitukseni silmillä\nsaatoin hyvin nähdä, kuinka tämä reutoili rajusti vastaan joka\naskelella.\n\nPäästyäni kukkulasta ulkonevan korkean kielekkeen ympäri avautui eteeni\nnäky, joka pani vereni kiertämään nopeammin ja sydämeni lyömään\nkiihkeämmin. Tämän ja seuraavan kukkulan välisessä pienessä rotkelmassa\nseisoi neljä ihmistä luolan suulla ja heidän vierellään oli\nhuikaisevalla hangella lentokone, joka ilmeisesti oli juuri vedetty\nesiin piilopaikastaan.\n\nNämä neljä henkilöä olivat Dejah Thoris, Phaidor, Thurid ja Matai\nShang. Molemmat miehet riitelivät keskenään -- thernien isä uhkaili,\nkun taas mustaihoinen sinkautteli hänelle pilkallisia huomautuksia\njatkaen samalla omia puuhiaan.\n\nHiivin varovasti heitä kohti päästäkseni huomaamatta mahdollisimman\nlähelle. Lopulta miesten välillä näytti syntyneen jonkunlainen sovinto,\nsillä he ryhtyivät Phaidorin avulla yhdessä kiskomaan vastustelevaa\nDejah Thorisia aluksen kannelle.\n\nSidottuaan hänet kannelle laskeutuivat miehet jälleen maahan\nlopettamaan lähtövalmistuksiaan. Phaidor meni lentokoneen kannella\nolevaan pieneen hyttiin.\n\nKun olin jo noin neljänsadan metrin päässä heistä, näki Matai Shang\nminut. Hän tarttui Thuridin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri minuun\npäin ja osoitti minua. Olin nyt selvästi näkyvissä, sillä heti kun\nälysin tulleeni ilmi, luovuin kaikista piilottelemisyrityksistä ja\nlähdin hurjasti juoksemaan alusta kohti.\n\nMiehet alkoivat kahta innokkaammin hääriä saadakseen kuntoon potkurin,\njoka oli heillä parhaillaan käsillä. Se oli ilmeisesti otettu irti\njonkun korjauksen vuoksi, ja he sovittivat sitä paikoilleen.\n\nHe olivat saaneet työnsä valmiiksi, ennenkuin olin edes puolitiessä\nlentokoneelle, ja sitten he syöksähtivät nopeasti kannelle vieville\nportaille.\n\nThurid saapui portaille ensimmäisenä, kiipesi kannelle vikkelästi kuin\napina ja painoi kannatussäiliöiden nappulaa. Alus kohosi ilmaan, mutta\nei niin nopeasti kuin hyvässä kunnossa oleva lentokone.\n\nHeidän noustessaan pois ulottuviltani olin vielä noin sadan metrin\npäässä.\n\nTakanani, Kadabran kaupungin kupeella, oli suuri laivasto upeita\nlentokoneita -- Heliumin ja Ptarthin laivat, jotka aikaisemmin samana\npäivänä olin pelastanut tuholta. Mutta ennenkuin olisin niiden luona,\nolisi Thurid ehtinyt paeta turvaan.\n\nJuostessani näin Matai Shangin ponnistelevan ylöspäin rajusti heiluvia\nportaita myöten Thuridin katsellessa häntä pahanilkisen näköisenä\nlaidan yli kumartuneena. Aluksen perästä laahautui köysi, ja se herätti\nminussa uudelleen toivon. Jos saisin tartutuksi siihen ennenkuin se\nolisi liian korkealla, niin kenties vielä voisin sitä myöten päästä\nkannelle.\n\nOli ilmeistä, että aluksessa oli joku paha vamma, sillä se kohosi vain\nperin hitaasti ja pysyi huolimatta siitä, että Thurid kahteen otteeseen\npuuhaili konevivun ääressä, liikkumattomana paikallaan, ajautuen vain\nverkkaisesti pohjoisesta' puhaltavan hiljaisen tuulen mukana.\n\nMatai Shang oli nyt melkein laivan reunalla. Pitkä, petolinnun kynsiä\nmuistuttava käsi ojentui tavoittamaan metallista ääritankoa.\n\nThurid kumartui alemmas vehkeilijätoveriaan kohti.\n\nÄkkiä välähti mustaihoisen kohotetussa kädessä tikari. Se iski alaspäin\nthernien isän kalpeata naamaa kohti. Päästäen kimeän kauhunkiljahduksen\npyhä hekkador tarttui raivoisasti häntä uhkaavaan käteen.\n\nOlin saavuttamaisillani laahautuvan köyden. Alus kohosi edelleenkin\nhitaasti samalla ajautuen poispäin minusta. Sitten kompastuin\njäätikölle ja iskin kaatuessani pitkälleni pääni kiveen vain käsivarren\netäisyydellä nuorasta, jonka pää juuri silloin nousi ilmaan.\n\nMenin tärähdyksestä tajuttomaksi.\n\nOlin virunut tiedottomana jäätiköllä korkeintaan muutamia sekunteja\nmustan ilkimyksen kynsissä olevan rakkaimpani kulkeutuessa yhä\nkauemmaksi ulottuviltani, sillä kun aukaisin silmäni, jatkui Thuridin\nja Matai Shangin välinen kamppailu ja alus leijaili vain noin sadan\nmetrin päässä etelässä -- mutta laahaavan köyden pää oli nyt lähes\nkymmenen metrin korkeudella ilmassa.\n\nSurkean onneton sattuma, joka oli kaatanut minut, juuri kun olin\nsaavuttamaisillani tavoittamani köyden, pani sisuni vimmaisesti\nkuohumaan, ja hurjasti kuin mielipuoli lähdin hangella kiitämään alusta\nkohti. Päästyäni nuoran vaappuvan pään kohdalle pinnistin lihakseni\näärimmilleen.\n\nPonnistauduin voimakkaaseen, kissamaiseen hyppyyn saavuttaakseni\nhäilyvän köyden -- ainoan tien, jota myöten vielä voin päästä luotani\npoistuvan rakkaimpani luo.\n\nSormeni puristuivat köyden ympärille jalan verran sen pään yläpuolella.\nMutta vaikka koetin kuinka tiukata otettani, tunsin nuoran sittenkin\nluistavan kädestäni. Koetin nostaa vapaata kättäni tarttuakseni sillä\nkiinni edellisen yläpuolelta, mutta asentoni muuttuessa käteni liukui\nentistä nopeammin köyden päätä kohti.\n\nTunsin, kuinka köysi lipui hitaasti, kiusoittavasti käsistäni. Hetkisen\nkuluttua olisivat kaikki ponnistukseni rauenneet tyhjiin -- mutta\nsitten sattuivat sormeni köyden päässä olevaan solmuun ja liukuminen\npysähtyi.\n\nKiitosrukous huulillani aloin kiivetä ylöspäin aluksen kantta kohti. En\nvoinut nähdä Thuridia ja Matai Shangia, mutta kuulin tappelun ääniä ja\nsiitä tiesin, että he yhä ottelivat -- thern henkensä edestä ja\nmustaihoinen saadakseen laivan paremmin kohoamaan vapautettuaan sen\nedes yhden ihmisen painosta.\n\nJos Matai Shang sortuisi, ennenkuin minä pääsisin kannelle, niin\nminulla olisi totisesti heikot toiveet sinne pääsemisestä, sillä eihän\nmustan datorin tarvinnut muuta kuin leikata nuora ylhäältä poikki\ntoimittaakseen minut iäksi pois tieltään. Alus näet oli ajautunut\nkuilun kohdalle, joten suistuisin ammottavaan syvyyteen ja\nmurskautuisin muodottomaksi kasaksi, jos Thurid juuri nyt katkaisisi\nnuoran.\n\nVihdoin tarttui käteni laivan ääritankoon, mutta samalla hetkellä\nkajahti allani kamala parkaisu. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni\nja alaspäin vilkaistessani näin kauhukseni kiljuvan ja kieppuvan\nolennon syöksyvän allani olevaan hirvittävään kuiluun.\n\nSe oli Matai Shang, pyhä hekkador, thernien isä, joka oli joutunut\nviimeiselle tilinteolle.\n\nSitten vedin pääni kannen reunalle. Tikari kädessä Thurid karkasi minua\nkohti. Hän oli kajuutan etupään kohdalla, kun taas minä kiipesin\nkannelle läheltä perää. Mutta välimatkaa oli vain muutamia askelia.\nMinun oli mahdotonta nousta kannelle, ennenkuin raivoisa mustaihoinen\nolisi kimpussani.\n\nLoppuni oli tulossa. Tiesin sen. Mutta jos olisinkin sitä epäillyt,\nniin Thuridin ilkeillä kasvoilla väikkyvä voitonriemuinen virnistys\nolisi haihduttanut kaikki epäilykseni. Thuridin takana näin Dejah\nThorisini rimpuilevan kahleissaan silmät kauhusta levällään. Katkera\nkohtaloni tuntui kaksin kerroin karvaalta senjohdosta, että hänen oli\npakko katsella kauheata kuolemaani.\n\nHerkesin ponnistelemasta ääritangon ylitse. Sensijaan tartuin\nvasemmalla kädelläni lujasti siihen kiinni ja vetäisin tikarini esille.\n\nAinakin kuolisin kuten olin elänytkin -- taistellen.\n\nKun Thurid tuli kajuutan oven kohdalle, sekaantui uusi henkilö\nmurhenäytelmään, jota parhaillaan suoritettiin Matai Shangin\nvikaantuneen lentokoneen kannella.\n\nSe oli Phaidor.\n\nKasvot punehtuneina, tukka hajallaan ja silmät kosteina äsken\nvuodatetuista kyynelistä -- kuolevaisen heikkous, jonka yläpuolella\ntämä ylväs jumalatar oli aina ollut olevinaan -- hän syöksähti kannelle\neteeni.\n\nHänen kädessään oli pitkä, ohut tikari. Loin viimeisen silmäyksen\narmaaseen prinsessaani, hymyillen, kuten kuolemaa odottavan miehen\nsopii. Sitten käännyin katsomaan Phaidoria -- odottaen iskua.\n\nEn koskaan ole nähnyt hänen kauniita kasvojaan kauniimpina kuin sillä\nhetkellä. Tuntui uskomattomalta, että niin viehättävän olennon ihanassa\nrinnassa saattoi sykkiä niin julma ja heltymätön sydän. Ja nyt oli\nhänen ihmeellisissä silmissään uusi ilme, jota en milloinkaan ennen\nollut niissä huomannut \u003C-- niistä kuvastui harvinaista lempeyttä ja\nkärsimystä.\n\nThurid oli hänen vierellään ja syöksähti eteenpäin ennättääkseen\nensimmäisenä kimppuuni. Sitten kävi kaikki niin nopeasti, että se oli\nohitse, ennenkuin oikein tajusin, mitä oli tapahtunut.\n\nPhaidorin hento käsi ojentui ja tarttui mustaihoisen tikaria pitelevän\nkäden ranteeseen. Hänen oikea kätensä kohotti välkkyvää terää.\n\n\"Tässä on Matai Shangin puolesta!\" huudahti hän ja upotti tikarinsa\nkahvaa myöten datorin rintaan. \"Tässä Dejah Thorisia kohtaan\naikomastasi pahasta!\" Ja toistamiseen painui pureva teräs veriseen\nihoon.\n\n\"Ja tässä ja tässä ja tässä\", hän kirkui, \"Heliumin prinssin John\nCarterin puolesta!\" Jokaisella sanalla lävisti terävä tikari lurjuksen\nsaastaisen sydämen. Halveksivasti hän sitten sysäsi ensisyntyisen\nruumiin aluksen kannelta. Kaamean hiljaisuuden vallitessa Thurid\nsuistui uhrinsa jäljestä.\n\nHämmästys oli lamauttanut minut siinä määrin, etten ollut yrittänytkään\nkiivetä kannelle näkemäni kammottavan näytelmän aikana. Nyt sain yhä\nlisää syytä kummasteluun, sillä minun pysytellessäni hievahtamatta\npaikoillani vähääkään koettamatta salata yllätystäni Phaidor ojensi\nminulle kätensä ja auttoi minut kannelle.\n\nHänen huulillaan oli väsynyt hymy -- ei julma ja ylpeä jumalattaren\nhymy, jonka olin niillä aina ennen nähnyt. \"Ihmetteletkö, John Carter\",\nkysyi Phaidor, \"minussa tapahtunutta kummallista muutosta? Sanon\nsinulle, mikä on sen aiheuttanut. Se on rakkaus -- rakkaus sinua\nkohtaan.\" Kun rypistin kulmiani hänen sanojensa herättämän epämieluisan\ntunteen johdosta, kohotti hän tyynnyttävästi kättään.\n\n\"Odota!\" hän jatkoi. \"Se ei ole minun rakkauteni -- se on prinsessasi,\nDejah Thorisin, rakkaus. Se on opettanut minut käsittämään, mitä oikea\nrakkaus on, mitä sen pitäisi olla, ja kuinka kaukana minun itsekäs ja\nkateellinen intohimoni oli todellisesta rakkaudesta.\n\n\"-- Nyt olen muuttunut. Nyt voisin rakastaa, kuten Dejah Thoris\nrakastaa. Ja siksi on ainoana onnenani tieto siitä, että sinä ja hän\nolette taaskin yhdessä, sillä vain hän voi tehdä sinut todella\nonnelliseksi.\n\n\"-- Mutta minä olen onneton kaiken tekemäni pahan johdosta. Minulla on\npaljon syntejä sovitettavana, ja vaikkapa olisin kuolematon, olisi\nelämäni sittenkin liian lyhyt niiden korjaamiseen.\n\n\"-- Mutta on toinenkin keino, ja joskin Phaidor, pyhien thernien pyhän\nhekkadorin tytär, on rikkonut, niin hän on tänään jo osittain korvannut\nrikkomuksensa, ja ettet epäilisi hänen katumuksensa vilpittömyyttä ja\nhänen vakuutustaan uudesta rakkaudesta, joka ulottuu Dejah\nThorisiinkin, hän todistaa ne oikeiksi sillä ainoalla tavalla, mikä\nhänellä on tarjolla -- pelastettuaan teidät toisianne varten Phaidor\njättää sinut hänen syleilyynsä.\"\n\nNäin sanottuaan hän pyörähti ympäri ja hyppäsi aluksen kannelta\nsyvyyteen.\n\nKauhusta huudahtaen syöksähdin eteenpäin yrittäen pelastaa tämän\nihmisen henkeä, jonka niin mielelläni olisin kahden viime vuoden aikana\ntoivonut kuolleeksi. Mutta yritykseni oli turha. En ehtinyt ajoissa.\n\nKyyneleet silmissä käännyin toisaalle, etten näkisi allani olevaa\nkauheaa näkyä.\n\nHetkistä myöhemmin olin kirvoittanut Dejah Thorisin kahleet ja hänen\nkäsivarsiensa kiertyessä kaulaani ja hurmaavien huuliensa painuessa\nsuulleni unohdin palkkioni huumaamana näkemäni kauhut ja kestämäni\nkärsimykset.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nUusi hallitsija\n\n\nLentokone, jonka kannella Dejah Thoris ja minä jälleen yhdyimme\nkaksitoista vuotta kestäneen eroajan jälestä, osoittautui täydelleen\nkelvottomaksi. Sen kannatussäiliöt vuotivat pahasti; koneet eivät\ntoimineet. Olimme avuttomina ilmassa, ja allamme oli napaseudun\njäätikkö.\n\nAlus oli ajautunut sen kuilun poikki, johon Matai Shangin, Thuridin ja\nPhaidorin ruumiit olivat hautautuneet, ja leijaili parhaillaan matalan\nkukkulan kohdalla. Aukaisin kannatussäiliöiden venttiilit ja annoin\nlaivan verkkaisesti laskeutua maahan. Sitten Dejah Thoris ja minä\nastuimme aluksen kannelta alas ja lähdimme käsi kädessä taivaltamaan\njääaavikon poikki takaisin Kadabran kaupunkiin.\n\nMeillä oli paljon puhumista toisillemme ja astelimme hitaasti\ntunnelissa, jonka kautta olin rientänyt ajaessani heitä takaa.\n\nHän kertoi minulle viimeisestä kauhunhetkestä kuukausia takaperin, kun\nhänen koppinsa auringon temppelissä sulkeutui verkalleen välillämme.\nHän kuvasi, kuinka Phaidor oli tikari koholla karannut hänen kimppuunsa\nja kuinka Thuvia oli kirkaissut oivaltaessaan thernien jumalattaren\nhäijyn aikomuksen.\n\nSe huuto se oli kaikunut korvissani kaikkina niinä pitkinä, vaikeina\nkuukausina, jolloin kaameat epäilyt prinsessani kohtalosta olivat\nraadelleet sydäntäni. Sillä enhän tietänyt, että Thuvia oli saanut\nkierretyksi aseen Matai Shangin tyttären kädestä, ennenkuin se oli\nsattunut Dejah Thorisiin tai häneen.\n\nHän kuvaili myöskin jäytävän pitkää, ikuisuudelta tuntunutta\nvankeusaikaansa, Phaidorin katkeraa vihaa ja Thuvian hellää rakkautta.\nHän kertoi, kuinka synkimmänkin epätoivon hetkinä molemmat punaiset\nnaiset olivat yhdessä toivoneet ja uskoneet, että John Carter keksisi\nkeinon vapauttaakseen heidät.\n\nSaavuimme Solanin kammioon. Olin edennyt mitään varomatta, sillä olin\nvarma siitä, että sekä kaupunki että palatsi olivat jo sillä hetkellä\nystävieni vallassa.\n\nJa niinpä me tulla tuoksahdimmekin huoneeseen keskelle toistakymmentä\nSalensus Ollin hovin ylimystä. He olivat tätä kautta matkalla\nulkomaailmaan samoja käytäviä myöten, joista me juuri saavuimme.\n\nMeidät nähdessään he pysähtyivät, ja sitten levisi heidän johtajansa\nkasvoille vahingoniloinen hymy.\n\n\"Koko onnettomuutemme aiheuttaja!\" hän karjaisi osoittaen minua.\n\"Meillä on ainakin se nautinto, että olemme saaneet osittain\nkostetuksi, kun jätämme tänne Heliumin prinssin ja prinsessan elottomat\nja silvotut ruumiit.\n\n-- \"Kun he\", hän jatkoi kohottaen peukaloaan palatsin yläosia kohti,\n\"löytävät teidät, niin he tajuavat, että keltaisten miesten kosto tulee\nvihollisille kalliiksi. Valmistaudu kuolemaan, John Carter, mutta että\nviimeinen hetkesi olisi sitäkin karvaampi, niin tiedä, että kenties\nmuutan mieltäni enkä annakaan prinsessasi osaksi vapauttavaa kuolemaa,\nkenties varaan hänet ylimysteni leikkikaluksi!\"\n\nSeisoin koneiden peittämän seinän vieressä Dejah Thorisin rinnalla.\nSotilaiden lähestyessä meitä miekat paljaina hän katsahti minuun\nihmeissään, sillä säiläni riippui yhä tupessaan kupeellani ja hymy\nväikkyi huulillani.\n\nMyöskin keltaiset ylimykset ällistyivät, ja kun yhä seisoin\nhievahtamatta paikallani, he alkoivat empiä peläten jotakin juonta.\nMutta heidän johtajansa yllytti heitä kimppuuni. Kun he olivat\nsaapuneet melkein miekan ulottuville minusta, nostin käteni ja laskin\nsen vivun kiilloitetulle kädensijalle ja yhä hymyillen katsoin\nvihollisiani silmiin.\n\nKuin yksi mies he kaikki pysähtyivät äkkiä, luoden säikähtyneitä\nsilmäyksiä minuun ja toisiinsa.\n\n\"Seis!\" kiljaisi johtaja. \"Et osaa uneksia mitä teet!\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasin. \"John Carter ei uneksi. Hän tietää --\ntietää, että jos teistä yksikään astuu vielä askeleen Dejah Thorisia,\nHeliumin prinsessaa, kohti, niin hän ja minä kuolemme yhdessä. Mutta\nemme kuole yksin.\"\n\nYlimykset säpsähtivät, vetäytyivät takaisinpäin ja kuiskuttelivat\nhetkisen keskenään. Vihdoin heidän johtajansa puhutteli minua.\n\n\"Jatka matkaasi, John Carter! Me menemme omaa tietämme!\"\n\n\"Vangit eivät mene omaa tietään\", vastasin, \"ja te olette vankeja,\nHeliumin prinssin vankeja.\"\n\nEnnenkuin he ennättivät vastata mitään avautui huoneen toisessa päässä\noleva ovi ja sisään syöksähti parikymmentä keltaista miestä. Aluksi\nylimysten ilmeet kirkastuivat, mutta kun heidän katseensa sitten osui\nvasta saapuneen seurueen päällikköön, menivät heidän kasvonsa pitkiksi,\nsillä hän oli Talu, Marentinan kapinallinen ruhtinas, ja he tiesivät,\nettei heillä hänen käsiinsä jouduttuaan ollut odotettavissa armoa,\navusta puhumattakaan.\n\nYksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.\n\n\"Kas sillä tavalla, John Carter!\" huudahti hän. \"Käännät heidän\nkäyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni,\nettä olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat\nlurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo\" -- hän viittasi seurueen\njohtajaan -- \"pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan\npalatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin\nroistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni.\"\n\nOkarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he\neivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden\nsaattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan\nvastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.\n\nSiellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista\nkansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja\nprinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa.\nSiellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä\nvihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat\nluopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.\n\nSiellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana\nja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah\nThorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset\nmarsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole\nherkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin\npelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.\n\nJa siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat\nystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua\nvastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.\n\nMeidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin\nriemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden\nsotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat\nniitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani\ntungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja\njeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta\npuuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan\npaljon -- Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.\n\nKyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs\nkeltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt\nheidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin\nviruin vankina.\n\nMinun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät -- rohkean jeddakin\nja hänen uskollisen tyttärensä -- johti sinne. Kertojani selitti, että\nhe nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista\nvankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan\ntyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.\n\nPian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt\njättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli\ntäysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston\nsaattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä\ntarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa\ntodistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.\n\nKorkealla, tungoksen täyttämän salin seinustalla seisoi Okarin tyhjä\nvaltaistuin.\n\nKaikista niistä kummallisista näyistä, joiden todistajana se oli ollut\nniistä ammoisista ajoista lähtien, jolloin ensimmäinen jeddakien jeddak\noli sille istunut, ei mikään liene vetänyt vertoja sille, jota se nyt\nkatseli. Ja miettiessäni kauan eristettynä olleen mustapartaisen,\nkeltaihoisen ihmisrodun menneisyyttä ja tulevaisuutta, minusta tuntui\nsille nyt kangastavan hyödyllisempi elämä jäsenenä toisilleen\nystävällisten kansojen suuressa perheessä, joka jo ulottui etelänavalta\nmelkein sen alueen ovelle.\n\nKaksikolmatta vuotta sitten olin alastomana muukalaisena saapunut tähän\noutoon, rajuun maailmaan. Jokainen rotu ja jokainen kansa eli silloin\nlakkaamattomassa sodassa kaikkia muita kansoja ja kaikkia toisen\nvärisiä ihmisiä vastaan.\n\nTänään oli omien taistelujeni ja taisteluissa saamieni uskollisten\nystävien ponnistusten tuloksena tänne kokoontunut mustia ja valkeita,\npunaisia ja vihreitä ihmisiä, seisoen kylki kyljessä rauhassa ja\nhyvässä sovussa. Vielä ei kaikkia Barsoomin kansoja voitu pitää yhtenä,\nmutta pitkä askel oli astuttu sitä päämäärää kohti. Ja jos vain nyt\nsaisin hurjan keltaisen rodun liitetyksi tähän kansojen liittoon, niin\nvoisin tuntea täyttäneeni suuren elämäntyön ja maksaneeni Marsille\nainakin osan siitä äärettömästä kiitollisuudenvelasta, johon olin\njoutunut, kun olin saanut siltä Dejah Thorisin.\n\nJa ajatuksissani näin sitä varten vain yhden keinon ja yhden ainoan\nmiehen, joka voisi taata toiveitteni täyttymisen. Kuten tapani on,\ntoimin silloin, kuten aina toimin -- miettimättä ja neuvottelematta.\n\nJos ken ei hyväksy suunnitelmiani tai niiden toteuttamistapoja, niin\nhänellä on aina miekka kupeellaan tehostaakseen sillä vastalausettaan.\nMutta nyt ei kuulunut ainoatakaan erimielistä ääntä, kun minä tartuin\nTalun käsivarteen ja hypähdin Salensus Ollin entiselle valtaistuimelle.\n\n\"Barsoomin sotilaat!\" huudahdin. \"Kadabra on kukistunut ja sen mukana\non sortunut myöskin pohjolan tyranni. Mutta Okar on säilytettävä\nkoskemattomana. Punaisia kansoja hallitsevat punaiset jeddakit;\nmuinaisten merien pohjien vihreät sotilaat tunnustavat vain vihreän\nmiehen hallitsijakseen; etelänavan ensisyntyiset noudattavat\nmustaihoisen Xodarin säätämiä lakeja; eikä olisi keltaisen eikä\nmyöskään punaisen rodun eduksi, jos Okarin valtaistuimelle nousisi\npunainen jeddak.\n\n\"-- On vain yksi mies, jolle parhaiten sopii Pohjolan\njeddakien jeddakin ikivanha ja mahtava arvonimi. Okarin miehet,\nkohottakaa miekkanne uuden hallitsijanne,. Talun, Marentinan\nkapinoitsija-ruhtinaan, kunniaksi!\"\n\nVapaat marentinalaiset ja vankina olevat kadabralaiset kajahduttivat\nvoimakkaan hyväksymishuudon, sillä kaikki he olivat luulleet, että\npunaiset miehet eivät luopuisi siitä, mitä olivat asevoimin\nsaavuttaneet -- sellainen oli näet tapa Barsoomissa -- ja että heitä\ntästä lähtien hallitsisi muukalaissyntyinen jeddak.\n\nCarthorisia seuranneet voittoisat sotilaat yhtyivät rajuun\ntunnepurkaukseen. Salissa sekavana hyörivän ihmistungoksen hurjasti\nmelutessa ja riemuitessa Dejah Thoris ja minä siirryimme Kadabran\npalatsin sisäpihaa somistavaan jeddakien jeddakin upeaan puistoon.\n\nKintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman\nlehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä\nnäimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä\n-- Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.\n\nKomean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen\ntoverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen\nhänet lähelleni kuiskasin: \"Miksikäs ei?\"\n\nNiin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen\nnuoruuden maailmassa?\n\nJäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin\nottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse\netelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa\ntuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko\nPohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin\nmääräyksestä.\n\n\"Tästä lähtien\", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, \"voivat punaisten\nja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti\nkuin omien alueittensa kohdalla.\n\n\"-- Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua\nkeltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla\nylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan\non jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä.\"\n\nTodellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille\nystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät\nolimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että\nCarthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi\nollut Heliumin prinssi.\n\nLeijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan\nTithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle\nlentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin\nmiehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa\nja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä.\nEräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin\nkaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.\n\nKansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli\nkirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa\noli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja\nseinäverhoja.\n\nKultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin\nettä molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden\njalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan\nauringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.\n\nVihdoinkin Heliumin kuningasperhe oli taaskin kahdentoista vuoden\nkuluttua koolla omassa uhkeassa kaupungissaan miljoonien riemusta\njuopuneiden, palatsin portilla tungeksivien alamaisten ympäröimänä.\nNaiset ja lapset ja uljaat soturit itkivät ilosta, kiittäen kohtaloa,\nsaatuaan takaisin rakastamansa Tardos Morsin ja jumalaisen prinsessan,\njota koko kansa palvoi epäjumalanaan. Ja kaikki me, jotka olimme olleet\ntällä kuvaamattoman vaarallisella ja kunniakkaalla retkellä, saimme\nosaksemme raikuvia suosionosoituksia.\n\nKun sinä iltana istuin Dejah Thorisin ja Carthorisin seurassa palatsini\nkatolla, jonne jo aikoja sitten olimme laitattaneet viehättävän\npuutarhan saadaksemme siellä kolmisin istuskella erillään muista,\nrauhaisan onnen helmassa, kaukana hovin juhlallisista menoista, saapui\nluokseni lähetti kutsumaan meitä Palkkion ja Koston temppeliin --\n\"jossa eräs henkilö on tänä iltana tuomittava\", kuten kutsun loppusanat\nkuuluivat.\n\nVaivasin päätäni koettaessani arvailla, mikä tärkeä juttu saattoi olla\nesillä, kun katsottiin tarpeelliseksi kutsua palatsistaan\nkuninkaallinen perhe, joka juuri oli saapunut Heliumiin kaksitoista\nvuotisen poissaolon jälkeen. Mutta jeddakin kutsun saatuaan ei kukaan\nvitkastellut.\n\nLentokoneemme laskeutuessa temppelin katolla olevalle laiturille,\nvilisi ilmassa lukemattomia saapuvia ja lähteviä aluksia. Alhaalla\nkaduilla virtasi rahvasta taajana tungoksena temppelin pääkäytävää\nkohti.\n\nVähitellen heräsi mielessäni muisto lykätystä tuomiosta, joka odotti\nminua siitä pitäen, kun Zat Arras oli langettanut sen minun tehtyäni\nsen synnin, että olin palannut Dorin laaksosta ja unohdetun\nKorus-järven rannoilta.\n\nOlisiko mahdollista, että marsilaiset, heitä ohjaavan ankaran\noikeustajunnan pakottamina, olisivat jättäneet huomioon ottamatta\nkaiken sen hyvän, mikä tästä uskontoa loukkaavasta teostani oli\nkoitunut? Olivatko he niin pian unohtaneet, missä kiitollisuudenvelassa\nhe olivat minulle sen johdosta, että olin vapauttanut heidät kamalan\ntaikauskon kahleista? Saattoivatko he olla välittämättä siitä, että\nminua, minua yksin, saatiin kiittää Carthorisin, Dejah Thorisin, Mors\nKajakin ja Tardos Morsin pelastumisesta?\n\nEn voinut uskoa sitä. Mutta mitä muuta varten olisi minut voitu\nkutsua Palkkion ja Koston temppeliin heti Tardos Morsin palattua\nvaltaistuimelleen?\n\nAstuessani temppeliin ja lähestyessäni Oikeamielisyyden armoistuinta\nihmetytti minua ensiksikin tuomioistuimen kokoonpano. Siellä oli Kulan\nTith, Kaolin jeddak, josta olimme vain muutamia päiviä sitten eronneet\nhänen omassa palatsissaan; siellä oli Thuvan Dihn, Ptarthin jeddak --\nkuinka oli hän saapunut Heliumiin yhtä pian kuin mekin?\n\nSiellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja ensisyntyisten jeddak Xodar;\nsiellä oli Pohjolan jeddakien jeddak Talu, jonka olisin voinut vannoa\nvielä olevan jäiden saartamassa lämpiökaupungissaan pohjoisen jäämuurin\ntuolla puolen; ja heidän joukossaan olivat myöskin Tardos Mors ja Mors\nKajak sekä lisäksi tarvittava määrä vähäarvoisempia jedejä ja jeddakeja\ntäydentämässä tuomarien lukua, jonka tulee olla kolmekymmentä yksi.\n\nOlipa tuomioistuin todella kuninkaallinen, ja voin taata, että\nsellaista ei ikinä ollut sitä ennen ollut koolla koko Marsin pitkän\nhistorian aikana.\n\nTullessani sisään syntyi hiljaisuus yleisön paikoilla, jotka olivat\nääriään myöten täynnä tiheään sulloutunutta kansaa. Sitten nousi Tardos\nMors puhumaan.\n\n\"John Carter\", hän lausui syvällä marsilaisäänellään, \"astu Totuuden\njalustalle, sillä asiasi joutuu säätyveljistäsi kokoonpannun\noikeudenmukaisen ja puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi!\"\n\nKatse varmana ja pää pystyssä tein kuten hän oli käskenyt, mutta kun\nsitten katsahdin ympärilläni olevien henkilöiden kasvoja, joiden hetki\nsitten olisin voinut vannoa olevan parhaita ystäviäni koko Barsoomissa,\nen kohdannut ainoatakaan ystävällistä katsetta -- he olivat\nkaikki jäykkiä, järkkymättömiä tuomareita valmiina täyttämään\nvelvollisuutensa.\n\nEräs sihteeri nousi seisomaan ja alkoi lukea paksusta kirjasta pitkää\nluetteloa huomatuimmista teoistani, joita olin pitänyt ansionani ja\njotka olin suorittanut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, siitä\nhetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran poljin keltaista meren\npohjaa tharkien hautomalaitoksen luona. Muiden muassa hän mainitsi\nkaikki, mitä olin tehnyt Otz-vuorten toisella puolen, pyhien thernien\nja ensisyntyisten valta-alueella.\n\nBarsoomissa on tapana luetella syytettyjen penkille joutuneen miehen\nansiot samoin kuin hänen rikkomuksensakin. Sen vuoksi ei minua\nvähääkään kummastuttanut, että kaikki ansiokseni luettavat seikat\nluettiin nyt tuomareilleni -- jotka tiesivät ne kaikki varsin hyvin --\naina viimeisiin tapahtumiin saakka. Lukemisen päätyttyä nousi Tardos\nMors taaskin puhumaan.\n\n\"Kaikkein oikeamielisimmät tuomarit\", hän huudahti, \"olette kuulleet\nkaikki, mitä John Carterista, Heliumin prinssistä tiedetään -- sekä\nhyvän että pahan. Minkä tuomion langetatte?\"\n\nSilloin nousi Tars Tarkas hitaasti pystyyn, ojentaen suoraksi valtaisen\nkookkaan vartalonsa, kunnes hän vihreätä pronssipatsasta muistuttavana\nnäkyi kaikkien muiden ylitse. Hän loi minuun synkeän silmäyksen -- hän,\nTars Tarkas, jonka rinnalla olin otellut lukemattomissa taisteluissa ja\njota rakastin kuin veljeä.\n\nOlisin voinut itkeä, jollen olisi ollut niin vimmaisen raivon vallassa,\nettä vähällä olin vetäistä miekkani ja käydä heti paikalla heidän\nkaikkien kimppuun.\n\n\"Tuomarit\", lausui Tars Tarkas. \"Vain yksi päätös on mahdollinen.\nÄlköön John Carter enää olko Heliumin prinssi\" -- hän pysähtyi -- \"vaan\nolkoon hän sensijaan jeddakien jeddak, Barsoomin sotavaltias!\"\n\nKun kaikki yksineljättä tuomaria hypähtivät seisaalleen tempaisten\nmiekkansa ja ojentaen ne pystyyn, osoittaen siten yksimielisesti\nhyväksyvänsä tämän tuomion, puhkesi kautta valtavan rakennuksen\nsellainen äänten myrsky, että luulin katon kohoavan siioiltaan hurjasti\njyrisevistä huudoista.\n\nVasta nyt oivalsin, että he olivat päättäneet tällä juron leikillisellä\ntavalla valmistaa minulle näin suuren kunnianosoituksen. Ja vilpittömät\nonnittelut, joita minulle sateli ensin tuomareilta ja sitten\nylimyksiltä, osoittivat selvästi, ettei minulle annettu arvonimi ollut\nsuinkaan pilaa.\n\nPitkin leveätä Toivon kuoria marssi meitä kohti viisikymmentä Marsin\nsuurimpien hovien mahtavinta ylimystä kantaen loistavia vaunuja\nolkapäillään. Ja kun kansa näki, kuka vaunuissa istui, niin avara\ntemppeli tärisi suosionosoituksista, joiden rinnalla äsken minulle\nraikuneet huudot tuntuivat mitättömältä ynisemiseltä, sillä ylimysten\nkantamana saapui Dejah Thoris, Heliumin rakastettu prinsessa.\n\nHe veivät hänet suoraan Oikeamielisyyden armoistuimelle, ja siellä\nTardos Mors auttoi hänet vaunuista, taluttaen hänet sitten viereeni.\n\n\"Jakakoon maailman kaunein nainen kunnian puolisonsa kanssa!\" sanoi\nhän.\n\nKaikkien nähden suljin vaimoni syliini ja painoin suudelman hänen\nhuulilleen.\n\n\n\n"]