[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOqgCCIVV50FHODA98hr-GNvghWlDJgxFMgI7cWhYRIk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},247,"Vaarallista väkeä","Elster, Kristian",1841,1881,"247-elster-kristian-vaarallista-vakea","247__Elster_Kristian__Vaarallista_väkeä",null,"romaani",[],[],"fi",1891,53761,330129,false,18568,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Vaarallista väkeä\" by Kristian Elster is a novel written in the late 19th century. The story is set in a coastal town in Norway and revolves around the lives of its residents, particularly focusing on the character Knut Holt, who seems destined to challenge the status quo and societal norms of his time. Through the interactions of various characters, the book likely explores themes of social class, ambition, and the struggle between traditional values and modern ideas.  The opening of the novel introduces readers to a steamship approaching the Norwegian harbor, setting the stage for a vibrant town characterized by its bustling port activities and various buildings that reflect its rich maritime culture. We meet several key figures, including the merchant Vikin, the wealthy Klaus Hamre, and the contentious Arne Holt, who eagerly awaits the return of his son Knut. As Knut arrives home after years away, the atmosphere is ripe with anticipation and underlying tensions, especially regarding his views that may clash with the expectations of his father's world. The scene is poised for exploration of personal and societal conflicts that arise from this reunion, hinting at Knut's transformative impact on the community and his family's dynamics. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Relander, O. (Oskar)",350,"Norjalaiseen rannikkokaupunkiin sijoittuva romaani kuvaa pienen yhteisön elämää, jota hallitsee kalakauppa ja meri. Teos käsittelee aikakauden uusia, perinteitä haastavia aatteita ja niiden aiheuttamia ristiriitoja porvarillisessa ympäristössä.","Kristian Elsterin 'Vaarallista väkeä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n247. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VAARALLISTA VÄKEÄ\n\nKirjoitti\n\nKristian Elster\n\n\nNorjan kielestä [\"Farlige folk\", 1881] suomensi O. Relander\n\n\nOtava, Helsinki, 1891.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSuuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti.\nKankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria,\ntuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema\nmuuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja\nsiellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti\novat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien\nasumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia\nvalkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta.\nKallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy\nlaivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi.\nÄärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä\novat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin,\nylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat\nsijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän\nmerelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen\nsuojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.\n\nPienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren\nkulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu,\nsisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä\npurjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset\nkulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet\npyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että\nniihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden\nvälillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä,\nmitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki\nne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella\nriippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan.\nMerestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka\nnäyttävät niin mukavilta ja varakkailta, -- merestä ovat nousseet nämä\nleveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla\nkirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti,\n-- merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja\nsavuavat höyryt, -- merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja\nopinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki\nmuutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa\nkiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain\nkalaveneitä.\n\nMe jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka\nmutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat\nparin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden\neteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla,\njoihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka\npeittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat\ntalot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan\nyli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä\nkuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä\noksillaan varjostavat katua.\n\nSiellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei\nkoskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi\nkaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita\nripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita\nkattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia\nhuonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä\nkäyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja\nkaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä\ninhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita\nmerimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.\n\nTyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa\npalvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat\nvälitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.\n\nOli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma\noli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden\nsilmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin\ntyötä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita\nlehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja\nkaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä\ntullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän\naitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty\nrantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.\n\nPuutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän\nsurumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat\nlaihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry\nlähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen\nhän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja\ntunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna\nlevisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään\nuteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.\n\nKäytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi\nlaivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli\nlyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka\njäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen\nniskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti\nreisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja\nja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen\nnäköisiksi.\n\nLäheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä\nVikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket\nsileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju,\nkaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta\ntullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja,\npankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain \"talo\".\n\nSitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut\npitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen.\nMusta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli\nmoneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka\nolivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua\nneekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet\nlikaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin\njalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja\nkukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan\nvähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen\nvähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja\npaikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.\n\nBjörnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin\noppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui\nkiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta\ntulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja\nharvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia\narvonasteita.\n\nNiinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä\ntoimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo\nkaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta\nkurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse\nollut niin paljon \"ankkoja\" ja niin monta, useinkin hieman\nkaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan\nkuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin\nkuolemaa. Hän, kuten sanottiin, \"pisti nokkansa jokaiseen pataan\" koko\nkylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän\nsanoi \"yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta\". Rehtori pelkäsi häntä\nyhtä hyvin kuin \"tukkukauppias\": Hamre. Edellinen pelkäsi niitä\nsalaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville\nystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei\nhäntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin\nhänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja\nvastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.\n\nViimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää\nhänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja\nkorvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen\nkoroistaan eläjä Kurt Stubb.\n\n\"Te odotatte kai sisarenpoikaa?\" Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä\noli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle\npenkille, joka oli portailla.\n\n\"Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?\" yliopettaja kysyi poraten\nkeppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.\n\nVik katsoi kysyväisesti häneen.\n\n\"Knut Holtia.\"\n\n\"Vai niin --\"\n\n\"Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa\", sanoi entinen\nlaivankapteeni.\n\n\"Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin\", Björnholt jatkoi.\n\"Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin\nlehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia.\nMutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein\nluulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen\nnutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä,\nklubista, ateneumista -- niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos\nhyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan\nsivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä -- hän oli,\nniinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.\"\n\n\"Niin, hän oli koko huimapää\", kapteeni sanoi.\n\n\"Halpamainen mies\", puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.\n\n\"Röyhkeä\", Björnholt sanoi ratkaisevasti. \"Muistatko, Hamre, vielä sitä\nkertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista\nkotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin,\niskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin\ntyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja\nkauhistusta.\"\n\n\"Perhanan hyvä muisti teillä on\", Stubb huudahti oikein ihmetellen.\n\"Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?\"\n\n\"Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.\nHuomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä\n-- -- Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä\naina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen -- ha, ha, ha!\" --\n\nKurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän\nnaurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain\nkatkeraa.\n\nBjörnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja\nliikkeitä: \"minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin\nhän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita\nvallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me\nkaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme\nyhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut\nvetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen\nnääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat\nylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden.\nMutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta,\nsemmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä,\njota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää -- minä\nrakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva\nsilmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!\"\n\n\"Perhanan muisti --\", Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman\nihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.\n\nKornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin\nBjörnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot\nsanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut\nsepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista\npelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä\njotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän\nainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia\nsitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut\nHoltista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin,\nviimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka\nkoskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen\nmuotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana\nhänen katseensa eteen.\n\n\"Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen\nyllyttäjälyriikkaan?\" Björnholt kysyi.\n\n\"Tuolla tulee pastori Fonn\", Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä\nmielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.\n\nBjörnholt kääntyi. \"Ja hänen lähin alipäällikkönsä\", hän lisäsi. Hän\nlähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: \"Kuulkaas,\ntiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan\npastori --\"\n\nStubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:\n\"Hiljaa -- ettekö te muista -- Vikhän on --\"\n\nToinen vihelsi. \"Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.\"\n\nMolemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen\nmies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman\nraskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat\nkädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa\nkammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä\nkiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa,\nverettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää,\njotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän\nnäytti siltä kuin hän aina olisi \"urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia\",\nniinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.\n\nPapin \"lähin alipäällikkö\", kaikkien lähetysseurojen esimies,\nkirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli\nlihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja\nkasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran\nympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle\nruumiille vastakkaisia.\n\n\"Me puhuimme Knut Holtista\", Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.\n\"Muistattehan häntä Fonn?\"\n\n\"Muistan -- innokas kansan puhuja\", pappi sanoi sävyisästi, mutta\näänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen\nkunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.\n\n\"Muutoin --\", puuttui laivankapteeni puheeseen, \"oli Knut Holtissa\nhyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä\nlaivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi\nhän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli\npudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse\nuskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.\"\n\nLaiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla\nmaihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan.\nJuuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja\nenglantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se\noli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli\nomituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset\nhampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä\nmatkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin\nkenkiin -- ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli\ntusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui \"Djil\" ja karttoi kaikkia\nnorjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän\nhalveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut\noikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli\nenglantilaisia kaupungissa -- jokapäiväisissä oloissa hän vaan\nmörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota\nhän kunnioitti.\n\n\"Rynt, rynt\", hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille\nhattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa\nsujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja\ntehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.\n\nTukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä \"päivän johdosta\",\nniinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan\npitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.\n\nYlhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi\nhänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi\njännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät\nhe hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin,\nnosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu\nohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua\npäälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea\nnenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan\nvalkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti\nvaloa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta\njoka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.\n\nSe oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän\nodotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.\n\nÄkkiä riensi hän laiturin portaille -- hän oli nähnyt veneen lähtevän\nlaivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan\nviimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea\npoikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä\nkostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.\n\n\"Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa\", hän\nsanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä -- ijältään\nhiukan yli kolmenkymmenen -- astui veneestä, \"Minä en päässyt tulemaan\nlaivaan --.\"\n\nKnut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman\nvärinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen.\nParrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan\nhimmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän\nsikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän\nsoutelemassa.\n\nHe astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat\nKornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat\nhäntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin\nkäännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja\npysähtyi. \"Kuka se oli?\" hän kysyi.\n\n\"Kornelia Vik.\"\n\n\"Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut --\nhän on muuttunut.\"\n\nHolt ei vastannut.\n\nHe menivät edelleen. \"Sinä voit hyvin?\" isä kysyi hiukan hämillään.\n\n\"Ky-yllä.\"\n\nKuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut\ntaas ja katsoi ympärilleen. \"Kummallista, kuinka kaikki on entisellään\ntäällä kotona\", hän sanoi. \"Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan\nole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan\nankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita\nihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet\ntupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet\nseltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta,\nkuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota\nkulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja,\nöljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla -- kirjakaupassa -- myödään, Jumala\nparatkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa\nblankettia.\" Hän meni ikkunaan. \"Aivan oikein! -- Vilockin\nhunajarohtoja -- Israelin hajuvettä -- niin, niin! Ei pienintäkään\nmuutosta.\"\n\n\"Eihän toki\", vanha Holt nauroi. \"Meidän mielilauseemme on: 'Me\ntiedämme, mitä meillä on'.\"\n\nHoltin talo, \"linnaksi\" kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi\npuutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin\nhe olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: \"No\n-- vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?\"\n\n\"Vielä, vielä\", laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. \"Se on oivallisessa\nkunnossa. Niin todellakin -- ha, ha! -- sepä minun pitää kertoa\nsinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni --\najatteleppa -- sain -- itseni!\"\n\n\"No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.\"\n\n\"Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, -- minä kuljeskelin täällä puistossa lukien\nsanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei\nollut oikea, istuuduin -- ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt\nmuitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se\non tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos,\njollen minä auta -- ha, ha!\"\n\n\"Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö\nsinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla\neläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.\"\n\n\"Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä --\"\n\n\"Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai\nurkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.\"\n\n\"Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen\", Holt\nnauroi ja hieroi käsiään.\n\nHe astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon\nedustalle.\n\n\"Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?\" Knut kysyi pysähtyen ylimmälle\nportaalle.\n\n\"Hoitaa taloutta --?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hm -- se on Katriina\", änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.\n\n\"Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?\"\n\n\"Hm -- min. Erinomaisen sukkela\", Holt mutisi ja alkoi astua taloa\nkohti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHuone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta\nmuistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla,\npöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia\nsipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja\nnäyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä\nkuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla.\nKaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen\njoutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja\nalabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä\nromua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen.\nIlma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.\n\nKnut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi\nikkunan.\n\n\"Niin -- no nyt sinä taas olet kotona\", vanha Holt alkoi, hieroi\nkäsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi\nhellästi. \"Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia?\nTai --\"\n\nOvi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen\nviidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi\nkaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen\nkasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän\nnäytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja\nolennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta -- hän nähtävästi ei\ntiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein\nmeni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen\nnäyttää äidilliseltä: \"Tervetulleeksi kotiin, Knut!\"\n\nKnut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti\nhäneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi\nkiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean\nkäden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:\n\n\"Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä --\"\n\nLihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä\nenemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen.\nTämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti\nmielensä ja kääntyi Knutiin.\n\n\"Me -- puhuimme -- niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko\nsinulla --?\"\n\n\"Minä olen keittänyt kahvia\", vastasi Katriina, joka äkkiä oli\nkalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.\n\n\"Tahdotko sinä --?\"\n\nKnut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.\n\nKnut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli\nikkunan ääressä.\n\n\"Noo -- vai niin\", hän sanoi. \"Uskallanko minä kysyä, onko minulla\nsisaria?\"\n\nVanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.\n\n\"Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha\npalvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä\nvakuutan sinulle --\"\n\n\"Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä\nhyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua\nperheeseen -- tee se hänelle selväksi.\"\n\n\"Minä vakuutan sinulle todellakin\", alkoi Holt taas, mutta Knut\nkeskeytti hänet.\n\n\"Puhukaamme jostain muusta\", hän sanoi. \"Sanopas --\"\n\nKahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää\nnäyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen:\n\"Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja\nsitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista\nvasikoista.\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua.\n\"Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin\nsinä: kerro minulle matkoistasi.\" Hän sytytti piipun, otti tuolin ja\nistuutui lähelle poikaansa. \"Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin\nulkomailta? Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut\nDarwinia.\"\n\n\"Sinun isänsydämmesi, isä --\"\n\n\"Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän\nolen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.\"\n\nHän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos\nikkunasta ja oli hetkisen vaiti. \"Minulla ei ole mitään kerrottavaa\",\nhän sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.\n\n\"Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky,\nsinullako ei olisi --\"\n\n\"Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.\"\n\nHolt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla\nkynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.\n\n\"No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit\nasettua Lissaboniin --?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä luovuit siitä aikeesta?\"\n\n\"Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --\"\n\n\"Sinä muutit mieltä äkkiä?\"\n\nKnut katsoi tarkasti isään.\n\n\"Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?\"\n\nHolt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset\nkauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.\n\n\"Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?\" Knut kysyi\nedelleen.\n\n\"Niin -- kieltämättä --\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Mutta --?\"\n\n\"Hän kuoli.\"\n\nHolt katsoi sääliväisesti poikaansa. \"Poika parka, sinulla siis on\nsurua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --\"\n\n\"Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.\"\n\nHolt katsoi hämmästyneenä häneen.\n\n\"Kuka hän oli?\" hän kysyi hetkisen kuluttua.\n\n\"Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista.\nMinä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään\nvälttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia\nsitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään\ntietoja sen vaiheista.\"\n\nSyntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi\nmielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään\ntiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut\nhänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen\nvieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren\npohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.\n\nKolkutettiin. Holtin sanottua \"sisään\" tuli näkyviin nuorekkaat,\npunakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä\nnähdä voi.\n\nKnut hypähti ylös. \"Pietari! Hurraa! Hurraa!\" Hän riensi tulijan luo,\nveti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:\n\"Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat\nkasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin!\nTulee terveeksi kuin sinua katsoo!\"\n\nNuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi\nhäneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat\ntäpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa\nhuuliltaan.\n\n\"Noo! Istu\", Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. \"Isä\", hän kääntyi\nHoltiin, \"sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me\ntahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.\"\n\nVanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä,\njotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän\ntalon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös\nmuassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä\noli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, --\nniitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä,\nleveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia\nukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: \"Jumalan\nkiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.\" Eikö hän ollut\nsaanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin\ntuulen pois pyyhkimä! \"Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei\nole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!\"\n\nKohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin\nviiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut\nmatkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä\nentisinä aikoina. \"Muistatko sinä? Muistatko sinä?\" sanottiin\nlakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä\nhe yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen\nsydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut\nHolt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä\nhän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.\n\nVanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja\najatteli: \"Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.\"\n\nKuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi\nPietari puoleksi ujosti: \"Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme\nyksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.\"\n\n\"Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?\"\n\n\"No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet\nperustanut?\"\n\n\"Aah -- joutavia.\"\n\nPietari kävi tulipunaiseksi.\n\n\"Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole\", hän sanoi\nvaatimattomasti. \"Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut\nketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen,\nettä me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei\nBjörnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta,\nHolt?\"\n\nHolt nyökäytti.\n\n\"Sepä on kauhean sitkeätä\", huudahti Knut. \"Täällä kotonahan kaikki\nkestää ijankaikkisesti.\"\n\n\"Mutta -- mutta --\", änkytti Pietari, \"eikös se ollut oikein?\"\n\n\"Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin\nHamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän\nvoisi nyt olla ministeri.\"\n\n\"Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?\"\n\n\"Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän\nmaljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa\nkatsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä\nhavaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on\nministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä\ntäytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan\nministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.\"\n\n\"Sinä lasket leikkiä!\"\n\n\"Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te\ntahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä\nkansanjohtajaksi tai ministeriksi?\"\n\n\"Minäkö? Jumala varjelkoon!\"\n\n\"No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue\nklassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna\nliebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja\nkunniamerkeistä.\"\n\n\"Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --\"\n\n\"Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu\ntullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä\niltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa\nyhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten\nkasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan\nlopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!\"\n\nAikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. \"Hän on\nmuuttunut,\" vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti\nhänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä.\nHän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: \"Me\nolemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,\" -- ja nyt sai\nhän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin\nkipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti\nemme ole oikein seuranneet muassa.\n\nKnut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä\nolalle ja sanoi: \"Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä\nhetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän\nasianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan\nrauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene\nherennyt laulamasta!\"\n\n\"Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,\" ilmoitti Holt.\n\n\"Laula sitten!\"\n\n\"Mitä siitä olisi sinulle?\"\n\n\"Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien\ntaidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.\"\n\n\"Sinua!\" Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi\nkauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita\nvienoja, idyllimäisiä lauluja \"meidän lapsuutemme vihannoista\nlaaksoista\", \"paimenen soitosta\", \"keijukaisten tanssista ja koskien\nkohinasta,\" vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja\nsurumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa.\nMistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa\npappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta.\nNe olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä\nkaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa:\n\"Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka\nsaattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja\nhellästi.\" Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:\n\n    On ääni kaukaa helkkänyt,\n    Te puutteen lapset riviin nyt,\n    Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi\n    Ja sortovalta sirpaleiksi,\n    Punalippu jo uhaten liehuaa,\n    Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa\n    Ja huutaa työtä tai kuolemaa.\n\nOli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni\nhuoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia.\nKorkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla\nolevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten.\nMerellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa.\nÄärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.\n\nIkkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan\nkivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä\najoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan\nollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta\ntalvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli\nyhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia\nvallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet\nsotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten\netuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta,\näkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen\njuhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan.\nRohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti\nalkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin\nhän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille:\n\"Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään?\nLaittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan\nkasvojen eteen!\" silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa\nsilmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli\ntyhjä.\n\nSen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena\nhän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan.\nHänen korvissaan kuuluivat aina sanat: \"alas katuen ja rukouksessa\" ja\nhän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja\ntallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana\nhänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai\nkuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään\nkauppias Vikin kivenkovat kasvot.\n\nToinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon\nkohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin\npuettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan\nvanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.\n\nKorneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni\nhento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta,\nkokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen\nhuolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan\noli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan\nainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen\nvuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi\nhänet Vikin talon edustalla leikkimässä \"pataa\" heidän naapurinsa,\nsepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti.\n\"Kornelia!\" kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia\nriensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat\nlähimpään solaan.\n\nMieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka\nkerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista\nkertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään \"pataa.\"\n\nHän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä,\njotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMyrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja\nkirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit,\nmutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli\njuuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan\nkulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä\nnahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja\nantoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä\nrannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa,\nkirjoitti:\n\n\"Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli\njuonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte\nhankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.\" Kirjanpainaja\nkynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen.\nMutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi\nhänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa\nlevoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.\n\n\"Teidän nimenne on?\"\n\n\"Holt.\"\n\n\"Te olette kirjansitojan sälli tai --\"\n\n\"Minä olen mekaanikko.\"\n\n\"Me --?\" Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Ja seminaristi --\"\n\n\"Se --?\" kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi\nmekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.\n\n\"Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,\" lisäsi vieras ja näytti\nsuuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä\nkäsityöläistä.\n\nHän luki taas kirjeen ja sylki.\n\n\"Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,\" hän sanoa\ntokasi.\n\n\"Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla\navullisena sanomalehden toimituksessa,\" toinen sanoi.\n\nSanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata\nsanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta\nkirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli\naina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen\nvuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän\nlienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata\napua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli\ntaipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen\nrannikkokaupungin asukas.\n\n\"Isä oli juonittelija ja juoppo\", oli lyhyt elämäkerta virkamiehen\nkirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut\nseurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä,\nkelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli\ntehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän\nvaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut\nvalistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin\nkirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan\nmielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut,\nvanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää\nvaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois\nkaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi\nkatkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka\neivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli\nviimein köyhänä ja unhoitettuna.\n\nHänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa\nnäytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin\nkonepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta\nkuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa\nnojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja\nkaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti\nkatkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä,\nmutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni \"hm\", josta\nsaattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa\noli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui\nesimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen\näkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin\njoukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa,\nnäytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja\nhävyttömältä. Hänen kykynsä -- Jumala paratkoon! mutta luonne -- hm.\nJoka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.\n\nIsän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai\nhän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli\nkuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut.\nEnsinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden\nmiesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan\nkristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon\nkiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon\nkristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja\nkirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja\nkirjansitomatehtaassa.\n\nHän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun\najan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa\nhänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen\nvastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla,\njotka muista lehdistä olivat otettavat \"Maakunnanlehteen\". Holt teki\ntyötä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi\nrahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja\nsanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän\nalkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään.\nRahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota\nkirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli\nsiihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli\nrahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja.\nToimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla,\nettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin.\nRauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen\ntuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen\nsaakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta\nalueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän\nkirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä \"syvästä\nhorrostilasta\", johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin\npientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi\npitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet,\ntoinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä\nkaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi\nkauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin\nvarakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti\nkunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin\nvinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka\noli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja\nkunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään\nrangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa\narvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa\ntaloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on\nkaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin\nsanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan\nlehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki\nsynnintunnustuksen ja sai anteeksi.\n\nHolt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen\ntalonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä\npitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin\nhyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän\nhuvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua\nherättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli\nnyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen\nsuutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin\nHolt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja\nmuutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi\nnopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua\nja hänestä tuli varakas mies.\n\nAsuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin\nkihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena\nsikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin\ntytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi\naikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän\ntutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan\netevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein\nsisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän\noli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti\nompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin\nhuomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli\ntaas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut \"meidän näppäristä\npikkuneitosistamme\", jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin\nkierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut\nposkiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän,\nettä tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni\nnaulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö\nnäytti kuin kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen\nsuuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet\nhäneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän\nkäsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt\njokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän,\nkuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli\nmiettinyt hänen sanojaan. -- \"Kuinka ihmeellistä!\" sanoivat nämä\nsilmät. \"Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.\"\n\nSiitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui\nvastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan\nkertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut.\nMutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti\nkoko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän \"ihanteensa\" naurettaviksi. --\n\"Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista\najattelevaa miestä,\" hän alituisesti toisti.\n\nSamaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin,\nteki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa.\nOmituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut,\nalkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti\nkoruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen\nniin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui\nomituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä\nauttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt,\nkuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä\nhän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja\nmuutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin\nperheessä.\n\nKihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän\nsai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen\njälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt\noli siihen syypää.\n\nJaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera\nvihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa\nonnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja\nsen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut\nmitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet,\njo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin\nJaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen\nentinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja\nkysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla,\nmutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: \"sinä\ntunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt.\nMinä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä\nsurmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut\nijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.\"\n\nKeväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut\nmaailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.\n\nVielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti\ntakaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut.\nSiitä aikain alkoi Holtin \"suuri\" aika. Hän uskalsi taas jotain ennen\nkuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten\nkanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat \"vanhojen talojen\" omaisuutta.\nKalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret\nherrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat\ntietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän\nsaaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista\nsaarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän\nlähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään\nsuurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien\nperästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa -- Hamren\noli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti\nguanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan --\nsanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla\nja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen\nuhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan\nräjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin\nkunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.\n\nEnempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja\nkuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli\nniin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla\nkunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun\nkaupungin \"paremman ihmisen\" kanssa, oli hän melkein nöyrä\nkäytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä\ntarjoamalla palvelustaan. \"Hän kosii meitä,\" sanottiin toisilleen, ja\nsitä pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa\nolivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten\nlopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten\nhuoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi\nvireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät\nnekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin\ntuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin\nhäntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne\nolivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan,\nja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia\nkauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.\n\nHolt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan\nnäissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan\nhänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli\nlähtenyt \"huonommista ihmisistä\" -- hänen isänsä oli talonpojan poika\n-- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli\nystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei\nmyöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata -- siinä\nsuhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän\nsaattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän\nliikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä\nhenkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi,\nettä he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa\nolevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon,\nkristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia\npuheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia,\njotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin\nhuolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli\nhyvin harvinaista \"vanhoissa taloissa\".\n\nHolt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon,\njota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin\npetollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja\nkellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi\nkosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään,\nniin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen\nsyvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten\ntukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä\nmies vielä saattoi käydä \"vaaralliseksi\", ja sen vuoksi hänen\nseurassaan tuntui tukalalta.\n\nJa vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan\ntaisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän\nkanssaan yhteydessä.\n\nSiihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien\nmieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain\nkatkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu\ntoimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä\nhänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien\npuheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön\nensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja\neroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli\nyhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle\njoutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi\nyhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei\nvoitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle\nvastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen\nluulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin\nkouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat\nnimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen\nkanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui\nsiihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka\nterävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut\nja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.\n\nEi kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän\nryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin\nparempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa\ntehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua\nvarten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi.\nHänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.\n\nVihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä.\nHamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului\nyhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat\nkäsityöläiset ja -- hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin\nluulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta\ntyömiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut\nantaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon\nja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt\nsaikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja\nodotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi\nvaltiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään --\nhän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.\n\nSillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun\naikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt\nkauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen\nvirkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja\noleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.\n\nNäiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka,\nniinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja\nkuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja\nhallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten \"koko herruutta Jumalan\narmosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja\nvieläkin harjoitetaan\".\n\nPienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi\nsyntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan -- vanhoihin ihmisiin ja\nvanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin\nja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin\njuovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea\nnuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken\nperityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta.\nUudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti \"yleishistoriallisia\nesitelmiä\", joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja\nkirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen\nvaloon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän\nsanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka\naika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä\nvuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä:\nHän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä\nnaisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa,\nmiehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että\nheillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa\nonnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui \"vapauden miehestä\ntulevaisuuden kuva silmissään.\"\n\nSaattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset\nasukkaat, jotka -- sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha\nHolt oli aikaan saanut -- olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja\nmyöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat\nJumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja\ntähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän\nrohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta\nvastaan.\n\nValmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi\nastui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja\nlähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen\nsanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen.\nAsian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti\nKnutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet\npeljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet.\n\"Väärinajattelevat\" yhtä hyvin kuin \"oikeinajattelevat\" eivät liioin\nvälittäneet \"vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä\". Vanha Holt\nkäsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja\nettä hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli \"asettunut\". Hän sanoi\nsen vuoksi pojalleen: \"Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin,\nkuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen\nhalunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.\" Kuin samoihin\naikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan\nyhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle\ntaistelukentälle.\n\nIsä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje\nBerlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän\nsiitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä\nollenkaan. Viimein ilmoitti \"Schwabe & Poika\" Lissabonista, että Knutia\nodotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen\nKnutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.\n\nKotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi\nuusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli\nollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran\nesitelmän \"kuolleesta kristillisyydestä\", ja siitä tapauksesta sai\nalkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta\nsitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin\ntaloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa,\nei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan\nantanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei\ntämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä\n-- niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen\n\"välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta\", niinkuin sanottiin,\nkäytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin\nerinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään.\nMutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen\nseisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja\nalentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa.\nHolt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.\n\nMutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas\nalettiin puhua räjähdyksestä.\n\nUusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin\nratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä\nuudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt\ntunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa\nvastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta.\nSilloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli\noikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja\nja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut\nkunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen\nvaltaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa\nmielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan\npienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli\nensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän\nkäveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen\nsaattoi merkitä. Hän oli \"asettunut\", sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta\nvanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun,\nlähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nOli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen\nkaupungin \"sisällistä historiaa\" kuluneina vuosina.\n\n\"Siinä sinulla on tapahtumien luuranko\", hän päätti, \"sinun täytyy\nruveta puolueen johtajaksi, Knut.\"\n\n\"Sinunko äänilläsi, isä?\"\n\n\"Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!\"\n\n\"Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?\"\n\nHolt pureskeli piipunluuta.\n\n\"Minulla ei ole tietoja tarpeeksi --\"\n\n\"Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?\"\n\n\"Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla\npäällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse -- nyt -- uusia\nvoimia vastaan -- ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet\nvarustettu --.\"\n\n\"Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää\ninnostuttavaa sanan voimaa.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti\neteensä.\n\n\"Se on paha se\", hän sanoi, \"hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut\n-- minä olin luottanut --\"\n\nKnut nousi seisomaan.\n\n\"Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.\nMutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.\"\n\nPietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään\nsaattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli\nKnutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.\n\n\"Olkoon menneeksi\", Knut vastasi ja sytytti sikarin. \"Mutta älä vie\nminua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää\nmuistaa, että minä tulen merimatkalta.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\" Pietari kysyi. \"Minä arvelin, että me menisimme\nAage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.\"\n\n\"Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.\"\n\nHe menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui\npuoliääneen itsekseen: \"Niin -- mitäpä siihen voi? Supistaa --eroittaa\n-- -- ja sitten sallia heidän voittaa!\"\n\nHän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.\n\n\"Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon\nuskaltaa vieläkin kerran!\"\n\nPietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin,\nlatinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen,\npunaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.\n\nHe astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas\ntammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti\ntulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat\nkotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui\nedestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa\nsyvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty\nsarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli\nhyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi\nkauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat\nsilmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen\nlähinnä vetivät huomiota puoleensa.\n\nPysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä\nnyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, \"voimakasta\" entisen\najan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle\nja sanoi: \"Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä\nvanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on\nvain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.\"\n\nSitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti\nkädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä\nPietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.\n\"Vain on se Knut Holt\", hän sanoi.\n\nHitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa\nja kaksi haarikkaa kädessä.\n\nHän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi\nkulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä\nmuut puhuivat.\n\nYksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla\ntavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra,\nkasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on\nsarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja\nkaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta,\nnukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran\ntavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten\nepävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain\najaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?\n\nToimittaja Höjsen -- sillä hän se oli -- oli kerran ollut sellaisessa\nalhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin\nviettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön\nvakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli\nollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle\nihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän\njoutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset\nmielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli\nasianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin\nhän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista\noikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden\nkatsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti\ndemokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta\nelämää vakuutuksensa mukaisesti.\n\nHän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän\nalkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli\nkerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja\nsanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen\npuheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka\neivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui \"henkisestä\ntyranniudesta\" kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia\nasioita -- -- tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli\nmuuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. \"Sillä nähkääs\n-- ja niin sitä alettiin. -- Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut,\nmutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se\npääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan\niloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli\nitsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot\ntarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin\npyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin\nkeksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat\nitseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia\nkilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein\nmonessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi\nihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia\nvaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut,\nmutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko\njoukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat\ninnokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia\nluottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli\nherättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista\nkutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut,\nsanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat\nkerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse\nseurustelulahjat olivat pieniä. -- Sitten tuli Telnäs. Hän oli\nleskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä,\njoita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan\nelämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan\nyhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia,\njotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä\nhartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta,\nsen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin\npääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka\neivät päässeet mukaan -- voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli\nkristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat\nitselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa,\nheidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin -- kuitenkin\nhänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti,\nvoidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin\nasian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli\nkaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu\nsamassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki\nmuualle ensi tilassa.\n\n\"Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän\nyhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän\non valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia -- siellä kuljeksii\nhän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta\nhänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille --\"\n\nHänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat.\nHän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen\nkätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen\nijankaikkisuuden ajatuksia.\n\nKnut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin\nviattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat,\neikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi\nluola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja\nsen ajatuksista -- --\n\nKaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut\nsamaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä\njumalaista valoa? Oliko se mahdollista?\n\nAage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.\nEtkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.\n\nSyntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui \"lujasta vakuutuksesta\",\nAage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli\npisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.\n\nLopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.\nAage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi\nPietariin, oudosti Knutiin. --\n\nKnut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja\nhänen kasvonsa hehkuivat.\n\n\"Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?\" hän kysyi.\n\n\"Minä en todellakaan tiedä -- ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa\noli niin helppo käydä.\"\n\n\"Hyi, Knut, se ei ole oikein.\"\n\n\"Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo\nsinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten\nolleiksi ja menneiksi.\"\n\n\"Mutta etkö sinä enää usko --\"\n\n\"Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.\"\n\n\"Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?\" --\n\n\"En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita\nijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon!\nRihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa],\nystävä kulta, eikä mitään muuta.\"\n\nPietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli\njärvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän\najatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän\nlämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi\nhenkensä panna alttiiksi.\n\nKuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: \"Muistatko sinä\nsitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin\nkaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me\nmyöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko,\nmitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran\nvielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.\"\n\n\"Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin\nsuloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli\nollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin\nantanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.\"\n\n\"Puheparsien? -- Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin,\nettä oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.\"\n\n\"Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut --\"\n\n\"Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos\nminä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta\nsitäkään -- Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain.\nEtkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin\nosasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.\"\n\nMutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.\n\nPieni höyrylaiva käännälti satamaan. \"Kas! Tuossa on vuonolaiva!\"\nPietari huudahti. \"Mennään laiturille.\"\n\n\"Odotatko sinä ketä?\"\n\n\"En -- se on -- minä en odota ketään -- erityisesti, -- mutta\nsaattaisihan siellä olla joku, -- sitä paitse -- ylimalkaan -- minä\nolen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.\"\n\n\"Sepä on omituinen huvitus.\"\n\n\"Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.\"\n\nHe menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut.\nPietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti\ntuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi\nystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja\nlihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja\njonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea\nvaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin\ntänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies\nseisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan\nkeskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä\nhyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja\nvuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä\nPietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli\nlaiturille. \"Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta --\nkauppias Brandt -- muistathan -- se, jonka luona minä olin ennen, kuin\nminä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka\npaljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen -- --\" (hiukan epäröiden:)\n\"mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.\" (Kuiskaten:)\n\"Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!\"\n\nHän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman\ntyytyväinen.\n\n\"Hm,\" Knut vastasi, \"eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän\npettyisi luulossaan.\"\n\n\"Ei, ei, tule nyt vaan --\"\n\n\"Oli menneeksi sitten.\"\n\nHe tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain,\njosta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa\nsen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän\nkauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.\n\nMaakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille\nravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta.\nHänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän\nkertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle,\ntoisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän\noli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista.\nOlisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis,\nkävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi\nsaada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen\neläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja\nlopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä,\njoka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä\npaikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja\nniin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti\nkävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä\nnäköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri\nkesinä -- oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt -- ja\npäättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.\n\n\"Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18-- tallin takana jonkun ajan\nperästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,\" sanoi maakauppias\nja vilkutti toista silmää.\n\nPietari epäili.\n\n\"Minä luotan pieneen puiston portilla,\" hän sanoi varmasti kuin mikäkin\ntuntija.\n\n\"Hannanko?\" puuttui rouva puheisiin.\n\n\"Se raukka,\" maakauppias sanoi halveksivasti.\n\nSitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen\nystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli\nvuokrannut pienen talon.\n\n\"Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,\" rouva sanoi.\n\n\"Niin,\" Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.\n\nKuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti\nmyöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan\nrouvaa hänen ostoksilleen.\n\nKuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: \"Muistakaa nyt, että\ntulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.\"\n\n\"Niin todella!\" Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti\npieneen, pulleaan vaimoon.\n\nKuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:\n\n\"Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin\nhaluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.\"\n\nOli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään\nhuoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt\nvihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä\nhuonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli\n\"Börsenhalle\" ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua\nhuomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. \"Vieraat\" -- se on\npäivällisvieraat -- lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys,\njolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.\n\n\"Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?\" Knut\nkysyi. Sekään ei käynyt päinsä. \"Vierailla\" oli tähän aikaan päivästä\netuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi\nhämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita\nportailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian\njäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä.\nBjörnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan.\nHän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan\nhyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja\nvetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.\n\n\"No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen\nsytyttää?\"\n\n\"En mihinkään.\"\n\n\"Todellako? Olisiko teistä tullut --?\"\n\n\"Rauhan mies -- niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni\nvatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.\"\n\n\"Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te\ntodellakaan ole enää tulensytyttäjä?\"\n\n\"Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen\nilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.\"\n\nBjörnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. \"Mutta sittenhän te\nolettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies.\nPysykää vastakin parannuksen tiellä. -- Tahdotteko ottaa osaa yhteen\npartiiaan?\"\n\n\"Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista\nsanomalehteä.\"\n\nBjörnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. \"No, helkkarissa, teidän\npitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on\noivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa\nsätkäyksen -- mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.\"\n\nSitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille\nherroille: \"Aletaan!\"\n\nPietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein\npoikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut\njälleen olivat kadulla, sanoi hän:\n\n\"Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota -- tuota --. Minä\ntuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki\nhäntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.\"\n\n\"Vain on sinun ystäväsi --?\"\n\n\"Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden\nvasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli\nsuoraan sanoen'.\"\n\n\"Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi,\nherra Aagen.\"\n\nHe kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: \"Kuulehan, minä\nluulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.\"\n\n\"Sinä tahdot --?\"\n\n\"Pyytää häneltä anteeksi.\"\n\nPietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä,\nkiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli\nrikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.\n\nSamaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona,\noli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa.\nSiellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet\npaitse \"puheenjohtaja\" matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen,\ntukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman\nkehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja\nhänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä\noli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti\nmilloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean\nlaivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan,\nollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin\nmerimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt\ntuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti\nkiireestä kantapäähän. \"Hän harjoittelihe piispaksi,\" olivat hänen\ntoverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.\n\nSekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui\nmahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja\nkoetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä;\nhänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat\nväsymättömiä.\n\nIstuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.\n\n\"Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,\"\nFonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä\nkapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. \"Täällä todellakin tarvitaan\n-- hm -- lahkolaisuus -- hm --.\"\n\n\"Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,\" Strand puuttui\npuheisiin. \"Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli.\nMinä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä\nnyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan --\"\n\n\"Hm,\" Fonn tuumi. \"Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On\ntoisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon --\"\n\n\"Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli\nniitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen\ntutustumaan työalaan --\"\n\n\"Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta --\"\n\n\"Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen --\"\n\n\"Suo anteeksi,\" Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin.\n\"Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?\"\n\n\"On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä\nopettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen\nkelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta\nelämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te\nkaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä\nkaupungissa.\"\n\nFonn hykersi käsiään ja sanoi: \"Ei.\"\n\n\"Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole\nmatkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te\nkiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.\"\n\n\"Ja te vastasitte?\"\n\n\"Etten minä lankeemukseen kehoita.\"\n\nFonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.\n\n\"Hän on kuitenkin päässyt matkaan,\" Vik huomautti.\n\nFonn kumisti korviaan.\n\n\"Hän meni laivanisäntä Holtin luo.\"\n\n\"Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,\" selitti Fonn virkaveljelleen.\n-- -- \"Niin kauvan kuin minä muistan,\" hän jatkoi Vikiin kääntyneenä,\n\"Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme.\nMinä neuvoin häntä teidän luoksenne.\"\n\n\"Niin, hän kävi täällä.\"\n\n\"Uskallanko minä kysyä --?\"\n\n\"Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko\nijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.\"\n\n\"Aivan oikein,\" Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.\n\n\"Hän on paatunut,\" Vik sanoi.\n\n\"Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin\nkovasti, että --\"\n\n\"Hän on autettu.\"\n\nFonn säpsähti.\n\n\"Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.\"\n\nFonn kääntyi virkaveljeensä.\n\n\"Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat\nkutsumusta.\"\n\n\"Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi\", puuttui Strand puheisiin\nja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä,\nmitä hän oli toimittanut entisellä \"työalallaan\". Viimein puhui hän\nlaveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli\nollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin\nylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.\n\nKornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan.\nHän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai\nnähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla.\nPapit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti -- kaikki he\ntoistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan\nhengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja\nlähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai\nhänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se\nsitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja\nnälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä\nkanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus --\nvoi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se\noli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.\n\nTalvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa\ntapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia\nkauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat\nvanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia -- siinä kaikki. Joskus\nsattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia\nilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän\nolisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän\nunohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.\n\nKeväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma,\nsininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet\nvalkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla\nlevottomuudella -- nyt, tuntui hänestä, _täytyy_ jotain tapahtua; jos\nei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia\nääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin\nlukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta,\nettä saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen,\nvallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka\nhänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla,\nmutta ei siitä ollut mitään apua.\n\nKuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut\npuiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli\nkoko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.\n\nStrand, joka oli kasvientutkija -- hän oli muuten vaikka mitä --\nlausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja\ntuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita.\n\"Madagaskarissa\", hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin\nesitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän\ntuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa,\nkiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja\ntallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä\nportaita ylös.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!\" hän tervehti ja nosti keppinsä hatun\nreunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: \"Jo valjaissa? Minä kuulin, te\nolitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta\nmustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.\"\n\nStrand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, \"hengellisestä\nleikkipuheesta.\" Hän lupasi tehdä työtä \"punaisen rodun\"\nkäännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain \"yksilöä\",\njoka tarvitsisi erityistä \"hoitoa\".\n\n\"Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori\nHoltia.\"\n\nFonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia\nlähestyi portaita.\n\n\"Jo Gil kertoi,\" Björnholt jatkoi, \"että se nuori mies höyrylaivalla\noli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te\ntiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut\nhäntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän\nluultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa\nkuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan\nhirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki\nraudat siis tuleen, herra Strand!\"\n\n\"Luottakaa meihin,\" Strand sanoi. \"Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.\"\n\n\"Hm\" -- Fonn arveli --, \"minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.\"\n\n\"Mutta, rakas virkaveli,\" toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat\nhengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion\nsuhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä -- hänen\npiti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja\nkokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen\nsisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti\nStrandin esitystä \"pyhästä valtiokirkosta\" ja \"pyhästä virasta\".\n\nKornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko\nmeni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia,\nharjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen\nja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat.\nPilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat,\nsulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä\ntulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin,\nmutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan\ntulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin\ntulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut\npilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka\nlevisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni.\nPilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.\n\nKornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen\nmieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän\nasuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä\nliekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa\nkai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia,\njonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli\nsiitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli\nmyöskin viettänyt hurjaa elämää -- --.\n\n\"Miten rumaa täällä on,\" sanottiin hänen takanaan.\n\nHän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa,\nkuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi\nhänen takanaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,\" hän sanoi hymyillen.\n\nKornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.\n\nVähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut.\nRumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan\nkerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään\nhuomauttamaan häntä siitä.\n\n\"Niin, minä kyllä tiedän sen -- mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla\ntotta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean\nkarua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa.\nOletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä\nkivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä\nylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa\nmyöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja\ntervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä --!\"\n\nKornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli\nsenvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä\nsitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden\nhiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan\nkotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se,\nminkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein.\nYhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko\nsuurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, -- hän ajatteli kapinoita,\nmurhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä\nvastaamalla: \"Parempi -- ei suinkaan.\" Sitten hän kuitenkin sanoi:\n\"Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei\nsiellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle\nrohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.\"\n\nKornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut\ntervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja\nrauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.\n\nVieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.\n\n\"Sinä menit?\" Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. \"Sinä kadotit paljon.\nSe oli hyvin opettavainen keskustelu.\"\n\n\"Se on varmaa, se\", täti yhtyi. \"Herra Jumala, miten se Strand\nylösrakentaa!\"\n\nKornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä\nhänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin\nvaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan\nvalveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin\nkanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan\nkauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei\nollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja\nhäjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen\ntarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli\nuudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden\nkauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli\nhuomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne\nnyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että\nhänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän\npilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni,\nja paljon, paljon muuta -- --\n\nHän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän\nvirui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi\npitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin\ninnokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia -- hän tunsi\ntarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKnut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain\npuuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt,\nsaanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä\nvihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja\ntuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään\nhuolinut entisistä ystävistään -- paitse Pietarista --, ja kaikkeen,\nmitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus:\n\"En minä huoli.\"\n\nHolt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen:\n\"Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta;\nminä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.\" Mutta\nsiinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras --.\n\nHolt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi\nmuodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä\nsaanut selville.\n\nKuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran\ntähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä\nvieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen\nsalaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi\nkokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten\nviikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän\noli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän\nvalvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti\nsitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman\nkärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan\nyleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä\njotain käsittämätöntä ja ikävää.\n\nKuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt\nsaattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen\nkanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva\nolento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se\nvaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla,\nleikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja\nsukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen\noli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi,\nniinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän\nosti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja\nkäytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä\nvalveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa\noli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain\nkeskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä\nitse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle,\njoka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja\nloppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti\ntoistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa\njaloillaan, ja Holt huusi: \"Mutta etkö sinä ymmärrä!\" Ja sitten hän\nselitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin\nvaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.\n\nHän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden\nja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko\nopetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin\nloogillista -- lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä\nmetoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta\nsiinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet\nyksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut\nhyväksyä, että b--a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla\nmitä tahansa muuta.\n\nHolt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin.\nSuureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen\nmetoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia.\nEi kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että\nb--a oli ba -- heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.\n\n\"Kummallisen itsepäinen lapsi,\" murahteli Holt kotiin mennessään.\n\"Perinnöllisiä taipumuksia!\"\n\nHän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui\nyleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten\nyhtymisestä.\n\nSen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli\nkuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen\nkanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta\nkasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä\ntorunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen\ntuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli\nollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska,\nsilloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja\nhän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta.\nTämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut\nodottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli\nhäntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen\noikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin\nhän ne paljasti isän pilkalle.\n\n\"Äidin hiljainen luonne,\" Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän\nvoisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta\nei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen\nvähitellen.\n\nHoltista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä\nsivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen\noli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki\nlevottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa.\nJoka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti\nyhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli\nherännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada\nhänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta\npäälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin\nlatinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa\nei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla,\nmitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan,\netenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä.\nSitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he\npuhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat\ntoisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä\nnytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. -- -- --\n\nKesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää.\nKerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin\nkaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan\ntalon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies\npaljain päin ja huusi: \"se kuolee, se kuolee -- lapsi kuolee, Jumala\nminua auttakoon!\"\n\nHän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.\n\n\"Mikä on hätänä?\" Knut kysyi.\n\nToinen tarttui häntä käteen. \"Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt.\nHerran nimessä juoskaa -- lapsi tuolla, nähkääs -- se on toden totta\naivan musta -- -- minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa --\nkuin se huusi -- ja -- kuulkaa, herra kulta, hakekaa -- -- ei, tehän\nolette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään -- minä haen\nnais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on\nylhäällä ullakossa.\"\n\nJa sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies\nkaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.\n\nKnut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen\nolivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien\nmonivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi,\njonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.\n\nPienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta\nkohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon,\noli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen\nreunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä\nkuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden\nvanhaa lasta.\n\nHän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven\nsuuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone.\nPienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin\nedessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä.\nSänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat\nvaluneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli\nalushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät;\ntukka oli hajallaan harteilla.\n\nÄkkiä hän hypähti ylös huutaen: \"Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala,\nnyt se kuolee!\"\n\nKnut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi\nsiinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä\nnähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja\nliikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet\naukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten\nalaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin,\nsuu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten\nsiniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä,\npuoleksi ähkyvä ääni.\n\nKnut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä\nraittiissa ilmanvedossa.\n\n\"Kylmää vettä ja riepu!\"\n\nÄiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että\nvesi läikkyi lattialle.\n\n\"Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.\"\n\nMuutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin\näidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti\nrievun veteen.\n\nVähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät\nhuulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot\nolivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.\n\n\"No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,\" Knut sanoi. \"Pankaa se\nkätkyeseen!\"\n\nÄiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään;\nkyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä,\nettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti\nsitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä -- aivan kuin se\nolisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti\nitseään huudahtamalla: \"Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman\nraukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!\" tai: \"Voi, Herra Jumala, varmaankin\nse kuolee.\" Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua\nsille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli\naivan unohtanut, että oli joku läsnä.\n\nVasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet.\nHän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi\najatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi\nheränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi\nsitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli\nhypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut\nuskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista.\nEpätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa\nja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin\noli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.\n\nPortailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa.\nTehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen,\njoka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti\nKnut pois Stubbin kanssa.\n\n\"Kuka hän on?\" Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.\n\n\"Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja\ntuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin\nihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis,\njonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli\nsyypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille.\nMutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja\nmatkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin\nmatkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.\n\n\"No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin\nkerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta,\nnähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty\nulkopuoli -- te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään\nhalkeamaa, -- ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen\npoikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava\nsporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut\nkiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut\ntuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin\nsisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta --\nnoo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään\nkokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä\ntarkoita, että siinä mitään pahaa olisi -- päinvastoin. Mutta kuulkaas\nvielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja\nettä Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.\nHän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei\nenää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo -- Gil teki\npitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!\"\n\n\"Sehän on halpaa!\"\n\n\"Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota\nmaailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän\nkorkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte\nviekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana --\nsitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton\nmonimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä --\nhänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.\"\n\n\"Mistä Maria nyt elää?\"\n\n\"Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä.\nHän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät\nihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on\njulistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei\nhän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt\nkaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen\nompeluksineen.\"\n\n\"Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik --\"\n\n\"Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä,\nmitä nämä -- nämä --\" hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- \"niin,\nymmärrättehän te?\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\nStubb kohotti olkapäitään. \"Nämä jumaliset, nähkääs -- niin, Jumala\nvarjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat\ntässä kaupungissa -- niin!\"\n\n\"Minä olen siitä kuullut.\"\n\n\"Ja Kornelia -- niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä\nelänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin -- minä olen pari\nkertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki\nprofeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman\nvoimat saa häntä horjumaan.\"\n\nHe erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa\nvalvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka,\nniinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut\nturviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin,\nilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.\n\nIllalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että\nKatriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä;\npienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.\n\nKornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan\nisälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen\nmolempien toisten naisten kanssa.\n\nKnut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää,\nmelkein tyhjää katua.\n\n\"Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?\" Kornelia kysyi.\n\n\"Minä pelkään niin käyvän.\"\n\n\"Siitä tulee kova vitsaus äidille\", Kornelia sanoi tavalla, jossa\nkuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille\ntytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän\npuutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli\nvähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän\nmaailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän\ntiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen\nhämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja\nsuuttuneena puhkesi sanomaan: \"Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on,\njonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman\nnaisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja\nollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta\nolkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa\npalvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä,\nkiduttaa hänen viatonta lastaan?\"\n\nKornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.\nSieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:\n\n\"Mutta mehän opetamme --\"\n\n\"Minä tiedän sen\", keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi\nsuuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme\ntästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa,\nettä hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin\ntietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä\nmaailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.\n\nKornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän\nvapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei\nollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa\ntämän miehen vaarallisuuden.\n\nNiin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei\nkumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu,\nennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.\n\nHe pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin\näänettöminä.\n\nKornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui\npöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen\nluona. \"Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä\",\nKornelia vastasi.\n\nVik kohotti kulmakarvojaan hiukan.\n\n\"Aiotko sinä --?\"\n\n\"Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.\"\n\nVik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän\nsanoi: \"Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.\"\n\nKornelia ei vastannut.\n\nVik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni\nkäytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli\nsisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja\nsadetakki yllä.\n\n\"Saanko minä avaimen?\" hän kysyi.\n\n\"Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?\"\n\n\"Niin.\"\n\nSanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia.\nMutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki\nhillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla\nkatseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja\nlähti huoneesta.\n\nKuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä\nuusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä.\nHän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata.\nHiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat\nhäntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne\nlausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin\nkirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei\nisän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla\njotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä\nuudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.\n\nMolemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa,\njoka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät,\nmiten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi.\nMutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen\npuhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten\nniin, että Korneliakin kuuli.\n\nMaria Hansen puhui.\n\n\"-- -- Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se\noli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta -- -- ja mehän\naioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä\nluulin tulevani hulluksi -- -- -- Gil sanoo myös, että muissa maissa ei\nole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä -- kuin he ovat pantu kirjoihin\nvirastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.\"\n\n\"Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?\"\n\n\"Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.\"\n\n\"Saattaako se olla mahdollista?\"\n\n\"Tottahan hän sen tiennee.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain\nsalaisuutta:\n\n\"Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.\"\n\n\"Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?\"\n\n\"Gil on minulle senkin sanonut.\"\n\n\"Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!\"\n\n\"Minä kysyin papilta.\"\n\n\"No? Mitä hän sanoi?\"\n\nHän vaan sanoi: \"Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.\"\n\nKatriina pani kädet ristiin: \"Näethän!\"\n\n\"Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.\"\n\nKatriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: \"Mutta onhan\nsitten vielä muita oppikirjoja.\"\n\n\"Sitä minä en tiedä. Mutta _siinä_ siitä ei seiso. Ja miksi on se\nsynti, ettei ole vihitty?\"\n\nKatriina pudisti päätä ja huokaili.\n\nMaria katseli pienoista kätkyessä. \"Oi, jos saisin pitää hänet,\" hän\nsanoi. \"Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen\nollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä\nkahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia\ntuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu\ntuossa tyytyväisenä ja kylläisenä -- niin, sinä ehkä et usko minua,\nmutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja\njos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on\nkotona -- minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin\nhän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun\ntahtomalla -- -- ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.\"\n\nKatriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli,\nmutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.\n\nMaria hypähti ylös -- lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään\naikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan\njotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat\nhuolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se\npäättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.\n\n\"Mutta sinä itse, Katriina -- etkö sinä koskaan ole joutunut\nkiusaukseen?\"\n\n\"En, Maria, minä en tahtonut -- minä en uskaltanut sieluni autuuden\ntähden.\"\n\nToisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen\nKatriina jatkoi:\n\n\"Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun\ntodistajani, minä olen vapaa.\"\n\n\"Mutta ettekö te ole kihloissa?\"\n\n\"Olemme.\"\n\n\"Miksi te ette mene naimisiin?\"\n\n\"On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.\"\n\nKornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa\nitseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut\npuhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista.\nKuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö _hän_, miltä\ntuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä?\nOliko _hän_ rakastanut, tiesikö _hän_, miltä tuntui ero siitä, jota\nrakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon\nsyvemmälle!\n\nKnut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset\nmakasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa.\nHän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin,\nmikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta\nluopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei\nkertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän\nsanoi: \"On toivoa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin.\nUnohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli\nvanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden\nvelassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen\nmelkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän\nheittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat\npunoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.\n\n\"On toivoa\", Knut toisti, \"mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko\nlapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen,\nniinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.\"\n\nKnut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti\nmolemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä\nluulossa, että oli jokin paha edessä. \"Ei, ei!\" Kornelia sanoi, \"mutta\ntohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.\"\n\nHilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen\nääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui\nsille helliä sanoja.\n\nKornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös,\nsyleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä\nhetkenä tullut hyviä ystäviä.\n\nÄidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli\nympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja\nsiinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti.\nHän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä.\nKuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin\nkaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön\nhiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista\nonnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli\nikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen,\nsilitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja\nkertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten\nsyntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi\nvoinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: \"On toivoa! On\ntoivoa!\" -- -- --\n\nMaria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia\ntaaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon\nmerkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin\nKnut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb\njuosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta\nkadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: \"Hurraa! Se on\nhymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa\nteidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin\naivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!\"\n\nKnut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli\ntoista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman\nuutisen, että \"lapsi on hymyillyt\".\n\nSiten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt.\nNiin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään\nkorkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil,\npiti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin\npäättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä,\njossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja\nkokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin\npitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi\nlyhyesti ja jyrkästi:\n\n\"Se on hymyillyt.\"\n\nGilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.\n\n\"Minä sanon, se on hymyillyt.\"\n\nMörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: \"Kuka?\"\n\n\"Kuka?\" tiuskasi pieni, lihava mies. \"Sitä _sinä_ kysyt? Minä kuitenkin\n-- perhana soikoon -- luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä,\nmitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.\"\n\nKonsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui\nlerpalleen.\n\n\"Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja\njota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina\nvaalineet ja valvoneet,\" Kurt jatkoi, -- \"se lapsi se on, joka tänään\non hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään\nja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on\nperhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis\nkoko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut\n'djentelmanina' olemiseksi?\"\n\nKonsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon\ntuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen\nkieltään, käänsi seuraavasti: \"Hiton juttu -- eihän se ole minun syyni\n-- vanhus tiedäthän -- -- sitä paitse kirkollisia syitä --\"\n\nTässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.\n\n\"Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen\ntuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole\nmikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi\nvoinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni\nyhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa\nFonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon\npalvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi\nsanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista\nsyistä.\"\n\n\"Mutta eno -- enhän minä saata --\" väitti konsuli vastaan.\n\n\"Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä\nkuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan\nlaivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita,\nantanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt\nnenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta,\nkonsuli, siinä se pulma on.\"\n\nKonsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: \"Hiton\nmonimutkainen asia! -- -- Minulla on vielä paljon tytön varalta --\ntuhmia perhejuonia! -- -- Minä ajattelin aikoinani -- matkustaa\nulkomaille -- vapaammat olot -- -- perhanan ummehtunutta täällä --\nrettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa --\"\n\nKurt vihelsi. \"Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.\"\n\nHän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa\nlyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin\nselittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.\n\nSe oli Knut.\n\n\"Siinä hän on!\" Stubb huudahti. \"Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt\nehkä olisit pojatta.\"\n\nMuutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla\nhänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.\n\n\"Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen --,\" hän\nlopetti.\n\nKnut puuttui puheeseen:\n\n\"Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne\nsiksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.\"\n\nKurt löi näppiä. \"Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa\nasioissa kuin minäkin. Lapsen äiti -- niinhän?\"\n\nKnut nyökäytti päätään.\n\nKonsuli kävi taas levottomaksi. \"Kurt, mitä sinä tarkoitat? -- Käydään\nperemmälle --\"\n\nHän aukasi oven sisempään huoneeseen.\n\n\"Aivan oikein,\" Kurt sanoi. \"Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun\ntuumaani.\"\n\nKonsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka\noli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät,\njotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja\nkalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.\n\nHän painoi kelloa ja konsulin \"oma palvelija\" tuli sisään. Kohta sen\njälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa,\njoka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä\npyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa\näidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan\npaksulla kielellä.\n\nSeuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli\nerinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin\ngrogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän\nkertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.\n\n\"Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo.\nKuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla\nposliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka\nvastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en\nantanut itselleni aikaa arvelemiseen -- jos maailmassa tahtoo saada\njotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani\nsennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa\ntilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan\nlaivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi\n'oikein' -- 'aivan niin' -- 'niinkuin minä olisin sen sanonut'\nj.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen\nvelvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este,\nnimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin\nhuolestuttavan ankaraksi suupielistään -- mutta ei kuitenkaan enemmän\nkuin aivan papillisesti --, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi\nminun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän\npaisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä,\nja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on\nasianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi,\nminä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli\nhänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä,\nkylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään\ntuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi\nsamalla.\n\n\"Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on\nniin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan,\nvastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani\nvakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan\ntodellisesti siveelliset syyt --'\n\n\"Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin\nkyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi\nsiveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla\ntavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka\nitseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut\nniin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.\n\n\"Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä,\nnäettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.\n\n\"Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt --\n\n\"Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut\noikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia -- niin arvokasta\npappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään\nFonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan,\neikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei\nFonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta\nsuhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa,\nja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon\nsuhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli\npersonallisesti jotain konsulia vastaan -- Jumala paratkoon! Niin\narvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä\nliitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein\nkaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin\ntuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi\nvastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin\ntaas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi\nelää kirkon siunauksetta -- ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen\n-- me elämme vaarallisena aikana -- saattaisihan herätä ajatus, että\nvoi tulla toimeen ilmankin sitä -- (tässä kohdassa minä käytin hänen\nomia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen\nsopivasti mieleen) -- ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu\nkaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää\nhuolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi\nniitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä\neläissäni olen suorittanut.\n\n\"Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin\nselvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan.\nEnsiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti\nkatosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä\njonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita\nhautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus,\nja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia\nvaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.\n\n\"Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski\nkoko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.\n\n\"Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja\nvakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin\npuolelleen.\n\n\"Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle,\nettä hänellä on kirkollinen asema.\n\n\"Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,\" lopetti\npikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMaata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua\naukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja\nauringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.\n\nVihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas\nsininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi\naurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä,\nrannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla.\nTuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne\ntaas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla\noli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut\nlaskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua\nkohti.\n\nAurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin\nkoskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat\npikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla\nikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan\nmiljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät.\nTuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.\n\nPietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa\neteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.\n\nOli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli\nkaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka\nolivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka\npalasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista\nkansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa,\nraudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja\nkäsissä pitkät sauvat.\n\nTyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi\nmolemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit,\ntoisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.\n\nPietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu,\njokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta,\nsai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun\nihastusta.\n\nKnut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä\nkauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän\njättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin\nseinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. _Hän_\nkäsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin\nporoporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja\noli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.\n\nKnut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista\nmaitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän\noli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä,\nautioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä\njossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen\nja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli\nyksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen\nmielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä\nkodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea\nvaaleata ja hiljaista.\n\nLaiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia\npysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta\ntuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin\ntuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä\nja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja\nliikutuksesta.\n\nMatkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset\nolivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka\neräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä\nkukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua\njumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.\n\nKnut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä\nsen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään\naikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa\nmuodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä\nmiellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.\n\nKnut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili\nmielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin,\njotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä\ntapauksissa.\n\nHe olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten\npuheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja\nhuonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti\ntunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia\ntaruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla\nkohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat\nluut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.\n\nKnut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä\n\"Lähetyskuvia\". Hän katsoi Korneliaan.\n\n\"Jaksatteko te todellakin lukea tätä?\"\n\nKaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni\nsamassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:\n\n\"Jaksanko?\"\n\n\"Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.\"\n\nHän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.\n\n\"Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?\" hän kysyi.\n\nKnut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento,\nnuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito -- siinä oli semmoinen\nvastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.\n\nKornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi\npuhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman\nkeskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista.\nOutoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa\nkeskusteltiin, tai käännetyitä tai \"paatuneita\", jotka hehkuvalla\nuskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit\nuhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.\n\n\"Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?\"\n\n\"Nehän ovat vääriä jumalia.\"\n\n\"Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?\"\n\nHän katsoi kysyväisesti Knutiin: \"Teillä -- teillähän -- ei ole mitään\nuskontoa?\" hän tavotteli.\n\n\"Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat\nkaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki\nveljiä.\" -- --\n\nTällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.\n\nMatkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista,\nenglantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät\nalkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista\n\"ensimmäisen luokan\", jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti,\nlopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.\n\nPietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat _hänen_\nkotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että\nne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.\n\nKornelia pani kätensä ristiin.\n\n\"Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?\" Knut kysyi.\n\n\"Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?\" hän vastasi\nharmistuneena.\n\nKnut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa,\njotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia,\nja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän\nvälinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia\nlyheitä vuosituhansia.\n\nKornelia katseli epäillen Knutia -- hän ei toistaiseksi uskonut mitään.\n\n\"Tuossa on jotain kaunista\", Knut sanoi ja osoitti innostunutta\nystäväänsä. \"Se on kunnon mies -- eikös ole?\"\n\n\"Oo -- on -- on niin\", hän sanoi varovaisesti.\n\n\"Te epäilette?\"\n\n\"En -- minä en tiedä -- minä vaan ajattelin -- Björnholt sanoo, että\nhänellä on vaarallisia periaatteita\", hän tavotteli.\n\nKnut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt\nsuuttuvan.\n\n\"Politiikka näyttää huvittavan teitä?\" Knut alkoi jälleen.\n\nKornelia pudisti päätään.\n\n\"Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon --\"\n\n\"Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä\nitseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä,\nnuoresta Holtista.\"\n\nKornelia hymyili. \"Olen -- kerran.\"\n\n\"Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt\nmieleiseksi.\"\n\n\"Niin, miten te olette siksi tulleet?\" hän kysyi.\n\n\"Mieleiseksikö? Niin -- kuin minä en enää ole etuluuloinen.\"\n\n\"Etuluuloinen?\"\n\n\"Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani.\nKullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja\nsangen kummallinen.\"\n\n\"Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.\"\n\n\"Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille\nselittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä --\"\n\n\"Te ette tahdo?\"\n\n\"Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.\"\n\nTällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.\n\n\"Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!\"\n\n\"Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään\", Knut sanoi ja nousi\nseisomaan.\n\nKäsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki\nkalliokielekkeen ohi, ja nähtiin -- ensin niinkuin kaikkialla laituri\nlipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat\nkadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi\nmaalattuja taloja.\n\n\"Noo?\" Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.\n\n\"Myönnetään\", tämä vastasi; \"tämä on suloinen paikka.\"\n\nLaiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa\nnahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli\npysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.\n\n\"Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!\" Pietari huusi ja heilutti hattuaan.\nNiin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa\nolkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen\ntyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen\nantoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi\nyhä uudestaan: \"Tervetulleeksi\" ja \"Kuinka hauskaa, että te tulitte!\"\nHän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti\nKnutia.\n\nJalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan.\nToisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.\n\nPietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi\nkaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita.\nHän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa\nrenkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin\npitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.\n\nViimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai\nenglanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa\nperästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä\naskelilla.\n\nLaakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja\nsiinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.\n\nHeinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja\nkärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia\nja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan\nlepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein\nmahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle,\nainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson\nja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska,\nidyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät\njalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.\n\nPietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa\nkeskusteluun. \"Mikä häntä vaivannee?\" Knut ajatteli. \"Onhan hän\ntoivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen\nkuin odotettu?\"\n\nBrandtin talo oli joen varrella -- tavara-aitat ja puoti vähän\nasuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin\nliehuivat liput.\n\nAsuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala\njärvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen\nrykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen\nnojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä\noli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan\nhänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli\npurjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.\n\nPöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa,\ntanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka\noli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian\npäällä.\n\nPerheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä,\nvalkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan\nuteliaasti vieraita.\n\nJuotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat\nmolemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten\nmilloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he\npysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.\n\nMaakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten\nkoskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa\noleviin kömpelöihin möhkäleihin -- sikari muistutti häntä\nravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen\nmielentilaansa.\n\n\"Pietari\", sanoi maakauppias äkkiä, \"minä luulen, että sinä voitat!\nHannan puusta tulee sittenkin paras.\"\n\nPietari hypähti ylös.\n\n\"Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! -- Mutta emmekö me lähde ulos?\"\n\n\"Lähdetään -- jos passaa --?\" Hän katsoi Knutiin.\n\n\"Erittäin mielellään.\"\n\nMentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta.\nSitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja\nalas ja tarkasteli joka paikkaa.\n\nHän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän\nKnutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän\npalveli Brandtia.\n\nLaitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja\nhaasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea\nvuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut\nnähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.\n\nKnut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman\nhyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin\nhän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan\nkäyttämään.\n\nPikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla.\nHe nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat\ntoimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään.\nPietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli\nrukojen ja leikkiä hippasilla.\n\nSisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille.\nIllalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä\nlauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä\nraittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin\nhuokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena\nkesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.\n\nPietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan\npianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän\nuskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten -- teki mieli\nsanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen\nkasvoihinsa.\n\n\"Aha,\" Knut ajatteli, \"tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa\nvuonohöyryyn.\"\n\nKuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli\nKnut Pietaria hartioista. \"Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.\"\n\nPietari sekä kalpeni että punastui.\n\n\"Knut, et suinkaan sinä luule --- et suinkaan sinä tarkoita, että --,\"\nhän änkytti.\n\n\"Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö\nsinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla\non sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?\"\n\n\"Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan,\nsanallakaan, silmäykselläkään -- -- taikka että minä uskaltaisin toivon\n-- että --\"\n\nKnut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.\n\n\"Sinä et _saa_ laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.\"\n\n\"Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata\nitseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.\"\n\nPietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan\nlaulua -- kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin\npesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä,\nhieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: \"Katsopas,\nkatsopas!\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\n\"Huh, tätä kuumuutta!\" maakauppias Brandt sanoi, seistessään\npaitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka\nhyvältä uinti tuntuisi.\n\n\"Maa oikein haisee palaneelta,\" yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan\nedestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.\n\nNuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä\ntalon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian\nkuumaksi.\n\n\"Emmeköhän heitä tätä,\" Hanna ehdotteli.\n\n\"Tuskinpa sitä kestää,\" sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti,\nleppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi\nHannaa.\n\nMolemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin;\nKnut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.\n\nEi hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että\nhän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista\nrikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä\najattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin\ntällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt\nvuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli\nhän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä\niltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa\ntavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet.\nMerkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren\nlähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat\ntäyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia\nruskeissa olkihatuissa, -- maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin\nsamanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli\nsillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori\nPederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut\npaennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille\njuhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo\n5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän\nsiellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen\nhämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.\n\nKaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen\narvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi,\nmutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen\ntakana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän\neli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen\nmaakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka\nseurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen\ntyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea\nuhkarohkeata, niinkuin \"ensimmäisen luokan\" huipuille kiipeämistä,\nmyrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he\nolivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle\nhiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin\nsukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä\nmainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat -- oli entinen perin\nhyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja\ntämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli -- niin omituiselta\nkuin se tuntuikin hänestä -- kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito,\njoka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli\nhyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja\nkuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin\njuuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat\nihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa,\nettä maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa\nkuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian\nkanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä \"unelmaansa\". Hän oli\n\"kaivanut ylös ruumiita\" keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä\npäällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin.\nHäneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.\n\nSe oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari\noli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt\ntuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja\noli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän\nja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa\ntyöväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän\ntavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään\nerääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja\nkuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen\nalaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien\nnäiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta\nelämästä. \"Tässä ei ole toivoa\", oli hän lopettanut.\n\n\"Tässä elämänsä\", oli Kornelia hiljaa lisännyt.\n\nHän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko\nköyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut\nhänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa\nsanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta\npuuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt\nKornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti\nuskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta\nja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin\nnälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen,\nkeskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo,\npullo.\n\nKornelia oli sitten kysynyt: \"Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille\nnäille sairaille, köyhille ja surullisille?\" ja hän oli vastannut:\n\"Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se\nsuuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset\ntekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan,\ntoiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys\nhuulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka\nuupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.\"\n\nJa kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa\nunelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän\nuskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta\nmaailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan\nsaatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja\ntietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä\nniillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan\nantaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset -- -- voi, heidänhän\nvaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä,\nmuuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! -- -- Ja mitä hän\noli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain,\njota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan\nproletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien\nkaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen,\nsäälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä\nhekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten\nnälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli\ntietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta\ntoivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli\nauttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat\nseisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän\nepätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä\nhyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat\najatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat\nrunoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on\nlähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit\novat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt\nhedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu\nmasennettujen asian puolesta taistellessa? -- -- Voi, kaikki, mitä hän\noli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä\nsadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit\nsanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään,\njota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. -- -- --\n\nNiin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia?\nHän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta\npäästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet\nkumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.\n\nSe harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä\nnämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua\nmatkustamalla pois. -- --\n\nKello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat\nvuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut\nkirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut,\njoka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.\n\nOli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin\npilviin.\n\nHöyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita\nkaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja\nhevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla,\nkärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.\n\nHamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja\naltaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki\nkukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein\nvaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi,\nettä turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti\nesiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja\ntoisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein\npeloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen\nlorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan\nhyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat\npihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia\njalkamiehiä -- konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia\nvaatimattomia olentoja -- seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen\nkenkiään ja housujaan.\n\nVieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä\nsilkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia\nkaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia\nnähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten\nkanssa.\n\nHamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin\nperhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre\noli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan\nhyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen,\noli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi,\nniin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä\nainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa\npaidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota\nei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai\nkoskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein\nhienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön\nvastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia\npappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin,\nsemmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli\ncomme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia\nhienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli\n\"täydellisesti kuivunut\". Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen\npilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut\nnäitä ihmisiä, jotka tiesivät \"ottavansa kaikki tarpeensa suoraan\nulkomailta\". Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia,\noli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut\nsopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja\nesitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän\nolisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen\nmerikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.\n\nVieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin,\njoka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki.\nNäki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat\nkoskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa;\nlasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja\nkapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.\n\nEi koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta\npäivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan\nikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä,\nkuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai\netteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia\nseikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka\nsaattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja\nihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja\njotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan\nitsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa\npysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta\ntai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee\ntapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.\n\nYksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän\nseisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin\nnopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän\nvaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima\nja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu\nhalujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.\n\nHän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden\nvieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin\nolla --? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa\nmadeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa,\nsitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään -- --\n\"Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa\nkehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain\nsuoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!\" hän sanoi itsekseen.\nMutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä\nmadeira -- hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!\n\nEmäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: \"Varustakaa itsenne\nnaisilla, hyvät herrat.\" Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin\nrouvalle ja alkoi pitkän jonon.\n\nSijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja\nvieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja\nkuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.\n\nPalvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli\nsisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.\n\nHummerilientä ja jääpunssia. -- Björnholt oli levollinen. Hän ei\npitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa\nmaljan. -- Kalaa -- piirakkaa -- Bordeaux -- Chateau d'Yquem --\nFalernes. -- Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni\nlasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei\nollenkaan tulisia viiniä. -- Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia --\nyliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua\nsivutseen. -- Kanaa. -- Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta\nruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla\nmaistamatta. -- Reininviiniä. -- Yksi ainoa pikkunen lasillinen. --\nPaistettuja liharuokia -- muutamat hyvin viekottelevia, mutta\nvaarallisia. Hän ei niitä koskenut.\n\nKeskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti,\njuotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan\npunoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän\nihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin\nosaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia\nniin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten\nrunous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on\nsuvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee\nnäkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton\nperheenisä. Nainen -- voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on\nsuurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut,\nmihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? -- Vik esitti isännän\nmaljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän\nsuhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. -- onnea ja siunausta! -- Hamre\npuhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja,\njoihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita,\njoita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä\nhelmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja\npuhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!\n\nBjörnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet\nkoskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei\ntuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen,\ntuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen\nsäästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki\nhäiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein\nmielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.\n\nHänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin\nlasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli\naikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti\nhorjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin\nvaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin\nmuisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten\nsampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että\nhän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä -- ei kukaan\noikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä.\n-- Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira -- hän tunsi ne\npirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä\nsykki! -- Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä\nehtinyt hänen luokseen. -- -- Jos onnellinen sattuma antaisi hänen\nmennä ohitse! -- -- Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin\nhän asetti lasin paikalleen -- voi sitä keltaista väriä ja sitä\nverratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien!\nHän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi\nvalloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli\nlaiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle\nja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän\näkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän\nhänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi.\nOhimoissa tuntui sietämätön paino -- --. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen\nhuuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia,\nhän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. --\nVähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi\nkertaa -- ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän\nkirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja,\njotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman\nkevytmielinen! -- --\n\nIloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja\npidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat\njuoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa.\nKukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.\n\nVihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista\nalkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan\nsammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta\nisäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli\nnautittu. -- --\n\nJoukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat\nverandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella\nruohokentällä.\n\nKnut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin\nsuunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein\nviattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.\n\n\"Holt,\" hän kuiskasi laimeasti, \"onko teillä luuvaloa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä.\nMinä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta;\nmutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa\nverivihollistani. -- Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä\nmaailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän\nnäytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan\nhyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä\nruuansulatuskykyä!\"\n\nKadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli\nnähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.\n\nFonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti\npaperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät\nsiirallaan ja tyytyväisenä -- hän näytti siltä, kuin olisi hänellä\nollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki\nmieli panna kiertelemään.\n\nFonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua \"uudenaikaisista aatteista\". Häntä\nkauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin --\nniitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme,\nmeidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme.\nNäiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin -- sillä ei\nenää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina\naikoina.\n\nLausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä\npienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa\nmerta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa,\n\"oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla\". Knut oli\nodottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava.\nMutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä\nperustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se\noli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli\naina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin\nkehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa\nse.\n\nSe oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja\nkristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään\nsiitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei\nvirkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän\ntiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän\nmuutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli\ntutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli\nsen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen\nperusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" Björnholt mörähteli heikosti; \"se on kaikki yhteiskuntaa\nhävitä -- tä --.\"\n\nMyös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana\nsuoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti\njonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio\nvalmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella\noikeauskoisuuden roviolla.\n\nTuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani\njalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa.\nAlkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen\nmetsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä,\nrauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet\nhuvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.\n\n\"Istukaa, tohtori\", hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän:\n\"Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa -- Fonnin, minä\ntarkoitan. Minä tunnen hänet -- me olemme saman vuoden ylioppilaita.\nHänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän\nrakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia\npuheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein\nlämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena',\nniinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä\nmiehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan\nsilminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa'\nFonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat -- se\non rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on\nerinomaisen käytännöllinen mies.\n\n\"Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No -- häntä vaivaa tämä\nkilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön\narvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on\nihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä\nkristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa\non ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand\non itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä.\nVildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te\nkuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto.\nSen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin\naistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin\nmeidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä\nnähkääs -- niin, se on minun viimeinen keksintöni -- hän pyrkii\npolitikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä\nhänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan _minä_. Se on\njuonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä\ntunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto\nvieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn\nyhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja\nmuistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti\nmyllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli\nkuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto\nesiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella,\nettä hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä\non verentilkkaakaan, -- minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan\npäästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa.\nMutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä,\nJumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer\nBjörnholt!\"\n\nYliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi\nkahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa\nsammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen\npäänsä painui hiukan kallelleen -- kohta hän kuorsasi hiljaan. --\n\nKnut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista\nherroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä\nniistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut\nmuutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta.\nStrand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana\nasianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon\nmuuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi\nkäydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut\nStubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti\nhuomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että\nhänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet\ntäydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin\nkaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.\n\nKnut katseli Korneliaa -- hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä.\nHän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni\nhänen tykönsä.\n\n\"Stubb teki siinä kauniisti\", hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle\nlaivurin puuhasta. \"Siitä minun pitää kiittää häntä.\" Hän riensi ylös\nverandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: \"Minä kiitän teitäkin;\nStubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo,\nvehkeessä.\"\n\nHe istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari\nolivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana\noli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko\nhänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen\nraittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät\nhuudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain\nvaikeudesta selvesi -- kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen\nterve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: \"Minä tiedän,\nettä on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö\nja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen,\nruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua\nrakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se\nsanomattoman ihanalta ja suloiselta.\"\n\n\"Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään\", Knut sanoi.\n\n\"Niin Hanna? On.\"\n\n\"Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja\nPietari\", Knut jatkoi. \"He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole\nsiinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan\nole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä\nkanssa.\"\n\n\"Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?\"\n\n\"Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?\"\n\n\"Emme, mutta mehän opetamme, että --\"\n\n\"Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?\"\n\n\"Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.\"\n\nKornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli.\nHänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat\nlausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: \"Minä\nluulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä\niltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.\"\n\n\"Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on\noikein?\" --\n\n\"On niin --\", hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.\n\nKnut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.\n\n\"Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan\nhalveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa\nteidät siihen?\"\n\nKornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili\nkiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan\nsilmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:\n\n\"Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa?\nNiinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat\nkaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja\nhymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te\nolette sanoneet -- monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet --,\nettä me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä\nkasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette,\nettä tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla\ntaistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!\"\n\nKnut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti\nlöytänyt sanoja.\n\n\"Kuulenko minä oikein\", hän viimein sanoi. \"Tehän suorastaan yllytätte\nminua kapinaan?\"\n\n\"Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa\n-- kumartaa ja hymyillä.\"\n\n\"Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on\nparasta, ja nöyrästi alistua sen alle?\"\n\n\"Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.\"\n\n\"En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle\ntodellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain\nolen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte\nuskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin\njoutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken\ntämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria\nyhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan,\ntäytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä\nsaapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona\nmustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa\nseikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut?\nSaattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille\nverrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista\nkauvan sitten kuolleista kysymyksistä? -- Mitä hyötyä siitä lähtisi,\njos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön:\nmeidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet\nkuolevat hidasta kuolemaa.\"\n\n\"Tätä kaikkea minä en ymmärrä\", hän vastasi yhä kiihtyen. \"Mutta sen\nminä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi,\nen istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne\nsaatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän\ntyöni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi\nhuutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni\nliikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja\nmiljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan\nsaakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden\nainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi.\nMinä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se,\njoka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei _tahdo_ auttaa.\"\n\nHänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta\nhehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli\nkatketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen\nsanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut.\nHän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta\ntätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan.\n\nHän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret\nolivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli\nhuomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen,\ntarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää\nmyöten.\n\nAlkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat\nauki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia,\nlimonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta\nkuului kovaäänistä puhetta -- yli kaikkien muitten kuului Björnholtin\nääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia\nherroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan\npaikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut,\nkuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli\nvain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan\nvetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut\nkuvitella sitä itselleen. -- Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa\nhänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja\nlämpimänä. -- --\n\nPoltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki\nihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina\nnäkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon\nkulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja\nkatosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä\nja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa\nhuoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä,\npunaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli\npäättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin\neteen.\n\nBrandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat\npienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja\nolivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä\nylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet\nylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat\nhöllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten.\n\nEi kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin\nkopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.\n\nKuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo\nsarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon\nnousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa\nja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.\n\nNähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli,\nkuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja\nPietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:\n\n\"Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä\nlohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi\nluullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä.\nMinä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette\ntehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni.\nKiitoksia. -- --\"\n\nKornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat\nsiihen, ja sanottiin hyvää yötä.\n\nKuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen\nikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen\nsilmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella\nsisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen\nyhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän\nkäsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.\n\nÄkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. \"No, no!\" tämä sanoi. \"Minä\ntoivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.\"\n\nPietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia\nedestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia\nharteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan\ntyynesti: \"Se on aivan käsittämätöntä.\"\n\nHän meni taas ikkunaan. \"Minä en saata maata\", hän sanoi; \"minä luulen,\nettä minä lähden ulos kävelemään -- tai kuule: lähdetään purjehtimaan!\"\n\n\"Lähdetään!\" Knut huudahti ja otti hattunsa.\n\nHe menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän\naskelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran\ntuoksua.\n\nHe soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden\npieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin\najatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä,\nkohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin,\nikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan\ntunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.\n\nVuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat\nkulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri\nharmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän\nkeltainen ikkuna.\n\nEtelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi,\nnousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi,\nperämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään\nliikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja\nhiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä\nkuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan\nkojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä\ntavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.\n\nKnut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli\npuoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja\noli jo kohta kaukana.\n\n\"Käännytään takaisin, Pietari\", hän sanoi.\n\nPietari käänsi. Knut värisi.\n\n\"On aamukylmä\", Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.\n\nSe ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu\nlaivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai\njokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt,\nputoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.\n\nEpätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän\njonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien\nseurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä\nsuurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli\nestanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli\nkoettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa,\nkullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan\nrantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin\nystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan\nhänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi\ntahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa.\nHän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja\nmetsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka\nhetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen,\nrohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli\nhänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen\nPampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran\nistuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien\nheinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen\nposkiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta\nkatumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli\npeninkulmien päässä -- äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli\nhänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän\npalasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan\nollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko,\njolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen\nmielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan,\nei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun\nkuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä\nherätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi -- riemuiten hän\nolisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos\nhän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut\npestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.\n\n\"Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme,\nresigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään\npalkkaa,\" Sanoi hän itsekseen. \"Miksi meissä elätetään toivoja, joiden\ntäytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin,\njotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja\nrehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon\ntai moraaliseen rappiotilaan?\"\n\nKesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: \"Knut -- sinun\npitäisi mennä kihloihin.\"\n\nKnut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi\nmielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:\n\n\"Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.\"\n\n\"Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.\"\n\nKnut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu.\nTiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta\ntuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.\n\nKnut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.\n\nKuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää\nmatkalaukkuaan.\n\n\"Mitä kummia tämä merkitsee?\" Pietari kysyi.\n\n\"Minä matkustan,\" Knut vastasi.\n\n\"Mutta Knut --! Matkustat --! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!\"\n\n\"Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä.\nMinulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.\"\n\nPietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän\nsai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:\n\n\"Hyvästi Pietari.\" Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi\nmiettinyt jotain. \"Sano terveisiä -- sano terveisiä -- morsiamellesi.\"\n\nHän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki\nvielä makasivat --. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin\neikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan\npäätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan\nseutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä\nmuisto nyt oli karkoittanut hänet.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana päivänä -- sunnuntaina -- iltasaarnan aikaan istui Knut\nhuoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut\nsama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki\nahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja\nräpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat.\nMuutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä\nkahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa\npakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan\npuotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi\nkaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin\nkatuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä\ntäällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä\nvielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.\n\nHän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet\nsamalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista\npiispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana,\nkeppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.\n\nKnut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka\nikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla,\nja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi\nKornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä\najatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä\nkävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä,\nkiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain\nusko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut\nolemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea\nsitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme\nmuodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja\nyhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten\nsyöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla\nmaaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi,\njoita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat\nyhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä\noli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata\ntunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän\nmaailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee\nmeidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien\ntähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan\nkanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät,\nrauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja\nrauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.\n\nHän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon.\nHän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan\nhyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa\nmeille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän -- --!\n\nKnut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan\npöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla\näänellä \"kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti\nolemme nauttineet\".\n\nHän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään\nvarakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja\nrikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka\nolivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita.\nJa se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät\ntyötä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole\npyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat\nkuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?\n\n-- -- \"Ja kuitenkin,\" Strand jatkoi, \"kuitenkin on semmoisia, jotka\nnapisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on\nsiunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. -- -- Se on ajan\nepäusko.\"\n\nKnut ajatteli Kornelian sanoja: \"Mitä meidän pitää sanoa köyhille,\nsairaille ja surullisille?\" Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei\nse ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös,\nettä oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli\nniin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä\ntehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.\n\nKirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja\nkullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä\nenää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin\nmahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi\nnäitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään.\nSe ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen\nmaailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt\nniin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti,\nettä nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen\nsyvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen\nläheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin\nhäntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi\nvoimia.\n\nHän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja\npuhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut\nsikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:\n\n\"Isä -- minun täytyy matkustaa pois.\"\n\nHolt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein\nymmärtäisi häntä.\n\n\"Matkustaako?\" toisti hän hitaasti ja epävarmasti. \"Matkustaako? Mihin?\nMitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.\"\n\nHoltilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten\nhän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili\ntuolinselkää.\n\nKnut hypähti ylös. \"Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?\"\n\n\"Minua -- minua -- vaivaa joskus pyörtymys. -- Minä en enää siedä\nyötyötä -- ja -- minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. -- Minä\nluulen, että minä menen levolle,\" sanoi hän hetken vaitioltuaan ja\nlähti huoneesta.\n\nKnut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen\nlähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei\ntullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka\nvoihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi,\nettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen\nvuoksi itsekin oli ollut kylmä.\n\nSaattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein\njättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle\ntulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä\nhäntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että\nhänen velvollisuutensa oli jäädä.\n\nHän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.\n\nKuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: \"Knut, jos sinä\nmatkustat, niin minäkin matkustan!\"\n\n\"Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?\"\n\n\"Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat -- helvettiin\nkaikki!\"\n\n\"Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en\nlähdekään.\"\n\nHolt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi\nkuulla se uudestaan ja saada selitystä.\n\n\"Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta,\nniinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.\"\n\nHolt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät\najatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut\nryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen\ntaistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.\n\nHän sanoi kuitenkin vain: \"Kiitoksia, kiitoksia, Knut,\" ja otti pojan\nkäden omiinsa.\n\nKnutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.\n\nHe istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: \"Mutta jos minä jään\nkotiin, niin minä tahdon hyödyttää.\"\n\nHolt katsoi häneen kysyväisesti.\n\n\"Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa\nsinua tehtaissasi?\"\n\n\"Aivan varmaan, aivan varmaan,\" Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä,\n\n\"Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.\"\n\nHolt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin\ntaistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa.\nHänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa\noli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle\nhuokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa.\n\n\"Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi\", Knut jatkoi.\n\nHoltin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän\noikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä\noli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli\ntaas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän\ntuskin uskalsi kysyä.\n\n\"Onko se -- onko se todellakin totta?\"\n\n\"On.\"\n\nHolt nauroi ääneensä. \"Vihdoinkin!\" huudahti hän ja hän tunsi, ettei\nhän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta\nhän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut.\n\nHe jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina\nkysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli\nhämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän\nelämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi\nniinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, --\nhän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. --\n\nKnut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi\njäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli\npäätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä\nmielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui\nja uneksi avoimin silmin. -- Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka\nKornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää\nkatseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi\nmerenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia\nlehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla.\n\nHän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla\ntehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea\nhänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten,\nja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän\ntottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. -- --\n\n-- Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo\nviisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin\ntalon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin\nkuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä\ntaloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat\njännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.\n\nViimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan,\nPietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari\nodotti.\n\nKohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä\nhöyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella,\njoka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin\nhe olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan\nkysymykseen:\n\n\"Ei suinkaan se koskaan tapahdu.\"\n\nPietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa.\nEnnenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä,\njotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. \"Minä en voi\ntavata häntä\", hän sanoi.\n\n-- -- Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja\nvetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä.\nHän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen\npiilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen\nhämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas\npolttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä\nläpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä\nolentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava\nsoitto; ne polttivat häntä.\n\nKuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja\nkuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi\nräjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko\nhän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen\nensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä.\nMutta sen karkoitti pian toinen. Että _hän, hän_, Knut Holt, joka oli\nhänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen\nylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista,\nkirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi,\njoka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen --\naivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut\ntähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin\nomituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja\npuhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän\nkaikilta muilta salasi. Mutta _tämä_! Että Knut häntä rakasti! Jos se\nensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi\nsamalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista,\nvoiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken\nsen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään,\ntunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut\nnähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut\nkaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja\nhänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja\nröyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi:\nminkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä\nsanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se\ntodellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? --\nHän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta\naina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa\ntuskaa, kuin hän ajatteli sitä.\n\nSiten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli\ntullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo\netsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan,\nkulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen\nkuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan\nhiljaan, vain kuiskaten -- oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi\nkapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys\nvallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja\nalentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.\n\nElettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti.\nEräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin\nkatuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä,\nehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet\nviheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain\ntukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla\nhe kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä\npäätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa\nkoroitettaisiin.\n\nEi voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin\nusein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään\nlevottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija -- se oli se suuri\nkysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä\n\"Maakunnanlehdeltä\", mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen\näänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi\nhän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski\nkautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet\nnähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja\netenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin\nulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin\ntapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen\ntaistelemaan ratkaisevan taistelun.\n\nEnnen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja\nsanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin\ntuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja -- Knut Holtin, jota lehti kutsui\n\"tulevaisuuden mieheksi\". Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo,\nkuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: \"Minä sen aasi!\nLuonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla --\nniinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta\nkyllä minä -- siitä hän saapi olla ihan varma!\"\n\nHän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli\nvalmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.\n\n\"Maakunnanlehden\" kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys\noli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa\nhaisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli\nvanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat\nkoettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa\nuusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella\nverkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi\ntaiteellisesti valmistettuja -- saattoi nähdä, että avulias sormi oli\nsiellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli.\nTämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut,\nvihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain\nkeltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin\nverkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja\nhammasluita ja tupakanporoa.\n\nIltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä\nvastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja\nVildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat\ntyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt\nviruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan.\nBjörnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu.\nToisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon\ntuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen\nsuurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu\nlehti, puhtaana ja viattomana näöltään.\n\nBjörnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa\nkuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille\nomituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen.\nSillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää,\nkoulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta -- mitä saattoi vaatia\nsen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut\ntottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys.\nRikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla\nelämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein\njuhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.\n\nNyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan\nvallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi\nmainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen\nkahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi\npeitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin\nmainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin\nulkoreunoissa. \"Me olimme hetkisen ajan toivoneet,\" loppui kirjoitus,\n\"että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet\ntaas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän\nyhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä\nhänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi\nhänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on\nmennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy\nalhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä\nehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus\nhuomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä\nmies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee\nperhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista\nryöstämistä -- lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä\nlaitoksia.\"\n\n\"Mitä te siitä sanotte?\" Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.\n\n\"Se on voimakas,\" Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin\nBjörnholtiin. \"Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä\nuskotaan,\" hän ajatteli.\n\n\"Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.\"\n\nFonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi\nkäsiään selän takana, niin että ne rutisivat.\n\n\"Hm -- voitteko te todellakin -- näyttää -- toteen --?\"\n\n\"Näyttääkö toteen?\" Björnholt huudahti. \"Eikö siinä ole todistusta\nkylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?\"\n\n\"Hm -- alhaison --\"\n\n\"Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta\nsemmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.\"\n\nHän iski taas avaimen pöytään.\n\nFonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.\n\n\"Eikö? -- No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme\ntahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.\"\n\n\"Niin,\" yhtyivät toisetkin.\n\n\"Ja _siinä_ seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen\nlausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien\nroskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat\nilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas\npastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand\nhorjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn.\nJa te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan --\"\n\nVildhagen pani kätensä ristiin.\n\n\"Kuinhan minä nyt saisin armossa --\"\n\n\"Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,\" keskeytti Björnholt\nhänet levottomasti.\n\n\"Uskallanko minä kysyä,\" alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa\nharhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, \"ketä te -- jos Jumala niin\ntahtoo -- aijotte asettaa ehdolle?\"\n\n\"Hamren ja maaherran tietysti.\"\n\nVildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti\nheti sen katseen.\n\n\"Muuten -- kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin\nkirkollismielistä --?\"\n\n\"Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,\" Fonn sanoi ja nousi ylös.\n\n\"Se oli minunkin asiani tänne tänään,\" yhtyi Vildhagen ja otti\nhattunsa.\n\n\"Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon --\"\n\nHän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja\nVildhagen sanoi:\n\n\"Kutka --?\"\n\n\"Tietysti joku virkamies,\" Björnholt vastasi.\n\nToiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.\n\n\"Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?\" hän kysyi. Hän\npureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja\ntarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:\n\n\"Niin -- se oli meidän tarkoituksemme.\"\n\nBjörnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja\npuhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi:\n\"Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin\nliittoihin!\"\n\nSamalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.\n\nToiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti\nperästä.\n\nSeuraavana päivänä \"Maakunnanlehti\" hehkuvan kirjoituksensa kanssa\nlevisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja\nasuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja\nihmeteltiin. \"Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,\" sanottiin,\n\"se on etevä mies.\" -- \"Holt on sen ansainnut,\" toiset sanoivat; \"hän\non pöyhkeä.\" -- \"Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,\" sanoivat rouvat niissä\ntaloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. \"Tämä ihminen on istunut\nmeidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.\" --\n\"Tapelkoot vaan,\" tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti\npesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.\n\nStrand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä\nkävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä\nkäsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja\npuhuttiin paljon ylösrakentavaista.\n\nVikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla\nkaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat\nlihavimpiin \"taloihin\", oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä.\nSiellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä\npäivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja\nkuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla\noli niin oivallinen asema -- kaikkien täytyi kulkea siitä sivu --,\nneiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin\nmiellyttävä -- hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt\ntoisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta.\nMuuan nuorenpuoleinen kauppias oli \"siveellisesti vakuutettu\", että hän\noli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän\noli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa\npidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi\nkuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai\noli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen\npoikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa\nkotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän\nniin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu\nturmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta\nnythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.\n\nKornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut\nkaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä\nkatsellen näitä \"vakavia\", jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli\n\"paljastettu\". Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein\niloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti,\nettä miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden\n\"kristillisen keinon\" kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin\nnämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja\niloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli,\nhuokailivat he ja puhuivat vainosta, jota \"Jumalan lasten täytyy\nkestää\". Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli\ntotta, mikä oli oikein -- hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan\njalomielistä sanaa \"näyttelijästä\". Olivatko nämä todellakin ne samat\nihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona,\njota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?\n\nKornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui\nomassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu\nsänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja\npieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja\nylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat\najatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta\nkaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten\nkanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa.\nSuuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas.\nHänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan\nrohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että\nhän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli\nistunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään\nkaikkien maallisten pilvien takaa.\n\nMutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia\ntemmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi\nolevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja\nummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat\nkodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja\nkuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet,\nkuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat\nolennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten\nsijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia,\nahdasmielisiä ja rumapuheisia.\n\nHän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan -- nyt nämä\nherättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään.\nHän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan\nsyylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin,\nettä hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli\nsalaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin\nluotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen\nesiintymisessään. -- --\n\nSe ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla,\njonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima.\nJa miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen\nentisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia\nyhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut\nitseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin,\nkuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi\nhän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain\nKnutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi\naina takaisin. -- --\n\nSuuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt,\nettä Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä\n\"vakavasti interpelleerattava\", hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat\nympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa\njuhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät\ntunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä\ntuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä\nensin silvotaan. -- Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin.\nSuutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin\ntaloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä,\nvihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: \"Voi hemmetti sentään,\nkuinka häntä interpelleerataankin!\" -- \"On sentään sääli nuorta, kunnon\nmiestä\", sanoi hänen vaimonsa. -- \"Vielähän\", mies vastasi; \"hänhän on\nhurjastelija.\"\n\nPäivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili\nväkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa\ntaistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström\nedestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli\nilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.\n\nSoitettiin. Hän se oli. \"Viimeinkin sinä tulet!\" Hanna huudahti ja\nsyleili häntä. \"Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!\"\n\nKornelia vältteli häntä. \"Minä tuskin olen ollut kotoa poissa\nollenkaan\", hän sanoi.\n\nKatseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea\nkalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän\njokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti\nostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja\nistuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli\npolttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut\nkäsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä,\nikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään\nsaattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.\n\nHuoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni\nvaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se\nvielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän\nikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei\nollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä\nkertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin\npaikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään.\n\"Minä en voi\", hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää\nvasten.\n\nHanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä.\n\"Vihdoinkin!\" hän sanoi. \"Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me\nistumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!\"\n\nJa sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin\nlattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli\nsydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta\nsiitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän\nkertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet\nloukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli\nsadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan,\njoka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta.\nUseat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut\nopetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he\nhänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron,\ntoisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan.\nEtenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet\nkaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä\nkohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat\nolivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka\nmielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen\ntalojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja\nkutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. \"Täytyykös minun menetellä\nvasten vakuutustani?\" Pietari oli kysynyt. -- \"Ei suinkaan! Teidänhän\nvaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista\", oli vastaus. --\nKaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä\nhallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta\ntoiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt\nsekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.\n\nKello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo\nkohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen\njalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät\nkatukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle\npuolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he\nkuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin\nyltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja\nsen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa.\nMiesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen\ntalon sivu.\n\n\"Nyt he tulevat!\" Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.\n\nSoitettiin kiivaasti kelloa. \"Pietari!\" hän sanoi ja lensi ulos. Kohta\nsen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut\npuhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja\npuristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä\nuudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten\nhattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan\nkeskellä huonetta.\n\n\"Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!\"\n\n\"Oi, kerro, kerro\", pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen\nvaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. \"Joudu, minä menehdyn\nkärsimättömyydestä!\"\n\n\"Heti. Hyh -- -- istutaan. -- Ei, minun täytyy astua! -- Mutta anna\nminulle ensin lasi vettä -- tai kuule: lasi viiniä. -- Oih, minä\nluulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!\"\n\n\"Oletko sinä puhunut?\"\n\n\"En, vaan huutanut.\"\n\nViini tuotiin, ja Pietari alkoi:\n\n\"Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin\npuhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat\nkäydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai\npuheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että\nne heräsivät.\"\n\n\"No, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa\ntai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan\nvihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin\nkuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita\nvaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin\nnäkeväni hänen saappaansa koko ajan. -- Voiko Knut kieltää, että hän\nvastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli\ntyömiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita\nluokkia vastaan? -- Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko\nhe uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain\nkäsiin j.n.e.\"\n\n\"No? Mitä Knut vastasi?\"\n\n\"Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin\nihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin\nriivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin\ntunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään\nselkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden\ntikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa\nlevottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne\ntuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.\"\n\n\"Puhuiko hän hyvin?\"\n\nPietari nielasi lasin viiniä.\n\n\"Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä,\nmiten minä osaisin kertoa -- -- Näetkös, ei ainoastaan sanat -- -- Minä\nen milloinkaan luullut, että hän voisi puhua _sillä tavalla_.\"\n\n\"No --?\"\n\n\"Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella\ntavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja\nlippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista,\nniin lämmintä, niin innostunutta.\"\n\n\"Mutta nyt?\"\n\n\"Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta\nkuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se\nsattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys -- kuin hän tuli Björnholtiin.\"\n\n\"Kerro, Kerro!\"\n\n\"Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa\nrehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa\nniitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen\ntotuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen\ntietämättömyyttä ja taikauskoa. -- -- Hän käytti aivan toisia sanoja,\nmutta se oli ajatus. -- -- 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi.\n'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen\nvaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja\nhän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki\nelävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden\nilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen,\netteivät he murhanneet häntä paikalla.\n\n\"Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään\npuheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja\nrauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' -- -- mihin hän\ntahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän\njäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan\npuhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada\nluvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta.\nHän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita\nesimerkkiä -- --\n\n\"Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei\nole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.\n\n\"Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä.\nMitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se\nsen vuoksi rikos? -- Tässä kääntyi hän Hamren puoleen -- ajatteleppas\n-- Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut\nkäyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta\nvaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan\nkalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan\nsiitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi\ninhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? -- -- Ja sitten tuli\nBjörnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko\nhänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään\narvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan\nvastustajaansa? -- Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki\nhänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät\nhäntä! -- -- Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.\n\n\"Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota\nkaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi\nilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin\npuheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään\nkuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan:\n'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja\nuskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin --\nmuutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli\novi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat\nsaaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta\nja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut\näänet.\n\n\"Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli\nkärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että\nhän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli\ntoimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin\ntarpeelliseksi, mainita esimerkkiä -- --\"\n\nPitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas\nvalloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua\nkadulla.\"\n\n\"Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!\" Hanna huudahti.\n\n\"Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla\nmahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan\nmuistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät\nhänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla\nja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä\nolen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa\nsemmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät -- he\ntulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.\"\n\n\"Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta\", Pietari lopetti. \"Knut on\nheti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.\"\n\nKornelia nousi ylös.\n\n\"Tottahan sinä jäät?\" Hanna sanoi.\n\n\"En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.\"\n\n\"No mutta\", Pietari pyysi, \"ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän\nkanssamme?\"\n\n\"En -- kiitoksia -- minun täytyy mennä kotiin -- kiitoksia.\"\n\nHän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.\n\n\"Hän ei tahdo tavata häntä\", Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.\n\nPietari pudisti surullisena päätään.\n\nKornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi\najettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli\npannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa\nvastaan vavisten kuin ajettu eläin.\n\nKuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen\noli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.\n\nMutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt\nsinne? -- -- Hän painoi päänsä alas häpeissään -- -- hän oli\nsydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.\n\nHän meni sisään. Siellä oli puolihämärä -- oli sytytetty vain yksi\nainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä -- korkkiruuvi\nkorkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä\npöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä -- hän\noli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun\ntulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin\nkokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla -- hänen\nvarjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle,\nsen mukaan kuin hän liikkui.\n\nHän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia\ntuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: \"Kommunisti, vakuutan teille,\nselvä kommunisti.\"\n\nNeiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.\n\n\"Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?\"\n\n\"No -- ne tietysti eivät usko Jumalaa.\"\n\nNeiti Vik pani kädet ristiin.\n\n\"Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.\"\n\n\"Herra siunatkoon!\"\n\n\"Lapset eivät saa periä vanhempiaan.\"\n\n\"Eivätkö periä --?\"\n\n\"Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.\"\n\n\"Ryöstettävät!\"\n\n\"Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä\nkaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä\nAunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.\"\n\n\"Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?\"\n\n\"Noo\", vastasi Björnholt tyynesti, \"Vik luonnollisesti mestattaisiin\nja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi\nkaupungin.\"\n\n\"Laupias Jumala!\"\n\nBjörnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:\n\n\"Rehellinen sielu, uskovainen sielu!\"\n\n\"Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että\nhän on niin turmeltunut?\" neiti Vik kysyi.\n\n\"_Hänkö_? -- -- Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan\non? -- Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? -- Noo! _Minä_ kerron\nteille, minkälaista väkeä he ovat -- --\"\n\nSe kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän\n\"uskovaisen sielun\" edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan\nnäkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja\nkeksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli\nihmetellen -- hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli \"etevä henki.\"\nVik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. -- Hän näki kaiken\ntakana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se\najatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.\n\nMyös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka\nsanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa\nkoko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän\ntodellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime\nviikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella\nBjörnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla\nniin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä\nhiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei\nkuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli -- isä ja täti\nkävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään -- hän kuuli\nBjörnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen\nvarjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle.\nSitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului\nkaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä\nsammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei\narvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu\nhänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä,\ntai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen\nkaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän\ntahtoi tehdä sen nyt ja aina!\n\nHän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana,\nkankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet\npuoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla,\noudolla äänellä hän sanoi:\n\n\"Te puhutte minun kihlatustani.\" -- -- --\n\nBjörnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen\nkiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa\njäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet.\nHänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.\n\nVik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan,\nkuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta\nmutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja\njuurtui kiinni siihen paikkaan.\n\nNeiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys,\nettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.\n\nKuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään,\nkatsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti\nVikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan\nläpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen\npeitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi\nhattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä\näreästi silmiin ja mörähteli: \"Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon,\nettä oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet.\nKihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme\ntakana. Se on -- se on -- minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!\"\n\nVik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei\nKornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä\nlähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen;\nuhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä\nvaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään.\nSitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun,\nkatsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:\n\n\"Onko se totta?\" Ääni, koko mies vapisi.\n\n\"On.\"\n\n\"Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa --\"\n\nKornelia katsoi ylös.\n\n\"Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot\nantautua?\"\n\n\"Niin.\"\n\nJokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi.\nHän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet\nkokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota\nisä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä\nhienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi\ntaas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä\nuhkaavammiksi.\n\n\"Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? -- Kornelia,\nminusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut\nminun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt\nkihloihin Knut Holtin kanssa.\"\n\n\"Siksikö, että hän on isänsä poika?\"\n\n\"Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt\nhänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin\nverta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on:\nröyhkeä Jumalan kieltäjä. -- Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä\nymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän\nsinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat -- Björnholt,\nVildhagen --\"\n\n\"He eivät ole kunnon ihmisiä.\"\n\n\"Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä?\nJumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä\ntiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua\nHerran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman\npahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä\nhankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista\nkirjaa talossani. Ja sitten -- kaikki turhaan!\"\n\nHänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen\ntäytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat\naskeleensa. -- -- Kaiken tämän piti sitten tapahtua _hänelle_, hänen\n_talolleen_, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan\ntahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi!\n-- -- Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä\nitseään:\n\n\"Kornelia, minä en sitä salli!\" hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina\nja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin\nhän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.\n\n\"Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä\", hän vastasi -- tällä kertaa\nhänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.\n\nVai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui\nmasentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa\nkäyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei\nhän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän\nhänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?\n\nEi, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua\ntyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt\nsemmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli -- hän ei voinut kertoa\nhänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja\nKornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota\nhän ei koskaan ollut rakastanut.\n\nHän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei\nvoinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.\n\n\"Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun\ntalooni hän ei saa jalkaansa panna.\"\n\nSen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui\nKornelia alas, -- hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla\npysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi\nvirumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt\ntainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui -- hän ei vaan\njaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan\nväsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää,\npöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan\nkapakkamaiselta.\n\nNiin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen.\nSilloin hän hypähti ylös: \"Hiljaa täti, älkää huutako -- ei minua\nmikään vaivaa -- minä olin vain niin väsynyt.\"\n\nHän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin\nhe seisoivat hetkisen. Täti valitteli. \"Kornelia, jotta sinä\nsaatoit -- --\"\n\nKornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei\nsitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli\nsanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä\nhuoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä\nollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt\nmitään.\n\nSitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän\narvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden\nsanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin\nkaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.\n\nMutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt\nlevittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin\nhillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia\nikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä\niltana.\n\nHän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti\nliikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: \"Hyvää yötä, täti\n-- minä jään Hanna Strömin luo yöksi.\"\n\n\"Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta -- ajattelehan -- laupias Jumala,\net suinkaan sinä aio -- --\"\n\nHän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin\nkatua.\n\nMatkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä\noli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut\naavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen.\nSitten pitäisi hänen kertoa, selittää, -- kylmillä sanoilla pitäisi\nhänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet\nhurmannut. -- Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut\nmennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna,\naina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta\nnyt -- nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän\nmieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!\n\nNyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat.\nHänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja\nkysyä hämmästyneinä -- -- Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei\nkauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään,\nennenkuin Knut meni pois.\n\nKadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä\nvetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi\nhäntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he\nhuomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan -- hän kiiruhti\nPietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.\n\nHanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi\nhän kätensä yhteen ja huusi: \"Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!\"\nSitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi -- hän oli huomannut,\nkuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.\n\n\"Hyvä Jumala -- eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?\"\n\n\"Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi --\", Kornelia sanoi\npäättävästi, matalaan ja väkinäisesti.\n\nHanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian\npieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja\npannut kynttilän kädestään, kysyi hän: \"Mitä se on, Kornelia?\"\n\nMutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja\npurskahti itkemään.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea --\"\n\nKornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti,\nalkoi hän uudestaan itkeä.\n\n\"Kerro, kultanen, kerro\", pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se\nkoski.\n\nJa vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän\nsaattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.\n\nHanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä,\nsuuteli häntä ja huudahti: \"Voi sinua kultaista, herttaista, armasta,\n-- -- tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi,\nkuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä\nJumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt\nmennä sisään --!\"\n\nKornelia tarttui hänen käteensä. \"Hanna -- oletko sinä -- et suinkaan\nsinä --\"\n\n\"En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies\nparka! -- -- Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään\ntämmöistä en minä koskaan ole kuullut!\"\n\nJa sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin\nvähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän\nkauhealta kuin ennen.\n\n\"Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?\"\n\n\"En, anna, minä istun täällä.\"\n\n\"Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.\"\n\nHän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin.\nNyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada\nosoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän\nuudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna\njollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi\npäästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.\n\nPietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.\n\n\"Odotatko sinä ketään?\"\n\n\"Odotan, vierasta -- vierasta, joka -- joka -- ei, sinä et arvaa sitä\nkoskaan maailmassa, Pietari\", huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä\nkurkkua ja riensi kyökkiin.\n\nPietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Jos sinä vaan sen tietäsit, niin --!\" Ja sitten hän taas nauroi, mutta\ntuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.\n\n\"Tuolla on joku sisässä\", Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna\nhänet pysäytti.\n\n\"Ei, Pietari, herranen aika --\"\n\n\"Mutta minä tahdon --\"\n\nHanna asettui hänen eteensä.\n\n\"Ei siellä ole ketään.\"\n\n\"Onpaan.\"\n\n\"No niin -- on, siellä on joku -- mutta sinä et saa mennä sinne.\"\n\n\"Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole --\" Hän lähestyi ovea.\n\n\"Pietari, kuuletko sinä!\"\n\n\"Minä olen niin hemmetin utelias.\"\n\n\"Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on.\nSe on Kornelia\", hän kuiskasi.\n\n\"Kor --? Mutta mitä se merkitsee?\"\n\n\"Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!\"\n\nPietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja\nsyöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko.\nHän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä.\nSitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut\naamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. \"Saanko minä\njuoda sinun onneksesi?\" hän sanoi.\n\nKnut katseli häntä hämmästyneenä. \"Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät\nsiltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.\"\n\nPietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: \"Sinä\nse olet -- -- senkin mokoma! -- -- Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin\nsuhteeni! -- -- Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille\npientäkään auringon sädettä!\"\n\n\"Mutta -- -- mitä --?\"\n\n\"Jaha! sepä tiedetään.\"\n\n\"Mitä tiedetään?\"\n\n\"Vain niin? -- -- Todellakin? -- Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata\nsinut!\" Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten\nhän otti lasinsa, sanoi \"terve!\" ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan\nhurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.\n\nHanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.\n\nPietari katseli pulloja. \"Se on oikein\", hän sanoi. --\n\n\"Hanna -- sanonko minä hänelle sen?\" hän sanoi.\n\n\"Mutta Pietari!\" hän huusi.\n\n\"No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää\nolla vaiti! -- Knut, hän on täällä!\"\n\n\"Mutta, Pietari, hyvänen aika!\"\n\nKnut nousi seisomaan. \"Mutta kuka se on? Kuka on täällä?\"\n\n\"Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.\"\n\nHanna tarttui hänen käteensä. \"Mutta eihän hän tiedä mitään\", hän\nkuiskasi ja riensi ulos.\n\nPietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa.\n\n\"Eikö tiedä mitään? -- Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä\nolet kihloissa?\"\n\nKnut kalpeni äkkiä.\n\n\"Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin,\nja että te olette kihloissa, ja sitten --! Ei, tästä pitää minun saada\nselko!\"\n\nJa sitten hän riensi ulos. -- Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen\nvievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan,\ntarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista\nnaurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja\nhän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi\nsaada sanaa suustaan. -- --\n\n\"Pöytään!\" huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka\ntuli sisään höyryävä vati käsissä. \"Pöytään, minulla ei ole koskaan\neläissäni ollut niin nälkä!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen,\njolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.\n\nMyrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on\nmeri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi\nvaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi,\nvihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet\nahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin\npilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.\n\nSataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole\nkorkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin -- näyttää siltä\nkuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa.\nMuita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä,\njotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.\n\nSatamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät\nlehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa\nkiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan\nliikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä;\nylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun\npunanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee\nsurkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja\nvetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja\nkärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta\nsurkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä,\nloiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.\n\nKaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä --\nkaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat\npian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.\n\nYksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella\nmäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta\nkovempi.\n\nSe repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja\nvinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui\nvastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen\nalle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli\nirtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena\nkanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli\nsen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.\n\nPappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti\ntuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa -- usein tukahutti\ntuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella\nkiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan\nFonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton\nonnettomuus oli kohdannut.\n\n\"-- -- Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne -- -- en\nminä olisi sitä koskaan uskonut! -- Ja nytkin -- nytkin -- kysyn minä\nitseltäni: onko se todellakin tapahtunut!\"\n\nSitten hän oli kauvan aikaa vaiti.\n\n\"Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?\" alkoi hän taas.\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.\"\n\nKornelia pudisti päätään.\n\n\"Ja kuitenkin? -- ja kuitenkin! -- Minä en sitä ymmärrä. Hänen\nkaltaisensa kadotuksen lapsi.\"\n\n\"Minä en luule -- -- että se -- joka rehellisesti etsii totuutta, on\nkadotettu.\"\n\nFonn heilutteli sääliväisesti päätään.\n\n\"Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille\nilmoitettu.\"\n\nKuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.\n\n\"Kuka sitten voipi vastustaa, kuin _teidänkin_ sielunne piti\npimitettämän?\"\n\n\"-- -- Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?\"\n\nFonn pysähtyi.\n\n\"En, en -- ei tätä -- vähäpätöistä. Minä -- minä luulin, että Jumala ei\ntätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän\nantaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte\nHänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt\n-- nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja --\"\n\nHe astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi\nFonn taas:\n\n\"Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä -- yhteisen ikävöimisen,\nyhteisen toivon yhdistäminä. -- -- Kornelia, ettekö te ole tallettaneet\nainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? -- --\"\n\n\"Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin\nlähellä --\"\n\n\"Ja sitä te ette koskaan sanoneet?\"\n\n\"En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.\"\n\n\"Ja miksi te ette puhuneet?\"\n\n\"Miksikö? -- Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan\nole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella -- etenkin\nnaistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin\npiti olla. Ja minä olen ollut vaiti -- -- kaihonnut -- mutta ollut\nvaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat\nsaaneet? -- Että heidän piti olla vaiti ja totella. -- -- Muistojako?\nOnhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja.\nMinä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen\ntuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä\nteidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita\ntoisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä\nolen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden.\nMinä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä,\nsairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta\nteki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten\nkadottanut rakkaimman toivoni.\" -- --\n\nFonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi\niskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian\neteen.\n\n\"Kornelia -- se ei voi olla mahdollista!\" hän huusi.\n\nKornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.\n\n\"Olenko minä koskaan valehdellut teille?\"\n\n\"Olette -- silloin kuin olitte vaiti.\"\n\n\"Kuulittehan -- että minä luulin sitä velvollisuudekseni.\"\n\n\"Vihanneet! -- Vihanneet minua! -- Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä\njulistin? -- -- Hyvä Jumala!\"\n\nHän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti\nlyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle.\nEi ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja\njoitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut\nmitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! -- Hänestä tuntui\nkuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain\nhänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska\nvaltasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa\nhän huusi: \"Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!\"\n\n\"Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.\"\n\nFonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi\nsitten:\n\n\"Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle.\nHyvästi.\" --\n\nKornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun\npäästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa\nedestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi\nainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. \"Kornelia, te olitte\nminulle kaikki.\" Häpeällinen tunnustus! -- Oliko se totta? -- Oli, oli,\noli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka\njoskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan,\nsalaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon\nlahjaksi -- kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan\nja katosi nyt hänen kanssaan.\n\n\"Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!\" Hän katseli kovaa,\nalastonta, kauhean autiota polkua: \"Kävellä tässä iloiten, kävellä\nyksin ja kuitenkin iloiten!\" Kuinka hän voisi sitä tehdä? -- -- Eihän\nhänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen\ntäytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. --\n\nVähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta.\nOli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä\nautioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko\nelämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi\nehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla,\npuhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa\ntulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata\nkaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. --\n\nHän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän\ntiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi\nkävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan\nsaadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. --\n\nSamaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia\npaikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta\ntuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa\noli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt\nyllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä\nei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta\nse oli aivan selvää -- hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa\nKornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin\nturmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.\n\nBjörnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä\nvalittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma\nja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen\nhäntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän\nmenemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää\npiippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän\näskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita --\netenkin papeista -- ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä\nmiellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää.\nTuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta\ntahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa,\nsalamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi\nhänellä ollut koulu -- mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin\nkapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään,\nettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!\n\nBjörnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha\nkyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi.\nMutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti --\nsunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli\nsaanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi\nhatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.\n\nBjörnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä;\nhän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä\nvaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti\neivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.\n\nHän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui\nyksi työlakon tehneitä työmiehiä. -- Asia oli pian selvitetty. Vaimo\ntunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli\nsukua perheelle. \"Sukua tai ei, se on sama\", Björnholt sanoi. \"Ei\nmitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu\ntulee.\"\n\nHänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän\ntuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se\noli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa.\nBjörnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.\n\n\"Niin -- vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?\"\n\nToinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä\nosoittivat pelkoa.\n\n\"Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja\nPietari Strömin kanssa -- ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte\näskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja --\nhyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on\nvaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran,\nniin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.\"\n\nHän nousi ylös. Toinen oli masennettu. \"Se ei ole tapahtuva toisen\nkerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia --\"\n\n\"Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun\nneuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää\nviisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies,\nPedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä -- minulla olisi teille\nvähän työtä.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.\"\n\nBjörnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin\nvirkistyneensä.\n\nNyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän\nsiellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin\nlapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut\nsivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä\nriippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle\nsulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön\nmuodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi\nlapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän\noli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain,\njonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän\nalkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän\nilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään\nkylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja\nleivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.\n\nTänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään\nystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös\nja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa\nhäntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät\nomenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa\npäälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien\nja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska\ntapa kohdella heitä -- he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa\npähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia\naskelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään,\nkunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli\nhitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla,\nluuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi\ntoiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi,\nBjörnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli\ntarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä\nseisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset\nsilmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta\noli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja\nsanoi mennessään sivu liehuvin liepein: \"Kuten ainakin ulkona ja\nsuojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!\"\n\n\"Senkin vietävä!\" Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin\ntoinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta\nsyrjään sanoen: \"Äh, menkää --!\" ja meni möristen ja pärskyen\npuistosta.\n\nHänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa\npitäjän kertomusta.\n\nAluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla\nVildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa\nkäännöstä. \"Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön\nmieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän\nteikäläisiä.\"\n\n\"Me koetamme tehdä parastamme -- mutta me emme voi olla varmat\nonnistumisesta.\"\n\n\"Surullista, surullista!\" Björnholt jupisi. \"Hänet vielä valitaan, niin\nmahdottomalta kuin se kuuluukin.\"\n\n\"Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi --?\"\n\nBjörnholt heräsi.\n\n\"Hitto vieköön -- tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä\nkääntyneet --?\"\n\n\"Ne ovat hänen puolellaan.\"\n\nBjörnholt taas laimistui. \"Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen\",\nhän sanoi.\n\n\"Minä sanoin Herran sormi --\"\n\n\"Niin, niin -- tietysti -- luonnollisesti --\" jupisi Björnholt ja\nhaukotteli.\n\nHe astuivat vähän aikaa ääneti.\n\n\"Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille\", Vildhagen huomautti.\n\n\"Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat\nakordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.\"\n\nVildhagen hymyili tyynesti. --\n\n\"Eiväthän kaikki voi saada akordia.\"\n\n\"Mitä vielä!\"\n\n\"Minä tiedän ainakin yhden, joka --\"\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Laivanisäntä Holtin.\"\n\nBjörnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.\n\n\"Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?\"\n\n\"Sanokaa, herra yliopettaja -- olemmehan me yhtä mieltä siitä, että\nnämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä\njärjestyksen miehiä etunenään --\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?\"\n\nBjörnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.\n\n\"Hm. -- Mitä te ajattelette -- Fonnista?\"\n\n\"Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä\npolitillista kokemusta --?\"\n\n\"Ei, se on totta. Mutta Strand --?\"\n\n\"Hän on uusi tällä paikkakunnalla.\"\n\n\"Totta sekin. Hm --\" Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa,\npuristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi\nvihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat\ntuimasti sanoessaan:\n\n\"Niin -- te itse, Vildhagen -- ei suinkaan teitä saisi -- --\"\n\n\"Ei, ei, herra yliopettaja -- minä pyydän kauniisti puolestani.\nYmmärrättehän te itsekin -- -- minun ammattini -- -- ja sitä paitse --\nenhän niinä maallisista --\"\n\n\"Mutta _hätätilassa_, Vildhagen -- mieluummin kuin vallankumooja --\"\n\n\"Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!\"\n\n\"Te olette kallio, Vildhagen, kallio. -- Te puhuitte laivanisäntä\nHoltista?\"\n\n\"Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Onpa niinkin. Suuri työväen paljous -- -- jonka luottamuksen hän on\nonnistunut saamaan -- -- se on hyvin surullista.\"\n\nBjörnholt seisoi suu auki.\n\n\"Holtko? Holtko konkurssissa?\" jupisi hän aivan hiljaa.\n\n\"Herran sormi --\"\n\nBjörnholt tarttui hänen käteensä.\n\n\"Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin.\nKäykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön,\nsittenkin.\"\n\nBjörnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja\nhuomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin\nkanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.\n\n\"No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin\nvaaleihin?\"\n\n\"Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.\"\n\n\"Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan --\njos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.\"\n\n\"Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?\"\n\n\"Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee\nkonkurssin?\"\n\n\"E-en.\"\n\n\"Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut\nhäneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista\nliikettään eikä vähennä työpalkkaa --!\"\n\n\"Te olette varma, te, Vildhagen. -- Vain niin. Konkurssi. Sepä oli\nhittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?\"\n\n\"Ehdollisesti Aage Stormia.\"\n\n\"Ehdollisestiko?\"\n\n\"Niin -- jos teidän puolueenne suostuu _varmaan_ mieheen hänen\nrinnalleen.\"\n\n\"Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.\"\n\n\"Ei, ei --- mutta onhan niitä _toisiakin_ --\"\n\nHe olivat Höjsenin asunnon kohdalla. \"Ettekö käy sisään, Vildhagen,\nniin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?\"\n\n\"Kiitoksia.\" -- --\n\nMyrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä\npitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa\nvauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka\npaljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta,\npeljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he\nahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja\nhuutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne,\nheittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme\nruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa -- ne\nnäyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi\nnälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.\n\nJa kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata\nhelvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea\narvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko\nomasta olemuksestaan. -- --\n\nSatamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat\nankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.\n\nHämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden\nsatamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän\nnäytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.\n\nHän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui\nvuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt\ntuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.\n\n\"Hyvää iltaa\", Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.\n\n\"Hyvää iltaa. Huono sää.\"\n\n\"Niin on. -- Noo -- kuinkas käy?\"\n\n\"Hänenkö kanssaan?\"\n\nHän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Oo -- entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin\najoin hän istua tuijottaa eteensä.\"\n\n\"Eikö hän tahdo lähteä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän tavoitteli lyödä minua.\"\n\n\"Lyödäkö?\"\n\n\"Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska\nvahtia.\"\n\n\"Mutta hän ei _saa_ tulla maihin, kuulettehan te sen. -- -- Koettakaa\nvielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.\"\n\n\"Saahan koettaa.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nKuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan,\nikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti\nmuutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi\nviluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän\nmeni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti\nkauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja\nnaisääni kysyi: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Laivanisäntä Holt.\"\n\nPortti avattiin.\n\n\"Onko Vik kotona?\"\n\n\"O-on\", vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen\nsunnuntaisurumielisyys. \"Hän on konttorissaan.\"\n\nHoltin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä\nasuinhuoneeseen. -- Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas:\n\"Sisään\", kuului vastaukseksi.\n\nHolt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan\nsuinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva\nhevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten,\nrautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua\nterässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.\n\nVik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti\ntuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle\nselveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven\nsuussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.\n\nHe eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi\nentiselle kumppanilleen: \"Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan\nsinut.\" He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja\ntaistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.\n\nTuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle,\nettä pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi\njäykästi vastustajaansa.\n\n\"Hyvää iltaa, Vik\", tervehti toinen.\n\n\"-- Iltaa.\"\n\nHolt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.\"\n\n\"Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.\"\n\n\"Se ei ollut Knutista.\"\n\n\"Oo-hoh?\"\n\n\"Minä tulin tänne liikeasioissa.\"\n\n\"Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä\ntulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.\"\n\n\"Noo. Mitä sitten?\"\n\n\"Minä tarvitsen rahaa.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?\"\n\n\"Auttaa sinua? -- -- Lainaako? -- -- Sinä tarvitset rahaa?\" --\n\nVik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään,\nja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.\n\n\"Sinä saat nähdä minun kirjani\", Holt sanoi.\n\n\"En minä niistä huoli.\"\n\n\"Minä maksan jokaiselle saatavansa.\"\n\n\"Niin, maksa, mies.\"\n\n\"Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja --\"\n\n\"En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.\"\n\n\"Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.\"\n\n\"Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.\"\n\nHolt oli vaiti hetkisen.\n\n\"Sinä olet leppymätön.\"\n\n\"Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.\"\n\n\"Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?\"\n\n\"Ei. Minä en suvaitse sinua.\"\n\n\"Sinä et siis tahdo.\"\n\n\"En.\"\n\nKuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä\nepävarma.\n\n\"Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani\npuoleen tämmöisellä rukouksella. _Sinulta_ minä saatan pyytää sitä,\nsillä minä -- minä -- olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä\nnöyrtyä sinun edessäsi.\"\n\nVik ei vastannut.\n\n\"Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni\npelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.\"\n\n\"Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat\nperikatoon.\"\n\n\"Minä en saata ketään perikatoon.\"\n\n\"No -- kenen tähden sinä sitten olet tullut?\"\n\n\"Knutin.\"\n\nHoltin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi\nmenestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun\ntyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä\nkeinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä\nerehtynyt.\"\n\n\"Ei, ei, en minä niin tarkoittanut\", sanoi Holt innokkaasti.\n\n\"Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.\"\n\nHolt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan\npuhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:\n\n\"Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja _semmoinen_ poika kuin\nminulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani --\" tässä hän\noikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin -- \"on tavattoman\nlahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus -- hänellä on elämän tehtävä,\nVik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa;\nmutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä\najatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja\nettä minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan\nviimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua.\nSen vuoksi minä pyydän sinua --\"\n\nVik nousi seisomaan.\n\n\"Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko\nsinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille\njärjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet\nhoukutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä\nroistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä\nkysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?\n\n\"Sinä siis et tahdo?\" kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.\n\n\"En.\"\n\n\"Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu -- sinä auttaisit ketä tahansa\nmuuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle -- sinä\nsaat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää\nvieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa\npoikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks -- --\nniin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä -- ja eihän se paljoa\nolekaan -- -- mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani\nedessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut\npaikkaani täyttää.\"\n\n\"Turhamielinen narri.\"\n\n\"Niin, niin, sano vaan -- ehkä sinulla on oikein. Mutta -- käsitäthän\nsinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin\nsuuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi -- auta minua Jaakko,\nautathan?\"\n\nHän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän\nkumaraan, yhä nöyremmäksi.\n\n\"En.\"\n\n\"Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi --\nsinä et tahdo?\"\n\n\"En.\"\n\nJokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin\nvavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi\nhuuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui\nsiksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.\n\nKuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin\nteräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.\n\n\"Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni,\nahdasmielinen mies, Jaakko Vik.\"\n\nVik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen\nkasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.\n\n\"Auttaako sinua?\" hän huusi. \"Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä\nvuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin\nolen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua\nalas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi.\nSinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä\nenimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi\nminä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon\nnähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä\ntahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä\nkatupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon\nnähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä\ntulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan\nkatukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, -- silloin sinä saat\nalmun minulta, mutta et ennen, usko se.\"\n\nHän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.\n\n\"Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti\", Holt sanoi. \"Minä\nolen tehnyt sinulle väärin.\"\n\n\"Ulos, seikkailija!\"\n\n\"Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.\"\n\nVik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui\nsitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa\nsuljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina\nöinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut\nterässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt\nHoltin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.\n\nVähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi\nsadetakkeihin puettua olentoa -- ulkona oli alkanut sataa -- kysyi\nneiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski\nheitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin\nkirjansa ääressä.\n\nTulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli\nkäytännössä \"ystävien\" kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan\nruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen\nhien ja liiman hajulla.\n\nSekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin\njohdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet\nkoskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni\npäästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.\n\nNeiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli\neronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen\nhän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin\nkylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi,\nettä Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että\nkirkkoväärti oli täällä.\n\nVildhagen katsoi lattiaan ja yski.\n\n\"Kiitoksia -- mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me --\ntahdomme --\"\n\n\"Ei, ei ollut Vikiä\", vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti\nKorneliaan.\n\nSyntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti\nhaavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään,\nmielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä\naseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli\nseuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Minä\nolen valmis, laita potilas kuntoon.\"\n\nNopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia,\nmutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen\nkatseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat\nkäännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.\n\nNeiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja\nyhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja\nsuuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä\naikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä\nteeiltamia \"salissa\" eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa,\nkauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka\nolivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin\nrakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan.\nEi hän siis vastustanut niitäkään -- päinvastoin; hän kävi itse\nominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä\nvelvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle\nkoskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai\nsisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja\nKornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne\nperheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään\nhalvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita\nturmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi\nkoko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi,\nettä hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä -- Jumala\nparatkoon -- mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin\nVikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin\nsitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, -- niin oli se\nloukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet\ntäydelleen sanattomaksi.\n\nVildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja\nsanoi viimein:\n\n\"Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa -- rakkaudessa puhuaksemme\nkristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.\"\n\n\"Liian suoraan\", sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat\nsuuret torahampaat toistivat: \"Me olemme valmiit.\"\n\nKornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti\nääneti, mitä tuleman piti.\n\nVildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi\nja imelämmäksi ja jatkoi viimein:\n\n\"Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?\"\n\n\"Se on oikein\", sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. \"Nyt sinä saat\nkuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.\"\n\nKornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" hän kysyi.\n\nVildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se\nei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella,\nkristillisellä katseella, joka sanoi: \"Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.\"\n\n\"Hm, hm\", Vildhagen taas alkoi, \"usko on kallis lahja --\"\n\nSilmillään matami Tvet sanoi levottomasti: \"Ei niin paljon mutkia;\nolenhan minä valmis\", mutta kielellä:\n\n\"Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?\"\n\n\"Niin -- taisi olla\", Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen\npiti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän\noli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi\ntapahtua.\n\n\"Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?\" hän kysyi, ikäänkuin\nse olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.\n\nMatami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita\noli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä\nvinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin\nettä matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja\nmuutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä\ntalosta -- heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa -- ja\nkun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin\naikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen\npettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo,\njolle hän valitti hätäänsä. \"Minä puhun hänen kanssaan\", oli pappi\nsanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili\npappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. \"Mutta miksi ei?\"\ntämä kysyi. -- \"Hän lyöpi minua\", vastasi mies suoraan, \"ja sitten en\nminä saa panna puita pesään.\" -- Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä,\nmitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että\nylimalkaan jotain tehtäisiin -- hän oli vaan yhden ainoan kerran\ntahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän\nkotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta\nretkeltään.\n\nMatami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen\nvihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. \"Me puhuimme --\", hän alkoi\nsaadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.\n\n\"Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?\"\n\nVildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen\nvaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli\nhuomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki\nnöyrästi, jatkoi neiti Vik: \"Kerrotaan teidän kosivan matami\nJohanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.\"\n\nVildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta\nkasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää\nollenkaan kohonnut lattiasta.\n\n\"Ei ihmisen ole hyvä olla yksin\", hän huomautti.\n\n\"On hyvä, kuin on rahoja pankissa\", sanoi neiti Vik kuivasti.\n\nVildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi\näänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä\nolla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä\nasiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin\nitsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän\nyksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi\nylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.\n\n\"Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä\", hän sanoi.\n\nMyös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka,\nkirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen\nsähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.\n\nKuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi:\n\"Kiitoksia.\"\n\nNeiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se \"halpa, narrimainen\nnainen\", joka neiti Vikin mielestä olisi \"toimitettava pois\", ei\nsuinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt\nvihansa, sanoi hän: \"Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit\nniin tehdä, Kornelia!\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä\nmyöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä\nuteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset\npaikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin \"satamamies\"\ntuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. \"Ne ovat\nHoltin työmiehiä\", hän sanoi; \"he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.\"\n\nTämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä,\njoita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa,\nnimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan\nluota kaupungin läheisyydestä.\n\nKaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin\nkulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari\nkysymyksiä, selityksiä ja arveluita. -- \"Hän kuuluu pettäneen heitä\naika lailla\", sanoi joku. -- \"Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa\",\nhuomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut\nyleisen kunnioituksen.\n\nSaattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin,\nmeluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli\netukynnessä.\n\nKnut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan\nkaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta\noli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin\nrauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston\netäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla\noli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin\ntepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa\npuistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi\ntaikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa\nja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli\njoku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja\nkaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt\nhe eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia\nläheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien\nsalaisuudet, -- he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää\nja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet\ntyöajan edun. Muutamat, -- tiedonhaluiset -- olivat heti käyneet\nkäsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten\nrakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet\ntyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet\nnälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita\njäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat\nkukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat\naristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja\npirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä\nolutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli\nrahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään:\nnapeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen\nruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja\ntekisi lopun tästä ihanasta huvista.\n\nKnut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.\n\nPietari oli raivoissaan. \"Ne roistot\", \"ne koirat\", jupisi hän ja\ntahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa.\nMutta äkkiä hän huudahti: \"Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon,\nminunkin renkipoikani!\" Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi\nkeskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta,\nveti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen\nsuussaan peloittavalla tavalla.\n\n\"Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on\ntodellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina -- sinä sen\nhemmetin penikka.\"\n\nPoika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja\ntavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua\nirti ja huusi: \"Minä huolin viisi, mitä te sanotte!\"\n\nHäntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö\nsai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin\nkumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata\nkunniansa ja pelastautua pakenemalla.\n\nYstävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat\nkatsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin\nlähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he\nkätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku\nalkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle\nja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten\nkatsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi,\nolisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt\nmahdottomaksi -- nyt _täytyi_ jotain tehdä.\n\nHyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat\npuutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä\nomenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat\ntoimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä\nurhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan\nmiesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni --\nyhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse\nyhdessä tähtimäisiä reikiä. \"Nyt olet sinä silmäpuoli\", huusi joku\nampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli\notettu -- kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja\npaukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten\npiirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He\nkiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa\nnapeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa\neivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran,\nkuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja\nettä joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki\npeiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan\nhurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi\ntaas seuraavana iltana.\n\nKuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille\npäästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä\npoikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista,\nmilloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja\nmörähteli: \"Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! -- --\nTähtää ylemmäksi! -- Haa, haa! Hän ei uskalla! -- -- Sinä sitten\nmerilakki! -- Tahdotko sinä sikarin? -- -- Hei! Sinusta mies tulee!\nTässä on kaksi killinkiä -- -- Iske vaan!\"\n\n\"Se on, Jumala paratkoon, Björnholt\", Pietari kuiskasi. \"Se roisto. Nyt\nminä --\"\n\nBjörnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen\nkeppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: \"Minä toivotan onnea!\nItsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.\"\n\nPietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet\nmukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli\nhiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin\nkasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän\nviittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin\nvarovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.\n\nKatriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon\nhykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.\n\nKuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen.\n\"No, Jumalan kiitos, että te tulitte!\"\n\n\"Missä isä on?\" Knut kysyi.\n\n\"Konttorissa.\"\n\nHe tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut,\nharmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti\npäälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena\nhartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli\nalituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää\nollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan\nmiehen äänellä.\n\nJonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän\nsanoja, hän puhkesi sanomaan:\n\n\"Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään.\nMatkusta -- tänään -- huomenna -- ensi höyrylaivalla!\"\n\n\"Mitä nyt on tekeillä, isä?\"\n\n\"Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?\"\n\n\"En.\"\n\nHän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään\nja antoi sen Knutille:\n\n\"Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään\nmuuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla\npettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa\nolen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha,\nha, ha! Niin, niin -- siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi\non.\"\n\nKnut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. \"Onko se totta -- oletko\nsinä --?\"\n\n\"Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen\nropoon saakka.\"\n\nUlkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi.\nKoetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.\n\n\"Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?\"\n\n\"Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa?\nEn, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se\nhyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen\nja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi\npitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille\ntalon, laiturit, koko liikkeen! Meillä -- sinulla ja minulla --\nmeillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot,\njoiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat\nmeidän viinimme.\"\n\n\"Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.\"\n\n\"Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä\nen sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut\nsiihen -- mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa\nsinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut\nkyllältäni.\"\n\n\"Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja\nsitten puhutaan likemmin, isä.\"\n\nHolt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi\nleimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.\n\nUlkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän\nviereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni\nikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari\nkuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi\nikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: \"Hävetkää!\n-- -- Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat,\nkuin kukaan muu työnantaja? -- -- Kuin onnettomuus uhkaa häntä,\nsärjette te hänen ikkunansa?\"\n\n\"Hän on pettänyt meidät!\" huusivat muutamat rohkeimmista. \"Niin seisoo\nlehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.\"\n\nHolt kuuli taas Pietarin äänen. \"Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt\nväärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen?\nTule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. -- Sinä tulit\nlääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin\nsinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt\notti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg?\nSinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka\nantoi sinulle työtä? -- -- Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit,\nkuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. -- Ei, kas vaan,\nHövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut?\nSinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin\ntynnyritehtaalla -- --\"\n\nKnut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin.\nHolt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt\noikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se\nilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen\nasiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan,\nnöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle\noli tuleva.\n\nHän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta -- ei tavukaan saanut mennä\nhukkaan.\n\nUseimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät\nolleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka\nvaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin\nnäytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet\npommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli\napu. Terävä, ohut ääni huusi: \"Me emme, hitto vieköön, ole hänelle\nminkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä -- että\nme äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!\"\n\n\"Se on oikein!\" yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin,\njotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet\nsikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja\nalkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen\nympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.\n\nHolt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut.\nKnut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän\nsaisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.\n\nÄkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan\nsanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut\npelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai -- eikö hän\n_voinut_? --\n\nHoltista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen\nallaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan\nkuiluun. -- --\n\nUlos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt\nuhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät\nhitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja\njoka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä\nkirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia\nmenemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku:\n\"Poliisimestari eläköön!\" ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki\nmuutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta\ntilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen,\nettä tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä\ntavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä.\nSamaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia\njuurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun\npoliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin\nkaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.\n\nJärjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen\nja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten\nsuojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että\nsäännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta\npujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat\nvirkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja\nveitikoita.\n\nTyömiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat\nkatsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.\n\nSurulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli\nalkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa\nloisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa.\nKummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin\nolivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista\ntörröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli\ntapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta\nvoimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina.\nKukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt\nhyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse\noli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.\n\nHolt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli\nkysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut --\noli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.\n\nKuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo\npilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia\nomaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut.\nJokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on\ntästä sanova? -- -- Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin\nsyyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt\nasemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi\nvaloisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja\nhengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli\nsynkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden _täytyi_ tulla velkapuolelle,\nja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. -- --\nIlmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa --\nVik --, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: \"Menettelitkö sinä rehellisen\nmiehen tavoin minua kohtaan?\" -- -- Holt väistyi -- se oli raskas,\nkieltämätön velkakuorma. -- -- Kas, tuossa on kalpea, hento nainen,\njonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä\nhänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen\nmielikuvituksensa. -- Mitä hän sanoi: \"Sinä valitsit minut\nturhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä\npilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun\nomantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.\" -- Hän\nriensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän\nsaattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta,\nmikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä\ntahdottiin ryöstää! -- -- Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei\nsietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä\nepäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet\npääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia.\nHän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä\nkirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois,\njoita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti\nmuutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä,\nkoko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä\nselvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi\nhän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin,\nsuunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin\nmahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä\nkaikki semmoisena, kuin se oli.\n\nKuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän\nepäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili -- hän\nei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.\n\nHolt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet\nkuihtuvan; hänen silmissään hämärti.\n\nKnut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli\nhänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli\nvalmis.\n\nHolt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.\n\nVihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet\nristissä pöydälle.\n\n\"Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.\"\n\nHolt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.\n\nKesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi\nmaltillisesti, mutta liikutettuna: \"Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa\nkullekin omansa.\"\n\nHolt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän\nunohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.\n\n\"Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?\"\n\nHän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.\n\n\"Kas tässä, Knut! Lue -- sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä\nkauppias --\"\n\nKnut keskeytti hänet. \"Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni.\nMutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?\"\n\n\"Minun asemani ei peloittaisi ketään.\"\n\n\"Sinun _asemasi_. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.\"\n\n\"Ne, jotka _voisivat_ auttaa, ovat minun verivihollisiani.\"\n\n\"Isä -- myö ja maksa.\"\n\nHolt katsoi alas: \"Se on: saada meidät molemmat perikatoon.\"\n\n\"No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan\nkäy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi -- minä huomasin\nsen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin\nkuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa --\njotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä -- -- --\nei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon\nratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen\nsuositukseksi pitäisi levitellä siipiään.\"\n\n\"Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon\", Holt sanoi\nvapisevalla äänellä.\n\n\"Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me\nkyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä\ntodellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois\nuniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen\nsiitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä\nihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin\nluulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti\ntarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin\ntoisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan\npyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen\ntakahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös\ntehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan\ntoista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä,\nkalan. -- On niin tavattoman harvoja, jotka _todellakin_ taistelevat\nsen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet -- kaikkein,\nkaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset\nkaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden\npalveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. -- -- -- Katsopas,\nkuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin -- minä vakuutan,\noikein kauniiseen -- lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an\ntyömiehen, -- hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen,\nkimakka ääni -- kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun\nkauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan\ntäydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin\npäistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi -- missä oikeat\nkirjat ovat -- ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan\nminä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen\nhuone, ja kuitenkin olin minä -- hitto ties, mistä se oikeastaan\ntulikaan -- pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en\nolisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en\nkoskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen\ntalojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin\njoutunut suunniltani -- luulen minä -- tästä narrimaisesta mellakasta,\ntai oli tilaisuus liian viehättävä -- jossain syvällä minussa on kai\npieni, auttamaton puhuja.\"\n\nKnut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa.\nHän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli\njäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat,\nikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät\nhämäriksi ja tyhjiksi -- hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli\nilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka\njälkeen kuului raskas jysäys.\n\nKnut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet\nnyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti\nlampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina\nseurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat\nhänen ohimoitaan.\n\n\"Jumala meitä armahtakoon -- he ovat hänet tappaneet\", Katriina huusi.\n\n\"Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.\"\n\nKatriina katsoi kauhistuneena häneen.\n\n\"Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.\"\n\nKuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä\nja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.\n\n\"Minä en enää siedä mitään\", hän sanoi, \"loppuun kulutettu, loppuun\nkulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.\"\n\nKnut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. \"Anna\nanteeksi\", hän kuiskasi.\n\nHolt heilutti hiljaa päätään.\n\n\"Tiesinhän minä, että sen piti tulla\", hän sanoi. \"Minulla ei ole\nmitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. -- -- Mutta\nsinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi -- sanonut -- noita\nsanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.\"\n\n\"Älä vaivaa itseäsi, isä -- ainahan _me_ voimme --\"\n\n\"Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele,\nettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. -- --\nMinusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi\nmitään tekemistä toistemme kanssa -- --\"\n\nKnut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. \"Niin on. Siinä se\njuuri vika on, isä.\"\n\nHolt koetti nousta seisaalleen. \"Minun täytyy aina kävellä puhuessani\",\nhän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana;\nmutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä\nreippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä\nnyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.\n\n\"Sinä sanoit äsken sanan -- minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit.\nNiin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon.\nEnsi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en\ntahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna\nseikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja\npahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä\ntein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua\nlähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut;\nminä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti --\nolemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin\nkuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee,\nkuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä\nopin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta\nmaailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin\nalistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita,\nitsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä\nvaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni\nhuonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan,\nmyöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten,\njotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa,\npääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat\nhiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia\nja rohkeutta he pelkäävät, -- minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien\ntulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia\ntukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun\nmieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä\nlupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita\nmasennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka\nolivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle,\nsotaa, sotaa henkeen ja vereen. -- --\"\n\n\"Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia.\nSilloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä\npäässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä\nnyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen\ntulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui -- se on\nainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut -- ja minä\naloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni\nraskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken,\nilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, -- minun, joka\nkihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia\nihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että\ntiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua\nvarovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin\npaljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan\nennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä\nparannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin,\nettä harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja\nvaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä\nuudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli -- ja\nsitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun\naivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun,\ntaisteluun koko joukkiota vastaan -- ja minun piti tukea hallitsevien\narvoa. -- -- Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä\nhukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi\nviha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut\nvoitetuksi.\"\n\nKnut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.\n\n\"Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen\npäästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä\n_saatoit_. Jotta sinä _saatoit_ tehdä niin!\"\n\n\"Niin -- -- jotta minä todellakin saatoin!\" toisti Holt hiljaa ja\nkatsoi eteensä hajanaisella katseella.\n\n\"Luopua taistelusta -- nyt, sen minä voin ymmärtää -- nauraa kaikelle,\nhuolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä\npalvelijanaan -- -- Isä, _miksi_ sinä sen teit?\"\n\n\"Niin -- miksi?\" toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä.\n\"Minulla oli poika --\"\n\n\"Poikako? -- -- -- _Minunko_ tähden, _minun_ -- --!\"\n\n\"Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan,\nminä tiedän sen: mutta se -- se -- oli todellakin hyvässä\ntarkoituksessa\", änkytti Holt. \"Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin\nkärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni\ntiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en\nuskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin\nitselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista\nnoista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi\nsinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian\noppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin\nminä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien\nvaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi\nsinua auttamaan. -- -- -- Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja\nminulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.\"\n\nKnutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän\nastui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.\n\n\"Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.\"\n\nHolt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut\nhituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja\narkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.\n\n\"Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen\nrikkonut -- noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys -- mutta tämä\nja -- ja vielä yksi -- se, että --\"\n\n\"Olisit sanonut minulle kaikki, isä.\"\n\n\"Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin\ntahdoitkin pysyä ulkopuolella.\"\n\n\"Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon\",\nKnut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.\n\nHolt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat.\nHän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi,\neivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt\nhyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän\npudisti hiljaan päätään.\n\n\"Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.\"\n\nKnut istuutui ja Holt jatkoi.\n\n\"Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät\nuskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja\nsitten --\" tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta -- \"sitten,\nusko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä\nmahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat,\nettä he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta\nkomentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita\npikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan\nodottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty\nvastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi\nsanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua\nrupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt --\nminun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat\ntarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita\npuhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän\njohtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä\najattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja\nriippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä\nolisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat\npettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat\narvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen\nhuokaustakaan minulle uhrannut. -- Mutta jälkimaailma -- jälkimaailma\nolisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi\nkoskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään\nsuuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta;\nminä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki\nhuokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä\nyhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä,\nminä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että\njos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille\npikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa\nkirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi --\nminä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän\nsen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen\naina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä\nmyönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa,\ntulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä\nsain, mitä minä tahdoin.\"\n\nJa sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli\nollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen\nsäälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli\nsama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin\nhyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla -- joka lihas oli\nvireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä.\nMuisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa\nvastaan, teki hänet melkein kauniiksi.\n\n\"Olkoon menneeksi\", hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, \"etten minä\nsaa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja\nvääryyttä vastaan -- olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan,\nhyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta\nsaman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta;\nmutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena\nmuistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä\npienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja\npannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat\nminusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, -- minä\nvalitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.\"\n\n\"Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut\nheidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen\nheidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he\nvain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita.\nMutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata\nkertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja\nparempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa\npuutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat\nhuomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän\näänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä\nolen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä.\nHeistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma\nasiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni\nvanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä\ntahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen\ntehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko\nminun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän\nliittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten\npuolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman\nasemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä\najatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan\nyhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun\nolisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä\ntiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka\nyhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin\ntehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen\nantaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä\nvoittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni:\nmenköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan\nminä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei\nollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan\nsiksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten\nylpeitten heittiöiden tieltä!\"\n\n\"Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun\ntarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot\ntuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota.\nSinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä\nkyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, -- niin\nraskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta,\netsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa\nkorkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä\nhaaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.\"\n\nKnut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.\n\n\"Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti\ntoimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo\nonnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta\nnuhdella sinua jostain, minä joka --\"\n\nHän nousi äkkiä ylös.\n\n\"Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi.\nMinä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on\nminun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä\ntarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme\npitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä -- jollemme, niin me muutta\nmelutta suljemme kaupan ja alamme alusta.\"\n\n\"Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan,\nkuin sinä komennat.\"\n\n\"Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi --\"\n\nPalvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.\"\n\n\"Käske heitä tulemaan tänne.\"\n\nKohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.\n\n\"-- Iltaa\", kuului ulkoa matala ääni. \"Voisiko saada puhutella teitä,\nHolt?\"\n\nHolt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.\n\n\"Ky-yllä -- luonnollisesti -- olkaa niin hyvä -- Jumala paratkoon --\"\n\nSisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, \"konsuli\", ja\ntoinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen,\ndiplomaatti Stubb.\n\nHe antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka\nkielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:\n\n\"Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?\"\n\nHolt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri\nhuonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville,\nettä se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen:\n\"Olkaa hyvä, hyvät herrat.\"\n\nKnut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin\nbasso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.\n\nÄkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat\nvoitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: \"Knut\nsinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä\nherrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.\"\n\n\"Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista -- hyvin kaunista miehiltä,\njotka ovat sinun vastustajiasi -- mutta et sinä tekisi kauniisti, jos\nkäyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.\"\n\n\"He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä\nolen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä\nolet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?\"\n\nHerrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä\nkiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa\nei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli --\n\"niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella\nkielellä\" -- selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton\nvahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut\nketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti\njärkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.\n\nHolt katsoi poikaansa. \"Kuuletko sinä\", näytti hän sanovan.\n\nKnut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain\ntarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa,\nhuomasivat jatkamisen vaarattomaksi.\n\nKuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: \"Sinä voit olla varma,\netteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään -- mutta näethän, on\nniitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.\"\n\nHe alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes\nhuomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän\nkattaisi pöydän -- asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.\n\n\"Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?\" Knut nyökäytti\npäätään ja Katriina katosi.\n\n\"Isä\", Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; \"älä pane\npahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene\nnaimisiin Katriinan kanssa?\"\n\nHolt kävi tulipunaiseksi. \"Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani\nkautta -- hän on todellakin kunnon ihminen.\"\n\n\"Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.\"\n\nHolt kalisutteli kynsillään hampaitaan:\n\n\"Minä luulin -- -- ettet sinä sitä tahtoisi -- ja Katriina ei tahdo\nilman sinun suostumustasi.\"\n\nKatriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.\n\n\"Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina\", Knut sanoi. \"Etkö sinä\nsyö meidän kanssamme?\"\n\nKatriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja\nkävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan\nhyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin\npeljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut \"sinä\" ja\npyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi\nhämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja\nalkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät\nomituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.\n\n\"Knut tarkoittaa --\" alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka\nsamassa puuttui iloisesti puheeseen:\n\n\"-- että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän\nkolmen.\"\n\n\"Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina -- --\nha, ha. Tuo silten ruoka sisään.\"\n\nKatriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän\nriensi pois.\n\nPöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken -- Katriina tuolinsa\näärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan\nveitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut\nlasiinsa ja sanoi:\n\n\"Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista\nnäistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta\ntaloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi --\"\n\nMutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki,\nniinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin\nsanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän\ntaas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa\nkiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.\n\nSyötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian\nhän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän\njatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin\ntavallisesti.\n\nKuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: \"Sinä et koskaan\nole kertonut minulle mitään äidistä.\"\n\nHolt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.\n\n\"En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli\nVikin morsian, kuin minä --?\"\n\n\"Niin, minä tiedän -- kaikki.\"\n\nHolt hengitti syvään.\n\n\"Hän ei ollut onnellinen\", hän sanoi. \"Hän oli kaikkea, mitä minä en\nollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja\nrunoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä,\nenkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää,\noli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan\nmoittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin\nhalveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa\nminua silmiin -- -- aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki\nminuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen\nasiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut\npuolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä\nelämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi,\nolen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota\nsinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut -- --\"\n\nOli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi\nHolt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja\npukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen\nlukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata\nmenemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli\npalvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen\nkanssaan.\n\n\"Tähän aikaan! -- No, tulkoon sisään.\"\n\nKuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea\nlyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari\nsemmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina,\njolloin Holt oli käynyt Vikin luona.\n\nHolt löi kätensä yhteen ja jupisi: \"Hitto senkin vieköön! Hänet minä\nolin aivan unhottanut.\"\n\nHän ei päästänyt toista puhumaan. \"Oletko sinä valmis?\" hän kysyi.\n\n\"Olen; me vain odotamme tuulta. -- Täytyykö hänen olla muassa?\"\n\nHolt pureksi vimmatusti alahuultaan.\n\n\"Mistä hinnasta hyvänsä.\"\n\n\"Mutta jos hän nyt koettaisi --? Hän on aivan raivoissaan.\"\n\n\"Hänen täytyy mukaan.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nMies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka\näskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli\näkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHöjsen rehenteleikse. \"Maakunnanlehti\" oli jälleen \"unohtanut\nvelvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan\", ilmoitti hänen\nlehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa,\nhän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien,\nkaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina\nvarmaan ollut vakuutettu j.n.e.\n\nBjörnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä\nkauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. \"Kuka on koskaan kuullut, että\nne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?\" hän sanoi.\n\nEi Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä\nmellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja\ntarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen\njälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin\nnenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän\ntultua.\n\nKnut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi\nylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi\nyhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani,\nhän ajatteli.\n\nHolt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan,\nettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän\nsillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan\ntoista mieltä.\n\nKnut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona.\nEräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista\nvähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma\noli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi\njääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt\nmoniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille\nomituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja\ntyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä\nradoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja\npoikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he\nkatselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai\nniitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan,\nkoettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua -- ja olivat hukassa.\nLeipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät\nyhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka\nse oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät\npinnat oikein välkkyviksi.\n\nKnut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla\nkaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He\nhyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen\nvalaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.\n\nÄkkiä purskahti Knut nauramaan.\n\n\"Mitä nyt?\" Kornelia kysyi.\n\n\"Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se\ntodellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen\nja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa\noli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon.\nMinä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen\nvoittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin,\nminä en ole sitä ansainnut.\"\n\nKornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla\nlumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja\nkaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi\nonneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku\nkaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu:\nKornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua\nhenttunsa kanssa kirkkomäellä.\n\nNyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden\nkunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä\nnähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa\nkaupungissa.\n\nHe astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he\ntulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan\ntuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa\nja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat\niloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli\nheillä mielet täynnä onnellisia unelmia.\n\nKnut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan\ntehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa\ntapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa\nsoitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän\nluuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: \"Kuka se on?\" -- Sitten oli\nhiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto -- se mahtoi tulla\nnaisesta --, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten,\nsitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä\nvoimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys,\nkuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni,\nmatala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon,\nettä Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja\nriensi ulos.\n\nKuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen\näänen sanovan: \"Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa\npahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.\"\n\nAlhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty\nja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan,\njoka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista\nvillapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui\nhän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka\nseisoi -- paljain päin ja yönutussa -- kumartuneena naisen yli, joka\noli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.\n\nKuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä\nkumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata\nnäkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla\nsäihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla\nlausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen\nkaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.\n\nYläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja\nlausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty\nhimmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti\nvälinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle.\nNiinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä,\npitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.\n\nVieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä\nalhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.\n\n\"Valaise meitä, isä\", Knut kuiskasi -- kuului siltä kuin hän olisi\nollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet\nristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: \"Nyt se on mennyttä, nyt\nse on mennyttä.\" Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä,\nnousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä:\n\"Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?\" Holt ei vastannut;\nhän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös\nportaita ja sisään.\n\n\"Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua\", Knut sanoi. Holt pani lyhdyn\npöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.\n\nKnut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet\nolivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi\nhuumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli\nhän vilusta.\n\nVieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään\npuhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento.\nHänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven\nylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate\nkarkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen\nplaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta\nkulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli\nvalunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen,\ntoinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla\naskelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin\nhajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle,\nsitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen\nröijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa,\nkieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan\nmuistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi,\nsyöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa\njuureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.\n\n\"Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin,\nEspanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut,\nkerjännyt, valehdellut, varastanut -- oh, minä en tiedä, mitä kaikkea\nminä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta\ntaloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta -- minä en muistanut\nhänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja\ntänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha\nmies --\" hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki -- \"Minä näin,\nettä hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos\nminä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla.\nSitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata --\nkerran minä hyppäsin järveen, -- mutta minut saatiin aina kiinni.\nVihdoin tänä iltana, kuin hän makasi -- -- minä löysin ruuhen, minä\nolen kiivennyt ylös kallioita pitkin -- -- katsos, käteni olen minä\nrepinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä -- minä luulin\npääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa -- -- sitten\ntuli hän -- -- me painiskelimme -- se roisto! Voi, jos sinä et olisi\ntullut!\" Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: \"Ethän sinä hylkää\nminua, petä minua -- -- tai --\" Yhdellä hypyllä oli hän keskellä\nlattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta --\n\"Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!\" -- Sitten hän taas\nlähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: \"Mutta ethän sinä,\nkultanen, herttanen, kaunonen --\"\n\nKnut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli\ntullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui\nkuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai\nsanotuksi: \"Minä en ole tiennyt tästä mitään. -- Minä olen tiedustellut\nkaikkialta -- -- minunhan täytyi luulla -- --\"\n\n\"Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi\nmerimiestä. -- -- Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan\nsilmät, sammuvat silmät -- -- voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten\njoka yö, kuin minä olin yksin -- -- mutta nyt on siitä jo niin kauvan,\nnyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.\"\n\nKatriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja\ntaisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.\n\n\"Järjestänkö minä huoneen?\" Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta\ntoinen oli kuullut sen.\n\n\"Ei, ei, ei\", hän huusi, \"minä en tahdo olla yksin -- vanha mies väjyy\nminua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä,\nlattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.\"\n\nKesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti\nhän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. --\n\n-- -- Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein\nkuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas,\nlakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta,\npysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa,\nmitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän,\nhuutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja\nnauroi.\n\nKatriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki\nselällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes\nkaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin\njoku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja\nhattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt\nulos.\n\nKnut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia\nsitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden\ntuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille,\njotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän\nkeltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.\n\nHän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli\nhänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja\nhiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. -- Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan\nlapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä\naavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu\nauki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja\npaksun, villaisen tukan ja myskin hajun -- -- -- Knut puri hampaat\nyhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa\ntuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen\ntulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai\nkärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko\nse kohtuullista? -- Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi\nkohtaloansa! -- -- Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut\nhänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli\nsaanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei\nvoinut taipua sanomaan: \"Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt\"; hän kapinoi\ntätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi\npersoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua\ntaistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään\nse.\n\nMutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän\nvaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä\nlumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki,\njokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen\nkultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi\nvyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän\ntahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä\nlaeilta! --\n\nHän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin\nitsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa\nlepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota;\non ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä\nolet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat\nkivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet\nturhia!\n\nHänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman\nvoiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan\npilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina\nja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti\nkosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin\ntuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki\nnämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka\nmaleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He\novat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään.\nHän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan,\njotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa\nkuuvalossa.\n\nHän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle.\nMastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan\nsyvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa\nkuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut\nelämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta,\nlaituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja\nreseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi\nhänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen\nlaivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut\nsydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa\nkohdassa.\n\nAllaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa\naskel -- ja kaikki olisi lopussa.\n\nEi, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään.\nHän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: \"Sitten sinä et\nolekaan se, jota minä olen rakastanut.\" Se, että hän rakasti häntä,\nantoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata\nhänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.\n\nHän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen.\nHän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa,\nettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa\nposkillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä\nvilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä\ntuskaa niin kauheasti.\n\nHän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi?\nKotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua\nsiihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas\ninhottavaa myskin hajua. -- -- Hän kulki ensimmäistä katua pitkin,\njolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi.\nSamassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan\noikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.\n\n\"Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?\"\n\nVanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.\n\n\"Knut, Knut\", valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin\nepätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä.\n\"Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.\"\n\n\"Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. -- -- Mutta mene nyt\nkotiin -- sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.\"\n\nHän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.\n\nKuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:\n\n\"Hyvää yötä, isä.\"\n\n\"Etkö sinäkin tule sisään?\"\n\n\"En -- minä tahdon kuljeksia vielä vähän.\"\n\nVanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista\nsisään.\n\n\"Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.\"\n\nHolt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti.\nHän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa\npalvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi\nuninen ääni sisältä: \"Kuka se on?\"\n\n\"Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.\"\n\nSisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija\nkatuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin.\n\n\"Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja\nheittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.\"\n\nPalvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla\nunisen hämmästyneellä katseella.\n\n\"Kas niin -- kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.\"\n\nPalvelija pani kynttilän pois ja meni.\n\nKnut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli\novea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen.\nOvi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa,\nalushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä\nlähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja\nkauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Mitä kummia on tapahtunut, Knut?\"\n\n\"Hän sittenkin herätti sinut?\"\n\n\"Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?\"\n\nKnut syleili häntä kiivaasti. \"Että minä olen onneton ihminen,\nPietari.\"\n\n\"Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?\"\n\nKnut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli\nlopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen\n_täytyi_ keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen\ntarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. \"Minun täytyy puhua\nHannan kanssa\", sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen\nhän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt\naamupuvun päälleen.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta\", hän sanoi.\n\n\"Minä pyydän teiltä jotain\", Knut alkoi. \"Menettehän te huomenna hänen\nluokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy\npuhua hänen kanssaan.\"\n\nHanna nyökäytti päätään.\n\nHe istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta\nsanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta\nyhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai\ntoivottomasti sairaan luona.\n\nKuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat\nkadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa\ntylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua\npaikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni\nlopulta taas Pietarin luo.\n\nHanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari\nkäsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa.\nHän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi\nkynäänsä lakkaamatta musteeseen -- ja piirusteli kuvioita imupaperille.\nKuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin\nseiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen\nkäsityksen, että \"P. Ström\" oli lähellä konkurssia ja vetäytyi\njoutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja\npuuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset\nnäkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli.\nSitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi\nhäneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut\nauttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran\najattelematta kysyen: \"Lasi viiniä, Knut?\"\n\nKnut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan\nedestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat\nastuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja\nnyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset\nriensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien\nsuorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta\nnäyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan\nmennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat\nhitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät,\nsamalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja\nkantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka\naskeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja\npitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun\nja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja\nkuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä,\njoka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin\nkokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että\njättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja\njoka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen\nväristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli\ntarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä\nkaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan\nharmaaksi, autioksi raunioksi? -- -- Hänestä oli aivan käsittämätöntä,\nettä jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen\nitsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla\njokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut,\nettä hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda,\ntehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä\npystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä.\nHänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä\nja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! -- --\n\nTuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta\nrinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat -- -- -- Mitä oli\nkaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä\nhäntä odotti. -- --\n\nKornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti\nsamassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä,\nkalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean\nharmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti\nkummallisesti aaveen tapaiselta.\n\nKnut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi\nkätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä\nnimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, -- oli\nkuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen\nmuistinsakin.\n\nMutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä\nliharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä\ntarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä\nsilmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa,\nkaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden\näärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva\nnuoli, ja hän melkein huusi:\n\n\"Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli\ninhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen\nvoi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen\ntähden -- mieletöntä on uhrata itsensä näin.\"\n\nHän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin -- ensi\nkatseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman,\njärkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo\nalkanut elää yksin.\n\nMutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut\nsaada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän\nkuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa\nvastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.\n\n\"Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy\nuhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse\nkaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota -- --\"\n\nNyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä\nja veti hänet sohvaan päin.\n\n\"Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki --\"\n\n\"Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se\non, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon\nraiskattavaksi, -- antaisin itseni petoeläimelle pala palalta\nsyötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki,\nkaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän\nsaakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen\nitseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan\nnähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä\ntahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani\nsinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä\nkauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois\nsiitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun\nelämääni.\"\n\n\"Knut -- -- sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä\non sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen\ntietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen,\nainoa?\"\n\n\"Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi -- --?\"\n\nKornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät\ntäyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen\nhymyily. \"Niinkö keveästi?\" hän toisti.\n\nKnut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.\n\n\"Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi\nkärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen\nkuin sinä, ja -- ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan\ntallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi\nkaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä -- -- niin, siltä\nse minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua\npakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti,\nolemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle\npuhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.\"\n\n\"Ja kuitenkin sinun täytyy.\"\n\n\"Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.\"\n\n\"Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?\"\n\n\"Tavallaan -- kyllä\", sanoi hän hitaasti.\n\n\"Tietääkö hän -- että sinä --\"\n\n\"Rakastan toista -- tietää.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä\nvaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata\nminua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. -- --\nSinä et voi käsittää, millainen hän on.\"\n\n\"Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden\nrakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut\nsinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.\"\n\nKnut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle,\njoka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla,\nkaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta.\n\nKornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan\nvasten. \"Viimeisen kerran\", hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä\nedessä.\n\nKnut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää\nhäntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien\nkostuttaman posken omalleen. \"Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki\", hän\nkuiskasi.\n\nKornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä\nkäsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi:\n\n\"Ei -- -- se ei ole oikein. Hyvästi Knut -- -- -- Minä olen ollut\nonnellinen.\"\n\nVielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki\nsilmiään ja riensi ulos.\n\nHän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna\notsa seinää vasten ja nyyhki.\n\n\"Kornelia\", hän kuiskasi, \"jää minun luokseni.\" Sitten hän pani kätensä\nystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän\nistuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen\nsyliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nLiiteli raskasta, märkää lunta. Niityille kaupungin ulkopuolelle sitä\nkokoontui tasaisia kerroksia. Pelloilla se tarttui jäykkiin, keltaisiin\nsänkiin ja muodosti pieniä keiloja niitten ympärille. Koukkuiset,\nkuivat koivut kukkuloilla saivat joka oksan niitä täyteen ja peittyivät\nlopulta valkeaan vaippaan. Muutamat avonaisella paikalla olevat\nkallistuvat tieviitat olivat melkein lumeen haudatut; terävät\nvuorenhuiput vain törröttivät paljaina ja mustina.\n\nKaupungissa kokoontui lunta kaikille katoille, mutta suli vähitellen ja\nräystäistä tippui vettä. Kaikissa uurteissa oli lumihiutuvia, seiniin\nsitä tarttui kiinni. Laivan kansilla pestiin sillä, kaikki köydet\nnäyttivät liituviivoilta mustaa taivasta vasten. Rannalta käsin koetti\nlumi hiipiä merelle päin, joka taisteli urhoollisesti vastaan, kohosi\nja sulatti sen, laski ja jätti mustan, avonaisen vyöhykkeen sen ja\nitsensä väliin, mutta turhaan: musta vyöhyke tuli heti taas valkeaksi,\nväistyvät aallot alkoivat kuljetella lunta muassaan ja sitä uiskenteli\nvielä niillä, kuin ne taas kohosivat -- viimein oli joka lahdelmassa\npaksu vetinen kerros lunta, uutta lunta tuli yhä päälle, ja tarvittiin\nvain yhden yön pakkanen -- jos se tuli, oli meri kaikissa kanavissa ja\nlahdissa vangittu.\n\nKaduilla kävi lumi nurjinta sotaa päästäkseen voitolle. Mutta pyörät\nleikkasivat sen läpi, niihin tarttui paksu kerros hiekkaa ja savea,\njoka yhä karttui ja jätti jälkeensä kaksi harmaata juovaa.\nJalkakäytävillä, missä niitä oli, tallasivat tuhannet jalat sen alas,\nja laitureilla ja muualla, missä liike oli suurin, se alustettiin\nyhdessä pohjan pehmeitten aineksien kanssa keltaisen harmaaksi\nvelliksi. Koko pieni rannikkokaupunki, keskellä väsymätöntä lumiräntää,\nnäytti yhtä surumieliseltä, kuin viluiset varikset, joita istui puissa\npäät sisään vedettyinä.\n\nKirkon edustalla oli kaksi umpinaista vaunua, hevoset seisoivat päät\nriipuksissa; märkä lumi suli niiden selässä, karvat takertuivat\ntoisiinsa ja niistä valui vettä sivuille. Kuskit -- kaikki tanakoita\nmiehiä paksuissa kaapuissa ja saappaanvarret housujen päällä --\nastuivat edestakaisin, läimäyttelivät piiskoillaan ilmassa ja\nkatselivat ohikulkevia, ikäänkuin he olisivat jollain tavalla olleet\netevämpiä kaikkia muita kuolevaisia.\n\nKirkossa vihittiin. Tuulesta ja lumirännästä huolimatta oli kokoontunut\njoukko palvelustyttöjä ja köyhälistön lapsia, jotka odottivat, että\nmorsiuspari tulisi ulos. Suurimpia huvia pikkukaupungeissa on nimittäin\nsaada nähdä valkeitten naisolentojen liitelevän kirkonovelta vaunuihin.\n\nKuului narisevan urun säveleitä. Juhlallisuus oli päättynyt. Kirkonovi\navattiin. Ensin tuli muutamia hyvin peitettyjä naisia, jotka nopeasti\npujahtivat vaunuihin, sitten muutamia vanhempia ja nuorempia herroja\nsateenvarjot syvältä alaspainettuina. Katsojat täydelleen pettyivät;\nkaikki meni niin nopeasti heidän sivuitseen, etteivät he ehtineet nähdä\nvilaustakaan valkeasta puvusta. Ja he olivat olleet niin uteliaita!\nMiltä Holtin Katriina näytti morsiamena, ja mikä ihminen se oikeastaan\noli se vieras, joka oli ilmestynyt niin äkkiä ja niin odottamatta oli\nhankkinut kaupungille juoruamisen ainetta moneksi, moneksi kuukaudeksi?\n\nVaunut ajoivat linnaan, tyhjensivät kuormansa, odottivat, ottivat sen\ntaas takaisin ja lähtivät ratisten menemään.\n\nToinen ajoi kaupungin pääkatua, toinen alas rantaan. Kuin se kulki\nVikin talon ohi, vedettiin vaunun uutimia syrjään. Se oli Knut, joka\nviimeisen kerran katsoi pieneen porstuanikkunaan, jossa ei kuitenkaan\nmitään näkynyt paitse ruusupuuta, joka seisoi tavallisella paikallaan.\nToinen punasista akuttimista oli alas laskettu. Seisoiko hän sen takana\nja katsoi hänen jälkeensä?\n\nKävi korkeita aaltoja. Veneet hyppelivät aalloilla ja hieroutuivat\ntoisiaan vastaan. Ajajat, Knut ja hänen isänsä, Pietari Ström ja\nmatkapukuun kääritty nainen, astuivat veneeseen ja soutivat ulos\nlaivalle, joka seisoi savuten sataman suulla.\n\nOltiin juuri lähtemäisillään. Viimeiset tavarat hinattiin promuista,\nvenemiehet, jotka olivat tuoneet matkustavaisia laivaan, lähtivät pois.\nKannella oli märkää ja liukasta, merimiehiä nahkatakeissa ja suurissa\nsaappaissa asetteli viimeisiä laatikoita alas lastiruumaan tai\npyöritteli viimeisiä tynnöriä yläkannelle, jossa ne sidottiin kiinni.\nKalastajia ja muita kannella matkustavia tungeskeli ahtaassa, kuumassa\nkäytävässä molemmin puolin konehuonetta, vahanaamainen kyyppari kulki\nulos ja sisään kajuutoissa, likainen pyyhinliina käsivarrella,\nkuljettaen ilkeätä hajua muassaan joka paikkaan, johon hän tuli.\nNostokone kahisi ja sähisi, suihkutti höyrysäteitä ja levitteli ilkeätä\nlämpimän koneveden ja elttaantuneen öljyn hajua. Savutorvessa kävi savu\nsakeammaksi, höyrytorvessa melu yhä enemmän korviasärkeväksi,\nkomantosillalta kuului tuon tuostakin käheä ääni. Kuin Knut oli\nsaattanut viittoihin käärityn naisen alas salonkiin, nousi hän yhdessä\nisän ja Pietarin kanssa yläkannelle, jonne sulava lumi muodosteli\nlukemattomia puroja.\n\nHe astuivat äänettöminä edestakaisin. Höyrypilli vihelsi toisen kerran.\nVanha Holt katsoi levottomasti poikaansa ja sitten alas proomuun, joka\njo oli melkein tyhjä. Sitten hän taas vaipui kokoon. Hän oli näinä\npäivinä käynyt entistään köyremmäksi, laihemmaksi ja terävämmäksi, ja\nkasvot keltaisemmiksi.\n\n\"Tottahan me saamme kuulla sinusta\", Pietari sanoi oikeastaan vaan\nsiksi, että äänettömyys kävi sietämättömäksi.\n\n\"Kyllä --\", vastasi toinen ja yski selvittääkseen ääntään.\n\nLaiva vihelsi kolmatta kertaa.\n\nKaikki kolme tekivät liikkeen, kuin heihin kaikkiin olisi yht'aikaa\nsattunut sähkötäräys. Knut otti isänsä käden ja kuiskasi:\n\n\"Hyvästi, isä, -- kiitoksia -- kaikesta --\"\n\nVanhan Holtin vapisevilta, verettömiltä huulilta ei tullut ainoata\nääntä. Hän vain katsoi poikaansa silmiin niin nöyrällä, niin hellällä,\nmutta samalla sanomattoman epätoivoisella katseella.\n\nViimein täytyi hänen päästää pojan käsi; hänen katseensa vain piti\nhäntä kiinni. Knut kääntyi Pietariin, veti hänet syrjemmäksi, pani\nkätensä hänen hartioilleen ja sanoi:\n\n\"Uskollinen ystävä, älä unhota minua. Ja sano terveisiä, sano tuhannet\nterveiset.\"\n\n\"Jos te siellä ylhäällä aiotte laivasta mennä, niin joutukaa\",\nhuudettiin äreästi kannelta.\n\nHolt ja Pietari riensivät alas veneisiin. Portaat vedettiin ylös,\nmuutamia iskuja, ja laiva alkoi liikkua. Vene jäi paikoilleen\nmaininkiin, niinkauvan kuin laivaa näkyi -- sitten he solisivat\ntakaisin ja tulivat märille, surullisille kaduille, jossa ihmiset\ntallustelivat niinkuin kaikkina muinakin päivinä.\n\nLinnaan vievän käytävän kohdalla molemmat miehet pysähtyivät. \"Ettekö\nte ja teidän vaimonne yhtä hyvin voisi tulla meille tänä iltana?\"\nPietari kysyi.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia -- minä en voi, Pietari Ström -- minä tahdon\nryömiä luolaani -- ja --\"\n\nToimittaja Höjsen astui juuri sivu. Hän tuli kadun yli heidän luokseen\nja nosti hattua.\n\n\"Vaali on toimitettu, hyvät herrat. Aage Storm ja Vildhagen.\nAsianhaarain mukaan --\"\n\n\"Mitä minä siitä huolin\", Holt sanoi. \"Antakaa minun olla rauhassa\nteidän vaaleiltanne.\"\n\nHän antoi Pietarille kättä ja meni.\n\n\"Ahaa -- poika on ehkä lähtenyt tänään?\" Höjsen kysyi.\n\n\"On\", Pietari vastasi ja meni. -- -- --\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPieni kalastajakaupunki oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Siihen\noli tullut uusi kirkko, uusi latinakoulurakennus ja uusi rehtori, ja\nuusi sanomalehti. Linna ei enää ollut kaupungin ainoa kivitalo --\nuusiin verrattuina se ja muut vanhat talot näyttivät aivan\nvähäpätöisiltä.\n\nBjörnholt oli muuttanut pois. Hänestä oli tullut rehtori erään\npikkukaupungin latinakouluun. Johtava mies kaupungissa oli Aage Storm,\njohon Vildhagen oli liittäytynyt. Strandista oli tullut rovasti ja\nhänen arveltiin olevan määrätty piispanistuimelle. Hänen mielilauseensa\noli: \"Minun Jumalani on järjestyksen Jumala.\" Fonnilla oli pieni, mutta\nuskollinen puolue, joka ei ollut missään tekemisissä maailmanlasten\nkanssa. Se oli hiljainen joukko katuvaisia, jotka tuon tuostakin\nkokoontuivat Vikin talossa. -- --\n\nVanha Holt virui sairaana ja odotti kuolemaa. Oli sähkötetty pojalle,\njoka asui Lissabonissa ja jota hän ei ollut nähnyt näinä vuosina.\nSähkösanoma ei kumminkaan tavannut häntä kotona, hänen sanottiin olevan\npitemmällä matkalla. Joka päivä kysyttiin, eikö hän jo ollut tullut\nkotiin, mutta vastaus oli aina kieltävä. Hänen huoneensa oli kauvan\nsitten laitettu kuntoon; Holt oli hankkinut kotiin niitä sikaria ja\nviiniä, joita Knut rakasti, ja kysyi jokapäivä Katriinalta,\nuskolliselta hoitajaltaan, oliko kaikki järjestyksessä.\n\nSiinä hän virui, vanha taistelija, kauheasti laihtuneena, suu syvälle\npainuneena ja iho lumivalkeana, joka paikka paikoin kuulti siniseltä.\nNenä ulottui melkein huuliin; silmät olivat tavattoman suuria ja\ntuijottavia.\n\nHän koetti lukea. Se oli Darwin ja Stuart Mill, \"jaloimmat miehet, mitä\non elänyt\", joihin hän viimeisillä hetkillään turvautui. Mutta hänen\nsilmänsä usein pettivät ja silloin täytyi Katriinan lukea hänelle näitä\nkirjoja, joista hän itse ei ymmärtänyt sanaakaan. Joskus hän tahtoi\nvaihtaa Darwinin ja Stuart Millin johonkin hartauskirjaan; mutta\nsilloin vanhus suuttui.\n\n\"Älä siunaile, äläkä manaa, Katriina, minä tahdon kuolla rehellisenä\nmiehenä.\"\n\nKatriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti\nvanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty\nsisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen\nkadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja\nsilloin hän tehköön hänelle merkin.\n\nHoltilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet\nmelkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten\ntöintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi\nkaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee\ntuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn\nvieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt\nalkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa\nvimmastuneena: \"Lue!\" Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja\nhän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn\nviereen ja rukoilee: \"Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane\nvastaan, vaan anna hänen tulla sisään.\"\n\n\"Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!\"\n\n\"On -- hän on täällä -- koeta vaan --!\"\n\nTuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä\nkuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen\nkauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti\nkouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: \"Mene sitten,\nmene!\" Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee\nkaksi korpinsilmää, jotka sanovat: \"Kohta olet sinä raato, silloin on\nminun vuoroni.\" Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen\nliikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta.\n\n\"Mitä te vaaditte?\" Holt kysyi ähkyen. --\n\n\"Usko --\"\n\n\"Minä en voi!\"\n\n\"Te ette tahdo.\"\n\n\"Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?\"\n\n\"Rukoilla --!\n\n\"Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko -- --!\"\n\nFonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia\nsanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan\nkuuluvat Knutin sanat: \"Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me\nrohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He\neivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin\nauttaisi -- --\"\n\nEikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön\nristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota\nei ole olemassa!\n\n\"Ei, ei, ei!\" hän keskeytti kiivaasti. \"Minä en tahdo! Minä en saata!\"\nUuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: \"Menkää, menkää!\nÄlkää kiusatko minua valehtelemaan!\"\n\nFonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi:\n\n\"Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli\nrehellisenä miehenä.\"\n\nMutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun,\nettä Holtille tuli häntä sääli. \"Niin no, Katriina, olkoon sitten.\nTiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua\nenää papilla.\"\n\nMuutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi\nvihaisesti Katriinaan. \"Oletko sinä taas käynyt papin luona?\"\n\nKatriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään.\n\nHolt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä\nheti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja\nrinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja\nhyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti\nvaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä\npuna poskille astumisesta.\n\n\"Kai te ette minua tunne?\" hän sanoi sänkyä lähestyen.\n\nHolt varjosti käsillään silmiään.\n\n\"Niin -- niin -- nythän minä näen -- sehän on Kornelia Vik!\"\n\n\"Niin on.\"\n\nHolt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain\nlevotonta ja epäluuloista.\n\n\"Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?\"\n\n\"Minä tulen itsestäni.\"\n\nHolt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi.\n\n\"Ah -- vain niin. Hm -- niin -- minä -- ei siitä lähde mitään, neiti\nKornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa -- mutta ei siitä\nole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.\"\n\nVieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille\ntästä vastaanotosta.\n\n\"Minä tulin tänne\", hän sanoi epävarmasti, \"siksi että -- siksi että --\nminä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain -- pojastanne.\"\n\nHolt tarttui laihoilla, koukkuisilla käsillään sängyn reunaan ja koetti\nkohottaa päätään vähän. Hän katsoi Korneliaa jyrkästi silmiin,\nikäänkuin hän olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa, ja äkkiä\nhän käsitti, miksi Kornelia oli tullut. Epäluuloinen, karttava katse\noli kadonnut, hän näytti iloisesti hämmästyneeltä, nöyrän\nkiitolliselta; hänen kasvonsa tulivat monta vuotta nuoremmiksi.\n\n\"Te olette tulleet puhelemaan kuolevan miehen kanssa ainoasta, mitä hän\nenää ajatteli\"; hän sanoi. \"Sulimmat, nöyrimmät kiitokset.\"\n\nHän puhui omituisella, ritarillisella, kohteliaalla tavalla, joka olisi\nherättänyt hymyilyn, jolleivät hänen katseensa ja äänensä olisi\nosoittaneet, kuinka syvästi hän oli liikutettu.\n\nHän katsoi Katriinaan. Tämä lähti huoneesta. Kuin hän oli mennyt,\nojensi Holt Kornelialle kätensä, joka näytti vieläkin pitemmältä ja\nenemmän luurangonkaltaiselta, kuin hän sitä kurotti, jolloin paidan\nhiha valui ranteelta, joka oli kuin lapsen.\n\n\"Vielä kerran -- kiitoksia, kiitoksia. -- Ettekö tahdo istua.\"\n\nHän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui\nraskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja\nsihisten hengittäen.\n\nKornelia istuutui sängyn viereen. \"Miten te nyt voitte?\" hän kysyi.\n\n\"Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria\nmyöten. No -- mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno. Ihminen pettyy\nensin viattomien tunteittensa ja ajatustensa suhteen, sitten suurten\ntoiveittensa. Me opimme rakastamaan toista, siitä tulee meille kaikki\nkaikessa, se palkitsee meille kaikki, mitä me olemme kadottaneet. Mutta\nme kadotamme sen kuoleman kautta tai muuten -- taas olemme me\npettyneet. Sitten alkaa hivuttava vilu, joka tulee kaiken lopuksi. Me\nkylmämme hitaasti kuoliaaksi. Se on kauheata -- eikö totta? Olettehan\ntekin sitä kokeneet?\"\n\n\"Olen -- --\"\n\nSyntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön\nedessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran\nkatsellut häntä kateellisin silmin -- hän oli kadehtinut Vikiltä hänen\ntytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän\nei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille.\nKornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja\ntunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun\nverran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä\narvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen\nylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän\noli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla\ntuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni\nsurmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet -- hän tulee yhä kauvemmaksi ja\nkauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa,\nkalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei\nKnut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin:\nhän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta\nsivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina\ntuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi\nKornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas,\nmutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle\nniin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa\nesiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien\nkanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin\nvähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden.\nKorneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin\nhuomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista,\netenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän\nkunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi\njoka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta -- ei mikään\nmaailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä,\nkuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen\nkertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta\nkuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi\nitkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. \"Hän\non aina ollut hyvä poika\", hän sanoi. \"Herranen aika, jos te olisitte\nnähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä\nyöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. -- -- Hän\nnousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun\ntavottelevan minun kasvojani -- hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin\nollut kyllin nopea -- -- miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean\nloukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen\nnauruaan, hänen heleätä nauruaan -- ei kukaan, ei kukaan, minä\nvakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman\nkielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut\nterveeksi. -- -- Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen\nsilmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi\najatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat.\n-- -- Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi\nolimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. -- -- -- Voi,\nsitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut\ntehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai\nlaiminlyönyt -- -- mutta -- -- Hän olisi voinut saada sen teidän\nkauttanne, neiti Kornelia -- -- -- Mennyttä -- --!\"\n\nHän katsoi eteensä kalvava suru silmissä.\n\n\"Neiti Kornelia\", hän alkoi taas, \"se minua vaivaa, minä en saa siltä\nrauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa.\n-- -- Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. -- -- Katsokaas, minä\nkysyn itseltäni -- -- olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin\nseikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä\n-- -- olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.\" -- --\n\nNämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset\nolisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi,\nposket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta,\nsilmäluomet ummistuivat -- hän näytti ruumiilta.\n\nKornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja\nlempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian\nsanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä\ntätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: \"Kuinka paljon onkin minun\npoikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?\"\n\nKuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: \"Uskallanko --\nuskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?\"\n\n\"Minä tulen -- niin kauvan kuin jaksan.\"\n\n\"Vai niin -- nythän minä näen -- ette tekään ole terve.\"\n\n\"En.\"\n\nViereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. \"Jumala teitä\nsiunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa\", sanoi tämä. \"Hänellä on niin\nvaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.\"\n\nKornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista\nkohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti.\n\n\"Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut\non kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette\nolleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.\"\n\nKatriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän\nsaattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle\nelämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin\nolivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän\nensi kerran oli sanonut \"sinä\" hänelle. \"Sinä yönä minä en maannut\nilosta\", hän sanoi.\n\nKornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta\nhänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää\ntullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin.\nKornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan --\nKornelia ei enää jättänyt vuodetta.\n\nOli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen\nmenemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita\nkanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä\nniitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa\ntaloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan\nrakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle.\n\nKaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin\nkaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen\nsävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me\nolemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule\nniitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä\nkuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä\nkerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat.\n\nMihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty\nnäyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä\nseisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua\nhevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa\npuvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun\npuettuna kummallakin puolella vaunua.\n\nSurutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä\nkantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen\nvaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä\nvaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää.\n\nMatkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne\nmenemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa.\n\nSaattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi,\nmutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne\nnyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden\nhartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt.\n\nKirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno\ntuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä.\n\nYstävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan.\n\n\"Tuletko sinä viimeinkin\", Pietari sanoi.\n\n\"Saattamaan häntä hautaan.\"\n\n\"Etkö sinä sitä tiennyt?\"\n\n\"En.\"\n\nHe lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi\ntutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla\nvähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän\nhuomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut\ntunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan\noli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin\nhän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja\nkadotukseen.\n\nKnut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä.\n\n\"Sananen, Knut Holt.\"\n\nKnut pysähtyi. \"Mitä te tahdotte minusta?\"\n\n\"Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä\nrikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.\"\n\n\"Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?\" Knut kysyi.\n\n\"En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli\numpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.\"\n\n\"Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt,\njärkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.\"\n\nFonn pudisti päätään.\n\n\"Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran\nJumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta\nkuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn\nkuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä,\nnöyrry, kieltäydy ja usko.\"\n\nKnut katsoi surullisesti häneen.\n\n\"Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa,\npappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt.\nKieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla\nantaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te\nvaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen\nhalun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta\nsaavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo:\nvalehdella itselleni tai muille.\"\n\nKnut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: \"Sama\npaatunut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili\nkaupungissa.\n\nEntinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta\nelämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin\nantoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen\nseuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko\npurevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi,\n\"sovinnon niljakasta ohjelmasta\". Mutta se tapahtui yhä harvemmin.\nTavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä\nvanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat\nvähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat\nkerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa\nseuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin\ntullut hyvin oikeauskoiseksi.\n\nBjörnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja\nkyseli isännältään itsekustakin erittäin.\n\n\"Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.\"\n\n\"Niin on\", vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava,\nmutta aivan valkonen. \"Hän kuoli viime keväänä.\"\n\n\"Ja poika?\"\n\n\"On tullut kotiin.\"\n\n\"Indianilaisen vaimonsako kanssa?\"\n\n\"Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut\nhevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.\"\n\n\"Ja aikooko poika jatkaa isän liikettä?\"\n\n\"Kerrotaan, että hän aikoo myödä ja asettautua lääkäriksi jonnekin.\"\n\n\"Ne olivat vaarallista väkeä\", Björnholt sanoi.\n\n\n\n"]