[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBpYQoV3RUvuvQ5PnBe2aGDbqP6lkCFtHPtm2gjAm4QI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2468,"Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa","Finnemore, Johna",1863,1915,"2468-finnemore-john-robin-hood-ja-hanen-iloiset-toverinsa","2468__Finnemore_John__Robin_Hood_ja_hänen_iloiset_toverinsa",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[17],"brittilainen","fi",1909,1926,54107,343733,false,67170,[26],"Robin Hood (Legendary character)",[28,29,30,31],"Adventure","British Literature","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa\" by John Finnemore is a fictional adventure written in the early 20th century. The narrative revolves around the legendary English outlaw Robin Hood, famed for his acts of thievery against the rich to aid the poor, alongside his merry band of followers. This work aims to capture the essence of Robin Hood's character and his heroic escapades in Sherwood Forest.  At the start of the story, readers are introduced to Robin Hood, a young man with aspirations of joining the King's forest guards. However, his fate changes dramatically when he finds himself in a confrontation with the King's foresters after showcasing his exceptional archery skills. His actions lead to him being declared an outlaw, prompting him to embrace a life of rebellion against the corrupt authority represented by Sheriff Nottingham. As the narrative unfolds, Robin meets a fellow giant, who he aptly names \"Pikku John\" (Little John), and together they begin to gather a group of skilled outlaws in the forest, setting the stage for their continued fight against tyranny and injustice. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Tervaskanto, Jussi",281,"Finnemoren teos kokoaa yhteen tunnetut legendat Sherwoodin metsän lainsuojattomasta Robin Hoodista ja hänen joukkiostaan. Kertomuksissa seurataan sankarin vaiheita henkipatoksi joutumisesta ja Pikku Johnin kohtaamisesta aina hahmon legendaariseen loppuun saakka.","John Finnemoren 'Robin Hood a hänen iloiset toverinsa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2468. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ROBIN HOOD JA HÄNEN ILOISET TOVERINSA\n\nKirj.\n\nJohn Finnemore\n\n\nEnglanninkielestä Suomentanut\n\nJussi Tervaskanto\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto.\nRobin Hoodista tulee henkipatto.\nRobin Hood kohtaa etevimmän seuralaisensa.\nToinen alokas.\nRobin Hood kohtaa hengenmiehen.\nMiten Robin Hood kohtelee murheellista ritaria.\nJoukkue saa oman harpunsoittajan.\nMiten Robin Hood voitti sheriffin palkinnon.\nSheriffi ja Guy Gisborne lähtevät vangitsemaan Robin Hoodia.\nRobin Hood ottaa osaa nahan parkintaan.\nMiten sheriffi sai omituisen palvelijan.\nSheriffi yötä metsässä.\nRobin Hood kohtaa Vihreän Yrjön ja sitten erään kerjäläisen.\nHerefordin piispa kohtaa muutamia paimenia.\nRobin Hood kohtaa kattilanpaikkaajan.\nPiispa koettaa omin voimin.\nRobin Hood teurastajana.\nRobin Hood pelastaa lesken pojat.\nRobin Hood tapaa Marian Neidon Sherwoodin metsässä.\nSir Richard Lee maksaa velkansa.\nRobin Hood myy patoja Nottinghamin kaupungissa.\nPikku Johnin kerjuumatka.\nRobin Hood joutuu vihdoin sheriffin kynsiin, ja mitä sitten tapahtuu.\nWill Stutely tarttuu sheriffin virittämään ansaan.\nKuningas Rikard kohtaa Robin Hoodin.\nMiten Robin Hoodin elämä loppui.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nEnglannin kansansankareista ei kukaan ole saavuttanut Robin Hoodin\nvertaista nimeä ja mainetta. Seitsemättä sataa vuotta ovat tätä\nkuuluisaa rosvoa ylistävät laulut ja balladit kaikuneet Englannin\nrahvaan huulilta. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat unohtuneet, mutta ei\nSherwoodin metsän iloinen Robin Hood eikä hänen uljaiden seuralaistensa\njoukko. Hänen seikkailujaan kerrottiin runoissa, joita laulettiin\nkyläkisoissa, ja monien vanhojen laulujen häivyttyä muistista ja\ntietoisuudesta, nämä ovat säilyneet, todistaen kuinka lähellä kansan\nsydäntä olivat ne tarinat, joita kerrottiin tuosta vihreän metsän\nsankarista ja hänen teoistaan.\n\nEi ole luotettavaa, historiallisesti pätevää lähdettä Robin Hoodin\nelämän tutkimiseksi. Kaikki on verhottu legendan ja muinaistarujen\nutuiseen hämärään. Toiset vanhojen runojen ja kertomusten tutkijat\nolettavat, että Robin Hood oli todellinen Sherwoodin metsän\nrosvopäällikkö, salon kuningas, todella elänyt olento, toiset taas\nväittävät, että jonkin kuuluisan rosvo joukkueen urotyöt on liitetty\nhänen nimeensä ja ettei todellista Robin Hoodia ole ollut.\n\nVarmaa vain on, että noin satakunta vuotta sen jälkeen kun tuon\nkuuluisan rosvon sanotaan eläneen, hänen nimensä oli yleisesti\ntunnettu. Eräässä Englannin vanhimpia runokirjoja \"Piers Plowman'issa\",\njoka on kirjoitettu noin 1362, mainitaan Robin Hoodin laulut;\nperintätiedon mukaan sankari kuoli v. 1247. Tämä aikamääräys soisi\nhänelle pitkän iän, sillä hänen mainitaan syntyneen 1160 Locksleyssa\nNottinghamin kreivikunnassa. Kuten runossa lauletaan:\n\n    Miss' uljas on Locksley ja Nottinghamshire,\n    kylä Locksleyn kultainen,\n    Sieltä kotoisin kuulu on Robin Hood,\n    Mies uljahan mainehen.\n\nLuullaan, että hän oli hyvää sukua, ja jotkut kirjailijat väittävät,\nettä hän oli aatelismies, Huntingdonin jaarli. Ollessaan vielä nuori\nmies hän sortui henkipatoksi; hänen oli pakko etsiä turvapaikkaa\näärettömän laajoilta, jylhiltä saloilta, joita Englannin pohjoisosa\nsilloin oli täynnä. Täällä hän kokosi ympärilleen joukon uljaita\ntovereita, valiomiehiä joka ainoa, jotka hän itse valitsi. Hän tutki\nensin miestä, ennen kuin hyväksyi hänet joukkoonsa, ja muuan vanha\nkirjailija sanoo: \"Milloin ikinä hän kuuli puhuttavan erikoisen\nväkevistä ja rohkeista miehistä, hän pukeutui valepukuun ja pyrki\ntutustumaan heihin kerjäläiseksi pukeutuneena. Saatuaan sitten selville\nheidän taistelukuntoisuutensa hän ei milloinkaan jättänyt heitä\nennen kuin oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät liittymään\nseuraansa.\"\n\nRobin Hoodin rosvoelämän huomattavimmat sankariteot on sovitettu\nRikard Leijonamielen ja Juhana Maattoman hallituskausiin. Englannissa\nvallitsi siihen aikaan suuri sekasorto; hallitusvalta oli heikko ja\nhorjuva, mikä johtui aluksi siitä, että Rikard oleskeli kauan poissa\nkotimaastaan, ja myöhemmin siitä vihasta ja inhosta, jota kaikki\nkansanluokat tunsivat julmaa ja petollista Juhanaa kohtaan. Rikardin\nkanssa Robin Hoodin sanotaan päässeen sovintoon, mutta milloinkaan hän\nei ollut Juhanan ystävä -- hän elikin henkipattona koko tuon yleisesti\nvihatun kuninkaan hallituskauden.\n\nKenenkään henkipaton elämänvaiheita ei milloinkaan ole seurattu\nniin hartaalla mielenkiinnolla ja ihastuksella kuin Robin Hoodin,\nja melkein yhtä kuuluisat ovat hänen suosituimmat seuralaisensa ja\nystävänsä, Pikku John, Puna-Will, Much Myllärinpoika, Tuck Munkki\nja Marian Neito. Mistä sitten johtui tuo syvä ja pysyvä kiintymys\nmieheen, joka ilmeisesti kuvataan senaikaisen hallituksen vastustajaksi\nja rosvoksi? Käsittääksemme tämän meidän on palautettava mieleemme\naika, jona Robin eli. Englannin kansa oli jakaantuneena kahteen\nsuureen kansanluokkaan -- hallitseviin normanneihin ja kukistettuihin\nsakseihin. Normannit sortivat ankarasti sakseja ja pakottivat heidät\ntottelemaan uusia lakeja ja noudattamaan uusia tapoja. Robin Hood\noli saksilainen ja nousi normannilaisia aatelisherroja vastaan, ja\nsiksi kansa häntä rakasti ja ihaili kertomuksia siitä, miten ovelasti\nhän rosvosi sortajia. Robin ei näet milloinkaan ryöstänyt köyhältä.\nSiinä suhteessa kaikki runot ovat yksimielisiä, ja kun hänen nimensä\nmainitaan historiassa, on laita aivan sama -- aina hänet kuvataan\nköyhän, sorretun ja puutteenalaisen ystäväksi; hän ei milloinkaan salli\npienintäkään vääryyttä tai loukkausta tehtävän naiselle; rikkaalta hän\nottaa tämän omaisuuden ja jakaa köyhille.\n\nHänen henkipatoksi julistamisensa ei liioin ehdottomasti merkitse, että\nhän olisi tehnyt jonkin raskaan rikoksen. Saksilainen saattoi joutua\nhenkipatoksi vähäpätöisestä syystä. Jos hän ampui hirven maalta, joka\nennen oli ollut hänen omansa, sitä pidettiin raskaana rikoksena, josta\nseurasi henkipattoisuus. Henkipattoisen elämä oli toivottoman kurjaa.\nHäntä mainitessa käytettiin nimeä \"suden pää\" osoitukseksi siitä, ettei\nhänen henkensä ollut enemmän arvoinen. Kuka tahansa hänet kohtasi, sai\ntappaa hänet kuin metsän pedon; \"hän oli kaikkia vastaan, ja kaikki\nolivat häntä vastaan\".\n\nKun Robin Hood pakeni metsäänsä, hän antoi yhä uusien iskujen kohdata\naatelisherroja, maansa sortajia. Hän kävi käsiksi ja rosvosi paronin,\nritarin ja sheriffin, apotin ja priorin -- miehiä, jotka edustivat\nnormannien hallitusta kaikessa julmuudessaan. Tämän vuoksi kansa\nrakasti häntä. Kansan silmissä hän edusti vapautta ja rikkaiden ja\nköyhien yhdenvertaisuutta lain edessä. Siksi kansa säilytti mielessään\nhänen jokaisen tekonsa ja sepitti niistä lauluja, jotka kulkivat\npolvesta polveen, kunnes joku kynäniekka ne piirsi muistiin ja\nkirjanpainaja ne vihdoin painoi painokirjaimin siroille paperiarkeille.\nNäistä lauluista käy ilmi englantilaisten ikivanha rakkaus suoraan\nja vilpittömään menettelyyn. Nuo uljaat, metsiin paenneet talonpojat\npitävät horjumatta yhtä puolta myötä- ja vastoinkäymisessä. He iskevät\nankarasti, mutta he iskevät suoraan. He ovat kohteliaita naisille,\nkunnon miehille ja köyhille. Arvelematta he pilkkaavat sortajaansa\nja tuhoavat hänet, he anastavat hänen omaisuutensa, mutta eivät ota\nsitä itselleen, vaan ilahduttavat lahjoillaan puutteenalaisia. Sanalla\nsanoen Robin Hood on muinaisten saksilaisten karkeiden ja vilpittömien\nhyveiden ruumiillistuma.\n\nEnglannin kirjallisuus on täynnä viittauksia Sherwoodin metsän Robin\nHoodiin ja hänen iloisiin tovereihinsa. Shakespeare sanoo näytelmässään\n\"Miten haluatte\" maasta karkotetusta herttuasta: \"Hänen mainitaan jo\nolevan Ardenin metsässä ja monen iloisen miehen hänen seurassaan; ja he\nelävät siellä _Englannin vanhan Robin Hoodin_ tavoin... ja kuluttavat\naikaansa huolettomasti, kuten tehtiin vanhaan hyvään aikaan.\"\n\nJa Drayton, Shakespearen aikainen runoilija, antaa runoteoksessaan\n\"Polyolbion\", joka kertoo Englannin oloista, hehkuvan kuvauksen\nhenkipatoista:\n\n    Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut\n    kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät,\n    ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood:\n    vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät,\n    tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan,\n    livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan.\n    Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on:\n    ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John\n    ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin --\n    kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin.\n    Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan\n    kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan:\n    Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää,\n    on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää;\n    on lakit purppuraa ja puvut vihreää,\n    ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää,\n    kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan,\n    niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan;\n    yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään\n    ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään;\n    vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain --\n    ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain --\n    ja marjakuusta on puu vankkain jousien,\n    ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.\n\n           *       *       *\n\n    Ja jousimiehet nää niin oli taitavat,\n    ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat.\n    Se sitten paistettiin kohdussa korpien,\n    mut usein nälkä vain soi pitosärpimen;\n    ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo\n    puun alla suviöin he itsellensä suo;\n    kun kirkon kalleudet tai arkut apotin\n    hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin;\n    ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa,\n    ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa;\n    mut lesket hädästään auliisti auttoi hän\n    ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.\n\nNäin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti,\nja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja\nRobin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään\nkalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin\nyksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin,\nTuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet\nsuurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa\neräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen:\n\"Kotimatkallani Lontoosta\", sanoo piispa, \"tulin kerran ratsastaen\neräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että\nsaarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta\noli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne\nseurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun\ntulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli\ntuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua\nsanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan\nteitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan\nRobin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'\" Piispa sai kun\nsaikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.\n\nJa nyt seuraa kertomus Robin Hoodista.\n\n\n\n\nI luku\n\nROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO\n\n\nKauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen\nPlantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli\nmuudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä,\nvoimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla\nkäytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli\nhuppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli\nkimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa,\nlukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.\n\nMetsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran\nhän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka\nsiroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen,\ntoinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan\nnuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä\nolivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen\n-- tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen\nhenki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen\naikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan\nmetsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että\nkuolema olisi ollut helpompi.\n\nKookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy\nsai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi\npääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan\nolisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen,\njätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan\npähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli\nhäntä.\n\n\"Seis!\" huudettiin. \"Kuka olet, joka ylpeästi kuljet kuninkaan metsän\nläpi?\"\n\nNuorukainen kääntyi ja näki viisi tai kuusi miestä laajan\npiikkipaatsamapensaan varjossa. Yhtä lukuunottamatta kaikki istuivat\nmaassa ja tämä se juuri puhui. Ensi näkemältä nuorukainen tunsi\nheidät kuninkaan metsän- ja hirvenvartijoiksi, ja hän tervehti heitä\nkunnioittavasti kumartaen. Sitten hän vastasi miehelle, joka oli häntä\npuhutellut ja jonka paremmat varusteet ja hopeinen metsästystorvi\nilmaisivat hänet päämetsänvartijaksi.\n\n\"Nimeni\", vastasi pitkä nuorukainen, \"on Robert Fitzooth, vaikka\nmonet sanovat minua Robin Hoodiksi. Vanhempani ovat kuolleet, ja olen\nmatkalla Nottinghamiin.\"\n\n\"Miksi sinne menet?\"\n\n\"Toivon pääseväni kuninkaan metsänvartijaksi.\"\n\nMies nauroi ivallisesti. \"Helpommin sanottu kuin tehty\", hän murahti.\n\"Jokainen maaton mies ja isännätön lurjus yrittää liittyä meidän\nuljaaseen seuraamme. Mitä hyötyä meillä olisi sinun tapaisestasi\npojannaskalista? Miestä me tarvitsemme eikä sinulla ole muuta kuin\nmiehen jousi.\"\n\n\"Tuo on enemmänkin kuin tavallisen miehen jousi\", huusi toinen\nmetsänvartija. \"Katsokaa, miten jykevä se on. Enpä usko tuollaisen\npoikanulikan pystyvän sitä jännittämään.\"\n\n\"Jännittämäänkö?\" ilkkui päämetsänvartija, \"vielä mitä, hän kantaa sitä\nvain turhamaisuudesta.\"\n\nRobinin kirkas silmä välähti ja hänen verevät kasvonsa karahtivat\npunaisiksi.\n\n\"Uskallan kilpailla sen jännittämisessä teidän jokaisen kanssa\", hän\nhuusi.\n\n\"Ja mitä panet veikkaan puolestasi?\" kysyi päämetsänvartija.\n\n\"Rahaa minulla ei ole\", huusi tulinen nuorukainen, \"mutta uskallan\npääni kukkaroanne vastaan siitä, että osaan mihin maaliin vain\nmääräätte.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" huusi metsänvartija vihaisesti, \"tuossa on\nmaalitaulu.\"\n\nHän osoitti nurmikon yli etäisen metsäaukion suuta. Hirvilauma oli\nsyöksynyt esiin, mutta miehet nähdessään pysähtynyt. Laumaa johti\nkomea hirvi, joka heitti pystyyn sarvekkaan päänsä nuuskien ilmaa\nja kuopien levottomasti maata toisella etujalallaan. Robin Hood ei\nvirkkanut sanaakaan, otti jousensa, kiristi jännettä ja valitsi\nnuolen viinestään. Sitten hän kävi käsiksi jouseen tavalla, josta\nmetsänvartijat huomasivat, ettei kysymyksessä ollut aivan tavallinen\njousimies enempää voimien kuin taitavuudenkaan puolesta. Iso jousi\ntaipui ja kiristyi ihmetyksen mutinan kuuluessa ympäriltä. Sitten Robin\nosoitti olevansa yhtä lujahermoinen kuin oli vahva ja taitavakin,\nsillä juuri kun hän sai vedetyksi nuolen teräksisen pään jouseen asti,\npäämetsänvartija huudahti äkisti:\n\n\"Pääsi on kysymyksessä. Muista se, nuori yltiöpää!\"\n\nTämän hän teki säikähdyttääkseen ja hämmentääkseen Robinia hänen\njuuri ollessaan tähtäämässä, mutta aie ei onnistunut. Kaikesta\npäättäen nuorukainen ei ollut kuullut mitään. Hänen terävä silmänsä\ntähyili pitkin nuolta, kulmakarvat olivat hieman rypistyneet kuten\ntarkasti punnitsevalla, huulet lujasti yhteen puristetut; sitten viuh!\njousenjänne vongahti, ja nuoli surisi isona mehiläisenä halki ilman.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä iso hirvi syöksähti pystyyn ja kaatui\nkyljelleen kuolleena, nuoli sydämen läpi ammuttuna.\n\nHetken aikaa metsänvartijat seisoivat mykkinä hämmästyksestä\nihmelaukauksen johdosta, sitten nousi ihmettelyn kohina. Rob kääntyi\nrauhallisesti päämetsänvartijaan.\n\n\"Olen voittanut kukkaron\", hän sanoi.\n\nMutta mies hymyili ilkeästi. \"Tahdotko tietää mitä olet voittanut\", hän\nsanoi ilkkuen, \"olet voittanut metsästyslakien rikkomisesta tulevan\nkidutuksen ja rangaistuksen. Tuo tuolla oli kuninkaan hirvi, ja\nsinunlaisesi jousimies tietää kyllä, mitä hirven tappaminen kuninkaan\nmetsästä merkitsee. Miehet, ottakaa hänet kiinni ja sitokaa.\"\n\nRobin huomasi, mihin hirveään vaaraan hän oli joutunut niin äkkipäätä\nhyväksyessään ehdotetun ampumamaalin ja kääntyi paetakseen. Mutta se\noli myöhäistä! Pari metsänvartijaa oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa\nja kampannut hänet kumoon, ja tuossa tuokiossa oli hänen kätensä ja\njalkansa sidottu yhteen jousen jänteillä.\n\n\"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston\", nauraa\nhihitti päämetsänvartija. \"Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut,\nettä hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta\nvarkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti\ntyydyttää hänet.\"\n\nRobinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli\nhoukutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän\nkylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja\nesittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.\n\nMetsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä\nhyväksymishuudoin.\n\n\"Aivan oikein\", huusi muuan, \"ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka\nsoveltuu tuollaiselle lurjukselle!\"\n\n\"Millä tavalla, Hubert?\" tiedusteli päämetsänvartija.\n\n\"Sidottuna tappamansa hirven nahkaan!\" huusi Hubert.\n\n\"Hyvä on!\" huusi johtaja, \"nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo\nveijari siihen.\"\n\nKädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli\nkääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita\njousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis\noli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan,\njoka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli\npakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita\nkohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä.\nNormannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin:\nselvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä\ntulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin\nkäsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli\nkerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta\nrikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan\najatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään.\nLiian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva,\nolisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän\nvääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia\nolivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.\n\n\"Miten saamme tuon lurjuksen kuljetetuksi perille?\" huusi muuan\nmetsänvartija.\n\n\"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon\", vastasi\npäämetsänvartija. \"Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan\npuita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu\njyske.\"\n\nJoukko seisoi hiljaa, ja kirveeniskut kaikuivat kaukaa.\n\n\"Juokse Dickon\", sanoi joukon johtaja miehelle, joka oli puhunut, \"ja\ntuo heidät tänne ja ota mukaasi halkoreki.\"\n\nDickon riensi matkaan ja palasi vähän ajan kuluttua mukanaan\npuunhakkaajat ja heidän rekensä.\n\n\"Nostakaa lurjus maasta\", käski päämetsänvartija, \"heittäkää hänet\nrekeen ja vetäkää edellämme kaupunkiin.\"\n\nPuunhakkaajia oli kolme, ja kaksi heistä totteli kiireesti, kolmas\nsen sijaan vastahakoisemmin. Kaikki he kuuluivat halvimpaan\ntyöntekijäluokkaan ja heillä oli yllään karkea puku, lehmännahasta\ntehty nuttu sekä samasta aineesta valmistetut anturakengät ja\nsäärystimet, eikä heidän takkuista tukkaansa verhoamassa ollut\nminkäänlaista päähinettä. Kaksi heistä oli vanhoja miehiä, ja nämä\nolivat kärkkäät tottelemaan metsätyrannin antamia käskyjä; kolmas oli\nvankkarakenteinen, leveäharteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, joka,\nkuten sanottu, lähti hitaammin täyttämään käskyä. Yhdessä he kuitenkin\nnostivat Robinin maasta ja heittivät hänet rekeen, jossa oli kahdelle\nedestä kaarevalle saarnipuiselle jalakselle asetettu lankkukehys.\nSitten talonpojat tarttuivat vetoköysiin, ja karkeatekoiset ajoneuvot\nliukuivat kevyesti lyhyttä, kankeaa ruohoa pitkin.\n\nVajaat puoli mailia kuljettuaan he saapuivat kivikkoiselle tielle,\nja nyt reki kolisi ja hyppeli ja viskeli hirvennahkaista kääröä ja\nsiinä olevaa miestä puolelta toiselle. Robin ei kokonaan viskautunut\npois, sillä reen kummallakin laidalla oli vaajarivi estämässä kuorman\nputoamista, mutta hän heittelehti laidalta toiselle kykenemättä\nauttamaan itseään, raakojen metsänvartijoiden täyttä kurkkua\nilakoidessa vankinsa toivottoman tilan johdosta. Nahka puristi Robinia\nkamalasti, ja kun se joka hetki kutistumistaan kutistui, teki hänen\nmielensä huutaa tuskasta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi\näänettömänä, sillä hän tiesi, että hänen voihkinansa vain huvittaisi\nraakoja metsänvartijoita.\n\nÄkkiä heiluva reki pysähtyi. Päämetsänvartija hypähti eteenpäin ja iski\njousellaan hirvittävällä voimalla talonpoikaa hartioihin.\n\n\"Vai niin, lurjus!\" hän huusi, \"etkö olekaan halukas vetämään. Mitä,\naiotko osoittaa saksilaista härkäpäisyyttäsi meille, metsäherroille!\"\nJa satelemalla sateli iskuja miehen päähän ja hartioihin.\n\nPuunhakkaajan käsi laskeutui hänen vyössään olevan leveäteräisen puukon\npäähän, mutta kun toinen vanhoista miehistä huudahti, hän otti kätensä\npois ja veti kuin hevonen, joka on saanut maistaa kiihottavaa ruoskaa.\n\n\"Will, poikani!\" huusi vanha mies väräjävin äänin. \"Vedä! vedä! älä\nsuututa metsänvartijaa.\"\n\n\"Niinpä niin, äijä, sinä puhut järkevästi\", sanoi vartija julmasti\nnaurahtaen. \"Oiva neuvo tosiaankin. Parasta on Willin olla\nsuututtamatta metsänvartijaa. Vedä, Will! Vedä, senkin saksilaiskoira!\"\nja metsänvartija iski taas kymmenkunta kertaa nuorta puunhakkaajaa\nnavakasti hartioihin. Takkuisen tukan alla leimusivat saksilaisen\nsilmät punaisina, mutta hän taivutti päänsä, antoi myrskyn pauhata\nja veti halukkaasti, näyttäen hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta. Äkkiä\ntie kääntyi, ja he tulivat pieneen kylään, jossa oli kolmisenkymmentä\nmökkiä. Suurinta taloa koristi oven edessä riippuva seppele.\n\n\"Ravintola! Ravintola!\" huusi Hubert. \"Mitä arvelette, toverit, jos\nvähän pysähtyisimme! Luulen voivani tyhjentää kokonaisen pullon tämän\npitkän metsämatkan jälkeen.\"\n\nToiset olivat samaa mieltä, ja niin pysähtyi reki pienen majatalon oven\neteen. Metsänvartijat menivät tilaamaan viiniä.\n\nHeidän siinä juodessaan huudahti muuan heistä äkkiä kovalla äänellä.\n\n\"Katsokaa, tuolta tulee joukko meikäläisiä! -- Näettekö, keitä he ovat\nsiepanneet!\"\n\nPuiden lomitse lähestyi kylää viisi metsänvartijaa, ja heidän\nkeskellään asteli kaksi miestä sidotuin käsin ja köysi käsivarsiin\nkiinnitettynä.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" kirkui päämetsänvartija ihastuksissaan. \"He ovat saaneet\nkiinni pari metsässä lymyilevää henkipattoa. Kun noiden kahden\nlurjuksen lisäksi vielä tuomme äsken vangitsemani veijarin, ihastuu\nsheriffi ikihyväksi. Hyvin tehty, pojat, miten saitte heidät kiinni?\"\n\nInnokkaina kuulemaan, miten henkipatot oli vangittu, lähtivät\npäämetsänvartija ja hänen miehensä joukolla tulijoita vastaan. He eivät\npelänneet Robin Hoodin pakenevan, koska hän oli niin lujasti sidottu\nhirvennahkakääröönsä, ja puunhakkaajat eivät uskaltaisi liikahtaa ilman\nlupaa.\n\nSe vanha mies, joka oli kehoittanut nuorempaa puunhakkaajaa\nkärsivällisyyteen lähti kuitenkin ensimmäisenä pakoon. Kun hän näki\nmetsänvartijoiden kääntyvän poispäin, hän päästi irti vetoköydestä ja\npakeni hiljaa pehmeissä anturakengissään, kuten koira, joka juoksee\nruoskaa pakoon. Hän juoksi kahden mökin välissä olevaan kapeaan\nkujaan ja hävisi. Toinen vanha mies ei huomannut pakoa. Hän seisoi\nselin tovereihinsa ja tuijotti tylsänä metsänvartijoihin, jotka\nhuutelivat toisilleen, naurun ja puheensorinan raikuessa ja muutamien\nvastatulleiden juodessa heille tarjotuista pulloista.\n\nNuori puunhakkaaja Will näytti ensin aikovan seurata vanhempaa\ntoveriaan, sitten hän katsahti rekeen. Rob ei sanonut mitään, jottei\nherättäisi metsänvartijan huomiota, vain hänen rukoilevat silmänsä\npuhuivat hänen puolestaan. Will laskeutui toiselle polvelleen reen\nviereen, sieppasi leveän, terävän puukkonsa ja viilsi jousenjänteet\npoikki muutamin nopein sivalluksin.\n\nRob oli vapaa. Hänen jousensa ja nuolensa oli asetettu hänen viereensä\nrekeen käytettäviksi todistuksina häntä vastaan sheriffin luona. Hän\nsieppasi ne käteensä, livisti kahden pystyssä olevan pylvään lomitse ja\njuoksi Willin perässä, joka syöksyi mökkien väliseen kapeaan kujaan.\n\n\"Hobb! Hobb!\" äänteli Will juostessaan. \"Seuraa meitä! Seuraa meitä!\"\n\nHobb oli kolmas puunhakkaaja, vanha mies, joka seisoi härän tavoin\ntöllistelemässä metsänvartijoiden kohtausta. Varoitushuuto herätti\nhänen huomionsa, hän katseli hitaasti ympärilleen, suu ammollaan\nihmetyksestä, ja näki toveriensa pakenevan. Onnettomuudeksi Willin\nääni oli kuulunut niidenkin korviin, joille se ei ollut tarkoitettu.\nPäämetsänvartija pyörähti ympäri kantapäillään ja huudahti vihasta\nnähdessään mitä tapahtui.\n\n\"Ne lurjukset pakenevat!\" hän karjui jymisevällä äänellä, \"ja he ovat\npäästäneet vangin irti. Takaisin, pojat, ja ottakaa heidät kiinni\nelävinä tai kuolleina!\"\n\nPuhuessaan hän sujahutti nuolen jouseensa ja veti jänteen korvaansa\nasti. Hobb juosta lönkytteli toveriensa jälkeen, sillä vihdoinkin\nhänen hitaasti toimivat aivonsa olivat käsittäneet sen tosiasian,\nettä metsään pakeneminen oli varminta. Mutta hanhensulkainen nuoli\nei viivytellyt. Se kimmahti jousesta, viuhahti häntä kohti ja\nsattui suoraan hartiain väliin. Hobb kaatui kasvoilleen ja makasi\nhiljaa, hanhensulkainen nuoli vielä värisevänä törröttäen surmatun\npuunhakkaajan selässä.\n\n\n\n\nII luku\n\nROBIN HOOD HENKIPATTONA\n\n\nJuostuaan mökkien välissä olevan kapean kujan läpi Robin tuli pienelle\npihalle, jonka perällä olevan aidan yli puunhakkaaja Will juuri\noli kiipeämässä; vanha mies oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Rob\nharppasi pienen pihan poikki, asetti jalkansa puisen paaluaitauksen\npoikkitangolle ja livahti silmänräpäyksessä yli. Edessä oli avoin\nkenttä, ja sen yli vanha mies juoksi vikkelästi Willin seuratessa\njonkin matkan päässä.\n\nRob seurasi heitä juosten kaikin voimin suojaavaa metsää kohti, jonne\nhänen toverinsakin olivat menossa. Hän oli juuri metsän reunassa,\nkun kuuli huutoa takaapäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki viisi,\nkuusi päätä ilmestyvän näkyviin paalutuksen takaa. Metsänvartijat\nolivat heidän kintereillään, mutta Rob kajahutti ilmoille uhmaavan\nriemuhuudon, sillä metsäseudussa olisi vaikea saada karkulaisia kiinni,\nja hän tiesi olevansa turvapaikan läheisyydessä.\n\nHän syöksyi puiden sekaan ja näki Willin vähän matkan päässä\nodottamassa.\n\n\"Tätä tietä! Tätä tietä!\" huusi puunhakkaaja, ja Rob riensi sinnepäin.\nSeuraavassa hetkessä Rob näki vanhan miehen juosta lönkyttävän\nkaitaista polkua, ja molemmat miehet juoksivat oppaansa jäljessä\nkymmenkunta minuuttia. Vanha mies suuntasi kulkunsa rämeelle, jossa hän\nhyppeli ruohomättäältä toiselle, kehoittaen toisia astumaan samoille\npaikoille, sillä muuten he uppoaisivat mutaiseen suohon ja olisivat\ntuhon omat. Sitten he taas saapuivat lujalle maaperälle, ja vanha mies\npysähtyi jättiläistammen alle ja istuutui lepäämään isolle juurelle.\n\n\"Missä on Hobb?\" hän huohotti.\n\n\"Kuollut, isä\", vastasi Will \"päämetsänvartija surmasi hänet, ampui\nnuolen hartiain väliin. Hobb on aina ollut hidasliikkeinen.\"\n\n\"Niin on ollut, hidasliikkeinen Hobb on aina ollut\", sanoi vanha\nmies. \"Sama kohtalo odottaa meitäkin, jos vielä joudumme jonkin\nmetsänvartijan pitkänjousen ulottuville. Niin, Will, luulin\nsinun olevan mennyttä miestä, kun kävit käsiksi puukkoosi. Tuo\npäämetsänvartija on kova ja julma mies.\"\n\n\"Vain sinun sanasi, isä, sai minut pysymään tyynenä\", vastasi Will.\n\"Katkeralta tuntuu, kun ihmistä aivan tyhjän vuoksi piestään kuin\nkoiraa.\"\n\n\"Tuntuupa vainkin\", sanoi vanha mies, \"meitä, jotka ennen omistimme\nmaan, kohtelevat normannilaiset isäntämme kuin koiria, jopa huonommin\nkuin koiria. Mutta milloinkaan emme enää tohdi näyttäytyä kylässä,\nWill. Meidän täytyy paeta metsään ja piileksiä siellä, sillä muuten\nmeidät pian suljetaan Nottinghamin vankilaan odottamaan herra pyövelin\nhirttonuoraa varoitukseksi kaikille saksilaismoukille, jotka uskaltavat\nvastustaa herrojaan.\"\n\n\"Ja sama, vieläpä pahempikin, olisi minun kohtaloni ollut, ellet sinä\nolisi kelpo ystävän tavoin katkaissut siteitäni\", huusi Rob tarttuen\nWillin käteen. \"Tuhannen tuhannet kiitokset sinulle!\"\n\n\"Mitäpä siitä\", sanoi puunhakkaaja. \"Siinä tarvittiin vain pari\npuukonsivallusta. Mutta miten jouduit heidän käsiinsä?\"\n\nRob kertoi tarinansa ja saksilaiset puunhakkaajat nyökkäsivät jurosti.\n\"Kaikki he ovat samaa maata, yhtä petollisia ja julmia\", virkkoi Will.\n\"He käyttävät mitä temppua hyvänsä houkutellakseen meidät kynsiinsä.\"\n\nVanha mies hyppäsi pystyyn puun juurelta, missä oli levähtänyt.\n\n\"No niin\", hän sanoi, \"tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on\nkatsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa\nminua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan\npaikkaan.\"\n\nMutta Rob ei liikahtanut.\n\n\"Kuulkaa, hyvät ystävät\", hän sanoi, \"en saa rauhaa kun ajattelen, että\nkaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on\njokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin.\"\n\n\"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen\", huudahti\npuunhakkaaja Will, \"sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa\nkuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on\nkatkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari\nheistä kynsiinsä.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi vanha mies, \"he ovat miesraukkoja, jotka normannien\nhirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he\npiileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä,\njos joutuvat lain kouriin.\"\n\n\"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin\",\nhuusi Robin.\n\n\"Se käy helposti\", vastasi vanha puunhakkaaja. \"Poikanikin osaisi sinua\nopastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista\nkuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?\"\n\n\"En vielä tiedä, mitä teen\", huusi Rob, \"mutta sietämättömältä tuntuu,\nettä noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin\nuskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, toveri\", huusi Will, \"ja minä rupean oppaaksi. Lähde\nsinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen\nluona.\"\n\nTämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana\nuutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa\nSherwoodin saloille.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua Rob ja Will lähestyivät puiden\nsuojassa pientä kylää, mutta vastakkaiselta puolelta kuin mistä\nolivat paenneet. Tirkistäessään eräästä tiheästä pensaikosta he\nparhaiksi näkivät, miten metsänvartijat marssivat kylästä pois, vangit\nkeskellään. Pakolaisten takaa-ajo oli keskeytetty vaarallisen rämeen\nreunassa, ja joukkue palasi nyt Nottinghamiin. Reen he jättivät\npaikoilleen, ja sen lähellä virui Hobb raukka samassa asennossa mihin\noli kaatunutkin.\n\n\"Pelastamaan ja kostamaan\", mutisi Robin Hood, ja Will nyökkäsi ja\nkertasi sanat ihmeissään, aivan kuin ei olisi voinut aavistaakaan,\nmillä tavoin se kävisi päinsä.\n\n\"No, Will\", sanoi Rob, \"kerro tarkkaan, mitä tietä noiden mahtavien\nmetsänvartijoiden on kuljettava kaupunkiin.\"\n\nWill innostui kuvailemaan, ja pian Robin kohotti kätensä. \"Hyvä on\",\nhän sanoi, \"tässä voi vielä käydä hyvinkin. Suuri, avoin kenttä, sanot.\nOpasta minut sinne, Will, ja koetetaan joutua perille ennen kuin\nmetsänvartijat ovat kulkeneet sen poikki.\"\n\nWill Stutely, se nimittäin oli puunhakkaajan nimi, kulki edellä, ja\nhe kiiruhtivat metsän läpi ja saapuivat avoimelle kentälle juuri\nkun metsänvartijat olivat sen keskellä. Robin Hood jätti Willin\npuiden suojaan, astui ylpeästi näkyviin ja huusi kovalla äänellä\npäämetsänvartijalle.\n\n\"Hoi, metsänvartija!\" hän huusi, \"luovuttakaa vangit, tai teidän käy\nhuonosti.\"\n\nPäämetsänvartija saattoi tuskin uskoa omia silmiään nähdessään,\nettä Rob oli tullut, kuten näytti, yksinään takaisin vastustamaan\nvihollistensa suurta joukkoa. Mutta hän oli liian vihoissaan kyetäkseen\nvastaamaan; hän tarttui vain kiireesti jouseensa ampuakseen ylpeän\nnuorukaisen, ennen kuin tämä ehtisi palata puiden suojaan. Hän jännitti\njousensa kaikin voimin ja liipaisi nuolen. Mutta välimatka oli liian\npitkä, ja nuoli tupsahti ruohoturpeeseen kahdenkymmenen yardin päähän\nRobin Hoodista.\n\nNyt Robin näytti heille ison jousensa voimaa ja silmiensä ihmeteltävää\ntarkkuutta, sillä hän pani yardin pituisen nuolen jänteeseen ja ampui\nhetkeäkään tähtäämättä. Samassa päämetsänvartija parahti kovasti ja\nkaatui maahan, kiskoen vimmatusti nuolta, joka oli puhkaissut hänen\nkurkkunsa ja tunkeutunut vielä pitkältä niskastakin ulos.\n\nMetsänvartijoiden seisoessa tätä hirvittävää laukausta ihmettelemässä\nkaikui Robinin ääni taas: \"Laskekaa vangit irti, muutoin teidät perii\nhukka!\"\n\nHetken odotettuaan hän ampui uuden nuolen, joka puhkaisi toisen,\nlähintä vankia pitelevän miehen hartiat. Ja tuskin tämä nuoli oli\niskenyt, kun vielä yksi tulla suhahti heidän joukkoonsa surmaten vangin\ntoisella puolella olevan miehen. Metsänvartijat huomasivat, ettei\nkukaan vankien läheisyydessä oleva voinut säilyä hengissä.\n\nNuoren jousimiehen taituruus oli saanut ne kaksi miestä, jotka\nvartioivat toista vankia, sellaisen pelon valtaan, että he juoksivat\ntiehensä, jotta ei neljäs nuoli sattuisi jompaankumpaan heistä.\nHeidän pakonsa sai pari kolme metsänvartijaa liikkeelle, ja pakokauhu\nvaltasi koko joukon. He livistivät tiehensä yli kentän, sillä he\npelkäsivät olla tämän verrattoman jousimiehen näkyvissä, tämän nuolet\nkun kaatoivat heitä maahan, yhdenkään heistä kykenemättä nuolellaan\nsaavuttamaan Robinia.\n\n\"He pakenevat! He pakenevat!\" huudahti puunhakkaaja Will ihastuneena\njuosten esiin pensaan takaa, josta oli seurannut tapahtumien kulkua.\n\"Mutta totta toisen kerran, Robin Hood, sinähän osaat jännittää\nmainiosti pitkänjousen. Nyt menen auttamaan vankeja.\"\n\nWill juoksi kiireimmän kaupalla miesten luo ja katkaisi heidän siteensä\nleveällä puukollaan.\n\nMolemmat miehet olivat pelkkää iloa ja kiitollisuutta. He kiittelivät\nja siunasivat Robin Hoodia kiittämästä päästyään, sillä he tiesivät\nvarsin hyvin, että Nottinghamiin saavuttua heidät olisi tuota pikaa\nhirtetty.\n\n\"Ihme ja kumma, etteivät metsänvartijat surmanneet teitä heti kiinni\njouduttuanne\", sanoi Will Stutely, \"kun näkivät teidän olevan\n'sudenpäitä' ja joka miehen tapettavia.\"\n\n\"Sheriffi on käskenyt tuomaan luokseen jokaisen vangin, jonka he\nmahdollisesti saavat siepatuksi\", sanoi nuorempi henkipatto, leveä,\nroteva nuori mies, jolla oli verevät kasvot ja kirkkaat silmät, \"ja\nniin totta kuin nimeni on Much ja isäni on mylläri, luulin saavani\nkatsella Nottinghamin toria hirttosilmukasta. Mutta tällä kertaa\nei niin käy ja siitä saamme kiittää tätä maailman ensimmäistä\njousimiestä\", ja hän tervehti Robinia vielä kerran.\n\n\"Entä nyt!\" huudahti toinen henkipatto. \"Meidän täytyy piiloutua,\nja aika vikkelään päälle päätteeksi. Nämä metsänvartijat nostavat\nviipymättä koko lähiseudun väestön meitä vastaan.\"\n\n\"Se on totta!\" huusi Will Stutely. \"Tule, Robin Hood, sinun on\nlähdettävä meidän mukanamme sinunkin, muuten saat maksaa päälläsi tämän\npäivän työsi, jos sheriffin miehet saavat sinut käsiinsä.\"\n\nRobin Hood nyökkäsi. Hän tiesi puunhakkaajan puhuvan totta, ja he\nlähtivät vitkastelematta metsän sydämeen. Matkalla he kulkivat ison\ntammen ohi, jossa vanha Stutely heitä odotti. Kuultuaan, mitä oli\ntapahtunut, hän pudisti päätään. \"Näillä seuduin ei meidän enää ole\nhyvä olla. Jokainen mies, joka hiukankin on ollut osallisena tähän\nnousuun sortajia vastaan, menettää henkensä. Minä lähden tyttäreni\ntaloon metsän tuolle puolen ja piiloudun sinne. Entä sinä, Will, mitä\naiot tehdä?\"\n\n\"Vapaa metsäelämä miellyttää minua enemmän, isä\", huusi Will. \"Tästä\npäivästä alkaen on Robin Hood henkipatto, ja minä seuraan häntä.\"\n\nRobin seisoi syrjässä nojautuen isoon jouseensa. Henkipatto! Tämä\nsana pani hänen sydämensä vapisemaan. Ja kuitenkin se oli, sen täytyi\nolla totta. Hänet julistettaisiin henkipatoksi, koska oli auttanut\nvangittuja ja vastustanut julmia metsänvartijoita. Sitten hänen\nrohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän\nmetsän, auringonpaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät\nja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää. \"Tuhat kertaa parempi olla\nhenkipatto ja saada luottaa omiin käsiinsä kuin tulla raahatuksi\nNottinghamiin ja suljetuksi sheriffin vankityrmään\", ja hänen sydämensä\nkeveni ja intomielin hän suuntasi katseensa edessään olevaan uuteen\nelämään.\n\nHenkipatot johtivat häntä ja Will Stutelyä edelleen eteenpäin Much\nMyllärinpojan toimiessa oppaana. Kaksi tuntia he astuivat ripeästi\nmetsän läpi, ja vaikk'ei missään ollut havaittavissa minkäänlaista\npolun merkkiä, harppoi Much aukioiden ja pensaikkojen läpi aivan kuin\nvaltatietä seuraten.\n\nLopulta hän pysähtyi valtavan tammen vieressä olevalle pienelle\naukeamalle ja puhalsi hiljaa torveen, joka riippui hänen vyöstään.\nHeti kajahti vastatoitotus, ja taas hän jatkoi matkaansa. Kolmesataa\nyardia kuljettuaan seurue saapui aukiolle, joka oli tehty raivaamalla\nkallioseinämän juurella tiheässä kasvavaa piikkipaatsama- ja\npähkinäpensaikkoa. Siellä heille heti huikattiin, mutta kun huikkaaja\ntunsi Muchin äänen, astui hän esiin seurassaan puoli tusinaa rotevaa\nmiestä, jokaisella jousi kädessä ja nuoli jänteessä osoittamassa,\nminkälaisen vastaanoton vihamies tai vieras olisi saanut.\n\nHenkipatot kohottivat ilohuudon nähdessään toveriensa palaavan, sillä\nuutinen heidän vangitsemisestaan oli jo ehtinyt leiriin.\n\n\"Much ja Watt ovat täällä taas!\" he huusivat. \"Tämäpä hauskaa! Kunnon\npojat! Miten pääsitte noiden metsän verikoirien kynsistä?\"\n\n\"Kuunnelkaa minua, toverit\", huusi Much. \"Tämä nuorukainen minut\npelasti, ja hänessä tuon joukkoomme oivallisimman jousimiehen ja\nuljaimman sydämen, minkä milloinkaan olen tavannut.\" Hän kertoi\ntapauksen, ja henkipatot ylistivät äänekkäästi rohkeaa tekoa, joka oli\npelastanut heidän toverinsa.\n\nSinä iltana henkipatot istuivat suuren nuotion ympärillä rattoisan\nillallisen ääressä syöden samana päivänä ammuttua lihavaa hirveä ja\nhuuhdellen tuoreet metsän herkut alas valtavin olutkulauksin. Äkkiä\nkesken naurua ja tarinaa Much Myllärinpoika puhkesi puhumaan kovalla\näänellä.\n\n\"Toverit\", hän sanoi, \"muistatteko, että me eilen illalla keskustelimme\nsiitä, että olisi valittava päällikkö johtamaan joukkoamme, niin että\nhommiimme tulisi järjestystä?\"\n\n\"Muistamme kyllä\", lausui eräs vankka talonpoika, \"ja eiköhän vain\nsinut liene valittukin, Much, senkin junkkari.\"\n\n\"Se vaali ei enää pidä paikkaansa\", vastasi myllärin poika, \"sillä\nMuch on tänään tavannut mestarinsa. Minä annan sanani ja ääneni Robin\nHoodille.\"\n\n\"Minä myös\", huusi Watt, \"ja jos yksikään mies uskaltaa vastustaa\nsitä, saa hän maistaa pikkuista omenanvarpuani.\" Ja Watt nosti ylös\nvilliomenapuusta tehdyn valtavan, kuusijalkaisen metsäsauvansa, ja\nheilutti sitä päänsä ympäri, aivan kuin se todella olisi ollut pieni\nvarpu, kuten hän sitä leikillään nimitti.\n\nMutta eräs henkipatto, tumma, pitkäkasvuinen mies, pudisti päätään.\n\"Luullakseni me puoliksi sovimme siitä, että parhaasta jousimiehestä\ntulee kapteeni\", hän murisi.\n\n\"Siitä oli puhetta\", huusi Much, \"mutta mitään ei päätetty. Hyvä,\nolkoon siis minun puolestani niin. Tuolla istuu koko iloisen Englannin\nparas jousimies!\" ja hän osoitti vapauttajaansa.\n\n\"Mistä me sen tiedämme?\" murisi pitkä henkipatto.\n\nNyt Robin puuttui puheeseen. \"Ei, Much\", hän sanoi. \"En halua ottaa\ntäällä enkä missään muuallakaan paikkaa, jota en ole ansainnut.\nOnko siis totta, että olitte aikoneet tehdä parhaasta jousimiehestä\njoukkonne johtajan?\"\n\n\"Puhuttiin kyllä siitä, että se olisi sopiva keino asian\nratkaisemiseksi\", myönsi Much.\n\n\"Olkoon siis niin\", huusi Robin Hood, \"ja huomenna voimme ampua\njousella kukin vuorollaan, ja paras laukaus ratkaiskoon asian.\"\n\n\"Hyväksytään, hyväksytään!\" huusivat kaikki, ja pitkä mies, jonka nimi\noli John Ford, kirkui muiden mukana. Ja kun illallinen oli lopetettu,\nkääriytyivät he viittoihinsa ja paneutuivat maata nuotion ympärille.\n\nSeuraavana aamuna henkipatot viipymättä panivat toimeen\nampumakilpailun. Aurinkoiselle aukiolle he asettivat sellaisen\nmaalin, jollaista heillä oli tapana käyttää, ja käskivät Robin Hoodia\nosoittamaan taitoaan ampumalla nuolen sen keskelle. Mutta Robin pudisti\npäätään.\n\n\"Tuo ei ole koe eikä mikään\", hän huusi. \"Kuka hyvänsä kykenee\nosumaan tuohon maaliin, ja kun se saattaa onnistua monelle, on siitä\nseurauksena vain kiistaa. Ei, ei, asettakaa sellainen maali, joka kerta\nkaikkiaan ratkaisee asian.\"\n\n\"Määrää itse maali, Robin Hood\", huusi John Ford, jota tähän asti oli\npidetty joukon parhaana ampujana ja joka toivoi saavansa päällikkyyden.\n\n\"No minä määrään\", vastasi Robin Hood, \"jos siihen vain suostutaan.\"\n\n\"Suostutaan\", huusivat henkipatot, \"määrää sinä maali, Robin Hood!\"\n\nRobin taittoi lehtiä ja poimi metsäkukkia ja sitoi niistä seppeleen.\nSitten hän käski Will Stutelyn ripustaa seppeleen aukion toisessa\npäässä olevan tammen oksaan.\n\n\"No niin\", sanoi Robin, \"sitä minä sanon jousimieheksi, joka pystyy\nampumaan nuolensa tuon seppeleen läpi koskettamatta lehtiä tai kukkia.\"\n\nHenkipatot katselivat hämmästyneinä toisiinsa. \"Kuka tuollaisen maalin\nnäkee?\" huudahti muuan. \"Pöllön silmät siihen tarvittaisiin.\"\n\n\"Niin, ja hevosen voimat jännittämään jousta, jotta nuoli lentäisi noin\nkauas!\" huusi toinen.\n\n\"Minä luovun heti kilpailusta!\" mörähti kolmas, \"minun jouseni ei yllä\nnoin pitkän matkan päähän.\"\n\nLoppujen lopuksi vain John Ford oli halukas koettamaan onneaan\ntähtäämällä seppeleeseen. Hän pani uuden jänteen jouseensa ja valitsi\nsuorimman, luotettavimman nuolen viinestään. Molemmat kilpailijat\nvetivät arpaa siitä, missä järjestyksessä heidän olisi ammuttava, ja\nJohn Ford joutui ampumaan ensin. Kumpaisenkin oli ammuttava kolme\nnuolta tuohon pieneen maaliin.\n\nFord ampui ensin nuolensa, mutta se putosi maalin tälle puolen\nkymmenisen yardin päähän siitä. Hän murisi kiukkuisena ja veti\njänteensä vielä kauemmas taaksepäin ja ampui korkeammalle, mutta nuoli\nei nytkään lentänyt tarpeeksi kauas. Kolmannella kerralla nuoli tipahti\nmaahan seppeleen alapuolelle.\n\n\"Lähemmäs en saa osumaan\", hän huusi. \"Tuo on merkillisin maali, mihin\nmilloinkaan olen yrittänyt ampua. En usko kenenkään kuolevaisen voivan\nsiihen osua.\"\n\n\"Ammu, ammu, Robin Hood!\" huusi Much. \"Minä näin sinun ampuvan neljä\nnuolta ihmeteltävän taitavasti eilen, mutta tämä maali on kuitenkin\naivan toista kuin ihmisruumis\", ja myllärin poika pudisti päätään aivan\nkuin epäillen, että hänen sankarinsa oli asettanut liian vaikean kokeen.\n\nNyt Robin Hood astui esiin, ja henkipatot katselivat häntä äänettöminä,\nkun hän kohotti ison jousensa, asettui paikalleen ja veti jänteen\nkireälle. Nuoli suhahti ilman halki, ja hämmästyksen huuto pääsi\nkaikkien huulilta, kun he näkivät sen menevän aivan seppeleen keskeltä\nja vapisten pysähtyvän tammen runkoon.\n\nMutta ylinnä kaikui John Fordin ääni: \"Tehköönpä sen uudelleen! Tehköön\nhän sen uudelleen!\" huusi hän. \"Ehkä se oli vain onnen kauppaa.\nAmpukoon hänkin kolme nuolta!\"\n\n\"Mielelläni\", sanoi Robin ja taivutti jousensa ja laski toisen nuolen\nviuhuen kiitämään seppeleen läpi ja sitten kolmannen, eikä yksikään\nniistä koskettanut lehtiä eikä kukkia.\n\nKolmannen nuolen osuttua kajahuttivat katsojat voimakkaan\nsuosionhuudon. Jokainen heistä oli tavallista taitavampi jousimies,\njoten kaikki osasivat arvostella tätä ihmeellistä ampumista, vaikka\nkukaan ei pystynytkään kilpailemaan.\n\n\"Eläköön Robin Hood\", he huusivat. \"Sellaista jousimiestä ei ole sinä\nilmoisna ikänä iloisessa Sherwoodissa nähty!\"\n\n\"No\", kirkui Much, \"mitä nyt sanotte, toverit? Eikö olekin tämä\njousimiesten kuningas sopiva olemaan meidän johtajamme ja kapteenimme?\"\n\n\"On! On!\" he huusivat. \"Me elämme ja kuolemme Robin Hoodin alaisina.\"\n\nHenkipatot vannoivat uskollisuutta ja kuuliaisuutta nuorelle\njohtajalleen, ja ensimmäisinä olivat Much Myllärinpoika ja Watt, ne\nkaksi miestä, jotka hän oli pelastanut metsänvartijoiden käsistä. Sen\njälkeen tuli John Ford, jonka Rob ihmeteltävällä jousenkäytöllään oli\nkokonaan voittanut puolelleen, ja sitten Will Stutely, joka yhdessä\nhänen kanssaan oli paennut metsään, ja sen jälkeen loput joukosta.\n\n\"Kuulkaa, toverit\", huusi Robin, kun kaikki olivat vannoneet\nuskollisuudenvalansa. \"Minä kuulutan tässä ne lait, joita kaikkien\njoukkoomme kuuluvien on noudatettava. Ensiksikin, me julistamme sodan\nkaikkia normannilaisia sortajia vastaan, jotka rikastuvat maan oikeilta\nomistajilta, saksilaisilta veljiltämme ryöstetyllä saaliilla. Toiseksi,\nme emme tee väkivaltaa kenellekään köyhälle tai puutteenalaiselle,\nvaan autamme häntä normannilaiselta sheriffiltä tai paronilta tai\nkirkonmieheltä mahdollisesti anastamillamme rikkauksilla. Kolmanneksi,\nettei yhdenkään naisen, köyhän tai rikkaan, normannilaisen tai\nsaksilaisen, tarvitse vähääkään pelätä meitä. Nämä lait vallitkoot\ntoverijoukossamme.\"\n\nHenkipatot suostuivat tottelemaan Robinin määräyksiä joka kohdassa.\nHe seisoivat vielä seppeleen ympärillä ihmetellen äsken suoritettua\nmestarinäytettä, kun pieni, kumarainen mies tulla kompuroi puiden\nvälistä.\n\n\"Kuka tuolta tulee?\" huusi Will Stutely, joka ensiksi näki hänet.\n\n\"Ystävä\", vastasi Much; \"hän on Lobb niminen rajasuutari\nNottinghamista. Hän vakoilee meidän puolestamme kaupungissa ja on\nmuutamien sheriffin miesten henkiystävä. Heiltä hän saa tietää, mitä\nsheriffi suunnittelee meitä vastaan, ja sitten hän osaa varoittaa ja\nneuvoa meitä pitämään huolta turvallisuudestamme. Mikä nyt, Lobb?\" hän\nhuusi, kun pieni mies lähestyi. \"Mitä uutisia tuot?\"\n\n\"Olkaa varuillanne\", vastasi Lobb, \"sheriffi kokoaa vahvaa\nmetsänvartijajoukkoa lähteäkseen teitä vastaan. Hän on hirveästi\nraivoissaan, sillä päämetsänvartija ja muutamat muutkin ovat saaneet\nsurmansa eilisessä kahakassa, ja hän vannoo ottavansa kolme henkipaton\npäätä kutakin menettämäänsä miestä kohti. Mutta kaikkein kiukkuisin hän\non jollekin vieraalle, josta en milloinkaan ennen ole kuullut. Torille\non asetettu julisteita, joissa luvataan suuri palkinto muutamasta Robin\nFitzoothista, joka myös tunnetaan Robin Hood-nimisenä. Kuka hyvänsä\nhänet tuo vangittuna taikka vain hänen päänsä, hän on saava kolmesataa\nhopeapenniä.\"\n\n\"Suuri palkinto tosiaankin!\" huusi Much. \"Näet siis, miten suuressa\narvossa sheriffi pitää sinua, johtaja.\"\n\nHän puhui Robin Hoodille, ja tämä nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.\nRobinista tuntui oudolta, että Lobb oli nähnyt ilmoituksen, jossa\nluvattiin palkinto hänen hengestään! Tämä saattoi hänet toden teolla\ntuntemaan itsensä henkipatoksi. Sitten Much kohotti jousensa ja huusi:\n\"Eläköön iloinen humiseva metsä! Eläköön oiva johtajamme Robin Hood,\njousimiesten kuningas, ja nyt todellakin henkipattojen kuningas!\" ja\nmuu joukko yhtyi eläköönhuutoon, ja Robinin silmä välähti ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat. Olkoonpa että hän on henkipatto, mutta avara\nmetsä avoinna edessään ja joukko uljaita kumppaneita apunaan hän ei\npelännyt ainoatakaan normannilaista sheriffiä.\n\n\n\n\nIII luku\n\nROBIN HOOD KOHTAA ETEVIMMÄN SEURALAISENSA\n\n\n    Oli kaksikymmenvuotias Robin Hood\n        Pikku Johnin tavatessaan,\n    Siitä toverin sai ja sukkelan kai,\n        Perin sopivan toimimaan.\n\n    Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies,\n        Jätti seitsemänjalkainen;\n    Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain,\n        Nimen sointua säikkyen.\n\n    Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan,\n        Tässä kerron ma, varrotkaa;\n    Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo,\n        Tämä joukossa naurattaa.\n\nLobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi.\nSheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja\nvastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin\naikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta\nmetsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta.\nMutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli\nkaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että\nvihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.\n\nRobin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa\npitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi\ntaitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet,\njotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon\npartaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin\ntaatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli\npuhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän\nkaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän\nepäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon\noivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi\nRobin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.\n\nEräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita\nmukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa\nlakeutta.\n\n\"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit\", Robin sanoi. \"Herättäisi\nhuomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä\njatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa.\nEhkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana\naamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen\nteitä, puhallan torveeni.\"\n\nMuch ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään,\nja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se\nnäytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän\nsaapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten\nkahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa\nmyöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli,\nmutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän\ntavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli\nreippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he\nkohtasivat toisensa.\n\n\"Voi sun vietävä\", ajatteli Robin Hood, \"tuossapa komea mies! Saisinpa\nhänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon\nkuin kokoa.\"\n\nTämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän\noli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta\nkorkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä.\nHänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta\nhänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että\nhän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti\nkoetukselle.\n\n\"Anna tietä, mies!\" hän huusi. \"Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle\nvaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin\nleveä kahdelle?\"\n\nVieraalla oli vain yksi ase, mahtava puusauva, runsaasti seitsemän\njalkaa pitkä, paksu ja raskas, kauhea kanki. Hän nojasi rauhallisesti\nsiihen ja hymyili vastatessaan: \"Ja miksi minä antaisin sinulle tietä,\njousimies? Jos tahdot tietää, en vielä milloinkaan ole väistänyt ketään\nmiestä enkä huomaa syytä olevan tänäänkään muuttaa tapojani.\"\n\n\"Mitä?\" kiljui Robin. \"Rupeatko haastamaan riitaa, niinkö? Tahdotko\nnähdä oikein nottinghamilaisen näytelmän, hyvä herra, olepa miten iso\nhyvänsä\", ja näin sanoen Robin Hood pisti nuolen jousensa jänteeseen ja\nveti sen korvalleen.\n\n\"No niin\", jatkoi Robin. \"Peräydy, sanon minä! Henkesi on minun\nkäsissäni. Voisin ampua tämän nuolen sydämesi läpi ennen kuin ehtisit\nkohottaa sauvaasi ainoaankaan iskuun.\"\n\nTämän Robin teki nähdäkseen, osoittaisiko vieras pelkoa, mutta kookas\nmies kuunteli yhtä levollisena, kuin olisi Robin sanonut hänelle vain\nhyvää päivää.\n\n\"Olisipa se raukkamainen teko\", vastasi vieras. \"Tässä seison\nvain sauva kädessäni, ja sinä uhkaat minua pitkälläjousella ja\nhanhensulkanuolella. Raukkamainen teko totisesti!\"\n\n    \"En raukka ma oo\", sanoi Robin\n        \"Jousi joutaapi sammaliin; Hood,\n    Kyllä metsästä vaan minä sauvankin saan,\n        Käyn käsiksi kerskuriin.\"\n\nRobin pani pois Espanjan-marjakuusesta tehdyn ison jousensa ja viinensä\nteräväkärkisine nuolineen ja juoksi virran varrella olevaan metsikköön\nja leikkasi itselleen nuoresta tammesta tukevan oksan. Kun hän palasi\nsauvoineen, seisoi vieras vielä sillan keskikohdalla sauvaansa nojaten.\n\n\"Ottelemme tässä missä olemme tavanneetkin\", huusi Robin Hood, \"ja se\nmeistä, joka paiskaa toisen virtaan, olkoon voittaja.\"\n\n\"Hyvä on!\" huusi jättiläismäinen vieras, ja molemmat vastustajat\nasettuivat taisteluasentoon laskien jalkansa varovaisesti kaitaiselle\nlankulle saadakseen tukevamman jalansijan. He tarttuivat sauvoihinsa\nsuunnilleen keskikohdalta ollakseen valmiit joko hyökkäämään tai\npuolustautumaan.\n\nTovin aikaa molemmat taistelijat pyörittivät sauvojaan ympäri,\nvalehyökkäyksiä tehden, iskien, torjuen, kumpikin etsien vastustajan\npuolustuksen heikkoa kohtaa. Robinin onnistui ensin antaa isku\nvastustajalleen. Hän oli yrittävinään iskua vieraan päähän; tämä\nkohotti sukkelaan sauvansa torjuakseen sitä, ja muuttaen ihmeteltävän\nnopeasti ja taitavasti asentoaan ja iskunsa suuntaa Robin antoi\nvastustajalleen hirmuisen läimäyksen kylkeen.\n\nJättiläinen murahti vihaisesti ja kumautti sellaisen pelottavan iskun\nvastaan, ettei yksikään ihminen olisi voinut sitä kestää. Mutta Robin\nväisti sen näppärästi ja vastasi sivaltamalla vierasta tuimasti\nhartioihin. Mutta samalla hetkellä tämä pyöritti sauvaa käsissään ja\nsuuntasi ovelan iskun Robinin päähän. Vain Robinin nopeus pelasti hänet\nsyöksymästä suinpäin virtaan, mutta iskulta hän ei kokonaan välttynyt.\nIson miehen sauva osui Robinin päähän ja haavoitti päälakea; veri\nvirtasi hänen kasvojaan pitkin.\n\nTämä kiihdytti Robinin sellaiseen vimmaan, että hän jakeli ryöppynä\niskuja vastustajalleen niin nopeassa tahdissa, että kookkaan miehen oli\npakko pysyä puolustuskannalla.\n\n    Kun haavan kallohon Robin sai,\n        Veri aukosta virtasi;\n    Siitä Robinkin tuli raivoihin:\n        Sinä varropas veijari!\n\n    Niin tiuhasti sateli iskuja nyt,\n        Löi Robin niin vimmoissaan.\n    Että toinen ain' hän kärysi vain\n        kuin tulessa kerrassaan.\n\nAina tuon tuostakin Robinin sauva osui isoon mieheen, mutta kookas\nmiehen junttura ei milloinkaan väistänyt tuumaakaan, vaan jatkoi\nuljaasti taistelua. Äkkiä jättiläinen kerta kaikkiaan maksoi takaisin\nRobin Hoodin antamat monet iskut. Kooten kaiken hirvittävän voimansa\nhän paiskasi ison sauvansa pitkien käsivarsiensa ja mahtavan ruhonsa\nkoko voimalla. Rob torjui, mutta vaikka hänen sauvansa oli aivan\noikeassa asennossa, hän olisi yhtä vähän voinut torjua ukkosen iskua.\nKanki iski musertavalla voimalla. Se katkaisi Robin Hoodin sauvan\nkahtia, sattui vain hieman vaimentuneena Robiniin ja paiskasi hänet\npäätä pahkaa puroon.\n\nSillan alapuolella oli syvä lammikko, ja sinne Robin upposi päätä\nmyöten. Hetken kuluttua hän kohosi pinnalle ilmaa haukkoen.\n\n\"Haa, haa, herra jousimies\", sanoi vieras iloisesti nauraen, \"missä\nsinä nyt olet?\"\n\n\"Totta vie!\" vastasi Robin Hood syljeksien ja puhaltaen, sillä hän\noli niellyt aika annoksen kylmää vettä, \"luullakseni olen purossa\nmitä herttaisimmin, ja sinä olet voittanut taistelun. Mutta avoimesti\ntunnustan, että sinä olet kelpo mies ja että olet rehellisesti\nvoittanut.\"\n\nSitten Robin Hood kahlasi rannalle ja kiipesi äyräälle, vetäen\nitsensä ylös veden rajalla kasvavaan orapihlajapensaaseen turvautuen.\nHeti rantaäyräälle päästyään hän pani torven huulilleen ja puhalsi\nne sävelet, jotka merkitsivät hänen erikoista kutsuääntään. Tuskin\noli torven kaiku laaksossa vaiennut, kun hänen uljaat jousimiehensä\ntulivat näkyviin, Much ja Watt ja Will juosten muiden edellä innokkaina\njoutumaan johtajansa luo.\n\n\"No, johtaja\", huusi Will Stutely, kun he juosten tulivat paikalle,\n\"mistä on kysymys? Sinähän olet likomärkä ja vesi valuu vaatteistasi.\nOletko ollut purossa?\"\n\n\"Purossa juuri, Will\", vastasi Robin Hood, \"ja tuossa on mies, joka\nminut sinne syöksi\", ja hän osoitti jättiläismäistä vierasta.\n\n\"No, silloin hän joutaa sinne itsekin!\" huusi Will, ja Much ja\nWatt kirkuivat: \"Niin, niin, olisi ikuinen häpeä antaa hänen jäädä\nrankaisematta, kun hän on kohdellut johtajaamme noin. Pannaan ukko\npuroon, pojat!\"\n\nVieras valmistautui vastarintaan, mutta eipä hänen voimistaan olisi\nollut suurtakaan apua kiukkuista miesjoukkoa vastaan, ellei Robin Hood\nolisi käskenyt heitä luopumaan aikeestaan.\n\n\"Älkää koskeko häneen, pojat\", sanoi Robin, \"ette saa tehdä pahaa\ntälle uljaalle miehelle. Taistelu oli rehellistä, ja hän voitti, enkä\nminä kanna hänelle kaunaa siitä. Mieluummin tahtoisin olla niin kelpo\niskijän ystävä.\" Ja Robin kääntyi vieraansa puoleen: \"Tule ja liity\nmeihin ja rupea meikäläiseksi. Meillä on aina tointa niin vahvoille\nkäsivarsille kuin sinun on.\"\n\n\"Ensiksikin\", sanoi vieras, \"kuka sinä olet? Olen vannonut yhtyväni\nerään miehen palvelukseen, mutta vain erään tietyn, ja häntä olen juuri\netsimässä.\"\n\n\"Minä olen Robin Hood\", sanoi johtaja.\n\n\"Robin Hoodko!\" huusi toinen. \"Tämäpä onnen päivä! Häntähän minä juuri\netsin ja olin matkalla Sherwoodin metsään liittyäkseni hänen mainioon\njoukkoonsa, jos vain pääsen siihen.\"\n\n\"Pääset sinä totta tosiaan!\" huudahti Robin, \"ja ilomielin minä otan\nsinut vastaan. Sellaista alokasta ei luullakseni joka päivä siepata.\nMikä on nimesi?\"\n\n    \"Täss' on käteni, Hood\", vieras vastasi nyt,\n        \"Sua lähden mä seuraamaan.\n    John Little ma oon, mies pystyvä oon,\n        Eikä tahrattu mainekaan.\"\n\nKun Will Stutely kuuli vieraan nimen, alkoi hän nauraa. \"John Little!\"\n[Little = pieni (Suom. muistutus.)] hän huudahti; \"toden totta, se nimi\npitäisi vaihtaa, ja koska hän on vasta tullut joukkoomme ristitään\nhänet uudelleen, ja minä annan hänelle nimen.\"\n\n\"Ja minkä nimen aiot hänelle antaa?\" kysyi Much.\n\n\"No niin, koska tuo lapsukainen on niin hennon näköinen, älköön häntä\nenää sanottako John Littleksi, vaan olkoon hänen nimensä Pikku John.\"\n\nHenkipattoja nauratti. Olisi hullunkurista nimittää jättiläistä Pikku\nJohniksi, mutta pila miellytti heitä, ja sen nimen uusi alokas sai.\n\n\"Ja nyt iloiset pidot pystyyn ristiäisten päättäjäisiksi\", sanoi Will\nStutely. \"Emme joka päivä saa niin pulskaa toveria joukkoomme, ja\nmeillä pitää olla juhla sen kunniaksi.\"\n\nHe palasivat siis metsään ja ennen pitkää olivat he tarkoilla\nnuolillaan kaataneet kaksi lihavaa hirveä ja kuljettaneet ne\npiilopaikkaansa, isoon vuorenonkaloon, jossa olivat varmasti turvassa.\n\nSinne he rakensivat ison nuotion ja paistoivat saaliinsa ja söivät\nmehevää lihaa ja huuhtelivat sitä alas kulauttelemalla kurkkuunsa\nvaltavat määrät pähkinänruskeaa olutta. Ja aterian loputtua he\nlauloivat harpun säestyksellä ja tanssivat ja huvittelivat sydämensä\npohjasta. Ja päätään pitempänä kaikkia muita heilui siellä Pikku John,\nhän, joka sittemmin osoittautui lujamieliseksi ja voimakkaaksi, jonka\nylistystä balladit soivat, joka maineeltaan on suuren johtajansa Robin\nHoodin jälkeen ensimmäinen.\n\n    Ja vaikk' oli honka hän varreltaan,\n        Ja uljas, pelvoton.\n    Niin nimensä aina hän piti vain,\n        Sai olla hän Pikku John.\n\n\n\n\nIV luku\n\nTOINEN ALOKAS\n\n\nEräänä päivänä pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt joukkoon,\nottivat hän ja hänen päällikkönsä Robin Hood jousensa ja menivät\npyytämään lihavaa hirveä, sillä ruoka-aittana käytetty ontto tammi oli\ntyhjä.\n\nNoin puolenpäivän aikaan he näkivät komean hirvilauman edessään\nmetsässä olevan ruohoisen kentän toisessa päässä.\n\n\"Siinä on nyt härkä, jota mielesi tekee, Pikku John\", sanoi Robin Hood.\n\nHän osoitti uljasta hirvihärkää, joka rauhallisesti söi vähän matkan\npäässä laumasta, jonka herra ja valtias se oli.\n\n\"No minäpä tiedän, miten me sen parhaiten saamme\", sanoi Pikku John.\n\"Tuuli puhaltaa lauman suunnalta meihin päin. Minä lähden kiertämään\ntuulen yläpuolelle, kunnes iso hirvi haistaa minut ilmasta. Se ryntää\nsilloin tänne, ja sinä saat sen helposti ammutuksi.\"\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin, ja Pikku John aikoi juuri lähteä liikkeelle,\nkun hän äkkiä pysähtyi ja viittasi, mutta ei virkkanut mitään. Robin\nHood katseli ja näki nuoren miehen ilmestyvän metsäpolulta aukiolle.\nVieras oli pukeutunut koreaan, tulipunaiseen pukuun, pitkäjousi\noli kädessä ja sivulla riippui tanakka lyömämiekka. Tuskin hän oli\nastunut kaitaiselta polulta kentälle, kun jo huomasi hirvilauman ja\nison uroksen, joka nyt punapukuisen olennon nähdessään nosti päätään,\nnakkeli sarviaan ja polki maata.\n\n\"Mikähän lie tuokin korea keikari?\" sanoi Robin Hood.\n\n\"En tunne häntä\", vastasi Pikku John hiljaa. \"Tämän metsän väkeä hän ei\nole.\"\n\n\"Eipä totisestikaan ole\", vastasi johtaja. \"Tuommoinen punainen\npuku loistaa kuin tuli puiden joukossa. Sopivampi hänelle olisi\nLincolnin-vihreä puku, jos hänen mielensä tekee kuljeksia metsässä.\nTuo on joku kaupunkilaiskeikari, joka on tullut kävelemään vihreään\nmetsään.\"\n\nMutta juuri samalla hetkellä katselijat näkivät semmoista, mikä sai\nheidät ihailevasti myhähtelemään.\n\nVieras oli jännittänyt jousensa, siepannut nuolen viinestään ja\npannut sen jänteeseen. Liike oli säikähdyttänyt uroshirven, se oli\npäästänyt varoitushuudon, ja koko lauma pakeni ääneti ja nopeasti.\nUseat naaraat olivat kokoontuneet mahtavan uroshirven ympärille aivan\nkuin puolustaakseen herraansa, ja näytti toivottomalta osua siihen\nnuolella. Mutta juuri metsän reunassa uros hypähti, ja sen pää näkyi\nsilmänräpäyksen ajan muita ylempänä. Se silmänräpäys oli ratkaiseva.\nJänne vingahti, nuoli lensi, ja hirvi syöksyi suin päin maahan ja\nmakasi siinä hiljaa, sillä nuoli oli tunkeutunut sulkaan asti sen\nkirjavaan kylkeen.\n\n\"Kautta pyhän äidin, hieno laukaus!\" mutisi Robin Hood. \"Tuo ei olekaan\nmikään kaupunkilaiskeikari, Pikku John. Jää tänne siksi aikaa, kun minä\nkäyn häntä puhuttelemassa.\"\n\nPikku John jäi viidakkoon piiloon, ja Robin Hood lähti vieraan luo,\njoka nyt seisoi tappamansa ison hirven vieressä.\n\n\"Hyvin ammuttu! Hyvin ammuttu!\" sanoi Robin Hood paikkaa lähestyessään.\n\"Sinä ammuit nuolesi ihan oikealla hetkellä, vieras!\"\n\nNuori punapukuinen mies katseli kylmästi Robinia vastaamatta sanaakaan.\n\n\"Minä pidän uljaista jousimiehistä\", jatkoi Robin Hood, \"ja koetan\nvoittaa heitä puolelleni niin monta kuin voin. Haluatko ruveta minun\nmiehekseni, vieras?\"\n\n\"Ole hyvä ja sano kuka olet?\" sanoi nuori punapukuinen melkein\nhalveksivalla äänensävyllä. \"Ja minkä vuoksi minä sinun mieheksesi\nrupeaisin? Minusta näytät jonkinlaiselta metsänvartijalta.\"\n\n\"Niin tosiaan olenkin!\" vastasi Robin.\n\n\"Ja paimennat kuninkaan hirviä kai?\" jatkoi nuori mies.\n\n\"Paimennan -- Shervvoodin kuninkaan!\" sanoi Robin nauraa hohottaen.\n\n\"Sherwoodin tai Englannin kuninkaan, samapa tuo minulle\", vastasi\nkeikari. \"Käy sinä omia teitäsi äläkä vaivaa minua. En halua olla\nmissään tekemisissä sinun kanssasi.\"\n\n\"Entäpä jos minä en haluakaan mennä tieheni, mitä sitten?\" tiukkasi\nRobin.\n\n\"No jää sitten, mutta varokin selkänahkaasi\", vastasi toinen.\n\n\"Näyttää kylmäveriseltä mieheltä\", sanoi Robin itsekseen. \"Minäpä\ntutkin häntä ja otan selvää, onko hänen rohkeutensa niin suuri kuin\nmiltä näyttää.\"\n\nSillä aikaa kun nuori punapukuinen mies alkoi tarkastella ampumansa\nhirven sarvia niin tyynenä kuin ketään ei olisi ollut lähimaillakaan,\nRobin sujahutti salaa nuolen jänteeseen. Sitten hän karjaisi kovasti:\n\"Haa!\" ja polki jalkaa. Nuori mies kääntyi ja näki Robinin jousen\njännitettynä ja nuolen suunnattuna suoraan sydäntään kohti. Mutta hänen\nvärinsä ei muuttunut eikä hän hätkähtänyt, virkkoi vain pikemminkin\nnärkästyneenä: \"Mene tiehesi, metsänvartija! Mitä tämä ilveily\nmerkitsee?\"\n\n\"Sanotko kylkiluittesi väliin suunnattua nuolta ilveilyksi?\" ärjyi\nRobin Hood. \"Minä olen henkipatto ja kaikkien sinunlaistesi koreiden\nkeikarien vihollinen. Viskaa kukkarosi maahan ja sukkelaan, muuten\npäästän jänteen.\"\n\n\"Vai niin, siihenkö joukkoon sinä kuulutkin\", sanoi nuori mies hieman\nhämmästyneenä. \"Hyvä on, hanhensulkainen nuoli ei ole leikin asia\",\nja hän kääntyi aivan kuin irroittaakseen kukkaron vyöstään. Mutta sen\nsijaan, että olisi irroittanut kukkaronsa, hän äkkiä pisti nuolen\nomaan jouseensa ja taivutti tämän ihmeteltävän nopsasti; ja siinä he\nseisoivat töllistellen toisiinsa, molemmat ampumaisillaan. Robin, jolla\nei ollut kaukaisintakaan aikomusta ampua nuolta vieraaseen, huomasi nyt\nsaavansa omalla mitallaan takaisin.\n\n\"Seis!\" huudahti Robin. \"Seis! Todennäköisesti me surmaamme toisemme,\neikä siitä ole mitään hyötyä.\"\n\n\"Ei minunkaan käsittääkseni\", vastasi vieras yhä yhtä kylmästi, \"mutta\nsinä aloitit leikin, en minä.\"\n\n\"Sitten minä sen lopetankin\", sanoi Robin Hood ja otti nuolen\njänteestä. Vieras teki samoin ja seisoi odottavan näköisenä, aivan kuin\nsaadakseen selville, mihin henkipatto tämän jälkeen ryhtyisi.\n\n\"Sinulla on miekka ja kilpi\", sanoi Robin, \"samoin minulla. Häpeähän\nmeidän olisi erota näkemättä kumpi on parempi.\"\n\n    \"Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös\n        Puun alle käy taistelemaan.\"\n    Ei säikkynyt vieras: \"Voitto on mun,\n        En väistä mä askeltakaan.\"\n\nNiin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle\ntasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja\nlyömämiekka oikeassa kädessä.\n\nSitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat\nja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon\ntuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja\ntaitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä,\nettä he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja\nkummankaan väistämättä tuumaakaan.\n\nVihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän\niski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua.\nKeikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri\nvirtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.\n\nHeti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän\nhypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.\n\n\"Anna miekkasi minulle!\" hän huusi Robin Hoodille, \"niin hän saa\nyrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa\nja kilpeä.\"\n\n\"Ei, ei, Pikku John!\" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, \"tämä\nriittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan,\njoka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin\nrehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle\nsattui vahinko.\"\n\n\"Minun on pakko totella!\" murisi iso mies. \"Mutta en mielelläni\nsallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on\nvuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin.\"\n\nNyt vasta punapukuinen keikari rupesi osoittamaan mielenkiintoa.\n\n\"Robin Hood!\" hän huudahti kiihkeästi. \"Olenko minä kohdannut Robin\nHoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?\"\n\n\"Kuinka sitten tuntisit minut?\" huudahti Robin. \"Kuka olet?\"\n\n\"Kuka olen?\" sanoi punapukuinen nuorukainen naurahtaen. \"No niin, jokin\nvuosi sitten olisit tuntenut heti paikalla ja minä sinut. Rob, oletko\nunohtanut Will Gamewellin?\"\n\n\"Unohtanut ainoan serkkuni!\" sanoi Robin Hood. \"En suinkaan. Mutta\noletko sinä tosiaankin serkkuni? Oletko sinä se poika, jonka kanssa\nminulla oli tapana käydä hakemassa linnunpesiä, jonka minä opetin\njännittämään jousta. Tosiaan, nyt tunnen hymysi ja äänesi. Onpa\ntämäkin, että jouduimme taistelemaan keskenämme.\"\n\nSerkukset puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, ja sitten Pikku\nJohn vuorostaan tarttui Gamewellin käteen.\n\n\"Mutta mitä sinä teet täällä metsässä, Will?\" kysyi Robin Hood.\n\n\"Etsin sinua, Rob\", kuului vastaus. \"Usko pois, minäkin olen\nhenkipatto. Olen paennut metsään kädet ihmisveren tahraamina, vaikka\nen sitä vuodattanutkaan ehdoin tahdoin. Muistatko vanhaa Grimmiä,\nisännöitsijää?\"\n\n\"Kyllä minä sen vanhan roiston hyvinkin muistan\", vastasi Rob. \"Jos\nsinä tapoit hänet, oli sinulla siihen pätevä syy, sen takaan.\"\n\n\"Saat kuulla\", vastasi Will. \"Tiedäthän että meidän tiluksemme ovat\nparoni de Lacyn, normannilaisen naapurimme, metsästysalueen rajalla. De\nLacy on kauan himoinnut meidän maatilaamme suurien tilustensa jatkoksi\nja kun isäni on vanha eikä hänellä ole muita lapsia kuin minä, aikoi\nnormannilainen surmata minut ja sitten saada meidän tilamme omakseen,\nkun ei olisi perijää.\"\n\n\"Senkin konna!\" sanoi Robin. \"Mutta sitä temppua on ennenkin käytetty,\nvieläpä hyvällä menestyksellä. No niin, miten sinä suoriuduit hänestä,\nserkku?\"\n\n\"Olin toissapäivänä ampumassa jousella\", jatkoi Will, \"ja Grimm\ntuli mukaani. Olin eräässä kolossa vaanimassa ohikulkevaa hirveä,\nkun jokin tunne -- en tiedä, miten se minussa heräsi -- sai minut\nkääntymään, ja huomasin Grimmin seisovan jousi vireessä ja nuoli\nminuun suunnattuna. Itsepuolustukseksi ammuin nuolen häntä kohden,\nja me ammuimme yht'aikaa. Hänen nuolensa repi ihokkaani, mutta minun\nmeni hänen ruumiinsa läpi, ja viidessä minuutissa hän oli vainaja.\nEnnen kuolemaansa hän kuitenkin ehti tunnustaa sopineensa de Lacyn\nkanssa minun surmaamisestani saadakseen suuren palkkion ja päästäkseen\nkorkeaan virkaan tuon normannin taloon.\"\n\n\"Normannien katalaa petollisuutta!\" huudahti Robin Hood. \"Aina he\novat valmiit keinolla millä hyvänsä nylkemään saksilaista, ja kuta\nalhaisempi juoni, sitä enemmän se heitä miellyttää. Ja miten sinun\nsitten kävi, serkku?\"\n\n\"No, huono onneni johti siihen, että normanni heti sai kuulla, millä\ntavoin isännöitsijä oli kuollut, ja hän lähetti kiireesti sheriffin\nkintereilleni. Näetkös, hän olisi saavuttanut tarkoituksensa yhtä hyvin\njos olisi saanut minut roikkumaan nuorassa Grimm lurjuksen murhasta,\nniin kuin hän sitä nimitti.\"\n\n\"Ymmärrän\", vastasi Robin Hood, \"sehän on päivänselvää. Sinä siis\npakenit raikkaaseen, vihreään metsään, serkku. Tervetuloa Sherwoodiin\nja metsäjoukkueeseemme! Tämä on Pikku John, isoin meistä kaikista ja\njärjestyksessä toinen joukossamme.\"\n\nWill Gamewell ja Pikku John löivät taas kättä, ja Robin jatkoi:\n\"Mutta me luovumme sinun vanhasta nimestäsi, Will. Paras on hylätä\nsellainen nimi, jota laki ankarasti vainoaa, punapukuisena sinä tulit,\nja punaiseksi sinua sanottakoon. Tästä päivästä lähtien olet sinä\nPuna-Will, serkku!\"\n\n\"Hyvä!\" huusi Pikku-John. \"Puna-Will olkoon hän meidän joukossamme,\njohtaja, ja saadessaan uuden nimen hän tulee uudeksi mieheksikin,\nmetsän vapaaksi kansalaiseksi.\"\n\nNäin Puna-Will liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja vannoi\nuskollisuutta metsän laeille ja metsän tavoille. \"Ja tuliaisiksi\nlahjoitan sinulle ison hirven\", nauroi Puna-Will. \"Se nautittakoon\ntoverijuhlassa, jossa vietetään minun liittymistäni teidän mainioon\njoukkoonne.\"\n\nRobin Hood hyväksyi nauraen ehdotuksen. \"Me olimme juuri riistan\nhaussa, kun sinä ilmestyit, Will\", hän sanoi, \"ja olin juuri katsonut\nvalmiiksi saaliiksemme tuon hirvihärän, jonka sinun pitkäjousesi\nkaatoi. Nyt kuljetamme sen leiripaikallemme, ja olkoon niin kuin sanot,\nviettäkäämme riemujuhlaa runsaan aterian ääressä.\"\n\n\n\n\nV luku\n\nROBIN HOOD KOHTAA HENGENMIEHEN\n\n\n    On hehkeimmillään metsän puut\n        Ja kesä vihannoi,\n    Myös Robin Hoodin joukkueen\n        Nyt iloäänet soi.\n\nEräänä ihanana päivänä, kun metsä oli vehreimmillään ja hempeimmillään\nja aurinko loi valo- ja varjokuvioita pehmeälle nurmikolle, olivat\nRobin Hoodin miehet niin iloisella päällä, että päättivät viettää\nvapaapäivää. He juoksivat kilpaa ja hyppivät kuin iloiset koulupojat,\nhe huhkivat metsäsauvoillaan, painivat, tanssivat, harjoittivat joka\nlajia metsäurheilua. Mutta vihdoin he päätyivät siihen urheiluun, joka\nheille oli tutuinta ja rakkainta, nimittäin hyvällä pitkälläjousella\nampumiseen. Yrittivätpä he sitä tai tätä, lopuksi he kuitenkin aina\nvarmasti ryhtyivät rakastamaansa jousiurheiluun.\n\nEri joukkueina he lähtivät metsään hirveä pyytämään, ja yhden joukkueen\nmuodostivat Robin Hood, Pikku John, Much Myllärinpoika ja Puna-Will.\nPian he näkivät hirvilauman käyvän laitumella hyvän matkan päässä, ja\nRobin Hood sanoi:\n\n    \"Ken saa nyt härkään sattumaan,\n        Ken kaataa naarahan,\n    Viissataa jalkaa matka on.\n        Ken ampuu johtajan?\"\n\nSitten Puna-Will ampui uroksen ja Much naaraan, mutta Pikku John\njännitti ison jousensa, irroitti kimpusta mahtavan nuolen ja lennätti\nsen suristen suoraan ison johtajahirven sydämeen enemmän kuin\nviidensadan jalan päästä.\n\n\"Hyvin ammuttu!\" huudahti Robin Hood. \"Jumala sinua siunatkoon, Pikku\nJohn! Sadan mailin päästä saa hakea sinun vertaistasi jousimiestä.\"\n\nKuullessaan tämän alkoi Puna-Will nauraa.\n\n\"Ei sinun tarvitse sadan mailin päähän mennä, Robin\", hän sanoi.\n\"Lähempääkin sinä hänen vertaisensa löydät.\"\n\n\"En minä ainakaan tiedä, mistä sellaista lähtisin hakemaan\", vastasi\nRobin Hood.\n\n\"No Fountainin luostarista!\" huusi Puna-Will. \"Siellä tapaat\novenvartijamunkin, joka pystyy jännittämään jousen kilpaa kenen kanssa\nhyvänsä. Hän voittaa Pikku Johnin, niin, jopa sinutkin.\"\n\nRobin Hood höristi korviaan. Hänen mielihimonsa houkutella puolelleen\nuljaita miehiä heräsi tuotapikaa, ja hän vannoi viipymättä hakevansa\nkäsiinsä tuon kuuluisan munkin. Eli vanhan balladin sanoilla:\n\n    Ja valan vannoi Robin Hood\n        Nyt kautta Maarian,\n    Ei syödä, juoda, ennenkuin\n        Saa munkin kuuluisan.\n\nHän siis ryhtyi tarpeellisiin valmisteluihin ja lähti matkaan. Robin\noli hyvin aseistettu, sillä seutu, jonne hän aikoi matkata, oli hänelle\nhyvin vaarallinen siinä tapauksessa, että hänet tunnettaisiin. Hänellä\noli yllään terästakki ja päässään teräskypärä, sivullaan hyvä miekka,\nkilpi käsivarrellaan, nuolikimppu vyössään ja olallaan luotettava\npitkäjousi.\n\nVihdoin hän saapui kauniiseen laaksoon, jossa Fountainin luostari\nsijaitsi -- ja jossa sen rauniot tänäkin päivänä ovat nähtävissä -- ja\nnäki joen hopeavyön tyynenä soljuvan ihanan laakson läpi. Hän pidätteli\nhevostaan tarkastellakseen seutua, ja katsellessaan ympärilleen hän\nnäki jonkun astelevan joen rannalla.\n\nOudon näköinen olento se oli, sillä vaikka mies oli pukeutunut\novenvartijamunkin kaapuun ja hänellä oli nuora vyötäisillä, hänen\npäässään oli teräskypärä ja sivullaan miekka ja kilpi.\n\n\"Mutta toden totta\", Robin tuumaili, \"tässä se mies nyt varmaan on.\nVaikka onkin munkki, näyttää hän sotaiselta, ja epäilemättä hän juuri\non se mies, jota etsin. Koetellaanpas häntä.\"\n\nRobin hyppäsi maahan satulasta, sitoi hevosensa orjantappurapensaaseen\nja lähti tapaamaan ovenvartijamunkkia. Rob asteli suoraan joelle\nvievää polkua ja saapui joen rannalle. \"Tuolla on kahluupaikka\",\najatteli Robin Hood, \"minäpä kuljen siitä kuivin jaloin, munkki saa\nkantaa minut yli. No, missä hän onkaan?\" sillä ovenvartijamunkin\npullea ruho oli hävinnyt jokea reunustavaan pensaikkoon. Samassa Rob\nnäki hänen palaavan. Munkki asteli edestakaisin joen rannalla lukien\nmessukirjaansa. Lähestyessään hän alkoi veisata virttä, ja hänen\näänensä muistutti härän mylvintää. Äkkiä munkin veisuu katkesi kesken\nsäkeistöä; hän oli saapunut kohdalle, jossa polku päättyi jokeen, ja\nsiinä seisoi vieras, jousi jännitettynä ja nuoli suunnattuna suoraan\nhäntä kohti.\n\nTällainen näky olisi säikähdyttänyt kenet tahansa, mutta\novenvartijamunkki suhtautui asiaan kylmästi. Hänen pyöreät, punakat,\nturpeat kasvonsa eivät hituistakaan menettäneet väriään, hänen\npienet sinisilmänsä, jotka melkein olivat paksujen poskien peitossa,\nnäyttivät pikemminkin kummastuneilta kuin pelästyneiltä, ja hän sysäsi\nteräskypäränsä taaksepäin ja raapi toisella etusormella kaljua,\nkiiltävää päätään.\n\n\"Totisesti\", hän sanoi, \"pane pois jousesi ja nuolesi, poika. Jos\ntarkoituksesi on ryöstää, on se aivan hyödytöntä. Taskussani minulla\nei ole ainoatakaan ropoa ja yhtä hyvin voisit jyrsiä kaluttua\nluuta kuin ryöstää ovenvartijamunkilta, mieheltä, joka on tehnyt\nköyhyydenlupauksen. Ja ellei tarkoituksesi ole ryöstää, en ymmärrä,\nminkä vuoksi suuntaat nuolesi minuun, koska en milloinkaan ennen ole\nsinua nähnyt.\"\n\n\"Ei, munkki\", sanoi Robin. \"En tavoittele rahojasi enkä henkeäsi.\nHaluan vain sinun apuasi päästäkseni tuosta kahluupaikasta yli, sillä\nvirta näkyy olevan vuolas sateen jälkeen. Ota siis minut selkääsi ja\nvie yli.\"\n\nMunkki ei virkkanut mitään, väänteli vain kasvojaan niin\nhullunkurisesti, että Robin sai ponnistaa kaikkensa ollakseen\npurskahtamatta nauruun. Mutta pyhä mies laski messukirjan huolellisesti\nmaahan ja valmistautui ottamaan henkipaton leveään, tanakkaan selkäänsä.\n\n    Otti munkki selkähän Robinin\n        Ja kahlasi poikki veen,\n    Eikä sanaa virkkanut, ennenkuin\n        Sai rantahan vastaiseen.\n\nPäästyään virran yli Robin Hood hyppäsi ketterästi selästä ja kääntyi\nkiittääkseen munkkia. Mutta samassa hän tunsi äkkiä rautakourien\npuristuksen ja näki tikarin kurkullaan.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa, munkki?\" hän huusi. \"Mitä, aiotko vuodattaa\nminun vertani? Etkö tiedä, ettei kirkonmies saa vuodattaa verta?\"\n\n\"Itseäsi saat syyttää, poikani, jos verta vuodatetaan\", vastasi\nmunkki nauraa hohottaen julmasti. \"Tottele vain yksinkertaisesti\nminun käskyjäni, niin pelastat nahkasi. Kieltäydy, ja minä viillän\nhenkitorvesi kolmen sormen leveydeltä halki.\"\n\n\"Mitä vaadit?\" huusi Robin.\n\n\"Olen jättänyt messukirjani toiselle rannalle\", sanoi\novenvartijamunkki. \"Ole hyvä ja auta minua saamaan se takaisin ja kanna\nminut tuon rajun virran yli.\"\n\nOlipa katkera pala Robinin niellä, kun hänen täytyi kantaa munkki\ntakaisin, mutta valinnan varaa ei ollut. Puukko oli hänen kurkullaan,\nja ovenvartijamunkilla oli härän voimat ja ääni.\n\nRobinin oli siis pakko kumartua ja ottaa selkäänsä tuo hirveän raskas\nmunkki, joka oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Kului pitkä aika, ennen\nkuin Robin unohti retkensä kahluupaikan yli munkki selässään. Tuntui\nmahdottomalta, että kukaan kuolevainen painaisi niin kamalasti kuin\nmunkki painoi. Rob oli aivan kaksinkerroin hänen allaan, ja jokainen\nluu hänen ruumiissaan tuntui musertuvan munkin mahtavan ruhon painosta.\nLisäksi Rob ei tuntenut kahlaamoa kuten toinen ja hän polskahteli\nkoloihin, luiskahteli liukkaisiin kiviin ja tuontuostakin hän oli\nsuistumaisillaan pitkin pituuttaan virtaan.\n\nMutta tukasta kiskaisten munkki veti hänet pystyyn aina kun hän oli\nkaatumaisillaan ja puristi häntä molemmilla kantapäillään, aivan kuin\nvastahakoista ratsua kannustetaan eteenpäin. Vihdoin Robin läähättäen\nja huohottaen pääsi vastakkaiselle rantaäyräälle, ja munkki hyppäsi\nkeveästi maahan, sillä vaikka tämä kirkonmies näytti kömpelöltä, hän\noli yhtä ketterä kuin kuka hyvänsä. Mutta juuri kun munkki hyppäsi,\notti Rob hänen nilkastaan kiinni ja suisti hänet selälleen, ja mies\nmätkähti maahan niin rajusti, että henki salpaantui ja kurkusta\npusertui kummallinen ääni, joka oli röhkinän ja parkaisun välimailta.\nSitten Robin Hood tempasi miekkansa ja asettui hajasäärin kaatuneen\nvastustajansa selkään, jolta kypärä oli lentänyt kolmen yardin päähän.\n\n\"No, munkki\", hän huusi, \"minäpä tässä taas taidankin olla voitolla.\nAikomukseni on edelleenkin päästä tuonpuoleiselle rannalle. Lupaa\nsiis, että vielä kerran kannat minut yli, tai halkaisen kaljun kallosi\nkahtia!\"\n\n\"Minä lupaan\", vastasi munkki läähättäen heti kun saattoi hengittää,\nsillä häntä ei miellyttänyt raskas, kiiltävä miekanterä, joka välähteli\nhänen paljaan päälakensa yläpuolella.\n\n    Otti munkki selkähän Robinin,\n        Taas lähti kahlaamaan.\n    Kunis keskivirtahan saavuttiin,\n        Ei virkkanut sanaakaan.\n\nMutta keskivirrassa munkki hetkeksi pysähtyi. Robin luuli, että pyhä\nmies pysähtyi saadakseen varmemman jalansijan, ja hän naurahteli\najatellessaan, että tällä kertaa munkki vaaperteli liukkaita kiviä\npitkin, eikä hän. Mutta ilo loppui lyhyeen. Ovenvartijamunkki antoi\nyhtäkkiä hirmuisen sysäyksen suunnattomilla hartioillaan ja syöksi\nRobinin pää edellä jokeen.\n\n\"No niin\", karjui munkki, \"valitse nyt, hieno herra, tahdotko uida\nvai upota!\" ja näin sanoen hän kääntyi ja palasi kiireesti omalle\npuolelleen jokea.\n\nVahva virta kuljetti Robinin toiselle rannalle ja hän sai kiinni\ngenistapensaasta, jonka pitkät oksat viistivät vettä. Sitten hän\npunnersi itsensä kuiville ja kömpi rantapenkerelle. Hän kääntyi heti\nkatsomaan, missä hänen neuvokas vastustajansa oli. Siellä munkki\nseisoikin punaiset lihavat kasvot pelkkänä hymynä, kun hän näki Robin\nHoodin kiipeävän maihin, vaatteiden joka sauma vettä valuen.\n\n\"Odotapas, papin pakana, kohta saat nauraa toista naurua!\" huusi Robin\nHood ja hyppeli raivoissaan epämiellyttävästä kylvystä.\n\nHän sieppasi jousensa ja lennätti nuolen hirveällä voimalla. Mutta se\nei osunut maaliinsa, niin lyhyt kuin matka olikin ja tähtäys tarkka,\nsillä munkki kohotti teräskilpensä ja tavoitti hyvin näppärästi nuolen\nsen keskelle. Ja näin hän teki kerran toisensa jälkeen, kunnes Robin\noli tyhjentänyt viinensä osumatta kertaakaan munkkiin. Ja munkki lauloi\nmahtavalla, jyrisevällä äänellään kuin urossammakko lammikossa:\n\n    \"Sä ammu, kunnon jousimies,\n        Vain ammu eellehen,\n    Mä maalinasi olla voin\n        Tään päivän kesäisen.\"\n\n\"No, ellen voi tavoittaa sinua hanhensulkanuolella, munkki\", huusi\nRobin, kun hänen viimeinen nuolensa oli viuhahtanut, \"niin näytän\nsinulle muutamia temppuja lyömämiekalla.\" Ja samassa hän vetäisi\nmiekkansa, kohotti kilpensä pystyyn ja syöksyi virtaan. Nähdessään\nhenkipaton aikovan rynnätä kimppuunsa munkki riensi ottamaan\nteräskypäränsä, painoi sen pyöreään paksuun päähänsä ja tarttui\nitsekin miekkaan ja kilpeen. Kun hän kääntyi päin, hyppäsi Robin\njuuri rantapenkerelle ja oli seuraavassa hetkessä hänen kimpussaan.\nSitten alkoi kiivas ja sitkeä ottelu. Isot lyömämiekat välkkyivät\nja kimaltelivat kohotessaan antamaan lujia iskuja, ja teräskilvet\nkalahtelivat, kun niillä torjuttiin raskaiden miekkojen lyönnit.\nRantapengertä ylös ja alas, edes ja takaisin heiluivat taistelijat\nahdistellessaan toisiaan. Robin juoksi puolelta toiselle löytääkseen\njonkin heikon kohdan vastustajansa puolustuksessa, mutta rohkea munkki\nkääntyi yhtä mittaa ja pysyi koko ajan suoraan vastustajaansa päin.\n\nKokonaisen tunnin miekat iskivät ja kilvet kalahtelivat. He taistelivat\nrantapenkerellä, vedessä, kahlasivat taas rannalle, hyökkäsivät,\ntorjuivat, iskivät taas yhteen, väistelivät, hutkivat toisiaan kaikin\nvoimin. Vihdoin heidän oli pakko lopettaa ja nojata miekkoihinsa, niin\nväsyneet he olivat tästä ankarasta ottelusta.\n\n\"Totisesti, hyvä mies!\" sanoi Robin Hood, \"olet niin uljas toveri kuin\nolin odottanutkin. Yhtä suosionosoitusta pyydän sinulta.\"\n\n\"Mitä suosionosoitusta pyydät?\" kysyi rohkea munkki.\n\n\"Sitä vain\", vastasi henkipatto, \"että annat miekan levätä sen aikaa\nkun minä panen torven huulilleni ja puhallan kolme kertaa.\"\n\n\"Puhalla niin paljon kun sinua huvittaa\", vastasi munkki. \"Vähät minä\nsinun torvistasi.\"\n\nRobin Hood hymyili, sillä hän tiesi, mitä hänen torvensa toisi. Hän\npani sen siis suulleen ja puhalsi kolme mahtavaa kutsuääntä. Kolmas\ntoitotus kaikui vielä metsässä, kun viisikymmentä miestä, kaikilla\njouset vireessä, tuli juosten yli nurmen.\n\n\"Mitä miehiä nuo ovat\", huudahti munkki, \"jotka tulevat tuollaista\nvauhtia?\"\n\n\"Ne ovat minun miehiäni, munkki\", vastasi Robin Hood, \"he rientävät\njohtajansa avuksi.\"\n\n\"Minä tein sinulle palveluksen\", sanoi munkki, \"ja nyt pyydän sinulta\nvastapalvelusta. Anna vuorostasi miekkasi levätä sillä aikaa kun minä\npanen nyrkkini suulleni ja vihellän kolmesti.\"\n\n\"Miksikäs en\", sanoi Robin Hood, \"sillä häpeällistähän minun olisi\nkieltäytyä. Ja mitä minua sitä paitsi liikuttaa munkin kolme\nvihellystä.\"\n\nMutta tuskin munkki oli viheltänyt kolmesti sormiinsa, kun jo\nviisikymmentä isoa verikoiraa tuli täyttä vauhtia kiitäen laaksoa alas.\nKoirankoljot haukkuivat vimmatusti, ja kaksi niistä hyökkäsi Robin\nHoodin kimppuun, toinen edestä ja toinen takaa, ja silmänräpäyksessä ne\nrepivät ihokkaan hänen selästään.\n\nNähdessään johtajansa pulan alkoivat virran toisella puolella olevat\nmiehet ampua koiria, ja silloin huomattiin mitä ihmeellisintä. Koirat\nolivat näet niin viisaita ja hyvin opetettuja, että sieppasivat nuolet\nsuuhunsa, eikä yksikään niistä haavoittunut.\n\nMutta Pikku John ei ollut vielä ottanut nuolta viinestään ja nyt hän\nhuusi kaikuvalla äänellä: \"Vie koirasi pois, munkki, ja sukkelaan.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" sanoi munkki, \"ja miksi tulet tänne minun kanssani\njaarittelemaan?\"\n\n\"Minä olen Pikku John, Robin Hoodin mies\", kiljui jätti, \"ja pyydän\nsinua korjaamaan koirasi pois, tai niiden käy hullusti.\"\n\nMutta munkki ei tahtonut kutsua koiriaan pois, ja Pikku John rupesi\nampumaan. Ja niin nopeita olivat hänen nuolensa, etteivät koirat\nehtineet niitä siepata, ja ennen pitkää makasi useita koiria kuolleena\ntanterella.\n\n\"Maltahan, hyvä mies\", sanoi munkki nähdessään koirajoukossaan tehdyn\nhävityksen. \"Maltahan, tehkäämme sovinto, sillä en ole tiennyt olevani\ntekemisissä Robin Hoodin ja hänen miestensä kanssa.\"\n\nSitten hän kutsui koiransa pois ja sovinto tehtiin.\n\n\"Mikä on nimesi, uljas munkki?\" sanoi Robin Hood. \"Sinä olet aivan\nminun mieleiseni mies.\"\n\n\"Minua sanotaan Tuck Munkiksi\", sanoi ovenvartijamunkki, \"viimeiset\nseitsemän vuotta olen ollut tämän laakson herrana ja voittanut jokaisen\nmiehen, joka on uskaltanut tunkeutua tänne vastoin minun tahtoani.\"\n\n\"Tule meidän mukanamme iloiseen Sherwoodiin\", huusi Robin, \"me\nkaipaamme pappia, jotta emme eläisi pakanain tavoin vihreällä salolla.\nOlemme henkipattoja, emmekä tohdi mennä kaupungin kirkkoon. Mutta\njos sinä liittyisit meihin, rakentaisimme sinulle erakkomajan, ja\nsinä voisit messuta ja saarnata siellä 'ja palkaksesi sunnuntaisin\nkultarahan saat'.\"\n\n\"Mikäpä siinä, minä tulen\", huusi munkki. \"Sydämeni kehoittaa minua\nliittymään teidän iloiseen veljeskuntaanne, ja minä rupean teidän\npapiksenne ja rippi-isäksenne. Ja koiranikin otan mukaan, ja niiden\nkanssa me samoilemme metsät ja sieppaamme monta hienoa hirveä.\"\n\nNäin siis kuuluisa Tuck Munkki liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja\nlähti Sherwoodiin, ja hänen nimensä joutui moneen lauluun ja tarinaan.\n\n    Jo Fountainin laaksossa seitsemisen\n        Tuck vuosia vallinnut on,\n    Häntä lordit, ei jaarlit voittanehet\n        Eikä ritari pelvoton.\n\n\n\n\nVI luku\n\nMITEN ROBIN HOOD KOHTELEE MURHEELLISTA RITARIA\n\n\n    Nyt kuulkaa, te herrat, arvokkaat,\n        Te vapaasyntyiset,\n    Mä kerron kelpo miehestä,\n        Mi voitti sydämet.\n    Ol' ylväs rosvo Robin Hood\n        Saloseutuja kulkeissaan,\n    Niin kohteliasta ei löytyne\n        Toista rosvoa milloinkaan.\n\nMuutamia viikkoja sen jälkeen kun Tuck Munkki oli liittynyt\nhenkipattojen iloiseen joukkoon, istui Robin Hood keskipäivän\nkuumuudessa puunrunkoa vasten nojaten syviin ajatuksiin vaipuneena.\nSamassa Pikku John tuli hänen luokseen.\n\n\"Johtaja\", sanoi kookas toveri, \"minun mielestäni sinun olisi parempi\nsyödä hyvä päivällinen kuin olla täällä yksinäsi. Valmistumassa on\npäivällinen, joka kelpaisi vaikkapa kuninkaalle. Muuan miehistämme\non hankkinut ison eläimen lihaa ja toinen lintuja, joten meillä on\nkäytettävänämme niin runsas varasto kuin vain toivoa voi.\"\n\n\"Uskon sen, Pikku John\", sanoi henkipatto, \"mutta siitä huolimatta\nminua ei haluta ruveta syömään yksin. Toivon, että saisit käsiisi\njonkun paronin tai piispan tai normannilaisen ritarin. Sitten hän söisi\npäivällistä minun kanssani ja maksaisi laskut perästäpäin.\"\n\n\"Mitenkäs muuten, johtaja\", naurahteli jätti. \"Olipa hänen kukkaronsa\ntullessa miten raskas tahansa, ei hänen taskuaan mikään paina\nlähtiessä.\"\n\n\"Käy siis hakemassa jousesi\", sanoi Robin, \"ja lähde Muchin ja\nPuna-Willin kanssa Watlingin tielle katsomaan, kohtaisitteko ketään.\"\n\n    \"Lie apotti tai paroni\n        Tai jaarli, ritari,\n    Tuo vierailemaan luokseni,\n        Saa syödä pulskasti.\"\n\nNuo kolme henkipattoa lähtivät siis vartioimaan isoa valtatietä.\nEnsiksi he näkivät rikkaan vallasnaisen ratsastavan siitä ohi kauniilla\nratsulla seurassaan useita palvelijoita. He tunsivat hänet erään\nnormannilaisen paronin puolisoksi, mutta eivät yrittäneetkään pidättää\nhäntä, sillä ainoatakaan naista eivät Robin Hoodin miehet loukanneet.\nSen jälkeen siitä kulki muutamia talonpoikia, jotka palasivat\nmarkkinoilta, missä olivat myyneet lehmänsä.\n\nPikku John ja hänen toverinsa olivat piilossa pähkinäpensaikossa ja\nkuulivat miesten puhuvan taskuissa olevista hopearahoista.\n\nMutta he vain hymyilivät toisilleen kuullessaan yksinkertaisten\nmaalaisisäntien juttelevan keskenään ja antoivat heidän mennä menojaan.\nRobin Hood ei milloinkaan koskenut köyhän miehen omaisuuteen. Sitten\nPikku John kohotti jousensa ja osoitti pensaiden läpi. Much ja Will\nkatselivat ja näkivät ritarin ratsastavan hitaasti heitä kohden. Ensi\nkatsannolta hän ei näyttänyt pysähdyttämisen arvoiselta, hänen pukunsa\noli epäjärjestyksessä, aseet ruostuneet ja hän oli peräti kurjan ja\nepätoivoisen näköinen.\n\n    On poissa kaikki ylpeys,\n        On synkkä muotonsa,\n    Ja jaloistakin toinen vain\n        On jalustimessa.\n\n    Myös halpa aivan asunsa,\n        Ja huppu silmillä;\n    Sen suruisempaa kulkijaa\n        Ei nähdä kesällä.\n\nMutta Pikku John muisteli saamaansa määräystä. Tässä oli ritari,\nja ritarin oli aterioitava Robin Hoodin kanssa sinä päivänä. Hän\nsiis astui esiin ja laskeutui toiselle polvelleen ja pyysi hyvin\nkohteliaasti ritaria pysähtymään.\n\n\"Herra ritari\", sanoi Pikku John, \"pyydän teitä tulemaan vihreään\nmetsään. Olette sinne sydämellisesti tervetullut. Isäntäni on odottanut\nteitä päivälliselle jo kolme tuntia.\"\n\n\"Ja kuka on sitten isäntäsi?\" kysyi murheellinen ritari.\n\n\"Hänen nimensä on Robin Hood\", sanoi Pikku John.\n\n\"Olin aikonut tänään syödä päivällistä Blythissä tai Doncasterissa\",\nvastasi ritari, \"mutta samapa tuo, missä syön. Opasta siis minut sinne,\nhyvä mies. Lähden seurassasi tuon kelpo isännän luo. Olen kuullut, että\nhän on köyhien ja puutteenalaisten ystävä.\"\n\nKun Robin Hood näki miestensä ja ritarin tulevan puiden lomitse, meni\nhän vastaan ja lausui erittäin kohteliaasti ritarin tervetulleeksi\nmetsään ja kutsui hänet kunniavieraaksi valmiille juhla-aterialle.\nRitari kiitti, ja molemmat pesivät kätensä ja istuutuivat syömään.\nSiinä oli lihavaa hirvipaistia ja -kalopsia, vartaassa paistettuja\njoutsenia ja fasaaneja, monista pikkulinnuista valmistettuja maukkaita\npiiraita, valtavat ruukut olutta, pikarit viiniä ja mainiosta\nvehnätaikinasta valmistettuja matalia, pyöreitä kakkuja.\n\nMurheellinen ritari oli hyvin nälissään ja söi halukkaasti oivallisia\nruokia. Lopetettuaan ateriansa hän näytti hiukan vähemmän surulliselta\nkuin ennen.\n\n\"Suur' kiitos, hyvä Robin Hood\", hän sanoi, \"sellaista päivällistä en\nole syönyt kolmeen viikkoon. Jos joskus satutte tulemaan meille päin,\ntoivon voivani tarjota teille yhtä hyvän aterian jonakuna päivänä.\"\n\n\"Suur' kiitos, hyvä ritari\", sanoi Robin Hood nauraen, \"lupauksenne\nolisi laiha maksu äskeisestä päivällisestäni. Ette suinkaan odota\nyksinkertaisen talonpojan kustantavan kunnianarvoisan ritarin\npäivällistä. Minun täytyy siis pyytää teitä laskemaan kukkaronne\nmaahan, ennen kuin lähdette.\"\n\n\"Sen tekisin paikalla\", vastasi ritari, \"mutta häpeän tarjota sitä\nteille, minulla kun on niin vähän rahaa.\"\n\n\"Sanokaa minulle totuudenmukaisesti\", pyysi Robin, \"paljonko teillä on.\"\n\n\"Ei enempää kuin kymmenen shillingiä, siinä kaikki\", vastasi ritari.\n\"Nuo vaivaiset rahani ovat lippaassa, joka on ripustettu satulapussini\nkylkeen.\"\n\n\"Katsopa, onko niin, Pikku John\", sanoi Robin Hood.\n\nIso mies otti lippaan satulapussin vierestä, levitti viittansa maahan\nja tyhjensi lippaan siihen.\n\n\"Ritari puhuu totta\", sanoi Pikku John laskettuaan rahat.\n\n\"No niin!\" sanoi Robin Hood ystävällisesti murheelliselle ritarille,\n\"kertokaa meille, mistä johtuu, että olette noin huonoissa varoissa.\nVaatteenne ovat kovin ohuet, kukkaronne on melkein tyhjä ja itse\nolette hyvin alakuloinen. Tulkaa juomaan pikari hyvää viiniä ja\nkertokaa meille huolenne. Oletteko hoitanut asianne huolimattomasti vai\ntuhlannut rahanne mässäykseen ja turhuuteen?\"\n\nRitari pudisti päätään ja huokasi. \"Kuulkaahan, kun minä kerron, Robin\nHood, ja tuomitkaa sitten\", hän sanoi. \"Olen tänään pahassa pulassa\nneljänsadan punnan vuoksi. Eikä kuitenkaan pari kolme vuotta sitten\nsellainen summa olisi merkinnyt minulle mitään. Nyt minulla ei ole\nmuuta kuin vaimoni ja lapseni ja nuo vaivaiset kymmenen shillingiä\ntuossa.\"\n\n\"Miten menetitte rahanne?\" kysyi Robin.\n\n\"Poikani takia\", vastasi ritari ja huokasi taas, \"urhean,\njaloluontoisen, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen takia, joka on hyvin\ntaitava miekan ja keihään käytössä. Turnajaisissa, joissa poikani otti\nosaa kilpailuun, hän voitti lancashireläisen ritarin, joka kiukustui\nkovasti häviönsä johdosta. Poikani ollessa kotimatkalla hyökkäsivät\nritari ja hänen aseenkantajansa yksinäisessä paikassa hänen kimppuunsa,\nmutta poikani surmasi molemmat. No niin, ritarilla oli mahtavia ystäviä\nja nämä olivat raivoissaan pojalleni. Häntä suojellakseni minun on\nollut pakko tuhlata kaikki rahani ja kiinnittää maatilani. Pyhän Marian\nluostarin apotti lainasi minulle neljäsataa puntaa maatilaani vastaan,\nja tänään pitäisi minun maksaa rahat takaisin. Mutta onnettomuudeksi ei\nminulla niitä ole, ja menetän siis kotini ja kontuni ja joudun kokonaan\nperikatoon.\"\n\n\"Entä ystävänne?\" sanoi Robin. \"Eivätkö he ole rientäneet teitä\nauttamaan?\"\n\n\"Ystäväni!\" sanoi ritari katkerasti. \"Ei kenelläkään näyttänyt olevan\nenemmän ystäviä kuin minulla rikkauteni päivinä. Mutta nyt kaikki\nkarttavat minua eivätkä ole minusta tietääkseenkään, aivan kuin eivät\nolisi minua milloinkaan ennen nähneetkään.\"\n\n\"Sellainen on maailman meno, herra ritari\", sanoi Robin Hood ja katseli\ntovereihinsa, joiden kasvot kuvastivat syvää surua ritariraukan\npuolesta. Kaikki he tunsivat Pyhän Marian rikkaan apotin ja tiesivät\nhyvin, ettei hänen kynsistään maa hevillä heittäisi.\n\nRobin viittasi Pikku Johnin luokseen ja kuiskaili jotakin luutnanttinsa\nkorvaan, ja Pikku John lähti menemään. Vähän ajan kuluttua hän palasi\nmukanaan raskas pussi, joka kilisi, kun hän laski sen maahan.\n\n\"Tuosta saatte neljäsataa puntaa, herra ritari!\" sanoi Robin Hood.\n\"Älkää milloinkaan sanoko, ettei maailmassa ole sääliväisyyttä. Vaikka\nette sitä tavannut ystävissänne ettekä maatanne tavoittelevassa\nylpeässä kirkonmiehessä, olette sitä tavannut metsän rosvoissa. Laske\nrahat, Pikku John!\"\n\nRahat laskettiin ja laukun todettiin sisältävän täsmälleen neljäsataa\npuntaa, juuri sen määrän, joka ritarilta puuttui ja jonka vuoksi hän\noli niin murheellinen.\n\nMitä ritariin tulee, hän oli kerrassaan pökerryksissä hämmästyksestä\nja kiitollisuudesta. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa laukkuun ja\nsitten Robin Hoodiin ja taas kääntää katseensa rahoihin; hän oli niin\nihmeissään, ettei kyennyt sitä sanoin ilmaisemaan.\n\nKun hän vihdoin sai puhelahjansa takaisin, hän kiitti ja siunasi\ntuhannesti miehiä, jotka olivat pelastaneet hänen kotinsa ja kontunsa\nja auttaneet hänen perhettään.\n\n\"Hänen vaatteensa ovat hyvin kuluneet, johtaja\", kuiskasi Pikku John,\n\"anna hänelle hyvät vaatteet.\"\n\n    \"Sulla, johtaja, verkaa jos sarkaakin\n        On vihreää, punaista.\n    Ei ykskään Englannin kauppamies\n        Voi kanssasi kilpailla.\"\n\nTäysinäisestä varastohuoneesta vieritettiin sitten kangaspakkoja, ja\nPikku John mittasi kangasta puvuksi. Ja melko hyvällä mitalla sitä\ntulikin, sillä Pikku John käytti kuusijalkaista metsäsauvaansa yardin\nmittana ja antoi siis kaksinkertaisen määrän Ja he antoivat ritarille\nvereksen hevosen ja uuden satulan ja paljon muitakin tavaroita\nkunnes hän oli yhtä pulska ja iloinen, kuin äsken oli ollut kurja ja\nsurullinen.\n\nKun hän oli valmis lähtemään, hän sanoi Robinille: \"Minä olen\nsir Richard Lee ja kiitän teitä kaikesta sydämestäni erinomaisen\njalomielisestä lainastanne. Sanokaa siis, milloin minun on se\nmaksettava takaisin, jos asiani paranisivat?\"\n\n\"Tulkaa tapaamaan minua tähän samaan paikkaan tästä päivästä\nkahdentoista kuukauden kuluttua\", vastasi Robin, \"silloin otamme asian\nuudelleen puheeksi.\"\n\nJa niin sir Richard lähti matkoihinsa Englannin onnellisimpana miehenä.\n\n\n\n\nVII luku\n\nJOUKKUE SAA OMAN HARPUNSOITTAJAN\n\n\n    Puku nuorukaisen korea\n        Oli tulipunainen;\n    Hän hyppeli nurmea nuorteaa,\n        Ilolaulua laulellen.\n\nKun sir Richard Lee oli lähtenyt, otti Robin Hood jousensa ja samoili\nmetsän halki. Seisoessaan pensaan suojassa metsätien varrella, joka\njohti eräästä pikku kaupungista toiseen, hän kuuli iloisen äänen\nlaulavan iloista laulua; samalla kuului taitavan käden kaiuttamia\nharpun täyteläisiä, syviä säveliä, joihin laulajan vahva, miellyttävä\nääni yhtyi.\n\n\"Kas vain\", sanoi henkipattojen kapteeni itsekseen, \"siinäpä iloinen\npoika. Jos hänen kukkaronsa helisee yhtä kultaisesti kuin äänensä,\npitäisi hänen olla kynimisen arvoinen lintu.\"\n\nHän seisoi aivan hiljaa ja pian laulaja tuli näkyviin.\n\n\"Kuljeksiva lauluniekka\", mutisi Robin Hood vielä kerran itsekseen,\n\"hauska kyllä katseltavaksi, mutta lyön vetoa, ettei hänen kukkarossaan\nole mitään.\"\n\nTulija oli miellyttävä nuori mies, hänen pitkille, keltaisille\nkiharoilleen oli painettu korea, kukonsulalla koristettu lakki. Hän\noli pukeutunut tulipunaiseen pukuun, ja hänen kulkiessaan liukuivat\nhänen sormensa harpun kielillä ja hän lauloi kuin leivonen kirkkaana\ntoukokuun aamuna.\n\nRobin Hoodia miellytti iloluontoisen nuorukaisen hilpeä rallatus niin\nsuuresti, että hän antoi tämän vapaasti kulkea ohi. \"Häpeähän olisi\nhäiritä sellaista, joka laulelee noin iloisesti salon sydämessä\", Robin\najatteli. \"Olkoon rauhassa minun puolestani\", ja hän seisoi pensaan\ntakana liikkumatta ja kuunteli, kunnes viimeinen etäisyyden vienontama\nsulosointu oli häipynyt metsään.\n\nRobin näki illan varjojen jo laskeutuvan kaukaisille metsämaille.\n\n\"Yö on lähellä\", hän sanoi, \"kukaan ei enää tänään mene tästä ohitse\",\nja hän palasi leiripaikalle, jossa iso nuotio roihusi rauhallisella\naukiolla. Miehet istuivat nuotion ympärillä naureskellen ja jutellen\nkeskenään.\n\nHeti seuraavana aamuna tämän jälkeen lähti Robin Hood Pikku Johnin ja\nMuch Myllärinpojan seurassa taas pitämään silmällä samaa metsätietä.\n\n    Kun toisena aamuna Robin Hood\n        Oli väijymäpaikallaan\n    Sama mies tuo kulkevi tietä taas,\n        Mutta nyt kovin murheissaan.\n\n    Oli heittänyt yltänsä eilisen\n        Punapukunsa hilpeän.\n    Joka askelella nyt huokaillen\n        Hänen kuuli ähkivän.\n\n\"Mikä nyt on hullusti?\" sanoi Robin Hood Pikku Johnille. \"Näin saman\nmiehen eilen illalla, eikä niin iloista nuorta keikaria ollut toista\nmaailmassa. Metsät raikuivat hänen iloisesta laulustaan, ja nyt hän\nnäyttää kuin menisi hautajaisiin. Hae hänet tänne. Tahdon tietää syyn\ntähän äkilliseen muutokseen.\"\n\nPikku John ja Much astuivat siis esiin ja pyysivät lauluniekkaa\npysähtymään. Mutta tämä ei ollutkaan pelkuri. Hän jännitti jousensa ja\nvalmistautui puolustautumaan, jos he hyökkäisivät hänen kimppuunsa.\n\n\"Ei\", sanoi Pikku John, \"ei ole mitään syytä ampua. Laske jousesi.\nMeillä ei ole mitään pahaa mielessä, päällikkömme haluaa vain puhua\nkanssasi. Katso, hän seisoo tuolla puun alla metsässä.\"\n\nHe veivät siis trubaduurin Robin Hoodin luo, ja tämä tervehti häntä\nmitä kohteliaimmin ja sanoi: \"Olisikohan sinulla rahoja säästössä\niloisille miehilleni ja minulle?\"\n\n\"Melko vähän on minulla rahaa\", vastasi surullinen trubaduuri, \"vain\nviisi shillingiä kaiken kaikkiaan ja tämä sormus.\"\n\nRobin otti sormuksen ja katseli sitä.\n\n\"Mutta tämähän on vihkisormus\", hän sanoi.\n\n\"Niin on\", vastasi trubaduuri, \"ja se on ollut minulla jo seitsemän\nvuotta ja luulin tarvitsevani sitä tänään. Mutta nyt onkin neito otettu\nminulta, ja kuka hyvänsä voi saada tuon sormuksen. Minä en sitä enää\ntarvitse.\"\n\n\"Kerropa minulle kaikki\", sanoi Robin. \"Asiassa on siis tapahtunut\njokin muutos. Eilen illalla sinä olit iloinen kuin lintu oksalla ja nyt\nolet synkkä ja surullinen.\"\n\n\"Mitä\", huusi trubaduuri, \"näitkö minut eilen illalla? Niin tosiaankin,\nsilloin olin iloinen. Luulin olevani matkalla häihini, ja morsiameni\noli koko Pohjois-Englannin viehättävin tyttö, mutta tänään on sydämeni\nmurtunut. Hänet on otettu minulta ja annetaan rikkaalle, vanhalle\nritarille.\"\n\n\"Äkkiäpä hän on muuttanut mieltään\", sanoi Robin Hood.\n\n\"Ei!\" huudahti trubaduuri. \"Ei hän ole mieltään muuttanut. Hän\nrakastaa minua yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Mutta hänen ystävänsä\neivät tahdo tietää minusta mitään, koska minulla ei ole maita eikä\nrikkauksia. He pakottavat hänet menemään naimisiin vanhan ritarin\nkanssa vielä tänä päivänä\", ja taas hän huokasi, aivan kuin hänen\nsydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi Robin Hood.\n\n\"Nimeni on Allan-a-Dale\", sanoi nuori mies.\n\n\"No niin, Allan-a-Dale, minä olen Robin Hood\", sanoi kuuluisa\nhenkipatto, \"ja mitä sinä annat minulle, jos autan sinua ja\nrakastettuasi?\"\n\n    \"Mulla lääniä ei\", virkkoi nuori mies,\n        \"Eikä rahoja rikkaiden,\n    Mutta vannoa voin, käsi kirjalla,\n        Olla orjasi uskollinen.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi Robin, \"mieluummin haluankin aina saada hyvän ja\nuskollisen miehen palvelukseeni kuin kukkaron kultaa. No, missä aiotaan\nvihkiminen toimittaa?\"\n\n\"Metsän takana olevassa kirkossa\", vastasi Allan-a-Dale, \"se on täältä\nvain viiden mailin päässä.\"\n\n\"Tiedän sen hyvin\", johtaja vastasi, \"ja Robin Hood tulee olemaan\nsiellä.\"\n\nHän mietti hetkisen ja sanoi sitten Allan-a-Dalelle: \"Anna minulle\nharppusi.\"\n\nTrubaduuri ojensi sen hänelle, ja Robin riisui aseensa ja antoi ne\nPikku Johnille. Sitten hän kuiskasi joukon määräyksiä luutnanttinsa\nkorvaan ja lähti kiireesti matkaan.\n\nTultuaan kirkon luo Robin alkoi astella ylös kirkkotietä, näpäytteli\nharpun kieliä ja loihti esiin syviä sointuvia säveliä, jotka\nhoukuttelivat kirkon ovelle komean, hienoon pukuun pukeutuneen olennon.\nSe oli itse piispa, jonka piti toimittaa vihkiminen, sillä hän ja\nritari olivat vanhoja ystäviä ja olivat jo poikina olleet yksissä.\n\n\"Kuullessani harpunsoittoa luulin häävieraiden jo tulevan\", sanoi\npiispa. \"Mitä teet täällä ja kuka sinä olet?\"\n\nRobin otti lakin päästään ja kumarsi syvään piispalle.\n\n\"Kunnianarvoisa isä\", hän sanoi, \"olen vaeltava harpunsoittaja ja monet\nsanovat minua koko Pohjois-Englannin parhaaksi soittajaksi. Kuulin\npuhuttavan näistä häistä ja riensin tänne soittamaan tänä ilon päivänä.\"\n\n\"Vai niin, tervetuloa, tervetuloa, kunnon harppuniekka!\" sanoi piispa;\n\"soittoa minä kaikista eniten rakastankin. Panepa nyt sitten harppusi\nhelisemään ja anna minun arvostella taitoasi.\"\n\n\"Ei, ei käy, herra piispa\", vastasi Robin Hood, joka totta puhuaksemme\nosasi vain hiukkasen näpäytellä kieliä. \"Siellä missä minä olen\nkasvanut, pidetään huonona enteenä, jos soitto aloitetaan ennen kuin\nhääsaatto on näkyvissä.\"\n\n\"Hyvä, valmistaudu siis aloittamaan!\" sanoi piispa, \"sillä tässä ne jo\ntulevatkin.\"\n\n    Käy kirkkoon rikas ritari,\n        Niin vanha, vakava,\n    Ja neito nuori jäljessään,\n        Kuin kulta hohtava.\n\nKirkko oli täynnä väkeä, uteliaita katselijoita, ja kun he näkivät\nmorsiamen ja sulhasen, he katsahtivat toisiinsa ja mutisivat, että\noli häpeällistä naittaa tuo kaunis nuori impi vanhalle, kuihtuneelle\nukolle. Ritari ei ollut vain kuihtunut ja säippäsäärinen, vaan lisäksi\nsilmäpuoli ja hänellä oli iso kyttyrä vasemmalla olalla; tyttö taas\noli ihana kuin aamurusko ja näytti yhtä suloiselta kuin vastapuhjennut\nruusu.\n\nMutta juhlapukuisen piispan ja rikkaan vanhan ritarin läsnäollessa\nkukaan ei uskaltanut lausua ajatustaan julki, paitsi Robin Hood.\n\n\"No niin!\" hän huusi, \"monta morsiusparia olen nähnyt, mutta en\nmilloinkaan yhtään niin huonosti yhteensopivaa kuin tämä.\"\n\n\"Vaiti mies!\" sanoi piispa. \"Morsian on kirkossa ja vihkiminen alkaa\nheti.\"\n\n\"Puhutte totta, herra piispa\", vastasi Robin rohkeasti, \"morsian\non kirkossa ja huolimatta kaikesta, mitä jo on tapahtunut, hän on\nvalitseva oman rakastettunsa.\"\n\n\"Älä jaarittele, mies!\" huusi piispa vihaisesti, \"vaan aloita soitto,\nkun morsian astuu alttarin luo.\"\n\n\"Aloitanhan minä!\" sanoi naurahtaen Robin, \"mutta minun on tehtävä\nvähäinen tunnustus: pidän enemmän torvesta kuin harpusta.\" Ja samassa\nRobin tempasi viittansa alta metsästystorvensa.\n\n    Pani torvensa Robin huulilleen\n        Ja puhalsi kolmesti;\n    Heti neljäkolmatta urhoa\n        Yli nurmikon kiiruhti.\n\n    Ja kirkkotarhaan kun saapui tuo,\n        Jono miesten marssiva,\n    Niin paikalla Allan-a-Dale'ilta\n        Sai Robin jousensa.\n\nMikä meteli ja hämminki syntyikään, kun neljäkolmatta jousimiestä\nsyöksyi kirkon ovesta sisään! Piispa oli raivosta tummanpunainen,\nja vanha ritari vapisi, osaksi vihasta, osaksi pelosta, sillä hän\nnäki morsiamen äkkiä rientävän Allan-a-Dalen rinnalle ja näki myös,\nettä trubaduurilla oli vankka ystäväjoukko. Sitten kaikkien katseet\nkääntyivät salaperäiseen harppuniekkaan, jonka torventörähdykset olivat\naiheuttaneet tämän asioiden uuden käänteen.\n\nRobin kohotti kätensä ja hetken aikaa kirkossa vallitsi hiiskumaton\nhiljaisuus, sillä kaikki halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanomista.\n\n\"Allan-a-Dale\", sanoi henkipatto, \"tämä neito on sinun uskollinen\nrakastettusi, kuten kuulen sanottavan.\"\n\n\"Niin on, johtaja\", huusi Allan-a-Dale.\n\n\"Hyvä\", jatkoi Robin, \"jos hän on halukas ottamaan sinut, niin\nvihkiminen toimitetaan, sulhanen vain vaihdetaan toiseen.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" jylisi piispa, \"joka tulet tänne harpunsoittajan\nmuodossa ja komentelet kuin kuningas?\"\n\n\"Tuo pitää paikkansa, piispa\", vastasi henkipatto rauhallisesti. \"Minä\nolen näiden uljaiden jousimiesten kuningas, ja ihmiset sanovat minua\nRobin Hoodiksi.\"\n\nRobin Hood! Tuo kuuluisa nimi sai kaikki hämmästyksestä sanattomiksi.\nKirkkoväki tuijotti silmät suurina kuuluisaa henkipattoa, ja pelon\nlamauttamina piispa ja ritari pysyivät vaiti.\n\n\"No, piispa\", jatkoi Robin, \"pyydän teitä vihkimään tämän nuoren parin,\njotka ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta.\"\n\n\"En vihi!\" huusi piispa kiukkuisesti. \"Ensiksikään ei heitä ole\nkuulutettu kirkossa, ja sen pitää maan lakien mukaan tapahtua kolmesti,\nkuten hyvin tietänet, Robin Hood.\"\n\n\"Totta on, piispa\", vastasi henkipatto, \"sen pitää tapahtua, ja heti\npaikalla. Kuuluttakaa heidät kolme kertaa heti paikalla, herra piispa!\"\n\n\"En ikinä!\" ärjyi piispa.\n\n\"Ellette tahdo kuuluttaa\", vastasi Robin kylmästi, \"täytyy minun tehdä\noma piispa. Ottakaa hänen kaapunsa!\" Hän osoitti piispaa, ja heti\npaikalla pari rotevaa jousimiestä riisti mahtavalta mieheltä hänen\nvirkapukunsa.\n\n\"Kaapu se munkin tekee ja hiippa piispan\", virkkoi Robin Hood\nnauraen. \"No, Pikku John, pue yllesi piispan puku heti ja asetu hänen\npaikalleen.\"\n\nPikku John virnisteli ja puki ylleen piispan puvun. Hän näytti siinä\nniin eriskummalliselta, että jokainen alkoi nauraa.\n\n\"No, astu nyt ylös ja kuuluta nuori pari vaaditut kolme kertaa!\" sanoi\nhänen päällikkönsä, ja Pikku John meni kuoriin. Kaikki katselijat\nnauroivat katketakseen, kun he näkivät Pikku Johnin piispan puvussa ja\npiispan paikalla kuuluttamassa nuorta paria, sillä hän teki sen kovin\nhullunkurisesti ja oli perin oudon näköinen hengenmiehen asussaan.\n\nPikku John suhtautui tehtäväänsä hyvin vakavasti. Pelosta, ettei kolme\nkertaa olisi kylliksi, hän jatkoi kuuluttamista yhä edelleen, kunnes\noli suuren ilon vallitessa kuuluttanut heidät seitsemän kertaa. Sitten\nRobin käski hänen tulla alas ja kääntyi piispaan päin.\n\n\"No herra piispa!\" hän sanoi, \"valitkaa ja valitkaa pian. Tahdotteko\nvihkiä nämä uskolliset rakastavaiset vai tulla minun kanssani vankina\nmetsään?\"\n\nPiispa vapisi pelosta ajatellessaan, että hänet vietäisiin vankina\nSherwoodiin, ja hän suostui nopeasti toimittamaan vihkimisen. Ja kun\ntultiin kysymykseen: \"Kuka on neidon naittaja?\" huusi Robin Hood:\n\n        \"Minä naittaja oon.\n    Hänet Allan-a-Dalelta jos riistää ken,\n        Hän kalliisti maksaa saa.\"\n\nJa niin piispa vasten tahtoaan ja ritarin läsnä ollessa vihki\nAllan-a-Dalen ja hänen rakastettunsa. Nähdessään morsiamensa otettavan\nhäneltä ilman muuta ritari vapisi raivosta, mutta kukaan ei uskaltanut\nkohottaa sormeakaan tuota kuuluisaa rosvoa ja hänen valiomiehiään\nvastaan.\n\n    Oli harppuniekalla hilpeät häät,\n        Kuninkaallinen morsian;\n    Ja metsän vihreihin siimeksiin,\n        Lähti joukko taas painumahan.\n\n\n\n\nVIII luku\n\nMITEN ROBIN HOOD VOITTI SHERIFFIN PALKINNON\n\n\nAllan-a-Dalen häiden jälkeen piispa matkusti kiireesti Nottinghamiin\nvalittamaan sheriffille Robin Hoodista.\n\n\"Kuninkaamme Rikard on pannut teidät tänne hallitusvallan edustajana\nylläpitämään järjestystä\", pauhasi vihainen piispa, \"ja te sallitte\ntuon uppiniskaisen henkipaton vallita maata aivan kuin hän olisi\nkuningas Rikardin sijainen!\" Ja kaiken kaikkiaan piispa haukkui\nsheriffin niin pahanpäväiseksi, että tämä tuli kovin levottomaksi\nsiitä, että asia joutuisi kuninkaan kuuluville.\n\n\"Jos kuninkaalle valitetaan, mikä on hyvin todennäköistä\", sanoi\nsheriffi itsekseen, \"olisi minun parempi itse mennä kuninkaan luo\nselittämään, millainen vaikeasti käsiteltävä otus tuo Robin Hood on.\"\n\nSheriffi matkusti Lontooseen ja kertoi kuninkaalle, ettei hän voinut\nmitään Robin Hoodille, sillä henkipatot olivat niin mieslukuisat ja\nrohkeat ja tunsivat niin hyvin metsän joka sopukan, etteivät hänen\nmiehensä voineet saada heitä kiinni!\n\n\"Minkä minä sille mahdan?\" huusi kuningas. \"Etkö sinä ole sheriffi,\njonka on huolehdittava näistä asioista? Sinulla on lain koko voima\nkäytettävänäsi rangaistaksesi niitä, jotka sinua loukkaavat. Ellei\nankaruus tepsi, niin mieti jokin keino, jolla saat heidät valtoihisi\ntoisella tavalla. Joka tapauksessa mene tiehesi ja katso, että saat\nheidät masennetuiksi, muutoin sinun käy huonosti.\"\n\nNähdessään, että kuningas oli vihoissaan, sheriffi poistui nopeasti\nhänen näkyvistään ja lähti kotimatkalle. Ratsastaessaan pohjoiseen\nNottinghamia kohti sheriffi vaivasi päivän toisensa jälkeen päätään\nkeksiäkseen jonkin juonen henkipattojen pettämiseksi, ja vihdoin hän\nlöi reiteensä ja nauroi ääneensä.\n\n\"Nyt tiedän\", hän sanoi uudelle päämetsänvartijalle, joka ratsasti\nhänen vieressään. \"Nyt tiedän. Houkuttelen nuo uppiniskaiset lurjukset\nNottinghamin kaupunkiin, ja se onnistuu yhtä varmasti kuin paistetun\nlihan haju houkuttelee luokseen nälkäisen koiran.\"\n\n\"Ja miten se käy, herra?\" kysyi päämetsän vartija.\n\n\"Näin se käy\", vastasi sheriffi. \"Tiedätte kai, että Robin Hood ja\nne roistot, jotka seuraavat häntä, kehuvat ja kerskailevat olevansa\nmaailman parhaita jousimiehiä; kukaan ei muka ammu maalitauluun tai\nhirveen niin hyvin kuin he. Minäpä siis kuulutan suuret ampumakilpailut\ntoimeenpantaviksi Nottinghamissa, ja päävoittona tulee olemaan\nhopeavartinen, kultasulkainen nuoli. Ja sitä, joka voittaa tämän\nnuolen, tervehditään myös maan etevimpänä jousimiehenä.\"\n\n\"Kyllä käsitän!\" sanoi päämetsänvartija nauraen. \"Mainio syötti\nsaattamaan nuo kerskailevat roistot teidän käsiinne.\"\n\n\"Varma syötti!\" huusi sheriffi, \"se on varma, pankaa vain sanani\nmieleenne. He eivät salli kenenkään voittaa tuota kunnianimeä, ilman\nettä jotkut heistä ovat koettaneet onneaan, ja kun he sitten tulevat\nkaupunkiin, on minulla valmiina miehiä, jotka tuntevat ja sieppaavat\nheidät kiinni.\"\n\nSheriffi siis palasi kotiinsa. Kohta määrättiin suurten\nampumakilpailujen päivä, ja tieto siitä levisi nopeasti. Rajasuutari\nLobb toi uutiset Sherwoodiin ja kertoi henkipatoille, että mainioita\njousimiehiä maan kaikilta kulmilta saapuisi Nottinghamiin kilpailemaan\nsievästä palkinnosta ja kuuluisasta nimestä.\n\n\"Ja voittajako julistetaan maan parhaaksi jousimieheksi?\" sanoi Robin.\n\n\"Julistetaan, johtaja!\" vastasi Lobb, \"ja sanotaan, että kreivikunnan\nkaikki parhaat jousimiehet tulevat tavoittelemaan palkintoa.\"\n\n\"No niin\", sanoi Robin, \"luullakseni me pidämme itseämme melko hyvinä\nampujina, ja olisi synti ja häpeä antaa jonkun siepata tuo kunnianimi\nmeidän edes yrittämättä siitä kilvoitella.\"\n\n\"Ole varuillasi, johtaja!\" sanoi muuan hänen seuralaisistaan, roteva\njousimies nimeltään David Doncasteriläinen. \"Olen kuullut, että\nkilpailut ovat vain salajuoni, jotta meidät houkuteltaisiin kaupunkiin\nja sitten petettäisiin.\"\n\n\"Tuo on pelkurin puhetta\", sanoi Robin Hood. \"Olipa se juoni tai ei,\nminä ainakin menen sinne.\"\n\n    \"Miten käynee vain, koen onneain\n        Kun pilkkahan ammutaan.\"\n\n\"Niin menemme\", sanoi Pikku John, \"ja minulla on suunnitelma\nmielessäni, miten pääsemme sinne turvallisesti. Jätämme kotiin\nLincolnin-vihreät viittamme ja takkimme ja pukeudumme kilpailuun\nmenevien maalaisten tavoin. Silloin sheriffin miehet eivät tunne meitä.\"\n\n    \"Kuka valkea, kuka punainen,\n        Ken ruskea, keltainen;\n    Mitä seuranneekin, kilpaillaan\n        Valepuvussa jokahinen!\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huusi johtaja. \"Me seuraamme sinun ehdotustasi, Pikku\nJohn.\"\n\nTuli sitten suurten ampumakilpailujen päivä, ja Robin Hood ja hänen\nparhaat jousimiehensä lähtivät Nottinghamiin. He eivät marssineet\nyhtenä joukkona, sillä se olisi herättänyt ihmisten huomiota, vaan\nmatkasivat kaksin ja kolmin hajallaan suuressa maalaisjoukossa,\njoka oli matkalla Nottinghamiin katsomaan päivän urheilujuhlaa.\nAinoallakaan ei ollut yllään Lincolninvihreää pukua. Pikku Johnilla oli\nsininen nuttu ja huppu, Much Myllärinpoika oli ruskeissa, Puna-Will\nvalkoisissa, Will Stutely keltaisissa, ja yksinään asteli repaleiseen,\npunaiseen takkiin ja huppuun pukeutunut mies, ja se oli Robin Hood.\nKun Robin tuli kaupungin portille, hän marssi suoraan sisään, jousi\nolkapäällä. Portin vieressä seisoi muutamia sheriffin miehiä, jotka\ntunsivat henkipatot. He pitivät tarkkaa vaaria nähdäkseen, tuntisivatko\nhe vihollisensa paikalle keräytyvän väkijoukon seasta.\n\nKun tuo ryysyinen punatakkinen veitikka tallusteli portista sisään,\nhe katselivat häntä, mutta eivät voineet uneksiakaan, että siinä oli\nheidän päävihollisensa. Robinilla oli laastaritilkku vasemman silmän\npäällä, partansa hän oli tätä tilaisuutta varten antanut kasvaa\nkarkeaksi ja takkuiseksi, ja hän käydä löntysteli typerän näköisenä.\n\n\"Katsopa tuotakin punapukuista hölmöä\", virkkoi nauraen eräs\nmetsänvartija, \"näyttää siltä, että jokainen repaleinen renttu rämpii\ntänne tänään sadankin mailin päästä toivoen voittavansa kultaisen\nnuolen.\"\n\nRobin kuuli nämä sanat, mutta naurahteli vain itsekseen ja työntäytyi\npaikalle, mihin maalitaulut kilpailua varten oli asetettu. Täällä\nistui sheriffi hevosen selässä, ympärillään vahva vartiasto omia\nmiehiä, ja kun kilpailijat kokoontuivat suureksi joukoksi, hän katseli\nja kurkisteli joka suunnalle nähdäkseen jonkin merkin vihaamistaan\nhenkipatoista. Mutta vaikka hänen kavalat silmänsä tuiki tarkkaan\ntutkivat koko väkijoukon, hän ei voinut keksiä ainoatakaan miestä, joka\nolisi näyttänyt Robin Hoodin joukkueeseen kuuluvalta.\n\nSamassa ampuminen alkoi, ja kohta kävi ilmi, että parhaita kilpailevia\njousimiehiä oli muuan kuuluisa ampuja William Yorkilainen. Mutta vaikka\nWilliam ampui erittäin taitavasti, ei hän kuitenkaan kyennyt voittamaan\neräitä erivärisiin nuttuihin pukeutuneita maalaismiehiä.\n\nKansa oli mielissään nähdessään noiden huonosti pukeutuneiden miesten\npitävän puoliaan tuota kuuluisaa jousimiestä vastaan ja tervehti heitä\nilohuudoin.\n\n    Huusi muuan mies: \"Hei, sinitakki, hei!\"\n        \"Terve, ruskea!\" toinen huus'\n    Ja kolmas ties': \"Tuo punainen mies\n        On tarkka kuin perhanuus.\"\n\n    Sillä se oli itse Robin Hood,\n        Jolla puku oli punainen;\n    Milloin ampui vain, heti maaliin sai,\n        Ollen varma ja vakainen.\n\nVihdoin jäivät William Yorkilainen ja repaleinen punatakkinen mies\nkahden kilpailemaan. Uusi maalitaulu asetettiin paljon pitemmän matkan\npäähän kuin edelliset, ja molemmat jousimiehet asettuivat paikoilleen\nvalmiina ampumaan. Heidän oli kumpaisenkin ammuttava kolme nuolta, ja\nmoni taitava jousimies pudisti päätään nähdessään kuinka etäällä maali\noli ampumapaikasta.\n\n\"Olisipa mainio taito osua edes tauluun noin pitkän matkan päästä\", he\ntuumivat, \"keskustaan on turha yrittääkään.\" Ja äänettömänä väkijoukko\nodotti, miten noiden kahden kilpaveikon kiista päättyisi. Aivan näiden\ntakana oli sheriffi muutamine ystävineen, kaikki hevosen selässä.\n\n\"Täällä on jo ammuttu muutamia verrattomia laukauksia\", sanoi muuan\nsheriffin ystävä. \"Tuskinpa olisimme nähneet parempia, vaikka Robin\nHood ja hänen miehensä olisivat tulleet kilpailuun.\"\n\n    Virkkoi päätään raapien sheriffi: \"Voi,\n        Eipä tänne hän tullutkaan --\n    Oisi tullut kai, vaan ei uskaltanut,\n        Vaikka uljaaksi mainitaan.\"\n\nMelkein sheriffin hevosen edessä seisoi punatakkinen jousimies nojaten\nkömpelösti jouseensa, suu tyhmästi ammollaan ja tuijottaen toisella\nsilmällään etäiseen maalitauluun. Mutta niin typerän ja naurettavan\nnäköiseksi kuin Robin tekeytyikin, hänellä oli täysi työ hillitä\nitseään kuullessaan sheriffin pilkan. Hänen teki mielensä kääntyä ja\nuhmailla sheriffiä suoraan vasten naamaa, mutta se oli sillä hetkellä\nliian vaarallista, ja hän pysyi hiljaa mutisten vain itsekseen: \"Ennen\npitkää saat nähdä, ylpeä sheriffi, että täällä onkin Robin Hood.\"\n\nWilliam Yorkilainen ampui ensin ja ampui hyvin rauhallisesti ja oikein\nhyvin. Kaksi nuolta hän sai osumaan maalitaulun keskellä olevaan\nvalkoiseen täplään ja kolmannen vähän sen ulkopuolelle.\n\n\"Myönnä hävinneesi, Punatakki!\" huusivat Williamin ystävät. \"Tuota\ntulosta et enää voi parantaa. Myönnä hävinneesi ja luovu kilvasta!\"\n\n\"Minäkin koetan onneani\", murisi Robin ääneensä leveällä\nPohjois-Englannin murteella ja itsekseen hän lisäsi: \"No, Robin, tee\nparhaasi iloisen Sherwoodin kunniaksi.\"\n\nPunatakki otti sitten kolme nuolta käteensä ja lennätti ne menemään\nniin sukkelasti, että toinen oli ilmassa, ennen kuin ensimmäinen oli\nennättänyt maalitauluun, samaten kolmas. Mutta katselijoiden ihmeeksi\nja ihastukseksi ensimmäinen ja toinen nuoli työnsivät maalitaulun\nkeskustasta pois William Yorkilaisen siihen ampumat nuolet, ja kolmas\nsattui täsmälleen valkoisen täplän keskelle.\n\n\"Punatakki! Punatakki!\" kirkui väkijoukko. \"Hän on oikea jousimiesten\nkuningas. Punatakki on voittanut palkinnon.\"\n\n    Siten nuolen kultasulkaisen\n        Ja hopeavartisen\n    Voitti uljas Hood ja omanaan\n        Vei metsähän iloiten.\n\nKun palkinto oli annettu, sanoi sheriffi Punatakille: \"Pyydän sinua,\nhyvä mies, liittymään metsänvartijoideni joukkoon. Kernaasti ottaisin\nsinunlaisesi uljaan jousimiehen palvelukseeni.\"\n\nMutta Robin pudisti päätään ja sanoi, että hänen täytyi mennä isäntänsä\nluo. Sheriffi luuli silloin, että Robin oli jonkun herran palvelija ja\noli tämän luvalla tullut kilpailuun, eikä sen enempää ahdistellut häntä.\n\nSamoin kuin henkipatot olivat saapuneet kaupunkiin, he lähtivät sieltä\nkaksittain ja kolmittain ja palasivat jokaikinen turvallisesti metsään.\nSiellä he naureskelivat ja laskivat iloista pilaa päivän kilpailuista\nja ihailivat kultasulkaista nuolta. Robin näytti pikemminkin\nharmistuneelta.\n\n\"Näytät surulliselta, johtaja!\" huudahti Pikku John, \"ja sinun pitäisi\nolla iloisin, koska olet voittanut nuolen ja petkuttanut sheriffiä.\"\n\n\"Siinäpä juuri ollaan\", vastasi Robin Hood. \"Sheriffi ei tiedä, kuinka\nnäppärästi olemme pyydystäneet hänet omaan ansaansa. Minua ei miellytä\nse, ettei hän tiedä, kuka hänen nuolensa voitti.\"\n\n\"No sehän on helposti autettu\", huusi Pikku John. \"Minä olen neuvonut\nsinua ennenkin ja neuvon taas. Kirjoita hänelle kirje, minä vien sen\nperille.\"\n\n\"Ei, Pikku John!\" sanoi Robin. \"Ei. En salli sinun palata kaupunkiin.\"\n\n\"Parempi tuuma minulla onkin\", sanoi Pikku John hilpeästi nauraen.\n\n    \"Sen nuoleni päähän kiinnitän\n        Ja ammun kaupunkihin.\n    Kyllä perille saa, kun osoite on,\n        Mihin hyvänsä putoisikin.\"\n\nTämä mainio tuuma pantiin heti täytäntöön. Kirje kirjoitettiin ja Pikku\nJohn palasi kaupunkiin vaihtamatta sinistä nuttuaan. Lähellä muuria oli\nkorkea rakennus, sheriffin talo, ja Pikku John huomasi, että suuressa\neteissalissa oli muuan ikkuna auki: luukku, jolla se yöksi suljettiin,\nriippui alhaalla. Jättiläinen oli jo kiinnittänyt kirjeen nuolen päähän\nja nyt hän jännitti jousensa, ampui nuolen suoraan ikkunasta sisään ja\npalasi sitten nopeasti metsään.\n\nKun tämä tapahtui, oli sheriffi juuri asettunut illallispöytään\nrasittavan päivän jälkeen ja kohotti par'aikaa täysinäistä olutsarvea\nhuulilleen, kun nuoli suristen lensi ikkunasta sisään, iski pöytään ja\njäi siihen pystyyn väräjämään.\n\n\"Mitä tämä on?\" hän huusi. \"Minun huoneeseeni ammuttu nuoli? Mitähän se\ntietää?\"\n\n\"Siinä on lippu päässä!\" huusi palvelija. \"Se on jokin ilmoitus.\"\n\n\"Irroita lippu varresta ja anna se minulle\", käski sheriffi. Niin\ntehtiin ja paperi ojennettiin mahtavalle miehelle. Hän silmäili sitä\nnopeasti yhä vielä pitäen olutsarvea toisessa kädessään, ja koko seurue\nodotti kiihkeänä saadakseen kuulla, mitä tämä outo asia tarkoitti.\nHeidän hämmästyksekseen sheriffi karjaisi kiukusta ja iski olutsarven\npöytään sellaisella voimalla, että sarvi meni säpäleiksi ja olut valui\nvirtoinaan.\n\n\"Mikä on? Mikä on?\" huusi puolisen tusinaa ääntä yht'aikaa. \"Huonoja\nuutisiako?\"\n\n\"Huonoja\", karjui sheriffi raivosta vapisten, \"ei ainakaan hyviä!\nMinulla oli tuo päärosvo ja suurvaras aivan vieressäni tänään, ja hän\non päässyt livistämään. Kenenkä luulette tuon Punatakin olleen? Kukas\nmuu se oli kuin itse Robin Hood roisto.\"\n\nKaikki katsoivat kummissaan sheriffiä. Sekö olisi ollut kuuluisa Robin\nHood! Tuo karkea, hullunkurisen näköinen punatakkinen mies? Ja hän se\nsittenkin oli, koska ampui niin ihmeteltävän taitavasti.\n\n\"Voi sentään, sheriffi\", sanoi muuan hänen ystävänsä, \"olisihan meidän\npitänyt se arvata. Niin etevää ampumista en ole milloinkaan ennen\neläessäni nähnyt! Ei kukaan muu kuin Robin Hood kykene jännittämään\nsellaista jousta.\"\n\nMutta sheriffi ei ensinkään kuunnellut ystäviensä puheita. Hän oli niin\nraivoissaan, ettei tiennyt mitä tehdä. Kuten vanha balladi kuuluu:\n\n        Kun sheriffi kirjeen sai,\n    Hän päätään raapien luki sen\n        Ja hulluna raivosi vain.\n\n\"Juonilla en enää yritä tuota konnaa pyydystää\", karjui sheriffi. \"Otan\nhänet väkivoimalla. En päivääkään vitkastele, vaan marssin huomenna\nheti sitä roistoa vastaan. Uskokaa pois, minä pölytän hänen punaisen\ntakkinsa ja sitten ripustan hänet korkeimpaan hirsipuuhun, mikä\nmilloinkaan on Nottinghamin kunnon kaupunkiin pystytetty.\"\n\n\n\n\nIX luku\n\nSHERIFFI JA GUY GISBORNE LÄHTEVÄT VANGITSEMAAN ROBIN HOODIA\n\n\nSeuraavana päivänä sheriffi kokosi vahvan joukon sotilaita ja\njousimiehiä, jotka lähtivät Sherwoodiin etsimään henkipattoja. Mutta\nihan ensi työkseen hän pani nähtäväksi ilmoituksen, jossa Robin Hoodin\npäästä luvattiin kolmesataa puntaa.\n\nSheriffin miesten joukossa oli muuan Guy Gisborne niminen ritari. Guy\noli mainio miekkamies, mutta hän vietti huonoa ja hurjaa elämää. Hän\noli velkaantunut korvia myöten ja valmis mihin tahansa saadakseen rahaa.\n\nKuullessaan tästä suuresta palkinnosta hän päätti tavoitella sitä ja\nluuli edellytyksiään hyviksi, hän kun tunsi metsän hyvin ja luuli\nlöytävänsä sen paikan, missä Robin Hood oleskeli. Hän siis suunnitteli\nasian yhdessä sheriffin kanssa ja lähti sitten yksinään matkaan\nvalepuvussa.\n\n\"Aivan hyödytöntä on vahvan miesjoukon marssia metsään suoraa päätä\",\nsanoi Guy sheriffille, \"sillä henkipatot voivat helposti väistää\nheitä. Minä lähden edeltä vakoilijana ottamaan selvää Robin Hoodin\npiilopaikasta.\" Guy Gisborne lähti siis metsään.\n\nNyt sattui niin, että rastaan äänekäs laulu samana aamuna herätti\nRobinin hänen metsävuoteeltaan.\n\n\"Näinpä minä todellakin merkillistä unta viime yönä\", sanoi Robin\nhieroen silmiään. \"Olin taistelevinani kahden rotevan miehen kanssa, ja\nhe voittivat minut ja sitoivat minut ja ottivat minulta jouseni.\"\n\nPikku John nauroi. \"Unet eivät merkitse mitään, johtaja\", hän sanoi.\n\"Joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää.\"\n\n\"Siitä huolimatta me samoilemme tänään metsän halki\", sanoi Robin,\n\"ehkäpä kohtaamme uneksimani rotevat miehet.\"\n\nAamiaisen jälkeen Robin Hood ja Pikku John lähtivät metsään. Samaan\naikaan Puna-Will ja kaksi muuta joukkueen jousimiestä lähti toiseen\nsuuntaan. \"Me lähdemme etsimään riistaa\", sanoi Will, \"eikä pari\nlihavaa hirvihärkää olisi pahitteeksi, sillä ruoka-aitta on tällä\nhetkellä tyhjän näköinen.\"\n\nJoukkueet siis lähtivät matkoihinsa, ja jonkin ajan kuluttua Robin ja\nPikku John tulivat isojen tammien ympäröimälle aukiolle. Melkein heti\nhe huomasivat hyvin kummallisen olennon aukion toisessa laidassa.\n\n\"Mieskö tuo on vai peto?\" huusi Pikku John ihmeissään, \"vai itsekö\npaholainen? Mutta seiso sinä hiljaa, johtaja. Minä otan kohta asiasta\nselvän.\"\n\nRobin pyysi heti seuralaistaan olemaan menemättä ja ilmoitti itse\nryhtyvänsä seikkailuun. Pikku John loukkautui hieman, ja kun muutamia\nkiivaita sanoja oli vaihdettu, pyörähti hän vimmoissaan ympäri ja jätti\nRobinin yksikseen.\n\n\"Minä etsin Puna-Willin ja hänen toverinsa\", sanoi Pikku John. \"Tiedän\naukion, josta he aikovat pyytää riistaa.\"\n\nPikku John siis lähti matkoihinsa metsän läpi ja saapui aukiolle, jossa\nluuli tapaavansa ystävänsä. Ja hän näkikin heidät, mutta näky oli\nikävä. Kaikki kolme pakeni aukiota niin nopeasti kuin jaloista lähti,\nja heitä seurasi ylpeä sheriffi mukanaan hyvän joukon toista sataa\njousi- ja keihäsmiestä, ajaen täyttä vauhtia takaa. Tällaista hirveää\nriistaa olivat onnettomat henkipatot löytäneet.\n\nSamassa taaja nuolituisku mennä suhahti pakenevien jälkeen. Pikku John\nparkaisi pahasti nähdessään kahden toverinsa suistuvan suin päin maahan\nkumpainenkin kolmen nuolen lävistämänä. Mutta Puna-Will oli vielä\nvahingoittumaton ja hän pakeni yhä nopeammin, kun sheriffi karjaisi:\n\"Ottakaa hänet kiinni, pojat! Elävänä tai kuolleena tuo roisto\nkäsiimme!\"\n\nMutta Will oli niin nopsajalkainen, että hän varmasti olisi päässyt\npakoon, ellei muuatta miestä olisi ollut. Tämä oli pitkällä sheriffin\nmuun joukon edellä ja hän kykeni juoksemaan ihmeteltävän nopeasti; pian\nhän oli saavuttamaisillaan Puna-Willin.\n\n\"Se on William-a-Trent!\" mutisi Pikku John, sillä hän tunsi tuon\npikajuoksijan hyvin. \"Hän ei saa päästä Willin kimppuun, sillä silloin\nWill varmasti joutuu kiinni.\"\n\nPikku John siis jännitti jousensa ja lennätti nuolen suoraan\nWilliam-a-Trentiä kohden, ja juoksija parahti kovasti ja kaatui maahan\nnuoli sydämen läpi ammuttuna. Kuten vanhassa balladissa lauletaan:\n\n    Ollut William-a-Trentille parempi ois\n        Maata sairasna murheesta\n    Sinä päivänä, kuin olla nuolelle\n        Pikku Johnin alttiina.\n\nPuna-Will juoksi edelleen ja hävisi puiden sekaan, ja Pikku John\nhuudahti harmista. Sillä hänen jousensa, hänen marjakuusesta tehty\njousensa, oli mennyttä. Se oli napsahtanut poikki viimeisen nuolen\njännityksestä ja oli siis pilalla.\n\n    \"Voi jousi sä katala, kelvoton,\n        Mistä puusta sä versoitkaan!\"\n\nhuokaili Pikku John ja yritti hänkin paeta, sillä hän ei voinut enää\ntaistella. Mutta samassa tuoksahti pensaista esiin viisi tai kuusi\nkeihäsmiestä, jotka käskivät hänen pysähtyä. Siinä oli muuan sheriffin\nväkeen kuuluva tiedustelijajoukkue, joka riensi tovereidensa avuksi\nkuultuaan takaa-ajon aiheuttaman melun.\n\nPikku John teki pitkän hyppäyksen päästäkseen vapaaksi ja olisi\npujahtanut tiehensä, ellei muuan miehistä olisi pistänyt esiin\nlujaa saarnipuista keihäsvarttaan ja kampannut häntä kumoon. Pikku\nJohn sätkytteli maassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat\nkeihäsmiehet hänen kimpussaan tarttuen käsiin, jalkoihin ja mihin\nsattui koettaen pitää häntä aloillaan. Viisi heitä oli yhtä vastaan,\nmutta lukumäärästään huolimatta he eivät olisi päässeet voitolle, ellei\nlisäväkeä olisi saapunut kiireesti. Kahdesti jättiläisen onnistui\npäästä jaloilleen keihäsmiesten rimpuillessa hänessä kuin koirat\nleijonan kimpussa, ja kahdesti he painoivat hänet maahan. Sitten hän\nsai toisen suunnattoman nyrkkinsä vapaaksi, ja pari hirmuista iskua\nkellisti kaksi ahdistajaa pökertyneinä hänen jalkoihinsa.\n\nMutta samassa hetkessä riensi paikalle tusinan verran tai enemmänkin\nsheriffin miehiä hyökäten hänen kimppuunsa. Näin suuren ylivoiman\nedessä oli Pikku Johninkin pakko alistua ja pian hänet oli sidottu\nkäsistä ja jaloista ja siinä hän makasi avuttomana heidän armoillaan.\n\nSheriffi tuli miesten luo ja nauroi julmasti. \"Yksi ainakin\nhirsipuuhun\", hän sanoi, \"ja iso junkkari päälle päätteeksi. Nostakaa\nhänet pystyyn, pojat, ja sitokaa lujasti puuhun. Siinä hän on hyvässä\ntallessa, kunnes olemme saaneet muutamia lisäksi kiinni hänen\nrinnalleen riippumaan. Mitä sinuun tulee, sinä katala konna\", sheriffi\njatkoi vankiin kääntyen, \"sinut raahataan yli laaksojen ja ylänköjen ja\nhirtetään kukkulalle, ja korkealle sinä pääsetkin heilumaan.\"\n\nMutta Pikku John ei ollut pelkuri, vaikka katsoikin kuolemaa silmästä\nsilmään. Hän nauroi ja katseli sheriffiä rohkeasti silmiin. \"Jos niin\non taivaan tahto\", huudahti Pikku John, \"menee sinun tuumasi vieläkin\nmyttyyn, ylpeä sheriffi, huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt.\"\n\nMutta nyt meidän on jätettävä Pikku John avuttomana vankina julmien\nvihollistensa käsiin ja lähdettävä katselemaan, mitä hänen päällikkönsä\nsillä välin puuhaili.\n\nRobin Hood lähti astelemaan aukiota eteenpäin ja lähestyessään outoa\nolentoa huomasi pian, että se oli pitkä, vahva mies, joka nojasi puuta\nvasten ja oli verhottu mitä kummallisimpaan viittaan. Sillä viittana\nhänellä oli tummanruskea nahka, kuivettunut hevosen nahka, johon oli\njätetty pää, häntä ja harja. Vieraan pää tirkisti hevosen pään alta,\nharja hulmuili hänen hartioillaan ja häntä roikkui jalkojen välissä.\nMerkillisempää kuvatusta Robin ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta\nhän näytti toimen mieheltä, sillä hänellä oli vankka jousi olalla ja\nsivulla riippui miekka ja tikari.\n\n\"Hyvää huomenta, hyvä mies\", sanoi Robin ystävällisesti. \"Sinullapa on\nvankka jousi ja luullakseni olet hyvä jousimies.\"\n\n\"Vankka on jousi\", vastasi toinen, \"mutta tänään en ole ajamassa\nhirveä. Olen eksynyt tähän sankkaan metsään. Kuka olet?\"\n\n\"Olenpahan vain Locksleyn miehiä\", vastasi Robin. \"Se on tuon metsän\ntakana oleva kylä.\"\n\n\"Ja tunnetko tiet metsässä?\"\n\n\"Uskallan vannoa, ettei kukaan tunne niitä paremmin\", vastasi Robin.\n\"Jos haluat, rupean oppaaksesi.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi vieras. \"Kuulehan siis, kelpo mies. Olen Robin\nHoodia etsimässä. Opasta minut tuon uljaan henkipaton piilopaikalle,\nsillä mieluummin haluaisin kohdata hänet kuin saada tuohon kouraani\nneljäkymmentä puntaa puhdasta rahaa.\"\n\nRobin katseli häntä tarkemmin ja tunsi hänet. \"Sehän on Guy Gisborne\",\nsanoi Robin itsekseen. \"Hän on aina ollut petturin ja elostelijan\nmaineessa. Hohoi! Kyllä käsitän, minkä vuoksi hän mieluummin haluaisi\nkohdata minut kuin saada neljäkymmentä puntaa. Arvattavasti olisi minun\npääni, jos hän minut petoksella saisi surmatuksi, paljon suuremman\narvoinen.\"\n\n\"No niin\", sano Robin ääneensä, \"jos sinä niin kiihkeästi haluat tavata\nRobin Hoodia, niin luullakseni osaan opastaa sinut paikalle, missä\nhänet voi kohdata. Mutta minä en ole sellainen, joka tahtoisi olla\noppaana miehelle, joka osaa kantaa jousta, mutta joka mahdollisesti ei\nosaa sitä jännittää.\"\n\n\"Minäkö en osaisi?\" huudahti Guy Gisborne. \"Määrää maali, mies, näytän\nsinulle heti, osaanko vai enkö osaa ampua.\"\n\nTähän Robin pyrkikin, sillä hän oli valmis antautumaan jousikilpailuun\njokaisen metsässä kohtaamansa vieraan kanssa.\n\nMaali siis määrättiin, ja kohta vieras huomasi, ettei hän ensinkään\nkyennyt kilpailemaan Locksleyn miehen kanssa.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, kelpo mies\", huusi sir Guy taputtaen Robinia\nolkapäähän. \"Sinä ammut tavallista paremmin. Jos sydämesi on yhtä hyvä\nkuin kätesi, olet kohta uljaampi mies kuin itse Robin Hood. Mikä on\nnimesi? Mielelläni tahtoisin tietää sinusta enemmänkin.\"\n\n\"Sitä en totisesti ilmoita\", huusi Robin, \"ennen kuin sinä olet sanonut\nomasi.\" Robin luuli vieraan ilmoittavan väärän nimen, mutta siinä hän\nerehtyi.\n\n    \"Kuljen metsät ja maat\", näin lausui hän,\n        \"Vannoin Robinin sieppaavain;\n    Ja tietää jos tahdot, niin Gisbornen Guy\n        On oikea nimeni ain'.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi Robin Hood. \"Sitäpä vähän ajattelinkin.\nTiesinhän, ettei kukaan hevosen nahkaan pukeutunut talonpoika kanna\nritarin metsätorvea viittansa alla.\"\n\n\"Se on totta, hyvä mies\", sanoi sir Guy nauraen, \"ja kun olen saanut\ntuon Robin Hood roiston kiinni, tarvitsee minun vain puhaltaa tähän\ntorveen, niin ystäväni, sheriffi, joka on täällä metsässä, tietää minun\nvoittaneen ja suuri palkinto on minun.\"\n\nHenkipaton posket karahtivat punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.\n\n\"No, ota hänet sitten kiinni, sir Guy Gisborne\", Robin huusi, \"sillä\nhän seisoo tässä edessäsi. Minä olen Robin Hood!\"\n\nSir Guy oli nähtävästi epäillyt jotakin tämäntapaista ja valmistautunut\nsiihen, sillä tuskin oli Robin Hood lausunut nämä sanat ja ennen kuin\nhenkipatto oli tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen aseisiinsa,\nGuy Gisborne sieppasi tikarinsa ja yritti iskeä Robinia sydämeen. Vain\nRobinin verraton ketteryys pelasti hänet. Hän hypähti sivullepäin\nihmeteltävän nopeasti, ja terävä ase välähti vajaan tuuman päässä hänen\nrinnastaan.\n\n\"Ruma isku, herra ritari!\" huudahti Robin, \"mutta sinun arvoisesi\nisku tosiaankin, sinä kurja petturi! Iskeä miestä, joka ei ole edes\nyrittänyt tarttua aseisiin! Mutta nyt me niitä mittelemme, mies miestä\nvastaan.\"\n\nRobin Hood oli vetänyt oivan lyömämiekkansa, ja sir Guy Gisbornella\noli jo miekankahva kädessään. Sanaakaan virkkamatta petollinen ritari\nhyökkäsi Robin Hoodin kimppuun raivon vimmalla ja täydellisesti luottaen\nsiihen, että voittaisi helposti. Jousen käytössä hän ei vetänyt\nRobinille vertoja, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että tavallinen\ntalonpoika kestäisi kahtakaan minuuttia hänen miekkansa edessä. Hän oli\nkreivikunnan parhaita miekkailijoita ja oli kauan harjoitellut tämän\nritarillisen aseen käyttöä.\n\nMutta kului kaksi minuuttia, ja viisi, ja kymmenen, ja sir Guy Gisborne\nalkoi käsittää, ettei tässä niin helposti voittoa tulisikaan. Aluksi\nRobin oli tyytynyt puolustautumaan, sillä ritarin hyökkäys oli niin\nraivokas, että Robinilla oli täysi työ pitää päänsä ja ruumiinsa tuon\nviuhuvan miekanterän ulottuvilta. Mutta pian hyökkäyksen kiihkeys\nlaimeni, sillä sir Guy ei jaksanut kauan jatkaa sellaista iskusadetta,\nja vielä päälliseksi hän oli liian hyvän miekkailun tuntija\ntuhlatakseen kaiken voimansa samalla kun vastustaja pysyi virkeänä.\nMutta edelleen kalskahtelivat miekat ripeästi yhteen ja vimmattua\ntaistelua jatkui, kunnes Robin kompastui tammen juureen ja kaatui\nnokilleen.\n\nSilloin sir Guy osoitti häikäilemättä, kuinka raaka ja epäritarillinen\nhän luonnostaan oli. Todellinen ritari olisi pidättänyt miekkansa\nkohteliaasti ja antanut vastustajan nousta, mutta Guy Gisborne hyökkäsi\neteenpäin ja suuntasi hirvittävän iskun maassa makaavaan mieheen.\nOnneksi hän kiihkoissaan iski liian aikaisin, eikä iskun täysi voima\nkohdannut Robinia, vaikka hän saikin haavan kylkeensä.\n\nSir Guyn miekka kohosi antaakseen viimeisen surmaniskun, kun Robin\nhuudahti: \"Ah, kautta pyhän neitsyen, ei ole vielä milloinkaan kohtalo\nsallinut kenenkään kuolla ennen aikaansa!\"\n\nJa samassa hän hyppäsi kuin villikissa suoraan Guy Gisbornen kurkkuun,\nhyökkäsi miekka sojossa ritarin puolustuspiirin sisäpuolelle ja iski\nkirkkaan terän suoraan Guy Gisbornen ruumiin läpi. Sillä lailla siis\ntämä, joka jo oli pitänyt itseään voittajana, joutuikin samassa\nsilmänräpäyksessä itse voitetuksi ja sai surmansa.\n\nHetken aikaa Robin Hood seisoi katsellen kukistetun vihollisensa\nruumista, sitten hänen haavassaan tuntuva kipu sai hänet muistamaan\nomaakin nahkaansa. Hän siis riisui ihokkaansa ja tarkasteli vammaa. Se\nei ollut niin vaarallinen kuin tuskallinen, pelkkä lihashaava vain,\nja hän sitoi sen niin hyvin kuin taisi eikä pitänyt siitä sen enempää\nlukua, sillä hän oli huolissaan miestensä turvallisuudesta.\n\n\"Sheriffi on suurella miesvoimalla metsässä\", ajatteli Robin. \"Hyvä,\nuljaiden miesteni on heti saatava asiasta tieto, muutoin retkeilevät\njoukkueet joutuvat tuon vanhan pyövelin käsiin. Niin, ja minun on\nitsenikin oltava varuillani.\"\n\nRobin mietti hetkisen, veti taas ihokkaan ylleen ja sieppasi sir Guyn\nhevosnahan. Parissa minuutissa hän oli muuttanut ulkonäkönsä, niin\nettä näytti aivan Guy Gisbornelta. \"Nyt eivät sheriffin miehet pidätä\nminua, jos kohtaan jonkin joukkueen\", hän ajatteli, \"he pitävät minua\nGuy Gisbornena, joka on etsimässä Robin Hoodia.\" Ja niin hän lähti\nkulkemaan mukanaan kaatuneen miehen jousi, nuolet ja metsätorvi.\n\nAstellessaan kukkulan rinnettä Robin kuuli etäältä huutoa ja hoilotusta\nja sekavaa äänten hälinää, siellä sheriffi ja hänen miehensä ajoivat\nPuna-Williä takaa. Robin juoksi kukkulan laelle ja katseli ympärilleen.\nKorkealta paikaltaan hän näki kaikki; Will pakeni kaukana, ja toisaalla\ntaas kookas mies oli sidottu puunrunkoon.\n\n\"He ovat saaneet kiinni Pikku Johnin!\" huudahti Robin, \"ja hänet pitää\npelastaa. En tahdo menettää parasta miestäni.\"\n\nJuuri samalla hetkellä Robin näki erään miekkamiehen kohottavan\nmiekkansa, aivan kuin iskeäkseen sen Pikku Johnin ruumiin läpi. Se oli\nvain julmaa leikkiä, jotta vanki saataisiin kalpenemaan, mutta Robin\nluuli sitä surmaniskuksi. Kääntääkseen kiinniottajien huomion vangista\nhän kohotti sir Guyn torven ja puhalsi siihen voimakkaasti. Hänen\ntuumansa onnistui. Robin näki että kaikkien katseet heti kääntyivät\nkukkulalle päin, jossa hän seisoi.\n\nSheriffi kuuli merkkitoitotuksen ja taputti käsiään ilosta. \"Sir Guyn\ntorvi!\" hän huudahti. \"Uutisista parhainta se merkitsee, sillä hän\nsanoi, ettei puhaltaisi ennen kuin oli surmannut Robin Hoodin. Ja\ntuoltapa hän tuleekin itse hevosennahkaan pukeutuneena.\"\n\nSheriffi riensi kummallista olentoa vastaan, jonka kasvot olivat\npiilossa hevosen pään alla ja jonka vartaloa peitti iso nahka\nriippuvine, hulmuavine häntineen ja harjoineen.\n\n\"Mitä kuuluu -- mitä kuuluu, sir Guy?\" huusi sheriffi, kun he\nkohtasivat toisensa. \"Oletteko tavannut Robin Hoodin?\"\n\n\"Olen, herra sheriffi\", vastasi hevosen nahkaan pukeutunut mies. \"Guy\nGisborne ja Robin Hood kohtasivat tosiaankin toisensa. Jos menette\nerään suuren tammen luo tästä kaksi mailia etelään, löydätte Robin\nHoodin viittaan puetun miehen tammen juurelta.\"\n\n\"Hyviä uutisia -- mainioita uutisia!\" huusi sheriffi käsiään taputtaen.\n\"Tänä päivänä vapautuu siis metsä kahdesta eniten pelkäämästäni\nroistosta. Sillä jos te olette surmannut päällikön, olen minä siepannut\npalvelijan. Katsokaa, tuo puuhun sidottu mies ei ole kukaan muu kuin\nPikku John.\"\n\n\"Pikku John\", sanoi hevosen nahassa oleva mies. \"Onko tuo Pikku John?\"\n\n\"On, hän se on\", nauraa hihitti sheriffi. \"Oi onnen päivää! Tämä\nmerkitsee koko joukkueen tuhoa. Johtaja ja etevin mies menetetty\nyhdellä iskulla; henkipatot pakenevat metsästä, sen takaan. Mutta nyt\ntietysti pyydätte minulta palkintoanne, sir Guy, eikö niin?\"\n\n\"Pyydänpä hyvinkin, herra sheriffi\", sanoi hevosennahkainen mies.\n\"Pyydän teiltä palkintoa, nimittäin tätä: olen surmannut päällikön --\nantakaa minun surmata palvelijakin.\"\n\n\"Mutta entä ne kolmesataa puntaa, jotka olen luvannut?\" läähätti\nsheriffi.\n\n\"En halua penniäkään\", kuului vastaus.\n\nHetken aikaa sheriffi tuijotti kovasti ihmeissään, sitten hän vilkutti\nsilmää ymmärtävästi.\n\n\"Varmastikin sir Guy on tullut hulluksi tai riivatuksi\", hän\najatteli. \"Myönnyn tähän hänen hulluun oikkuunsa ja pistän itse\npalkinnon taskuuni\", sillä paitsi itseään sheriffi rakasti vain\nisoa raha-arkkuaan. Hän siis heti paikalla suostui pyyntöön. Sitten\nhevosennahkaan pukeutunut mies astui eteenpäin ja jäi seisomaan\nvangin eteen. \"Pulska mies!\" hän sanoi, eikä Pikku John voinut olla\nhätkähtämättä, sillä hän tunsi äänen. Sitten hevosen pää kohosi aivan\nkuin Guy Gisborne olisi halunnut paremmin nähdä kuuluisaa Pikku Johnia\nja vanki katseli rauhallisesti varsin tuttuihin kasvoihin ja mutisi\nitsekseen: \"Nähtävästi on taivaan tahto, että minä tänään pääsen\nvapaaksi.\"\n\n\"Päällikön minä surmasin miekalla\", sanoi hevosen nahassa oleva mies,\n\"mutta palvelijan lopetan puukolla\", ja hän otti esiin leveäteräisen,\nterävän irlantilaisen puukkonsa.\n\nSheriffi ja hänen miehensä kokoontuivat aivan sir Guyksi luulemansa\nmiehen ympärille, mutta hän hääti heidät kaikki pois.\n\n\"Pysykää taempana -- pysykää taempana!\" hän sanoi. \"Haluan yksin\nmennä kuolemaan tuomitun luo kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan ja\ntoivomuksiaan.\"\n\nHän siis meni yksin vangin luo, iso puukko kädessä. Ja kun hän pääsi\nvangin rinnalle, välähteli puukko viiltäen siteet poikki, ja vanki\noli vapaa. Sitten Robin antoi sir Guyn jousen ja nuolet Pikku Johnin\nkäteen ja veti omansa esiin nahan alta, ja ennen kuin sheriffi\nmiehineen ehti liikauttaa sormeakaan, oli henkipatoilla nuolet jousessa\nlaukaisuvalmiina. Ja Pikku Johnin mahtava ääni kaiuetteli: \"Hood, Hood!\nRobin Hood!\" Ja hevosen pää viskattiin taaksepäin ja näkyviin tulivat\nkasvot, jotka eivät olleet Guy Gisbornen, ja muuan sheriffin miehistä\nhuusi: \"Sehän on Robin Hood itse! Petosta! Petosta! Paetkaa toverit,\nolemme hukassa!\" Peloissaan hän luuli koko henkipattojen lauman olevan\nheidän kintereillään, ja samoin ajattelivat hänen toverinsa, ja niin\nkääntyi koko jousi- ja miekkamiesten valtava joukko pakoon kahden\nkuulun jousimiehen edestä. Entä heidän herransa sheriffi? Niin, hän\npakeni ensimmäisenä ja etumaisimpana kannustaen hevostaan täyteen\nlaukkaan yli metsän mättäiden.\n\n    Kun käteensä sieppasi Pikku John\n        Guyn jousen nuolineen\n    Ja jännitti sen, luuli sheriffi tuo\n        Jo loppunsa koittaneen.\n    Jo loppunsa koittaneen.\n\n    Hän täyttä vauhtia Nottinghamiin\n        Lähti kotiinsa pakenemaan.\n    Koko joukko muu teki samaten,\n        Ei jäänyt ainoakaan.\n\nMutta aivan ehjin nahoin ei sheriffikään päässyt. Sillä Pikku John\nhuomasi hänet, kun hän pakeni, ja lähetti vankan sirisevän ja surisevan\nnuolen hänen jälkeensä, ja se tunkeutui hänen oikean olkapäänsä läpi,\nniin että sheriffi pakeni Nottinghamiin tuskasta voihkien ja pahasti\nhaavoittuneena ja sadatellen päivää, jolloin oli lähtenyt suurella\nmiesvoimalla vangitsemaan Robin Hoodia.\n\n\n\n\nX luku\n\nROBIN HOOD OTTAA OSAA NAHAN PARKINTAAN\n\n\n    Oli nahkur' Arthur-a-Bland ilomieli --\n        Hei tieltäni, poijat, pois!\n        Koko Nottinghamissa ei\n    Ole urhoa toista vertaista,\n        Joka hänestä voiton vei.\n\n    Pitkä piikkisauva kun olalla astuu,\n        Hei tieltäni, poijat, pois!\n        Kyllä kaikista selviytyi;\n    Kaksin, kolmittain miehet pakeni vain,\n        Milloin nahkuri näyttäytyi.\n\n    Kun kaunisna kesäaamuna kerran,\n        Hei tieltäni, poijat, pois!\n        Lähti hirveä ampumaan\n    Tuonne Sherwoodin sulometsihin,\n        Robin Hood oli vastassaan.\n\nNottinghamissa ei vallinnut vähintäkään epäilystä kaupungin parhaan\nsauvaottelijan etevyydestä. Milloin hyvänsä joku vieras sattui\ntulemaan sinne ja vaati miehet kilpasille, nauraa virnistelivät\nkaupunkilaiset ja lähettivät hakemaan Arthur-a-Blandia. Arthur astuikin\nheti ulos parkkiammeestaan, tarttui isoon piikkisauvaansa ja oli\nvalmis ottelemaan. Vieras lähti sitten matkoihinsa jäsenet hellinä,\nja parkittuaan vieraan nahan Arthur-a-Bland palasi lehmännahkojaan\nparkitsemaan.\n\nNiin kuulu oli hänen maineensa, että vain pitkän matkan takaa saatiin\nmiehiä kilpailemaan hänen kanssaan. Kaikki paikkakunnan sauvaottelijat\ntunsivat hänen suuren karttunsa pelottavan voiman ja myönsivät hänet\nilman muuta voittajaksi.\n\nNo niin, vaikka Arthur-a-Bland olikin oivallinen nahkuri, ei hänen\nsydämensä kokonaan ollut kiintynyt tähän työhön. Hän rakasti iloisen\nsalon vihreyttä ja usein, kun hän raaputteli nahkojaan tai liotteli\nparkkejaan, hänen ajatuksensa lensivät ikävästä parkkiammeesta metsän\nviihtyisiin siimeksiin, missä aurinko paistoi pitkin aukioita ja\ntäplikäs hirvi äänettömänä ja nopeana pakeni valtavien puiden suojaan.\n\nEräänä viehättävänä kesäaamuna hän heitti työnsä sikseen ja päätti\nkaiken uhalla viettää tämän ihanan päivän metsässä nähdäkseen\njonkin punahirven vilahtavan ohitseen ja saadakseen vähän maistella\nikävöimäänsä vapaata ulkoilmaelämää. Hän siis otti jousensa nuolineen\nja ison sauvansa, jota ilman hän ei milloinkaan liikkunut, ja lähti\nSherwoodiin viettämään päiväänsä metsän helmassa.\n\nPäivä oli hyvin helteinen, ja asteltuaan yli kolme tuntia yhä\nsyvemmälle metsään Arthur-a-Bland tunsi itsensä lämpimäksi ja hieman\nväsyneeksikin ja heittäytyi maahan lepäämään pähkinäpensaikon alla\nolevalle sammalpenkille. Maatessaan siinä hän näki semmoista, mikä\nhänestä oli hauskempaa katseltavaa kuin mikään muu: lauma siroja,\ntäplikkäitä hirviä asteli hitaasti etäistä metsäaukiota pitkin.\n\nArthur katseli niitä jonkin aikaa ja huomasi, että hirvet tulivat\nhäntä kohti, ja kun tuuli puhalsi niiden suunnalta häneen päin, ne\nnähtävästikään eivät keksisi häntä. Uljas uros johti laumaa, ja\nArthurin sormia syyhytti, hän halusi laskea laukauksen tuohon komeaan\nhirveen. Hän siis jännitti jousensa, asetti nuolen jänteeseen ja alkoi\nhiipiä vastatuuleen laumaa kohti.\n\nMutta Arthurin tietämättä seurasi kookas, sirorakenteinen mies, jolla\noli yllään Lincolnin-vihreä puku, hänen jokaista liikettään. Se mies\noli itse Robin Hood!\n\nAluksi Robin oli luullut häntä joksikin omista miehistään, mutta\nnahkurin nahkatakki ja -huppu saivat hänet pian luopumaan siitä\najatuksesta.\n\n\"Kautta pyhän äidin, tämäpä näyttää merkilliseltä\", Robin mutisi. \"Mies\nei kuulu minun väkeeni, eikä ole metsänvartijakaan. Mitä tekemistä\nhänellä lienee metsässä? Mutta kas vain, eikö tuo hävytön lurjus aiokin\nilman muuta ampua yhden meidän mainion hienoista hirvistämme.\"\n\nKun Robin sanoi \"meidän\", hän tarkoitti sillä itseään ja kuningasta.\nSillä Robin oli nykyisin niin suuressa määrin metsän herrana, että\nkatsoi hirvien kuuluvan yhtä paljon hänelle kuin kuninkaalle. Robin oli\nsiis heti paikalla vastahangassa ajatellessaan, että joku nahkatakkiin\nja -huppuun pukeutunut mies ampuisi yhden hänen komeimmista\njohtajahirvistään. Hän astui esille ja huusi vieraalle:\n\n    \"Ken olet sä rohkea metsämies,\n        Mi täällä samoilet,\n    Ja varkaan lailla kuninkaan\n        Jalohirviä väijyilet?\"\n\nArthur-a-Bland katseli tarkkaavaisena vastatullutta.\n\n\"Metsänvartija hän ei ole\", mietti Arthur. \"Tunnen heidät jokaikisen.\nEnkä muista välitäkään.\" Hän siis vastasi rohkeasti: \"Ja kuka olet sinä\nminua siitä estämään ja melullasi pilaamaan koko laukauksen.\"\n\n\"Olen tämän metsän kaitsijoita\", vastasi Robin Hood, \"ja vartioin\nkuninkaan ja omia hirviäni! Minun on siis estettävä sinua menemästä\nsyvemmälle metsään.\"\n\n\"Missä ovat toiset?\" tiedusteli Arthur-a-Bland.\n\n\"Ketkä toiset?\" kysyi Robin tiukasti.\n\n\"No ne toiset, joita tarvitset avuksesi, ennen kuin voit estää minua\nmenemästä\", vastasi Arthur-a-Bland virnistellen.\n\nRobin oli kuin tuli tappuroissa heti paikalla, kun viitattiin\nsellaiseen, ettei hän yksinään kykenisi saamaan tahtoaan läpi.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"minulla ei ole ketään selkäpuolellani enkä minä\napua kaipaakaan. Älä ärsytä minua, mies, iskemään kalloasi murskaksi\nhävyttömyytesi palkaksi!\"\n\nMutta sen sijaan, että olisi näyttänyt pelästyneeltä, Arthur-a-Bland\nvain nauraa virnisteli entistäkin leveämmin.\n\n\"Näyttääpä sinulla, herra vartija, tosiaankin olevan miekka ja jousi\",\nhän sanoi, \"mutta niillä aseilla en välitä taistella. Etkö jättänytkin\nsauvaasi tuonne nurmelle, silloin kun lähdit minua puhuttelemaan? Sauva\naseenani haluaisin taistella kanssasi.\"\n\n\"Sopii se yhtä hyvin kuin jokin muukin opettamaan sinulle, ettei ole\nhyvä tulla tänne metsään muiden asioihin sekaantumaan.\"\n\nSitten henkipatto aukaisi vyönsä, laski maahan miekkansa ja jousensa\nsen viereen, tarttui vankkaan tammiseen sauvaansa ja astui nahkurin\neteen. Arthur-a-Blandilla oli jo sauvansa tasapainoasennossa, ja\ntavasta, jolla hän sitä piteli, Robin ensi silmäyksellä huomasi hänet\neteväksi ottelijaksi.\n\n\"Odota hetkinen\", Robin sanoi. \"Eläköön vanha Englanti ja rehellinen\npeli! Minun sauvani on luullakseni pitempi kuin sinun. Mitataan, ja\nminä katkaisen omani lyhyemmäksi, sillä muuten peli on epärehellistä.\"\n\n\"Pituuksista viis'\", sanoi Arthur-a-Bland huolettomasti nauraen. \"Minun\nsauvani on kyllin pitkä antamaan sinulle kunnollisen selkäsaunan! 'Sen\npituus jalkaa kahdeksan, kuin pienen hirven vasikan, se sinut maahan\nlyö'.\"\n\nTämän kuullessaan Robinin pikainen luonto taas kuohahti ja hän lennätti\niskun, nopean kuin salaman, Arthur-a-Blandiin. Tämä väisti sen vain\nosittain, ja raskas kanki kumahti hänen päähänsä saaden veren esiin.\nMutta Arthurin vastaisku oli silmänräpäyksellinen ja niin taitavasti\nsuoritettu, ettei Robinin onnistunut väistää, ja nyt hän vuorostaan sai\nsellaisen iskun päähänsä, että veri valui virtoinaan, ja he olivat siis\nsamassa asemassa, veri vuoti kumpaisestakin.\n\nTämä viekas isku ja vastaisku olivat opettaneet ottelijoille, että\nheillä oli sitkeä vastustaja, ja nyt he pitivät toisiaan varovasti\nsilmällä, tekivät valehyökkäyksiä, antoivat iskuja ja vastaiskuja,\nvankkojen tammisauvojen kalahdellessa ja kumahdellessa yhteen.\n\nArthur-a-Bland oli toivonut saavuttavansa jonkin tavallisista helpoista\nvoitoistaan, sillä kukaan tavallinen mies ei voinut vastustaa häntä\nviittäkään minuuttia, ja hän alkoi jo pitää tätä vartijaa etevimpänä\nmiehenä, mikä milloinkaan oli hänen kanssaan metsäsauvoja mitellyt.\n\nRobin taas oli sitä mieltä, että tämä nahkatakkinen ja -huppuinen\nmies oli sitkein junkkari, minkä hän milloinkaan oli kohdannut.\nRobin kokeili jokaista osaamaansa temppua, mutta toinen tiesi\naina vielä paremman ja henkipatto sai enemmänkin kuin pari kolme\novelasti suunnattua iskua, hänen oman sauvansa osuessa vain harvoin\nnahkatakkiin. Mutta Robin pani parastaan ja koetti kaikin voimin ja\ntaidoin saavuttaa voittoa.\n\n    He kiertelivät, he kaartelivat\n        Kuni jahdissa karjujen.\n    Mihin iskisi niin, jotta turruksiin\n        Sais toiselta jäsenen?\n\n    Näin iskivät, iskivät innoissaan\n        Puolen kolmatta tuntia;\n    Kanget kalskahteli, kaiku kertoeli\n        Miesten tuimasta touhusta.\n\nVihdoin nämä molemmat verrattomat kilpailijat herkesivät taistelemasta\npelkästä uupumuksesta ja kumpikin nojasi huohottaen sauvaansa hien\nvaluessa virtoinaan pitkin kasvoja.\n\n\"Hillitse kätesi, kelpo mies\", sanoi Robin. \"Jätämme tämän riidan\nsikseen. Me vain turhaan pieksisimme toisiamme. Minä annan sinulle\noikeuden kulkea Sherwoodin metsässä.\"\n\n\"Paljon kiitoksia tyhjästä\", nauraa hihitti Arthur-a-Bland. \"Jos olen\nsaavuttanut sen oikeuden saan siitä kiittää sauvaani enkä sinua.\"\n\n\"Mikä sinä olet miehiäsi ja mistä tulet?\" huusi Robin iloisesti.\n\"Meidän on tutustuttava lähemmin toisiimme.\"\n\n    \"Olen nahkuri\", Arthur vastaeli,\n        \"Nottinghamissa asustava;\n    Jos sinne on tie, niin maksutta mie\n        Voin nahkasi parkita.\"\n\n\"Kuule, jätä nahkurinhommasi\", huusi Robin. \"Lähde minun seurassani\nsalolle. Vannon, että sinä olet lujakätisin mies, minkä olen kohdannut\nsen jälkeen kun värväsin Pikku Johnin joukkueeseeni.\"\n\n\"Pikku Johninko sanoit?\" huudahti Arthur-a-Bland. \"Melkeinpä jo alan\narvata, kuka on otellut kanssani niin uljaasti. Mikä on siis nimesi.\"\n\n\"Olen Robin Hood!\" vastasi henkipatto.\n\n\"Voi ihme ja kumma!\" huusi nahkuri. \"Oletko sinä tosiaankin täällä\niloisessa metsässä kiertelevien henkipattojen kuningas? Monta päivää\nolen ajatuksissani viettänyt seurassasi. Tässä käteni. Nimeni on\nArthur-a-Bland; me kaksi emme milloinkaan eroa.\"\n\n\"Tervetuloa joukkoomme, Arthur-a-Bland\", sanoi Robin Hood, kun he\npuristivat kättä, \"sillä sinä olet yhtä etevä sauvaottelija kuin meidän\noma Pikku Johnimme.\"\n\nSitten Arthur sanoi:\n\n    \"Voi kerropa, kerropa kernaasti,\n        Sitä mielin mä kuunnella,\n    Miten voi Pikku John, hän sukua on\n        Mulle äitini puolelta.\"\n\n\"Mitä, haluaisitko nähdä Pikku Johnin?\" sanoi Robin. \"Se käy helposti\nlaatuun, sillä minun uskollinen seuralaiseni ei milloinkaan ole kaukana\npäälliköstään.\"\n\nJa samassa hän pani torvensa huulilleen ja puhalsi pitkään ja kimeästi.\nHetken kuluttua tuli kookas mies juosten metsästä ja riensi heidän\nluokseen.\n\n\"Mitä tahdot, johtaja?\" huusi Pikku John. \"Ole hyvä ja kerro. Olet\nviskannut maahan miekkasi ja jousesi ja seisot sauva kädessä tätä\nmiestä vastassa. Pelkään, että asiasi ovat hullusti.\" Pikku Johnilla\noli täysi syy arvella näin, sillä veri oli virrannut Robinin kasvoille\nja kuivunut siihen, niin että hän näytti omituisen ja surkean\nnäköiseltä.\n\nMutta Robin virkkoi naurahtaen:\n\n    \"Niinpä seisonkin, minut seisomaan sai\n        Tuo nahkuri nuhteeton;\n    Hauska veitikka, työssä taitava,\n        Hyvin nahkani parkinnut on.\"\n\n\"Ansaitseepa hän kiitokset, kun on siihen pystynyt\", huusi Pikku\nJohn, \"mutta älköön luulkokaan saavansa noin piestä päällikköäni\nminun puuttumatta asiaan. 'Koska taitava on, munkin parkitkohon, siis\nkäykäämme ottelemaan.'\"\n\n\"Ei suinkaan\", huusi Robin Hood. \"Kyllin on jo oteltu. Sitä\npaitsi olisi sukulaisten häpeällistä ruveta taistelemaan, sillä\nhän on käsittääkseni 'kelpo porvari, sinun sukuasi ja nimeltään\nArthur-a-Bland'.\"\n\n\"Mitä, onko hän serkkuni Arthur-a-Bland, Nottinghamin paras\nsauvaottelija?\" huusi Pikku John.\n\n\"Onpa niinkin, Pikku John, täällä minä olen\", sanoi nahkuri astuen\neteenpäin ja sysäten nahkahuppunsa taemmas.\n\n\"Tervetuloa, serkku, metsäläiseksi\", lausui Pikku John iloisena, ja\nsukulaiset puristivat toistensa käsiä ja Arthur virkkoi: \"Olen tästä\npäivästä metsien mies, elän ja kuolen kanssasi.\"\n\nRobin Hood oli hyvillään saadessaan niin uljaan alokkaan, ja Pikku John\nja Arthur-a-Bland taas olivat iloiset kohdattuaan toisensa. Ja niin\nmielissään he olivat kaikki asian onnellisesta lopusta, että Robin Hood\ntarttui kumpaakin käteen alkaen tanssia tammen ympäri.\n\nPyöriessään Pikku John viritti hilpeän laulun, ja metsä kaikui heidän\nlaulustaan ja iloäänistään.\n\n    Kolme meittiä on, kolme meittiä on\n        Ylen iloista veitikkaa.\n\n\n\n\nXI luku\n\nMITEN SHERIFFI SAI OMITUISEN PALVELIJAN\n\n\nEräänä päivänä muutamia viikkoja sen jälkeen kun Arthur-a-Bland oli\nliittynyt henkipattoihin, saapui metsään huhu, että sheriffillä oli\nuusia suunnitelmia tekeillä ja että hän kokoili vahvoja joukkoja\nvanhoja vihamiehiään vastaan.\n\n\"Olisipa hauska tietää, mitä sheriffi tällä kertaa suunnittelee\", sanoi\nRobin Hood. \"Rajasuutari Lobb ei ole lähettänyt meille minkäänlaisia\ntietoja.\"\n\n\"Pian me saamme asiasta selvän muutenkin\", sanoi Pikku John. \"Tänä\npäivänä menen valepuvussa Nottinghamiin ja tuon sinulle kaikki torilta\nja oluttuvista saatavissa olevat uutiset, ja jostakin paikasta minä\nvarmasti saan tietää, mitä on tekeillä.\"\n\n\"Ole varuillasi, Pikku John -- ole varuillasi\", sanoi hänen johtajansa.\n\"En tahtoisi menettää sinua koko kristikunnan uutisista.\"\n\n\"Ei hätää, johtaja\", sanoi iso mies, \"kyllä minä itsestäni huolen\npidän.\"\n\nSamana iltapäivänä astui Nottinghamin portista sisään ryysyinen,\nraajarikko kerjäläisrähjys. Kävellessään hän ontui pahasti, toinen\nolka oli toista puolen jalkaa korkeammalla, kasvot vinoon vääntyneet\nja laastarilappu toisen silmän päällä. Portilla olevat vartijat\nlaskivat ryysymekosta raakaa pilaa, mutta kerjäläinen ei ollut siitä\ntietääkseenkään, mennä nilkutti vain nöyrästi eteenpäin, aivan kuin\netsien paikkaa, missä voisi levähtää. Hän kulki torin yli, kääntyi\nsivukadulle ja poikkesi sitten pienelle kujalle. Siellä hän pysähtyi\npienen kaupan tai paremminkin kojun eteen, joka yöksi suljettiin\nlautaluukulla. Se oli rajasuutarin työpaja, ja sieltä tapasi\nsäännöllisesti ahkerasti ompelevan ja nakuttavan rajasuutari Lobbin,\nmutta tällä kertaa hänestä ei näkynyt jälkeäkään.\n\nKerjäläinen kulki työhuoneen läpi ja astui sen perällä olevaan pieneen\nkamariin. Siellä Lobb makasi karkealla lavitsalla.\n\n\"Mitä, oletko sairas, Lobb?\" sanoi kerjäläinen hiljaisella äänellä.\nLobb tunsi äänen ja valepuvusta huolimatta tiesi kuka tulija oli.\n\n\"Olen, Pikku John\", vastasi suutari. \"Olen ollut sairaana viimeiset\nkolme tai neljä viikkoa, mutta nyt olen toipumaan päin.\"\n\n\"No sehän hyvä\", vastasi iso mies. \"Olimmekin kummissamme, kun sinusta\nei kuulunut mitään, ja niin lähdin kaupunkiin katsomaan, missä vika\noli.\"\n\n\"Viisaasti teitkin tullessasi valepuvussa\", vastasi Lobb. \"Olen\nkuullut, millaista kyytiä sinä lähetit sheriffin kotiin, nuoli hartiain\nläpi ammuttuna. 'Lyhyt virsi ja pitkä hirsi', siinä osasi, ystäväni,\njos joutuisit hänen käsiinsä.\"\n\n\"Taidatpa olla oikeassa, Lobb\", sanoi Pikku John nauraen, \"ja olenkin\ntullut tänne ottamaan vähän selkoa sheriffin hommista.\"\n\n\"Jos hän suunnittelee jotakin teitä vastaan, pidetään asia hyvin\nsalassa\", sanoi Lobb. \"Kaupungin juorut eivät kerro mitään retkestä\nRobin Hoodin joukkuetta vastaan.\"\n\n\"Hyvä on. Lähdenpä kuljeksimaan ja kiertelemään saadakseni tietää,\nmitä uutta kuuluu\", sanoi Pikku John. \"Hyvästi siis, ja pidä huolta\nitsestäsi, hyvä Lobb.\"\n\nKerjäläinen palasi torille ja istuutui markkinaristin portaille,\nrisainen lakki kädessään. Kukaan ei antanut hänelle ropoakaan, mutta\nse ei häntä surettanut, sillä hän oli innokkaampi kuuntelemaan\nmarkkinaväen jaaritteluja kuin pitämään huolta kerjurinammatistaan.\nIstuttuaan torilla tunnin verran hän nousi ja laittautui oluttupaan,\njonne tiesi sheriffin miesten usein poikkeavan.\n\nHän oli juuri astumassa ovesta sisään, kun lihava kapakoitsija\npysähdytti hänet ja käski hänen mennä matkoihinsa.\n\n\"Korjaa luusi, kerjäläinen!\" sanoi isäntä. \"En salli sinun tulla tänne\nkärttämään vierailtani almuja.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan\", sanoi kerjäläinen. \"Isäntä-kulta, minä tulen\nitsekin vieraaksi. Mitä, ettekö luule minulla olevan olutpullon hintaa\ntaskussani? Katsokaa tätä\" -- ja kerjäläinen kopeloi nahkavyössään\nriippuvaa laukkua ja otti esiin kourallisen pieniä kuparikolikoita.\n\nNähdessään että kerjäläisellä oli rahaa maksaa oluensa kapakoitsija\nsalli hänen astua sisään, mutta ei olisi antanut hänen mennä\nvarsinaiseen tarjoiluhuoneeseen.\n\n\"Mene tuonne\", sanoi isäntä. \"Tuo huone kelpaa sinun tapaisillesi\",\nja kerjäläinen lähti sävyisästi tarjoilusalin vieressä olevaan\nsiivottomaan kamariin, jossa oli pari kolme tuolia vanhan, rikkinäisen\npöydän ympärillä. Tänne hän istuutui ja joi oluttaan hyvin\ntyytyväisenä, sillä avonaisen oven kautta saattoi kuulla jokaisen\ntarjoiluhuoneessa puhutun sanan. Siellä oli kaksi sheriffin miestä,\nmutta henkipattoja vastaan suunnitellusta retkestä ei ollut puhetta.\nSen sijaan puhuttiin suurista ampumakilpailuista, jotka pidettäisiin\nkaupungin ampumapaikalla seuraavana päivänä. Siihen aikaan oli\nkilpa-ammunta kansan mieliurheilua eikä kulunut ainoatakaan päivää\netevien jousimiesten kilpailematta keskenään.\n\nKerjäläinen heristi korviaan, kun kilpailuista mainittiin, ja mutisi\nitsekseen: \"Suuret kilpailut tulossa, niinkö? No sitten minäkin olen\nsiellä mukana, jos vain jollakin keinoin saan hankituksi jousen, sillä\nsellaisessa paikassa, jos missä, kielet liikkuvat kerkeästi ja siellä\nsaan kuulla, mitä on tekeillä.\"\n\nKun hän oli juonut oluensa loppuun, alkoi jo pimetä, ja hän lähti\nkapakasta ja hiipi takaisin rajasuutarin pajaan. Täällä Lobb laittoi\nhänelle vuoteen nurkkaan heinäkimpuista, ja kerjäläinen asettui\nnukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä puolenpäivän aikaan soitettiin torilla mahtava\nmerkkitoitotus. Kolme airutta seisoi hohtavan uusissa virkatakeissaan\npuhaltaen niin, että posket pullottivat. Varhaisesta aamusta oli\nmarkkinayleisö ja maalaiskansa ostanut ja myynyt, hieronut kauppoja\nja tinkinyt, mutta nyt oli päivän vakava työ ohi ja iltapäivä\naiottiin omistaa urheilulle. Iso väkijoukko kuunteli siis kilpailujen\nkuulutusta. He kuulivat, että palkintona oli hieno, uusi torvi ja\nsiinä kaksikymmentä hopearahaa, ja kaikkien mielestä se oli hieno\npalkinto, joka kiihottaisi kaupungin ja maaseudun parhaita jousimiehiä\nilmoittautumaan osanottajiksi.\n\nMarkkinaristin vieressä istui kirjuri edessään paperia, kynä\nja mustepullo, ja hänen luokseen astui mies toisensa jälkeen\nilmoittautumaan kilpailuun. Niiden joukossa asteli iso, ruma, ontuva\nkerjäläinenkin jousi olalla ja nuolikimppu sivullaan; ne oli hänelle\nlainannut rajasuutari Lobbin ystävä.\n\nKun hän nilkuttaen astui kirjurin luo, purskahtivat katsojat nauruun,\nja muuan mies, joka juuri aikoi merkitä nimensä paperille, tyrkkäsi\nkerjäläisen töykeästi syrjään.\n\n\"Pois tieltä lurjus\", sanoi tyrkkääjä, pitkä, roteva, punanaamainen\nmies, jolla oli yllään metsänvartijan puku. \"Kuinka uskallat tunkeutua\ntänne parempiesi nenän eteen? Ja onko sinulla järkeä päässä, kun\nrohkenet tulla tänne? Mene pellolle lopettamaan variksenpelättimen\nryöstöä!\"\n\nVäkijoukko nauroi pilalle, joka kohdistui kerjäläisen kurjiin\nvaatteisiin, mutta nauru vaikeni, kun he näkivät kerjäläisen\nojentavan kätensä, joka oli vahva kuin ison tammen oksa, ja tarttuvan\nmetsänvartijaa niskasta ja kiskaisevan hänet syrjään, aivan kuin tämä\nolisi ollut kolmivuotias lapsi.\n\n\"Joka ensiksi myllyyn tulee, sille ensiksi jauhetaan\", sanoi\nkerjäläinen. \"Kuulehan, herra metsänvartija, minä olin lähempänä\nkirjuria ja minulla oli siis oikeus ennen sinua ilmoittautua tähän\niloiseen kilpailuun.\"\n\nMetsänvartija kävi tulipunaiseksi kiukusta, hyökkäsi kerjäläisen\nkimppuun ja suuntasi hirveän iskun hänen kasvoihinsa.\n\n\"Se on oikein, Hal Croft!\" huusivat hänen ystävänsä. \"Anna tuolle\nroistolle oikea metsänvartijan tälli!\"\n\nMutta isku meni hukkaan. Ontuva kerjäläinen väistyi äkkiä syrjään, ja\nHal Croftin nyrkki sujahti maalistaan tuuman verran sivu.\n\n\"Juokse, kerjäläinen -- juokse!\" huusi muuan ystävällinen katselija.\n\"Hal takoo sinut möyhyksi nyrkeillään jollet pääse pakoon.\"\n\n\"Ei, pakoon minä en lähde\", mutisi kerjäläinen. \"Asettukaa piiriin ja\nmukiloikoon Hal minua niin paljon kuin häntä huvittaa.\"\n\n\"Piiriin! Piiriin!\" kirkui väkijoukko kovasti mielissään. \"Hal Croft\nrupeaa ottelemaan kerjäläisen kanssa.\"\n\nMikään ei olisi tuottanut katselijoille suurempaa nautintoa kuin\ntämä odottamaton tappelu. Piiri muodostui paikalla, ja Hal Croft\nriisui nuttunsa, ojensi jousensa toverilleen, sylki nyrkkeihinsä ja\nlupasi antaa hävyttömälle kerjäläiselle niin kuuman löylytyksen kuin\nantaa voi. Koko Nottinghamin kaupungissa ei kukaan osannut käytellä\nnyrkkejään Hal Croftin lailla, ja hän oli saavuttanut monta voittoa\njuuri tällä paikalla.\n\nKerjäläinen puolestaan ei riisuutunut eikä suoristautunut. Hän ojensi\njousensa luotettavan näköiselle maalaismiehelle eikä tehnyt muita\nvalmistuksia, käydä nilkutteli vain piirin toista päätä edestakaisin\nniin hullunkurisella tavalla, että katsojat aivan ulvoen nauroivat\nhänen omituisille liikkeilleen ja vielä omituisemmalle ulkomuodolleen.\n\nKun taistelu alkoi, kohosi väkijoukosta raju ihastuksen huuto kuin\nsavu uunista. Hal Croft suuntasi kerta toisensa jälkeen oikeita\nmoukariniskuja kerjäläisen päähän, mutta ainoakaan niistä ei sattunut\nkohdalleen. Kerjäläinen ontui niin pahasti, että hänen päänsä nousi\nja laski toista jalkaa hänen liikkuessaan, ja kun Hal yritti iskeä\nvastustajaa kasvoihin, sukelsivat ne alas salamannopeasti ja Hal tapasi\nvain tyhjää ilmaa ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kerjäläisen\nison nyrkin takoa rummuttavan kylkiluitaan. Ja vaikka kerjäläinen\nolikin rampa, hän väisti niin ketterästi ja samalla hullunkurisesti,\nryysyjen ja repaleiden liehuessa hänen ympärillään kun hän siinä\nhyppeli ja nilkutti, että väkijoukko huusi äänensä käheäksi pelkästä\nhuvista tuota merkillistä ottelua katsellessaan. Äkkiä se päättyi. Hal\noli kiukusta sähisten saanut ahdistetuksi vastustajansa nurkkaan, josta\nei ollut pakotietä.\n\n\"Kiikissä! Kiikissä!\" huusivat metsänvartijan ystävät. \"Nyt hän on\nkäsissäsi, Hal. Anna hänelle nyt oikea metsänvartijan isku.\"\n\nMutta juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki odottivat näkevänsä, miten\nkuuluisa nyrkkeilijä rankaisee vastustajaansa, kerjäläinen hyökkäsi\npystyyn, ja ensimmäistä kertaa hänen nyrkkinsä osui paikalleen.\nRäiskis! Jokainen kuuli, kuinka metsänvartijan kylkiluut musertuivat,\naivan kuin ne olisivat olleet kuivia tikkuja, ja Hal Croft ponnahti\nsuoraan piirin poikki ja mätkähti tunnottomana maahan.\n\nSilloin useat metsänvartijat tunkeutuivat eteenpäin kartut käsissä\npiestäkseen kerjäläistä, joka niin helposti oli voittanut heidän\ntoverinsa. Mutta tämä synnytti väkijoukossa suuttumusta ja ilmoille\nkohosi äänekäs huuto: \"Rehellistä peliä! Rehellistä peliä!\"\n\n\"Se oli kelpo isku ja miehen kädestä!\" huusi eräs kaupunkilainen. \"Hal\nsai itse, mitä toiselle aikoi. Oikeutta kerjäläiselle!\" ja puhuja\nheilutti isoa sauvaa päänsä ympäri.\n\nTätä kelpo miestä kannattivat hänen tuttavansa niin pontevasti, että\nmetsänvartijoiden oli luovuttava aikomuksestaan. He vetäytyivät pois\nhappamen näköisinä kantaen hävinnyttä kumppaniaan mukanaan.\n\n\"Kuule, kerjäläinen\", huusi kaupunkilainen, joka oli noussut häntä\npuolustamaan. \"Osaatko ampua yhtä hyvin kuin iskeä?\"\n\n\"Osaan, mestari, osaan minä\", vastasi Pikku John ylpeästi.\n\n\"No sitten, kunnon naapurit\", sanoi hyväluontoinen mies katsellen\nympärilleen ystäviinsä, \"me saatamme kerjäläisen ampumapaikalle, sillä\ntänään saamme luullakseni nähdä tavallista parempaa ampumista.\"\n\nTähän hänen ystävänsä suostuivat ja lähtivät joukolla kerjäläisen\nmukana kilpa-ammuntapaikalle, jotta vihastuneet metsänvartijat eivät\nhäntä häiritsisi. Pikku John siis kirjoitti nimensä kilpailuluetteloon\nja meni ampumaan. Nimekseen hän ilmoitti Reynaud Greenleaf,\njoka merkitsee \"vihreän metsän kettu\", ja hän nauraa hihitteli\najatellessaan, kuinka hyvin nimi sopi hänelle.\n\nKilpailut alkoivat tavallisella maaliinammunnalla, ja siinä kerjäläinen\nosoittautui parhaaksi. Kolmen parhaan ampujan oli sitten ammuttava\nkaikista vaikeimpaan maaliin -- maahanpystytettyyn pajukeppiin. Noista\nkolmesta ainoastaan kerjäläinen kykeni suorittamaan tämän taitotempun.\nHänen nuolensa halkaisi pajukepin yhtä varmasti kuin jos terävä veitsi\nolisi viiltänyt sen kahtia.\n\n\"Tämä on paras jousimies, minkä eläessäni olen nähnyt!\" huusi sheriffi,\njoka läheltä seurasi kilpa-ammuntaa. Hän oli vasta ensimmäistä kertaa\nulkona sen jälkeen, kun hänen olkapäässään oleva haava oli parantunut,\nja päivän urheilu huvitti häntä suuresti.\n\n\"Tule tänne, kerjäläinen!\" hän huusi, ja Pikku John astui esiin ja\nnotkisti nöyrästi polvensa ylpeälle sheriffille.\n\n\"Mikä on nimesi ja mistä tulet?\" huusi sheriffi.\n\n\"Nimeni on Reynaud Greenleaf, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olen\nsyntynyt Holdernessissa\", vastasi Pikku John.\n\n\"Oletpa sinä hyvä jousenkäyttäjä, Reynaud Greenleaf Holdernessiläinen\",\nsanoi sheriffi.\n\n\"Olen\", sanoi Pikku John itsekseen, \"sillä muuten en milloinkaan olisi\nampunut nuolta olkapääsi läpi, ylpeä sheriffi\", mutta ääneensä hän ei\nvastannut mitään, notkisti vain kunnioittavasti polvea.\n\n\"Häpeä on sinunlaisesi jousimiehen käydä ryysyissä ja riekaleissa\",\nvirkkoi sheriffi. \"Kuule, tule minun palvelukseeni, hyvä mies; joka\nvuosi annan sinulle kaksikymmentä markkaa palkkaa.\"\n\nPikku John suostui heti, sillä sheriffin palveluksessa ollen hän\ntiesi varmasti saavansa selville kaikki haluamansa asiat. Hän siis\nlähti sheriffin taloon ja ryhtyi hänen palvelukseensa. Ja sheriffi\nuskoi saaneensa ensiluokkaisen jousimiehen henkivartiostoonsa. Pikku\nJohn virnisteli itsekseen ja sanoi hiljaa: \"Paljon kiitoksia, ylpeä\nsheriffi, luule sinä vain Reynaud Greenleafia omaksi mieheksesi.\nPahoin pelkään, että minusta tulee huonoin palvelija, mitä sinulla\nkuuna päivänä on ollut.\" Jonkin aikaa Pikku John eli Reynaud Greenleaf\nvietti kissan päiviä sheriffin talossa. Hän söi ja joi mitä parasta\nlöytyi; hän istuskeli takkavalkean ääressä tai auringonpaisteessa eikä\nmilloinkaan puuttunut mihinkään työhön. Tämä harmitti muonamestaria,\nitsetietoista miestä joka odotti jokaisen palvelijan tanssivan hänen\npillinsä mukaan. Mutta kun hän antoi Reynaud Greenleafille jonkin\ntehtävän, ei tuo iso, laiska junkkari liikahtanut paikaltaan, sanoipa\nvain: \"Minä olen jousimies, herra muonamestari. Hakekaa minua, kun on\nampumisesta kysymys, silloin olen valmis. Mutta siihen saakka jättäkää\nrauhaan.\"\n\nEräänä aamuna venyi Pikku John vuoteessaan hyvin pitkään, ja kun hän\nvihdoin nousi, hän kuuli sheriffin lähteneen metsästämään.\n\n\"Vai niin\", ajatteli Pikku John, \"sheriffi on lähtenyt metsästämään\nja eiköhän vain iloiseen Sherwoodiin? Hyvä, minäkin ikävöin takaisin\nvihreälle salolle, ja joudanpa tästä jo lähtemäänkin!\" Sillä Pikku\nJohn oli kuunnellut silloin kun moni oli luullut hänen nukkuvan, ja\nkatsellut, kun moni oli luullut hänen silmiensä olevan ummessa, eikä\nhän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi osoittanut sheriffin\nsuunnittelevan salajuonia Robin Hoodia ja hänen henkipattojoukkuettaan\nvastaan. Hän alkoi käsittää, että heille metsään saapunut huhu oli\nväärä.\n\n\"Syön hyvän aterian\", ajatteli Pikku John, \"ja sitten lähden johtajani\nluo.\" Pikku John siis nousi ja lähti etsimään leipää, lihaa ja olutta.\n\nHän meni ruoka-aittaan ja sinne johtavassa käytävässä hän kohtasi\nmuonamestarin. \"Hyvä herra muonamestari\", hän sanoi, \"ole hyvä ja anna\nminulle vankka aamiainen, sillä olen nälkäinen kuin susi keskitalvella.\"\n\n\"Ole vain minun puolestani!\" huusi muonamestari. \"Aamiaisaika on aikoja\nsitten ohi ja ruoka on korjattu pois. Kaikkea, nythän on paremminkin\npäivällisaika!\"\n\n\"No, sano sitä sitten päivällisajaksi, jos niin haluat\", vastasi Pikku\nJohn, \"kunhan vain saan ruokaa. Minusta on aivan samantekevää, minkä\nniminen ateria on.\"\n\n\"Et saa suupalastakaan etkä olutkulausta\", huusi muonamestari, \"ennen\nkuin herrani sheriffi on palannut metsästämästä.\"\n\n\"Mitä!\" kiljui nälkäinen jätti, \"onko minun siihen asti paastottava?\nOle varuillasi, herra muonamestari, äläkä yllytä minua vihaan, tai\nmurskaan kallosi.\"\n\nToinen ei virkkanut enää sanaakaan, läimäytti vain aitan oven kiinni,\nkiersi avaimen lukkoon ja naurahteli voitonvarmana. Mutta muonamestari,\njoka samalla oli taloudenhoitaja, nauroi ennen aikojaan.\n\n    Iski mestarilta nyt Pikku John\n        Selän melkeinpä kahtia;\n    Vaikka sata talvea eläisi hän,\n        Vielä tuntisi tuskia.\n\nMuonamestari lysähti läjään nurkkaan, ja Pikku John astui eteenpäin\nja antoi aitan ovelle niin hirvittävän potkun, että se ponnahti irti\nsaranoiltaan. Hän astui sisään ja nuoleskeli huuliaan nähdessään\nhyvinvarustetut hyllyt. Iso lihapiirakka, kuori kauniin ruskea, sattui\nensimmäisenä hänen silmiinsä, ja hän leikkasi siitä aimo viipaleen ja\nhuuhtoi sen alas isolla kipollisella kuohuvaa, ruskeaa olutta, jota hän\nlaski nurkassa olevasta tynnyristä. Sitten hän leikkasi kymmenkunta\nviipaletta kylmää hirvenpaistia ja huuhteli ne alas pullollisella\nväkevää Kanarian viiniä, ja niin hän maisteli yhtä ja toista parhaimpia\nherkkuja ja söi hienoimman aterian minkä milloinkaan oli seisaaltaan\nsyönyt, sillä siellä ei ollut istuinpaikkaa ja hänen pöytänään oli\nkorkea hylly.\n\nNo niin, Pikku Johnin näin hauskasti syödessä ja juodessa tuli kokki\naittaan, muonamestaria etsimään. Hetken aikaa kokki tuijotti ihmeissään\nnäytelmää. Tuolla makasi muonamestari voihkien nurkassa, jonne Pikku\nJohn oli hänet paiskannut, ja täällä iso jousimies teki hävitystä\naitan hyllyillä. Tämä hävitys koski kipeästi kokkiin, sillä jousimies\nkävi käsiksi parhaimpiin makupaloihin, joita kokki oli valmistanut\nmetsästysseurueen kotiinpaluuta varten. Kokin kiukku nousi nousemistaan\nja kun hän oli vahva ja rohkea mies, hän hyppäsi jousimiehen kimppuun\nja antoi hänelle kolme navakkaa iskua hartioihin kädessään olevalla\nkepillä.\n\n\"Vannon ja vakuutan\", huusi kokki, \"että sinä olet röyhkein lurjus,\nmikä kenelläkään on talossaan ollut. Kehtaatkin syödä tuolla tavalla!\"\n\n\"Vannon ja vakuutan\", sanoi Pikku John viimeistä suuntäyttä\nnieleskellessään, \"että sinä olet rohkea ja pelkäämätön mies, kun tulet\ntuollaisella tavalla häiritsemään toista hänen aterioidessaan. Ennen\nkuin lähden täältä, tutkin sinua.\"\n\n    John tarttui oivahan miekkaansa\n        Kokki kalpansa kohotti;\n    Ei pakoa kumpikaan aatellut,\n        Vaan taistella uljaasti.\n\nRunsaan tunnin Pikku John ja kokki ottelivat tuimasti keskenään, eikä\nkumpikaan sillä aikaa vahingoittanut toistaan, niin tasaväkisiä he\nolivat kaikissa miekkailutempuissa.\n\n\"Lopeta!\" huudahti Pikku John vihdoin. \"Vannon, että olet paras\ntapaamani miekkailija. Hukkaan menevät hyvät humalat, kun sinunlaisesi\nmies häärää patojen ja pannujen kimpussa keittämässä hienoja ruokia\nmuiden miesten vatsoille.\"\n\n\"Enpä ole virkaani kovinkaan ihastunut\", vastasi kokki, \"mutta mitäpä\nvoin tehdä?\"\n\n\"Niinkö sanot?\" huudahti Pikku John. \"No, jos sinä vain osaat ampua\njousella yhtä hyvin kuin miekkailla, voin ottaa sinut vihreälle salolle\nja hankkia sinulle hyvän isännän, jonka palveleminen tuottaa sinulle\nsuurta tyydytystä.\"\n\n\"Ja kukahan se sitten lienee?\" uteli kokki.\n\nPikku John kumartui eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Robin Hood!\"\n\nKokki hätkähti hämmästyksestä ja seisoi hetken tuijottaen ihmeissään\njousimieheen. Ja olipa hänellä todella syytä olla kummastunut\nhuomatessaan yhden henkipatoista olevan sheriffin palveluksessa. Sitten\nhän kohotti vasemman kätensä.\n\n\"Pistä miekkasi tuppeen\", lausui kokki. \"Tästä päivästä olen teidän\nmiehiänne.\"\n\n\"No syödään sitten yhdessä tätä piirakkaa\", virkkoi Pikku John\nnauraen. \"Olin juuri uudelleen käynyt sen kimppuun, kun sinun keppisi\nsattui hartioihini, ja meidän pieni ottelumme on tehnyt minut taas\nnälkäiseksi.\"\n\nKokki pani miekkansa pois ja kävi sen sijaan käsiksi hyviin ruokiin\nja nouti uusia herkkuja, ja he söivät ja joivat yhdessä ja päättivät\nyhdessä paeta salolle.\n\n\"Mutta tyhjin käsin me emme lähde\", sanoi kokki. \"Minä voin näyttää\nsinulle tien sheriffin aarrekammioon.\"\n\n\"Kunpa pääsisin sinne sisään\", sanoi Pikku John, \"sillä sanovat sen\nolevan täynnä hienoja hopea-astioita, jotka sheriffi on hankkinut\nköyhiltä ihmisiltä kiristämillään sakkorahoilla.\"\n\n\"Puheessa on perää\", sanoi kokki. \"Seuraa minua, niin näytän sinulle\ntien.\"\n\nHe lähtivät aarreaittaan ja näkivät, että sitä suojeli raudoitettu ovi,\njoka oli suljettu terästelkeillä ja vahvoilla teräslukoilla.\n\n\"Noudapa minulle vahvin vasara, minkä löydät\", sanoi Pikku John\nkokille, ja kokki juoksi hakemaan moukaria.\n\nPikku John kohotti ison moukarin korkealle ilmaan ja murskasi lukkojen\npitimet muutamilla hirveillä iskuilla. Sitten he astuivat aarreaittaan.\n\n\"Tuo minulle suurin säkki, minkä saat käsiisi\", sanoi Pikku John\nkokille; ja kokki toi säkin, johon olisi mahtunut vaikka mies. Sitten\nPikku John pani sheriffin hopea-astiat ja hänen rahansa isoon säkkiin\nja heitti säkin olalleen.\n\n\"Nyt salolle!\" sanoi Pikku John, ja kokki osoitti hänelle salaisen tien\npienelle sivuovelle, ja niin he lähtivät matkoihinsa.\n\n\n\n\nXII luku\n\nSHERIFFI YÖTÄ METSÄSSÄ\n\n\nRobin Hood, Much, Puna-Will ja Tuck Munkki seisoivat luolansa lähellä\ninnokkaasti keskustellen.\n\n\"Minä olen huolissani Pikku Johnista\", sanoi Robin. \"Hänen lähdöstään\non jo kulunut muutamia päiviä, emmekä ole kuulleet hänestä sanaakaan.\"\n\n\"Kun ei mitään kuulu, niin asiat ovat hyvin, johtaja\", sanoi Much. \"Jos\nsheriffin miehet olisivat siepanneet uljaan toverimme, tietäisi sen nyt\njo koko maakunta.\"\n\n\"Lähden mielelläni kaupunkiin kuulostamaan, saisinko joitakin tietoja\",\nsanoi Puna-Will.\n\n\"Ei, ei, minä lähden\", sanoi Tuck Munkki. \"Pukeudun kuljeksivaksi\npyhiinvaeltajaksi. Siinä asussa voin turvallisesti tulla ja mennä mihin\nhyvänsä.\" Samassa hän hätkähti ja kohotti kätensä. \"Katsokaa tuonne!\"\nhän huudahti. \"Katsokaa tuonne! Siinä paha, missä mainitaan. Kautta\nkaapuni ja rukousnauhani, ellei tuo iso koljo, jolla on säkki selässä,\nole Pikku John, en ole uskollinen kirkon mies.\"\n\nHänen toverinsa kääntyivät äkkiä ja huikkasivat ilohuudon, kun\njättimäinen jousimies saapui heidän luokseen.\n\n\"Kunnon poika!\" huusi Robin Hood. \"Kautta pyhän äidin, Pikku John,\nolenpa iloinen saadessani sinut takaisin. Ja mitä tietoja tuot\nNottinghamista?\"\n\n\"Minä tuon terveisiä sheriffiltä\", sanoi Pikku John kumartaen. \"Tuon\nmyöskin sheriffin kokin\", ja hän osoitti toveriaan kumartaen uudelleen.\n\"Ja sitä paitsi\", hän jatkoi, \"tuon vielä sheriffin aarteet.\"\n\nHän kumarsi vielä kerran, heitti säkin maahan, ja sen sisältö kilisi\nja kalisi iloisesti. Hänen toverinsa huusivat ja taputtivat käsiään\nja nauroivat kovalla äänellä nähdessään kauniit hopea-astiat ja sen\nrahanpaljouden, mikä säkistä tuli esiin.\n\n\"Pahoin pelkään, ettet ole tuonut näitä tavaroita sheriffin\nsuostumuksella\", nauraa hihitteli Robin Hood, ja samassa tuli Will\nStutely juosten heidän luokseen tuomaan uutisia.\n\n\"Johtaja!\" huusi Will, \"niin totta kuin elän, on sheriffi itse\nmetsästämässä Holly Chasessa. Näin metsästysseurueen kiitävän\neteenpäin puiden lomitse ja juoksin varoittamaan sinua.\"\n\n\"Niinkö, Will?\" huusi Pikku John. \"No kautta jousimiehen kunnian,\nsitten minä sanon, että kun meillä on sheriffin kokki ja sheriffin\naarteet, niin sieppaamme sheriffin itsensäkin\", ja Pikku John lähti\njuoksemaan metsään minkä kintuista lähti.\n\nPikku John juosta vilisti hetkeksikään pysähtymättä, kunnes saapui\nHolly Chaseen, ja siellä hän näki sheriffin kovin ärtyneenä ratsastavan\nhitaasti eteenpäin. Koirat haukkuivat ja torvet soivat, mutta\nmerkkiäkään ei näkynyt siitä, että metsämiehillä olisi ollut onnea.\nPikku John riensi sheriffin luo ja kumarsi hänelle syvään.\n\n\"Jumala teitä suojelkoon, armollinen herra!\" hän huusi.\n\n\"Kas, Reynaud Greenleaf\", sanoi sheriffi, \"mistä sinä tulet?\"\n\n\"Olen seurannut teitä metsään, armollinen herra!\" huusi Pikku John.\n\"No, miten sujuu metsästys, herra sheriffi?\"\n\n\"Ei yhtään, ei yhtään, hyvä Greenleaf\", vastasi sheriffi. \"Olemme\nkuluttaneet koko päivän koirinemme ja torvinemme pääsemättä edes\nainoankaan hirven jäljille.\"\n\n\"No sallikaa minun sitten, armollinen herra, neuvoa teille, missä on\nriistaa!\" toimitti Pikku John. \"Kävelin metsässä ja siellä kohtasi\nsilmiäni sorea näky, soreampi varmaan kuin milloinkaan ennen. Näin\nuljaan uroshirven, vihertävän värisen, ja sen seurassa puoliväliin\ntoistasataa otusta yhdessä laumassa. Uroksen sarvet olivat niin\nterävät, etten uskaltanut ampua siihen pelosta, että se hyökkäisi\nkimppuuni ja surmaisi minut.\"\n\n\"Ihmeellinen näky tosiaankin, Reynaud Greenleaf\", lausui sheriffi,\n\"juuri sellainen, jota minä mielelläni katselisin. Johda minut sinne.\"\n\n\"Lähtekää vain kanssani sinne, herra\", sanoi Pikku John, \"ja minä\nnäytän teille sen komean, ison uroksen.\"\n\nPikku John lähti juoksemaan takaisin niin tulista kyytiä, että\nsheriffin oli pakko panna hevosensa laukkaamaan, ja sillä tavoin\nisäntä palvelijoineen erkani muusta seurueesta. Pian he saapuivat\npuiden lomassa olevalle aukiolle, ja siellä seisoi Robin Hood\nLincolnin-vihreässä puvussaan, torvi kädessä.\n\n\"Katsokaa, herra sheriffi!\" huudahti Pikku John, \"tässä on se komea\nhirvi!\"\n\nJa samassa Robin Hood töräytti torvellaan merkkitoitotuksen, ja\nheti syöksyi puiden piilosta puolisentoistasataa jousimiestä, jotka\ntervehtivät sheriffiä kovalla huudolla, mikä sai metsän kaikumaan.\nSheriffin miehet kuulivat huudon ja pakenivat, mutta sheriffi oli\nhenkipattojen keskellä ja tiesi olevansa vanki.\n\n    Sheriffi seisoo vain,\n        hän murheissansa on;\n    \"Voi, Reynaud Greenleaf, voi,\n        mun petit, kelvoton!\"\n\n\"Vannon, herra\", sanoi Pikku John, \"että saatte syyttää itseänne.\nJos olisitte pitänyt taloutenne paremmassa järjestyksessä, olisin\nminä saanut päivälliseni oikeaan aikaan eikä tätä olisi mahdollisesti\ntapahtunut.\"\n\n\"Tervetuloa salolle, sheriffi!\" sanoi Robin, mutta sheriffi oli\nedelleen hyvin yrmeän näköinen ja pelkäsi, miten hänen käy, kun\npakomahdollisuuksia ei ollut. Samassa Pikku John tarttui hänen\nhevosensa suitsiin ja lähti astumaan eteenpäin henkipattojen seuratessa\nperässä. Kolme mailia kuljettuaan he saapuivat metsän sydämessä\nolevalle avonaiselle kentälle. Iso nuotio loimusi aukion keskellä,\niloinen pihisevä ääni kantautui korviin ja miellyttävä haju tunkeutui\nsieraimiin. Sheriffille herahti vesi suuhun, sillä hän oli hyvin\nnälissään, ja hänen silmänsä aukenivat selko selälleen, kun hän näki\noman kokkinsa siinä paistamassa mainioita hirvenlihaviipaleita.\n\n\"Saatte illastaa kanssamme, sheriffi!\" sanoi Robin Hood. \"Ruokamme on\nkyllä yksinkertaista, mutta nälkä on oleva kuninkaallisena kastikkeena\nnäissä kuninkaallisissa kesteissä, sillä sellaiset ne tietenkin ovat,\nkoska illalliseksi syömme kuninkaan hirveä.\"\n\nSheriffi istuutui tammen juurelle ja vilkuili levottomana ympärilleen.\nHän oli tehnyt monta yritystä siepatakseen nuo junkkarit ja nyt he\nolivatkin siepanneet hänet. Hän tiesi, että he olisivat olleet varman\nkuoleman omat, jos olisivat joutuneet hänen käsiinsä, ja nyt ollessaan\nheidän seurassaan hän tunsi päänsä olevan hyvin löyhästi hartioissa\nkiinni. Samassa Robin Hood tuli hänen luokseen.\n\n\"Illalliselle, illalliselle, herra sheriffi!\" hän huusi. \"Joutukaa,\nerinomainen hirvipaisti odottaa meitä.\"\n\nSheriffi lähti heti, sillä hän oli hyvin nälissään ja sitä paitsi\nhänessä heräsi toivo, että henkipatot ehkä säästävät hänen henkensä. Ei\nnäyttänyt luultavalta, että heillä oli kovinkaan pahoja aikeita hänen\nvaralleen, koska ensi työkseen tarjosivat hänelle hyvän illallisen.\n\nAteria oli katettu nurmikolle, ja silmäys ruoka-astioihin sai sheriffin\nihmetyksestä suu auki töllistelemään: hirvenlihaviipaleet oli ladottu\naito hopeavadeille.\n\n\"Onpa täällä tosiaankin metsäoloiksi komeata\", sheriffi virkkoi.\n\"No, eivätkö vain syökin nämä rosvot oikein hopealautasilta; itse\nkuninkaalle ei voisi tarjoilla sen hienommin!\"\n\nMutta kun sheriffi katseli tarkemmin ja huomasi, että siinä oli\nhänen oma hopeakalustonsa, hänen leukansa loksahti alas sellaisella\ntavalla, että kaikki henkipatot purskahtivat kaikuvaan nauruun, niin\nhullunkurinen oli hänen kasvojensa äkillinen muutos.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" hän karjui tummanpunaisena raivosta. \"Minun\noma hopeakalustoni, ja täällä se onkin noiden varkaiden ja rosvojen\nkäsissä. Voi Reynaud Greenleaf, Reynaud Greenleaf, minä epäilen sinun\nolevan kaiken tämän takana.\"\n\nIso junkkari virnisteli sheriffille ja sanoi: \"Sanokaa minua vain Pikku\nJohniksi, herra sheriffi. Olen heittänyt sen toisen nimen kuten ihmiset\nheittävät menemään vanhan viitan.\"\n\nPikku John! Julmana välkkyi sheriffin silmä kun hän kuuli, miten häntä\noli petetty ja pidetty pilkkana. Hänen palvelijansa Reynaud Greenleaf\noli ollut tuo pelottava Pikku John valepuvussa, eikä hän ollut tuntenut\ntätä. Hän heittäytyi pitkäkseen nurmikolle eikä vähään aikaan saattanut\nsyödä pelkästä surusta ja mielipahasta. Mutta Robin Hood pyyteli häntä\nniin kohteliaasti ja hänen nälkänsäkin palasi yhä ankarampana, että\nsheriffi lopuksi söi vankan illallisen.\n\nNo niin, syötyään kunnon aterian sheriffillä oli tapana säännöllisesti\npanna maata pehmeälle höyhenvuoteelle ja nukkua yönsä makeasti, mutta\nmetsässä ei ollut höyhenvuoteita.\n\n\"Saatte jäädä meidän luoksemme, sheriffi\", sanoi Robin Hood, \"ja tämän\nyön saatte nukkua metsävuoteella. Se on vain oikeus ja kohtuus, koska\nteidän sortonne on ajanut monen miesraukan metsään, jossa hänen täytyy\nmaata paljaalla maalla ja jossa hän tuskin saa vaippaa peitteekseen.\"\n\nRobin Hood antoi määräyksensä Pikku Johnille, ja tämä riisui\nsheriffiltä säärystimet ja kengät ja turkisviitan ja paksun ihokkaan.\nSitten sheriffille annettiin Lincolnin-vihreä viitta ja iloisena hän\notti sen ja kääriytyi siihen.\n\n\"Ja nyt hyvää yötä, sheriffi\", sanoi Robin Hood.\n\n\"Hyvää yötäkö?\" sanoi sheriffi. \"Mutta missä minä nukun? Missä on\nvuoteeni?\"\n\n\"Vuoteenne!\" naurahti Robin Hood. \"Sehän on juuri sama vuode, jota\nmiehenikin käyttävät. Katsokaa heitä ja tehkää samoin.\"\n\nHän osoitti kädellään, ja sheriffi näki, että karaistuneet henkipatot\nheittäytyivät maahan nukkumaan, ja käsitti, että hänen oli pakko tehdä\nsamoin. Lincolnin-vihreihin viittoihin kääriytyneinä Robin Hoodin\nseuralaiset ojentautuivat nurmikolle, ottivat koholla olevan juuren\npäänalaisekseen ja vaipuivat tuota pikaa syvään uneen, kuten ainakin\nväsyneet miehet, jotka viettävät ulkoilmaelämää.\n\nSheriffin täytyi laskeutua samalle vuoteelle, mutta hänelle se oli\ntuskan vuode. Hän yritti nukkua, mutta teräväsärmäinen juuri pisti\nhäntä kylkeen, ja hän pyörähti ympäri. Sitten iso kivi sattui hänen\nselkänsä alle ja hän etsi uuden paikan. Siellä taas ei ollut mitään,\nmihin olisi päätänsä nojannut, ja hän siirtyi toiseen paikkaan, missä\nkohollaan oleva ruohoturve muodosti jonkinlaisen pieluksen. Mutta nyt\nhän ei voinut nukkua, sillä hän vapisi vilusta. Kaiken kaikkiaan hän\nsiis vietti mitä hirveimmän yön saamatta hiukkaakaan unta silmiinsä, ja\nhän oli hyvin iloinen nähdessään idässä harmaan päivänkajastuksen. Hän\nnousi ja asteli edestakaisin saadakseen itsensä lämpimäksi, ja Robin\nHood tuli hänen rinnalleen.\n\n\"Oletteko milloinkaan nukkunut hienommalla vuoteella, herra sheriffi?\"\nhuusi henkipatto. \"Mitä arvelette meidän elintavoistamme täällä\nvihreiden puiden alla?\"\n\n    Sanoi sheriffi: \"Ankarammin ei\n        Elä munkki, ei erakkokaan;\n    En Englannin kaikesta kullasta\n        jäisi tänne mä asumaan.\"\n\n    \"Ja kuitenkin\", Robin vastasi, \"jäät\n        Koko vuodeksi luoksemme;\n    Sinut, ylpeä sheriffi, totutan\n        Henkipattojen tavoille.\"\n\nKun sheriffi kuuli Robinin sanovan, että hänen oli jäätävä vangiksi\nmetsään kokonaiseksi vuodeksi, masentui hän kokonaan ja voihki ääneensä.\n\n\"Robin Hood!\" hän huusi. \"Sanon sinulle, että mieluummin kuolen kuin\nvietän toisen samanlaisen yön metsässä. Hakkaa pääni poikki ja minä\nannan sinulle anteeksi. Mutta jäädä tänne viettämään henkipaton elämää!\nEi, en mistään hinnasta!\"\n\nRobin naurahti. \"Epäilemättä teistä tulisi hyvin kehno oppilas minun\nkouluuni\", hän sanoi, \"mutta mitä minä sitten teille teen?\"\n\nSheriffi alkoi silloin kiihkeästi rukoilla henkensä ja vapautensa\npuolesta ja lupasi lupaamasta päästyäänkin olla vastaisuudessa Robin\nHoodin harras ystävä, jos hän vain tällä kertaa pääsisi menemään.\n\nRobin Hood kuunteli; sitten hän kohotti kätensä keskeyttääkseen vangin\nrukousten tulvan.\n\n\"Kuulkaa, herra sheriffi!\" huudahti henkipatto ja loi kirkkaista\nsilmistään läpitunkevan katseen sheriffiin. \"Teidän henkenne ei ole\nhetkeäkään ollut vaarassa minun puoleltani. Mutta älkää kuvitelkokaan,\nettä se riippuu teitä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta. En\nkunnioita teitä vähääkään. Mutta kunnioitan teidän virkaanne. En tahdo\ntehdä väkivaltaa kuninkaan edustajalle. Ellei hän olisi teitä asettanut\nvirkaanne, ripustaisin teidät tämän metsän korkeimpaan puuhun. Ja nyt\nennen lähtöänne minun on saatava eräs lupaus.\" Kuten vanha balladi\nkuuluu:\n\n    \"Kautta kirkkaan kalpani\", lausui Hood.\n        \"Nyt joudut vannomaan,\n    Ettet milloinkaan enää ahdista\n        Mua merellä, maallakaan.\n\n    Ja jos kohtaat jonkun miehistäin\n        Joko päivin taikka öin.\n    Niin lupaa ja vanno pyhästi\n        Heit' autella kaikin töin.\"\n\nSheriffi oli hyvinkin halukas lupaamaan ja saamme nähdä, miten hän ne\npiti. Mutta Robin uskoi hänen sanaansa ja antoi hänelle hänen hevosensa\nja johdatti hänet pois metsästä Nottinghamiin vievälle tielle.\n\nSheriffi siis palasi kotiinsa alla päin, kaikki jäsenet pakottavina ja\nkatkerasti murehtien tyhjää aarreaittaansa.\n\n\n\n\nXIII luku\n\nROBIN HOOD KOHTAA VIHREÄN YRJÖN JA SITTEN ERÄÄN KERJÄLÄISEN\n\n\n    On hilpeä karsinanvartija\n        Vihannaisessa Wakefieldiss',\n        Vihannaisessa Wakefieldiss'.\n\nEräänä päivänä Robin Hood, Puna-Will ja Pikku John käyskentelivät\nvaltatiellä. He olivat menneet metsän tuolle puolen ja saapuneet\navoimelle kentälle, kun kuulivat iloisen äänen laulavan. He pysähtyivät\nkuuntelemaan ja kuulivat seuraavat sanat:\n\n    Ei kartanon herrat, ei ritarit,\n        Ei paronit urheatkaan,\n        Ei paronit urheatkaan,\n    Tohdi astua Wakefieldin kaupunkiin:\n        Karja pantiksi otetaan.\n\nNuo kolme henkipattoa kulkivat vähän matkaa eteenpäin ja näkivät\nsilloin rotevan, iloisen näköisen miehen istuvan maassa, selkä\norjantappurapensaaseen, ja liverrellen kuin mustarastas.\n\n\"Tunnen hänet\", sanoi Pikku John. \"Se on Vihreä Yrjö, Wakefieldin\nkarsinavahti.\"\n\nKarsinavahti oli mies, joka piti huolta takavarikkokarsinasta, ja hänen\nvelvollisuutensa oli sulkea sinne kaikki kuljeksivat elukat.\n\n\"Näyttää iloiselta mieheltä\", tuumaili Robin Hood; \"mutta hän ei ole\nniitä, joita me etsimme. Lähdetään tuonne päin\", ja hän poikkesi\ntieltä. Mutta tuskin he olivat kulkeneet kymmenkunta askelta, kun\nkarsinavahti lakkasi laulamasta ja huusi heitä pysähtymään:\n\n    \"Hoi, takaisin, veikkoset,\n        Tielle väärälle lähditte;\n    Ootte valtatieltä te poikenneet\n        Ja menossa pelloille.\"\n\n\"Tässäpä rohkea mies\", sanoi Robin Hood hiljaa seuralaisilleen. \"Meitä\non kolme ja hän on yksin ja kuitenkin hän kieltää meitä poikkeamasta\nvaltatieltä.\"\n\n\"Luullakseni hän on niin uljas mies kuin täältä pohjoisesta ikinä\nvoi löytää\", lausui Pikku John. \"Hän on tietääkseni voittanut monta\nmainiota vetoa miekalla ja kilvellä.\"\n\n\"Koetellaanpa häntä\", sanoi Robin. \"Rohkea luonto on minulle mieleen\nja mielelläni liitän hänet joukkoomme, jos hän kalskahtaa oikealta\nmetallilta.\"\n\n\"Miten aiot häntä koetella, johtaja?\" kysyi Puna-Will.\n\n\"Voi taivahan taatto, minäpä keksin ankaran kokeen\", vastasi Robin\nHood. \"Me hyökkäämme kaikki kolme hänen kimppuunsa muka vihoissamme\nhänen kiellostaan, ja jos hän pitää puoliaan sellaista ylivoimaa\nvastaan, hän on kyllin arvokas mies veljeskuntaamme.\"\n\n\"No, no!\" karjui samassa karsinavahti. \"Älkää siellä seisoko keskenänne\njuttelemassa, vaan lähtekää pellolta ja palatkaa maantielle.\"\n\n\"Mitä!\" huusi Robin. \"Luuletko meidän alistuvan määräyksiisi, röyhkeä\nlurjus. Kautta Maarian, mepä karsimme korvat päästäsi.\" Ja hän tempasi\nmiekkansa ja hyökkäsi karsinavahtia kohti, ja Pikku John ja Puna-Will\nseurasivat heiluttaen kirkkaita miekkojaan päänsä päällä sekä huutaen:\n\"Aivan niin, johtaja! Karsi lurjukselta korvat metsäpuukollasi!\"\n\nKarsinavahti kääntyi ja lähti juoksemaan hirmuista vauhtia. Mutta\nhänen aikomuksensa ei ollut paeta, hän vain pyrki leveän, vanhan\norapihlajan luo ja siinä hän asettui selkä runkoa vasten ja jalka\nkiveen nojaten. Samassa oli välkkyvä miekka esillä ja kilpi pystyssä\nja hän oli valmis ottamaan hyökkääjät vastaan. Nämä syöksyivät hänen\nkimppuunsa, ja heidän miekkansa kalskahtelivat hänen kilpeensä, sillä\nyhtä nopeasti ja ihmeteltävän näppärästi kuin he iskivät häneen, hän\ntorjui iskut teräskilvellään. Vieläpä hän kävi itse antamaan niin\npontevia vastaiskuja, että henkipatot olivat vähällä saada samasta\nsarvesta takaisin. Ennen pitkää Robin Hood oli saanut varmuuden siitä,\nettä Vihreä Yrjö oli tosiaankin vahvakätinen mies.\n\n    \"Jo riittää, jo riittää\", nyt huusi Hood.\n        \"Tekin, mieheni, lakatkaa!\n    En miekan käytössä vartijaa\n        näin tiedä mä taitavaa.\"\n\nTaistelu siis keskeytyi ja karsinavahti oli iloinen saadessaan\ntilaisuuden hengähtää ja nojata miekkaansa. Siitä huolimatta hän piti\ntarkasti silmällä henkipattoja ja oli valmis millä hetkellä hyvänsä\ntarttumaan miekkaansa ja kilpeensä.\n\n\"Kuulehan!\" sanoi Robin Hood, \"sinä olet mieleni mukainen mies,\nkarsinavahti. Haluatko seurata minua?\"\n\n\"Minne sitten?\" kysyi vahti.\n\n\"Iloisen, vihreän salon sydämeen\", vastasi Robin, \"jossa reippaat\nmieheni ajavat hirviä metsäaukioita pitkin ja elävät ihanassa\nvapaudessa.\"\n\n\"Kuka sitten olet?\" huudahti karsinavahti.\n\n\"Olen Robin Hood\", henkipatto vastasi.\n\nVahti pisti miekan tuppeensa, viskasi kilpensä pois, astui eteenpäin ja\nlaski kätensä Robinin käteen.\n\n\"Olen sinun miehiäsi!\" hän heti sanoi. \"Olen jo kauan halunnut tavata\nsinua ja rakastan villiä, vapaata elämää. Ota minut joukkueeseesi.\"\n\n\"Kernaasti, kelpo mies\", huudahti Robin Hood. \"Ja tässä on vastaisia\ntovereitasi: Pikku John ja Puna-Will.\"\n\n\"Vai Pikku John, sitäpä ajattelinkin\", sanoi karsinavahti jättiläisen\nkäteen tarttuen. \"Olen nähnyt sinut Wakefieldissä entiseen aikaan,\nennen kuin lähdit metsään.\"\n\nPikku John ja Puna-Will puristivat uuden toverinsa kättä, ja sitten he\nkaikki neljä asettuivat puun alle syömään karsinavahdin eväspussista.\nKun leipä ja liha ja olut oli nautittu, sanoi Robin kolmelle\nseuralaiselleen: \"Jääkää te tänne pitämään silmällä valtatietä. Minä\nlähden vähän etemmäksi, ja ellei minulle satu mitään seikkailua palaan\ntuota pikaa.\"\n\n\"Ja ellei meille satu mitään seikkailua, johtaja\", tiedusteli Pikku\nJohn, \"niin mitä sitten?\"\n\n\"No niin, lähtekää seuraamaan minua\", sanoi Robin Hood.\n\nKolme miestä jäi rupattelemaan orapihlajan alle, ja Robin lähti\nastelemaan tietä eteenpäin. Noin kahden mailin päässä tie yhtyi\ntoiseen, ja tienristeyksessä Robin seisoi hyvän aikaa. Vihdoin hän näki\nkerjäläisen tulla patikoivan pitkin, tasaisin askelin. Kerjäläinen\nlähestyi Robinia, ja tämä seisoi tarkaten häntä.\n\n\"Asteleepa tuo ukkeli totisesti jykevin askelin\", arveli Robin, \"ja\nkädessä hänellä on jämeä, raskas ryhmysauva. Olen kuullut, että\ntuontapaiset vahvat roikaleet usein kokoavat arvokkaita esineitä ja\nettä likainen pussi usein sisältää keventämisen arvoisen kuorman.\nKäydäänpäs hieman juttusille.\"\n\nRobin siis asettui tielle odottamaan kerjäläistä. Tämä oli huomannut\nhenkipaton, mutta lähestyi edelleen samanlaisin pitkin, tasaisin\naskelin, ei entistä nopeammin eikä hitaammin. Kuta lähemmäksi hän\ntuli, sitä selvemmin kävi ilmi, että hän oli hyvin hankala lintu\nkynittäväksi. Hänen repaleensa liehuivat tuulessa, ja rei'istä\npilkistävät ruskeat käsivarret ja jalat näyttivät paksuilta ja\nvoimakkailta. Hänen risainen viittansa oli paikattu kaikilla\nsateenkaaren väreillä, ja päässään hänellä oli kolme vanhaa hattua\npainettuina toinen toisensa päälle. Kaulasta riippui iso, vahvaan\nnahkahihnaan kiinnitetty laukku.\n\n\"Pysähdy, mies\", sanoi Robin, \"pysähdy vähän juttelemaan kanssani.\"\n\nKerjäläinen ei ollut kuulevinaan puhetta, puski vain suoraan eteenpäin\nhidastamatta käyntiään. Silloin Robin hypähti suoraan kerjäläisen eteen\nsanoen: \"Mutta joka tapauksessa sinun on pysähdyttävä.\"\n\n\"Kautta kunniani\", sanoi kerjäläinen, \"mutta en suinkaan aio totella\nsinua. Kuule, minulla on pitkä taival edessäni tänään enkä halua saapua\nmajapaikkaani myöhään, sillä silloin, katsos, olisi kaikki syöty ja\nnäyttäisin aika hölmöltä, jos saapuisin liian myöhään viimeiselle\naterialle.\"\n\n\"Tuohan kuuluu komealta\", sanoi Robin, \"sinä pidät tiukasti kiinni\nomasta illallisestasi, mutta entä minun? Kuule, lainaa minulle vähän\nrahaa, niin menen lähimpään majataloon.\"\n\n\"Rahaa!\" huusi kerjäläinen. \"Minulla ei ole rahaa lainata, ja jos\nolisikin, en lainaisi sinulle penniäkään. Olethan yhtä nuori mies\nkuin minäkin ja aivan yhtä ketterä toimimaan. Lähde laputtamaan ja\nhankkimaan itsellesi rahaa. Jos odotat saavasi ostaa leipää minulta\nlainaamillasi rahoilla, niin et seuraavaan kahteentoista kuukauteen saa\nmitään syödäksesi, sen vakuutan.\" Robin tulistui ja vastasi kiivaasti.\n\"No oletpa sinä tosiaankin hävytön lurjus. Laske laukkusi maahan,\nkerjäläinen, niin katson, mitä siinä on. Irroita hihnat, tai kiskon sen\nselästäsi omin käsin. Vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi ainoa\nkolikko, niin otan siitä selvän, ennen kuin lähden.\"\n\n\"Kaksi kauppaan tarvitaan\", ilkkui kerjäläinen. \"Entäpä jos en tottele\nsinua?\"\n\n\"Sitten keksitään muuta!\" huudahti Robin. \"Jos uskallat nostaa hälyä,\naion koettaa, eikö leveän nuolen pää pysty kerjäläisen nahkaan.\"\n\n\"Viisaampaa olisi antaa minun olla rauhassa\", sanoi kerjäläinen\njulmasti hymyillen. \"Tikut minä vetelen sinun jousistasi ja nuolistasi.\nSinulle koituu minusta vain harmia, varoitan sinua.\"\n\nRobin oli nyt niin vihoissaan, että heilautti jousensa ylös ja asetti\nleveän nuolen jänteeseen. Mutta vaikka hän olikin nopea, kerjäläinen\noli vieläkin nopeampi. Hän antoi isolla piikkisauvallaan niin äkillisen\nja voimakkaan iskun, että jousi ja nuoli menivät säpäleiksi.\n\nNähdessään jousensa ja nuolensa käyttökelvottomina Robin laski kätensä\nmiekkansa kahvaan. Taas tulla tuiskahti piikkisauva ja iski Robinia\nrystysille, niin että hänen kätensä turtui eikä hän enää kyennyt\nvetämään miekkaansa. Sitten tuli kolmas hirvittävä isku, räiskis!\nja iso ryhmysauva räsähti Robinin päähän kaataen hänet pitkäkseen\nmaahan. Topakka kerjäläinen nojasi sauvaansa ja alkoi nauraa ja pilkata\nRobin-raukkaa.\n\n\"Nouse jaloillesi, mies!\" hän sanoi nauraa hohottaen. \"Varhaista on\nvielä mennä levolle. Nouse laskemaan minulta ottamiasi rahoja ja\nsitten voit mennä ravintolaan viettämään iloisia kemuja ystäviesi\nkanssa juoden olutta ja viiniä kerjäläisen kustannuksella. Ylös siitä,\nkuuletko!\"\n\nMutta Robin oli saanut liian ilkeän iskun päähänsä noustakseen\nkovinkaan kiireesti, ja vielä vähän pöyhisteltyään kaatuneen\nvihollisensa kustannuksella kerjäläinen lähti matkoihinsa.\n\nTuskin kului viittä minuuttia, kun Pikku John, Puna-Will ja Vihreä\nYrjö, iloinen karsinavahti, tulivat tietä pitkin. Heille ei ollut\nsattunut mitään seikkailua ja niin he olivat lähteneet seuraamaan\njohtajaansa. Nähdessään hänen makaavan pitkänään maantiellä he alkoivat\njuosta kaikin voimin ja olivat kohta hänen kohdallaan.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, johtaja?\" huusi Pikku John, \"mikä sinua vaivaa?\nJousesi ja nuolesi ovat säpäleinä ja pääsikin on puhki. Mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Tosiaankin, kelpo miehet\", vastasi Robin kohoten istualleen, \"olen\nkohdannut kerjäläisen, joka osaa käytellä piikkisauvaansa sellaisella\ntavalla, että harvoja löytynee hänen vertaisiaan\"; ja hän kertoi koko\njupakan.\n\n\"Se on valhe\", kiljui Pikku John, \"että joku kerjäläinen saa pidellä\nnoin pahoin päällikköäni ja itse pääsee ehjin nahoin! Jää sinä,\nPuna-Will, johtajamme luo, ja me toiset lähdemme ajamaan sitä vietävän\nroistoa takaa ja vaatimaan häntä tilille.\"\n\nNiin sovittiin asiasta, ja Puna-Will alkoi sitoa Robinin päätä, Pikku\nJohnin ja karsinavahdin lähtiessä ajamaan kerjäläistä takaa.\n\n\"Varokaa hänen piikkisauvaansa\", huuteli Robin heidän jälkeensä, mutta\nPikku John vastasi:\n\n    \"Ei auta häntä sauvansa,\n        Se kohta todetaan.\n    Pian tänne taas käy matkansa,\n        Ja sitten päätät vaan,\n    Puuhunko ukko hirtetään\n        Vai muuten surmataan.\"\n\n\"Tiedän varman keinon, jolla saamme hänet käsiimme\", sanoi Pikku John\nVihreälle Yrjölle, kun he riensivät eteenpäin. \"Tässä aivan lähellä\nkulkee metsän kautta oikotie, ja sitä käyttämällä on matka kolme\nmailia lyhyempi kuin valtatietä.\" Miehet siis oikaisivat metsän poikki\nja juoksivat yli laaksojen ja kukkulain, innokkaina pääsemään miehen\nedelle, joka oli heidän johtajalleen antanut sellaisen löylytyksen.\nVihdoin he saapuivat laaksossa olevaan pieneen metsikköön, jonka kautta\nvaltatie kulki. Pikku John kumartui alas tarkastamaan maantien pölyä.\n\n\"Ei ole vereksiä ihmisen tai eläimen jälkiä\", hän sanoi, \"joten\nkerjäläinen ei vielä ole mennyt ohi.\"\n\n\"Hän joutuu käsiimme\", sanoi Vihreä Yrjö, \"ja panemme hänet omalla\nnahallaan maksamaan tämänpäiväiset tekosensa.\"\n\nEräässä kohden tie oli kapea kulkien kahden tammen välitse. Toverukset\npiiloutuivat kumpikin tammensa taakse odottamaan saalistaan. Samassa\nkerjäläinen jo tulikin tietä pitkin, eikä hänen astuntansa ollut\ntavallistakaan nopeampaa eikä hitaampaa, ja hän vihelteli itsekseen,\naivan kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää. Mutta kun hän oli\nmenossa tammien välitse, ampaisivat Pikku John ja Vihreä Yrjö hänen\nkimppuunsa. Pikku John käytteli pelottavaa sauvaansa, ja Vihreä Yrjö\nveti esiin tikarinsa ja piti sitä hänen rintaansa suunnattuna.\n\n\"Katala konna!\" huusi Yrjö, \"heitä karttu käsistäsi tai painan tikarin\nrintaasi.\"\n\nKerjäläinen hellitti sauvansa, ja Pikku John otti sen ja iski sen\nnurmikkoon rautakärki edellä.\n\n\"Säästäkää henkeni!\" huusi kerjäläinen huomatessaan auttamattomasti\nolevansa noiden kahden voimakkaan miehen käsissä. \"Pankaa pois tuo\nruma tikari, muuten kuolen pelosta. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun\ntahdotte surmata minut?\"\n\n\"Pahaa!\" kiljui Pikku John. \"Pahaa tarpeeksi asti, sinä ryysyinen\nroisto! Olet ollut vähällä surmata jaloimman miehen ja parhaimman\njohtajan mikä milloinkaan on syntynyt.\n\n    \"Pian luokseen käyt sa köysissä,\n        Hän sitten päättää vaan,\n    Puuhunko sinut hirtetään\n        Vai muuten surmataan.\"\n\nMutta kerjäläinen rukoili rukoilemistaan henkensä puolesta. \"Kunnon\nherrasmiehet\", hän sanoi. \"Mitä teitä hyödyttäisi riistää henki\nköyhältä kerjäläiseltä. Antakaa minun mennä, niin annan teille ne sata\npuntaa ja lisäksi ne muutamat hopeakolikot, jotka ovat piilossa pussini\npohjalla. Siinä ovat kaikki monivuotiset säästöni, mutta parempi on\nihmisen luopua rahastaan kuin hengestään.\"\n\n\"Kuulkaa tuota roistoa!\" huudahti Vihreä Yrjö. \"Hänellä on sata puntaa\nja enemmänkin kerjuupussissaan. Ei tosiaankaan ole koiraa karvoihin\nkatsomista, sanon minä.\"\n\n\"Minua asia ei ollenkaan hämmästytä\", sanoi Pikku John, \"sillä olen\nusein huomannut, että repaleinen takki peittää rikkauksia näinä\nepävakaisina aikoina. Mutta kuule, mies, tyhjennä varastosi ja näytä\nmeille rahat.\"\n\n\"Mielelläni!\" huusi kerjäläinen ja päästi hihnoista ison nahkalaukkunsa\nja laski sen maahan niin varovasti kuin se olisi ollut hyvin raskas. No\nniin, navakka tuuli puhalsi laakson läpi, tuuli, joka pani kerjäläisen\nryysyt liehumaan hänen ympärillään, ja hän kääntyi selin siihen aivan\nkuin välttääkseen purevaa viimaa. Pikku John ja Vihreä Yrjö tuijottivat\nvankiinsa kiihkeinä näkemään mitä hänen pussissaan oli, ja seurasivat\nhänen jokaista liikettään, kun hän aukaisi hihnat soljista.\n\nKerjäläinen upotti molemmat kätensä isoon laukkuun ja kohotti ne\nsitten. Mutta ne eivät olleet täynnä rahaa, vaan jauhoja, joita hän\nviskasi suoraan odottavien henkipattojen silmille. Silmänräpäyksessä\nPikku John ja Vihreä Yrjö olivat sokaistuneita ja tukehtumaisillaan.\nJauhopöly täytti heidän silmänsä, nenänsä ja sieraimensa, kunnes he\neivät voineet nähdä eivätkä hengittää. Vahva tuuli auttoi kerjäläistä,\ntupruttaen jauhot sokaisevaksi pyörteeksi, joka kokonaan peitti\nnäkyvistä tuon kekseliään veitikan.\n\nKourallisen jauhoja toisensa jälkeen kerjäläinen syyti heidän päälleen\nja lopuksi hän pudisti ison laukkunsa heidän silmilleen. Henkipatot\nkoettivat huutaa raivoissaan, mutta jauho salpasi heidän henkensä\neivätkä he voineet muuta kuin syljeksiä ja rykiä. He hieroivat\nrystysillään silmiään poistaakseen niistä jauhopölyn, mutta se vain\npahensi asiaa, sillä kuta enemmän he hieroivat, sitä vähemmän he\nnäkivät.\n\nSitten kerjäläinen hypähti ja tarttui isoon piikkisauvaansa, joka\noli siinä, mihin Pikku John sen oli iskenyt. \"Entä nyt, hyvät\nherrat!\" hän huusi. \"Nähtävästikin olen tehnyt teille pahoin, kun\ntuhrasin vaatteenne jauhoihin. Mutta odottakaa, minä kyllä puistelen\ntakkinne\", samassa hän alkoi hutkia heitä nopeaan ja voimakkaasti\nisolla sauvallaan. Mäiskis! mäiskis! jymähteli iso sauva henkipattojen\nhartioihin, ja pilvenä pölisi taas jauho iskujen jäljiltä. Pikku John\nja Vihreä Yrjö hapuilivat sinne tänne koettaen tarttua kerjäläiseen,\nmutta tämä väisteli heitä helposti ja pieksi heitä lakkaamatta, lyöden\nmilloin ja mihin vain halutti: sauva kävi päähän ja selkään kuin\npuimavarsta lyhteeseen.\n\nVihdoin sankareilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja\nhe livistivät pois laaksoa pitkin, sokeina ja ruumis hellänä ja\nkirvelevänä.\n\n\"Mihin nyt kiire?\" huusi kerjäläinen seuraten heitä, kun he\nkompastelivat kiviin ja oksiin. \"Odottakaa vähän; ette ole vielä\nsaaneet täyttä maksua; ei teidän tarvitse pelätä, että minä olen\nsaituri.\"\n\nMutta henkipatot olivat saaneet kyllikseen sitä lajia rahaa, jolla\nkerjäläinen velkojaan makseli, ja pakenivat vielä nopeammin.\n\n\"No niin, jos teidän on mentävä!\" huusi taitava roisto, \"niin tässä on\nvielä yksi ja onnea matkalle!\" ja hän antoi kummallekin henkipatolle\nhirmuisen sysäyksen ja kääntyi takaisin ja jatkoi iloisena matkaansa.\n\nKun Pikku John ja Vihreä Yrjö huomasivat olevansa todella vapaat\ntuosta pelottavasta kerjäläisestä, he pysähtyivät lähteen luo ja\nhuuhtoivat jauhot silmistään. Mutta kun he vihdoin saattoivat nähdä,\nei ahdistajasta näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli poikennut metsään ja\ntyystin hävinnyt. Heidän ei siis auttanut muu kuin palata päällikkönsä\nja Puna-Willin luo.\n\n\"Mutta miten on tämä ymmärrettävä?\" sanoi Robin Hood. \"Te lähditte\najamaan kerjäläistä takaa, mutta näytättekin olleen myllyssä, sillä\nvaatteenne ovat aivan jauhoissa.\"\n\nPikku John virnisteli, sillä vaikka hän olikin joutunut alakynteen\nkarttuleikissä, käsitti hän asian naurettavan puolen.\n\n\"Saimme me kerjäläisen kiinni, johtaja\", hän sanoi, \"ja hän tahtoi\nvapautua isosta pussistaan\", ja niin hän kertoi jutun jauhoista ja\nisosta ryhmysauvasta.\n\nRobin Hood ja Puna-Will eivät voineet olla nauramatta tälle\nhullunkuriselle jutulle, ja Puna-Will nauroi kaikista makeimmin, sillä\nhän ei ollut saanut maistaa kerjäläisen sauvaa.\n\n\"No niin, kerjäläinen on tällä kertaa suoriutunut voittajana\", sanoi\nRobin Hood, joka osasi antaa arvoa urhoolliselle vastustajalle, \"ja\nmeidän on palattava metsään eikä meillä ole muuta näytettävää kuin\npelkkiä ruhjevammoja tämänpäiväisen työn tuloksena, ja onpa hän, kautta\nMaarian, peitonnut teidät kaksi vielä pahanpäiväisemmin kuin minut.\"\n\n\"Minulla tulee olemaan ruumis hellänä koko viikon\", murisi Pikku John.\n\n\"Ja minä olen kauttaaltani sininen ja punainen\", sanoi Vihreä Yrjö.\n\n\"Luullakseni olisi meidän paras vaieta koko asiasta\", tuumi Robin Hood,\n\"tai saamme ikuisen häpeän siitä, että annoimme ovelan kerjäläisen\npäästä meistä voitolle.\"\n\nPikku John ja Vihreä Yrjö olivat halukkaat vaikenemaan, mutta\nluultavastikin juttu Puna-Willin mielestä oli liian hauska jäädäkseen\nkertomatta. Se tuli tunnetuksi ja siitä tehtiin balladi ja pitkät ajat\nlaulettiin Robin Hoodista ja hänen miehistään, kerjäläisestä ja tämän\njauhopussista.\n\n\n\n\nXIV luku\n\nHEREFORDIN PIISPA KOHTAA MUUTAMIA PAIMENIA\n\n\n    Robin Hood käy puvussa paimenen.\n        Kuusi miestä on matkassaan;\n    Ohi Herefordin piispa kun matkusti,\n        Tulen luona he puuhas vaan.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kun oli kohdannut kerjäläisen Robin Hood\neräänä aurinkoisena aamuna istui sen luolan edustalla, missä hän\njoukkoineen asui. Robin korjaili siinä joustaan ja nostaessaan silmänsä\ntyöstään hän näki Lobbin, rajasuutarin, lähestyvän. Lobb oli taas terve\nja oli tullut kaupungista tuomaan uutisia.\n\n\"Uutisia, johtaja, uutisia!\" huusi suutari.\n\n\"Uutisia kenestä, hyvä Lobb?\" kysyi Robin.\n\n\"Herefordin piispasta\", Lobb vastasi.\n\nRobin Hoodin muoto synkkeni, sillä piispa oli Allan-a-Dalen\nvihkiäisistä lähtien ollut hänen katkerimpia vihollisiaan, ja varsinkin\nRobin vihasi piispaa siksi, että tämä oli ahne ja säälimätön.\n\n\"Jatka, Lobb!\" huusi rosvo.\n\n\"Piispa on tätä nykyä Nottinghamin kaupungissa\", sanoi Lobb, \"ja\nhuomenna hän ratsastaa Barnesdalen metsän läpi. Hän on kokoillut\nkirkontilusten verorahoja, ja hänen laukkunsa ovat varmasti kultaa ja\nhopeaa pullollaan, sillä hän on kiskonut jokaiselta täyden määrän,\nvaikka ajat ovat ahtaat ja raha tiukassa. Leskiltä ja orvoilta hän on\nkiristänyt viimeisen rovon eikä ole antanut anteeksi penniäkään niistä\nraskaista ja kohtuuttomista veroista, joita hänen alustalaisensa saavat\nmaksaa.\"\n\n\"Oh!\" sanoi Robin Hood rauhallisesti, \"mielestäni on jo aika opettaa\nvähän tapoja tuolle korskealle kirkkoruhtinaalle. Kutsunpa hänet\npäivälliselle.\"\n\nLobb irvisti, sillä hän tiesi, mitä puhe merkitsi. Rikas sortaja saisi\nRobin Hoodin kanssa syötyään kalliisti maksaa päivällisensä.\n\nSeuraavana päivänä Robin vahvan miesjoukon seuraamana lähti siihen\nosaan metsää, minkä kautta piispan piti matkata.\n\n    \"Hei kaatamaan riistaa\", sanoi urhea Hood,\n        \"Pulska hirvi te surmatkaa,\n    Sillä Herefordin piispa syö kanssani nyt\n        Ja sen kalliisti maksaa saa.\"\n\nHirvi kaadettiin ja asetettiin ruohoiselle aukiolle tien viereen, ja\nsen ympäri kokoontuivat Robin Hood ja kuusi hänen miestään; muu osa\njoukkoa väijyili piilossa.\n\nRobin ja hänen miehensä olivat pukeutuneet köyhiksi lammaspaimeniksi.\nLincolnin-vihreän pukunsa he olivat riisuneet yltään ja kätkeneet\njousensa ja miekkansa sekä pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin,\nharmaisiin tohvelikangaspukuihin. Kädessä heillä oli pitkä paimensauva.\nNäissä varusteissa he näyttivät perin viattomilta, ja kun Herefordin\npiispa tuli ratsastaen tietä pitkin, pitkä saattojoukkue mukanaan, hän\nluuli heitä tavallisiksi lammaspaimeniksi, jotka viettivät vapaapäivää,\nsillä he olivat sytyttäneet nurmelle nuotion ja pyörivät piirissä sen\nympärillä.\n\nMutta kun piispa lähelle saapuessaan näki, että he paistoivat pulskaa,\nlihavaa hirveä, hän suuttui kovasti. Hänen mielestään vain ylhäisellä\nja rikkaalla kirkonmiehellä oli oikeus syödä jaloa metsänriistaa, ja\nhän uskoi yllättäneensä joukon salametsästäjäroistoja.\n\n    \"Mitä teettekään täällä\", heti piispa nyt huus,\n        \"Tai kelle on puuhanne?\n    Miks hirven te, pieni kun joukkonne on,\n        Kuninkaallisen kaadatte?\"\n\n    \"Oomme paimenia\", virkkoi urhea Hood,\n        \"Meitä lammas jo tympäyttää,\n    Teki mielemme lystäillä päivä tää,\n        Vähän hirveä kärventää.\"\n\nTämän röyhkeän vastauksen kuullessaan piispa oli raivostua. Hän oli\ntottunut näkemään köyhien paimenien polvistuvan nöyrästi hänen eteensä\nja nyt tuollainen vastasi hänelle loukkaavan huolettomasti.\n\n\"Senkin varkaat ja roistot!\" hän huusi, \"niin totta kuin olen\nHerefordin piispa, te joudutte hirteen tästä. Toimitan tiedon\npuuhistanne kuninkaalle ja hän kuljettaa teidät oikopäätä hirsipuuhun.\"\n\n\"Oi anteeksi, anteeksi\", sanoi Robin Hood, \"armahtaminen soveltuu hyvin\npiispalle. Tulisihan tahra pukuusi, jos toimittaisit näin monta ihmistä\nhengiltä yhden ainoan hirven kaatamisesta.\"\n\n\"Ei armoa yhtään sinulle tällä kertaa\", sanoi piispa, \"saat lähteä\nminun matkaani ja astua kuninkaan eteen.\" Hän viittasi aseistetulle\nsaattojoukolleen ja nyt kiiruhti useita piispan miehiä vangitsemaan\npaimenia. Mutta Robin hypähti syrjään, kääntyi selin puuhun ja vetäisi\nharmaan, risaisen pukunsa poimuista esille torvensa. Hän kohotti torven\nhuulilleen ja puhalsi niin läpitunkevan toitotuksen, että piispa ja\nhänen miehensä hetkeksi mykistyivät hämmästyksestä. Seuraavana hetkenä\nhe mykistyivät kauhusta, sillä joka pensaan, joka puun, joka viidakon\nvarjosta ilmestyi mies. Näkyviin ilmestyi seitsemänkymmentä pelotonta\njousimiestä, kaikilla nuoli valmiina jänteessä: he odottivat vain\njohtajansa sanaa lennättääkseen nuolensa.\n\nPiispan miehet käsittivät heti, että heidät oli houkuteltu ansaan,\nja pakenivat henkensä kaupalla. Piispa olisi mielellään seurannut\nmiehiään, mutta hän käänsi hienon ratsunsa niin äkkiä, että se\nkompastui ja suistui suulleen, viskaten piispan suin päin satulasta.\nPikku John poimi maasta kirkonmiehen, joka oli enemmän säikähtynyt kuin\nloukkaantunut ja joka huomasi olevansa samojen miesten vallassa, jotka\nhän vast'ikään oli aikonut toimittaa hirteen.\n\n\"Tämä on Herefordin piispa\", ilkkui Robin Hood Pikku Johnille, \"eikä\nhän lupaa meille armoa. Onneksi emme nyt ole sen tarpeessa.\"\n\n\"Katkaise kaula häneltä, johtaja!\" murisi Pikku John.\n\nTämän kuullessaan piispa säikähtyi pahanpäiväisesti ja hänen pulleat\nkasvonsa kalpenivat. Nyt oli hänen vuoronsa anoa armoa.\n\n    \"Oi anteeksi suo\", jo piispa se pyys',\n        \"Sä anteeksi antanet nyt,\n    Sun jos tuntenut oisin, niin tullut en ois',\n        Vaan kaukaa tok' kierrellyt.\"\n\n\"Sen uskon\", vastasi Robin, \"mutta en ole sinulle armoa velkaa. Saat\nseurata minua metsään.\"\n\nNiinpä piispan oli tahtomattaan seurattava Robin Hoodia, ja he\nmatkasivat aukioita ja metsäpolkuja, kunnes saapuivat salaiseen\nmetsänkeskeiseen sopukkaan, johon rosvot olivat pystyttäneet leirinsä.\n\nSiellä oli jo suuri rovio palamassa ja pari kolme miestä oli\nkeittopuuhissa. Heitä johti Tuck Munkki ohjeitaan antaen.\n\nKun piispa näki Tuck Munkin, hän uskoi saavansa tästä kirkonmiehestä\nystävän ja alkoi jutella hänelle nimittäen häntä veljeksi. Mutta Tuck\nei ollut kuulevinaan, vaan puhutteli äänekkäämmin keittäjiä ja haukkui\npahanpäiväiseksi erään, joka oli antanut padallisen hirvenlihaa palaa\npohjaan, joten siis piispan piti heittää yrityksensä sikseen.\n\nEi aikaakaan, kun ateria jo oli valmis, ja liha tuoksui niin hyvältä,\nettä piispalle tuli vesi suuhun. Hän oli ratsastanut pitkän matkan sinä\naamuna ja metsäilma oli voimakas.\n\nTuck Munkki luki pöytärukouksen, ja kaikki yhtyivät siihen, ja piispa\ntyhjensi lautasensa yhtä reippaasti kuin joukkueen parhain mies. Hänen\nvieressään oli juomahaarikka, joka ensin täytettiin ruskealla oluella\nja sitten punaisella viinillä, ja piispa söi ja joi aivan kuin ei\naikoisi milloinkaan lopettaa. Lopulta hän ei jaksanut enää syödä eikä\njuoda, ja päivä oli menossa mailleen.\n\n\"Nyt minun on lähdettävä\", sanoi piispa. \"Tuokaa lasku! Mitä olen\nvelkaa tästä hyvästä ateriasta?\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Robin, \"teidän ylhäisyytenne puhuu oikein ja\nkohtuullisesti. Kun vieras on syönyt ja juonut, on kohtuullista, että\nhän pyytää laskua. Mutta kenet haluatte laskun laatijaksi, herra\npiispa?\"\n\nPiispa katseli ympärilleen ja mietti hetkisen.\n\n\"Valitsen siihen toimeen tämän arvoisan munkin\", sanoi lihava piispa\nrypistäen suutaan hyvin tärkeänä. \"Uskon, että kirkon hyvä opetuslapsi\ntekee oikeutta sekä minulle että sinulle, Robin Hood.\"\n\nPuhumalla näin imartelevasti Tuck Munkille piispa uskoi pelastavansa\nkukkaronsa, mutta hän ei tuntenut tätä iloista munkkia. Tuckin kasvot\nolivat parhaillaan ison nahkaleilin peitossa, josta hän joi olutta, ja\nkun ne ilmestyivät näkyviin, hän siristeli pieniä, iloisia silmiään.\n\n\"Hyväksyttekö sen?\" sanoi munkki syvimmällä bassoäänellään. \"Saanko\nminä määrätä, mitä piispan on maksettava tästä ilonpidosta?\"\n\n\"Saat, hyvä Tuck\", sanoi Robin. \"Piispa on valinnut oikein. Minä\nsuostun sinun päätökseesi.\"\n\n\"No sitten\", sanoi munkki, \"hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa\n--\"\n\n\"Sen teen mielelläni!\" huudahti piispa ja sieppasi kukkaronsa vyöllään\nriippuvasta laukusta. \"Kas tässä. Yksitoista hopeapenniä siinä on,\nottakaa ne kaikki.\"\n\n\"Kuunnelkaa loppuun!\" huudahti Tuck keskeyttäen vuorostaan piispan.\n\"Hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa ja myös tuon ison\nnahkalaukun, joka on sidottu hänen ratsunsa satulankaareen.\"\n\n\"Ei toki!\" huusi piispa, \"antakaa sen olla. Älkää koskeko siihen,\npyydän. Ei jumalattomien sovi puuttua niihin rahoihin. Ne kuuluvat\nkirkolle ja ovat niitä vaivaisia veroja, joita kirkontilusten\nvuokraajien on sille maksettava.\"\n\n\"Vaivaiset verot!\" huudahti Robin Hood. \"Sanokaa pikemminkin vuokraajia\nvaivaisiksi, herra piispa, sillä olen luotettavalta taholta kuullut,\nettä suuri osa näistä rahoista on kiristetty puutetta kärsiviltä.\nKatsotaanpa, Pikku John, mitä rikkauksia piispalla on matkassaan.\"\n\nJätti nousi seisoalleen ja sieppasi piispan oman viitan levittäen\nsen nurmelle. Sitten hän poistui hakemaan isoa nahkalaukkua, joka\noli tiukasti sidottu piispan satulakaareen. Kaikkien silmät olivat\nsuunnattuina tähän raskaaseen laukkuun ja kuului yleinen mutina, kun\nPikku John aukaisi sen ja kaatoi viitalle valtavan kultakolikkovirran.\n\n\"Onpa täällä rahoja, johtaja!\" sanoi Pikku John, \"ja kaunis on näky.\"\n\n\"Paljonko niitä on?\" kysyi Robin.\n\n\"Kolmesataa puntaa\", vastasi Pikku John.\n\n\"Me otamme ne\", sanoi Robin Hood. \"Ensin palautamme köyhimmille\nvuokraajille ne rahat, mitkä he ovat maksaneet; loput säilytämme\nmuistona näistä hauskoista päivällistä, joissa hänen ylhäisyytensä\nHerefordin piispa oli vieraanamme.\"\n\nPiispan kasvot olivat raivosta mustat, kun hän kuuli, kuinka vapaasti\nrosvot käsittelivät noita hänelle niin rakkaita rahoja, ja hän syyti\nsuustaan vihaisen sanatulvan, mutta Robin vain nauroi.\n\n\"Odottaisipa miehen olevan paremmalla tuulella hyvän päivällisen\njälkeen\", sanoi rosvopäällikkö. \"Nythän ovat pikemminkin paikallaan\ntanssi ja musiikki kuin rumat sanat ja ilkeät puheet. Viritäpä\niloinen sävel, Allan-a-Dale, ja hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa\ntanssikoon sävelen tahdissa.\"\n\n\"Niinpä tosiaankin!\" kiljui Pikku John, kun Robin tarttui kädestä\nlihavaa piispaa, \"minä autan sinua. Tanssikoon hän.\"\n\nRosvojen suureksi riemuksi Robin Hood ja Pikku John tarttuivat\nHerefordin piispaan ja tanssittivat häntä Allan-a-Dalen harpun sävelten\ntahdissa. Piispa tanssi hyvin huonotuulisena ja näytti kovin happamelta\nsiinä edes takaisin könttyröidessään. Mutta hän oli liiaksi peloissaan\nuskaltaakseen vastustaa. Rahansa hän tosin oli menettänyt, mutta hänen\nei tehnyt mieli menettää henkeäänkin. Tanssia jatkettiin, kunnes piispa\noli lopen uupunut, jolloin Robin Hood käski hänen nousta ratsunsa\nselkään ja ratsastaa tiehensä. Sitä ei piispalle tarvinnut sanoa\nkahdesti. Hän syöksyi suin päin satulaan ja lähti tuotapikaa matkalle\nrientäen Nottinghamiin päin niin kiireesti kuin ikinä kykeni.\n\n    Robin Hood se piispahan käsiksi käy,\n        Vaatii soiton heläjämään;\n    Ja tanssia piispa sai tarpeekseen\n        Kiitti silläkin päästessään.\n\n\n\n\nXV luku\n\nROBIN HOOD KOHTAA KATTILANPAIKKAAJAN\n\n\nKun vanha piispa-parka pääsi Nottinghamiin menetettyään jokaisen pennin\nrakkaista rahoistaan, hän neuvotteli sheriffin kanssa, jonka aarreaitta\noli tyhjänä. Kumpainenkin kiehui vihaa Robin Hoodia kohtaan, ja he\nkuuluttivat kansalle, että kuka ikinä lähtisi ottamaan kiinni tuota\nkuuluisaa henkipattoa Robin Hoodia, saisi kuninkaan nimessä kirjoitetun\nvangitsemismääräyksen ja että sadan punnan palkkio maksettaisiin hänen\nvangitsemisestaan.\n\nKun tätä julistusta kuulutettiin markkinaristin luona, katsoivat\nkaupunkilaiset merkitsevästi toisiinsa ja hymyilivät. He\nkäsittivät, että oli kovin helppoa tarjota sata puntaa Robin Hoodin\nvangitsemisesta, mutta että olisi vaikea ansaita tuo rahasumma, eikä\nainoakaan ilmoittautunut halukkaaksi puuhaan. Mutta kuulijajoukon\nulkorajalla seisoi muuan ulkopaikkakuntalainen. Tämä oli lyhyt,\nvankkarakenteinen, paksu mies, pystynenäinen ja kovin likanaamainen.\nSelässä hänellä oli nahkainen työkalulaukku, joka riippui ison vasaran\nvarresta, joka hänellä oli olallaan ja jota hän piteli vasemmalla\nkädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä vankka omenapuinen sauva,\njohon hän nojasi kuunnellessaan kovin innokkaana julistusta. Hän oli\nkuljeksiva kattilanpaikkaaja nimeltä John Sly.\n\n\"Sata puntaa\", Sly ajatteli itsekseen, \"sehän on komea summa. Ja se\nmaksetaan läheisessä metsässä olevan henkipaton vangitsemisesta. Vaikka\nkaiken elämäni paikkaisin patoja ja kattiloita, en ansaitsisi moista\nrahamäärää. Pitänee yrittää.\"\n\nHän taputti lähellä seisovaa miestä olalle. \"Kuulepa, hyvä ystävä, onko\nvaikea päästä sille paikalle, jonka maanvaivana tämä Robin Hood on?\"\nSly kysyi.\n\n\"Mikään ei ole sen helpompaa\", sanoi kaupunkilainen irvistäen, \"mutta\nkun olet päässyt sinne, alkavat luultavasti vaikeudet.\"\n\nKattilanpaikkaaja nyökkäsi ylpeästi, sillä päivä oli kuuma ja\nviimeisellä hopeapennillään hän oli ostanut olutta janonsa\nsammuttamiseen. \"Ole varma siitä, ettei hän pujahda minun kynsistäni\nniinkään hevillä\", sanoi kattilanpaikkaaja ja lähti oikopäätä hakemaan\nvangitsemismääräystä, joka antaisi hänelle oikeuden ottaa kiinni tuon\nkuuluisan henkipaton Robin Hoodin.\n\nHänelle ei ainoastaan annettu vangitsemismääräystä, vaan lisäksi\nselvitettiin tarkoin paikka, josta hän luultavasti tapaisi Robinin, ja\npäivän valjetessa hän seuraavana aamuna lähti kaupungista koettamaan\nonneaan, vangitsemaan Robin Hoodia.\n\n\"Tekeepä mieleni näyttää näille pohjolan pölkkypäille muutama\nsukkela temppu\", sanoi Sly pyörittäen isoa sauvaansa päänsä ympäri.\n\"Heillä ei ole aavistustakaan etelänmiehen älystä ja neuvokkuudesta.\nOlen banburyläinen, eikä meillä Oxfordin kreivikunnassa kasvateta\ntylsämielisiä.\"\n\nKun hän oli matkannut pari tuntia kävi päivä kuumaksi, ja hän\nistahti ison tammen alle pyyhkimään otsaansa ja tarkastamaan\nvangitsemismääräystä, jonka omistamisesta hän oli hyvin ylpeä.\n\nHän oli jo pistänyt paperin takaisin laukkuunsa ja aikoi juuri ruveta\njatkamaan matkaansa, kun samassa näki pitkän, tulipunaiseen pukuun\npukeutuneen miehen, jolla oli miekka vyöllä, ryhdikkäästi astelevan\nvastaan. \"Hyvä on\", sanoi Sly itsekseen, \"tuossa tulee hyvin pukeutunut\nmies, joka näyttää olevan joku kunnianarvoinen talollinen näiltä\nseuduin. Olen varma, että hän voi neuvoa minut oikealle tolalle ja että\nlöydän tuon kirotun rosvon tyyssijan.\"\n\nSly siis jatkoi matkaansa suoraan punapukuista talonpoikaa kohti. Tämä\noli kuljeskellut silmät maahan luotuina, ja kun hän kohotti katseensa\nja näki kattilanpaikkaajan työkalulaukku olallaan, hän tervehti tätä\nystävällisesti hymyillen ja kohteliaalla kädenliikkeellä.\n\n\"Terve\", sanoi kattilanpaikkaaja, \"luultavasti olet tältä\npaikkakunnalta kotoisin.\"\n\n\"Arvasit oikein, asun tässä aivan lähellä\", sanoi kohtelias\nmuukalainen. \"Entä mistä itse olet kotoisin?\"\n\n\"Olen kattilanpaikkaaja, nimeni on Sly ja olen Banburystä kotoisin\",\nvastasi pannu- ja kattilaseppä. \"Entä mitä uutta kuuluu?\"\n\n\"Eipä taida olla varsin miellyttävää sinun ammattiisi kuuluvan miehen\nkorville\", sanoi vieras sävyisästi naurahtaen.\n\n\"Anna kuulua vain!\" huudahti Sly.\n\n\"Sitähän minä vain olen kuullut, että kaksi kattilanpaikkaajaa on eilen\ntuomittu raipparangaistukseen liian runsaasta oluen juomisesta.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" murahti Sly, joka oli aika pikavihainen, \"älä\nsovita pilojasi minuun, hyvä mies, tai saat tuta, että minulla on\nraskas sauva matkassani.\"\n\n\"Sinähän kysyit uutisia ja niitähän sinä sait\", virkkoi vieras\nsävyisästi vastaan. \"Mutta itsehän sinä kuljeskelet kaupungista\nkaupunkiin ja kylästä kylään. Sinähän tunnet puolen kreivikunnan asiat\nkuin viisi sormea. Mitä itse tiedät kertoa?\"\n\n\"Minun uutiseni kuuluu, että tarjolla on sata puntaa selvää rahaa, ei\nmuuta kuin ottaa vain\", huudahti Sly.\n\n\"Niinkö?\" virkkoi vieras. \"Miten se on mahdollista?\"\n\n\"Katsopa, näissä metsissä asustaa Robin Hood niminen julkea rosvo, ja\nminulla on kirjallinen määräys vangita hänet. Ja kunhan nyt vain saan\nhänet käsiini ja sitten raahatuksi Nottinghamiin, niin sadan punnan\npalkkio kilisee taskussani. Jos avustat minua tässä asiassa, niin annan\nsinulle tuntuvan osan palkkiosta.\"\n\nVieras raapaisi korvallistaan ja tuntui hetkeksi vaipuvan syviin\nmietteisiin.\n\n\"Onpa se komea rahasumma\", hän sanoi viimein, \"ja luulen voivani\nnäyttää sinulle, mistä löydät etsimäsi.\"\n\n\"Hyvä on!\" riemuitsi kattilanpaikkaaja, \"mennään yhdessä, sillä:\n\n    \"On mulla määräys kuninkaan,\n        Hänet siepata missä vaan,\n    Jos näytät, missä hän on, niin teen,\n        Miehen sinusta rahakkaan.\"\n\n\"Näytäpä vangitsemismääräyksesi minulle\", sanoi ystävällinen vieras.\n\"Jos kaikki on niinkuin olla pitää, niin teen parhaan voitavani\nsaattaakseni teidät yhteen.\"\n\nMutta Sly vain naurahti ja vilkutti toista silmäänsä. \"Ei, ei!\" hän\nsanoi, \"en näytä määräystä ainoallekaan ihmiselle. En usko sitä\nkenellekään. Auta minua löytämään hänet, niin saat osasi palkkiosta.\nJos taas et suostu minua auttamaan, niin terveheks': kyllä itsekin\nhänet löydän.\"\n\n\"Näytätpä olevan varovainen veitikka\", sanoi vieras. \"No niin,\nenpä sinua siitä soimaa. Sattuuhan nykyisin vastaamme miestä jos\nminkälaista. Mutta palkkio on suuri ja tunnustan sinulle suoraan,\nettä haluaisin päästä siitä osalliseksi. Entäpä jos menemme tuonne\n'Kuninkaalliseen Hirveen' ja keskustelemme asiasta, samalla kuin juomme\nkannullisen kylmää olutta huuhtoaksemme pölyn kurkustamme.\"\n\n\"Sehän sopii mainiosti!\" huudahti kattilanpaikkaaja ja nuoleskeli\nsuupieliään, kun oluthaarikasta tuli puhe ja lähti seuraamaan vierasta.\n\nHe astelivat siinä mailin toista, kunnes saapuivat majataloon ja\ntapasivat isännän ovella. Isäntä kohteli vierasta hyvin kunnioittavasti\nja lähti kiireesti tuomaan ison kipollisen olutta ja pullollisen\nKanarian-viiniä. Kattilanpaikkaajan pienet silmät kiiluivat taas, kun\nhän näki tämän hyvyyden, ja hän kumosi ilomielin kurkkuunsa kupillisen\ntoisensa jälkeen ja ylisteli innokkaasti näin ylellistä kestitystä. Hän\nse etupäässä huolehti juomisesta, sillä vieras maisteli vain hiukan\nkupistaan, selittäen tarkoin pohtivansa asiaa ja harkitsevansa, miten\nhe parhaiten ja varmimmin saisivat Robin Hoodin käsiinsä.\n\nKun oluthaarikka ja viinipullo rupesivat tyhjenemään, alkoi\nkattilanpaikkaajan pää nyökkäillä ja hän kuorsasi rauhallisesti\npenkillä.\n\nVieras hymyili ja aukaisi Slyn laukun. Sieltä hän otti\nvangitsemismääräyksen ja sitä lukiessaan hän hymyili vieläkin\ntyytyväisemmin. Paperin luettuaan hän sujautti sen taskuunsa. Sitten\nhän nousi ja hiipi hiljaa ulos.\n\nKymmenisen minuuttia myöhemmin isäntä tuli huoneeseen. Hän säpsähti\nnähdessään, että punapukuinen mies oli poissa ja että hän oli jättänyt\nlikaisen ja repaleisen kattilanpaikkaajan yksin sinne, ja alkoi käydä\nsaatavastaan levottomaksi. Hän astui lattian poikki penkin luo ja\ntarttui Slytä kauluksesta.\n\n\"Herää!\" hän sanoi ja ravisteli raukeaa kattilanpaikkaajaa.\n\n\"Ei enää, hyvä mies, ei enempää\", sanoi puoleksi havahtunut\nkattilanpaikkaaja. \"Olenhan jo kylliksi juonut sinun kustannuksellasi.\"\n\n\"Kyllä minä siitä huolehdin, ettei se ole tapahtunut minun\nkustannuksellani!\" sanoi isäntä. \"Herää siitä, senkin votkale ja maksa\nlasku.\"\n\n\"Sinäkö olet laskun maksanut?\" sanoi Sly, joka yhä uskoi puhuttelevansa\npunapukuista vierasta. \"Hyvin tehty, mutta usko pois, en unohda sitä,\nkun tulee palkkion jaon aika.\"\n\n\"Minä viis sinun palkkioistasi!\" huusi isäntä. \"Maksa minulle vain,\nmikä minulle kuuluu, niin olen tyytyväinen\", ja näin sanoessaan hän\nravisteli kattilanpaikkaajaa niin rajusti, että tämä kokonaan heräsi.\n\n\"Häh? Mitä? Miten? Missä?\" sanoi kattilanpaikkaaja hämillään. \"Missä\non toverini, pulska maalaisisäntä, joka lupasi viedä minut matkani\nmäärään, maksaa tämän päivän kulungit?\"\n\nSitten kattilanpaikkaajan katse osui avattuun laukkuun. Hän otti sen\nkäteensä ja katsoi siihen. Nyt hän alkoi mylviä kuin rengastettu härkä.\n\n\"Auttakaa, auttakaa!\" hän kiljui. \"Olen hukassa! Olen mennyttä miestä!\nMinut on ryöstetty, rosvottu, petetty! Missä on vangitsemismääräys,\nkuninkaallinen vangitsemismääräys? Se on pois ja varastettu.\"\n\n\"Vangitsemismääräys!\" huudahti majatalonpitäjä. \"Kukapa sinunlaisellesi\ntollikalle vangitsemismääräystä uskoisi? Ja ketä se koski?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, isäntä hyvä, minulla oli ihan varmasti\nvangitsemismääräys, Nottinghamin sheriffin itsensä antama ja kuninkaan\nnimissä kirjoitettu, ja siitä olisi koitunut minulle hyötyä -- piti\nvangita julkea rosvo, jota kuuluu nimitettävän Robin Hoodiksi.\"\n\n\"Robin Hood!\" huudahti isäntä. \"Asiahan käy yhä sotkuisemmaksi. Juuri\nRobin Hoodin kanssahan sinä tulit tänne ja joit olutta. Robin se oli,\npunaisiin pukeutuneena, vaikka hän tavallisesti käyttää vihreää.\"\n\nTämän kuullessaan kattilanpaikkaaja töllisteli suu ja silmät ammollaan,\nja sulasta ihmetyksestä ja hämmästyksestä hänen melunpitonsa äkkiä\ntaukosi. Vihdoin hän sai läähättäen sanotuksi: \"Tuoko Robin Hood!\nMinulle sanottiin, että hän on julman ja villin näköinen, oikea hurja\nmetsärosvo. Mutta tämä mieshän näytti arvokkaalta maalaisisännältä.\"\n\n\"Robin esiintyy hyvin monenmuotoisena\", vastasi majatalon\nisäntä, \"mutta hän se oli yhtä varmasti kuin sinä olet juonut\nison haarikallisen parasta oluttani ja pullollisen parasta\nKanarian-viiniäni.\"\n\n\"Mutta hän lupasi maksaa pidot!\" huusi Sly. \"Hän pyysi minut tänne\njuomaan kanssaan.\"\n\n\"Siitä minä en tiedä mitään\", sanoi isäntä kuivasti. \"Tiedän vain, että\njuomani ovat kuluneet ja sinä maksat laskun.\"\n\n\"Paljonko?\" kysyi kattilanpaikkaaja allapäin.\n\n\"Kymmenen shillinkiä\", oli vastaus.\n\n\"Kymmenen shillinkiä!\" huudahti kattilanpaikkaaja. \"Minulla ei ole edes\nkymmentä penniä.\"\n\n\"No sitten saat luovuttaa vasarasi ja työkalulaukkusi\", sanoi isäntä.\n\n\"Mitä!\" huusi Sly, \"vasarani ja aseeni! Miten sitten ansaitsen\ntoimeentuloni?\"\n\n\"Olisit aprikoinut sitä asiaa ennen kuin teit velkaa\", vastasi toinen.\n\nKattilanpaikkaaja huusi, riehui ja raivosi. Hän oli ylen\nraivostunut tuolle sävyisälle punapukuiselle vieraalle; hän uhkaili\nmajatalonpitäjää; hän vannoi manuuttavansa heidät oikeuteen.\n\n\"Hyvä on\", sanoi isäntä, \"mutta oikeus taitaa olla minun puolellani.\nSinä juopottelet täällä rosvon seurassa, ja kun tämä livistää, sinä\nyrität pettää minua laskun suorituksessa. Luulenpa, että oikeudella on\njotakin sanomista sinulle siitä asiasta.\"\n\nKattilanpaikkaaja käsitti isännän puheen todeksi ja ymmärsi, että\nhänen oli paras koettaa hyvällä selvitä tästä rumasta jutusta. Hän\nsiis luopui vasarastaan ja työkaluistaan, otti ison omenapuisen\nsauvansa ja lähti \"Kuninkaallisesta Hirvestä\" niin alakuloisena kuin\nkattilanpaikkaaja ikinä olla saattaa.\n\n\"Saisinpa vain käsiini tuon punapukuisen roiston!\" jutteli hän\nitsekseen ja heilutteli uhkaavasti isoa sauvaansa päänsä ympäri; \"kyllä\npehmittäisin hänen selkänsä, senkin kirottu konna.\"\n\nKun kattilanpaikkaaja tuli majatalosta, riensi hän kiireesti tietä\npitkin ja sattui onnekseen valitsemaan saman tien, jota Robin\nasteli. Sillä ennen kuin Sly vielä oli kulkenut mailiakaan, hän näki\neräässä polun mutkassa kirkkaan värivälähdyksen ja kohta sen jälkeen\npunapukuisen muukalaisen seisovan tähyämässä hirvilaumaa. Sly ryntäsi\ntäyttä vauhtia eteenpäin, huutaen uhkauksiaan ja vaatien punapukuista\nmiestä odottamaan.\n\nRobin pyörähti oitis päin ja hymyili vihaisen kattilanpaikkaajan\nhavaitessaan.\n\n\"Mikä konna se noin minun kimppuuni käy?\" hän virkkoi.\n\n\"Ei ole konna, ei ole konna!\" ärjyi Sly. \"Nyt ovat osat vaihtuneet.\nOlenpa tainnut viimeinkin tavata Robin Hoodin, ja näyttäköön nyt tämä\nryhmysauvani, kumpi meistä on väärässä ja toiselle maksun velkaa.\"\n\nJa näin sanoessaan hän hyökkäsi päin käsittämättömän vikkelästi\nantaen Robinille huumaavan iskun isolla sauvallaan. Niin vikkelä\noli kattilanpaikkaaja, että sauva paukahti ennen kuin Robin ennätti\npaljastaa miekkaansa.\n\nRobin horjahti rajusta iskusta, mutta hänen onnistui kuitenkin sivaltaa\nmiekkansa ja asettua päin vastustajaansa. Jonkin hetken hänen oli pakko\nväistellä puoleen ja toiseen välttyäkseen suhisevilta iskuilta; sitten\nhän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, sillä hänen sappensa kiehahti,\nja kattilanpaikkaajan oli pakko puolustautua. Mutta Sly osoittautui\nyhtä hyväksi puolustajaksi kuin oli hyökkääjäkin. Robinin miekka osui\nyhä uudestaan hänen kovapuiseen sauvaansa, ja metalli helähti puuhun,\nniin että metsä kajahteli. Sitten Sly heilauttaen nuolen nopeudella\ntavattoman isoa kankeaan antoi torjumisliikettä seurata iskun Robinin\noikeaan käsivarteen ja osui häntä niin ilkeästi kyynärpäähän, että\nkäsivarsi kuoleutui sormen päästä olkapäähän, eikä rosvo kyennyt enää\npitelemään miekkaansa.\n\n\"Pidetäänpä hetken aselepo, kattilanpaikkaaja\", sanoi Robin. \"Pyytäisin\nvielä pientä suosionosoitusta sinulta.\"\n\n\"Vai suosionosoitusta!\" huudahti kattilanpaikkaaja. \"Mieluummin hirtän\nsinut tuohon puuhun. No totta toisen kerran, olenpa tainnut lopultakin\nsaada haltuuni kuuluisan Robin Hoodin, ja palkkio kuuluu minulle.\"\n\nJa näitä ajatellessaan Sly hyppeli ilosta ja katseli sitten ympärilleen\nnähdäkseen, mikä tie vei Nottinghamiin. Kun Robin huomasi, että\nkattilanpaikkaajan pää oli hetkeksi kääntynyt poispäin, hän tarttui\ntorveensa ja puhalsi metsäkutsun.\n\n\"No, no\", kiljui kattilanpaikkaaja, \"ei nyt ole aikaa kutsuhuutoja\npuhaltaa ja torvia toitottaa. Sinun on seurattava minua, tai muuten\nminun on pakko tällä pikku kehoittimellani antaa sinulle muutamia\nvienoja lemmentaputuksia\", ja hän antoi sauvansa vinkuen suhahtaa ilman\nhalki.\n\nMutta samassa hyökkäsivät esiin Pikku John ja Puna-Will ja juoksivat\njohtajansa avuksi.\n\nKattilanpaikkaaja tuijotti hämmästyneenä Pikku Johniin, sillä hän ei\nollut vielä sinä ilmoisna ikänä nähnyt sellaista miehen koljoa.\n\n\"No, jopa jotakin!\" huudahti Sly. \"Enpä mokomaa veitikkaa ole vielä\neläissäni nähnyt. Mutta jos luulette minun pötkivän pakoon, niin ettepä\ntotisesti tunne Jack Slyta\", ja selin puuhun kääntyen hän asettui\npuolustusasentoon, ryhmysauva valmiina joko iskemään tai torjumaan\niskuja. Robin Hood istahti mättäälle, sillä hänen ruumiinsa oli niin\njäykkä ja hellä, ettei hän olisi kyennyt seisomaan, niin rajusti oli\nkattilanpaikkaajan sauva hänet pehmittänyt.\n\n\"Mitä on tapahtunut, johtaja?\" huusi Pikku John, \"ja miksi niin\nuupuneena istut tien vieressä?\"\n\n\"No voi taatto taivahinen\", sanoi Robin Hood, \"seisoohan tuossa\nedessäni mies, joka on aimo lailla pehmittänyt selkänahkani.\"\n\n\"Niinkö ovat asiat, johtaja!\" huudahti Pikku John. \"Tahtoisinpa sitten\nminäkin vuorostani koettaa onneani sen miekkosen kanssa. Katsotaanpa,\npystyykö hän tekemään minullekin saman.\"\n\nIsoruhoinen henkipatto ryntäsi päin ja kohotti raskaan sauvansa, ja\nkattilanpaikkaaja ryhtyi uljaasti puolustautumaan. Mutta ennen kuin\nvielä kanget ehtivät kalskahtaa yhteen, huusi Robin Hood luutnanttiaan\ntaukoamaan.\n\n\"En syytä miestä\", sanoi johtaja. \"Hänellä oli kyllin syytä kolhia\nminua hieman. Minä olin hävittänyt hänen omaisuutensa ottamalla häneltä\nvangitsemismääräyksen, jota hän piti hyvin arvokkaana. Mutta jos\nolenkin tavallani tuhonnut hänen omaisuutensa, niin mielelläni sen myös\ntoisella tavalla korvaan. Kuulepa, kattilanpaikkaaja, miten vetelee\nkulkurinammattisi?\"\n\n\"Hoo, hoo, johtaja!\" vastasi Sly. \"Väliin hiukan ansiota ja\nruoka-ateria, väliin taas saa kuljeskella koko päivän ansaitsematta\nkolikkoakaan. Ja jos olutpullon itselleni otan, olen melkein kuitti\nmies.\"\n\n\"Eipä ole hauskaa elämää\", naurahti Robin.\n\n\"Koiran virka, johtaja!\" vastasi kattilanpaikkaaja, \"koiran virka.\"\n\n\"No vaihda se sitten meidän iloiseen metsäelämäämme\", huudahti\nhenkipatto. \"Päivisin me pyydämme hirviä, iltaisin juhlimme nuotion\nympärillä syöden riistaa ja huuhtoen sen alas ruskealla oluella. Sinä\nolet uljas mies, jollaisista minä pidän. Yhdy meihin!\"\n\n\"Kyllä, johtaja, siihen olen valmis!\" huudahti kattilanpaikkaaja.\n\"Semmoinen elämä sopii minulle aivan erinomaisesti. Olen sinun\nmiehiäsi elämässä ja kuolemassa\", ja hän ja Robin vahvistivat kaupan\nkädenlyönnillä.\n\nNiin muuttui John Sly, kattilanpaikkaaja, Robin Hoodin vainoojasta\nhänen aseveljekseen, ja hänestä tuli yhtä luja apulainen kuin hän oli\nollut vankka vastustaja. Ja vanha balladi, joka kertoo, miten Robin\nvoitti tämän tulokkaan puolelleen, päättyi Robin Hoodin kiitospuheeseen\nuudesta asetoveristaan.\n\n    On uljuudessa hän miesten mies,\n        ja kupariseppä on hän,\n    En kenenkään oisi ma uskonut\n        Mua niin kovin peljättävän.\n\n    Hän meihin jos liittyy, hällekin\n        Osan voitosta annamme,\n    Mitä ikinä itsekin saadahan,\n        Hälle täyden me kannamme.\n\n    Tähän suostui kattilanpaikkaaja\n        hän liittyi nyt rosvoihin,\n    Ja miesten matkassa taivalsi --\n        Jo lauluni loppuikin.\n\n\n\n\nXVI luku\n\nPIISPA KOETTAA OMIN VOIMIN\n\n\nJonkin aikaa oli Herefordin piispa vieraillut Nottinghamin sheriffin\nluona, ja joka aamu he innokkaina tiedustelivat, oliko Robin Hood jo\nsaatu kiinni. Piispa toivoi saavansa takaisin kolmesataa puntaansa,\njos tuo kuuluisa henkipatto saataisiin kiinni, ja sheriffin mielessä\nkummitteli yötä päivää hänen tyhjä aarreaittansa.\n\nMutta päivä toisensa jälkeen kului, ja ne jotka olivat lähteneet\nhenkipattoja tavoittamaan, palasivat kaupunkiin sanoen, ettei heistä\nmetsässä näkynyt merkkiäkään. John Sly, kattilanpaikkaaja, ei tosin\nvielä ollut palannut, mutta kukaan ei huomannut, ettei häntä enää\nmissään näkynyt, eikä kukaan siitä välittänytkään.\n\nSilloin muutamana päivänä marssi kaupunkiin mieslukuinen aseistettu\njoukkue, joka oli matkalla pohjoisesta Lontooseen. Joukon johtaja\noli ulkomainen palkkasoturi, joka oli aina valmis myymään joukkonsa\navunannon enimmän tarjoavalle. Kun piispa näki joukon marssivan\nkaupunkiin, hänen mieleensä juolahti oiva tuuma: siinäpä hänelle\nmiehet, jotka ottaisivat kiinni Robin Hoodin. Hän päätti pestata heidät\nmuutamiksi päiviksi, suorittaa heidän palkkansa henkipatoilta saaduilla\nrikkauksilla ja siten kostaa henkipattojen päällikölle.\n\nJoukon johtajan kanssa oli helppo sopia asiasta ja niin suuri oli\npiispan luottamus siihen, että nämä harjaantuneet joukot helposti\nselviytyisivät metsäsisseistä, että hän itse lähti matkaan auttaakseen\nheitä henkipattojen piilopaikan löytämisessä.\n\nHeidän onnekseen Robin Hood itse oli yksinään maantiellä samalla\nhetkellä, jona piispa joukkoineen saapui metsän reunaan. Tien\näkkimutkassa Robin sattui vastakkain piispan kahden palvelijan kanssa,\njotka ratsastivat kappaleen matkaa edellä tiedustelijoina. Miehet\nolivat kumpikin olleet piispan matkassa silloin, kun tämä kaapattiin,\nja he tunsivat Robin Hoodin heti.\n\n\"Täällä hän on!\" he huusivat. \"Täällä on Robin Hood itse!\"\n\nOitis Robin oivalsi olevansa keskellä vihollislaumaa, ja huudon\nkuullessaan näkyi piispa kiireesti ratsastavan paikalle.\n\n    \"Voi minkä nyt teen\", sanoi Robin Hood,\n        \"Jos piispa mun yllättää?\n    Ei armoa mulle hän millään suo,\n        Ens' puuhun mun hirtättää.\"\n\nMutta Robinin ei juolahtanut mieleenkään antautua edes yrittämättä\npakoa. Hän pyörähti ympäri ja pakeni kiireimmiten lähintä metsikköä\nkohti. Siitä kehkeytyi aikamoinen kilpajuoksu! Piispa miehineen seurasi\nkiireesti pakolaista, mutta tämä ennätti puiden suojaan ja pääsi siten\nhetkeksi heidän näkyvistään.\n\n\"Saartakaa metsä!\" kiljui piispa. \"Se ei ole kovinkaan laaja. Voimme\nympäröidä sen joka puolelta, ja silloin ei roisto millään neuvoin pääse\npujahtamaan käsistämme.\"\n\nTehtiin niin. Metsä ympäröitiin kaikilta puolin, ja Robin Hood oli\npiirin sisässä. Sitten joukko rupesi haravoimaan metsää, mutta he\ntoimivat hitaasti ja varovaisesti, sillä oli epätietoista, miten paljon\nRobinin miehiä ehkä oli saapuvilla, ja he pelkäsivät äkkiylläkköä.\n\nTällä kerralla siitä ei kuitenkaan ollut vaaraa. Robinilla ei ollut\nainoatakaan omaa miestä likitienoilla, eikä hän voinut turvautua\nmuuhun kuin älyynsä ja rohkeuteensa. Uljas henkipatto tiesi olevansa\näärimmäisessä hengen vaarassa ja hän juoksi metsän syvimpään sisustaan,\nmistä toivoi keksivänsä jonkin pakokeinon. Siellä oli pieni,\nkaksihuoneinen mökki, missä asui vanha, köyhä leskivaimo, joka ansaitsi\nelatuksensa kehräämällä. Robin oli usein auttanut vanhaa vaimoa ja\nhän oli varma siitä, että tämä nyt vuorostaan auttaisi häntä. Kaiken\nlisäksi kuuluivat vaimon kolme poikaa Robinin joukkoon.\n\nHän juoksi mökkiin, ja eukko kohotti katseensa rukista.\n\n\"Olen Robin Hood!\" huusi henkipatto, \"ja piispa miehineen on\nkintereilläni. Jos he saavat minut käsiinsä, olen mennyttä miestä,\nsillä piispa on vannonut hirttävänsä minut metsän korkeimpaan tammeen.\"\n\n\"Ole huoleti, Robin Hood!\" huusi sukkelajärkinen eukko, \"siitä ei tule\nmitään. Minä kyllä petän piispan ja hänen seurueensa. Vai pitäisi\nsinun, joka niin usein olet auttanut minua hädässäni, joutua pulaan!\nEi sinä ilmoisna ikänä, sanon minä. Menepä tuonne perähuoneeseen\nja pue yllesi siellä oleva vanha hame ja vaippa ja anna minulle\nLincolnin-vihreä pukusi.\"\n\n\"Oiva tuuma!\" huudahti Robin Hood. \"Saammepa nähdä, ovatko piispan\nsilmät kyllin tarkat keksimään Robin Hoodin vanhan eukon puvusta.\"\n\n    \"Heti anna takkisi harmaa siis,\n        Ota viittani vihreä,\n    Minä langat vaan ja värttinän saan,\n        Sun on nuoleni terävä.\"\n\nTuotapikaa Robin Hood oli pukeutunut vanhaksi köyhäksi eukoksi.\nPäähänsä hän vielä sai ison vanhan hatun, jonka murtunut reunus riippui\nkasvoille. Hän lähti mökistä ontuen ja sauvaan nojaten, kädessään lanka\nja värttinä, aivan kuin olisi ollut köyhä mökin muija, joka aikoi\nmatkalla levätessään tehdä työtä.\n\nKohta Robin kuulikin kavioiden kopsetta ja hän kulki vieläkin\nkumarammassa ja ontui entistäkin hervottomammin. Sitten hän kuuli tutun\näänen.\n\n\"Kuka tuo on?\" huusi joku korskealla äänellä, ja Robin tiesi piispan\nolevan edessään. \"Ottakaa kiinni tuo vanha eukko ja tuokaa tänne.\"\n\nEräs piispan miehistä tarttui vapisevaan eukkoon ja talutti hänet\nharmaantäplikkään ratsunsa selässä istuvan piispan luo.\n\n\"Mistä sinä vanha vaimo tulet?\" kysyi kirkonmies.\n\n\"Metsässä olevasta mökistäni, armollinen herra\", sopersi eukko silmille\nvalahtaneen hattunsa alta. Hän ei kohottanut katsettaan maasta, mutta\nse ei piispaa kummastuttanut. Hänestä se vain tuntui asiaankuuluvalta\nnöyryydeltä hänen läsnäollessaan.\n\n\"Oletko nähnyt ketään metsässä tänään?\"\n\n\"En muita kuin vihreäpukuisen miehen, joka aivan hiljakkoin tuli\nmökkiini.\"\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti piispa. \"Vihreäpukuisen miehenkö, sanoit?\"\n\n\"Niin, hyvä herra, ja hänellä oli pitkä jousi ja viinellinen nuolia ja\npäässä vihreä huppu. Hän meni peräkamariini lepäämään.\"\n\n\"Eteenpäin!\" huusi piispa. \"Nyt hän on vallassamme! Rientäkää mökille\nja raahatkaa hänet ulos.\"\n\nVangitsemiskiihkossaan piispa miehineen ratsasti eteenpäin ja vanha\neukko ontui tietään edelleen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt pensaiden\nvarjoon, kun mitä kummallisin muutos tapahtui hänen liikkeissään. Hän\nsuoristautui, kävi vikkeläksi ja virkeäksi, hänen laahustava kulkunsa\nmuuttui harppomiseksi, hän joudutti matkaa kuin juokseva hirvi, ja\ntäyttä vauhtia hän riensi pois suunnaten kulkunsa isoon metsäaukioon,\nmissä joukko henkipattoja odotteli. Aukioon syöksyessään näki hänet\nPikku John ja puhkesi kummissaan puhumaan --\n\n    \"Ken kumma kulkee niittyä?\"\n        Näin lausuu Pikku John.\n    \"Mä nuolen häneen lennätän,\n        Tuo totta noita on.\"\n\nNäin sanoi Pikku John, sillä nähdessään vanhan mökin muijan tapaisen\nolennon tulevan semmoista hirmuvauhtia hän luuli, että asiassa täytyi\nolla noituutta mukana.\n\n    \"Oi malta, malta\", huus' Robin Hood,\n        \"Älä nuoltasi lennätä vaan!\n    Etkö johtajaas nää? Robin Hood on tää.\n        Vaan kohta se huomataan.\"\n\n\"Sinäkö siinä olet, johtaja?\" huudahti Pikku John hämmästyneenä. \"Miksi\ntulet tänne vanhan eukon puvussa?\"\n\n\"Pääsin hädin tuskin piispan kynsistä pakoon\", vastasi Robin ja kertoi\nPikku Johnille seikkailunsa.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Pikku John. \"Mielestäni, johtaja, meidän\npitäisi näyttää piispalle, ettei ole suinkaan vaaratonta urheilua tulla\nmetsään meitä ahdistamaan.\"\n\n\"Niin minustakin\", vastasi päällikkö. \"Töräytäpä torveesi, Pikku John,\nja kutsu uljaat toverimme kokoon.\"\n\nPikku John puhalsi torveensa, ja henkipattoja saapui saapumistaan,\nkunnes Robin Hoodilla oli edessään sata miestä, jotka olivat valmiit\ntottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. He töllistelivät\nällistyneinä joukon keskellä olevaan köyhään eukkoon, kunnes\nrikkinäisen hatun alta tunsivat johtajansa kasvot, ja kun he saivat\nkuulla seikkailun, naurettiin miehissä valepuvulle ja Robinin\nkekseliäälle paolle.\n\nMutta nyt palatkaamme piispan seuraan nähdäksemme, miten hänen asiansa\nmökillä menestyi.\n\n    Sai piispa eukon mökin luo\n        Ja huusi raivoissaan:\n    \"Te Robin tuokaa esille\n        Se konna kuulu maan!\"\n\n\"Murtakaa ovi!\" ärjyi piispa ja ovi murrettiin ja sotamies ryntäsi\nmökkiin.\n\n\"Täällä hän on!\" huusi mies. \"Täällä hän on! Tunnen hänet. Sama\nveijari, joka vastikään karkasi metsään.\"\n\n\"Raahatkaa esiin!\" käski piispa ja kolme neljä sotilasta kävi käsiksi\nLincolnin-vihreään pukuun pukeutuneeseen olentoon ja raahasi hänet\nesille piilostaan.\n\n\"Asettakaa hänet tuon valkoisen hevosen selkään ja vartioikaa tarkoin!\"\nhuusi piispa. \"Ja nyt oikopäätä takaisin kaupunkiin toimittamaan hänet\ntyrmään. En halua levätä, ennen kuin hän on lukkojen ja salpojen\ntakana, ja huomenna hänet hirtetään.\"\n\nEukko, joka oli Robin Hoodin pukimissa, pysyi äänetönnä, ja miehet\nuskoivat vankinsa vaikenevan pelosta. Kukaan ei liioin tullut\nnostaneeksi vangin päähinettä nähdäkseen hänen kasvonsa, kaikki olivat\ninnoissaan pääsemään metsästä pois vangittuine rosvoineen. Piispa oli\naivan haljeta ylpeydestä, kun hän ajatteli ovelaa kaappaustaan.\n\n    Eukko maidonvalkean ratsun sai,\n        Ja piispa sai hiirakon;\n    Kyllä nauratti häntä kaiken tien:\n        Robin Hood nyt kiikissä on!\n\nPiispaa nauratti siihen asti, kunnes saavuttiin metsän reunaan, mutta\nsilloin hänen naamansa venyi pitkäksi ja suu jäi ammolleen. Sillä\nedessään hän näki satalukuisen miesjoukon, kaikilla jousi jännitettynä\nja nuoli valmiina jänteessä. Ja piispa tunsi heidät henkipatoiksi\nja tiesi jokaisen heistä vetävän vertoja neljälle tavalliselle\njousimiehelle.\n\n\"Jousimiehiä!\" huudahti hämmästynyt piispa. \"Ja katsokaa, kuka heitä\njohtaa! No totta toisen kerran, sehän on sama noita-akka, jonka\nkohtasimme metsässä. Kuka hän on?\"\n\n\"Kas peijakas!\" sanoi vanki, \"eiköhän se liene eräs Robin Hood niminen\nmies.\"\n\n\"Robin Hood!\" huudahti piispa. \"No kuka sinä sitten olet?\"\n\n\"Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!\" nauraa hihitti vanki nostaen silmiltään\nhuppunsa, ja piispan näkyviin ilmestyivät vanhan eukon ryppyiset kasvot\nja naurun irvessä olevan suun hampaattomat ikenet. \"Katso itse, kuka\nolen, armollinen piispa!\" hän huusi kimeällä äänellä. \"Olet sinäkin\netevä piispa, kun kuljetat mukanasi vanhaa eukkoa luullen häntä\nSherwoodin kuninkaaksi!\" hän sanoi nauraen ja taputti käsiään.\n\n\"Voi minua poloista\", sanoi piispa, \"että minun piti tämmöinen päivä\nelää!\" sillä hän älysi olevansa satimessa, ja samassa lensikin\nnuolisade vinkuen hänen seuralaisiinsa, jotka pakenivat suinpäin.\n\nPiispa pyöräytti hiirakkonsa ympäri ja kannusti hevosta luullen\npääsevänsä pakenemaan, mutta henkipatot olivat vikkelämpiä. Much ja\nWill Stutely tarttuivat vinhasti juosten hiirakon suitsiin, ja jäljestä\nharppasi hamepukuinen Robin sitoen piispan hevosen puuhun ja käskien\npiispan astua maahan.\n\n\"No jopa jotakin, armollinen herra piispa\", sanoi hän nauraen, \"taasko\nolette tullut meitä tervehtimään tänne humisevaan metsään? Pelkäänpä\nvain, ettemme voi kutsua teitä uuteen ilojuhlaan, sillä tällä kertaa\nmeidän ei sovi jäädä sitä valmistamaan.\"\n\n\"On meillä kuitenkin aikaa tarkastaa hänen matkalaukkunsa\", sanoi Pikku\nJohn tutkien satulalaukut ja ottaen piispan kaikki rahat -- samat\nrahat, jotka piispa oli ottanut matkaan maksaakseen sotamiehille Robin\nHoodin kiinniottamispalkkion.\n\n\"Anna viisikymmentä hopeapenniä tuolle vanhalle vaimolle\", sanoi Robin\nHood, \"sillä hän on tänään pelastanut henkeni\", ja niin tehtiin.\n\nHappamena piispa katseli rahojensa tasaamista, mutta ei voinut asialle\nmitään ja oli ylen iloinen kuullessaan Robin Hoodin sanovan: \"No nyt\npäästäkää hänet menemään.\"\n\n\"Piispa, piispa!\" huusi nauraen Pikku John, \"onnettomasti on päättynyt\ntämänpäiväinen metsästysretkenne, ja tiedättehän, miten on tapana panna\npahantekijät katuvaisina ratsastamaan kaupungin läpi. Sillä tavoin\nsaatte tekin palata Nottinghamiin.\"\n\nPiispa siis nostettiin hiirakkonsa selkään, kasvot hevosen häntään\npäin ja talutettiin tällä tavoin läpi metsän, ja hiirakko pantiin\nlaukkaamaan maantietä pitkin Nottinghamia kohden. Ja näin häpeällisesti\ntakaperin ratsastaen piispa palasi kaupunkiin ilman rahoja ja vankia.\n\n\n\n\nXVII luku\n\nROBIN HOOD TEURASTAJANA\n\n\nSen jälkeen kun piispa näin häpeällisesti palautettiin Nottinghamiin,\nsaivat rosvot olla jonkin aikaa rauhassa Sherwoodin metsässä. He\nkaatoivat lihavia hirviä, korjasivat jousiaan ja sulittivat nuoliaan\niltanuotion ääressä, nukkuivat rauhallisesti vihreihin vaippoihinsa\nkääriytyneinä ja tarkkailivat huolellisesti vihollisiaan.\n\nEräänä aamuna Robin Hood herätessään tunsi outoa levottomuutta. Tämä\ntämmöinen rauhallinen aika kyllästytti häntä: hän tunsi kaipaavansa\nseikkailua ja päätti lähteä Nottinghamiin nähdäkseen, miten kaupungissa\nelettiin. Hän ei virkkanut mitään Pikku Johnille, sillä hän tiesi, että\ntämä hänen uskollinen seuralaisensa kehoittaisi häntä pysyttelemään\npoissa sellaisesta vihollispesästä, ja hiipi yksikseen matkaan.\n\nHän huolehti siitä, ettei häntä helposti tunnettaisi, sillä Robin\nHoodin olisi ollut vaarallista tulla ilmi Nottinghamin muurien\nsisäpuolella. Hän riisui yltään Lincolnin-vihreän pukunsa, puki\nylleen yksinkertaiset talonpoikaisvaatteet ja lähti matkaan arvokkaan\nnäköisenä isäntämiehenä tai kauppiaana.\n\nParin kolmen mailin päässä kaupungista hän saapui kahden tien\nristeykseen ja tapasi siinä torille menossa olevan teurastajan komeine\ntammoineen; tamman selässä oli täysinäiset lihavasut.\n\n\"Hyvää huomenta!\" huusi Robin. \"Mistä olet kotoisin ja minne matka?\"\n\n\"Välipä sillä, mistä olen kotoisin\", vastasi mies. \"Olen teurastaja ja\nmatkalla Nottinghamiin myymään lihaa.\"\n\n\"Todellako?\" huudahti aina iloinen Robin, jonka mieleen samassa\njuolahti oiva tuuma. \"No sehän sopii, olen aina halunnut teurastajaksi.\nEtkö myy?\"\n\n\"Myy mitä?\" sanoi teurastaja.\n\n\"Myy tamma, vasut, lihat, kaikki\", vastasi Robin. \"Määrää oma hintasi\nniille.\"\n\n    \"Mä lihojen hinnan ja tammankin\n        Heti paikalla ilmoitan:\n    Neljä markkaa on hinta kuulumaton,\n        Lue kolikot kourahan.\"\n\n\"Neljä markkaa maksan heti paikalla\", vastasi Robin ja kaivoi esille\nkukkaronsa. Rahat hän luki teurastajan käteen ja niin kauppa oli\npäätetty. Teurastaja palasi kotiinsa ja Robin Hood ajoi tammaa\nNottinghamiin päin.\n\n\"Nyt\", mietti Robin Hood, \"saavun kaupunkiin niin viattoman näköisenä\nkuin olla saattaa. Kukapa epäilisi kuormineen kaupunkiin tulevaa\nkauppiasta?\"\n\nHän ajoi tammansa portista vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, eikä\nkukaan häirinnyt häntä. Hän meni torille ja löysi sieltä kauppakojun,\njota teurastaja oli käyttänyt, ja vei lihansa sinne. Kohta teurastajain\nryhmä ryhtyi kaupantekoon toriyleisön kanssa, ja teurastajat huusivat:\n\"Tulkaa! tulkaa! ostakaa! Hienoa, hyvää lihaa ostakaa! Mitä haluatte?\nOstakaa! Ostakaa!\"\n\n    Kun toiset kauppahan ryhtyivät,\n        Myös Robin hän alkaa ties.\n    Mut ei leiville lyö vasta-alkajan työ,\n        Hän outo on kauppamies.\n\nKun Robin kuuli toisten teurastajain huutaen tarjoilevan tavaroitaan\nkaupaksi, hänkin rupesi tarjottelemaan omiaan, ja kun ostajia saapui,\nhän äkkioutona antoi pennillä yhtä paljon kuin muut kolmella. Pian tämä\ntuli tunnetuksi ja Robinin kojun ympärys oli ostajia täynnään, kun taas\nhänen kilpailijansa olivat ostajitta.\n\nTeurastajat kynsivät korvallistaan ja töllistelivät toisiinsa.\n\n\"Kuka tämä uusi tulokas on?\" he sanoivat. \"Hän saattaa meidät\nperikatoon. Hän antaa pennillä yhtä paljon kuin me kolmella. Me emme\nsaa myydyksi mitään.\"\n\nJotkut yrittivät myydä vähän halvemmalla, mutta yhä ostajat tunkeilivat\nRobinin ympärillä.\n\n\"Se on joku suurtuhlaaja\", sanoi muuan teurastaja. \"Hän on kai myynyt\nperintömaansa ja lopettelee rahojaan tuolla typerällä tavalla.\"\n\n\"Niin\", sanoi toinen, \"tai hän on varastanut elukkansa ja pystyy sen\ntähden myymään niin halvalla.\"\n\n\"Tiedättekö mitä minä luulen?\" sanoi kolmas. \"Hän on ehkä joku\nvalepukuinen keikari, joka vedon voittaakseen myy lihaa.\"\n\n\"Mennäänpä tutustumaan häneen\", sanoi neljäs. \"Menenpä pyytämään, että\nhän saapuu tämänpäiväiseen teurastajain juhlaan.\"\n\nHän menikin Robinin luo, joka parhaillaan ojensi viimeistä lihapalaa\nostajille, ja sanoi: \"Kuule, veli hopea, mehän olemme kaikki\nammattitovereita, ja on siis kohtuullista, että tunnemme toisemme.\nEtkö söisi päivällistä kanssamme tänään, sillä tänään on teurastajain\njuhlapäivä?\"\n\n    \"Ei toki\", vastasi Robin Hood,\n        \"Moista kutsua kieltää saa.\n    Käyn kanssanne, kunnon veikkoset,\n        Ja koetan kiiruhtaa.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi toinen, \"juhla vietetään sheriffin talossa. Mennään\nyhdessä sinne.\"\n\nKun siis toriaika oli ohi, lähtivät teurastajat joukolla sheriffin\ntaloon. Robin irvisteli itsekseen astuessaan eteishuoneeseen ja\nnähdessään tuon katalan ja kurjannäköisen vanhan sheriffin istumassa\npöydän päässä.\n\n\"Tietäisipä vain tuo vanha köriläs, kuka minä olen, kylläpä tästä soppa\nsyntyisi\", mietti rohkea Robin.\n\nJuhlapäivällinen katettiin pitkälle pöydälle, ja Robinia pyydettiin\nnuorimpana teurastajana lukemaan pöytärukous, minkä hän tekikin. Sitten\nhän kehoitti seuruetta juomaan mielin määrin hänen kustannuksellaan.\n\n    \"Nyt juomaan, veikot\", huus' Robin Hood\n        \"Emme oitis me lakkaakaan;\n    Viis puntaa, hei, jos kestimme vei,\n        Olen valmis sen maksamaan.\"\n\n\"Tuo on hurja mies\", sanoi muuan teurastaja sheriffin korvaan ja kertoi\ntarkalleen Robinista ja hänen halvasta lihastaan. Sheriffi väänti\nsuutaan ja pudisti päätään.\n\n\"Se on joku hurja tuhlari\", sanoi sheriffi, \"joka on myynyt maansa ja\nhävittää rahansa kiireimmän kaupalla.\"\n\n\"Sitäpä juuri arvelimme\", vastasi teurastaja, \"aivan samaa me sanoimme.\"\n\nSiitä lähtien sheriffi söi ja joi vain vähäisen. Hän kävi kovin\nmiettiväksi ja vilkaisi vähän väliä ilkeästi Robiniin päin.\n\n\"Tuo huoleton tuhlari näkyy työntävän rahoja luotaan molemmin käsin\",\nmietti sheriffi. \"Miksi ei sopisi minunkin saada niistä osaani?\" Ja\nsheriffi huokasi muistellessaan tyhjää aarreaittaansa, mikä niin\nkipeästi kaipasi täydennystä.\n\n\"Ehkä voisin hyötyä hänestä vähäisen\", ajatteli sheriffi, \"ja olisinpa\npienestäkin voitosta kiitollinen, kun tuo pääroisto Robin Hood ja hänen\nkehnot kumppaninsa ryöstivät minut niin perinpohjin.\"\n\nKun siis juhla oli lopussa, sheriffi istahti nuoren teurastajan viereen\nja puhutteli häntä ystävällisesti.\n\n\"Olen kuullut tämän aamuisesta pilastasi\", sanoi sheriffi vääntäen\nkärtyisän naamansa kömpelöön irviin, aivan kuin pila olisi huvittanut\nhäntä niin kuin muitakin ihmisiä. \"Sinä taltutat meidän teurastajiamme\nerinomaisella penninmaksavalla lihallasi.\"\n\n\"Eipä kehumista\", vastasi Robin. \"Asianlaita on nähkääs sellainen,\nettä olen vielä äkkiouto ammatissani enkä taida vielä oikein tuntea\nelukoiden arvoa.\"\n\n\"Onko sinulla paljon?\" kysyi sheriffi teeskennellyn viattomasti.\n\n\"Satoja\", vastasi Robin, \"ja laitumena satakunta acrea hyvää, vapaata\nmaata.\"\n\n\"Mutta sehän on aika hauska pieni maatila\", vastasi sheriffi.\n\n\"Onhan se\", virkkoi Robin huolettomasti, \"mutta mielelläni muuttaisin\nsen rahaksi.\"\n\n\"Enkö sanonut\", mietti sheriffi itsekseen, \"siinä oikein aito tuhlari\n-- aina innostunut saamaan rahaa huvituksiinsa. Paha minut periköön,\nellen tästä kykene aimolailla hyötymään.\" Ääneen hän sitten sanoi. \"No,\nmiksi et ole sitten jo myynyt eläimiä ja maatasi?\"\n\n\"Ei ole sattunut ostajaa\", sanoi Robin haukotellen ja ojennellen\nkäsivarsiaan, \"vaikka olisin halukas myymään ne aika halvalla. Mutta ei\nnäy olevan ihmisillä rahoja.\"\n\n\"Totta on\", sanoi sheriffi, \"ajat ovat ahtaat ja raha kireällä. Mutta\nmieluummin tarjoan itse kuin näen sinun olevan ilman ostajia.\"\n\n\"Paljonko antaisitte?\" kysyi Robin.\n\nSheriffi mainitsi rahasumman, joka oli noin kymmenesosa Robinin\nkuvaileman maatilan arvosta, ja Robin suostui siihen empimättä. He\nlöivät kättä kaupan vahvistukseksi, ja sheriffi oli kovin mielissään\najatellessaan, miten näppärästi hän oli tuon tuhlarin ryöstänyt.\n\n\"Vielä ei ole kovin myöhä\", sanoi Robin. \"Mitä arvelette tunnin\nratsastuksesta eläimiä ja maita katsomaan?\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", sanoi sheriffi. \"Otanpa rahatkin mukaani\nja maksan perillä ja samalla otan maan heti haltuuni.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Robin. \"Ei kauppa miettimällä parane. Ja voin vannoa,\nettä olen yhtä oikeutettu luovuttamaan ne teille kuin isäni oli ne\nminulle luovuttamaan.\" Sitten häntä nauratti, kun sheriffi kiirehti\nnoutamaan rahoja ja toimittamaan ratsua.\n\nKohta he olivat matkalla, Robin ratsastaen teurastajalta ostamallaan\ntammalla ja sheriffi omalla ratsullaan. Robin lähti Sherwoodin metsän\nliepeillä kulkevalle tielle, ja pian he olivat kaukaisilla metsämailla.\n\n\"Olisin toivonut, että maatilasi olisi sijainnut toisella suunnalla\",\nsanoi sheriffi levottomana. \"En pidä tästä metsästä. Varjelkoon meitä\nJumala, teurastajamestari, ettemme joutuisi sen pääroiston Robin Hoodin\nkynsiin.\"\n\n\"Mitäs tyhjää\", sanoi teurastaja. \"Minä viis' veisaan Robin Hoodista\nja hänen hommistaan. Ratsastetaan vain eteenpäin. Eläimet saattavat\nilmestyä näkyviimme minä silmänräpäyksenä hyvänsä.\"\n\nHe jatkoivat matkaa ja kääntyivät eräässä tien mutkassa; teurastaja\npysähdytti silloin hevosensa ja tarttui toisen suitsiin.\n\n\"Seis, herra sheriffi -- seis!\" hän sanoi. \"Tuossa näette sarvipääni.\nMiten ne teitä miellyttävät? Eivätkö olekin lihavia ja hyvännäköisiä?\"\n\nSheriffi tuijotti hämmästyneenä ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää\nhirveästi. Edessään hän näki sataisen lauman kuninkaan hirviä\nrauhallisesti syömässä ruohoisella metsäaukiolla.\n\n\"Mitä koiruutta tämä on?\" hän huusi raivoissaan. \"Karjaahan tänne\nlähdimme katsomaan.\"\n\n\"Ei, ei, herra sheriffi\", nauroi toinen, \"en ole milloinkaan luvannut\nteille muuta kuin eläimiä, ja tuolla ne nyt ovat.\"\n\nSheriffi alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. \"Totta totisesti, hyvä\nmies\", hän sanoi, \"mielelläni olisin poissa täältä, sillä eipä minua\nmiellytä sinun seurasi.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra sheriffi\", sanoi Robin, \"mihin sellainen kiire?\nTässä nyt on kauppa, jota teille ehdotin. Toivon vain teidän tutustuvan\nmuutamiin tovereihini, jotka tulevat todistajiksi.\"\n\n    Ja torven nostaen huulilleen\n        Robin kolmesti toitottaa.\n    Jo paikalla on heti Pikku John,\n        Muut sinne myös kiirein saa.\n\nKun sheriffi näki rosvojen tungeksivan esille metsästä ja kokoontuvan\nhänen ympärilleen, rupesi hän kauhuissaan huutamaan. Hän huomasi\ntulleensa perin pohjin petetyksi ja kääntyi teurastajaan.\n\n\"Nyt minä jo tunnen sinut\", hän huusi. \"Sinä olet Robin Hood itse?\"\n\n\"Niin olen\", nauroi Robin, \"ja tässä ovat iloiset seuralaiseni, jotka\neivät teitä miellytä, herra sheriffi. Mutta kauppa kuin kauppa. Rahat\ntänne, herra sheriffi.\"\n\nJa sheriffin oli pakko luopua kaikista niistä rahoistaan, mitkä hän\noli tuonut muassaan ostaakseen tuhlaajan maatilan. Sitten hänen\nhevosensa käännettiin, ja hänet toimitettiin matkalle Nottinghamiin\nentistään alakuloisempana ja viisaampana; alakuloisempana, koska hänen\naarreaittansa oli vielä entistäkin tyhjempi ja viisaampana, koska oli\nomalla kustannuksellaan saanut tietää, kuka teurastaja oli.\n\n\n\n\nXVIII luku\n\nROBIN HOOD PELASTAA LESKEN POJAT\n\n\nSattui sitten eräänä päivänä, että Robin Hood lähti matkalle ja jätti\njoukkonsa johdon Pikku Johnille. Kuusi päivää hän viipyi poissa ja\nseitsemäntenä päivänä hän kulki harjanteen poikki, ja hänen sydämensä\nsykähti ilosta, kun hän näki etäällä ison purppurankarvaisen metsän ja\ntiesi yhä lähestyvänsä metsäisiä tyyssijojaan.\n\nMetsän reunassa hän pysähtyi ja nosti päätään kuunnellakseen. Tietä\npitkin oli tulossa joku, joka kuulemalta oli syvän surun vallassa,\nkuului näet itkua ja valitusta. Robin odotti hetken aikaa ja näki\nsitten vanhan eukon tulevan kohden. Eukko näytti olevan kovin\nmurheissaan ja kyynelet vierivät poskia alas. Robin tunsi hänet oitis:\nse oli sama metsässä asuva leskivaimo, joka oli auttanut hänet piispan\nkynsistä.\n\n\"Heipä hei, mummo\", hän huusi. \"Mitä nyt on tapahtunut? Onko sinua,\nmummokulta, kukaan loukannut? Jos on, niin totisesti hän saa nähdä,\nettä Robin Hood on ystäväsi ja suojelijasi.\"\n\n\"Voi, Robin, Robin!\" valitti vanha eukko. \"Poikani! poikani!\"\n\n\"No mikä heidän on?\" kysyi henkipatto.\n\n\"He ovat joutuneet sheriffin kynsiin\", vastasi eukko. \"Tätä nykyä he\novat Nottinghamin vankilassa ja huomenna he kuolevat.\"\n\n\"Mitä sanotkaan, Hal ja Hob ja Dickon!\" kiljui Robin. \"Kolmea niin\nkomeata poikaa näkee harvoin jousta vongahuttamassa. Onpa ikäviä\nuutisia, mummohyvä. Mistä tiedät, että tuomio niin pian pannaan\ntäytäntöön?\"\n\n\"Olen juuri tulossa Nottinghamista ja kuulin asian Lobbilta,\nrajasuutarilta\", vastasi eukko. \"Voi pelasta heidät, Robin Hood,\npelasta heidät!\"\n\n\"Luota minuun, mummo!\" huudahti Robin, ja hänen iloiset kasvonsa\nsynkkenivät äkkiä ja silmät säihkyivät. \"Velvollisuuteni on tehdä\nkaikki voitavani joukkoni jokaisen jäsenen puolesta, ja sinun pojillesi\nolen erikoisesti kiitollisuuden velassa. Käyn oitis käsiksi asiaan.\"\n\nHän jatkoi heti matkaa eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli\nsaapunut metsän sisässä olevaan leiriin. Pikku John näki päällikkönsä\ntulevan ja lähti häntä vastaan.\n\n\"Ikävä juttu tuo Halin ja Hobin ja Dickonin asia!\" huusi Robin.\n\n\"Niin on, johtaja\", vastasi Pikku John vakavana. \"Mistä niin pian sait\nkuulla asian?\"\n\n\"Tapasin poikien äidin\", vastasi Robin Hood. \"Entä miten pojat\njoutuivat kiinni?\"\n\n\"Onneton sattuma\", vastasi Pikku John. \"He ajoivat kiivaasti isoa\nhirveä ja syöksyivät suoraan mieslukuisen sheriffin joukkueen syliin.\nHe tuskin ehtivät räpäyttää silmäänsä, kun jo olivat vankeina.\"\n\n\"Heidät täytyy pelastaa\", sanoi Robin. \"En voi sinä ilmoisna ikänä enää\nkatsoa heidän äitiään silmiin, jos sallin sheriffin pujottaa silmukan\nheidän kaulaansa.\" Ja Pikku Johnin kanssa he istahtivat miettimään\nkeinoja sheriffin pettämiseksi ja lesken poikien vapauttamiseksi.\n\nSeuraavana aamuna Robin Hood lähti yksinään taivaltamaan Nottinghamin\nkaupunkia kohti. Aurinko oli jo noussut ja sen korkeimmillaan ollessa\npiti lesken poikien kuolla. Siksipä Robin asteli reippaasti, sillä\nhän tiesi, ettei ole aikaa liikenemään. Mutta yht'äkkiä hän pysähtyi,\nsillä häntä vastaan tuli jalkamies, ja Robin tarkasti tätä, kuten hänen\ntapansa oli arvostelevasti tarkastaa kaikkia. Sitten hän taas jatkoi\nmatkaansa, sillä vastaantulija oli rauhallinen pyhiinvaeltaja, köyhä,\nrepaleinen ukko, joka vaelsi pyhäköstä pyhäkköön ja kerjäsi elatuksensa\nmaan halki matkatessaan. Kun he lähestyivät toisiaan, pysähtyi\npyhiinvaeltaja ja odotti sauvaansa nojaten Robinin lähestymistä.\n\n\"Mitä uutta -- mitä uutta kuuluu?\" huusi rosvo. \"Mitä kuuluu, mulle\nkerropa sä?\"\n\n\"Kuuluupa hyvinkin\", vastasi pyhiinvaeltaja, \"sillä Nottinghamin\nkaupungissa hirtetään tänään kolme nuorta miestä. Olen nähnyt\nhirsipuuta pystytettävän ja maalaisväkeä joukoittain tulvivan\nkaupunkiin katsomaan teloitusta, sillä joka päivä ei saakaan nähdä\nkolme veljestä hirtettävän rinnakkain.\"\n\nRobin ei virkkanut mitään eikä osoittanut pitävänsä kovinkaan tärkeänä\nkuulemaansa uutista. Hänen otsansa oli syvämietteisissä rypyissä ja\nhänen silmänsä tarkastivat pyhiinvaeltajan pölyistä ja repaleista\npukua. Sitten hän näpähytti sormiaan kuuluvasti, aivan kuin olisi\nlöytänyt etsimänsä.\n\n\"Hei, pukua kanssani vaihtaos, vanhus\", sanoi hän nauraen. \"Vaihdapa\nkanssani pukimia, saat neljäkymmentä shillinkiä puhdasta hopeata\nlisäksi. Sillä voit mennä juomaan olutta tai viiniä.\"\n\nPyhiinvaeltaja tuijotti ihmeissään matkoilla ryvettyneisiin pukimiinsa,\nsitten Robinin kädessä oleviin rahoihin ja sitten Robinin sievään\nmetsän vihreään pukuun.\n\n    \"Sun pukusi puhdas ja siisti on,\n        Mun siivoton riekale;\n    Vaan maailmassa minne jos matkannet,\n        Älä vanhusta pilkkaile.\"\n\n\"En minä sinua pilkkaa!\" huudahti Robin. \"Puhun tosissani. Vaihda\npukimet kanssani, ja rahat ovat sinun, ja voit niillä juhlia\nystävinesi.\"\n\nHe vaihtoivat pukimia, ja kun Robin oli pannut päähänsä ukon hatun,\njonka kupu yleni korkeana ja ryysyisen viitan, joka oli paikattu\nkaikenvärisillä tilkuilla, mustilla ja sinisillä ja punaisilla,\nja rikkinäiset ja paikatut housut ja reikäiset säärystimet sekä\nkengät, jotka tuskin pysyivät koossa, hän oli niin muuttunut, ettei\nitse Pikku Johnkaan olisi tuntenut päällikköään. Ja pyhiinvaeltajan\nriekaleita ylleen pukiessaan hän kaiken aikaa naljaili, ja pukuaan\nviimeistellessään ja kehnoa muotoaan lopullisesti tarkastaessaan hän\nhuudahti: \"Vaatteet ne lopultakin miehen tekevät!\" Mutta nyt hänellä\noli se, mitä hän toivoi, erinomainen valepuku, ja hän lähti taas\njatkamaan matkaansa Nottinghamin kaupunkia kohti.\n\nKahta tuntia myöhemmin sheriffi asteli kaupungin katuja pitkin, vihasta\nja harmista alla päin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt kolmelle\nvangilleen pyöveliä. \"Mutta hirteen minä ne roistot toimitan!\" huusi\nsheriffi, \"vaikkapa minun omin käsin pitäisi ne vetää hirteen.\"\n\nSamassa hänen eteensä ilmestyi hullunkurinen, pieni, kumarainen,\nryysyihin pukeutunut vanha ukko, joka kimakalla äänellä huusi: \"Taivas\nteitä armahtakoon, jalo sheriffi! Varjelkoon teitä taivas, armollinen\nherra!\"\n\n\"Kuulepa, vanha pyhiinvaeltaja, mitä asiaa sinulla on minulle?\" kysyi\nsheriffi äreästi, luullen että pyhiinvaeltaja aikoi kerjätä häneltä, ja\nsamalla itsekseen päättäen olla antamatta pennin pyöreätäkään.\n\n\"Niin, herra sheriffi!\" virkkoi repaleinen pyhiinvaeltaja, \"olen\nkuullut, että tarvitsette tänään pyöveliä.\"\n\n\"Tarvitsen tosiaankin, aivan välttämättömästi\", vastasi sheriffi\nja hänen äänensävynsä oli jo jonkin verran ystävällisempi, kun\npyhiinvaeltaja ei kerjännyt häneltä. \"Tarvitsen kylläkin, sillä minua\non onnistanut niin erinomaisesti, että olen saanut kiinni Robin Hoodin\nkolme roistoa, ja aikomukseni on nostaa heidät killumaan täsmälleen\nkello kaksitoista. Kunpahan vain voisin ripustaa heidän johtajansakin\nyhteen hyrkyyn!\"\n\n\"Niin, herra sheriffi\", sanoi pyhiinvaeltaja, heilutellen hartaana\npäätään. \"Käsitän hyvin tunteenne. Olen kuullut, että Robin Hood on\naiheuttanut teille paljon harmia.\"\n\n\"Hän on suurin konna joka vielä kuljeskelee hirttämättä\", murisi\nsheriffi. \"Mutta vielä koittaa päivä, jolloin katsomme toisiamme\nsilmästä silmään, ja yrittäköönpä silloin livistää kynsistäni jos\nkykenee.\"\n\n\"Voi, voi!\" vaikeroi pyhiinvaeltaja, \"kyllähän siitä tulee surkea päivä\nRobin Hoodille, herra sheriffi -- surkea päivä, se on varma. Mutta\nentä hänen rosvojoukkonsa kolmen miehen hirttäminen? Olenhan minä vain\nvanha, yksinkertainen ukon kötys, mutta haluaisin mielelläni kuulla,\nminkä palkkion maksatte, jos toimin tänään pyövelinä.\"\n\n\"Hyvän palkkion -- hyvän palkkion\", sanoi sheriffi innoissaan.\n\"Kolmetoista penniä rahana ja vankien puvut, eikähän puku sinulle,\npyhiinvaeltaja parka, totta vieköön, pahaa tekisi.\"\n\n\"Hyvä on palkkio\", sanoi pyhiinvaeltaja. \"Suostun kauppaan ja kyllä\nminä ne junkkarit hoidan.\"\n\nKymmenen minuuttia ennen kahtatoista lähti vankilan portilta liikkeelle\nkulkue ja eteni torille päin. Siihen kuului mieslukuinen normannilainen\nsotamiesjoukkue, jonka keskellä vangit astelivat. Vankien edellä\nontui vanha pyhiinvaeltaja, jonka piti hirttää heidät. Kulkue saapui\ntorille, joka oli niin tupaten täynnä väkeä, että sotamiesten täytyi\nväkipakolla tunkeutua ihmisjoukon läpi hirvittävää hirsipuuta kohti,\njossa poikkitangosta riippui kolme nuoran silmukkaa. Hirsipuun juurelle\noli raivattu avoin alue, ja siinä heitä odotti sheriffi.\n\n\"Miehet killumaan -- miehet killumaan, hyvä mies!\" sanoi sheriffi.\n\"Näytäpä, että olet kykenevä pyöveli.\"\n\n\"Kaikki aikanaan, herra sheriffi\", sanoi pyhiinvaeltaja, \"mutta ensin\nripitän nämä hirtettävät miehet.\"\n\nSitten hän kuiskutteli miehille, ja kun sheriffi luuli hänen heitä\nripittävän, hän neuvoikin heille tarkat ohjeet, miten menetellä\nseuraavina ankarien ponnistusten hetkinä.\n\n\"Hirteen miehet -- hirteen miehet!\" huusi sheriffi kärsimättömänä.\n\"Entä onko sinulla laukkua, johon panet vankien vaatteet?\"\n\n\"On, sheriffi. Minulla on laukkuja yllin kyllin\", sanoi pyhiinvaeltaja\nnauraen ja rupesi sitten laulamaan: --\n\n    \"On laukut ohrille, jauhoille,\n        Ja laukku on maltaille;\n    On laukut leiville, paistille,\n        Ja laukku myös torvelle.\"\n\n\"Mitäs sinä, ukkoriepu, torvella teet?\" ilkkui sheriffi. \"Osaatkohan\nedes puhaltaa torvea?\"\n\n\"Osaanko puhaltaa?\" huusi pyhiinvaeltaja. \"Saatpa kohta kuulla, sinä\nylpeä sheriffi, puhallanko kunnollisesti.\"\n\nTämän sanottuaan pyhiinvaeltaja muuttui ihmeellisesti koko olennoltaan.\nHänen köyristynyt, kumarainen vartalonsa ojentui pitkäksi ja käskeväksi\nhänen heikko, väräjävä äänensä kävi täyteläiseksi ja sointuvaksi, ja\nlavan reunalla seisten Robin Hood nosti torven huulilleen ja kajahutti\nkolme kaikuvaa törähdystä.\n\nSheriffi tunsi hänet heti paikalla.\n\n\"Petosta! petosta!\" hän huusi. \"Robin Hood! Se on Robin Hood itse!\nOttakaa hänet kiinni! Tappakaa!\"\n\nMutta sotilasvartiostolla oli muuta puuhaa kuin Robin Hoodin\nvangitseminen: he näet taistelivat oman henkensä puolesta. Sillä\nsamassa hetkessä, jona nuo kaikuvat torven toitotukset kajahtivat\nväkijoukon yli, viskasi monikymmenlukuinen miesjoukko, joka oli\nnäyttänyt vain tavallisilta talonpojilta, viittansa syrjään ja paljasti\nRobin Hoodin miesten Lincolnin-vihreän värin ja ryntäsi esiin miekka ja\nkilpi kädessä.\n\n\"Hood! Hood!\" kiljui heitä johtava jättimäinen mies, kun he hyökkäsivät\nnormannilaisvartion kimppuun. \"Hood tulee avuksi!\" ja vihreäpukuiset\nmiehet seurasivat Pikku Johnia huutaen hänen mukanaan. \"Hood tulee\navuksi! Eläköön Robin Hood! Alas normannilaiset tyrannit.\"\n\nSamassa puhkesi kauhea meteli ja sekamelska. Väkijoukon rauhallinen\nosa pakeni joka suunnalle päästäkseen pois taistelupaikalta, naiset\nkirkuivat, miehet huusivat, miekat kalskahtivat kilpiin, ja joka\npuolelta ahdistetulla vartiostolla oli täysi työ puolustaessaan\nitseään eikä vartiosto voinut kiinnittää huomiotaan lavalla olevaan\nvalepukuiseen pyhiinvaeltajaan. Hirsipuun juurella Robin Hoodilla oli\nyhtä ankara työ kuin muillakin sinä päivänä. Hän sieppasi terävän\npuukon ja katkoi sillä nuorat, joilla Hal, Hob ja Dickon oli sidottu\nja huusi: \"Seuratkaa minua!\" hypäten samassa lavalta maahan. Veljekset\njuoksivat päällikkönsä perässä ilosta huutaen, ja heidät ympäröi tuossa\ntuokiossa joukko ystäviä.\n\n\"Vetäytykää yhteen!\" huusi Robin Hood, ja rosvot kokoontuivat tiheäksi\nryhmäksi vapautettujen toveriensa ympärille.\n\n\"Eteenpäin, portille!\" oli seuraava käsky, ja tasaisesti ja\njärkähtämättä metsien miehet etenivät torin poikki. Kahdesti sheriffin\nmiehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja kahdesti metsäsissit terävillä\nnuolilla ja voimakkailla miekaniskuilla ajoivat sotilasjoukkueen\npakosalle. Saavuttiin kohta portille, joka oli sepposen selällään,\nsillä Pikku John oli antanut Muchille ja Will Stutelylle sekä\nkymmenkunnalle miehelle tehtäväksi porttivartioston nujertamisen heti,\nkun kadulta alkoi kuulua meteliä. Käsky oli täytetty ja vartijat oli jo\nriisuttu aseista ja sidottu, kun henkipatot riemusaattueena saapuivat\nportille. He kokoontuivat portin ulkopuolella olevalle aukealle\nkentälle, ja sitten Pikku John paiskasi portit kiinni ja lukitsi ne ja\nmarssi matkoihinsa avain mukanaan, niin ettei heitä voitu ajaa takaa.\nMetsän reunassa he tapasivat vanhan, köyhän leskivaimon, joka toivon\nja pelon vaiheilla oli odottanut, että Robin täyttäisi lupauksensa ja\npelastaisi hänen poikansa. Ja kun hän näki Halin ja Hobin ja Dickonin\nterveinä ja vahingoittumattomina ystäviensä parissa, hän taas itki,\nmutta tällä erää ilosta ja riemusta ja siunasi siunaamasta päästyään\nRobin Hoodia.\n\n\n\n\nXIX luku\n\nROBIN HOOD TAPAA MARIAN NEIDON SHERWOODIN METSÄSSÄ\n\n\n    Hän hovipojaksi pukeutui\n        Niin synkkänä mieleltään,\n    Näin taivaltaa ja metsähän saa\n        Robin Hoodia etsimään.\n\n    Mut on valhepuvussa Robin myös\n        Ja tuntea mahdoton.\n    Siks' miekat vain käy vastakkain,\n        Mut iskut ne oivat on.\n\nSherwoodin metsässä miehiään johtaessaan ja pelotonta henkipaton elämää\neläessään Robin usein muisteli erästä ystäväänsä, joka oli jäänyt\nkotiseudulle. Se oli Marian Neito, Robinin kotitalon naapuristossa\nolevan suuren talon isännän kaunis tytär. Robin Hood ja Marian Neito\nolivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta asti. He olivat yhdessä\nleikkineet, etsineet linnun pesiä, onkineet purosta, kiivenneet puihin,\njuosseet kilpaa nurmen yli, ja kun Robin Hoodin oli pakko lähteä\nmaailmalle, hän tunsi sydämensä murheelliseksi Marianista erottuaan.\n\nRobinin lähdettyä oli kohtalo pidellyt ankarasti Marianiakin. Hänen\nvanhempansa kuolivat, ystävät osoittautuivat epäluotettaviksi ja hänen\nsydämensä kaipasi usein lapsuuden ystävää -- urheaa, pelotonta Robin\nHoodia. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, missä tämä oli, mutta lopulta\nhänen nimensä kajahteli kautta Pohjois-Englannin, ja Marian älysi,\nettä hänen entisestä ystävästään oli tullut kuuluisa henkipatto, jonka\nrohkeista uroteoista laulajat lauloivat ja josta miehet iltanuotion\nääressä keskustelivat. Vihdoin yksinäinen ja ystävätön Marian päätti\nlähteä etsimään Robinia Sherwoodin metsästä nähdäkseen, muistiko tämä\nvielä heidän lapsuutensa entiset onnelliset ajat. Mutta hän tiesi,\nettä yksinäisen naisen oli turvatonta kierrellä maata, ja sen tähden\nhän pukeutui nuorukaiseksi, otti jousen ja viinen, miekan ja kilven ja\nnäin varustautuneena ja naamioituna lähti Robinia etsimään. Hän saapui\nlopulta ison metsän reunamalle, ja heti mahtavien tammien varjoon\npäästyään hän alkoi innokkaasti katsella, näkyisikö metsän asukasta,\njoka voisi neuvoa hänet entisen ystävän olinpaikalle.\n\nSattui niin, että Robin samana aamuna oli lähtenyt yksin liikkeelle\nkuulostamaan uutisia. Hän oli naamioinut itsensä hyvin huolellisesti,\nsillä hänen kohtalonsa olisi varma, jos hän joutuisi metsänvartijain\nkynsiin. Sheriffi oli vihasta raivoissaan siitä oveluudesta, jolla\nRobin oli hänet pettänyt ja pelastanut lesken pojat, ja hän oli antanut\nmääräyksen, että kiinni saataessa oli jokainen henkipatto surmattava,\nminkäänlainen armo ei tulisi kysymykseen.\n\nRobin lähti siis liikkeelle harmaaseen, repaleiseen sarkapukuun\npukeutuneena, päässä iso hattu, joka peitti kasvot, vasemman silmän\nyläpuolella tavattoman iso laastaritilkku sekä hartioille huolettomasti\nviskattu ryysyinen viitta. Hän oli astellut runsaan tunnin verran,\nkun näki siististi pukeutuneen nuoren miehen tulevan tietä pitkin\nvastaansa. Rob astui heti tiepuoleen pensaan varjoon varmistautuakseen\nsiitä, että nuorukainen oli yksin. Hänen oli näihin aikoihin viisainta\nolla varuillaan, sillä hänen vihollisensa olivat sekä lukuisat että\nraivosta suunniltaan. Aina vieraan nähdessään hän epäili ansaa tai\nsotajuonta. Mutta nuorukainen asteli tasaisesti tietä edelleen ja\ntuntui olevan yksin. Juuri kun hän oli menemässä sen pensaan ohi, jonka\nsuojassa Robin seisoi, tämä hypähti esille ja komensi hänet pysähtymään.\n\n\"Kuka olet ja mitä haet Sherwoodista?\" kysyi Robin Hood.\n\nVieras oli Marian Neito, ja hän katsahti Robiniin, mutta ei\nkuolemakseen aavistanut, että hänen entinen ystävänsä seisoi hänen\nedessään tuon villin raakalaismiehen hahmossa. Hän piti miestä hurjana\nmaantierosvona, joka ehkä halusi rosvota hänet, ja hän hypähti hiukan\ntaaksepäin ja tarttui miekkaansa.\n\n\"Tuo ei ole Robinin miehiä\", mietti Marian Neito. \"Se on joku\nkulkurirosvo, jota minun on paras kohdella ylpeästi, muuten olen\nhukassa.\" Hän sanoi sen tähden: \"Väisty tieltäni, mies, ja anna minun\njatkaa matkaani, minulla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.\"\n\n\"Niinkö, mutta entäpä jos minulla on jotakin tekemistä sinun kanssasi\",\nvastasi ryysyinen vieras. \"Sano miksi ja minne olet metsän kautta\nmenossa, muuten minun on pakko käännyttää sinut takaisin.\"\n\n\"Käännyttää minut takaisin\", sanoi nuorukainen. \"Sitä sinä, hävytön\nkonna, et ikinä tee. Älä pakota minua paljastamaan miekkaani\nitsepuolustuksekseni, tai saat katua tämänpäiväisiä hommiasi.\"\n\n\"Kas vain, onpa rohkea pukari\", sanoi Robin Hood nauraen. \"Entä mitä\ntekisit tuolla sievällä pikku naskalillasi?\"\n\n\"Ehkäpä saat tuta, että tämä naskalini on ylen terävä\", sanoi\nnuorukainen ja vetäisi välkkyvän terän huotrasta heiluttaen sitä\nkorkealla ilmassa. \"Väisty tieltäni, sillä minä olen matkalla syvälle\nmetsän sydämeen, eikä minua estä siitä kukaan.\"\n\nKun Robin kuuli, että vieras oli matkalla Sherwoodin sydämeen, kävi\nhänen epäilyksensä järkähtämättömäksi. Hänestä tuntui että juuri\ntuollaisen rohkean, solakan nuoren miehen sheriffi nähtävästi oli\nlähettänyt vakoilemaan, ja hän päätti käännyttää nuorukaisen takaisin.\n\"En väisty\", sanoi Robin, \"vaadin sinua palaamaan takaisin. Ajattele\nomaa parastasi ja heitä metsäaukiot rauhaan, tai on minunkin pakko\ntarttua aseisiin.\"\n\n\"Tartu jos tahdot!\" huusi toinen, \"mutta takaisin en palaa.\"\n\n\"Säiläni näkeminen kyllä pelottaa tuollaisen lapsen\", ajatteli Robin\nja hän paljasti miekkansa ja ryntäsi nuorta miestä kohti ikäänkuin\nkäydäkseen rajusti kimppuun. Mutta hänen hämmästyksekseen hyökkäys\ntorjuttiin taitavasti, ja solakka nuorukainen asettui miekkoineen,\nkilpineen vastustamaan häntä yhtä rohkeasti kuin kuka peloton mies\ntahansa.\n\nHeidän miekkansa helähtivät kun terävät terät kirahtivat yhteen, mutta\nRobin ei käyttänyt koko voimaansa eikä parasta taitoaan tällaista\nnuorta miestä vastaan taistellessaan, jonka vuoksi taistelua kesti\npaljon kauemmin kuin olisi ollut välttämätöntä. Eikä nuori mies\nsuinkaan ollut taitamaton miekan mittelyssä, sillä kun Robin hetkisen\noli varomaton, hän sai vähäisen haavan kasvoihinsa. Henkipatto ihastui\nikihyväksi tähän urheaan, nuoreen vastustajaan ja koetti saada ottelun\npäättymään sovintoon:\n\n    \"Jo lakkaa nyt\", sanoi Robin Hood,\n        \"Käy joukkoon kumppanien,\n    Kera kulkea saat sinä metsät ja maat\n        Satakielistä kuunnellen.\"\n\n\"Mitä!\" parahti nuorukainen. \"Robin Hood! Oletko toden totta Robin\nHood? Ja voi, Robin, minä olen haavoittanut sinua! En tuntenut sinua,\nRobin.\"\n\nHenkipatto hämmästyi ja kummasteli edessään olevaa olentoa.\n\n\"Ja kuka sinä olet?\" hän kysyi. \"Ja miksi välität minun\nhaavoittumisestani?\"\n\n\"Tulin tänne tavatakseni sinut, Robin!\" huudahti nuorukainen, \"mutta\nenpä olisi uskonut näkeväni sinua tuon näköisenä. Etkö sinä, Robin,\ntunne minua?\"\n\nKauniit, punehtuneet kasvot saattoivat Robinin hetkeksi aikaa vieläkin\nhämmästyneemmäksi. Sitten tuttu muistikuva palasi hänen mieleensä.\n\n\"Tunnen sinut!\" hän huudahti, \"tunnen sinut! Olet Marian Neito. Marian\nkulta, miten olet tullut tänne?\"\n\n\"Lähdin etsimään sinua, Robin\", vastasi neito, \"sillä koko maailmassa\nei minulla ole muuta ystävää kuin sinä. Enkä minä tuntenut sinua, ja\nnyt olen sinua haavoittanut.\"\n\n\"Mitä joutavia\", sanoi Robin. \"Paljon ilkeämpiä iskuja ja kolahduksia\nme vihreällä salolla saamme. Eikä ole ihmekään, ettet tuntenut minua,\nsillä olen naamioinut itseni, kun vihamieheni Nottinghamin sheriffi\ntahtoisi vangita minut.\"\n\nYstävykset istahtivat läheiselle sammalmättäälle ja rupesivat\njuttusille kertoen toisilleen elämänsä vaiheita. \"Entä onko sinulla\nsijaa minulle vihreällä salolla, Robin?\" kysyi Marian Neito.\n\n\"On toki, ja minä tunnen itseni ylpeäksi, kun saan sinut sinne\",\nhuudahti henkipatto. \"Tule, mennään Allan-a-Dalen vaimon puheille; hän\nottaa sinut riemumielin suojaansa.\"\n\nNiin he yhdessä lähtivät matkaan ja taivalsivat sille syrjäiselle\nmetsäaukiolle, missä joukkueen leiri sijaitsi. Ja hyvin tervetulleeksi\ntoivotti Allan-a-Dalen vaimo Marian Neidon, ja ylen iloinen oli\nseniltainen juhla. Puna-Will ja Pikku John lähtivät oikopäätä\nliikkeelle jousineen ja tappoivat pari lihavaa hirvihärkää, ja Marian\nNeidon kunniaksi vietettiin riemuisa tuliaisjuhla. Miehet rupesivat\niloiseen piiriin ison, tammipölkyistä rakennetun nuotion ympärille, ja\nsöivät kyllikseen makeata riistaa ja joivat palan paineeksi pulloittain\nviiniä ja haarikoittain ruskeaa kuohuvaa olutta. Niin tuli Marian Neito\nSherwoodiin ja hallitsi kuningattarena metsäkemuissa.\n\n\n\n\nXX luku\n\nSIR RICHARD LEE MAKSAA VELKANSA\n\n\n    Eli ritari siivona kodissaan --\n        Ja totta ma tiedän kai --\n    Kunis neljäsataa puntaa hän\n        Velan maksuksi kootuksi sai.\n\n    Sata jousta hän sitten toimitti\n        Ikisitkein jäntehin;\n    Sata nuolikimppua oivaa myös\n        Päin kirkkahan kiiltävin.\n\nKai muistatte hyvin, miten Robin Hood auttoi ritariparkaa, jolla ei\nollut rahaa velkansa maksamiseen ja joka siis oli vaarassa menettää\nmaansa. No niin, sir Richard Lee ei unohtanut vihreällä salolla olevaa\nystäväänsä, ja kun hän oli saanut säästetyksi neljäsataa puntaa, hän\nlähti matkalle maksaakseen velkansa Robinille. Hän otti mukaansa sata\nhyvää jousta ja sata kimppua erinomaisia nuolia lahjaksi ystävälliselle\nhenkipatolle.\n\nAivan eri miehenä sir Richard tällä kertaa ratsasti metsän halki.\nEdellisellä kerralla hän oli ollut surullinen ja alakuloinen näyttäen\nmaailman onnettomimmalta ihmiseltä, nyt hän sen sijaan oli iloinen\nja hilpeä, ratsasti hyvällä ratsulla, uljaan, aseistetun miesjoukon\nsaattamana. Ja kaikesta tästä muutoksesta hän sai kiittää Robin Hoodia,\nsillä jos ritari olisi menettänyt maansa, hän olisi ollut ikiajoiksi\nmennyttä miestä. Sir Richard siunasi sen tähden Robin Hoodia, joka oli\npelastanut hänet Pyhän Marian ahnaan apotin julmista ja kuristavista\nkynsistä.\n\nMiestensä edessä matkatessaan hän saapui joen rannalla lähellä sillan\nkorvaa sijaitsevalle laajalle niittymaalle. Täällä vallitsi mitä\nvilkkain elämä, sillä koko ympäristö oli kokoontunut sinne juhlimaan.\nSiellä näki silmänkääntäjiä ja nuorallatanssijoita töllistelevä\nkansanjoukko ympärillään; siellä oli saksilaisia laulajia ja\nkuljeksivia kanteleensoittajia; oli karkeatekoisia markkinakojuja,\nmihin kauppiaat ja kaupustelijat olivat panneet tavaroitaan näytteille;\nmutta suurilukuisin väkijoukko oli kokoontunut ympyränmuotoisen\naidakkeen luo, jonka sisässä läheltä ja kaukaa saapuneet etevät\npainijat olivat kilpailemassa kallisarvoisista palkinnoista.\nPainikilpailujen voittajan oli määrä saada mainio juoksija, jonka\nsatula ja suitset oli silattu kullalla -- komea palkinto tosiaan.\nToiseksi parhaalle annettaisiin valkoinen härkä; seuraavat kolme\npalkintoa olivat kauniisti kirjotut käsineet, kultasormus ja\ntynnyrillinen viiniä. Kun palkintoja oli näin monta, ei ollut ihme,\nettä juhlaan oli saapunut paljon rotevia talonpoikia: joka mies toivoi\nvoittavansa jonkin noista palkinnoista, vaikkapa pienenkin.\n\nVäkijoukko oli niin lähellä sillankorvaa, ettei ritari miehineen\nolisi päässyt siitä sivu käyttämättä pakkokeinoja. Siihen sir Richard\nei ollut halukas, ja koska päivä vielä ei ollut pitkälle kulunut ja\nhänellä oli runsaasti aikaa, hän jäi istumaan hevosen selkään ja\nkatselemaan painia tunnin ajaksi, ja hänen miehensä kerääntyivät hänen\nympärilleen iloissaan siitä, että saivat nähdä odotettavissa olevaa\njännittävää kilpailua.\n\nKaikkien hämmästykseksi painista ei kehkeytynytkään jännittävää\nottelua. Siihen oli syynä se, että aitaukseen kömpinyt iso,\nkömpelönnäköinen mies ylen helposti heitti maahan joka ikisen, joka\nasettui häntä vastaan. Oli yhdentekevä, kenen kanssa hän otteli. Olipa\nvastustaja tämän kylän mestari tai tuon kylän paras painija, jokainen\noli selällään heti, kun tuo iso mies tarttui häneen.\n\n\"Kukahan se on?\" huusivat ihmiset. \"Tuollaista painia ei Englannissa\nole ennen nähty. Eihän se ole edes kilpailua. Jättiläinenhän käsittelee\ntoisia, ikäänkuin he olisivat lapsia.\"\n\nIhmettelyä ja suosionhuudahduksia alkoi kuulua joukosta, kun tuo\nvoimakas vieras kaatoi miehen toisensa jälkeen, mutta pian rupesi\nhuutoihin sekaantumaan vihaa. Nämä kiukun purkaukset lähtivät\nmetsänvartijajoukkueesta, joka oli kokoontunut erääseen aitauksen\nkolkkaan. He olivat saapuneet kannattamaan toveriaan, Lujakätistä\nHubertia, kuuluisaa painijaa, ja he olivat lyöneet vetoa suuresta\nsummasta hänen hyväkseen.\n\nMetsänvartijat olivat pilkanneet jokaista hävinnyttä painijaa, kun\nnämä hiipivät aitauksesta. \"Odottakaapa, kunhan Hubert käy käsiksi\ntuohon isoon koljoon\", he huusivat. \"Silloin saatte nähdä, miten on\npainittava. Olipa mies miten iso tahansa, kyllä Lujakätinen hänet\nhelposti heittää olkansa yli.\"\n\nNämä herjaukset, ivailut ja kerskumiset saivat väkijoukon yhä\ninnostuneemmaksi, ja kun Hubert luottavaisena astui aitaukseen, uskoi\njokainen vihdoinkin saavansa nähdä jotakin erikoista. Mutta vaikka\nnämä toiveet osoittautuivatkin heti alussa turhiksi, saivat katsojat\nkuitenkin nähdä komean näyn: Iso painija tarttui Lujakätiseen Hubertiin\nja heitti tämän suinpäin maahan. Kädet ja jalat pyörivät kuin väkkärä,\nja näin tappiolle joutunut painimestari pyörähti ympäri ilmassa ja\nmätkähti suoraan selälleen maahan niin rajusti, että maa tömähti.\n\n\"Luvaton ote!\" kiljuivat metsänvartijat. \"Luvaton ote! Heittäminen ei\nole luvallista!\"\n\n\"Ei, ei\", huusi sir Richard, joka kannatti rehellistä peliä. \"Ote oli\nluvallinen. Se oli luvallinen heitto.\"\n\nMetsänvartijat tiesivät sen hyvin itsekin, mutta he pitivät suurta\nääntä ja huusivat tahallaan väittäen otetta vääräksi, jotta heidän\nmestarinsa häviö ei herättäisi huomiota ja he pääsisivät maksamasta\nvedon, minkä hänen puolestaan olivat lyöneet. Syntyi aikamoinen hälinä\naitauksen ympärillä. Toiset huusivat isoa painijaa vastaan, toiset\nhänen puolestaan. Mutta edelliset olivat huomattavasti voitolla,\nsillä hän oli hankkinut itselleen useiden vihamielisyyden, koska oli\npaiskannut maahan miehen, johon enemmistö oli luottanut.\n\n\"Olen joskus nähnyt tuon ison miehen\", mutisi sir Richard itsekseen,\n\"mutta missä ihmeessä? -- missä ihmeessä?\"\n\nHän mietti hetkisen ja hätkähti sitten satulassaan. \"Nyt tiedän\n-- nyt tiedän\", hän muisti. \"Se on sama iso mies, joka oli Robin\nHoodin seurassa. Nyt muistan, että tämähän se nouti laukun, jossa ne\nneljäsataa puntaa olivat. Niin, sitä en saata milloinkaan unohtaa.\"\n\nSir Richard oli oikeassa, mies oli Pikku John. Hän oli ollut\ntiedusteluretkellä, oli kuullut painikilpailusta eikä voinut pysyä\nniistä poissa. Hän oli saapunut juhlapaikalle vain katsoakseen\nmieliurheiluaan, mutta aitauksen ja palkinnot nähdessään ei voinut\nhillitä itseään, vaan oli ilmoittautunut kilpailijaksi Will Glade\nnimisenä ja oli kumonnut kaikki vastustajansa.\n\n\"Heittäkää hänet aitauksesta ulos!\" kiljuivat metsänvartijat. \"Pois\naitauksesta! Se oli luvaton ote. Jatketaan painia!\"\n\nTähän huutoon yhtyivät monet, jotka halusivat saada nähdä suosikkinsa\nuudestaan onneaan koettamassa painissa, mistä tuo kauhea painimestari\noli syrjäytetty; mutta paljon oli rehellisenkin menettelyn kannattajia,\njotka rohkeasti puolustivat Pikku Johnia ja sanoivat, että hän oli\npaininut kunnollisesti ja rehellisesti.\n\nÄkkiä Pikku John joutui suureen vaaraan, sillä kiukkuiset\nmetsänvartijat olivat rynnänneet aitaukseen ja karkasivat hänen\nkimppuunsa, useat miekka paljastettuna, ja uhkasivat tappaa hänet,\nellei hän heti paikalla luopuisi kilpailusta. Mutta he uhkasivat\nväärää miestä. Jäntevä jättiläinen ei pelännyt, vaan pysyi päättävästi\npaikoillaan ja uhmasi heitä kaikkia. Mutta huonosti hänen olisi käynyt,\nehkä olisi tullut surmatuksikin, ellei sir Richard olisi puuttunut\nasiaan. Hän kokosi miehensä ympärilleen ja käski heidän seurata. Ja\nniin ritari ratsasti läpi väkijoukon ja tunkeutui sille paikalle, missä\nPikku John seisoi raivoisan roskajoukon ympäröimänä.\n\n\"Peräytykää!\" huusi sir Richard metsänvartijoille. \"Peräytykää älkääkä\nkoskeko siihen mieheen!\"\n\nSheriffin miehet olisivat vähät välittäneet ritarin sanoista, jollei\nväkijoukko olisi yhtynyt niihin.\n\nMonet läsnäolevat tunsivat sir Richardin ja he huusivat:\n\n\"Antaa sir Richardin olla erotuomarina. Hän on hyvä ja rehellinen\nritari. Tunnemme hänet ja luotamme häneen. Päättäköön hän, miten on\ntehtävä.\"\n\nMetsänvartijat eivät uskaltaneet asettua yleistä mielipidettä vastaan,\nja kaikki vaikenivat kuunnellakseen, mitä sir Richardilla oli\nsanottavaa.\n\n\"Kuulkaapas, hyvät herrat\", sanoi ritari. \"Sekö olisi englantilaista\nrehellisyyttä, että ollaan vihamielisiä miehelle, joka on osoittautunut\nparhaimmaksi painijaksi, mitä ikinä olen nähnyt? Näin joka heiton, ja\njoka ainoa oli laillinen ja kunnollinen, ja minä vaadin eteeni miehen,\njoka sen uskaltaa kieltää. Miksi siis huutamalla koetatte erottaa\nkilpailusta miehen, jota kukaan ei kunnollisesti pysty kilpailussa\nvoittamaan?\"\n\nNämä sanat tekivät vaikutuksensa ja saivat aikaan voimakkaan\nmyötätunnon ison painijan hyväksi. Metsänvartijat vain yhä mulkoilivat\nrumasti häntä ja kertoivat mutisten, mitä olisivat miehelle tehneet,\njollei ritari miehineen olisi puuttunut asiaan.\n\nPäätettiin siis niin, että ensimmäisen palkinnon saakoon tuo iso\npainija ja muut painikoot uudestaan seuraavista palkinnoista. Kun\nseuraavat palkinnot oli annettu, sir Richard osti viidellä markalla\nviinitynnyrin mieheltä, joka sen oli voittanut, ja käski aukaista sen\nheti, jotta jokainen jota halutti, saisi juoda siitä. Tämä sai kaiken\nkansan hyvälle tuulelle, lukuunottamatta tietenkin sheriffin miehiä,\njoiden oli ollut pakko suorittaa häviämänsä veto ja jotka siksi olivat\nhyvin katkeralla mielellä.\n\nHe murisivat itsekseen ja katselivat rumasti Pikku Johnia, joka nyt\ntarkasteli voittamaansa jaloa juoksijaa. Mutta omia omituisia teitään\noli huhu ruvennut liikkumaan, ja äkkiä alkoi väkijoukossa kuulua\nkuisketta, että tuo mainio painija oli Robin Hoodin miehiä. Ehkä paitsi\nsir Richardia joku muukin oli tuntenut Pikku Johnin, sillä vaikka iso\nmies oli naamioinut itsensä mahdollisimman hyvin, hän ei mitenkään\nvoinut peittää isoa ruhoaan, leveitä hartioitaan eikä jänteviä\njäseniään.\n\nHuhu kierteli ja saapui pian metsänvartijain kuuluville. Innokkaasti he\ntarttuivat siihen: se oli aivan heidän mieleensä, sillä silloinhan tuo\nmainio painija oli heidän hallussaan.\n\n\"Henkipatto! Henkipatto! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!\" he\nkiljuivat ja ryntäsivät raivoissaan voittajaa kohden. Silloin Pikku\nJohn tiesi, että hänen oli oltava vikkelä, jos tahtoi säilyttää\nhenkensä. Hän hyppäsi satulaan, painoi kantapäänsä korskean ratsunsa\nkupeisiin ja lennähti tiehensä kuin nuoli. Hänellä oli täällä paljon\nystäviä, sillä kansa piti henkipatoista ja väistyi siksi oikealle ja\nvasemmalle tehdäkseen hänelle tietä, mutta sulki taas kujan umpeen,\nkun metsänvartijat tulivat. Käden käänteessä Pikku John oli nelistänyt\nsillan yli ja kadonnut tien mutkaan.\n\n\"Olen totisesti iloinen siitä, että tuo komea painija pääsi pakoon,\niloitsen siitä sekä hänen päällikkönsä vuoksi että hänen itsensä\ntähden\", puheli sir Richard ja käski miestensä jatkaa matkaa, ja he\nseurasivat Pikku Johnin jäljestä.\n\nPikku John ratsasti hyvää vauhtia, eikä hänen mainio juoksijansa\npysähtynyt rajusta menostaan ennen kuin ratsastaja sen seisahdutti\nerääseen aukioon, mihin Robin ja tusinan verta hänen miehiään oli\npysähtynyt.\n\n\"Mikä nyt, Pikku John, mitä tuommoinen raju meno merkitsee?\" huusi\njohtaja. \"Ja keneltä jalosukuiselta olet anastanut tuon pulskan ratsun?\"\n\n\"Se on minun, johtaja, rehellisesti ansaittu rehellisessä kilpailussa\",\nvastasi Pikku John ja kertoi painijutun ja ylisti suuresti ystävällistä\nmuukalaista, joka oli auttanut häntä oikeuksiinsa. Pikku John ei ollut\ntuntenut ritaria, niin muuttunut oli sir Richard sekä asultaan että\nnäöltään.\n\n\"Etkö matkallasi nähnyt sitä surullista ritaria, jolle lainasimme\nneljäsataa puntaa?\" kysyi Robin Hood.\n\n\"En merkkiäkään hänestä -- en merkkiäkään\", sanoi Pikku John. \"Tänäänkö\nhäntä odotat?\"\n\n\"Tänään\", vastasi Robin Hood, \"sillä tänään on kulunut kaksitoista\nkuukautta siitä päivästä, jona lainasimme rahat, ja ne oli määrä maksaa\ntakaisin ennen kuin aurinko tänään laskee.\"\n\n\"Älä ole levoton, johtaja\", sanoi iloinen jättiläinen. \"Eihän aurinko\nole vielä mennyt mailleen. Tohdin vaikkapa vannoa, että ritari\nosoittautuu rehelliseksi ja luotettavaksi, sillä muistan, että hänen\nsilmiensä katsanto oli luotettava.\"\n\n\"No niin\", sanoi Robin, \"mutta tänään en käy päivälliselle, ennen\nkuin minulla on joku vieras, jonka kanssa voin yhdessä aterioida.\nOta siis jousesi, Pikku John, ja mene Muchin ja Puna-Willin kanssa\nWatlingin tielle, kunnes kohtaatte matkustajia. Kutsu heidät kanssani\nsyömään päivällistä. Jos ovat rikkaita, saavat maksaa ateriansa,\njos taas köyhiä, niin saakoot osansa minun omaisuudestani, jos ovat\nsoittoniekkoja tai silmänkääntäjiä, niin huvittakoot meitä.\"\n\nNuo kolme miestä lähtivät oitis matkaan ja riensivät valtamaantielle.\nHe katsoivat itään ja katsoivat länteen, mutta ristin sielua ei\nnäkynyt. Sitten he katsoivat sitä tietä pitkin, joka vie Barnesdaleen,\nja eivätkös nähneetkin suuren ihmisjoukon lähestyvän.\n\n\"No kautta Maarian\", sanoi Pikku John, \"saapa johtajamme tänään\nvieraita kyllikseen. Keitähän ne nuo tulijat ovat?\"\n\nMiehet katsoivat tarkoin lähestyvää miesjonoa ja näkivät kahden\nmustapukuisen munkin ratsastavan etunenässä kauniilla ratsuilla.\nHeitä seurasi seitsemän kuormahevosta, ja vartiojoukkona oli\nviisikymmentäkaksimiehinen keihäsmiesjoukko.\n\n\"No jopa jotakin\", sanoi Much, \"piispakaan ei voisi matkata sen\nruhtinaallisemmin kuin nuo mustat munkit. Totta totisesti noiden\nkuormahevosten selässä on kallisarvoinen taakka, sillä muuten ei olisi\nvartiosto noin lukuisa.\"\n\n\"Veljet\", sanoi Pikku John, \"meitä ei ole kuin kolme, mutta meidän on\nvietävä nuo miehet päivälliselle, muuten emme tohdi astua päällikkömme\nnäkyville.\"\n\nMuch ja Puna-Will eivät virkkaneet sanaakaan, nyökkäsivät vain\nmerkiksi, että olivat samaa mieltä, ja niin he sitten asettuivat\nkorkeiden pengerten välissä kulkevan tien äkkimutkaan. Tästä asemastaan\nhe näkivät kulkueen etupään, ja kun molemmat munkit ratsastivat\nmutkaan, seisoivat nuo kolme jousimiestä suoraan heidän edessään,\nnuolet valmiina jänteessä.\n\n    \"Muu joukko te jousilla pidättäkää\",\n        Huusi toisille Pikku John.\n    \"Etumaisesta munkista huolehdin,\n        Mun hallussain henkensä on.\"\n\nKun mustapukuiset munkit näkivät edessään kolme rosvoa, jouset\njännitettyinä, pysähdyttivät he hevosensa, ja koko ratsasseurue joutui\nepäjärjestykseen.\n\n\"Varropa, munkin tolvana!\" huusi Pikku John edeltä ratsastajalle, joka\nnäytti olevan vaikutusvaltaisempi mies kuin hänen toverinsa. \"Seiso\nsiinä missä olet, ja muista, että kuolemasi on minun kädessäni. Paha\nsinut periköön\", jatkoi henkipatto, \"sillä olet kovin vihoittanut\npäällikköäni, kun olet pakottanut hänet paastoamaan näin kauan.\"\n\nMunkki tuijotti Pikku Johniin ihmeissään ja kummissaan ja peloissaan:\nhän ei käsittänyt henkipaton sanoja ja hän tokaisikin: \"Kuka on\npäällikkösi?\"\n\n\"Robin Hood!\" huusi Pikku John jyrisevällä äänellä.\n\n\"Hän on kuuluisa rosvo\", sanoi munkki happamesti, \"enkä ole hänestä\nmilloinkaan kuullut hyvää.\"\n\n\"Se on ilkeätä valhetta!\" huusi Pikku John. \"Hän on kunnianarvoisa\nmetsämies ja on kutsunut sinut päivälliselle ja tultava sinun on.\"\n\nMuch ja Puna-Will eivät olleet virkkaneet sanaakaan, mutta olivat\nvalmiina nuolineen. Mutta ainoatakaan ei ollut tarvis laukaista,\nsillä munkkeja seuraava vartiojoukko häipyi tyhjiin aivan kuin ihmeen\nkautta. Joka mies oli kuullut Robin Hoodin nimen, kun Pikku Johnin\nääni tuomiotorven törähtelynä kiiti pitkin kumisevaa tietä, ja tuon\npelätyn nimen kaiku oli ollut kylliksi. Kaikki pelkäsivät odottamatonta\nhyökkäystä, ja noiden kolmen päättävästi esiintyvän rosvon tieltä he\nkääntyivät pakoon, niin ettei paikalle jäänyt muita kuin ne, joiden\nhenkeä jousimiehet välittömästi uhkasivat.\n\n\"Eteenpäin mars\", sanoi Pikku John munkeille, ja heidän oli pakko\nratsastaa eteenpäin, sillä perässä tulivat Much ja Puna-Will valmiina\nampumaan, jos he yrittäisivät pakoon. Pikku John taas ajoi edellään\nnoita seitsemää kuormahevosta nuoren asemiehen ja hevosmiehen\navustamana; he olivat munkkien seurueesta ainoat, jotka pysyivät heille\nuskollisina.\n\n    Kakskuudetta miestä, heistä jäi\n        Hovipoika ja renki vaan.\n    Pikku Johnia ratsuja viemähän\n        He astuvat auttamaan.\n\nJa niin saavuttiin metsään ja sen kodan ovelle, missä Robin heitä\nodotti.\n\nPaljastaen päänsä Robin astui heitä vastaan ja tervehti tulokkaita mitä\nkohteliaimmin, mutta johtajamunkki ei vähimmälläkään tavalla vastannut\ntähän kohteliaaseen tervehdykseen, ja Pikku John suuttui.\n\n\"Onpa tämä koko kollo miehekseen, johtaja\", sanoi Pikku John. \"Mutta\nkyllä kohta opetan hänet paljastamaan päänsä.\"\n\n\"Ei väkivaltaa\", sanoi Robin, \"ei väkivaltaa. Jos hän ei halua riisua\nhuppuaan kohteliaisuudesta, niin anna hänen olla. Paljonko oli\nseuruetta tällä munkilla, John?\"\n\n\"Viisikymmentäkaksi miestä, johtaja, kun kohtasimme, mutta monet heistä\novat hävinneet.\"\n\n\"Töräytäpä torveesi\", sanoi Robin, \"että veljeskuntamme tietäisi meillä\nolevan vieraita.\"\n\nPikku John puhalsi torveensa, ja kohta riensi paikalle\nsataneljäkymmentä ravakkaa miestä, jokaisella yllään punainen viitta\nja kaikki hyvin aseistettuina. Munkit katselivat tätä komeata rintamaa\nja sitten huolestuneina kuormahevosiaan, aivan kuin olisivat olleet\nlevottomia rikkauksistaan.\n\nPian oli päivällinen valmis ja munkit istuutuivat syömään, ja Robin\nHood ja Pikku John tarjosivat heille parasta, mitä pöydässä oli.\n\n\"Syökää vankasti, munkki\", sanoi Robin Hood luostarin johtajalle.\n\n\"Paljon kiitoksia, hyvä mies\", sanoi munkki, \"sen teenkin, sillä\nkestityksenne on yltäkylläinen.\"\n\n\"Missä on luostarinne?\" jatkoi Robin.\n\n\"Pyhän Marian luostari\", sanoi munkki. Robin kohotti silmäkulmiaan ja\nnaurahti hieman.\n\n\"Ja mikä on arvonne siellä?\"\n\n\"Olen pääisännöitsijä\", sanoi munkki hyvin tärkeänä. Robin naurahti\ntaas.\n\n\"Miksi nauratte, mies?\" kysyi pääisännöitsijä.\n\n\"En voi olla naurahtamatta\", vastasi Robin, \"kun ajattelen, että Pyhän\nMarian luostarin pääisännöitsijä juuri tänä päivänä on vieraanani.\"\n\n\"Miksi erikoisesti tänä päivänä?\" kysyi munkki.\n\n\"Koska tänään on kulunut täsmälleen kaksitoista kuukautta siitä, kun\nlainasin neljäsataa puntaa, jotka oli maksettava Pyhän Marian apotille,\nja tänään on velanmaksupäivä. Ehkä teillä on se mukananne, munkki?\"\n\n\"Minullako?\" huusi pääisännöitsijä. \"Minulla ei ole mitään. Kenelle\nlainasitte rahat?\"\n\n\"Köyhälle ritarille.\"\n\n\"No antakaa sitten köyhän ritarin itse maksaa velkansa\", huusi munkki.\n\n\"No niin\", sanoi Robin huolettomasti, \"ajattelin vain, että ehkäpä\napotti lähettää rahat takaisin. Minusta nimittäin näyttää, että noissa\nmytyissä ehkä on paljon rikkauksia\", ja hän viittasi taakkoihin, jotka\noli kuormahevosten selästä nostettu ja kasattu maahan.\n\n\"Ei niissä ole ollenkaan rahaa\", huusi pääisännöitsijä hätäisesti,\n\"vain vähän vaatetta ja muuta arvotonta tavaraa.\"\n\n\"Eikö rahaa?\" sanoi Robin ja kohotti hämmästyneenä kulmiaan. \"Ja\ntekö lähditte matkalle ottamatta yhtään rahaa mukaanne matkakulujen\nsuorittamiseksi?\"\n\n\"Tosiaan! nyt kun mainitsette\", sanoi munkki sukkelaan, \"muistan että\nniissä sittenkin on vähäisen rahaa, mitättömät kaksikymmentä markkaa\nmatkalla kulutettaviksi. Ei kannata, hyvät miehet, niiden vuoksi aukoa\ntaakkoja.\"\n\n\"Eipä tosiaankaan\", vastasi Robin, \"ja sittenkin ne täytyy aukaista.\nVoisi nimittäin sattua, että Pyhä Neitsyt Maria itse palauttaa köyhän\nritarin rahat ja on sen tähden antanut teidän kahdenkymmenen markkanne\nlisääntyä ihmeen kautta. Aukaisepa mytyt, Pikku John.\"\n\nPitkä henkipatto levitti viittansa maahan ja otti vakat, jotka olivat\nriippuneet etumaisen kuormahevosen selässä. Hän mursi ensimmäisen\nkannen auki ja kaatoi sen sisällyksen viitalle. Kimalteleva kultavirta\nvalui viitalle.\n\n\"Ihme! Ihme!\" huusi Robin Hood. \"Enkö sanonut, että nuo kaksikymmentä\nmarkkaa ehkä ovat lisääntyneet?\"\n\nPikku John mursi toisen arkun auki, ja uusi kultavirta kilisi alla\nolevalle kiiltävälle kasalle.\n\n\"Ihme! Ihme!\" kiljuivat rosvot kuorossa, ja heidän kylkensä hytkyivät\nnaurusta johtajan pilan johdosta, samalla kun pääisännöitsijä kulmat\nsynkkinä katseli toimitusta.\n\n\"Laske rahat, Pikku John\", sanoi Robin Hood. Pikku John laski ja\nhuomasi niitä olevan yli kahdeksansadan punnan.\n\n\"Anna munkille hänen kaksikymmentä markkaansa, Pikku John\", käski\njohtaja, ja Pikku John laski kaksikymmentä markkaa.\n\n\"Siinä nyt ollaan, munkki\", sanoi Robin Hood. \"Emme ole ryöstäneet\nteiltä ainoatakaan hopeapenniä. Omasta suustanne kuulimme, että teidän\narkuissanne ei ollut yhtään yli kahdenkymmenen markan, joten Pyhä\nNeitsyt siis on tehnyt ihmeen, kun on toimittanut sinne kahdeksansataa\npuntaa, ja tuntunee hyvin luultavalta, että Pyhä Maria haluaa\nkaksinkertaisena palauttaa minulle ne rahat, jotka lainasin ritarille,\njotta ritari voisi suorittaa ne apotille.\"\n\n\"Varkaita ja rosvoja te olette!\" huusi raivoissaan pääisännöitsijä.\n\"Pankaa heti takaisin minun herra apottini rahat tai saatte niskaanne\nhänen ankarimman kirouksensa. Kelloin, kirjoin, kynttilöin hän teidät\nkiroaa, ja te olette kadotetut nyt ja iankaikkisesti!\"\n\n\"Kappas vain!\" huudahti Robin Hood. \"Jopa on toinen ääni kellossa nyt,\nherra isännöitsijä. Nythän te puhutte apotin rahoista ja kiroista.\nMutta viis minä veisaan sellaisen miehen kiroista. Hän on kovasydäminen\nja ahne mies, joka sortaa köyhiä ja anastaa lesken rovon lisätäkseen\nsillä varastojaan. Luuletko meidän välittävän hitustakaan sellaisen\nmiehen kiroista? Anna munkille hänen ratsunsa, Pikku John, ja päästä\nhänet menemään, mutta kuormahevoset ja tavarat ovat meidän.\"\n\nRosvot tervehtivät tätä päätöstä äänekkäin hyvähuudoin, ja tarkemmin\nmietittyään pääisännöitsijäkin oli iloinen kuullessaan, että sai\npoistua ehein nahoin. Hän kapusi ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä,\nja hänen toveriensa annettiin seurata häntä.\n\nTuskin munkit olivat kadonneet metsän peittoon, kun sir Richard Lee\nilmestyi näkyviin lähestyen vastakkaiselta suunnalta. Hän oli viipynyt\npaljon kauemmin matkalla painipaikalta kuin Pikku John, sillä tämä\noli suorittanut matkan nopealla juoksijalla ratsastaen, kun taas sir\nRichard ja hänen miehensä olivat edenneet hitaasti, koska useat hänen\nseuralaisistaan kulkivat jalan.\n\n\"Taivas teitä varjelkoon, hyvä Robin Hood, ja koko joukkuettanne!\"\nsanoi sir Richard saapuessaan sille kohdalle, missä henkipatto seisoi.\n\n\"Terve tuloa, arvoisa ritari!\" huudahti Robin. \"Olette tervetullut\nvihreälle salolle. Entä miten kävi Pyhän Marian luostarissa?\"\n\n\"Hohoi! apotti oli hyvin halukas anastamaan maatilani\", vastasi sir\nRichard, \"mutta teidän avullanne, hyvä mies, lunastin sen ja olen\ntäällä nyt lupaukseni mukaan.\"\n\n\"Enpä uskonut teitä enää tänään näkeväni\", vastasi Robin. \"Aurinkohan\nlaskee jo kohta.\"\n\n\"Älkää pahastuko, vaikka tulenkin näin myöhään\", sanoi sir Richard.\n\"Minulle sattui matkalla este. Jouduin painitilaisuuteen ja näin siellä\ntalonpoikaparan tunnottomien heittiöiden ahdistamana. Jäin auttamaan\nhäntä, varsinkin kun luulen, että hän oli teidän miehiänne.\"\n\n\"Niin, herra ritari, minä siellä olin, ja nyt kiitän sydämestäni teitä\navustanne\", huudahti Pikku John astuen esille. \"Huonosti minun olisi\nkäynyt noiden metsänvartija-roistojen kynsissä, jollette te olisi\ntullut auttamaan minua oikeuksiini. Mutta en tuntenut teitä, niin\nsuuresti olette muuttunut viime näkemästä.\"\n\n\"Minäkin kiitän teitä, herra ritari\", puuttui puheeseen Robin. \"Mies,\njoka auttaa tovereitani, auttaa minua, ja Pikku John on oikea käteni.\nOlisinpa totta vie hukassa, jos hänet menettäisin.\"\n\n\"Olen iloinen kun olen ollut hyödyksi\", vastasi sir Richard. \"Ja\ntässä laukussa, hyvä Robin, ovat neljäsataa puntaanne. Laskekaa ne\nja tarkastakaa, onko oikein. Tässä taas on kaksikymmentä markkaa\nvähäiseksi suosionosoitukseksi suuresta ystävällisyydestänne.\"\n\n\"Antakaa rahojen olla, herra ritari\", nauroi Robin. \"Velka on jo\nsuoritettu.\"\n\n\"Suoritettu!\" huudahti sir Richard. \"Mitä tarkoitatte, hyvä Robin Hood?\nEi minulla toki ole ystävää, joka maksaisi puolestani niin suuren\nsumman.\"\n\n\"Kautta pyhän neitsyen, teillä on\", sanoi Robin nauraen, \"ja\nhämmästyttepä totisesti, kun hänen nimensä kuulette, sillä se ystävänne\non itse Pyhän Marian apotti.\"\n\n\"Ei ikinä!\" sanoi sir Richard. \"Sitä en ikinä usko. Miten voisi kukaan\nuskoa, että hänenlaisensa raaka, ahne, vanha roisto vapaaehtoisesti\nluopuisi niin suuresta summasta, mihin minun velkani teille nousee!\"\n\nRobin nauroi taas. \"Enhän sanonutkaan vapaaehtoisesti, herra ritari,\nmutta tuo rahamäärä on saatu hänen arkuistaan, ja minä olen antanut\nhänen pääisännöitsijälleen pätevän kuitin rahan suorittamisesta\nlaskemalla ukkelin vapaaksi.\"\n\nSir Richard alkoi vähitellen ymmärtää asian oikean laidan, ja kun hän\nsai kuulla ihmeestä, joka muutti mustan munkin kaksikymmentä markkaa\nkahdeksansataa puntaa suuremmaksi, hän nauroi sydämensä pohjasta.\n\n\"Mutta kuitenkin kaikitenkin, hyvät herrat\", hän sanoi, \"kyllä minä\nsittenkin vaadin, että saan maksaa summan, jonka olen teille velkaa.\"\n\n\"En ota penniäkään\", selitti Robin. \"Olen saanut omani takaisin,\nvieläpä oikeista käsistä. Entä, herra ritari, mitä merkitsee tuo kaunis\njousivarasto ja nuo sievästi sulitetut nuolet?\"\n\nTämän hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta, ja sir Richard vastasi:\n\"Niin tosiaan, ne on tarkoitettu teille vaatimattomaksi lahjaksi.\"\n\nRobin kiitti häntä sydämellisesti, ja jouset ja nuolet annettiin\nmiehille, jotka ottivat ne ilomielin vastaan, sillä aseet olivat\nparhaiden ammattimiesten tekemiä ja ne olivat hienointa laatua.\n\n\"Pikku John\", sanoi Robin, \"tuopas aarreaitasta munkin tuomat rahat.\nPyhän Marian apotti oli velkaa vain neljäsataa puntaa, mutta munkki toi\nkahdeksansataa.\"\n\nPikku John nouti ne neljäsataa puntaa, jotka ylittivät lainasumman, ja\nRobin Hood antoi ne sir Richardin haltuun. Ritari ei halunnut ottaa\nniitä vastaan, mutta Robin ei hellittänyt.\n\n\"Ritarin elämä maksaa paljon rahaa\", sanoi Robin, \"kun taas minä täällä\nmetsässä kulutan kovin vähän. Ja jos joskus toiste satutte pahaan\npulaan, niin tulkaa Robin Hoodin luo; minä en kieltäydy luovuttamasta\nteille osaa omastani, niin kauan kuin aarreaitassa jotakin on jäljellä.\nJa nyt katamme taas pöydän, sillä te ja seurueenne olette varmaankin\nnälissänne pitkän matkan kuljettuanne.\"\n\nJa niin aloitettiin pidot uudestaan, ja kiitollinen ritari seurueineen\nnautti Robin Hoodin kemuista ja ylisti pitojen jaloa isäntää, joka\noli sorrettujen ja onnettomien ystävä ja auttaja ja kaikkien ylpeiden\ntyrannien vihollinen.\n\n\n\n\nXXI luku\n\nROBIN HOOD MYY PATOJA NOTTINGHAMIN KAUPUNGISSA\n\n\n    Nyt, herrat hyvät, kuulkaatte,\n        Te hienot ja arvoisat:\n    Robin Hood oli joukosta parhaita,\n        Jotka joustansa kantavat.\n\n    \"Tuolla tulevan näen\", sanoi Robin Hood,\n        \"Savenvalajan pöyhkeän.\n    Tuhannesti jo tästä hän kulki, vaan\n        Ei veroa maksanut hän.\"\n\nPitkään aikaan eivät Robin Hood ja hänen miehensä lähestyneet\nNottinghamin kaupunkia sen jälkeen kun olivat pelastaneet lesken pojat\nsheriffin kynsistä. He muuttivat ison salon kaukaiseen kolkkaan ja\npysyttelivät etäällä siitä mieslukuisesta joukosta, jonka sheriffi oli\nlähettänyt tutkimaan heidän vanhoja tyyssijojaan. Mutta eräänä aamuna,\nkun linnut lauloivat ja aurinko paistoi ja kun leppoisa tuulenhenki\npani vihreät lehdet lepattamaan, seisoi Robin ja joukko hänen miehiään\nviidakossa tarkaten metsän kautta kulkevaa tietä. Robin muisteli\nNottinghamin kaupunkia ja mietti, miten hauska olisi päästä sen muurien\nsisäpuolelle ja saada kuunnella toriyleisön iloisia juttuja, kun kaukaa\nilmestyi näkyviin ihminen. Se oli savenvalaja, joka rattaillaan istuen\nhiljakseen ajeli tietä pitkin.\n\n\"Tuo savenvalaja on kopea junkkari\", sanoi Robin miehilleen. \"Hän\nkulkee meidän metsämme kautta eikä vielä ikinä ole maksanut penniäkään\nkauttakulkuveroa.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Pikku John. \"Hänen kanssaan ei ole hyvä olla tekemisissä.\nKerran tappelin hänen kanssaan, ja iskipä hän silloin minua kolme\nkertaa niin kovasti, että kylkiäni pakotti monta päivää. Panenpa\nneljäkymmentä shillinkiä veikkaa siitä, ettei meistä yksikään pysty\nhäntä pysähdyttämään.\"\n\n\"Suostun veikkaasi\", sanoi Robin. \"Jääkää te tänne, pojat, niin minä\nkyllä pidätän näppärästi tuon hävyttömän savenvalajan.\"\n\nSavenvalajan rattaat tulla jyrisivät yhä lähemmäs, ja astiat kalisivat\ntoisiaan vasten, samalla kun ajaja vihelteli iloista säveltä. Robin\nastui esille kohtaamaan savenvalajaa, isoa, rotevaa, punakasvoista\nmiestä.\n\nRobin Hood tarttui hevosta päähän ja käski savenvalajan pysähdyttää.\n\n\"Mitä sinä mies oikein tahdot?\" huusi savenvalaja lyhyesti ja hyppäsi\nistuimeltaan maahan.\n\n\"Viimeiset kolme vuotta ja enemmänkin\", sanoi Robin, \"olet sinä,\nsavenvalaja, kulkenut tätä tietä, etkä ole vielä milloinkaan tehnyt\nsitä hyvää, että olisit maksanut penniäkään veroa.\"\n\n\"Mikä on nimesi?\" sanoi savenvalaja. \"Ja miksi ihmeessä minun pitäisi\nsinulle maksaa veroa?\"\n\n\"Olen Robin Hood\", sanoi henkipatto, \"ja tänään sinun täytyy antaa\nminulle jokin pantti.\"\n\n\"En anna pantteja enkä maksa minkäänlaisia veroja\", sanoi itsepintainen\nsavenvalaja. \"Hellitä heti paikalla hevosestani, tai sinun käy\nhuonosti.\"\n\nKun savenvalaja näki, että Robin yhä piteli hevosta, hän juoksi\nrattaiden luo ja otti sieltä ison ryhmysauvan. Robin tempasi miekkansa\nja kohotti kilpensä, ja väijyksissä olevat miehet kurkistelivat\ninnokkaina nähdäkseen tappelun.\n\n\"Savenvalaja tulee tekemään ankaraa vastarintaa\", sanoi Pikku John\ntovereilleen, ja tuskin hän oli sanat lausunut, kun he saivat nähdä\nkomean karttuleikin. Savenvalaja hyökkäsi Robinia kohti, ikäänkuin\nolisi aikonut iskeä häntä päähän, ja kun Robin kohotti kilpensä\ntorjuakseen iskun, savenvalaja pyöritteli sauvaa käsissään kuin\nmyllynratasta ikään ja sivalsi samalla niin rajun takaiskun, että kilpi\nkimposi henkipaton kädestä ja lensi kalisten maahan.\n\nRobin kumartui ottamaan kilpeä maasta, sillä hän ei uskonut\nsavenvalajan ehtivän iskeä uudestaan, ennen kuin kilpi taas oli\ntanakasti hänen kädessään, mutta savenvalaja oli salamannopea. Sauva\nheilahti taas, sattui Robinia niskaan ja suisti hänet suin päin maahan.\n\nKun miehet piilopaikastaan näkivät tämän, juoksivat he esille ja Pikku\nJohn huusi: \"Mennään päällikköämme auttamaan, muutoin savenvalaja\nsurmaa hänet.\"\n\nKun savenvalaja näki henkipattojen hyökkäävän, hän peräytyi paikaltaan\nja kohotti ison sauvansa puolustusasentoon. Robin Hood nousi istumaan\nja hieroi kipeää niskaansa.\n\n\"No, johtaja\", sanoi Pikku John, \"maksatko minulle neljäkymmentä\nshillinkiä vai minultako sinä ne tahdot?\"\n\n\"Jos veto olisi koskenut vaikkapa sataa shillinkiä, niin sinulle ne\nrehellisesti kuuluisivat.\"\n\n\"Onpa melko hävytöntä, kuten vanhat sanovat\", huusi savenvalaja,\n\"häiritä köyhää miestä matkalla, kun hän ajelee tietä pitkin.\"\n\n\"Totta puhut, savenvalaja\", vastasi Robin, \"ja uljas mies sinä oletkin,\nja vaikkapa joka päivä tästäpuolin ajelisit tätä tietä, niin en minä\nsinua enää milloinkaan häiritse. Tule, yhdy meidän veljeskuntaamme.\nAnna pukusi minulle, niin minä annan omani sinulle ja lähden sinun\nsijastasi Nottinghamiin.\"\n\n\"Johtaja, johtaja!\" huusi Pikku John. \"Ole varovainen! Mitä aiotkaan!\nTiedäthän, ettei Nottingham ole sinulle sopiva. Varo sheriffiä! Jos hän\nsaa tietää, että sinä olet kaupungissa, on kuolemasi varma.\"\n\n\"Olen sittenkin päättänyt lähteä\", vastasi johtaja. \"Ei minua toki\nsheriffi keksi, sen vakuutan. Myyn saviastioita aivan hänen nenänsä\nedessä. Rohkein tapa on aina turvallisin.\"\n\nKun Robinin seuralaiset huomasivat, että hän oli päättänyt mennä,\nherkesivät he häntä estelemästä, ja eräs miehistä lähti noutamaan Tuck\nMunkkia, joka oli erinomaisen kätevä naamioimistaidossa. Munkki tuli\nja naamioi Robinin niin oudon näköiseksi kuin olisi haltija hänet\nmuuttanut toiseksi. Robinin kasvoihin hän pirskotti kasvisnesteitä,\nkunnes tämä oli mustalaistakin mustempi; hiukset ja parta järjestettiin\naivan uuteen kuosiin, toisen silmän yläpuolelle kiinnitettiin iso\nlaastarilappu, ja kun Tuck Munkki vihdoin oli saanut hänet valmiiksi,\nniin eipä itse Marian Neitokaan olisi tuntenut Robiniaan.\n\nKun Robin oli lähtövalmis, hän otti suitset käteensä ja lähti\nsavenvalajan kärryillä ajamaan tietä pitkin, ja savenvalaja jäi miesten\njoukkoon, jotka pitivät hyvän huolen hänestä ja hänen viihtymisestään.\n\n    Kun Nottinghamiin pannuineen\n        Robin saapui laulellen,\n    Niin kaurat, heinät eteensä\n        Sai oitis hevonen.\n\nSitten Robin otti saviastiansa ja asteli rohkeasti sheriffin ikkunan\nalla olevan myyntipöydän luo.\n\n\"Patoja! Patoja!\" huusi hän reippaasti ja kuuluvasti. \"Patoja ja\npannuja! Hyviä ja halpoja! Kuka ostaa? Kuka ostaa?\"\n\nHänen sointuva äänensä houkutteli kohta ryhmän naisia hänen\nympärilleen, ja he kyselivät hänen patojensa hintaa. Kun hän vastasi,\ntöllistelivät he hämmästyneinä, sillä hän vaati vain kolme penniä\npadasta, joka oli hyvinkin viiden pennin arvoinen, ja pian alkoikin\nkauppa käydä niin kiivaasti, että hän sai koko ajan antaa patojaan\nostajille.\n\n\"Tämäpä merkillinen mies\", juttelivat kaupunkilaisnaiset. \"Hänhän\nmyy patoja melkeinpä puoleen tavallista hintaa. Hän ei näy olevan\nperehtynyt alaansa, mutta sehän on meille onneksi, ja niinpä ostamme,\nkun on hyvä tilaisuus.\"\n\nKun levisi tieto siitä, että torilla oli merkillinen savenvalaja joka\nmyi saviastioita puoleen hintaan, kokoontui rattaiden ympärille suuri\nihmisjoukko, ja syntyi semmoinen hälinä, että sheriffin vaimo tuli\nikkunaan katsomaan, mistä moinen väentungos johtui.\n\nSitä Robin juuri olikin odottanut ja hän oli tahallaan piilottanut\nmuutamia parhaita astioitaan. Oli enää vain viisi kappaletta jäljellä\nja ne hän heti lähetti sheriffin vaimolle, pyytäen häntä ottamaan\nne lahjaksi savenvalajalta, joka ensi kerran kävi hänen miehensä\nhallitsemassa kaupungissa.\n\nSheriffin vaimo mielistyi kovasti erinomaisiin astioihin ja tuli\nitse kiittämään Robinia niistä. Ja hän mieltyi niin suuresti Robinin\nkohteliaisuuteen ja sievään esiintymiseen, että pyysi häntä syömään\npäivällistä hänen ja sheriffin kanssa, ja Robin suostui oitis\ntarjoukseen.\n\nEteishuoneessa Robin kohtasi sheriffin ja kumarsi syvään tälle\nmahtavalle miehelle.\n\n\"Katsopa vain, mitä savenvalaja on tuonut sinulle ja minulle lahjaksi!\"\nhuudahti sheriffin vaimo. \"Viisi hienoa saviastiaa, joita juuri\nkaipasin.\"\n\n\"Hän on varsin tervetullut\", sanoi sheriffi. \"Mennään vain peseytymään\nja istutaan pöytään.\"\n\nPäivällistä syötäessä tulivat puheeksi samana iltapäivänä pidettävät\nsuuret ampumakilpailut, joista voittaja oli palkinnoksi saava\nneljäkymmentä shillinkiä.\n\n\"Hyvä palkinto\", sanoi savenvalaja, ja itsekseen hän arveli: \"Niin\ntotta kuin olen tosi kristitty, ne kilpailut minä tahdon nähdä.\"\n\nKun he olivat nauttineet erinomaisen päivällisen, lähti koko seurue\nampumapaikalle katsomaan, kun sheriffin miehet ampuivat noiden\nneljänkymmenen shillingin toivossa.\n\nKoska palkinto oli hyvä oli maalitaulu asetettu aika pitkän matkan\npäähän ampumapaikasta. Siten kävisi ampujien taitavuus ilmi. Toinen\ntoisensa jälkeen sheriffin miehet laukaisivat nuolensa lentämään maalia\nkohti, mutta koe oli liian vaikea eikä ainoakaan miehistä osunut puolen\njousen mitan päähän maalin keskuksesta.\n\n\"Miten sinua ampuminen miellyttää, savenvalaja?\" huudahti sheriffi.\n\nSavenvalaja hymyili. \"Ollapa minulla jousi\", hän sanoi. \"Näyttäisin\nmiten meidän puolessa ammutaan.\"\n\n\"No jousen toki saat!\" huudahti sheriffi. \"Näytäthän sinä rotevalta ja\nvoimakkaalta mieheltä ja saat siis koettaa taitoasi. Sinulle tuodaan\nkolme jousta, saat valita niistä parhaan.\"\n\nSheriffi käski erään miehen hakea muutamia jousia, ja kun ne tuotiin,\ntarkasti savenvalaja ne huolellisesti.\n\n\"Tämä on paras\", sanoi savenvalaja, kiinnitti siihen jänteen ja viritti\nsen. \"Mutta ei tämä silti minkään arvoinen ole\", hän lisäsi. \"Tämä on\nkovin taipuisa ase, herra sheriffi. Meidän puolessa miehet pystyvät\njännittämään paljon jäykempiä jousia. Mutta voinhan ainakin yrittää\ntällä.\"\n\nSavenvalaja valitsi sitten hyvin huolellisesti nuolen ja sovitti sen\njänteeseen. Sitten hän jännitti jousen ja vain hätäisesti tähdättyään\nlaski nuolen menemään.\n\n\"Keskelle, keskelle!\" huusivat läsnäolijat. \"Hyvin ammuttu! Hyvä\nlaukaus!\" Kaikkien ihmeeksi värisi savenvalajan nuoli aivan maalin\nkeskustassa.\n\n\"Ampukaa miehet uudestaan!\" huusi sheriffi. \"Minkä kerran yksi on\ntehnyt, sen pystynee toinenkin tekemään, jos aikoo pitää hyvän\njousimiehen nimen.\"\n\nSheriffin miehet ampuivat taas vuoroonsa kukin. Ainoakaan ei osannut\nmaaliin, mutta kun tuli savenvalajan vuoro, hänen lennättämänsä nuoli\nsattui ensinammuttuun ja pirstoi sen kolmeksi.\n\nSynkkinä ja yrmeissään katselivat sheriffin miehet savenvalajaa, sillä\nhe olivat kovin häpeissään, kun muukalainen oli heidät voittanut\nniin perin pohjin, mutta sheriffi nauroi ääneen, kun näki vieraansa\nanastavan mestaruuden ja huusi: \"Savenvalaja, totisesti sinä olet mies,\njoka olet arvokas kantamaan jousta missä ikinä kuljet.\"\n\n\"Ampuisinpa vielä paremmin, jos minulla olisi rattailla oleva jousi\",\nsanoi savenvalaja.\n\n\"Onko se erikoisen arvokas jousi?\" kysyi sheriffi.\n\n\"On toki\", vastasi savenvalaja. \"Olen saanut sen itseltään Robin\nHoodilta.\"\n\nKuullessaan mainittavan verivihollisensa nimeä sheriffi heristi\nkorviaan.\n\n\"Tunnetko sinä Robin Hoodin\", hän kysyi. \"Kuulehan, savenvalaja, ethän\nvain olekin hänen miehiään?\"\n\n\"En toki, herra sheriffi\", vastasi savenvalaja. \"Robin Hoodin miehiä en\nole milloinkaan ollut.\"\n\n\"No miten sitten hänet tunnet?\"\n\n\"Nähkääs, kuljen hänen alueidensa kautta, ja hän on minulle\nsuosiollinen, eikä minun tarvitse pelätä hänen miehiään. Hän on myös\ninnostunut koettelemaan ampumataitoani, ja satoja kertoja olen ampunut\nhänen kanssaan kilpaa metsän mukuraisten tammien varjossa.\"\n\n\"Antaisinpa sata puntaa!\" huusi sheriffi, \"niin, sata kultapuntaa, jos\ntuo katala roisto seisoisi yhtä likellä minua kuin sinä nyt.\"\n\n\"Mikäs nyt, herra sheriffi?\" sanoi savenvalaja. \"Mistä tämä viha Robin\nHoodia kohtaan? Ei kai hän ole tohtinut nostaa kättään Nottinghamin\nsheriffin voimaa ja arvoa vastaan?\"\n\n\"Vai ei, se roisto!\" huusi sheriffi. \"Totisesti hän on aiheuttanut\nminulle paljon vahinkoa. Hopeani, sormukseni ja rahani hän on anastanut\nja luuni hän on tehnyt kipeiksi, kun minun oli pakko nukkua puiden\nmukuraisilla ja pahkuraisilla juurilla.\"\n\nSavenvalaja näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta kuullessaan\ntämmöisistä konnantöistä, ja sheriffi vuodatti mielihaikeutensa tämän\nkiitollisen kuulijan korviin.\n\n\"Hänet pitäisi vangita ja raahata korvista Nottinghamiin\", toimitti\nsavenvalaja. \"Ja vaikka kuuluukin kummalliselta, niin minä voin sanoa\nteille paikan, mistä huomenna voitte siepata hänet kiinni.\"\n\n\"Tekisitpä minulle totisesti suuren palveluksen ja vapauttaisit maan\nkatalasta konnasta, jos sinun avullasi saisin hänet vangituksi\", sanoi\nsheriffi.\n\n\"Se käy laatuun\", sanoi savenvalaja katsellen viekkaasti sheriffiä,\n\"mutta sellainen teko vaatii suuren palkinnon, herra sheriffi.\"\n\n\"Siitä älä huolehdi\", ehätti sheriffi vastaamaan. \"Toimita hänet vain\nminun käsiini, ja ilomielin maksan sinulle ne sata puntaa, joista\npuhuin.\"\n\n\"Kiinni on!\" huusi savenvalaja ja läimäytti reiteensä. \"Huomenna kun on\nkulunut kolme tuntia aamun valkenemisesta, toimitan Robin Hoodin teidän\neteenne.\"\n\n\"Mutta hänellä ei saa olla pariakymmentä roistoa seurassaan\", huomautti\nsheriffi.\n\n\"Ei ainoatakaan ihmistä seurassaan!\" huudahti savenvalaja. \"Sattumoisin\ntunnen kaikki hänen huomiset suunnitelmansa, ja saatte kohdata hänet\naivan yksinään.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi sheriffi, \"minä kyllä palkitsen sinut niin kuin olen\nluvannut, siitä voit olla varma\", ja he lähtivät kotiin illalliselle.\n\nSeuraavana aamuna savenvalaja ja sheriffi lähtivät jo varhain\nliikkeelle. Sheriffillä oli seurassaan vain pari vankkaa miestä, sillä\nhän ei halunnut herättää huomiota esiintymällä suuri joukkue mukanaan,\nja hän uskoi varmasti, että nämä kolme miestä hyvin pystyisivät\nnujertamaan yksinäisen, pahaa aavistamattoman miehen.\n\nKun savenvalaja hyvästeli sheriffin vaimoa, kumarsi hän tälle syvään ja\nkiitti häntä saamastaan erinomaisesta kestityksestä. \"Hyvä rouva\", hän\nsanoi, \"pyydän teitä käyttämään tätä minun muistokseni\", ja hän antoi\nhänelle sievän kultasormuksen.\n\n\"Jumala palkitkoon, hyvä herra\", sanoi sheriffin vaimo, \"olen teille\nkovin kiitollinen tästä kauniista lahjasta\", ja niin siis savenvalaja\nja sheriffin vaimo erosivat parhaina ystävinä.\n\nLähes kaksi tuntia savenvalaja ajoi rattaitaan metsätietä pitkin, ja\nsheriffi miehineen ratsasti hiljaa hölkytellen perässä. Tultiin sitten\nneljän metsäpolun risteykseen, ja savenvalaja pysähdytti hevosensa.\n\n\"Tässä on paikka, jossa saatte kohdata Robin Hoodin.\" hän sanoi.\n\nSheriffi miehineen katseli levottomasti ympärilleen. Kaupungissa\noltaessa oli tuntunut aivan yksinkertaiselta asialta lähteä\nvangitsemaan Robin Hoodia, mutta täällä isojen puiden synkässä\nvarjossa ja mahtavan metsän juhlallisessa hiljaisuudessa kuuluisan\nhenkipaton nimellä oli vallan toinen kaiku: se muuttui pelottavaksi ja\nkammottavaksi nimeksi.\n\n\"En näe merkkiäkään Robin Hoodista\", sanoi sheriffi ja katseli vuoroin\nkummankin olkansa yli, aivan kuin olisi pelännyt, että Robin Hood\nkarkaisi hänen kimppuunsa takaa päin maan sisästä.\n\n\"Ette, mutta heti näette\", sanoi savenvalaja hiljaisella,\nsalaperäisellä äänellä. \"Piiloutukaa tuohon viidakkoon ja ottakaa\nmiekka käteenne. Minä katselen, missä hän on, ja kun hän on aivan\nlähellä, puhallan torveeni. Hyökätkää te silloin rohkeasti esiin ja\nottakaa hänet kiinni. Minä tulen sitten hakemaan luvatun palkinnon.\"\n\n\"Se on täällä valmiina\", sanoi sheriffi ja taputti viittansa alla\nolevaa rahapussia.\n\nSavenvalaja jätti sheriffin miehineen viidakon kätköön ja poistui\nvähän matkan päässä olevalle aukealle paikalle, missä kallion kupeesta\npulppusi vesilähde liristen edelleen aukiota pitkin. Siellä hän pesi\nväritäplät käsistään ja kasvoistaan ja poisti kaiken muun naamioituksen\npaitsi savenvalajan vaatteet. Sitten hän nosti torven huulilleen,\npuhalsi kolme kimakkaa puhallusta ja livahti ison tammen taakse, joka\ntäydellisesti peitti hänet näkyvistä.\n\nTuota pikaa aukioon syöksyi kaksi joukkuetta. Toisaalta sheriffi\nmiehineen miekka kädessä hyökkäsi pensaikon läpi valmiina ryntäämään\nRobin Hoodin kimppuun, toisaalta aukioon äkkiä syöksyivät Pikku John,\nMuch, Puna-Will ja tusinan verta muita päällikkönsä torven kutsua\nnoudattaen. Ison tammen suojassa katseli Robin Hood tätä kohtausta suu\nhymyssä.\n\nJa hymyn arvoista todella olikin nähdä sheriffin miehineen törmäävän\npäin vahvaa rosvojoukkoa. Heidän suunsa aukeni ja miekka karisi\nkädestä; he kääntyivät ympäri lähteäkseen pakoon, kun samassa Pikku\nJohnin huuto sai heidät pysähtymään.\n\n\"Seis!\" karjaisi jättiläinen, \"taikka pistelemme teidät yhtä täyteen\nnuolia kuin sianselässä on harjaksia.\"\n\nTämä hirveä uhkaus naulasi maahan nuo kolme, ja kauhun ilme kasvoillaan\nhe katselivat Pikku Johnia ja hänen kumppaneitaan.\n\n\"Mitä asiaa teillä on tänne?\" huusi jättiläinen, \"ja kuka puhalsi Robin\nHoodin torvea?\"\n\n\"Robin Hoodin torveako!\" sopersi sheriffi. \"Ei, hyvät miehet, Robin\nHoodin torvesta en tiedä mitään. Olette erehtyneet. Joukossamme oli\nvielä vast'ikään savenvalaja, hän se toitotti torvea.\"\n\n\"Kerro koirillesi savenvalajista!\" huusi Pikku John, joka näytti olevan\nkovin suuttunut, vaikka alkoikin vähitellen aavistaa, että hänen\nesimiehensä oli tehnyt jonkin kepposen. \"Noita ääniä ei puhaltanut\nsavenvalaja. Ne puhalsi henkipattojen kuningas Robin Hood itse eikä\nkukaan muu. Oletko kohdellut häntä huonosti? Jos sen olet tehnyt, olisi\nsata kuolemaa liian helppo rangaistus sinulle.\"\n\nHenkipatot säestivät Pikku Johnin uhkausta hurjalla kiljunnalla ja\nheiluttivat jousiaan ilmassa. \"Kuolema Robin Hoodin loukkaajalle!\"\nkarjuivat he.\n\nSheriffi vapisi kiireestä kantapäähän.\n\n\"Savenvalaja! Savenvalaja!\" hän huusi. \"Missä olet? Tule esille,\nsavenvalaja.\"\n\n\"Tässä olen, herra sheriffi\", huusi tuttu ääni, ja savenvalaja astui\nesiin viidakosta, mistä oli suureksi huvikseen katsellut tätä menoa.\n\nSheriffi jäykistyi kauhusta, sillä savenvalajasta ei ollut jäljellä\nmuuta kuin vaatteet. Kasvot olivat Robin Hoodin kasvot. Sheriffi tunsi\nne ja vapisi vielä entistäkin enemmän.\n\n\"Savenvalaja! Savenvalaja!\" hän änkytti, \"olet pettänyt minut.\"\n\n\"Enhän toki, herra sheriffi\", nauroi Robin, \"älkää sanoko niin. Olen\npitänyt sanani, niin kuin vakaisen miehen ja englantilaisen tuleekin.\nLupasin teille, että saatte kohdata Robin Hoodin, ja sen lupaukseni\nolen pitänyt!\"\n\n\"Hohoo!\" murisi sheriffi. \"Olisinpa tämän tiennyt Nottinghamissa,\nniin etpä olisi enää milloinkaan nähnyt kaunista metsää, mestari\nsavenvalaja.\"\n\n\"Sen tiedän hyvin\", nauroi Robin, \"mutta älkää pelätkö, sheriffi,\nhiuskarvaakaan en päästänne katkaise, ja sen teen hyvän vaimonne\ntähden, joka oli minulle ystävällinen.\"\n\nNämä sanat kuullessaan sheriffi heti rohkaisi luontonsa, sillä hän\ntiesi, että Robin oli sanansa pitävä mies. Samassa Pikku John puuttui\npuheeseen. \"No johtaja\", sanoi iso mies, \"miten kävi Nottinghamissa?\nSaitko tavarasi myydyksi?\"\n\n\"Joka kipenen, Pikku John\", vastasi Robin, \"ja viisi pannua sai\nsheriffi, ja hänellä on niiden hinta matkassaan viittansa alla olevassa\nlaukussa.\"\n\n\"Laukku -- laukku, herra sheriffi\", kiljui jättiläinen, ja sheriffin\ntäytyi vaikkakin rumasti irvistellen luopua niistä sadasta punnasta,\njotka hän oli aikonut Robin Hoodin kiinniottamispalkkioksi.\n\n\"Ratsastaen hän tänne tuli. Jalkaisin hän täältä palatkoon\", sanoi\nRobin, ja käden käänteessä sheriffiltä ja hänen miehiltään riisuttiin\nheidän kaikki varusteensa. Sitten Robin käski tuoda sinne valkoisen\nnaisten ratsun, ja eräs miehistä lähti noutamaan eläintä.\n\n\"No sheriffi\", sanoi Robin, \"matkalle nyt oikopäätä, ja teidän pitää\ntaluttaa tämä valkoinen ratsu kotiin ja sanoa vaimollenne, että Robin\nHood lähettää sen hänelle tervehtien, sillä hän on hyvä nainen. Ja\nhänen tähtensä te pääsette menemään. Jos hän ei olisi ollut niin\nystävällinen minulle, ette olisi näin helpolla täältä selvinnyt.\"\n\nSheriffi puikahti tiehensä ja oli ylen iloinen päästessään ehein nahoin\nlähtemään ja patikoi reippaasti eteenpäin, kunnes saapui kaupunkiin ja\nkotiinsa. Ovessa hän kohtasi vaimonsa, joka oli ikkunasta tähyillyt\nhänen tuloaan ja juossut häntä vastaan.\n\n\"No miten kävi vihreällä salolla?\" hän huusi. \"Ja toitko Robin Hoodin\ntänne? Missä hän on? Näytäpä minulle!\"\n\n\"Vaimo!\" karjui sheriffi. \"Älä enää milloinkaan mainitse tuota nimeä\nminun kuulteni. Sen roiston sinä kyllä olet nähnyt.\"\n\n\"Minäkö!\" huusi sheriffin vaimo kummissaan. \"Eivät sinä ilmoisna ikänä\nminun silmäni ole häntä nähneet.\"\n\n\"Ovat sittenkin!\" huusi suuttunut sheriffi. \"Se oli savenvalaja!\nRoisto, joka oli saviastioita myyvinään, oli Robin Hood. Ja kun hän\noli houkutellut minut metsään, hän ryösti minulta rahani, hevoseni,\nvarusteeni ja lähetti minut tyhjänä luotaan, antaen vain tämän\nvalkoisen ratsun, jonka hän lahjoitti sinulle.\"\n\nSheriffin vaimo huudahti hämmästyneenä nämä merkilliset uutiset\nkuullessaan ja sanoi sitten: \"No niin, sinä olet siis maksanut ne\nsaviastiat, jotka Robin Hood antoi minulle.\"\n\n\"Niin olen, vaimo\", murisi sheriffi. \"Kalliisti olen ne maksanut\", ja\nhän mennä laahusti väsyneenä sisälle kovin suutuksissaan siitä, että\nRobin taas oli pettänyt häntä niin taitavasti.\n\nKun Robin oli toimittanut sheriffin menemään takaisin Nottinghamiin,\nhän käski todellisen savenvalajan eteensä ja sanoi: \"Savenvalaja, minkä\narvoiset olivat ne saviastiat, jotka minä vein Nottinghamiin?\"\n\n\"Kahden noblen arvoiset!\" huudahti savenvalaja oitis. \"Sen minä niistä\nolisin saanut, jos itse olisin sinne mennyt.\"\n\n\"Tästä saat kymmenen puntaa\", sanoi Robin, \"olen saanut niistä hyvän\nhinnan, ja sinä saat osan siitä, ja milloin tahansa sinä kuljet tätä\ntietä, savenvalaja, niin muista, että olet aina tervetullut vihreälle\nsalolle.\"\n\n\"Kiitos, jalo Robin!\" huudahti savenvalaja. \"Olisinpa onnen poika, jos\nvuoden jokaisena päivänä saisin astioistani niin hyvän hinnan!\"\n\n    Savenvalaja, sheriffi, Robin Hood\n        Puun alla erkani nuo.\n    Herra, Robinin sielua armahda,\n        Jousimiehille turvas suo.\n\n\n\n\nXXII luku\n\nPIKKU JOHNIN KERJUUMATKA\n\n\n    Kas vaihtehen vuoksi kerjäämään\n        On lähtenyt Pikku John,\n    Pian kerjuukumppaneittensa\n        Päämies on verraton.\n\nKun aika kului ja Robin Hoodin sekä hänen iloisten toveriensa nimi ja\nmaine tuli kuuluisaksi ylt'ympäri maata, alkoivat apotit ja aateliset,\nritarit ja munkit kammoa Sherwoodin metsän kautta kulkevia teitä.\nKöyhiä ihmisiä saapui sinne kosolta, sillä he tiesivät Robinin auttavan\nheitä, mutta kaikki, ne jotka rikastuivat kiristyksellä ja petoksella,\nalkoivat vähitellen käsittää, että heidän oli paras pysytellä kaukana\nRobinin ulottuvilta.\n\nKun Robin Hood ja Pikku John eräänä iltana nuotion ääressä söivät\nhirvenlihaillallistaan, sanoi Pikku John:\n\n\"Johtaja, onpa siitä jo kulunut aikoja, kun saimme hyvän saaliin.\nEipä nykyisin enää milloinkaan tämän kautta kulje rikasta apottia tai\nnormannilaista ritaria, jolla olisi satulalaukussaan iso kultavarasto.\"\n\n\"Tyydytään onneemme\", sanoi Robin. \"Onhan meillä hyvää ruokaa, hyvät\nvaatteet ja hyvät aseet. Mitäpä muuta ihminen kaipaisi?\"\n\n\"Kaipaisinpa hiukan rahojakin lisäksi\", murisi Pikku John. \"Kerjäämällä\ntoki saisin enemmän kokoon kuin samoilemalla näitä metsiä, missä ei\nenää milloinkaan tapaa vanhaa lihavaa saituria rahakukkaroineen.\"\n\n\"Sinä kerjäläisenä!\" nauroi Robin Hood. \"Mitäpä tuloksia sinä siinä\nammatissa saavuttaisit? Kyllä näkisimme sinun pian palaavan metsäämme\nyhtä tyhjin taskuin kuin täältä lähditkin.\"\n\n\"Ei sentään, johtaja\", vastasi Pikku John, \"vaikka kerjäläisen pussi on\nlikainen, on siinä, totta vie, usein hyvääkin sisässä.\"\n\n\"Hyviä jauhoja ehkä\", sanoi Robin veitikkamaisesti, ja kumpikin\npurskahti nauramaan muistellessaan viekasta kerjäläistä, joka jokin\naika sitten oli puijannut heitä niin ovelasti. Sitten he rupesivat\nkeskustelemaan kerjäläisistä ja heidän ansioistaan, kunnes Pikku John\njulisti vakaan aikeensa olevan ruveta joksikin aikaa kerjäläiseksi ja\nnäyttää johtajalleen, että kerjäläisellä on enemmän rahaa ja että hän\nansaitsee enemmän, kuin mitä ihmiset, jotka arvioivat asiaa heidän\nryysyjensä ja repaleidensa nojalla, yleensä uskovat.\n\nSeuraavana päivänä Pikku John siis lähti kerjuumatkalle. Hän puki\nylleen vanhat, ryysyiset vaatteet ja ison hatun, jonka lieri oli\nmurtunut, laittoi selkäänsä kyttyrän sullomalla takkinsa alle vanhan\nviitan, ja otti mukaansa monta säkkiä, sillä hän sanoi:\n\n    \"Te leiville säkki antakaa!\n        Ken juustosäkin soi?\n    Jos pennin sain, en säkittä lain\n        Myös toimeen tulla voi.\"\n\nHän lähti matkoihinsa ravakasti astellen, kunnes oli pois metsästä\nja kaukana tavallisilta olinpaikoiltaan. Silloin hän heittäytyi\nkerjäläisen ryhdittömään löntystelyyn, koukisti vartalonsa, kunnes\nnäytti käyrältä kuin sianhäntä, nojasi raskaasti sauvaansa ja alkoi\nvinkuvalla äänellä anoa almua ohikulkevilta. Hän ei ollut saanut\nsanottavasti mitään ja rupesi jo uskomaan, että johtaja sittenkin\noli oikeassa, kun samassa näki edessään tiellä nelimiehisen\nkerjäläisjoukon. Hän riensi oikopäätä liittymään heihin.\n\n    \"Kas huomenta\", virkkoi Pikku John,\n        \"Hyvä, teidät kun kohtasin.\n    Minne matkanne saa? Mulle kertokaa,\n        Sillä seuraa ma kaipailen.\"\n\nKerjäläisten vastaanotto ei ollut kovinkaan ystävällinen, sillä heitä\noli omasta mielestään jo riittävän monta, eivätkä he siis kaivanneet\ntäydennystä. Mutta Pikku John patikoi heidän rinnallaan ja rupesi\npuhumaan ahtaasta ajasta ja siitä, miten tiukasti ihmiset pitävät\nkukkaronsa ummessa, ja kaikenlaisia tosikerjäläisen tavallisia\ntarinoita, eivätkä he kyenneet häntä karkottamaan.\n\nMuuan kerjäläisistä oli rampa: hänen jalkansa oli sidottu koukkuun ja\nhän liikkui kainalosauvojen varassa; toinen oli sokea, kolmas mykkä;\nneljännellä oli vain toinen käsivarsi, ja hän talutti sokeaa miestä,\njolla sitä paitsi oli kädessään sauva, millä hän tunnusteli tietä.\n\nPian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt seuraan he näkivät\nkaukana kylän ja kuulivat juhlallista kellojen soittoa.\n\n\"Miksi kellot soivat?\" kysyi Pikku John. \"Kovinpa ne kumajavat hitaasti\nja raskaasti. Minä pidän enemmän tiheästä rimputuksesta.\"\n\n\"Ne ovat hautajaiskellot\", sanoi rampa. \"Mennään sinne, veljet,\nsieltä saamme ainakin leipää ja juustoa ja ehkä pennin miestä kohti\ntaskuihimme.\"\n\nRampa rupesi reippaasti liikuttelemaan kainalosauvojaan, ja\nkerjäläisseurue riensi eteenpäin yhtyäkseen kyläkirkon ovelle\nkokoontuneeseen mierolaisjoukkoon. Lähiseudun rikas suurtilallinen oli\nkuollut, ja vallitsevan tavan mukaan jaettiin suuret määrät ruokaa ja\nrahoja köyhille ja tarvitseville. Nuo neljä kerjuria ja Pikku John\nasettuivat paikoilleen almua odottavien jonoon, ja pian saikin joka\nmies aika kimpaleen leipää ja juustoa sekä hopeapennin.\n\nHeti kun jakelu oli päättynyt, hajaantui mierolaisjoukko ja kulki\neri tahoille; Pikku John seurasi yhä niitä neljää miestä, jotka oli\nkohdannut.\n\n\"Vain hopeapenni mieheen\", murisi sokea. \"Tuskinpa meidän sen vertaisen\ntakia, veljet, olisi kannattanut keskeyttää matkaamme.\"\n\n\"Rahaahan pennikin on\", sanoi rampa.\n\n\"Onpa hyvinkin\", huusi toiskätinen. Mykkä ei tietenkään virkkanut\nmitään, vaan popsi hyvällä ruokahalulla leipäänsä ja juustoaan.\n\n\"Ja aikaa olemme menettäneet\", murisi sokea. \"Häävieraat ovat jo ehkä\nehtineet poistua, ennen kuin ennätämme herraskartanoon, ja meiltä on\nsiten mennyt hukkaan hyvä rikastumistilaisuus tämän joutavan almun\ntähden.\"\n\n\"Älä pelkää!\" huusi rampa köpitellen edelle pitkin askelin. \"Ehdimme\nsinne iltahämärissä, kun vieraat ovat ehtineet juopua.\"\n\n\"Juuri meille sopiva aika\", mutisi toiskätinen, joka ei ollut\nmonisanainen.\n\n\"Vai niin!\" ajatteli Pikku John. \"Nämä miehet ovat matkalla häihin,\njossa odottavat saavansa runsaampia antimia kuin hautajaisista. Minä\nmenen mukaan. Siellä voin ehkä ruveta täyttämään säkkejäni ja löydän\nehkä hopeapennilleni seuralaisia.\"\n\nNuo neljä kerjäläistä riensivät siis edelleen poikki laaksojen ja\nkukkulain, ja Pikku John tallusteli heidän perässään. He heittivät\nhäneen monta ilkeää silmäystä, sillä ilmeisesti he halusivat olla\nyksin, ja toiskätinen ehdotti jo kerran, että he hyökkäisivät\nsauvoineen hänen kimppuunsa ja karkottaisivat hänet.\n\n\"Meillä ei ole varaa menettää aikaa\", sanoi sokea, joka oli joukon\njohtaja. \"Antaa hänen seurata meitä häihin. Siellä olut ja viini\nvirtaavat, siellä hän juopuu ja unohtaa meidät.\"\n\nOli myöhäinen iltapäivä, rupesi jo hämärtämään, kun kerjäläiset\nalkoivat lähestyä juhlapaikkaa. Mutta kun he kaukaa kuulivat iloisen\nkellojen soiton ja juhlaväen huudot, he kiiruhtivat kulkuaan vieläkin\nkovemmin ja saapuivat vihdoin ison talon edessä olevalle aukiolle.\nSiellä paloi tavattoman iso kokkovalkea, jonka liekit syöksyivät yhä\nkorkeammalle sitä mukaa kuin se nieli risuja, tervatynnyreitä ja\nsuuria, kuivia saarnen, tammen ja pyökin oksia ja valaisi juhlapaikan\nniin kirkkaaksi, kuin olisi ollut keskipäivä. Tämän komean soihdun\nympärillä tanssi iloinen tyttö- ja miesjoukko, ja toisella tulella oli\nkokonainen härkä paistumassa, ja avonaisia olut- ja viinitynnyreitä oli\nyltympäri kaikkialla.\n\nPikku John odotti nähdäkseen, mitä hänen kumppaninsa tekisivät, ja\noli kummissaan, kun he eivät oikopäätä rientäneet keittäjien ja\ntarjoilijain luo, jotka jakelivat runsaasti ruokatavaroita haluaville.\nNuo neljä kerjäläistä sen sijaan tunkeutuivat väkijoukon pahki sieltä,\nmissä tungos oli suurin ja ilo ylimmillään, ja Pikku John seurasi\nmukana. Pian hän huomasi, että he eivät olleet vain kerjäläisiä, vaan\nmyös varkaita. Sillä heidän kätensä pujahtivat kaikkein huolettomimpien\nhurjastelijain taskuihin ja pusseihin ja vetivät esille kukkarot, mitkä\nhe sujahuttivat laukkuihinsa.\n\nPikku John piti heitä silmällä ja näki, miten kukkaro toisensa perästä\nvaihtoi omistajaa, ja huomasi, että tulokset luovutettiin joko sokealle\ntaikka toiskätiselle, jotka olivat joukkueen varastonhoitajia.\n\n\"Totta toisen kerran\", sanoi Pikku John itsekseen, \"jos nuo ukkelit\nkäyvät monissa häissä, niin kylläpä totisesti heidän laukkunsa ovat\nhyvin varustetut.\"\n\nKun kerjäläiset olivat varastaneet kaiken, mihin pääsivät käsiksi,\nhe pujahtivat väkijoukon läpi ja lähtivät matkoihinsa, ennen kuin\nhälytyshuudot ennättivät kaikua.\n\n\"Kyllä täällä nousee aika meteli, kun juhlijat huomaavat, että heidän\nkukkaronsa ovat kadonneet\", tuumi Pikku John. Mutta hän ei jäänyt sitä\nnäkyä katsomaan, sillä hän ei halunnut päästää noita neljää kerjäläistä\nnäkyvistään.\n\nEi ollut helppoa seurata heitä, sillä yö oli pimeä. Mutta Pikku\nJohn ei suotta ollut metsäläinen ja hän pysyi heidän jäljillään,\nkuten oli pysynyt hirven jäljillä, kuulostellen rytinää jonka miehet\naiheuttivat taivaltaessaan pensaikkojen läpi. Noin kahden tunnin ajan\ntuo varasteleva kerjäläisjoukko yhä kiirehti eteenpäin ja juuri kuun\nnoustessa he pysähtyivät eräässä metsäaukiossa olevan mökkipahasen\novelle.\n\nPikku John näki heidät nyt selvästi ja vasta kun he menivät tölliin,\nhän astui esille, työnsi oven auki ja meni sisään.\n\n\"Tämäkö, veikkoset, on teidän yömajanne?\" hän sanoi.\n\nHämmästyneinä ja kiukkuisina kerjäläiset kääntyivät päin ja käskivät\nhänen mennä matkoihinsa: he olivat luulleet, että hän häissä\noli eksynyt heidän seurastaan, ja täällä hän taas oli, tuo iso,\nkyttyräniskainen, koukkuselkäinen junkkari.\n\n\"Mene hiiteen!\" huusi rampa. \"Emme kaipaa sinua. Miksi olet seurannut\nmeitä tänne?\"\n\n\"Miksi en saisi kuljeskella teidän kanssanne?\" kysyi Pikku John.\n\"Olenhan minä yhtä uljas kerjäläinen kuin tekin.\"\n\n\"Lähdetkö!\" huusi rampa sauvaansa heiluttaen. \"Olet liian kierä kaveri\nmeidän seuraamme.\"\n\nHänen toverinsa nauroivat tälle pilapuheelle, ja toinen kerjäläinen\nvirkkoi:\n\n    \"Meille tarjoo veikkoja Coventry,\n        Dover, Berwick ja Lontookin,\n    Noin kieroa vaan ei milloinkaan,\n        vaikk' kiertäisi maailmankin.\"\n\n\"Lähdetkö siitä, senkin vietävän roisto!\" huusi rampa heiluttaen taas\nsauvaansa, \"tai saat tästä kalloosi.\"\n\n\"No valmiina sitten!\" karjui Pikku John. \"Jos olette niin\ntappelunhaluisia, niin koetanpa minäkin parastani. Tulkaa vain kaikki\nneljä, tässä seison teitä vastassa. Konnia olette jokaikinen, sen kohta\nnäytän.\"\n\nNäin sanoen Pikku John astui eteenpäin ja tarttui mykkää korvasta ja\nnipisti häntä siitä niin rajusti, että mykkä kiljahti tuskasta ja sai\ntakaisin puhelahjansa aivan kuin ihmeen kautta alkaen törkeästi haukkua\nPikku Johnia. Sitten Pikku John yritti iskeä sokeaa päähän. Mutta\neikös hypännytkin sokea ketterästi syrjään ja väistänyt iskua, silmät\nsepposen selällään tähystellen jättiläisen aseen seuraavaa iskua.\nRampa heitti kainalosauvansa, laski molemmat jalkansa maahan, loikkasi\novelle ja juoksi pakoon henkensä kaupalla, vikkelästi kuin jänis, ja\nmykkä seurasi häntä. Toiskätinen pisti esiin toisenkin käden ryysyisen\nmekkonsa alta ja tarttui sauvaan, jonka rampa oli heittänyt luotaan.\n\n    John mykän nipisti ulvomaan,\n        Pani sokean näkemään,\n    Sai juosta, rampana ollut ken\n        Oli vuosia seitsemän.\n\nKaksi miestä oli paennut ja kaksi siis oli jäljellä, sillä Pikku John\nseisoi heidän ja oven välissä.\n\nNämä kaksi kerjäläistä yrittivät taistellen tunkeutua huoneesta,\nmutta turhaan he rimpuilivat. Iso repaleinen miehen koljo väisti\nheidän kaikki iskunsa ja antoi heille niin hirveitä vastaiskuja, että\nhe horjuivat vasten huoneen seiniä, jolloin mekkojen alla olevat\nrahamassit helähtivät.\n\n    Ja seinään heidät mätkähyttäin\n        John rajusti lennättää,\n    Ihan tuppasi vaan se laulattamaan,\n        Kulta seinään kun helskähtää.\n\n\"Riisuutukaa konnat -- riisuutukaa!\" karjui Pikku John, ja aivan häntä\nnauratti, kun hän ajatteli, että oli saanut pidätetyksi joukkueen\nrahankantajat. \"Riisuutukaa, tai muserran luunne.\"\n\nKerjäläiset olivat haluttomia luopumaan aarteestaan, mutta jättiläisen\nsauva oli liian kammottava; he eivät uskaltaneet vastustaa kauemmin.\n\n\"Viitat ja takit yltänne!\" huusi Pikku John, ja miehet tottelivat.\n\n\"Pussit ja laukut maahan!\" hän sanoi, ja happamin naamoin kerjäläiset\nirroittivat kilisevät laukkunsa ja laskivat ne maahan.\n\n\"Nyt korjatkaa luunne!\" huusi Pikku John, \"tai tämä minun sauvani\nputoaa\", ja tuota kauheaa sauvaa peläten he pakenivat huoneesta.\n\nPikku John rupesi sitten tarkastamaan kerjäläisten vaatteita ja löysi\npian muutamia aika raskaita pusseja.\n\n\"Ahaa!\" sanoi iso mies itsekseen, \"onpa totisestikin moni pullea\nkukkaro tyhjennetty näihin pusseihin. Katsotaanpa, mitä tähän vaippaan\non ommeltu, sillä kovinpa se tuntuu raskaalta.\"\n\n    Hän kaavusta munkin kultaista\n        Kolme sataa puntaa toi.\n    \"Onnen poika se on\", sanoi Pikku John\n        \"Ken näitä katsella voi.\"\n\n    Mutta laukusta kerjurin vieläkin\n        Kolme sataa ja kolme hän sai.\n    \"Jos vettä ken juo, kunis riittävi nuo,\n        Kurja kuolo sen kohtaa kai.\n\n    Nyt kerjurin ammatin heittää voin,\n        Onnen moisen kun saavutin.\n    Ja haluni ois, tästä paikalla pois,\n        Päästä Sherwoodin metsihin.\"\n\nPikku John lähti viipymättä pois ja vikkelästi hän menikin. Kaiken\nyötä hän vaelsi ja oli aamun valjetessa ehtinyt Sherwoodin metsän\nrajoille. Hän työntyi metsään ja puhalsi silloin tällöin torveensa.\nTan-ta-ra-raa! Tan-ta-ra-raa! kaikuivat iloiset sävelet kajahdellen\nmetsäaukioita pitkin ilmoittaen hänen iloista ja hilpeää tuloaan.\nSamassa hän jo näkikin ryhmän miehiä, jotka olivat kuulleet hänen\ntorvensa toitotukset ja tunteneet hänen kutsunsa ja rientäneet häntä\nvastaan. Etunenässä asteli johtaja.\n\n    \"Kerro kuulumiset\", sanoi Robin Hood,\n        \"Kerjuu oivako ammatti?\n    Olen kiihkeän kärkäs tietämähän,\n        Miten seikkailu onnisti.\"\n\nPikku John nauroi ja viskasi ryöstösaaliinsa johtajansa jalkoihin.\nRaskas rahasäkki helähti ja kilahti maahan pudotessaan.\n\n\"Mitä siinä on?\" huusi Robin Hood ihmeissään. \"Mitä tämä tietää, Pikku\nJohn?\"\n\n    \"Hyvät uutiset on\", sanoi Pikku John.\n        \"Kerjuu oivasti onnisti.\n    Kuussataa ma sain, punakullassa vain,\n        Sulle kantelin kauniisti.\"\n\nHän aukaisi laukut ja kaatoi rahat hämmästyneiden ystäviensä nähtäväksi.\n\n\"Mutta kautta Maarian, Pikku John!\" huudahti Robin Hood, \"oletpa\ntodellakin ollut mainio kerjäläinen. Onhan siinä mahtava kasa rahoja!\nMistä ne olet saanut?\"\n\nPikku John kertoi seikkailunsa ja toverit nauroivat makeasti kun\nkuulivat, miten petkuttajia oli petkutettu. He kantoivat sitten rahat\naarrekammioon, ja illalla vietettiin iloinen juhla kerjurikuningas\nPikku Johnin kunniaksi.\n\n\n\n\nXXIII luku\n\nROBIN HOOD JOUTUU VIHDOIN SHERIFFIN KYNSIIN, JA MITÄ SITTEN TAPAHTUU\n\n\n    Se varhain aamuna toukokuun\n        Oli aikana helluntain,\n    Kun paistoi päivä, ja lintusten\n        soi sävel riemukkain.\n\nIhanampana ei valkene toukokuinen aamu kuin valkeni seuraava\nsunnuntaiaamu sen jälkeen kun Pikku John oli palannut kerjuuretkeltään.\nAurinko paistoi kirkkaana ja polttavana, ja nuoret lehdet värähtelivät\nsen sulotuoksuisen, vienon tuulenhengen vaikutuksesta, joka leppoisana\nleyhyi metsän läpi. Nurmet kukkivat kirjavanaan ja täplikkäät hirvet\nolivat paenneet aurinkoisilta ylängöiltä metsän varjoon: oli ihanan\nalkukesän ihanimpia päiviä. Oli helluntai.\n\n\"No onpa tämä aamu todella ihana\", sanoi Pikku John, \"ja yhtä ihanaksi\ntunnen oman oloni: ei ole koko kristikunnassa tänään iloisempaa ihmistä\nkuin minä.\"\n\nMutta Robin Hood ei vastannut mitään, ja Pikku John huomasi, että\npäällikön kulmilla leijaili pilvi.\n\n\"Pois huolet nyt, hyvä johtaja\", sanoi Pikku John, \"onhan nyt ihana\ntoukokuun aamu.\"\n\n\"Se minua huolettaa\", sanoi Robin Hood, \"etten tämmöisenä juhlapäivänä\npääse kuulemaan messua enkä saarnaa. Onpa jo aikoja kulunut siitä, kun\nolen ollut kirkkojumalanpalveluksessa.\"\n\n\"Ei ole lähempänä kirkkoa kuin Nottinghamissa\", sanoi lähellä seisova\nMuch Myllärinpoika.\n\n\"No sitten lähden Nottinghamiin!\" huudahti Robin tehden hänelle\nominaisen äkkipäätöksen. \"Niin, minä käyn Nottinghamin Pyhän Marian\nkirkossa vielä tänä päivänä.\"\n\nMuch ja Pikku John koettivat saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta\nturhaan.\n\n\"Ei kukaan epäile minun tulevan sunnuntaina kaupunkiin\", vastasi Robin.\n\"Puen itseni harmaaseen pukuun ja panen päähäni ison hupun, jonka vedän\nsilmille. Olen siellä yhtä turvassa kuin metsäaukiolla.\"\n\n\"No niin\", sanoi Much, \"ota sitten tusinan verran vankkoja aseistettuja\nmiehiä matkaasi, että vaaran tullen saisit apua.\"\n\n\"En\", sanoi Robin. \"Sellainen miesjoukko herättäisi huomiota portilla,\nmutta yksi tai pari miestä pääsisi huomiota herättämättä menemään.\nKaikista iloveikoistani otan matkaan vain Pikku Johnin joustani\nkantamaan.\"\n\nRobin ja Pikku John lähtivät siis yhdessä matkaan metsän kautta\nNottinghamiin päin. Mutta miten ollakaan, he siinä kulkiessaan\njoutuivat riitaan, ja väittely yltyi niin kiihkeäksi, että Robin Hood\nmenetti malttinsa ja iski Pikku Johnia nyrkillä.\n\nJättiläinen suuttui tästä loukkauksesta ja paljasti miekkansa.\n\n\"Olisipa joku muu kuin päällikköni lyönyt minua\", hän sanoi, \"niin\nhänen verensä tahraisi tämän kirkkaan miekan. Hae siis mies itsellesi\nmistä haluat, Robin Hood, mutta minä en enää ole sinun miehiäsi.\"\n\nHe erosivat vihassa toisistaan, ja Robin Hood jatkoi matkaansa\nNottinghamiin päin Pikku Johnin palatessa takaisin metsään. Robinin\nviha haihtui pian ja häntä suretti kovin, kun hän oli suututtanut\nuskollisen seuralaisensa. \"Minä rukoilen Pyhän Marian alttarin\njuurella, että Pikku John taas sopii kanssani\", hän puheli nähdessään\nkaupungin ja korkealle sen muurien yli kohoavan kirkon tornin.\n\nHelposti hän pääsi portista, sillä vartijat eivät piitanneet\ntalonpoikaispukuisesta, yksinäisestä kulkijasta, ja Robin asteli\noikopäätä kirkkoon. Jumalanpalvelus oli juuri alkamassa, ja hän\npolvistui alttarin eteen rukoillen, että pääsisi lähtemään kaupungista\nyhtä turvallisesti kuin oli sinne tullutkin.\n\nMutta kesken jumalanpalvelusta kirkkoon tuli mustapukuinen pitkä munkki\nja alkoi hiljaa astella käytävää pitkin kuorissa olevaa paikkaansa\nkohti. Äkkiä hän pysähtyi pylvään suojaan ja tuijotti silmät suurina.\nAivan pylvään takana oli hartaasti polvistuneena mies kirkon lattialle\nlevitetyllä olkimatolla. Mies oli harmaapukuinen ja hänen huppunsa oli\nvalahtanut niskaan, sillä hän kohotti päätään innokkaan tarkkaavaisena\njumalanpalvelusta toimittavaa pappia kohden.\n\nMusta munkki katsoi katsomasta päästyäänkin. Varmasti hän oli nähnyt\nnuo kasvot. Niin, nyt hän tiesi, ja munkin katseesta välähti viha ja\nsuuttumus, kun hän pyörähti ympäri ja kiiti sukkelaan takaisin ovelle\npäin.\n\nRobin Hood oli yhä polvistuneena eikä aavistanut, että oli mitä\nsuurimmassa vaarassa. Hän oli tietämätön siitä, että Pyhän Marian\nluostarin pääisännöitsijä oli hänet tuntenut ja että tämä nyt kaikella\nkiireellä riensi puuhaamaan hänen vangitsemistaan.\n\nKun mustapukuinen munkki saapui kirkon ovelle, hän lähti juoksemaan\n-- niin kiire hänellä oli ilmoittaa asiasta viranomaisille. Ensin hän\nriensi porteille ja puhutteli vartijoita. \"Sulkekaa portit! Lukitkaa ja\nteljetkää ne!\" hän huusi. \"Suuri konna on kaupungissa. Päällänne saatte\nvastata, jos annatte ainoankaan ihmisen mennä tai tulla kunnes sheriffi\nantaa luvan.\"\n\nVartijat sulkivat nopeasti portit ja asettuivat valppaina paikoilleen.\n\n\"Nyt minulla on Robin Hood käsissäni, niin Robin Hood itse!\" huusi\nmusta munkki riemuiten sheriffin taloon rientäessään. \"Hän ei pääse\npoistumaan kaupungista ja hän on meidän hallussamme kuin lintu\nsatimessa.\"\n\nMuitta mutkitta musta munkki hyökkäsi sheriffin eteissaliin, jossa\ntapasi ison miehen istumassa velttona tuolissaan.\n\n\"Nouskaa, herra sheriffi!\" huusi luostarin isännöitsijä. \"Nouskaa ja\nkäskekää miehenne liikkeelle! Tuon suuria uutisia! Itse pääroisto on\nkaupungissa ja vangittavissa! Näin tuon kelvottoman konnan messua\nkuuntelemassa. Pahoin teidän kävisi, herra sheriffi, jos hän pääsisi\nkuninkaan tuomiota pakoon.\"\n\n\"Mitä rähinää tämä on?\" kysyi sheriffi happamen näköisenä, sillä hän\noli herännyt päivällisunestaan eikä musta munkki kiireessään ollut\nmuistanut mainita konnan nimeä. \"Joku joutava koiransilmä tietenkin on\nkäynyt luostarin kanakopissa.\"\n\n\"Vai joutava koiransilmä!\" ärjyi munkki. \"Enkö sitten maininnut hänen\nnimeään? Vai joutava koiransilmä, herra sheriffi. Mutta minähän puhun\nRobin Hoodista!\"\n\nNyt sheriffi heräsi. Hän hypähti tuolistaan ja asettui päin mustaa\nmunkkia, ja kaksi kiiluvaa silmäparia katseli vastakkain.\n\n\"Robin Hood!\" huudahti sheriffi. \"Ja Nottinghamissako taas? Mahdotonta!\"\n\n\"Totta se on\", huudahti luostarin isännöitsijä. \"Aivan vastikään hänet\nnäin Pyhän Marian messussa. Mitä! Luuletteko, että voisin erehtyä\ntuosta rotevasta roistosta, joka vihreällä salolla ryösti minulta\nsatoja puntia ja saattoi minut hirvittävään pulmaan apotin kanssa? Ei,\nherra sheriffi, hänen kasvonsa eivät toki milloinkaan häivy mielestäni\n-- eivät milloinkaan. Tuhansien joukosta tuntisin hänet.\"\n\nSheriffi ei vieläkään oikein käsittänyt, että itse Robin Hood oli\nmuurien sisäpuolella, mutta hän tarttui vyötäröllään riippuvaan\nhopeiseen vihellyspilliin ja puhalsi kutsun. Heti ilmestyi palvelija.\n\n\"Käske Dickonin ja Halin ja kolmenkymmenen metsänvartijan olla\nvalmiina\", komensi sheriffi ja otti eteishuoneessa olevalta telineeltä\nhaarniskansa. Sillä välin kun hän puki ylleen teräskypärän,\nteräsrenkailla päällystetyn ison nahkatakin ja miekan vyölleen, olivat\nmiehet kokoontuneet ja he marssivat oikopäätä kirkkoon.\n\nTämmöisen aseistetun joukon ilmestyminen kirkkoon sai aikaan suurta\nlevottomuutta, mutta sheriffi huusi kirkkoväelle: \"Älkää pelätkö, hyvät\nihmiset, teille ei tapahdu mitään. Olen vain saapunut vangitsemaan\njoukossanne piileksivää kuuluisaa rosvoa.\"\n\n\"Tuolla hän on\", huusi mustapukuinen munkki. \"Tuo harmaapukuinen mies,\njoka on polvistunut ison pylvään juurelle. Hän on Robin Hood.\"\n\nKukaan ei ollut niin hämmästynyt kuin Robin Hood kuullessaan nimensä\nkaikuvan kirkossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä\noli tarkattu, ja hänen huppunsa oli nyt niin hyvin silmillä, ettei\nkasvoja näkynyt ollenkaan. Mutta voi sitä meteliä, mikä kirkossa\nsyntyi, kun kansa kuuli, että tuo ylen kuuluisa henkipatto oli heidän\njoukossaan! Toiset tunkeutuivat eteenpäin nähdäkseen hänet, toiset\npyrkivät paikalta pois, ja sheriffin miehet sulkivat Robinilta tien\novelle.\n\nHenkipatto käsitti, että ainoa pelastuskeino oli hyökätä rajusti\nhämmästynyttä vihollista vastaan ja siten yrittää pakoa. Yhtä ainoata\nasiaa hän itsekseen toivoi: \"Olisipa nyt uskollinen Pikku John\nrinnallani! Mutta voi kovaa onnea! Tänään hän ei ole.\" Sitten hän\npaljasti miekkansa ja ryntäsi hyökkäävän leijonan tavoin sheriffin\nmiehiä vastaan. Parikymmentä metsänvartijani käsittelemää miekkaa\nkohosi ilmaan ja monta iskua suunnattiin uhkarohkeaan henkipattoon.\nMutta siinä mylläkässä metsänvartijat vain kolhivat toisiaan ja miekat\nkalskahtivat toisiinsa, joten ne siis eivät saaneet mitään aikaan.\nRobinin kirkas miekanterä sen sijaan välähti ilmassa ja kumosi miehen\ntoisensa perästä. Hurjana taisteli sinä päivänä vapautensa puolesta\nRobin Hood. Kolmesti hän pääsi tunkeutumaan vihollistensa rintaman\nläpi, mutta yhä uusia vihollisia ilmestyi hänen tielleen, sillä joka\nsuunnalta syöksyi vereksiä miehiä esiin. Henkipatto ryntäsi sinne\ntänne, jakeli iskuja joka suunnalle ja kaatoi metsänvartijan toisensa\njälkeen.\n\n\"Älkää surmatko häntä!\" huusi sheriffi. \"Iskekää maahan, mutta\nvangitkaa elävänä. Se on kuninkaan käsky.\"\n\nRobin kuuli äänen ja tunsi siitä sheriffin. Hän kääntyi ja miekka\nkoholla syöksyi äkkiä vanhan vihamiehensä kimppuun. Sheriffi yritti\nvälttää tätä rajua iskua ja kohotti kilpensä torjuakseen sillä Robinin\nhäneen suuntaamaa hirveää iskua. Raskas miekka putosi ja kalskahti\nkilpeen temmaten sen sheriffin kädestä. Miekan vauhti ei siitä\npaljonkaan vaimentunut, ja ase iski sheriffin teräskypärään kaataen\nhänet permantoon. Onnekseen sheriffi sinä päivänä oli pannut päähänsä\nlujan kypärän, kuuluisan asesepän tekemän mestariteoksen, ja se oli\nhänen pelastuksensa. Jos se olisi ollut tavallista terästä, Robinin\nmiekka olisi läpäissyt sen kuin paperihatun. Mutta tämä kypärä kesti\niskun ja Robinin miekka katkesi kahtia.\n\n\"Turma periköön sepän, joka sinut teki!\" huusi Robin Hood viskaten\nluotaan katkenneen miekan, \"sillä nyt seison aseettomana vihollisteni\nkeskellä.\"\n\nNäin sanoen hän syöksyi lähimmän miehen kimppuun yrittäen vääntää\nhäneltä paksua metsästyssauvaa, joka miehellä oli kädessä, mutta\nsamassa hänet kampattiin takaapäin kumoon. Heti ryntäsi tusinan verran\nmiehiä hänen kimppuunsa, ja sellaisen miesjoukon paino musersi hänet\nmaahan. Hänen vihollisensa eivät hellittäneet hurjaa otettaan, ennen\nkuin hänet oli lujasti köytetty ja kädet ja jalat kahlehdittu.\n\nSheriffi oli sillä välin taas päässyt jaloilleen, tosin pää melko\npökerryksissä valtavan iskun jäljeltä, mutta iloisena siitä, että hänen\npäänsä oli säilynyt eheänä tuon erinomaisen teräskypärän turvissa ja\nmelkeinpä ilosta mielettömänä ajatellessaan, että hänellä vihdoinkin\noli hallussaan Robin Hood.\n\n\"Viekää mies pois!\" hän huusi. \"Sulkekaa hänet linnantyrmän syvimpään,\nvankimpaan vankiluolaan ja kaksinkertainen vartiosto vartioikoon häntä\nyötä päivää.\"\n\nNiin tehtiin, ja Robin Hood suljettiin vankiluolaan, johon vain\nkeskipäivän aikaan vähäinen valoviiru pääsi pilkistämään tiheän\nristikon läpi. Seinät olivat seitsemän jalan vahvuiset ja ovi oli\nkolmessa lukossa.\n\n\"Yrittäköön nyt murtautua sieltä vapaaksi, jos kykenee!\" huudahti\nsheriffi. \"Olen teljennyt vahvan varkaan vielä vahvempaan tyrmään, ja\nsiellä hänen on pakko pysyä.\"\n\n\"Miksi suljette hänet säilöön?\" sanoi musta munkki, joka kiihkeästi\nhalusi nähdä Robinin hirressä. \"Miksi ette ripusta häntä oikopäätä\nhirsipuuhun. Olen kuullut teidän satoja kertoja uhkaavan hirttää hänet,\nkunhan vain saatte hänet kynsiinne.\"\n\n\"Niin tekisinkin, jos asia riippuisi yksin minusta\", murisi sheriffi.\n\"Olisin antanut miesteni paikalla surmata hänet, jos olisin uskaltanut.\"\n\n\"No miksi ette uskaltanut?\" kysyi luostarin pääisännöitsijä. \"Ken\ntohtii vastustaa sheriffin arvovaltaa!\"\n\n\"Yksi, joka on meitä kaikkia korkeampi\", vastasi sheriffi hiljaisella\näänellä, \"kuningas! Hän on lähettänyt käskyn, että jos Robin Hood\nsaadaan vangituksi, rosvon on odotettava kuninkaan päätöstä. Kuningas\non kuullut puhuttavan niin paljon tuosta suurvarkaasta, että haluaa\nnähdä hänet.\"\n\nHetkeen ei musta munkki virkkanut sanaakaan, vaan näytti otsa rypyssä\nmiettivän. Sitten hän sanoi. \"Herra sheriffi, minä se konnan keksin ja\njätin teidän haltuunne.\"\n\n\"Niinpä niin\", sanoi sheriffi.\n\n\"Vaadin siis itselleni oikeutta saada tiedottaa vangitsemisesta\nkuninkaalle.\"\n\n\"Niinpä niin\", nauroi sheriffi. \"Saadaksenne hänen majesteetiltaan\njonkin suuren suosionosoituksen.\"\n\n\"Jos siitä palkkio saadaan, niin onhan oikeus ja kohtuus, että minä sen\nsaan!\" huudahti isännöitsijä.\n\n\"Sitä en kiellä\", vastasi sheriffi. \"Toivon kaikesta sydämestäni, että\nvihdoinkin saatte suurituloisen apottikunnan hallittavaksenne. Olette\ntehnyt minulle suuren palveluksen ja mainitsen teistä kattavasti siinä\nkirjeessä, minkä tänään iltapäivällä kuninkaalle kirjoitan.\"\n\n\"Ja minä lähden sitä viemään anivarhain huomisaamuna!\" huudahti musta\nmunkki lähtien oikopäätä tekemään matkavalmistuksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken sen sunnuntaipäivän vallitsi Nottinghamissa suuri levottomuus.\nIhmiset riensivät sinne tänne puhuen Robin Hoodin vangitsemisesta,\nja jokaisella, joka sinä aamuna oli ollut Pyhän Marian kirkossa, oli\nympärillään väkijoukko, joka innokkaana kuunteli kertomusta kuuluisan\nrosvon hurjasta taistelusta. Mutta hiiskaustakaan kaikesta tästä ei\nkuulunut kaupungin muurien ulkopuolella olevalle maaseudulle. Sillä\nsheriffi oli kaksintanut joka portilla olevan vartioston ja jyrkästi\nkieltänyt ketään menemästä tai tulemasta kaupunkiin siihen asti, kunnes\noli saanut tietää kuninkaan tahdon Robin Hoodin suhteen.\n\n\"Jos ei ainoakaan ihminen poistu kaupungista\", sanoi sheriffi,\n\"niin on selvää, että Robin Hood on joukossamme. Jos ei ketään\npäästetä kaupunkiin, niin ei hänen roistojoukkonsa voi pujahtaa\nmetsästä tänne auttamaan häntä.\" Nottinghamin kaupunki oli siis kuin\npiiritystilassa ja portit olivat teljettyinä ja lukittuina yötä päivää.\nMutta siitä huolimatta Robinin miehet piankin saivat tiedon asiasta\nrajasuutari Lobbilta. Lobb oli ensimmäisiä, joka sai kuulla Robinin\nvangitsemisesta, ja heti kun pimeys oli peittänyt kaupungin, hän nousi\ntalonsa katolle, joka oli aivan kaupungin muurissa kiinni. Hänellä\noli seurassaan kaksi miestä, henkipattojen luotettavia ystäviä, ja\nnämä laskivat Lobbin köydellä maahan muurin toiselle puolen. Heti kun\nrajasuutari tunsi maan jalkojensa alla, hän irroitti köyden ympäriltään\nja miehet vetivät sen takaisin; sitten Lobb riensi metsään minkä ikinä\nkykeni.\n\nLobb tapasi henkipatot kovin levottomina kokoontuneina ison nuotiotulen\nympärille sille metsäaukiolle, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Joka\nmies näytti olevan huolissaan ja pelkäävän, että heidän johtajalleen\noli tapahtunut jokin onnettomuus, koska Robin ei ollut palannut, ja\nmuita onnettomampi oli Pikku John. Tuo hyvänsävyinen jättiläinen oli jo\nunohtanut Robinin äkkipikaisen iskun ja syytti nyt itseään siitä, ettei\nollut pysynyt päällikkönsä seurassa.\n\nOlisi mahdotonta kuvailla sitä vihaa ja tuskaa, mitä henkipatot\ntunsivat kuullessaan, että heidän pahin aavistuksensa oli tosi ja\nettä heidän rakas päällikkönsä oli lujassa säilössä Nottinghamin\nkaupungissa. Mutta Pikku John ei suostunut mitenkään uskomaan, että\nkaikkein pahin tapahtuisi.\n\n\"Hän lähti Nottinghamiin rukoilemaan Pyhää Neitsyttä\", sanoi Pikku\nJohn, \"ja Pyhä Neitsyt auttaa häntä. Monenmonituista kertaa, veljet,\non jalo päällikkömme ollut pahassa pulassa, mutta sittenkin pettänyt\nvihollisensa, ja olen varma siitä, että niin käy nytkin. Rohkaiskaamme\nmielemme, heittäkäämme tämä murehtiminen ja lähdetään pitämään\nkaupunkia silmällä. Koetetaan keksiä jokin neuvo miten pääsemme sinne\nvapauttamaan johtajamme.\"\n\nJo ennen aamun valkenemista Pikku John oli väijyksissä Nottinghamin\neteläisen portin edessä olevassa viidakossa. Hänen kanssaan oli Much,\nja molemmat olivat riisuneet vihreän metsäpukunsa ja pukeneet ylleen\ntavallisen nahkatakin ja näyttivät karjanhoitajilta ja kauppiailta,\njotka markkinoilta markkinoille matkaten ostavat ja myyvät karjaa.\nSiinä puvussa he eivät herättäisi huomiota, vaan voisivat vapaasti\nliikkua maaseudulla ja lähikylissä.\n\nOli taas ihana toukokuun aamu, ja kun aurinko nousi kaikessa\nloistossaan, tuntui heistä tuskalliselta ajatella, että Robin Hood\nvirui likaisessa, pimeässä vankiholvissa, jonne ei kuulunut lintujen\nlaulu eikä lehtien hiljainen kahina. Silloin heidän huomionsa kääntyi\nportteihin, sillä he näkivät salaoven aukenevan ja kahden ratsumiehen\ntulevan esille. Toinen oli korskealla orhilla ratsastava mustapukuinen\nmunkki, toinen valkoisen ratsun selässä istuva pienoinen aseenkantaja;\nsalaovi suljettiin, ja munkki aseenkantajineen ratsasti sitä viidakkoa\nkohti, jossa Pikku John ja Much piileksivät.\n\n\"Tunnen tuon mustan munkin\", kuiskasi Pikku John toverilleen. \"Se on\nPyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Muistatko hänet, Much? Mehän\nkorjasimme hänen satulalaukuistaan taiteemme sievoisen rahasumman.\"\n\nMuch nyökkäsi ja totteli sitten Pikku Johnin kohotettua sormea, jolla\ntämä kehoitti heitä lähtemään viidakosta. Henkipatot tekivät kierroksen\nmetsässä ja ilmestyivät sitten sille tielle, jota pitkin musta munkki\nmatkasi, ja lähtivät astelemaan kaupunkia kohti. Eräässä tienmutkassa\nhe kohtasivat munkin seuralaisineen ratsastamassa käymäjalkaa ja\ntiukkaan tarkkaillen, näkyisikö mitään vaarallista.\n\nMunkki silmäili tulijoita, mutta kun huomasi heidät tavallisiksi\narki-ihmisiksi, jotka olivat likaisissa työpukimissa ja vaelsivat sauva\nkädessä tietä pitkin, hän ei yrittänytkään heitä väistää, ja samassa\nmatkalaiset kohtasivat toisensa.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi Pikku John kumartaen mustapukuiselle munkille.\n\"Nottinghamistako tulette?\"\n\n\"Nottinghamista\", sanoi munkki.\n\n\"Olkaa hyvä ja kertokaa meille, mitä sinne kuuluu\", jatkoi Pikku John.\n\"Maaseudulla on alkanut kiertää sellainen huhu, että Robin Hood niminen\nkelvoton henkipatto on eilen vangittu.\"\n\n\"Siitä näkee, miten siivekkäitä tuollaiset uutiset ovat, vaikka kukaan\nei käsitä, miten ne leviävät!\" huudahti musta munkki. \"En ymmärrä,\nmiten huhu on sinut saavuttanut, mutta totta se on, hyvä naapuri. Tuo\nvoimakas roisto vangittiin eilen Pyhän Marian kirkossa Nottinghamissa.\"\n\n\"Aivanko totta?\" huudahti Pikku John. \"Se peijakas on ryöstänyt sekä\nminulta että tältä toveriltani. Kovin meitä haluttaisi kuulla koko\nasia.\"\n\n\"Minultakin hän ryösti\", sanoi musta munkki. \"Satoja puntia se vietävän\nkonna riisti minulta; mutta kostinpa eilen. Minä hänet keksin ja\nilmoitin sheriffille. Minusta etupäässä riippui hänen vangitsemisensa,\nja minulle siis saatte olla siitä kiitollisia.\"\n\n\"Palkitkoon teitä taivas ansionne mukaan\", sanoi Pikku John, \"ja mekin\nhaluamme teitä palkita, jos vain suinkin kykenemme. Ja luvallanne\nseuraamme nyt teitä matkallanne, sillä Robin Hoodilla on monta rajua\nmiestä tässä metsässä, ja jos he tietäisivät teidän matkaavan tätä\ntietä, olisi se varmasti teidän surmanne.\"\n\n\"Sen tiedän\", vastasi munkki, \"mutta meillä on hyvät hevoset ja me\nratsastamme pakoon heti, kun vaara uhkaa.\"\n\n\"Ei ole aina helppo ajoissa huomata uhkaavaa vaaraa\", sanoi Pikku John\npudistaen vakavasti päätään, \"siksi saatamme teidät metsän läpi.\"\n\nHe siis jatkoivat matkaansa rupatellen keskenään, ja musta munkki oli\nurotyöstään niin ylpeä, ettei voinut olla yhä uudestaan kerskumatta\nsiitä ja kirjeestä, jota oli kuninkaalle viemässä.\n\nSamassa matkalaiset saapuivat paikkaan, missä tie kulki ahtaan solan\npohjaa, ja tien kolkoimmassa kohdassa Pikku John äkkiä tarttui munkin\nhevosta suupieliin. Musta munkki arvasi oitis asian oikean laidan ja\ntempasi vaippansa alta tikarin iskien sillä Pikku Johnia. Pikku John\nsieppasi miekkansa ja iski mustaa munkkia niin rajusti, että tämä\nsuistui kuolleena maahan.\n\n\"Hän toimitti päällikkömme tukalaan asemaan\", sanoi Pikku John\nMuchille, \"eikä pidä hänen sinä ilmoisna ikänä siitä kuninkaalle\nkertoman.\"\n\nMuch oli tarttunut pienen aseenkantajan hevosen suupieliin ja puhalsi\nnyt torveensa. Pian ilmestyi näkyviin joukko heidän miehiään, ja Pikku\nJohn käski heidän haudata musta munkki ja viedä pieni asepoika hyvään\ntalteen, kunnes hän ja Much tulisivat takaisin.\n\nSitten Pikku John otti munkilta kirjeet ja nousi hevosen selkään. Much\nnousi aseenkantajan hevosen selkään ja he ratsastivat Lontooseen.\n\nPerille saavuttuaan he kyselivät tietä kuninkaan palatsiin, ja heidän\nsisälle pyrkiessään ovenvartija kysyi heidän asiaansa.\n\n\"Me tuomme herra kuninkaallemme kirjeitä Nottinghamin sheriffiltä\",\nvastasi Pikku John, \"emmekä saa antaa niitä muille kuin hänelle\nitselleen.\"\n\nHeidät vietiin isoon saliin, missä kuningas istui isossa tuolissa, ja\nhäntä ympäröi joukko herroja. Pikku John laskeutui polvilleen ja ojensi\nkirjettään.\n\n\"Varjelkoon teitä taivas, armollinen ruhtinaamme -- varjelkoon teitä\ntaivas, armollinen kuninkaamme\", sanoi Pikku John. \"Olen tuonut teidän\nmajesteetillenne nämä kirjeet Nottinghamin sheriffiltä.\"\n\nKuningas otti kirjeet, avasi ja luki ne, ja polvistuneena Pikku John\nkatseli ihaillen kuningasta. Ja olipa syytäkin Pikku Johnin ihailla\ntuota jaloa olentoa, Rikard Leijonamieltä. Uljaat, kauniit kasvot,\nkirkkaat, siniset silmät, komea, käskevä vartalo, kaikki Rikardissa oli\nkuningasta, ja Pikku John painoi joka piirteen mieleensä, jotta hän\nSherwoodiin palatessaan osaisi kuvata tovereilleen tuon kuninkaallisen\nsoturin.\n\nÄkkiä Rikard kohotti toisen kätensä ja läimäytti kaikuvasti\nvaltaistuinta muistuttavan tuolinsa käsinojaa.\n\n\"Mitä arvelette, hyvät herrat?\" hän huudahti. \"Tässä on todellakin\ntervetulleita uutisia Nottinghamin sheriffiltä. Hän on vanginnut tuon\nSherwoodin metsän mahtavan henkipaton, Robin Hoodin; mies on nyt\nhyvässä tallessa ja odottaa määräystäni.\"\n\n\"Hyviä uutisia -- hyviä uutisia, herra kuningas!\" huudahti Herefordin\nlihava piispa, joka oli valtaistuimen ympärillä olevien kirkonmiesten\njoukossa. \"Onpa todellakin nyt hallussanne kristikunnan suurin roisto.\nOlen kai kertonut teidän majesteetillenne, miten tuo konna minut\nrosvosi ja miten pahasti hän usein on minua kohdellut? Kerran hän\nhuvikseen pakotti minut tanssimaan metsässä ja kerran hän lähetti minut\ntakaisin Nottinghamiin kasvot päin hevosen häntää. Olen hyvin iloinen\nkuullessani, että hän vihdoinkin on teidän majesteettinne hallussa ja\nettä hänet kohta hirtetään.\"\n\nTämän sanottuaan piispa huohotti ja läähätti osaksi siitä syystä, että\ninnoissaan oli puhunut niin nopeasti, osaksi siksi, että Robin Hoodin\nnimen kuuleminenkin sai hänet aina raivoon.\n\nKuningas hymyili ja katsahti taas kirjeeseen; häntä ei näyttänyt\nkovinkaan liikuttavan piispan kertomus kokemistaan loukkauksista ja\nkärsimyksistä.\n\n\"Enpä ole, totta vie, niin kovasti halunnut tavata ketään muuta miestä\niloisessa Englannissa kuin tätä Robin Hoodia\", sanoi kuningas. \"Haluan\nkuulla, miten hän joukkoaan johtaa ja nähdä minkälainen on mies, joka\nhallitsee metsää samalla tavalla kuin minä, kruunattu kuningas, tätä\nmaata.\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, sitten kuningas kohotti katseensa paperista\nja katsoi kirkkailla sinisilmillään tiukasti Pikku Johniin.\n\n\"Miehet\", hän sanoi, \"tässä sanotaan, että kirjeen tuoja on munkki,\nPyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Missä hän on? Ja miten se on\nsinun haltuusi joutunut?\"\n\nMutta Pikku Johnilla oli vastaus valmiina. \"Luvallanne, armollinen\nherra\", sanoi henkipatto. \"Munkki kuoli matkalla ja kirjeet uskottiin\nminulle; minun oli tuotava ne teidän majesteetillenne.\"\n\nKuningas nyökkäsi huolettomasti, sillä häntä ei liikuttanut se, miten\nuutinen oli hänelle saapunut, kunhan se vain oli tosi.\n\n\"No niin, haluan nähdä tuon Robin Hoodin\", sanoi Rikard, \"ja koska sinä\nolet tuonut minulle tämän tiedon, niin saat tuoda hänet minun eteeni.\"\nPikku John kumarsi maahan asti.\n\nKuninkaallisen suosionsa merkiksi Rikard kuningas antoi sanantuojille\nkahdenkymmenen punnan palkkion ja korotti heidät henkivartijoikseen;\nheidän oli liityttävä hänen seurueeseensa, kun he olivat tuoneet Robin\nHoodin Lontooseen.\n\nKorkeimman omakätisesti hän ojensi kuninkaallisen sinetin Pikku\nJohnille ja käski hänen näyttää sen Nottinghamin sheriffille\nja sanoa tälle, että tämä luovuttaisi vangin ja antaisi mukaan\nnelikymmenmiehisen vartioston Robin Hoodin kuljettamiseksi kuninkaan\nluo. Pikku John hyvästeli Rikard kuningasta ja ratsasti takaisin\nNottinghamiin, Much matkatoverinaan ja kuninkaan sinetti huolellisesti\npoveensa kätkettynä.\n\nNottinghamin portille saavuttuaan he huomasivat sen suljetuksi ja\nPikku John kolkutti sitä kovasti ja huusi vartijoita. Pian kurkistikin\nvartija muurin yli ja kysyi hänen asiaansa.\n\n\"Mitä tämä on?\" huusi Pikku John ollen olevinaan kovin kummissaan.\n\"Portit suljettu ja teljetty keskellä kirkasta päivää! Onko uni\npettänyt sinut, vartija?\"\n\n\"Ei\", vastasi vartija. \"Portit pidetään yötä päivää lukossa, koska\nmeillä on Robin Hood suljettuna ankaraan vankeuteen, ja portit täytyy\nteljetä, etteivät hänen miehensä pääsisi hyökkäämään kaupunkiin. Nytkin\nhe alituisesti ampuvat muureilla olevia miehiämme ja ovat jo surmanneet\nmonta.\"\n\n\"No niin, minulle kuitenkin saat avata, sillä tuon käskyn\nkuninkaaltamme sheriffille.\"\n\nSen kuultuaan vartija päästi heidät portista sisään ja heti sen\njälkeen portti taas suljettiin ja teljettiin. Pikku John huomasi, että\nporttiholvia vartioi monilukuinen aseistettu miesjoukko.\n\n\"Minun täytyy tavata sheriffi heti paikalla\", sanoi Pikku John, ja\nhänet vietiin sheriffin taloon, missä hän tapasi sheriffin istumassa\netuhuoneessa.\n\n\"Tuon käskyä kuninkaalta\", sanoi Pikku John, vetäen kuninkaan sinetin\npovestaan ja näyttäen sitä sheriffille. Kun sheriffi näki sinetin, hän\nnousi tuoliltaan, sieppasi hupun päästään ja kumarsi niin syvään kuin\nitselleen kuninkaalle.\n\n\"Mikä on herrani ja kuninkaani tahto?\" kysyi sheriffi.\n\nPikku John kertoi kuninkaan määräykset ja sheriffi lupasi toimittaa ne.\n\n\"Entä mitä tehtäneen kavaltajalle, kun olette hänet kuljettaneet\nLontooseen?\" kysyi sheriffi.\n\n\"Hirsipuuhun ripustamisesta kuulin puhuttavan\", vastasi Pikku John.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi sheriffi iloissaan, \"sehän on sopiva loppu\nmokomalle roistolle. Entä missä on musta munkki, joka vei kirjeeni\nperille? Hän odotti suosionosoitusta kuninkaalta, kun vei niin\nmieluisia uutisia.\"\n\n\"Kyllähän hän saikin\", sanoi Pikku John. \"Hän sai niin suuren\nkorotuksen, ettei ikinä enää Nottinghamiin palaa. Hänelle annettiin\nmainio palkkio.\"\n\n\"Rahaako vai maata?\" kysyi sheriffi.\n\n\"Maata\", vastasi Pikku John. \"Hän sai niin paljon maata, että se\nhyvin riittää hänelle. Mutta minun on tovereineni lähdettävä tästä\nmajataloon, herra sheriffi, lepäämään ja virkistymään. Meidän on\nhuomenna lähdettävä matkaan vankeinemme ja me olemme väsyneet.\"\n\n\"Eihän toki!\" huudahti sheriffi. \"Ette saa mennä majataloon tänä\npäivänä. Teidän pitää olla minun vierainani ja illalla pidän teille\niloiset juhlat, ja saakoon kuningas kuulla, että minä tiedän, miten\nhänen sanansaattajiaan on kestittävä.\"\n\nSheriffi pani siis illalla toimeen suuret juhlat kuninkaan\nsanansaattajien kunniaksi, ja viini ja olut virtasivat tulvanaan,\nja kaikki joivat kuninkaan terveydeksi ja Robin Hoodin onnelliseksi\nhirttämiseksi.\n\n    Piti pidot Johnille sheriffi,\n        Hyvät viinit tarjota ties;\n    vaan yöllä lähtivät vuoteilleen\n        Ja levollen joka mies.\n\nPikku Johnille annettiin eteishuoneen kyljessä oleva pienoinen huone,\nja Much makasi Pikku Johnin jalkapäässä olevalla makuulavalla.\nToverukset odottivat, kunnes talossa kaikki oli hiljaista, ja nousivat\nsitten, käärivät vaipan ympärilleen ja ottivat miekan käteensä.\nHe astuivat hiljaa eteishuoneeseen ja menivät sen poikki siihen\nhuoneeseen, missä tiesivät sheriffin nukkuvan. Heidän oli liikuttava\nylen varovasti, sillä sheriffin miehet nukkuivat tulen edessä ja\neteishuoneen lattialle levitetyillä oljilla. Mutta miehet olivat kaikki\ntäynnä väkevää olutta ja nukkuivat sikeästi, ja kun henkipatot tulivat\nsheriffin huoneeseen, he huomasivat, että hänkin nukkui juopuneen\nunta. Se teki Pikku Johnille helpoksi vetää sheriffin sormesta hänen\nsormuksensa, eivätkä he muuta kaivanneetkaan.\n\nSitten he menivät ulko-ovelle ja tapasivat ovenvartijan nukkumassa yhtä\nsikeästi kuin muutkin, sillä tämä oli yhtäläisesti juonut ja mässännyt.\nPikku John ja Much avasivat siis oven ja kulkivat pimeitä ja hiljaisia\nkatuja, kunnes saapuivat vankilan luo, missä heidän johtajansa virui.\nSitten he kolkuttivat miekan kahvalla raudoitettuun oveen, niin että\nvankilan käytävät kaikuivat. Melu sai vartijan jalkeille, ja soihtu\nkädessä hän tuli ovelle ja kysyi, keitä ulkona oli.\n\n\"Robin Hood on murtautunut vankilasta ja karannut!\" huusi Pikku John.\n\"Olet leväperäinen vartija.\"\n\n\"Kautta kunniani, sepä vasta valhetta\", vastasi vartija. \"Hän on\nhyvässä tallessa syvimmässä, pimeimmässä vankiholvissa. Vasta juuri\nkävin häntä katsomassa, ja kahleet olivat eheät.\"\n\n\"Oli miten tahansa, omin silmin meidän on nähtävä hänet\", sanoi Pikku\nJohn. \"Ja meidän on saatava varmuus siitä, että hän on varmassa\ntallessa.\"\n\n\"Keitä sitten olette?\" huusi vartija.\n\n\"Olemme kuninkaan sanansaattajia, jotka tänään saavuimme kaupunkiin\",\nvastasi Pikku John, \"ja meillä on mukanamme sheriffin antama\ntuntomerkki, jotta tietäisit meidät luotettaviksi miehiksi.\"\n\nOvessa oli pieni, luja ristikko, jotta vartija siitä voisi nähdä ulkona\nolijat. Soihdun valo virtasi ristikon läpi, ja Pikku John asetti\nsheriffin sormuksen hyvään valaistukseen. Vartija näki ja tunsi sen ja\navasi kiireesti oven. Pikku John hyökkäsi sisälle ja tarttui vartijaa\nkurkkuun, jottei tämä voisi huutaa ja hälyttää apua. Myös Much syöksyi\nsisälle ja sitoi vartijan käsistä ja jaloista viittansa alla tuomallaan\nköydellä. Sitten vartijan pää sidottiin tämän omaan nuttuun, ja hänen\nvyötäisillään oleva iso avainkimppu joutui Pikku Johnille.\n\n\"Nyt rupean minä vartijaksi\", sanoi Pikku John. Ensi töikseen hän\ntelkesi oikean vartijan vankiholviin. Sitten hän otti soihdun ja lähti\nlaskeutumaan rappuja alas niitä vankikopperoita kohti, jotka olivat\nkaikkein syvimmällä. Siellä hän näki kolmella isolla teräslukolla\nsuljetun oven ja heti paikalla hän rupesi sovittelemaan avaimia\nlukkoihin, sillä hänestä tuntui varmalta, että hänen päällikkönsä oli\nsuljettu sinne.\n\nKuutta tai seitsentä avainta hän koetti, ennen kuin osui oikeaan,\nmutta vihdoin kolmaskin riippulukko oli auki ja sen käyrä rautakoukku\nvedetty paksusta sinkilästä. Sitten Pikku John aukaisi oven ja meni\nvankiholviin. Kopin äärimmäisessä kolkassa makasi olkialustalla lujasti\nsidottu mies, ja heti kun soihdun valo sattui häneen, Pikku John tunsi\nhänet ja juoksi sinne. Robin Hood, sillä hän se oli, nousi istumaan\nja katseli silmät sirrillään tulijoihin, sillä soihdun kirkas valo\nhäikäisi häntä, niin pitkän aikaa hän oli virunut synkässä pimeydessä.\n\n\"Johtaja, johtaja, minä täällä olen! Nouse, johtaja ja pakene!\"\n\n\"Pikku John!\" kuiskasi Robin ihmeissään, sillä vaikka hän tunsi äänen,\nhän tuskin uskalsi uskoa korviaan.\n\n\"Niin, johtaja, minä tässä olen\", ja Pikku John tempasi terävän\nveitsensä ja vapautti muutamin sukkelin sivalluksin Robinin siteistä.\nSitten hän veti viittansa alta varamiekan ja antoi sen Robinille, joka\nhypähti pystyyn ilosta suunniltaan, kun tunsi siteensä katkotuiksi ja\nkädessään hyvän miekan, jolla saattoi puolustaa henkeään.\n\nSamassa kuului Muchin kova varoitushuuto. Hän oli jäänyt vartioimaan\npaluutietä. Robin Hood ja Pikku John ryntäsivät kivirappuja ylös,\nja kun he menivät kuulivat he yläpuoleltaan miekkojen kalsketta ja\näänekästä melua. He riensivät yläkäytävään ja tapasivat Muchin viiden\naseistetun miehen ankarasti ahdistamana. Miehet olivat rientäneet sinne\nvahtihuoneesta, kun olivat kuulleet outoa ääntä. Kauheasti karjaisten\nPikku John loikkasi keskelle taistelun hälinää, ja käden käänteessä\nvartijat hätistettiin takaisin huoneeseen, missä he olivat nukkuneet.\n\n\"Pois! Pois!\" huusi Pikku John. \"Tämä metakka herättää koko kaupungin\nja vieläpä hyvin nopeasti. Seuratkaa minua!\" ja hän vei heidät\nulko-ovelle, joka oli jäänyt sepposen selälleen.\n\n\"Länsiportille!\" huusi Robin Hood, kun he pääsivät kadulle. \"Sitä\nvartioidaan aina huolettomimmin.\"\n\nMutta samassa alkoi tornissa soida hälytyskello. Joku oli rientänyt\nsitä soittamaan ja herätteli sillä nyt kaikin voimin kaupunkia.\n\n\"Millään portilla ei nyt ole huoletonta vahtia, johtaja\", huusi\nPikku John kuullessaan ison kellon jyrisevät kumahdukset nukkuvassa\nkaupungissa. \"Tuo kello saa kaikki valppaiksi ja tuossa tuokiossa\nkaikki kadut ovat täynnä vihollisia. Tänne päin! Tänne päin!\" ja hän\nhyökkäsi ahtaaseen kujaan ja toverit seurasivat häntä.\n\nYö oli niin pimeä, etteivät nuo kolme toverusta kyenneet erottamaan\nedes toisiaan. Pikku John pysähtyi hetkeksi ja pisti viittansa helman\nRobinin käteen. Much tarttui Robinin takin liepeeseen, ja näin he\npysyttelivät yhdessä ja seurasivat Pikku Johnia, kun tämä luikerteli\nparin kolmen kujan läpi, sillä hän tunsi Nottinghamin joka kolkan sekä\npäivällä että yöllä. Vihdoin hän pysähtyi erään katoksen suojaan, ja\nnuo kolme pakolaista seisoivat liikahtamatta kuunnellen kaupungissa\nsyntyvää hälinää. Kello soi yhä hurjasti, ja ikkunoihin alkoi ilmestyä\nvaloja ja ihmiset riensivät asunnoistaan kysellen, uhkasiko kaupunkia\ntuli vai rosvot.\n\n\"Seisokaa alallanne, kunnes väentungos käy tiheäksi\", kuiskasi Pikku\nJohn. \"Sitten yhdymme heihin ja piileksimme heidän joukossaan.\"\nPian riensi siitä ohi joukko kaupunkilaisia seipäät ja tapparat\nkäsissään ja joillakin lyhdyt mukanaan, eikä kestänyt aikaakaan,\nennen kuin jo kansaa joukoittain juoksenteli edestakaisin kysellen,\nmitä oli tapahtunut, ja silloin nuo kolme ystävystä uskalsivat jättää\nsuojapaikkansa ja liikkua väkijoukossa huomiota herättämättä. Pikku\nJohn kulki taas edellä, ja pian toverit ymmärsivät, että hän pyrki\nrajasuutari Lobbin asunnolle. Juuri saapuessaan sen kujan päähän, missä\nLobb asui, kuulivat he erään miehen huutavan toiselle: \"Robin Hood on\npäässyt vankilasta ja paennut. Hän on murtautunut vankeudesta, ja nyt\nportit pidetään tarkasti suljettuina ja kaupunki tarkastetaan talo\ntalolta.\"\n\n\"Taitavatpa puhua meistä\", nauroi Pikku John. \"Meidän on poistuttava\nNottinghamista niin pian kuin suinkin.\"\n\nHe riensivät siis sukkelaan kujan päähän ja kolkuttivat hiljaa\nikkunaluukulle, ja Lobb itse tuli katsomaan, keitä siellä oli. Suutari\navasi luukun, ja Pikku John pisti päänsä aukosta sisään, sillä ikkuna\noli vain seinässä oleva aukko ilman lasia.\n\n\"Lobb\", kuiskasi Pikku John, \"oletko yksin kotona?\"\n\n\"Olen, John\", kuiskasi suutari vastaan, sillä hän tunsi Pikku Johnin\näänen, vaikka tämä puhuikin hiljaa.\n\n\"No avaa ovi ja päästä meidät sisään\", sanoi iso mies, ja ovi aukeni ja\nhe menivät huoneeseen. Lobb sulki ikkunaluukun ja sytytti lampun. Kun\nhän näki Robin Hoodin kodissaan, oli hän ylen ihastunut ajatellessaan,\nettä tuo kuuluisa henkipatto näin oli päässyt vihollisiltaan pakoon.\n\n\"No kiiruhda nyt, Lobb\", sanoi Pikku John. \"Samalla tavalla kuin\nitse pääsit kaupungista silloin, kun tulit meille ilmoittamaan, että\njohtajamme oli vangittu, samoin täytyy meidän tänä yönä paeta täältä.\"\n\n\"Tulkaa katolle\", sanoi Lobb. \"Köysi on valmiiksi vyyhdettynä tikkaiden\npäässä.\"\n\nHe lähtivät siis nousemaan tikkaita suutarin talon katolle ja\nkiipesivät sieltä muurin harjalle. Köysi sidottiin sitten Robinin\nvyötäisille ja ystävät laskivat hänet maahan. Sitten laskettiin\nMuch, mutta Pikku John kävi riippumaan muurin reunasta ja hyppäsi\nsiitä maahan, sillä yksinään Lobb ei olisi kyennyt kannattamaan\nhänen painavaa ruumistaan. Sitten Lobb veti nopeasti köyden takaisin\nja palasi asuntoonsa, samalla kun nuo kolme toverusta riensivät\nmatkoihinsa pimeän turvissa. Siinä heidän juostessaan kuului kukon\nhuuto, ja Robin Hood katsahti itään. \"No totta totisesti!\" hän sanoi,\n\"emme ole lähteneet hetkeäkään liian aikaisin pakoon. Tuolla jo päivä\nkoittaa\", sillä idän taivas kajasti harmaana ja kohta oli päivä\nvalkeneva, ja he juoksivat vieläkin kiivaammin.\n\nKaupungissa sheriffi odotti päivän valkenemista. Hän oli varma että\nkunhan vain päivä tulisi, hän saisi uudelleen vangituksi Robin Hoodin.\nHän oli herännyt unestaan hätäkellon kalkatukseen ja oli suunniltaan\nvihasta kun sai tietää, että hänen kuuluisa vankinsa oli murtautunut\nvankilasta. Ja vihan kintereillä seurasi pelko, ja sheriffi vallan\nvärisi.\n\n\"En uskalla enää milloinkaan katsoa kuningasta silmiin\", hän huudahti,\n\"sillä jos astun hänen eteensä ilman Robin Hoodia, hän hirttää minut\narvelematta. Tunnen hänen luonteensa.\" Sheriffi siis jatkoi etsimistä\nylen raivoissaan, ei ainoastaan sen toivon kannustamana, että saisi\npujottaa nuoran Robinin kaulaan, vaan haluten myös kiihkeästi pysyttää\nsen poissa omasta kaulastaan.\n\nKun hän sai kuulla, ettei kukaan ollut kulkenut porttien kautta,\ntunsi hän itsensä hieman rauhallisemmaksi. \"Se konna piileksii jonkun\nkaupunkilaisystävänsä luona\", hän sanoi. \"Kohta päivä valkenee, ja me\ntarkastamme talot ja hökkelit ja vajat, kunnes löydämme hänet.\"\n\nLupauksensa mukaan sheriffi todellakin tarkasti koko kaupungin talo\ntalolta, kellarista ullakkoon, mutta kaikki turhaan. Hän sitä tosin ei\ntiennyt, mutta hänen etsiessään Robin oli iloisessa Sherwoodissa, sydän\nyhtä keveänä kuin taivaan linnulla, joka aurinkoisena toukokuun aamuna\nvisertelee metsässä. Yhä uudestaan hän kiitti hyviä ystäviään, jotka\nolivat pelastaneet hänet tuosta kauhun paikasta, ja hänen miehensä\nheiluttivat jousiaan ilmassa ja hurrasivat yhä uudestaan siitä ilosta,\nettä johtaja taas oli vahingoittumattomana heidän joukossaan. Sitten\nsanoi Pikku John Robin Hoodille: \"Johtaja, olen kostanut pahan hyvällä,\nsillä en sietänyt ajatusta, että sinä olit pidätettynä ja saisit kärsiä\nhäpeällisen kuoleman. Nyt olen tuonut sinut eheänä metsän suojaan, jää\nhyvästi ja voi hyvin.\"\n\n\"Ei, ei, Pikku John!\" huusi Robin. \"Älä jätä minua tuon äkkipikaisen\niskun tähden, jota heti katkerasti kaduin. Toden totta, olet sopivampi\njohtajaksi kuin minä. Teen sinut nyt itseni ja miesteni johtajaksi:\nsinä olet tästälähin päällikkömme.\"\n\nPikku Johnin hyvä sydän heltyi tällaisesta johtajan jalomielisestä\ntarjouksesta ja hän hyppäsi Robin Hoodin rinnalle. \"Ei toki, johtaja\",\nhän sanoi, \"se ei, totta vie, milloinkaan saa tapahtua. Seuraan sinua\nniin kuin ennenkin enkä muuta asemaa itselleni halua kuin olla Robin\nHoodin mies.\"\n\nJa niin seisoivat Robin Hood ja Pikku John taas metsän sydämessä\njohtajana ja rivimiehenä. Ja iloiset henkipatot panivat tämän\nerinomaisen päivän muistoksi toimeen riemujuhlan.\n\nSheriffi taas oli aivan epätoivoinen kun kuuli, että Robin Hood vaelsi\nmetsässä yhtä iloisena kuin ennenkin. Hän kirjoitti hyvin nöyrän\nkirjeen kuninkaalle ja pyysi Rikardia antamaan hänelle anteeksi ja\nsanoi, ettei häntä mikään olisi pettänyt, jos ei Pikku Johnilla olisi\nollut hallussaan kuninkaan omaa yksityissinettiä.\n\n    Näin virkkoi itse kuningas\n        ja oli vihoissaan:\n    \"Sheriffin petti Pikku John,\n        ja petti kuninkaan.\n\n    Sheriffin petti Pikku John,\n        Sen huomaan selvästi,\n    Muutenpa riippuis hirressä\n        Sheriffi varmasti.\"\n\nAjatellessaan, että Pikku John oli niin ovelasti häntä pettänyt, Rikard\noli niin harmistunut, että hänen kirkkaat siniset silmänsä säkenöivät\nsuuttumuksesta ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi. Mutta\nviha ei kauan täyttänyt Rikard Leijonamielen sydäntä, ja pian hän\nalkoikin nähdä Pikku Johnin rohkean teon ylevämmältä kannalta.\n\n\"Tuhat tulimmaista, hyvät herrat!\" hän sanoi hovilaisilleen, \"kylläpä\nse mies oli uskollinen johtajalleen. Kautta lempeän apostoli\nJohanneksen, hän rakastaa Robin Hoodia enemmän kuin kuningastaan.\nOlisipa minulla niin uskolliset ja kuuliaiset seuralaiset. Robin\nHood on koko ikänsä hänelle kiitollisuudenvelassa tuosta rohkeasta\navustuksesta; ovelastipa petti meidät tuo lurjus. Ei totisesti ole koko\nEnglannissa kolmea sellaista miestä. Jalokiven antaisin kruunustani\nsaadakseni nähdä tuon Robin Hoodin, joka saa miehiltään niin uhrautuvaa\nuskollisuutta osakseen. Mutta hän pujahtaa pois kaikkien käsistä.\" Ja\nRikardia nauratti, kun hän muisti, kuinka ruhtinaallisesti hän oli\npalkinnut nuo kaksi miestä, jotka vain halusivat vastustaa häntä ja\nvapauttaa johtajansa.\n\nPieni aseenkantaja, joka oli lähtenyt mustan munkin matkaan, mieltyi\nniin metsäelämään, että rupesi Robinin palvelukseen eikä enää\nmilloinkaan palannut eikä edes halunnut palata takaisin Nottinghamiin,\nja aikaa voittaen hänestä varttui mies, joka veti vertoja kenelle\nhyvänsä.\n\n\n\n\nXXIV luku\n\nWILL STUTELY TARTTUU SHERIFFIN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN\n\n\nSattuipa niin, että sinä yönä, jolloin Robin Hood, Pikku John ja\nMuch suorittivat kuuluisan pakonsa Nottinghamin muurien yli, heidät\nhuomattiin. Muuan rajasuutari Lobbin naapuri oli herännyt hätäkellon\nsoittoon ja huutoon ja juossut ulos katsomaan, mikä oli syynä meteliin.\nHän oli juuri menossa sisään takaisin kun kuuli hiipiviä askelia\nLobbin talon katolta. Tämä Lobbin naapuri oli viekas, mateleva mies,\nja hänen nimensä oli Higg. Hän siis asettui piiloon ja piti silmällä\nrajasuutarin taloa. Pian hän pääsikin selville siitä, että kolme miestä\noli laskettu alas muurin yli, ja ihmetteli mitä se merkitsi. Seuraavana\npäivänä hän tiesi varmasti, mitä miehiä ne olivat olleet, hän näet\nkuuli sheriffin miehen kuuluttavan, että iso palkinto annettaisiin\nRobin Hoodin ja niiden kahden miehen vangitsemisesta, jotka olivat\nteeskennelleet olevansa kuninkaan lähettejä.\n\nHigg meni heti sheriffin luo ja kertoi tietonsa. Aluksi sheriffi aikoi\nvangita Lobbin, mutta ollessaan juuri antamaisillaan tämän määräyksen\nhän hillitsi itsensä.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"tuskin maksaa vaivaa vangita kurjaa rajasuutaria.\nHänestä tulee minun syöttini. Jos henkipatot sillä tavoin käyttävät\nhäntä hyväkseen, käyvät he varmaan usein hänen luonaan. Minä siis annan\nvartioida hänen taloansa, ja ehkä se on ansa, joka pyydystää arvokkaan\nsaaliin.\"\n\nHän siis antoi Higgille kaksitoista hopeapenniä ja lupasi hänelle\nlisäksi viisikymmentä, jos hän visusti pitäisi silmällä naapurinsa\ntaloa ja heti ilmoittaisi, kun Lobbilla oli luonaan henkipattojen\ntapaisia vieraita.\n\nHigg pisti hopearahat taskuunsa ja lähti kotiin ja piti tarkasti\nsilmällä Lobbin taloa. Kului toista viikkoa, ennen kuin hän kovalla\ntouhulla saapui sheriffin kartanoon.\n\n\"Nyt Lobbilla on luonaan vieras\", hän sanoi, \"joka ei ole\nkaupunkilainen, vaan luullakseni henkipatto.\"\n\nSheriffi lähetti heti kolme miestä vangitsemaan vierasta, jonka he\ntapaisivat rajasuutari Lobbin talosta, ja tuomaan hänet sheriffin\nvirkahuoneeseen.\n\nNuo kolme miestä lähtivät menemään ja tunkeutuivat rajasuutarin taloon\nja tapasivat hänet puhumassa pitkän, vahvan miehen kanssa. Tämä oli\nWill Stutely, ja hän oli tosiaankin tullut Robinin käskystä kuulemaan,\noliko Lobb välttänyt kaikki epäluulot osallisuudestaan Robinin ja\nhänen ystäviensä pakoon. Robinin huolenpito Lobbista, joka oli häntä\nauttanut, oli siis syynä Willin onnettomuuteen, sillä kukaan ei\naavistanut, että viekas ja petollinen Higg vartioi taloa sheriffin\nlaskuun.\n\nSheriffin lähettämästä kolmesta miehestä sattui muuan tuntemaan Will\nStutelyn hyvin.\n\n\"Niin, niin, tämä on henkipatto!\" hän huusi. \"Vangitkaa hänet! Viekää\nhänet sheriffin luo. Johtajamme tulee olemaan tyytyväinen tähän. Mies\non noiden Robin Hoodin palveluksessa olevien roistojen pääpukareita.\"\n\nWill sieppasi miekkansa ja hyökkäsi ovelle. Kehkeytyi kiivas ottelu, ja\nStutely kumosi maahan kaksi vastustajaansa ja syöksyi kadulle. Mutta\nsiellä oli uusia vihollisia vastassa, ja hänet voitettiin ja otettiin\nkiinni.\n\nSheriffi nauroi julmasti kuullessaan, että muuan Robinin miehistä oli\nvangittu.\n\n\"Turhaa on vedota kuninkaan tuomioon tämän yhden takia!\" hän huudahti.\n\"Mies on täydellisesti minun vallassani ja hänet ripustetaan hirteen\nhuomenna aamunkoitossa. Pankaa hänet tyrmään ja asettakaa vahva\njousimiesjoukko vartioimaan paikkaa, kunnes hän varmasti heiluu\nhirressä.\"\n\n    Niin suruiseksi Robin Hood\n        Sai tämän kuultuaan;\n    Ja miehensä nyt iloiset,\n        Ne kaikki vannomaan:\n    \"Will Stutelyä autetaan,\n        Hän tuodaan takaisin,\n    Tai kuolinhetki koittava\n        On monen keikarin.\"\n\nRobin kokosi paikalla miehensä metsän kaikilta kulmilta, ja henkipatot\nlähtivät marssimaan toverinsa avuksi.\n\n    Hän pukeutuu punaisiin\n        Taas miehet vihreihin\n    Ei uljahampaa näkyä\n        Oo nähty sittemmin.\n    Tuo rivi kelpo urhojen\n        Upea näky on:\n    Joka miehellä miekka leveä\n        Ja jousi verraton!\n\nNiin he lähtivät Nottinghamiin, ja ennen aamunkoittoa Robin oli\nasettanut miehensä väijyksiin muurien edustalle. Ihmeekseen he päivän\nensi sarastuksessa huomasivat portin eteen pystytetyn hirsipuun.\nSheriffi oli niin varma nopean hirttämisensä onnistumisesta, että\noli antanut pystyttää hirsipuun suoraan metsään päin henkipattojen\nkiusaksi: hän ei hiukkaakaan aavistanut, kuinka nopeasti Robin oli\nrientänyt avuksi.\n\n\"Tuolla on pyhiinvaeltaja muurin juurella\", sanoi Robin Hood Pikku\nJohnille. \"Minä lähetän jonkun tiedustelemaan häneltä viimeisiä\nuutisia.\"\n\nMuuan nuorukainen lähetettiin juttelemaan pyhiinvaeltajan kanssa, ja\nhän palasi sellaisin uutisin, että Will Stutely pian tuotaisiin sinne\nhirtettäväksi muurin edustalle pystytettyyn hirsipuuhun. Tuskin nuori\nmies oli palannut, kun jo portit aukaistiin sepposen selälleen, ja\njonona virtasi jousimiehiä ja keihäsmiehiä kaupungista ulos. Rivi\ntoisensa jälkeen heitä työntyi esiin, kunnes hirsipuun ympärillä\noli valtaisa joukko aseistettuja miehiä, joiden keihäiden kärjet ja\npaljastetut miekat välkkyivät vasta nousseen auringon valossa.\n\nMelkein viimeisenä tuli Will Stutely, kädet sidottuina ja valkoinen\nlakki päässä. Tämä lakki pyövelin tuli vetäistä vangin silmille, ennen\nkuin nuora pantaisiin hänen kaulaansa. Willin ympärillä asteli joukko\nsheriffin vahvimpia miehiä, ja sheriffi itse ratsasti henkipattoa\nvartioivan ryhmän vieressä.\n\nWill heitti silmäyksen hirsipuuhun, irvisteli rumasti ja puhutteli\nsitten kohteliaasti sheriffiä.\n\n    \"Kun kuolla mun täytyy\", sanoi Will,\n        \"Yks pyyntö mulla vaan:\n    Jalon johtajan joukosta hirtetty\n        Ei vielä ainuttakaan.\n    Anna miekka siis mullekin kätehen,\n        Ja siteeni irroita,\n    Niin kanssanne taistelen, siksi kuin\n        Jään kentälle kuolleena.\"\n\nMutta sheriffi ei ottanut kuuleviin korviinsa semmoista puhetta, että\nWillille suotaisiin niin kunniakas kuolema.\n\n    \"Ei puhettakaan\", sanoi sheriffi,\n        \"Sun matkasi hirteen vie\n    Ja sama on loppu johtajas,\n        Jos minulla valta lie.\"\n\nWill Stutely nauroi pilkallisesti sheriffille kuullessaan\ntämän pelkurimaisen vastauksen. Mutta sheriffi ei ollut siitä\ntietääkseenkään, hän vain toivoi henkipaton pian killuvan nuoran\nsilmukassa.\n\nHirsipuun lähellä sattui olemaan pieni pähkinäpensaikko, ja juuri kun\nnuoraa oltiin panemassa Stutelyn kaulaan, hypähti kookas mies esiin\npensaikosta ja syöksyi vartioston läpi äärimmäisen kylmäverisesti.\n\n\"Mitä Will!\" hän huudahti, \"aiotko lähteä tästä maailmasta jättämättä\nhyvästiä ystävillesi? Et suinkaan, sehän olisi hyvin epäystävällistä.\"\n\nWill katsahti ylös ja huoahti mielihyvästä. Hän ei voinut olla\ntuntematta tuota ääntä ja tuota kookasta vartaloa: Pikku John siinä\nseisoi hänen edessään.\n\nSen hämmästyksen ja sekasorron aikana, joka seurasi hetkeä, jolloin\njättiläinen syöksyi vartioketjun läpi, Pikku John toimi nopeasti.\nHän katkaisi Willin siteet ja tempaisi miekan muutamalta sheriffin\nmieheltä ja antoi sen ystävälleen. \"No Will, pidä puoliasi!\" hän\nhuusi, ja molemmat henkipatot asettuivat selätyksin ja uhmasivat koko\nvartijajoukkoa ja estivät sitä pääsemästä heitä vangitsemaan.\n\nKaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, että sheriffi vain istui\nhevosensa selässä ihmeissään töllistellen ja saaden tuskin sanaa\nsuustaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, oli hän samalla myös\ntäydessä raivossa.\n\n\"Hän se on! Hän se on!\" kirkui sheriffi. \"Tuo iso roisto on sama mies,\njoka on petkuttanut kuningasta ja minua. Hän oli petollinen lähetti.\nVangitkaa hänet henkenne kaupalla! Ei. Surmatkaa! Surmatkaa se mies! Se\non varmin keino.\"\n\nHelppohan sheriffin oli käskeä, mutta toinen asia oli panna käsky\ntäytäntöön. Sillä jättiläinen seisoi siinä kilpi käsivarrellaan,\nvaltava välkkyvä miekka heiluen pään yläpuolella, verevät kasvot\nloistaen taisteluinnosta ja valmiina surmaamaan jokaisen, joka\nuskaltaisi lähestyä tuon mahtavan miekan ulottuville.\n\nSitten nousi vielä rajumpi hämmästyksen ja kauhun huuto, sillä ilmoille\nkajahti pitkä, kirkas metsätorven törähdys, ja joukko jousimiehiä\nhyppäsi esiin metsän suojasta ja hyökkäsi sheriffin kokoaman joukon\nkimppuun.\n\n\"Robin Hoodin miehiä! Robin Hoodin miehiä!\" huusivat metsänvartijat.\n\"Jouset ja keihäät, toverit! Jouset ja keihäät! Käykää heidän\nkimppuunsa! Käykää heidän kimppuunsa!\"\n\n\"Hood! Hood! Apuun!\" karjuivat henkipatot ja ryntäsivät eteenpäin,\nRobin Hood etunenässä.\n\nHenkipattojen hyökkäys oli niin kiivas ja odottamaton, että sheriffi\nmiehineen työnnettiin takaisin kaupungin portille asti. Tästä seikasta\noli hyötyä rohkealle ja neuvokkaalle Pikku Johnille. Hän oli tehnyt\nuskaliaan hyökkäyksensä vihollisten keskelle tahtoen kiinnittää näiden\nhuomion itseensä ja antaa tovereilleen tilaisuuden huomaamatta käydä\nsheriffin miesten kimppuun, ja hän oli onnistunut mainiosti. Taistelun\ntuoksinassa hän helposti pääsi pujahtamaan vihollisrivin välitse ja\nyhtymään ystäviinsä Will Stutely mukanaan.\n\nRobin Hoodilla oli silmät valppaina joka paikassa. Tuskin hän oli\nnähnyt vangin ja Pikku Johnin olevan turvassa, kun jo antoi käskyn\npalata metsään. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja turhaa oli\nvuodattaa enää verta. Sitä paitsi alkoivat sheriffin miehet uudelleen\nryhmittyä ja tointua hämmennyksestään ja he muodostivat voimakkaan,\nhyvin aseistetun joukon, miesluvultaan henkipattoja vähintään kolme\nkertaa suuremman. Ymmärtäväisenä johtajana Robin siis piti viisaimpana\nvetäytyä ajoissa takaisin.\n\nHenkipatot tottelivat paikalla ja alkoivat peräytyä ampuen yhtämittaa\nja pitäen vihollista loitompana lähettämällä ankaran nuolituiskun\ntoisensa jälkeen. Mutta sheriffinkin miesten joukossa oli rohkeita\nmiehiä ja nämä lähtivät ajamaan henkipattoja kiivaasti takaa. Metsän\nreunassa sattui surullinen onnettomuus, Pikku John kaatui silmilleen\nmaahan, polvi nuolen lävistämänä.\n\n\"Johtaja!\" huudahti Pikku John. \"En voi taistella enkä paeta. Rukoilen\nsinua, ota mainio lyömämiekkasi ja katkaise kaulani, jotta minun ei\ntarvitsisi elävänä joutua sheriffin käsiin, joka riemuitsisi minun\nhäviöstäni.\"\n\n\"Kautta ristiinnaulitun, Pikku John, sitä en toki tee!\" huudahti Robin\nHood. \"En tahtoisi menettää sinua iloisen Englannin kaikesta kullasta\",\nja hän pysähtyi pidättämään etumaisia takaa-ajajia sillä aikaa\nkuin Pikku Johnia kannettiin pois. Tämän teki Much, joka heilautti\njättiläismäisen toverinsa olalleen ja kantoi hänet helposti pois, niin\nraskas kuin mies olikin.\n\n    Hän kantoi Johnia selässään.\n        Näin maili kuljetaan.\n    Monesti taakan jätti hän\n        ja yltyi ampumaan.\n\nSiten taukoamatta taistellen jatkui peräytymistä, joka kävi\nhenkipatoille yhä vaikeammaksi, sillä seitsemän miestä oli haavoittunut\npahasti eikä ainoatakaan jätetty sheriffin armoille. Monta kaatui\ntoiselta puolelta, mutta takaa-ajajat eivät luopuneet, vaan painostivat\nhenkipattoja yhä ankarammin. Robin Hood oli kokonaisen sotajoukon\nveroinen sinä päivänä. Joka kerta kun hänen jousensa vongahti,\ntuiskahti joku sheriffin miehistä maahan, ja niin kauas kantoivat\nhänen vinkuvat nuolensa, että hän pidätteli heitä paljon loitompana\nkuin mihin heikompi jousimies olisi kyennyt. Jalosti hänen miehensä\nauttoivat häntä. Puna-Will, Stutely, Hal ja Hobb ja muut taistelivat\nhänen rinnallaan, ja heidän terävien nuoliensa rautatuisku pidätti\ninnokkaita takaa-ajajia sillä aikaa kun toiset ponnistelivat eteenpäin\nkantaen haavoittuneita kumppaneitaan.\n\nJa sillä tavoin taistelun ja takaa-ajon tuoksina eteni pitkin erästä\nmetsätietä avaralla aukiolla, jossa sorea linna kohotti harmaat\nmuurinsa syvän vallihaudan yläpuolella.\n\nKahakan nähdessään vartija puhalsi torveensa, hälyttäen linnan\nasukkaat. Ensimmäisten joukossa, jotka saapuivat muurille, oli linnan\nherra. Hän loi yhden ainoan silmäyksen peräytyviin miehiin, sitten hän\nhyökkäsi nostosillalle, juoksi sen yli ja riensi heitä kohden.\n\n\"Sisään, sisään!\" hän huusi. \"Kantakaa haavoittuneet sisään ja\nvetäytykää sinne joka mies. Minun taloni on teidän.\"\n\nSe oli sir Richard Lee, joka ei ollut unohtanut hänelle osoitettua\nhyvyyttä, eikä kutsu milloinkaan voinut olla tervetulleempi. Henkipatot\nmarssivat vahvojen kivimuurien suojaan, ja sheriffi ja hänen miehensä\nsyöksyivät paikalle parahiksi kuullakseen, miten portin laskuristikko\nkolahti alas ja nostosilta naristen nousi, ja he huomasivat olevansa\nsyvän, tumman vallikaivannon väärällä puolella.\n\n    Sheriffi ylpeä huusi näin:\n        \"Sä ritari kavala,\n    Vihamiehiä suojaat kuninkaan,\n        Teet vastoin lakia!\"\n\nSilloin sir Richard Lee katsoi muurin yli ja vastasi: \"Herra, minä\nvastaan siitä, mitä olen tehnyt, maani menettämisen uhallakin. Mene\nkuninkaan luo kuulemaan, mitä hän tästä asiasta arvelee. Siihen saakka\nRobin Hood ja hänen miehensä ovat turvassa minun luonani.\"\n\nSheriffi siis lähti Lontooseen ja kertoi asian kuninkaalle.\n\n\"Kautta kunniani kruunattuna kuninkaana ja vyötettynä ritarina\",\nsanoi Rikard Plantagenet, \"kylläpä pysyttäytyvätkin nämä miekkoset\nuskollisesti ja lujasti yhdessä! Kuta enemmän heistä kuulen, sitä\nsuuremmaksi kasvaa haluni nähdä heitä. Palaa sheriffi, äläkä enää\nsekaannu asiaan. Minä tulen itse pian Nottinghamiin ottamaan kaikesta\nselvää.\"\n\nSheriffi oli toivonut saavansa kuninkaalta määräyksen nostattaa koko\nseudun miehet sir Richardin linnaa vastaan, ja kun niin ei käynyt, hän\noli suuresti pettynyt. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta neuvoa kuin\npalata pahoilla mielin kotiin odottamaan kuningasta, sir Richardin\nkestitessä Robinia ja hänen miehiään mitä parhaiten ja hänen puolisonsa\nhoitaessa Pikku Johnia ja muita haavoittuneita jälleen terveiksi ja\nvoimakkaiksi.\n\n\n\n\nXXV luku\n\nKUNINGAS RIKARD KOHTAA ROBIN HOODIN\n\n\nJonkin ajan kuluttua kuningas Rikard saapui Nottinghamiin toivoen\nkohtaavansa Robin Hoodin. Hän lähti metsään seurassaan vahva\nritarijoukko ja luuli hyvinkin pian tapaavansa etsimänsä. Mutta vaikka\nhän kuljeskeli sinne ja tänne, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt eikä\nkuulunut, ja metsässä vallitsi hiljaisuus; hän näki hirven kiitävän\nyli nurmikon, isojen tammien huojuttavan oksiaan tuulessa, mutta\nkookkaasta, Lincolnin-vihreään pukeutuneesta miehestä hän ei nähnyt\nvilahdustakaan.\n\nPäivä toisensa jälkeen kului, ja Rikard samoili metsät ja maat turhaan;\nhänellä näytti olevan yhtä vähän tilaisuutta puhutella Robinia kuin\nistuessaan palatsissaan Lontoossa.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", sanoi Rikard, \"tämäpä merkillistä. Minulle\nkerrottiin, että nämä miekkoset ovat joka metsäpolulla vaanimassa, niin\nettei kerjäläinenkään pääse huomaamatta ohi, enkä minä kuitenkaan näe\nheistä jälkeäkään.\"\n\nSyy oli yksinkertainen: Robin itse oli järjestänyt niin, ettei Rikard\nnähnyt henkipatoista merkkiäkään. Robin rakasti kuningastaan eikä\nsallinut kenenkään kohottaa kättään Rikardia taikka hänen seuralaisiaan\nvastaan, joten hän siis antoi ankaran määräyksen miehilleen pysytellä\npoissa näkyvistä.\n\nHäntä toteltiin ehdottomasti. Monestikin henkipatot makasivat piilossa\nviidakossa ja näkivät loistavan seurueen kiitävän ohi, ja he hymyilivät\nnähdessään kuninkaan ritareineen sivuuttavan heidät lyhyen ampumamatkan\npäästä, mutta milloinkaan ei nuolta asetettu jouseen eivätkä he millään\ntavoin ilmaisseet läsnäoloansa.\n\nEräänä päivänä Rikard valitti, että Robin Hood näytti kokonaan\nkadonneen maan pinnalta, kun eräs vanha metsänvartija, joka seisoi\nhänen polviensa kohdalla, hymyillen virkkoi: \"Ei toki, armollinen\nruhtinas, kyllä hän on metsässä yhtä varmasti kuin minä tässä, ja\nhelposti te saatte hänet nähdä.\"\n\n\"Miten, sitten?\" tiedusteli kuningas.\n\n\"No niin, armollinen herra, te kuljette aseistettuna ja sotilaiden\nseuraamana -- luuletteko henkipattojen asettavan vihreitä takkejaan\npanssaripaitoja vastaan? Enpä usko. Mutta jos menisitte metsään\npukeutuneena lihavaksi apotiksi, jonka laukuissa olisi runsaasti\nryöstämisen arvoista tavaraa, niin lyönpä vetoa, että Robin Hood\njokseenkin pian ilmestyisi.\"\n\nKuningas Rikard käsitti näiden sanojen totuuden ja nyökkäsi iloisesti.\nJuuri tuollainen seikkailu oli hänelle mieleen, ja heti seuraavana\npäivänä hän pujahti salaa Nottinghamista apotin puvussa, mukanaan\npuoli tusinaa munkeiksi pukeutunutta seuralaista ja kaksi raskaasti\ntavaroilla ja matkalaukuilla kuormattua hevosta.\n\nEikä hän tosiaankaan ollut matkannut kolmeakaan mailia, kun häntä jo\nhuudettiin pysähtymään. Eräässä tienkäänteessä astui viidakosta mies,\nyllään miellyttävät Lincolnin-vihreät pukimet, jousi kädessä ja viini\nnuolia täynnä, ja laski kätensä apotin hevosen suitsille.\n\nHänen auringonpaahtamat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä olivat täynnä\nveitikkamaisuutta, kun hän kohteliaasti sanoi: \"Luvallanne, herra\napotti, on teidän vähäksi aikaa jäätävä minun ja miesteni luo.\" Hän\nviittasi jousellaan, ja heti tuiskahti pensaikosta parikymmentä vahvaa,\nreipasta miestä, jotka ympäröivät seurueen. Heidän etunenässään oli\njättiläismäinen mies joka irvisteli nähdessään runsaan apajan, ja\nhäneen Rikardin silmät oitis kiintyivät: helppo oli tuntea Pikku John.\n\nSitten Rikard katsahti ensimmäiseen mieheen ja tiesi, että Robin Hood\nvihdoinkin seisoi hänen edessään.\n\n\"Ja ken olet sinä, joka suljet minulta tien?\" kysyi kuningas\nrauhallisesti syvällä, sointuvalla äänellään.\n\nRobin Hood hätkähti hieman kuullessaan käskevän äänensävyn ja katseli\nvierasta tarkkaan. Mutta huppu ja iso hattu, joka Rikardilla oli\npäässään, peittivät kasvot näkyvistä. Sitten Robin vastasi:\n\n    \"Me oomme metsän väkeä,\n        Ja hirvet kuninkaan,\n    Kun muuta meill' ei neuvoa,\n        On ruokanamme vaan.\n    On teillä kirkot, verotkin\n        Ja kultaa kasoittain,\n    Siis aarteistanne murusta\n        Me rukoilemme vain.\"\n\n\"Totta puhuakseni en ole tuonut mukanani metsään enempää kuin\nneljäkymmentä puntaa, hyvä mies\", sanoi Rikard. \"Olen nimittäin\noleskellut, kuninkaan hovissa Nottinghamissa ja kuluttanut paljon rahaa\njuhliessani kuninkaan seurassa olevia ylhäisiä lordeja.\"\n\n\"Oletko sinä kuninkaan uskollinen seuralainen?\" kysyi Robin.\n\n\"Varmasti\", vastasi Rikard. \"Rakastan häntä kaikesta sydämestäni.\"\n\n\"Sen puheen vuoksi säästän puolet rahoistasi, herra apotti\", sanoi\nRobin. \"Anna minulle kaksikymmentä puntaa miehilleni jaettavaksi ja\npidä toiset kaksikymmentä omiksi tarpeiksesi.\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", sanoi Rikard, \"sinähän olet jalomielinen mies.\nJa kuule, minä olenkin tullut tänne metsään juuri sinua etsimään ja\npyytämään sinua tulemaan Nottinghamiin kuningasta tapaamaan; hänen\nmielensä tekee kovasti nähdä sinua, ja hän lähettää sinulle luotettavan\nsaattueen, ja tässä on hänen sinettinsä sinua vakuuttamaan.\"\n\nRikard otti nyt kuninkaallisen sinetin viittansa alta ja näytti sitä.\nRobin notkisti kunnioittavasti sen edessä polvea, ja jokainen metsämies\notti hupun päästään ja seisoi paljain päin.\n\n\"Mutta minulle kerrottiin\", sanoi Rikard hämmästyneenä, \"että sinä\nolet kuninkaalle uskoton mies, joka et piittaa laista mitään ja teet\nkaikenkaltaista ilkeyttä.\"\n\n\"Ei, herra apotti\", vastasi Robin. \"Minä vihaan väärämielisiä\nsheriffejä ja ahnaita munkkeja, mutta ketään koko maailmassa en rakasta\nniin kuin jaloa kuningastani, ja jos sinä olet hänen sanantuojansa\nja kannat hänen sinettiään, lausun sinut tervetulleeksi metsään, ja\ntänään syöt päivällistä minun kanssani rakkaan kuninkaamme kunniaksi\nkokouspuumme alla.\"\n\nRobin Hood kävi sitten taluttamaan apotin hevosta, kunnes he saapuivat\nleiriin, joka oli pystytetty Robinin ja hänen miestensä kokouspaikkana\nolevan valtavan tammen alle. Siellä Robin puhalsi torveensa, ja hänen\nmiehensä riensivät paikalle, komppania toisensa jälkeen, iloisia,\nreippaita, toimeliaita miehiä, jotka olivat hyvissä puvuissa ja hyvin\naseistettuja, ja joka mies notkisti kohteliaasti polvea johtajalleen.\n\n\"Kunniani kautta\", ajatteli Rikard, \"nämä miehet ovat hänelle\nkuuliaisempia kuin omat mieheni minulle.\"\n\nNopeasti valmistettiin hieno juhla-ateria, ja valepukuinen kuningas\nmiehineen asettui syömään. Rikard oli nälissään ja söi ja joi ja nautti\nhalukkaasti metsän antimia.\n\nPäivällisen loputtua Robin Hood sanoi vieraalleen: \"Nyt saat nähdä\nminkälaista elämää me vietämme täällä metsässä ja voit sitten kertoa\nhommistamme herralleni kuninkaalle.\" Henkipatot siis ryhtyivät\ntavallisiin urheiluihinsa: painiin, metsäsauvaotteluun ja ennen kaikkea\nmieliurheiluunsa jousella ampumiseen.\n\nAukion päähän he pystyttivät pitkän, hoikan raipan, ja Robin käski\nmiestensä pirstota sen nuolillaan. Toisena maalina oli ruususeppele,\njonka läpi nuolet oli ammuttava koskettamatta lehtiin tai kukkiin.\n\n\"Mutta nuo maalithan on, totta vie, asetettu kokonaista viisikymmentä\naskelta liian kauas, hyvä mies\", huomautti Rikard.\n\n\"Eivät ole\", vastasi Robin hymyillen. \"Mitä hyödyttäisi harjoitella\nampumalla helppoon maaliin. Ja totisesti, jos joku ampuu ohi, hän saa\nkelpo korvapuustin rangaistukseksi.\"\n\n\"Mutta eikö korvapuustien jakeleminen herätä nurjamielisyyttä heidän\nkeskuudessaan?\" kysyi Rikard.\n\n\"Eipä hätää, herra apotti, se asia on otettu huomioon ja ryhdytty\ntarpeellisiin varokeinoihin. Jokainen mies saa korvapuustinsa\nrippi-isämme Tuck Munkin kädestä, ja kirkon rangaistus on aina otettava\nnöyrän kuuliaisesti vastaan. Asetu paikallesi, Tuck Munkki, sillä\nampuminen alkaa.\"\n\nTuck Munkki oli juuri ollut korjaamassa talteen valtavaa lihapiirakkaa,\nja nyt hän tuli heidän luokseen tervehtien vangittua apottia hyvin\nhuonolla latinan kielellä, johon tämä vastasi mitä puhtaimmalla\nlatinalla.\n\n\"Ja lyötkö sinä heitä oikein toden teolla, veli?\" uteli Rikard.\n\n\"Tietenkin\", vastasi Tuck, pienet kirkkaat, tummat silmät pyörien\npahanilkisesti tuuhean, mustan parran yläpuolella, johon hänen kasvonsa\nmelkein upposivat, \"sillä jos miehemme ampuisivat huolimattomasti,\nolisimme pian tuhon omat; huono laukaus on siis maksettava hyvällä\niskulla.\"\n\nAmpuminen alkoi, ja Rikard katseli kummastuneena, mitä tavatonta taitoa\nmies toisensa jälkeen osoitti. Raippa pirstoutui taikka sujahti nuoli\nihmeteltävän täsmällisesti seppeleen läpi. Mutta vihdoin Muchille kävi\nhuonosti ja hän ampui raipan ohi. Heti hänet marssitettiin mahtavan\nmunkin eteen, joka antoi hänelle sellaisen läimäyksen, että Much\nkieriskeli maassa. Sitten Pikku John kaikkien ihmeeksi epäonnistui\nyrittäessään seppeleeseen, ja hänetkin Tuck Munkin paksu käsivarsi\nkaatoi maahan.\n\nHenkipatot nauroivat täyttä kurkkua nähdessään ison luutnanttinsa\npitkin pituuttaan nurmikolla ja sitten kajahti vielä äänekkäämpi huuto,\nsillä Robin Hood oli ampunut ohi ja hänenkin oli kärsittävä rangaistus\nepäonnistumisestaan.\n\n\"Jos minun on kärsittävä kirkon rangaistus\", sanoi Robin nauraen, \"niin\nsallikaa minun itse valita rankaisijani. Herra apotti, anna minulle\nkorvapuustini.\"\n\n\"Ei, johtaja\", vastusteli Tuck munkki, \"sittenhän välttäisin koko\nrangaistuksen, sillä mitä voimaa tuollaisessa lihavassa apotissa\non? Hänen iskunsa ei vaikuttaisi sen enempää kuin jos kaislalla\nlipsauttaisi.\"\n\n\"Älä sano niin, munkki!\" kivahti Rikard, \"et sinä ole tänään ainoa\nkirkollisessa puvussa oleva mies, jolla on jonkin verran voimaa\nkäsivarressaan.\"\n\n\"Viis minä sinun käsivoimistasi\", sanoi Tuck pilkallisesti. \"Voisit\nantaa minulle korvapuustin, ja tuskin tietäisin, mikä on korvaani\nkutkuttanut.\"\n\n\"Niinkö luulet!\" huudahti valeapotti ja hypähti seisaalleen. \"No niin,\nteen sinulle rehellisen tarjouksen, munkki. Minä kestän sinun iskusi,\njos sinä kestät minun.\"\n\n\"Ja minäkö saan iskeä ensin?\" huudahti vahva munkki innoissaan.\n\n\"Niin saat\", sanoi toinen.\n\n\"Hyvä!\" karjui Tuck iloissaan. \"Kautta messun, ellen minä säilytä\npäätäni, niin antaa soida sitten.\"\n\nLuvaten täten kaataa apotin auttamattomasti maahan Tuck Munkki kietaisi\npukunsa hihat ylös ja paljasti ruskean käsivarren, jossa lihakset\npullistuivat muhkuroina ja harjanteina, kun hän aukaisi ja sulki\nvaltavan nyrkkinsä.\n\nHenkipatot asettuivat innokkaina piiriin, ja apotti astui rauhallisesti\nsen sisään ja seisoi suorana ottaakseen munkin iskun.\n\n\"Mutta kautta pyhän äidin\", mutisi Robin itsekseen, \"onpa tuolla\napotilla komea vartalo.\"\n\nPäätään ja hartioitaan pulleaa munkkia pitempänä kohosi Leijonamielen\nuljas vartalo, ja kun Tuck Munkki antoi hänelle hirvittävän iskun, joka\nolisi sinkauttanut nuolena maahan raskaankin miehen, ei mikään muu\nliikahtanut kuin apotin iso hattu, joka lensi kahdenkymmenen yardin\npäähän.\n\nHenkipatot kajahuttivat valtavan suosionhuudon ensimmäisen miehen\nkunniaksi, joka milloinkaan oli pitänyt puoliaan Tuckin mahtavaa\nnyrkkiä vastaan, ja sitten apotti sanoi levollisesti: \"Nyt on minun\nvuoroni, veli\", ja sanaakaan virkkamatta Tuck asettui miehekkäästi\nvastaanottamaan korvapuustia.\n\nValtava huuto kohosi ilmoille, kun apotti käärien hihansa paljasti\njäntevän käsivarren ja antoi paksulle munkille sellaisen korvapuustin,\nettä tämä lensi nurinniskoin aivan kuin salaman satuttamana. Jokainen\nmies, joka oli kokenut munkin nyrkin voimaa, kiljui ilosta nähdessään\nhänen näin saavan takaisin omalla mitallaan, mutta Robin Hood ei\nnauranut.\n\n\"Huonon valinnan olen tehnyt\", hän tuumaili. \"Tuo vieras on\npelottavampi nyrkkeilijä kuin Tuck.\" Mutta hän astui esiin saamaan\nkorvapuustiaan, ja niin pontevan Robin saikin, että lensi pitkälleen\nnurmikolle, samalla kun apotin huppu valahti niskaan.\n\n\"Tosiaankin, herra apotti, oletpa sinä voimakas mies\", sanoi Robin\nnoustessaan jaloilleen ja hieroessaan murheellisena päätään.\n\"Käsivarressasi on enemmän voimaa kuin milloinkaan olisin osannut\nkuvitellakaan kirkonmiehellä olevan.\"\n\nHän kohotti katseensa apotin kasvoihin ja mietti mielessään, voiko tämä\nmies olla kirkonmies, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ainoallakaan\napotilla noin rohkeita, miellyttäviä kasvoja, joista loisti kirkkaat,\nsäihkyvät, rehelliset sinisilmät ja iloinen hymy, -- tuo hymy oli niin\niloinen ja veitikkamainen, ettei Robin voinut muuta kuin hymyillä\nvastaan.\n\nMutta Robinin ihmettely muuttui hämmästykseksi, kun hän näki Pikku\nJohnin heittäytyvän polvilleen apotin eteen ja huudahtavan: \"Armoa,\nSire, armoa!\"\n\n\"Armoa, mutta minkä vuoksi, Pikku John?\" huudahti Robin. \"Sinä\nolet saanut korvapuustisi. Tuskinpa lienee pelättävissä, että tuo\nvahvakätinen apotti antaa sinulle toisen samanmoisen.\"\n\nMutta taas Pikku John huusi: \"Armoa, Sire, armoa!\" ja seuraavassa\nhetkessä katsojien hämmästys yhä lisääntyi. Sillä heidän hyvä ystävänsä\nsir Richard Lee saapui ratsastaen aukiolle heitä tervehtimään, ja\ntuskin oli hän nähnyt apotin, kun kiireesti laskeutui hevosen selästä\nja lankesi polvilleen Pikku Johnin viereen.\n\n\"Onko mitään palvelusta, jota uskollinen ritari voi toimittaa\nkuninkaalleen?\" sanoi sir Richard. \"Jos on, olen teidän majesteettinne\nkäskettävissä.\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti Robin kummissaan.\n\n\"Kuningas!\" kaikui henkipattojen suusta, ja joka ainoa notkisti\npolvensa tuon uljaan, apotin puvussa olevan miehen edessä.\n\n    \"Oi kuningas\", sanoi Robin Hood,\n        \"Mä armoa anelen\n    Nyt alla kokouspuumme tään\n        Niin muille kuin itsellen'.\"\n\n\"Armon te saatte\", sanoi Rikard hymyillen. \"Varmaankin olisi tuommoinen\njoukko kelpo miehiä paremmin paikallaan minun palveluksessani kuin\nmaanpakolaisina täällä metsässä. Mitä arvelet, Robin Hood? Tahdotko\nolla minun miehiäni ja palvella minua tästä lähtien?\"\n\n\"Tahdon, armollinen herra\", huusi Robin Hood. \"Olen teidän palvelijanne\ntästä päivästä alkaen ja ikuisesti!\" ja hänen miehensä toistelivat\nnäitä sanoja ja tekivät lujalla äänellä uskollisuudenvalansa Rikard\nLeijonamielelle.\n\n\"Onko sinulla vihreitä pukuja varalla, Robin?\" kysyi kuningas,\n\"sillä tosiaankin pitäisin mieluummin metsätakkia kuin näitä tummia\nvaatteita\", ja hän heitti apotinviittansa yltään.\n\n\"On paljonkin, armollinen ruhtinas\", vastasi Robin Hood ja riensi\ntoimittamaan kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen Lincolnin-vihreitä\nvaatteita, samanlaisia kuin henkipatoilla oli.\n\nTässä valepuvussa he palasivat Nottinghamiin, kuningas ja Robin Hood\nja koko henkipattojen joukko. Mutta kun Nottinghamin asukkaat näkivät\nison, vihreissä pukimissa olevan miesjoukon lähestyvän kaupunkiaan\npelästyivät he hirmuisesti.\n\n    Jätti kyntäjä auran pellolle,\n        Juoksi seppäkin pajastaan,\n    Jopa vanhukset, ylen raihnaiset,\n        Kepit hyppeli kourassaan.\n\nMutta pian saatiin tietää totuus, ja sitten kaikki kokoontuivat\nkatsomaan, miten kuningas juhlasaatossa asteli kaupunkiin salon\nhenkipattojen keskessä -- henkipattojen, jotka eivät enää olleetkaan\nhenkipattoja, vaan vapaita miehiä jotka voivat hymyillä sheriffille\nsuoraan vasten naamaa. Ja takaan, että sheriffi katseli karsaasti tätä\nkuningas Rikardin ystävällisyyttä Robin Hoodia kohtaan.\n\nSamana iltana oli Nottinghamin kaupungissa iloiset pidot, sillä\nkuningas kestitsi nyt henkipattoja, kuten he olivat kestinneet häntä,\nja parhaita herkkuja siinä tarjotuinkin, ja Allan-a-Dale lauloi\nhilpeimmät laulunsa ja helkytteli harpustaan vienoimmat sävelensä,\nniin että Rikard oli täysin tyytyväinen ja vannoi, että hänen uudet\nseuralaisensa, mitä tulee hyvään toveruuteen ja ilonpitoon ja\nsoitantoon, voittivat kaikki muut.\n\nEnnen kuin Rikard palasi Lontooseen, oli Pyhän Marian kirkossa iloiset\nvihkiäiset, ja Marian Neidosta tuli Robin Hoodin nuorikko. Kuningas\nkunnioitti häitä läsnäolollaan ja korotti Robin Hoodin aatelissäätyyn\nantaen hänelle Huntingdonin jaarlin arvon.\n\nJa niin Robin Hood astui Rikard Leijonamielen palvelukseen ja oman\nluulonsa mukaan jätti ikuisiksi ajoiksi Sherwoodin vihreät metsät ja\nniityt.\n\n\n\n\nXXVI luku\n\nMITEN ROBIN HOODIN ELÄMÄ LOPPUI\n\n\n    Vei liljanvalkea kätönen\n        Nyt Robinin huoneeseen,\n    Ja siellä sankarin uljahan\n        Veren juoksutti kuivilleen.\n    Käsivarresta suonen aukaisi\n        Oven salpasi tarkalleen;\n    Siellä virui hän, kunis päivä uus\n        Oli ehtinyt puolilleen.\n\nJonkin aikaa Robin Hood oli hyvin onnellinen kuninkaan palveluksessa.\nSitten Rikard taas lähti Englannista, ja Robinin mielestä elämä hovissa\nkävi ikäväksi. Ja mikä vielä pahempi, hän ei ollut ystävällisissä\nväleissä prinssi Juhanan kanssa, tuon petollisen, julman, pelkurimaisen\nmiehen, josta sittemmin tuli kuningas Juhana, arvottomin kuningas, mikä\nEnglannissa on koskaan ollut.\n\nSiihen aikaan prinssi Juhana vehkeili alinomaa anastaakseen kruunun\nitselleen, ja hän lähetti lähettiläitä tutkimaan Robin Hoodia ja\nottamaan selvää, oliko tämä uljaine jousimiehineen halukas auttamaan\nprinssiä tämän veljeä Rikardia vastaan. Mutta Robin joutui vihan\nvimmoihin ajatellessaan sellaista alhaista petosta ja lähetti\nvastauksen, joka sai prinssi Juhanan katkerasti vihaamaan häntä.\n\nEräänä ihanana toukokuun aamuna Robin asteli Lontoon katuja ja\najatteli, kuinka kauniilta hänen rakas Sherwoodin metsänsä näyttäisi\ntällaisena päivänä ja kuinka tukalaa oli elää Lontoon kaupungin\nmuurien sisään suljettuna. Hän käveli Finsburyn kentälle asti ja\nsiellä hän seisoi katselemassa, kun nuoret miehet ampuivat maaliin.\nJänteiden helähtely, nuolien vinkuna, joka oli ihaninta musiikkia\nhänen korvilleen, kuohutti hänen verensä ja hän päätti vielä kerran\nlähteä Sherwoodiin sen aukioille metsästämään. Niinpä hän ja Marian\nNeito, seurassaan Pikku John ja Puna-Will, pujahtivat salaa Lontoosta\nja suuntasivat matkansa metsään. Heidän oli pakko lähteä kaikessa\nhiljaisuudessa, sillä muuten olisi prinssi Juhana estänyt heitä\nlähtemästä, ja nyt veljensä poissaollessa Juhanalla oli suuri valta\nmaassa.\n\nMiten ihastuttavaa olikaan palata vanhoille olinpaikoille, missä isot\nuroshirvet ja tummanruskeat naaraat juoksivat metsäaukioilla ja aurinko\nnäytti paistavan kaksi kertaa kirkkaammin kuin kaupungin likaisilla\nkaduilla!\n\nHe lähtivät metsästämään, ja Robin kaatoi yhdellä ainoalla nuolella\nmahtavan uroshirven ja tunsi itsensä vielä kerran iloiseksi ja vapaaksi\nmetsän asukkaaksi. Ja niin he viettivät muutamia hupaisia päiviä,\nkunnes eräänä aamuna muuan mies juosten tuli metsästä kokoustammen alla\nolevalle leiripaikalle, ja he näkivät, että se oli Much, heidän vanha,\nuskollinen toverinsa.\n\n\"Jumala sinua suojelkoon, johtaja, ja varjelkoon!\" huusi Much\nRobinille, \"sillä kuningas Rikard on kuollut Ranskanmaalla, ja kuningas\nJuhana on nyt maan hallitsija.\"\n\n\"Voi!\" sanoi Robin. \"Onko hän siis lopultakin kuningas Juhana? Tämä\nsanoma ei tiedä minulle hyvää.\"\n\n\"Totta puhut, johtaja\", sanoi Much, \"sillä hänen ensimmäisiä\nmääräyksiään on, että sinut on otettava kiinni ja suljettava tyrmään,\nja sen vuoksi riensin tänne luoksesi.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset sinulle, uskollinen Much!\" huudahti Robin. \"Olen\nsiis vielä kerran metsän henkipatto. Tervetuloa tänne elämään vanhaa\niloista elämäämme! Tämä on tuhat kertaa hauskempaa ja huvittavampaa\nkuin elämä kaupungin loistavimmassa palatsissa. Terve, metsäniityt!\nTerve, Sherwood!\"\n\nJa Pikku John ja Puna-Will toistelivat päällikkönsä sanoja ja\nheiluttivat iloisina jousiaan ajatellessaan, että entiset päivät olivat\ntaas palanneet, sillä molemmat olivat kyllästyneet vartiohuoneisiin ja\nkaupungin katuihin.\n\nRobinista tuli siis uudelleen Sherwoodin metsän syvyyksissä asustava\nhenkipatto, ja nopeasti hänen miehensä pujahtivat takaisin hänen\nluokseen, kunnes piirissä iltanuotion ympärillä olivat nähtävänä kaikki\ntutut kasvot ja Allan-a-Dale taas helkytteli harppuaan ja lauloi heille\nPohjois-Englannin vienoja lauluja.\n\nMutta koitti myrskyjen ja ahdistusten aika, sillä kuningas Juhana oli\npaljon hirmuisempi vihamies kuin Nottinghamin sheriffi konsanaan oli\nollut. Hän lähetti harjaantuneita sotilaita joukon toisensa jälkeen\netsimään metsässä olevia piilopaikkoja ja karkottamaan henkipatot\nniistä. Monta rajua ottelua oteltiin isojen tammien välissä: toisinaan\nhenkipatot voittivat, toisinaan hävisivät ja heidän oli pakko paeta\nkuninkaan miesten tieltä, mutta milloinkaan heitä ei lannistettu. Niin\nvierivät vuodet, ja yhä he piileskelivät viidakoissa, eikä milloinkaan\nainoakaan lakannut luottamasta rohkeaan Robin Hoodiin, uskolliseen\njohtajaan ja rakastamasta häntä. Sitten kuningas Juhana kuoli, ja koko\nEnglannissa vallitsi suuri ilo vihatun tyrannin kuoleman johdosta,\nmutta kukaan ei kuitenkaan ollut tapahtumasta niin iloissaan kuin\nvainotut henkipatot, jotka olivat päässeet pahimmasta ja katkerimmasta\nvihamiehestään, ja nyt saivat hengähtää rauhassa.\n\nSitten kului aika, kunnes vanhan balladin sanojen mukaan \"tuli vuosia\nolleeksi metsässä Robin kaksikolmatta\", ja sillä aikaa tapahtui monta\nmuutosta. Robin menetti rakastetun puolisonsa, Marian Neidon, ja moni\nvanha kumppani oli laskettu lepoon valtavien tammien alle, mutta yhä\nseisoi Pikku John, hänen uskollinen luutnanttinsa, hänen rinnallaan,\nja johtaja ja hänen miehensä metsästivät tummia hirviä laaksoissa ja\nkukkuloilla.\n\nKoitti vihdoin aika, jolloin Robin tunsi, että hänen voimansa alkoivat\nheikontua. Hänen iso marjakuusijousensa kävi hänelle liian jäykäksi\njännittää, viuhuva nuoli ei enää jaksanut entisen kantomatkan päähän,\nja hän tunsi itsensä haluttomaksi ja huonovointiseksi.\n\nTässä ruumiin- ja mielentilassa ollessaan hän muisti, että hänellä oli\nserkku, Kirkleyn luostarin prioritar, joka oli hyvin perehtynyt sen\naikaiseen lääketaitoon. Hän siis ilmoitti Pikku Johnille aikovansa\nlähteä serkkunsa alaiseen nunnaluostariin ja pyytää tätä iskemään\nsuonta, sillä siihen aikaan ihmiset uskoivat, että monia tauteja\nvoitiin parantaa suoneniskennällä.\n\n    Nyt Kirkleyhin kauniiseen Robin Hood\n        Lähti kiirettä kyytiä;\n    Vaan sairaaksi hän ennätti\n        Ennen perille pääsyä.\n\n    Heti luostarin portille saavuttuaan\n        Kävi renkaalla kolkuttamaan.\n    Oli serkkunsa kaikista innokkain\n        Häntä sisälle laskemaan.\n\n    \"Käy serkku Robin, istumaan,\n        Juo olutta kanssani!\"\n    \"En syö enkä juo minä, ennenkuin\n        Olet laskenut vertani.\"\n\nPrioritar siis johti Robinin pieneen, talon ylimmässä osassa olevaan\nhuoneeseen ja siellä hän aukaisi suonen suoniraudalla, niin että\nveri virtasi vapaasti. Robin luuli olevansa ystävän käsissä, mutta\ntodellisuudessa hän olikin kavalan vihollisen kynsissä. Prioritar oli\nmuutamien Robinin katkerimpien vihamiesten läheinen ystävä, ja hän oli\nluvannut näille toimia Robinin turmioksi milloin vain voisi sen tehdä.\nHän oli nyt saanut siihen tilaisuuden, ja mieletön nainen käyttikin\nsitä perin pohjin hyväkseen. Hän antoi avuttoman vieraansa veren\nvuotaa, kunnes tämä makasi heikkona ja pyörryksissä. Vihdoin Robin\ntointui hiukan ja koetti lähteä huoneesta, johon prioritar oli hänet\njohtanut. Mutta hän huomasi oven lukituksi eikä kukaan vastannut hänen\nhuutoihinsa ja kolkutuksiinsa. Ja nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli\nsuljettu sinne, jotta hänen verensä vuotaisi kuiviin.\n\nHän laahautui ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta oli niin heikko, ettei\nvoinut hypätä alas. Yksi esine oli kuitenkin vielä käsillä, esine, joka\nniin usein oli tuonut vahvoja käsiä ja uljaita sydämiä hänen avukseen\nhädän hetkellä -- metsätorvi. Hän tiesi, että Pikku John odotti häntä\nlähellä olevassa metsässä, ja hän nosti torven huulilleen ja puhalsi\nkolmesti, mutta voi! ne olivat vain lyhyitä, voimattomia toitotuksia,\nentisten täyteläisten, voimakkaiden sävelten heikkoja kaikuja,\nsävelten, joilla hän niin usein oli saanut metsät ja maat raikumaan.\nMutta hänen uskollinen seuralaisensa oli valppaana ja kuuli nuo heikot\näänet.\n\n    Puun alla sanoman kuultuaan,\n        Näin lausui Pikku John:\n    \"Voi pelkäänpä, nyt johtajan\n        lähellä kuolo on.\"\n\nPikku John siis kimmahti pystyyn ja juoksi Kirkleyn kartanoon niin\nnopeasti kuin jaloista lähti. Hän saapui isolle ovelle ja kolkutti\nkovasti. Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut edes katsomaan pienestä\noven vieressä olevasta luukusta ja keskustelemaan hänen kanssaan. Taas\nhän kolkutti kunnes koko rakennus kajahteli hänen ankarista iskuistaan.\nEi vastausta. Silloin jättiläinen oli varma siitä, että jokin ilkityö\noli tekeillä, ja hän silmäili ympärilleen etsien tietä sisään.\n\nHän katseli ikkunoita, mutta ne olivat pienet ja rautatelkeillä\nsuojatut. Sitten hän huomasi pitkän tammipölkyn, puumöhkäleen, jota\nkaksi tavallista miestä tuskin jaksoi nostaa. Jättiläinen juoksi\nluo, nosti sen ylös ja iskeä jymahytti sillä ovea niin hirmuisesti,\nettä lukot ja salvat murtuivat, aivan kuin olisivat olleet tikkuja\nja korsia, ja ovi irtautui saranoiltaan. Kun ovi kaatua jysähti\neteishuoneen lattialle, juoksi Pikku John sisään ja huusi: \"Johtaja!\nJohtaja! Missä olet?\"\n\nHän kuunteli, mutta täydellinen äänettömyys vallitsi; nunnaluostari\nnäytti yhtä hiljaiselta kuin kuolleiden kartano. Taas hän huusi, ja nyt\nheikko ääni vastasi hänelle ylhäältä. Hän syöksyi portaita ylös ja taas\nhän kuuli äänen ja juoksi sen huoneen ovelle, josta se tuli. Ovi oli\nlukittu, mutta Pikku John mursi sen auki polvellaan ja hyppäsi sisään.\n\n\"Mitä tämä on, johtaja?\" hän huusi. \"Petosta, pelkään mä. Sinähän olet\nkuolemaisillasi verenvuotoon!\"\n\n\"Niin olen, Pikku John\", sanoi kuoleva mies hiljaa. \"Minun aikani on\ntullut.\"\n\nPikku John lankesi polvilleen rakastetun päällikkönsä viereen. \"Suostu\nsiis viimeiseen pyyntööni, rakas johtaja!\" sanoi hän vakavasti.\n\n\"Mitä sinä minulta pyydät, Pikku John?\" kysyi Robin Hood.\n\n\"Että saan polttaa Kirkleyn kartanon nunnaluostarineen ja tulella\nhävittää tämän petturien pesän.\"\n\n    \"Ei mitenkään\", sanoi Robin Hood,\n        \"En pyyntöön suostukaan,\n    En koskaan naista loukannut,\n        En miestä seurassaan.\n    En ikinä neitoa loukannut\n        En voi sitä kuollenkaan;\n    Mut jouseni antanet jäntevän,\n        Niin nuolen ammun vaan,\n    Ja paikalle, minne se putoaa,\n        Mun hautani kaivetaan.\"\n\nPikku John kohotti johtajansa pystyyn ja kantoi hänet ikkunan luo.\nKauan ja kaihoten kuoleva mies katseli metsää, jota oli niin suuresti\nrakastanut, tehden viimeisen ponnistuksen, hän kokosi jäljellä\nolevat voimansa ja asetti nuolen jänteeseen, veti jousen vireeseen\nja laski nuolen kiitämään. Hän hymyili, kun jousi helähti syvästi ja\ntäyteläisesti ja hänen korviinsa kuului ääni, joka oli ollut hänelle\nmaailman suloisinta musiikkia.\n\n\"Laske minut lepäämään sinne, mihin nuoli putoaa\", hän mutisi. \"Pyydä\nuskollisia ystäviäni kaivamaan minulle syvä hauta ja panemaan vihreä\nruohoturve pääni alle ja hyvä jousi vierelleni.\" Pikku John nyökkäsi,\nsillä hän ei voinut puhua, ja katse kiintyneenä vihreään metsään Robin\nHood kuoli uskollisen seuralaisensa käsivarsille.\n\nNäin kuoli Robin Hood. Mutta hänen maineensa ei kuollut hänen mukanaan.\nKautta vuosisatojen, sukupolvesta sukupolveen hänen muistonsa säilyi\nrahvaan keskuudessa, joka mielellään muisteli hänen kuuluisia\nsankaritöitään ja hänen maineikkaiden seuralaistensa tekoja. Kuninkaat\nja maan mahtavat unohtuivat ja heidän teoistaan puhuttiin vain\nhomehtuneissa kirjoissa, joita vain oppineet lukivat. Mutta trubaduurit\nja runoilijat tekivät balladin toisensa jälkeen Robin Hoodin teoista,\nja nämä balladit elivät kansan huulilla ja sydämessä. Niitä laulettiin\ntai lausuttiin juhlapäivinä ja huvitilaisuuksissa, eivätkä mitkään\nrunot olleet niin suosittuja kuin ne, joissa kerrottiin tästä tosi\nenglantilaisesta sankarista -- köyhien puoltajasta, tyrannien\nvihollisesta, miehestä, joka oli rohkea, jalo, ritarillinen, sanalla\nsanoen Englannin kansan ihanteen mukainen.\n\nPerimätiedon mukaan Robin Hood haudattiin siihen paikkaan, mihin hänen\nviimeinen nuolensa oli pudonnut.\n\nPääpuoleen pystytettiin kivi, johon piirrettiin seuraava\nmuistokirjoitus:\n\n    Tää hautakivi koruton\n    Se Huntingdonin jaarlin on;\n    Hän jousimiesi kuuluisa\n    Ja tuttu Robin Hoodina.\n    Ei Englannissa vertojaan\n    Hän miehineen saa konsanaan.\n\nRobinin kuoleman jälkeen hänen joukkueensa hajaantui, eikä ole olemassa\ntietoja siitä, minkälaisen lopun he saivat. Poikkeuksena on kuitenkin\nPikku John. Tämän kuuluisan henkipaton hauta on riidanalainen.\nEnglanti, Skotlanti ja Irlanti kiistelevät kunniasta -- kukin tahtoisi\nomistaa hänen kuolin- ja hautapaikkansa. Jokaisessa näistä maista\nosoitetaan jotakin kumpua muka hänen hautanaan. Jotkut asiantuntijat\nkohdistavat tämän paikalliskunnian Derbyn kreivikunnassa olevaan\nHethersedgen kylään, jossa on muuan pitkä ja leveä hauta. Kun se kerran\naukaistiin, huomattiin sen sisältävän muutamia tavattoman isoja luita.\nSiinä on merkkinä iso kivi sekä pää- että jalkapuolessa, ja perimätieto\nselittää, että siitä, joka olisi kyllin uskalias siirtämään nuo luut\npois, tulisi maailman kurjin ja onnettomin ihminen, kunnes ne taas\nolisi asetettu paikoilleen, jolloin hänen vastuksensa loppuvat. Rauha\nsiis noiden kuuluisien miesten ja mahtavien henkipattojen Robin Hoodin\nja Pikku Johnin tomulle!\n\n\n\n"]