[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fH5rrH5LU46ASdw0hgJB_xb1tiMUjc9_TCstd715cBbo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":34,"gutenbergSummary":37,"gutenbergTranslators":38,"gutenbergDownloadCount":40,"aiDescription":41,"preamble":42,"content":43},2469,"Ihmissyöjäin vankina","Cameron, Verney Lovett",1844,1894,"2469-cameron-verney-lovett-ihmissyojain-vankina","2469__Cameron_Verney_Lovett__Ihmissyöjäin_vankina","Seikkailuja Afrikan aarniometsissä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1887,1921,52350,353657,false,64950,[24,25,26,27,28,29,30,31,32,33],"Adventure stories","Africa -- Juvenile fiction","Escapes -- Juvenile fiction","Fathers and sons -- Juvenile fiction","Hippopotamidae -- Juvenile fiction","Hunting -- Juvenile fiction","Natural history -- Juvenile fiction","Robbery -- Juvenile fiction","Slave traders -- Juvenile fiction","Voyages and travels -- Juvenile fiction",[35,36],"Adventure","Novels","\"Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä\" by Verney Lovett Cameron is an adventure novel written in the early 20th century. The story revolves around a young protagonist, Frank Baldwin, who is preparing to leave school at the age of sixteen to embark on a sea voyage with his father on the ship Petrel. As he transitions from school life to life at sea, the narrative hints at the challenges and adventures that await him in the mysteries of Africa.  The opening of the book introduces us to Frank Baldwin, who is elated to receive a letter from his father announcing that he will be leaving school to join him at sea. We follow Frank’s feelings of pride and anticipation as he prepares for this life-changing journey, interacting with his classmates and teachers while preparing his belongings. The ensuing chapters detail the lead-up to his departure, the excitement surrounding his new adventure, and the encouragement he receives from his father and brother. The scene sets the tone for an adventurous and possibly perilous exploration as they prepare to sail towards the unknown perils and excitement of the African coast. (This is an automatically generated summary.)",[39],"Nyman, Väinö",302,"Nuorten seikkailuromaani seuraa Frank Baldwinia, joka lähtee isänsä mukaan merille ja päätyy Afrikan rannikolle. Matka muuttuu eloonjäämistaisteluksi, kun hän kohtaa orjalaivoja ja vihamielisiä alkuasukkaita sekä joutuu lopulta ihmissyöjien vangiksi aarniometsän siimeksessä.","Verney Lovett Cameronin 'Ihmissyöjäin vankina' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2469. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","IHMISSYÖJÄIN VANKINA\n\nSeikkailuja Afrikan aarniometsissä\n\n\nKirj.\n\nVERNEY LOVETT CAMERON\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Koulusta lähtö.\n    II. Merelle.\n   III. Vastenmielisiä uutisia.\n    IV. Varkaus ja pako.\n     V. Maissa käynti.\n    VI. Minut vangitaan.\n   VII. Mielenkiintoinen keskustelu.\n  VIII. Pakoni orjalaivasta.\n    IX. Alkuasukasten joukossa.\n     X. Pappien luona.\n    XI. Jännittävä matka.\n   XII. Sisämaassa.\n  XIII. Ihmissyöjäin vankina.\n   XIV. Kuolemaakin pahempaa.\n    XV. Pako ja kiinnijoutuminen.\n   XVI. Ystävällisiä arabialaisia.\n  XVII. Alkuasukasneuvosto.\n XVIII. Puolustustoimenpiteitä.\n   XIX. Tulinen taistelu.\n    XX. Nyangwehen.\n   XXI. Lähtö rannikolle.\n  XXII. Virtahepojen keihästäminen.\n XXIII. Riitoja alkuasukasten kanssa.\n  XXIV. Tanganjikan yli.\n   XXV. Vastuksia ja vaaroja.\n  XXVI. Onnellinen loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nKOULUSTA LÄHTÖ.\n\n\nEräänä aamuna armon vuonna 18-- ihastuin suuresti saadessani isältäni,\npriki Petrelin kapteenilta ja omistajalta kirjeen, jossa oli, että\nlaiva oli saapunut turvallisesti Bristoliin kallisarvoisine lasteineen.\nIsäni sekä veljeni Ville, joka oli Petrelin toinen perämies, voivat\nhyvin, kirjoitti hän. Kirjeessä oli lisäksi, että isäni oli päättänyt\nottaa minut mukaansa merille, josta päätöksestä hän oli kirjeellä\nilmoittanut koulunjohtajalle, rehtori Stephen Poynterille. Parin päivän\nkuluttua tulisi Ville kuulema minua noutamaan ja minun oli laitettava\nkaikki valmiiksi lähtöäni varten hänen tuloonsa. Noudattaen koulun\ntapoja olin lukenut kirjeeni noiden kymmenen minuutin aikana, jolloin\nsaimme kävellä leikkikentällä ennen koulun alkamista aamiaisen jälkeen,\nja kuten jokainen ehkä ymmärtää, kiiruhdin heti ilmoittamaan sen\nsisällön koulutovereilleni, ollen mielestäni hyvin miehekäs ja\nmerkityksellinen henkilö senvuoksi, että sain lopettaa koulunkäyntini.\nKellon kilinä lopetti nopeasti sen perusteellisen kuvauksen Petrelistä,\njohon olin syventynyt, ja meidän oli kiiruhdettava rukouksiin, joiden\nloputtua ryhdyimme tavalliseen työhömme. Sijoittauduin paikoilleni\npulpettini ääreen ja avasin kirjani. Minun on kumminkin pakko\ntunnustaa, etten ajatellut juuri ollenkaan niiden sisältöä, vaan luin\nsalaa niiden suojassa uudestaan isäni kirjeen, joka oli ilmoittanut\ntuon elämäni tulevan muutoksen. Mielestäni menetteli rehtori hyvin\nväärin siinä, että hän antoi sellaisen tärkeän henkilön, jona nyt\nitseäni pidin, istua kovalla penkillä mustan pöydän ääressä laskemassa\nvaikeita laskuja. Sentähden vahdinkin herkeämättä luokan ovea\nnähdäkseni, eikö vanha vahtimestari Abe tulisi hakemaan minua rehtorin\npuheille.\n\nOlin todellakin niin tarkkaamaton, että laskennon opettaja sanoi\nparikin kertaa: \"Baldwin, ellet laske ahkerasti ja oikein, on minun\npakko rangaista sinua.\" Hän oli juuri nousemaisillaan paikoiltaan\ntullakseen minun luokseni, kun ovi vihdoinkin aukeni, ja vanha Abe\nilmoitti: \"Baldwin, rehtori odottaa teitä huoneessaan.\" Tavallisesti\noli tuollainen kutsu kaikkea muuta kuin hauska, sillä yleensä tapahtui\nse vain silloin, kun tuon käsketyn pojan oli vastattava jostakin\nkoirankujeesta, eikä sellaista kutsua sen vuoksi ollut kukaan erittäin\nhalukas noudattamaan. Koska minulla kumminkin oli puhdas omatunto,\nnousin heti, ja opettaja, joka ei vielä aavistanutkaan tulevaa\npoistumistani, sanoi: \"Baldwin, rehtori odottaa sinua. Luultavasti olet\ntehnyt jotakin pahaa, ja rangaistuksen pelko on ollut syynä\ntarkkaamattomuuteesi.\"\n\nHymyilin niille tovereilleni, joille olin näyttänyt kirjeeni, ja\nmennessäni opettajan ohi näytin niin pöyhkeilevältä ja itsetietoiselta,\nettä hän palautti minut paikoilleni ja minun oli poistuttava huoneesta\nkunnollisesti. Niin pian kuin olin tullut käytävään, vei vanha Abe\nminut kaksoisoville, jotka erottivat rehtorin yksityishuoneen\nkouluhuoneista ja joihin vain rehtorilla ja hänellä oli avaimet.\nAvatessaan sanoi hän hymyillen:\n\n\"Hän ei ole valinnut rangaistusvälinettä vielä. Missä vehkeissä te nyt\ntaasen olette ollut mukana?\"\n\n\"En missään, Abe. Aion vain lopettaa kouluni.\"\n\n\"Aiotteko lopettaa, vaikka lupaan on vain kuukausi enää? Mutta miksi?\"\n\nVanhan Aben tuttavallisuus, johon pojat kyllä lukukauden kuluessa\nsaivat tottua, suututti minua hieman ja sen vuoksi vastasinkin niin\nylpeästi kuin suinkin: \"Lähden merille.\"\n\n\"Sanoitteko merille? Siellä tulee teillä pian äitiä ikävä. Vai merille!\nOvatko teistä suolainen liha ja madonsyömät keksit parempia kuin täällä\nsaamanne ruoka?\"\n\n\"Siellä ei minulle tarjotakaan madonsyömiä keksiä eikä suolaista lihaa.\nMenen isäni omistamaan Petrel-nimiseen laivaan.\"\n\n\"Vaikkapa. En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan laivasta, jossa\nei tarjottaisi suolaista lihaa. Mutta rehtori odottaa kai jo, ja teidän\non kiiruhdettava hänen huoneeseensa.\"\n\nMenin käytävän poikki, johon ovet aukenivat, ja lämpiöön päästyäni\nkoputin rehtorin oveen. Heti koputukseni jälkeen kuulin hänen sanovan:\n\"Sisään!\" ja avattuani oven näin hänen istuvan nojatuolissaan isäni\nkirje kädessään. Hän viittasi minua istuutumaan erääseen vastapäätä\nolevaan tuoliin ja sanoi:\n\n\"Frank poikaseni, tiedät, miksi olen kutsunut sinut puheilleni, sillä\nisäsi sanoo kirjoittaneensa sinulle, että sinun on lähdettävä täältä\nparin päivän kuluttua. Niin, elämässäsi tulee nyt tapahtumaan suuri\nmuutos, ja vaikka mielestäni kaikkien poikain pitäisi pysyä koulussa,\nkunnes he ovat vähintäin kahdeksantoistavuotiaita, luulen sinun\nkumminkin olevan tarpeeksi vanhan merimieheksi. Olet kuudentoista, etkö\nolekin?\"\n\n\"Olen. Täytin kuusitoista pari kuukautta sitten.\"\n\n\"Haluan puhua sinulle vähän kiusauksista, joita tulet kohtaamaan, sillä\nvaikka tuletkin olemaan oman isäsi valvonnan alaisena ja niin ollen\nsuojassa monilta nuoria tavallisesti uhkaavilta vaaroilta, on sinun\naina muistettava, että vaikka voisitkin tehdä jotakin väärää, jota ei\nmaallinen isäsi saisi tietää, näkee sinun taivaallinen isäsi kumminkin\nkaiken, sillä hän tietää meidän kaikki ajatuksemme ja tekomme. Nämä\nviisi täällä viettämääsi vuotta olet käyttäytynyt mielestäni jotensakin\nhyvin lukuunottamatta pieniä itsepäisyyden oireita ja taipuvaisuutta\ntottelemattomuuteen silloin tällöin. Muista, että laivaan tultuasi\ntottelet heti ja ehdottomasti, sillä sellainen on välttämätöntä, kuten\npian tulet huomaamaan. Tottelemattomasta ja itsepäisestä merimiehestä\nei tule milloinkaan kapteenia. Ja, puhuaksemme opinnoistasi, on isäsi\nvarmaankin pitävä huolta purjehdusopinnoistasi, ja minä kirjoitan\nhänelle, mitkä muut tiedot mielestäni parhaiten palkitsisivat nyt tästä\nalkaen jatkuvat harrastuksesi. Koska luullakseni et enää voi\ntarkkaavaisesti seurata opetusta, ilmoitan herra Stonelle, että hän\nvapauttaa sinut kaikesta työstäsi kouluhuoneessa, ja koska pian tulet\npoistumaan luotamme, saat aloittaa tavaroittesi kokoamisen, niin että\nolet valmis lähtemään määrätyllä hetkellä.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoin minä, ja rehtorin ystävällisen käyttäytymisen\nrohkaisemana pyysin tovereilleni lupapäivää.\n\n\"Pyydätpä melkein mahdottomia, Baldwin. Sinun on muistettava, etteivät\nhe kaikki lähde merille, vaan opiskelevat tulevaa elämänuraansa varten.\nSitäpaitsi on tutkinto jo kolmen viikon kuluttua, ja he haluavat\nkäyttää jokaisen hetken hyväkseen voidakseen tuottaa koululle kunniaa\ntutkintotilaisuudessa.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta jos minä lähden parin päivän kuluttua, en voi olla\nmukana luokkain välisessä krikettiottelussa. Mutta jos annatte meille\nluvan huomenna, voimme panna toimeen nuo kilpailut silloin.\"\n\n\"Tuo on epäilemättä mielestäsi hyvin pätevä syy, mutta minulle se ei\nmerkitse mitään. Kumminkin lupaan ajatella asiaa. Minulla on vielä\npaljon tehtävää, joten sinä saat nyt mennä.\"\n\nLäksin huoneesta hyvin hitaasti ja olin jo melkein uudistamaisillani\npyyntöni, kun rehtori sanoi: \"Muista, mitä sanoin tottelemisesta!\"\nSilloin ymmärsin, että lupapäivän saanti riippui kokonaan siitä, miten\nnopeasti tottelisin, ja sanomatta enää sanaakaan poistuin huoneesta.\n\nVanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua\ntakaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:.\n\n\"Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea\nläksyjänikään.\"\n\nHän katsoi minuun hymyillen ja sanoi:\n\n\"Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko\nelämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei\ntule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni\nodottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan\nhänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan\nteitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa\nvaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen.\"\n\nMielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja\nsäilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut.\nTultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle:\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta\nvoisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan\nkoulusta määrätyllä hetkellä.\"\n\n\"Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin\ntarkkaamaton aamusella, vai mitä?\"\n\n\"Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden\nmerille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa.\"\n\n\"Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat\neivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen\nvasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti\npoistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan.\"\n\nMuistin \"tottelevaisuuden\" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani\nkäytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain\nkädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen\nhänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa.\nSiellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa\njärjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi.\n\nKun emännöitsijä, rouva Stevens, näki Aben ja minun tulevan arkku\nmukanamme, sanoi hän:\n\n\"Mutta, Abe, ettekö muista, miten tarkka rehtori on siitä, etteivät\nherrat saa itse kantaa arkkujaan?\"\n\n\"Joutavia, rouva!\" vastasi Abe. \"Herra Baldwin lähtee merille, jossa\nhän saa tehdä vaikeampaakin työtä kuin auttaa vanhaa miestä tyhjän\narkun kantamisessa.\"\n\n\"No olkoon nyt tämä kerta, Abe. Mutta muistakaa, että jos huomaan\nteidän rikkovan määräyksiä jälleen, kantelen rehtorille. -- Nyt, herra\nBaldwin, luullakseni ette voi olla meille miksikään hyödyksi täällä.\nJätän esille parhaimmat vaatteenne matkapuvuksi ja säästän sijaa\nkirjoillenne. Menkää seurusteluhuoneeseen ja kootkaa pallonne, mailanne\nja muut tavaranne leikkikalulaatikkoonne.\"\n\nKun vanha Abe ja minä poistuimme huoneesta, sanoi Abe:\n\n\"Sellaista se on. Hän ei soisi vanhalle mitään apua. Mutta, herra\nBaldwin, mitä teette kaniineillenne ja kyyhkysillenne? Noiden poikain\njoukossa ei ole ketään, joka ruokkii ja hoitaa eläimensä niin hyvin\nkuin te. Ihmettelenpä, mihin ne joutuvat.\"\n\nAben sanat imartelivat minua kovasti, sillä pidin Himalaija-kaniinejani\nmustine kuonoineen ja korvineen, ja voimistelijakyyhkyspariani kaikkia\npoikain leikkikentällä hoitamia elukoita parempina. Ylpeilin senvuoksi\nsuunnattomasti luullessani, että kaniinikoppini ja kyyhkyslakkani,\njotka olin valmistanut omin käsin, olivat toverieni erilaisia\nkätköpaikkoja sirommat. Menin sentähden Aben minulle asettamaan ansaan.\n\n\"En tiedä, Abe. Mutta onhan Jones Majorillakin muutamia\nkyyhkysiä, joita hän hoitaa hyvin, ja Brown on menettänyt molemmat\nkirjekyyhkysensä. Sitäpaitsi on Smith halunnut ostaa kaniinini jo kauan\naikaa sitten.\"\n\n\"Varmaankaan ei teidänlaisenne herra, joka juuri lopettaa koulunsa\nlähteäkseen merille, voi ajatellakaan kaniiniensa myyntiä. Merimiehet\novat aina hienoja ja anteliaita ja lahjoittavat tavallisesti paljon\ntavaroita. Muistan eräänkin, joka pari viikkoa sitten antoi muutamalle\nvanhalle miehelle kymmenen shillinkiä. Mutta te ette saa antaa noita\nherttaisia kaniineja tuolle nuorelle Smithille, sillä hän ei ymmärrä\nniiden hoitoa ollenkaan, ja ne kuolisivat viikon kuluttua. Ja\nmielestäni herra Brown piti kirjekyyhkysensä niin likaisina ja\nnälkäisinä, etteivät ne enää palanneetkaan päästyään vapaaksi.\nAinoastaan minä, herra, voisin kohdella niitä hyvin. Rakastan sieviä\nkyyhkysiä ja sukkelia kaniineja, ja voin taata, ettei niiltä tulisi\nmitään puuttumaan.\"\n\nOlin kyllä varmasti aikonut myydä sekä kyyhkyset että kaniinit\nmaksaakseni muutamia pieniä koulupoikavelkoja, mutta koska mielestäni\nmaineeni anteliaana merimiehenä oli vahvistettava ja koska en tahtonut\nolla huonompi kuin tuo nimetön merimieskään, joka oli antanut\nvanhukselle kymmenen shillinkiä, annoin kaniinini ja kyyhkyseni\nvanhalle Abelle. Sitten hän pyysi minua mukaansa katselemaan kenkiäni\nja saappaitani ja olisi pian kerjännyt minulta kaikki, ellei rouva\nStevens olisi ilmestynyt näyttämölle ja lähettänyt häntä töihin. Abe\nmurisi mennessään ja pahoitteli, että hänen piti poistua sellaisen\nherrasmiehen lähettyviltä, joka hänen mielestään oli kunnollisin mies,\nmitä hän milloinkaan oli nähnyt.\n\nRouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun\nsanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska\nhän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän:\n\n\"Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette\nmatkustanut täältä.\"\n\nSilloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut\nheti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli\ntullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin\nviettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti\nkuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin\nylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi\nPetrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja\nveljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin\nCenturion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset\nenglantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla\nPelikanillaan.\n\nMutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina\npakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja\nmiehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona.\nPojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin\nrohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt\nhieman taipuvaiselta myöntämään sen.\n\nNiin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith,\nBrown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat\nluokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun\nHimalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä\noli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen\nsanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle.\n\nMinun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja\npapukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka\npitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni\nsellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi.\nVastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa\nne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa\nauttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle\nhaitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet\nlupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu\ntervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin\nryhdyttiin suurella touhulla.\n\nKouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin\nodottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä\nollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin\nmennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä\nsuunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen\nkertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja\nkauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme\ntodellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten\nurhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu,\njolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot\nniiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin\nryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan\nmitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa\nlupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja\nilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian\ntodelliseksi.\n\nAamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia\ntarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin\nennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa\nCliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville\nkuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa\nmeille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me\nsaimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan\nolisi pitänyt palata koulutaloon.\n\nOlin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan\nitsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun\npelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani\nviisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin\nensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä\nlyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja\nseitsemällätoista kierrolla.\n\nVeljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten,\ntunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän\ntodellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni\nmatkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki\nedellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet\nkasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen\nkäsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne,\njotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään\npaljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa\njälkeen.\n\nVanha Abe sai häneltä puoli kruunua sanottuaan, ettei hän milloinkaan\nennen ollut nähnyt niin pulskaa nuorta merimiestä. Ja Ville\nolikin todella oikea reippaan merimiehen perikuva. Hän oli nyt\nyhdeksäntoistavuotias, viisi jalkaa, kymmenen tuumaa pitkä nuorukainen.\nHänen hyvin istuvat siniset vaatteensa messinkisine ankkurinappeineen\npuki hänen atleettivartaloaan hyvin, ja hänen musta kihara tukkansa,\nruskeat silmänsä ja rehellisesti hymyilevät kasvonsa kiinnittivät\npuoleensa kaikkien huomion.\n\nHänen herättämänsä ihailu miellytti minua, ja vaikka krikettikentällä\nsaavuttamani menestys ylpistyttikin minua, olin kumminkin ylpeämpi\nkomeasta veljestäni ja odotin kärsimättömästi päivää, jolloin\npalattuani joltakin seikkailurikkaalta matkalta voin hänen laillaan\nkertoa vanhoille huonetovereilleni innostuttavista kamppailuista. En\nsilloin voinut aavistaakaan, että ennenkuin jälleen vierailisin\nvanhassa koulussani, saisin kokea niin paljon seikkailuja ja vaaroja\nkuin minun osalleni oli suotu.\n\n\n\n\nII.\n\nMERILLE.\n\n\nSeuraavana aamuna lähetettiin arkkuni postikonttoriin, ja Ville ja minä\nsanoimme jäähyväiset koulutovereilleni, rouva Stevensille ja Abelle.\nSain kuulla juuri ennen lähtöäni, että Abe oli myynyt kaniinit\nSmithille seitsemästä ja kyyhkyseni Jones Majorille viidestä\nshillingistä. Ja annettuani hänelle vielä nuo viisi shillinkiä, jotka\nhän oli saapa isäni minulle lahjoja varten lähettämistä rahoista, tuli\nhän saaneeksi minulta melkein punnan.\n\nViimeksi sanoimme hyvästit rehtorille. Hän antoi minulle hyviä neuvoja\nja siunauksensa teroittaen erikoisesti mieleeni, mitä hän oli\nedellisenä päivänä puhunut minulle tottelevaisuudesta. \"Ja nyt\", sanoi\nhän, \"annan minä sinulle purjehdusohjeet elämällesi. Veljesi voi kertoa\nsinulle, että kapteeni aina tultuaan tuntemattomille vesille tutkii\npurjehdusohjeitaan karttaakseen kareja ja vaaroja ja löytääkseen\njostakin varman ankkuripaikan. Elämä on tuollainen tuntematon meri,\njolle me kaikki purjehdimme, ja synnit ja kiusaukset ovat sen karit ja\nvaarat. Tästä raamatusta näet ohjeet, miten sinun on niitä kartettava,\nja siitä löydät myös virvoitusta sielullesi silloin kun se on väsynyt.\nSiinä on myös selitetty, miten vihdoin pääsemme tuonne ikävöimäämme\ntaivaaseen -- sen ihanaan kirkkauteen. Jumala siunatkoon sinua,\npoikani. Saat kertoa isällesi, että olen ollut hyvin tyytyväinen\njohdollani suoritettuihin opintoihisi, ja toivoakseni on hän pian\nhuomaava, etten ole käyttänyt hänen luottamustaan väärin. Hyvästi,\nFrank ja Ville. Muistakaa, että te kumpikin, milloin vain teille sopii,\nolette tervetulleet vanhan opettajanne luokse. Viekää terveiset\nisällenne. Nyt on teidän lähdettävä, sillä muuten myöhästytte\npostivaunusta.\"\n\nSanottuamme jäähyväiset rehtori Poynterille ajoimme siihen ravintolaan,\njosta Bristoliin menevät postivaunut lähtevät. Hevoset oli jo\nvaljastettu vaunujen eteen ja pian me olimme matkalla Bristolia kohti.\n\nAion nyt muutamin sanoin kertoa perheeni tarinan, jotta lukijani\nvoisivat ymmärtää kaikki vihjaukset, joita tulen tekemään kertoessani\nseikkailuistani.\n\nIsäni oli erään Bristolin kauppiaan nuorin poika ja valitsi jo nuorena\nmerimiesammatin elämänurakseen. Isoisäni pani hänet niin pian kuin\nsuinkin erään Liverpoolin ja Länsi-Afrikan väliä kulkevan purjelaivan\npäälliköksi. Isoisän kuoltua möi hänen ainoa veljensä kaupan ja osti\nSomersetshirestä pienen maatilan. Isäni ollessa matkoilla vietimme\nveljeni kanssa kaikki lupa-aikamme isoisän veljen luona.\n\nIsäni oli mennyt naimisiin vähää ennen isoisän kuolemaa, ja luovuttuaan\nmerimiesammatistaan oli hän ruvennut liikkeen osakkaaksi. Pari vuotta\nsyntymästäni kuoli äitini, ja isäni, huomattuaan kodin autiuden, rupesi\nerään liikkeen omistaman laivan päälliköksi. Hänen leskeksi joutunut\nsisarensa Fanni, jonka mies, Cr. Cartes, ei ollut onnistunut\nliikeasioissa, rupesi hänen taloutensa ja minun ja Villen\nhoitajattareksi.\n\nIsäni matkat onnistuivat jonkun aikaa erinomaisesti, mutta sitten\nseurasi aikoja, jolloin tulipalot ja haaksirikot aiheuttivat hänelle\nsuuria tappioita, ja hän huomasi, ettei hänellä ollutkaan enää\nriittäviä varoja muiden laivain kuin Petrelin varustamiseen. Tämän\nkertomuksen alkaessa oli Petrel ollut vesillä noin kolme vuotta, ja\nisäni teki sillä matkoja Afrikan rannikolle omaan laskuunsa. Hän odotti\njo aikaa, jolloin hän voisi antaa päällikkyyden veljelleni Villelle ja\njolloin hän, luovuttuaan raskaasta merimiehen ammatista, voisi asettua\nasumaan vanhaan Bristolin laiturin vierellä sijaitsevaan taloonsa,\njosta hän voi nähdä tulevat ja lähtevät laivat ja tarkastella, miten ne\npurkivat ja kuormittivat tavaroita. Hän arveli myös kokemuksiensa\nperusteella keksivänsä pian keinon, miten hän saisi sekä Villen että\nminut omien laivojemme omistajiksi ja päälliköiksi.\n\nTädistäni Fannista tuli toinen äiti Villelle ja minulle, ja vaikka hän\nolikin merimiehen sisar, pelkäsi hän niin merta, että hän usein pyysi\nisääni luopumaan Petrelistä ja rupeamaan kauppiaaksi, jolloin me\npojatkin saisimme jotakin työtä, ellei hänen omasta niin ainakin jonkun\nhänen ystävänsä liikkeestä, sillä isälläni oli paljon vaikutusvaltaisia\nystäviä. Hänen rukouksensa eivät kumminkaan saaneet mitään aikaan,\nsillä vaikka isäni näyttikin joskus olevan myöntymäisillään, pidimme\nVillen kanssa merimiehen ammattia kumminkin parempana ja vastustimme\njoka päivä tädin aikeita.\n\nViimeisellä matkallaan oli isäni, käytyään Kinsimbossa, jossa hän oli\ntehnyt hyviä kauppoja alkuasukasten kanssa, purjehtinut aina St. Paul\nde Loandaan, ajatellen voivansa siellä ehkä saada lastinsa täytetyksi\nnopeammin kuin missään muualla.\n\nHäntä oli onnistanutkin suurenmoisesti, sillä muutamia päiviä hänen\ntulonsa jälkeen saapui paikkakunnalle eräs David Livingstone-niminen\nlähetyssaarnaaja Etelä-Afrikasta kuljettuaan siihen asti kokonaan\ntuntemattomien seutujen halki. Hänellä oli mukanaan muutamia\nMakololo-heimoon kuuluvia miehiä, jotka hakivat myyntipaikkaa\nelefantinluulle. Tuon elefantinluun sai isäni ostaa kohtuushinnalla ja\nansaitsi niin ollen hyvin.\n\nVille ihaili suunnattomasti Livingstonea, jota hän piti suoraan sanoen\nsankarina, ja tämän matkoja. Hän sanoi minulle, että Afrikan tutkiminen\nja matkustaminen siellä on tuottavampaa ja seikkailurikkaampaa kuin\nmerimiehen elämä.\n\n\"Ajattelehan vain, Frank, että siellä saadaan ampua suuria\nelefanttilaumoja, kamppailla leijonien ja kaikenlaisten villien kanssa.\nKuten alkuasukkaat rakastavat Livingstonea, voivat ne rakastaa jokaista\nmuutakin miestä, joka kohtelee niitä hyvin. Livingstone olisi hyvin\nvoinut matkustaa kotiin Loandasta, ja kaikki täällä olisivat juosseet\nhänen jäljessään kuullakseen hänen kertomuksiaan, mutta hän vastasi\nkaikille, jotka kehoittivat häntä palaamaan Englantiin, että hän oli\nluvannut Makololoin päällikölle Sekeletulle, että hän toisi tämän\nmiehet kotiin, eikä hän voinut rikkoa annettua sanaansa. Eräs\nSindbad-niminen härkä, jolla hän ratsasti, oli aivan yhtä hyvä kuin\nhevonen. Toivon, että isä antaisi minun koettaa tuollaista elämää.\nRannikolle saapuu kaikenlaista väkeä myymään elefantinluuta ja kumia\nostaakseen sitten pyssyjä, kuparilankaa, helmiä ja karttuunia, ja olen\nvarma, että matka tuonne sisämaahan tuottaisi enemmän voittoa kuin\ntusina matkoja rannikolle.\"\n\nVillen Afrikan kuume tarttui minuunkin ja minä kuuntelin hörölläkorvin\nkaikkia niitä metsästys- ja ampumistarinoita, joista hän oli kuullut\nLivingstonen miehiltä. Livingstonen itsensä osoittama urhoollisuus ja\nhänen alkuasukkaissa herättämänsä kunnioitus olivat Villestä\nsuurenmoiset.\n\nNämä kertomukset ja kuvaukset Petrelin viimeisistä matkoista lyhensivät\nmatkaamme niin, että olin melkein pahoillani postivaunujen pysähtyessä\n\"Amiraali Nelsonin\" edustalle.\n\n\"Tervetuloa, Frank!\" huudahti meitä sinne odottamaan saapunut isäni.\n\"Jack Adams\", hän viittasi läheisyydessä seisovaan merimieheen, \"pitää\nhuolta tavaroistanne, sillä aikaa kuin me menemme varustaja Harrisin\nluo tilaamaan sinulle merimiesvarusteita. Ja sitten kuin olet käynyt\ntervehtimässä tätiäsi Fannia, voit mennä Petreliin, ja Ville saa\nnäyttää sinulle, mihin saat sitoa riippumattosi. Laivan perä on kiinni\njuuri ovemme edustalla olevassa laiturissa. Kapteeni ja laivanomistaja\nei voi toivoakaan talolleen parempaa paikkaa kuin Bristolin laituri on.\nNo, Ville, millaisen suosituksen antoi rehtori Poynter pojalleni?\"\n\n\"Hyvänpä tietenkin?\" vastasi Ville. \"Frank lopetti muuten koulunsa\npelaamalla krikettiä niin hyvin, ettei hän ennen milloinkaan ollut\nkyennyt näyttämään sellaista taitoa.\"\n\n\"Oikein, Frank! Tee kaikki työsi hyvin aina. Ja vaikka sinulla ei tästä\nalkaen olekaan juuri tilaisuutta pelata krikettiä, niin muista, että\nsamat edellytykset, jotka tekivät sinusta hyvän kriketinpelaajan,\ntekevät sinusta hyvän merimiehenkin.\"\n\n\"Ah, rakas isäni\", sanoin, \"olen niin iloinen nähdessäni teidät jälleen\nja tietäessäni pääseväni mukaanne merille. Nyt ei minun tarvitse\nodottaa kuukausimääriä kuullakseni jotakin teistä ja Villestä.\"\n\n\"Aivan niin. Vien sinut kumminkin omaan laivaani pitääkseni sinua\nsilmällä enkä hemmoitellakseni sinua. Toivon, että sinä, kapteenin\npoika kun olet, olet esimerkkinä muille aloittelijoille, ja muista,\nettä ensimmäinen opittavasi asia on totella määräyksiä, kysymyksiä\ntekemättä. 'Tottele määräyksiä välittämättä niiden antajasta!' on\nerinomainen sananlasku.\"\n\n\"Rehtori Poynter teroitti minulle samaa, vaikkakin hieman erilaisin\nsanoin. Hänen mielestään oli tottelevaisuus minulle välttämättömin\nasia.\"\n\n\"Niin, poikaseni, siinä hän oli oikeassa. En ole huomannut sinussa\nvastustushalua milloinkaan, ja tätisi Fanni sanoo, että kun ei oteta\nhuomioon pikku asioita, olet tottelevaisin poika maailmassa. Merellä\nkumminkin annetaan sinulle paljon sellaisiakin määräyksiä, jotka\ntuntuvat hyvin vastenmielisiltä ja kenties usein hullunkurisiltakin.\nSinun ei pidä ruveta niitä punnitsemaan, vaan sinun on toteltava heti.\nSinun on kuunneltava mitä Ville, joka nyt on jäänyt toiseksi\nperämieheksi, minä ja ensimmäinen perämies sinulle sanomme. Mutta\ntuossahan tuo Harrisin kauppa jo onkin! Tule nyt sisään valitsemaan\ntavaroita!\"\n\nIsäni monivuotinen tuttu Harris oli hyvin iloinen tavatessaan hänet, ja\nvielä iloisemmaksi hän tuli huomattuaan, ettei isäni kitsastellut\nmäärätessään minulle tulevista tavaroista.\n\nTuntuu hauskalta katsella noita monia tavaroita, jotka hän sanoi olevan\nvälttämättömät merille lähtevälle nuorukaiselle ja jotka, kuten Ville\nsanoi, jos olisimme ottaneet ne kaikki, olisivat täyttäneet koko\nprikin. Isäni tuli kumminkin väliin ja vähensi niitä melkoisesti.\nSitten kuin kaikki nuo merkitykselliset määräykset sinisestä\nmerimiesverasta valmistetusta puvustani messinkinappeineen,\nöljyvaatteistani ja merimieshatustani oli annettu, ihastuin\näärettömästi saadessani valita kaukoputken, Marryatin keksimät\nmerkkiliput ja neljäkön, jonka käytön isäni käski minulle opettaa niin\npian kuin olimme päässeet merelle.\n\nHarrisin kaupasta menimme tuohon laiturin vierellä olevaan taloon,\nmissä täti Fanni odotti meitä valmiine päivällisineen, joka maistuikin\nminulle erinomaisesti Cliftonista Bristoliin postivaunujen katolla\ntehdyn matkan jälkeen. Mutta innostukseni saada nähdä niin pian kuin\nsuinkin Petrel pakotti minut melkein heti rientämään erääseen alakerran\nhuoneeseen, jota käytettiin konttorina ja näytehuoneena ja jonka\nikkunasta saatoin nähdä laivan.\n\n\"Saat katsella sitä pian enemmän kuin kylliksesi, Frank\", sanoi tätini\nminulle. \"Istu nyt vain paikoillasi ja syö rauhallisesti päivällisesi.\nUskallan sanoa, että tulet monta kertaa tulevilla matkoillasi toivomaan\ntakaisin tähän vanhaan taloon ja ikävöimään näin hyvää ateriaa, johon\nnyt näytät suhtautuvan niin kärsimättömästi.\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa, täti, mutta minä haluan katsella Petreliä. Sen\nlastia puretaan juuri parhaillaan, ja ah, siellä on niin paljon\nelefantin torahampaita! Isä, saanko mennä niitä katsomaan?\"\n\n\"Heti, poikaseni! Ville, sinun on nyt mentävä vapauttamaan ensimmäinen\nperämies toimestaan, mutta katsokin tarkasti, etteivät tavarat\npurettaessa vahingoitu. Olen myynyt kaiken tuon elefantinluun Ringeille\nja nyt lähden sinne tiedustelemaan, suostuvatko he kohottamaan öljyn ja\nkumin hintoja. Jätä Frank Jack Adamsin huostaan ja käske hänen opettaa\npojalle hieman köysistön ja mastojen tuntemista.\"\n\n\"Ah, isäni, tiedän kaikkien mastojen, raakain ja purjeiden nimet ja\nosaan tehdä lukemattomia merimiehen solmuja.\"\n\n\"Hyvä, poikaseni, mutta sinun on opittava tietämään niiden käyttökin.\nTänään et voi vielä kumminkaan aloittaa työtäsi, kuten ensin oli\ntarkoitukseni, mutta huomenna saat pukeutua purjekangasvaatteisiin ja\ntodella aloittaa merimiehen opintosi.\"\n\nKuultuani tämän suosionosoituksen hyökkäsin alakertaan ja sitten\nsuoraan Petreliin. Ville seurasi minua hitaammasti, koska hänen arvonsa\ntoisena perämiehenä ei sallinut mitään hätiköimistä. Ensimmäinen\nperämies, Hammond, pani hänet valvomaan lastin purkamista, ja Jack\nAdams, joka parhaillaan vaihtoi vanhoja taljoja ja kuuttia uusiin, sai\nkeskeyttää työnsä ja ruveta opettamaan minulle käytännöllistä\nmerimiesammattia.\n\n\"Kuten näet\", sanoi Jack, \"on sekä merimiehen ammatissa että laivan\nrikissä paljon järkeä, ja vaikka moni mies luulee osaavansakin kaikki,\nkun hän osaa pleissata, reivata, pitää perää, luodata ja ommella\npurjeita, ei hän kumminkaan voi päästä sen pitemmälle, koska hän ei\nymmärrä, miksi ruoriratasta on väännettävä milloin sinne milloin tänne.\nHän osaa vain työskennellä, samoinkuin mustan Billin papukaija osaa\npuhua tietämättä sanojensa tarkoitusta. Mutta ehkä nyt kumminkin teen\nvääryyttä vanhalle Pollille, sillä heti, kun se huomaa kattilan\nkiehuvan päivällisen edellä, huutaa se: 'Kuumia perunoita!' jota se ei\nmilloinkaan rääkäise aamiaisen eikä illallisen edellä. Mutta nyt on\nminun opetettava sinulle ammattisalaisuuksia, ja senvuoksi on meidän\nmentävä aivan keulaan aloittaaksemme kokkapuusta, joka on laivan\npääkohta ja josta kaikkien muitten osien käyttö johtuu.\"\n\nSeurasin Jack Adamsia ja sain pian syventyä tutkimaan laivan\nkeulapuolen kaikkia sekä ulkonaisia että kannella olevia osia. Luulin,\nsaatuani kuulla kerran kaikkien niiden nimet, muistavani ne, mutta Jack\noli niin kokonaan merimies, ettei hän hellittänyt, ennenkuin sain\npäähäni vanhimman tervakangaspalasenkin tarkoituksen.\n\nJonkun ajan kuluttua oli hän tyytyväinen huomattuaan, että tiesin\nkokkapuun eri osien nimet, käytön ja missä ne sijaitsivat. \"Nyt on\nsinun opittava tietämään, miten ne on pantu paikoilleen ja\nkiinnitetty\", sanoi hän sitten. \"Kuten näet, on meidän kokkapuumme\npäällystetty nahalla suojellaksemme sitä vahingoilta, etkä voi huomata,\nmiten se on asetettu paikoilleen, vaan ainoastaan todeta tuollaisten\nläpimenevien kiilain ansion. Mutta tuolla on Kingin omistaman\nMohikaanin keula aivan laiturissa kiinni, ja he rikaavat juuri\nparhaillaan kokkapuutaan. Nyt voit tulla kanssani katsomaan miten\nlaivan tärkein osa laitetaan merikuntoon, sillä jokaisen kunnollisen\nmerimiehen on se tiedettävä. Kaikki etu- ja sivutuet ja muukin laivan\nriki saavat olla miten hyvät tahansa, mutta jos kokkapuun tuet\nkiinnitetään väärin, katkeaa se ensimmäisessä myrskyssä, jolloin\netumasto ja isonmaston nokka seuraavat välttämättömästi mukana. Tuo työ\non mielestäni laivan rikauksen ydin. Kun se on tehty, on se piilossa\nsinun katseiltasi, mutta jos se pettää, sortuu silloin muukin.\nSydäntäsi et voi nähdä, mutta jos se haavoittuu, kuolet sinä. En ole\nmikään etevä opettaja, mutta ymmärrät kai tarkoitukseni?\"\n\n\"Varmasti, Jack! Mutta missä tuo Mohikaani sitten onkaan? Ah, onko se\ntuo laiva, jonka kokkapuusta riippuu tuollainen suuri tynnyri ja jonka\nkeulassa muutamat miehet vääntävät vintturia?\"\n\n\"On! Menkäämme nyt sinne katsomaan, miten ne asettavat osat paikoilleen\nja kiinnittävät ne. Jos sitten tuonnempana muistat sen kaikki, et ole\nturhaan käyttänyt silmiäsi etkä korviasi tänään.\"\n\nSaavuimme pian Mohikaanin keulan viereen, ja kun työtä valvova perämies\nkuuli, että olin kapteeni Baldwinin poika, käski hän minun tulla\netukannelle ja selitti minulle kaikki. Kun miehet sitten lopettivat\ntyönsä, huomasin täydellisesti ymmärtäväni kokkapuun rikaamisen.\n\nIsäni näytti hyvin tyytyväiseltä kerrottuani hänelle, miten olin\nkuluttanut iltapäiväni, ja seuraavana päivänä, pukeuduttuani\npurjekangasvaatteisiin, sai Jack minut taasen huostaansa. Autoin häntä\nniin hyvin kuin osasin kuuttien ja taklauksen korjaamisessa. Muutamia\npäiviä myöhemmin työskentelin hänen kanssaan ylhäällä mastoissa, sillä\nisäni sanojen mukaan oli jokaisen kunnolliseksi merimieheksi aikovan\naloitettava alusta, ja vaikka olinkin kapteenin poika, oli minun\npistettävä käteni terva- ja rasvasankoon yhtä nöyrästi kuin muidenkin\nPetrelissä olevain poikain.\n\nVihdoinkin saatiin Petrelin kotiin tuoma lasti puretuksi, kansi\npuhdistettiin ja minut pantiin herra Hammondin johdolla opettelemaan,\nmiten lastiruuma oli täytettävä. Iltasella näytti isäni minulle Afrikan\nmatkalle hankkimiansa tavaroita selittäen, minkä arvoiset kaikki\nvaatteet, köydet ynnä muut tavarat olivat ja mihin ne vaihdettaisiin.\n\nKoitti sitten lopultakin päivä, jolloin ruumat oli täytetty, purjeet\npingoitettu, ja me olimme valmiit lähtemään merille. Isäni tilasi\nluotsin laivaan seuraavaksi aamuksi päästäksemme lähtemään, mutta\nonnettomuudeksi taittoi herra Hammond juuri sinä päivänä jalkansa, ja\nmiehen hankkiminen hänen sijaansa vei hieman aikaa. Isäni hyväksyi\nensimmäiseksi perämieheksi erään cornishilaisen Simson Pentlea-nimisen\nmiehen, jolla oli hyvät todistukset viimeisen laivansa kapteenilta ja\njoka kaikesta päättäen oli kokenut merimies. Hänen luonteensa oli\nkumminkin aivan erilainen kuin tuon avomielisen, aina hyvällä tuulella\nolevan herra Hammondin. Tämä uusi perämies oli vaitelias ja\nharvapuheinen mies, joka ei milloinkaan katsonut toista silmiin, mutta\nnäytti kumminkin huomaavan kaiken, mitä laivassa tapahtui. Kun hän\npuhui, tuntuivat hänen viekkaat silmänsä näkevän jokaisen sydämen\nsyvyyteen ja saavan selville jokaisen salaisimmatkin ajatukset.\n\nIsälläni ei ollut enää aikaa tiedustella herra Pentlean entisyyttä.\nTämä sanoi kaikkien muiden paperiensa olevan eräässä kaukaisessa\nCornwallin kylässä, johon oli niin huono postinkulku, ettei hän voinut\nollenkaan sanoa, milloin hän voisi saada ne käsiinsä. Koska hän ei\nollut purjehtinut Bristolista ennen, ei hän voinut hankkia suosituksia\ntästä kaupungista. Mutta kun hänen Afrikan rannikoille kulkevasta\n\"Liverpoolin Kuningattaresta\" saamansa paperit ilmoittivat hänen\ntäyttäneen kunnollisesti tehtävänsä parin vuoden aikana, takasivat\nhänen täydellisesti ymmärtävän noiden matkojen tarkoituksen ja\nilmaisivat hänen tuntevan kaikki Bight of Beninin ankkuripaikat, piti\nisäni itseään hyvin onnellisena, kun niin pian oli onnistunut saamaan\npätevän sijaisen Hammondille.\n\nLähtömme kestäessä ei tapahtunut mitään mainittavaa, ja vinha\nitätuuli vei meidät hyvää kyytiä Bristolin kanaalista Lundyn sivu\nAmiraalimatalikkojen takaiselle merelle. En tullut ollenkaan\nmerikipeäksi ja olin onnellinen katsellessani Petreliä, miten se kaikki\nlumivalkoiset purjeet levällään halkoi aaltoja sivuuttaen mennessään\nlukemattomia kalastaja- ja muita aluksia. Sen miehistöön kuuluminen\ntäytti minut ylpeydellä.\n\nJa Petrel oli todellakin sellainen alus, josta jokainen olisi voinut\nylpeillä. Ollakseen vain priki oli se sellaiseksi tavattoman suuri,\nsillä sen kantavuus oli kolmesataaviisikymmentä rekisteritonnia. Isäni\npiti sen aina niin hyvässä kunnossa, että sitä usein luultiin\nsotalaivaksi, mikä erehdys olikin aivan luonnollinen, kun muistetaan,\nettä sillä oli neljä kahdentoista naulan tykkiä kummallakin laidalla.\nMiehistöön kuuluivat isäni, kaksi perämiestä, Simon Pentlea, veljeni ja\nkuusitoista miestä etukannella. Niiden joukosta mainittakoon Jack\nAdams, jota sanottiin poosuksi, purjemestari Sam Peters, kokki musta\nBill, jonka isäni oli pelastanut monta vuotta sitten eräästä\nhaaksirikkoutuneesta orjalaivasta, kirvesmies Tom Sentall, minä ja\nmuudan toinen James Harris-niminen harjoittelija, jota me aina sanoimme\nJimmy Dudsiksi, ja stevartti, eräs musta, Sierra Leonesta kotoisin\noleva Augustin Warspite-niminen mies. Tuon nimen oli hän saanut erään\nsotalaivan mukaan, joka oli upottanut sen espanjalaisen orjalaivan,\njonka elävään lastiin hänkin oli kuulunut. Isäni sekä Ville ja Pentlea\nasuivat perässä olevassa kajuutassa. Sen edustalla oli väliseinällä\nlastiruumasta erotettu välikkö, jota sanottiin kaupaksi. Adams, Peters,\nSentall, Jimmy Duds ja minä säilytimme siellä arkkujamme, nukuimme ja\nsöimme siellä. Musta Bill ja Augustus olivat ripustaneet lepoverkkonsa\nisonmaston edustalla olevan suuren kannen alle, mutta kuumaan ilmastoon\ntultuamme muuttivat he nukkumaan tilavalle ja komealle keulakannelle.\nSen takapuolella oli pieni noin kymmenen jalan korkuinen puolikansi,\njoka upseereista oli hyvin käytännöllinen kuumaan ilmastoon\nsaavuttuamme. Paitsi noita paria pelastusvenettä oli meillä vielä kaksi\nkutteria ja soutuvene, ja kuten Bristolista kotoisin olevissa laivoissa\nyleensä, oli meilläkin kirjasto, jota säilytettiin eräässä kaapissa\nhuoneessamme. Sen hoidon uskoi isäni minulle. Laivamme oli siis\nvarustettu aivan eri tavalla kuin muut tavalliset kauppalaivat. Sinne\noli hankittu paljon pieniä mukavuuksia haihduttamaan miehistön Afrikan\nrannikolla lastia odottaessa tuntemaa ikävää ja lyhentämään\nyksitoikkoisia päiviä.\n\nKaikki miehet olivat kunnollisia bristolilaisia merimiehiä, eikä työtä\ntullut kenenkään osalle liiaksi, sillä jokainen mies kykeni täyttämään\nvelvollisuutensa. Ja vaikka minulla oli aivan samat työt kuin Jimmy\nDudsilla, minun oli nimittäin pakko vahdissa ollessani olla\ntähystämässä, kiinnittää ja aukaista ylimmäisiä purjeita, oli isälläni\nkumminkin aina tilaisuutta opettaa minulle nelikön käyttöä ja\npurjehdustaitoa.\n\n\n\n\nIII.\n\nVASTENMIELISIÄ UUTISIA.\n\n\nMatkallamme länsirannikolle ei tapahtunut mitään erikoista.\nSivuutettuamme Madeiran ja Teneriffan, ja Kap Verden ja Sierra Leonen\nhaihduttua näköpiiristämme ankkuroimme ensimmäisen kerran Solymahissa\nAfrikan rannikolla, johon isäni purki vähän tavaraa luottaen siihen,\nettä paikkakuntalaiset hankkisivat vaihtotavaran kokoon siksi, kunnes\npalaamme. Isäni sanoi noita päälliköitä, joiden kanssa hän teki kaupat,\nhyvin luotettaviksi, vaikka orjakauppiaat aiheuttivatkin heille monia\nikävyyksiä. Toiseksi ankkuroimispaikaksemme tuli Kap Mount, jossa oli\npahamaineisen orjakauppiaan, kapteeni Caillandin päämaja ja johon\ntulomme säikähdytti niin kovasti kahta siellä ankkurissa olevaa\nespanjalaista kuunaria, että ne heti, huomattuaan tulomme, nostivat\npurjeensa ja huilasivat tiehensä. Mutta nähtyään, ettemme ruvenneet\nahdistamaan niitä, käänsivät ne keulansa vastatuuleen, ja saatuaan\nselville Caillandin maalla olevista varustuksista annetut merkit, ettei\nmeitä tarvinnut pelätä, palasivat ne ankkuripaikoilleen meidän\nviereemme.\n\nOlin hyvin mielissäni saadessani nähdä oikeita orjalaivoja ja tutkia\nniitä tarkasti ja kauan kiikarillani. Ne olivat sangen kummallisia\nlaivoja, pitkiä ja matalia, ja vaikka niiden mustissa rungoissa ei\nnäkynytkään ollenkaan muita värejä, olivat ne hyvin siron näköiset, ja\nniiden mastot, piirut ja purjeet näyttivät olevan mitä parhaimmassa\nkunnossa. Katsoessa niitä olisi hyvinkin voinut ajatella niiden olevan\nmieluummin innostuneitten purjehtijain kelluvia asumuksia kuin\nmaailmassa esiintyvän mitä inhoittavimman kaupan välittäjiä.\n\nTarkastellessani niitä näin meitä lähinnä olevan kuunarin laskevan\nsoutuveneensä veteen ja miehitettynä tulevan laivamme sivulle. Muudan\nraitaiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut mies, joka oli\nkäärinyt punaisen silkkivyön pistooleineen ja tikareineen vyölleen,\nkiipesi kannellemme ja pyysi, murteellista englanninkieltä käyttäen,\npuhutella kapteeniamme. Isäni kysyttyä, mitä hän halusi, sanoi hän\ntulleensa kysymään, voisiko isäni luovuttaa heille muutamia\nvälttämättömiä elintarpeita heidän päällystöään varten täysipainoisia\nespanjalaisia kultarahoja vastaan. Isäni sanoi ensin, ettei hän\nhalunnut olla missään tekemisissä orjakauppiasten kanssa, mutta\nespanjalainen sanoi hänelle kysymyksen olevan pakosta, sillä ellei\nisäni suostuisi antamaan heille noita tavaroita vapaaehtoisesti, jossa\ntapauksessa hän saisi runsaan maksun, olisivat hänen laivansa Santa\nMaria ja Santiago tarpeeksi vahvat pakottamaan hänet myöntymään.\n\nKun isäni huomasi, että hän parhaiten suoriutuisi asiasta myöntymällä\ntoisen pyyntöön ja koettamalla ansaita niin hyvin kuin suinkin, jatkoi\nhän keskusteluaan tuon vastenmielisen vieraan kanssa annettuaan ensin\nkäskyn stevartille. Heidän siinä puhuessaan tuli Pentlea kokasta,\njossa hän oli ollut työskentelemässä, ja me hämmästyimme kaikki\nhuomatessamme, miten espanjalainen häntä katseli ja heti puhutteli\nhäntä omalla kielellään saaden myös samalla kielellä vastauksen.\n\n\"Halloo, herra Pentlea!\" huudahti isäni. \"Tunnetteko tämän henkilön ja\nosaatteko puhua espanjan kieltä?\"\n\n\"Kyllä, kapteeni. Muutamia vuosia sitten olin perämiehenä eräässä\nameriikkalaisessa kuunarissa, joka teki matkoja New Orleansin, Kuban ja\nMobilen välillä, ja espanjan kielen taito oli meille välttämätön.\nTutustuin tähän herra Camachoon Havannassa, ja puhuttelin häntä\nsittemmin monta kertaa sekä siellä että Santiagossa. Mutta silloin oli\nhän kunnon aluksessa, jolla ei ollut orjakaupasta aavistustakaan.\"\n\n\"Hyvä on! Mutta koska haluan olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin\norjakauppiasten kanssa ja voimatta mitään tällaisille vastenmielisille\nsattumille, niin ottakaa selville, koska nyt kerran ymmärrätte hänen\nkieltään, mitä hän haluaa, että suoriutuisimme kaupasta ja pääsisimme\nheistä erilleen niin pian kuin suinkin.\"\n\nCamacho ja Pentlea keskustelivat kauan viimeksimainitun kirjoittaessa\nmuistiin orjakauppiaan haluamat tavarat. Koska me voimme luopua niistä\nhelposti, käski isäni heti avata luukut, jotta ne saataisiin kannelle.\n\nLaskeuduin Jack Adamsin mukana ruumaan auttaakseni häntä laatikkojen ja\npaalujen kokoamisessa yhteen nippuun kannelle nostettavaksi. Kun olimme\npäässeet alas, sanoi hän minulle, saatuaan varmuuden, ettei puheemme\nenää kuuluisi mihinkään:\n\n\"Tiedän, ettei minun tehtäviini kuulu huomauttaminen upseerien\nkäytöksestä, mutta tuon espanjalaisen puhe perämiehellemme ei merkitse\nhyvää. Vaikka en osaakaan puhua espanjan kieltä, en ole sentään turhan\nvuoksi oleskellut Länsi-Intiassa ja Etelä-Ameriikassa. Ymmärrän\nnimittäin kuulemastani keskustelusta sanan sieltä ja toisen täältä, ja\nolen aivan varma, ettei tuo noiden molemminpuolinen pärpättäminen\nkoskenut ainoastaan näitä tavaroita. Niin paljon sain nytkin selville,\nettä hän kysyi, miten tämä meidän laivamme purjehtii, ja minne\noikeastaan olemme matkalla. Tuollaisia kysymyksiä voi tietysti ystävä\naina tehdä toiselle, mutta tuon espanjalaisen ei olisi tarvinnut\nkirjoittaa perämiehemme vastauksia muistiin ja saat ampua minut vaikka\nheti, elleivät nuo miehet tunne toisiansa paremmin kuin he ovat\ntuntevinaan.\"\n\n\"Mitä luulette heidän voivan meille? Luuletteko heidän aikovan hyökätä\nkimppuumme? Luullakseni pitävät tykkimme heidät loitolla meistä.\"\n\n\"Sellaista en pelkääkään. Cailland ei suvaitse mitään sellaista\npäämajansa lähettyvillä. Hän harjoittaa kyllä orjakauppaa, mutta muissa\nasioissa käyttäytyy hän aina kunniallisesti. Mutta kun ajattelemme,\nettä noilla kuunareilla on kummallakin pitkät kahdeksantoista naulaiset\ntykit, ehkäpä kaksineljättä naulaisetkin, voivat ne purjehtia meidän\ntykkiemme kantomatkan ulkopuolelle ja tehdä mitä haluavat. Luullakseni\neivät he halua pistää kaulaansa silmukkaan, mutta ikävyyksiä saavat he\nvarmasti aikaan ja mielipiteeni on, että heillä on sellainen\ntarkoituskin.\"\n\n\"Mitä meidän on tehtävä turvataksemme etumme?\"\n\n\"Luullakseni ei mitään erikoista. Sanokaa kumminkin isällenne, että hän\npitäisi silmänsä auki eikä luottaisi herra Pentleaan liiaksi.\"\n\n\"Hyvä, teen sen!\"\n\nSaimme pian nuo halutut tavarat kokoon ja Camacho palasi suuremmalla\nveneellä niitä noutamaan maksaen niiden hinnan noilla lupaamillaan\nkultarahoilla vähintäkään tinkimättä. Samaan aikaan saimme sellaisia\ntietoja maista, että isäni päätti olla tekemättä minkäänlaisia kauppoja\ntäällä, vaan päätti heti jatkaa matkaansa Kap Palmasiin. Sieltä oli\nhänen tarkoituksensa ottaa laivaansa alkuasukkaita, joita aina\nkäytetään Afrikan länsirannikolla suurien lastiveneiden soutajina ja\nmuissa valkoisille merimiehille sopimattomissa töissä, joissa he\nvoisivat loukkaantua tahi kokonaan menettää henkensä.\n\nNostimme ankkurin vähää ennen auringonlaskua ja levitimme laivapurjeet.\nOdottaessamme maatuulta, joka tavallisesti alkoi puhaltaa heti keskiyön\njälkeen, purjehdimme varovaisesti rannikkoa pitkin pysytellen tarpeeksi\nkaukana rannasta välttääksemme vaaroja. Kun aurinko nousi, näimme\nmetsäisen, tyrskyjen reunustaman Liberian tasavallan rannan, jolla\nalkuasukasten vaatimattomat kylät sekoittuivat merkityksellisempiin\npaikkoihin. Maatuuli tyyntyi pian kokonaan, ja me ajauduimme itäänpäin\nvirtaavain merivirtojen mukana, kunnes heti kymmeneltä merituuli alkoi\nvilkastua ja kuljetti meitä pian seitsemän solmun nopeudella, sillä\nolimme levittäneet heti kaikki raaka- ja tukipurjeemme.\n\nSitten kuin purjeet oli kääritty ja nuoritettu, kutsui isäni minut\nperäkannelle kuuntelemaan hänen tavanmukaista päivittäistä\npurjehdusopetustaan. Kerroin nyt hänelle, mitä Jack Adams oli sanonut\nminulle eilen Pentleasta ja Camachosta. Hän naurahti ensin sanoen Jack\nAdamsia vanhaksi epäluuloiseksi laivakoiraksi, mutta juuri kun hän oli\nennättänyt sen sanoa, tuli kokki peräkannelle kysymään isältäni,\nsaisiko hän tappaa sian, mutta nähtyään, ettei hänen tarvinnut pelätä\nkuuntelijoita lisäsi hän:\n\n\"Suokaa anteeksi, kapteeni Baldwin, mutta luullakseni on tuo Pentlea\nkiero mies. Kun olin tuossa orjalaivassa, oli Camacho sen perämiehenä,\nkäyttäytyen kuin raakimus, ja kun minä nyt näin hänen puhelevan\nPentlean kanssa, rupesin ajattelemaan ja muistinkin, että ollessamme\nankkurissa tuolla joella, josta minutkin ostettiin, Pentlea tuli\norjalaivaan melko usein puhuttelemaan päällystöä.\"\n\n\"Joutavia, mies!\" sanoi isäni. \"Uneksit varmaan. Tarkoitatko, että\nPentlea on orjakauppias?\"\n\n\"En voi sanoa sitä varmasti, mutta ollessamme Bristolissa, kun Pentlea\ntuli laivaan, luulin nähneeni hänet ennen jossakin, mutta vaikka\najattelinkin pääni ympäri, en voinut muistaa, missä, enkä senvuoksi\npuhunut mitään. Nyt kumminkin muistan hänen usein käyneen laivassamme.\"\n\n\"Hyvä on, Bill. Oletko puhunut muillekin tästä?\"\n\n\"En! Luulin menetteleväni oikein kertoessani sen vain teille. Jos\nolisin kertonut tämän muille, eivät he olisi voineet pitää suutaan\nkiinni, ja Pentlea olisi pian saanut selville, kuka noiden huhujen\nalkuunpanija olisi ollut.\"\n\n\"Oikein, Bill! Älä kerrokaan luulojasi muille. Ja Frank, muista sinäkin\nolla puhumatta tästä kenellekään, ei Villellekään, sillä aion kertoa\ntämän hänelle itse. Niin, Bill, saat tappaa sian. Luullakseni tapaamme\njonkun bristolilaisen laivan tänään ja mikään ei luullakseni maistu sen\npäälliköstä paremmalta kuin tuore englantilainen sianliha.\"\n\nBill poistui, ja pian ilmaisi sian äänekäs kirkuminen, että sen kurkku\noli katkaistu. Isäni sanoi luennon loppuneen ja käski minun hakea\nPentlean hänen puheilleen. Juoksin täyttämään käskyä ja tehtyäni sen ja\nvietyäni kirjani paikoilleen kiipesin etumaston ylimmäiselle raa'alle\nkatsomaan läheisyydessä olevaa rannikkoa, kalastajakanootteja ja pieniä\npurjealuksia, joista monet olivat tulleet aivan meidän viereemme. Näin\nkiikarillani selvästi alkuasukasten pyöreät ja huippukattoiset majat ja\nkeltaisella rantahiekalla kävelevät ihmiset. Hetken kuluttua kiintyi\nhuomioni muutamien ankkurissa olevien purjelaivain mastoihin ja\nraakoihin, ja minä huusin huomioni Villelle, joka työskenteli kannella.\n\nTultuamme lähemmäksi huomasin ne bristolilaisiksi purjelaivoiksi,\nsamanlaisiksi kuin meidän omakin laivamme oli. Kiinnitimme tukipurjeet\nja huippupurjeet, ja ankkuroimme juuri ensimmäisen tuulenpuolelle. Sen\nkapteeni tuli heti laivaamme ja ihastui suuresti saadessaan kimpun\nkirjeitä kotoa ja mustan Billin juuri äskettäin tappaman sian toisen\nreiden. Sitten kuin hän oli vastalahjaksi kertonut isälleni kaikki\nuutiset rannikolta, jatkoimme matkaamme jälleen pysähtyäksemme\nseuraavan viereen, ja koko iltapäivän sivuutimme me vain Bristolista\nkotoisin olevia kauppiaita, jotka siihen aikaan saivat uutisia\nEuroopasta vain jonkun oman paikkakuntansa laivan saapuessa sinne,\nellei joku orjakauppaa lopettamaan lähetetty eskaaderi ollut sattumalta\npoikennut tuomaan tuoreimpia uutisia.\n\nMinusta tuntui äärettömän mielenkiintoiselta katsella kaikkia noita\nankkuroituja prikejä, parkkeja ja muita laivoja, niiden levitettyjä\npäivänsuojia ja veneitä, joita alastomat neekerit kuljettivat,\nkuunnella noiden mustien murteellista englanninkieltä, jota he kaikki\npuhuivat ja joka, vaikka se nyt ei taida noudattaakaan Lindley Murrayn\nsääntöjä, on kumminkin ilmehikästä, nopeaa ja helposti ymmärrettävää.\n\nOlimme jo melkein lopettaneet postinjakomme siltä päivältä, kun näimme\nnoin neljän penikulman päässä meistä olevan suuren laivan ilmoittavan\nmerkkilipuilla tahtovansa keskustella kanssamme.\n\nEnnätettyämme noin neljännespenikulman vastatuuleen tuli sen vene\nluoksemme juuri kun aioimme laskea laivamme ajautumaan päästäksemme sen\nkanssa rinnan. Siinä ei ollut ainoatakaan valkoista miestä, vaan\nainoastaan neekereitä. Muudan kiipesi laivaamme köyttä myöten ja\ntultuaan isäni luokse sanoi hän:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra, mutta minulla on teille kirje Empressin\nkapteenilta. Kaikki sen valkoiset miehet ovat sairaita ja pari kolme on\njo kuollutkin. Elleivät he saa jotakin sopivaa lääkettä, kuolevat he\npian kaikki.\"\n\nIsäni repäisi kirjeen auki ja näki sen Liverpoolista kotoisin olevan\nEmpress-nimisen laivan kapteenin kirjoittamaksi. Siinä oli, että kaikki\nlaivan valkoiset miehet olivat sairastuneet kuumeeseen ja että päivää\nennen meidän tuloamme oli pari jo kuollutkin. Hän pyysi isää\nlähettämään jotakin lääkettä, jotta eloonjääneet voisivat pelastua.\n\nLuettuaan sen käski isäni heti kääntää laivan päästäksemme niin lähelle\nkuin suinkin Empressiä, ja vihdoin ankkuroimme sen viereen tuulen\npuolelle vähennettyämme purjeita. Valittuaan sitten lääkevarastostamme\nsopivat aineet läksi hän Empressiin katsomaan, voisiko hän jollakin\ntavalla auttaa sen sairasta miehistöä.\n\nHän palasi noin tunnin kuluttua ja kertoi sekä kapteenin että\nperämiesten olevan niin tietämättömiä rannikosta, että he olivat\nlaiminlyöneet melkein kaikki varovaisuustoimenpiteet, mutta koska\nlaivassa oli tarpeeksi neekereitä työhön, oli hän kehoittanut kapteenia\nnostamaan ankkurin ja risteilemään hitaasti vastatuuleen, joka pian\npuhaltaisi kuumeen laivasta. Hänen heille antamansa kiinankuori ajaisi\nvarmasti, sanoi hän, kuumeen melko pian laivan englantilaisesta\nmiehistöstä.\n\nNiin pian kuin isä oli tullut laivaan, käski hän levittää purjeet, ja\njätettyään Pentlean vahtiin kannelle käski hän Villen ja minut mukaansa\nkajuuttaan, koska hän sanoi haluavansa kertoa meille tarkemmin\nnäkemistään Empressillä.\n\nKun me olimme päässeet alas, sanoi hän heti: \"Poikani, haluan kertoa\nteille nyt, kun tämä kaikki on minulla vielä tuoreessa muistossa, tuon\nlaivan tilasta ja miten sellaista olisi voitu karttaa. Sen kapteeni on\nhyvin reipas nuori mies, mutta hän ei ole ennen milloinkaan ollut tällä\nrannikolla. Hän oli luullut voivansa menetellä täällä samoin kuin\nmuuallakin maailmassa, eikä ollut seurannutkaan laivan omistajien\nhänelle antamia määräyksiä. Kun hänen miehensä, tottumattomia kun\nolivat tähän ilmastoon, olivat sairastuneet kuumeeseen, oli hän\najatellut saada ne jälleen jaloilleen antamalla niille enemmän rommia\nkuin tavallisesti, ajattelematta ollenkaan sen voivan muuttaa asiat\npäinvastaisiksikin.\"\n\nSanottuaan sen selitti isämme meille tarkasti, miten laiva ja sen\nmiehistö oli pidettävä puhtaina, miten pakkasta ja yökastetta oli\nkartettava, sanalla sanoen, hän ilmaisi meille kaikki kolmenkymmenen\nvuoden kuluessa saamansa kokemukset Länsi-Afrikan rannikosta.\nLopetettuaan lisäsi hän vielä: \"Minulla on vielä muita ehkä\nmerkityksellisempiä asioita kerrottavana teille. Frank tietää jo osan\nniistä, koska hän kertoi minulle Jack Adamsin epäluuloista ja oli\nmyöskin täällä silloin, kun Bill kertoi minulle nähneensä Pentlean\nuseasti siinä laivassa, johon hänet oli ryöstetty synnyinmaastaan.\nPelkään, että meidän on pidettävä Pentleaa tarkasti silmällä, sillä\nvaikka en välitäkään suuresti, mitä Jack Adams on sanonut hänestä, enkä\nBillinkään puheista, että hän oli nähnyt Pentlean orjalaivassa, olen\nkumminkin suruissani sanoessani, että monet kauppalaivamme ovat\nliikesuhteissa espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa, vaikka ne\ntavallisesti hankkivatkin miehistön kaikkiin orjalaivoihin, jollaisen\npäällikkönä luulen nyt Pentleankin olleen. Sillä Empressin kapteeni\ntunsi hänet katsottuaan tänne kiikarilla ja kertoi minulle syyn, miksi\nPentlea oli matkustanut Liverpoolista. Hän ei ollut päässyt laivaan\nsiellä senvuoksi, että vaikka hän olikin tehnyt työnsä hyvin ollessaan\nentisessä laivassaan, oli siellä aina kierrellyt huhuja, että hän ennen\nsinne tulemistaan oli ollut orjakauppias. Siellä oli epäilty, että hän\noli ollut liikesuhteissa entisten yhtiötovereittensa kanssa\nvälittämällä heille tietoja missä englantilaiset sotalaivat milloinkin\noleskelivat, ja muutenkin olemalla heille jollakin tavalla hyödyksi.\nNyt en voi sanoa, miten paljon näissä huhuissa on totta, mutta koska me\nnyt olemme matkalla muutamiin pieniin paikkoihin, joissa ei\ntavallisesti ole muita purjelaivoja kuin orjakauppiaitten, on meidän\nvartioitava häntä tarkasti, ettei hän niiden avulla tee meille jotakin\nkepposta. En voi erottaa häntä vielä, ja jos voisinkin, ei voi saada\nketään häneen sijaansa, joten teidän on autettava minua vahtimaan häntä\ntarkasti. Ja muistakaa, ettette puhu sanaakaan tästä kenellekään, ei\nJack Adamsille eikä Billyllekään.\"\n\n\"Kyllä isä!\" vastasimme molemmat heti, ja sanottuamme hyvää yötä\npoistuimme mennäksemme nukkumaan lepoverkkoihimme.\n\n\n\n\nIV.\n\nVARKAUS JA PAKO.\n\n\nTuulet ja virrat suosivat meitä niin, että saavuimme Kap Palmasiin\nhyvin pian saadaksemme nuo neekerit laivaamme. Prikin tulo, isäni lippu\nliehuen iloisesti mastossa, oli sellainen merkki, että koko laivan\nympärystä oli pian täynnä neekerien kanootteja siinä toivossa, että\nniiden omistajat hyväksyttäisiin laivaamme työmiehiksi. Ihmettelin\nkovasti nähdessäni, miten nuo pienet ja kapeat veneet suoriutuivat\nkaatumatta rantatyrskyistä, jotka näyttivät hyvin vaarallisilta. Oli\nomituisen näköistä katsella, miten nuo mustat miehet ohjailivat ohuita\nveneitään. Ponnistaessaan päästäkseen lähellemme kaatui monta venettä,\nmutta niiden omistajat keikauttivat ne heti jälleen kohdalleen\ntyhjentäen niistä veden ja koko ajan huutaen olevansa kunnon miehiä ja\nsoimaten kaikkia ennen heitä laivaan päässeitä roistoiksi, varkaiksi ja\nneekereiksi, pitäen tuota viimeistä sanaa kaikkein pahimpana\nhaukkumasanana, millä he voivat ilmaista halveksumisensa.\n\nHe kiipesivät heti yläkannelle huutaen, riehuen ja hakien vanhoja\ntuttujaan miehistön joukosta ja kerjäten mustalta Billiltä kaikenlaisia\njätteitä. Kun isäni huomasi miesten joukossa erään, joka oli\npurjehtinut hänen kanssaan ennen, kutsui hän miehen luokseen ja kysyi,\nmissä hänen vanha poosunsa Paistinpannu oli.\n\n\"Paistinpannu on matkustanut sisämaahan vähäksi aikaa, herra.\"\n\n\"Miksi hän matkusti juuri silloin, kun Petrelin piti saapua?\"\n\n\"Ah, hän ei tiennyt Petrelin tulosta, mutta parin kolmen tunnin\nkuluttua saa hän sen nyt kuulla.\"\n\n\"Mutta parissa kolmessa tunnissa varastavat nuo miehet laivani\ntyhjäksi.\"\n\n\"Huomaan, ettette pidä sellaisesta. Mutta ennenkuin Paistinpannu\nennättää saapua työnjohtajaksenne, voitte käyttää minua sillä aikaa\nsiihen toimeen.\"\n\n\"Sinuako, Olutpullo? Miehet eivät tottele sinua.\"\n\n\"Hyvin mahdollista herra, etten kykene estämään varkauksia, mutta\nPaistinpannun veli, Halkaisija, kykenee kyllä poosuksi. Hän on hyvä\npuhumaan ja voi estää varkaudet heti.\"\n\n\"No hyvä. Kutsu tuo Halkaisija tänne. Missä hän on?\"\n\n\"Tuolla kanootissa\", vastasi Olutpullo hypäten samalla mereen ja uiden\nerään kanootin luo, jonka keskellä eräs solakka neekeri istui kahden\nmuun neekerin kuljettaessa venettä eteenpäin.\n\nNiin pian kuin Olutpullo oli ilmoittanut tuolle miehelle, että kapteeni\nhaluaa puhutella häntä, soudatti hän veneensä laivan sivulle, tarttui\nankkuriketjuun ja heilautettuaan itsensä verkon yli tuli isäni luo\nottaen päästään melko korkean ja pahasti rypistyneen hatun, joka oli\nhänen ainoa vaatetuksensa lukuunottamatta vyötäreiden ympärille\nkäärittyä huivia, ja sanoi:\n\n\"Huomenta, kapteeni, mitä haluatte?\"\n\n\"Miksi ei teidän veljenne ole saapuvilla? Tiedättehän, etten suvaitse\nvarkauksia laivassani, ja useimmat teikäläiset ovat varkaita.\"\n\n\"Paistinpannu meni hakemaan hunajaa maaseudulta. Kun näin teidän\nlippunne, lähetin erään pojan viemään hänelle sanaa, että Petrel on\nsaapunut.\"\n\n\"Hyvä! Käskekää nyt noiden miesten olla siivosti. Ajakaa kaikki muut\npois, paitsi Paistinpannun ja teidän omat miehenne.\"\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi Halkaisija, ja kutsuttuaan Olutpullon ja\nmuutamia muita miehiä avukseen ajoi hän kaikki liiat neekerit\nveneisiin, joissa ne seurasivat laivaa, kunnes se ankkuroi.\n\nHalkaisijan miehet kiinnittivät purjeet, rassasivat raa'at nelikulmaan\nja selvittivät köydet nippuihin, ja juuri kun he olivat lopettaneet,\nilmestyi Paistinpannu itsekin laivaan. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen\njuhla-asuun voidakseen esiintyä arvonsa mukaisesti. Korkea, riikinkukon\nsulilla koristettu hattu oli ylpeästi kallellaan, raitainen paita ja\nmerimieshousut olivat moitteettomat, ja kaulan ympärille kiedotusta\nmessinkiketjusta riippuva levy kirjoituksineen \"Kapteeni Baldwinin\nneekerien päällikkö Paistinpannu\" näytti ylpistyttävän häntä\nhirveästi.\n\n\"Päivää, Paistinpannu!\" sanoi isäni. \"Miksi et ollut paikoillasi laivan\ntullessa?\"\n\n\"Olen pahoillani, herra, mutta minulla on tuolla maalla moni tila ja\nkolme vaimoa, jotka valmistavat paljon makeata ruokaa.\"\n\n\"Vai niin. Kutsu nyt miehesi laivaan, että saan valita niistä\nkelvollisimmat.\"\n\n\"Hyvä; näin, että teillä on kaksi tyrskyvenettä. Niihin tarvitaan\nkymmenen miestä kumpaankin ja työnjohtajat -- yhteensä siis\nkaksikymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa veneitä varten. Sitten\ntarvitsen vielä kymmenen miestä laivaan ja kolme kokkia.\"\n\n\"No olkoon! Otan kolmekymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa, mutta\nsinun on järjestettävä, että miehet keittävät itse ruokansa.\"\n\n\"Hyvä on! -- Kuulehan, Märssyraaka, valitse sinä kymmenen miestä, ja\nsinä, Billy Barlon, myöskin kymmenen. Minä valitsen sitten loput.\"\n\nPaistinpannu sai pian molempine työnjohtajineen nuo kolmekymmentä\nmiestä valituiksi ja järjestetyiksi kannelle. Isäni käski minun\nkirjoittaa miesten nimet muistiin, sitten kuin hän oli ne tarkastanut\nja saanut varmuuden, etteivät ne sairastaneet mitään tarttuvaa tautia.\n\nLukija voinee jo tähän asti kuulemistaan nimistä päättää, miten\nhullunkurinen tuosta nimiluettelosta tuli. Miesten joukossa olivat\nensimmäiset Märssyraaka ja Billy Barlon, nuo molemmat poosut ja\ntyrskyveneiden tulevat ohjaajat, sitten vanha tuttavamme Olutpullo,\nKaksi Lyöntiä, Billy Pöljä, Liverpoolin Jaakko, Bristolin Tomi,\nSunnuntai, Meksikon Jussi ja Pieni Billy, joka oli melkein seitsemän\njalan pituinen. Niin pian kuin heidät oli valittu ja nimet kirjoitettu\nmuistiin, alkoivat he työskennellä, ja Halkaisija poistui laivasta\nsaatuaan pienen lahjan ja lasillisen rommia.\n\nNuo molemmat tyrskyveneet nostettiin niitä varten rikattuihin\ntaavetteihin. Laivan keskiosan ja päivänsuojan harjanuorien toiselle\npuolelle levitettiin myöskin päivänsuoja, ja pian esiintyi Petrel\ntäydellisessä afrikkalaisessa asussaan. Tavaraluukkujen kummallakin\npuolella olevat terikat pantiin kuntoon kuormittamista ja purkamista\nvarten, ja Paistinpannun vene kiinnitettiin keulaan ankkuriketjun\nalapuolelle.\n\nNeekerit valmistivat keittopaikan itselleen eräästä suuresta ja\nmatalasta hiekkaa täynnä olevasta laatikosta, johon he voivat sytyttää\ntulen keittääksensä riisinsä, joka oli heidän pääruokansa. Sen lisäksi\nsaivat he vielä keksiä ja pienet määrät suolattua kalaa ja sianlihaa,\njoita oli otettu laivaan erikoisesti heitä varten.\n\nNiinpian kuin kaikki oli saatu järjestykseen ja neekerit jaettu\nvahteihin, nostimme ankkurin purjehtiaksemme Whydahiin, seuraavaan\nmääräpaikkaamme, jonne saavuimmekin mitään sen kummempaa tapahtumatta.\n\nMiehistön englantilaisen osan tehtäväksi jäi nyt pääasiallisesti\npurjeiden hoito ja kaikki muutkin helpot työt. Paitsi noita töitä\nsaivat he pitää perää ja luodata, missä työssä joku neekeri aina auttoi\nluotaajaa, kiskoen luodin aina laivaan, sen jälkeen kuin toinen oli sen\nheittänyt.\n\nWhydahiin oli ennen meitä saapunut neljä tahi viisi laivaa, joiden\njoukossa oli eräs Länsi-Afrikan eskaaderiin kuuluva priki. Heti kun\nolimme ankkuroineet, läksi isäni maihin toisella tyrskyveneellä, jota\nMärssyraaka ohjasi tapaamaan asioimiston hoitajaa, jonka kanssa hän oli\nliikesuhteissa. Ville ja minä saimme jäädä laivaan valitsemaan\ntullimaksuksi Dahomeyn kuninkaalle meneviä tavaroita sekä erottamaan\nsopivimmat lahjat Whydahin päällikölle.\n\nNoin puoli tuntia isäni lähdön jälkeen käski Pentlea miehittää\ntoisenkin tyrskyveneen sanoen lähtevänsä myöskin maihin. Tämä\nhämmästytti Villeä kovasti, sillä hän liesi, että isäni piti hyvin\ntärkeänä ensimmäisen perämiehen oloa laivassa silloin kun hän itse oli\nmaissa. Ville uskalsikin senvuoksi huomauttaa siitä Pentlealle, joka\nmyönsi Villen olevan oikeassa, mutta koska hänellä oli tärkeätä asiaa\nmaihin, oli kapteeni luvannut hänen käväistä siellä.\n\nVille ei tietysti voinut sanoa enää mitään, vaan palasi huoneeseemme,\njossa muutamista avatuista tavarapaaluista valitsimme erilaisia\nvaatekappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja rannikon päällikölle. Jack\nAdams, joka oli tullut meitä auttamaan, sanoi kuultuaan tapahtumasta:\n\n\"En ymmärrä tätä ollenkaan, sillä kapteeni Baldwin ei ole ennen\nmilloinkaan luvannut perämiehen poistua laivasta sillä aikaa kuin hän\nitse on maissa ja erittäinkin Whydahin laisessa paikassa.\"\n\n\"Tiedän sen, Jack\", sanoi Ville, \"mutta mitä minä voin tehdä, sillä\nkapteenin ollessa poissa laivasta on minun toteltava Pentlean\nmääräyksiä.\"\n\n\"Aivan oikein, mutta tehän voitte lähettää kirjeen kapteenille.\"\n\n\"Sen voin todellakin tehdä.\"\n\nHän lähti heti kajuuttaan kirjoittaakseen kirjeen isällemme, mutta\nnähdessään Villen menevän sinne Pentlea kiiruhti sanomaan: \"Mitä teillä\non siellä tekemistä, menkää työhönne!\" Ja vähän myöhemmin lähetti hän\nVillen ja minut mastojen ylimmäisille raaoille tarkastamaan sen\nrikausta, kestäisikö se vielä, kuten hän sanoi.\n\nOllessamme tuolla ylhäällä laskeutui hän veneeseen, johon hän oli\nantanut sijoittaa neljä paalua kallisarvoisia vaatteita, ja soudatti\nitsensä maihin aivan eri taholle kuin missä tuo varastopaikka oli,\nmihin isäni oli mennyt.\n\nNiin pian kuin olimme kadottaneet hänet näkyvistämme laskeuduimme\nkannelle ja menimme kajuutalle, mutta sen ovi olikin lukittu. Lähetimme\nsanan stevartti Warspitelle, joka kertoi Pentlean lähettäneen hänet\nkeulaan, kun hän oli tullut kysymään, haluaisiko Pentlea jotakin ennen\nmaihin lähtöään.\n\nEmme ymmärtäneet oikein miten menetellä, sillä Pentlea oli varmasti\nottanut kajuutan avaimen mukaansa, ja kuten olimme huomanneet, ei hänen\naikomuksensa ollut ollenkaan mennä tapaamaan isäämme. Ahdingossamme\nkutsuimme Jack Adamsin ja Sam Peterin luoksemme neuvottelemaan ja\nhetkisen tuumailtuamme päätimme, että minä laskeutuisin köyttä myöten\nlaivan peräpuolelle ja koettaisin ikkunoista katselemalla saada\nselville, mitä kajuutassa oli tapahtunut. Kurkistaessani sisään\nhuomasin, että kaikkien hyttien ovet olivat lukossa, mutta kajuutassa\nolevat arkut oli nähtävästi avattu ja tutkittu.\n\nKoetin tunkeutua sisään eräästä ikkunasta, mutta huomattuani olevani\nliian suuri mahtuakseni siitä käskin Villen hinata minut jälleen\nkannelle, ja päästyäni sinne ilmoitin tutkimukseni tulokset.\nAjattelimme nyt olevan parasta särkeä kajuutan ovi, ja sitten kuin\nkirvesmies Stentall oli hakenut työvälineensä, pääsimme pian sisään\nhuoneeseen, jossa oli paljon suurempi sekamelska kuin ikkunasta olin\nvoinut nähdä.\n\nKaikki arkut ja lokerot oli avattu ja niiden sisältö oli levitetty\npitkin lattiaa. Muudan laatikko, jossa isäni säilytti rahojaan ja\npapereitaan, oli myöskin tyhjennetty ja sisältö varastettu.\n\n\"Miten saan nyt ilmoitetuksi tämän isälle?\" sanoi Ville, \"tuo roisto on\nvarastanut tavaramme, ja koska molemmat tyrskyveneemme ovat poissa,\nemme pääse maihinkaan.\"\n\n\"Pääsemmepäs, herra!\" sanoi Sam Peters. \"Onhan täällä vielä\nPaistinpannun kanootti, ja hän pääsee kyllä sillä maihin viedäkseen\nkirjeen isällenne.\"\n\n\"Niin, tuotapa en tullut ajatelleeksikaan. Kutsukaa Paistinpannu\ntänne!\"\n\nKun Paistinpannu tuli ja huomasi kajuutassa vallitsevan sekamelskan,\nsanoi hän:\n\n\"Tuo perämies näyttää olevankin aivan sellainen roisto kuin olen aina\najatellutkin hänen olevan.\"\n\n\"Sille emme nyt enää mitään mahda, Paistinpannu\", sanoi Ville. \"Mutta\nnyt on teidän heti lähdettävä viemään kirjettä kapteenille.\"\n\nPaistinpannu riensi heti kannelle, ja sillä aikaa kuin Ville kirjoitti\nkirjettä, laski hän kanoottinsa mereen, |a ottaen Olutpullon\ntoverikseen läksi hän viemään isällemme sanaa Pentlean karkaamisesta ja\nhänen varkauksistaan.\n\nOlimme määränneet, että Pentleaa oli vahdittava mastojen nokista, ja\nsiihen toimeen pantujen neekerien terävät silmät näkivät, että hän\npäästyään maihin meni suoraan erääseen suureen taloon, jonka\nlipputangossa liehui Portugalin lippu. Tyrskyvene oli vedetty maalle,\neikä huomattu mitään merkkiä, että hän olisi aikonut palata laivaan\njälleen.\n\nNiin pian kuin Paistinpannu oli lähtenyt, aloimme järjestää tavaroita\nja huomasimme melkein heti, että Pentlea paitsi varkauksiaan oli tehnyt\nvielä muutakin pahaa, sillä laivan kronomeetteri ja ilmapuntari olivat\nmolemmat särjetyt. Sitäpaitsi oli hän vienyt mennessään Camacholta\nsaadut kultarahat ja suuren summan englantilaisia puntia, joita isäni\noli säilyttänyt laatikossaan.\n\n\"Toivon, että saamme hänet kiinni\", sanoin minä.\n\n\"Emme mitenkään!\" sanoi Sam Peters. \"Tuo talo, johon hän meni, on oikea\norjakauppiasten majapaikka, ja hän on jo kaukana matkalla Lagosiin tahi\nPorto Novoon, ennenkuin kapteeni saa paikkakunnan päällikön lähettämään\nmiehensä häntä kiinniottamaan.\"\n\n\"Mitä meidän sitten on tehtävä, Ville?\" kysyin minä.\n\n\"Ei mitään muuta kuin koetettava saada nämä tavarat jälleen\njärjestykseen ja sitten jatkaa tuota työtämme, johon olimme syventyneet\nennen tuon roiston karkaamista. Katsohan, hän on murtanut auki minunkin\nlaatikkoni ja varastanut kelloni ja kaikki vähät rahani, jotka olin\nsaanut kootuiksi.\"\n\n\"Hän on varmaankin heilunut hirveästi, sillä hänellä oli korkeintaan\nkymmenen minuuttia käytettävänään.\"\n\nKäskimme Warspiten tulla järjestämään kajuutan ja palasimme\nhuoneeseemme huomataksemme, että nuo neljä veneeseen laskettua paalua\nsisälsivätkin kallisarvoisia silkkikankaita, jotka oli tarkoitettu\nlahjoiksi suurille päälliköille. Ne oli tuotu huoneeseen sitä varten,\nettä saisimme valita niistä sopivia kappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja\npaikkakunnan päällikölle.\n\nJack Adams ja Sam Peters tulivat luoksemme ja sanoivat luulleensa\nmeidän voivan estää Pentlean lähdön. Mutta kun se ei ollut tapahtunut,\noli heidän ollut pakko totella hänen määräyksiään.\n\n\"Kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa\", sanoi veljeni. \"En\nminäkään olisi voinut poistua vastoin perämiehen tahtoa, eikä kukaan\nmeistä voinut aavistaakaan, mitä hän kajuutassa hommasi!\"\n\nKeskustellessamme Pentlean paosta ja järjestäessämme vaatteita isämme\nmeille antaman luettelon mukaan tuli Warspite juosten huoneeseemme\ntuoden muassaan pari pientä muistikirjaa, jotka hän sanoi löytäneensä\nPentlean hytistä. Niihin oli kirjoitettu muistiin kaikissa Gaboonin ja\nKongon lahdissa ja joissa olevat ankkuripaikat ja luettelot orjista,\njoita oli otettu laivaan eri paikoista.\n\n\"Ah, tuo mies on todellakin oikea orjakauppias! Tähän kirjaan on\nmerkitty kaikkien laivojen ja niiden kapteenien nimet. Tällä sivulla on\nluettelo kaikista eskaaderin laivoista. Siinä ilmoitetaan, mitkä ovat\nhöyrylaivoja ja mitkä purjehtivat parhaiten hankatuulessa, ja tässä on\ntäydellinen kuvaus Petrelistä ja selostus, missä kaikissa paikoissa\naiomme käydä.\"\n\nVillen selaillessa kirjasten sivuja katsoin hänen olkansa yli ja\ntotesin näiden muistiinpanojen olevan Pentlean tekemiä. Hän oli\nmerkinnyt, mihin meidän laivaamme voitaisiin käyttää, huomauttaen muun\nmuassa, että siihen voidaan helposti sijoittaa kaksisataaviisikymmentä\norjaa.\n\n\"Mitä? Oliko hänen tarkoituksensa saada se haltuunsa?\"\n\n\"Kukapa sen tietää\", sanoi Sam Peters. \"Mutta varoitettu\non jo valmiiksi asestettu, eivätkä luullakseni hänenlaisensa\nespanjalaisroistot kykene anastamaankaan bristolilaisten miesten\nmiehittämää bristolilaisprikiä.\"\n\n\"Teidän on kumminkin pidettävä suunne kiinni tästä asiasta, ja jos minä\nsaan kuulla, että te, Warspite, olette puhunut tästä, lähetän teidät\ntyöskentelemään neekerien loukkoon\", sanoi veljeni.\n\nJuuri kun hän sai sen sanotuksi, huusi tähystäjä kapteenin tulevan, ja\nme olimme hyvin iloiset ajatellessamme, että hän pian saapuisi\nluoksemme ja voisi itse päättää, mihin toimenpiteisiin olisi\nryhdyttävä.\n\n\n\n\nV.\n\nMAISSA KÄYNTI.\n\n\nNiin pian kuin isäni oli tullut laivaan sanoi hän: \"Mitä tämä tällainen\nmerkitsee? Mihin Pentlea läksi ja mitä tämä sinun kirjeesi oikein\ntarkoittaa?\"\n\nKerroimme hänelle heti, miten Simon Pentlea oli lähtenyt ja missä\nkunnossa kajuutta oli ollut meidän murtauduttua sinne. Tarkastettuaan\npaikat sanoi hän, että olisi voinut käydä paljon huonommastikin, sillä\nlukuunottamatta noita Camachon antamia rahoja ja noin viittäkymmentä\npuntaa, jotka perämies oli varastanut, ei hän ollut löytänyt paikkaa,\njossa isäni säilytti muita rahojaan, korallejaan ja viidensadan punnan\narvoista helmivarastoaan. Laskettuaan yhteen kaiken varastetun tavaran\narvon lukuunottaen rahatkin nousi hänen kärsimänsä vahinko noin\nkahteensataan puntaan. Mutta kronometerin ja ilmapuntarin särkeminen\noli hänen mielestään paljon vakavampi asia, eikä hän ymmärtänyt, miten\nhän saisi ne uusituiksi. Koska yö alkoi jo pimetä, emme voineet päästä\npäällikön puheille ennen aamua, ja senvuoksi oli hyvin luultavaa, että\nPentlea pudistaisi tomun jaloistaan ennen sitä. Emme nimittäin voineet\ntoivoakaan saavamme minkäänlaista apua hänen ystäviltään, jotka olivat\nitsekin orjakauppiaita.\n\nEmme siis voineet muuta tehdä kuin järjestää kajuutan ja odottaa aamua.\nIsäni aikoi silloin jälleen lähteä maihin ja ottaa minut mukaansa\nkirjoittamaan muistiin kaikki hänen myymänsä tavarat ja ne, joihin hän\nne suostui vaihtamaan.\n\nIhastuin suuresti päästessäni mukaan ja pukeuduin parhaisiin valkoisiin\nvaatteihini. Laskeutuessani veneeseen sanoi toisen veneen perämies,\nMärssyraaka, minulle: \"Herra, luullakseni saamme vettä venheeseemme ja\nvalkoinen pukunne menee pilalle.\" Nousin jälleen kannelle hakemaan\nöljytakkiani, jonka aioin pukea ylleni, mutta veljeni Ville esti sen\nkäskien minun vain heittää sen hartioilleni, että voisin vapautua siitä\nheti, jos vene sattuisi kaatumaan.\n\nErottuamme laivasta istuutuivat neekerit veneen pohjalle lähelle\nlaitoja ja katsoivat eteenpäin meloessaan venettä. Työskennellessään\nrupesivat he ajankulukseen laulamaan jotakin hurjaa laulua, johon\nMärssyraaka, seisoessaan perässä ja ohjatessaan venettä yhdellä\nairolla, lauloi yksinlauluosat, jos nyt tuota mölyämistä voitiin sanoa\nlauluksi, sillä sellaiselta se ei ainakaan englantilaisen mielestä\ntuntunut.\n\nHe meloivat niin voimakkaasti, että veneemme oikein ratisi, ja näytti\naivan lentävän lasimaisilla aalloilla, jotka vyöryivät rantaa kohden.\nLuulin pääsevämme sinne minuutissa tahi parissa. Äkkiä käski\nMärssyraaka miesten lopettaa melomisensa ja isäni sanoi: \"Nyt,\npoikaseni, on sinun istuttava niin hiljaa kuin suinkin, ja jos vene\nsattuu kaatumaan, on sinun heti koetettava päästä siitä niin etäälle\nkuin suinkin ja sitten turvauduttava neekereihin, jotka vievät sinut\nvarmasti ja turvallisesti maihin.\"\n\nSilloin ymmärsin ensimmäisen kerran todella, että tyrskyjen halki\nkulkeminen oli kuin olikin vaarallista. Vaikka olin kuullutkin\nkaikenlaisia merimiesjuttuja tyrskyissä kaatuneista veneistä ja niille\nsattuneista tapaturmista ja olin toivonut, kuten pojat tavallisesti\ntoivovat pääsevänsä seikkailuihin, että saisin olla mukana jossakin\nsellaisessa tapauksessa voidakseni näyttää urhoollisuuttani, en ollut\nkumminkaan aavistanut, että nuo toiveeni täyttyisivät näin pian. Kun\nnäin edessämme olevat korkeat aallot ja kuulin niiden pauhun, kun ne\nsyöksyivät rantaa vasten, aloin toivoa jotakin toista sijaani\nosoittamaan rohkeutta tällaisessa leikissä.\n\nIstuin hiljaa, kuten isäni oli käskenyt, ja katselin Märssyraakaa, joka\nhuolellisesti tarkasteli noita päällemme hyökkääviä vuorenkorkuisia\naaltoja. Ne näyttivät voivan täyttää veneemme silmänräpäyksessä\nvaahtoavalla vedellään. Miehet meloivat jälleen tyynesti eteenpäin,\nmutta pysähdyttivät veneen äkkiä, kuultuaan Märssyraa'an lyhyen\nkomennon, ja kun me samalla kohosimme erään suuren aallon harjalle,\nvetäisivät he melansa vedestä valmistautuen melomaan kuin henkensä\npuolesta oikean hetken tultua.\n\nEteemme avautui syvä kuilu ja veneemme näytti liukuvan taaksepäin\naallosta, joka ryskyen ja vaahdoten syöksyi tuohon kuoppaan. Silloin\npistivät miehet melansa veteen ja me kiisimme eteenpäin pikajunan\nvauhdilla veden kuohuessa valkoisena vaahtona ympärillämme ja\nMärssyraa'an koettaessa pitää airollaan venettämme suorassa. Vähitellen\npääsi tuo kuohuva vesi etääntymään meistä ja toinen mahtava aalto\nkohosi uhkaavasti takanamme. Pysähdyimme jälleen antaaksemme sen mennä\nsivu ennen sen harjan kouristumista ja muuttumista vaahdoksi.\nOnnistuimme aikomuksessamme, ja jälleen kuului tuo äskeinen pauhu, ja\ntuulispään tapainen vauhtimme uudistui. Unhotin vähitellen kaiken\npelkoni, sillä veneen ja veden liikkeet sekä toisiaan äärimmäisiin\nponnistuksiin kehoittavien miesten huudot hurmasivat minut kokonaan.\nToivoin lopulta, että tyrskyt, joiden läpi meidän oli kuljettava,\nolisivat olleet viisi kertaa leveämmät ja olin pahoillani, kun me\nvihdoinkin pääsimme maihin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun veneen köli koski pohjaan, nakkasivat\nneekerit melansa veneeseen ja hypättyään veteen ja tartuttuaan veneen\nlaitoihin vetäisivät sen kauas rannalle, minne aallot eivät enää\nylettyneet.\n\nIsäni, joka ei ollut kääntänyt katsettaan minusta tyrskyjen halki\ntullessamme, sanoi: \"Nyt se on tehty, poikaseni. Millaiselta sinusta\nAfrikan ranta nyt tuntuu?\"\n\n\"Isä, tuo oli suurenmoista! En muista kokeneeni mitään niin mukavaa\nkuin tuo äskeinen aaltojen harjoilla liukuminen oli.\"\n\n\"Niin, mukavalta se kyllä tuntuu, mutta se on vaarallista. Nyt on\nmeidän kumminkin kiiruhdettava saadaksemme tuon Pentlea-roiston vielä\nkäsiimme. Käske sinä, Märssyraaka, neljä miestä viemään nämä tavarat\",\nisäni viittasi muutamiin näytepaaluihin, \"herra Macarthyn taloon ja\nlähetä pari miestä sanomaan Billy Barlowille, että hän tuo veneensä\ntänne tämän toisen veneemme viereen. Tulkaa sitten molemmat luokseni\ntuonne taloon.\"\n\nWhydahin ranta oli minusta hyvin kummallisen näköinen. Siellä oli\nkaikkien noiden satamassa olevien erilaisten laivojen veneitä tuomassa\nja noutamassa tavaroita, siat ja kalkkunat telmivät liassa ja\nkaikenlaisissa jätteissä, suuret orjalaumat työskentelivät\nalkuasukasvirkailijoiden johdolla, Dahomeyn kuninkaan sotilaat\nkävelivät sinne tänne piilukkoisine pyssyineen ja pienillä vireillä\nponyilla ratsastavat valkoiset ja mustat miehet kiiruhtivat asioilleen.\nEurooppalaisten kauppiaitten suuret varastohuoneet aidattuine\npihoineen, orjakauppiasten suuret parakit ja alkuasukasten kylä, joka\noli todellinen kaikensuuruisten ja -lajisten majain sekasotku, josta\npäällikköjen ja muiden kuuluisain miesten asunnot erottuivat kuin\nsotalaivasto kalastajalaivastosta, muodostivat yhdessä niin väririkkaan\ntaulun, etten ollut sellaisesta voinut uneksiakaan, saati sitten\nsellaista ennen nähnyt.\n\nSaavuimme hetken kuluttua herra Macarthyn taloon ja noustuamme\nporraskäytävää myöten suurelle parvekkeelle tapasimme siellä valkoiseen\npukuun pukeutuneen omistajan, joka juuri antoi määräyksiä muutamille\napulaisilleen, jotka hän kumminkin lähetti heti pois nähtyään meidät.\n\n\"Hyvää huomenta, kapteeni Baldwin, onko tuo nuorukainen poikanne?\"\n\nIsäni vastasi hänen tervehdykseensä ja kysyi sitten, oliko hän saanut\nmitään uutisia Pentleasta.\n\n\"En vielä\", vastasi hän. \"Olen lähettänyt miehiä koettamaan, saisivatko\nhe tietoja hänestä Souzan kaupasta, jonne hän on mennyt, mutta siellä\novat järjestään kaikki sellaisia roistoja, etteivät he halua sanoa\nmitään. Siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, kun he hyökkäsivät tämän\nvarastoni kimppuun, ja minulla oli täysi työ puolustaessani\nomaisuuttani. Päällikkö on tuominnut heidät maksamaan minulle\nviisisataa naulaa palmuöljyä, mutta varmasti en saa milloinkaan\ntippaakaan heiltä. Olen lähettänyt sanan päällikölle ja hän tulee tänne\npäivän kuluessa. Oletteko ilmoittanut tapauksen sotalaivan\nkapteenille?\"\n\n\"En! Voisiko hän mitenkään auttaa minua?\"\n\n\"Tosin hän ei voi lähettää miehiä ajamaan takaa varasta. Mutta\ntoivoakseni tulee kapteeni ja muutamia upseereita seuraamaan teidän\nkeskusteluanne päällikön kanssa. Koetan saada ne lupaamaan enemmän kuin\nvaatimaan, mutta miten ne sitten täyttävät lupauksensa, en voi mennä\ntakaamaan.\"\n\n\"Hyvä on! Kirjoitan kirjeen ja lähetän sen laivaan. Miksi tuota\nkapteenia sanotaan ja mikä on laivan nimi?\"\n\n\"Laivan nimi on Rover ja kapteenia sanotaan Howardiksi.\"\n\n\"No silloinhan asia on selvä. Saanko kynän, paperia ja mustetta, niin\nkirjoitan heti ja Frank saa mennä viemään sen perille.\"\n\n\"Miksi ette mene itse?\"\n\n\"En halua menettää mitään tilaisuutta kaupantekoon, ja päällikköhän voi\nsaapua tänne sillä aikaa kuin olen poissa.\"\n\n\"No onhan tuo niinkin. Muistakaa kumminkin pyytää anteeksi, ettette\ntule itse.\"\n\n\"Tietysti ja ilmoitanpa vielä syynkin.\"\n\nKirje oli pian valmis ja Märssyraaka sai käskyn viedä minut hänen\nmajesteettinsa, kuudellatoista tykillä varustettuun Rover-nimiseen\nprikiin.\n\nHuomasin, että tyrskyjä vastaan meneminen olikin aivan toisenlaista\nhommaa kuin tuleminen maihin niiden halki, ja vaikka se ei olekaan niin\nvaarallista, on se kumminkin paljon vaivalloisempaa. Se ei aiheuttanut\nmitään tuollaista riemuitsevaa tunnetta kuin aallon harjalla liukuminen\noli minulle tullessa suonut.\n\nPääsimme niiden läpi sen suuremmitta vaurioitta, saimme ainoastaan\nhieman vettä veneeseen ja pian olimme Roverin sivulla.\n\nMuudan laskuportaitten vieressä oleva vahti kysyi minulta mitä halusin\nja vastattuani tuovani kirjettä kapteenille käski hän minun kiivetä\nsukkelasti kannelle paria käytettäväkseni heitettyä köyttä myöten.\nTartuin niihin ja päästyäni kannelle menin perälle unhottamatta isäni\nmääräystä, miten minun oli tervehdittävä.\n\nHämmästyin nähdessäni jokaisen erikoisosan puhtauden ja sirouden, mutta\nminulla ei ollut paljon aikaa osoittaa ihastustani, sillä eräs\nmerikadetti kysyi minulta heti, mitä halusin. Vastasin hänelle tuovani\nkirjettä kapteenille.\n\n\"No antakaa se sitten minulle\", sanoi hän, ja otettuaan kirjeen minulta\nmeni hän erään peräkannen ylihangan puolella kävelevän upseerin luo ja\ntehden kunniaa antoi kirjeen tälle.\n\nLuulin ensin tuota herraa kapteeniksi, mutta hän menikin takaportaita\nkajuuttaan ja palasi hetken kuluttua kapteeni Howardin kanssa, jota\nkaikki kannella olijat tervehtivät.\n\n\"Kuulehan nuorimies\", sanoi kapteeni Howard minulle, \"tuletko\nPetrelista? Miksi ei kapteeni tullut tänne itse?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", vastasin, \"mutta luullakseni toivoi isäni\nvoivansa saada paremmin selville tuon asian jäämällä maihin.\"\n\n\"Ah, oletko sinä kapteenin poika! No kerropas nyt minulle, mitä tiedät\ntuosta karkurista -- mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan?\"\n\n\"Pentlea, herra kapteeni. Perämiehemme Hammond katkaisi jalkansa ja\nmeidän oli otettava Pentlea hänen sijaansa juuri iltaa ennen lähtöämme.\nHän oli meistä kaikista hyvin vastenmielinen ja lisäksi puhuu hän vielä\nespanjankieltäkin.\"\n\n\"Puhuuko hän espanjankieltä? Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Kap Mountissa tuli eräs Camacho-niminen espanjalainen\nluoksemme orjalaivastaan ja Pentlea tunsi hänet puhutellen häntä\nespanjankielellä.\"\n\n\"Todellako? Ja nyt hän on varastanut rahaa ja muutamia tavarapaaluja ja\npaennut Souzan kauppaan. No saadaanpas nähdä! Perämies, käskekää\nensimmäinen luutnantti puheilleni.\"\n\nLuutnantti tuli heti ja kapteeni Howard sanoi: \"Kuulkaahan, Stannard,\ntuo täältä hakemamme roisto Camacho onkin Kap Mountissa. Millaiset\nolivat hänen laivansa, poikaseni?\"\n\n\"Hänellä oli pari kuunaria. Santa Maria ja Santiago.\"\n\n\"Vai pari! Mitä asioita teillä niiden kanssa oli?\"\n\n\"Möimme heille elintarpeita.\"\n\n\"Olivatko nuo laivat täynnä orjia?\"\n\n\"En tiedä. Minä en kumminkaan nähnyt ainoatakaan.\"\n\n\"Olivatko niiden kyljet puhtaat vai likaiset?\"\n\n\"Hyvin puhtaat, herra kapteeni. Mielestäni olivat ne aivan huvipursien\nnäköiset.\"\n\n\"Vai niin. No siinä tapauksessa eivät ne olleet ottaneet orjia vielä\nlaivoihin. Stannard, lähden maihin katsomaan, voisinko jollakin tavalla\nauttaa kapteeni Baldwinia ja sillä aikaa on teidän laitettava kaikki\nmerikuntoon. Hinatkaa veneet ylös ja vääntäkää ankkurikettinki\nlyhyeksi. Lähden maihin tämän nuorukaisen veneessä. Sanokaa Smithille,\nkirjurilleni, että hän saa tulla mukaani. Perämies, tuokaa miekkani ja\nsadetakkini!\"\n\nMelkein lyhyemmässä ajassa kuin voin kirjoittaa olimme veneessä ja\nmatkalla maihin. Roverin kannella alkoi heti kuumeinen työ purjeiden\nirroittamisessa ja ankkurin nostamisessa.\n\n\"Toivoakseni saamme tuon Camacho-roiston pian käsiimme. Hän on tehnyt\nmeille pari rumaa kepposta, vai mitä, Smith\", sanoi kapteeni Howard.\n\n\"Kyllä, kapteeni, ne ovat meillä vielä hyvässä muistossa\", vastasi\nSmith, josta ei tyrskyjen halki kulkeminen näyttänyt tuntuvan ollenkaan\nmiellyttävältä.\n\nPääsimme pian turvallisesti maihin ja menimme suoraan herra\nMacarthyn kauppaan. Isäni ja hän olivat jo odottaneet meitä hieman\nkärsimättömästi, sillä heille oli juuri tuotu sana, että paikan\npäällikkö tulee pian keskustelemaan Pentlean paosta ja varkauksista.\n\nTarkoitusta varten tyhjennettiin heti eräs kauppahuoneen alakerroksessa\noleva suuri huone, ja kapteeni Howard, isäni ja herra Macarthy menivät\nsinne heti, istuutuen seinän vierustalla olevalle penkille. Herra Smith\nja minä asetuimme pöydän ääreen kirjoittamaan muistiin päätökset, joita\nasiassa tultaisiin tekemään.\n\nRumpujen ja torvien pärinä sekä pyssyjen pauke ilmaisivat suuren\npäällikön tulon. Laskeuduttuaan kantotuolista, jolla hänet oli sinne\nkuljetettu, tuli hän huoneeseen tulkkineen, päivänvarjon kantajineen ja\nmuine miehineen, jotka kantoivat virkansa merkkinä kultakahvaisia\nmiekkoja. Päällikkö istuutui kapteeni Howardia vastapäätä olevalle\ntuolille.\n\nHän oli pukeutunut huolellisesti päärmättyyn vormuun ja lakeijan\nhattuun, jossa oli kultainen nauha ja kukon höyhenillä koristettu suuri\nkokardi. Vyötäreitten ympärillä oli komea silkkivyö, johon oli pistetty\npari hopeahelaista pistoolia, ja hänen sääriensä ympärillä oli niin\npaljon helmiä ja kulkusia, että hänen oli hyvin vaikea kävellä. Smith\nkuiskasi minulle, että tuon komeuden kaikkein huomattavin ja kallein\nosa oli kaulan ympärille kiedottu suurista helmistä kokoonpantu nauha.\n\nNiin pian kuin tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu ja\nvälttämättömät likööri- ja viiniryypyt kulautettu, joita ilman ei\nmitään asiaa tuolla rannikolla voida panna alullekaan, avasi kapteeni\nHoward kokouksen sanoen päällikölle Dahomeyn kuninkaan olevan Englannin\nkuningattaren ystävän, jonka velvollisuus oli huolehtia, että hänen\nmaassaan noudatettiin lakia. Lopuksi hän huomautti päällikölle, että\ntämä lähettäisi heti miehiä Souzan kauppaan noutamaan Pentlean\nkuulusteltavaksi.\n\nMutta päällikkö pyyteli vain anteeksi sanoen Souzankin olevan kuninkaan\nystävän, joten hän ei voinut tunkeutua Souzan kauppaan.\n\nKapteeni Howard ei kumminkaan hellittänyt, ennenkuin päällikkö jotenkin\nmyrskyisen keskustelun jälkeen lupasi, että jos Pentlea vain\nlöydettäisiin, hänet tuotaisiin heti luoksemme.\n\nNyt tarjottiin jälleen ryyppyjä, ja ne nautittuaan poistui päällikkö.\n\nKun hän oli mennyt, sanoi kapteeni Howard: \"Niin, herrat, luullakseni\nen voi nyt tällä kertaa auttaa teitä tämän paremmin. Minun on\npurjehdittava heti hakemaan noita teidän Kap Mountissa näkemiänne\nkuunareita, mutta tänne saapuu päivän tahi parin kuluttua\nDragon-niminen rataslaiva, jonka kapteeni on kyllä ottava tämän asianne\nhoidettavakseen. Haluaisin kyllä hyvin mielelläni tutustua tuohon\nPentleaan, sillä luullakseni on hän hyvin tunnettu ja kauan etsitty\nmies, sillä jos hän on tuo luulemani henkilö, on hän yhtä suuri\nmerirosvo kuin orjakauppiaskin ja ansaitsee tulla hirtetyksi paremmin\nkuin moni muu roisto.\"\n\nKerroin nyt kapteenille noista muistikirjoista, jotka stevartti oli\nlöytänyt Pentlean hytistä. Saatuaan ne isältäni ja katseltuaan niitä,\nsanoi kapteeni: \"Näytän olleen aivan oikeassa. Jos voisin tehdä, kuten\nhaluan, toisin mieheni maihin ja hakisin tuon miehen Souzan talosta\njoko kuolleena tahi elävänä, mutta ohjeeni ovat niin ankarat, etten\nuskalla ryhtyä siihen. Kapteeni Baldwin, teidän on oltava hyvin\nvaruillanne, sillä tuo mies ei tilaisuuden sattuessa epäröi ollenkaan\nkoettamasta saada teidän prikiänne haltuunsa. Voitteko luottaa jäljellä\nolevaan miehistöönne?\"\n\n\"Toivoakseni, kapteeni Howard. Ne ovat kaikki Bristolista kotoisin\nolevia miehiä ja olen tuntenut heidät jo vuosikausia.\"\n\n\"No tuohan kuulostaa hyvältä, mutta muistakaa kumminkin varoa noita\norjakauppiaita, erittäinkin herra Camachoa. Hän ei kyllä Caillandin\npiirissä uskalla tehdä mitään kepposia kenellekään, sillä vaikka\ntuo ranskalainen onkin orjakauppias, on hänellä kumminkin\njonkunlaiset käsitteet kunniasta ja oikeuksista. Jos Camacho ja tuo\npuoliespanjalainen Pentlea vain pääsevät yhteen, muodostavat he silloin\nniin arvokkaan roistoparin, ettei sellaista ole vielä milloinkaan\nhirtetty. Mutta nyt on minun lähdettävä. Saako veneenne tulla viemään\nminua laivaan?\"\n\n\"Kyllä, kapteeni. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne.\"\n\n\"Hyvä! Tutustuin teihin mielelläni. Ja muistakaa nyt Dragonin tultua\nmennä kapteeni Thompsonin puheille. Hän tekee kyllä voitavansa\npakottaakseen päällikön ryhtymään toimenpiteihin tässä asiassa.\"\n\nKapteeni Howardin poistuttua syventyivät isäni ja herra Macarthy\nliikeasioihin ja minä sain erään kirjurin johdolla lähteä katselemaan\nkylää.\n\nHämmästyin suuresti nähdessäni pyssyillä ja suurilla käyrillä veitsillä\nvarustettuja naisia liikuskelevan kujilla, ja jouduin vallan ihmeisiin\nkuullessani niiden kuuluvan Dahomeyn kuninkaan säännölliseen\nsotajoukkoon, jonka luotettavimman osan nuo naispataljoonat kuuluivat\nmuodostavan. Toinen omituinen asia, jota tuo kirjuri vei minut\nkatsomaan, oli pyhien käärmeiden temppeli. Erään pihan keskellä\nolevassa suuressa majassa oli tuollaisia matelijoita sadoittain,\nluullakseni olivat ne kaikki python-käärmeitä. Ne olivat niin kesyjä,\nettä niitä palveleva pappi sai aivan vapaasti liikkua niiden joukossa.\nPappi salli, saatuaan rommia, meidän heittää niille muutamia eläviä\nlintuja nähdäksemme miten ne hyökkäävät saaliinsa kimppuun.\n\nSattui, että eräs noista linnuista oli komea pitkäpyrstöinen valkoinen\nkukko, jonka suurin käärme heti sieppasi suuhunsa.\n\nHeti kun muudan pappi huomasi sen, riensi hän luokseni ja vetäisi\nkasvoihini pitkän viirun jollakin iljettävällä sekoituksella. Aioin\ntyöntää tuon miehen menemään ja pyyhkäistä pois tuon haisevan saastan\nnaamastani, mutta oppaani pyysi minua olemaan rauhallinen, sillä meidän\nhenkemme ei olisi minkään arvoinen, sanoi hän, jos jotenkin\nloukkaisimme noita tietäjiä. Pysyin sen vuoksi niin hiljaa kuin\nsuinkin. Pari muuta pappia tarttui käsiini alkaen tutkia kämmeniäni, ja\ntuo ensimmäinen aukaisi paitani, ja nähtyään rinnassani olevan\nsyntymämerkin viittasi hän siihen ja alkoi puhua pärpättää hyvin\nnopeasti ja kiihkeästi toverilleen.\n\nKysyin kirjurilta, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän ei sanonut oikein\nymmärtävänsä, mutta luuli sen merkitsevän jotakin ikävyyksiä minulle.\nJonkun ajan kuluttua lopettivat kiusaajani, sillä muuksikaan en voi\nheitä sanoa, hommansa, jättäen minut rauhaan. Oppaani sai nyt heidät\nselittämään, että olin suuri tietäjä, jonka aikomus oli kulkea kauas ja\nnähdä paljon asioita. Noilla matkoillani joutuisin minä moniin\nvaaroihin, mutta lopulta kumminkin selviytyisin niistä kunnialla ja\npalaisin terveenä kotiini. Tämän ennustuksen palkaksi oli minun\nostettava heille enemmän rommia, mutta sitten minä kiiruhdinkin\nkauppaan peseytymään puhtaaksi tuosta saastasta ja heidän likaisten\nsormiensa jäljistä.\n\nMutta peseydyttyäni huomasinkin, ettei tuo aine lähtenytkään\nkasvoistani aivan tarkkaan. Isäni käski minun mennä laivaan heti ja\npysyä siellä, kunnes jälleen voisin esiintyä kristityn ihmisen lailla.\nIlta oli kumminkin jo niin myöhäinen, että hänkin tuli kanssani.\n\n\n\n\nVI.\n\nMINUT VANGITAAN.\n\n\nSeuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä\ntyöskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini\nsaamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt\nollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack\nAdams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen\nviikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa.\n\nIltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota\nuuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin\nhuolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle.\nSitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin\nisämme lähtee rannalta laivaan.\n\nHän ilmoitti pian kahdella soitolla, kuten oli määrättykin, että vene\noli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta\nlaivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: \"Nyt\nkaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!\" Kiipesin heti mastoon\nja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen\nnuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä\nja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät\naallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen\nkuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin,\nmiten neekerit auttoivat hänet rannalle. \"Eläköön, Ville, hän on\nturvassa!\" huusin heti. \"Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!\"\nlisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin\ntehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa.\n\nLaskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli\nmiehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni\nhalusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma\noli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi.\n\nRukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi,\nkäskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan,\nja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja\nkoska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat\nsärkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan.\n\nEnnenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi\nmyrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen\ntakaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan\nsanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: \"En pelkää ollenkaan,\nnuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu\nveneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?\"\n\n\"Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin,\neteenpäin!\"\n\n\"No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!\" vastasi hän ja\nveneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he\nkoettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn\nkauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan\najautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä\npäivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että\naurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa\nkohti.\n\nEnsimmäisistä tyrskyistä pääsimme kaatumatta ja aloimme juuri pyrkiä\ntoisten halki, kun äkkinäinen vihuri ja sitä seuraava rankka sade\nkäänsivät veneemme kyljittäin aaltoja vasten huolimatta Märssyraa'an\nponnistuksista pitää sitä melalla entisessä suunnassa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olimme jo kaikki vedessä taistellen henkemme\npuolesta.\n\nMuistan vieläkin, miten siinä kamppaillessani äkkiä tunsin kuin\ntuhansia tonneja vettä olisi kaadettu päälleni, jolloin luultavasti\nmenin tajuttomaksi. Kun tulin tuntoihini, huomasin makaavani eräässä\npienessä huoneessa, jossa oli vain noin kuuden tuuman korkuinen reikä\nseinässä ikkunana. Kuun säteet tunkeutuivat siitä sisään, ja kun\nkatsoin siitä ulos, näytti ympäristö aivan autiolta. Vaatteeni olivat\naivan märät, värisin vilusta ja päätäni pakotti hirveästi. Makasin\nensin aivan hiljaa, ollen liian sairas välittääkseni siitä missä olin\ntahi mitä minulle oli tapahtunut, mutta rupesin sitten kumminkin\najattelemaan, jolloin muistinkin prikistä lähdön ja venheemme\nkaatumisen.\n\nMissä olin ja mitä oli tapahtunut kaatumisemme jälkeen? olivat nyt\nkysymyksiä, joihin minun välttämättä oli saatava vastaus. En ollut\nhukkunut, sen minä nyt ainakin voin huomata, mutta kuka oli kantanut\nminut tähän viheliäiseen koppiin, antamatta minulle minkäänlaista\npatjaa maatakseni tahi kuivia vaatteita muuttaakseni. Joku oli siis\npelastanut minut hukkumasta, mutta kuka tuo joku nyt mahtoi ollakaan,\nniin ei hän ainakaan näyttänyt välittävän paljon mukavuudestani.\n\nNousin nurkastani, jossa olin maannut, ja aloin tutkia vankilaani,\nsillä sellaiseksi luulin varmasti paikkaa, jossa nyt oleskelin.\nKopeloidessani seiniä ja ovea, jotka oli salvettu paksuista,\nveistämättömistä hirsistä, olin tukehtua tomuun. Torakoita sekä muita\ninhoittavia hyönteisiä juoksenteli kaikkialla, ja säikähtyneet varpuset\nolivat sokaista minulta silmät lennellessään sinne tänne.\n\nTuo pieni reikä, josta kuu paistoi, oli hyvin korkealla, ja sain\nponnistaa kaikki voimani hypätessäni niin korkealle, että sain sen\nalalaidasta kiinni voidakseni katsoa ulos. Huoneen edustalla oli pitkä\nparveke ja sen edessä ranta, jota vasten tyrskyt pauhasivat. Merellä\nankkurissa olevat laivat näyttivät heiluvan kovasti ja niiden mustat\nraa'at kuvastuivat selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Koetin\nsaada selville, mikä noista laivoista oli Petrel, ja lopulta\nonnistuinkin. Huomasin sen paikasta ja vertaillessani sitä toisiin,\nettä olin joutunut Souzan taloon. Koetin pysytellä kiinni ikkunassa\nniin kauan kuin suinkin ja laskettuani nuo ankkurissa olevat laivat\nhuomasin, että kaksi kuunaria oli tullut satamaan sen jälkeen kuin olin\nlähtenyt Petrelistä. Kun en kumminkaan enää jaksanut pysytellä\nikkunassa, irroitin otteeni ja putosin lattialle. Huomasin pian, että\ntaistelu torakoita vastaan, jotka lentelivät päin kasvojani ja\ntakertuivat hiuksiini, antoi minulle melkoisesti työtä, ja vaikka\nvaatteeni olivatkin märät, kastuivat ne kumminkin pian hiestäni vielä\nenemmän.\n\nJonkun ajan kuluttua tunsin tupakan hajua, sitten kuulin kuistilta\naskelia ja tuolien siirtelyä. Kuulin Pentlean sanovan hetken kuluttua\njollekin pojalle, että tämä toisi sinne konjakkia ja kylmää vettä.\nKoetin nyt olla niin hiljaa kuin suinkin saadakseni rauhassa kuunnella\nluultavasti pian alkavaa keskustelua.\n\nSiellä oli heitä varmasti kolme tahi neljä miestä, ja kuulin heidän\nusein mainitsevan Camachon ja Souzan nimiä, ja vaikka en voinut\nymmärtääkään mitään, koska he keskustelivat espanjankielellä, totesin\nkumminkin, että nuo molemmat henkilöt sekä Pentlea olivat läsnä. Hetken\nkuluttua tuli sinne vielä eräs henkilö, joka oli joko englantilainen\ntahi amerikkalainen, kirouksista päättäen, joilla hän höysti puhettaan\ntämän tästä.\n\nHeidän keskustelunsa kesti kauan, mutta lopulta läksivät Camacho, Souza\nja Pentlea tiehensä jättäen nuo toiset juomaan ja tupakoimaan\nkeskenään.\n\nHetken kuluttua jatkuikin keskustelu ja heidän äänensä soi kuin soitto\nkorvissani, sillä nyt tapahtui se englanninkielellä. Toivoin heidän\npuheestaan saavani selville jotakin siitä, mitä oli tapahtunut.\n\"Annahan minulle tuota!\" \"Varo pulloa!\" olivat ensimmäiset kuulemani\nlauseet, mutta vihdoin sanoi eräs: \"Puhun ehkä joutavia, mutta tuo\nSimon on mielestäni ovela mies.\"\n\n\"On todellakin, Bill. Hän ryöväsi kapteeninsa ja pääsi turvaan tänne.\nEikä päällikkö ole niin tyhmä, että hän luovuttaa herrasmiehen yhtä\nhelposti kuin mustan elefantinluun.\"\n\n\"En sitä luulekaan, mutta tuon prikin läheisyys huolestuttaa minua\nhieman, koska sen kapteenin poika oli tuossa kaatuneessa veneessä, ja\nnyt he tietysti etsivät koko rannikon löytääkseen hänet.\"\n\n\"Mutta kai hän saa mennä, sillä ei suinkaan meillä ole hänestä mitään\nhyötyä.\"\n\n\"On paljonkin. Simon vihaa tuota kapteenia, ja nyt hän voi pitää hänet\nkurissa tuon pojan avulla. Olemme kumminkin saaneet kuulla, että muudan\ninhoittava englantilainen sotalaiva on tulossa tänne. Rover purjehti\nheti kuultuaan meidän olevan Kap Mountissa ja nyt saimme tietää,\nettemme ole turvassa täälläkään. Meidän on poistuttava täältä niin pian\nkuin suinkin. Camacholla on täällä noin viisikymmentä orjaa, jotka on\notettava mukaan. Tuo poika viedään myöskin, sillä hän voi olla suureksi\nhyödyksi Simonille.\"\n\nNyt tuli muudan poika kutsumaan noita arvoisia herroja jonnekin, ja\nmelkein heti niiden poistuttua avautui koppini ovi ja Pentlea ilmestyi\nhuoneeseen valaisten tietään lyhdyllä. Hänen mukanaan oli muutamia\nneekereitä, jotka riisuivat vaatteeni ja hieroivat minut yltä ja päältä\njollakin aineella, joka muutti ihonvärini aivan mustaksi.\n\nPentlea katsoi minuun arvostelevasti ja sanoi: \"Nyt, herra Frank, on\nteistä tehty kaunis neekeripoika, eivätkä nuo rannoilta etsijät voi\ntuntea teitä ollenkaan.\"\n\nKun hän sanoi tämän, syttyi eräs toivo sydämessäni, sillä luulin\nvarmasti voivani huutaen ilmaista, kuka olen, jolloin joku kai ottaisi\nselvän asiasta, sillä englannin kieltä puhuvat orjat olivat luultavasti\nWhydahissakin harvinaiset.\n\nNiin pian kuin he olivat saaneet minut kauttaaltaan aivan mustaksi ja\nleikanneet tukkani niin lyhyeksi kuin suinkin, ettei sekään ilmaisisi\neurooppalaista syntyperääni, vietiin minut pihalle, jossa oli lukematon\njoukko orjia, ja kytkettiin yhteen viiden muun orjan kanssa. Niin pian\nkuin se oli tehty, löi Pentlea minua ja sanoi: \"Nyt, penikka, on sinulla\nhyvä tilaisuus tutustua neekereihin joista tiedät pian yhtä paljon kuin\ntuo Livingstone, josta aina puhua löpiset.\"\n\n\"Ah, herra Pentlea\", vastasin minä, \"mitä aiotte tehdä minulle? Jos\npäästätte minut menemään, olen varma, ettei isäni ahdista teitä enää.\"\n\n\"Luultavasti ei hän uskaltaisikaan, mutta minulla on eräs vanha lasku\nselvittämättä hänen kanssaan, vaikka hän ei siitä tiedäkään. Aion\npanna hänet muistamaan sen ennen lopullista eroamistamme.\"\n\n\"Kuinka? Isänihän oli teille aina niin ystävällinen.\"\n\n\"Ystävällinenkö? Luuletko minun muistelevan Petrelissä oloani? Ei,\npoikaseni, laskuni on vanhemmilta ajoilta. Olisin nyt rikas mies, mutta\nisäsi lähetti pari sotalaivaa jälkeeni. Menetin laivani lasteineen ja\nolinpa vähällä menettää henkenikin. Nyt olen saanut sinut haltuuni,\nolethan ainakin yhden orjan arvoinen, ja aion anastaa Petrelinkin\njonkun ajan kuluttua.\"\n\n\"Päästäkää minut, oi, päästäkää minut! Olen varma, että isäni maksaa\nteille hyvästi, jos laskette minut vapaaksi.\"\n\n\"Hiljaa, penikka, ei ollenkaan! Olen tehnyt päätökseni. Etkä sinä tule\nsaamaan tilaisuutta huutaa rannalle.\" Hän käski tukkia suuni kapulalla,\nja eräs suuri neekeri, joka nähtävästi oli jonkunlainen päällysmies,\ntäyttikin heti hänen käskynsä.\n\nPihan portit avattiin nyt ja orjat ajettiin rannalle, jossa heidät\nsijoitettiin parin suuren tyrskyveneen pohjalle. Sitten ne työnnettiin\nvesille ja melottiin tyrskyjen halki toisen kuunarin viereen, joka ei\nollut mikään muu kuin vanha tuttavani Santa Maria. Niin pian kuin olimme\npäässeet kannelle, irroitettiin minut noista orjista, joihin olin ollut\nsidottu, ja suukapula poistettiin. Orjat sijoitettiin heti ruumaan, ja\neräs mies, jonka tunsin äänestä toiseksi niistä, jotka olivat juoneet\nja puhelleet kuistilla, sanoi minulle: \"Kuulehan, veitikka, luullakseni\non parasta, että menet tuonne perälle nukkumaan, mutta olekin hiljaa.\"\n\nTottelin ja muutamien minuuttien kuluttua kuulin, että ankkuri\nnostettiin ja Santa Maria läksi tovereineen satamasta maatuulen\npullistaessa laivojen purjeita.\n\nMuutamiin päiviin ei tapahtunut mitään kummempaa. Sain tehdä\nkaikenlaista työtä kannella ja palvella Camachoa, Pentleaa ja tuota\namerikkalaista, joka oli puhutellut minua laivaan tullessani, ja vaikka\nminua ei kohdeltukaan hyvin, en voi sanoa, että he olisivat olleet\njulmiakaan minulle. Ilmatkin olivat aivan tavalliset, sillä silloin kun\nei tuullut tahi satanut, paistoi aurinko tahi oli aivan tyyni. Silloin\ntällöin säikähdyttivät taivaanrannalta näkyvä savu tahi joku näkyviin\nilmestynyt purjelaiva, jonka raa'at näyttivät tavallista komeammilta,\nvangitsijoitani, jotka pelkäsivät tuollaisen laivan voivan pian muuttua\nheitä takaa-ajavaksi sotalaivaksikin. Vihdoin kumminkin saavuimme erään\nsuuren joen suulle, jonne Pentlea ohjasi Santa Marian. Hän näytti\ntuntevan joen niin hyvin, että hän osasi luotsata laivan erääseen\npoukamaan, josta ei laiva, sitten kuin sen mastojen latvat oli laskettu\nkannelle, ollenkaan näkynyt päävirralle. Santiago sijoittui hetken\nkuluttua aivan meidän viereemme.\n\nNuo molemmat kuunarit ankkuroitiin siten, että niiden tykit\nsuuntautuivat sisäänkäytävää kohti. Muutamia tykkejä vietiin maihinkin\nja sijoitettiin laivojen molemmilla puolilla oleviin pieniin\npattereihin, jotka nähtävästi oli rakennettu sinne jo kauan aikaa\nsitten. Laivat eivät saaneet olla pitkää aikaa rauhassa tässä\npiilopaikassa, sillä kanootteja alkoi ilmestyä niiden ympärille, ja\nniin paljon kuin ymmärsin valmistuksista, oli orjakauppiailla aikomus\nmennä tervehtimään erään läheisyydessä sijaitsevan suuren kylän\npäällikköä saadakseen aikaan sopimuksen, joka täyttäisi heidän\nlaivojensa jäljellä olevat tyhjät ruumat orjilla.\n\nKatselin maalla kasvavia puita. Kookos- ja öljypalmuja kasvoi aivan\nlähellämme ja banaani-istutuksista voin aavistaa kylän olevan lähellä.\nVaikka olinkin vanki, en voinut olla toivomatta päästä maihin, ja koska\ntiesin, ettei Pentlealta kannattanut kysyäkään, odotin, kunnes hän oli\npoistunut kuunarista jonnekin, ja käännyin sitten tuon amerikkalaisen\nperämiehen puoleen, joka oli ollut ystävällisempi minulle kuin kukaan\nmuu laivassa olija, ja kysyin häneltä: \"Herra Silas, saanko käydä\nmaissa?\"\n\nHän katsoi minuun hämmästyneenä pyörittäen mälliä suussaan. \"Tuli ja\nleimaus, mitä tuo poika tahtoo! Luullakseni, nuori mies, on parempi,\nettei Pentlea näe sinua maissa. Parasta on, että kiilloitat tuon\nkompassikaapin messingit.\"\n\nHuomattuani maihinpääsyn mahdottomaksi, tottelin hitaasti määräystä.\nTyöskennellessäni huomasin veneen eroavan Santiagon kyljestä ja\nsoutavan luoksemme. Heti kun siinä oleva mies oli noussut kannelle,\nsanoi hän. \"Huomenta, Silas! Luullakseni ovat päällikkösi menneet\nmaihin, joten voimme kerrankin rauhassa keskustella, mikä on melkein\nmahdotonta, koska olemme eri laivoissa.\"\n\n\"Olet aivan oikeassa\", vastasi Silas. \"Luuletko, Reuben, että voin\nsuostua tuon Pentlean englantilaisesta laivasta ryöstämän pojan\npyyntöön päästä maissa käymään?\"\n\n\"Luullakseni ei ystävämme Simon pitäisi siitä ollenkaan, sillä ellen\nole erehtynyt, on tämä viimeinen tämän pähkinärannikon paikka, jota hän\nsallisi tuon pojan tutkia.\"\n\n\"Miten niin? Täällähän ei nähdäkseni ole muita kuin alligaattoreita,\nkäärmeitä ja neekereitä, jotka englantilainenkin kyllä voi huomata ja\nhaistaa.\"\n\n\"Huomaan, että Simon ja Camacho ovat osanneet pitää suunsa kiinni.\nJuuri tästä asiasta halusin puhellakin kanssasi ja selittää sinulle,\nmiksi olemme tulleet tänne.\"\n\n\"Saat olla aivan varma, että tulimme tänne neekerien vuoksi.\"\n\n\"Niin kylläkin, mutta oli meillä tänne muutakin asiaa.\"\n\n\"Mitä sitten, perämies? Älkää nyt siinä soutako ja huovatko, vaan\nsanokaa suoraan, mitä tarkoitatte.\"\n\n\"No niin, tuo Simon on niin sanomattoman viekas ja hän on saanut\nCamachonkin yhtymään tuumaansa. Tuo priki, josta tuo poika on kotoisin,\ntulee tänne ottamaan lastia. Sen kapteeni on sopinut muutaman täällä\nolevan Kuningas Okopa-nimisen miehen kanssa lastista. Okopalla on\nöljyä, elefantinluuta ja kumia varastossa, joten priki tultuaan voi\nlastata pian.\"\n\n\"Kuinka se kävisi päinsä. Luullakseni on Simon varovaisempi, sillä jos\ntuo englantilainen vain aavistaa meidän olevan täällä, lähtee se\ntiehensä ja lähettää jonkun sotalaivan kimppuumme.\"\n\n\"Pentlea ja Camacho eivät tule sitä sallimaan, saat olla aivan varma\nsiitä.\"\n\n\"Kuinka he voisivat sen estää?\"\n\n\"Se ei ole niinkään vaikeaa. Simon on hyvin vihoissaan tuolle prikin\nkapteenille, joka noin neljä vuotta sitten oli lähettänyt pari\nristeilijää hänen kimppuunsa, jolloin hän menetti laivansa. Nyt hän on\nuskotellut Camacholle, että priki voidaan valloittaa ja sen lastilla\nvaihtaa niin paljon orjia, että sekä nämä, että tuo prikikin tulee\nniistä täyteen.\"\n\n\"Mutta perämies, tuohan on rosvoamista.\"\n\n\"Eikö orjakauppa mielestäsi sitten sellaista ole?\"\n\n\"Ei samalla tavalla. Olen sitä mieltä, että neekerit on luotu orjiksi,\nmutta ryövätä valkoisilta miehiltä on kokonaan eri juttu.\"\n\n\"En tästä hommasta minäkään paljon välittäisi, mutta nämä laivoissamme\nolevat miehet tekevät Camachon käskystä mitä tahansa. Kun joku\nsotalaiva meidät tapaa, paistetaan meidät halsterilla, kuten nuo\ntoisetkin, vaikka olemmekin amerikkalaisia kapteeneja, joiden paperit\novat kunnossa ja jotka eivät täällä ole minkään arvoiset noiden kahden\nrinnalla, jotka määräävät kaiken.\"\n\n\"Aivan niin. Niin kauan kuin ei ketään tapeta, annan asiain mennä\nmenojaan. Tehkööt Camacho ja Pentlea mitä haluavat. Mennään nyt alas\nsaamaan ryypyt.\"\n\nNiin pian kuin olin ymmärtänyt, mistä he aikoivat keskustella, lopetin\nkompassikaapin puhdistamisen ja ryömin ketjulokeroon, johon voin\nselvästi kuulla jokaisen heidän puhumansa sanan. Kun he olivat menneet\nalas, hiivin keulaan ja annoin heidän odottaa kauan aikaa, ennenkuin\nvastasin heidän kutsuunsa tuoda heille konjakkia ja vettä ja tulta\nheidän piippuihinsa.\n\nIlmeisesti ei kumpikaan heistä ollut muistanutkaan minua, ja nyt he\nolivat niin syventyneet pelaamaan jotakin peliä, etteivät he\nvälittäneet mitään muusta, lukuunottamatta konjakkia ja piippuja. Niin\npian kuin olin täyttänyt heidän pyyntönsä, ryömin ketjulokeroon\ntakaisin, joka oli sellainen paikka, mihin ei kukaan tiennyt tulla\nminua häiritsemään, ja rupesin miettimään, mihin toimenpiteisiin minun\noli parasta ryhtyä. Oli selvää, että isälläni oli tapana käydä tässä\npaikassa, johon eivät tavalliset kauppalaivat milloinkaan poikenneet ja\njosta hän senvuoksi voi saada nopeammin lastin kuin mistään muualta. Ja\nsekin oli melkein varmaa, ettei Pentlea jättäisi käyttämättä\ntilaisuutta hyväkseen saadakseen prikin haltuunsa.\n\n\n\n\nVII.\n\nMIELENKIINTOINEN KESKUSTELU.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin alkoi orjien ottaminen laivaan. Ne\ntuotiin alukseen noin kuusimiehisissä joukoissa, ja nuo molemmat\namerikkalaiset perämiehet sijoittivat ne heti ruumaan. Camacho ja\nPentlea tulivat vain harvoin laivoihin. Vihdoin muutamana iltana kuulin\nnoiden molempien perämiesten keskustelevan keskenään ja sanovan, että\nPetrel oli eräässä joen toisessa haarassa noin kymmenen peninkulman\npäässä. He kertoivat, että Pentlea ja Camacho olivat taivuttaneet\nOkopan lähettämään sanan isälleni, että hänellä oli paljon lastia\nvarattuna hänelle, ja samalla ilmoittamaan, että isäni pitäisi\npurjehtia niemen ympäri ja ankkuroida hänen kylänsä edustalle, joka\nsijaitsi noin penikulman ylempänä tätä poukamaa, johon nämä molemmat\nkuunarit olivat sijoittuneet.\n\nKuulin sitten Silaksen lisäävän: \"On suoraan sanoen synti ja häpeä\nryövätä tuon miehen priki ja ajaa hänet maihin täällä, jossa hän\nvarmasti kuolee.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi hänen toverinsa. \"Eikö hän voi elää maissa samalla\ntavalla kuin Camacho ja Pentleakin?\"\n\n\"Se on aivan toinen asia. Camacho omistaa täällä suuren talon ja voi\nepäilemättä elää hyvin, mutta tuo musta paholainen, Okopa, ei salli\nkenenkään valkoisen miehen oleskella täällä, ellei hän voi jotenkin\nhyötyä hänen kustannuksellaan.\"\n\n\"Ah, Silas, et sinäkään näytä pitävän enemmän tästä sikamaisesta\nhommasta kuin minäkään. Mutta mitä voimme tehdä?\"\n\n\"Tehdäkö, Rube. Emme mitään. Jos me vastustamme sanallakaan Pentleaa\ntahi Camachoa, on niillä heti tikarit ja pistoolit valmiina, jolloin\nmeidän vastustuksemme loppuu lyhyeen.\"\n\n\"Kuulehan, Silas, minulla on eräs suunnitelma, jolla voimme estää tuon\ntapahtumasta ja pettää nuo meitä muka viisaammat.\"\n\n\"Millainen sitten? Kerro se minulle heti!\"\n\n\"Tuo kapteenin poika, tiedäthän hänet, ei ole mikään pölkkypää, sillä\nhän on aina niin kirotun tyyni. Kun priki tulee tänne, annamme hänen\npaeta sinne.\"\n\n\"Eikö mitä, sillä eihän hän voi uida maihin. Täällä on yhtä paljon\nalligaattoreja kuin Floridassa ja vaikka hän pääsisikin maihin ehein\nnahoin, ei hän voisi sivuuttaa kylää, sillä noiden soiden poikki ei\nkukaan kuolevainen ihminen voi päästä.\"\n\n\"Varmasti, mies, sillä enhän minäkään nyt niitä aivan tyhmimpiä ole,\nettä puhuisin sulaa roskaa. Ajattelehan nyt, että priki saapuu tänne\nhuomenna iltapäivällä niin myöhään, ettei Camacho enää kerkiä\nsuunnitella mitään. Lähetämme pojan matkaan kanootilla, sanokaamme noin\nyhden aikana yöllä, ja ellen nyt aivan suuresti erehdy, voimme sen\nhyvin järjestää.\"\n\n\"Ehkä, mutta meidän on meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä jos\nCamacho ja Pentlea aavistavat vähäisenkään, että olemme olleet pelissä\nmukana, heittävät he luullakseni meidät heti yli laidan.\"\n\n\"Heittäkööt, mutta en aio ruveta rosvoksi, perämies! Ellet luule\nvoivasi minua auttaa, teen sen yksinäni, ja sittenhän on kumma, ellen\nsaa tuota poikaa Petreliin.\"\n\n\"Suostun tuumaasi, jottet voisi sanoa minun jänistäneen. Mutta pidähän\nsuusi visusti kiinni, ettei kukaan arvaa suunnitelmaamme.\"\n\n\"Kyllä, perämies. Mutta lähtekäämme nyt tuonne alas pelaamaan.\"\n\nKuultuani tämän edellä olevan keskustelun, tulin hyvin iloiseksi, ja\nvoin tuskin uskoa sen olevan totta. Olivatko he vain puhelleet\nkoetellakseen minua? Ei, sillä mitäpä heitä sellainen olisi hyödyttänyt\nja miten olisin enää kiinteämmin voinut joutua Camachon ja Pentlean\nvaltaan kuin nyt jo olin? Kävelin kuunarin kannella edestakaisin niin\nonnellisena kuin olisin ollut jo vapaa, ja kun kajuutasta kuuluva huuto\nilmoitti, että minun oli tultava sinne, juoksin sinne yhtä nopeasti\nkuin koulussa ollessani olin rientänyt hakemaan mailaani ja palloani\nkrikettierää varten.\n\nMutta juuri kun laskeusin portaita, kuulin airojen loisketta ja muudan\nvene toi Camachon ja Pentlean laivaan. Minun oli riennettävä auttamaan\nheitä kannelle, ja Silas ja Reuben tulivat kajuutasta heitä\ntervehtimään. Kaikki neljä menivät jälleen alas, ja niin pian kuin\nluulin voivani tehdä sen turvallisesti, ryömin ilmanvaihtoluukun\nviereen kuuntelemaan heidän puhettaan. Olin juuri päässyt mukavasti\nsijoittumaan, kun eräs Camachon palvelija, Pedro, huomasi minut ja\npotkaisten minua kylkeen käski minun mennä keulaan.\n\nTottelin, ja vaikka odotinkin tuntikausia, en saanut kumminkaan\nlähestyä kumpaakaan amerikkalaista perämiestä, sillä Camacho ja\nPentlea jäivät laivaan koko yöksi poistuen sieltä vasta yhdeksän\njälkeen seuraavana aamuna. Mutta ennen lähtöään, vaikka ei mastojen\nnokkia eikä ylimmäisiä raakoja asetettukaan paikoilleen, järjestyttivät\nhe kuunarit kumminkin matkakuntoon aikoen purjehtia vain alimmaisilla\npurjeilla. Mastojen nokkiin sidottiin puiden oksia sitä varten, ettei\nmistään jokea ylös purjehtivasta laivasta huomattaisi aluksiamme. --\n\nKun he olivat menneet, sain käskyn viedä aamiaisen kajuuttaan\nSilakselle ja Reubenille. Tultuani alas katsoin odottavasti heihin,\ntoivoen heidän puhuttelevan minua, mutta kun he eivät sanoneet\nsanaakaan, rohkaisin luontoni ja kysyin: \"Odotetaanko tänne jotakin\nlaivaa tänään?\"\n\nMolemmat säpsähtivät ja toinen sanoi: \"Mitä se sinulle kuuluu, nuori\nmies? Pidä sinä huolta vain omista asioistasi sotkeutumatta muuhun.\"\n\nJuuri silloin laskeutui Camachon mulattipalvelija kajuuttaan. Hän oli\nilmeisesti jätetty laivaan siinä tarkoituksessa, että hän pitäisi\nsilmällä noiden molempien perämiesten toimia. Heti tultuaan käski hän\nminun mennä kannelle sanoen haluavansa itse palvella herroja. Vetäydyin\nkeulaan portaitten suojaan ja huomasin pian, että laivat juuri\nparhaillaan kääntyivät nousuveden mukana. Katsoessani rannalle näin\nmerituulen heiluttelevan puiden latvoja ja samalla juolahti mieleeni\nkiivetä mastoon tarkastelemaan, huomaisinko mitään merkkiä Petrelin\ntulosta joelle.\n\nOnnistuin pääsemään sinne mulatin huomaamatta ja koetin sijoittautua\nniin mukavasti kuin suinkin noiden sinne kerättyjen oksien suojaan.\nJonkun ajan kuluttua näin puiden latvojen yli katsoessani erään suuren\njoella purjehtivan prikin valkoiset ylimmäiset purjeet. Olikohan tulija\nPetrel? Katsoin kauan ja tarkasti koettaen saada selville isonmaston\nhuipussa liehuvasta lipusta, oliko laiva isäni, mutta se oli niin\npurjeiden takana, etten nähnyt siitä kuin osan. Kun laiva oli saapunut\nmelkein rinnallemme, koottiin sen ylimmäiset purjeet ja silloin eroitin\nselvästi lipussa olevan punaisen tähden. Näin selvästi raaoilla\ntyöskentelevät miehetkin, sillä laiva ei ollut meistä kuin korkeintaan\nviidensadan metrin päässä.\n\nSain nopean päähänpiston ja vetäistyäni veitseni tupesta aloin katkoa\nnuoria, joilla oksat oli köytetty kiinni, että nuo raaoilla olevat\nmiehet voisivat huomata kuunarin mastojen huiput. Kun olin saanut ne\npoikki, putosivat oksat kannelle ja maston pää paljastui kokonaan.\nNousin seisomaan sille ja heiluttaen käsivarsiani koetin kiinnittää\nmiesten huomion puoleeni. Purjeet oli nyt kiinnitetty ja miehet\nvalmistautuivat laskeutumaan kannelle. Aloin pelätä, että uhkarohkea\ntekoni, jota voitiin melkein sanoa hullun työksi, oli ollut aivan\nhyödytön, kun suureksi ilokseni tuulenpuuska kietoi prikin ison maston\nhuipussa liehuvan lipun merkkilippujen nuoran ympärille ja näin Jimmy\nDudsin kiipeävän selvittämään sitä. Juuri vähää ennen pääsemistään sen\nluo katsahti hän minuun päin, jolloin koetin viittoa kahta kovemmin ja\nsuureksi mielihyväkseni näin hänen huomaavankin minut. Toinenkin mies\nkiipesi raa'alle ja seisoen sillä näytti puhuvan kannellaolijoille\nminusta.\n\nJuuri tuota katsellessani kuulin Silaksen huutavan kannelta:\n\n\"Laskeudu alas sieltä, veitikka! Mitä tulimmaista on sinulla siellä\ntekemistä?\"\n\nPolvistuin huipulle voidakseni ruveta laskeutumaan viittoen kumminkin\nviimeisen kerran käsivarsillani ennen sitä, ja saatuani kiinni\nvetonuorista aloin liukua alas niin hitaasti kuin suinkin. Kuulin\nsilloin kuulan vihellyksen ja näin sen sattuvan mastoon noin jalan\npäähän päästäni. En joutanut katsomaan ketä minun oli kiittäminen\ntuosta kohteliaisuudesta, vaan irroitin melkein otteeni ja tulin\nkannelle pikemmin kuin olin voinut aavistaakaan kaatuen selälleni\nmaston juurelle.\n\nPäästyäni jaloilleni tarttui Silas minuun ja alkoi lyödä minua\nköydenpätkällä. Selkääni saadessani huomasin tuon mulatin seisovan\nperäkannella savuava musketti kädessään, joten minun oli häntä\nkiittäminen tuosta itseäni vastaan tehdystä murhayrityksestä. Hän tuli\nnyt luoksemme ja sanoi Silakselle jotakin, jota en kumminkaan\nymmärtänyt. Mutta hänen tarkoituksensa selvisi minulle kumminkin pian,\nnähdessäni ruumasta haetut orjaraudat, joilla minut kytkettiin kanteen\nkiinni.\n\nSilas toimi itse vangitsijana ja käytti tilaisuutta hyväkseen\nkuiskatakseen minulle: \"Sinä ajattelematon nuori pölkkypää turmelet\npian kaiken. No, ole nyt siivosti! Raudat eivät ole lukossa ja\ntulevana yönä puoli kahden ajoissa on kanootti tuolla ylähangan\nankkurikettingissä kiinni. Kun kuulet minun ja Reubenin riitelevän\npelatessamme, on sinun paettava heti.\" Sitten hän löi minua muka\nkorvalle ja lisäsi: \"Luulenpa, että mastoihin kiipeileminen on sinulta\nnyt loppunut pitkäksi ajaksi, sinä nuori haisunäätä!\" Sanottuaan sen\npoistui hän jättäen minut miettimään tilannetta.\n\nVaikka ruumiini olikin arka ja hellä saamani selkäsaunan jälkeen,\ntoivoin kumminkin voivan paeta, ollen melkein varma, että prikissä\nolevat ystäväni tiesivät missä olin. Olin iloisempi kuin pitkiin\naikoihin ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin pääsisin vapauteen.\n\nMulatti toi minulle muutamia keksiä ja mitallisen vettä. Olin juuri\nkohottamaisillani tuon viimeksimainitun huulilleni, kun näin Silaksen\nrypistävän kulmiaan minulle, jolloin pudotin mitan kannelle, niin että\nse kaatui. \"Koska tuo penikka on noin huoleton, niin olkoon\njanoissaan!\" huusi Silas silloin niin, että mulattikin sen kuuli.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPAKONI ORJALAIVASTA.\n\n\nPäivä kului hitaasti väsyttäen minut kokonaan, ja kun vihdoin aurinko\nlaski, aloin laskea tunteja kuumeisesti ja kärsimättömästi. Jonkun ajan\nkuluttua, kun oli jo aivan säkkipimeä selvästi lähestyvän myrskyn\nvaikutuksesta, tunsin miten käsi laskeutui suulleni ja kuulin Silaksen\nsanovan: \"Hush, nyt on mulatti tuolla alhaalla. Oli hyvä, ettet juonut\ntuota vettä, sillä hän oli myrkyttänyt sen. Sanon nyt sinulle, mitä\nsinun on tehtävä. Laskuveden aika on juuri tullut ja pian rupeaa\nsatamaan. Laskeudu silloin kanoottiin ja anna sen ajautua poukamasta,\nennenkuin rupeat melomaan virtaa ylös. Päästyäsi prikiin on sinun\nilmoitettava, että Simon Okopan miesten kanssa aikoo valloittaa laivan.\nKäske isäsi lähteä matkoihinsa, äläkä puhu meidän täällä olostamme\nmitään. Tässä on sinulle hieman rommia ja lihapalanen\", ja ennenkuin\nennätin sanoa sanaakaan kiitokseksi, poistui tuo vieras ystäväni\nluotani.\n\nPian kuulin tuulen humisevan puiden latvoissa, mutta se tyyntyi melkein\nheti aivan kokonaan kaikkien muidenkin äänien vaietessa samalla,\nlukuunottamatta kajuutassa olevien perämiesten ja keulapuolella\nvalvovien matruusien puhelua. Äkkiä valaisi kirkas salama taivaan\nmoniksi minuuteiksi, kuten näytti, ja sitten seurasi sellainen jyrinä\nrankkasateineen, että kuvaus \"sataa kuin saavista kaataen\", tuntui\nminusta aivan oikealta.\n\nIrroitin heti kahleeni ja ryömittyäni kannen poikki pujahdin\nkettinkiaukosta laidan ulkopuolelle. Tunnustelin haparoiden, mihin\nkanootin kiinnitysköysi oli sidottu ja saatuani sen käsiini laskeuduin\nveneeseen hiljaa. Leikattuani nuoran poikki pukkasin kanootin menemään\nja laskeuduin pitkäkseni sen pohjalle, ettei sen ajautuessa kukaan\nhuomaisi minua, jos vene kulkiessaan sattuisi joutumaan laivan\nikkunoista tuikkivien valojen piiriin.\n\nHuomasin pian, etten saisikaan jäädä asentooni, sillä sade täytti\nveneen nopeasti vedellä. Minun oli senvuoksi pakko nousta istualleni ja\nammentaa vettä veneestä niin nopeasti kuin suinkin voin. Näin salamain\nvalossa, että etäännyin kuunareista hyvin nopeasti ja aloin jo toivoa\npääseväni poukamasta kenenkään huomaamatta, kun onnettomuudekseni eräs\nmies huomasi minut salamain valossa muutamasta patterista tahi\nlinnoituksen ampuma-aukosta minun kulkiessa niiden välitse. Hän\nhälyytti heti muut ja tartuttuaan muskettiinsa ampui hän jälkeeni.\nTartuin melaani ja painoin menemään niin nopeasti kuin suinkin vain\npääsin, ja vaikka huomasin hälyytyksen kuuluneenkin laivoihin, pääsin\nkumminkin poukamasta päävirralle heidän saamatta minua kiinni.\n\nOllessani poukamassa en ollut tuntenut myrskyn voimaa, mutta samalla\nhetkellä kun pääsin päävirralle pyöräytti tuulenpuuska kanoottini, jota\nen osannut oikein hoitaa, ympäri ja pian huomasin ajautuvani nopeasti\nvirran suuta kohti. Silloin tällöin leimahtelevien salamain valossa\nnäin olevani aivan lähellä rantaa, jossa mangrovepuiden juuret\ntyöntyivät kauas veteen. Onnistuin jollakin tavalla, en oikein tiedä\nmiten, melomaan kanoottini muutamien esiinpistävien puitten juurelle ja\ntartuttuani oksista riippuviin ilmajuuriin hinauduin vähitellen puuhun\nJuuri kun olin saanut sellaisesta kiinni, tuli äkkinäinen tuulenpuuska\nsateineen vieden kanootin jalkaini alta, ja minä jäin riippumaan\njuuresta, johon olin tarrautunut kiinni. Löydettyäni tilavan ja mukavan\nhaaran sijoittauduin siihen ja koetin saada häilyvät ajatukseni taas\njonkunlaiseen järjestykseen.\n\nEnsin ihmettelin olivatko Jimmy Duds ja nuo toiset miehet tunteneet\nminut vai eivätkö. Mutta muistaessani, ettei Whydahin tietäjän\nkasvoihini pyyhkäisemä väri eikä Pentlean musta sotku olleet vielä\nkuluneet pois, tuntui minusta sellainen melkein mahdottomalta. Kaikissa\ntapauksissa olin varma, että isäni nyt tiesi orjalaivojen olevan\nvirralla ja voi niin ollen olla varuillaan. Mutta miten minulle\nitselleni kävisi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Minulla oli\nhyvin pienet mahdollisuudet tunkeutua mangrovesoiden läpi niiden takana\nolevalle kuivemmalle maalle, ja vaikka onnistuisinkin, olin varma, että\norjalaivain tahi Okopan miehet saisivat minut pian kiinni tehdäksensä\nminusta jälleen orjan. Uimallakin pakeneminen tuntui melkein\nmahdottomalta, sillä virta oli aivan täynnä alligaattoreja.\n\nOnnekseni oli tuo tuulenpuuska, joka oli vienyt kanoottini jalkaini\nalta, viimeinen. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kaikki tähdet\nalkoivat tuikkia niin omituisen kirkkaasti kuin ne ainoastaan lämpimässä\nilmastossa vallinneen myrskyn jälkeen voivat. Olin niin surkeasti\nviluissani ja märkänä, etten kyennyt ollenkaan nauttimaan tästä\nihmeellisestä kauneudesta, vaan ponnistin aivojani keksiäkseni jonkun\nkeinon pelastua tästä vaarallisesta asemasta.\n\nÄkkiä kuulin tykkien ja muskettien pauketta ja jonkun matkan päässä\njoella näin laukausten välähdyksiä ja ilmaan nousseen sakean savun.\nOliko prikin kimppuun jo hyökätty ja oliko laivassa olijat yllätetty\nvai olivatko he huomanneet viittailuni ja ymmärtäneet niiden\nvaroittavan merkityksen? Jonkun ajan kuluttua tuntuivat äänet kuuluvan\nlähempää ja alkavan sitten vähitellen heiketä. Äkkiä näin prikin komeat\npurjeet mangrovepuiden yläpuolelta ja ymmärsin, että se, käyttäen\nhyväkseen maatuulta, pyrki äsken juuri kohoamaan alkanutta nousuvettä\nvastaan päästäkseen merelle. Melkein heti kun olin nähnyt sen, kuulin\nkovaa ampumista jälleen ja päätin siitä aivan oikein, että se silloin\nkulki poukaman ohi, johon kuunarit olivat kätkeytyneet ja jonka suussa\nolevista pattereista oli ruvettu ampumaan sitä.\n\nPäätökseni, mitä minun oli nyt tehtävä, oli paikalla valmis, sillä\nkatsellessani edessäni olevaa jokea ajattelin, ettei Petrel\nsivuuttaessaan minut voinut olla kauempana kuin korkeintaan noin sadan\nmetrin päässä. Riisuin senvuoksi vaatteeni ja päätin, että niin pian\nkuin laiva tulee näkyviin, laskeudun veteen ja koetan uimalla päästä\nsiihen.\n\nOdotin kärsimättömästi sen tuloa näkyviin erään hieman ylempänä olevan\nniemen takaa ja nähtyäni sen halkaisijain ilmestyvän puiden takaa,\nlaskeuduin aivan veden rajaan ollakseni valmis heittäytymään veteen\nsilloin kun arvelin laivan olevan tarpeellisen matkan päässä\nennättääkseni siihen. Mutta prikin takaa ilmestyivätkin tuon toisen\nkuunarin purjeet, ja pian olivat molemmat laivat näkyvissä ampuen\ntoisiaan musketeilla kuin riivatut, sillä molemmat laivat olivat niin\npääksytysten, etteivät ne voineet käyttää tykkejään kumpainenkaan.\n\nKoitti sitten hetki, jolloin arvelin voivani lähteä uimaan, ja\nlaskeuduttuani veteen aloin ponnistella prikiä kohti. Uin niin nopeasti\nkuin voin aivan sen lähelle, ja luulin jo parin kolmen minuutin\nkuluttua pääseväni niin sen viereen, että minut voitaisiin nostaa\nkannelle, jonne päästyäni saisin syleillä isääni ja Villeä, kun äkkiä\ntunsin joutuneeni niin voimakkaaseen virtaan, että huomasin heti kaikki\nponnistukseni turhiksi. En ollut muistanutkaan nousuvettä, jonka\nvoimakkain haara sieppasi minut mukaansa. Näytti siltä kuin minun olisi\npakko turvautua kuunariin, joka selvästi oli saavuttamaisillaan prikin\nsiinä tarkoituksessa, että sen miehistö sitten voisi hyökätä prikin\nkannelle, mutta vaikka pääsinkin noin kuuden metrin päähän siitä, en\nvoinut saavuttaa sitä, ja minun oli jäätävä keskelle virtaa, sillä\nylöspäin virtaava nousuvesi oli niin voimakas, että minun oli melkein\nmahdotonta taistella sitä vastaan.\n\nKoetin toivottomuudessani uida vähän aikaa laivojen jäljessä, mutta\nhuomasin pian jääväni nopeasti jälkeen, ja karttaakseni hukkumista oli\nminun pakko ruveta ponnistelemaan takaisin rannalle. Koetin kumminkin\nvielä, vaikkakin pienin toivein, huutaa ja viheltää kääntääkseni jonkun\nkuunarissa olijan huomion puoleeni, mutta yhtä hyvin olisin voinut\nruveta herättämään kuollutta. Ja niin ollen oli minun pakko\npuolikuolleena toivottomuudesta ja väsymyksestä kääntyä rantaa kohden,\njota en luullut enää voivani saavuttaakaan.\n\nEn enää voinut uida yhtä tarmokkaasti kuin äsken, vaan liikutin\nainoastaan vaistomaisesti käsiäni ja jalkojani, pikemmin säilyttääkseni\nhenkeni kuin päästäkseni maihin, jossa en kumminkaan olisi tiennyt\nmihin ryhtyä. Siinä hitaasti uiskennellessani näin äkkiä edessäni veden\npinnalla jonkun pitkän, tumman esineen. Muistin silloin Silaksen puheet\nkrokotiileistä, ja luullen tuota edessäni olevaa esinettä sellaiseksi\nlakkasin uimasta ja rupesin kellumaan pelosta, että pieninkin liike\nvoisi kääntää pedon huomion puoleeni.\n\nAika, jonka pysyttelin hiljaa tuon peloittavan esineen kelluessa aivan\nvierelläni, tuntui äärettömän pitkältä, vaikka se todellisuudessa\nlienee kestänyt vain muutamia minuutteja, sillä kääntäessäni päätäni\nhuomasin metsän yläpuolelle nousseen kuun valossa, että tuo luulemani\nkrokotiili olikin tyhjä kanootti.\n\nToivo palasi mieleeni ja hytkäytti minua kummallisesti, kun\nponnisteltuani hetkisen onnistuin pääsemään siihen. Nyt oli minulla\naikaa katsella ympärilleni ja huomasin, että Petrel ja kuunari olivat\nkiinni toisissaan ja päättäen laukauksista taisteltiin siellä nyt mies\nmiestä vastaan.\n\nKatselin laivoja levottomasti ja äkkiä näin niiden molempain\nhypähtävän, jolloin niiden mastot heiluivat niin, että ne näyttivät\nmelkein katkeavan. Sitten näin Petrelin eroavan kuunarista, joka\najauduttuaan sivuittain tyrskyihin joutui niiden pieksettäväksi. Sen\nkokkapuomi oli nähtävästi katkennut ja Petrel oli senvuoksi päässyt\nirti. Olisin nyt antanut vaikka mitä, jos olisin voinut päästä sen\nkannelle katsomaan, olivatko isäni ja Ville vielä hengissä, mutta minä\najelehdin nopeasti nousuveden mukaan virtaa ylöspäin ja minun oli\nruvettava ajattelemaan, mitä voisin tehdä turvallisuuteni\nsäilyttämiseksi.\n\nTämä kanootti oli nähtävästi sama, jolla olin paennut Santa Mariasta,\nmutta aallot olivat vieneet sen melan, joten en voinut mitenkään sitä\nohjata, vaan minun oli annettava sen ajelehtia virran mukana. Totesin,\nettä kaikkien onnettomuuksieni syy oli tottelemattomuuteni Villeä\nkohtaan, ja kaduin katkerasti, etten kuunnellut häntä silloin, kun hän\nkäski minun pysyä laivassa eikä lähteä tyrskyveneessä Whydahiin. Tein\nmikä oli mielestäni parasta näissä olosuhteissa ja rukoilin kiihkeästi\nJumalaa suojelemaan minua kaikilta vaaroilta.\n\nLiukuessani varustusten sivu näin tulen tuikkivan niiden\nampuma-aukoista ja tultuani kauemmaksi näin joen kummallakin rannalla\nsuuria kyliä. Sitten alkoi virta kaveta hyvin nopeasti ja noin pari\ntuntia ajelehdittuani tarttui kanoottini eräälle joen etelärannalla\nolevalle matalikolle. Poukama, jossa kuunarit olivat olleet, oli joen\npohjoisrannalla. Olin hirveästi viluissani, ja koska olin vaatteitta\neikä minulla ollut minkäänlaista keinoa sytyttää tulta, tein sen, mikä\nluullakseni sellaisissa olosuhteissa olikin paras mahdollinen. Kaivoin\nnimittäin kuopan nousuveden rajan yläpuolella olevaan kuivaan hietaan\nja pistäydyin sinne. Vuoteeni oli pehmyt ja lämmin, ja pian vaivuin\nraskaaseen uneen.\n\n\n\n\nIX.\n\nALKUASUKASTEN JOUKOSSA.\n\n\nKun heräsin, paistoi aurinko ja kuulin ääniä läheisyydestä. Katsoessani\nvarovaisesti sinnepäin, näin suuren joukon nuoria naisia ja tyttöjä\ntulleen joen rannalle täyttämään vesipullojaan. Työskennellessään he\nnauroivat ja leikkivät. Ajattelematta ollenkaan mitä tein, nousin\nseisoalleni ja huudahdin, jolloin he heti sieppasivat pullonsa ja\nhuudettuaan varoitukseksi piiloutuivat pensaihin.\n\nKatsoessani ympärilleni näin, että tuon leveän tien vieressä, jota\nmyöten he olivat tulleet, oli kapeampikin polku. Lähdin kulkemaan sitä\nja pian kääntyivät muutamat noista pakolaisista ympäri ja nähtyään,\nettei minulla ollut aseita, tulivat minua kohti. Eräs, joka nähtävästi\noli rohkeampi kuin toiset, koski minuun huutaen samalla jotakin\ntovereilleen, jotka purskahtivat nauramaan. Sitten kokoutuivat he\nkaikki ympärilleni katsellen hämmästyneenä tukkaani ja ihoani, jotka\npitkäaikainen vedessäolo oli muuttanut melkein luonnollisen värisiksi.\n\nHe puhua pärpättivät hirveästi ja tekivät minulle luultavasti paljonkin\nkysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, koska en ymmärtänyt sanaakaan\nheidän kielestään. Huomattuaan, etteivät he saaneet tietää mitään\nminulta, läksi pari juoksemaan polkua jonnekin muiden istuutuessa\nympärilleni ja viittaillessa, että minäkin tekisin samoin.\n\nOdotettuamme noin kymmenen minuuttia palasivat nuo molemmat tytöt neljä\nmiestä mukanaan. Kahdella miehellä oli vanhat piilukkoiset pyssyt ja\nkahdella pitkät keihäät, joilla he viittasivat minua nousemaan\nseisoalleni, ja sidottuaan nuoran kaulaani taluttivat he minut erään\nsuuren kylän keskellä olevalle torille.\n\nKylä oli ympäröity paksuista puunrungoista kyhätyllä aidalla, jonka\nsisäpuolella oli lukematon joukko matalampien ruokoaitauksien\nympäröimiä majoja. Kylän keskellä olevan komean silkkipumpulipuun\njuurella oli katos, jonka alla oli neljän suuren rummun ympäröimä\nkarkeasti veistetty ja sanomattoman suuri epäjumalankuva. Taluttajani\nveivät minut tuohon suojaan ja pakottivat minut istuutumaan niin, että\neräs katon kannatinpylväs tuli lalkojeni väliin. Sitten sitoivat he\nnilkkani yhteen ja köytettyään vielä kätenikin selkäni taakse saivat he\nminut niin varmasti kiinni, että minun oli mahdoton paeta.\n\nKaikki kylän asukkaat tulivat katsomaan minua ja muutamat lapset,\noikeammin pienet mustat lihavat pikkupirut, jotka ensin kovasti\npelkäsivät valkoista miestä, tulivat kumminkin rohkeammiksi\nhuomatessaan, etten voinut liikkua. Ne pistivät sormensa silmiini ja\nsilittivät tukkaani, mikä niistä näytti tuntuvan hyvin hauskalta, ja\nhieroivat ihoani nähdäkseen oliko valkoinen oikea värini vaiko ei.\nNiiden vanhemmat nauroivat kakarainsa vehkeille ja hyödyttömille\nponnistuksilleni saadakseni olla rauhassa.\n\nLuullakseni sain istua siinä uteliaisuuden esineenä melkein tunnin,\nennenkuin kuvan ympärillä olevia rumpuja alettiin paukuttaa ja eräs\nhyvin vanha valkotukkainen neekeri istuutui vieressäni olevalle\ntuolille. Toinen aivan yhtä vanha mies asettui hänen viereensä ja\nhuomasin selvästi, että kyläläiset kunnioittivat noita molempia\nvanhuksia hyvin suuresti.\n\nKun he olivat istuutuneet, lakkasivat rummut pärisemästä, ja tytöt\njotka olivat löytäneet minut joenrannalta, kutsuttiin esiin ja saivat\nhe nähtävästi selittää tapahtuman. Sitten saivat nuo neljä miestä,\njotka olivat kuljettaneet minut kylään, tehdä vuorostaan selkoa, mitä\ntekemistä heillä oli ollut asiassa. Tämän jälkeen neuvotteli toinen\nvanhus, jonka kasvoissa oli mitä ihmeellisimpiä juovia ja ryppyjä,\ntoisen vanhuksen kanssa ja antoi sitten muutamia määräyksiä, jotka\ntoivat näyttämölle erään naamioidun miehen. Tuolla hurjimuksella oli\nkädessään suuri käyrä veitsi ja häntä seuranneella vaimolla iso puinen\nsanko, jonka hän laski maahan aivan viereeni. Mies pani toimeen\nsuurenmoisen elenäytelmän osoittaakseen, että hän oli tullut paikalle\nkatkaistakseen minulta pään.\n\nTunsin joutuneeni tukalampaan asemaan kuin uidessani joessa ja\nluullessani kanoottia krokotiiliksi. Päätin kumminkin olla pelkäämättä,\nja jos nyt niin kävisi, että minut tapettaisiin, niin päätin kuolla\ntäysin englantilaisen syntyperäni mukaisesti. Vanhus piti nyt pitkän\npuheen mainiten usein Okopaa ja lopetettuaan kääntyi hän puoleeni ja\nsanoi minulle jotakin murteellisella englanninkielellä, josta en\nymmärtänyt muuta kuin sanat: \"Okopa\", \"Kapteeni\" ja \"Orjat\".\n\nMenetin vihdoin kärsivällisyyteni ja huudahdin: \"En ole espanjalainen\nenkä ymmärrä sanaakaan puheestanne! Olen englantilainen.\"\n\nKansan käytös muuttui heti, ja tuo minun pyövelikseni aiottu mies\nkatkaisi siteeni niin nopeasti kuin suinkin, ja vanhus sanoi:\n\"Englantilaiset ovat yhtä hyviä miehiä kuin espanjalaiset ovat pahoja.\nOlet siis englantilainen?\"\n\n\"Olen\", vastasin minä. \"Olen englantilainen, mutta olen saanut olla\nespanjalaisten vankina.\"\n\n\"Kauan aikaa sitten\", sanoi vanhus, \"soti Hararu Okopan isää vastaan,\njolloin Okopan isä tappoi säälimättömästi Hararun vaimon. Hararun hän\notti vangiksi ja myi espanjalaisille, joiden laivoissa Hararu sai olla\nniin kauan, kunnes englantilaiset voitettuaan espanjalaiset vapauttivat\nhänet, jolloin hän sai palata kotiinsa. Kaikki englantilaiset olivat\nhyviä Hararulle.\"\n\nMinut vietiin nyt erääseen aitaukseen, jossa Hararu perheineen asui.\nHararu käski minun tulla erääseen majaan ja avattuaan erään suuren\narkun sanoi hän minulle: \"Siinä on paljon vaatteita, valitse niistä,\nmitä tarvitset.\" Halusin kiittää häntä, mutta hän jatkoi: \"Sinun ei\ntarvitse, sillä englantilainen on aivan samanlainen kuin mustakin mies.\nKun hän saa vaatteet päälleen, rupeaa hän syömään ja syötyään\njuttelemaan.\"\n\nKatsoessani arkkuun huomasin sen olevan täynnä kaikenlaisia vaatteita,\nsilkki- ja kalikookangaskappaleita, ja jonkun aikaa haettuni löysin\nsieltä paidan, takin ja housut, jotka sopivat minulle niin hyvin, että\npuin ne heti ylleni \"Tahdotko hatunkin?\" kysyi Hararu ja mennen erään\ntoisen arkun luo otti hän sieltä kuluneen meriupseerin lakin ja antoi\nsen minulle.\n\nKun olin pukeutunut, vei hän minut erääseen toiseen suojaan. Siellä\ntarjottiin minulle jonkinlaista paistia, joka olisi muuten ollut\nerinomaista, ellei siinä olisi ollut niin paljon pippuria, että minun\noli sitä hyvin vaikea syödä, muutamia banaaneja ja suuri tuopillinen\npalmuviiniä.\n\nSöin ja join vanhan Harurun seisoessa vieressäni ja kehoittaessa minua\nsyömään enemmän. Olin kumminkin niin kärsimätön saamaan selville, mikä\ntuon heidän käytöksensä muutoksen oli saanut aikaan, että lopetin pian\nja sanoin Hararulle, joka ei ollut suostunut vastaamaan kysymyksiini,\nennenkuin olin syönyt kyllikseni, etten jaksanut enempää.\n\nSitten alkoi Hararu selittää: \"Olin yhteen aikaan espanjalaisen orjana,\njoka kohteli orjiaan hirveän pahasti pieksäen ja polttaen heitä. Sitten\ntapasi muudan englantilainen tuon espanjalaisroiston kohdellen häntä\nansion mukaan ja vieden Hararun Sierra Leoneen, jossa hänet ristittiin\nJack Spratiksi, joka on hyvä englantilainen nimi. Sitten läksi eräs\nenglantilainen kauppalaiva tänne Ogowai-joelle ja minä pääsin mukaan.\nIsäni, veljeni ja sisareni elivät silloin vielä, mutta ovat nyt jo\nkaikki kuolleet, ja tuo englantilainen antoi minulle pyssyjä,\nvaatteita, rommia ja paljon muita tavaroita, jolloin jäin tänne ja\nminusta tuli suuri mies. Okopa on suuri varas, mutta hän on voimakas,\nsillä hän on saanut espanjalaisilta paljon pyssyjä ja muita tavaroita\norjillaan.\"\n\nKerroin Hararulle eli Jack Spratille, kuten hän halusi minun häntä\nnimittävän, kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin vene oli\nkaatunut Whydahin tyrskyissä. Kuvasin hänelle, miten olin paennut Santa\nMariasta ja nähnyt isäni prikin poistuvan virralta.\n\n\"Nuo espanjalaiset ovat pahoja miehiä, kuten Okopakin, ja ovat\nkoettaneet anastaa isäsi laivan\", sanoi vanhus. \"Nyt he ovat\nsuuttuneet, ja jos he saavat kuulla sinun oleskelevan täällä,\nlähettävät he jonkun ryöstämään sinut täältä ja katkaisevat kurkkusi,\nsillä Okopa on niin suuri roisto, että hän on valmis vaikka mihin.\"\n\nEn viitsinyt muistuttaa uutta ystävääni, että kun hän luuli minua\nespanjalaiseksi, oli hänkin valmis katkaisuttamaan kurkkuni, vaan\nsanoin ainoastaan: \"Ette suinkaan aio luovuttaa minua heille?\"\n\n\"En anna sinua Okopalle ainakaan vapaaehtoisesti, mutta jos Okopa\nhyökkää kimppuumme monine pyssyineen ja espanjalaistovereineen ja satut\nolemaan kylässämme, niin mitä voimme tehdä. Jos he saavat tietää\nvalkoisen miehen oleskelevan kylässämme, lähettävät he jonkun miehen\nkatsomaan, ja jos tuo mies huomaa sinut englantilaiseksi, kuten minäkin\nolen, rientää hän kertomaan Okopalle, jolloin hän, Camacho ja tuo\nPentlea-roisto tulevat miehineen vangitsemaan sinut. Luullakseni on\nparasta, että lähdet kauemmaksi sisämaahan erään suuren tietäjän luokse\nja oleskelet siellä jonkun aikaa. Poikani Tom, joka puhuu englannin\nkieltä ja on kaikessa yhtä mieltä kanssani, vie sinut sitten toiseen\nmaahan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on englantilaisia laivoja,\njolloin voit jälleen päästä isäsi ja veljesi luo.\"\n\nOlimme pysytelleet koko keskustelumme ajan Jack Spratin omassa majassa,\njossa ei meitä lukuunottamatta ollut muita kuin muutamia hänen\ntyttöjään, jotka hän nyt lähetti hakemaan poikaansa Tomia, kuten hän\nsuvaitsi tätä nimittää. Kun tämä tuli majaan, huomasin, että hän oli jo\nvanha harmaatukkainen mies. Hänen isänsä takoi nyt hänen päähänsä\npitkän sarjan määräyksiä, joihin Tom aina vähän väliä vastasi:\n\"Ymmärrän.\" \"Hyvä on.\" Lopetettuaan lisäsi vanhus vielä: \"Nyt sinun on\nseurattava Tomia, ja minä kerron kansalleni, että suuri tietäjä tuli\nsinua noutamaan nukkuessasi.\"\n\nKiitin Jack Spratia hänen ystävällisyydestään ja kysyin samalla, eikö\nhän voisi hankkia minulle kenkiä, koska pelkäsin jalkaini muuten\nhaavoittuvan matkan kestäessä. Hän lupasi tehdä voitavansa, mutta käski\nminun kumminkin lähteä matkaan heti.\n\nTom avasi jonkunlaisen majan seinässä olevan salaoven ja viitattuaan\nminua seuraamaan opasti hän minut erästä hyvin kapeaa ruokoaitauksien\nvälissä olevaa käytävää pitkin kylän ulommaiseen aitaukseen.\nTartuttuaan koko voimallaan erääseen paksuun hirteen sai hän pari aidan\nrunkoa siirtymään paikoiltaan niin, että aitaan ilmestyi rako.\nTunkeuduimme siitä ulkopuolella olevaan hautaan ja siitä muutamalle\nvähän kuljetulle polulle, jota me seurasimme noin puolitoista tuntia,\nkunnes se katosi kokonaan paksuun ja tiheään viidakkoon.\n\nTom sanoi aina silloin tällöin minulle: \"Hyvä on, hyvä on!\" ikäänkuin\nrohkaistakseen minua, ja koska hän vastasi samoin kaikkiin\nkysymyksiini, luulin hänen englannin kielen taitonsa supistuvan noihin\npariin sanaan. Kun hän sittenkin vielä, kun luulin olevamme jo kokonaan\neksyksissä, sanoi tuon saman: \"Hyvä on!\", luulin hänen puhuvan\njoutavia, sillä tilanne tuntui minusta hyvin tukalalta. Tom korotti nyt\näänensä karjuen vähän aikaa hirveästi. Jonkun ajan kuluttua vastattiin\nhänelle samalla tavalla viidakon kaikkein tiheimmästä osasta, kuten\nolin kuulevinani. Muutamien minuuttien kuluttua siirrettiin eräästä\npuusta riippuvat köynnökset syrjään, ja mies ilmestyi eteemme.\n\nTom polvistui heti tulijan eteen ja otettuaan multaa maasta hieroi hän\nsillä käsivarsiaan ja otsaansa. Sitten hän nousi ja puhui kauan ja\nnopeasti tuolle miehelle, viitaten silloin tällöin minuun. Kuulin hänen\ntoistavan sanoja \"Englantilainen\", \"Espanjalainen\", \"Okopa\" ja \"Hararu\"\naina jonkun ajan kuluttua. Mies vastasi hänelle samalla tavalla ja\nviitattuaan sitten Tomille ja minulle siirsi hän jälleen köynnökset\nsyrjään ja läksi kulkemaan edellämme erästä kapeaa ja hyvin mutkaista\npolkua, jonka varrelle oli aina lyhyitten matkojen päähän varattu\nsuuria kiviä sen tukkimiseksi.\n\nSeurattuamme opastamme noin kymmenen minuuttia Tomin toistaessa tuota\niankaikkista \"Hyvä on!\" huudahdustaan, saavuimme eräässä puunrungoista\nkyhätyssä aitauksessa olevalle jykevälle portille, josta pujahdimme\ntoiselle puolelle. Huomasin silloin saapuneeni suurelle avonaiselle\ntorille, jossa oli toista kymmentä tuollaista samanlaista epäjumalan\nkuvaa kuin ensimmäisessäkin kylässä. Niillä oli jokaisella oma\nkatoksensa, ja sitäpaitsi oli siellä vielä muutamia pieniä majoja,\njoissa niitä palvelevat papit, joista oppaamme oli yksi, asuivat.\nPaikan keskellä oli toinen aitaus, jonka sisäpuolelta näkyi hyvin suuri\nmaja. Viitattuaan siihen sanoi Tom: \"Jumalien asunto\", osoittaen siten\nosaavansa enemmänkin englanninkieltä kuin \"Hyvä on.\"\n\nEräs noista majoista luovutettiin heti Tomille ja minulle. Tom koetti\nsaada minut ymmärtämään paneutumalla pitkäkseen ja ollen nukkuvinaan,\nettä meidän oli jäätävä sinne yöksi odottamaan hänen isäänsä, jonka hän\nsanoi tulevan. Koska maja näytti puhtaalta ja mukavalta ja koska siellä\noli ruovoista valmistettu vuodekin, en vastustellut, vaan heittäysin\nheti sille pitkäkseni ja nukuin pian sikeään uneen, sillä olin\näärettömästi väsynyt.\n\n\n\n\nX.\n\nPAPPIEN LUONA.\n\n\nHerättyäni huomasin Tomin valmistaneen minulle syötäväksi jonkinlaista\nvelliä, jossa uiskenteli hyvin tikkuisesta ja melko täyttävästä\nhyvänmakuisesta vanukkeesta valmistettuja kokkareita. Kuten sittemmin\nnäin, valmistettiin tuota vanukasta kypsymättömistä kasviksista, jotka\nensin keitettiin ja sitten survottiin. Palanpainimeksi kaivoi hän\njostakin esille pullollisen \"jämerää\" eli katajaviinaa, jota hän kehui\näärettömän hyväksi. Kun en halunnut juoda sitä tippaakaan, ihmetteli\nhän kovasti ja tasasi sen pappien kanssa, joilla ei näyttänyt olevan\nmitään epäilyjä alkohoolijuomain käytön suhteen. Olin nyt täydellisesti\ntoipunut ja halusin katsella hieman ympärilleni. Tutkiessani majaa\nlöysin sieltä pyssynkin ja kysyin Tomilta, saisinko ampua sillä\njotakin.\n\nKuultuaan pyyntöni rupesi hän keskustelemaan pappien kanssa innokkaasti\nja sanoi vihdoin: \"Hyvä on, lähtekäämme\", ja vietyään minut aitauksena\nolevasta portista sen ulkopuolelle läksi hän edelläni erään puuttoman\nsuon yli vievää polkua pitkin läheisyydessä olevan joen rannalle.\nJoessa oli paljon sorsia ja muita vesilintuja. Onnistuin ampumaan\nmuutamia, vaikka pyssy olikin vanha yksipiippuinen piilukolla\nvarustettu haulikkorämä. Tom juoksi aina noutamaan linnut minulle ollen\niloissaan kuin koulupoika. Kun hän sitten sattui huomaamaan erään\nparven, jossa oli toistakymmentä sorsaa, viittasi hän minulle, että\nampuisin sen keskelle. Täytin hänen pyyntönsä ja tapoin yhdellä\nlaukauksella kolme ja haavoitin neljää muuta. Tom hyppäsi heti virtaan\nnoutamaan niitä. Seurasin jännitettynä, kun hän ahdisti erästä\nhaavoittunutta sorsaa ja säpsähdin senvuoksi kovasti, kun takaani äkkiä\npyrähti muutamia sorsia lentoon. Pyörähdettyäni katsomaan näin suuren,\nainakin noin parikymmentä jalkaa pitkän python-käärmeen kiemurtelevan\nnoin kolmen jalan päässä minusta.\n\nPyssyni ei ollut latingissa, ja senvuoksi tartuinkin sen piippuun\nmolemmin käsin voidakseni iskeä käärmettä päähän, kun se äkkiä laskikin\npäänsä maahan ja alkoi madella tiehensä. Huusin Tomille, joka tuli\njuosten sorsat kädessään ja nähtyään käärmeen sanoi: \"Sehän on\njumaliemme jumala\", ja viittasi minua palaamaan kylään heti.\n\nKulkiessamme kylään päin seurasi käärme meitä. Peläten tuota suurta\nmatelijaa riensimme kylään niin nopeasti kuin suinkin, mutta käärme\nseurasi meitä sinnekin. Kun papit näkivät käärmeen, eivät he näyttäneet\nollenkaan säikähtävän, vaan tulivat päinvastoin hyvin iloisiksi, ja\nsillä aikaa kuin toiset pärisyttivät rumpuja ja puhalsivat torviin,\navasivat muut tuon sisimmäisen aitauksen portin ja käärme mateli\nsuoraan sinne. Käytin tilaisuutta hyväkseni katsoakseni sinne ja näin\nkoko aitauksen olevan täynnä suuria käärmeitä, joista ei kumminkaan\nyksikään ollut niin kauhea kuin tuo hirviö, joka oli säikähdyttänyt\nminut melkein kuoliaaksi.\n\nNiin pian kuin käärme oli sisäpuolella, sulkivat papit portin ja\nympäröityään Tomin alkoivat kysellä häneltä kysymästä päästyäänkin.\nHänen vastauksensa näyttivät ilahduttavan heitä kovasti ja he heittivät\nkaikki ampumani sorsat käärmeille ruoaksi. Tuolle uudelle tulokkaalle\nolivat he varanneet vuohen, joka, huolimatta sen toivottomista\nponnistuksista, työnnettiin aitaukseen, jossa python heti hyökkäsi sen\nkimppuun ja puristettuaan sen ruumiillaan melkein muodottomaksi\nmöhkäleeksi valmistautui nielemään sen.\n\nKiipesin aidan harjalle katselemaan tuota toimitusta, jota Tomkin\ntarkasteli sanoen aina silloin tällöin \"Hyvä on!\" Silloin kuulin\nsamanlaista huutoa kuin millä Tomkin oli ilmoittanut tulomme, ja Tom\nhyppäsi heti viereltäni maahan sanoen: \"Isä tulee!\"\n\nMenin Tomin ja erään papin kanssa Hararua eli Jack Spratia vastaan.\nTämä kertoi olleen mainion asian, että olin heti lähtenyt kylästä,\nsillä Okopa oli lähettänyt miehiä kysymään, missä tuo valkoinen mies\noli, joka oli tullut kylään sinä aamuna.\n\n\"Kuinka he voivat saada sen niin pian tietää?\" kysyin minä.\n\n\"Kysyä nyt sitä, sillä eihän sellainen voi pysyä salassa. Toinen kertoo\ntoiselle, ja niin edespäin, kunnes asia on jokaisen tiedossa.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä? Pelkäättekö Okopaa?\"\n\n\"Okopa ei muuten välittäisi koko asiasta, mutta nuo orjakauppiaat ovat\nuhanneet häntä, että ellei hän toimita sinua heille takaisin, ampuvat\nhe tykeillään hänen kylänsä raunioiksi. Kerroin heille senvuoksi,\nmilloin tulit kyläämme ja ilmoitin antaneeni sinulle vaatteet, ruokaa\nja makuupaikan. Mutta sitten valehtelin, etten löytänytkään sinua enää\ntullessani sinua herättämään, koska olit karannut kuin varas.\"\n\nTämä kuulosti minusta omituiselta, sillä olihan Hararu luullessaan\nminua espanjalaiseksi ollut vähällä mestauttaa minut, mikä ei lainkaan\nosoittanut hänen pelkäävän espanjalaisia, ja minä sanoinkin sen\nhänelle.\n\n\"Tuo on kyllä totta, mutta aikoessani mestauttaa sinut en tiennyt, että\njoella oli espanjalaisia laivoja. Luulin sinua joksikin\nhaaksirikkoutuneeksi, siinä kaikki.\"\n\n\"Mutta nythän voivat nuo espanjalaiset\", sanoin minä, \"jos he nyt\nhaluavat minut haltuunsa, ymmärtää, etten voi kulkea viidakoissa\nyksinäni ja saavat niin ollen pian selville, missä oleskelen.\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Jack Sprat, \"ja senvuoksi saapikin poikani heti,\nkun kukko on laulanut, viedä sinut kauas täältä, etteivät hakijat, jos\nnyt sellaisia tänne ilmestyy, löydä sinua.\"\n\nOlin kylliksi viisas tyytyäkseni tähän, ja kun me olimme saapuneet\npappien kylään, vietiin Hararu heti katsomaan tuota suurta käärmettä,\njoka nyt oli niellyt pukin ja nukkui. Hän tuli luokseni sanoen minun\nolevan jonkun mahtavan voiman suojeluksessa, koska ei käärme ollut\nhyökännyt kimppuuni.\n\nTämä ihmetytti minua, koska Whydahissa olevan käärmetemppelin pappi oli\nsanonut minulle samaa. Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen, mutta en\nuskaltanut kumminkaan olettaa, huolimatta hänen ystävyydestään minua\nkohtaan, että hän ulottaisi vieraanvaraisuuttaan niin pitkälle, että\nhän rupeaisi vastustamaan espanjalaisia, jos ne tulisivat hakemaan\nminua hänen kylästään. Olin varma, etteivät Pentlea eikä Camacho\nelleivät he olleet hukkuneet kuunarin joutuessa karille, uskoisi\nmihinkään tuollaiseen juttuun, eivätkä siihenkään, ettei Jack Sprat\nmiehineen voinut minua löytää.\n\nMinulle sanottiin, että minun oli mentävä aikaisin levolle, koska\nmeidän seuraavana päivänä oli kuljettava kauas ja oli senvuoksi\nlähdettävä hyvin varhain. Menin niin ollen tuohon minulle määrättyyn\nmajaan ja paneuduin pitkäkseni vuoteelleni, mutta en voinut nukkua,\nsillä tulevaisuuteni alkoi minua kovin huolestuttaa. Ilmeisesti eivät\nnuo Petrelin miehet olleet minua tunteneet, sillä muussa tapauksessa ei\nisäni olisi mitenkään lähtenyt joelta koettamatta pelastaa minua. Nyt\nlähetettiin minut sisämaahan enkä voinut ollenkaan ymmärtää, miten\nsieltä jälleen pääsisin rannikolle ja takaisin Englantiin. Muistin\nkumminkin silloin, mitä olin kuullut kerrottavan Livingstonesta, ja\npäätin hänen laillaan pysyä rohkeana ja luottaa Jumalaan, jonka avulla\ntoivoin vihdoin pääseväni kotiin. Ajatellessani tätä muistinkin, etten\nollut rukoillut pitkään aikaan. Laskeuduin heti vuoteeltani lattialle\nja rukoilin kauan sydämeni pohjasta pelastusta, unhoittamatta kiittää\nosakseni tulleista muista armonosoituksista.\n\nKun lopetin, kuulin melua ulkoa, ja koettaessani avata majani ovea\nhuomasin sen pönkitetyksi ulkopuolelta. Kurkistaessani muutamasta\nseinässä olevasta reiästä näin, että ylimmäinen pappi oli yksinään\nkylän keskellä olevan sisemmän aitauksen portin edustalla syventynyt\njohonkin salaperäiseen toimitukseen. Kaikkien majojen ovet oli suljettu\nja paikkaa valaisi ainoastaan pienestä nuotiosta tuikahteleva tuli.\n\nKatselin häntä kauan aikaa, kun hän tiputteli pukin sarvesta jotakin\nnestettä vasempaan käteensä huolellisesti tarkastellen tippoja niiden\npudotessa ja laulaen koko ajan omituista yksitoikkoista säveltä. Hän\noli selvästi hyvin hämmästynyt, sillä joskus hän näytti hyvin\ntyytymättömältä ja joskus hän hymyili. Vihdoin hän äkkiä hyppäsi\nkorkealle huudahtaen kovasti ja juoksi avaamaan majojen ovia kutsuen\nsisälläolevia ulos.\n\nTuleen lisättiin uusia oksia, ja he rupesivat tanssimaan sen valossa\nkaamealla ja hirveällä tavalla. Ainoastaan vanha Jack Sprat pysyi\nrauhallisena. Sitten he lopettivat yhtä nopeasti kuin olivat\nalkaneetkin, ja Jack Sprat sanoi minulle haettuaan minut paikalle:\n\"Jumalat ovat suosiolliset sinulle ja auttavat sinua. Parin kolmen\ntunnin kuluttua lähtee Tom opastamaan sinua. Virralle päästyänne voitte\nmatkustaa kanootilla, ja neljän päivän kuluttua pääset miesten luo,\njotka vievät sinut suurelle virralle, missä on paljon laivoja. Sitten\nvoit päästä jossakin niistä omaan maahasi.\"\n\nKiitin vanhusta hänen kaikesta minulle suomastaan avusta ja kysyin\nlopuksi, voisinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, jos vielä joskus satun\npääsemään Englantiin.\n\n\"Siihen kuluu kauan aikaa\", sanoi hän, \"ja olen jo vanha mies.\nLuultavasti olen jo silloin kuollut, mutta käskekää tuttavienne\ntekemään kauppoja Tomin eikä Okopan kanssa. Levittäkää tieto kirjeillä,\nellette muuten voi.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nJÄNNITTÄVÄ MATKA.\n\n\nPalasin nyt majaani ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin minun oli\nlähdettävä, sillä en tuntenut olevani turvassa ollessani näin lähellä\nPentleaa, Camachoa ja noita muita orjakauppiaita. Vaikka nuo molemmat\namerikkalaiset olivatkin näyttäneet tahtovansa olla ystäviäni, oli\nheitä kumminkin vain kaksi, eikä heillä näyttänyt olevan suurtakaan\nvaikutusvaltaa.\n\nVihdoin kuulin kukon kiekuraisen, ja Jack Sprat tuli sanomaan: \"Nyt on\nTom valmis lähtemään.\" Hyppäsin heti vuoteeltani ja näin Tomin, jolla\noli palmunoksista valmistettu soihtu kädessään, valmiina lähtemään.\nJack Sprat antoi minulle pyssyn, jolla olin ampunut edellisenä päivänä.\nSekä hän että edellisenä yönä näkemäni pappi hieroivat otsaani jotakin\nmoskaa, ja viimeksimainittu sitoi vyötäreilleni solmuisen nuoranpätkän,\njosta riippui pari pientä tikkua ja joka vanhan ystäväni sanojen mukaan\noli \"erinomainen kapine torjumaan vaaroja\".\n\nRuvetessani kiittämään vanhusta hänen ystävällisyydestään torjui hän\nyritykseni päättäväisesti ja laskien molemmat kätensä olkapäilleni\ntyönsi hän minut edellään ystävällisesti kylästä ja sulki sitten\nportin.\n\nSeurasin Tomia tuota samaa kapeata polkua sinne, jossa käärme oli\nsäikäyttänyt minua edellisenä päivänä. Rannalla oli meitä odottamassa\neräs mies puunkuoresta valmistettuine veneineen, joka oli noin\nkahdeksantoista tuumaa leveä ja parikymmentä jalkaa pitkä. Tom käski\nminun mennä tuohon heilakkaan ja hauraaseen laivanrakennustaidon\nmestariteokseen. Päästyäni siihen oli minun pakko heti polvistua sen\nkeskelle ja tarttua kiinni kumpaankin laitaan estääkseni venettä\nkaatumasta. Hämmästyin senvuoksi suuresti nähdessäni, että Tom ja tuo\ntoinen mies voivat sitä eteenpäin meloessaan seisoa siinä.\n\nKiisimme pian eteenpäin virralla tuon pienen kanootin pujahdellessa\nmiesten tarmokkaasti meloessa. Lyhemmässä kuin neljännestunnissa\npääsimme jo niin kauaksi, että näin edessämme suuremman ulapan. Hetken\nkuluttua saavuimme erään suuren kanootin viereen, jossa oli kaksitoista\nsoutajaa. Nousimme Tomin kanssa siihen ja niin alkoi matkani Ogowaita\nylöspäin. Vaikka olimmekin jo niin kaukana virralla, että Okopan ja\nHararun kylät olivat näkymättömissä, käski Tom kuitenkin meitä olemaan\nehdottomasti hiljaa, koska kaikki toisella rannalla olevat kylät\nkuuluivat Okopan valtakuntaan. Pysyttelimme senvuoksi meloessamme niin\nlähellä kuin suinkin Hararun puoleista rantaa karttaaksemme väkevintä\nvirtaa ja kaikkia uteliaita katseita. Kanootin keskelle oli valmistettu\npalmunoksista jonkinlainen katos minulle Jack Spratin käskystä. Sieltä\nlöysin minä kaikenlaisia minulle hyödyksi arveltuja tavaroita, kuten\npito- ja vuodevaatteita, jotka oli järjestetty niin, että voin joko\nistua tahi maata niillä mukavasti.\n\nJatkoimme matkaamme jonkun aikaa aivan äänettöminä. Kuun säteet\nvalaisivat joesta nousevaa paksua usvaa, ja ohikulkiessamme voimme\nnähdä puiden tummat varjot. Vihdoin aloin kuulla hyönteisten surinaa ja\nlentoon pyrähtelevien lintujen siipien suhinaa, jotka ilmaisivat, että\ntuo troopillisen yön viimeisten tuntien kuolettava hiljaisuus läheni\nloppuaan. Päivä koittikin pian ja sumu keräytyi joen keskelle, jättäen\nrannan, jonka puiden varjossa meloimme, aivan kirkkaaksi.\n\nKöynnösten peittämien kukkivien tahi hedelmää kantavien puiden ihanuus\noli minusta sanoin kuvaamaton, varsinkin silloin, kun niiden lehvät\nojentautuivat kauas virralle. Ruohopalmun pitkät haiveniset tähkät ja\nrottinkiruovot, joista koulupojat tahi paremmin sanoen opettajat niin\npaljon pitävät, tunkeutuivat noin viisitoista tahi parikymmentä jalkaa\nvirran yläpuolelle. Sarvi- ja muut linnut pyrähtelivät säikähtyneinä\nlentoon meloessamme ohi. Kun sumu jo yhä enemmän haihtui, näimme\nmatalikoilla kaunissiipisiä kurmitsoita ja muita outoja lintuja.\nKuningaskahlaajat istuivat vedestä sieltä ja täältä työntyvillä oksilla\nvahtimassa saalistaan. Toiset niistä olivat suuria ja kokonaan\nharmaita, kun taasen toiset eivät olleet kolibria suurempia ja voivat\nkilpailla niiden kanssa höyhenpukunsa koreudella.\n\nTom alkoi nyt katsella matalikkoja tutkivasti ja tarkasti kehoittaen\nmiehiä melomaan niin kovasti kuin suinkin. Juuri kun aurinko näyttäytyi\npuiden latvojen yläpuolella, pysähdytti hän veneen ja muutamia miehiä\nlaskeutui veteen ja alkoi tehdä reikiä erääseen ruovoista tehtyyn\naitaan, joka peitti erään poukaman suun. Kun olimme saaneet kanoottimme\nsinne, panivat miehet ruovot paikoilleen.\n\nTyhjennettyämme kanootin upotimme sen. Sitten kahlasimme pitkän matkaa\npoukamaa pitkin, kunnes saavuimme kapealle polulle, jota läksimme\nseuraamaan. Jonkun ajan kuluttua saavuimme erääseen pieneen aukeamaan,\njossa oli pari majaa. Tarkoituksemme oli pysähtyä sinne siksi päiväksi,\nja Tom sanoi: \"Hyvä on, hyvä on!\" Koska en voinut ymmärtää, miksi näin\nteimme, kysyin Tomilta. Saatuani hänet vihdoin ymmärtämään mitä\ntarkoitin, vastasi hän: \"Okopan miehet vangitsevat kaikki virralla\nliikuskelevat vieraat neekerit.\" Onnistuin saamaan selville, että suuri\njoukko Okopan miehiä oli mennyt virtaa ylöspäin hankkimaan orjia\nespanjalaisille ja voivat minä hetkenä tahansa palata, jolloin he eivät\nolisi päästäneet kanoottiamme taistelutta sivuitseen.\n\nMuutamat miehet rupesivat nukkumaan, muutamat tupakoivat ja muutamat\nsöivät, mutta koko tuon aukeamassa olomme aikana vahdittiin valppaasti,\nsillä olisihan voinut sattua, että joku Okopan mies olisi sattumalta\nvoinut saada selville, mihin olimme kätkeneet kanoottimme. Mutta koska\ntuo ruoko-aita oli samanlainen kuin sadat muut Ogowaihin virtaavien\npienien jokien suihin kalojen pyyntiä varten kyhätyt padot, voimme olla\nmelkein varmat, ettei sitä huomattaisi.\n\nMinulla oli nyt hyvää aikaa tutkia ystäväni Jack Spratin minulle\nlahjoittamia tavaroita. Katsellessani niitä sain joka hetki yhä enemmän\nsyytä kiittää laupiasta sallimusta, joka oli johdattanut minut Spratin\nkylään Okopan ja hänen liittolaistensa kylien sivu. En löytänyt sieltä\nainoastaan vaatteita ja helmiä voidakseni ostaa ruokaa ja maksaakseni\noppailleni, vaan myöskin toisen vaatekerran ja neljä hyvää valkoista\npaitaa omaa tarvettani varten. En nyt enää kaivannut muuta kuin hattua\nsuojaksi auringon säteiltä, sillä saamani lakki ei ollut tarkoitukseen\nsopiva, ja jonkinlaisia kenkiä jalkaini suojaksi piikkejä ja kiviä\nvastaan, jotka olivat repineet ne jo melko pahasti.\n\nSelitin asian Tomille, joka haki neulan jostakin ja purki\neräästä kangaspalasesta lankaa. Leikkasin sitten erään valkoisen\nkangaskappaleen palasiksi muodostaen niistä jonkinlaisen merimieshatun\ntapaisen päähineen. Sillä aikaa kuin olin siinä hommassa, oli Tom\npunonut jostakin puunkuoresta karkeata nuoraa ja koetti saada minut\nymmärtämään, että ompelemalla sen jotenkin yhteen voisin saada\njonkinlaiset sandaalit jalkoihini. Suurella vaivalla sainkin vihdoin\nmuodostetuksi tuosta nuorasta jalkapohjieni mukaiset kappaleet, ja\nkiinnitettyäni niihin leveät, lujasta pumpulikankaasta leikkaamani\nkaistaleet sain ne sidotuiksi kiinni jalkoihini.\n\nTämä ja Tomin minulle valmistaman ruoan syöminen veivät minulta melkein\nkoko päivän. Myöhään illalla kuulimme rumpujen pärinää ja melojien\nlaulua, jotka pian ymmärsin Okopan miesten aikaansaamaksi meluksi, kun\nhe matkustivat virtaa alaspäin orjineen. Tähystäjämme ilmoitti meille,\nettä viisi suurta kanoottia täynnä orjia, oli mennyt sivu. Koska\naurinko oli jo aikoja sitten laskenut, palasimme kanootillemme, ja\ntyhjennettyämme veden siitä kuormitimme sen ja aloimme jälleen jatkaa\nmatkaamme virtaa ylös.\n\nMeloimme muutamia tunteja äänettöminä. Emme nähneet emmekä kuulleet\nmitään aina kello yhteentoista asti, jolloin huomasimme vastapäisen\nrannan äkkiä kirkastuvan siellä sytytetystä tulesta ja kuulimme kuin\nkidutettavien ihmisten huutoja. Veneemme eteen molskahtava kuula\nilmaisi meille myöskin pian, että meidätkin oli huomattu.\n\nHerkesimme melomasta ja annoimme veneemme liukua takaisin virran\nmukana, kunnes pääsimme erään metsäisen niemen suojaan, jolloin\nrupesimme neuvottelemaan, mitä meidän olisi tehtävä. Kuulimme uusia\nhuutoja, ja vaikka en ymmärtänytkään, mitä Tom ja nuo muut miehet\nsanoivat, näin heidän kumminkin olevan hyvin kuohuksissaan, koska he\nlatasivat pyssynsä, tarkastivat niiden sankkiruudin ja heiluttaen\npuukkojaan ja kirveitään näyttivät hyvin uhkaavilta. Huudot toistuivat,\nja voimme silloin tällöin erottaa sanojakin. Pukkasimme kanoottimme\npois puiden suojasta ja meloessamme kaikin voimin tulta kohti sanoi\nTom: \"Okopan miehet ovat sellaisia roistoja, että he ovat varastaneet\ntuon miehen vaimon\", viitaten samalla erääseen mieheen, joka oli\nsijoittautunut kanootin keulaan heiluttamaan pyssyään ja tanssimaan\nkuin riivattu.\n\nTullessamme lähemmäksi ammuttiin meitä vielä pari kertaa, mutta silloin\nkun kanoottimme keula liukui rantaan ja me kaikki hyppäsimme veneestä\nmaihin, pakenivat melkein kaikki vankien vartijat, ja ainoastaan kolme\njäi odottamaan meidän hyökkäystämme. Lyhyemmässä ajassa kuin menee\ntämän kirjoittamiseen tapettiin nuo kolme, mutta he ennättivät\nkumminkin haavoittaa keihäillään muutamia meidän miehiä.\n\nVangit, sekä miehet että naiset, oli kahlehdittu toisesta jalastaan\npitkään, raskaaseen pölkkyyn, niin että heidän oli mahdoton liikkua.\nVapautimme heidät muutamissa minuuteissa ja riensimme kaikki\nkanoottiimme ruveten heti melomaan toiselle rannalle niin nopeasti kuin\nsuinkin. Muutamat vapauttamamme orjat tarttuivat airoihin ja meloivat\nhaavoittuneiden puolesta.\n\nJonkun ajan kuluttua onnistuin saamaan selville Tomilta, että\nvapauttamamme henkilöt olivat kotoisin eräästä kauempana virran\nyläjuoksun varrella olevasta kylästä. Heidän ollessa matkalla\ntavalliseen markkinapaikkaan olivat Okopan ja hänen liittolaistensa\nmiehet yllättäneet heidät ja ottaneet heidät vangiksi. Tuo mies, joka\noli luullut vaimonsa olevan noiden vankien joukossa, oli sattunutkin\nolemaan oikeassa, sillä hänellä kuului olevan vaimoja useassa paikassa,\njotta hänellä olisi enemmän vaikutusvaltaa kulkiessaan kauppamatkoilla.\nHeidän vangitsijansa olivat jääneet jälkeen Okopan miesten\nmuodostamasta pääjoukosta, koska he olivat jääneet ryyppäämään\nmuutamien ystäviensä luo lähelle sitä paikkaa, josta olimme heidät\nlöytäneet.\n\nKannoimme haavoittuneet miehet veneen keskellä olevan katoksen alle ja\nkoetin auttaa Tomia haavojen sitomisessa niin hyvin kuin osasin.\nOllessamme juuri tuossa työssä kuulimme takaamme melojen molsketta ja\nmiesten huutoja, ja pian ymmärsimme olevamme takaa-ajettuja.\n\nMiehemme, jotka tähän asti olivat meloneet äänettöminä, rupesivat nyt\nkovasti laulamaan ja lisäsivät ponnistuksiaan saadakseen kanootin\nparempaan vauhtiin. Siten ponnistelimme koko yön, eivätkä miehet\nsaaneet ollenkaan levähtää, paitsi silloin, kun joku nainen rupesi\nhetkiseksi jonkun sijaiseksi vaikeaan työhön.\n\nVihdoin loppui sekin yö. Kun päivä valkeni, huomasimme kaksi meidän\nkanoottimme suuruista ja yhtä suurella miesjoukolla miehitettyä\nkanoottia takanamme. Nähtyään meidät kiljaisivat takaa-ajajamme kovasti\nja kummankin kanootin keulassa oleva mies ampui, mutta onneksi eivät\nheidän pyssynsä kantaneet meihin asti.\n\nKoska miehemme alkoivat olla jo kokonaan väsyneitä, ymmärsin selvästi,\nettä ellemme pian pääsisi johonkin turvalliseen paikkaan tahi jotenkin\nvoisi vahingoittaa takaa-ajajiamme, joutuisimme pian heidän käsiinsä,\neivätkä he varmaankaan säälisi meitä ollenkaan. Tom viittasi minulle\nnyt, että ottaisin pyssyni ja tulisin hänen kanssaan kanootin perään.\nKoska takaa-ajajamme kuulat putoilivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi,\noli meidän vihdoin pakko vastata heidän ampumiseensa.\n\nHuomasin pian, että kanootista ampuminen oli kaikkea muuta kuin\nhelppoa, ja koska pyssyni lataaminen oli melko vaivalloista hommaa,\nvoimme ampua vain harvoin ja silloinkin epävarmasti. Onneksi oli\ntakaa-ajajillamme kestettävänä samat vaikeudet, eivätkä he senvuoksi\nvoineet aiheuttaa meille mitään vahinkoa. Ammuskeltuamme toisiamme noin\npuoli tuntia kumpaisenkaan saamatta sattumaa kuulin luodin vihellyksen,\nja räiskähdyksen, kun se sattui johonkin takanani olevaan, ja sitten\näänekkään loiskahduksen.\n\nTakimmainen meloja oli saanut kuulan päähänsä ja pudonnut jokeen, josta\nhän ei milloinkaan enää kohonnut ihmisten ilmoille. Hänen putoamisensa\naiheuttama keikkuminen pysähdytti melomisen hetkeksi, jolloin\nvihollisemme saavuttivat meitä hieman, ollen nyt ainoastaan noin\nviidenkymmenen metrin päässä meistä. Tulin päättäväisemmäksi kuin\nmilloinkaan ennen ja tähdättyäni hyvin huolellisesti ammuin, jolloin\nmeitä lähinnä olevan kanootin keulassa oleva mies levitti käsivartensa\nja kaatui selälleen. Tämä aiheutti hetken hämmennyksen hänen\nkanootissaan, ja kun Tom samassa onnistui ampumaan erään toisen\nkanootin melojan, saimme menettämämme välimatkan takaisin. Koska pian\nkumminkin pari meidän miestämme kaatui ja kolmas haavoittui, luulin\ntakaa-ajajiemme pääsevän heti seuraavassa minuutissa vierellemme ja\nryhtyvän käsikähmään kanssamme.\n\nSanoin sen Tomille, mutta vastaukseksi näytti hän vain kaikki hampaansa\nsanoen: \"Hyvä on!\" Samassa silmänräpäyksessä kuulin kumeaa\nrummunpärinää ja käännyttyäni katsomaan näin meidän juuri saapuneen\nerään suuren kylän läheisyyteen. Sieltä riensi miehiä rantaan\ntyöntämään kanootteja vesille. Kun Tom huomasi minun ymmärtäneen\ntilanteen, sanoi hän: \"Nyt tästä vasta hyvä tulee\", ja takaa-ajajamme,\njotka nähtävästi olivat seuranneet meitä pitemmälle kuin heidän\ntarkoituksensa oli ollut, kääntyivät ympäri ja alkoivat meloa\nmyötävirtaan.\n\nMuutamassa hetkessä läksi kylästä kuusi suurta kanoottia ajamaan niitä\ntakaa niin nopeasti kuin suinkin ja me yhdyimme niihin. Vähemmässä kuin\npuolessa tunnissa joutuivat takaa-ajajamme vangiksi ja me kaikki\nnousimme maihin kylän rannassa. Tom näytti olevan siellä hyvin ikävöity\nvieras ja hänen valkoinen seuralaisensa herätti suurta huomiota, sillä\nsen rodun edustajaa ei oltu vielä ennen milloinkaan nähty niin kaukana\nOgowain rannoilla.\n\nNuo vapauttamamme vangit olivat kotoisin tästä paikasta, ja heidän\nvapaaksipääsemisensä kunniaksi pantiin heti toimeen suuri juhla, johon\nkaikki ottivat osaa. Meille sanottiin, että saisimme olla kylässä kuin\nkotonamme. Alkuasukaslääkärit rupesivat heti hoitamaan haavoittuneita\nmiehiämme ja Tom sanoi minulle, nähtyään heidän valmistuksensa, miesten\nkyllä pian toipuvan.\n\nOlin hyvin levoton, koska en tiennyt, mitä minulle aiottiin tehdä ja\npitikö minun vielä matkustaa etemmäksi. Olin nyt koko tämän ajan\netääntynyt rannikolta, ja vaikka selvästi huomasinkin, että olin\npäässyt pakenemaan Camachon, Pentlean ja Okopan kynsistä, tuntuivat\nminusta mahdollisuuteni päästä jälleen Petreliin yhä pienemmiltä.\n\nTom vastasi vain kaikkiin kysymyksiini \"Hyvä on!\", ja huomasin pian,\nettä sekä hän että muut miehemme olivat juoneet niin paljon\npalmuviiniä, katajaviinaa ja muita väkijuomia, joita heille tarjoiltiin\nvoittomme johdosta, etten voinut toivoakaan saavani heiltä kunnollista\nvastausta ennen juhlallisuuksien loppumista.\n\n\n\n\nXII.\n\nSISÄMAASSA.\n\n\nTom ei unhottanut kumminkaan hankkia minulle ruokaa ja paikkaa, jossa\nvoin nukkua. Alistuin senvuoksi katselemaan noiden orjuudesta\nvapautettujen ihmisten huvituksia. He olivat nyt, sen sijaan että\nolisivat olleet vankeja, joiden olisi ollut pakko elää alituisessa\npelossa tulla lähetetyiksi pois maastaan ystäviensä ja omaistensa\nluota, vapaat ja onnelliset, jota vastoin nuo, jotka olivat ryöstäneet\nheidät ja heidän toverinsa, oli nyt kahlehdittu jaloista puupölkkyihin\nja sidottu nuorilla kaulasta yhteen. Kylän kaikki lapset ja naiset\nivasivat ja uhkailivat heitä.\n\nJonkun ajan kuluttua käski päällikkö, jonka nimen Tom sanoi olevan\nKarema, neuvonantajiensa, vaimojensa, rumpaliensa ja soittajiensa\nkokoontua torille. Ne ryhmittyivät puoliympyrään hänen ympärilleen,\njolloin muu kansa vetäytyi hieman taaksepäin, niin että he jäivät\nyksikseen aukeaman keskelle. Nyt pärisytettiin rumpuja ja soitettiin\ntorvilla noin parikymmentä minuuttia, ja vaikka minusta heidän\nsoittonsa kuulostikin kaikkea muuta kuin sopusointuiselta, näyttivät\nsekä kuulijat että soittajat olevan hyvin tyytyväiset.\n\nMutta kesken kaikkea nosti Karema kätensä, jolloin soitto lakkasi. Hän\nhyppäsi seisoalleen ja alkoi kiihkeästi puhua, kulkien edestakaisin ja\nhuitoen käsillään. Aina silloin tällöin hänen keskeyttäessään\npärisytettiin rumpuja ja torvensoittajat puhalsivat pitkään ja\nkimeästi, ja kaikki läsnäolijat huusivat: \"Eh-a-a-a-a-n! Karema!\nEh-a-a-aa-n!\" ilmaistakseen hyväksyvänsä hänen puheensa.\n\nVihdoin Karema lopetti ja vaipui hengästyneenä istumaan tuoliinsa.\nSilloin Tom ja muut veneemme miehet hyökkäsivät esiin huitoen käsillään\nja aloittaen hurjan sotatanssin, johon Karemankin miehet yhtyivät.\nMiesten liikkeet ja huudot ja rumpujen ja torvien pärinä muodostivat\nkummallisen ilmenäytelmän. Hämmästyin nähdessäni, että Tomkin, jota olin\nluullut jokseenkin sivistyneeksi, käyttäytyi yhtä hurjasti ja\nmielettömästi kuin nuo toisetkin.\n\nTällaista menoa jatkui tunnin tahi pari. Nuo hurjistuneet tanssijat\ntempasivat minutkin silloin tällöin mukaansa kiidättäen minua\nympäriinsä tahi kantaen minua olkapäillään, jolloin Tom kiljui kuin\nmieletön: \"Englantilainen on hyvä mies!\" Olin iloinen, kun tämä\nvihdoinkin loppui, sillä miehet väsyivät viimein niin, etteivät enää\njaksaneet.\n\nTom oli nyt nähtävästi tanssinut kaiken alkoholin ja hurjuuden\nruumiistaan ja vei minut Kareman majaan neuvottelemaan päällikön\nkanssa, miten voisin päästä maasta pois.\n\nKareman maja oli erään erikoisaitauksen keskellä, ja hänen vaimojensa\npienemmät majat oli sijoitettu pitkin aidan vieriä. Maja oli muurattu\nsiististi savesta ja katettu oljilla. Siellä oli muutamia\nyksinkertaisia tuoleja nähtävästi arvokkaimmille vieraille. Koska olin\nvalkoinen mies ja hänen vieraansa, käskettiin minutkin istuutumaan\nsellaiseen. Karema itse paneutui pitkäkseen nurkassa olevalle\nruokovuoteelle ja rupesi vetelemään haikuja kokospähkinän kuoresta\ntehdystä kaislavarrella varustetusta vesipiipusta. Tom istuutui eräälle\nhuolellisesti valmistetulle tyylikkäälle jakkaralle.\n\nTom puhui kauan ja, kuten näin, vakaumuksella. Karema, maaten mukavasti\nvuoteellaan, tuprutteli vakavasti piippuaan puhaltaen aina silloin, kun\nTom erityisesti korosti jotakin, suuria savupilviä ja myrähdellen\nhyväksymisensä tahi paheksumisensa merkiksi.\n\nKun Tom vihdoin lopetti, vastasi Karema yhtä pitkästi ja\nmonimutkaisesti, ja Tomin selityksen mukaan oli hänen puheensa sisältö\ntällainen: -- Karema oli hyvin ylpeä ja mielissään, että valkoinen mies\noli tullut vierailemaan hänen luokseen, koska se enensi hänen\nmerkitystään naapuriheimojen päälliköiden silmissä, mutta hän ei voinut\npäästää minua pois maastaan, koska hänen kilpailijansa silloin voisivat\nmyöskin kerskata nähneensä valkoisen miehen. Hän sanoi senvuoksi\nvälttämättömyyden pakosta jyrkästi hylkäävänsä Tomin ehdotuksen, että\nTom ja minä matkustaisimme maitse eräälle suurelle joelle, johon\nvalkoisten kauppiasten oli tapana tulla. -- Otaksuin hänen\ntarkoittavan, koska nyt olimme Ogowain rannalla, joko Gaboonia tahi\nKongoa.\n\nKäskin Tomin jälleen pyytää Karemalta, että tämä sallisi minun lähteä,\nsillä aikomukseni ei ollut jäädä ikuisiksi ajoiksi Afrikaan, vaan\npäästä jälleen omaan maahani omien kansalaisteni luo.\n\nTom täytti pyyntöni, mutta Karema hylkäsi jyrkästi rukoukseni saada\npoistua hänen maastaan. Hän sanoi pitävänsä minusta niin hyvää huolta\nkuin omasta pojastaan, niin kauan kuin tulisin olemaan hänen luonaan,\nmikä ei suinkaan tulisi kestämään ikuisesti, sillä varmasti, sanoi hän,\ntulee jonakin päivänä joku englantilainen laiva joen suulle, jolloin\nvoin matkustaa tarvitsematta antautua pitkän maamatkan rasituksille ja\nvaivoille alttiiksi.\n\nAjateltuani hänen ehdotustaan, tuntui se minusta parhaalta\nmahdolliselta näissä olosuhteissa. Ehkä isäni tapaa jonkun sotalaivan\nja lähettää sen rankaisemaan Okopaa, koska tämä oli uskaltanut hyökätä\nPetrelin kimppuun. Voisin silloin ehkä heti matkustaa.\n\nTuumani tuntui Tomistakin hyvältä, sillä, sanoi hän, vaikka en\nvoinutkaan oleskella hänen isänsä kylässä vaaratta, koska espanjalaiset\nja Okopa olisivat luultavasti aiheuttaneet ikävyyksiä, voin olla aivan\nturvassa Kareman luona, ja senvuoksi oli minun paras hyväksyä hänen\ntarjouksensa.\n\nKun Karema kuuli meidän suostuvan hänen ehdotukseensa, murahti hän\niloisesti tyytyväisyydestä ja sanoi heti seuraavana päivänä\nsekoittavansa vertansa kanssani kaikkien kylän asukasten nähden ja\nsiten ottavansa minut omaksi pojaksensa. Hän lupasi myöskin antaa\nminulle majan omakseni, sekä vaimoja ja orjia viljelemään minulle maata\nja keittämään ruokaa.\n\nKun tämä kysymys oli näin saatu ratkaistuksi, nousi Karema vuoteeltaan\nja opasti minut ja Tomin kylän keskellä olevaan vasta valmistettuun\naitaukseen, jossa oli uusi ennen käyttämätön maja ja rakennustarpeita\ntoisiin. Sen sanoi hän nyt antavansa minulle, ja luvattuaan lähettää\nruokaa ja juomaa entiseen asuntoomme palasi hän jälleen omaan majaansa.\n\nPäästyämme vihdoinkin rauhaan omaan majaamme hiljeni muualta kuuluva\nmelukin vähitellen, sillä kylän asukkaat panivat nähtävästi varhain\nlevolle sinä iltana, väsyneet kun olivat päivän huvituksista. \"Nyt ovat\nkaikki asiat hyvin\", sanoi Tom. \"Jonkun ajan kuluttua tulee\nenglantilainen laiva teitä noutamaan ja siihen asti voitte elellä\ntäällä kuin Herran kukkarossa.\"\n\n\"Niin kyllä, Tom, mutta ellei tuo englantilainen laiva tulekaan, niin\nmitä sitten?\"\n\n\"Ikäviä asioita ei saa ajatella\", vastasi Tom, jolle englanninkieli\nalkoi nyt muistua nopeasti mieleen. Hän kertoi nyt minulle olleensa\nniin kauan eräässä englantilaisessa laivassa panttivankina kunnes hänen\nisänsä oli saanut velaksi saamansa tavarat maksetuiksi. Silloin sanoi\nhän oppineensa puhumaan englannin kieltä täydellisesti.\n\nMutta siihen tarvittiin kumminkin aikaa, ennenkuin hän voi\nymmärrettävästi selvittää minulle, miten tuollainen veren sekoittaminen\ntapahtuu, ja sanottuani hänelle, etten halunnut mustaa vaimoa, vastasi\nhän: \"Miksi ette? Ellette ota vaimoa, niin kuka keittää ruokanne,\nsytyttää tulen, kantaa vettä ja tekee kaikki majassanne esiintyvät\ntyöt?\"\n\n\"Niin kylläkin, Tom, mutta voivathan naiset tehdä sen olematta silti\nvaimojani. Isäsihän antoi minulle niin paljon vaatteita ja helmiä, että\nvoin palkata niillä itselleni palvelijoita.\"\n\n\"Ei, herra, sillä ostoihin menettäisitte pian kaikki helmenne. Paras on\nottaa vaimo.\"\n\n\"Mutta, Tom, jos palaan kotimaahani, miten voin viedä sinne mustan\nnaisen, ja mitä hän osaa siellä tehdä?\"\n\n\"Ah, ellette halua viedä vaimoanne Englantiin, antakaa hänet minulle.\nPidän naisista, ja kun miehellä on monta vaimoa, on hänen hyvä elää.\"\n\nKoetin turhaan selittää hänelle mielipiteitäni avioliitosta, mutta\nlopulta hän sanoi: \"Kerron Karemalle teidän uskonne olevan sellaisen,\nettette saa ottaa vaimoa. Mutta siinä tapauksessa on teidän saatava\nsitä enemmän orjia.\"\n\nKoetin selittää hänelle senkin, ettei englantilaisilla ollut tapana\npitää orjia, mutta Tom ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin\npäätin mukautua parempaan kahdesta pahasta ja suostua rupeamaan\nnimellisesti niiden orjien isännäksi, jotka Karema mahdollisesti\nlahjoittaisi minulle. Kumminkin päätin mielessäni, että poistuessani\nmaasta vapauttaisin ne kokonaan ja palkitsisin hyvin niiden kaikki\nminulle tekemät palvelukset.\n\nKun tämä pitkä keskustelumme loppui, oli jo aika mennä nukkumaan.\nJäätyäni yksikseni rukoilin ja heittäydyttyäni nahoille ja matoilla\npeitetylle vuoteelleni nukuin pian uneksien kaikenlaisista asioista.\nJoskus olin olevinani jälleen Petrelissä ja joskus taasen Pentlean ja\nCamachon kynsissä.\n\nNukuin kauan ja raskaasti. Kun Tom minut herätti, oli aurinko jo\nkorkealla taivaalla ja kaikki järjestetty valmiiksi tuota\njuhlallisuutta varten, jossa Kareman ja minun oli vahvistettava\nliittomme verisiteellä.\n\nPesin korvani ja käteni Tomin minulle tuomassa maljassa, ja tultuani\nulos hänen kanssaan majastamme näin kaikkien kylän asukkaitten\nistuutuneen kyykkysilleen erään avonaisen paikan ympärille, jonka\nkeskelle oli asetettu pari tuolia Karemalle ja minulle voidaksemme\nistua juhlallisuuden aikana. Heti kun kylän asukkaat huomasivat minut,\nhuudahtivat he riemusta ja siirtyivät hieman syrjään, jotta Tom voi\nohjata minut tuolille. Istuuduttuani jäi hän viereeni seisomaan\ntoimiakseen kumminani.\n\nNiin pian kuin olimme asettuneet paikoillemme, tuli Karema hänen\nmajojaan ympäröivästä aitauksesta vaimojensa ja rumpaliensa kanssa.\nKaikki hänen seuralaisensa jäivät ympyrän ulkopuolelle lukuunottamatta\nerästä miestä, jonka piti toimia hänen hommissaan, ja pappia, jonka\npiti toimittaa tuo veremme sekoittaminen. Papin koko ruumis, kasvot ja\nkäsivarret oli maalattu valkoisiksi ja hän kantoi kaulassaan ja\nvartalonsa ympärillä lintujen kalloja, antiloopin sarvia, luita ja\nhedelmien kuoria ja muita esineitä, joissa mahtavien voimien arveltiin\nasuvan.\n\nKarema istuutui minua vastapäätä olevalle tuolille tarttuen vasemmalla\nkädellään minun oikeaan ja oikealla minun vasempaan käteeni. Tom ja\nKareman kummi asettuivat taaksemme, Tom minun ja tuo toinen mies\nKareman tuolin taakse. Piirrettyään ympyrän maahan ympärillemme kohotti\npappi käsivartensa päänsä yläpuolelle aloittaen yksitoikkoisen laulun,\njohon ympärilläistujat silloin tällöin yhtyivät.\n\nKun hän lopetti, toi eräs nainen suuren kansiniekka kurpitsan viereemme\nja poistui sitten. Pappi aukaisi sen ja otti sieltä kaksi suurta\npuhvelin sarvea ja joitakin ruohoja, lehtiä ja multaa. Sekoitettuaan\nniistä jonkinlaista taikinaa pisti hän vähän sitä kumpaankin sarveen ja\npainoi ne pystyyn maahan Kareman ja minun jalkojeni väliin.\n\nSitten hän pani onttoon pukinsarveen paljon pieniä piikiviä, helmiä ja\npyöristettyjä puunkappaleita, ja pudistettuaan sitä hetkisen kaatoi hän\nsen sisällön maahan tarkastaen innokkaasti, millaisia kuvioita ne\npudotessaan olivat muodostaneet. Hän uudisti sen monta kertaa, ja koska\nTom aina vähän väliä sanoi: \"Hyvä on, hyvä on!\" otaksuin, että papin\nniiden perusteella lausumat ennustukset olivat minulle suosiolliset.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä otti hän kurpitsasta neliskulmaisen\nmustan katajaviinapullon, jonka öljyllä hän valoi sekä minun että\nKareman pään. Se näytti Karemasta tuntuvan mukavalta, mutta koska öljy\noli härskiytynyt ja haisi pahalta, ei tuo voiteleminen tuntunut minusta\nollenkaan miellyttävältä.\n\nKun hän vielä oli valmistanut hienonnetusta porsliinista, ruudista ja\nöljystä jonkinlaista taikinaa, avasi hän paitani niin että rintani\npaljastui ja leikkasi jotensakin terävällä veitsellä pienen haavan\nrintani yläosaan puristaen siitä muutamia tippoja verta, jotka Tom\nkokosi hänelle siihen tarkoitukseen annetulle lehdelle.\n\nKarema sai myöskin samanlaisen haavan rintaansa ja hänen kumminsa\nkokosi hänen verensä toiselle lehdelle. Kun se oli saatu tehdyksi,\nsaneli pappi jonkun pitkän rämsyn, jonka Tom ja hänen virkaveljensä\nuskollisesti toistivat. Tom käänsi sen minulle jälkeenpäin ja se\nosoittautui mitä huolellisimmin valmistetuksi rangaistusluetteloksi\nKaremalle ja minulle, ystävillemme ja tuttavillemme, jos me vain\naiheutamme toisillemme jotakin ikävyyksiä tahi ellemme hädän ja vaaran\nhetkellä kiiruhda toistemme avuksi. Meitä olisi todella rangaistu\nkuin Rheimsin naakkaa, jos olisimme laiminlyöneet keskinäiset\nvelvollisuutemme, mutta koska olen vielä terve ja hyvissä voimissa,\ntäytin siihen aikaan luullakseni ne täsmällisesti. Kun siitä oli\npäästy, vaihtoivat nuo molemmat kummit veriset lehtensä, ja pappi\nkasteltuaan sormensa minun vereeni hieroi sitä Kareman rinnassa olevaan\nhaavaan ja päinvastoin. Sitten hän otti hieman ruutia ja öljyä hieroen\nsitäkin haavoihin, ja pani lopulta nuo veriset lehdet ja ruudin\nmolempiin puhvelin sarviin.\n\nHeti kun ihmiset näkivät tapahtuman, rupesivat he huutamaan ja kaikki\nrumpujen, torvien, kulkusien ja muiden soittokoneiden omistajat\nnostivat sellaisen metelin välineillään, että korvat olivat särkyä.\nTuota melua kesti noin viisi minuuttia, ja se lakkasi papin\nviittauksesta yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.\n\nLuulin toimituksen nyt päättyneen, mutta huomasin pian erehtyneeni,\nsillä ympyrään ilmestyi pari ryppykasvoista vanhaa naista, joista\ntoinen kantoi kookospähkinän kuorta ja kurpitsapullollista vettä ja\ntoinen suurta nelikulmaista katajaviinapulloa. Pappi otti nyt tuosta\nsuuresta kurpitsakuoresta, joka näytti aivan tyhjentymättömältä,\njoitakin juuria ja puunkuoren kappaleita, jotka hän leikkasi pieniksi\npalasiksi ja pani tuohon kookospähkinän kuoreen. Sitten hän valoi sinne\nhieman vettä ja hämmennettyään sekoitusta kovasti antiloopin sarvella\ntäytti kuoren katajaviinalla ja ojensi sen Karemalle, joka ryypättyään\nsiitä aika kulauksen antoi sen takaisin papille. Tämä antoi sen nyt\nminulle käskien minua viittauksella noudattamaan Kareman esimerkkiä.\nOtin sitä suullisen ja huomasin sen maistuvan hyvin katkeralta. Viina\npoltti kurkkuani niin, että minun oli hyvin vaikea hengittää.\n\nKuori jatkoi nyt matkaansa Tomille ja Kareman kummille, jotka\nmaistoivat niin, ettei pappiparalle jäänyt muuta kuin pieni tippa,\njonka hän kumminkin tyytyväisenä imaisi suuhunsa. Nyt otettiin\npuhvelinsarvet maasta ja täytettiin mullalla. Minun jalkojeni välissä\nollut annettiin Karemalle ja hänen minulle. Sitten talutettiin meidät\nmolemmat asuntomme aitauksen portille, jonka pieleen sarvi sidottiin\npitämään kaikkia pahoja henkiä ja vihollisia loitolla niistä. Meidän\noli kumminkin pakko palata vielä kerran kylän keskelle, jossa pappi\njyrisevin äänin julisti Frankin Kareman veljeksi. Sen hän teki\nneljästi, katsoen ensin pohjoiseen, sitten etelään ja itään, ja lopuksi\nlänteen.\n\nJoka kerta, kun hän julisti sen, huusivat ihmiset: \"Eh-a-a-a-n,\neh-a-a-a-n! Frank ja Karema, Karema ja Frank!\" lisäten melua\nrummuillaan, kulkusillaan, torvillaan ja vihellyspilleillään.\n\nToimitus loppui siihen ja niin oli minusta tehty adianalainen, kuten\nKareman alamaisia sanottiin. Sain kaikilta kyläläisiltä lahjoja, jotka\nolivat enimmäkseen pieniä, kuten tupakanlehtiä, munia, jonkun linnun\nynnä muuta sellaista, mutta Karema lähetti kolme naista ja kolme miestä\ntuomaan saviruukkuja, mattoja, kuokkia, jakkaroita, aseita ja kuusi\nvuohta. Tom sanoi minulle, että nämä ihmiset samoin kuin niiden tuomat\ntavarat olivat nyt omaisuuttani. Niiden oli nyt viljeltävä maata ja\ntehtävä kaikkea, mitä vain käskin. Eräs naisista oli niin nuori ja\nsievän näköinen, että Tom suositteli häntä minulle vaimoksi.\n\nToistin hänelle sen olevan mahdotonta ja vihdoin hän lopetti\nkehoituksensa sanoen: \"Hyvä on! En ymmärrä valkoisen miehen syitä,\nmutta jos musta mies saa hyvän ja sievän naisorjan, menee hän tämän\nkanssa naimisiin.\"\n\nUusi majani alkoi pian näyttää kodikkaalta, ja Kareman käskystä toivat\nkaikki kylän asukkaat paaluja, olkia ja pajunkuoria sen kuntoon\nsaattamiseksi. Ennen iltaa olivatkin palvelijani, sillä orjiksi en\naikonut heitä milloinkaan nimittää, laittaneet suojat ja\nvarastohuoneeni melkein valmiiksi.\n\nSeuraavana päivänä saimme ne kuntoon, ja sitten menin Kareman kanssa\nvalitsemaan kylän ulkopuolelta maapalasta, jonka sain viljeltäväkseni\nja johon hän antoi minulle siemenet. Tom jäi vielä siksi päiväksi\nluokseni ja auttoi minua lahjojen valitsemisessa uusien kansalaisteni\netevimmille miehille hänen isänsä minulle antamista tavaroista. Emme\nsilloin unhottaneet pappiakaan, joka oli toimittanut tuon veljeysliiton\nKareman ja minun välilläni. Seuraavana päivänä läksi Tom palatakseen\nJack Spratin kylään, ja sanottuaan minulle hyvin lämpimät jäähyväiset\nnousi hän tuohon samaan kanoottiin, jolla olimme tulleet ja läksi\nmelomaan myötävirtaan.\n\nHänen matkustettuaan tunsin oloni hyvin yksinäiseksi, sillä vaikka\nolinkin nyt Kareman veli, en voinut puhua sanaakaan hänen kanssaan,\nenkä tiennyt ollenkaan, miten pitkäksi ajaksi minun oli jäätävä sinne\nasumaan. Kumminkin sain lohtua ajatuksesta, että voisin olla vielä\npaljon huonommissa olosuhteissa, ja päätin käyttää käsilläolevia\nolosuhteita niin paljon hyödykseni kuin suinkin mahdollista.\n\nHuomasin pian oppineeni niin paljon alkuasukasten kieltä, että sain\nheidät ymmärtämään tarkoitukseni. Sain työtä tarpeeksi kuluttaakseni\npäiväni ruvettuani seuraamaan palvelijaini toimia ja viljelemään\nmaatani, metsästämään ja ampumaan, opettamaan heitä käyttämään keihästä\nja jousta ja rakentamaan kanootteja, joissa kaikissa toimissa kehityin\npian hyvin taitavaksi. Näin alkuasukkaitten, sitten kuin heidän\nensimmäinen liiallinen kunnioituksensa valkoista miestä kohtaan oli\nhaihtunut, rupeavan pitämään minua melkein huonompana itseään. Mutta\nkun he näkivät, että voin voittaa heidät heidän omissa askareissaan,\nolin nimittäin aina ensimmäinen metsästäessämme läheisissä metsissä\nolevia villiä eläimiä tahi tuossa jännittävämmässä ja vaarallisemmassa\nurheilussa, virtahepojen keihästämisessä veneistä, jolloin ei kukaan\nmuu voinut viskata keihästään tarkemmasti ja kauemmaksi eikä saada\nnuoliaan syvemmälle saaliiseen kuin minä, rupesivat he pitämään minua\njonkunlaisena johtajanaan ja julkisesti sanomaan minua Kareman\nseuraajaksi.\n\nKoko kansan joukossa ei minulla ollut kuin muutamia vihollisia, niiden\njoukossa Kareman nuorin Dala-niminen veli, joka ennen tuloani oli\ntoivonut pääsevänsä Kareman perilliseksi ja hänen erityiseksi\nystäväkseen. Koetin usein selittää Dalalle, miten mahdotonta minun\nrupeamiseni adianalaisten päälliköksi oli, koska tarkoitukseni oli niin\npian kuin olin kuullut jonkun englantilaisen laivan saapuneen virralle\nheti matkustaa päästäkseni siinä omaan maahani. Vaikka Dalan nähtävästi\noli pakko uskoa puheeni, oli hän niin kateellisuuden sokaisema, että\nhän koetti kaikin voimin tehdä minulle harmia. Istutukseni oli usein\npoljettu, lintuni varastettu ja vuoheni tapettu.\n\nKarema täytti uskollisesti kaikki veljeytemme aiheuttamat\nvelvollisuudet minua kohtaan, korvaten aina tappioni. Ainoa minulle\naiheutunut vahinko supistui niin ollen vain ilmoittamisvaivaan, koska\nDala, aavistettuaan sen, koetti siinäkin, kuten kaikessa muussa, tehdä\naikeeni tyhjäksi.\n\nTom tuli aina silloin tällöin vierailemaan luokseni, mutta\nvalitettavasti ei hän milloinkaan voinut ilmoittaa englantilaisen\nlaivan saapuneen. Sen sijaan toi hän kerran sen vastenmielisen uutisen,\nettä Pentlea ja Camacho olivat rakentaneet suuren laivan tuossa samassa\npoukamassa jossa kuunarit olivat olleet piilossa, ja Okopa, joka oli\nauttanut heitä voimiensa mukaan, sai joka päivä enemmän pyssyjä ja\nampumatarpeita. Okopa käyttäytyi kuulemma nyt vihollismielisemmästi\nkaikkia Hararun puolella jokea asuvia kohtaan ja oli uskaltanut jo\nhävittää pari pientä kylääkin, vieden niiden asukkaat orjuuteen,\npuhumattakaan tuosta hänen tavallisesta hommastaan vangita kalastajia\nja naisia.\n\nSatoaika ja syksy, kuiva- ja sadeaika menivät menojaan. Koska olin nyt\nollut jo melkein pari vuotta adianalaisten luona, aloin ajatella\nkeinoa, miten kaikkien vaarojen uhallakin voisin päästä pois. Rupesin\ntaivuttamaan Karemaa, että hän sallisi minun lähteä maitse tuolle\nvirralle, josta hän oli kertonut minulle silloin kun tulin hänen\nmaahansa, kun sattui tapaus, jolla oli mitä merkityksellisin vaikutus\ntulevaisuuteeni.\n\n\n\n\nXIII.\n\nIHMISSYÖJÄIN VANKINA.\n\n\nOlin ollut kylän nuorten miesten kanssa muutamia päiviä\nmetsästysretkellä, ja meitä oli onnistanut hyvin. Meidän oli juuri\nlähetettävä suurin osa hankkimastamme lihasta ja nahoista kylään\njaettavaksi kyläläisten kesken, kun eräs niistä kolmesta miehestä,\njonka olin myöskin saanut tuona päivänä, jolloin olin solminut\nveljeysliiton Kareman kanssa ja joka oli niin kiintynyt minuun, että\nhän seurasi aina mukanani, sanoi äkkiä minulle: \"Frank, olemme\nmetsästelleet näillä seuduilla niin kauan, että sekä puhvelit että\nantiloopit ovat suuresti vähentyneet. Lähtekäämme etemmäksi metsään ja\nkauemmaksi kylistä, jotta löydämme enemmän riistaa.\"\n\n\"Niin kyllä, Fumo\", vastasin minä, \"mutta olemme nyt olleet niin monta\npäivää viidakoissa, että mukanamme olevat miehet ikävöivät jo\nvaimojensa luo.\"\n\n\"Ei, Frank\", sanoi Fumo. \"Meitä on seitsemän, jotka haluamme\nkauemmaksi. Muut, jotka haluavat palata kotiin, ovat akkoja eivätkä\nmiehiä.\"\n\nKysellessäni miehiltä sain kuulla, että Karema oli käskenyt aina\nkahdeksan päivän kuluttua palata kotiin eikä mennä määrättyjen rajojen\nulkopuolelle. Meidän pitäisi nyt, jos tahdoimme totella hänen\nkäskyjään, lähteä heti paluumatkalle.\n\nKaikki nuo miehet pitivät minua johtajanaan, ja tiesin, että olisin\nmenetellyt oikein, jos olisin noudattanut Kareman toivomuksia, koska\nhän oli aina kohdellut minua ystävällisesti. Fumon sanat synnyttivät\nminussa kumminkin halun nähdä laajemmalti seutua ja toivon päästä\nsamalla jollakin tavoin pakenemaan. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut\nkäyttäytyä niin halpamaisesti, että olisin lähtenyt ilmoittamatta\nKaremalle, mutta ajattelin tutustuttuani enemmän seutuun voivani\nparemmin osata sellaiseen paikkaan, josta voisin löytää englantilaisten\nlaivoja.\n\nKeskusteltuamme sen pitkää ja tämän lyhyttä päätimme vihdoin, että nuo\nkylään takaisin haluavat miehet saisivat mennä ja ilmoittaa kotiin\npäästyään Karemalle, että me muut kahdeksan olimme jääneet metsään\ntoiseksi viikoksi siinä toivossa, että saisimme enemmän suurempaa\nriistaa. Eräs miehemme lupasi nimittäin opastaa meidät sellaiseen\npaikkaan, jossa ei ainoastaan ollut paljon puhveleita ja antilooppeja,\nvaan myöskin usein elefantteja.\n\nTiesin Kareman mielellään suovan meille anteeksi viipymisemme hänen\nmääräämänsä ajan sivu, jos vain onnistuisimme tuomaan hänelle\nelefantinluuta, mutta koska en voinut varmasti sanoa, hyväksyisikö hän\nmeidän poistumistamme kylästä niin kauaksi siinäkään tarkoituksessa,\npäätin lähteä tuohon paikkaan palaamatta ensin kylään ilmoittamaan\nhänelle tarkoitustani.\n\nFumo, minä ja kaikki muut vaihdoimme katkenneet keihäämme ehyihin\nnoilta poislähteviltä. Sitäpaitsi otimme heiltä kaikki solmiamattomat\njousenjänteet ja kaikki nuolet, joita he eivät tarvinneet. Olin koko\njoukon ainoa pyssymies ja ampumavarani olivat niin vähissä, että\nkäyttelin niitä hyvin säästävästi, ja olinpa jo monta kertaa päättänyt,\netten ampuisi laukaustakaan muuten kuin suurimmassa hädässä, vaikka en\nollut malttanut pitää lupaustani.\n\nNiin pian kuin toverimme olivat lähteneet paluumatkalleen, lähdimme\nmekin erään Wanda-nimisen miehen johdolla matkalle, koska hän sanoi\ntietävänsä tien. Koko sen päivän kuljimme me sitten eteenpäin mitä\ntiheimmässä viidakossa ja vietimme yömme erään kapean joen\nrantaäyräällä.\n\nSeuraavana aamuna pääsimme jo hieman harvempaan metsään ja hajaannuimme\nhakemaan riistaa. Heti kun olimme eronneet toisistamme, kuulin\näänekästä rasahtelua eräästä läheisyydessä olevasta pensaikosta, ja\nmelkein heti syöksyi suuri antilooppi sieltä tiemme poikki koettaen\npudistaa pois hartioilleen hypännyttä leopardia. Yhtä pian kuin ennätin\nsitä ajatella lensi pyssykin poskelleni ja kuula sattui leopardin\nkylkeen.\n\nSe laski heti saaliinsa irti ja läksi tulemaan minua kohti. Koska\npyssyni nyt oli tyhjä, laskin sen maahan aikoen tarttua keihääseeni,\njonka olin pannut syrjään silloin kun ammuin, mutta en voinut löytää\nsitä. Kuullessani Fumon, jonka huomion ampuminen oli kiinnittänyt,\nminulle huutavan: \"Juokse, Frank, juokse!\" otin jalat alleni leopardin\nseuratessa minua kintereillä.\n\nJuoksin paria toveriani kohti, joilta toivoin saavani keihään ja joiden\navulla luulin voivani kääntää asiat hieman toisin päin, kun kuulin\ntakaani murinaa ja huutoja. Pyörähdettyäni katsomaan huomasin\nurhoollisen Fumon hyökänneen leopardin kimppuun keihäineen, mutta\njostakin syystä ei hänen pistonsa ollutkaan onnistunut ja raivostunut\npeto oli syössyt hänen kimppuunsa silloin kun hän oli kääntynyt\npaetakseen ja iskenyt hampaansa ja kyntensä hänen perälihaksiinsa.\n\nSiepattuani keihään lähinnä olevalta mieheltä sinkautin sen leopardia\nkohti ja lävistin sen kupeen. Peto päästi heti otteensa irti Fumosta,\njoka kaatui suulleen veren vuotaessa hänen haavoistaan, ja kääntyi\nuusia vihollisiaan vastaan. Löydettyäni Fumon ja oman keihääni\npistelimme kaikki kolme petoa sen koettaessa temmata meidät maahan.\nElleivät kuulani ja keihääni aiheuttamat haavat olisi onneksi\nheikontaneet leopardin voimia, olisi meille käynyt huonosti\ntaistelussa. Mutta lukuunottamatta paria pientä haavaa, jotka sain\nranteeseeni iskiessäni keihääni leopardin rintaan, ei se voinut\nvahingoittaa meitä muuten. Kuultuaan huutomme tulivat muutkin toverimme\njuosten, ja heidän avullaan me pian kukistimme vastustajamme.\n\nNiin pian kuin olimme saaneet leopardin hengiltä, kiinnitin huomioni\nFumoon, joka oli peloittavassa kunnossa, sillä peto oli repinyt hänen\nperälihaksensa niin, että luut näkyivät. Koska en ymmärtänyt ollenkaan,\nmiten hänen kauheat haavansa olisi pitänyt sitoa, leikkasin suuria\nlihapalasia leopardista ja peitettyäni niillä haavat sidoin ne niin\nhyvin kuin osasin. Sitten oli meidän pakko rakentaa pieni maja hänen\nympärilleen, koska hän ei sietänyt liikuttamista. Käsivarteni oli\nkumminkin niin kipeä saamistani haavoista, etten voinut auttaa\ntovereitani, ja istuuduin senvuoksi Fumon viereen hoitamaan häntä.\nToisten hakatessa polttopuita ja raivatessa leiripaikkaa, menivät\ntoiset hakemaan riistaa ruoaksemme.\n\nFumo-raukka! En tiedä, mitä olisimme voineet tehdä hänen hyväkseen, jos\nmeillä olisi ollut kirurgisia tietoja ja hyviä sidetarpeita.\nPäiväkausia pysyi hän aivan samanlaisena tulematta paremmaksi tahi\nnähtävästi huononemattakaan. Otaksuin senvuoksi olevan parasta lähettää\nsana Karemalle tapahtumasta ja ilmoittaa, että jatkuvan viipymisemme\nsyy oli Fumon kykenemättömyys kävellä. Kun puhuin asiasta tovereilleni,\nhämmästyin huomatessani, että muutamat heistä halusivat jättää Fumon\noman onnensa nojaan, koska heistä hänen parantumisensa tuntui\nmahdottomalta. Meidän oli, sanoivat he, lähdettävä kotimatkalle niin\nnopeasti kuin suinkin, sillä ilmeisesti oli joku jumala meihin\nsuuttunut.\n\nTuo ehdotus suututti minua niin, että käskin kaikkien haluavien lähteä,\nmutta uhkasin kumminkin palattuani ilmoittaa Karemalle, etteivät he ole\nmiehiä, vaan akkoja, joita naiset saavat uhata ja pojat ivailla ja\njotka eivät milloinkaan enää kelpaa kunnon miesten tovereiksi\nsota- tahi metsästysretkille.\n\nKun olin lopettanut puheeni, nousi Chaka, joka oli nuorin joukosta ja\nsuunnilleen siis minun ikäiseni, seisoalleen ja sanoi: \"Kuulkaahan nyt,\ntuo Frankin puhe oli miehen puhetta. Vaikka kaikki muut lähtisivätkin\nkotiin, jään minä kumminkin Frankin luo?\" Sanottuaan sen istuutui hän\njälleen.\n\nSeurasi hetken vaitiolo ja sitten sanoi Wanda: \"Olen odottanut niiden\nsanovan jotakin, jotka haluavat jättää Fumon tänne kuolemaan. Koska\nFrank halusi jäädä tänne ja samoin Chaka, niin en minäkään, Wanda,\nhalua olla heitä huonompi mies, vaan tahdon auttaa ystäviäni hädän\nhetkellä. Menkää vain takaisin, mutta päästyänne kylään saatte nähdä,\nettä Karema ottaa teiltä keihäät pois ja pistää kuokan käteenne ja\npanee teidät työskentelemään vaimojen kanssa pelloilla.\"\n\nTähän vetoamiseen ei kukaan vastannut mitään ja pian näimme, miten\nraukkamaiset toverimme kokosivat vähät tavaransa valmistautuen\npoistumaan luotamme. Näin nyt, miten omituisesti muuttuvainen neekerin\nluonto on. Nämä samat miehet olivat muutamia tunteja aikaisemmin olleet\nvalmiit uhraamaan henkensä auttaakseen tuota miestä, jonka he nyt\nolivat valmiit jättämään kuolemaan yksinään ja hoidotta, kaikki\nyksinkertaisesti vain senvuoksi, että he olivat jotenkin saaneet\npäähänsä hänen olevan onnettoman, tahi toisin sanoen, että hänen\njumalansa oli hylännyt hänet. Sain todellakin kiittää onneani, että nuo\nmolemmat urhoolliset miehet, Wanda ja Chaka, olivat päättäneet jäädä\ntovereikseni hoitamaan haavoittunutta ystäväämme. Toverimme, jotka\nolivat päättäneet lähteä kotiin, eivät viivytelleet valmistuksissaan,\nja vaikka he eivät voineetkaan enää sinä iltana kulkea kuin lyhyen\nmatkan, poistuivat he heti, auttamatta edes Chakaa ja Wandaa aidan\nrakentamisessakaan majojemme ympärille suojaksi petoja vastaan.\n\nHeidän mentyään ryhtyivät Chaka ja Wanda tuohon välttämättömään työhön,\nja koska nuo poistuneet heittiöt olivat koonneet suuren läjän puita ja\noksia, ennenkuin olin tehnyt tuon onnettoman ehdotuksen sanan\nlähettämisestä Karemalle Fumoa kohdanneesta onnettomuudesta, voimme\nauringon laskiessa katsoa olevamme jotensakin turvassa. Lisäksi\nsytytimme vielä suuria nuotioita karkoittaaksemme villipedot kauaksi.\nLeopardin haavoittamat käsivarteni olivat vähitellen kipeytyneet niin\nkovasti, etten voinut ollenkaan auttaa tovereitani noissa tärkeissä\ntöissä. Fumo-raukalla oli niin kovat tuskat, että hän vaikeroi\näänekkäästi. En saanut nukkua koko yönä silmäntäyttäkään ja aamulla\ntunsin olevani kuumeessa. Sairastin monta päivää niin huonona, että\nolin tajuissani vain silloin tällöin, ja kerran sellaisessa\ntilaisuudessa kertoivat uskolliset ystäväni Fumon kuolleen.\n\nParanemiseni edistyi kumminkin varmasti, vaikkakin hitaasti, ja olin\nhyvin iloinen huomattuani käsivarteni melkein terveiksi. Istuessani\neräänä päivänä majani ovella odottamassa Chakaa ja Wandaa, jotka olivat\nlähteneet hakemaan jotakin riistaa ruoaksemme, kuulin äkkiä\nhuudettavan: \"Frank, Frank!\" Koska silloin juolahti heti mieleeni, että\nKarema kuultuaan meidän jääneen Fumon hoitajiksi oli lähettänyt meille\napua, nousin ja läksin kävelemään ääntä kohti. Kulkiessani hitaasti\nsinne päin näin Chakan ja Wandan hyökkäävän viidakosta tiheässä\nkeihäs- ja nuolisateessa.\n\nIlmeisesti olivat he joutuneet otteluun jonkun vihamieliseen heimoon\nkuuluvan joukon kanssa. He huusivat: \"Frank, pakene aitaukseen, tahi\nmuuten sinut tapetaan!\" ja ennenkuin Wanda-raukka ehti tuohon\njotensakin suolaiseen paikkaan, kaatui hän kuolleena maahan kahden\nkeihään mentyä suoraan hänen lävitseen.\n\nHeti kun Chaka pääsi pieneen linnoitukseemme, sulki hän portin ja\nsanoi: \"Ah, Frank, olimme juuri saaneet erään antiloopin tapetuksi ja\nnylkiessämme ja paloitellessamme sitä säikähdimme kuullessamme\nmuutamien nuolien lentävän ylitsemme. Pyörähdettyämme katsomaan näimme\npuiden välissä paljon miehiä, jolloin läksimme juoksemaan pakoon ja\npaetessamme huusimme sinulle.\"\n\nTuo joukko, joka oli hyökännyt ystävieni kimppuun tappaen Wanda-raukan,\nympäröi nyt aukeaman, jonka keskellä olevassa aitauksessa pienet\nmajamme olivat. Heidän käsivarsistaan, kiivistään ja helmi- ja\nhöyhenkoristeistaan, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni,\nhuomasin heidän kuuluvan johonkin minulle aivan vieraaseen heimoon.\n\nHe huusivat meille käskien meidän tulla esille aitauksestamme, jos\nhalusimme säilyttää henkemme. Heidän kielensä, vaikka se erosikin\nadianalaismurteesta, jota jo puhuin täydellisesti, muistutti kumminkin\nniin paljon sitä, että ymmärsimme heidän sanansa.\n\nChaka pelkäsi nähtävästi hirveästi. Hän pyysi minua, etten\nrupeaisi vastarintaan, vaan neuvottelisin noiden miesten kanssa\nantautumisehdoista, sillä ahdistajamme olivat hänen sanojensa mukaan\nsellaisia villejä, jotka söivät tappamansa viholliset. \"Tuntuu\nkauhealta joutua syötäväksi\", sanoi Chaka vapisten.\n\nHuusin heille tulevamme esille, jos he vain säästävät henkemme, mutta\nelleivät he lupaa olla hyökkäämättä kimppuumme, sanoin taistelevamme\nviimeiseen hengenvetoomme saakka. Ensin he nauroivat meille, mutta\nhuomattuaan minut pyssyllä varustetuksi valkoiseksi mieheksi, sanoivat\nhe säästävänsä henkemme. Niin pian kuin tuo lupaus oli annettu, juoksin\nChakan kanssa katsomaan Wandaa, mutta emme voineet auttaa häntä enää.\nHäneen osuneet keihäät olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin että\nhän oli kuollut silmänräpäyksessä.\n\nEmme saaneet pitkää aikaa surraksemme kuollutta toveriamme, sillä\nmiehet ympäröivät meidät heti, ja riisuttuaan meidät aseista sitoivat\nhe käsivartemme selän taakse ja panivat nuoran kaulaamme. Otettuaan\nmajoistamme kaiken, mikä heidän silmissään oli arvokasta, leikkasivat\nhe Wandan ruumiin palasiksi, ja jaettuaan ne keskenään läksivät he noin\nviiden penikulman päässä olevaan leiriinsä.\n\nSiellä oli suuri joukko metsästys- ja ryöstöretkelle lähteneitä miehiä,\njotka olivat ottaneet useita naapuriheimojemme miehiä vangeikseen.\nChakan ja minun oli pakko asettua noiden onnettomien joukkoon, ja\nsitten kuin suuret puunkappaleet oli köytetty nilkkoihimme, emme\nvoineet mitenkään liikkua muuten kuin hitaasti nilkuttamalla.\n\nVangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen\nvilliydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan\nruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta\npäästyäänkin: \"Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he\nsyöneet meidätkin.\" Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon\nfilosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota\najatusta yhtä paljon kuin hänkin.\n\nSeuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa\nkokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa\nniin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan\nkyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee\ntapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran\nrantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo\njalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta\nnuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi\nollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut\nsidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi\nnälkään.\n\nSain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä\nhaavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut\neteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu\nminuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä\npahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me\nvarmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että\nmiehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat\nkyllä vapauttaa meidät.\n\nMutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani,\nsillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla\najattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat\nvain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja\nhorjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen\nkylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla\nkuin laki minulle.\n\nLuulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää\ntarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä,\nsillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet\nonnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKUOLEMAAKIN PAHEMPAA.\n\n\nIllalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle,\nmakailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun\njuurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä\nsaadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä\nruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri\njoukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti\npakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet\npensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle.\n\nHuomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille\nuusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain\njaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa.\n\nPian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa.\nAjattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi\nnoiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten\ntultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani\nheidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin\nsenvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä\nmuutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan\nerikoista omaisuutta.\n\nSen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni\nsanoen: \"Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään\njuoruamaan Karemalle minusta.\"\n\nSanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle\nminkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan\nmaahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani\nkuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille\npaenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä\nsotaiset.\n\nKuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa\nneuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten\npakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen\nja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa,\njoiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä.\n\nHetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua\nkasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi\nvuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla\nlieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin\nmiehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua\nkuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki\nkuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina\nmyrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta.\nSitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata\najoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan\nkuoleman.\n\nKoetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni\nkäärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa\ntilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä\nluultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi\nhäntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. \"No olkoon,\nsallikaamme hänen elää\", sanoi Dala, \"mutta luullakseni hän pian\ntoivookin kuolemaa.\" Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle:\n\"Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on\nlähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo.\"\n\nKiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista,\npuupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: \"Ah, Dala, vapauta minut\npian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo'\nSaavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita -- pyssyjä, ruutia,\nhelmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat.\"\n\n\"Kuulkaa nyt hänen puhettaan!\" sanoi Dala. \"Koiraakin huonompi orja\nlupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten\nmiesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua\nnoihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua.\"\n\nPolvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä\nsäälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema\nmitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu\nsanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän\nkohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut\nsen tapahtua.\n\n\"Kuulehan, adianalainen Dala!\" sanoi Kifura. \"Mitä tuon valkoisen\nmiehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on\nedelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten\nikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi.\nVoiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?\"\n\n\"Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja\nheidän henkensä on minun hallussani.\"\n\n\"Ota nyt järkesi vangiksi ja palattuasi Kareman luo sano hänelle:\n'Löysimme tuon paikan, johon Frank oli jäänyt, mutta siellä oli\nainoastaan hänen kuollut ruumiinsa. Lähdin ajamaan takaa hänen\nmurhaajiaan, joita jäljistä päättäen oli ollut paljon, ja huomasin,\nettä toinenkin meikäläinen -- tuo toinen vankimme -- oli joutunut\nheidän kynsiinsä. Saavutettuani viholliset onnistuin vapauttamaan\nhänet.' Ota nyt tuo mies mukaasi ja englantilaiset antavat sinulle\nkyllä pyssyjä, koska matkasi tarkoitus oli tuon valkoisen miehen\nvapauttaminen.\"\n\n\"Mutta, Kifura, tuo orja, tuo Chaka, on Frankin ystävä ja kertoo pian\nKaremalle, että Frank elää. Haluan tappaa hänet, ettei hän voi kavaltaa\nminua.\"\n\n\"Malta mielesi, Dala! Elävä mies voi työskennellä ja minä voin käyttää\nhäntä hyväkseni. Lahjoita hänet minulle ja sano hänenkin kuolleen.\"\n\n\"Puhuakseni totta, Kifura, ei tuon orjan henki olisikaan minulle muuten\nminkään arvoinen, mutta hän voi palata kyläämme ja kertoa Karemalle\ntotuuden.\"\n\n\"Ei, Dala, hän ei tule milloinkaan takaisin. Kukaan kerran Kifuran\nkynsiin joutunut ei voi milloinkaan paeta.\"\n\n\"No, anna hänen sitten elää. Mutta Frank, anna minun tappaa hänet,\nsillä niin kauan kuin hän on elossa, ei minulla ole rauhaa.\"\n\n\"En, älä luulekaan, sillä Kifuralla ei ole milloinkaan ennen ollut\nvalkoista vankia. Saavuttuani omaan kylääni sanovat kaikki minua\nsuureksi päälliköksi. Naiset tanssivat ja laulavat, ettei balabalaisten\njoukossa ole ketään minunlaistani miestä, sillä ei milloinkaan vielä\nole kukaan balabalainen omistanut valkoista orjaa.\"\n\nSeurasi sitten pitkä keskustelu noiden kuuluisuuksien välillä minun\ntappamisestani. Vihdoin he päättivät, että minä ja Chaka jäämme Kifuran\nhaltuun ja Dala palaa Kareman luo ilmoittamaan meidät molemmat\nkuolleiksi. Huolimatta siitä, että Dala oli halunnut tappaa minut,\nlahjoitti Kifura hänelle kanootin, jotta hän pääsisi nopeammin virtaa\nalas. Jos häneltä kysyttäisiin, mistä hän oli sen saanut, saisi hän\nsanoa anastaneensa sen taistelussa balabalaisilta.\n\nSaatuani käskyn palata Chakan luo menin sinne ja kerroin hänelle\nKifuran ja Dalan keskustelun pääsisällön.\n\n\"Ah, kunpa olisin vapaa\", sanoi hän, \"että voisin tappaa hänet ja\nkuolla. Hän on kulkurikoiran synnyttämä saastainen rakki. Mutta, Frank,\nniin kauan kuin Chaka saa olla kanssasi, on hän orjasi ja auttaa sinua\nparhaan kykynsä mukaan.\"\n\nKului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että\njollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien\nkansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua\nvieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni\nminut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot\nminut herättivät.\n\nNousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten\nolevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne.\nKatsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken\nkuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä\nääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan,\nmutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen\nvieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan\npäässä keihästetty Chaka.\n\nKifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli\norjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse.\n\nSillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli\ntapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä\nonnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän\nvyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui\nläheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen,\nnähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin\nChaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista,\nkeihästettiin hänet kuoliaaksi.\n\nDalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa,\nmutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän\nkoittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan,\nviimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä\njatkamaan matkaansa Ogowaita kohti.\n\nLaahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä\njokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin\nminä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut\njälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua\ntulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt\nelämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura,\nnähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja\nhaarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen\npystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti\npaikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa\nsiitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut\nkiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn\nkantaa minua.\n\nHe kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut\nlainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät\nminua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen\nyli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani.\nSamaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät\nhyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin\nsuurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun\nminut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle,\nluulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen\nkompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli\nkaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa.\nMutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä\nloppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja\nnuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin\nsiteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat.\nJäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora\noli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin\ntuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui\ntunkeutuvan aivoihini.\n\nHuomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää,\nrukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet\nkuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista\nsiteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei\nenää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut\nelävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka\nolinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan\nistuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin\npohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja\nsyleksittävänä.\n\nKoko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla,\njolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään\npääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien\nympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista\nikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun\nsielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta.\n\nSeuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan\naikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen\nkäännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja\nkiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän\npuheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös\nkanootit oli vedettävä.\n\nVaikka en voinut kävellä, voimistuin kumminkin kohottautumaan\nistualleni ja huomasin lukumme suuresti lisääntyneen, sillä joukkoon\noli ilmestynyt paljon naisia, joita en ollut ennen huomannut olevan\nmukana ollenkaan. Otaksuin senvuoksi, ettemme olleet enää kaukana\nmatkamme päämäärästä.\n\nEnsin en kiinnittänyt juuri ollenkaan heidän huomiotaan, mutta kun\nmuutamat naiset tuodessaan nuoranippuja kanootteihin huomasivat minut,\nhuusivat he heti toisille, että veneessä oli valkoinen mies. He\nympäröivät minut heti repien tukkaani, katsoen silmiini, tutkien\nvarpaitani ja sormiani, ja huutaen ja hälisten ihmettelivät ihoni\nvaaleutta tahi paremmin sanoen sen sellaisia osia, jotka olivat osaksi\nsäilyttäneet alkuperäisen värinsä. Olin nimittäin niin likainen ja\nauringon ja ilman paahtama, ettei luullakseni kukaan englantilainen\nolisi voinut luulla minua näöstä päättäen omaksi kansalaisekseen.\n\nKoetin rukoilla heitä huojentamaan jotenkin kärsimyksiäni, mutta he\nnauroivat vain puheelleni, ikäänkuin olisin ollut jonkun vieraan\napinalajin edustaja, kunnes eräs vanha nainen tuli kanootille kantaen\nraskasta kuorinippua.\n\nKun hän huomasi minut, ajoi hän ympärilleni kokoutuneet töllistelijät\ntiehensä sanoen:\n\n\"Hänhän on ihminen kuten mekin ja kärsii samalla tavoin. Menkää\nhakemaan lehtiä ja antakaa hänelle vettä!\"\n\nSitten hän tuli kanoottiin ja istuuduttuaan viereeni alkoi hän sitoa\npahimpia haavojani lehdillä, jotka hän sijoitti niin hellävaroen kuin\nmeikäläisetkin kirurgit kääreensä.\n\nHänen hoitonsa soi minulle heti helpotusta, ja kun hän vielä antoi\nminulle mitallisen raikasta rypälemehua, jota eräs toinen nainen oli\ntuonut hänelle, alkoi toivo jälleen kyteä rinnassani. Kun hän osoitti\narmeliaisuuttaan minulle, tuli Kifura katsomaan, mitä hän teki,\nkieltäen häntä tuhlaamasta aikaansa orjan ja vangin vuoksi.\n\n\"Ah, Kifura\", sanoi hän, \"mies on kyllä kieltämättä orja ja vanki,\nmutta onhan orjilla ja vangeillakin hermot ja he voivat kuolla kuten\nmuutkin. Sitäpaitsi on tämä mies valkoihoinen. Nyt kun Kifura tänä\niltana saapuu kotiinsa, ylistävät kyläläisemme tanssiessaan sinua\nsanoen: 'Missään ei ole Kifuran laista miestä, sillä hän on\nensimmäinen, joka on tuonut valkoisen vangin Kitakaan' Kun huhu Kifuran\ntuomasta valkoisesta miehestä leviää, saapuvat kaikki etäisten\nkylienkin asukkaat häntä katsomaan ja sanovat, että Kifura todellakin\non suuri päällikkö Mutta jos nyt tämä vanki kuolee, ei tuo toteudukaan\nja ihmiset sanovat Kifuran valehtelevan eivätkä pidä häntä ollenkaan\nmuita parempana.\"\n\nNaisen todistelu näytti hieman vaikuttavan Kifuraan. Hän käski vaimon\njatkaa hoitoaan, mutta samalla varoa, etten pääse pakenemaan, sillä\nsiinä tapauksessa menettäisi hänkin henkensä. Saatuaan niin ollen luvan\nauttaa minua valmisti tuo vanhus, Teta, kuten hän sanoi nimensä olevan,\nkanoottiin jonkinlaisen tuolin, jolla voin istua. Tehtyään kaiken mitä\nhän voi mukavuudekseni sanoi hän minun saavan olla kanootissa\nputouksissakin, sillä kukkuloiden yli kiipeäminen näytti olevan minulle\nmahdotonta. Kun sitten illalla saavuttaisiin Kitakaan, sanoi hän\nvievänsä minut omaan suojaansa ja hoitavansa minua kuin omaa poikaansa.\n\nKanootit tyhjennettiin nyt kokonaan ja kuhunkin jätettiin vain kolme\nmiestä pitämään niitä kohdallaan ja tyrkkimään niitä alemmaksi\nkallioista ja vedenalaisista kivistä silloin kun niitä kiskottiin\nputouksista ylös nuorilla, joiden valmistamiseen kaikki olivat ottaneet\nahkerasti osaa.\n\nPäästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen\ntoiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin.\nHämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani\nnykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi\nalaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta\nesiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä.\n\nKun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan,\nkiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen\nyläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta\nennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli\nputouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne,\nollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton\nmatkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa\nkatsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä.\nEnsimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja\npärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi\nniin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja\nvesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä\nesineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata\ntalteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät\naallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun.\n\nTuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua.\nKutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja\nlohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli\nmahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja\nirroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä\nkainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja\nyhdistävään poikkipuuhun.\n\nJuuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen\nkanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet\njuoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin.\nNäin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin\nedellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut\nkiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua\nhyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli\nhyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti\nse usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti\nja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme.\n\nMinusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen\nkuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme\nsukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin,\nettä luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta\nkanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin\nmelkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen\nmennessään.\n\nTarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme\nuseinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin,\njoutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat\nponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta\nkiviin.\n\nKuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle\nputousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi\nlauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä\nmistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu\nveti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään.\nKanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin\nrannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen\nliukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen\npauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat\nmiehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien\ntoverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin.\n\nSolmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli\nnyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen\nniskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo\nmelkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme\nkeulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi.\n\nKanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle\nveden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä\nolevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä\nvaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta\nvedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys,\nettä toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti\nja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut\ntehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa\nodotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta.\n\nOlin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni\nanteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi\nenää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua\njälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri\nkallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin.\n\nJuuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin\npuunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin.\nKun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta\noli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että\nolin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on\nniin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin.\nHänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä\nluultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon\nkärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen\nolisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että\nnuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut\nolla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät\njoutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten\nChaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet,\nkun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin\nyksikään heistä, olin vielä hengissä.\n\nAjatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan\npelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja\nkatsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain\nnoustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan\nsuvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää\nputousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja.\n\nMinut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän.\nTeta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja\nluultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi\nmyöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen\njohdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja\nsijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten\nkylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin.\n\nPäästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja\nruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin\nhitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja\nvoimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi\nsuunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä\nmyötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja\nJack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni\nvahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun\nuskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut\najatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt\nolin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun\npoistua.\n\nKysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan\nasti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset\nmilloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset\nhallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa.\n\nNäin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja\nyritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä\nviemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni\nsaivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä\ntarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran\nmajan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa\noloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua\npidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina\ntarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni\neurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin\nkovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä\nhoviräätäli.\n\nKoska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen\nsellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin\nkuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään.\nSeuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta.\n\nKifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista\nja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon\nbalabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan\nja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä\npaljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen.\n\nKylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska\nhalusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän\nkeskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin\ntullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun\nhänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän,\netteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei\nheillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut\nheille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta.\n\nKoska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet,\neivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan\nsuostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko\nmiehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua.\nEnnen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle\nsuojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen\nrakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman\njälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia\naarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä\nsimpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen\nsuojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen\neräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri.\n\nEroaminen vanhasta ystävästäni tuntui minustakin hyvin ikävältä, ja\nluullakseni ei minun tarvitse ollenkaan kainostella sanoessani, että\nitkin katkerasti, kun seuralaiseni veivät minut hänen luotaan\npäästäksensä lähtemään matkalle.\n\nUudet isäntäni asuivat kaukana Ogowain lähteillä ja matkamme heidän\nmaahansa oli pitkä ja vaivalloinen. Minua ei kohdeltu huonosti, vaan\nainoastaan vartioitiin tarkasti, etten pääsisi pakenemaan. Päästyämme\nperille kuulin päällikön kylän olevan Alima-nimisen joen rannalla. Joki\nlaski kuulemma monen päivän matkan päässä erääseen toiseen suurempaan,\njonka varrella asuvat ihmiset kävivät kauppaa valkoisten miesten\nkanssa.\n\n\n\n\nXV.\n\nPAKO JA KIINNIJOUTUMINEN.\n\n\nNoin kuusi kuukautta myöhemmin oli minut vaihdettu Kifuraan, ja kun\nsadekausi loppui, herättivät matkavalmistukset Alimaan, jonne piti.\nvietämän paljon orjia ja koottu sellaiset määrät, että päällikkö itse\naikoi tulla johtajaksi, ja minä kuulin vanhusten keskustelevan siitä,\notetaanko minut mukaan vai ei.\n\nMuutamat sanoivat, että jos toiset heimot, joiden maiden kautta meidän\noli matkustettava, näkevät minut, tulee heille varmasti sellainen halu\nsaada minut haltuunsa, että he hyökkäävät matkueen kimppuun, ja\nsenvuoksi oli minun läsnäoloni vain vahingoksi kaikille. Toiset taasen\nolivat sitä mieltä, että koska useimmat heimot olivat vain kuulleet\npuhuttavan valkoisista miehistä, jotka valmistivat jonkun ihmeellisen\nvoiman ja taikatemppujen avulla noita Afrikan alkuasukasten niin\nsuuressa arvossa pitämiä helmiä, messinkinappeja, huiveja ja kankaita,\nniin he, nähdessään nyt erään tuon oudon ja yliluonnollisen rodun\nedustajan olevan heidän maansa kautta kulkevien miesten orjana,\ntunnustavat heidän jumalansa vahvemmaksi valkoisen miehen jumalaa ja\nheidät itsensä kaikkia muita mustia heimoja paljon voimakkaammiksi.\nAsiain niin ollen eivät he uskalla hyökätä matkueen kimppuun eivätkä\nahdistaa sitä muullakaan tavalla.\n\nNäitä molempia seikkoja punnittiin puolelta jos toiseltakin ja, kuten\nymmärrettävää on, kuuntelin minä hörölläkorvin. Toivoin nimittäin,\nsaavuttuamme tuolle matkamme päässä olevalle suurelle joelle, tapaavani\njoskaan en valkoista miestä, niin ainakin jonkun, joka olisi\nalituisessa vuorovaikutuksessa rannikon kanssa. Löydettyäni sellaisen\najattelin voivani taivuttaa hänet lunastamaan minut vapaaksi ja\nlähettämään minut johonkin valkoisten miesten luo. Otaksuin, että\nvaikka joutuisinkin orjakauppiasten haltuun, voisi seikkailujeni ja\nkärsimysteni kuuleminen taivuttaa kovasydämisenkin heistä auttamaan\nminua pääsemään omaan maahani.\n\nAsian pohtiminen jatkui monta päivää. Lopulta näytti jo siltä, että nuo\nminun kylään jäämiseni puolesta väittelijät pääsisivät voitolle, kun\neräänä aamuna päällikön vaimo ilmoitti nähneensä unen, jossa hänelle\noli sanottu, että valkoisen miehen läsnäolo tuo onnea matkailijoille.\nKoska yleisesti tiedettiin, että nainen oli melko läheisesti suhteissa\npahoihin henkiin, kuunneltiin hänen sanojaan, ja kun kolmen päivän\nkuluttua matkue läksi, olin minä siinä mukana, kumminkin neljän miehen\nerikoisen silmälläpidon alaisena. He olivat saaneet ankarat määräykset\ntappaa minut heti, jos yritin paeta tahi koetin jollakin tavoin päästä\nmuukalaisten yhteyteen.\n\nSitäpaitsi oli ryhdytty ankariin varovaisuustoimenpiteihin, etten voisi\nviekkaudella tehdä tyhjäksi vartijaini valppautta. Käteni oli aina,\nlukuunottamatta syöntiaikoja, sidottu selkäni taakse, ja ranteisiin\nsidottu nuora oli kiinnitetty muutaman vartijani vyötäisten ympärille.\nSitten oli pääni peitetty jonkinlaisella nahkakypärillä tahi hilkalla,\njotten näkisi kuljettavaa matkaa.\n\nSiten sidottuna ja sokaistuna sijoitettiin minut erääseen kanoottiin.\nTunsin pian, että miehet meloivat kovasti. He lauloivat kaikista niistä\nihmeellisistä tavaroista, joita he luulivat saavansa vaihtaa orjillaan\nja norsunluullaan, ja miten he sitten palattuaan saisivat olla aivan\nlaiskoina, tanssia, laulaa ja juoda aamusta iltaan ja illasta aamuun.\n\nEn voinut tietystikään nähdä mitään ympäröivistä maisemista, mutta kuta\nkauemmaksi kuljettiin, sitä varmempi olin, että lähestyimme\nlähestymistämme merta. Oloni epämukavuudet vaivasivat minua hyvin\nvähän, koska tiesin, että jokainen päivä vei minua lähemmäksi vapautta\nja valkoisia, kuten toivoin, sivistyneitä miehiä.\n\nIltaisin, kun sijoituimme yöksi virran rannalle tahi pysähdyimme\njohonkin matkamme varrella olevaan kylään, vietiin minut kanootista\nmaihin ja vaaleita kasvojani näytettiin sen maan asukkaille, jonka\nkautta kuljimme. Isäntäni kerskailivat äärettömästi jumalansa suurta\nvoimaa, joka oli tehnyt heistä onnellisia valkoisen miehen omistajia,\nlisäten aina, että minussa piilevät monet kummalliset voimat olivat\npeloittavat.\n\nOnneksi, kun minua näytettiin, huomasin, että minua katsomaan tulleet\nihmiset halusivat saada minut haltuunsa, jotta voisin käyttää noita\nvoimiani heidän hyödykseen. Lintuja, munia, hunajaa, hedelmiä ja\nmaapähkinöitä lahjoitettiin minulle usein, ja joskus heidän toivonsa\nsaada onnea voi niin voittaa heidän synnynnäisen ahneutensa, että\nminulle joskus annettiin joku vuohi tahi sikakin. Hymyilin aina,\nkoettaen näyttää hyvin tyytyväiseltä, koska huomasin, että kuta enemmän\nlahjoja tuotiin, sitä paremmin kohtelivat isäntäni minua. Vaikka\nainoastaan sain pitää pienen osan noista lahjoista, toivoin kumminkin,\nettä isäntäni valppaus minua näyttäessään heikontuisi ja että tuo\nkypäri, joka tässä kuumassa ilmastossa oli melkein sietämätön, ajoissa\npoistettaisiin, sillä niin usein kun kuulin ihmisten rannalta huutavan\nhaluavansa nähdä valkoisen miehen ja tahtovansa lahjoittaa tavaroita\nsaadaksensa katsella hetkisenkään hänen kasvojaan, juolahti karkaaminen\nmieleeni.\n\nMatkamme läheni vihdoin loppuaan ja muutamien päivien kuluttua\nsaavuimme, kuten minusta näytti, saariselle järvelle, jota joka\npuolelta ympäröivät jyrkät valkoiset hiekkarannat. Myöhemmin huomasin\nkumminkin, että se olikin vain Aliman suussa olevan suuremman virran\nlaajennus, virran, joka ei ollut mikään muu kuin tuo mahtava Kongo.\n\nBatekelaiset, joiksi tuon jokijärven pohjoisen rannan asukkaita\nsanottiin, olivat viekkaita ja innokkaita kauppiaita. Muutamia päiviä\ntulomme jälkeen heidän luokseen vaikutti minuun hyvin omituisesti eräs\nmitätön tapaus, koska se näytti minusta ennustavan, ettei vapautumiseni\nhetki kurjista olosuhteistani ollut enää kaukana.\n\nSattui nimittäin, että kun erään kylän päällikkö, joka oli halukas\nostamaan sinne kaupaksi tuomamme orjat ja norsunluun, tuli sopimaan\nisäntäini kanssa, toi hän mukanaan muutamia suuria astioita täynnä\nheidän panemaansa olutta. Sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan\nnoita siellä tavallisesti juoma-astioiksi koverrettuja kurpitsankuoria,\nolikin hänellä kädessään tavallinen savikannu, jossa oli eräs\ncliftonilainen maisema ja sen alla kirjoitus: \"Lahja hyvälle\ncliftonilaiselle pojalle.\"\n\nKaikki eurooppalainen rihkama, lukuunottamatta helmiä ja\nkangaskappaleita, oli ollut kauan poissa näkyvistäni, ja nähdessäni nyt\ntuon kannun, jollaisia olin nähnyt satoja kauppojen ikkunoissa hauskan\nkouluaikani kestäessä, hyökkäsi oikea muistojen armeija sydämeeni\ntahtoen kuin lohduttaa minua, ettei minun tarvitse olla huolissani.\nEpäilemättä oli tuo kannu, jouduttuaan Englannissa johonkin\nbristolilaiseen laivaan, ehkä Petreliin itseensä, kulkeutunut tähän\nvieraaseen ja tuntemattomaan maahan teitä, joita myöten minäkin ehkä\nvoin päästä meren rannikolle.\n\nMinusta tuntui kuin tohtori Poynter, vanha Abe ja koulutoverini\nolisivat lähettäneet näin sanan minulle, että pysyisin rohkeana.\nKatsoessani sitä jouduin niin oudon ja voimakkaan mielenliikutuksen\nvaltaan, että, kun käteni eivät silloin sattuneet olemaan kiinni,\nkiersin ne tuon tuntemattoman savipalasen ympärille ja peitin sen\nsuuteloilla.\n\nKun omistajat huomasivat, miten tuon kannun näkeminen liikutti\nmieltäni, luulivat he sitä heti joksikin mahtavaksi taikakapineeksi,\njoka, jos vain onnistuisin saamaan sen omakseni, auttaisi minua\naiheuttamaan heille joitakin ikävyyksiä tahi vapauttaisi minut.\nBatekelaisten päällikkö luuli sitä myöskin sellaiseksi ja sieppasi sen\nheti kädestäni, etten ennättäisi pakottaa kaikkia läsnäolevia\ntottelemaan käskyjäni. Käteni sidottiin jälleen lujasti selkäni taakse\nja sitten kytkettiin minut läheisyydessä olevaan paaluun. Uudesta\npaikastani näin kumminkin kaiken, mitä tapahtui.\n\nOmistajani halusivat niin kiihkeästi tuota kannua omakseen, että he\nlupasivat antaa siitä paljon norsunluuta ja orjia. Kun päällikkö\nhuomasi heidän kiihkeän toivonsa, hylkäsi hän kaikki heidän\ntarjouksensa, ja lopulta ymmärsin heidän viittauksistaan ja minuun päin\nsuunnatuista katseistaan, että kysymyksessä oli minun vaihtamiseni\ntuohon kannuun.\n\nTuo batekelainen päällikkö oli nähnyt satoja tuollaisia nyt\nkysymyksessä olevia kannuja, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen\nnähnyt valkoista miestä, ja isäntäni, vaikka he olivatkin ylpeitä\nomistaessaan valkoisen orjan, halusivat vielä kiihkeämmästi saada tuon\nkannun omakseen, jota he sen aiheuttaman mielenliikutukseni takia\nluulivat hyvin voimakkaaksi taikakaluksi. Kuten sitten myöhemmin sain\nkuulla, olivat he perustelleet päätöstään siten, että koska luultavasti\nmeidän molempien omistaminen olisi käynyt heille hyvin vaaralliseksi,\nsillä olisihan jonakin laiminlyönnin hetkenä tuo kannu voinut joutua\nminun haltuuni, jolloin olisin sen avulla voinut kostaa heille kaikki\nkärsimäni vääryydet ja loukkaukset, pitivät he parempana luopua minusta\nvaihtamalla minut tuohon kannuun, joka korkeintaan oli neljänkymmenen\npennin arvoinen.\n\nNiin pian kuin kauppa oli tehty, irroitettiin minut paalusta ja\nluovutettiin uudelle isännälleni. Hän vei minut kanoottiinsa ja\nkuljetti minut noin neljä penikulmaa alempana olevaan kyläänsä, jossa\nhän antoi minut äitinsä, ryppyisen seitsenkymmenvuotiaan akan haltuun.\nTämä näytti hallitsevan poikansa lukuisia vaimoja ja orjia rautaisin\nkourin.\n\nHuomasin pian, miten vähän tuo vanha syöjätär kunnioitti valkoista\nihoani. Minun oli pakko työskennellä hänen pelloillaan ja koota risuja,\nkuten muidenkin orjien; ainoat erotukset minun ja heidän välillään\nsupistuivat vain siihen, että olin tarkemmasti vartioitu ja kun minua\nluultavasti pidettiin arvokkaampana, minulle annettiin parempaa ruokaa\nja siistimpi asunto.\n\nVanhat isäntäni matkustivat takaisin omaan maahansa pian sen jälkeen\nkuin he olivat luopuneet minusta. Jonkun ajan kuluttua luulin\nhuomaavani, että karkaaminen batekelaisten luota meren rannikolle\nvoipi ehkä käydä päinsä, sillä vartiointini muuttui vähitellen\nhuolettomammaksi. Tuo meidän kaitsijaksemme määrätty vanha velho sokeni\nja vanheni niin, ettei hän kyennyt vahtimaan poikansa omaisuutta niin\ntarkasti kuin ennen. Voin senvuoksi useinkin keskustella muiden\nmiesorjien kanssa ja solmia ystävyysliiton erään Duma-nimisen minua\npari vuotta vanhemman orjan kanssa.\n\nDuma kertoi minulle kuuluvansa erääseen alempana joessa olevien\nvaarallisten putousten alapuolella asuvaan heimoon, ja ellei hän olisi\npelännyt noita putouksia, olisi hän jo aikoja sitten varastanut\nkanootin ja palannut oman heimonsa luo ja omaan kotiinsa.\n\nKysyttyäni häneltä, miksi hän ei ollut koettanut päästä noiden\nputousten ohi maitse, vastasi hän matkan olevan pitkän ja vaivalloisen.\nVillien petojen ja villien miesten taholta pelättäviä vaaroja oli niin\npaljon ja suuria, ettei hän sanonut yksinään uskaltaneensa antautua\nniille alttiiksi. Muiden miesorjien joukossa ei ollut ketään, johon hän\nolisi voinut luottaa niin paljon, että hän olisi voinut tahtoa häntä\nmukaansa. Hän ei ollut uskaltanut puhuakaan heille karkaamisesta\npelosta, että he kavaltaisivat hänet. Mutta jos halusin yhtyä hänen\nkanssaan tuohon uhkapeliin, koettaisi hän varastaa kanootin paetaksemme\nsitten ensi uudenkuun aikana, jolloin yöt olivat pitkät ja pimeät.\n\nMeidän oli pakko odottaa ainakin pari viikkoa, ennenkuin tuo sopiva\naika paollemme koittaisi. Kokosimme tuona aikana eväitä matkallemme,\nmuutamia keihäitä, jousen ja nuolia, pienen verhon ja muutamia muita\npieniä esineitä, kuten tulen sytytysvehkeitä, saviruukun ja pienen\nkirveen. Kaikki nämä esineet piilotimme erääseen virran äyräässä\nolevaan luolaan lähelle kylän kanoottien tavallista satamapaikkaa.\nKarttaaksemme epäluuloa, jonka alituinen oleskelemisemme kanoottien\nluona ehkä voi herättää, kalastimme ahkerasti ja veimme hyvin tarkasti\nkaiken saaliimme vanhalle vartijattarellemme, joka piti paljon kalasta\nja saadessaan niitä oli aina hyvällä tuulella.\n\nNoin kolme päivää ennen määrättyä karkaamispäiväämme tuli Duma hyvin\nkiihdyksissään luokseni. Hän kertoi minulle, että eräs naisorja, joka\nkuului hänen kansaansa, oli saanut selville karkaamisaikeemme ja tahtoi\nitsepäisesti päästä mukaamme. Ellemme suostu, oli hän aikonut ilmoittaa\npakoaikeemme päällikölle.\n\nEn ollut ollenkaan pahoillani, että joku kolmaskin henkilö tahtoi yhtyä\nseuraamme, mutta mieluummin olisin suonut, että tuo kolmas olisi ollut\nmies. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin ilmeinen, ja ettei hän vääjännyt\nmitään, sen hän todisti pian toisellakin tavalla.\n\nLäksin Duman ehdotuksesta katsomaan tuota hänen kansalaistaan, joka oli\nsolakka noin kahdeksantoista vuotias vahva tyttö. Hän sanoi olevansa\nyhtä taitava melomaan kanoottia kuin miehetkin ja kehui jaksavansa\nkantaa raskaita taakkoja ja marssia kauas lepäämättä. Heti kun hän näki\nminut, kysyi hän, osaanko käyttää valkoisten miesten rautaputkia, jotka\nsylkevät tulta.\n\nTietysti ymmärsin hänen tarkoittavan pyssyä ja sanoin senvuoksi\nosaavani varmasti käyttää sellaista. Silloin hän kertoi, että\npäälliköllä oli sellainen majassaan, ja hän lupasi koettaa varastaa sen\nminulle. Sanoin hänelle, etten voi tehdä pyssyllä mitään, ellen saa\nmyöskin tuota mustaa pulveria, jota se syöpi, ja siihen kuuluvia\nsytytinkiviä, joten jos hän onnistuu saamaan pyssyn, on hänen\nhankittava siihen ampumatarpeetkin. Sen hän sanoi heti muuttavan asian\nvaikeammaksi, mutta jos lupaan antaa hänelle tuon Tetan erotessamme\nkaulaani ripustaman helminauhan simpukankuoripalasineen, lupasi hän\ntaivuttaa erään päällikön vaimon, jonka haltuun pyssyyn kuuluvat\nampumatarpeet oli jätetty, tuomaan ne meille kanoottiin.\n\nHän sanoi myöskin, että meidän oli karattava heti seuraavana yönä ja\nlähdettävä nyt heti kalastamaan, ettei poissaolomme orjien asunnosta\nherättäisi huomiota. Nyt kun hän oli yhtynyt meihin, oli hän todellakin\npaljon rohkeampi kuin Duma ja minä yhteensä. Suostuttuamme hänen\nehdotukseensa päätimme lähteä, ja vähän ennen auringon laskua työnsimme\nkanoottimme vesille lähteäksemme muka kalastamaan, mutta pimeän tultua\npalasimmekin takaisin ja sijoitettuamme matkavarusteemme niiden\npiilopaikasta kanoottiimme rupesimme odottamaan Pipaa, joksi\nliittolaistamme sanottiin.\n\nKun me siinä levottomasti odotimme hänen tuloaan, näimme äkkiä suuren\njoukon kanootteja joella. Peläten hänen kavaltaneen meidät, aioimme\njuuri lähteä viemään matkatavaroitamme niiden kätköpaikkaan takaisin,\nkun me iloisesti hämmästyimme kuullessamme hänen huutavan meille, että\nhän oli onnistunut saamaan pyssyn ampumatarpeineen. Sitten hän oli\nirroittanut kaikki nuo kanootit, jotka äsken olivat niin hirveästi\nsäikähdyttäneet meitä, ja pyysi nyt meitä tulemaan hänen avukseen, että\nhän saisi irroitetuksi loputkin, joita hän ei yksin kyennyt saamaan\nliikkeelle.\n\nTunnustan, että Pipan rohkeus ja pyyntö sekä ilahduttivat että\nhämmästyttivät minua. Kiiruhdin Duman kanssa heti hänen avukseen.\nSaimme pian kaikki kylän kanootit veteen ajelehtimaan myötävirtaan,\nlukuunottamatta kolmea tahi neljää, joita emme yhteisin voiminkaan\nsaaneet liikkeelle, koska ne olivat niin suuret. Etteivät batekelaiset\nvoisi käyttää niitä takaa-ajoomme, sitten kuin he olivat huomanneet\nmeidän pakomme, särjimme ne käyttökelvottomiksi. Niin pian kuin olimme\nsaaneet tämän viisaan ja välttämättömän turvallisuustoimenpiteen\nsuoritetuksi, sijoituimme omaan kanoottiimme. Duman ja Pipan ruvetessa\nmelomaan sain minä tilaisuuden tarkastella Pipan tuomaa pyssyä, joka\noli ainoa batekelaisten siihen aikaan omistama ampuma-ase.\n\nSe oli niin omituisen näköinen vehje, että se Englannissa olisi\nvarmasti ostettu johonkin museoon tahi vanhain tavarain kauppaan, sillä\nsellaisella ei siellä kukaan olisi uskaltanut ampua. Piippu oli hirveän\npitkä ja kiinnitetty tukkiin useilla kapeilla vaskirenkailla. Perä,\njohon oli naulattu pieni norsunnahkapalanen estämään sitä kulumasta,\noli koristettu leikkauksilla ja seepran nahasta valmistetulla\nkärpäsläpällä, puhumattakaan siitä, että se oli hyvin suora ja kömpelö.\nMutta vaikka se olikin tuollainen kömpelö ja raskas ase, huomasin sen\nlukon kumminkin olevan hyvässä kunnossa. Tuolla Tetan lahjalla\nvaihtamassani patruunakotelossa oli paitsi ruutia ja muutamia rautaisia\nkuulia myöskin piikiven kappaleita. Pantuani sellaisen paikoilleen\nlatasin pyssyn ja harjoittelin vähän aikaa sillä tähtäämään. Sitten\nasetin sen huolellisesti kanootin pohjalle saadakseni sen heti käsiini\ntarpeen tullen. Tartuin sitten melaan yhtyäkseni Duman ja Pipan\nponnistuksiin pidentää meidän ja entisten isäntiemme välistä matkaa,\nennenkuin pakomme huomattaisiin.\n\nVirran suosiollisella avulla olimme päässeet noin seitsemän penikulman\npäähän, kun tulen loimu ilmaisi meille, että kylän asukkaat oli\nhälyytetty liikkeelle. Huomasimme pian, ettei vaara uhannut meitä\nainoastaan takaa, vaan myöskin edestäpäin. Hälyytys levisi pian, ja\ntulet syttyivät palamaan sekä takanamme ja sivuillamme että edessäkin\npäin. Jouduimme nyt pulaan, uskaltaisimmeko mennä virran keskelle,\njolloin mahdollisesti olisimme voineet eksyä suunnasta sen\njärvimäisellä laajennuksella, vai pysyttelisimmekö lähellä rantaa,\njolloin varmasti osaisimme oikeaan.\n\nPipan mielestä oli tuo viimeiseksi mainittu ehdotus parempi, mutta Duma\npuolusti ensimmäistä. Luotin niin paljon naistoverimme vaistoon ja\nurhoollisuuteen, että yhdyin häneen, ja me pysyttelimme kulkiessamme\nnoin viidensadan metrin päässä rannasta. Vaikka meidän joskus\nolikin herettävä melomasta ja oltava aivan hiljaa, karttaaksemme\nsivuuttamistamme kylistä lähteneitten kanoottien miehistöjen huomiota,\nonnistuimme välttämään kaiken takaa-ajon ja pääsemään paikkaan, jossa\nvirta jälleen kapeni entisensälaiseksi, noin viisisataa metriä leveäksi\njoeksi. Virta oli nyt niin voimakas, että me ennen päivänkoittoa\ntoivoimme pääsevämme viimeisen batekelaiskylän ohi sellaisten ihmisten\nluo, jotka mielellään auttaisivat Dumaa ja Pipaa pakoon.\n\nAuringon noustua saavuimme erään kylän läheisyyteen, jossa Pipa sanoi\nkerran ennenkin käyneensä ollessaan veljensä kanssa kauppamatkoilla.\nHänen mielestään oli meidän rohkeasti turvauduttava tuon kylän\nasukkaihin, ennenkuin takaa-ajajamme meidät saavuttaisivat. Suostuin\nDuman kanssa hänen ehdotukseensa, koska koko yön kestänyt aherrus oli\nväsyttänyt meidät kokonaan. Päästyämme maihin pyysi Pipa heti rohkeasti\nsaada puhutella päällikköä,> jonka nimenkin hän sattui muistamaan. Mies\ntulikin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut.\n\nSitten kuin Pipa oli sanonut sanottavansa, vastasi päällikkö olevansa\nvoimaton vastustamaan batekelaisten hyökkäystä. Mutta jos me suostuimme\nantamaan hänelle vanhan pyssymme, lupasi hän kätkeä sekä meidät että\nkanoottimme ja jos batekelaiset tulisivat, sanoa heille, että me olimme\nsivuuttaneet heidän kylänsä pysähtymättä lepäämään. Sitten hän lupasi\nopastaa meidät suorinta tietä maitse Pipan omaan kylään, jonne hän\nluuli meidän ehtivän noin viidessä päivässä, jos jaksamme kulkea\nnopeasti.\n\nIlmeisesti oli tämä parhain keino päästä pakoon. Nousimme heti maihin,\nja kanoottimme vedettiin erääseen läheisyydessä olevaan poukamaan ja\nupotettiin sinne. Sitten opasti päällikkö meidät paikkaan, jossa hän\nsanoi meidän voivan olla aivan turvassa takaa-ajajiltamme ja jossa me\nsaisimme oleskella niin kauan, kunnes meidän etsimisestämme oli\nluovuttu. Voidakseni olla kiinnittämättä kenenkään huomiota vaaleihin\nkasvoihini olin maalannut koko ruumiini joen mudalla, ja oleskellen\nsyrjässä Duman ja Pipan selvitellessä asioita onnistui minun pysyä\ntuntemattomana. Vaikka uudet ystävämme olivatkin suostuneet pettämään\nbatekelaiset niin mitättömän asian kuin kolmen karanneen orjan vuoksi,\nolisivat he luultavasti sittenkin kavaltaneet meidät, jos he olisivat\nhuomanneet minut valkoiseksi mieheksi.\n\nPäällikön meille neuvoma piilopaikka oli erään suuren puun onkalo,\njohon me pääsimme maasta noin viidentoista jalan korkeudella olevasta\nreiästä. Siellä oli tilaa yllinkyllin meille kolmelle nukkua, ja koska\nsen pohja oli lahonnut hauraaksi ja peittynyt lehdillä, oli se melko\npehmoinenkin makuupaikka. Niin pian kuin olimme päässeet turvaan sinne,\npoistui päällikkö luvaten lähettää auringonlaskun jälkeen jonkun\ntuomaan meille ruokaa ja juomaa. Odotusaikana kielsi hän meitä jyrkästi\npoistumasta turvapaikastamme.\n\nHänen mentyään nukuimme heti, koska koko yön kestänyt työ oli meidät\nkokonaan väsyttänyt. Olimme kai nukkuneet raskaasti muutamia tunteja,\nkun puun juurelta kuuluva äänekäs puhelu herätti meidät. Koska luulin\npuhujia noiksi henkilöiksi, jotka päällikkö oli luvannut lähettää\ntuomaan meille ruokaa ja juomaa, aioin heti kiivetä reiälle katsomaan,\nkeitä ne olivat, mutta Pipa tarttui käsivarteeni ja ehkäisi aikeeni\nkäskien meitä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan.\n\nHuomasimme pian, että puhujat olivat meitä etsimään tulleita\nbatekelaisia, sillä maihinnousumme oli huomattu päällikön\nturhamaisuuden vuoksi. Ylpeillessään tuolla meiltä saamallaan\nvaskihelaisella vanhalla pyssyllä ei hän ollut malttanut olla\nlaukaisematta sitä. Tuo tavaton ääni oli heti ohjannut suuren\nbatekelaisjoukon paikalle, sillä tiedettiin yleisesti, ettei niillä\nseuduin ollut muuta pyssyä kuin tuo meidän varastamamme.\n\nPipa kuunteli hörölläkorvin saadakseen selville, oliko päällikkö\nkavaltanut meidät. Hän oli pyytänyt anteeksi ja sanonut luulleensa\nmeitä karkurien takaa-ajajiksi, jotka olivat antaneet hänelle pyssyn\nystävyytensä osoitukseksi ja merkiksi, että päällikkö oli heidät\nlähettänyt. Batekelaiset neuvottelivat juuri, mihin suuntaan heidän oli\njatkettava takaa-ajoaan, ja niin paljon kuin ymmärsimme, ei meille\njäänyt muuta pakotietä avoimeksi kuin joki.\n\nHetken kuluttua läksivät batekelaiset tiehensä. Pian jälkeenpäin\nsaapui luoksemme päällikön lähetti kertoen päällikön olevan hyvin\npahoillaan, että hänen ajattelemattomuutensa oli ilmaissut meidän\nmaihinnousupaikkamme. Mies sanoi saaneensa käskyn opastaa meidät\nerääseen paikkaan, jossa kanootti eväineen oli meitä odottamassa.\n\nOhjasimme niin ollen heti eteläiselle rannalle päästäksemme erääseen\npieneen lahteen, mutta virta olikin niin voimakas, että se vei meidät\nsivu. Saimme kumminkin kiinni muutamista oksista ja voimme ruveta\nkantamaan maihin pieniä tavaroitamme. Olin juuri viemässä rannalle\nmeloja, jotka olimme aikoneet ottaa mukaamme aseiksemme ja\nsenkinvuoksi, että ehkä putousten alapuolelta sattuisimme löytämään\nuuden kanootin, kun kuulin takaani molskahduksen ja huutoja.\nRiennettyäni katsomaan näin että toinen toverini oli pudonnut jokeen ja\ntoinen oli hädissään irroittanut otteensa puusta, josta hän oli pitänyt\nkiinni. Nyt ajelehtivat molemmat sekä kanootti nopeasti koskea kohti.\n\nOlin voimaton auttamaan. Unhottaen oman turvallisuuteni kiiruhdin niin\nnopeasti kuin voin rantaa pitkin, saapuakseni kuitenkin vasta pitkän\najan kuluttua onnettomuudesta noiden putousten niskaan, joista heidän\noli ollut pakko syöksyä alas.\n\nVaikka sellainen ei voinutkaan olla mahdollista, kuvittelin kumminkin\nheidän ehkä voineen päästä putouksista hengissä ja läksin kiipeämään\nputouksen sivulla olevien kallioiden yli sen alle, ja päästyäni sinne\nhuusin monta kertaa niin kovasti kuin vain voin: \"Duma ja Pipa, hoi!\"\nHuutoihin en kumminkaan saanut muuta vastausta kuin jonkun\nsäikähdyttämäni yölinnun kirkaisun tahi hiiviskelevän hyenan ulvomisen\nKun nouseva aurinko lopetti tämän pitkän tuskallisen yön, huomasin,\nettä virta oli heittänyt molempien ystävieni runnellut ruumiit ja\nkanootin jäännökset melkein jalkojeni juureen.\n\nLuultavasti menetin silloin järkeni joksikin aikaa, sillä muistan vain\nhämärästi kiinnijoutumiseni, köyttämiseni ja viemiseni takaisin tuon\nvanhan syöjättären, isäntäni äidin luo, joka oli täydellinen taituri\nkeksimään kaikenlaisia kidutuskeinoja. Kuumehoureissani luulin usein\njoutuneeni ystävieni luo. Ihmettelen vieläkin, miten voin kestää\nkuolematta kaikki tuon ajan minulle tuottamat kärsimykset, jotka eivät\nole voineet olla unta, vaan todellisuutta, koska useat ja\nilkeännäköiset arvet sen vieläkin näyttävät.\n\n\n\n\nXVI.\n\nYSTÄVÄLLISIÄ ARABIALAISIA.\n\n\nBatekelaisten luona oleskelin luullakseni sitten vielä noin vuoden.\nSitten vietiin minut erään toisen päällikön luo, joka tahtoi myöskin\nylpeillä valkoisella orjalla. Tällä tavoin kulkien kädestä käteen\njouduin vähitellen yhä kauemmas Afrikan sisämaahan, ja toivoni päästä\nvielä joskus synnyinmaahani isäni ja veljeni luo väheni vähenemistään.\n\nMenetin pian kaiken elämänhaluni, Söin ja join vaistomaisesti mitä\nminulle annettiin, mutta en juuri välittänyt siitä, mitä ympärilläni\ntapahtui. Tästä elämäni ajanjaksosta on minun hyvin vaikea kertoa\nmitään tarkasti. Muistan hämärästi vain monet matkat, kuumeet,\ntaistelut ja ajan, jolloin näimme nälkää, mutta kaikista huonoimmin\nehkä sen, miten eräällä matkalla kääpiöt rupesivat ampumaan meitä\npuista ja pensaista myrkytetyillä ohuilla nuolilla, joiden aiheuttamat\nhaavat tappoivat melkein heti. Tiedän tämän muistoni perustuvan\ntositapaukseen, koska minulla vieläkin on hallussani pien tapaisella\naineella kitattu, puunoksista valmistettu viini täynnä noita nuolia.\nKuu erään arabialaisen kauppiaan Hamees ibu Sayfin orja, Hatibu, löysi\nminut kahdensadan penikulman päässä Tanganjika-järvestä länteen päin\nolevista metsistä, oli se ollut ainoa minulla mukanani ollut kapine.\n\nSatuin tapaamaan hänet seuraavalla tavalla: Toverini olivat luullakseni\nkaikki kuolleet kääpiöiden nuolien aiheuttamista haavoista, tahi olivat\nhe lähteneet suinpäin pakoon tarkastamatta, olinko tullut mukaan vai\nen. Olin kulkenut viidakossa yksinäni jo päiväkausia syöden marjoja ja\npuissa kasvavaa jäkälää. Minun oli pakko syödä ne raakana, koska en\nvoinut mitenkään sytyttää tulta keittääkseni ne tahi lämmitelläkseni,\nKoska olin lopulta melkein kuolemaisillani ja hyvin väsyksissä,\npaneuduin nukkumaan, luultavasti kuollakseni, ja vaivuin jo horroksiin,\nmutta heräsin taasen äkkiä kuullessani kimeitä huutoja. Noustuani\nkatsomaan näin miten muutamat miehet ahdistaessaan gorillalaumaa olivat\nolleet niin voimattomat, että eräs apina oli tarttunut hampain kiinni\nerään miehen käsivarteen.\n\nArvatenkin olivat nuo miehet vain osa gorilloita ahdistavasta joukosta,\nsillä kuulin kauempaa pyssyjen pauketta. Näin pian erään kalottipäisen\nmiehen lähestyvän minua. Lukuunottamatta vyötäistensä ympärille\nkiedottua kangaskappaletta, oli hän pukeutunut jonkinlaiseen\nhihattomaan takkiin ja piti kädessään savuavaa, äsken tyhjäksi ammuttua\npyssyä.\n\nNähdessäni tuon pyssyn hyökkäsivät muistot mieleeni ja synnyttivät\ntoivon, että pyssyjä käyttävät ihmiset tiesivät varmasti jotakin\nvalkoisistakin miehistä. Jäljelläolevat gorillat oli pian tapettu.\nKoettaessani kääntää metsästäjän huomiota puoleeni huomasin olevani\nniin heikko, etten kyennyt nousemaan seisoalleni enkä kyennyt saamaan\nkurkustanikaan ymmärrettäviä ääniä.\n\nVihdoin huomasi kumminkin muudan mies minut ja toinen oli jo vähällä\nlävistää minut keihäällään, mutta tuo pyssymies esti sen ja tuli\njuosten luokseni. Olin luultavasti hyvin kummallisen näköinen, sillä\nylläni ei ollut muuta kuin joitakin likaisia ruohokangaskappaleita ja\nkampaamaton, sotkuinen pitkä tukkani riippui hartioillani. Aurinko,\ntuulet ja ahava olivat päivetyttäneet minut niin, että ihoni oli\nmuuttunut melkein mahongin väriseksi, lukuunottamatta otsaani ja\nniskaani, joita tukkani oli suojellut. Viime aikoina kasvamaan ruvennut\npartani peitti vielä kaiken lisäksi kasvoni melkein kokonaan.\n\nHänellä oli mukanaan muutamia muitakin miehiä, jotka rupesivat\ntarkastelemaan minua hyvin uteliaasti, erittäinkin, kun he nostettuaan\ntukkaani ja vaatteitteni jäännöksiä huomasivat ihoni luonnollisen\nvärin \"Valkoihoinen, valkoihoinen!\" kuulin heidän huudahtavan\nhämmästyksissään ja näin heidän kohottavan kummastuksesta käsivartensa.\nKun pyssyn omistaja sanoi minulle: \"Portugalilainen, ranskalainen,\nenglantilainen\", kuin kysyäkseen, mitä kansallisuutta olin, vastasin:\n\"Englantilainen.\"\n\nHän asetti heti molemmat etusormensa vierekkäin ja sanoi: \"Arabialaiset\nja englantilaiset ovat veljiä.\" Hänen käskystään katkaisivat hänen\nseuralaisensa oksia ja ruokoa ja valmistivat niistä ja keihäistään\njonkinlaiset paarit, joilla minut kannettiin heidän noin tunnin matkan\npäässä olevaan leiriinsä. Siellä ruvettiin minua heti hyvästi\nhoitamaan, sain syödä ja peseytyä. Sitten kuin tukkani vielä\nlyhennettiin, alkoi elämäni tuntua jo melko mukavalta. Sain ylleni\npuhtaan valkoisen paidan, ja muutamasta tavarakäärystä etsittiin\nminulle sopiva takki ja palanen kalikookangasta päähineeksi.\n\nKun olin saanut kokea kaiken tämän, luulin olevani paratiisissa.\nErääseen majaan valmistettiin minulle mukava vuode ja heittäydyttyäni\nsille nukuin raskaasti ja ensimmäisen kerran moneen päivään, voinpa\nsanoa luullakseni kuukausiin, hyvin rauhallisesti.\n\nSeuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan\nsanoi hän viitaten itseensä: \"Hatibu, hatibu\", tahtoen luultavasti\nilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin.\n\nVastasin \"Frank\", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni\nkäyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu\nnauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että\nmenisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: \"Näyt tarvitsevan vielä lepoa.\"\nSitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella\nruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani.\n\nEn voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani\narvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin\npääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka\nkohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset\nvaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä\nrannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui\nkiihkeäksi toivoksi.\n\nMakasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi\nuneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni,\nkun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle\nsaviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella\nminun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja\nhetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta\nja lähteä katsomaan ympäristöä.\n\nHeti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa\nolevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista\npuupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut\npuikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut\nymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne\nminulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan\nja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä\nmajan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän\nviittauksella antavansa ne minulle.\n\nKoetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän\nseuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain\njaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa\nsisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä.\nLäheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja\nviitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli\npaljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat,\njotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat\nkyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen.\n\nMenin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi\njohonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta\nvaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet\nsanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti\ntuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten\nkanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella\nmurteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti\nhän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän\nomistamastaan norsunluusta.\n\nHämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista\nkumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä\nkuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan\nhyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan,\nviittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada\nminut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta\naikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen\nkätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden\nkuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on\npaljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa.\n\nTulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin\ntuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin\npäivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka\npuhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi\nsaaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään\npalata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja\nhän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon\nisännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden\nmukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan\npäässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu,\nlähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti\nostetuksi.\n\nHatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen\nloput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska\nkykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan\nmukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä\nlukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä\nvain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti\nsitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme\npäämääränä olevan kylän päällikölle.\n\nMatkamme kulki miellyttävän puuttoman maan kautta, jossa suurien\nruohoaavikoitten keskellä oli vain siellä täällä pieniä puusaarekkeita\nja lukemattomien pienten jokien rannoilla viidakkoa. Siellä täällä\nolevat maissi- ja maapähkinäistutukset ilmaisivat, että ihmiset asuivat\njossakin läheisyydessä, ja silloin tällöin näimmekin heidän\nöljypalmulehtojen keskellä olevat kylänsä.\n\nNoin kolmen tunnin kuluttua saavuimme suuren joen rannalle, jonka\npoikki emme voineet kahlata ja jonka rannalta emme löytäneet yhtään\nkanoottia. Hatibu rupesi moittimaan oppainamme toimivia alkuasukkaita\nsiitä, että he olivat saattaneet hänet sellaiseen pulaan. Mutta he vain\nhymyilivät viitaten polkuun, joka kääntyi rannalla seuraamaan jokea, ja\nsanoivat kahlaamon olevan vain lyhyen matkan päässä.\n\nKuljettuamme noin penikulman saavuimme eräälle joen yli noin kolme-\ntahi neljäkymmentä jalkaa pitkistä paaluista rakennetulle kalapadolle.\nNähtyämme siitä, ettei joki siltä kohdalta ollut hyvinkään syvä, vaan\nhelposti kahlattava, pääsimme pian turvallisesti yli, toiset\nkahlaamalla ja toiset patoa pitkin.\n\nPäästyämme joen yli tulimme pian erääseen paikkaan, jossa joukko naisia\nparhaillaan muodosteli ahkerasti saviruukkuja. Niin pian kuin he\nhuomasivat meidät, huudahtivat he kauhusta juosten pensaikkoon. Pian\nsen jälkeen kuulimme aivan läheisyydestä suuren rummun pärinää, johon\neri paikoista samoin vastattiin.\n\nPysähdyimme heti ja varustauduimme kaiken varalta. Pian näimmekin\npuiden välissä liikkuvan jousilla ja nuolia täynnä olevilla viineillä\nvarustettuja miehiä. Pelkäsin kovin, että meidän oli ryhdyttävä\ntaisteluun, sillä kun oppaamme koettivat lähestyä heitä neuvotellakseen\nheidän kanssaan, saivat he oikean nuolisateen vastaansa ja taistelua en\nluullut enää mitenkään voitavan karttaa. Oppaamme nostivat kätensä\nhuutaen, ettei meillä ollut mitään sotaisia tarkoituksia. Jonkun ajan\nkuluttua tuli vastapuolueenkin miehiä esille ja oppaamme menivät heitä\nvastaan. Neuvoteltuaan sitten kauan aikaa opastettiin meidät erästä\npolkua pitkin suureen linnoitettuun kylään.\n\nKoska Hatibu oli matkueemme päällikkö, sai hän erikoisen majan\nasunnokseen, ja sinne hän otti minut toverikseen. Huhun levittyä, että\nvierasten joukossa oli valkoinenkin mies, kokoutuivat ihmiset katsomaan\ntuota kummallista olentoa. Koska naisten käytös, jotka tahtoivat oikein\nperusteellisesti tutkia käsiäni ja jalkojani ja kysellä kaikenlaista,\nalkoi tuntua hyvin kiusalliselta, käski Hatibu kylän päällikön määrätä,\nettä minun oli annettava olla rauhassa ja että minuun sai vain katsoa,\nmutta ei koskea.\n\nOlin hyvin kiitollinen hänen sekautumisestaan asiaan, mutta koska\npäälliköllä oli paljon vaimoja, oli hän pahemmassa kuin pulassa niiden\nkanssa, ja ne pakottivat hänet kysymään Hatibulta, enkö haluaisi tulla\nkylän siihen osaan, jossa he asuvat, että he saisivat katsella minua\ntarvitsematta samalla joutua alhaisempiarvoisten kanssasisariensa\njoukkoon.\n\nHuomasimme, että päällikölle ja hänen haaremilleen oli kylästä erotettu\nerikoinen suuri osa, jonka keskellä hänen oma suuri majansa oli. Sen\nkummallakin puolella oli tusinan verran pienempiä, joissa kussakin asui\naina kaksi vaimoa lapsineen ja palvelijoineen. Hänen äitinsä, jonka\ntehtäviin kuului luullakseni tuo hyvin vaikea työ pitää nuo monet\nvaimot kurissa, asui aivan päällikön oven edustalla olevassa majassa.\n\nHatibulle ja minulle annettiin tuolit istuaksemme. Päällikkö istui\nleikkauksilla koristellulla jakkaralla, joka esitti kyykkysillään\nolevaa ja kyynärpäitään polviinsa nojaavaa miestä. Jakkaran istuin oli\nmiehen pään varassa ja patsaan käsissä oli palmun oksia. Eräs hänen\nvaimonsa istuutui maahan hänen jalkojensa juureen ja nosti sitten hänen\njalkansa syliinsä. Muudan asettui seisomaan hänen oikealle puolelleen\nkannattaen hänen ruovoista tehtyä ja pitkäkarvaisen mustan apinan\nnahasta leikatuilla suikaleilla koristettua kilpeään, kolmannen\npysähtyessä hänen vasemmalle puolelleen näyttämään hänen kupariteräistä\nkeihästään, jonka varsi oli huolellisesti koristeltu seepran- ja\npuhvelinnahkakaistaleilla.\n\nPäällikkö puhui kauan aikaa Hatibulle ja sillä aikaa tuijottivat hänen\nvaimonsa minuun. Noin neljännestunnin kestäneen yksityiskohtaisen\ntarkastelun jälkeen aloin väsyä ja Hatibu pyysi päällikköä, annettuaan\nnaisille muutamia helmiä ja rannerenkaita, joista he näyttivät paljon\npitävän, käskemään vaimonsa pois. Sitten vei päällikkö meidät omaan\nmajaansa, joka oli hyvin puhdas ja sievä värillisine mattoineen ja\nruohokangasverhoineen. Lattia oli tehty punaisesta savesta, joka oli\npoljettu kovaksi ja hangattu sitten hyvin kiiltäväksi. Seinille\nripustetut keihäät, jouset ja kilvet oli järjestetty hyvin\naistikkaasti. Kalusto sitä vastoin oli melko yksinkertainen sisältäen\nvain muutamia tuolia, kolmesta kahdeksantoista tuumaa leveästä ja\nkorkeasta savitiilestä valmistetun tulisijan, matoilla peitetyn\nruohovuoteen ja muutamia punaisesta savesta valmistettuja ja\nkiilloitettuja penkkejä, joille oli levitetty villien eläimien nahkoja.\n\nTulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme\npuunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli\nkaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja\nnaispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja\nsimpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu\nlukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin\novi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului\nhetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi\npäällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona,\nasettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet\nhämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta,\njotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen\njälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja\nsadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta.\n\nKun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi\nmenimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän\nasukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen\nkanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin\naikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa\ntapahtumatta.\n\nOppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat\nalkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät\ntoivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta\nsaavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona\nMkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti\nolla siellä meitä odottamassa.\n\nMeidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö,\nRussuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri\ntynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi\ntarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi,\nettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri\nkokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin\nkanssamme kauppa-asioista.\n\nMutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin:\nloppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin\nsuuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen\nkyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen\nyläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu\nsaa keskustella hänen kanssaan monista asioista.\n\nHuomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli\notaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt\nhän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten\nkauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan\norjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat\nnimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja\nalkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf\noli ankarasti kieltänyt sen kokonaan.\n\nHuolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli\nomat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin\nkaravaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen,\nedelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa\nnorsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu\nSayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä\nostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan\nkoukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta\nnytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä,\nmiten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi.\n\nIllan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka\nnostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat\nvanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin\nuudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten\nheidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään\nsuuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa\nHatibu ja minä asuimme.\n\n\n\n\nXVII.\n\nALKUASUKASNEUVOSTO.\n\n\nSeuraavana aamuna herätti rumpujen pärinä meidät hyvin varhain. Kun\ntulimme majastamme, huomasimme, että kylän kaikki miehet olivat\nkokoutuneet keihäineen ja kilpineen toiselle puolelle tuota katosta,\njossa me tultuamme joimme olutta Russunan kanssa. Naiset ja lapset\ntaasen olivat keräytyneet aivan kylän ulkoreunoille päästäkseen pakoon\nniin pian kuin suinkin heti ensimmäisen rauhattomuuden merkin nähtyään.\n\nKatselin Hatibuhun levottomasti, sillä tällainen näytti aivan siltä\nkuin alkuasukkaat olisivat aikoneet hyökätä kimppuumme. Koska pieninkin\npelon ilmaus olisi kiiruhtanut yhteentörmäystä, järjesti hän vain\nmiehemme niin, että pyssymiehet, jos nyt meitä ruvettiin ahdistamaan,\nvoivat käyttää aseitaan esteettömästi. Ennenkuin hän läksi liikkeelle,\nodotti hän sanaa Russunalta.\n\nPian saapuikin eräs vanhus pari kääpiötä mukanaan, joilla oli\nkummallakin äärettömän suuri kalistin sylissään. Oppaamme välityksellä\nilmoitti hän Hatibulle, että tämän oli tultava tuonne suureen katokseen\nkeskustelemaan Mona Mkullan kanssa. Russuna näytti olevan sinne juuri\nmenossa keihään- ja kilvenkantajineen. Rumpuja pärisyttäviä ja\nmarimba-nimistä soittovehjettä helskyttäviä miehiä oli suuri joukko\nmyöskin matkalla sinne.\n\nLäksimme heti katokseen, jossa Russuna tervehti meitä hyvin\njuhlallisesti. Viitattuaan pariin tuoliin, jotka oli aiottu Hatibulle\nja minulle, halusi hän, että muut miehemme menisivät hänen omien\nmiestensä joukkoon. Koska Hatibu ei halunnut erota miehistään, ei hän\nsuostunut ehdotukseen. Asia aiheutti pitkän keskustelun, joka oli\nvähällä jo muuttua hyvin kiivaaksi, mutta Hatibu ei antanut perään, ja\nlopulta päätettiin, että hänen miehensä saivat joko seisoa tahi\nistuutua maahan hänen taakseen.\n\nHeti sen jälkeen, kun tuo asia oli ehditty järjestää, alkoi kylän\nulkopuolelta kuulua rumpujen ja marimbojen pärinää, johon Russunan\nsoittokunta vastasi. Sitten ilmestyivät näkyviin erään naapurikylän\npäällikön keihään- ja kilvenkantajat ja hänen soittokuntansa ja lopuksi\nhän itse ilveilijöineen. Heillä oli kummallakin suuri kalistin\nsylissään. Kulkueen lopussa olivat hänen sotilaansa, noin neljäkymmentä\nmiestä. Ne oli asestettu keihäillä ja kilvillä, ja usealla oli\nsitäpaitsi jousi monine kaislajänteineen ja suurine nuoliviinineen\nolallaan. Kun Hatibu näki heidät, tarttui hän käsivarteeni ja\nviitattuaan miehiin sanoi hän kaikkien varustautuneen aivan kuin\ntaisteluun. Hän ei kumminkaan näyttänyt pelkäävän ollenkaan.\n\nHeti kun kulkue oli ehtinyt kylän keskelle, pysähtyi se. Tuo\nvanhus, joka oli kutsunut meidätkin katokseen, ollen nähtävästi\njuhlallisuuksien airut ja järjestäjä, meni heitä vastaan molempine\nkääpiöineen, kysyen matalin laulavin äänin jotakin, johon tulijan\nilveilijä vastasi, ilmoittaen isäntänsä viran ja kaikki arvonimet. Sen\njälkeen alkoivat soittokunnat soittaa ja sotilaat asettuivat Russunan\nsotilaitten viereen. Päällikkö itse lähestyi juhlallisesti katosta, ja\ntultuaan sen edustalle hän alkoi mitä hullunkurisimman tanssin, sillä\naikaa kuin hänen ilveilijänsä heilutteli kalistintaan ja huuteli\nisäntänsä korkeat arvonimet julki. Kun tuo vihdoinkin loppui, tuli hän\nkatokseen ja istuutui airueen näyttämälle paikalle. Ilveilijä kyyristyi\nhänen jalkojensa juureen ja soittokunta asettui hänen taakseen.\n\nSitten kuin tämä päällikkö oli asettunut paikoilleen, tuli toinen\nläpäistäkseen samat juhlallisuudet, sitten kolmas ja neljäs, kunnes\nsinne oli kokoutunut, Russuna mukaan luettuna, kaksikymmentä päällikköä\nja noin kahdeksansataa asestettua miestä, jotka seisoivat asennossa\nkatoksen vieressä olevalla avonaisella paikalla kasvot meihin päin\nkäännettyinä. Kaikki melu hiljeni vähäksi aikaa, sillä ei kukaan\nsanonut sanaakaan odottaessaan tuon suuren miehen, Mona Mkullan, tuloa.\nHänelle ja hänen ministereilleen oli varattu viisi tuolia majan\nperälle, minun ja Hatibun istuimia hieman korkeammalle. Katselin\nlevottomasti tovereihini nähdäkseni mitä he ajattelivat tästä\nsotaisesta järjestyksestä, ja vaikka he eivät näyttäneet pelon\nmerkkiäkään, olivat he kumminkin nähtävästi kaikki hyvin huolestuneet.\nKukin mies näytti aina silloin tällöin koettelevan salavihkaa pyssynsä\npiitä, oliko se kunnossa ja oikealla paikallaan. Hatibu istui aivan\nliikkumatta sallimatta pelon värähdyksenkään vapisuttaa ruumistaan,\nvaikka silloin tällöin tunsinkin hänen tarttuvan käsivarteeni ja\npuristavan sitä suonenvedontapaisesti. Minä puolestani tunsin olevani\nhirveästi kiihdyksissä. Hiljaisuus oli niin painostava, että halusin\nhuudahtaa ja hyökätä jonkun kimppuun, mutta ymmärtäen tilanteen\nvakavuuden hillitsin mieleni pysyen ääneti ja liikkumatonna.\n\nVihdoin kuulimme rumpujen ja muiden soittokoneiden pärinää, johon\nkaikki kylään kokoutuneet soittokunnat vastasivat. Sitten siirtyivät\naukeaman toisella laidalla olevat sotilaat syrjään ja eräs mitä\nhienoimpaan villikomeuteen pukeutunut lähettiläs tuli ilmoittamaan Mona\nMkullan virat ja arvonimet. Vastaukseksi luetteli airut kaikkien sinne\nMkullan käskystä kokoutuneitten päälliköiden nimet.\n\nKun tämä oli saatu tehdyksi, oli Mona Mkullan kulkueen etujoukko tullut\njo näkyviin. Ensin tuli viisi miestä kantaen keihäitä, joista yksi oli\nhyvin suuri kuparista valmistettu ja hyvin huolellisesti koristettu.\nSen kantaja kulki muiden neljän edellä.\n\nSitten tuli pari näistä kantaen kilpeä, jonka keskus oli peitetty\nhuolellisesti nahalla. Heidän takanaan käveli neljä muuta, joista\nkullakin oli samalla tavalla vaikkakin hieman yksinkertaisemmasti\npäällystetty kilpi käsivarressaan kiinni. Sitten seurasi noin\nneljästäkymmenestä henkilöstä kokoonpantu soittokunta rumpuineen,\nmarimboineen ja reijillä varustettuine kurpitsankuorineen, jotka\näänsivät kuin kimeä-ääniset torvet, kun niihin puhallettiin.\n\nSoittokunnan mentyä ohitse saapui tuo kuuluisa päällikkö itse,\nnäyttäytyen olevan vielä nuori noin viidenkolmattavuotias mies, joka\nnoiden tänne kokoutuneiden alkuasukasten joukossa oli ainoa, jolla oli\neurooppalaisesta kankaasta tehty puku. Hänen ylämaalaismallinen\nhameensa oli räikeän punaista, keltaisilla ompeluksilla koristettua\nverkaa, ja samanlaisesta kankaasta valmistetun puseron etupuolet, selkä\nja hihat olivat kaikki eriväriset. Koska kangas nähtävästi oli loppunut\nkesken, oli sitä jatkettu ruohokankaan kappaleilla, ja lopuksi oli koko\npuku reunustettu kauniilla ja harvinaisella kirjavalla apinannahalla\nsellaisin seurauksin, että kokonaisvaikutus oli hyvin naurettava. Hänen\nkaulassaan, käsivarsien ja reisien ympärillä oli suunnaton määrä\nhelmiä, ja hame oli kiinnitetty kolmella opaalinvärisellä kyyhkysen\nmunan kokoisella lasihelmellä.\n\nMutta hänen päänsä näytti kumminkin olleen suurimman vaivan esineenä.\nHänen ohut partansa oli letitetty ja luullakseni keinotekoisesti\npitennetty. Siihen oli kiinnitetty kolme aivan yhtä suurta helmeä kuin\nhänen hameeseensakin ja sen päähän oli kiinnitetty komea solki.\nKummastakin korvasta riippui kiiltävä simpukankuoren kappale, jollaiset\novat sisämaan alkuasukkaitten halutuimpia tavaroita. Hänen ohimoittensa\nympärille oli kääritty noin pari tuumaa leveä soljilla ja\nhelmiompeluksilla koristettu nauha, johon oli pistelty kuru-kurun\npunaisia höyheniä, joita eivät saa käyttää muut kuin kuuluisimmat\npäälliköt. Hänen tukkansa oli jaettu neljään osaan ja koottu\npuunkuoresta valmistetun punaisen tyynyn ympärille. Kokonaisvaikutus\noli epäilemättä hyvin repäisevä, kun vielä ajatellaan, että hänellä\nerotukseksi naapureistaan oli punainen verkalakki, joka oli pistetty\nmuun komeuden huippuun lisäämään miehen ennestäänkin jo naurettavaa ja\nsopimatonta pukua.\n\nHänellä oli mukanaan neljä kääpiötä, joista toiset kaksi olivat\nmuodottomat ja raajarikkoiset, ja taas toiset olivat aivan täynnä\nsuuria paiseenmuotoisia joko luonnollisia tahi keinotekoisia\nnäppylöitä. Heiluttaen suuria päristimiä huusivat he kimeästi herransa\narvonimet kuuluville.\n\nKääpiöiden jäljessä tuli muudan mies kantaen noin parin jalan korkuista\nepäjumalankuvaa ja hänen kintereillään kolme kurpitsan kuorien ja\nlaatikoitten kantajaa. Sitten tuli neljä vaimoa ja viimeksi suuri\njoukko aseellisia miehiä.\n\nMielestäni näytti tuo kaikki hyvin vakavalta, mutta hämmästyin\nnähdessäni, että Hatibu ja hänen miehensä olivat hyvin levolliset.\nYmmärsin sittemmin, että he nähtyään Mona Mkullan kulkueessa naisia\nolivat käsittäneet päällikön rauhalliset tarkoitukset eivätkä enää\npelänneet mitään hyökkäystä.\n\nMona Mkulla kiersi kulkueineen kolmasti katoksen ympäri, ennenkuin hän\nmeni paikoilleen. Sitten tanssi eräs hänen vaimonsa majan edustalla\nvakavasti ja hätiköimättä noin neljännestunnin, parin muun asettuessa\nseisomaan herransa istuimen viereen, toinen toiselle ja toinen toiselle\npuolelle. Epäjumalan kuva asetettiin hänen eteensä levitetylle\nleijonannahalle, johon myös koottiin epäjumalan kantajan toverien\ntuomista kurpitsankuorista ja laatikoista hirmuinen paljous koristuksia\nja taikakaluja.\n\nNuo neljä miestä istuutuivat nahan kulmille ja kääpiöt kyyristyivät\nherransa jalkoihin. Jokainen sinne tullut päällikkö vannoi nyt\nuskollisuuden valan Mona Mkullalle, asettaen samassa jonkun pienen\nlahjan, kuten solkia, simpukankuoria, kuru-kurun höyheniä tahi jotakin\ntuollaista, leijonannahalle alamaisuutensa merkiksi.\n\nViimeksi meni Hatibu sinne asettaen lahjansa muiden joukkoon ja puhuen\nkauan Mona Mkullalle. Iloitsin nähdessäni puhujan vihaa silloin, kun\nmuutamat päälliköt kysyivät, mikä olisi oikea menettelytapa kaikkia\nmuukalaisia kohtaan, sillä huomasin pian, että norsunluun myyminen,\njonka vuoksi olimme tulleet tänne, oli vain Mona Mkullan keksimä\nveruke, että hän saisi tilaisuuden näyttää meille valtansa laajuutta,\nja suuruutta.\n\nKatselin Hatibuta hänen kuunnellessaan puhujain lausuntoja ja hänen\nkasvojensa ilmeistä voin nähdä, milloin väittely oli meille\nsuosiollinen, milloin vihamielinen. Kuulin sitten myöhemmin, että useat\npäälliköt olivat halunneet tappaa meidät heti siinä paikassa,\nuhmatakseen arabialaisia päälliköitä, joita he olivat alkaneet pelätä,\nmutta koska toiset, niiden joukossa Mona Mkulla itse, halusivat olla\nkauppasuhteissa arabialaisten kanssa saadaksensa enemmän kankaita ja\nhelmiä, olivat he taipuvaiset sovintoon.\n\nVihdoin Hatibu vastasi, osaten hyvin mestarillisesti kumota heidän\nväitteensä ja vieläpä uhatakin heitä. Hän sanoi Mona Mkullalle, ettei\ntämä voinut saada haluamiaan tavaroita keiltään muilta kuin\narabialaisilta, ja vaikka hän tappaisi viisikymmentä, tulisi pian sata\ntahi tuhatkin heidän sijaansa huolimatta vaaroista. Sen sijaan että he\nnyt tulivat ystävinä, tulisivat he silloin vihollisina, joita eivät\nalkuasukkaat kykenisi voittamaan.\n\nHuomasin hänen puhuessaan, miten kaikkein kiihkeimpienkin\nvastustajaimme kasvot muuttuivat, ja kun hän lopetettuaan puheensa\nistuutui, mumisivat kaikki päälliköt hyväksyvästi. Luulin nyt kaiken\nloppuneen, mutta erehdyinkin. Epäjumalan kuvan ympärillä olevat miehet\neivät olleet vielä neuvotelleet jumalansa kanssa asiasta. Sen he\ntekivät hyvin kummallisin elein ja muuttelemalla ja siirtelemällä\nalituisesti kuvaa ympäröivien koristeiden paikkaa, valmistautuen kuten\nvoin huomata kaikesta, meille hyvin vihamieliseen lausuntoon.\n\nNuo miehet, jotka Hatibu todisteillaan oli saanut puolelleen, alkoivat\njälleen murista ja näyttää vihaisilta ja katsahdettuani tuohon meitä\nympäröivään asestettuun armeijaan, näin heidän odottavan vain käskyä\nhyökätäksensä kimppuumme ja keihästääksensä meidät kuoliaiksi,\nennenkuin ennättäisimme nostaa kättäkään puolustukseksemme.\n\nTällä merkityksellisellä hetkellä nousi Hatibu paikoiltaan ja\nlähestyessään miehiä otti hän eräästä sisätaskusta neljä samanlaista\nsimpukkakoristetta kuin kuninkaalla oli korvissaan, antaen ne noille\nennustajille ja asettaen loput epäjumalan kuvan jalkojen juureen.\nLuulin tuollaisen avonaisen lahjomisen pahentavan vain asiaa, mutta\nHatibu tunsi miehensä paremmin kuin minä. Sillä sitten kuin koristeet\nja taikakalut oli jälleen asetettu paikoilleen, sanoivat papit jumalan\nhaluavan, että Mona Mkulla ja me olisimme ystävät.\n\nTätä päätöstä eivät kaikki päälliköt kannattaneet, vaan lausuivat\näänekkäästi paheksumisensa. Mutta huomattuaan muodostavansa vain\nvähemmistön, kokosivat he joukkonsa ja poistuivat kokouksesta hyvin\nvihoissaan. Heidän lähtönsä ei aiheuttanut mitään huomautusta, ja\nhetken kuluttua tuli parikymmentä norsunluulla kuormitettua orjaa kylän\nkeskelle. Mona Mkulla lahjoitti ne Hatibulle ystävyytensä ja suosionsa\nmerkiksi.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPUOLUSTUSTOIMENPITEITÄ.\n\n\nHatibu ei ollut kumminkaan niin ihastunut lahjaansa kuin olin luullut,\nja jonkun ajan kuluttua sainkin syyn selville. Hänellä oli nyt\ntarpeeksi norsunluuta ja muita tavaroita kantamuksiksi melkein kaikille\nmiehilleen, mutta jos heidän kuljettaessaan oli vahdittava noita orjia\nja mahdollisesti vielä puolustauduttava heidän ystäviään vastaan, ei\nhän voinut ymmärtää, miten me turvallisesti pääsisimme Hamees ibu\nSayfin leiriin. Pian hänen levottomuutensa vielä lisäytyi saadessaan\nsanan Mona Mkullalta, että hänen olisi annettava yhtä arvokas\nvastalahja, tahi ellei hän voi, oli hänen jäätävä tänne niin kauaksi\naikaa, kunnes hänen isäntänsä tulee lunastamaan hänet.\n\nHatibu neuvotteli kauan toveriensa kanssa ja sitten he päättivät,\nluullen sen parhaimmaksi nykyoloissa, lähettää sananviejiä ilmoittamaan\nHamees ibu Sayfille, miten meidän oli käynyt. Hän päätti myöskin kutsua\nkaikki entiseen leiripaikkaan jääneet miehet tänne, saadakseen koko\njoukkonsa jälleen kokoon, jott'eivät alkuasukkaat, jos nyt jonkunlainen\nkahnaus syntyy, voisi hyökätä yksityisten osastojen kimppuun ja tuhota\nniitä.\n\nMona Mkulla tuli monta kertaa vierailemaan Hatibun luokse muutamien\nkeihäsmiestensä ja kääpiöittensä kanssa, joita ilman hän ei näyttänyt\nlähtevän milloinkaan mihinkään. Hän pyysi hyvin kiihkeästi, että Hatibu\nluovuttaisi hänelle matkueen pyssyt, sanoen niiden olevan täydellisesti\nhänen lahjansa arvoiset. Tähän ehdotukseen, joka olisi aivan\nyksinkertaisesti jättänyt meidät lukuisten alkuasukasjoukkojen\narmoille, ei Hatibu tietystikään voinut suostua. Heti kun sananviejät\nolivat lähteneet, rupesi hän jäljellä olevien miestensä ja orjiensa\navulla rakentamaan jonkinlaista linnoitusta lyhyen matkan päähän\nkylästä. Siellä sanoi hän meidän voivan paremmin puolustautua\nhyökkäyksiä vastaan kuin ollessamme kylässä alkuasukasten joukossa, ja\nsiellä luuli hän meidän olevan paremmin turvassa yllätykseltäkin.\n\nValitsemamme paikka oli ruohoa kasvava, metsän ympäröimä pieni kenttä,\njonka keskellä pulppusi pieni lähde ja johon, sitten kuin\nlinnoituksemme paikka ja muoto oli määrätty, jäi noin sataviisikymmentä\nmetriä leveä aukeama ensimmäisten puitten ja linnoituksen väliin joka\npuolelle.\n\nKun tuo kymmenkunta jalkaa korkea kuiva ruoho oli poltettu, rupesivat\nkaikki miehet ahkerasti rakentamaan linnoitusta. Olin usein Afrikassa\noloaikanani ihmetellyt neekerien taitoa rakentaa itselleen suoja\naurinkoa, myrskyä, vihollisia ja villejä petoja vastaan, mutta en ollut\nmilloinkaan nähnyt saatavan aikaan niin ihmeellisiä asioita kuin nämä\nZanzibarista kotoisin olevat miehet nyt saivat. He olivat kaikki\nkokeneita matkailijoita, joiden päivittäisiin töihin majojen ja\nsuoja-aitauksen rakentaminen niiden ympärille kuului.\n\nEnsin he rakensivat oksista yhteisvoimin yksinkertaisen keskustaa\nkohden kallellaan olevan ympyrän, mutta lisättyään siihen sitten\nsuurempia oksia ja pieniä puupaaluja muodostivat he siitä pian\nkunnollisen aitauksen. Kun se oli saatu valmiiksi, rakennettiin sen\nsisäpuolelle pieniä parvekkeita vartijoille. Ne vahvistettiin lujasti\npuupölkyillä, jotta siellä olijat voisivat olla aivan turvassa nuolilta\nja keihäiltä, mutta samalla kumminkin ampua musketeillaan kaikkia\nlinnoitusta vastaan hyökkääviä.\n\nNiin pian kuin nämä välttämättömät työt oli tehty, rupesimme keräämään\nmaissia, perunoita, maapähkinöitä ja muita elintarpeita. Heti ne\nsaatuamme piilotimme ne samaan paikkaan kuin norsunluumme ja muut\ntavaramme, joita emme halunneet säilyttää sellaisessa paikassa, jossa\nne olisivat olleet aina ihmisten nähtävinä, sillä kylän asukkaat olivat\nmitä julkeimpia kerjäläisiä, jotka joskus, elleivät he saaneet\nhaluamaansa kapinetta tahi tavaraa omakseen, käyttäytyivät hyvin\nuhkaavasti.\n\nMona Mkulla tuli hyvin usein pyytämään musketteja ja ampumatarpeita\nja kysyi tavallisesti samalla, oliko Hatibulla vielä noita\nsimpukkakoristeita. Muutamia sellaisia vaihtoi Hatibu lintuihin,\nvuohiin tahi kypsymättömiin hedelmiin. Kului muutamia päiviä näin\nmitään sen kummempaa tapahtumatta ja me aloimme tulla jo hyvin\nlevottomiksi sananviejiemme ja vanhaan leiriimme jääneiden toverien\nturvallisuudesta, koska ei heistä alkanut mitään kuulua. Joka päivä\nnäimme asestettuja miehiä kulkevan asuntomme ohi, ja usein näytti aivan\nsiltä kuin he olisivat halunneet hyökätä kimppuumme. Muutamat tulivat\nsinne pari kolmekin kertaa lisäten joka kerta lukumääräänsä. Joskus\nolivat nämä vastenmieliset vieraat hyvin ylimielisiä käytöksessään\nkoettaen selvästi hangata riitaa kanssamme, mutta Hatibu piti\nmiehensä niin kovassa kurissa, että hän onnistui karttamaan kaikki\nyhteentörmäykset heidän kanssaan, vaikka hän samalla selvästi näyttikin\nvieraille, että hän oli valmistautunut viimeiseen asti taistelemaan\noikeuksiensa puolesta.\n\nMutta koska emme vieläkään saaneet kuulla mitään tovereistamme, aloimme\njo uskoa, että heidät oli yllätetty ja tapettu. Kun Hatibu huomasi,\nettä me todellisuudessa olimme vankeja, kutsui hän miehensä\nneuvotteluun eräänä yönä, sitten kuin linnoituksemme portti oli\nsuljettu, koska hän pelkäsi, että meidän kimppuumme voitaisiin hyökätä\nmilloin hyvänsä. Siihen aikaan juuri aloin ymmärtää heidän puhettaan ja\nhuomasin pian heidän jakautuneen kahteen puolueeseen. Toiset olivat\nsitä mieltä, että meidän oli pysyttävä siellä, missä nyt olimme, ja jos\nmeidän kimppuumme hyökättäisiin, oli meidän puolustauduttava niin\nurhoollisesti kuin suinkin, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli Hamees\nibu Sayf kumminkin saava tietää tukalan asemamme ja kiiruhtava apuun\nToiset taasen sanoivat, että oli parasta lähteä asunnostamme yöllä\nkarkuun ja ottaa niin paljon kuin suinkin ruokavaroja mukaan. Jos me\nsitten päivisin piileskelisimme viidakoissa ja kulkiessamme\nkarttaisimme niin paljon kuin suinkin kyliä, pääsisimme varmasti\nvihdoin Hamees ibu Sayfin leiriin.\n\nTämä viimeinen ehdotus ei miellyttänyt ollenkaan Hatibuta. Jos teemme\nniin, sanoi hän, on meidän silloin luovuttava ostamastamme\nnorsunluusta, ja tuonne toiseen leiriin jääneet toverimme tapetaan\nvarmasti, kun huhu leviää, että olemme poistuneet Mona Mkullan luvatta.\nRummut kuuluttavat uutisen kaikkiin ympäristössä oleviin kyliin paljon\nnopeammin kuin me voimme kulkea, ja kaikki polut miehitetään.\n\nKaikki huomasivat keskusteltuaan hetken asiasta hänen syynsä päteviksi\nja hylkäsivät tuuman, mutta huomauttivat kumminkin samalla, että\ntoveriemme saavuttua luoksemme tuosta vanhasta leiristämme lisäytyy\nvain ruokittavain lukumäärä, semminkin kun nuo Mona Mkullan\nlahjoittamat orjatkaan eivät voineet auttaa meitä muussa kuin\nsyömisessä.\n\nKuullessaan tämän näytti Hatibu muuttuvan hyvin vakavaksi ja istui\nmuutamia minuutteja ääneti. Sitten hän huudahti sanoen: \"'Kaikki keinot\novat hyvät, jos ne vain onnistuvat'! Veljet, nuo sanat ovat kullan\narvoiset! Huomenna saavat orjat ruokaa niin paljon, ettei heidän\ntarvitse olla sen puutteessa. Yön tultua, kun kaikki muut nukkuvat,\npaitsi pedot, lähetämme heidät viidakkoon ja erämaahan. Annamme heille\nsanat suuhun, että he saavuttuaan suuren hallitsijamme Hamees ibu\nSayfin ja omien heimojensa luokse voivat totuudenmukaisesti kertoa\ntukalista oloistamme. Sitten yhtyvät heidän isänsä ja veljensä Hamees\nibu Sayfiin ja tulevat tänne kukistamaan Mona Mkullan miehineen, saaden\npalkaksensa paljon norsunluuta. Sanokaa nyt, veljet, te saarista ja\nZanzibarista kotoisin olevat miehet, eivätkö sanani ole viisaat ja\ntotuudenmukaiset?\"\n\nKaikki myönsivät sen. Orjat, jotka makailivat aitauksen keskellä\npalavan suuren nuotion ympärillä, kutsuttiin heti majaan Hatibun\npuheille. Muutamat sanoivat, etteivät he tienneet suuntiakaan, missä\nHamees ibu Sayfin leiri sijaitsi. Sellaisia oli viisi ja Hatibu sanoi\npitävänsä ne luonaan viimeiseen silmänräpäykseen asti, \"sillä voimmehan\nme\", sanoi hän, \"ajaa ne tiehensä milloin vain haluamme huomattuamme,\nettä ruokavaramme alkavat loppua. Väliaikana voivat he olla meille\nhyödyksi kokoamalla elintarpeita ja risuja.\" Jäljelläolevat sanoivat\ntietävänsä, missä Ibu Sayfin leiri on, ja sanoivat, että Tipolo, kuten\nhe häntä nimittivät, oli hyvä mies, joka kerran annettuaan sanansa\npysyikin siinä. He lupasivat kehoittaa heimojaan yhtymään häneen\nkostaakseen Mona Mkullalle, joka oli tehnyt heille paljon kiusaa.\n\nOrjat, kuultuaan, että he nyt pääsevät vapaiksi, antoivat meille monta\nhyvää neuvoa. Tärkein mielestäni oli järjestely, että he poistuisivat\nleiristä parittain, jolloin ei heidän poissaoloaan niin helposti\nhuomattaisi, sillä parin orjan karkaaminen silloin tällöin, sanoivat\nhe, oli siksi tavallinen asia, ettei sellaista kukaan kummastellut.\nPienet miesjoukot voivat sitäpaitsi matkustaa maiden kautta paljon\nturvallisemmasti joutumatta kiinni tahi tulematta huomatuiksi kuin\nsuuremmat.\n\nTässä heidän puheessaan oli kaikkien mielestä järkeä ja kolme heistä\nläksi heti saatuaan Hatibulta todistukset ja banaanin lehdelle, sillä\npaperia meillä ei ollut, kirjoitetun kirjeen Tipololle, että hän\nkiiruhtaisi viipymättä avuksemme saatuaan orjilta kuulla tarkemmin\ntilastamme.\n\nKun tämä oli tehty, oli ihmeellistä katsella, miten kaikkien meidän\nvielä äsken niin alakuloinen mielemme yhtäkkiä virkistyi. Sen sijaan\nettä ennen makaillessamme talon ympärillä oli vain keskusteltu siitä,\nmilloin voisimme odottaa alkuasukasten hyökkäystä ja kuinka kauan\nvoisimme puolustautua, puhuttiin nyt vain, kuinka paljon norsunluuta ja\norjia tulisi kunkin osalle sodassamme Mona Mkullaa vastaan. Muutamat\npääsivät kuvittelussaan jo niin pitkälle, että he ruvettuaan\nitsenäisiksi kauppiaiksi ja rikastuttuaan aikoivat rakentaa suuret\nkivitalot itselleen rakkaaseen Zanzibariinsa.\n\nLähimpinä seuraavina päivinä ei tapahtunut mitään sen kummempaa.\nVapauttamamme orjat saivat poistua vihollistemme kiinnittämättä heihin\nsen suurempaa huomiota, mutta huomasimme pian, että elintarpeitten\nhankkiminen tuli päivä päivältä vaikeammaksi ja alkuasukasten\nsuhtautuminen meihin yhä vihamielisemmäksi. Vihdoin eräänä päivänä löi\neräs alipäällikkö, joka oli ollut hyvin vihainen meille aina tuosta\nsuuresta kokouksesta asti, erästä miestämme. Hän antoi takaisin,\njolloin alkuasukkaat läksivät ajamaan takaa häntä ja neljää hänen\nseurassaan olevaa toveria. Miehet pääsivät pakoon näytettyään\nroistoille osaavansa tapella ja käytettyään pyssyjään. Tultuaan\nlinnoitukseen ilmoittivat he tappaneensa muutamia alkuasukkaita, niiden\njoukossa tuon alipäällikön, ja sanoivat itsekin haavoittuneensa\nkeihäistä ja nuolista.\n\nOnneksi eivät nuo haavat olleet vaarallisia ja miehet voivat niin ollen\nauttaa meitä puolustamaan linnoitusta hyökkäystä vastaan, joka nyt\nvarmasti oli uhkaavan lähellä. Ja jo samana iltana kuulimme kaikkien\nläheisyydessä olevien kylien rumpujen pärisevän, ja juuri ennen\nauringonlaskua erotimme pyssyjen pauketta. Sitä eivät voineet aiheuttaa\nmuut kuin jotkut ystävämme tahi nuo entisestä leiristämme luoksemme\npyrkivät miehet, joten, vaikka ampumavaramme olivatkin vähissä,\nammuimme pari kertaa ja, odotettuamme hetkisen, taas pari laukausta.\nHatibu sanoi sitä merkiksi, jonka jokainen Tipolon mies ymmärtää\nkuultuaan sen.\n\nHarvalukuinen joukkomme miehitti nyt rakentamamme parvekkeet, ja kaikki\nkatselivat levottomasti, näkyisikö jo avuksemme rientäviä ystäviä,\nsillä emme voineet sanoa, oliko tuo ampuminen niiden aiheuttamaa, jotka\nolivat jääneet tuonne vanhaan leiriimme, vai avuksemme rientävien\nHamees ibu Sayfin miesten.\n\nAmpuminen jatkui ja lähestyi selvästi meitä, mutta se kuulosti niin\nharvalta ja säännöttömältä, ettei taistelijoita ilmeisesti ollut kuin\nmuutamia. Sitäpaitsi alkoi jo tulla pimeäkin.\n\nOdotimme hetkisen siinä toivossa, että miehemme pimeän turvissa\npääsisivät pakoon vihollisiltaan meidän luoksemme. Jonkun ajan kuluttua\nkuulimmekin heidän lähestyvän ja rupesimme jo odottamaan heidän\nilmestymistään linnoitustamme ympäröivälle aukeamalle, kun kuulimmekin\nheidän sivuuttavan sen. Koska he selvästi olivat eksyksissä, käski\nHatibu jälleen ampua neljä kertaa.\n\nVähän ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja ammuskelevan\ntullessaan. Pian voimme yhä selvemmin kuuluvista huudoista ja\nkarjumisista päättää, että miehet olivat joutuneet käsikähmään, ja\nhetken kuluttua näimme jo laukausten välähdyksetkin. Hatibu käski nyt\nsytyttää juuri tähän tarkoitukseen kuivasta ruohosta valmistamamme\nsoihdut. Heti kun ystävämme huomasivat ne, syöksyivät he niitä kohti\naukeaman poikki vihollisten ajaessa heitä takaa. Soihtujen valossa\nvoimme onneksi erottaa heidät vihollisista ja aukaistuamme aitauksessa\nolevan portin päästimme siitä luoksemme yksitoista miestä, joitten\nkintereillä ahdistajat jo olivat. Tulematta kumminkaan soihtujen\npiiriin alkuasukkaat kokoutuivat juuri sen rajalle pimeään ampuen\nsieltä meitä jousillaan.\n\nNiin pian kuin portti oli jälleen suljettu, sammutimme soihdut, jotka\nvain olisivat näyttäneet meidät alkuasukkaille. Toisten pysyessä\npaikoillaan kokoutuivat toiset tulijain ympärille kuuntelemaan uutisia.\nTulijat sattuivat olemaan kaikki noita miehiä, jotka olivat jääneet\nvanhaan leiriimme. He kertoivat, että lähtömme jälkeen oli kaikki\nmennyt entistä latuaan jonkun aikaa, mutta sitten eräänä päivänä oli\nmuudan mies tuonut heille Hatibulle kuuluvan puukon. Mies oli sanonut\ntuoneensa sen merkiksi, että hän oli Hatibun lähettämä. Kuultuaan\nhäneltä, että Hatibu oli saanut niin paljon orjia ja norsunluuta, että\nhän aikoi matkustaa suoraan Zanzibariin poikkeamatta enää heidän\nluokseen, olivat he totellen hänen käskyään, koonneet heti tavaransa ja\nlähteneet orjineen ja norsunluineen suorinta tietä luoksemme.\n\nMatka oli sujunut aluksi onnellisesti. Mies, joka oli tuonut tuon\nveitsen, toimi oppaana koettaen kuljettaa heitä vain sellaisia teitä,\netteivät he herättäisi huomiota. Eräänä iltana kumminkin heidän juuri\nkulkiessaan muutaman tiheän ja suoperäisen viidakon läpi kiipesivät\noppaat äkkiä puihin, ja he huomasivat joutuneensa suuren miesjoukon\nhyökkäyksen esineeksi. Yllätyksen ensimmäisinä hetkinä eivät he olleet\nvoineet puolustautua tehokkaasti, sillä heidän vihollisensa olivat\nolleet niin hyvin piilossa puitten takana, etteivät he olleet saaneet\nkuuliansa sattumaan.\n\nKoska norsunluun ja muiden tavarain suojeleminen ei noissa olosuhteissa\nollut voinut tulla kysymykseenkään, olivat he koettaneet tunkeutua\nmuutamaan paikkaan, jossa puut näyttivät olevan harvemmassa ja maa\nkovempaa. Päästyään sinne hajautuivat he ympyrään päättäen myydä\nhenkensä niin kalliista kuin suinkin. Heitä oli silloin ollut vielä\nkolmekolmatta miestä, niiden joukossa onneksi kaikki nuo pyssyillä\nvarustetut neljätoista, jollaisia ei matkueessa useampia ollut\nalkujaankaan. Muut olivat kaatuneet heti tuossa ensimmäisessä heitä\nvastaan suunnatussa keihäs- ja nuolisateessa.\n\nOnnistuttuaan torjumaan hyökkäyksen olivat he kuulleet pian senjälkeen\nnuo ensimmäiset ampumamme merkkilaukaukset ja ymmärrettyään ne\njoidenkin Hamees ibu Sayfin miesten ampumiksi olivat he ruvenneet\ntunkeutumaan meitä kohti. Avonaisilla paikoilla oli heidän matkansa\nedistynyt jotensakin nopeasti, mutta tiheissä viidakoissa olivat\nviholliset päässeet lähemmäksi ja keihästäneet tahi ampuneet heistä\ntoisen toisensa jälkeen. Kun mies oli kerran kaatunut, oli heidän ollut\npakko jättöä hänet siihen, sillä jos he olisivat pysähtyneet auttamaan\nhaavoittuneita, olisi heidän osakseen tullut sama kohtalo. Pari kertaa\noli heidän tielleen sattunut ruohoa kasvavia aukeamiakin, mutta niissä\noli heille ollut käydä vielä huonommasti kuin tiheässä viidakossa,\nsillä tuo kymmentä jalkaa korkea ruoho oli ollut niin tiheää ja paksua,\nettä se oli helposti kannattanut sitä vasten nojautuvan miehen. Heidän\noli senvuoksi ollut pakko enimmäkseen seurata noita kapeita polkuja,\njoita alkuasukkaatkin käyttivät kulkiessaan kylästä kylään. Kun he\nolivat juosseet ensimmäistä sellaista pitkin ajatellen, että heidän\nvihollistensakin oli käytettävä samaa polkua, joutuivatkin he äkkiä\nruohikkoon muodostettuihin aukkoihin piiloutuneitten vihollisten\nhyökkäykselle alttiiksi. Nuo aukot olivat olleet tiestä vain noin parin\njalan päässä tien reunalle pystyyn jätetyn ruohon suojassa. Mutta\ntoivottomuuden aivan hurjiksi raivostuttamina olivat he onnistuneet\nmurtautumaan tuon hyökkääjien ketjun läpi menetettyään siinä hötäkässä\nkuusi miestä.\n\nSen jälkeen oli viidakko harvennut huomattavasti ja voidessaan nyt\nkäyttää pyssyjään olivat he voineet pitää vihollisensa loitompana.\nSaavuttuaan toiselle ruohokolle olivat he päättäneet kiertää sen\nvälttääksensä uutta hyökkäystä, ja olivat huomanneet olleensakin\noikeassa, sillä kun he olivat saapuneet sen toiselle puolelle, oli\nruohokosta syössyt suuri joukko miehiä heidän jälkeensä.\n\nTapellen ja ampuen olivat he sitten tunkeutuneet eteenpäin. Kun he\npimeän tultua eivät olleet löytäneet linnoitustamme, olivat he olleet\nvähällä joutua toivottomiksi, mutta kuultuaan toiset merkkilaukauksemme\noli se tuntunut heistä aivan kuin taivaalliselta sanomalta, ja\nhuolimatta vihollistensa kiihtyvistä hyökkäyksistä olivat he syösseet\nääntä kohti. Kuinka he olivat päässeet luoksemme, eivät he oikein\nvoineet kertoa, mutta kaikki olivat he haavoittuneet. Niiden\nkohtalosta, jotka olivat joutuneet vihollistemme käsiin, ei voinut olla\nepäilystäkään, mutta ettei näiden pakoon päässeitten haavat olleet\nvaaralliset, sen huomasimme heti tarkastaessamme niitä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nTULINEN TAISTELU.\n\n\nAsemamme oli nyt kriitillinen. Kun tarkastimme elintarvevarastomme ja\ninventoimme ne, näimme, ettei meillä ollut ruokaa kuin muutamiksi\npäiviksi, mutta sen sijaan kyllä riittävästi vettä, josta meidän oli\nkiittäminen Hatibun taitoa valita paikka. Meitä ei ollut kyllä, minä,\nHatibu ja nuo vasta tulleetkin mukaanluettuina, enempää kuin\nkolmekymmentäneljä miestä, joista seitsemällätoista oli pyssyt, mutta\nsiinäkin oli enemmän kuin tarpeeksi väkeä, sillä meillä ei ollut pyssyä\nkohti kuin neljä panosta. Useat meistä olivat haavoittuneet, tosin\neivät niin pahasti, etteivät he voisi ottaa osaa luultavasti pian\nalkavaan käsikähmään, mutta kumminkin sen verran, etteivät he enää\nolleet terveitten miesten arvoiset. Pahinta oli kumminkin, että nuo\ntänään kaatuneet kuusi miestä olivat olleet pyssymiehiä, joilla oli\nollut ampumatarpeet mukanaan. Sitäpaitsi olivat viholliset saaneet\nsiepatuksi pienen tynnyrillisen ruutia tuon ensimmäisen yllätyksen\nsattuessa.\n\nMeillä ei siis enää ollut sitä etua, että yksin olisimme olleet\npyssyillä varustettuja. Saimmekin pian kokea, että he osasivat niitä\nkäyttää, sillä yön kuluessa ammuttiin meitä metsästä monta kertaa. He\ntähtäsivät kumminkin niin huonosti, etteivät kuulat sattuneet, vaan\nainoastaan pitivät meidät valppaina.\n\nTyöskentelimme koko yön ahkerasti lujittaaksemme varustuksiamme. Koska\neivät parvekkeet voineet suojata meitä pyssyjen kuulilta yhtä hyvin\nkuin nuolilta ja keihäiltä, kaivoimme ehdotuksestani kuoppia eri\npaikkoihin aidan sisäpuolelle ja yhdistimme ne ojilla, jotta voisimme\nrientää uhattuihin paikkoihin kuulista välittämättä.\n\nPäivän koittaessa, vaikka näimmekin alkuasukasten kokoutuneen läheiseen\nmetsään hyökätäksensä heti kimppuumme, jos vain uskaltaisimme\nhetkeksikään poistua turvapaikastamme, saimme hieman levähtää,\njätettyämme muutamia miehiä vahtimaan heidän liikkeitään. He antoivat\nmeidän olla rauhassa iltapäivään saakka, mutta sitten tuli viidakosta\nmiehiä, joista ensimmäiset olivat varustautuneet noilla menettämillämme\nmusketeilla muiden riemukkaasti kantaessa tuota meiltä ryöstämäänsä\nruutitynnyriä. Ammuimme pari kolme laukausta saadaksemme heidät\nvastaamaan, mutta karkoitimmekin heidät vain pyssynkantomatkan\nulkopuolelle, ja koskeivät ampumavaramme sallineet tuhlausta, saivat he\nkuljeskella miten halusivat, meidän ollenkaan sekautumatta heidän\ntoimiinsa.\n\nJonkun ajan kuluttua näimme heidän rupeavan rakentamaan jonkinlaista\naitausta aukeaman ympärille paaluista ja oksista. Heidän tarkoituksensa\noli nähtävästi saartaa meidät niin, ettemme voisi murtautua läpikään,\nja vangita meidät kuin rotat loukkuun.\n\nMuutamat miehet tulivat nyt toivottomiksi sanoen luulevansa, että\nkaikki nuo vapauttamamme orjat oli siepattu kiinni. Tipolo ei niin\nollen voinut tulla avuksemme, joten meidän oli parasta antautua, sillä\npahempaa kohtaloa kuin orjaksi joutuminen ei meille kumminkaan\nvalmistettaisi. \"Ja mieluummin\", sanoivat he, \"rupeamme Mona Mkullan\norjiksi kuin kuolemme.\"\n\nKun Hatibu kuuli tämän raukkamaisen ehdotuksen, oli hänen vihansa ja\nsuuttumuksensa niin rajaton, että jonkun maalarin olisi pitänyt olla\nmukanamme sitä ikuistuttamassa. Hän haukkui noita miehiä pelkureiksi ja\nkoiriksi, sanoen, ettei Zanzibarista kotoisin olevien miesten\nrupeaminen orjiksi tuolle pakanalle voinut tulla ollenkaan\nkysymykseenkään. Mutta jos he olivat sellaisia raukkoja, että he\nhalusivat mennä, oli heidän lähdettävä heti, jotta muille jäisi enemmän\nruokaa ja ruutia. Tämä tulinen suuttumus lopetti heti kaikki puheet\nantautumisesta, ja kaikki mitä nyt voimme tehdä oli vain\nkärsivällisesti odottaa apua tai kuolemaa, joka kumminkin lopulta\nvapauttaisi meidät kärsimyksistämme.\n\nPari kolme kertaa näyttivät alkuasukkaat aikovan ryhtyä hyökkäykseen,\nmutta tultuaan meidän pyssyjemme ulottuville, kääntyivät he joka kerta\ntakaisin täyttämättä aikomustaan. Heidän hyökkäyksensä muuttuikin pian\nvain loukkausten ja ivasanojen huutamiseksi ja illan pimeydessä\nlähettivät he pyssyillämme asestamansa miehet pitämään meitä valveilla\nkytevän nuotiomme ääressä. Niin pian kuin olimme päässeet suojaan\nkuoppiimme, emme välittäneet heidän ampumisestaan rahtuakaan, vaan\nolimme päinvastoin iloiset tietäessämme heidän tuhlaavan\nampumavarojansa tyhjään.\n\nSaartomme kolmantena päivänä oli meidän kestettävä uusi ja\ntuskallisempi tapaus kuin vielä siihen asti. Eräs mies, jota nuoli oli\nhaavoittanut hyvin lievästi käsivarteen, tuli ilmoittamaan Hatibulle,\nettä hänen käsivarttaan hieman kihelmöi. Koetimme auttaa häntä\nhautomalla tuota kipeää kohtaa kylmällä vedellä, mutta tuskat vain\nlisäytyivät, ja pian tärisyttivät häntä hirmuiset suonenvetokohtaukset.\nHän pyysi vettä sanoen kuolevansa janoon, mutta ei voinutkaan niellä\ntippaakaan, sillä hänen kurkkunsa kuristui kokoon eivätkä leuatkaan\nenää hetken kuluttua auenneet. Hänen tuskansa olivat nyt niin hirveät,\nettä hänen ruumiinsa muuttui niin jäykäksi kuin teräskisko, ja\npuupalaset, joita hän tempoi käsiinsä, murskautuivat hänen kourissaan\nsäpäleiksi. Joskus vetivät suonet hänen lihaksiansa niin voimakkaasti,\nettä hän taipui taaksepäin kuin luokka, höltyäkseen sitten vähitellen\nsellaisin töytäyksin, että luulimme hänen repeytyvän kappaleiksi.\n\nHän sai kestää noita tuskia neljä tahi viisi tuntia, ja ennenkuin hän\nkuoli, oli kolme muutakin haavoitettuamme sairastunut samoin. Emme\nvoineet huojentaa heidän tuskiansa mitenkään, vaan ainoastaan\ntoimettomina katsella, miten nuo hirmuiset kohtaukset kiduttivat heitä.\nNoiden kaikkien neljän haavat olivat nuolien aiheuttamat, ja viisi\nmuuta toveriamme, joilla myöskin oli samanlaisia haavoja, säikähti niin\nnähdessään toveriensa hirmuiset tuskat, että he saivat myöskin\nkouristuskohtauksia. En voi kuvailla kymmenettä osaakaan heidän\nkauheista tuskistaan, ja jos voisinkin, ei minua luultavasti\nuskottaisi. Mainitsen kumminkin väitteeni todisteeksi, että eräs heistä\npuri tuskissaan hampaansa niin syvälle kovaan keihäänvarteen, ettei\nsitä hänen kuolemansa jälkeen voitu vetää pois hänen suustaan.\n\nOmituista kyllä eivät ne eloon jääneet haavoittuneet, joilla\nkeihäiden aiheuttamat haavat olivat paljon suuremmat ja selvästi\nvaarallisemmatkin kuin nuolien tekemät, saaneet ollenkaan\nkouristuskohtauksia, vaan heidän haavansa paranivat säännöllisesti.\nSairaat itse luulivat tuskiensa aiheutuneen myrkytetyistä nuolista,\nmutta sain sitten myöhemmin selville heidän erehtyneen, sillä\nalkuasukkaat eivät käytä myrkytettyjä nuolia sodassa, vaan säästävät ne\nmetsästysretkilleen. He varustavat sotanuolensa hyvin kovasta puusta\nvalmistetuilla kärjillä, jotka on teroitettu niin teräviksi kuin\nneulat, ja olen siinä luulossa, että pistohaava aiheuttaa usein\nkouristuksia, mutta viilletty tahi lyöty ei.\n\nKaikki nuo yhdeksän miesraukkaa kuolivat, vähentäen lukumäärämme siten\nneljäksikolmatta. Haudan kaivaminen kuolleille tovereillemme oli\nhelpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta saimme kuin saimmekin\nraapituksi maahan noin neljä jalkaa syvän kuopan. Laskettuamme heidät\nsen pohjalle levitimme heidän päälleen ruohoa ja oksia, ettei multa\nsuoraan putoilisi heidän ruumiilleen. Hatibu, joka oli kasvatettu\nHamees ibu Sayfin kodissa Zanzibarissa, siunasi heidät muutamilla\nkoraanin säkeillä. Eloonjääneet tekivät kaikkensa haudataksensa nuo\ntoveriraukkansa uskontonsa sääntöjen mukaan.\n\nTämä kauhea tapaus näytti vähentävän toveriemme rohkeutta hyvin paljon,\nja kuiskaukset, että antautuisimme, alkoivat jälleen kiertää. Vihdoin\nkeksin keinon rohkaistakseni tovereitani, ja kerrottuani sen Hatibulle\nhyväksyi hän sen heti. Piirittäjämme olivat nimittäin suojellaksensa\nitseään auringolta rakentaneet olkikattoisia suojuksia vallinsa\nviereen, ja koska aika heistäkin oli alkanut tuntua pitkältä, olivat he\nhuvitelleet jakamalla ne moneen osaan ruohoista valmistetuilla\nseinillä, jotka aurinko oli jo ennättänyt kuivata rutikuiviksi.\n\nEhdotin, että neljän aikaan aamulla, jolloin kaikki nukkuivat\nraskaasti, ryömisin sinne tulivehkeet mukanani ja sytyttäisin kaikki\nnuo ruohomajat tuleen, mutta Hatibu ei olisi mitenkään sallinut minun\nlähteä yksinäni. Selitin, että yhdellä miehellä oli paljon suuremmat\nmahdollisuudet onnistua kuin useammalla, ja tunnustettuani olevani\nvelvollinen tottelemaan häntä pyysin, että saisin kumminkin suorittaa\ntuon työn yksinäni. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostuikin. Kun hän\nnyt huomasi, että vihollisemme voisivat menetellä samoin meitä kohtaan,\njolloin ei meillä olisi mitään pakopaikkaa, kuten heillä, käski hän\nmiesten purkaa kattomme ja suojuksemme ja polttaa ne ollaksemme varmat,\nettei meidän ainakaan tarvitsisi pelätä yleistä tulipaloa.\n\nHuomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian\nantautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän\nruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten\nmelkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin\nheidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki\näänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan\nkokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani\nalkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli\nmajaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta\nhuomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari\nmuuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun\nlähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa.\n\nAlkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he\ntyöskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi\nminuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet\naitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja\nmelkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän\nmeiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se\noli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan\nhiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä\nkovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku\nkuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä.\n\nPäivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet\npalaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja.\nMiehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma\ntoisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden\nlevittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia\nsotilaita kostamaan hänen puolestaan.\n\nHatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian\nhyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän\noli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi\nsitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla\nmestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. \"Meille ei\nvarmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja\", sanoi Hatibu, \"ja\nsenvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa.\" Nyt,\nkun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus\nyhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki\nyksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin\nsuinkin.\n\nKoska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos\nkimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa\nsen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin\nahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme\nheille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan\naitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen.\nYöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset\nvoisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi\ntapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat\napujoukkoja melkein joka tunti.\n\nMutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan\nhätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea\ntoista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme.\nNiin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme,\njotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme\nvaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista\ntoiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät\nheidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat,\nettä heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen,\nhyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme\nuudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän\nsaapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko\nperäytyä uuteen linnoitukseemme.\n\nHeidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta\nampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet\nvähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan,\nmutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia\npuukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme\nniin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän\nhuolellisesti valmistamamme varustukset.\n\nVihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen\nlopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen,\npuunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän\nympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme,\nneljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin\nkalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut\nnoin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä,\njotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen\naikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt\nmyöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän\ntaistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he\nsyöksyisivät kimppuumme.\n\nNyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian\nalkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen\nraivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä\npäänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen\nkeihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne\ntakaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt\nvälimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu\nmuuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti\ntunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin\nahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei\nollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää\nvasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän\nmiehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen\nvyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken\ntappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti.\nOnnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni\nhänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian\nalkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki\nhaavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen.\n\nLuulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies,\nviskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti\nkeihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi\nosuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen\npaikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja\nnyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei\neloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli\nvielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten\nvoinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen.\n\nSilloin kuulimme pyssyjen pauketta ja hetken kuluttua miesten huutoja.\nVieressäni seisova Hatibu alkoi huutaa: \"Allah il Allah! Wanguana,\nWanyamwesi, Tipolo! Tapelkaa, miehet, tapelkaa, olemme saaneet apua!\"\n\nAhdistajamme kääntyivät nyt ympäri ja pakenivat. Seuratessamme heidän\npakoaan näimme noin viisisataa pyssyillä varustettua miestä ajavan\nheitä takaa kuin lampaita.\n\n\n\n\nXX.\n\nNYANGWEHEN.\n\n\nNiin, me olimme saaneet apua, mutta, voi, pyörähdettyämme katsomaan\nnäimmekin, että pari meistä viidestä viimeisestä taistelijasta oli\nkuolettavasti haavoittunut. Ainoastaan Hatibu, minä ja eräs kolmas\nBilal-niminen mies voimme toivoa paranevamme haavoistamme, vaikka\nluullakseni kirurgeista olisivat meidänkin saamamme naarmut olleet\nhuomiota herättävät.\n\nUteliaat kyselijät ympäröivät meidät pian ruveten hoitamaan haavojamme.\nMuutamien pelastajaimme ajaessa takaa pakenevia vihollisiamme\npuhdistivat toiset paikan taistelun merkeistä kantaen toveriemme\nruumiit hieman syrjään haudattaviksi ja heittäen Washenzien, joiksi\nnäitä alkuasukkaita sanottiin, raadot viidakkoon tervetulleeksi ruoaksi\npetolinnuille, shakaaleille ja hyenoille.\n\nMajat ja katokset kohosivat pian maasta kuin sienet sateen jälkeen.\nJonkun ajan kuluttua palasivat takaa-ajajatkin ajaen edellään vangiksi\nottamiaan alkuasukkaita. Sitten saapui leiriin aina tämän tästä\nmelkoisia miesjoukkoja, joissa oli useita valkoisiin paitoihin ja\nturbaaneihin pukeutuneita vaaleaihoisia miehiä.\n\nHeidän päällikkönsä oli muita hieman pitempi mies, jonka mustassa\nparrassa ja viiksissä oli jo paljon harmaita karvoja. Hänen ihonsa oli\naivan vaalea vaikkakin hieman kellahtava, nenä oli ylpeästi kyömyssä ja\ntummissa silmissä oli mitä ystävällisin ilme, vaikka olikin selvää,\nettä suuttumus voi sen pian muuttaa ankaraksi ja välähteleväksi.\nVasemmassa kädessään oli hänellä tupessaan oleva kaksiteräinen miekka,\njoka näytti melko vaarattomalta. Hänellä oli mukanaan eräs\nkaksitoistavuotias poika, jolla oli kaksipiippuinen nallinlyöpä\nluodikko olallaan.\n\nTämä mies oli tuo kuuluisa Hamees ibu Sayf eli Tipolo, kaikkien\nnorsunluuta ja orjia hakevien Tanganjikajärven toisella puolella\nkäyneitten arabialaisten päällikkö ja suojelija. Hänellä oli sellainen\nvaikutusvalta miehiinsä, etteivät muut kyenneet hänen kanssaan\nollenkaan kilpailemaankaan. Ollen useamman kuin parinsadan Zanzibarista\nkotoisen olevan pyssyillä varustetun vapaan miehen ja orjan ja\nkuudensadan alkuasukkaan päällikkö voi hän hyvin suoriutua\nkaksoistehtävästään pitää kurissa sekä kantajia että ryösteleviä\nsäännöttömiä joukkoja, koska kaikki nuo miehet tottelivat häntä\nehdottomasti ja olivat hänelle uskolliset.\n\nPaitsi joukon ainoata puhdasveristä arabialaista, Hamees ibu Sayfia,\nolivat siellä Zanzibarista kotoisin oleva Wasuahili, Wamerima\nrannikolta, Muinyi Dugumbi, Habib wadi Nassur, Juma wadi Hamed, Muinyi\nHeri ja Hamad ibu Ghasib, kaikki kauppiaita, mutta eivät kumminkaan sen\nmahtavampia kuin noin seitsemänkymmenen sotilaan komentajia kukin.\nNäiden kuuluisain kauppiasten joukkoon oli myöskin yhtynyt useita\nZanzibarissa asuvien kauppiaitten vapaita tahi uskottuja orjia pienine\nkymmenmiehisine osastoineen.\n\nMuut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi\nTipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää,\nolisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt\non kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin\nasti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta\nhän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa,\njoiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse\noli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona\neikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi\nhänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla\nratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu,\nettä hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat\nriitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut\nauttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten\nmiestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan\ntahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin\nolevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita,\njoilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää\nilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella.\n\nHän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti\nja kohteliaasti: \"Hyvää huomenta!\" Oli kulunut jo niin kauan aikaa\nsiitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se\nliikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti\nsilmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli\nvieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani,\nettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen\ntaitonsa supistui noihin pariin sanaan: \"Hyvää huomenta!\"\n\nHän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat\nvapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat\ntuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli\nvitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa\nvahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti,\netteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi\nhyökätä hänen asiamiestensä kimppuun.\n\nJäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on\nminun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin\nkirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja\nkuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän\nvangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme\nmuuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko\nviljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän\npuolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan.\n\nKoetin kaikin voimin taivuttaa Tipoloa määräämään, että tuollainen\nkosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa\nnoiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja\nsaatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut\nmiesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti\nsuostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä\nottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin\nseurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi\nollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle.\n\nVähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja\nkaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut\nrukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei\nyhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski\nkaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei\ntämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen\nhänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin\nvastahakoisesti.\n\nHatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa\ntoivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin\nparantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin\nmeille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan\ntuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta\nkohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti\ntuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin\ntunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat\nmelkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin\nPetrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista.\n\nTipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa\nkeittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa\ntapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja\nuudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että\nennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka\npäivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina\nTipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita\nlempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa\nvalittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän\nmajastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja\npakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä\nmuutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla\näänekkäillä keppinsä lyönneillä.\n\nVihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on,\nja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein\nkoko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana\nveden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se\njyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea.\n\nVirran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa\nei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon\nhallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja\nsavesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista\nkuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli\nkumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista.\n\nSaavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi\nTipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine\nseuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa,\njonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen\nnoin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin\nkuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa\nkylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan\nerilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla\nhiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja\nvedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä.\nSivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa\nkanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi\npääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä\npäättäen täytyi olla suuri kaupunki.\n\nKoettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään\nniin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: \"Apinapäivä!\"\nNähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu\nminut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he\ntarkoittivatkaan tuolla sanallaan: \"Apinapäivä?\" Aiottiinko noita\nsuuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö\ntarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien\nlukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine\nolkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli\nNyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä\nsatoja tyhjiä kanootteja.\n\nPujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan\nsaapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa,\njota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen\nhelpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa\nympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa\nkantavan kalakoppiaan.\n\nSaavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin,\njoka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan\nensin ihmisiin: \"Ymmärrätkö nyt?\" käsitin, että he äsken puhuessaan\napinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita.\n\nSinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa\nihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa,\nvaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat\ntuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi\ntuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit,\npalmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset\nkauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi\nelintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin\nkuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle\ntoisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta,\nvaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he\nolisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan\nmukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat\npaljon tavaroitaan.\n\nKun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren\nmajan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa\nkorkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja\npieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita\nmiehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät\nmiehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot\nilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa\nhiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään\ntahdikkaasti yhteen.\n\nKuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat\nmiehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal\nja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta.\nKun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja\npuhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin\nvoinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja\npaikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät\naavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia\nwashenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia\nKeski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän\nkummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun\npäässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin\nsäilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja\nmiehiä ja äkäisiä kuin paholaiset.\n\nNiin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo\nkyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen\nluokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä\nilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen\nmuutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan\nTipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin\nja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet\nsuljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo\noli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa\nkaravaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti\nminulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen\npäällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta\nurhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle\nkaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja\nneljä hammasta.\n\nJärjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua\nei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien\npaljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin\njyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin\nsuuntiin.\n\nTipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain\nuusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää,\nkaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin.\nVaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä\nhyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle,\nei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani\nnukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli\nsuojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani\nAfrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän\nlopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen.\n\n\n\n\nXXI.\n\nLÄHTÖ RANNIKOLLE.\n\n\nTipolo ja hänen läheisimmät ystävänsä kohtelivat minua hyvin\nystävällisesti; mutta monet vähäpätöisemmät kauppiaat, jotka\nolisivatkin paremmin sopineet ryöväreiksi ja joita Tipolon määräämät\nrajoitukset heidän suhtautumisestaan alkuasukkaihin ärsyttivät, eivät\nolleet ollenkaan suosiollisia minulle. He sanoivat suoraan, että oli\nhulluutta sallia englantilaisen, joka oli saanut selville kaikki heidän\ntoimensa Keski-Afrikassa, poistua maasta, koska hän varmasti on kertova\npäälliköilleen heidän orjakaupastaan, johon jo \"beni harit\", kuten he\nmeriupseerejamme nimittivät, sekautuivat kauppiaitten kuljettaessa\norjia Zanzibarista Muncullaan ja Muscatiin. Tipolo vastasi heille,\nettä täällä pakanain keskuudessa oli kaikkien sivistyneitten\nhenkilöitten autettava toisiaan, ja velvoittivathan heitä sitäpaitsi\nvieraanvaraisuuden lait, arabialaisen rodun perimätavat ja Muhametin,\njota Jumala siunatkoon, opetukset auttamaan minua niin paljon kuin\nsuinkin vaatimatta mitään korvausta ja pelkäämättä seurauksia.\n\nVaikka Tipolo olikin niin ystävällinen minulle, ikävöin kumminkin\npäivää, jolloin saisin poistua Nyangwesta. Hänen läheisyydessään ei\nminua uskallettu loukata, mutta muutoin eivät muutamat ilkeät kauppiaat\nhäikäilleet nimittämästä minua nazarealaiseksi, peikoksi ja\nsaastaiseksi, ja olisivat epäilemättä kohdelleet minua oikein\nkovakouraisesti, elleivät he olisi pelänneet Tipoloa. Huomasin hyvin\npian, että nuo henkilöt kohtelivat pahasti muitakin. Omia orjiaan\nkohtelivat he mitä julmimmin, aivan eri tavalla kuin Tipolo\npalvelijoitaan. Kumminkin on minun pakko huomauttaa, että vaikka nuo\nviimeisellä matkalla vangitut orjat saivatkin kylläkseen syödä, olivat\nheidän asuntonsa kurjat, ja niissäkin saivat he oleskella\nyhteensidottuina, kymmen- tai viisitoistamiehisissä kimpuissa,\njotteivät karkaisi.\n\nEräänä iltana juodessani kahvia Tipolon kuistilla hänen ja Hatibun\nkanssa, jolle hän juuri oli antanut ohjeita tulevaa matkaamme varten\nrannikolle, uskalsin ruveta puhumaan hänelle orjuudesta, joka kuljetti\nnuo surkuteltavat olennot kauas pois heidän kansansa ja omaistensa\nluota. Mutta suureksi ilokseni huomasinkin hänen suhtautuvan asiaan\nrauhallisesti. Hän näytti vain ajattelevan, että kaikilla\nenglantilaisilla oli nurinkurinen käsitys orjuudesta, jota hän sanoi\naina olleen ja tulevankin olemaan, lisäten, että Davidilla ja hänen\npojallaan Salomolla ja profeetta Jobillakin oli ollut orjia, joiden\nkauppaa hän sanoi Koraaninkin suosivan. Vastasin siihen, ettei Koraani\nvarmastikaan käskenyt ruveta sotimaan orjien hankkimiseksi. Myönsin,\nettei hän puheista päättäen ollut ikinä lähettänytkään miehiä vasiten\ntuollaiselle matkalle, kuten Muinyi Dugumbi ja muut kauppiaat, mutta\nsanoin hänen sittenkin menettelevän väärin pitäessään noin suurta\nmiesjoukkoa kahleissa.\n\nHän sanoi, ettei Muinyi Dugumbin ja hänen laistensa miesten teot\noikeastaan liikuttaneet häntä ollenkaan, vaikka hän usein käyttikin\nvaikutusvaltaansa estääksensä heitä hyökkäämästä alkuasukasten kimppuun\nsyyttä ja pelottaaksensa heidät kohtelemaan vankejaan ystävällisesti.\nHänen ja kaikkien muidenkin todellisten arabialaisten talouteen\nkuuluvia orjia kohdeltiin kuin muitakin perheen jäseniä, joten heillä\nei ollut mitään valittamista. \"Heidän olonsa ovat päinvastoin\", sanoi\nhän, \"paremmat kuin vapaitten miesten, ja he voivat aina, jos he vain\nsellaista toivovat, päästä vapaiksi. Noita ottamiani vankia en voi\nkohdella yhtä hyvin, mutta sille en oikeastaan mahda mitään. Minulla on\ntäällä suuret määrät suurella vaivalla ja uhrauksilla koottua\nnorsunluuta, jolla ei ole täällä mitään arvoa. Ansaitakseni sillä on\nminun kuljetettava se rannikolle myytäväksi, mutta miten, siinäpä se\njuuri kysymys onkin. Jos lähetän omat mieheni, nuo Zanzibarista tänne\nkuljettamani ja wanyamwesiläiseni viemään sitä, jään tänne aivan\nturvattomaksi; enkä voi palkata täältä kantajiakaan, sillä he eivät\nsuostu lähtemään niin kauaksi. Orjain ruokkiminen maksaa kyllä enemmän\nkuin vapaitten miesten, joita käytämme kantajina Unyanyembestä Kilwaan\nja Bogamoyoon antaen heille palkan lisäksi vielä ruoankin, mutta\nrannikolle mennessämme on meidän käytettävä orjia, vaikka emme\nhaluaisikaan, sillä useinkin on se hyvin vastuksellista. Kun kymmenestä\nyhteenkahlehditusta orjasta yksikin pysähtyy, niin silloin pysähtyvät\nkaikki. Kymmenen orjaa ei voi kantaa niin paljon kuin viisi vapaasti\nkulkevaa miestä. Jos vain voisin kuljettaa norsunluuni orjitta, olisin\niloinen, sillä silloin saisin sen nopeasti ja pienemmin kustannuksin\nrannikolle. Vapaa mies haluaa päästä matkansa päähän niin nopeasti kuin\nsuinkin saadakseen palkkansa, mutta orjalle on toinen päivä samanlainen\nkuin toinenkin, eikä hän ollenkaan välitä matkan joutumisesta. Ei, jos\nvain voisin saada tarpeeksi kantajia kuljettamaan norsunluutani, en\nmilloinkaan käyttäisi orjia! Ja sitäpaitsi, ellemme ostaisi noita\npakanain sodassa vangitsemia ihmisiä orjiksemme, niin millaisen\nkohtalon uhriksi he joutuisivatkaan? Heidät tapettaisiin ja syötäisiin,\njoten orjuus siinäkin tapauksessa on heidän pelastuksensa.\"\n\nEn osannut vastata mitään, mutta hän ei saanut minua muuttamaan\nvakaumustani, että kaikki orjuus on anteeksiantamatonta vääryyttä.\nVihani sitä kohtaan kasvoi päivittäin suuremmaksi nähdessäni, miten\nnoita viimeisissä taisteluissa saatuja vankeja kohdeltiin, vaikka\nniiden olot olivatkin kymmentä kertaa paremmat kuin noiden toisten\nkauppiasten käsiin joutuneitten. Minulla ei ollut kumminkaan paljon\naikaa väitellä Tipolon kanssa tuosta asiasta, sillä hänen veljensä\nsaavuttua työskenteli hän aamusta iltaan kauppamatkueitten\njärjestämisessä sisämaahan ja norsunluun lähettämisessä rannikolle.\n\nOlin iloinen tietäessäni, että Hatibu, tuo ensimmäinen arabialainen\ntuttavani, oli tuleva karavaanimme päälliköksi ja Bilal sen\napulaisjohtajaksi, sillä heidän seurassaan tiesin saavani olla\nturvassa. Jos vain joku toinen mies, joka ei pitänyt suorasta\npuheestani orjuutta vastaan, olisi saanut johtajan toimen, ei hän olisi\nkohdellut minua niin ystävällisesti kuin Hatibu, jonka kanssa olin\nsolminut hyvin lämpimän ystävyysliiton, semminkin noiden yhdessä\nkokemiemme vaarojen jälkeen. Tunsin, että paitsi Jumalalle olin\nhänellekin suuressa kiitollisuuden velassa elämästäni ja tästä\nsuunnitelmasta päästä omien kansalaisteni luo ja lopulta omaan maahani.\n\nValmistuksemme eivät olleet hyvinkään suuret. Paitsi Hatibuta, Bilalia\nja heidän vaimojaan, määräsi Tipolo parikymmentä zanzibarilaista ja\nkolmekymmentä wanyamwesilaista mukaamme. Sata kantamusta norsunluuta\nsälytettiin yhtä monen orjan selkään ja viisikymmentä muuta orjaa\notettiin mukaan siltä varalta, että jotkut noista muista kaatuisivat,\nmyytäisiin tahi joutuisivat hukkaan matkan varrella. Siihen asti saivat\nhe kantaa vartijainsa tavaroita ja pieniä helmi- ja solkilaatikoita,\njoiden sisällöllä oli määrä ostaa ruokaa. Muinyi Dugambi ja muut\nkauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen rannikolle\norjia ja norsunluuta, määräten omien tavaroittensa ja orjiensa\nvartijoiksi muutamia omia miehiään.\n\nEnnen poistumistamme Nyangwesta käski Tipolo minun kertoa Zanzibarissa\nolevalle Englannin konsulille, että hän oli tehnyt kaikki voitavansa\npuolestani. Hän sanoi, että hänen siellä oleva asiamiehensä antaa\nminulle varoja kotimatkaani varten. Hänen ystävällisyytensä liikutti\nminua niin, etten ymmärtänyt, miten oikein kiittäisin tuota\nystävällistä ja hyväsydämistä miestä. Velvollisuuteni on esittää hänet\nsellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli ja pahoitella, että sellainen\nmies melkein pakotettiin tuohon häpeälliseen orjakauppiaan ammattiin.\n\nHän saatteli meitä pari tuntia lähdettyämme liikkeelle. Erotessamme\nsanoi hän antaneensa Hatibulle minun erikoisesti käytettäväkseni\nlaatikollisen riisiä, curry-maustetta ja hieman kahvia, että voisin\naterioida hieman paremmin kuin jos minun olisi pakko elää aivan\nmatkamme varrelta saamallamme ruoalla.\n\nEnsimmäisinä päivinä kulki tiemme melko puuttomien maiden kautta, jossa\noli vain vähän asukkaita kaukana toisistaan olevissa kylissä. Totellen\nTipolon käskyä maksoi Hatibu kaiken noiden kylien asukkailta ottamansa\nruoan, mutta toisten osastojen päälliköt lupasivat miestensä varastaa\nja ryöstää, ja meidän oli helppo huomata, että jolleivät ryöstetyt\nkovasti olisi pelänneet pyssyjämme, olisivat he hyökänneet kimppuumme.\nKun huhu tulostamme levisi, pakenivat naiset ja lapset heti\nlähestyessämme ja ainoastaan miehet jäivät kyliin. Koska he olivat\nasestautuneet raskailla keihäillä ja suurilla puukilvillä, näyttivät he\nhirveän sotaisilta. Joka ilta leiriydyttyämme määräsi Hatibu, ettei\nkukaan saanut poistua yksinään karavaanista, koska me juuri olimme\ntulossa Manyuemaan, jossa asukkaat olivat niin vihamieliset kaikille\nmuukalaisille, että he tapettuaan aina söivät ne. Keskustellessani\nHatibun ja Bilalin kanssa loikoillessamme leiritulemme ääressä\nhuomasin, ettei tuo varoitus ollut aiheeton, sillä he kertoivat monta\ntapausta, jolloin joku joukosta eronnut oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi,\nja usein päivisin huomasimmekin me sitten suuria miesjoukkoja\nvahtimassa kulkuamme, selvästi valmiina hyökkäämään kimppuumme\nsopivassa tilaisuudessa.\n\nPäästyämme etemmäksi alkoivat seudut muuttua tiheämmästi asutuiksi, ja\npäivittäisin sivuutimme aina monta suurta kylää, joiden rakennustapa ja\njärjestely olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni. Punaisesta\nsavesta valmistetut olkikattoiset majat oli niissä kaikissa järjestetty\npitkiin riveihin. Pienemmissä kylissä oli majarivejä vain kaksi, jotka\noli rakennettu jonkun avonaisen paikan kummallekin puolelle. Sen\nkeskelle oli tavallisesti istutettu rivi öljypalmuja, joiden välissä\nolivat kyläläisten vilja-aitat ja kovat savilattiat suurine,\npuoliväliin korkeuttaan sinne upotettuine puulaatikkoineen. Sitten oli\nniissä vielä suuria reikiä, joissa naiset voivat survoa maissia\njauhoiksi.\n\nSuuremmissa kylissä sitävastoin oli kolme, jopa neljäkin tällaista\nkaksinkertaista riviä, joskus rinnan, mutta useammasti säteentapaisesti\nlähtien jostakin suuremmasta aukeamasta. Jokaisessa kylässä oli\nsitäpaitsi ainakin yksi ellei useampia suuria katoksia, joiden alla\nolevissa valimoissa rautaa sulatettiin. Saadakseen kuumuuden nousemaan\ntarpeeksi olivat he keksineet mitä omituisimmat palkeet. Sulatusuunin\nympärillä oli usein toistakymmentä kyykkysillään olevaa miestä\ntyöskentelemässä kukin omilla palkeillaan. Rauta valettiin niin kolmen\ntahi neljän naulan suuruisiin kävynmuotoisiin, neljä tuumaa pitkiin\nkappaleihin. Valmistajat vaihtoivat näillä kaikenlaisia elintarpeita ja\nKeski-Afrikassa käytännössä olevia herkkuja. Hatibu ja muut\nseuralaisemme vaihtoivat niitä suuren määrän olettaen meidän helposti\nvoivan vaihtaa niillä ruokatavaroita matkustettuamme kauemmaksi.\n\nNuo raudanvalajat hankkivat mainetta raudalleen muullakin tavalla,\nsillä he olivat hyvin taitavia seppiä. Heidän takomansa puukot, keihään\nkärjet ja kirveet oli hyvin huolellisesti koristettu siselöidyillä\nkuvioilla ja olivat usein reiälliset. Kaikkein kalleimmat oli\nkoristettu kupariupotuksilla, useinkin hyvin maukkaasti. Päälliköiden\naseet olivat tavallisesti niin täynnä koristuksia, että ne olivat\nmelkein kelvottomat taisteluvälineiksi.\n\nNoiden raudanvalajien kylät sivuutimme noin seitsemässä päivässä, ja\npian sen jälkeen saavuimme eräälle Luama-nimiselle joelle, jonka poikki\nmeidän oli kuljettava kanooteilla. Juuri ylikulkiessamme säikäytti\nmeidät virtahepolauma, joka myötävirtaan uidessaan joutui hyvin lähelle\nkanootteja. Eräs tuli todellakin niin lähelle kanoottia, jossa Hatibu\nja minä olimme, että olisin voinut hypätä sen selkään, ja olin\nkauheasti peloissani, että veneemme kaatuu, mikä ei kumminkaan\ntapahtunut.\n\nKoska oli jo liian myöhäistä jatkaa matkaa kaikkien päästyä poikki,\npystytimme leirimme joen törmälle, ja illan kuluksi aloimme jutella\nvirtahevosista. Muutamat alkuasukkaat sanoivat aikovansa odottaa noita\npetoja maalla pistääksensä ne kuoliaaksi silloin, kun ne nousevat\nvedestä. Niiden meille aiheuttaman vaaran ja kiusan vuoksi halusin\nminäkin tuhota ne ja ehdotin senvuoksi Hatibulle, että koettaisimme\ntuotakin urheilua, jos vain onnistuisimme löytämään paikan, missä ne\ntulevat maihin.\n\nKun alkuasukkaat kuulivat sen, sanoivat he opastavansa meidät paikalle,\njohon virtahepoja pian ilmestyy paljonkin, mutta koska tuon aikeen\ntoteuttaminen oli jo tänä iltana myöhäistä, ehdottivat he, että\njäisimme sinne seuraavaksi päiväksi antaaksemme miesten levähtää ja\nhankkia ruokaa. Se sopikin meille hyvin, sillä sieltä voimme saada\nhalvalla paljon maissia. Hatibu oli kyllä aikonut matkustaa vielä pari\npäivää ja sitten levähtää ja varustaa samalla karavaaninsa\nruokavaroilla, mutta nyt saikin hän kuulla, että nuo kylät, joihin hän\noli aikonut pysähtyä, oli poltettu, joten meidän elintarpeidemme\nhankkiminen sieltä ei olisi onnistunutkaan.\n\n\n\n\nXXII.\n\nVIRTAHEPOJEN KEIHÄSTÄMINEN.\n\n\nHatibun ja minun lähdettyä leiristä seuraavana aamuna heti yhdeksältä\njäi Bilal sen komentajaksi. Neljän pyssymiehen ja parin alkuasukkaan\nseurassa laskimme kanooteilla noin kolme penikulmaa myötävirtaan,\njolloin nousimme maihin huomataksemme päässeemme katselemaan hyvin\nharvoin tarjolla olevaa näytelmää. Vesi oli nyt noin kymmenen jalkaa\nalempana kuin korkeimman tulvan aikana, ja sinne tänne oli sen aletessa\njäänyt ruohoakasvavia lammikoita, jotka olivat päävirrasta noin\nviisisataa metriä leveän mutapenkereen takana. Noiden lammikoiden\nrannoilla oli hirveän paljon haikaroita ja muita lintuja, jotka\noppaimme kertomuksesta päättäen tulivat sinne vain muutamia kertoja\nvuodessa muutamiksi päiviksi. Näimme suuria virtahepolaumoja\nkahlailevan vedessä, jota oli monin paikoin niin matalasti, ettei se\nvoinut peittää niitä. Matalikoilla oli sitäpaitsi paljon tummia\nolentoja, jotka olivat aivan kuin suuria puunrunkoja. Kun tulimme\nlähemmäksi, alkoivat ne liikkua, jolloin näimme, että ne olivat\nkrokodiilejä.\n\nVarmasti oli meidät nyt opastettu paikkaan, missä todellakin oli paljon\nvirtahepoja, ja kysymys olikin nyt siitä, kuinka pääsisimme niitä\nlähestymään. Oli hyvin luultavaa ja vaarallistakin, että jos me\nuskaltaisimme mennä veteen, krokodiilit rupeaisivat meitä ahdistamaan.\nEnsimmäinen ehdotukseni, että vetäisimme kanoottimme mutapenkereen yli\nlammikkoon, näyttäytyi mahdottomaksi, sillä meitä ei ollut tarpeeksi\nmonta siihen hommaan. Hatibu alkoi moittia oppaita sanoen heidän\nvieneen meidät tyhjää hakemaan, mutta he rukoilivat meitä olemaan\nsuuttumatta sanoen meidän seuraamalla erästä polkua, jonka suun he\nmeille näyttivät, pääsevän puolessa tunnissa erääseen kylään, jossa\nvoimme levähtää auringonlaskuun asti. Tuon kylän vieressä oli kuulemma\neräs sellainen paikka, johon virtahevot aina tulivat syömään juuri\nkypsymäisillään olevia tähkiä ja johon oli rakennettu sopiva\nväijymispaikka niiden keihästämiseksi.\n\nEnsin ei Hatibu halunnut lähteä tuonne kylään, koska hän pelkäsi\noppaiden pettävän meidät. \"Ja petoksettakin\", sanoi hän, \"voivat\nmuassamme olevat miehet joutua riitaan alkuasukasten kanssa, jolloin\nemme enää voi palata toveriemme luokse emmekä puolustaa itseämme.\"\nOnnistuin haihduttamaan hänen epäluulonsa, ja seuratessamme tuota\nkorkean ruohikon halki kulkevaa polkua näimme koko seudun olevan täynnä\nvirtahevosten ja krokodiilien polkuja, ja silloin tällöin olimme\nnäkevinämme tuoreita norsunkin jälkiä. Heti kun huomasimme sellaisia,\ninnostutti Hatibutakin toivo saada enemmän norsunluuta niin, että hän\nunhotti kaiken varovaisuuden.\n\nEmme olleet vielä päässeet tuota polkua kauemmaksi kuin noin\nviidensadan metrin päähän, kun kuulimme huutoja ja saimme pian selville\nniiden aiheuttajien olevan zanzibarilaisia. Koska pelkäsimme niiden\njoutuneen johonkin ikävään tilanteeseen, kiiruhdimme eteenpäin niin\nnopeasti kuin suinkin heitä kohti, ja päästyämme tunkeutumaan ruohikon\nläpi oli edessämme mitä kummallisin näky. Suuri ala ruohikosta oli\npoljettu aivan maan tasalle. Eräs joukko aikaisemmin tänä aamuna\nleiristä poistuneita miehiä heilutti aseitaan ja muutamat heidän\nkeskessään olevat pistelivät jotakin, jota emme voineet oikein selvästi\nerottaa. Mutta tultuamme lähemmäksi näimmekin, että se oli hirveän\nsuuri krokodiili, ja meille kerrottiin, että se oli siepannut erään\nmiehen, joka varomattomuudessaan oli poikennut syrjään polulta.\n\nKuultuaan tuon miesraukan huudot olivat hänen toverinsa kiiruhtaneet\napuun ja onnistuneetkin ajamaan pedon tiehensä, mutta jonkun matkaa\nkuljettuaan oli krokodiili kääntynytkin, ja nyt he olivat kaikki\nkokoutuneet sen ympärille koettaen löytää sellaisen paikan siitä, johon\nhe voisivat upottaa keihäänsä. Sitä tehdessään hyppivät miehet puolelta\ntoiselle koettaessaan karttaa sen voimakkaan pyrstön laajalle ulottuvia\nlyöntejä. Juuri kun me tulimme, onnistui eräs muita rohkeampi mies\nheittämään keihäänsä sen silmään. Eläin pyörähti heti tuskissaan\nselälleen paljastaen vatsansa, jossa nahka on pehmeämpää. Se\niskettiinkin heti aivan täyteen keihäitä. Vaikka se olikin haavoittunut\nkuolettavasti, oli se kumminkin niin sitkeähenkinen, että se löi\npyrstöllään monta miestä kumoon ja tarttui hampain erään miesraukan\nkäsivarteen niin, että liha ja jänteet irtautuivat luista.\n\nSilloin me pyssymiehet annoimme sitä suoraan päähän, niin että pää meni\naivan murskaksi. Emme sitten viitsineet jäädä läheisyyteen, sillä\nalkuasukkaat sanoivat olevan hyvin luultavaa, että noita suuria\nmatelijoita oli useampiakin ruohokossa, vaan otimme nuo haavoittuneet\nmiehet mukaamme ja päästyämme polulle kiiruhdimme niin nopeasti kuin\nsuinkin kylään.\n\nSaavuttuamme sinne huomasimme, että tuo ensimmäinen krokodiilin\nhampaisiin joutunut mies oli jo mennyttä kalua ja toisenkin haavat\nolivat sellaiset, etten ymmärtänyt miten voisimme häntä auttaa.\nOppaamme sanoivat, että jos annamme miehen kylän tietäjän\nhoidettavaksi, pelastaa tietäjä kyllä hänen henkensä, mutta luultavasti\non miehen alistuttava silloin siihen, että hänen haavoittunut\nkäsivartensa katkaistaan. Hämmästyin suuresti kuullessani sen, sillä en\nvoinut ymmärtää, miten nuo villit voisivat sahata poikki jäseniä.\nTämänkin onnettoman miehen kyynärvarren luut olivat paljaat ranteesta\nkyynärpäähän saakka, ja lihakset riippuivat siekaleina niiden\nympärillä. Onneksi ei veren vuoto ollut runsas, sillä siinä tapauksessa\nolisi hän kuollut hyvin pian.\n\nHatibu sanoi heti, että jos tietäjä vain voi parantaa miehen, on hän\nkorvaava lääkärin vaivat hyvin runsaasti, ja luultavasti kuultuaan sen\ntulikin kirurgi hyvin nopeasti paikalle. Mies käski sytyttää tulen,\nasettaa padan sille ja keittää paksua velliä. Heti kun se oli ruvennut\nkiehumaan tasaisesti, katkaisi hän hyvin terävällä veitsellä\nhaavoittuneelta, jota neljä vahvaa miestä piteli lannistaakseen hänen\nvastarintansa, käsivarren kyynärnivelestä poikki ja heitettyään\nkämmenpuolen menemään työnsi hän tuon vertavuotavan tyngän kiehuvaan\nvellipataan.\n\nSitten kuin velli oli jäähtynyt ja kuivanut suureksi möhkäleeksi tyngän\nympärille, sai mies ottaa sen padasta ja kirurgi kääri sen ympärille\npalasen öljyttyä pellavakangasta. \"Nyt on vain varottava\", sanoi hän,\n\"ettei kipeään kohtaan varomattomasti kosketa, ennenkuin puuro irtautuu\nomia aikojaan. Siihen kuluu noin kolme viikkoa, jolloin haava on\nparantunut ja mies on yhtä terve kuin ennenkin, tietysti\nlukuunottamatta hänen katkaistua käsivarttaan.\"\n\nKirurgille ilmoitettiin, että hänen oli tultava kanssamme huomenaamulla\nleiriin saamaan runsas palkinto vaivoistaan. Sitten aloimme kysellä\ntarkemmin, miten voisimme parhaiten toteuttaa tuon suunnittelemamme\nvirtahepojen keihästyksen, jolloin meille sanottiin, että tietäjä itse\ntulee opastamaan meidät niiden käyntipaikalle. Hän vaati vain, että\nehdottomasti tottelisimme hänen määräyksiään, \"Ja ellei silminnähtävä\nvaara uhkaa\", sanoi hän, \"emme saa ampua, sillä yöllä laukaistu pyssy\nvoi hälyyttää koko maakunnan.\" Suostuimme vastaansanomatta hänen\nehdotukseensa.\n\nTuntia ennen auringonlaskua poistuimme kylästä ja kuljettuamme erästä\nmaissipeltojen poikki vievää kapeata polkua saavuimme paikkaan, jossa\nlammikon ranta oli noin neljä jalkaa ylempänä veden pintaa ja johon\nvirtahevot öisillä ruoanhakumatkoillaan olivat polkeneet noin kuusi\njalkaa leveän uran. Piilouduimme sen toiselle puolelle odottamaan\nnoiden petojen tuloa.\n\nEnnen auringonlaskua kiinnittivät huomiotamme ja hämmästyttivät meidät\nkokonaan nuo suunnattomat lintuparvet, jotka kohottuaan lammikoista\nlensivät ympäröivissä metsissä oleviin yöpaikkoihinsa, ja sorsien ja\nmuiden vesilintujen narskutus niiden kutsuessa tovereitaan kaislikon\nkätköihin. Heti pimeän tultua hiljenivät kaikki muut äänet, paitsi\nlukemattomien sammakkojen kurnutus. Näytti aivan siltä kuin ne,\nsaadessaan nyt olla turvassa haikaroilta ja muilta höyhenpukuisilta\nvihollisiltaan, olisivat päättäneet huvitella oikein perinpohjin\nmuuttamalla yksitoikkoisilla sävelillään yön rauhallisuuden\nvastenmieliseksi meluksi. Kuunnellessani niitä voin melkein kuvitella\njoutuneeni jonkun suuren laivaveistämön läheisyyteen, jossa\nlukemattomat tilkitsijät ja sepät tekivät ahkerasti äänekästä työtään.\n\nOdotimme hetkisen ääneti ja liikkumatta paikoillamme. Aloin jo\najatella, että virtahevot olivat kai valinneet jonkun toisen paikan\ntämännöiseksi laitumekseen, kun Hatibu tarttui käsivarteeni sanoen:\n\n\"Kuuntele nyt, Frank, tarkasti!\"\n\nKuuntelin melkein hengittämättä ja pian erotinkin pärskähdyksiä ja\nkorskumista, joka vähitellen läheni. Sitten kuulin loiskahduksia ja\nnoiden suurien eläimien ääniä niiden kahlatessa mudassa ja vedessä\npäästäkseen maihinnousupaikalle. Pian näimmekin erään suuren tumman\nmöhkäleen kohoavan vedestä ja menevän aivan ohitsemme. Tartuin jo\nkeihääseeni heittääkseni sen ohimenevän eläimen kylkeen, mutta tietäjä\nkäski meitä kuiskaten odottamaan, \"sillä jos tämä ensimmäinen vain\nhaavoittuu, kääntyy se heti takaisin lammikkoon, jolloin kaikki\ntoivonne yön kestävästä urheilusta saavat raueta\", sanoi hän. Hitaasti\nja varovaisesti sivuutti tuo suuri eläin meidät ja päästyään rannasta\nnoin parinkymmenen metrin päähän se päästi kumean mylvinnän, johon\nlammikossa olevat vastasivat. Tuo oli varmasti joku merkki, että kaikki\noli vaaratonta, sillä heti kiipesi vedestä noin parikymmentä kaiken\nsuuruista virtahepoa, joista viimeiset olivat puolta pienemmät kuin\nensimmäiset.\n\nTietäjä antoi nyt merkin keihästämisen alkamiseen. Heitin omani,\nraskaan rautakärkisen aseeni, erään viimeiseksi tulleen kylkeen ja\nkuulin Hatibun ja muiden seuraavan esimerkkiäni. Samassa\nsilmänräpäyksessä sytytti muudan alkuasukas tarkoitukseen kuivista\nruohoista ja kaisloista valmistetun suuren tulisoihdun, joka sytyttyään\npalamaan valaisi täydellisesti koko paikan. Sytytettyämme heti\ntoisetkin tulisoihtumme, tulivat virtahevot kuin ymmälle tietämättä\noikein mihin kääntyä. Tuo ensimmäiseksi keihästettäväksi joutunut oli\nkuollut paikalla, ja nyt me kaikki sekä alkuasukkaat että meikäläiset\nhyökkäsimme laumaan ja pistelimme oikeaan ja vasempaan katsomatta\nollenkaan, mihin eläimeen se milloinkin sattui. Tämä oli hyvin\nvaarallista, sillä vaikka yllätyksemme olikin säikäyttänyt eläimet,\nkoettivat ne kumminkin puolustautua hyökäten ahdistajainsa kimppuun, ja\nainoastaan suuri varovaisuutemme ja vikkelyytemme pelasti meidät\njoutumasta niiden poljettaviksi, joka olisi ollutkin varma kuolema.\n\nNäytelmä oli katselemisen arvoinen. Liekkien liehuva valo heijastui\neläinten kiiltävistä kyljistä, ja metsästäjät, pistellessään haavoja\njoka taholle, olivat kuin raivostuneita villejä. Kun he onnistuivat\nmielestään hyvin, kuulostivat heidän huutonsa ja karjumisensa\nhirveiltä, semminkin, kun siihen sekoittui haavottuneitten eläinten\nmylvintä ja korskuminen niiden koettaessa murtautua pakoon, vaikkakin\nturhaan. Sillä niiden kimppuun hyökkäsi vain uusia miehiä keihäineen ja\nheiluttaen suuria tulisoihtujaan, niin että niiden oli pyörrettävä\ntakaisin.\n\nViimein alkoivat tulisoihdut sammua, ja noin kuusi keskellemme yhteen\njoukkoon joutunutta eläintä hyökkäsi päättäväisesti lammikkoa kohti, ja\nvaikka eräs kaatuikin vereksistä haavoista juuri ennen veteen\npääsemistään, onnistuivat muut pakenemaan. Rupesimme nyt tarkastelemaan\nsaavutettua tulosta ja huomasimme, että keihäämme olivat kaataneet\nviisitoista virtahepoa. Vaikka kaikilla miehillämme oli kerrottavana\npitkiä juttuja, miten heidän pelastuksensa usein oli ollut aivan\nhiuskarvan varassa, ei heistä kukaan ollut kumminkaan haavoittunut.\n\nTietäjä ja muut alkuasukkaat olivat hyvin iloissaan tämän yhden yön\ntuloksista, sillä kaatuneista eläimistä saivat sekä he että me paljon\nruokaa. \"Virtahevot eivät nyt tule\", sanoivat he, \"virran tälle\nrannalle moneen kuukauteen, joten meidän viljelyksemme säästyvät niiden\nhävityksiltä.\" Hatibu, joka oli jo ennakolta sopinut, että torahampaat\njoutuisivat hänen omaisuudekseen, oli iloinen saadessaan sellaisen\nlisän rannikolle kuljetettavaamme arvokkaaseen tavaraan.\n\nNuo hampaat katkaistiin heti, ja koska silloin jo oli keskiyö,\npalasimme kylään lepäämään, jättäen eläinten nylkemisen ja\npaloittelemisen huomiseksi. Hatibu ja minä olimme päivän kestäneestä\ntyöstä ja tulisesta taistelusta niin uupuneita, että nukuimme heti\nvuoteille heittäydyttyämme raskaaseen uneen. Uneksin metsästyksestämme\nja olin kuulevinani, miten nuo eläimet päryyttivät rumpujaan ja\nampuivat meitä musketeilla. Lopulta heräsin säikähdettyäni huomiosta,\nettä suurin eläimistä tähtäsi minuun vähintäin kaksineljättä\nnaulaisella pyssyllä, mutta huomasinkin pian, että rummut todellakin\npärisivät kaikilla suunnilla ja pyssynlaukauksia kuului silloin tällöin\netäältä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nRIITOJA ALKUASUKASTEN KANSSA.\n\n\nHerätin heti Hatibun ja yhdessä me sitten hyökkäsimme kylän keskelle\nhuutaen miehiämme kokoutumaan ympärillemme, sillä oli selvää, että joku\nkahakka oli syntymässä alkuasukasten ja joidenkin Nyangwesta mukaamme\nlähteneitten miesten kesken.\n\nHe tulivat luoksemme heti ja ehdottivat, että sytyttäisimme kylän\ntuleen ja sitten koettaisimme päästä niin nopeasti kuin suinkin omaan\nleiriimme ottamatta ollenkaan selvää hälyytyksen syystä. He olivat\nkaikki niin peloissaan ja raivoissaan, ettei ollut ollenkaan sanottu,\nmillaisiin julmuuksiin he olisivat voineet ryhtyä, mutta onneksi pysyi\nHatibu tyynenä ja onnistui hillitsemään heidät saatuaan heidät\nymmärtämään, ettei sen kylän asukkaat voineet mitenkään olla osalliset\ntuohon kahakkaan, koska leirimme oli joen toisella rannalla eikä näistä\nmiehistä ollut ainoakaan poissa kotoaan.\n\nTietäjä ja kaikki hänen kansalaisensa olivat myöskin tulleet esille\nmajoistaan, ja ajattelematon sana tahi teko olisi varmasti aiheuttanut\nriidan, jonka seurauksia ja päätöstä ei kukaan olisi voinut ennakolta\nsanoa. Hatibu huusi heille sanoen, että me olimme Tipolon palvelijoita,\nja kysyi, eikö Tipolo ollut aina maksanut kaiken ottamansa tavaran ja\neikö hän ollut kaikkien heidän ystävä, elleivät he suututtaneet häntä.\n\"Mutta\", sanoi hän, \"muistakaa, että Tipolo on voimakas, sillä hänellä\non paljon pyssyjä, ja jos hänen palvelijoitaan loukataan, rankaisee hän\nkovasti heidän vihollisiaan.\"\n\nTietäjä myönsi sen olevan totta, mutta hän sanoi rumpujen ilmoittavan,\nettä muukalaiset olivat ryöstäneet kyliä ja vanginneet niiden\nasukkaita. Kun muutamat nytkin olivat koettaneet paeta, oli pari\nammuttu, minkä pakoonpäässeet olivat kertoneet ystävilleen. Ilmeisesti\nolivat siis joen toisella rannalla asuvat alkuasukkaat joutuneet\ntaisteluun muukalaisten kanssa.\n\nOlin usein kuullut, että rumpuja käytettiin levittämään uutisia, mutta\nen ollut uskonut sen voivan tapahtua niin yksityiskohtaisesti ja\nhuolellisesti kuin nyt. Hatibu sanoi kumminkin uskovansa kaikki nuo\npuheet ja huhut ja halusi ryhtyä keskusteluihin tietäjän kanssa\nsaadaksensa selville, mitä oli tehtävä.\n\nHerätessäni alkoi päivä juuri koittaa, ja nyt oli pimeys jo kokonaan\nhaihtunut. Me voisimme siis palata leiriimme nopeasti, elleivät Luaman\ntällä rannalla asuvat alkuasukkaat rupeaisi meitä estämään, jos he\nnimittäin katsoisivat velvollisuudekseen yhtyä toisella rannalla\nasuviin kansalaisiinsa. Estääksensä sen tapahtumasta pani Hatibu\nliikkeelle väitteittensä ja vastaväitteittensä suuret varastot\nsellaisin seurauksin, että tietäjä vihdoin suostui seuraamaan meitä\nleiriimme ryhtyäkseen Hatibun kanssa välittämään rauhaa.\n\nNiin pian kuin hän oli suostunut, läksimme kylästä virralle, ja toisten\nkulkiessa sen yli matalikkoja pitkin, meloivat muut itsensä kanooteilla\ntoiselle rannalle. Saavuimme sitten leiriimme noin yhdeksän aikaan\nBilalin siellä meitä levottomasti odotellessa. Hän kertoi, että\nedellisenä päivänä juuri lähtömme jälkeen oli kaksi päällikköä\nseuralaisineen tullut leirimme siihen osaan, joka oli alkuasukasten\nhallussa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen olivat he jyrkästi\nkieltäneet Tipolon miehiä ryöstämästä heidän istutuksiaan ja samalla\nvaatineet, että ne pari naista, jotka kalastamassa ollessaan olivat\njoutuneet ryöstäjien vangeiksi, vapautettaisiin.\n\nBilalin mielestä olivat alkuasukasten päälliköiden vaatimukset olleet\nkohtuulliset, semminkin kun he noitten naisten lunnaiksi olivat\nluvanneet antaa norsun torahampaan ja ainoastaan pyytäneet, että\nkaravaani maksaisi kaiken ottamansa maissin, kasvikset, ruohot ja muut\ntavarat. Mutta matkueeseemme liittyneet miehet, luottaen liiaksi\npyssyihinsä, olivat hylänneet heidän vaatimuksensa ja ryöstettyään\nheiltä norsunluun olivat vanginneet nuo molemmat päälliköt ja muutamia\nmuitakin heidän mukanaan olleita. Kun loput olivat huomanneet sen,\nolivat he lähteneet pakoon, jolloin pari miestä oli surmattu.\n\nSitten olivat nuo pakoon päässeet hälyyttäneet maakunnan, ja juuri\nennen auringon nousua olivat rummut alkaneet päristä kaikissa kylissä.\nVangit, jotka oli melko huolettomasti köytetty, olivat silloin\nkoettaneet päästä pakoon, ja kaikki muut olivat onnistuneetkin paitsi\ntoinen päällikkö ja eräs muu mies, jotka olivat yrityksessä saaneet\nsurmansa. Nuo aamulla kuulemamme laukaukset oli silloin ammuttu, ja\nsuuret joukot aseellisia miehiä oli sen jälkeen kokoutunut leirimme\nympärille keihäineen ja suurine puukilpineen.\n\nHe koettivat nyt härnäämällä saada meidät leiristämme kentälle\ntappelemaan. Kummatkin puolueet pelkäsivät toisiaan -- alkuasukkaat\neivät uskaltaneet lähestyä pyssyn kantomatkan ulottuville eivätkä\nmeikäläiset uskaltaneet mennä metsään peläten menettävänsä siellä\npyssyjen heille avonaisella kentällä suomat edut. Saavuttuamme leiriin\nlähetti Hatibu heti noutamaan noiden miesten johtajat luokseen, jotka\nolivat aiheuttaneet koko tämän ikävän tilanteen. Hän sanoi\nmielipiteensä heille aivan suoraan painostaen, etteivät he siten\nsaattaneet vaaraan ainoastaan omaa elämäänsä ja tavaroitaan, joista hän\ntodellisuudessa vähät välitti, vaan myöskin Tipolon norsunluun ja\nmaineen. Hän lupasi ilmoittaa kaikille suurille kauppiaille heidän\nmenettelynsä, \"ja te saatte\", sanoi hän, \"olla varmat, ettei teidän\nenää milloinkaan tarvitse tulla Manyuemaan yhtyäksenne sellaisten\nmiesten joukkoihin, jotka haluavat olla miehiä ja käyttäytyä\nkunniallisesti.\"\n\nPitkän keskustelun jälkeen ja haukuttuaan miehet aivan pataluhiksi\nlupasi Hatibu koettaa siitä kylästä kotoisin olevien miesten\nvälityksellä, jossa olimme viettäneet yömme, solmia rauhan. Elleivät\nhyökkääjät kumminkaan suostuisi sovintoon, sanoi hän Tipolon miesten\nkanssa kyllä jollakin tavalla sopivansa alkuasukasten kanssa, eikä hän\ntodellakaan halunnut viipyä tahi kääntää maan asukkaiden vihaa\njoukkoaan kohtaan, sillä meidän oli vielä sivuutettava siksi monta\npaikkaa, että joukkomme voi pian vähentyä hyvin mitättömäksi.\n\nVihdoin suostuivat miehet kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ystävämme\nmenivät leirimme edustalle rummuttamaan ja pyytämään, että alkuasukkaat\ntulisivat keskustelemaan. Jonkun ajan kuluttua tuli eräs ilmoittamaan\nHatibulle, että alkuasukkaat halusivat kuulla mitä Tipolon miehellä oli\nsanottavaa. Menin heidän mukanaan ja huomasin, että vaikka he olivatkin\nhyvin vihaisia ja kauhean näköisiä, pelkäsivät he kumminkin niin\nkovasti meidän pyssyjämme, että he olivat melko taipuvaiset. He\nvaativat nyt ainoastaan, että nuo pari naista oli vapautettava ja\nnoille tapetuille oli annettava mukaan hautaan joitakin helmiä ja\nvaatekappaleita, jottei heidän tarvitsisi esiintyä toisessa maailmassa\naivan alasti ja koristuksitta.\n\nSiihen me heti suostuimme, ja koska ei noilla rettelöiden aiheuttajilla\nollut mitään, luovutti Hatibu Tipolon varastoista tarvittavat esineet,\nottaen heiltä sellaisen kirjallisen sopimuksen, että heidän oli\nmaksettava velkansa tultuamme Tanganjika-järven rannalla olevaan\nKaweleen, joka kuulemistani kertomuksista päättäen oli aivan\nsivistyneen maailman kaupunkien kaltainen. Rauhan vahvistamiseksi\nvietettiin suuri sovintojulila, jonka neuvotteluihin osaaottaneet papit\njärjestivät. Ensin tapettiin eräs lintu, jonka verellä sitten\nvoideltiin muutamien miestemme pyssyt ja eräiden alkuasukasten keihäät\nja kilvet. Tietäjät julistivat, että rauhan rikkoutuessa aseet\ntulisivat vahingoittamaan omia puoluelaisia eivätkä niitä, joita\nvastaan ne suunnattaisiin. Sitten tuotiin esille vedellä täytetty\nsaviruukku, johon työnnettiin kaikenlaisia tikkuja ja likaa, ja jotta\nsen maku hiemankaan paranisi, kaadettiin sinne mitallinen ruutia ja\npaperiliuska, johon Hatibu piirsi muutamia salaperäisiä merkkejä.\nSitten kuin jokainen oli ryypännyt siitä kulauksen, erottiin niin\nsovinnollisesti kuin jos olisimme olleet maailman parhaimmat ystävät.\n\nSeuraavana aamuna kuulimme kumminkin, ettei noita vaimoja ollutkaan\nvapautettu, ja Hatibun oli pakko mennä vaatimaan sovintoehtojen\ntäyttämistä. Noiden miesten tottelemattomuus, jotka olivat olleet\nnäiden ikävyyksien aiheuttajia, viivytti meitä vielä päivän, ja\nseuraavana aamuna, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään, sanoi Hatibu,\nettä hän koettaa Tipolon miesten kanssa rientää eteenpäin niin nopeasti\nkuin suinkin huolimatta siitä, pysyivätkö nuo toiset mukana vai eivät.\nHän toivoi pääsevänsä lähtemään Kawelesta ennen sadekauden alkua,\n\"sillä muuten\", sanoi hän, \"on meidän melkein mahdotonta kulkea noiden\nmonien virtojen poikki, jotka ovat tiellämme ennen tuloamme\nUnyanyembeen, jossa on paljon arabialaisia ja jonka liikeyhteys\nrannikon kanssa on aina voimassa ja vastukseton.\"\n\nNoudattaen tätä päätöstämme teimme melko pitkiä päivämatkoja -- niin\npitkiä todellakin kuin nuo norsunluuta kantavat orjat suinkin vain\njaksoivat -- ja saavuimme noin viiden päivän kuluttua hyvin vuorisille\nseuduille. Hatibu kertoi noiden vuorien olevan arabialaisten\nManyuemaksi nimittämän maan rajana, ja ennenkuin Tipolo oli onnistunut\nsolmiamaan ystävyysliiton muutamien päälliköiden kanssa, olivat vuoret\nsulkeneet tien sekä pohjoiseen että länteen.\n\nKiipeäminen noiden vuorien yli vei meiltä kokonaisen päivän. Niiden\nrinteillä olevissa syvennyksissä kasvavat puut olivat niin pitkät,\netten muista sellaisia ennen missään nähneeni, sillä varmasti olivat\nlyhimmätkin niistä noin kolmesataa jalkaa korkeat. Kaikkein\nvaikeimmalta näytti kiipeäminen kumminkin tuntuvan meidän norsunluuta\nkantavista orjistamme, sillä lukuunottamatta työn aiheuttamia\nvaikeuksia näytti heidän sydämensä kokonaan murtuvan heidän kulkiessaan\nisänmaansa rajan yli. Tähän asti oli heidän rinnassaan kytenyt toivo\npäästä jollakin tavalla vapaaksi, mutta tästä päivästä alkaen alkoivat\nmonet heikontua ja kuolivat minkään taudin heitä erikoisemmin\nvaivaamatta. Luultavasti huomatessaan, etteivät he enää milloinkaan\ntulisi pääsemään takaisin omaan maahansa, menettivät he niin elämän\nhalunsa, että sortuivat.\n\nHuolimatta siitä kiiruhti Hatibu vain kulkuamme pannen\nzanzibarilaisensa ja wanyamwesilaisensa kantamaan norsunluuta silloin\nkun ei muu auttanut, ja siten saavuimmekin hyvin lyhyessä ajassa\nTanganjikan rannoille. Muistan enää tuolta nopealta matkaltamme\nainoastaan muutamien maitten nimet, kuten Uhiyan, Ubudjwan ja\nUguhban. Muutamien kansojen tukkalaite oli hyvin kummallinen\nmuistuttaen jonkinlaista korkeata päähinettä, jonka keskeltä riippui\nkielenmuotoinen puupalikka. Toiset taasen rumensivat kasvonsa\nlävistämällä ylähuulensa ja pistämällä tuohon reikään pyöreän puu- tahi\nkivikappaleen, joka muutti heidän suunsa sorsan nokan kaltaiseksi\nolematta heille miksikään hyödyksi, tuskinpa kenenkään mielestä\nkoristeeksikaan. Naiset taasen, korvatakseen luultavasti vaatteiden\npuutteen, olivat tatuoittaneet ruumiinsa etupuolen mitä erilaisimmilla\nkuvioilla, jotka eivät olleet millään tavalla vastenmielisen näköisiä.\nMuistellessani noita päiviä, jolloin olin noussut näitä itäänpäin\njuoksevia jokia vastavirtaan, iloitsin nyt kulkiessani niitä\nmyötävirtaan tietäessäni, että olimme nyt matkalla tuonne toivoni\npäämäärään, Afrikan itärannikolle. Muistan myöskin muutamia\nkuumia lähteitä, joissa kaikki matkasta väsyneet miehemme uivat\nvirkistyksekseen. Mutta vaikka olinkin luullut olevani yhtä kestävä\nkuin toverinikin, olin kumminkin jokaisen päivänmatkan päätyttyä niin\nväsynyt, että olin iloinen syötyäni minulle valmistetun ruoan ja\npäästessäni lepäämään, kunnes taasen käskettiin jatkamaan vaivalloista\nmatkaamme.\n\nPäivää ennen Tanganjikan rannalle saapumistamme näimme sen sinisen\nveden kimaltelevan auringossa kulkiessamme muutamien kukkuloiden yli.\nNähdessäni tuon suuren sisäjärven kimaltelevan, kuten näytti, aivan\njalkojemme juuressa, en voinut uskoa, että sinne oli vielä monen tunnin\nvaivalloinen matka, mutta niin kumminkin oli, sillä vuoret, joiden yli\njuuri olimme kulkeneet, olivat paljon korkeammat kuin olin otaksunut.\nSaavuttuamme järven rannalle menimme erääseen Ruanda-nimiseen kylään,\njonka päällikön huostaan Tipolo oli uskonut muutamia suuria kanootteja.\nNe oli vedetty maalle, ja niiden ympärille rakennetut katokset\nsuojelivat niitä auringolta, tuulelta ja sateelta.\n\nMuudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen,\nyhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli\nniin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin\nkatsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin\nkanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty\njykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja\nperäkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat\nkasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella,\njosta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme.\n\nSaatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari\npienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle.\nHämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten\nrupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa\npumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat\nhyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme\nkanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka\npelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli,\nvaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita\npieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme\nloput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä\nvaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi.\n\nNuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat\nponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine\nmiehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme\nirroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies\nrukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme\nKaweleen. \"Niin\", sanoi Hatibu, \"asianlaita on aina vain sama.\nTipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla\non pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun\ntarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän\ntappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä.\" Koska veneissä ei\nkumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu\nruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he\nsaisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin\nhe mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta\nkuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta\nRuandaan oli kestänyt.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nTANGANJIKAN YLI.\n\n\nEnsimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä\npohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me\nviivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa\nauringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme.\nToisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs\nkorkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli\neteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen\npenikulman päässä oleva paikka.\n\nHeti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja\nminä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten\nhallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä\nja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut\nkaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä\npalkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla\nmeloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia,\nolivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia\nkansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan\nsaarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja\nkerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka\neivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan\nlauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat\nmakeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään\nurhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin\npaljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin\nerikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen\nsamalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla.\n\nJärvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään\nkuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille,\nnäyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin\nperääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli\nnäkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja\ntällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu\nlaskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat\nlaulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja\nkietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan\nloistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin\nkultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä.\n\nUneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut\noikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon\nja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille -- jolloin\nheräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan\nvastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin\nvyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei\nollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt\nhirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt\njälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden\nmiehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa\nkanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja\nvaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä.\n\nTuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että\nlounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon\nolimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen\nKabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten\nmelkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin\ntunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa\nsekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian\nme saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme\nruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan\nluulemastaan suuresta vaarasta.\n\nHeti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet\ntilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle,\nettä lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan\nnäkyisikö toisia kanootteja.\n\nTultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan\nja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan\nsuureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin.\nToisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista\nemme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se\nniin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli\nkaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen.\nHän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme\nkanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan\nsuuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme\npäässeet suojaan.\n\nNiin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä,\noliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet\nnähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului\nkukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat\nolimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti\nmiehistöineen oli painunut aaltoihin.\n\nSanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt\nsisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin\nsenvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti\nsen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta,\nsillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa\nlähteä vesille jälleen. \"Ja sitäpaitsi tulee jo yö\", huomauttivat he,\n\"ennenkuin pääsemme lähtemäänkään.\" Painostin kumminkin, että meidän\noli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran,\nettä Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä\nhakemaan.\n\nKanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei\nleiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten\nedellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua\ntähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain\nhänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. \"Sillä voihan\nolla mahdollista\", sanoin minä, \"että nuo poissa olevat kelluvat\njossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he\ntietysti tänne menemättä Kungwehen.\"\n\nHän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä\nkuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui\ntuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin\nlyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he\nhuomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko\npalata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt,\nolivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä\ntapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille\nsuunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti\nauringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti.\n\nKaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat\nmiehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän\nkovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu,\nja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea\nkohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat\nmaihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi\nlevitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka\nauttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä\nsivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän\nsuistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele\nkuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa,\njatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat\nsoutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme.\nAinoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä\nManyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä\nkaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla.\nEi, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava\nlippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä,\njotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli\nkoonnut kauas ulottuvilla matkoillaan.\n\nHeti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä\nsijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja\nhienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan,\njaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia\nNyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä\nasetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin\nkäyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja\npunaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita.\nMiehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista\nvalmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja\nkuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia\nomistajia, saivat paljon ruutia.\n\nNiin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen\nmatkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista\nlaulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden\nonnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja\nkaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat\nihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja\nalkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan\nTipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä\nnäyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista\nkotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet\nlähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt\npalanneet.\n\nPian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme\nlähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo\nedessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine\nmarkkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin\nvaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja\nheidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin,\nhuusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti,\nsillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee\nsellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät,\nampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo\nyleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja\nammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä.\n\nKolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen\nmaihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan\npäin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti,\nmuutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin\nmilloinkaan ennen.\n\nHeti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin\nsadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle.\nSilmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä\nsylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä\nviedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi\nviisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa\njotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille\nManyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa.\n\nHälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli\nsiellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas,\njoka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä\nsekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin\nhamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja\norjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan,\ntukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia\nzanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka\nkaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa\ntervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä.\n\nKului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo\nolivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi,\nkoska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua\ntervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti\nlöysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen\nihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut\nunhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria,\njoka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon\ntalossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä,\nkalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli\npöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton\nvatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu\nkuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia\neteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua\nsyömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea.\nSitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi\nkaikkia heidän lähettämiään herkkuja.\n\nHetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti\nminut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset\nolivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja\nkertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä\nKawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää.\nKuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: \"Jumalan tahto,\nJumalan tahto\", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä\nhengissä, kysyivät he heti: \"Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta\nhän on hankkinut?\" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan\nHatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa,\nkuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli\nääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä\nniin monista vaaroista ja vastuksista.\n\nHatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo\nmuut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään\nasian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa\nkunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että\ntie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita\nrauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs\nwatutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin\nperinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut\npelätä pitkiin aikoihin.\n\nElämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani\nnukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin\nnähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin\nlähellä.\n\n\n\n\nXXV\n\nVASTUKSIA JA VAAROJA.\n\n\nVaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin,\noli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä\nKawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet\nlähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla\noli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten\nantamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta\nkumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli\nlähdettävä eteenpäin.\n\nHatibu myi täällä kaikki orjansa ja palkkasi heidän sijaansa norsunluun\nkantajiksi wanyamwesiläisiä jotka halusivat palata kotimaahansa. Minun\non pakko tunnustaa, että olin hyvin iloinen päästessäni näkemästä\nnoiden orjaraukkain päivittäisiä kärsimyksiä.\n\nNiin kunnon tovereja kuin Hatibu ja Bilal minulle olivatkin olleet en\nkumminkaan voi olla mainitsematta välinpitämättömyydestä, jolla he\nsuhtautuivat noiden ihmisraukkain kärsimyksiin. Heille oli aivan sama,\nelivätkö vai kuolivatko nuo orjat, joista he eivät välittäneet enempää\nkuin villeistä pedoista. Moniin väitteisiini vastasivat he vain: \"Mitä\nsillä on väliä, nehän ovat vain pakanoita ja orjia!\" ja vaikka he eivät\nsekautuneetkaan ponnistuksiini huojentaa orjain kohtaloa, suhtautuivat\nhe kumminkin asiaan hyvin välinpitämättömästi, ja luulen todellakin,\nettä olin heidän mielestään hullu, kun vaivauduin tekemään sellaista.\n\nNyt olimme siis päässeet heistä. Puoleksi nälkiintyneiden,\nkahlehdittujen orjien asemesta kantoivat nyt norsunluutamme rotevat\nwanyamwesiläiset, jotka hamasta lapsuudestaan olivat niin tottuneet\nmatkustamiseen ja raskaitten taakkojen kantamiseen etteivät\narabialaiset voineet saada mistään muualta niin tottuneita ja kestäviä\nkantajia. Viisi- tahi kuusikymmentä naulaa painavaa tahi keveämpääkin\ntorahammasta kantamaan tarvittiin aina pari orjaa, jota vastoin näistä\nnyt kantajiksemme palkatuista rotevista miehistä oli seitsemän- tahi\nkahdeksankymmentä naulaa painava taakka kohtuullinen yhden miehen\nkantamus. Eräs mies kantoi kumminkin yksinään suurimman varastossamme\nolevan, sadanviidenkolmatta naulan painoisen hampaan vaatimattakaan\nmuuta palkintoa tuosta ylimääräisestä työstään kuin tuon raskaimman\ntaakan kantamisen suoman ylpeyden.\n\nMatkustaessamme oli meidän kumminkin mukauduttava noiden miesten\ntahtoon. Heidän johtajansa määräsi aina, mitä tietä meidän oli\nkuljettava, missä pysähdyttävä syömään ja missä nukkumaan. Hän käveli\naina karavaanimme etunenässä kantaen taakkaansa kuten muutkin ja ollen\nkoristettu mitä kummallisimmalla tavalla helmillä ja höyhenillä.\nLähestyessämme jotakin kylää pukeutui hän punaiseen boikangasviittaan,\njohon hänellä oli oikeuskin, koska se kuului hänen palkkaetuihinsa.\nSitäpaitsi kuuluivat hänelle kaikki miesten tappamien eläimien päät,\nkuten lintujen, vuohien ja kaikkien ampumiemme villien eläinten. Ne hän\nsitten keitti jollakin erikoisella tavalla ja söi suuhunsa toveriensa\nkanssa.\n\nLähdimme matkallemme varhain eräänä aamuna. Kuljettuamme ensin\nkanootilla ja veneillä erääseen neljän penikulman päässä Kawelesta\nolevaan paikkaan päästäksemme kulkemasta järveen laskevan joen poikki,\nsaimme kävellä jonkun matkaa tasaista maata, ennenkuin kiipeämisemme\nsen takana sijaitseville matalille vuorille alkoi. Orjien ja\nwanyamwesiläisten kantajien eroa ei voitu missään niin selvästi huomata\nkuin nyt noustessamme näille kukkuloille. Sen sijaan että he olisivat\nmenetelleet kuten orjat jotka tällaisessa tilaisuudessa olisivat\nlevänneet kymmeniä kertoja ja viipyneet huipulle noustessaan monta\ntuntia, hyökkäsivät wanyamwesiläiset tuota jyrkkää vuorta ylös kuin\njotakin linnoitusta vastaan, pysähtymättä hetkeksikään luultavasti\nnäyttääkseen meille miehuuttaan ja voimiaan. Viidenkymmenen minuutin\nkuluttua pysähdyimme huipulle huoahtamaan ja sanomaan hyvästit\nTanganjikalle.\n\nNäköala oli ihmeellinen ja ihana. Vuoren rinteillä kasvavan vankemman\nmetsän tummuuteen sekautui heleänvärisiä kukkivia akasialehtoja.\nJalkaimme juurella päilyi syvälle maahan pistävä sininen lahdelma, ja\nsen takana levisi Tanganjikan ääretön ulappa loistaen auringossa kuin\nkiilloitettu messinkilevy, jossa kalastajain kanootit ja nuo\nlukemattomien jokien tähän mahtavan Kongon äärettömään säiliöön tuomat\nuivat saaret näyttivät vain pieniltä pilkuilta kaukaa siintävien Ugoman\nvuorten pilventapaisia tummia varjoja vastaan. Katsoessani sisämaahan\npäin näin vain pelkkää metsää, josta siellä täällä kohosi pilvien\npeittämiä vuorten huippuja. Siellä täällä nousevat savupatsaat\nilmaisivat kumminkin ihmistenkin eksyneen sinne asumaan, eivätkä\nukarangalaisten kylät kuulemma olleetkaan kaukana.\n\nPystytimme ensimmäisen leirimme erään heidän kylänsä läheisyyteen.\nPorttiin, josta ei meillä kellään ollut lupa kulkea, oli naulattu\nirvistelevä ihmisen pääkallo, joka ilmaisi, kuinka vähän Kawalen\npuolisivistys oli voinut vaikuttaa näihin ympäristössä asuviin\nvilleihin heimoihin. Vaikka tuo kuoleman irvistelevä jäännös näyttikin\nkauhealta ja pahaaennustavalta, näyttivät ihmiset kumminkin olevan\nhalukkaat tulemaan leiriimme vaihtaakseen linnuilla, munilla,\nbanaaneilla ja muilla elintarpeilla kuivattua kalaa, jota olimme\nottaneet mukaamme suuret määrät.\n\nIllalla juttelin Hatibun kanssa kaikesta meitä odottavasta. Hän sanoi\nminun saavan olla varman ainakin yhdestä asiasta, nimittäin että\nUnyanyembeen asti me ainakin kulkisimme nopeasti, sillä kantajat oli\npalkattu määräämättömäksi ajaksi ja olivat nyt matkalla kotiinsa päin.\nSeuraavana aamuna huomasinkin jo, ettei heidän tarkoituksensa ollut\nvitkastella, sillä paljon ennen auringonnousua herätti johtajan torvi\nnukkuvat, ja niin pian kuin päivän ensimmäinen sarastus auttoi meitä\nerottamaan, miten voimme kiertää tien vaikeudet, nostettiin taakat\nhartioille ja lähdettiin liikkeelle. Painoimme sitten eteenpäin\npysähtymättä, lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin ostimme suolaa,\nkoska se kuulemma oli haluttua tavaraa matkan varrella. Vaihdoimme\nsiihen kaiken Kawelesta mukaan ottamamme kuivatun kalan. Leirimme haju\ntämän kaupan kautta melkoisesti parani.\n\nOli omituista katsella, miten alkuasukkaat valmistivat tuota suolaa. He\nvain yksinkertaisesti keittivät mutaa suurissa saviruukuissa, erottivat\nsitten siitä veden siivilöimällä sen lehdistä ja ruohoista\nvalmistettujen karkeatekoisten seulojen läpi ja kiteyttivät sitten\nsuolan tuosta liuoksesta haihduttamalla. Tavallisesti ei tuo\nensimmäinen suola kelvannut vielä mihinkään, ja temppu oli uudistettava\nneljä tahi viisi kertaa, ennenkuin tuota likaisen hiekan näköistä\nsuolaa voitiin käyttää. Hämmästyin suuresti huomatessani, että vaikka\ntuo koko maa oli kyllästytetty suolalla, ei virtojen ja purojen vesi\nmaistunut suolaiselta, vaan oli hyvin raikasta ja makeaa.\n\nKuuden päivän kuluttua Ujijista lähtömme jälkeen saavuimme\nMalagarazille, jonka punaisenruskean veden olimme nähneet sekoittuvan\nTanganjikan siniseen veteen matkallamme Kaweleen. Siellä oli meidän\nsovittava lauttaus päällikön ja hänen lukuisten apuaistensa kanssa\npäästäksemme tuon nopeasti virtaavan joen poikki. Siinä ei ollut\nkahlaamoita ja koska ei sen matalikoilla kasvanut puitakaan, emme\nvoineet rakentaa siltaa sen yli, ja sen vuoksi oli meidän turvauduttava\nkanootteihin.\n\nNeuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että\nkärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi,\najattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet\nolisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka\noli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet\nmerkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa\nmeille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti\nsanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme\nkärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon\nlaidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään\nsukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi \"Pysähtykää, pysähtykää,\nme näemme teidät jo!\"\n\nKaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa\ntunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari\nesinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta\nnyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille\nollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa\npitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja\nommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa\nleveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa\npäässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi\nmies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella\ntyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan.\nEn kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia\nveneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli\nkunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli\nhirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat\ntoisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo\nhirviöt kaataisivat senkin.\n\nYksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan\nkaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana\nensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän\nkantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään\nonnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi\nkanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos\nnyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen\nulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin\nryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon,\nmutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan\nkohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle,\nollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan\nMalagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana.\n\nNiin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo\nylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään,\njohon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat\nmeidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet.\nLäksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen\nlinnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi.\nKatsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden\nmerkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei\nrauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti\nkuin hänellä oli ollut oikeus.\n\nKylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista\nmiestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme\nkuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. \"Ne ovat polttaneet monta\nkylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto\neräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi\npitänyt heitä loitolla\", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin\nhuonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä\niltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien\nhävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan\nniillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua\npalamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät\nwatutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja\nainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut\nvastustaminen.\n\nHatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja\nvaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan\nvoivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia\nwatutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua\nsittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat\nneuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli\nläsnä neuvottelussa, sanoi: \"Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat\nkuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset.\"\n\n\"Sen me kyllä tiedämme\", vastasi Hatibu. \"Emme kysy nyt teiltä, mitä\nkaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä\ntyhmyyksiä.\"\n\n\"Niin\", vastasi mies, \"tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan\nhyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä.\"\n\nMielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon\ntapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän\ntoisen pitemmän tien. \"Ja jos hän vain ehdottaa\", lisäsi hän, \"että\nmatkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen\nsinne päinkään, kieltää hän jyrkästi.\"\n\nOltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen\nkannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin.\n\nKuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: \"Aiotteko\npalata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta\nminä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan\nkäänny takaisin!\"\n\nNyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen:\n\"Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne\nwatutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava\nmonta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos\nherrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme\nvarmasti Unyanyembeen turvallisesti.\"\n\nTätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista\nmielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan\njohtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan\nehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: \"Lähtekäämme\nsiis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo\nkaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne\neivät voi meitä seurata.\"\n\nSilmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli\nherätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin\npäällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit,\npoistuimme nopeasti.\n\nKoko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla\nolevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat\nalankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain\nkeskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että\nwatutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen\nnäkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat\nsuurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli\npolkumme johti.\n\nPysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta\npian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika\nlähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata\nmukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta\njokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen\nyli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. \"Ja eihän täällä\nole kyliäkään\", sanoin, \"joista voisimme saada kanootteja lainaksi,\nkuten Malagarazin yli kulkiessamme.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Hatibu, \"mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen\nyli ruohoa pitkin.\"\n\n\"Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?\"\n\n\"Odota, Frank, niin saat sitten nähdä\", vastasi Hatibu.\n\nSeuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta\nlähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo\nolevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni\npuiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin,\nettä vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä,\noli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla\nvesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä\nkannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme\nnäyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin\npetolliselle pinnalle.\n\n\"Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?\" kysyi Hatibu, \"Seuraa minua\nja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus\nreikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema.\"\n\nMitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni\nterästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen\nepävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle\nvaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle.\n\nMutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta,\nhuomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja,\nvaikeuksia ja tukalia oloja vastaan.\n\nEnsiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin\nkyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei\nollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin\nsukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta\noli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme\nelintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein\nkiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus\npäästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin\nosan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi.\n\nRuoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä\neikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me\nviiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän\nylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta,\nsillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme\nottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki\nkulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle\ntaipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi\neli Kuun maaksi.\n\nMutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi\nkuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita\ntappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan\nasukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli\noikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän\nvastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja\nväsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi\nmielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä\nvain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän\njyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa,\njoihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan.\nHän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan\nnäille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan\nalkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun.\n\nLähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme\nvarrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein\nkypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se\nriitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää\nkuolemista nälkään.\n\nJohtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli\npian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava\narviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi\nsaavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat\nsuuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli\nruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja\nyhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin,\njoista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli\nsilloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan\npanemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa\njäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset.\n\nRuoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä\nluulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat.\nKun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään\nhuutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti\nvirkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien\näkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan\nja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun\nseurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian\nalemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne\ntietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä.\n\nJuuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja\nkatsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska\nkyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja\nkantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi\nei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme\nkoossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat\nolivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei\npuhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa.\n\nToisen seikkailun aiheutti myöskin eräs puhveli, joka oli sekin saanut\ntuollaisen, noita eläimiä melko usein kohtaavan raivonpuuskan.\nTapauksesta ei kumminkaan päästy niin onnellisesti ja vaaratta kuin\ntuosta ensimmäisestä.\n\nOllessani eräänä iltana hakemassa leirimme ympäriltä jotakin ruoaksi\nkelpaavaa tulin pienelle lammikolle, jonka ympärillä kasvoi noin\nkymmenen jalkaa pitkää kaislikkoa. Koska muutamat mukanani olevat\nmiehet sanoivat minulle, että noiden kaislojen juuret ja erään\nvesililjan hedelmät kelpasivat ruoaksi, rupesimme kokoamaan niitä.\n\nKahlasin vyötäreitäni myöten veteen ja mutaan poimiessani noita\nhedelmiä, mutta käännyinkin äkkiä kuullessani takaani huutoa ja\nrysähtelyä tahi oikeammin rysähtelyä ja huutoa ja erään miehen\nvaroituksen: \"Frank, Frank, puhveli tulee!\" Tunkeuduttuani kaislikon\nläpi näin puhvelin puskeneen erään miesraukan kumoon ja miehen toverin,\nvaikka hänellä ei ollutkaan muuta asetta kuin kirves, valmistautuvan\nhyökkäämään tuon raivostuneen eläimen kimppuun.\n\nMinulla ei ollut mitään kädessäni. Ensin luulin, etten voisi tehdä\nmitään, mutta sitten juolahti nopeasti mieleeni tarttua puhvelia\nhäntään, minkä teinkin. Petoa hämmästytti nähtävästi suuresti tällainen\nouto hyökkäys ja se pyörähteli sinne tänne koettaen saada minut\nirtautumaan. Vaikka lankesinkin polvilleni, onnistuin kumminkin\npysyttelemään kiinni niin kauan, että tuo kirveellä varustettu mies\nennätti antaa sille muutamia tuntuvia iskuja päähän ja niskaan,\nonnistuen lopulta katkaisemaan sen toisen sarven.\n\nPeto kaatui nyt tuskissaan kyljelleen vetäen minut mukaansa ja olin jo\nvähällä joutua sen ruumiin alle murskattavaksi. Mutta silloin oli jo\napukin lähellä, sillä Hatibu ja Bilal tulivat juosten pyssyineen ja\ntuoden mukanaan keihäsmiehiäkin, ja vähemmässä ajassa kuin menee tämän\nkirjoittamiseen oli eläin saanut molempien pyssyjen sisällön\nruumiiseensa ja kaikki keihäät kylkiinsä. Se kuoli melkein\nsilmänräpäyksessä ja minä pelastuin vaarallisesta asemastani. Mutta tuo\nmiesraukka, jonka kimppuun puhveli oli ensin hyökännyt, haavoittui\nkuolettavasti ja hengitti viimeisen kerran, ennenkuin ennätimme kantaa\nhänet leiriimme.\n\nPuhvelin liha oli tervetullut lisä jäkälillemme ja juurillemme. Mutta\njo paria päivää myöhemmin pääsimme Ugaran ensimmäisiin kyliin, joista\nmeidän oli helppo saada ruokaa. Kuljettuamme sitten Ugaran ja Ugandan\nläpi saavuimme Unyanyembessa olevaan Kazeh-nimiseen arabialaiseen\nkylään, jossa oli paljon arabialaisia kauppiaita. Ne olivat minulle\nhyvin ystävällisiä ja tekivät kaikkensa täyttääkseen toivomukseni.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nONNELLINEN LOPPU.\n\n\nMeidän oli pakko viipyä Kazehissa noin kaksi viikkoa, jona aikana\nHatibu palkkasi miehiä kantamaan norsunluun rannikolle. Sitten,\nsanottuamme jäähyväiset kaikille kylän asukkaille, jotka olivat olleet\nhyvin mielissään kuullessaan miten paljon ja halpaa norsunluu\nManyuemassa oli, läksimme Pagamoyoon. Ratsastin nyt aasilla, jonka eräs\nsille paikkakunnalle ensimmäiseksi muuttanut intialainen kauppias, Musa\nMzuri, lahjoitti minulle.\n\nLoppumatkastani rannikolle on minulla hyvin vähän kerrottavaa. Saimme\nkokea noita tavallisia vastuksia, alkuasukasten hyökkäyksiä, janoa,\nnälkää ja väsymystä, mutta näitä maita, joiden kautta me nyt kuljimme,\novat matkailijat, sellaiset kuin Burton, Speke ja Stanley, niin usein\nja hyvin kuvanneet, että kertomukseni matkastamme Bagamoyoon ei\nkiinnittäisi juuri kenenkään mieltä.\n\nKun valtameren suolainen ulappa vihdoinkin levisi silmieni eteen,\nkatselin sitä ilon ja kiitollisuuden tuntein. Mutta vieläkin\nkiitollisempi olin saavuttuani muutamia päiviä myöhemmin Zanzibariin ja\nkuullessani englannin kieltä, joka ei niin pitkiin aikoihin ollut\nkaikunut korvissani. Englannin konsuli, eversti Hamerton, onnitteli\nminua, että olin päässyt hengissä ja terveenä noista monista\nkummallisista seikkailuistani ja kokemuksistani.\n\nSattui onneksi niin, että muutamia päiviä tuloni jälkeen saksalainen\nkauppahuone Witt & C:o lähetti erään pienen prikin viemään tavaroita\nSaksaan. Sen oli määrä matkallaan poiketa moniin Länsi-Afrikan\nrannikolla sijaitseviin paikkoihin vaihtamaan Zanzibarin lähellä\nolevilta rannoilta ja matalikoilta koottuja helmiä palmuöljyyn. He\nottivat minut hyvin mielellään mukaansa luvaten minulle vapaan matkan\njoko Hampuriin, jonne sen oli määrä matkustaa, tahi siihen asti, jos\nnyt sellainen tuntuisi minusta edullisemmalta, kunnes tapaamme jonkun\nenglantilaisen laivan, joka suostuu viemään minut mukanaan omaan\nmaahansa.\n\nMatkamme Bightiin kului onnellisesti, ja sen kestäessä sain kokea,\netten ollut vielä kokonaan unhottanut merimiesammattiani. Iloni ja\nonneni olivat kumminkin äärettömät, kun me juuri saapuessamme Vanha\nKalabar-joelle tulimme vastakkain erään sieltä purjehtivan prikin\nkanssa, jonka isonmaston huipussa liehui tuo tuttu musta lippu\npunaisine tähtineen, isäni omistamien laivojen rakas merkki.\n\nKapteeni Schmidt käänsi laivan heti vastatuuleen ja luovutti minulle\nveneen. Sitten ei kulunut enää pitkää aikaa minun ilmestymiseeni\nPetrelin peräkannelle. Sen päällikkönä oli nyt veljeni ja ensimmäisenä\nperämiehenä Jimmy Duds. Heidän hämmästyksensä ja ilonsa oli ääretön,\nkun he vihdoin ymmärsivät, että minä, jonka kuolemaa he niin kauan\nolivat surreet, olinkin hengissä ja jälleen vanhan laivani kannella.\n\nVeljeni läksi kanssani takaisin tuohon saksalaiseen prikiin kiittämään\nkapteeni Schmidtiä tämän osoittamasta ystävällisyydestä minua kohtaan\nja samalla tarjoamaan hänelle maksua matkastani Zanzibarista. Mutta tuo\nkunnon mies torjui päättävästi kaikki korvausyritykset ja veljeni\nonnistui vihdoin hyvin suurin vaivoin taivuttamaan hänet ottamaan\nminulta muistoksi erään hopeapikarin, joka veljelläni sattui olemaan\nmukana laivassa.\n\nPalattuamme jälleen Petreliin kertoi veljeni, että sekä isäni että\ntätini olivat vielä hengissä ja terveinä. Isäni oli kuulemma jo\nlopettanut merimiesammattinsa ja asettunut asumaan Bristoliin sekä\nmäärännyt veljeni, joka oli jo suorittanut kapteenin tutkintonsa,\nprikin päälliköksi.\n\nKuulin, että Pentlea oli kaatunut erään orjalaivan valloituksessa ja\nhänen ystävänsä Camachon osaksi oli tullut sama kohtalo.\n\nNähdessään minun katkovan nuo kuunarin mastoon naulatut oksat olivat he\nymmärtäneet olla varuillaan ja niin oli Petrelin onnistunut torjua\nkuunarin ja Okopan miesten tekemä hyökkäys. Kuunari oli tuossa\nottelussa joutunut karille ja luultavasti kokonaan tuhoutunut. Koska he\neivät olleet tunteneet minua, eivät he olleet voineet aavistaakaan\nminun olevan läheisyydessä. He olivat todellakin olleet siinä luulossa,\nettä minä veneemme kaaduttua Whydahin tyrskyissä olin joko hukkunut\ntahi joutunut haikalojen saaliiksi.\n\nIsäni oli ilmoittanut hallitukselle Petreliä vastaan tapahtuneesta\nhyökkäyksestä, mutta koska hän juuri silloin oli sairastunut ankaraan\nkuumeeseen, oli hän matkustanut kotiin poikkeamatta enää virralle.\nMuutamien kuukausien kuluttua oli hän kumminkin jälleen matkustanut\nOgowaihin eräässä englantilaisessa sotalaivassa. Rangaistuaan Okopaa\ntämän ansion mukaan olivat he kuulleet Hararulta, että oleskelin\nKareman luona. He olivat silloin heti lähettäneet miehiä noutamaan\nminua rannikolle mutta ne olivat palanneet ja sanoneet minun kuolleen.\n\nVille sanoi olevansa vapaa purjehtimaan minne hyvänsä, ja jos minulla\noli halua, niin lähtisi hän mielellään kanssani Ogowaihin, jonne me\nsitten matkustimmekin. Tultuamme joelle tuli eräs kanootti meitä\nvastaan. Siinä oli vanha ystäväni Tom, joka oli päässyt isänsä kuoltua\npäälliköksi ja hallitsi nyt sekä omaa että Okopalta valloittamiansa\nkyliä.\n\nKun asukkaat kuulivat minun vielä olevan hengissä, tulivat he hyvin\niloisiksi, eivätkä kaikille ystävilleni antamani lahjat tehneet heitä\nsurullisemmiksi.\n\nOlisin hyvin mielelläni lähtenyt vierailemaan Kareman luo, mutta hän\noli kuulemma jo kuollut. Kylää hallitsi nyt hänen poikansa, jolle\nlähetin lahjaksi pyssyjä, kankaita, helmiä ja ruutia, kiitokseksi hänen\nisänsä minulle osoittamasta ystävällisyydestä.\n\nTomilla oli varastossa paljon norsunluuta, kumia ja muita tavaroita, ja\nennen lähtöämme Ogawaista olivat ruumamme täydet ja me voimme purjehtia\nsuoraan Englantiin, jonne saavuimmekin melko nopeasti. Isäni tervehti\nminua kuin kuolleista noussutta.\n\nAina siitä alkaen olen ollut merillä ja olen nyt Petrelin kapteeni.\nIsäni varat riittivät nimittäin erään suuren parkin, Ocean Queenin,\nostoon, ja sen päälliköksi määrättiin tietysti veljeni Ville. Aikani\nkuluksi olen nyt, ollessamme ankkurissa täällä Whydahissa, kirjoittanut\nnämä muistelmani Afrikasta.\n\nEllen noilla matkoillani muuta oppinutkaan, niin opin ainakin säälimään\norjain kovaa kohtaloa. Toivon, että tuo sisämaasta peräisin oleva\norjakauppa pian kokonaan lakkaa ja että Livingstonen ja hänen työnsä\njatkajain ponnistukset avaavat pian Afrikan äärettömät alueet\nkristinuskolle ja sivistykselle.\n\n\n\n"]